Saara: Romaani

SAARA

Romaani

Kirj.

KRISTOFER JANSON

Porissa, Porilaisen kirjapainossa, 1892.

I.

Hän oli syntynyt maailmaan yhtä kunniallisesti ja säännöllisesti, kuin joku toinenkin Yhdysvaltain tyttönen.

Avioliitto vanhempain välillä solmittiin kahdentenakymmenentenä sunnuntaina pyhästä kolminaisuudesta, vahvistettiin sekä papin että lukkarin allekirjoituksella, ja vietettiin lopen ikävillä pidoilla; vieraat koristivat jäykkinä seinuksia — milloin eivät veisanneet pitkiä, surunsekaisia virsiä, tai eivät kertoneet juorujuttuja naapureista, eli puhuneet synnin kauhistuksesta ja uudestasyntymisen autuudesta. Morsian oli happamanimelä, niinkuin sopikin oikeauskoiselle tytölle kuullessaan, että hän oli kivulla lapsia synnyttävä ja oleva miehellensä alamainen; sulhanen oli juuri niin kivettynyt, kuin sopii ja tuleekin miehen, joka on kuollut tälle maailmalle ja astuu pyhään aviosäätyyn, täyttääksensä velvollisuutensa, sillä se on Jumalalle otollista, ja saadaksensa taloudenhoitajan, jossa virassa vaimo on paras. Ummelleen vuoden kuluttua kannettiin ensimmäinen pienokainen kasteelle ja yhdistettiin tavanmukaisesti tähän maailmaan ja sai niineksensä Saara, ehkä sen vuoksi että nimi aikanansa muistuttaisi häntä kuuliaisuuteen Abrahamillensa kaikissa asioissa.

Isä oli maanviljelijä, asuen Wisconsin'issa, luonnon ihanassa seudussa, korkeine rinteineen, metsineen ja harjuineen, jotka ylenivät viljavien vainioiden lomista. Hän oli hiljainen ja ahkera mies, teki työnsä napisematta ja luki raamattua ja uskonnollisia aikakauskirjoja, joita hänen uskolahkolaisensa toimittivat. Vaimollensa ei hän koskaan puhunut muusta, kuin perunoista, porsaista, lehmistä ja raamatunlauseista. Hän kuului Haugen uskolaisiin, jotka pitävät kaikkea kirjallisuutta, joka ei suorastaan raamatusta johtunut, vahingollisena ja sen vuoksi voimallisesti työskentelevät ylläpitääkseen tietämättömyyttä ja tukahuttaaksensa maahan muuttavien norjalaisten tervettä älyä. Kasvojen kovettuneesta ilmauksesta huolimatta, oli hän kaunis mies. Otsa korkea ja jalomuotoinen, mustien tuuheiden kulmakarvojen alla loistivat tummat, syvät silmät. Oli näiden silmien nähty säkenöivän tulta ennen, silloin kun hän piti jyriseviä parannus-saarnojaan, höystettynä piellä ja tulikivellä. Nyt tapahtui se harvoin ja tavallisesti oli katse verhottuna, samoin kuin koko luonteensakin. Haakon Holte oli tauonnut parannussaarnoistaan ja tullut papin alamaiseksi ja uskolliseksi auttajaksi. Ei hän paljon puhunut, mutta kalpeat tummanveriset kasvot, suurine silmineen ja täyteläisille huulineen, jotka todistivat salatuista intohimoista, olivat kuin verhona tulivuorelle, jota hallitsee ponteva tahdonlujuus, korkealle kehittynyt itsensä-hillitsemiskyky, joka vähitellen on tullut tavaksi.

Hänen avioliittonsa oli järjen perustama. Morsian oi ollut miellyttävä. Heti ensi nuoruuden jätettyään, tuli häneen tuonlainen ilmaus nyreätä välinpitämättömyyttä, joka todistaa pettyneistä toiveista. Hänellä oli tuskastuttava nimikin. Ketura, joka soveltui hänelle oivallisesti. Tuo happaman-imelä piirre, joka hääpäivänä esiintyi niin selvänä, oli hänen luonnollinen kasvojensa ilmaus ja vastasi täydellisesti hänen luonnettaankin. Hän eli murheenlaaksossa, josta seurasi, että hänen velvollisuutensa oli paheksua kaikkea. Kellervä teisintäplikäs iho oli todisteena maksataudista, jota aina seuraa ärttyinen mieli. Mutta todellinen järjestyksen ihminen hän oli, ja palvelijansa pelkäsivät häntä, kuin itse paholaista. Ei ollut ajateltavissakaan häntä pettää. Tutkiva katseensa keksi heti pienimmänkin virheen, mikä oli tullut tehdyksi. Senlainen henkilö on verraton aarre kartanossa; tällä perusteellahan miehensä oli hänet ottanutkin. Paitsi sitä kuului hän samaan uskokuntaan; hän voi huoata, lukea ja rukoilla hänen kanssaan ja katsella elämän iloa, kuin yksistään maailman lapsille sopivaksi. Hän itse ei kärsinyt niin paljon rouvan huonosta tuulesta, kuin palvelijat, sillä hän oli poissa suurimman osan päivästä. Säännöllisesti kellonlyömällä oli ruoka, puhtaana ja maukkaana pöydällä. Hän oli siveä, velvollisuutensa täyttävä vaimo.

Jos löytyy ihmisiä, kelvottomia lastenkasvatukseen, ovat ne juuri tänlaisia, sillä heillä ei ole akanaakaan lapsenmieltä, eivätkä, ymmärrä lapsen luonnetta. Luonnolliset ilon-ilmaukset pitävät he syntinä ja kohtelevat lapsia, kuin ikäihmisiä. Sitä sai Saara raukkakin kokea. Pieninkin vilkkaan lapsen ilonosoitus tukahdutettiin toruilla ja muistutuksilla. Leikkienkin tuli olla viisaita ja hiljaisia; kumminkaan ei hän saanut nauraa. Leikkitoverit, jotka olivat "maailman lapsia" pidettiin kohtuullisen etäällä ja hän sai enimmäkseen askaroida yksikseen. Huoneuston ympärillä oli pieni, aidattu puutarha ja sen ulkopuolella ei hän saanut käydä. Monasti seisoi hän, pienet kasvot puserrettuina säleaidan rakoon, ja katseli suurta, avaraa maailmaa edessään, missä lapset leikkien hyppivät ja nauroivat ja ohitse kulki kuormia ja matkustavaisia. Ne olivat "maailman lapsia" ja hän oli "Jumalan lapsia" ja hän tuli siihen päätökseen, että "maailman lapsilla" vaan oli hupaista maanpäällä. Mutta eiväthän ne kuoltuaan saaneetkaan istua kultapilvellä harppua soitellen ja palmuja heiluttaen. Ja kumminkin sykki pieni lapsensydän halusta päästä tuonne heidän joukkoonsa. Kultapilvet ja harput eivät vietelleet häntä, tulisihan äitikin olemaan niiden joukossa, jotka istuivat ja soittivat. Silloin kuuli hän äkkiä äidin ankaran äänen: Saara! Saara! — Veri syöksyi kasvoihin, olihan hän tehnyt syntiä ajatuksissaan.

Saara oppi melkein vihaamaan äitiä. Kaikki ikävä ja poikkitelainen oli hänestä äidin kanssa yhteydessä. Torat, nipistykset, korvapuustit ja nuhteet — — ne oli äitiä. Isän laita oli aivan toisin. Hänen kasvonsa olivat pikemmin surulliset, kuin ankarat, yksin istuessaan. Usein otti hän hänet syliinsä, silitteli hyväillen hänen tukkaansa ja pani väliin kätensä hänen päänsä päälle ja rukoili, niin että silmiin nousi kyyneleet, mutta mitä hän oikeastaan rukoili, sitä ei Saara voinut käsittää. Ei hän yksistään oppinut kunnioittamaan isää, vaan myös rakastamaan ja säälimään häntä, vaikka ei oikein ymmärtänyt minkä vuoksi.

Yksi piina oli sekä isän että äidin yhteinen, se oli ruokaluvun, aamu- ja iltarukousten opettaminen, heti kun hän kykeni selville sanoille. Monta kyyneltä ja korvapuustia se maksoi, ettei hän muistanut niitä päivästä toiseen. Aina hän sekaantui vieraiden ihmisten läsnäollessa ja se maksoi päivän arestia. Hän vihasi noita rukouksia, joita hän koneellisesti lateli. Samoin kävi pöytä rukousten. Vaikka kuinka nälkäisenä, potaattien ja lihan edessä höyrytessä, täytyi rukoilla ja lukea siksi että ruoka ehti jäähtyä. Usein hän vaivoin sai suuttumuksen kyyneleet pidätetyksi.

Sitte katekismusluvut äidin kanssa! Jo viidennellä ikävuodella ne alkoivat. Hän tavaili käskyjä ja uskonkappaleita, kunnes oli vallan päästään pyörällä. Kuinka ikävää se sentään oli! Ei hän sitä ääneensä tohtinut sanoa, ajatteli vaan. Hän odotti kipua ja rangaistusta moisista synnillisistä ajatuksista, mutta ei niitä tullut. Ja kumminkin pelkäsi tämä lapsensielu alituisesti tuota koston Jumalaa, joka ei sallinut ihmisten iloitsevan. Joskus kumminkin hänelle jotain pahaa tapahtuisi, olihan nuo ajatukset synnillisiä! Synnistä kuuli hän aina ja alituisesti puhuttavan. Hän ihmetteli niiksi Jumala tahtoi täällä alhaalla olemaan äreän ja pahan ja aina ikävän, ja vasta kuoleman jälkeen tulevan parempaa. Hän tahtoisi niin mielellään vähän iloa täälläkin. Muutoinhan olisi parempi ollut koskaan syntymättä.

Tuonlaisia ajatuksia liikkui lapsen mielessä; ja eräänä päivänä sai hän äidiltä kuulla, että niin se todella olikin. Naapurissa oli kuollut lapsi ja äiti lausui pöydässä: "Onnellinen hän, kuin pääsi varhain!" Oli siis kuten Saara oli ajatellutkin, elämä ei ollut minkään-arvoista, vasta kuoleman jälkeen tuli kaikki hyvin. Mutta sittehän olisikin paras kuolla. Sanoisiko isä ja äiti samoin, jos hän kuolisi?

Ehkä äiti, mutta isä? Ei, kyllä hän itkisi pikku Saaraa ja tahtoisi hänet mielellään pitää.

Saara alkoi tarkastella täysikasvuisten puheita ja kaikessa hiljaisuudessa tehdä havaantoja. Ennen oli hän yksinäisyydessään turvaunut hiekkakäytävän kiviin ja eläimiin. Erittäin kiintyi hän pieneen porsaaseen, joka seurasi aina hänen kantapäillään itse kaikkein pyhimpäänkin, puutarhaan, joka muuten oli häneltä suljettu. Eräänä päivänä oli hän ottanut lakanan vuoteeltaan ja käärinyt sen porsaan ympäri ja kantanut sylissään kuin kapalolasta porsaan alituisesti röhkiessä: röh, röh, röh! — Silloin oli äiti äkkiä näyttäynyt akkunassa ja tahtomattaan purskahtanut nauruun. Mutta pian ilmestyi taas nyreä mieli ja Saara sai vitsoja, siksi että oli käyttänyt lakanaa — sanoi hän, vaikka se oikeastaan tapahtui korjataksensa omaa heikkouttaan. Saara oli kumminkin tehnyt sen ihmeellisen huomion, että äitikin taisi nauraa.

Seudulla oli eräs amerikkalainen koulu, mutta sinne ei Saara saanut tulla, sillä niissä opetettiin vapaamieliseksi, sanottiin. Sinne tuli lapsia jos mistäkin lahkoista, helpostihan ne voivat vietellä oikeauskoisen lapsen. Lasta ei pitänyt johdattaa kiusaukseen. Uskontoa ei myöskään koulussa opetettu, jotta lapset kasvoivat kuin pakanat. Ei, paras oli että äiti tavaili hänen kanssaan edeskin päin.

Kuinka usein katseli Saara, kuin lintu häkistään, toisia lapsia, jotka iloisina, kirjat kainalossa tallustelivat kouluun. Yksi heistä oli kerran näyttänyt hänelle kirjaansa aidan raosta. Siinä oli kuvia ja hauskoja kertomuksia eläimistä ja pienistä lapsista.

Vallan toista kuin katekismus.

Hän katsoi salaa ikkunaan; olikohan äiti siellä häntä vakoilemassa. Kuinka hän vihasi tuota katekismusta!

Eräänä päivänä kuuli Saara pääsevänsä kouluun, ei amerikkalaiseen, vaan norjalaiseen, jonka jotkut norjalaiset perheet olivat perustaneet ja jossa opetus olisi norjalaisten periaatteiden mukaisesti järjestetty. Se oli Saarasta yhdentekevää! Hän pääsisi nyt toisten lasten seuraan ja saisi poimia kukkia kotimatkalla. Tosin oli sanottu ettei kotimatkalla saisi pysähtyä, mutta eihän kukaan nähnyt, eikä kukaan kieltäisi ottamasta ylös mitä tielle sattuu.

Kalpeana ja juhlallisena läksi hän ensi päivänä täysissä tamineissaan matkalle, kahden naapurilapsen kanssa. Koulumestari oli vanha talonpoika, joka pani päänsä vinoon ja itki rukoillessaan ja puhui niin hullunkurisesti.

Se oli Saarasta uutta ja hän rupesi nauramaan. Virren loputtua tuli koulumestari hänen luoksensa ja tarttui häntä kädestä lausuen:

— Etkö tiedä lapseni, tuonlaisen naurun olevan syntiä? Eivätkö vanhempasi ole sinulle opettaneet, että ne, jotka täällä nauravat tulevat kerran sinne missä on itku ja hammastenkiristys?

