Ylioppilas ja papintytär: Kertomus

YLIOPPILAS JA PAPINTYTÄR

Kertomus

Kirj.

KRISTOFER JANSON

Suomentanut Eino Mela

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1914.

SISÄLLYS:

I. Mies ja tyttö. Tanssit pappilassa II. Agnes kirkossa. Ylioppilas kasvattajana. Hyvää toivoa III. Poissa ja kotona. Kotona ja kuitenkin pissa IV. Taistelua V. Uusia taisteluja. Apujoukot saapuvat VI. Kaupunkineiti. Talonpoikia. Taistelu VII. Voitto

Ensimäinen luku.

MIES JA TYTTÖ. TANSSIT PAPPILASSA.

Mies oli ylioppilas, ja tyttö papintytär. Mies oli lähes kahdenkymmenenkahdeksan, tyttö vain viidentoista vanha. Mies oli pitkä ja laiha, piti tukkaa hieman otsalla, näytti miettivältä ja välistä kärsivältä. Tyttö oli pieni, piti ruskeata tukkaansa vapaasti ohimoille silitettynä, ja sen alta tuli esiin pyöreä, valkoinen otsa, kaksi veitikkamaista, iloista silmää ja kaksi punaista kukoistavaa poskea. Mies oli usein hieman huolimattomasti puettu, kulki vanhassa kuluneessa takissa, jonka ripustin useimmiten pisti esiin kauluksen yli. Tyttö oli puhdas ja sorea, musta hame riippui pehmeissä, tasaisissa laskoksissa, ja valkoiset sukat mukautuivat sileästi hienoihin pohkeisiin. Mies kulki aina yksin. Hänet saattoi nähdä joka päivä, kun ilma oli kirkas, kerran aamupäivällä ja kerran iltapäivällä kulkevan tietä pitkin suurien puiden alla. Silloin oli hänellä aina sateenvarjo kainalossa eikä hän vilkaissut oikealle eikä vasemmalle. Tyttö riippui enimmäkseen karjakko-Marin hameessa tahi Halvar-rengin käsivarressa, kun tämä meni noutamaan hevosta kotia laitumelta.

Seudun sivistyneet pitivät ylioppilasta omituisena olentona, sillä hän puhui harvoin kenenkään kanssa eikä koskaan noudattanut kutsua, kun häntä pyydettiin vieraisiin. Mutta opiskeluhuoneessaan hän istui sekä myöhään että varhain, ja saattoi välistä nähdä valon loistavan pienien ikkunaruutujen läpi myöhään yöhön, kun kulki siitä ohi. Huhuiltiin kuitenkin paikkakunnalla, että talonpojat kävivät hänen luonaan sangen usein; varmaa oli, että hän usein ryhtyi keskusteluihin heidän kanssaan, kun he työskentelivät pellolla, ja välistä hän otti pienen levon heidän kotilietensä ääressä. Talonpojat pitivät hänestä; sillä hän oli aina sävyisä ja ystävällinen sekä hyvä köyhille; mutta he pelkäsivät häntä hieman myöskin, sillä hän kysyi välistä niin omituisia asioita. Lisäksi hänellä oli jotakin tuijottavaa silmissään, kun hän puhui ihmisten kanssa, ja se ei ollut miellyttävää.

Talouden hoitoa varten oli hänellä vanha palvelijatar, joka kuului taloon samoin kuin pöydät ja tuolitkin. Palvelijattaren hän oli kaiken muun kanssa perinyt isältään.

Paikka, missä hän asui, oli vanha, harmaa kartano, jossa oli suuret viileät huoneet. Niissä esi-isät puuteroituine peruukkeineen ja kukat rinnassa riippuivat seinillä. Kartanossa oli suuret, autiot käytävät, joissa tuuli ulvoi ja suhisi talvi-iltoina. Vielä oli kartanossa puisto, jossa sammal vihersi paksuilla, kunniakkailla puilla, jotka kasvoivat pitkissä riveissä. Tässä puistossa rikkaruoho ja ruusut kilvan versoivat; saksia ja lapioita ei siellä koskaan käytetty. Mikä tahtoi kasvaa, se kasvoi, ja mikä pyrki kuolemaan, se kuoli. Omistaja kulki siellä, katseli sitä, mutta antoi puiston olla sellaisenaan eikä pelästynyt sitä enemmän kuin kummituksiakaan, joiden kerrottiin pimeän tullen lentelevän oksalta oksalle pitkässä puistokäytävässä, joka vei ylös taloon.

Ja rakennus ränsistyi vuosi vuodelta; siellä ja täällä lahosi lankku ja vesikouru halkesi. Omistaja näki sen, mutta hän meni vain opiskeluhuoneeseensa, sytytti lamppunsa, otti kirjat esille, luki ja kirjoitti ja antoi kunkin huolehtia itsestään. Talon oli hän perinyt isältään, joka oli ollut kauppias ja rikas mies. Itse oli hän ainoa lapsi, oli jonkun aikaa opiskellut jumaluusoppia pääkaupungissa, mutta oli sitte yhtäkkiä palannut kotia ja oli nyt, isän kuoltua, ottanut talon huostaansa.

Paikka, missä tyttö asui, oli valoisa ja viehättävä, valkeaksi maalattu talo vihreine ovineen. Talon ympärillä oli puutarha, jossa oli valkea säleaita. Kukkia kasvoi puutarhassa ja valkeata hiekkaa oli siroteltu käytäville. Penkki oli aivan oven vieressä ja siinä oli papilla tapana istua päivällisen jälkeen yönutussa ja tohveleissa sekä polttaa piipullinen kahvin ääressä.

Toisiaan he eivät sen tarkemmin tunteneet nämä kaksi, kuin että tyttö oli lapsena seisonut monta kertaa puutarhan aitauksen takana, asettanut suunsa ristikkoa vasten ja huutanut "hassu poika! hassu poika!" hänen jälkeensä, kun hän kulki ohi varsisaappaissaan. Tyttö oli silloin heti piiloutunut pensaiden taa, mutta ylioppilas oli pyörähtänyt ympäri ja heristänyt kepillään tahi sateenvarjollaan. Pappilaan ei hän tullut koskaan, yhtä vähän kuin muidenkaan seudun säätyhenkilöiden luokse, mutta hän puheli kuitenkin silloin tällöin papin taikka kihlakunnantuomarin kanssa, kun he yhyttivät hänet tiellä. Nämä sanoivat, että ylioppilaan seurassa oli hauska olla, silloin kun heidän onnistui saada hänet iloiselle päälle, ja ettei hän ollut niin synkkä ja äänetön kuin miltä hän näytti, kulkiessaan yksin tiellä.

Pappila oli vain neljänneskilometrin päässä kapteeninkartanosta (niin kutsuttiin ylioppilaan taloa, siksi että hänen isänsä oli ostanut sen eräältä kapteenilta). Toisen kerroksen ikkunoista saattoi nähdä tulen loistavan ylioppilaan huoneesta.

Sattuipa sitte eräänä talvi-iltana olemaan tanssiaiset pappilassa. Ulkona tuprusi lumi, ja tuuli puhalsi niin jäätävän kylmänä, mutta pappilan ikkunoista loisti valo valon vierestä. Siellä kajahtelivat nauru ja iloiset huudahdukset rappusilla, kun pikkutytöt ryömivät reestä, valkeina kuin lumi, mutta nenännipukat punaisina. Ystävätär lensi heidän kaulaansa, syleili heitä ja pyöritteli heitä, heidän tömistellessään lunta pois vaatteista. Ja siinä oli kuisketta, lavertelua ja juttelua, iloisia silmiä ja iloisia sydämiä, joita tuuli ei voinut puhaltaa pois, vaikkakin se muristen ja äreänä luikerteli ylös rappusia ja puhalsi valoihin, niin että ne alkoivat liekehtiä.

Pappi istui huoneessaan ja teki olonsa kodikkaaksi. Tuli räiskyi uunissa; siellä oli hyvää ja lämmintä, ja lattialle oli levitetty pehmeä lämmin matto. Lamppu oli sytytetty ja varjostin asetettu paikoilleen, jotenka kirkas, mutta kodikas valo levisi yli koko huoneen. Uunille oli sirotettu ruusunlehtiä, uutimet olivat vedetyt alas, niin että siellä oli sekä kodikasta että lämmintä. Pappi istui mukavasti pehmeässä nojatuolissaan, yönutussaan, piippu suussa, selaillen muutamia papereita, jotka olivat hänen edessään pöydällä. Välistä hän nojasi taapäin ikäänkuin miettien, vetäisi muutamia siemauksia piipusta ja joi teetä, jota oli tuotu pienellä, sievällä tarjottimella. Sitte kuunteli hän jonkun aikaa tuulta, joka puhalsi ulkopuolella, sekä soitonsäveliä, jotka kaikuivat tanssisalista, missä pyörittiin tanssin tahdissa.

Hänen siinä istuessaan kuului kulkusten kilinää; sitte kuului joku huutavan: "Hei siellä! tulkaa tänne, väki!" Hetkisen tämän jälkeen tuli Halvar-renki sisään ja sanoi ulkona olevan vieraan miehen, joka kysyi pappia. Tämä pisti päänsä ovesta ulos ja siellä seisoi ylioppilas turkkiinsa kääriytyneenä, nahkalakki päässä, piiska kädessä ja lumisena kiireestä kantapäähän.

"Anteeksi, herra pastori", sanoi hän, "että vaivaan teitä näin myöhään; mutta onnettomuudeksi kaaduin tuolla ulkona pimeässä. Näin voimakkaan valon loistavan täältä ylhäältä, unohdin suitset ja niin olin sekä minä että hevonen ojassa ja molemmat aisat palasina. Nyt otan vapauden kysyäkseni teiltä, herra pastori, tahdotteko lainata minulle rekeänne kotimatkaa varten. Kotia ei ole pitkä matka, ja minun renkini tuo reen takaisin vielä tänä iltana."

"Olkaa hyvä ja astukaa sisälle, astukaa sisälle hetkiseksi — siihen kyllä keino keksitään — olkaa hyvä, olkaa hyvä" — ja vieraanvarainen pappi työnsi ylioppilaan sisään ovesta.

"Ei kiitos, herra pastori, voin kyllä odottaa sen hetkisen ulkonakin; olen niin luminen, etten voi tällaisena astua kenenkään asuntoon, ja sitäpaitsi minulla on kiire päästä kotia."

"Oi, jaarituksia, teilläkö — kiire kotia? Teillä on aina kiire kotia; mutta kun nyt olen onnistunut saamaan teidät kiinni, ette hetkiseksi ainakaan pääse vapaaksi. Kas niin, turkin ripustamme tähän — kestää ainakin tunnin, ennenkuin reki on oven edessä; nähkääs, meillä on hieman kiire tänä iltana; tyttäreni on pyytänyt muutamia ystäviä luokseen pieniin tanssiaisiin, ja siksipä on yhtä ja toista puuhattavaa. No — olkaa nyt myöntyväinen." Pappi hymyili, taputteli ylioppilasta olkapäille ja irroitti vyön ottaaksensa turkin hänen päältään.

"Ei, rakas herra pastori!" — "Kyllä, hyvä herra ylioppilas!" —- ja turkki täytyi ottaa päältä ja ylioppilaan täytyi astua sisälle. Hän melkein peräytyi, kun hän seisoi kynnyksellä ja tunsi miellyttävän lämmön virtaavan vastaansa ja näki kirkkaan, rauhallisen lampunvalon. Hän tuli autiolta, pimeältä tieltä, purevasta tuulesta; hänen piti palata kylmään, autioon taloonsa, ja nyt — pieni, kodikas hyvä huone. Voi, kuinka täällä oli lämmintä! Ylioppilas katseli lattiamattoja, hän katseli uutimia, hän tarkasteli kaappia, jossa oli pieniä talouskapineita.

"No — saanko tarjota piipullisen tupakkaa?" sanoi pappi ja järjesteli hieman huoneessa, — "kas tässä, ottakaa ottakaa tämä tuoli — minulla ei ole muuta tarjottavana kuin 'perumia', mutta sitä käytettiin minun aikanani, ja maalla ei saa olla kovin vaatelias."

"Mutta minä häiritsen teitä." — "Oi, ette lainkaan, ette lainkaan! Olisin kuitenkin asettanut nämä syrjään, vaikk'ette olisi tullutkaan. Ja olihan se minun syyni, että te kaaduitte." Pappi hymyili hyväntahtoisesti ja asetti paperit ja kirjat syrjään. "Nyt — lasillinen olutta? Tai haluatteko kupin teetä?"

"Ei kiitos! ei mitään vaivaa minun tähteni, herra pastori."

"Oi, kupillinen lämmintä teetä virkistää purevasta tuulesta tultua." Pastori soitti ja tee tuotiin sisään. Papin huoneessa istui nyt ylioppilas hyvässä, pehmeässä nojatuolissa, piippu hampaissa, aivan niinkuin kotonaan, ja pappi istui aivan hänen vastapäätään.

"No — eikö teistä täällä ole kodikasta?" alotti pastori hetkisen vaitiolon jälkeen, kun hän huomasi, että ylioppilas katseli ympärilleen; "niin kodikasta voisitte tekin saada. Teidän pitäisi mennä naimisiin, herra ylioppilas."

Ylioppilas hymyili. "Niinkö arvelette, herra pastori? Ehkä. Mutta minä olen jo yhden kanssa kihloissa ja minä en voi enää kiintyä toiseen."

"Oletteko kihloissa? Kenen kanssa, jos rohkenen kysyä?" Ja pastori tarkasteli häntä hämmästyneenä sekä siirsi tuoliansa lähemmäksi.

"Kirjojeni, tieteeni kanssa", vastasi ylioppilas tyynesti, naurahti, joi teetä ja siirsi tuolinsa taasen takaisin.

"Kirjoja on meillä kaikilla enemmän kuin kylliksi. Mutta on kuitenkin ero ihmisten ja kirjojen välillä."

"Kuolleet kirjat ovat minusta usein elävämpiä kuin elävät ihmiset, ja ne puhuvat syvemmin ja viisaammin kuin useimmat aikanamme."