Saara vaikeni ja istui sitte hiljaa kuin sytytetty kynttilä. Ei koulussa ollut niin hauskaa, kuin hän oli ajatellut. Samoja asioita oli äiti tyrkyttänyt hänelle kotona. Sitäpaitsi puhui koulumestari paljon vanhurskauttamisesta ja uudestasyntymisestä, jota ei Saara ymmärtänyt. Hän istui silloin ja ajatteli tuomen kukkia, joita hänellä oli aikomus etsiä kotimatkalla.

Kouluun oli myös tullut yksi "maailman lapsi". Eihän se muu voinut olla, tuo poika, joka vapaa-ajoilla keksi kaikkia hassutuksia ja viekotteli toiset nauramaan. Saaraa oikein peloitti, vaikka hän tulisikin vetoa tuohon poikaan; mutta sittenkin kulki hän kiertoteitä päästäkseen hänen kanssansa kotimatkalle. Eräänä päivänä sanoi poika:

— Käytkö räätälin luona, Saara? Hän vasta on sukkela mies!

Ei Saara tietänyt kuka räätäli oli.

— Tule, niin poikkeemme sinne sisälle; hän asuu ihan tässä.

Poikkeaminenhan oli kaikkia sääntöjä ja käskyjä vastaan, mutta voihan hän sitte loppumatkan juosta voimiensa takaa. Poika veti hänet ovesta sisään. Räätäli istui pöydällä ja rallatteli.

— Haluttaakos polska tänään — kysyi hän nuoren, ystävänsä nähtyään. Samassa oli hän pöydältä lattialla ja alkoi polkea ja rallattaa, Pitemmittä mutkitta tarttui hän Saaraan ja pyöritteli tyttöä.

— Näin saa räätäli usein tehdä, pysyäkseen lämpimänä, — sanoi hän. Mutta ken on tämä pieni tyttönen?

— Se on Saara.

— Saara? Tuonko tytär tuolla mäellä, joka on happamasta juustoherasta tehty ja joka pyhittää jokikisen vuodenpäivän rukouspäiväksi?

Saara ei voinut olla nauramatta, vaikka se olikin ilkeästi sanottu, mutta olihan se totta, sitä ei voinut kieltää.

— Vai on sillä hapatuksella ja sillä sahapukilla tuonlainen pieni, raitis, iloinen tyttö; — sanoi räätäli ja otti Saaraa leuvasta.

— Elä välitä minun puheistani, minä olen senlainen hutilus, näet.

Ja taas istui hän pöydällä ja ompeli nappia liiviin.

— Etkös tahtoisi vähän messuta Saaralle? — kysyi poika.

Nyt tekeytyi hän mahtavaksi, kuin pappi kirkossa ja huusi messuäänellä:

— Ja kuule sinä vanha Beri, miksi istut niin etäällä ovenpielessä?

— Kenkäni ovat rikkinäiset.

— Ota vanhat sian turkit ja tee niistä kengät, niin voit tulla muiden hienojen naisten rinnalle. —

— Mutta nyt pitää Saaran, kiiruhtaa kotiin, muuten tulee kuuma löyly, äiti on jo kaatanut puuron vatiin.

Saara juoksi ulos ja kuuli räätälin nauraen huutavan perässä:

— Pistäydy sisään toistenkin, Saara, niin saat kuulla satuja.

Se oli hauskin mies mitä hän koskaan oli nähnyt. Aatteleppa että hän uskalsi matkia pappiakin! Varmaan oli hän yksi niistä, jotka äidin sanojen mukaan joutuivat helvettiin. Ja sinne tuo poikakin joutuisi, mutta tyytyväisiä he olivat kumpikin. Ja olihan hän itsekin tanssinut, vaikka hän taistelikin vastaan räätälin häntä pyöritellessä. Mitä, jos hänkin joutuisi helvettiin?

— Tulet myöhään tänään, Saara, — sanoi äiti. — Ethän ole minnekkään välillä poikennut?

— En, mutta koulussa kesti tänään niin kauvan — vastasi Saara.

Kas niin, nyt oli hän valehdellutkin. Varmaan joutuisi hänkin helvettiin. —

Kiusaus käydä räätälin luona tuli Saaralle voittamattomaksi. Kotimatkalla valitsikin hän aina nyt sen tien, joka kulki hänen asuntonsa ohi, ja kun hän näki räätälin istuvan pöydällä poikkesi hän sisään. Räätäli kertoi hänelle prinsessasta lasivuoressa ja metsäjoutsenista ja Saara ei ollut kuunnaan senlaista kuullut. Hän piti räätäliä, jonakin korkeimpana olentona. Kuinka hän tiesi noin ihmeellisiä asioita? Se oli vallan toista, kuin mitä koulumestari kertoi piplianhistoriasta. Mutta räätäli oli jumalatoin, sillä hän sanoi patriarkka Jaakoppia suureksi roistoksi ja paljon muuta, mitä ei ollut piplianhistoriassa ja mitä ei hän uskaltanut sanoa vanhemmillensa.

Kaikki räätälin luona käynnit salasi hän. Saara tuli kuin kahtia jaetuksi samoin kuin hänen ajatuksensakin. Kaikki maailmassa oli jaettu kahtia ja kumpikin puoli taisteli toistansa vastaan. Ensin oli Jumala ja perkele; sitte Jumalan valtakunta ja perkeleen valtakunta ja ne taistelivat ihmisistä. Perkeleen valtakuntaan kuului kaikki valoisa, hauska ja hupaisa. Sinne kuului tarujenmaa, sinne metsäjoutsenet kiiruhtivat, sinne kuului tanssi ja nauru ja sinne räätäli ja tuo hauska koulutoveri. Ja Jumalan valtakuntaan kuului kaikki murheellinen ja ikävä, äiti ennen muita, sitte koulumestari, koulu, katekismus, kirkko, pappi ja kaikki ne, jotka kävivät vanhempien luona veisaamassa ja rukoilemassa.

Täällä alhaalla vallitsi perkele, mutta kuoltua saisi Jumala vallan. Mutta olihan koulumestari sanonut, että vaan ani harvat tulivat autuaiksi, siis vallitsisi perkele jälkeenkin kuoleman. Mutta olikohan hänen valtakuntansa silloin yhtä hauska, kuin nytkin? Miksi ei siis kaikki mieluummin halunneet sinne? Ei, sehän oli totta, nehän kiehuisivat suurissa padoissa pi'essä ja tulikivessä. Hyi, se oli inhottavaa! Kyllä ansaitsi olla huvittelematta täällä alhaalla, Saara huokasi. Hänen lapsensielunsa vetäytyi mielikuvituksen voimasta valoon ja iloon, vaan kauhukuvat tukahuttivat tämän kaipuun. Mutta eivät tykkänään. Hänen terve luonteensa kapinoitsi vastaan, ja hän harhaili kummankin voiman välillä. Vanhempiensa läheisyydessä oli hän vaiti, melkein surullinen. Toverien ja räätälin parissa tuli hän väliin yli kaikkein rajojen riemastuneeksi ja iloiseksi. Sadut häntä viettelivät. Ne tykkänään valloittivat hänen mielensä, ja jälestäpäin tunsi hän katkerinta katumusta rikottuaan Jumalaa vastaan, niitä kuuntelemalla.

II.

Saara oli tehnyt uuden havainnon: Räätälillä oli kirjoja, hupaisia tanskankielisiä kirjoja. Siellä oli Robinson Crusoe ja Holger Tanskalaisen historia, Holbergin ilveilyjä ja Nissenin maailmanhistoria ja eräs matkakertomus ihmis-syöjistä. Saaran seisoessa hyllyn luona, utelijaisuudesta väristen, kuin Eeva katsellessaan kielletyn puun hedelmää, kysyi räätäli, josko hän tahtoi lainata niitä. Saaran silmät säteilivät, mutta mitä sanoisi hän isälle ja äidille? He olivat sanoneet senlaiset kirjat perkeleen juoniksi. — Eihän hänen tarvinnut niistä puhua ja eihän paljas lukeminen voinut vahingoittaa, kunhan ei niiden mukaan eläisi. Eihän ollut kielletty maailman valtakuntaa tarkastelemasta; korkeintaan oli se vaaraan heittäytymistä.

Kuinka sydän voimakkaasti tykytti, kun hän kielletty aarre povessaan astui äidin ohi! Minne hän kätkisi kirjan, ettei kukaan löytäisi? Vuoteesenko vaatteiden alle? Ei, kääntelihän äiti aina vaatteet vuodetta, laatiessaan. Loukkoonko vanhan romun sekaan? Ei, voisihan äidin päähän pistää siivota siellä, ehkä hän juuri tänään tarvitsisi jotakin loukosta. Puuvajaanko? Ei, voisihan puidenkantaja tuoda sen puiden muassa kyökkiin. Ei ollut varmaa paikkaa koko talossa. Hän juoksi alas joelle. Siellä oli ontto reikä vanhan hongan juuressa. Mutta siellä voisi hiiret ja myyrät sen nakerrella. Epätoivoisena katseli hän ympärilleen. Mutta äkkiä kirkastui katseensa; nyt hän oli sen keksinyt: tuonne tyhjään pesään tammen latvaan. Se oli oivallista. Sieltä ei kukaan kirjaa löytäisi ja jos joku näkikin hänen kapuavan ylös. tahtoi hän tietysti vaan katsoa, jos pesässä oli munia.

Saaraa nauratti ajatellessaan, kuinka sukkelasti hän petkuttaisi isää ja äitiä. Samassa oli hän ketterästi kuin kissa ylhäällä puussa ja kirja lepäsi pesässä taitettujen oksien alla. Mutta sen sinne hyvin saatuaan, piti sen ottaa heti ylös ja vähän siihen tirkistää, Hän luki lauseen, toisenkin ja itsekään huomaamatta oli hän istunut kokonaisen tunnin puun oksalla ja lyönyt villejä kuoliaaksi Holger Tanskalaisen kanssa ja tehnyt pyhiinvaelluksia Himalayan siintäville huipuille.

Ja hänen kun piti ostaa äidille tärkkelystä! Äkkiä oli kirja piilossa, hän kiipesi alas puusta ja juoksi niin että aivan hengestyneenä pääsi kotiin. — Miksi tulet näin myöhään? —

Kauppias oli juuri saanut uuden tärkkelyslaatikon kaupungista ja sen avaamista sai kauan odottaa, kun puotissa oli paljon ostajia, joille annettiin ensin.

Kas niin, taas hän oli valehdellut, eikä se jäänyt viime valheeksi. Saara alkoi pitää vanhempiansa salaisina vihollisina, jotka ryöstäisivät häneltä elämänsä onnen, jos voisivat. Kahdentoistavuotiaan mahdollisimmalla tarkkanäköisyydellä vartioitsi hän salaisuuttaan. Mutta oli hirveätä kantaa sitä yksinään. Olisi suuri helpoitus kanssarikollisesta, ja sen hän löysikin tuossa iloisessa koulutoverissa, joka eräänä päivänä oli nähnyt hyväksi koristella koulumestarin takin liepeitä ja saanut siitä kelpo löylytyksen.

Hän seisoi vartioimassa Saaran lukiessa, vaihtoivat kirjoja ja Saara taas vuorostaan vartioitsi pojan lukiessa. Kun isä, äiti tai joku ystävistä näyttäytyi, riennettiin joelle hongan luokse, kunnes vaara oli ohitse.

Saara oli tehnyt vielä toisenkin havainnon: Ihmeellisellä räätälillä ei ainoastaan ollut kirjoja, jotka kertoivat vieraista maista; hän oli itsekin ollut siellä. Nuorilla päivillään oli hän sällinä vaeltanut Saksat, Ranskat ja Italiat ja siellä paljon kummia kokenut. Pieni, pyylevä vaimonsa tuskin aina uskoi hänen matkoista kertoessaan, luuli hänen liioittelevan — mitä välitti hän siitä, vaimohan nauroi aina.

Saara kiihkoissaan melkein nielasi joka sanan räätälin kertomuksista. Räätäli oli hänestä aika poppamies, joka omasi avaimen taikojen maailmaan, kun vaan nappia painoi, niin heti avautui aarteineen.

Mutta sitten tapahtui jotain, joka ainakin ajaksi herätti hänessä salaista kauhua räätäliin. Eräs isänsä ystävistä oli ollut eräänä iltana heillä ja lähetyssanomasta lukenut kertomuksen eräästä kevytmielisestä ihmisestä, joka oli myönyt itsensä perkeleelle. Säntilleen päivästä päivään vuoden kuluttua, kun nuori mies istui toveriensa kanssa kapakassa, näyttäytyi paholainen äkkiä ihkaelävänä, ojensi kätensä häntä kohden ja nuorukainen kaatui kuolleena lattialle.

Kun tämä kertomus, asiaan kuuluvine huokauksilleen ja pään puistutuksineen oli luettu, alkoi isä vakavalla äänellä kertoa, että ihmiset ennen aikaan todella olivat niin jumalattomia, että kirjoituttivat itsensä paholaiselle, saadakseen rikkautta ja maallista onnea. Kontrahti allekirjoitettiin sydänverellä; tätä tapaa käytettiin vieläkin enemmän kuin aavistettiin; tämä olikin syynä siihen, että moni jumalaton edistyi maailmassa, ja hurskaat kärsivät hätää.

Saara istui hiljaa kuin hiiri, kuunnellen keskustelua. Pelko valtasi hänet niin ettei tohtinut yksin, lähteä levolle. Tuntui kuin olisi paholainen häneen tarttunut pimeässä käytävässä, hän tunkeutui lähemmäs äitiä, hän tietenkin oli taattu, hän ei varmaankaan koskaan ollut tehnyt mitään pahaa, ei koskaan kätkenyt kielletyitä kirjoja linnunpesään, ei koskaan valehdellut vanhemmillensa, ei koskaan toivonut ulos avaraan maailmaan, ei koskaan käynyt räätälissä. Jaa, räätäli! Hän oli varmaan yksi niistä, joka oli itsensä paholaiselle kirjoituttanut. Hän kun oli aina niin iloinen. Saaraa värisytti ja hän painoi päänsä tyynyihin. Hän näki räätälin tanssivan ja rallattavan ja hänen takanaan näkyi toinen, hevosenkavio jalassa ja sarvet otsassa, joka tanssi samalla tavalla ja irvisteli hänelle.

"Odotappas vaan! Kyllä vielä vien sinut ja silloin saat tanssia enemmän kuin sinua haluttaakaan." Ei, ei hän koskaan enää menisi räätäliin; ei hän koskaan olisi tottelematoin, ei koskaan nauraisi, ei koskaan… Saara nukkui, mutta tavantakaa velähteli ruumis kuin käärmeen pistosta.

Seuraavana päivänä oli hän taas räätälissä. Päivänpaiste ja lintujen laulu olivat karkoittaneet synkät mietteet ja hän tahtoi oikein tarkastella ihmistä, joka oli paholaisen kirjoissa. Räätäli katsoi häneen takaisin.

— No Saaraseni, näetkö näkyjä tänään, vai onko koulumestari lukenut kuolemasta ilmestyskirjassa?

Saara punastui.

— Onko sinulla kirjoja semmoisesta, jotka ovat sydänverellään kirjoittaneet itsensä paholaiselle? kysyi hän kainostellen.

Räätäli nauroi, vaimo nauroi ja kaikki lapset nauroivat. Hallitsiko paholainen todella kaikkia noita, jotka olivat niin iloisia? Mutta olihan se selvä tuntomerkki.

— Kuka on sinulle semmoista roskaa uskotellut? kysyi räätäli.

— Se oli lähetyssanomassa, — vastasi Saara:

— Lähetyssanomassa. Kai ne vielä uskovat, että vanhat akatkin ratsastelevat luudilla läpi savupiippujen!. — puhkesi räätäli sanoiksi.

Vaimo ja lapset nauroivat.

— Näetkös, Saaraseni, tuhmat ihmiset ennen vanhaan uskoivat peikkoihin ja tonttuihin, piruun ja hänen isoäitiinsä; se oli kyllä hullua se, mutta että vielä nykyään niihin uskotaan, se on paljon hullumpaa. Paholainen löytyy ainoastaan niillä, jotka sitä uskovat. Ennen vanhaan nähtiin hän usein kuljeskelemassa pukinjalkoineen, mustana ja inhottavana, mutta sittemmin alettiin pilkata häntä ja nyt piiloitteleikse se ainoastaan tuonlaisissa sanomalehdissä ja muussa roskassa.

— Kasperi, Kasperi! — varoitteli vaimo, nykien häntä kyynärpäästä.

— Katsos, Saaraseni, jos joku peloittelee sinua, semmoisilla hullutuksilla, niin tiedätkö mitä teet? Kas näin! — Ja sitte teet sinä näin: tra la la la — Ja hän alkoi tanssia ja vei vihdoin Saarankin muassaan.

Saara riisti itsensä irti ja juoksi pois. Tuo räätäli kävi väliin liian tukalaksi.

— Kasperi, Kasperi! Peloitathan sinä tyttösen kokonaan — sanoi vaimo. — Ajattele minlaiset vanhemmat hänellä on.

— Kuuleppas. Kristiina, jos ihmiset ovat niin tukkituhmia, että tekevät lapsistaan nautoja, on joka kristityn ihmisen velvollisuus estää heille ainakin sarvia kasvamasta.

III.

Takinkoristusjutun jälkeen oli tuo iloinen poika tullut koulumestarin syntipukiksi. Tosin hän teki monta hullutusta, mutta usein kärsi hän myös syyttömästi, sillä häntä epäiltiin kaikesta; ja kun lapset aina jäykkinä vaikenivat opettajan kysymyksiin, ken oli tuon paperikuulan viskannut ja ken pannut tämän neulan opettajan tuoliin, tuli hän aina uhriksi ja hänen selässään viivotin aina hyppeli, kun koulumestaria halutti purkaa, vihaansa.

Nämä selkkaukset ja niitä seuraava rangaistus olivat koulun ainoa huvitus; muulloin oltiin ikävästä menehtyä.

Toverien ihailu lievitti pojan surullista kohtaloa jonkun aikaa, se oli kuin palsamia pehmitetylle selälle. Mutta kun se tuli jokapäiväiseksi ravinnoksi ja koulumestari aina löysi muistutuksen sijaa hänen vastauksissaan, vaikka hän kuinka parastaan koitti, katkesi vihdoin kärsivällisyys. Eräänä päivänä jäi hän pois koulusta. Päivä kului ja useampiakin, mutta ei hän tullut. Hieman peloissaan kyseli opettaja toisilta oliko poika sairastunut. Ei kukaan tietänyt. Mutta eräänä päivänä kuin Saara istui puussa lukemassa kiellettyä kirjaa, kuuli hän takanansa jotain rahinaa.

Hän jähmettyi pelästyksestä — siinä seisoi Pekka. Kasvot pullistuneina ja silmät itkusta punaisina. Nenästä vuosi verta.

— Sinä Pekka? ihmetteli Saara. — Kuinka pelästytit minua!

— Tahdon sanoa sinulle hyvästi, Saara — sanoi Pekka painuneella äänellä.

— Matkustatko pois?

— Matkustan.

— Minne?

— En tiedä. Tahdon vaan paeta jonnekin missä ei kaikki ihmiset lyö.

— Kuka sinua nyt on lyönyt?

— Tällä kertaa isä. Kun ei koulumestari lyö ulkona, silloin tekee isä sen kotona.

— Mitä olet sitte tehnyt.

— Sitä, etten mene enää kouluun. Sinne en mene vaikka löisivät minut kuoliaaksi. — Itkeentyneet silmät välähtivät ja Pekka puisti nyrkkiä ilmassa, kuin puolustuksekseen — Annas jahka tulen suureksi ja väkeväksi, puolustan kyllä itseäni, mutta nyt vallitsee isä minua.

Pekka heittäytyi ruohoon Saaran viereen.

— Mutta se on rumaa, tuo lyöminen, Pekka — sanoi Saara.

— Sitähän kuvittelee opettajakin meille, — sanoi Pekka pilkalla. — Mutta jos se on niin rumaa, miksi hän sitte lyö?

Ei Saara sitä tietänyt, mutta sitten muistui mieleensä isän ja äidin sanomat sanat: "Joka vitsaa säästää, hän vihaa poikaansa," Ja sen viisauden ilmoitti hän Pekalle.

— On se oivallinen keino suurille, silloin kun tahtovat pieniä lyödä — vastasi Pekka. — Tuhat tulimaista minä en välitä Salamonista, enkä muista! Saara peräytyi kauhistuneena.

— Pekka, Pekka, etkö tiedä joutuvasi helvettiin, kun kiroot? —

— Se on yhdentekevää, — vastasi Pekka.

— Sinne minä kumminkin joudun. Mutta kuuletkos, tahdon mieluummin olla siellä niiden kanssa, jotka ovat hyviä minulle, ennenkuin taivaassa koulumestarin ja isän ja Salamonin ja niiden kanssa, jotka lyövät. —

Saara vaikeni. Eikö hän itse ollut ajatellut vähän samaan tapaan? Pekka istui ja repi ruohoa maasta häneen katsomatta.

— Vahvin se on joka vallitsee, sen olen selvästi nähnyt — jatkoi hän. — Kerran lensi haukka alas ja vei kyyhkysen, äsken näin kissan kantavan hiirtä. Ei se sitä tappanut; ei, se päästi sen irti, otti uudestaan kiinni ja kiusasi niin kauan kuin voi. Niin tekevät suuretkin meille, mutta me tulemme itse kerran suuriksi ja silloin:

Pekka hymyili ja taas välähti silmissä.

— Mitä aijot tehdä? — kysyi Saara ja katsoi ystävään suurine, tummine silmineen.

— Silloin lataan isän pyssyn suolalla ja ammun koulumestaria, — vastasi Pekka ja silmät loistivat kostonhimosta.

— Aijotko todellakin tappaa hänet? kysyi kauhistunut Saara.

— Ei hän siitä kuole; se polttaa vaan, polttaa oikein kelpolailla sanoi Pekka ja nauroi, jotta valkeat hampaat loistivat.

— Onko isäsi aina paha sinulle? — kysyi Saara ja mieleensä johtui oma, vakava isä, joka niin usein katseli häntä surullisilla silmillään ja hämärässä rukoili hänen puolestaan.

— Ei hän puhu muulloin, kuin lyödessään — vastasi Pekka, ikäänkuin olisi se luonnollisin asia maailmassa — Kuulin koulumestarin sanovan isälle, että hänen täytyy piiskata röyhkeyden minusta, niin kyllä pehmennyn ja tulen kouluun takaisin. Mutta siinä toivossa pettyvät, sillä minä menen pois, minä.

— Mutta minne sinä menet, Pekka?

— Ulos avaraan maailmaan, — vastasi Pekka katsellen ohikiitäviä pilviä. — Pahempaa ei voi tulla, kuin täällä on. Ja kun tulen suureksi, tulen takaisin.

Ja Pekka nyökkäsi uhkamielin päätään ja Saara ymmärsi mitä hän sillä tarkoitti. Hän ihaili urheata ystäväänsä ja kertomukset vieraista maista ja Robinson Crusoen elämä saaressa kuvastuivat mielessään.

— Mutta missä aijot olla yötä Pekka — kysyi hän vihdoin.

— Enkö saa mennä teidän latoon? — sanoi Pekka.

— Sinne voit tuoda minulle ruokaa huomen aamulla varhain, Saara.

Voisiko jotain niin yksinkertaista ja käytännöllistä tulla kysymykseen, kun piti lähteä Robinsonina ulos maailmaan?

— Mutta mistä saan ruokaa? — kysyi Saara.

— Ota pala leipää ja muutamia munia kaapista, — vastasi Pekka.

Asia alkoi saada romantillisen värityksen. Takaa-ajettu pakolainen, joka lymyili heinissä, ja hän uskalsi henkensä, — ei henkensä, vaan nahkansa — hankkiaksensa hänelle ruuanpalan ja juotavaa, jottei nälkään nääntyisi. — Hän hiipisi paikalle — satojen silmien vakoillessa. Kas se olisi jotain se!

Pekka joutui, kun joutuikin illalla Saaran avulla heinälatoon, missä makasi lämpimässä ja hyvin, jotta vähän nenänipukkaa näkyi heinien lomasta; Saara hiipi vielä ennen maatapanoaan varmuuden vuoksi katsomaan jos hän todella oli siellä. Hän kuiskasi hiljaa: Pekka, — — sitten vähän lujempaa: Pekka — syvä hiljaisuus vallitsi mutta vihdoin kuului hiljainen piiputtava nenä-ääni; — Robinson Crusoe nukkui rauhallisesti.

Mutta se ken ei nukkunut, oli Saara. Hän ajatteli omaa osaansa vehkeessä ja kuinka hän siitä kenenkään huomaamatta selvenisi. Munista ei ollut huolta, ne oli hän jo ottanut navetasta, missä kanat munivat ja kätkenyt vuoteesensa. Kunhan ei niistä vaan tulisi poikasia yöllä; Mutta leipä ja juominen! Jopa kai! hän itsehän vei ruuat pöydältä. Helposti voisi hän silloin ottaa muutamia leivän paloja ja tyhjän kipposen ja täyttää sen navetassa lypsettäessä. Hän kätkisi kaikki kiven taakse. Kaikkihan kävisi niin helposti. Kumminkaan ei hän voinut nukkua ennenkuin aamuyöstä. Täytyihän lisäksi varoa muniakin.

Onnellisesti pääsi hän ladolle, kenenkään huomaamatta. Istautui heiniin Robinsoninsa viereen, joka oli ihan lämpöinen ja punakka ja nautti itsekseen nähdessään millä halulla hänen tuomansa leipä ja maito kävivät kaupan. Munat pistettiin taskuihin toistaisen varalle.

— Saara, sinä olet minun paras ystäväni koko maailmassa — sanoi Pekka, leipää pureskellessaan — kyllä minäkin autan sinua vielä joskus.

— Et vaan saa lyödä minua, kun tulet takaisin, — hengessä näki Saara Pekan voimakkaana, kuin Simson, vaeltavan läpi seudun kohotettu nuija kädessä, jolla hän maahan musertaisi ketä tahtoi.

— Sinua en lyö koskaan — vakuutti Pekka armollisesti, samassa kun viimeinen leivän muru katosi. — Nyt menen joelle uimaan ja sitte lähden eteenpäin metsän kautta. Hyvästi, Saara!

Tyhjä maitokipponen kädessä seisoi Saara katsellen ystävänsä jälkeen. Silmät täyttyivät kyynelillä, vaan ylpeydestä kohoili rinta — olihan hän auttanut häntä yli rajan — vapauden maahan, missä ei ollut ikäviä kouluja ja missä ei kukaan lyönyt.

Koska uskaltaisi hän samaa? Ja kumminkin meni hän nyt "maailman lasten" pariin, jotka kiiruhtivat helvettiä kohti; Pekka raukka! Kunhan ei hänelle vaan mitään pahaa tapahtuisi!