"Vai niin? Sepä oli paljon sanottu. Oletteko te, joka olette niin nuori, tullut ihmisviholliseksi? Ei, teillä täytyy olla parempi usko maailmaan, nuori ystäväni."

"Tahtoisin mielelläni, herra pastori, jos vain voisin."

"Voisin? Menkää elämään, niin voitte. Te istutte täällä, sulkeudutte itseenne ettekä anna auringon ja raittiin ilman paistaa sisälle, olin vähällä sanoa."

"Olen kyllä liikkunut maailmallakin, herra pastori, mutta minun kävi niinkuin etanan, kun se huomaa, että vaara uhkaa. Minä vedin sarvet piiloon ja lymysin taloon, sillä siellä tiesin olevani turvassa."

"Yrittäkääpä sitte vielä kerran. On synti, että kaikki tämä oppi ja kaikki tämä työ menee hukkaan maailmalta. Ettekö luule, että kirkas silmäpari voisi vangita teidät? Kukoistava poski? Mitä?"

"Hyvin mahdollista. Minä olen lihaa ja verta kuten kaikki muutkin, enkä minä koskaan sulje silmiäni siltä, mikä on kaunista. Mutta vuoden tai kahden kuluttua leikkaa side, kaunis omena on saanut käärmeen pistoksen, Eeva on syönyt tiedon puusta."

"Ei, hyi, hyi, mitä te ennustattekaan? Te ette varmaankaan muista, että minulla itselläni on tytär?"

"On poikkeuksia kaikesta, herra pastori, ja teidän tyttärenne on vielä lapsi, mikäli tiedän. Lapsen sielu on pehmeä kuin vaha, sitä voidaan paljon muodostella. Talttaa on vain käytettävä oikein. Mutta kuinka monet tekevät niin? Tai mitä tulee työhuoneesta meidän päivinämme? Psykejä, kenties? Oi ei, niitä on kaikista harvimmassa, Jumala paratkoon, herra pastori. Ei, hänestä tulee keikailija, muotinukke taikka raaka ja vaaputteleva porvarimuori."

"Te tuomitsette ankarasti, ja — anteeksi että sanon sen — minusta jonkunverran hätäisesti, jonkunverran nuorekkaasti. Eipä olisi hyvä, jos te olisitte oikeassa."

"Tuomitsen sen perusteella, mitä olen nähnyt, herra pastori, ja ulkomuoto ei voi pettää. Olen nähnyt niitä, jotka voivat herättää toiveita, rakkautta, jotka saattoivat lämmittää ja valaista koko elämän, raikkaita lapsensieluja, joissa suuren maailman elämä vielä uinui rehellisissä, kaipaavissa silmissä, kainosti punastuvissa poskissa, hieman avatussa suussa ja kuulostavissa korvissa, kun varttuneemmat keskustelivat; he säpsähtivät niinkuin arka hirvi, kun heitä katsoi tai puhutteli, mutta he antoivat koko puhtaan sydämensä ajatuksineen ja kaipauksineen, kun oli saavuttanut heidän luottamuksensa. Ja minä olen nähnyt samat muutaman vuoden kuluttua. Mitä he olivat oppineet? He osasivat heitellä niskojansa ja heilutella vannehamettaan; he saattoivat käyttää viuhkaa ja hymyillä mauttomille huomautuksille; he saattoivat juoruta teeseurassa ja kertoa uusista kihlauksista. Oi, he olivat ottaneet helyt oikean kullan asemesta, tanssisalin valon lämmittävän, virkistävän auringonpaisteen asemesta. Loistava sotilaspuku häikäisee heitä, tyhjät pähkinänkuoret, ulkonainen kiilto; he ovat vaihtaneet elämän Jumalassa tämän maailman elämään, herra pastori."

Ylioppilas nousi tuoliltaan ja asetti käden raskaasti pöydälle. Hänen kasvonpiirteensä olivat päättäväiset ja vakavat, eikä tarvinnut muuta kuin kuulla sanojen soinnun ymmärtääkseen, että tässä kyti muisto, jota ei mikään vieras käsi uskaltanut koskea. Pappi huomasikin sen ja hän näki sen vielä selvemmin ylioppilaan leimuavista silmistä. Hän istui siksi ääneti hetkisen ja taivutti päätään aivan kuin ajatuksissaan.

"Älkäämme nyt kiistelkö tästä", sanoi hän lopuksi tyynesti ja kohotti päätään, "on valitettavasti aivan liian totta, että meidän aikamme nuoret tytöt liiaksi hääräävät ja hyörivät, mutta ettekö luule, että vaimonne voisi tehdä olonne kodikkaaksi, vaikkakaan hän ei olisi aivan teidän määräyksienne mukainen; sillä nähkääs, on vaikeata löytää täydellistä. Ja jos teillä nyt olisi läheisyydessänne yksi, joka voisi järjestää kaikki hyvin, keittää ruokanne ja panna vaatteenne kuntoon sekä pitää kaikki puhtaana ja siistinä, ettekö luule, että te silloin tulisitte lempeämmäksi mieleltänne ja saisitte enemmän uskoa elämään, ja —"

"Pelkäänpä, että se ei riitä, herra pastori. Jos kerta kaikkiaan valitsen vaimon, ei hän saa olla kyökkipiika tai ompelijatar tai pesijätär, mutta hänen täytyy olla tasa-arvoinen kanssani hengessä ja totuudessa. Hänen täytyy voida seurata minua, minne menen, ei vain pöytään, mutta kirkkoon: ylt'ympäri koko maailmaan, niin laajalle kuin ajatukset kantavat. Hänen täytyy voida lukea minun sisimmät ajatukseni ja kuitenkaan ei hän koskaan saa toivoa muuta kuin lukea uudestaan. Hänen on parannettava kaikki, mikä tuottaa tuskaa; hänen on pyyhittävä pois kaikki varjot pehmeällä kädellään; hänen on avattava sylinsä lepoa varten koko sielulleni, kun se on väsynyt. Hänen on rakastettava minua yli kaiken maailmassa, ja hänen kaikkensa on sisältyvä tähän rakkauteen. Hänen on oltava omissa silmissään pieni ja kuitenkin suuri, rikas, niin äärettömän rikas, että hän on arvokas saamaan toisen ihmissydämen lahjaksi. Mutta missä hän on löydettävissä, herra pastori, siinäpä on kysymys."

Samassa aukeni ovi ja sisään pyrähti tyttönen, loistavana ja lämpimänä tanssin jälkeen, valkeassa, vaaleanpunaisilla nauhoilla koristetussa hameessa ja kukkaseppele sileässä tukassa. Hän huusi: "Isä, isä! nyt on sinun —"

Hän pysähtyi äkkiä, huomatessaan ylioppilaan, hänen kaulansa tuli hehkuvan punaiseksi; hän seisoi kuin kivettyneenä, puri huultaan eikä tietänyt minne kääntää päänsä, mutta oli kuitenkin niin suloinen kainoudessaan. Ylioppilas ei myöskään voinut luoda katsettaan hänestä.

"No lapseni, mikäs oli?" sanoi pappi, hymyili ja kääntyi tuolissaan.

"No eipä mitään", sanoi tyttö ja kallisti hieman päätään, mutta ei katsonut ylös, — "niin se oli" — sipsutti hän isän luo, pani suunsa hänen korvansa lähelle ja kuiskasi muutamia sanoja, joita ylioppilas ei voinut kuulla. Pappi alkoi tutista kovasti tuolissa. "Ha, ha, ha, — he tahtovat saada minut sisälle tanssimaan, ne hulluttelijat. Mitäs te arvelette, herra ylioppilas?"

"Missä sellainen rehti mies menee edellä, siellä voi turvallisesti seurata mukana", vastasi ylioppilas; hän oli noussut ja tuijotti kauniiseen sanantuojaan.

"Niin, sinä voit kernaasti tulla, isä. Löin veikkaa Markuksen kanssa kahdesta appelsiinista, että saisin sinut taipumaan", sanoi hän, otti isäänsä käsivarresta ja painoi päänsä sitä vasten.

"Ja sellaista uskallat sinä tehdä, niin pieni hassuttelija kuin oletkin", sanoi pappi, nipisti hänen kukoistavaa poskeansa ja antoi hänelle suukkosen.

"Tiedättekö mitä, ystäväni", sanoi hän äkkiä ja kääntyi ylioppilaan puoleen, "heittäydymmekö me kaksi tänä iltana hulluiksi ja menemme sisälle tanssimaan nuorison kanssa? — Oi, älkää puhuko turhia! Ei mitään vastaväitteitä nyt, — teille koituu siitä hyvää, sen saatte nähdä. Ja ehkäpä voisitte saada sieltä sisältä jonkun, joka voisi vangita teidät", lisäsi hän leikkiä laskien ja uhkasi varoittavasti sormellaan. Ylioppilas seisoi epäröiden. Hän katseli papintytärtä, mutta tämä puristautui kiinni isänsä käsivarteen, aivan kuin hän ei olisi ollut turvallinen missään muussa paikassa.

Pappi edelleenkin koetti saada hänet taipumaan, ja ylioppilas puhui jotakin matkavaatteista ja muusta sellaisesta; ja päätökseksi tuli, että hän olisi siellä vähintäinkin tunnin, kunnes reki tulisi oven eteen. Papintytär oli kiitänyt ilmoittamaan, että "hassu ylioppilas" oli sisällä ja olisi siellä sen illan; silloinpa syntyi melua. He hyökkäsivät ryhmään, he nauroivat, taputtivat käsiään, ja ennenkuin pastori uuden ystävänsä kanssa näyttäytyi oven kynnyksellä, olivat he päättäneet, että ylioppilaan oli tanssittava, he hakisivat häntä kukkatanssiin, ja Agnes (se oli papin tyttären nimi) olisi oleva ensimäinen. Ylioppilas nyökäytti heille kaikille, kun hän astui sisälle suureen tupaan, jossa koivunoksat kesän ajalta vielä olivat jääneet seinänrakoon ja missä monet tulet loistivat. Siellä istuivat nyt kaikki tyttölapset henkikirjurin, voudin ja tilanomistajan luota, ja mitä he lienevät kaikki nimeltään olleetkaan. Useimmat olivat kehitysijässä, eivät lapsia eivätkä täysikasvuisia, eivät lintuja eivätkä kaloja, tyttöjä, jotka tosin vielä käyvät koulua mutta jotka pysyvät asunnossaan ja puhuvat tanssiaisista, puvuistaan ja nuorista luutnanteista. Mutta tänä iltana oli tanssi sulattanut heidät, posket hehkuivat, silmät loistivat, he unohtivat naisen ja olivat lapsia, he leikkivät ja juoksivat, tekivät vuoroja tuoleilla ja nyökäyksillä ja tuomitsivat pojat huuhmaroimaan pippuria.

Syntyi aivan kuin pieni väliaika ylioppilaan astuessa sisälle, ja muutamat suurimmista pojista nousivat ja tarttuivat taskuissa oleviin valkoisiin hansikkaisiinsa, mutta asettivat ne kokoon taasen, kun ne eivät sopineet.

"No, kas se oli oikein! Reipasta ja hupaisaa, niin pitää ollakin nuorison keskuudessa", sanoi pastori, kun hän tuli sisälle takki napitettuna yli vatsan, patalakki päässä ja hieroskellen käsiään. "Yritämmekö me kaksi, Sanna?" sanoi hän ja vangitsi pienen tyttösen käsiinsä. "Miten kotiväki jaksaa? — Mutta sinähän olet tullut melkein täysikasvuiseksi sitte viimeisen näkemisemme; niin, se on siksi että niin harvoin käyt meillä. Nyt galoppadi, soittajat, niin Sanna ja minä tanssimme." He nauroivat kaikki, mutta Sanna hymyili, puri huultaan ja painoi päätään alas, siksi että tämä oli niin noloa.

"Niin, te tanssitte myös, herra ylioppilas", sanoi pastori, "saammepa sitte nähdä, kumpi tekee sen paremmin — pysy nyt vain tahdissa, Sanna."

"Ei, herra pastori, minä en enää tanssi", vastasi ylioppilas ja pudisti päätään.

"Totisesti teidän on tanssittava — eikö täällä ole ketään, joka voisi pyytää ylioppilasta?"

Hänen ei tarvinnut kysyä; sillä samassa seisoi Markus, hän joka oli menettänyt nuo kaksi appelsiinia, ylioppilaan edessä Agneksen ja toisen pienen tytön kanssa, yksi kummassakin kädessä.

"Ylioppilas vai kandidaatti?" sanoi Markus ja raapasi jalallaan.

"Ei ylioppilas eikä kandidaatti", vastasi ylioppilas, naurahti ja vetäytyi takaisin. "Kiitos, minä en tanssi."

"Oi kyllä, teidän on tanssittava", pyysi Agnes hänen jälkeensä ja nipisti Markusta käteen, että hän seuraisi mukana. "Ylioppilas vai kandidaatti?" kajahti taasen, ja joukko seurasi häntä kintereillä. "Oi kyllä, Teidän on tanssittava", sanoi sama pehmeä ääni taasen, ja siinä seisoi Agnes ja katseli ylioppilaaseen niin veitikkamaisesti, niin veitikkamaisesti.

"No, jos minun on tanssittava, niin ei kai vastustaminen auta", vastasi ylioppilas ja katseli näitä kahta, jotka seisoivat hänen edessään.

"Ylioppilas vai kandidaatti?" kuului ääni taasen. "Jaa — ei kannata nousta korkeammalle kuin siivet kannattavat; olkoonpa sitte menneeksi, ylioppilas".

Agnes niiasi hänelle, ja nyt oli näiden kahden alotettava. Ylioppilas ei ollut tanssinut, ei ollut ajatellut tanssia moneen vuoteen, mutta aikaisemmin, ensimäisinä ylioppilasvuosinaan oli hän ollut mukana ryöpyssä, tanssija kiireestä kantapäähän. Nyt oli aivan niinkuin jalat olisivat pelänneet seurata mukana, sillä soitettiin lentävän nopeasti. He etenivät alussa jäykkinä ja arvokkaina, mutta tahdissa oli pysyttävä, tanssi kiihtyi kiihtymistään, lattiata edes ja lattiata takaisin. Ylioppilas unohti itsensä, hän katseli Agnesta, joka lepäsi hänen käsissään raikkaana kuin kasteenkostuttama ruusunnuppu. Hän oli taivuttanut päänsä taaksepäin, puolittain sulkenut silmänsä ja antoi nyt sävelten ja tanssin viedä itseään. Ja se luisti! Se oli kuin lento halki taivaan, kautta ilmojen, liidellen autuaallisesti, loppumattomasti. Hän oli niin kevyt, hän nojasi niin luottamuksellisesti ylioppilaaseen; valkoinen hame lenteli hänen ympärillään niinkuin pilvenhattara, ja uumanauhan pitkät päät hulmusivat molemmin puolin. Ylioppilas tointui vasta sitte, kun hän kuuli Agneksen sanovan: "Ei, nyt on minun levättävä!" — Ylioppilas vei hänet istumaan; hän huomasi, että hän itsekin oli kuuma ja hengästynyt; mutta oli aivan kuin uutta elämää olisi virrannut häneen. Koko nuoruus muistoineen, tunteineen, toiveineen oli taasen elvytetty eloon, ja hän tunsi, että hän ei vielä ollut vanha ja jäykistynyt. Tanssilla oli valtaa hänen ylitseen, tanssilla, jolle hän oli pudistellut päätään.

"Te siis tahtoisitte ylioppilaan, Agnes?" kysyi hän leikkiä laskien, seistessään Agneksen vieressä.

"Minä en tahdo ketään!" vastasi hän nauraen ja lensi taasen pois tanssiin, kun joku tuli ja pyysi hänet.

Ylioppilas tuijotti hänen jälkeensä ja huomasi erään pienen näppärän, joka jo kolmannen kerran niiasi hänen edessään.

"Mitäs sinä tahdot?" kysyi hän ja tarttui hänen leukaansa.

Niin, hänen oli tanssittava ylioppilaan kanssa, sillä nyt oli naisten vuoro.

Eipä ylioppilas siis voinut vastata kieltävästi ja hänen täytyi uudestaan yrittää. "Miltä tuntui tanssia ylioppilaan kanssa?" kysyivät ystävättäret ja ryhmittyivät yhteen joukkoon. "Oi, hän oli niin hyvä — niin hyvä, ja hän piti niin tukevasti kiinni." "Ei, onko se todellakin totta, no, sittepä minun täytyy yrittää"; — "ja minun" — "ja minun". Ylioppilas oli nyt huutavassa hukassa, sillä he sipsuttelivat toinen toistensa perästä niiaamaan hänelle. Tanssia hänen täytyi, sillä hän oli vastannut myöntävästi yhdelle ja myöntävästi toiselle, eikä hän nyt siis voinut vastata kieltävästi.

"Kun haluatte, on reki valmiina", kuiskasi pappi hänelle korvaan, kulkiessaan ohi.

"Kiitos, herra pastori! mutta minä voin odottaa vielä hetkisen." Ja hän odotti tunnin ja hän odotti vielä tunnin; hänestä tehtiin "kamariherra", hän sai nauhoja ja ritarimerkkejä, ja niinpä oli lopuksi illallinen pöydässä. Ylioppilas esitti papin ja hänen perheensä maljan; pappi kiitti ylioppilasta ja tyhjensi lasin lähempää tuttavuutta varten. Senjälkeen puhui ylioppilas nuorisolle, hän puhui lämpimästi ja sydämellisesti, ja lapset seisoivat hiljaa niinkuin kirkossa.

"Ennenkuin te nyt taasen alotatte tanssin, voit laulaa meille vähän, Agnes", sanoi isä, pöytää laitettaessa kuntoon.

"Laulaako tyttärenne?" kysyi ylioppilas ja tuli hänen luokseen.

"Kylläpä niinkin, pikkukappaleita, jotka ovat kyllin hyviä meidän kesken", vastasi pappi. Agnes tuli hänen luokseen. "Enkö saa antaa olla, isä", kuiskasi hän puolittain valittaen, "minä en osaa mitään, ja on niin noloa nyt, kun ylioppilas on täällä."

"Ei mitään. Hyi, Agnes! Sinä tiedät, että minä en pidä siitä", vastasi isä vakavasti, ja pianon ääreen hänen täytyi.

"Hän arastelee teitä", kuiskasi isä ylioppilaan korvaan.

"Vai niin", vastasi hän ajattelemattomasti. Hän oli kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka vastahakoisesti tyttö kulki yli lattian.

Nyt hän istui sohvassa kuunnellaksensa. Agnes lauloi aluksi muutamia kansanlauluja, ensiksi: "Kiliä mä paimensin", senjälkeen "Oi Ola, Ola, mun armahani", "Soutelin järvellä" ja lopuksi "Pikku Katri." Ääni värisi alussa hieman, mutta sitte tuli se yhä paremmaksi ja paremmaksi, mikäli hän edistyi laulussaan. Se oli niin luonnollista, niin yksinkertaista ja kuitenkin niin sielukasta ja hän lauloi sellaisella antaumuksella, että oli aivan kuin hänen sydämensä olisi sykähtänyt joka säveleen mukaan. Ylioppilas istui mietteissään.

"Pidättekö näistä yksinkertaisista lauluista?" kysyi pappi ja siirtyi lähemmäksi häntä.

"Mitä sanoittekaan? — Oi kyllä, erinomaisen paljon. Minusta on aivan kuin kokonainen elämä kiitäisi ohi kun kuuntelen niitä."

"Niin, eikö olekkin? Antaapa heidän kyllin kauan liverrellä näitä juoksutuksiaan, liverryksiään ja heilahduksiaan, kun saan kansanlauluni, niin enpä vaihda."

"Hän osasi laulaa, hän ymmärsi sanat, hän näki kuvat edessään, hän eli niissä kun hän lauloi. Teidän tyttärenne osaa laulaa."

"Niinpä kyllä, sille joka tyytyy, sille —"

"Monet kiitokset laulusta", sanoi ylioppilas samalla Agnekselle, joka kulki ohi.

"Ei mitään kiittämistä; se oli niin rumaa", vastasi hän, punastui ja kiiruhti pois; mutta hän oli kuitenkin hyvillään ylioppilaan sanoista.

Kun ylioppilas tuli kotia sinä iltana, oli yli puolenyön. Hän meni huoneeseensa ja sytytti lampun. Siellä oli kylmää ja kirjat seisoivat siellä pitkissä riveissä, kirjat, jotka olivat koko hänen elämänsä, hänen kihlattunsa. Hän heittäytyi eräälle tuolille ja painoi päänsä käsiinsä. Hänellä oli liian kuuma voidaksensa mennä maata; siksipä hän kulki edestakaisin lattialla kädet selän takana. "Kuinka omituista, minä olen taasen ollut lapsi, aivan niinkuin entisaikaan; se oli ihanata, se oli loistavata ja kiehtovaa; hän oli suloinen, niin lapsellisen iloinen, raikas ja lämminsieluinen, sen kuulin laulusta. — Ja kaikki tämä ihanuus, lapsenilo ja viattomuus häviää muutaman vuoden kuluttua — se keitetään murskaksi maailman suuressa kattilassa, se asetetaan muodin ja seurasävyn valkaisupaikalle. Voipa melkein tulla hulluksi sitä ajatellessa!"

"O-ho", sanoi hän hetkisen kuluttua ja haukotteli — "olipa hyvä tulla kotia, täällä on niin hiljaista ja viileätä. Huomenna alotan sitte 'Casparin Jesaiasta'."

Hän seisoi hetkisen lattialla ajatuksissaan. Sen jälkeen, hän meni kirjoituspöydän luokse ja avasi erään laatikon. Hän otti esiin nuoren tytön kuvan, hän piti sitä valoa vasten ja tuijotti kauan, kauan siihen. "Hän on vähän tämän näköinen, ei kuitenkaan aivan niin vaalea", mutisi hän, "mutta se on pian ohi — — niin, se on pian ohi." Hän asetti kuvan alas taas, sulki laatikon, riisuutui, luki iltarukouksensa ja nukahti.

Toinen luku.

AGNES KIRKOSSA. YLIOPPILAS KASVATTAJANA. HYVÄÄ TOIVOA.

Seuraavana aamuna istui ylioppilas Jesaiaksensa ääressä, seuraavana päivällisaikana hän meni sateenvarjoineen suurien puiden alle, seuraavana iltana hän istui kirjoittamassa kuten tavallista ja söi illallisensa yksin kuten tavallista. Eilispäivä oli kuin unelma, kuten matkan kysyminen matkustavalta. Hän vastaa, kulkee edelleen, eikä ajattele enää kysyjää. Mutta hän muisti Agneksen kuitenkin. Kun hän näki ystävällisen, valkeaksi maalatun pappilan tuolla puiden välissä, ajatteli hän, että siellä kulki nuori, elämänhaluinen tyttö askaroiden, mutta hän ei voinut koskaan päättää mennä sisälle kysymään, kuinka he nyt jaksoivat. Hän oli taasen valjastanut työhevoset ajoneuvojensa eteen, ja ne menivät kuten tottuneet eläimet tavallisesti menevät, tasaisesti ja samaa latua kuin ennenkin. Jos ylioppilas sattumalta näki hänen kiirehtivän pellon yli taikka katselevan puutarhan kukkia, silloin seisoi ylioppilas aina hiljaa ja katseli häntä; mutta ei hän milloinkaan mennyt minnekkään vain tavataksensa Agnesta eikä hän myöskään pysäyttänyt häntä, kun hän tapasi hänet tiellä, vaan nosti vain hattuansa.

Hän oli tavannut papin ja kiittänyt viimeisestä, ja tämä oli silloin kysynyt, eikö hän tahtoisi pian taas tulla heidän luoksensa. Niin, monet kiitokset vain kutsusta, sehän ei olisi aivan mahdotonta. Mutta — siitä ei koskaan tullut mitään. Hänellä oli aivan liian vähän tarmoa mennäksensä kutsumattomana, ja jos hän olisikin jonakin iltana päättänyt mennä sinne, sai hän aina siksi jotain muuta tehtävää. Siten kului yksi vuosi.

Agnes pääsisi ripille seuraavana sunnuntaina; sen oli ylioppilas kuullut, ja hän oli kirkossa aamusta varhain. Kansaa kulki ulos ja sisään, sillä jumalanpalvelus oli pitkä, ja kuulijat väsyivät; mutta ylioppilas istui paikallaan ja tarkkasi hänen kasvonpiirteittensä joka ilmettä, kun häneltä kyseltiin uskonoppia, kun hän lauloi virren, kun hän kuunteli saarnaa ja kun hän lopuksi taivutti päänsä alttarin ääressä saadaksensa siunauksen. Ylioppilaasta hän näytti yht'äkkiä tulleen täysikasvuiseksi, uudet vaatteetko sen sitte lienevät vaikuttaneet vai mistä tuo lienee johtunut. Tämä tyttö, joka seisoi tuossa pitkässä, mustassa hameessa, jolla oli valkoinen kaula, kalpeat, vakavat kasvot, hieno suu, joka niin usein värisi, jolla oli syvät, kosteat silmät, oliko tämä sama, joka kiiti riehakkaana omettaan Karjakko-Marin kanssa tahi joka oli levännyt hänen käsissään tuolla kertaa? Hän se oli, mutta solakampana ja suloisempana nyt kuin silloin. Hän seisoi siinä nöyränä Jumalansa edessä, kädessään virsikirja; hän ei ajatellut, että joku tuijotti häneen taikka että hän tänään seisoi ylimpänä kirkon lattialla.

Ylioppilas meni kotia, Agnes meni kotia, ja kaikki kulki entistä latuaan, mutta ylioppilas oli vieläkin enemmän ääneti ja yksin kuin aikaisemmin.

Eräänä päivänä, muutamaa viikkoa myöhemmin, tapasi ylioppilas hänet tiellä. Hän kulki toisella puolella, ja Agnes tuli vastaan toiselta puolen. Hän tervehti ja kulki ohi, mutta sitte hän kääntyi äkkiä, pani kätensä vasten leukaa, kääntyi ja katsoi hänen jälkeensä. Silloin hän teki ripeän päätöksen ja riensi Agneksen jälkeen.

Agnes tunsi, että ylioppilas tuli hänen jälkeensä; sillä äkkiä alkoivat jalat liikkua nopeammin, ja Agnes vetäytyi lähemmäksi tiensyrjää. Mutta ylioppilas otti pitempiä askeleita, ja hän saavutti Agneksen pian.

"Hyvää huomenta, Agnes neiti", sanoi hän ja kohotti hattuaan.

"Hyvää huomenta", sanoi Agnes hiljaa, mutta punastui kun hän sanoi sen, eikä katsonut ylioppilaaseen.

"Toivotan onnea ripillepääsyn johdosta", sanoi hän teeskentelemättömästi ja ojensi hänelle kätensä.

"Monet kiitokset", vastasi Agnes ja alkoi taasen käydä. Ylioppilas ei päästänyt häntä sillä, vaan kulki hänen rinnallaan.

"No, eikö ole kummallista olla täysikasvuinen?" kysyi ylioppilas pitkän vaitiolon jälkeen.

"Oi ei, sitä en voi sanoa. Minusta kaikki käy vanhaa latuaan", vastasi Agnes.

"Eikö ole mitään eroa?" kysyi ylioppilas edelleen.

"Ei muuta, kuin että minä nyt hoidan talouden yksin", vastasi Agnes taasen.

"Ja elämä soluu muuten muuttumattomana, samat ajatukset, samat unelmat? — Ettekö ole koskaan kaivannut pois?"

"En, en ole", vastasi Agnes.

"Ja teistä ei koskaan ole ikävää kotona pappilassa?"

"Ei."

"Mutta mitä te sitte askaroitte koko pitkän päivän?"