Muutaman päivän kuluttua peljästyi Saara pahanpäiväisesti, kun kartanolle tuli pieni mies keppiin nojaten: harmahtava tukka riippui pitkissä kiharoissa olkapäillä. Hän käveli vallan kumarassa, eikä halusta katsonut ihmisiä silmiin. Mies näytti köyhältä ja oli huonossa pukeessa. Hän kysyi isää. Isä tuli. Mies alkoi heti itkukurkussa kysellä Pekkaa:

— Voi veli Haakon, etkö tiedä mitään Pekasta? Kaksi päivää on hän jo ollut poissa, eikä kukaan ole edes nähnyt häntä. Jos kadotan sen pojan, niin — Hän purskahti itkuun — Hän oli sentään niin näppärä ja hyvä poika.

Saaran isä keskeytti hänet muutamilla kauniilla, sanoilla, jos se oli Jumalan tahto, oli se parasta, jos hän tutkimattomassa viisaudessaan oli hyväksi nähnyt j.n.e.

Päivällistä syödessä puhui isä, kuinka synnillisesti lapset tekevät, siten palkitessaan vanhempien hyvät työt ja kuinka ihmeellistä se on, että muutamat lapset ovat ikäänkuin ennakolta määrätyt senlaisiksi murhelapsiksi. Ja senlainen oli Pekkakin. Sitä poikaa ei saisi pahalla eikä hyvällä oikealle tielle.

Saara istui kuin kananvaras. Jos tietäisivät hänen auttaneen Pekkaa pakoon ja vieneen hänelle ruokaa latoon! Olihan hän osallisena rikoksessa. Varmaan Jumala häntä siitä rankaisisi.

Ehkä hänkin oli senlainen synninlapsi, joka ei voinut tulla hyväksi. Hän säikähtyi ja katui melkein. Ehkä oli hänen syynsä jos Pekka joutui helvettiin.

Ei hän rohjennut katsoa isää ja äitiä ja kun päivällinen päättyi riensi hän omaan huoneesensa, purskahti itkuun, lankesi polvilleen ja rukoili, että Jumala johdattaisi Pekan takaisin.

Pekan oltua viikon kadoksissa, alkoivat koko kyläkunnan miehet häntä etsimään. Hän löydettiin muutaman penikulman päästä erään heinäsuovan alta. Kohtaus isän ja pojan välillä oli ollut liikuttava, sanottiin. Isä unohti silmänräpäyksessä kaiken muun. Pölyisen, likaisen pojan sulki hän syliinsä, taputteli häntä ja itki.

— Pekka, Pekka, rakas poikani! — sano: hän. — Et voi aavistaa kuinka olen surrut tähtesi. Tule nyt kotiin! — Pääset koko koulusta, jos vaan tulet, sen lupaan; enkä minä sinua enää koskaan lyö, en koskaan, en koskaan: Tule nyt!

Pekka alkoi itkeä tillittää ja hyväksi lopuksi palasivat he kotiin käsi kädessä.

Asian johdosta piti koulumestari lapsille puheen, ja otti Pekan esimerkiksi, kuinka pahanilkisille lapsilla käy, kun eivät tahdo käydä koulua. He joutuvat paholaisen kynsiin, oppivat kiroilemaan ja karkaavat kotoaan. Saara punastui, mutta ei puhunut mitään. Hän ihmetteli oliko Pekka kenellekään ilmaissut hänen vieneen leipää ja maitoa.

Pekan isä piti lupauksensa. Sanaakaan ei mainittu koulusta ja ei hän koskaan lyönyt poikaa. Toisaalta piti Pekka isästä ja oli kiltti ja ahkera. Hakkasi puut, kantoi vedet ja hoiti pienempiä sisaruksia.

Koko maailmassa löytyi vaan yksi ainoa, jota hän vihasi, se oli koulumestari. Elämänsä päämäärä oli nykyään tulla voimakkaaksi ja antaa sitte koulumestarille kiehuva kylpy. Puita hakatessaan, jotta lastut sinkoilivat ympäri, oli tuo tuuma aina mielessään. Usein tuntui hänestä, kuin olisi koulumestarin pää edessään tukilla. Siiloin nosti hän kirveen korkealle, heilautti sitä ja eroitti pään voimakkaalla lyönnillä ruumiista. Ei häntä koskaan epäilyttänyt. "Pää poikki!" kuului ankara tuomio.

Sen vuoksi hän eräänä päivänä pahasti säikähti, kuu hän hakatessaan näki äkkiä koulumestarin edessään. Niin hän hämmästyi että oli vähällä kirveensä pudottaa, mutta hän hillitsi itseään, tarttui suonenvedontapaisesti varteen ja valmistautui puolustaumaan. Koulumestari otti hatun päästään, pyyhki hikeä otsaltaan ja istui tukille Pekan eteen. Pekka mittaili silmäyksillään häntä. Mitä tuo oikeastaan aikoi?

— Vai niin, sinä hakkailet täällä puita, Pekka — sanoi koulumestari vihdoin.

Kyllä, sen mahtoi hän itsekin nähdä, vanha aasi.

— Etkö aijo enää tulla kouluun? Kysyi hän lempeämmällä äänellä mitä Pekka oli koskaan kuullut.

— En — vastasi Pekka,

— Sääli sinua, sinulla oli hyvät lahjat — sanoi koulumestari — joskus tulet katumaan vielä, ettet enempää oppinut.

Hän vaikeni. Sitte tarttui hän Pekan käteen, taputti sitä toisella kädellään ja katsoi samassa häneen. Pekasta näytti, kuin olisi hänellä ollut kyynelet silmissä.

— Tahdotko olla kiltti minulle, niin tahdon minäkin koettaa uudestaan, — sanoi hän ystävällisesti. — Unohdamme kaikki vanhat rettelöt, emmekä enää koskaan lyö. Tule vaan takaisin kouluun Pekka!

Mitä tämä merkitsi? Olivatko kaikki ihmiset muuttuneet hyviksi ja ystävällisiksi?… Isä… koulumestari. Käsi irtaantui äkkiä kirvesvarresta, kirves putosi maahan. Nyt ei hän olisi lyönyt, jos pää olisi ollut tukilla. Hän katsoi koulumestaria silmiin, tuntui kuin hän olisi ollut vähältä tukehtua.

— Toverit kaipaavat sinua jokapäivä, kumminkin Saara Holte — sanoi koulumestari hymyillen. — Eikö sinua taas haluttaisi heidän pariinsa?

Samana iltana sanoi Pekka isälleen:

— Taidan mennä huomenna uudestaan kouluun.

— Se on kiltisti tehty, Pekka. Hyvä on olla hyvissä kirjoissa koulumestarilla ja papilla — sanoi isä.

Pekka kävi taas koulussa ja oli nyt nöyrimmistä nöyrin. Ei hän koulumestarin lukiessa häntä matkinut, ei sanonut vanhaa Jaakoppia lurjukseksi kuten räätäli oli hänelle opettanut, ei hän ajatellut paperikuulia eikä muitakaan tepposia, istui vaan hiljaa ja luki. Ja koulumestari otti Pekan esimerkiksi ahkerasta ja tottelevaisesta oppilaasta.

Kului useampia kuukausia, mutta vihdoin väsyi sekä koulumestari että Pekka tähän äärimmäisille pingoitettuun hyvyyteen. Koulumestarilla täytyi olla syntipukki ja Pekan täytyi saada virvoitusta katkismustuntien jälkeen. Koulussa alkoi taas tapahtua salaperäisiä asioita. Eräänä päivänä kun koulumestari kohenteli tulta, kuului kelpo laukaus ja nuuskarasia lensi ilmaan, juuri kun hän ojensi kätensä siihen tarttuakseen. Hattu, joka koulumestarilla tavallisesti oli kädessään, yleni yhtäkkiä juhlallisesti, kuin ilmapallo, kohden kattoa. Tätä seurasi raitis, helähtelevä naurunpurskahdus. Pekka oli aina asiain alkuunpanija, jos kohta ei hän itse niitä pannut käytäntöön. Koulumestarin silmät säteilivät onnettomuutta ennustavaisesti ja hän meni Pekan luo.

— Onko vanha Aatami taaskin palannut — kysyi hän. — Luuletko rangaistuksetta voivasi saada armoa armosta? Luuletko olevasi poikkeus säännöstä? Kyllä päästiin sinut pian siitä luulosta.

Ja koulumestari alkoi taas pehmittää Pekan selkää. Sota oli julistettu uudestaan molemmin puolin. Mutta kun koulumestari eräänä päivänä kaatui pitkinpituuttaan lattialle, siksi että tuoli äkkiä tuli kolmikonttiseksi ja sitte tulipunaisena kasvoiltaan, syöksyi vihaa uhkuen Pekan kimppuun, joka tälläkertaa oli syytöin ja löi häntä terävällä viivottimella kasvoihin ja päähän, silloin pääsi viha Pekassa valloilleen. Hän tarttui koulumestaria käsivarsista ja huusi että luokkahuone kajahteli:

— En välitä sinusta, enkä sinun roskastasi koulumestari!

Paiskasi hänet päin seinää, että ryskähti, otti lakkinsa ja syöksyi ulos, suoraa tietä kotiin ja selitti isälle, ettei mikään voima maailmassa pakottaisi häntä enää kouluun. Isä ei vastannut: huokasi vaan syvään ja puisti päätään. Pekka alkoi kaksinkertaisin innoin hoitaa pikku siskoja ja auttaa isää töissä.

Pekalle oli nyt kerrassaan selvinnyt, että hän vihasi koulua ja kaikkea mikä oli sen kanssa yhteydessä: pappia, kirkkoa, uskontoa. Hänestä tuntui kuin muodostaisivat ne yhteensä käsitteen kaikesta pahasta, ne olivat hänen persoonallisia vihamiehiään, jotka koettivat häntä kukistaa ja tappaa; mutta siinä eivät onnistuisi. Hän kiintyi yhä enemmän räätäliin ja hänen perheesensä. Kas, ne olivat hyviä ihmisiä, hauskoja ja iloisia ja toisiaan auttavaisia. Paitsi sitä oli räätälillä kirjoja, joista voi oppia jotakin, ei semmoista kuin Samuelista ja Rebekasta, vaan koneista, höyrystä ja sähköstä. "Suuret keksinnöt" monine kuvineen vetivät Pekan huomion. Sitä tutki hän sekä varhain että myöhään; tuntui kuin tulisi hän siitä niin eriskummallisen viisaaksi.

Jospa vaan pääsisi ulos maailmaan ja saisi koettaa, jotain senlaista! Mutta hän oli köyhä; sai istua kotona pienempiä hoitamassa, äitiä kun ei ollut.

IV.

Synkkänä varjona leijuilee norjalaisen talonpoikaiskansan mielessä ripillepääseminen.

Korkeana vuorena pimittää se kaikki tulevaisuus tuumat. Se taival on ensin tallusteltava, ennenkuin tulevaisuuden laaja meri aukenee viehättäville näkyineen, kullankimaltelevine taivaan rantoineen, tuudittelevine sinilameineen. Kuinka suloiselta tuntuisi täysin purjein ohjata toiveittensa alusta tuolle laajalle, vapaalle merelle! Mutta taival — sen ohi on ensin päästävä.

Monet katkerat kyynelet, monen yön valvonnan paljon tuskaa ja ahdistusta maksaa se noille pikkuraukoille, jotka ovat tottumattomia kirjallisiin opintoihin. Mutta ilman ripillepääsö-todistusta ei heistä voi tulla mitään maailmassa. Rengeiltä ja palvelustytöiltä vaaditaan rippikoulu-todistus, puhumattakaan niistä, jotka pyrkivät korkeammalle maailmassa. Ilman sitä ei voi päästä kunnollisesti naimiseenkaan, ei pyytääkään luterilaisen papin vihkimistä, Vieläpä Amerikkaankin, missä ei senlainen todistus tule kysymykseen, ovat skandinaavialaiset vieneet niin syvän kunnioituksen ripillepääsö-seremoniiaan, että sielläkin ovat alkaneet pitää itseään puolipakanoina ilman sitä; se on yhtä tarpeellinen elinehto, kuin ruoka ja vaatteet.

Ennen ripillepääsöä ei tavallisesti tulla papin kanssa tekemiseen, tosin hänellä on ylitarkastus kouluissa, mutta kullakin on vapaus pitää itseään etäällä, kuinka itseä haluttaa. Mutta ripillelaskiessa on hänellä rajatoin valta, joko sulkea tie tai laskea. Ja nuoret kokoontuvat tuskasta vapisevina hänen ympärilleen sinä päivänä, jolloin he "päästetään edes," sillä he tietävät monet puutteensa. Yksi on tehnyt haaksirikon vanhurskauttamisessa toinen uudestisyntymisessä; yksi ei ole tietänyt eroitusta hienomman ja korkeamman epäjumalan palveluksen välillä, toinen on unohtanut selityksen ensimmäiseen uskonkappaleesen. Nyt ehkä tarttuu karille kaikki tulevaisuustuumat. Harvoin vuodatetaan niin katkeria kyyneliä, häpeän ja nöyrtymisen sekaisia; harvoin nähdään syvempää sydän-surua tai hehkuvampaa vihaa pappia ja katkismusta kohtaan, kuin noilla raukoilla, jotka ovat mahdottomiksi julistetut, joitten on ensi vuonna uudestaan yritettävä, ehkä samalla tuloksella. Ei mikään voi enempää herättää vihaa kristinoppia vastaan, kuin konfirmatioonipakko.

Pekka oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, eikä ollut vielä käynyt rippikoulua. Hän oli jyrkästi kieltänyt isän rukouksiin, mutta uskollisesti teki hän tehtävänsä kotona ja hankki muuta työtä väliajoiksi, ansaiten useampia taalereja. Mutta sitten alkoivat Haugen uskolaiset ahdistaa isää. Pekka taisteli ankarasti ylpeyttään vastaan. Jospa ei olisi täytynyt ilmoittautua koulumestarin luona ja ensin saada todistus häneltä hyvästä käytöksestä… Siihen ei Pekka voinut lannistua.

Isä sairastui ja tuli vuoteen omaksi. Ei hän syönyt, ei nukkunut ja Pekka kuuli hänen öisin rukoilevan että Jumala liikuttaisi hänen poikansa sydäntä. Se oli liiaksi Pekalle. Eräänä aamuna seisoi hän parhaat vaatteet yllänsä isän vuoteen ääressä.

— Tahdoin kirjoittautua tänään rippikouluun, jos tahdot tulla kanssani koulumestarin luokse, isä — sanoi hän.

Isä katsoi häneen, ja silmät täyttyivät kyynelillä. Jumala oli siis kuullut hänen rukouksensa. Hän nousi ja pukeutui nopeasti. Ei tuntunut mitään kipua. Hetkisen kuluttua lähtivät he kiisi kädessä, kuten silloinkun isä oli hänet löytänyt heinäsuovan alta. Tuntui kuin olisi hän löytänyt poikansa todistamiseen. Pian seisoivat he koulumestarin huoneessa. Matkalla olivat he kohdanneet Saaran isineen, joka oli käynyt samoissa asioissa. Koulumestari oli yksinään. Isä puhui. Sillä ehdolla oli Pekka tullut.

— Tulen pyytämään pojalleni todistusta ja samalla voit kirjoittaa hänet rippikouluun pyrkiväksi — sanoi isä — Tahdot kai hänen edukseen lausua muutaman hyvän sanan — lisäsi hän hiljemmin.

Koulumestari katsoi vanhaa syntipukkiaan. Ei hän ollut unohtanut häntä. Pekka seisoi kädet housuntaskuissa, selin koulumestariin, tarkastellen muka seinällä riippuvaa karttaa.

Tuo kiusasi koulumestaria ja hän sanoi isälle:

— Tahdot kait että pysyn totuudessa, Hans? Todistuksen hän saakoon, ansaitun ja selvän.

Hän istui kirjoittamaan ja jos joku olisi katsellut häntä, olisi huomannut tuon vahingoniloa ilmaisevan piirteen suun tienossa ja ilkeän väläyksen silmissä, hänen imeskellessään kynän vartta. Viimein tuli todistus valmiiksi, hän pani sen kirjekuoreen, sulki kuoren ja ojensi sen isälle, joka kiittäen otti vastaan. Pekka lähti sanakaan lausumatta.

— Saatpa nähdä, ettei koulumestari sittenkään ole ilkeä — sanoi isä kotimatkalla iloissaan. — Nyt luet minulle todistuksen, tiedäthän etten itse osaa. Sitten ostamme uuden kuoren puotista.

He istuivat tien varrelle ja Pekka luki seuraavaa;

"Tämän tuoja, joka ei pitkään aikaan ole ollut koulussa on pahanilkinen, huonostikasvatettu poika, joka ei ainoastaan ole itseään syössyt turmioon, vaan myös huonon esimerkin kautta johdattanut muita kiusaukseen."

Pekka kävi hehkuvan punaiseksi kasvoiltaan, repi todistuksen tuhanneksi kappaleeksi ja syöksyi takaisin koulurakennukselle päin. Veräjää ei hän aukaissut, hän hyppäsi sen yli.

Koulumestari istui vielä yksin huoneessaan, odotellen uusia rippikouluun pyrkijöitä. Hän tunsi äkkiä, tartuttavan niskaansa ja ennenkuin hän ehti huudahtamaankaan oli Pekan polvi hänen rinnallaan ja nyrkeillään hakkasi hän täysin voimin minne vaan sattui. Koulumestari yritti huutaa apua, mutta ei saanut siihen aikaa.

Vaivoin sai hän hengitetyksi Pekan häntä paiskoessa sinne tänne, samalla kuin iskut, kovat, kuin moukarin lyönnit sattuivat niskaan ja selkään. Vasta kun koulumestari makasi aivan kalpeana ja hiljaisena, päästi Pekka hänet.

— Kiitos todistuksesta ja kaikesta muustakin, koulumestari! — kirkui hän ja juoksi pois.

Isä istui yksinään, kuin ukkosen iskemänä ja odotti poikaa; katseli todistuksen sirpaleita, joita tuuli riepotti; hänen viimeiset toiveensa olivat murtuneet. Hän vartosi kauan, katsellen tielle, vaan Pekkaa ei kuulunut. Sitte komppuroi hän kotiin, sauvaansa turvaten, vanhana ja koukkuisena. Puuvajan ohitse mennessään näki hän Pekan istuvan siellä. Kirves kädessä istui hän hakaten lastuja tukilla pieniksi sirpaleiksi ajatuksiinsa vaipuneena, mutisten itseksensä. Ei isä kysynyt missä hän oli käynyt, ei uskaltanut puhua hänelle mitään. Vaan hetkisen kuluttua tuli hän uudestaan, kurkisteli seinän raosta, josko Pekka vielä oli siellä. Päivällisaikana uskalsi hän kysyä, eikö Pekka halunnut ruokaa. Hän vastasi lyhyesti kieltämällä, ja istui liikahtamatta paikallaan. —

Samana yönä heräsi Saara, joka nukkui pihanpuoleisessa kamarissa, vähää ennen sydänyötä heikkoon naputukseen ikkunaruudulle. Hän säikähtyi ja luuli ensin uneksineensa. Ei, se uudistui. Herättäisikö hän isän ja äidin? Hän hiipi ikkunan luo ja tirkisti ulos. Kasvot hän voi selittää, mutta ei muuta.

— Elä säikähdy, Saara! — Se on vaan Pekka. Nyt minä vasta menen todella — kuuli hän ulkoa sanottavan. — Tahdoin vaan sanoa sinulle jäähyväiset ja pyytää sinua menemään isän luo ilmoittamaan, ettei hän minua surisi. Minä lähden pois, tullakseni joksikin — täällä minua vaan kaikki sortavat. Juna lähtee kello kahdeltatoista yöllä Chicagoon. Jää hyvästi Saara ja muista joskus minua!

Ääni vaikeni ja Saara kuuli askelien poistuvan. Se oli siis Pekka, joka pakeni toisen kerran.

V.

Saara kävi rippikoulua. Pekan pakeneminen oli suuressa määrin koskenut häneen. Yksin ei hän voinut kantaa sitä salaisuutta, että Pekka oli ollut hänen akkunansa takana; ei hän myöskään rohjennut mennä Pekan isälle kertomaan mitä hän oli sanonut. Hän, päätti kertoa kaikki isälleen. Isä käytti tilaisuutta, puhui hänelle, kuinka niille kävi, jotka hylkäsivät Jumalanlasten tien. Hän sanoi sen suureksi siunaukseksi; Saaralle, että hän oli tullut Pekasta eroitetuksi. Sillä Pekka kulki suoraa tietä turmioon, ellei Jumala hyvyydessään vetäisi häntä, kuin kekäleen tulesta. — Sitten oli hän mennyt Pekan isän luoksi ja kertonut mitä hän tiesi. Pekan isä oli vallan murtuneena.

— Sinun olisi pitänyt häntä kasvattaa kurituksessa ja Herran nuhteessa, — sanoi Saaran isä — Sinun olisi ajoissa pitänyt repiä rikkaruohot juurineen hänen sielustaan.

— Koetinhan minä kurittaa häntä, veli Haakon, mutta se vaan häntä paadutti enemmän.

— Sinun ei olisi pitänyt antaa hänen vapaasti seurustella maailman lasten parissa, — jatkoi Haakon Holte.

— En minä nähnyt häntä koskaan muiden parissa, kuin tyttäresi Saaran — vastasi hän nöyrästi.

— Jaa, Jumala häntä armahtakoon ja meitä kaikkia! — huoahti Saaran isä.

— Jaa, onnistukoon sinun tyttärellesi ja sinulle paremmin, kuin minulle ja pojalleni! — sanoi Pekan isä kumartuen syvemmälle. — Rukoilkaamme hänen puolestansa, veli —.

Saara kävi rippikoulussa. Itseteossa oppi hän siellä sen, mitä oli jo ennen kotona ja koulussa oppinut, mutta kumminkin oli se jotain toista. Kun vanha pappi — sanottiin että hän nyt viimekerran, piti rippikoulua — kyynelsilmin ja väräjävin äänin rukoili, että Jumala suojelisi näitä nuoria sieluja, jotka nyt olivat hänen haltuunsa uskotut, tuli Saara liikutetuksi ja hän tunsi että se sittenkin olisi turvallisinta kaikista. Hän oli ollut ylen hurja ja ajattelematoin; hän oli sortunut kiusauksissa. Jumala oli Pokan kautta häntä muistuttanut. Hän ei tahtonut enää nähdä räätäliä ja hänen kirjojaan. Paras oli turvautua isään, pappiin ja Jumalan sanaan. Raamattu sai hänestä nyt toisen merkityksen. Hän pelkäsi mahtavaa Jumalaa, joka kirosi synnin lapsia, jopa antoi maankin nielaista niitä kitaansa. Hartaushetket kotona tuntuivat vähemmin ikäviltä; mielikuvitus ja uskonnollinen tunne vapautuivat silloin ja suurimmalla hartaudella veisasi hän pitkiä ja murheellisia virsiäkin. Aamuin ja illoin rukoili hän, että Jumala varjelisi häntä synnistä ja auttaisi häntä hillitsemään levotonta mieltään. Kun lapsellisuutensa — olihan hän vasta kuudentoista vuotias — vaati leikkejä ja huvitusta, oli hän näkevillään Pekan ja silloin kiiruhti hän rukoilemaan, veisaamaan tai vaipui raamatun lukemiseen.

Kuten toisillakin sen ikäisillä tytöillä liittyi hänen ihailunsa ja rakkautensa rippikoulunopettajaan. Vanha pappi, valkeine hiuksineen, värisevine äänineen ja lempeine kasvoineen oli hänestä, kuin ilmiö toisesta maailmasta. Hänestä tuli se epäjumala, jonka ympärillä aina aatokset liikkuivat. Pappi oli hänestä ihaninta maailmassa. Ja papin vieressä seisoi hänen isänsä, papin apulainen. Hänen vakavat silmänsä ja ankara kasvojen ilmaus puhuivat hänelle elämän vakuudesta ja äidin huokaukset muistuttivat koetuksia, joita oli kestettävä, ennenkuin saavutetaan kirkkauden valtakunta.

Tuskin löytyy montaa rippilasta, jotka suuremmalla uskonintoisella kiihkolla uudistavat kasteensaliiton, kuin Saara. Mielikuvitus muutti yksinkertaisen maakirkon korkeaksi temppeliksi; vanha pappi seisoi hänen edessään kirkastettuna ja alttarille polvistuessaan vuosivat kyynelet virtoina poskille ja hän lupasi aina kuulua yksinkertaisiin maanpäällä ja kieltäytyä maailmasta ja sen pahoista haluista.

Vanhempien luona oli vieraita sinä päivänä. Oli pappikin ja hän kiitti Saaraa ahkeruudesta ja hyvistä tavoista, lausuen sen toivomuksen, että monta senlaista nuorta tyttöä kasvaisi kylässä. Saara oli iloisempi kuin koko maailman aarteista. Isä puhui hänelle päivän tarkoituksesta. Hänen äänensä värähteli ja Saara ymmärsi kuinka rakas hän oli isälle vaikka hän sitä niin harvoin näytti. Hänkin tunsi rakastavansa tuota vakavaa isää, joka aina oli peloissaan hänen takiansa. Petoa julmempi hän olisi saattaessaan hänelle surua! — Koulumestarikin piti Saaralle puheen, jossa hän viittasi viettelyksiin, joille nuoruus aina on altis ja toi Pekan varoittavaksi esimerkiksi. Pekka raukka! Nytkin piti hänen olla syntipukkina! Häntä käänneltiin ja väänneltiin kanssa-ihmisten uskon vahvistukseksi. Saara ei ajatellut häntä katkeruudella, ei edes kauhullakaan; hän rukoili ystävänsä edestä.

Saara oli nyt täysikasvuinen, kaunis tyttö. Isän kasvonpiirteet, mutta pehmeämmät ja hienommat. Hänellä oli isän syvät, surumieliset silmät, tummine kulmakarvoilleen. Isän suuri suu ja täyteläiset huulet, mutta terveet, valkeat hampaat saivat unohtumaan sen vähemmän hienon muodon. Posket pyöreät ja punakat. Päivittynyt iho teki hänet terveen näköiseksi. Hän oli pitkä ja hoikka, olematta silti laihan ja kulmikkaan näköinen. Hänellä oli kaunis ryhti, työ ei ollut köyristänyt selkää, eikä tehnyt käyntiä raskaaksi, kuten maalla yleensä on tavallista.

Rippikoulun päätyttyä alkoi Saaralle vasta oikea työnteonaika. Nyt ei ollut enää läksyjä luettavana, siksi piti hänen tehdä työtä. Yksi palvelustytöistä eroitettiin sentakia. Saara rupesi hänen sijaiseksensa. Äiti oli siksi järkevä ettei antanut tyttären istua toimetonna. Hän oli totutettava työhön, tullaksensa kelpo perheenemännäksi; siksi hän tietysti oli tuleva samoin kuin muutkin hänen kaltaisensa.