"Mitä minä askaroin?" sanoi Agnes, ja nyt katseli hän ensikerran ylioppilasta ja naurahti, sillä niin omituista kysymystä ei hän koskaan ollut kuullut. "Niin, askaroinhan minä yhtä ja toista. Ensin nousen ylös aamulla, sitte keitän isän kahvin, senjälkeen on minun kuorittava maito, sitte on minun soitettava ja laitettava päivällinen. Ja iltapäivällä on yhtä ja toista hommattavaa, sekä ompelemista että muuta. Minä hoidan puutarhaa ja autan karjakko-Maria, kun hän lypsää lehmät, ja sitten on taas laitettava illallinen."

"Mutta te kai istutte pitkät, pimeät talvi-illat enimmäkseen lukemassa?"

"Lukemassa? Ei, mistä minä saisin aikaa lukemiseen?" kysyi Agnes hämmästyneenä, aivan kuin se olisi ollut kohtuuttomin kysymys maailmassa.

"Aikaa lukemiseen?" toisti ylioppilas yhtä hämmästyneenä.

"Niin, mutta isä lukee välistä ääneen minulle illallisen jälkeen."

"Ja te pidätte siitä?"

"No, enpä niin erityisesti. Niiden täytyy aina olla sellaisia hyödyllisiä kirjoja, ja ne eivät ole hauskoja."

"Mutta ettekö lainkaan lue itseksenne?"

"Kyllä välistä. Olen lukenut Robinsonia ja erään kertomuskirjan, jonka nimi on: 'Yksinkertaisille lukijoille', ja sitten jotain vanhaa, mikä on isän kirjahyllyllä."

Ylioppilas ei voinut olla hymyilemättä.

"Nyt olin varmaankin tyhmä", ajatteli Agnes, ja veri syöksähti poskille.

Ylioppilas huomasi sen ja tuli äkkiä vakavaksi.

"Älkää luulko, että minä nauran teille, Agnes neiti; siihen minulla ei ole mitään syytä; oli vain niin harvinaista ja hauskaa kuulla, että teidän ikäisenne nuori tyttö tuntee niin vähän maailmaa, eikä ole ahminut romaaneja ja kaikenlaisia kirjoja, ennenkuin hänellä on kyllin älyä käsittämään niitä."

"Minä olen myöskin lukenut muutamia hyviä kirjoja, jotka sain ripillepääsy-lahjana", lisäsi Agnes, ikäänkuin sovittaaksensa.

"Vai niin — kuka on ne kirjoittanut?" kysyi ylioppilas.

"Kuka ne on kirjoittanut? — Sitä en tiedä, mutta ne ovat mustakantisia ja niissä on kultaristi päällä."

Ylioppilas puri hampaat yhteen, mutta hän ei voinut salata uutta hymyilyä, ja Agnes näki sen.

"Kyllä niinkin — minä tunnen ne", vastasi hän vain, mutta ei uskaltanut katsoa Agnekseen. "Ja sattuupa varsin omituisesti, että monet päivät olen kulkenut kirja taskussa toivossa, että teidät tapaisin. Se on myöskin mustissa kansissa kultaristineen. Mielelläni tahtoisin kuulla mitä siitä pidätte. Jos teillä joskus olisi aikaa, niin ehkä viitsisitte hieman selailla sitä? Se maksaa vaivan, sen saatte nähdä." Ja ylioppilas otti esiin taskustaan pienen kirjan, joka oli kääritty paperiin.

Agnes kiitti ja otti kirjan.

"Niin, nytpä sanon teille hyvästit tällä kertaa", sanoi ylioppilas ja pysähtyi, "minun on mentävä tätä tietä", ja näin sanoen hän meni.

"Oh, tuo ikävä ylioppilas, että hän ei voi antaa minun kulkea rauhassa", ajatteli Agnes ylioppilaan poistuttua. "Minä kai puhuin tyhmyyksiä", ja sitte kiiruhti hän kotia.

"Lukenut vain muutamia vanhoja kirjoja ja Robinsonin",— ajatteli ylioppilas ja hymyili itsekseen. "Herrajumala kuinka viaton ja lapsellinen — Robinsonin."

Kun Agnes oli tullut huoneeseensa, avasi hän kirjan. Kansilehdellä oli: "Nainen, hänen tehtävänsä ja hänen elämänsä evankeliumin valossa, kirjoittanut Adolf Monod."

Kun ylioppilas seuraavan kerran tapasi Agneksen, kysyi hän tytöltä, oliko tämä lukenut kirjan. Niin sen hän oli tehnyt, mutta — ei kuitenkaan aivan täydellisesti.

"Mitä piditte siitä?" kysyi ylioppilas.

"Kyllä — varsin paljon — mutta minä ymmärrän niin vähän sellaisia asioita", sanoi hän hieman hämillään.

Ylioppilas katseli terävästi häneen.

"Ymmärrättekö te niin vähän sellaisia asioita?" toisti hän. "Niin, se on kirja, joka ei ole luettu yhdellä kertaa, se on varma. Ja tehän sanoitte, että te ette ole sitä vielä kokonaan lukenutkaan?"

"Minulta puuttuu muutamia lehtiä, mutta Te voitte kernaasti saada sen takaisin heti."

"Oh ei, sillä ei ole mitään kiirettä. Se jää tomuttumaan minun hyllylleni, siispä se voi yhtä hyvin jäädä tomuttumaan teidän hyllyllenne ja jos tahtoisitte ottaa sen muistoksi minulta — ripillepääsylahjaksi voisitte kutsua sitä — olisi se minulle erittäin mieluista. — Mutta sanokaa minulle, oletteko lukenut Orvaroddin sadun tai Ingemannin romaaneja?"

"En, en ole; mutta onko teillä sellaisia kirjoja?"

"Niin, voitte saada niitä lainaksi, jos tahdotte."

"En, saisinko — mutta en kai uskaltane isän vuoksi. Romaaneja —"

"Sanokaa, että olette saanut ne minulta, niin antaa isänne kyllä luvan."

"Romaaneja! Olen kuullut, että ne ovat sellaisia hupaisia kirjoja. Meillä oli kotona palvelijatar, joka aikaisemmin oli palvellut kaupungissa, ja hän sanoi, että talon tyttäret istuivat myöhään yöhön lukemassa romaaneja, sen sijaan että olisivat menneet maata; heidän oli aivan mahdotonta keskeyttää lukemista."

"Vai niin? Jos lukeminen johtaisi siihen, silloinpa ei todellakaan koskaan kannattaisi lukea niitä."

"Oh — minä en luule sen olevan vaarallista minulle, sillä jos saan sanoa totuuden, en pidä niin erityisesti lukemisesta. Mieluummin juoksentelen ulkona, kun se vain on mahdollista. En tiedä parempaa kuin laukata vihreällä nurmikolla tai kiivetä ylös tuntureille, kahlata kanervikoissa ja juoksennella kiveltä kivelle. Silloin puhaltaa tuuli niin raikkaana, linnut laulavat ja aurinko helottaa lehtien välistä, ja silloin tunnen olevani niin iloinen."

Ylioppilaan silmät olivat suurenneet ja hän katseli iloisesti Agnesta.

"Niin todellakin — te tunnette olevanne aivan niinkuin kotonanne lehtien, lintujen ja sinisen taivaan välissä, ja onpa aivan niinkuin jotakin rinnasta tahtoisi pyrähtää lentoon ja laulaa täysin siemauksin, on aivan niinkuin te saisitte halun riemuita ilmaan."

"Juuri niin — ja minä riemuitsen myöskin, kun olen yksin, niin että kaikuu ylt'ympäri vuorilta; mutta auringon paistetta täytyy olla. Onko teillä sellaistakin?"

"Hm", sanoi ylioppilas surumielisesti, "eipä juuri päivänpaistetta, mutta oli minulla kerran sellainenkin tunne. Se oli minun ensimäisessä nuoruudessani, mutta se aika on jo aikoja sitte ohi."

"Kadotitteko sen? Tokkohan kaikki ihmiset sen kadottavat?" kysyi Agnes vakavasti ja katseli ylioppilasta.

"En tiedä, Agnes-neiti; löytynee kai niitä, jotka säilyttävät tämän tunteen, mutta he eivät ole onnellisia. Onnellisimmat ovat ne, jotka kadottavat sen, sillä ne saavat jotakin muuta ja parempaa sijaan."

"Jotakin muuta ja parempaa? Onko mikään sitte parempaa kuin ilo?"

"Niin, suru. Te katselette niin omituisesti minuun, aivan niinkuin se olisi leikkiä. Mutta se on vakavasti tarkoitettu, Agnes-neiti. Suru on parempi kuin ilo; sillä oikea suru voi yksin tuottaa oikeata iloa. Mutta on liian vakavaa puhua tästä nyt; te ette vielä voi ymmärtää minua, mutta ehkäpä muutaman vuoden kuluttua —."

"Luuletteko sitte, että saan surua?"

"Sitä en tiedä, mutta silloin olette ymmärtävä minua, sillä silloin ette te enää riemuitse tuntureilla."

"Oletteko varma siitä?"

"Olen varma. Mutta tässä on tienhaara, ja te olette kotona. Hyvästi, lähetän teille sitten ne kirjat, joista puhuimme."

"Monet kiitokset!"

"Kuinka omituinen tämä ylioppilas onkaan", ajatteli Agnes, kun hän kulki yksin tietä pitkin pappilaan, "mutta hän on kuitenkin hyvä minua kohtaan. En myöskään pelännyt häntä niin tällä kertaa, kun aluksi ryhdyimme keskustelemaan keskenämme. Että hän viitsiikin tuolla tavalla kulkea keskustellen kanssani? — — Ja nyt on minun luettava romaaneja."

"Hän on sama kuin ennenkin", ajatteli ylioppilas, "aivan lapsi. Hänen kasvonsa kirkossa sillä kertaa — hm, siellä on ajatuksia, unelmia ja kaipauksia tässä sielussa, mutta ne uinuvat, niillä ei ole kirkkaita, avonaisia silmiä. Siivet ovat sidotut, mutta niiden on pudistettava tomu itsestään ja lyötävä ilmaan voimakkain lyönnein. Nytpä saamme nähdä, voiko isä Öhlenschlaeger irroittaa siteet, Monod ei sitä voinut. Kasvot kirkossa pettivät minut — — mutta ei, ne eivät minua pettäneet, odottakaahan, odottakaahan." — —

Ylioppilas ei tullut pappilaan, jotenka tie taasen tuli heidän yhtymäpaikakseen; mutta Agnes ei enää vetäytynyt syrjään, kun hän näki ylioppilaan. Päinvastoin oli hän ensimäinen ryhtymään keskusteluun, ylioppilaan lyöttäydyttyä hänen seuraansa.

"Kiitos, kiitos kauniista kirjoista", sanoi hän kasvot loistavina, "oi, ne olivat niin —" lisäsi hän ja painoi käsiään rintaansa vasten, "olen lukenut ne kerran, mutta minun täytyy saada lupa lukea ne vielä kerran. Saanko minä?"

"Niinkauan kun teillä on halua", vastasi ylioppilas.

"Olen lukenut niitä ääneen Marille, ja hän piti niitä erittäin hauskoina."

"Vai niin, vai piti hän niitä hauskoina", vastasi ylioppilas.

"Voi, kuinka hauskaa olisikaan ollut elää sinä aikana", jatkoi Agnes innostuneesti, "eikö olisikin? Keskellä kaikkia ritareja kullalla kirjailluissa vaipoissa ja töyhdöt hatuissa sekä nähdä turnajaisia ja saada tanssia —"

"Niin, ja olisipa sitte ollut vieressä sellainen pieni, rohkea nuorukainen kuin Klaus Skirmen tahi Kaarlo Rise ja olisipa saanut puhua hänen kanssaan vanhan ylioppilaan asemesta."

"Niin, herrat eivät enää ole sellaisia, kuin ne olivat entisaikoina", sanoi Agnes.

"Ei, meidän päiviemme ritarit käyvät hännystakissa ja näyttävät juroilta", vastasi ylioppilas.

"Mutta jos olisin elänyt sinä aikana, niin —"

"Ajattelette varmaankin, että silloin olisitte saanut nähdä kaiken sen kauniin ja ihmeellisen? Mutta sen te voitte vielä, Agnes-neiti."

"Voinko?" kysyi Agnes hämmästyneenä ja katseli häntä.

"Niin, jos vain tahdotte", vastasi ylioppilas. "Tuolla alhaalla rannalla, tiedättehän, siellä ovat vanhat sankarikummut. Sinne ovat Angantyr ja hänen veljensä haudatut. Kun myrsky yöllä ulvoo, ja tummat pilvet kiitävät kuin mustat korskuvat hevoset, kun aallot kuohuvat ja vaahtopäisinä syöksyvät maalle, silloin leimahtaa ylhäältä, silloin nousee Hervör ja manaa kuolleen isän esiin. Kumajaa, jyskää, ja korkeudet aukeavat, ja kuolleet puhuvat, ja sanat kiitävät sinua kohti myrskyn siivillä. Väriset, pelkäät, aivankuin tarttuisi sinuun jääkylmä käsi, suljet ikkunan, teet ristinmerkin rinnan eteen ja katselet varovaisesti ympärillesi, olisiko mahdollisesti ketään sisällä. Ja kun kuunvalo leviää hopeana yli seudun ja sävel väräjää kalpeassa valossa, ja keijukaiskuningas leijailee ohi, harson ohuena ja kevyenä, silloin tulee metsänhaltia Orvaroddin luo mukanaan paita, joka on kudottu kuun säteistä. Hän tanssii leikkien hänen edessään vihreällä nurmella, kunnes kaikki katoaa sumuun, ja sinä taas vain näet kivet ja puut ja maan ja virran, joka kohisten ja pauhaten vierii ohitse."

Ylioppilas oli pysähtynyt, ja Agnes kuunteli häntä puoleksi avatuin suin. Kun hän vaikeni, seisoi Agnes aivan kuin uneksien, mutta sitte hän tuli tajuihinsa ja sanoi hymyillen:

"Nyt Te laskette leikkiä kanssani. Te tiedätte aivan yhtähyvin kuin minäkin että kaikki tämä tapahtui Tanskassa?"

"Tanskassa tahi Norjassa, Venäjällä tahi Saksassa, aivan yhden tekevä. Mielikuvituksen maailmassa ei nimi merkitse mitään. Sanoo vain 'minä tahdon', ja siinä sitä ollaan. Ja siten voitte te loihtia eteenne itämaat hehkuvissa väreissä ja tuoksuvissa kukissa keskellä talvea, ja kesän voitte te täyttää Grönlannin tunturien lumella ja jäällä."

"Tiesin kyllä, että saatoin uneksia sellaista, mutta valveilla —"

"Jos voitte unta nähdessänne uneksia, niin voitte sitä myöskin valveilla, joka kerta kun annatte ajatuksienne vaipua unelmiin."

"Niin — mutta että te, joka olette niin viisas, voitte ajatella mitään sellaista."

"Te olette myöskin viisas, Agnes-neiti, siksipä voitte myöskin ajatella moista. Viisaat näkevät, tyhmät eivät näe. Siksipä on lapsi välistä viisaampi kuin täysikasvuinen, sillä lapsi voi nähdä. Lapsi valaa elämänsä ja sielunsa kaikkeen, mutta täysikasvuinen vetää välistä elämän ja sielun kaikesta. Ja tätä pitää maailma viisaana. Täysikasvuinen voi ottaa kukan ja leikata sen palasiksi ja laskea heteet ja emit; mutta lapsi ottaa kukan käteensä, iloitsee kauniista väristä, ihanasta tuoksusta ja ajattelee: 'Ehkäpä metsänhaltia, josta luin sadussa, asuu täällä?' Ja lapsen nähdessä taivaan täynnä enkeleitä, ei älykäs täysikasvuinen voi nähdä muuta kuin katon, joka milloin on sininen, milloin harmaa. Ja lapsen luottamuksellisesti laskeutuessa rukouksineen Jesuksen syliin, pelkää täysikasvuinen tulipaloa ja sairautta ja ajattelee niitä kalanelikoita, joita hänen on huomenna lastattava. Kuka on sitte viisain? Lapsi vai täysikasvuinen? Pyhä Raamattu kannattaa lasta, mutta maailma kannattaa täysikasvuista; niinpä he siis saavat kilpailla. Mutta Raamatulla on kuitenkin avaimet taivaan valtakuntaan, ja se sanoo: tästä ei kukaan pääse sisälle, joka ei ole viisas kuin lapsi."

"Löytyykö sitte niitä, jotka eivät usko Jumalaan?" kysyi Agnes vakavasti.

"Löytyypä paljon, paljon; ja saatte kyllä sekä nähdä että kuulla heitä, kun tulette enemmän ihmisten ilmoille. He leikkivät ja laskevat pilaa siitä mikä on pyhää, ja ihmiset nauravat heille ja kutsuvat heitä sukkeliksi."

"Ja nämä ovat täysikasvuisia! Te kerrotte minulle niin paljon pahaa täysikasvuisena olemisesta, että pelkään itse tulla siksi."

"Teidän ei tarvitse pelätä, Agnes-neiti; täysikasvuiseksi täytyy tulla; tärkeätä on vain, että te voitte nähdä niinkuin entisaikoina ja tyytyä lapsen lepertelyyn ja olla siinä varmassa vakaumuksessa, että Jumala tahtoi sanoa: 'Sinä olet minun viisaani, sinulle ovat ovet avatut'."

"Luulen, että se ei ole niin erittäin vaikeata", vastasi Agnes; "sillä minusta se on niin selvää, ettei se voi olla muuten."

"Älkää olko liian varma. Nuorena ollessa ovat silmät terävät, kun vanhenee tulee likinäköiseksi, ja silloin on tärkeää saada sopivat silmälasit. Mutta älkää myöskään pelätkö; sillä on olemassa raamatunlause, joka sanoo: 'Kun Jumala on kanssamme, ken voi olla silloin meitä vastaan'."

Kun he sinä päivänä erosivat, seisoi ylioppilas kauan ja katseli hänen jälkeensä.

"Hän on rohkea ja voimakas", ajatteli ylioppilas, "ja nyt kohottaa hän siipensä. Nyt kai hän lentää taivaasta maahan, ilmasta mereen, heitto heitolta, ei koskaan rauhaa, ei koskaan lepoa ja kuitenkin onnellisena ja ujostelemattomana. Mutta lopuksi jalka väsyy, siipi veltostuu, ja hän halajaa lepoa, rauhaa. Miten on hän silloin lentävä?" —

Siitä lähtien puhui ylioppilas usein Agneksen kanssa. Joka kerran kun ylioppilas tapasi Agneksen tiellä, puhutteli hän tyttöä. Hän kertoi sille vanhoista saduista, elämästä täällä entisaikoina, viikinkimatkoista ja mahtavista taisteluista. Hän kertoi vieraista maista, miltä ihmiset siellä näyttivät ja heidän elämästään ja toiminnastaan. Agnes nautti siitä kaikesta ilolla, uusi elämä avautui hänelle, josta hän ei ollut uneksinut, ja hän ryhtyi ajattelemaan kaikkea sitä, mitä hän näki ympärillään. Hän ei voinut enää juoksennella huolettomana ylt'ympäri kuten ennen, ajatteli kaikkea eikä mitään; hänellä ei ollut enää halua riemuita niin että tunturit kaikuivat ja riemuita ja iloita kaiusta; nyt tahtoi hän mieluummin, kun hän meni tunturille, istuutua mättäälle ja katsella näköalaa tahi ajatella, matkustiko Sverre tätä tietä, kun hän retkesi pohjoiseen Trondhjemiin. Ehkäpä Sverre oli heittäytynyt alas lepäämään siihen, missä Agnes juuri istui. Tai ehkäpä Agnes asetti illallisen aikaiseen pöytään, saadakseen syönnin jälkeen enemmän aikaa lukemiseen. Ylioppilasta ei Agnes enää pelännyt. Hänestä oli päinvastoin hupaisaa kuulla ylioppilaan kertovan; sillä ylioppilas oli nähnyt ja tiesi niin paljon, ja hän kertoi niin elävästi, että Agnes aivan näki kerrotun edessään. Hän on varmasti paljon viisaampi kuin isä, ajatteli Agnes, ja isä keskeytti lukemisensa kysyäkseen, oliko hän muistanut asettaa kalan veteen ja poimuttaa papinkauluksen huomiseksi, ja pitikö hän siitä tavasta hottentottien keskuudessa, — mutta silloin oli Agnes poissa toisessa maailmassa.

Kolmas luku.

POISSA JA KOTONA. KOTONA JA KUITENKIN POISSA.

Ylioppilas ei ollut tavannut eikä nähnyt Agnesta kotvaan aikaan. Hän ei voinut ymmärtää, minne Agnes oli joutunut. Olisi ollut omituista mennä pappilaan päin kysymään häntä, mutta hän ei voinut kieltää, että hän välistä kaipasi Agnesta. Agnes oli ollut niinkuin raikas elämän tuulahdus keskellä kaikkea hänen kirjatomuaan, niinkuin leivonlaulu keväällä. Hän iloitsi nähdessään Agneksen sielun kasvavan ja pukeutuvan ajatuksiin päivä päivältä, kuten iloitaan silmikoista, jotka avautuvat ja kehittyvät lehdiksi.

Hän tahtoi tietää kuinka Agnes jaksoi, ja niinpä hän eräänä päivänä kysyi palvelijattarelta, joka meni joelle vaatteita pesemään.

"Neitikö sairaana?" toisti Mari aivan hämmästyneenä, "ei, Jumala paratkoon; hän matkusti kaupunkiin 14 päivää sitte ja —"

"Kaupunkiin? — matkustiko hän kaupunkiin?" kysyi ylioppilas, aivan kuin salaman iskemänä.

"Niin, olikos siinä mitään ihmeellistä?" alkoi Mari taasen ja pudotti kartun, "hän matkusti todellakin kaksi viikkoa sitten, ja itki, sitä hän teki, kun hän matkusti; se on varma, ja nyt pysyy hän poissa kotoa vuoden ajan."

Ylioppilas tuli tajuihinsa. "Hyvästi ja sanokaa pastorille terveisiä minulta", sanoi hän, kääntyi ja meni.

Hän oli tuuminut mennä pitemmälle, mutta miten olikaan, silmäillessään ympärilleen olikin hän kotona. Hän kulki hiljaa ylös pitkin lehtikujaa sisään huoneeseensa, otti kirjat esiin ja istuutui lukemaan. Mutta lukeminen ei tahtonut luistaa, hän ei voinut istua hiljaa tuolillaan, hän ei voinut pitää kiinni säikeestä.

Hän nousi ja kulki edestakaisin lattialla. "Hänkin kaupunkiin", ajatteli ylioppilas, "hänenkin piti siis mennä sitä tietä. Ja minä kun luulin, että saisin nähdä hänen heräävän, kasvavan, kehittyvän yhä enemmän ja enemmän lämpimäksi ja rikaslahjaiseksi naiseksi, — ei, pois kukka; se voi tuoksuta ja herättää ihailua yhtenä tanssiaisyönä ja sitten — kaikki on ohi; seuraavana päivänä kuihtuu lehti, varsi surkastuu, heitetään nurkkaan. Kuinka omituinen onkaan maailma, se tuhlaa elämän elämän jälkeen ja kuitenkin on sillä sama vetovoima. — — Niin, siten se seikkailu päättyi, se satu loppui."

"Hän oli kuitenkin viehkeä — — hän osasi katsoa sinua niin luottavaisesti silmiin. Hänellä oli sielussaan valtaa, sillä hän oli pelkkä lapsi. Ehkäpä hän vältti kiusauksen? ehkäpä hän palasi kotia juuri samana, vain kokeneempana — — oh ei! hän oli liian nuori ja liian heikko, hän on kai niinkuin muutkin. — — Tule nyt, Raamattu!" — —

Eräänä päivänä papin istuessa yksin lukuhuoneessaan, kolkutetaan ovelle, ja ylioppilas astuu sisään. "No, sepä oli harvinainen vieras", sanoi pappi, käännyttyään tuolissaan ja nähtyään, ken se oli.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, minua ilahuttaa nähdä teitä. Onko kaikki hyvin?" ja pastori pudisti sydämellisesti hänen kättään.

"Niin, kiitos, kaikki on hyvin. Olen kuullut, että Agnes, teidän tyttärenne, on matkustanut pois; siksipä mielelläni tahdoin pistäytyä täällä sisällä kysymässä, miten hän jaksaa."

"Kas, se oli ystävällisesti — istuutukaa, istuutukaa — niin, hän on matkustanut, mutta näyttää siltä kuin hän ei viihtyisi siellä, missä hän on, se pieni hassuttelija." Ja pappi nauroi ja asetti kätensä ristiin yli vatsan.

"Vai niin, vai ei hän pidä siitä?" kysyi ylioppilas tarkkaavana.

"Ei, hän ei pidä siitä, raukka. — Oi, voitte itse kuvitella mielessänne; hänhän on ensimäisen kerran kaupungissa ja tämä ihmispaljous, pelkkien vieraiden keskuudessa, ja siihen vielä kaikki uusi lisäksi."

"Mutta mikäs sitte on tiellä? Minä luulin, että tämä uusi vain avartaisi hänen näköpiiriään."

"Niin, tästä saatte itse nähdä", sanoi pappi ja otti pöydällä olevan kirjeen. "Voitte kernaasti lukea sen, jos teillä on halua. Siinä ei ole mitään, jota tarvitsee salata. — Mutta käsialaa ei teidän pidä katsoa."

"Oi, monet kiitokset!" Ylioppilas otti kirjeen ja luki. Se kuului seuraavasti:

"Rakas isä!

Sinun täytyy antaa minun palata taasen kotia, sillä täällä kaupungissa on niin ikävää. Minä itken melkein joka päivä, sillä tuskin tiedän, minne minun on mentävä. Jos teen niin, on se hullusti, jos teen näin, on se myöskin hullusti. Milloin on minun tehtävä niin, milloin on minun tehtävä näin. Niinpä minun on niiattava maahan asti joka kerran kun tapaan kadulla herran, joka tervehtii, ja sitten on minun katsottava häntä ja hymyiltävä, sanovat he. Ja sitten huomaan, että olen niin tyhmä kaikenlaisessa, että en mitään tiedä enkä voi puhua mistään. Kotona oli minusta niin helppo puhua ja ylioppilas teki pilaa niin paljosta, jota ymmärsin ja joka huvitti minua. Mutta täällä ei puhuta koskaan sellaista. He kysyvät, kuinka monta kertaa viikossa posti tulee kotia, kuinka kauan olen käyttänyt pitkää hametta, ja he kertovat, että Olga Lindströmin seppele istui vinossa, ja että luutnantti Karlson tanssi kolme kertaa Helene Velsinin kanssa ja saattoi hänet aivan vaununovelle. Ja sellaista en minä ymmärrä enkä kiinnitä siihen koskaan huomiota, ja sitten istun minä siinä, vastaan kyllä taikka ei ja tulen sekä kainoksi että punaiseksi.

En tiedä oikein mistä se johtuu, mutta herrat täällä kaupungissa eivät ole samanlaisia kuin kotona.

Ajattelen, että ylioppilas, kun hän tuli minun luokseni tiellä, vain nyökkäsi ja kosketti kädellään hatunreunaan; mutta täällä kiemurtelevat ja kumartavat he melkein joka sanalla ja sanovat lakkaamatta neiti ja sivelevät viiksiänsä. Tähän minä en ole tottunut, ja siksipä tulen araksi ja vaikenen. Ja jos minun täytyy koetella puhua hieman, alkaa sydän tykyttää, ja veri syöksähtää poskille, ja niin — ja niin voisin helposti itkeä. Kotona, missä asun, hymyilevät he minulle ja sanovat, että niin ei minun ole vastattava toista kertaa, mutta vastattava sitä ja sitä. Täällä on myöskin ilkeä vanhapoika, jota kaikki kutsuvat Erik-sedäksi, hän kuljeskelee täällä ympäri, ja hän tahtoo alituisesti suudella minua ja kutsuu minua pieneksi ruusunnupukseen. Ja sitte ovat he antaneet \minulle vannehameen ja kiinnittäneet tukkani taakse suureksi sykeröksi, ja sitte sanovat he, että minun on käytävä enemmän jalat ulospäin. Ei, anna minun palata kotia, isä, minä kaipaan niin nähdä sinua ja Teitä kaikkia, 'Hopearistiä' ja 'Sinikkoa'. Kysyin, saisinko 'Sinikon' tänne alas; sillä täällä on hyvää tilaa pihalla, ja tallikin on heillä. Mutta kun he kuulivat, että se oli vuohi, nauroivat he ja sanoivat, että minun ei täällä kaupungissa pitänyt puhua vuohista ja lehmistä ja sellaisesta; se ei ollut hienoa, aivan niinkuin nekin eivät olisi Jumalan luomia. Ei, anna minun palata kotia, isä, minä lupaan olla hyvä tyttö ja hoitaa sinua hyvin. Anna minulle nyt lupa.