Kaikkia piti hänen oppia: lattian luuttuamista, astiain pesoa, vuoteen laatimista, lypsämistä, ruoanvalmistamista, hoitamaan koko taloutta ja järjestämään teurastukset, leipomukset ja pesut. Tämä kaikki oli äidin ylpeys. Ja vaikkei Saara rakastanutkaan äitiään, ihaili hän kumminkin hänen siisteyttään, kunnollisuuttaan ja kestävyyttään.

Äiti oli myöskin käsitöissä taitava ja Saara sai oppia kutomaan, neulomaan, parsimaan ja paikkaamaan. Iltaisin oli hän uupumukseen saakka väsynyt ja nukkui aina raskaasti. Mutta päivät kuluivat nopeasti, ei hän ehtinyt ikävöimään, ei uneksimaan. Kun hän kuuli naapuriston huvitteluista ja tansseista, ei häntä sinne haluttanut. Tuntui rauhaisalta ja turvalliselta kotona työssä. Alituinen kaipuunsa henkiseen kehitykseen oli tykkänään kääntynyt uskonnon alalle. Raamatusta löysi hän aavistamattomia aarteita, ajatuksia ja mielialoja ja kun järki joskus alkoi kysellä, tukahutti hän sen heti ja ajatteli yksistään kuinka voisi seurata noita salaperäisiä neuvoja.

Saaran kauneudentunne ilmautui rajattomassa rakkaudessa luontoon. Kun äiti oli vähältä muuttaa koko puutarhan kaalimaaksi, pyysi Saara pientä tilkkua kukkien varalle; aituuksen ympäri istutti hän ruusupensaita, ruusut olivat hänen lemmikkejänsä. Hän katseli ja hoiti niitä; ja kukat viihtyivätkin hänen hellässä hoidossaan. Hän nautti niiden kauneudesta ja vartosi täysinäisten silmukkojen puhkeamista. Kesä-iltoina, päivän töiden päätyttyä istui hän katsellen kellervänpunervia pilviä lännentaivaalla, katsellen kuinka yhä enenevä loistava hehku valeli kultia pienille, vaalehtaville pilvenhattaroille, ja loi punervaa hohdetta kaikkialle. Kyynelet nousivat väliin silmiin, vaikk'ei hän käsittänyt miksi. Olihan hän onnellinen, ei hän halunnut pois; ei hänellä ollut aikaa siihen. Pieni ruusuilta lemuava aitaus, siinä hänelle kylliksi; siellä oli hän suojassa maailman pahuudelta.

Mutta kumminkin tapahtui senlaista, joka täytti hänen mielensä levottomuudella ja sai vahvat perustukset horjumaan.

VI.

Saaran isä kuului kouluneuvostoon. Noin viiden penikulman päässä oli koulurakennus, joka kuului isän piirikuntaan ja joka tulisi olemaan tyhjillään joulukuusta maaliskuuhun asti. Sinne oli nyt muuttanut eräs norjalainen uutisasukasperhe. Parempaa lupaa hankkimatta olivat naapurit, jotka ahtauden vuoksi eivät voineet lapsekasta perhettä luonaan pitää, kehoittaneet heitä ensialuksi muuttamaan sinne. Naapurit olivat hankkineet yhteisesti heille liesiön, vuoteet ja vuodevaatteet ja auttaneet muutenkin parhaansa mukaan. Mutta tämä luvatoin teko oli solvaissut korkean kouluneuvoston arvokkaisuutta, ja sitäpaitsi saatiin kuulla, että he muitta mutkitta olivat nostaneet pulpeetit ja penkit ulos lumeen ja käyttäneet pihaan pinottua puuvarastoakin.

Vaikka ei Saaran isä pitänytkään amerikkalaisista kouluista, vaan antoi kannatusta norjalaisille, oli hän kumminkin se, joka ankarimmin tuomitsee uutisasukasten käytöstä ja ehdoitti että ne heti karkotettaisi, koska huoneet olivat laitettavat kuntoon maaliskuun ensi päiväksi. Tämä tapahtui helmikuun keskipaikkeella. Hänen ehdoituksensa hyväksyttiin yksimielisesti.

Tämän sanan saavuttua perheelle, ei mies ollut kotona. Hän oli lähtenyt etsimään maankaistaletta itselleen, kuultuaan että senlaisia oli vapaina. Vaimolla ei muuta neuvoksi, kuin heti kääriä vähät tavarat myttyyn, pukea vaatteet lasten ylle ja lähteä tallustelemaan, mytty selässä ja lapsi kummassakin kädessä talutettavana, miestä etsimään. Heidän lähtiessään oli kaunis päivä, aurinko loisti kirkkaana, mutta illalla tuli äkkinäinen ilmanmuutos; ankara lumimyrsky, jota seurasi kova pakkanen.

Seuraavana aamuna lähti Saaran isä tiluksilleen tarkastelemaan oliko myrsky paljonkin vahinkoa tehnyt. Joelle vievällä tiellä, mäen rinteelle pysähtyi hän äkkiä, kuin kiinni kasvaneena. Puoleksi lumen peitossa oli suuri kääry, josta pisti esiin ihmispäitä. Hän meni lähemmäksi. Ei se liikkunut. Olivatko nuo kaikki paleltuneet? Mäen ja muutaman puun suojaan olivat ne istuutuneet. Olivat levittäneet villavaipan alleen. Äiti istui keskellä molemmat lapset sylissä. Hän oli käärinyt toisen peitteen lasten ympäri niin hyvin kuin oli voinut. Ketä ne olisivat? Eihän vaan uudisasukasperhe, joka oli koulutalosta ajettu? Hän kaivoi lunta oheen, jonka alle ne melkein olivat hautaantuneet ja käänsi vaimon päätä, joka oli toisaalle päin. Se tuntui kangistuneelta ja kylmältä. Hän pyyhki pois lunta ja jäädikettä kasvoilta ja hiuksilta ja tarkasteli häntä. Mutta kuolon kalpeus leveni hänen kasvoilleen ja tuo voimakas mies värähteli liikutuksesta. Oliko se mahdollista. Oliko se todellakin hän? Hän aukaisi takin ylimmäisen napin ja paljasti pienen ruskean täplän kaulalla. Ei epäilystä enää; se oli hän. Ja itse hän oli murhaaja!

Kääryssä alkoi liikkua. Kaksi lapsen päätä pistäytyi esiin äidin käsivarsien alta. Hämmästyneinä katselivat he Saaran isää. Ne elivät siis! Jumalalle kiitos, olivat vallan punakoita ja lämpöisiä. Kädessä oli kummallakin korppu jota olivat pureskelleet.

Sinä aamuna ei Saara uskonut omia silmiänsä, kun hän näki omituisen saaton lähestyvän taloa. Edellä kävi isä sylissään kantaen lumista naista, jonka pää riippui hänen rinnallaan. Jälessä tallusteli lumessa kaksi pienokaista, tyttö ja poika, yksi kummastakin takin lieppeestä kiinni pitäen ja itkien ääneensä. Isä kääntyi useasti heihin lausuen aina jonkun lohduttavan sanan. Nyt tulivat he veräjälle. Sykkivin sydämmin riensi Saara eteiseen. Siellä seisoi jo äiti ovea aukaisemassa. Hänkin oli nähnyt heidät.

— Katsokaa mitä olen löytänyt, — sanoi isä astuen sisään. Ääni värähteli ja silmissä näkyi tuskastuttava tuli, jota ei Saara ollut ennen huomannut. Nähtävästi kartti hän katsoa, äitiin — Täyttäkää heti kylpy-amme kylmällä vedellä ja pankaa hän siihen, että hän sulaa ja sitte hierokaa voimakkaasti koko ruumista. Luulen hänen vielä olevan hengissä… Sinä Saara ota pienokaiset, vie heidät vuoteelle, anna heille ruokaa ja lämmintä juotavaa. Ne eivät Jumalan kiitos, ole vahingoittuneet.

Isä kantoi tunnottoman naisen sisälle, laski vuoteelle ja istui itse viereen tuijottaen siihen. Jää alkoi sulaa vaatteista ja tippua lattialle. Saara mennessään läpi huoneen, näki kyynelen vuotavan isän poskella. Vaimo raukka jätettiin nyt naisten huostaan. Hän pidettiin kylmässä vedessä, siksi että jäähmettyneet jäsenet alkoivat pehmetä, sitte hierottiin lämpimällä öljyllä.

Sill'aikaa kulki Saaran isä rauhatoinna arkihuoneessa edestakaisin itsekseen mutisten. Saara meni oven taa ja kuuli hänen puhuvan korkeammalla äänellä. Hän ei voinut olla kuuntelematta. Korva oven raossa kuuli hän isän rukoilevan:

— Oi Herra Jumala, elä anna tämän synnin langeta minulle! Elä rankaise minua vihassas ja elä ota pois minulta sinun armoas. Elä anna nuoruuden syntien etsiskellä vanhuuden päiviä!

Ei Saara uskaltanut enempää kuulustella. Mitä tämä merkitsi? Nuoruuden syntejä!… Mitä hän tarkoitti?

Nainen oli viety vierashuoneesen. Paloviinansekaista kiehutettua maitoa oli kaadettu hänen suuhunsa Vierashuoneen sivulla oli puutarhan puolella parveke. Täytyi mennä huoneen läpi, ovesta päästäkseen parvekkeelle. Mutta molemmista sivuhuoneista voi ikkunan kautta heittäytyä parvekkeelle vaikka ei se ulottunutkaan ikkunoihin asti. Saara käytti tätä hyväkseen: Isän levottomuus ja ihmeellinen rukous olivat avanneet hänelle oven salaisuuteen, jonka hänen täytyi saada tietää. Kumarassa seinän viereen litistyneenä istui hän parvekkeen nurkassa, josta itse näkymättömänä voi akkunan kautta nähdä suuren vuoteen, missä outo nainen lepäsi lumivalkeana kasvoiltaan, silmät ummistettuina.

Isä oli yksin sisällä, rauhallisena ettei kukaan häntä näkisi, sillä eihän kukaan ollut mennyt parvekkeelle. Hän istui tuolilla vuoteen ääressä, selin Saaraan. Sairaan toista kättä, joka lepäsi peitteellä, lämmitti hän molemmissa käsissään ja katseli taukoamatta häneen itsekseen puhuen. Saara ei kuullut mitään. Äkkiä aukaisi sairas suuret, siniset silmänsä:

— Saara — huudahti isä, ja heittäytyi polvilleen hänen viereensä, suuteli hänen silmiään, suuta, poskia ja käsiä, nyyhkyttäen ja kiittäen Jumalaa. Ulkona parvekkeella värisi Saara ja tunkeutui lähemmäksi seinää. Tuntui kuin olisi työstänsä kiinni saatu pahantekijä. Oma nimensä sai hänet kauhistumaan. Hän ylös nousi hiljaa, hyppäsi sisään avonaisesta akkunasta ja pakeni.

Mitä tämä merkitsi? Isä, tuo umpimielinen, vakava isä, joka väliin hyväili häntä, äitiä ei koskaan, hän, joka oli kuollut maailmalle ja joka puhui pilkalla ja katkeruudella nuoruuden rakkaudesta, oli äkkiä antaunut intohimoiselle tulisuudelle. Hän oli suudellut vierasta naista, ei rauhallisesti ja tyveneesti, vaan niinkuin noissa suudelmissa olisi ollut suurin onni ja autuus. Saaraa peloitti. Eikö tuo ollut maailmallisuutta ja sen haluja? Ja kumminkin oli Saarassa silloin syttynyt tuli, jota ei hän koskaan ennen ollut tuntenut. Voi, senlainen suudelma!… yksi ainoa senlainen suudelma!

Hän pakeni tuota kauheata. Isän kuva oli himmentynyt. Ei hän enää ymmärtänyt mitään. Perustelmat olivat kumotut. Isä, hänen tukensa ja turvansa!… Mikä salaisuus!… Hän oli huutanut "Saara!" Se oli häntä niin peljästyttänyt. "Saara!" Oliko siis tuokin nainen Saara? Ei suinkaan häntä sen mukaan…?

Nyt Saara sen ymmärsi. Hän oli saanut nimensä tuon naisen mukaan, Saaran nimellistä ei ollut koko suvussa. Isä oli rakastanut tuota naista; rakasti vieläkin… Mutta äiti? Eikö hän sitte äitiä rakastanutkaan? Äiti oli hänen vaimonsa ja kumminkin hän rakasti toista. Eikö se ollut synti? Ja kuinka voisi isä…? Ei, ei, ei asia voinut olla niin.

Ja kumminkin palasi hän aina tuohon samaan. Ei hän tohtinut päivällistä syödessä katsoa isään. Hän oli verrattain tyyni. Entinen arvokas ryhti, mutta silmissä säihkyi tuli, jota hän ei voinut salata ja huulilla väreili hymyily istuessaan mietteisiinsä vaipuneena.

— Kiittäkäämme kaikki Jumalata, että hän on eloon herättänyt hänet, jonka jo kuolleeksi luulimme, — sanoi hän päivällispöydässä. Sitten rukoili hän tulisesti. Semmoista ei Saara ollut ennen kuullut. Tuntui kuin olisi hän tahtonut vuodattaa häneen siunausta täyteläisestä, lämpimästä sydämmestään. Ja tätä isää oli hän luullut kylmäksi! Häntä oli hän epäillyt epäpuhtaasta suhteesta!