Oma Agneksesi."

Ylioppilas istui kirje edessään, hänellä oli melkein kyyneleet silmissä, kun hän tarkasteli käsialaa, papin odottaessa, että hän sanoisi jotain.

"No, — mitäs arvelette?" kysyi pappi, nähdessään, ettei ylioppilas enää lukenut.

"Niin, minä näen, että leikki on alkanut", vastasi ylioppilas, "he pelaavat ja lyövät rumpua, mutta koira ei tahdo tanssia."

"Ha-ha-ha-ha!" nauroi pappi, "ei, siltä se kuuluu. Mutta hän kai pian tottuu siihen, ja silloin helpottaa."

"Hän kai pian tottuu siihen", — toisti ylioppilas ja hymyili katkerasti, "niin voi myöskin vastata miehelle, joka taistelee aallokossa, kun hän huutaa apua: makaa siellä, sinä totut pian siihen. Voinko uskoa, että te ette tahdo ottaa häntä takaisin kotia tämän kirjeen saatuanne? Tahdotteko sitte, että hänen pitää harjaantua ja kouliutua näissä koirantempuissa?"

"Kysyitte, tahtoisinko ottaa hänet jo kotiin? Kuinka voitte uskoa sitä? Miksi sitte lähetin hänet maailmalle?"

"Niin, miksi lähetitte hänet maailmalle?"

"Voitte kysyä siltä, joka tuntee sekä hänet että kaupunkielämän. Eihän hän koko elämäänsä saattanut kulkea täällä maalla kuten talonpoikaistyttö? Hänenhän piti päästä maailmalle näkemään jotain, oppimaan jotain ja olemaan sivistyneiden ihmisten keskuudessa oppimassa elintapoja."

"No, sillä ei ollut niin kiirettä. Minusta hänellä oli kylläkin hyvät elämäntavat. Ja jos hän olisi ensin kasvanut ja tullut todelliseksi naiseksi, ei hän olisi tarvinnut enempää. Todellinen nainen tietää aina tehdä sitä, mikä on sopivaa, ja se on sopivinta, olkoon sitte tapa mikä tahansa."

"Oh, minä tunnen nämä puhetavat", lausui pastori kiivaasti, "ne näyttävät hyviltä paperilla, mutta kun tosi tulee, ovat ne käyttökelvottomia. Minä kunnioitan teidän oppianne ja tietojanne, herra ylioppilas, mutta luulen, että ne tässä eivät ole oikein käytännöllisiä. En pidä tytärtäni minään tavattomana, hän ei ole muita parempi, ja siispä voi hän myöskin oli niinkuin muut."

"Niin, siinä sitä ollaan", puuttui ylioppilas kiihkeästi puhumaan, "hänen pitää olla niinkuin muutkin. Kaikki pitää valaa saman kaavan mukaan, kaikkien pitää laverrella samoja jaarituksia, ihmisen täytyy olla kone, jonka osaa ulkoa, jo kauan ennenkuin se pannaan käyntiin."

"Ollaan silti yhtä hyviä ystäviä", sanoi pappi ja löi ylioppilasta olkapäille, "me emme kai koskaan sovi siitä. Minä en voi aina seurata mukana, kun puhutte kaikesta tästä, aatteista ja yhä vain aatteista; olen näettekös vanhan koulun miehiä."

"Anteeksi", alkoi ylioppilas taasen, "että hieman tulistuin. Minulla tosin ei ole täällä mitään sanottavaa, mutta sitte kun pastori oli hyvä ja antoi minulle kirjeen luettavaksi, olin kyllin vapaa lausuakseni suoraan mielipiteeni! Te ette siis ota häntä kotia?"

"En, sitä minä en tee; jos hän on sinne kerran tullut, täytyy hänen jäädä sinne joksikin ajaksi; mutta minä kai saan matkustaa hänen luokseen ja puhua hyvää hänelle, pikku hassulle, mikä hän on."

"Mutta jos hän nyt ei viihdy siellä, mitäs sitte teette?"

"Niin, ellei hän viihdy, silloin kai ei ole muuta keinoa kuin ottaa hänet kotia, mutta toivokaamme parasta."

"Niin, saamme toivoa parasta", vastasi ylioppilas vakavasti ja ojensi kätensä: "Hyvästi, herra pastori, ja kiitos ystävällisyydestänne."

"Hyvästi, hyvästi, ja kiitos vierailusta." —

"Hän on kuitenkin vielä oma itsensä", ajatteli ylioppilas kotia palatessaan, "ja niin lapsellisesti kuin hän kirjoittaa, se voisi sulattaa kivenkin. — — Hyvä Jumala, hoivaa häntä!"

Melkein kuukausi tämän jälkeen ylioppilas kuuli jonkun huutavan jälkeensä, kulkiessaan tiellä. Hän kääntyi ja näki papin tulevan huohottaen ylös mäkeä ja viittaavan kädellään.

Ylioppilas meni häntä vastaan.

"No — mitä minä sanoin? Ettekö usko minun olleen oikeassa?" sanoi pappi ja hykerteli käsiään.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi ylioppilas hämmästyneenä.

"Tietysti tytärtäni. Hän kirjoittaa minulle tänään, että nyt ei hän tahtoisi palata kotia mistään hinnasta."

"Vai niin?" sanoi vain ylioppilas kylmästi, "ja mikä on syynä tähän muutokseen?"

"Hän on joutunut pyörteeseen. Nyt kerrotaan vain tanssista ja näytelmistä ja huvituksista aamusta iltaan. Niin, siinä näette, herra ylioppilas, minne tähtäätte nyt korkeine ajatuksinenne ja kauniine sanoinenne?"

"Näyttää siltä, niinkuin saisin pitää ne yksin itseäni varten", sanoi ylioppilas katkerasti ja koetteli kohauttaa olkapäitään.

"Niin, se on kyllä parasta — ha, ha, ha, — niin, nyt voitte kernaasti pistäytyä pappilassa, niin saatte kuulla hieman kirjeestä, jos teillä on halua. Minä istun nyt enimmäkseen yksin iltaisin."

He erosivat, ja kun pappi oli palannut kotia, alkoi hän etsiä Agneksen viimeistä kirjettä muutamien pöydällä olevien paperien joukosta ja löysi sen sieltä. Se kuului seuraavasti:

"Rakas isä!

Kuinka hyvä olikaan, että olit luonani puhumassa kanssani. Nyt ei ole enää ollenkaan ikävää olla täällä! Päinvastoin viihdyn hyvin, ja mitä kauemmin olen täällä, sitä hauskemmaksi olo täällä minusta tulee. Nyt alan paremmin perehtyä oloihin, näetkös, ja huomaan, että minä olen vain ollut hassu. Voi, kuinka vähän olen tietänyt, ja kuinka vähän vielä tiedän: Nyt vasta näen sen sittenkuin opin jotakin uutta joka päivä. Kuinka paljon täällä onkaan näkemistä ja kuinka paljon täällä onkaan oppimista. Joudun välistä päästä pyörälle tästä melusta, johon en ole tottunut kotona, mutta se on kuitenkin hauskaa. Käyn tanssiaisissa, käyn teatterissa ja teen retkeilyjä ympäristössä, sillä luulenpa että Mathilde on tuttu kaikkien ihmisten kanssa, ja hän puhuu niin hyvin puolestaan ja keksii niin paljon hauskaa, että kaikki mielellään tahtoisivat hänet mukaansa. Niinpä tulen myöskin minä mukaan, enkä voi sanoa muuta kuin että kaikki ovat ystävällisiä minua kohtaan. Usko pois, että olen saanut paljon ystävättäriä täällä, Georgine Almvigin ja Susanne Gjerstadin. Oi, kuinka suloinen onkaan Susanne! Hän kysyi, tahdoinko tulla nukkumaan hänen luonaan muutaman yön, niin pitäisimme hauskaa. Vain silloin tällöin herää minussa halu päästä takaisin kotia, ja silloin tuskin tiedän, mitä tehdä.

Niinpä sattui äskettäin eräällä kylpymatkalla. Ilma oli kirkas, järvi oli rasvatyyni, ja aurinko paistoi yli vedenpinnan. Auringon laskiessa hiivin yksin rannalle, istuuduin kivelle ja katselin järvelle päin. Kun näin auringon veripunaisen juovan ja hehkuvat pilvet, kun kaikki yht'äkkiä tuli niin hiljaiseksi, niin hiljaiseksi, pienet aallot vain rantaa vasten loiskuttelivat, ja vilvoittava tuuli puhalsi vastaani — en tiedä, mutta en voinut olla ajattelematta kotia ja sinua, isä, ja teitä kaikkia, ja niinpä sain sellaisen kovan halun itkeä. Mutta samassa tunsin kaksi kättä kaulani ympärillä ja joku suuteli minua poskelle, ja siinäpä oli Mathilde nauraen ja sanoi, että minun ei nyt pitänyt olla tunteellinen, vaan tulla ylös leikkimään piilosilla. Silloin täytyi minunkin nauraa, ja niinpä ei minulla enää ollut ikävä. Mutta se on totta, isä, tiedätkös sitä, mitä olen kuullut ylioppilaasta? Ajattele, Susanne kertoi minulle eräänä päivänä, että ylioppilas on ollut kihloissa erään kanssa, joka nyt on luutnantti Karlsonin vaimo, mutta että tyttö purki kihlauksen, siksi että toinen aina tahtoi olla herrana ja saarnata hänelle, kuinka hänen tuli käyttäytyä, ja kaikkea sellaista; ja silloin hän kiusautui siitä, kuten luonnollista olikin. Hän oli myöskin samanlainen raukka kuin minäkin, joka kuljeskeli siellä maalla, kuunteli ylioppilaan saarnoja, eikä parempaa tietänyt. Mutta sitte tuli hän kaupunkiin ja siellä hän oppi tuntemaan tämän Karlsonin. Minä olisin varmaankin vaivautunut itkemään ylioppilaan tähden, sillä ajattele — sitä tein ensimäisinä päivinä. Silloin tekivät he minulle aina pilaa hänestä ja ivasivat häntä, ja silloin tuli minun sääli häntä; sillä hän oli aina ollut hyvä minulle. Mutta nyt ymmärrän varsin hyvin, että hän on vain ilvehtinyt kanssani, ja Mathilde sanoo, että sellaisista juhlallisista herroista ei minun pidä koskaan välittää, sillä he ovat vain olevinaan, he luulevat olevansa vain meitä parempia ja itse asiassa vain ivaavat meitä. Susanne kertoi myöskin, että ylioppilas oli luvannut olla enää koskaan menemättä kihloihin, ja sen hän voi mielellään tehdä, sillä varmaankaan ei kukaan enää tahdo häntä. Tämän luutnantti Karlsonin tunnen hyvin ja usko pois, hän on sorea, viehättävä, miellyttävä. Hän on niin muhkea ja niin hauska ja aina kestitsee hän minua jäätelöllä, virvokkeilla ja muulla sellaisella. Nyt en enää ole arka ja ujo puhuakseni herrojen kanssa, kuten olin alussa, ja se on Mathilden ansio. Hän on niin nopsa opastamaan minua kaikessa, että se on aivan verratonta. Sinä näkisit vain mitä me puuhaamme illalla, kun olemme tulleet huoneeseemme. Silloin on hän olevinaan ylhäinen rouva, joka ottaa vastaan, ja minä vieras, joka tulen vierailulle. Hän istuu ja levitteleikse silloin sohvassa ja huitoo hamettaan hienolla nenäliinallaan, ja minä tulen niiaten sisään ovesta ja menen häntä vastaan. Sitte opettaa hän minulle, kuten sinä pyysit häntä, kuinka minun on niiattava, ja kuinka minun on käytävä, ja mitä minun on sanottava, ja sitten nauramme me molemmat, niin että hänen äitinsä kolkuttaa kattoon meille, että olisimme hiljaa. Niin, se Mathilde, se Mathilde! Mutta usko pois, että hän kuitenkin hallitsee koko taloa, vaikkakin hän on niin iloinen. Palvelijattaret pelkäävät häntä niin, että eivät koskaan uskalla hiiskahtaa sanaakaan, kun hän on sanonut jotain. Se on jotain muuta kuin kotona, missä Mari pani minut jauhamaan kahvia. Mutta odotahan vain, kunnes tulen taas kotia, silloin saa kaikki luistaa toisella tavalla. Ei ole hyvä, että palvelijoilla on liian hyvä, sillä sitte ne eivät tee mitään kunnollisesti. Niin, odotahan vain, isä, niin saat nähdä, että saat kunniaa minusta, minusta voi vielä tulla hieno nainen. Voi nyt hyvin, tervehdä kotona kaikkia, jotka kysyvät minua.

Oma Agneksesi."

Sittenkuin pastori oli lukenut kirjeen vielä kerran, nauroi hän, hykerteli käsiään ja asetti kirjeen syrjään. Mutta ylioppilaspa ei koskaan enää pistäytynyt hänen luonaan. Hän kulki miettivänä ja yksin tiellä kuluneessa takissaan. Ikkunasta loisti valo kuten tavallista myöhään yöhön, ja siellä istui hän, pää käden nojassa ja väsynein silmin tuijottaen kirjoihinsa.

Agnes oli hänelle aivan kuin maasta kiskottu kukka ja unohdettu laulu. Jos ajatukset välistä viivähtivätkin Agneksessa, niin tarttui hän kirjaan ja karkoitti muiston pois.

Sillä tavalla oli kulunut toista vuotta, kun ylioppilas, mennessään pellolle katsomaan työväkeään, näki heidän kokoontuvan yhteen erään ympärille, joka näytti lavertelevan toisille.

Kun hän tuli heidän luokseen, tunsi hän karjakko-Marin. Hän kertoi, ja muut nauroivat.

"Mitäs tänään on tekeillä?" kysyi ylioppilas.

"Oh, isäntä, Mari tässä vain kertoo meille papin tyttärestä", vastasi Mads ja otti hatun päästään.

"Onko hän palannut kotia?" kysyi ylioppilas.

"Onpa kyllä."

"Hän tuli viikko sitte", lisäsi Mari.

"No? oletteko yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin, Mari?" kysyi ylioppilas.

"Ei, se ei tietysti koskaan sopisi. En ajatellut muuta kuin että hän oli tuommoinen tytöntynkä vielä, ja niinpä tartuin hänen käteensä ja lausuin tervetulleeksi kotia. Mutta silloinpa syntyi meteli, uskokaa pois. Hän kutsui minut luokseen illalla ja sanoi, että nyt minun oli kutsuttava häntä neidiksi enkä saisi enää sinutella, ja paljon sellaista."

"Vai niin? Hän on tullut hieman suurelliseksi!"

"Onpa kyllä — onpa ilkeätä sanoa sitä, mutta 'ei se ole sika eikä mikään, joka ei saparoansa sikkaralle lyö', sanoo vanha sananlasku, ja tietäkää että hän on ollut vuoden kaupungissa."

"Eletäänkös muuten hyvin pappilassa?" kysyi ylioppilas ja antoi huomata, että hän ei välittänyt enää kuulla enempää.

"Eläkööt, niinkuin voivat, sillä siellä on syntynyt hälinä ja melu, sitten, kuin tämä tytär palasi kotia, melu, jota ei voi kestää. Kaikki täytyy muuttaa ja järjestää uudestaan, niin että siellä on juoksemista ja komentamista aamusta iltaan."

"Hm, mutta huolehtiiko hän muuten talosta?" kysyi ylioppilas taasen.

"Kylläpä niinkin, siltähän se kuulostaa, me tuskin saamme aivastaa ennenkuin olemme kysyneet häneltä lupaa. Ja sitte on aivan niinkuin meillä ei olisi muuta tekemistä kuin seista varpailla hänen tähtensä; sillä hänet on letitettävä ja hänet on kylvetettävä ja paljon sellaista, josta emme ennen kuulleet puhuttavan."

"Sekö siis oli se ihmeotus, joka ryömi esiin munasta", mutisi ylioppilas itsekseen, kun hän palasi kotia. "'Frons multos decipit!' [Kuori pettää monen.] — — — mutta että nekin kasvonpiirteet saattoivat valehdella."

Kun ylioppilas palasi kotia, oli siellä kirje hänelle pöydällä. Se oli eräältä vanhalta, hyvältä ystävältä, joka oli matkustanut monet vuodet ulkomailla. Paljon muun joukossa oli siellä myöskin: "Ja nyt — kuinkas jaksat, vanha ystävä? Vieläkö istut kuten maamyyrä, hautaudut kirjatomuun ja vaellat entisajan varjojen keskellä? En voi käsittää että sinä, joka olet vapaa mies ja rahakas, et pudista kaikkea tätä luotasi, matkusta maailman ympäri ja katso ja nauti elämästä, sellaisena kuin se liikkuu ja vilisee vielä tänä päivänä. Olet muuten minusta iloisempi viimeisessä kirjeessäsi. Kirjoitit eräästä nuoresta tytöstä siellä kotona, joka on sellainen ja sellainen. — No — ken tietää? Ehkäpä hän voisi — — — Niin, sinähän ymmärrät kyllä, mitä tarkoitan, ja sen tahdon sanoa sinulle, että ei mikään ilahuttaisi minua enemmän kuin kuulla että taas olet tullut ihmiseksi. Kun ajattelen sinua sellaisena kuin olit ylioppilaspäivinämme, reippaana ja elämänhaluisena, ja näen nyt sinut ajatuksissani sellaisena kuin olit, minun matkustaessani, vanha, raskasmielinen erakko — silloin tuskin uskoisi sitä samaksi ihmiseksi. Täytyykö tämän yhden alituisesti masentaa sinua? Etkö kykene kohoamaan yli yhden surun niistä monista, joita elämä tarjoaa? Tule alas Italiaan! Täällä on tulta, täällä on hehkua, näethän jo — kuinka minä olen virkistynyt, ja minä sanon: Jumalan kiitos, että pääsin kaikesta tästä lavertelusta, kaikesta tästä niiaamisesta ja kumartamisesta kelpo ihmisille. Täällä saat nähdä naisia, jotka ovat eloisia ja tuoreita ja kuitenkin verrattoman lapsekkaita. He ovat kuten metsän villit linnut, he elävät ja laulavat, mutta heillä on myöskin terävä nokka, kun he tahtovat käyttää sitä. Siispä toivu, pudistele tomu päältäsi ja anna minun kuulla seuraavassa kirjeessä, että nyt on hyvin arvoisa Herra Professori N.N. alkanut laittaa matkalaukkuansa kuntoon."

Ylioppilas piti kauan aikaa kirjettä kädessään, ja omituinen hymy väikkyi hänen suunsa ympärillä. Sitte otti hän kynän ja paperia ja alkoi kirjoittaa vastausta:

"Hyvä Ystävä!

Olen saanut kirjeesi, ja jos joku vielä voisi nuorentaa minut, olisit se varmaankin sinä. Olet sama houkkio kuin ensimäisenä ylioppilasaikanamme, ja tuot mukanasi aivan kuin kokonaisen Bachuskulkueeen punsseineen, puheineen ja hehkuvine naisineen. Näen itseni joukossa, iloisena ja elämänhaluisena, kuten sanot, ja voimallisena hallitsemaan koko maailmaa. Mutta — 'die schönen Tage in Aranjuez sind nun zu Ende' — nyt olen vanha enkä enää halua matkata Italiaan tahi taistella maailman kanssa tahi voittaa itselleni nimeä. Istun mieluummin, missä istun, astelen rauhallista polkuani, eräänä päivänä minut sitte haudataan, hauta peitetään, ja minä olen kuollut — kuopattu. Siten toivon mieluimmin elämäni päivien päättyvän. Luulet, että minä taasen voisin sitoa yhteen itseni ja elämän, mutta tunnet minut liian huonosti, kun voit luulla sitä. Tunnen sen nyt paremmin kuin koskaan, että olen elänyt elämäni maailmassa. Nuoruusaika muodostaa rajakohdan, ja minä voin tarkastella itseäni, häntä, kaikkea, mikä leijailee siinä, kuten kaunista kuvaa. Sellaisena kuin nyt olen, seison aivan kokonaan ulkopuolella. Mutta tarkastelen välistä tätä kuvaa, sillä hän oli kaunis, hän levitti aivan kuin loistavan valon yli minun ajatuksieni ja työni. Ja sinä luulet, että jokin nainen vielä voisi vetää minua puoleensa? Ei, sen voin ainakin sanoa, että se joka on rakastanut siten kuin minä rakastin häntä, se ei voi koskaan enää rakastaa. Sinä mainitset täällä olevan papintyttären, siksi että minä kirjoitin muutamia sanoja hänestä. En tahdo kieltää, että olin hieman kiintynyt häneen, siksi että hän oli niin nuori ja lapsekkaan tuore ja muistutti minua elävästi ensimäisestä rakkaudestani, sellaisena kuin hän kerran oli, — mutta uskotkos, että tämä meni samaa tietä? Nyt on hänkin ollut jonkun aikaa kaupungissa oppimassa ihmistapoja, kuten sanotaan, ja nyt on hän myöskin kuten muutkin muotinukke, jonka täytyy salata tunteensa, jos hänellä muuten onkaan niitä sivistyneen elintavan vaipan alla, siksi että on häpeä näyttää niitä. Voit siis olla varma siitä, että hän ei voi tulla vaaralliseksi. Ei, nainen on kaltaisensa kaikkialla — heikko, viheliäinen olento, johon ei kannata tuhlata monta sanaa. Minkälaisia ovatkaan useimmat avioliitot? Joko hän tekee miehen onnettomaksi ja tuhoaa hänet koruillaan ja lepertelyllään taikka tulee hänestä sitte surkea kapine, joka ei kelpaa muuhun kuin laittamaan ruokaa ja paikkaamaan housuja.

En ole tietänyt ennen, miten totta Salomonin saarnaaja on kirjoittanut: 'Tuhanten keskuudesta olen löytänyt yhden miehen, mutta en yhtään naista ole löytänyt niiden kaikkien keskuudesta.' Ja sinä ylistät italialaisia, aivan niinkuin ne olisivat parempia. Oh, ei! Minä tunnen heidät myöskin siltä ajalta, jolloin matkustin siellä unohtaakseni ja huvitellakseni, kuten sanottiin. Ja minä näin ne samat, jotka kulkivat kadulla kevein askelin niin siroina, hameessa pitkä laahustin ja korvissa kultarenkaat, tepastelevan kotonaan likaisessa yöröijyssä ja toraavan miehensä kanssa. Oh, ei, paras ystäväni, kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää. Nainen on kuin ontto pähkinä; hän on kaunis ja lupaa paljon. Mutta avaappa kuori, ja sisällä on — tyhjää — tyhjää."

Ylioppilas oli päättänyt olla enempää välittämättä Agneksesta, aivan niinkuin häntä ei lainkaan olisi ollutkaan; mutta ajatus, että hän nyt oli täällä ja kaikki se mitä hän oli kuullut kehittyi niin voimakkaaksi hänessä, että hän sai halun nähdä miltä Agnes näytti. Sehän ei saattanut koskaan vahingoittaa. Ehkäpä Mari vain oli juorunnut, siksi että hän ei enää ollut kaikki kaikessa talossa kuten ennen. Ylioppilas meni siis eräänä päivänä pappilaan. Hänelle vastattiin, että pappi oli työhuoneessaan, ja hän kolkutti ovelle.

"Tulkaa sisään", kuului sisäpuolelta. Ylioppilas astui sisään, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan ovenkynnykselle, sillä huonetta hän saattoi tuskin tuntea. Siellä oli keskellä lattiaa suuri pyöreä pöytä, jolla oli liina; pöydällä oli albumeja, valokuvia ja stereoskooppikuvia. Ylt'ympäri oli asetettu palleja, ja sinne tänne oli sijoitettu aivan kuin sattumalta muutama nojatuoli. Syrjässä sopukassa istui pappi yksin. Hän näytti hieman raskasmieliseltä, aivan niinkuin hän ei olisi oikein pitänyt tästä. Kun hän näki ylioppilaan, tuli hän lempeäksi ja ystävälliseksi kuten aina.

"Voi, hyvää päivää, hyvää päivää", sanoi hän, nousi ja tuli ylioppilaan luo. "Arvatenkin tulette tervehtimään tytärtäni — nytpä sattuu onnettomasti, hän on nyt juuri mennyt ulos; mutta varmaankin tapaatte hänet, kun menette kotia. Hän on tavallisesti aamukävelyllä tähän aikaan."

"Vai tekee hän aamukävelyjä."

"Niin, kaupungin lääkärit ovat kehoittaneet siihen; se kuuluu olevan hyvä kalvetustautia vastaan."

"Onko tyttärenne saanut kalvetustaudin?" kysyi ylioppilas.

"Ei, ei vielä, Jumalan kiitos", vastasi pappi ja hymyili, "mutta eipä voi tietää, milloin se voi tulla; nykyään ei nuorista tytöistä juuri muuta kuulekkaan. Hänen ystävättärellään kaupungissa, Mathildella, oli kalvetustauti, siksipä he aamuisin kävelivät yhdessä, ja siten hän on tottunut siihen."

"Näen, että olette saanut kaikki täällä siistityksi sittenkuin viimeksi kävin täällä", sanoi ylioppilas ja katseli ympärilleen huoneessa.

"Niin, tyttärelläni oli huvia siitä", vastasi pappi ja kohautti hieman olkapäitään; "se on tapa kaupungissa, sanoo hän, ja siksipä täytyy meidän seurata ajan mukana. Mutta me olemme hieman tottumattomia alussa, me jotka asumme täällä maalla ja ulkopuolella nykyajan elämää."

"Oh, siihen tottuu pian", huomautti ylioppilas sivumennen; hän muisti papin aikaisemmat sanat. "Oli kai hauskaa teistä saada tyttärenne kotia takaisin nyt?" lisäsi hän.

"Niinpä kyllä, hauskaa se oli" vastasi pappi hajamielisenä; mutta kasvonpiirteet osoittivat, ettei sydän yhtynyt vastaukseen.

"Alkoiko hänelle tulla ikävä?" kysyi ylioppilas.

"Ei, sitä en voi sanoa", vastasi pappi ja naurahti hieman, "minun täytyi hakea hänet väkisin. Hän olisi mielellään jäänyt asumaan sinne, jos hän olisi saanut luvan valita, ja hän ei ole vielä täysin tyytyväinen minuun, mutta se kai menee ohi. Meidän kesken sanoen", ja tässä ääni tuli matalammaksi, "niin luulen, että hän on ollut kyllin kauan kaupungissa. Hän on niin halukas jäämään sinne, aivan niinkuin hänellä oli tuo edellinenkin mielitekonsa, ja se ei aina ole nähkääs niin helppoa vanhalle pappismiehelle. Siitä pitää, mihin on tottunut."

"Niin, se on luonnollista", vastasi ylioppilas; "mutta hän kai on myöskin oppinut kaupungissa paljon hyödyllistä ja hyvää, mikä voi koitua kodille ratoksi?"

"Niin, luonnollisestikin, hän on", puuttui pappi puhumaan, ikäänkuin peläten sanoneensa jotain, joka voisi alentaa tytärtä. "Nyt teidän pitäisi kuulla hänen laulavan, herra ylioppilas, se onkin jotain muuta kuin aikaisemmin. Nyt laulaa hän sekä Lucie Lammermoorin ja Trovatoren ja kaikki Erik Böghin laulut."