Mitä se sitten oli? Ei hän isältä uskaltanut kysyä; tuskin rohkeni katsoa häneen. Itsehän hänen piti hävetä. Hän oli kuulustellut oven takana; oli hiipinyt parvekkeelle, oli rikollisesti tunkeutunut salaisuuteen. Rangaistus tuli alinomaisessa pelvossa ja rauhattomuudessa. Nuo ajatukset olivat hänelle ainainen piina. Salainen voima veti häntä isän ja sairaan ympäristöön. Kun isä tai vieras puhui, kuulusteli hän mitä tarkemmin saadaksensa tietää enemmän. Mutta aina he puhuivat mitättömistä asioista.

Kun sairas voi nousta vuoteelta, auttoi hän Saaran äitiä kyökissä. Isä tuskin näytti huomaavan häntä, tuskin milloinkaan puhui hänelle. Hän eli vanhaan tapaansa, vaikka Saarasta usein näytti, isän istuessa ja katsellessa akkunasta, kuin olisivat ajatukset olleet ihan toisessa maailmassa ja katse näytti entistään surullisemmalta.

Saara oli kuullut, että nainen oli koulutalosta karkoitetun uudisasukkaan vaimo, joka matkalla miestään etsimään joutui ankaran lumimyrskyn saaliiksi. Mutta miten oli sen suhteen kuin Saara oli nähnyt? Oliko hän liioitellut? Ja kumminkin,… ei, hän muisti sen aivan selvästi. Äidinkö vuoksi isä vaan oli välinpitämättömän näköinen? Teeskentelisikö hän ja kohtaisi salaisesti tuota toista Saaraa?

Hyi! kuinka ajattelikaan hän senlaista hurskaasta isästään?

— Lapsilta oli hän kysellyt yhtä ja toista, mutta ei saanut mitään selvitystä arvoitukseensa.

Eräänä päivänä kysyi äiti isältä:

— Viipyvätkö nuo vieraat ihmiset täällä koko talven?

— He odottavat kunnes Halvor saa tupansa valmiiksi, jotta voivat muuttaa — sanoi isä tyyneesti — Luultavasti ensi viikon loppuun.

— Ei silti, että ne minulle haitaksi ovat, — sanoi äiti, mutta onhan aina enemmän vaivaa niin monesta.

— Olemmehan tehneet velvollisuutemme, Ketura, — sanoi isä ja meni ulos.

Saara ei voinut olla pitämättä isää silmällä. Ei hän koskaan salaa kohdannut vierasta naista. Sillä kertaa, kun hän pakeni oli luultavasti kaikki selvitetty. Silloinkin, kun isä auttoi häntä vaunuihin, ei hänessä mitään erityistä näkynyt. Hän antoi rengin ajaa, ei mennyt itse edes saattamaan. Tämä välinpitämättömyys kiusasi Saaraa, häntä ei sittenkään petettäisi; hän oli nähnyt mitä oli nähnyt.

Vieraat olivat poissa ja kaikki meni vanhaa kulkuaan. Isä keksi kerran Saaran häntä tukistelemassa. Saara punastui, kun isä sen huomasi. Sittemmin painoi hän Saaran päätä rintaansa vastaan ja taputti häntä poskelle. Oli kuin olisi isä ollut hänelle hellempi viime aikoina, mutta se oli vaan ehkä mielikuvitusta.

Isä oli kumminkin jonkinlaisen romantillisen hohteen ympäröimänä. Tietämättään oli hän tullut näytelmän sankariksi. Saara muisti Holger Tanskalaisen historiaa ja romaaneja, joita hän oli räätälin luona lukenut. Oi! Saara ei ymmärtänyt, että hän sentakia aina ajatteli isän salaisuutta, että hän itse halusi elämää, valoa, kauneutta ja rakkautta, ettei häntä enää tyydyttänyt raamattu ja virsikirja ja kotiaskareet.

VII.

Mitä näki isä ajatuksiinsa vaipuneena iltahämärässä akkunasta katsellessaan?

Hän näki kotikylän komeana rehentelevän kauniissa päivänpaisteessa. Hän näki itsensä poikanulikkana tanterella telmimässä, vahvimpana muita. Ei kukaan heittänyt kuperkeikkaa, kuten hän, ei kukaan painissa lyönyt häntä maahan, ei kukaan ollut tepposissa häntä kekselijäämpi. Henkeä oli poikasessa.

Kerran myllylle mennessään, näki hän Saaran. Hän oli vaalea ja kaunis, mäkitupalaisen tytär. Eräs tovereista sanoi hänestä kerran loukkaavan sanan, silloin heitti hän pojan maahan ja pehmitti hänet niin, etteivät he enää ystäviksi tulleet.

Siitä päivästä aikain oli Haakon Holte Saaran lemmitty ja he vannoivat ettei mikään maailmassa heitä erottaisi. Sitten tuli tuo vanha juttu. Vanhemmat pitivät tyttöä liian köyhänä; hänen piti naida varakkaan talontyttären. Isä vannoi, ettei hän Saaraa saisi. Haakon vimmastui ja meni matkoihinsa, etsi lohdutusta juopottelemisessa ja hurjastelemisessa. Paikkakunnalle saapui matkusteleva maallikkosaarnaaja, senlainen, jonka saarnat uhkuivat tulta ja tulikiveä. Haakon meni ensimmäiseen kokoukseen. Meni tovereineen pilkkaamaan ja juonittelemaan, mutta tuli siellä sanan voimasta herätykseen. Sitten seurasi epäilyksen, parannuksen ja rukouksen päiviä. Hän huomasi olleensa, synnin orja, huomasi isänsä, äitinsä ja koko kotikylänsä, vaeltavan pimeydessä, huomasi seurakunnan sielunpaimenen hengellisesti sokeaksi. Hän taisteli rukouksessa Jumalan kanssa ja nousi vihdoin hänen valtakuntansa, mahtavana taistelijana sotaan maailmaa vastaan. Sanan vasaralla mursi hän kovat sydämmet ja masensi ylpeät mielet. Hänen hehkuva tulisuutensa esiintyi leimahtavissa saarnoissa. Naiset parkuivat ja pyörtyivät; voimakkaat miehet vapisivat. Ja hän tunsi samaa ylpeyttä, kuin ennen vastustajansa maahan heitettyään.

Rakkautensakin oli ollut maailmallista. Saara ei ollut herännyt. Jumala oli heiltä liitossaan unohtunut, siksi se olikin siunauksetta jäänyt. Ei hän kumminkaan häntä unohtanut. Hän matkusteli paikasta toiseen herättäen ja kääntäen sieluja, mutta Saara seurasi häntä. Hän lähti siirtolaisjoukon muassa Amerikkaan, sinnekin oli Saara nyt tullut ja tietämättään oli hän ollut tappaa hänet!… Nyt oli hän toisen oma ja itsekin hän kuului toiselle, joka oli herännyt kumminkin… Saara oli ollut niin kaunis, niin hyvä. Oli rakastanut häntä niin syvästi. Kauhulla huomasi hän, ettei hän siitä ilosta, että pääsi murhaajasta, ollut itseään unohtanut. Ei, se oli rakkaudesta, jonka hän oli luullut kuolleeksi, mutta joka äkkiä leimahti liekkihin! Eikö siis Jumalan sana ollut tarpeeksi? Tämä oli hänelle nöyrtymiseksi sallittu, muistutukseksi, että häneltä vielä paljon puuttui… Tytärhän eli alituisena, muistutuksena. Heikkoudestako hän oli saman nimen hänelle antanut?

Siinä istuessaan huokasi isä, katseli ulos, katseli Saaran kuvaa, joka, oli ilmestynyt häntä tuomitsemaan ja sitten kadonnut.

VIII.

Pari vuotta oli kulunut viimemainitusta tapauksesta, joka oli ainoa häiritsevä yksitoikkoisessa jokapäiväisyydessä. Saara teki päivästä päivään uskollisesti tehtävänsä. Ei mitään tullut, joka olisi häntä erittäin innostuttanut. Raamatun lukeminenkin oli laimentunut ja hartauskokoukset olivat hänestä ikäviä. Ei hän erittäin lukemisestakaan pitänyt, mutta hän haaveili mielellään. Vapaa-hetkensä vietti hän usein ikkunasta ulos katsellen, tietämättä kumminkaan mitä siellä tapahtui ja kesä-iltoina tapasi hän istua parvekkeella, katsellen kultapilviä auringon laskussa. Silloin tuntui hänestä aina selittämättömältä. Sielu sulasi haikean suloiseen surullisuuteen, kuvaukset olivat piirteettömiä, rajattomia, Silloin katsoi hän usein salaperäiseen vierashuoneesen, sairas vaimo vuoteella ja isä sen vieressä polvistuneena johtuivat uudestaan mieleen, kunnes sulivat sopuun ja sointuun hehkupilviin lännentaivaalla, ilman eriskummallisen hienoihin värivivahduksiin ja oman sielunsa sanattomaan suruun, kaukaiseen kaipaukseen.

Vanha pappi oli eronnut virasta ja sijaan oli tullut uusi vastaleivottu, naimatoin mies. Ei hän vallan nuori ollut, kolmen- ja neljänkymmenen välillä. Myöhään oli hän saanut selville oikean kutsumuksensa, oli ensin vaan tyytynyt lukkarin virkaan, mutta sittemmin, ruvennut lukemaan papintutkintoa varten.

Kun Saara kuuli hänet ensikerran saarnassa, luuli hän hänet vanhaksi mieheksi. Hän puhui värähtelevällä äänellä synnistä ja rangaistuksesta, ikäänkuin omasta kokemuksesta. Päivällispöydässä sanoi isä häntä kelpo mieheksi, vaikka vähän tottumattomaksi virkaansa; — Sittemmin tuli hän taloon, tehdäkseen tuttavuuksia seurakunnassaan ja isän kanssa neuvottelemaan; isä pysyi vieläkin apulaisvirassaan. Hän kumarsi jäykästi Saaralle, eikä osoittanut hänelle erityistä huomiota.

Hän oli kaunis mies, mutta jotakin väkinäistä ja, kehittymätöintä ilmestyi hänen olennossaan. Hiukset olivat su'itut toiselle sivulle, uskollisesti peittääksensä alkavaa kuuta; suuret silmät välähtelivät joskus raivokkaasti; suun ympäristö osoitti älyä ja syvälle syöpynyttä ärtyisyyttä; leuka oli tavattoman leveä, posket ulkonevat. Puhuessaan käytti hän nöyrää, hurskasta puhetapaa, mutta se olikin ainoa nöyryyden todiste mielessä. Tieto uudesta arvokkaisuudesta, teki entisen talonpojan suureksi omissa silmissään.

Ken tahansa olisi huomannut luonnottomaksi, että suhteellisesti nuori mies käytti tuonlaista henkeen menevää puhetapaa, mutta sitä ei Saara huomannut, hän oli niin tottunut senlaiseen. Ja pappi oli hänestä vieläkin yhtä astetta muita korkeammalla, mahtoi olla eriskummallisen onnellista olla pappi! Raamattua osasi hän ulkoa sanella sekä ilmestyskirjasta että Jeremian valitusvirsistä. Hän mahtoi olla oppinut! Tarkkaavaisena kuulusteli Saara isän ja papin keskusteluja uskonnollisista kysymyksistä. Joskus kääntyi hän Saarankin puoleen, armosta, puhutellaksensa kuin lasta. Viimeaikoina tuli hän yhä useammin asioissa isälle. Isän kanssa hän aina puhuikin.

Kutsui sitte isä eräänä päivänä Saaran arkihuoneesen. Äiti istui ja kutoi sukkaa.

— Istu Saara — sanoi isä ja istui itse arvokkaasti ja juhlallisesti.

Mistä juhlallisista asioista oli nyt päätettävä? Isä yskäsi.

— Saara lapseni, — sanoi hän — sinä olet nyt tullut siihen ikään, että meidän velvollisuutemme on hankkia sinulle elämänkumppani; Jumala onkin armossaan lähettänyt meille miehen, arvokkaamman mitä olemme uskaltaneet uneksiakaan. Abraham Jensen, uusi pastorimme on pyytänyt sinun kättäsi ja sydäntäsi.

— Abraham ja Saara: kuin itse Jumalan toisilleen sovittamia — lisäsi äiti ja rypisti otsaansa, hänen tavallinen hymyilemistapansa.

Saara istui ja katseli kumpaakin. Ei hän ymmärtänyt. Jos tähti taivaasta olisi pudonnut hänen eteensä ei hän olisi enemmän hämmästynyt.

— Tiedäthän, että aviosääty on itse Jumalan asettama — jatkoi isä — ja se on vahva turva nuoruuden viettelyksiä vastaan. Kuinka moni hylkää nuoruudenrakkautensa ja sittemmin jonkun aikaa naimisessa oltuaan syntyy eripuraisuutta; juoppous ja riitaisuus saavat vallan. Mutta avioliittonsa Jumalan nimeen perustaessa ja velvollisuutensa tehden, saavuttaa rauhallisen sataman, mihin hyökylaineet eivät ulotu.

Saara kiinnitti suuret silmänsä isään. Oliko tuo totta vai valhettako? Eikö hän muistanut kohtausta vierashuoneessa? Isä katsoi tyyneesti Saaraan. Hän loi katseensa maahan.

Kodin rauhaisa liesi on paras suoja maailmaa ja sen viettelyksiä vastaan — sanoi isä. He taistelevat, vihaavat ja valehtelevat eläen synnissä ja hekumassa tuolla ulkona maailmassa, me istumme rauhallisessa kodissamme; säälien katselemme heidän riehuntaansa, kunnes vaipuvat pohjattomaan kurjuuteen, mistä ei kukaan voi heitä pelastaa.

Aatteles, Saara, pääset papin rouvaksi — sanoi äiti, joka katseli asiaa käytännölliseltä puolelta — tulet ikäänkuin äidiksi koko kasvavalle nuorisolle; miehesi kanssa käyt sairaiden luona, jaat lohdutuksen sanoja janooville. Ei löytyisi monta tyttöä sinun asemassasi, joka ei ilolla vastaanottaisi tarjomusta. No, mitä mietit asiasta?

Ei Saara vastannut. Rukoilevasti katsoi hän vanhempiin ja suuret silmät täyttyivät kyynelillä. Hän pudisti päätään. — Äiti otaksui tämän kielloksi ja sai ankaran näön.

— Tiedäthän Saara, että hyvä lapsi aina tottelee vanhempiensa neuvoa. Ja kun vanhempasi pitävät tätä yhdistystä suurimpana onnenasi, pitäisi asian sillä oleman selvän.

— Meillä ei ole koskaan ollut syytä moittia Saaraa, Ketura, — sanoi isä — varmaan emme nytkään saa siihen syytä. Onhan luonnollista että hän on hämmästyksissään, se kun tuli niin äkkiä… Nyt tiedät, Saara, mitä me tahdoimme, voit jättää vastauksesi milloin sinua haluttaa.

Saara riensi pois kerrassaan hämmästyneenä. Korvissa suhisi. Ei hän voinut selvästi ajatella. Hän ymmärsi vaan, että suruttomuuden päivät nyt olivat ohitse, ja ikävä todellisuus alkamassa. Voimakas tärähdys herätti hänet unelmistaan, repi hänet niistä irti ja puisteli häntä. Hänen piti itse valita; se oli kauheinta. Ennen olivat toiset hänelle valinneet. Naimiseen!… Kun eivät antaneet hänen olla rauhassa! Tosin oli hän räätälin kirjoja lukiessaan, uneksunut ritarista, joka veisi hänet pois kauas ja iltaruskoa katsellessaan nähnyt isän suutelevan sairaan naisen silmiä, suuta, poskia… mutta naimiseen oikean miehen kanssa, se oli aivan toista.

Orjailla taloudessa, olla edesvastauksessa tilusten hoidosta, hän kauhistui senlaista. Mutta täytyihän sen kumminkin tapahtua; olihan se Jumalan tahto, ja aviosääty oli Hänen itsensä asettama. Elämä täällä alhaalla ei saanutkaan olla hupaista, olihan maailma murheenlaakso…

Papinrouvaksi!… Mieleen muistui vanha pappi ripillepääsöpäivänä. Kuinka hänen kasvonsa loistivat kirkkaudessa, kuinka tykytti sydän häntä kuunnellessa! Niin oli hänenkin miehensä oleva, nöyränä vaimona istuisi hän tosin hänen jaloissaan, mutta osa kunnian kirkkaudesta paistaisi hänellekin. Vahvistaa häntä kutsumuksessaan, keventää hänen huoliaan, tasottaa hänen tietään, tykkänään antautua kutsumukseensa, se oli elämäntarkoitus, jota moni kadehtisi.

Ja hänelle tämä oli suotu! Ansaitsiko hän senlaista armoa? Hänen pitäisi siitä polvistuneena kiittää Jumalaa! Kun nyt ei kerran saanut enää oleskella kuin uinaileva, ajattelematoin lapsi, joka teki mitä sille määrättiin, niin voisiko hänelle parempaa tarjoutuakaan?

Saara makasi vuoteellaan valveella. Ensin oli hän kiivaasti itkenyt, mutta oli nyt rauhoittunut. Olihan tämä sittenkin parasta! Ja Jumalan tahtoa ei pitänyt uhkamielin vastustaa. Kyllä hän tekisi niinkuin vanhemmat tahtoivat. Heillä oli kokemusta, he tiesivät paremmin, kuin hän… Tulla tuon pienen valkean rakennuksen ja kauniin puutarhan, missä hän rippikouluaikana niin usein oli kävellyt raamattu kainalossa, omistajattareksi! Kasvot vetäytyivät hymyyn; unelmat alkoivat kutoa verkkoaan tulevaisuudelle. Jos vaan ei tuota Abraham Jenseniä olisi! Mutta hänen kauttansahan juuri avautuikin tie tuohon ihanuuteen. Häiritsevänä ilmaantui hän kaikkialla; Saara työnsi hiljalleen hänen kuvansa oheen. Ei hän voinut ajatella häntä ilman salaista kauhua. —

Uhrilammas ilmoittautui myöntyväisenä. Nöyränä hän talutettiin alttarille. Lähetettiin sana Abrahamille, ja hän tuli. Mutta kun Saaran piti mennä hänen luoksensa, yksikseen hänen luoksensa, huomasi hän äkkiä päätöksensä arvon ja tärkeyden, eikä uskaltanut, ei tahtonut.

Isä lähetettiin sulhaselle seuraksi, jottei hän ikävystyisi, sillä, ajalla työskenteli äiti Saaran kanssa kyökissä. Hän torui, uhkasi, rukoili ja viimein otti hän esille raamatun ja pommitti tyttöä sen lauseilla.

Itkeentynein silmin ja vapisevana astui Saara vihdoin yli kynnyksen huoneesen, missä Abraham häntä odotti. Isä meni heti ulos. Tuleva miehensä astui hänen luoksensa, tarttui häntä käsistä ja sanoi:

— Tahdothan Saara tulla vaimokseni, tahdothan jakaa kanssani sekä myötä- että vastoinkäymiset, sekä hyvät että huonot päivät?

Kyllä Saara tahtoisi. Hän ymmärsi sen tuskin kuuluvasta kuiskahduksesta. Abraham syleili häntä juhlallisesti ja suuteli otsalle. Sitten piti hän häntä hetkisen käsistä, vaan ei tietänyt mitä sanoa.

— Saara, rukoilkaamme Jumalalta siunausta liitollemme — sanoi hän vihdoinkin.

Hän laskeutui polvilleen tuolin ääreen, Saara samoin toisen tuolin eteen ja Abraham alkoi pitkän rukouksen Sen loputtua, nousi hän ylös loistavin silmin aukaisi oven isälle ja äidille jotka tulivat onnentoivotuksille. Isä syleili Saaraa, kuiskaten:

— Ole hyvä ja uskollinen vaimo hänelle!

Äidillä oli päivällispuuhasta tarpeeksi, ei hän ehtinyt. Vasikanpaisti oli taas pöydällä samoinkuin ripillepääsöpäivänäkin. Abraham puhui taukoamatta. Hän kertoi hauskoja juttuja Red Ving'in opistosta. Isänkin täytyi nauraa ja äiti hymyili otsa kurtussa. Mutta tuo oli niin outoa talossa, että he katselivat toisiaan ja olivat häpeissään.

Iltapäivällä ehdoitteli Abraham Saaralleen kävelyretkeä. Maan alle oli hän tahtonut häpeästä vaipua, kulkiessaan käsi kädessä pastorin kanssa kylätiellä; kaikkein ihmisten nähtävänä Abraham puhui koko ajan, oli se edes hyvä — hän puhui opettavaisessa muodossa yhdestä ja toisesta asiasta. Ei Saaran tarvinnut muuta kuin joskus myöntää. Varmaan piti Abraham omasta äänestänsä ja nähtävästi ylpeili hän voitostansa. Päivä päättyi tavanmukaiseen hartaushetkeen.

Senjälkeen tuli Abraham, säännöllisesti kerran päivässä tervehtimään Saaraansa. Nähdessään hänen maantiellä tulevan tunsi Saara halua juosta piiloon, mutta eihän siitä ollut apua, haettaisin hän kumminkin ja pakoitettaisiin sisälle. Kauhistuksella hän aina odotti hänen tuloaan. Kun hän meni, huoahti hän helpoituksesta. Mutta tottui tuohonkin, otti kärsivällisesti vastaan hänen tulo- ja jäähyväissuudelmansa ja kuunteli tyyneydellä hänen vakuutuksiaan heidän onnellisuudestansa.

IX.

Kihlausaika ei tullut pitkäksi. Vuoden kuluttua olivat he naimisessa, niitä olisivat he varronneet? Nyt oli Saara pienen valkean talon ja puutarhan hallitsijattarena, entisten unelmainsa lempipaikassa.

Oliko hän onnellinen? Nyt hän oli papinrouvana, papin, joka hänestä aina oli ollut onnellisin ihminen maan päällä… Onnellinenko? Hän pelkäsi miestään enemmän kuin rakasti. Tulisuus, jolla hän oli vienyt hänet, kuin petolintu saaliinsa, kauhistutti häntä. Ei se koskaan unohtuisi. Oliko se sopusoinnussa saarnojen ja henkeen menevän puheen kanssa?

Nyt kun hän ehdottomasti kuului hänelle, kohteli hän häntä ylimielisesti, kuin taitamatointa lasta, jota piti opettaa. Pyytäessään jotakin, kuului se aina käskyltä, joka ei sietänyt vastustelemisia. Nainen oli hänestä alhaisempi olento, joka vasta, miehensä kautta tuli joksikin maailmassa.

Tämän oli hän sanonut hääpäivänänsä, kiittäessään Jumalaa siitä, että hänen vaimonsa oli noita hiljaisia, jotka tyytyvät osaansa miehen rinnalla, ja jotka eivät yhdy tuohon meteliin, jota nykyajan naiset pitävät päästäksensä miesten oikeuksiin, joka kerrassaan sotii Jumalan tahtoa vastaan.

Saaraa vapisutti. Hän tiesi, että jos tuo mies kerran taukoaisi häntä rakastamasta, polkisi hän kylmäverisesti häntä jaloissaan.

Pian huomasi hän, ettei pappikaan jokapäiväisessä elämässään ollut juuri senlainen miksi hän oli sitä kuvaillut. Hän voi olla aika tavalla, pikkumainen, jos ei kaikki käynyt mieltä myöden. Ei hän koskaan kysynyt hänen toiveitaan, niiden täytyi olla yhtä, kuin hänen omansakin. Hän oli vaan elämän sulostuttaja, vaivojen huojentaja ja apulainen hänen elämänkutsumuksessaan. Hän määräsi mihin sai mennä ja mitä tehdä. Että Saaralla olisi oma tahto se ei tullut hänen päähänsäkään.

Se kävi päinsä niin kauan, kun Saara kulki kuin unissa, päämaalitta ja aavistamattomana niistä salatuista voimista, joita tämä nöyryyttävä kohtelemistapa kokoili hänessä, kuin ukkosen pilviä. Voi häntä sinä päivänä kun nuo voimat ilmoille puhkeaisi, kun särkyisi vielä kylmä kuori! Suotta ei hän ollut isänsä tytär, parannussaarnaajan, joka säihkyvin silmin oli leimauttanut kirouksia maailman lapsille, joka intohimoisena oli suudellut sairasvuoteella kalpeata naista.

Elämä, jonka Abraham Saaralle valmisti ei voinut tyydyttää kaipaavaa sielua. Hän sai käydä naisyhdistyksessä, missä ommeltiin paitoja zulukaffreille, nenäliinoja lähetyspapeille ja tarjoiltiin kahvia juorujuttujen hyösteenä. Hän sai lukea lähetyssanomista pöyristyttäviä kertomuksia pakanoiden paatuneista sydämmistä ja vapaamielisten kauheasta kuolemasta, lujaa ja hurskaalla äänellä, josta kiitos koulumestarille ja papille. Sitäpaitsi piti hänen lauantaisin kuulla ja ihailla miehensä saarnaa, jonka hän luki ääneen, jotta hän saisi siitä nauttia kahdesti, ensin kotona ja sitte sunnuntaina kirkossa. Paitsi virsi- ja saarnakirjoja ei löytynyt muita talossa; ihminen ei tarvitse muuta henkistä ravintoa, kuin Jumalan sanaa. Kaikki muu, runoelmat, uutelot ja romaanit olivat vahingoksi ja tekivät ihmiset onnettomiksi.

Saara turvautui kuten ennenkin kukkiin ja auringonlaskuun. Ruusupensasto pappilan veräjän luona muodosti kauniin kehyksen ja tuoksui kau'as maantielle; auringon laskiessa uneksi hän elämästä ja kauneudesta. Haaveihinsa sekoittui väliin räätäli perheineen. Mitähän niille kuului? Vuosikausiin ei hän ollut tavannut niitä… Ja Pekka, hänen onnetoin ystävänsä? Häneltä oli tullut kirje ja rahoja isälle. Hän oli työssä eräällä muurarilla ja voi hyvin. Ehkä hänestä vielä tulisi jotakin.

Saara sitoi ruusupensaan oksia, jotka tänä vuonna olivat täynnä suuria kukkia. Kun hän työnsä lopetettuaan aikoi lähteä sisälle näki hän nuoren miehen tulevan poikki tien luoksensa. Hän kohotti olkihattuaan tervehdykseksi. Hän oli pikemmin lyhyt, kuin pitkä, vaan sorea vartaloinen ja hoikka. Kasvot olivat päivänpaahtamat, lyhyt punaisenruskea parta ja hymyilevä suu. Hän oli puettu vaaleaan kesätakkiin.

— Anteeksi, neitini, — sanoi hän kohteliaasti, pysähtyen aituuksen luoksi — olisikohan mahdollista, että seisoisitte vielä hetkisen ruusujen keskellä? Katsokaappa, minä olen maalari ja kylliksi nenäkäs piirtääkseni sekä teidät että talon ja puutarhan sill'aikau kuin puuhailette ruusujen parissa. Nyt puuttuu vaan pikkusen enään, varsin pikkusen.

Saara punastui, mutta oli samassa utelijas.

— Vaan muutama minuutti, — sanoi maalari ja riensi piirustussäiliölleen, joka oli maassa noin kivenheiton päässä.

— Saanko pyytää, pää hieman enemmän oikealle… kas niin… nyt on hyvin… Heti paikalla lopetan.