"En epäile sitä", vastasi ylioppilas lyhyesti.

Ylioppilas tapasi Agneksen paluumatkalla, kuten pappi oli sanonut. Hän tuli ylioppilasta vastaan, mutta kun hän huomasi ylioppilaan kauempana, tekeytyi hän aivan niinkuin olisi unohtanut jotain, kääntyi ympäri ja lähti astelemaan takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin. Ylioppilas näki sen, otti pitempiä askeleita ja pian oli hän saavuttanut Agneksen. Hänestä oli hauskaa nähdä, kuinka Agnes käyttäytyi, ja niinpä hän kulki Agneksen rinnalla pitkän aikaa, mutta tien toisella puolella, eikä puhunut sanaakaan.

Agnes tekeytyi aivan niinkuin hän ei olisi nähnyt ylioppilasta ja varjosti päivänvarjollaan. Lopuksi tervehti hän. Agnes teki kumarruksen, josta komeinkin kaupunkinainen olisi saattanut olla ylpeä.

"Vai niin, te olette siis palannut kotia", sanoi ylioppilas ja meni hänen luokseen. "Te kai tunnette minut taasen, neiti?"

"Kylläpä niinkin", vastasi Agnes ja kumarsi taasen.

"Arvelenpa, että tuntui hyvältä taas tulla kotia", sanoi ylioppilas.

"Niin — kyllä niin", vastasi Agnes ja aivan kuin peruutti niin sanan, joka oli niin helppo sanoa.

"Saada nähdä taasen Mari, Halvar, Hopearisti ja ja Sinikko — niin, ja ennenkaikkea oma isänne."

"Niin, isää oli hauska nähdä", vastasi Agnes, ja ylioppilas luuli näkevänsä vilauksen silmässä ja huomaavansa enemmän lämpöä äänessä, "mutta suonette minulle anteeksi, herra ylioppilas", ja hän käänsi hieman päivänvarjostintaan, "en ole talonpoikaistyttö enkä palvelijatar."

"Hm", vastasi ylioppilas ja hymyili hieman; "te sanotte kai kuin sananparsi, että tuorein kala maistaa paraimmalta. Ja luuletteko tulevanne kaipaamaan takaisin kaupunkiin?"

"Niin, voitteko ehkä sanoa minulle, mitä täällä kotona tekisi?" kysyi Agnes ja rypisti tyytymättömästi otsaansa.

"Samaa kysyin teiltä, neiti, viimeksi kun olitte täällä, ja silloin oli tämä mielestänne luonnoton kysymys. Nyt voin vastata omilla sanoillanne, voitte hoitaa taloutta."

"Vai niin, te luulette siis, että keittiö ja hella on paras meille. Minusta on kuitenkin synti tehdä kyökkipiikaa työttömäksi."

"No, sittehän voitte aherrella pellolla."

"Niin, kiitos, mutta minä en ole enää niinkuin koulupoika."

"Vai niin, olihan kuitenkin teidän suurin huvinne entisaikoina laukata pellolla. Eikö ollut niin?"

"Ennen, niin — mutta ei nyt."

"Se on totta, minä unohdin, että siitä oli niin äärettömän kauan, kokonainen vuosi! Ajatelkaa, mikä iäisyys!" Ja ylioppilas näytti pilkalliselta, mutta vakavalta. "Mutta mitäs minä sanoin, neiti Agnes? Muutaman vuoden kuluttua ette enää laukkaa pellolla. Enkö oikein ennustanut?"

"Kunnioitan teidän ennustustaitoanne", vastasi Agnes ja löi päivänvarjostimensa puolittain alas; "mutta te kai ette tahtone, että minä ryömin kivien välissä talvipäivänä?"

"Talvipäivänä, ei."

"Niin ja mitäs minun on tehtävä koko pitkä talvi? Täällä ei ole tanssiaisia, täällä ei ole teatteria, täällä ei ole konsertteja, täällä ei ole kerrassaan mitään." Ja Agnes näytti aivan epätoivoiselta.

"Oh — ehkäpä saatte lukea nyt, mihin teillä ei ollut aikaa ennen, ja sitte voitte nukkua, pukeutua ja riisuutua, siihenhän kyllä kuluu aikaa."

Agnes tekeytyi aivan kuin ei olisi kuullut viimeistä. "Niin, kunpa vain olisi kirjoja", sanoi hän, "mutta täällä ei ole edes lainakirjastoakaan."

"Kirjakokoelmani on käytettävänänne, jos haluatte", vastasi ylioppilas ja kumarsi kohteliaasti.

"Kiitos — mutta ne kai ovat pelkkiä oppineita kirjoja?"

"Aivan kuinka tahtoo, minulla on Walter Scott."

"Walter Scott? — Niin, mutta hänellä on niin pitkiä ja ikäviä johdantoja. Onko teillä Emilie Carlén?"

Ylioppilas säpsähti hieman, hän katseli Agnesta pitkän aikaa. "Luetteko te Emilie Carlénia?" kysyi hän ihmeissään.

"Niin, miksi en?" vastasi Agnes ja koetti salata, että hän oli vähällä punastua. "Mathilde sanoi, että ne olivat hyviä kirjoja."

"Niin kai lienee. Paul de Kock kirjoittaa myöskin hyviä romaaneja, eikö niin? Sen kai sanoo Mathilde myöskin. Mutta että Te tahdotte seurata virran mukana, Agnes-neiti, ja siten laverrella sen mukaan, mitä kaikki muutkin sanovat?"

Ylioppilas katseli tarkastelevasti hymyillen Agnesta, mutta hän ei vastannut mitään, vaan kulki vain purren alahuultaan. Sitten jatkoi ylioppilas taasen:

"Niin, uskokaahan, että elämme omituista aikaa siinä suhteessa, neiti. Älkää luulko, että Te olette yksin mielipiteinenne, ei, teillä on kokonainen parvi kanssanne; niinpä Tanskassa saatte kuulla, että kunhan vain osaa lyödä pöytään ja kirota, niin että jyrisee, huutavat he: 'Kas siinäpä oikea norjalainen!' ja kun vain toisiaan pistää puukolla, vierii tunturia alas, riippuu kahdesta sormesta yli pohjattoman kuilun, kiipeää Aaretoldenin äkkijyrkkää vuorenrinnettä ja tekee muita mahdottomia temppuja, niin heti toitotetaan: 'Tuopa oli aito norjalaista!'"

Agnes ei nauranut, hän kulki äänettömänä ja äreänä ja tekeytyi aivan niinkuin hän ei olisi mitään kuullut. Ylioppilasta huvitti nähdä kuinka kauan Agnes osasi vaieta, mutta Agnes oli itsepäinen. Ylioppilaan täytyi silloin taasen tuleen.

"No, teidän kai on mentävä vierailulle kaikkien lapsuudenystävienne luokse", sanoi hän, "niin saatte nähdä, että tapaatte ihmisiä, joiden seurassa kannattaa olla."

"Voitteko mainita minulle jonkun?" vastasi Agnes loukkaantuneena.

"Oh — ensiksikin olen minä nyt täällä", ja ylioppilas katseli veitikkamaisesti Agnesta.

"Te — niin — mutta" —- Agnes oli hämillään.

"Mutta?" jatkoi ylioppilas veitikka silmässä ja tarkasteli häntä tyynesti.

"Teitä" — Agnes etsi sanoja — "teitä näen niin harvoin", sanoa tokaisi hän lopuksi, mutta ei uskaltanut katsoa ylioppilasta.

"Aivan kuinka tahdotte", vastasi ylioppilas, "tiedätte, missä minä olen tavattavissa. Teen tavalliset kävelyretkeni nyt kuten ennenkin ja olen kuullut, että tekin kävelette terveydeksenne."

Agnes ei vastannut.

"Tehän voitte myöskin keskustella ympäristön talonpoikien kanssa. Sehän voi olla välisiä hauskaa."

"Talonpojat — ei kiitos, minä saan kylliksi niistä kotona."

"Vai niin? Suuri Holberg sanoi kuitenkin, ettei hän koskaan puhunut talonpojan kanssa, oppimatta häneltä jotain."

"Ehkäpä hän on sieltä oppinut kaiken raakuutensa", vastasi Agnes viisastelevasti.

"Vai on Holberg myöskin raaka? Mathilde kai sanoo siten, eikö niin? Mutta 'Kaunis Helena' ja kaikki ranskalaiset huvinäytelmät, missä leikitään avioliitolla ja kaikista pyhimmällä, mitä ihminen omaa, ne eivät ole raakoja? Te olette omanneet kaupunkilaistapoja, osaatte kaikki nämä lauseparret ulkoa, te menette jo leveän virran mukana. Mitä tekevät nämä kaupungin sivistyneet ihmiset? Syövät, juovat, nukkuvat ja tukahduttavat kaiken vakavan ajattelemisen kaksimielisiin sukkeluuksiin, ja heidän suurin kunniansa on koettaa kilpailla hienon ruuan laittamisessa. Mitä toimittavat nämä matelijat, jotka nuoleksivat tomun maan mahtavien jaloista ja myövät sielunsa ja suunsa vain saadaksensa paremmin nauttia vallassaolijoiden armonauringosta, jotka ahmivat aamu- ja iltalehden korkeimpana elämänviisautena ja korkeudestaan alentuvasti katselevat kaikkea, mikä hyörii heidän jaloissaan. Oh, tunnen ne — mutta missä on Jumala, missä on omatunto? Katsokaa seurapiiriänne, neiti!"

Agnes oli pysähtynyt. Hän puri huultaan, niin että saattoi nähdä hänen olevan suuttuneen.

"Kun te ette voi muuta kuin loukata, niin —" ja hän kääntyi tukahduttaaksensa itkunsa.

Ylioppilas jatkoi.

"Anteeksi, Agnes-neiti — en tarkoittanut siten ja jos olen loukannut teitä —"

"Tänne poikkean minä", virkahti Agnes, kun he samassa olivat erään oikotien luona, joka johti pappilaan. "Hyvästi!"

Samalla niiasi hän ylioppilaalle ja meni.

"Hm" — sanoi ylioppilas — ja katseli hänen jälkeensä — "siinä hän meni, ja hän oli suuttunut, sen kyllä helposti huomasi. Ehkäpä hän ei olekkaan aivan täydellinen lapsi ja minä kun kohtelin häntä niinkuin mitäkin pahankurista tytönletukkaa. Kannattaakohan todellakaan uhrata aikaa enää häneen? Hän oli kuitenkin vielä lapsi monessa suhteessa, helppo oli häntä kietoa kysymyksillä, helppo saattaa hämilleen, ja hän lämpeni puhuessaan isänsä tapaamisesta. Hm — seuraavalla kerralla on minun käyttäydyttävä toisella tavalla. — Hän ei nyt kuitenkaan ole aivan niin narrimainen kuin Mari lörpötteli — —."

"Häpeämätön ylioppilas!" ajatteli Agnes kotia palatessaan, vielä vavisten harmista, "niin sietämättömän itserakas. Mutta viimeisen kerran kuljen täällä tähän aikaan. Ja nyt kirjoitan Mathildelle tänä iltana —."

Neljäs luku.

TAISTELUA.

Agnes piti sanansa. Hän ei koskaan mennyt ulos, milloin tiesi tapaavansa ylioppilaan. Kuitenkin ajatteli Agnes usein häntä. Hän oli sittenkin toisenlainen, jonkunverran enemmän kuin muut — kuin muut — niin, löytyikö täällä muita? Isä, joka oli syventynyt saarnoihinsa ja köyhäinhoitoon? Maakauppias, joka myi kahvia ja tupakkaa? Kivistön Olavi, joka antoi tyttäriensä soittaa pianoa ja joka alituisesti puhui valkoisesta oriistaan? Voudin tyttäret, jotka vain ajattelivat hanhenpoikiaan ja navettaa? — Ei, sittenkin oli ylioppilas parempi. Kun hän siten kulki yksin tiellä tai istui itsekseen huoneessaan, tulivat hänen mieleensä entiset ja nykyiset ajat — kaikki, mitä ylioppilas oli sanonut, kuinka lapsekas hän oli ollut sillä kertaa. Hän tunsi silloin niin omituisen tunteen sydämessään mutta ylioppilas oli ollut niin häpeämätön — aivan niinkuin Agnes ei olisi täysi-ikäinen, aivan niinkuin hän aina olisi lapsi, jolla leikitään — niin, ylioppilas saattoi olla vakuutettu siitä, että Agnes ei enää koskaan tulisi hänen tielleen, Agnes ei koskaan enää välittäisi hänestä — Agnes ei koskaan enää katsoisi, tuleeko hän. Ja samassa katsoi hän, tuleeko ylioppilas, vain voidaksensa poiketa tieltä, jos hän tulisi, tietenkin. Ei, kunpa vain olisi voinut palata kaupunkiin, siellä oli aivan toista!

Ylioppilas ei voinut ymmärtää, minne Agnes oli hävinnyt, mutta hän epäili kuitenkin vähin, että Agnes tahtoi karttaa häntä. Eräänä päivänä vangitsi ylioppilas hänet kuitenkin ja siihen olivat kirjat syynä. Hän oli istunut ajatellen ajattelemistaan jotain, hän luki, löytämättä lukemassaan mitään ajatusta, ja siten viivähti hän kirjan ääreen istumaan kauemmin kuin hänen tapansa oli.

Agnes joutui aika lailla hämilleen, kun hän äkkiä näki ystävänsä vieressään.

"Päivää, Agnes-neiti", sanoi ylioppilas ja kohotti hattuaan, "miksi en ole nähnyt teitä niin pitkään aikaan? Oletteko vielä suuttunut minuun siitä että olin hieman rohkea viimeksi? En tarkoittanut mitään pahaa sillä, ja jos toivotte, pyydän mielelläni anteeksi. Harvoin pyydän keneltäkään anteeksi", lisäsi hän hitaasti.

Agnes joutui aivan hämilleen; sillä hän puhui niin avomielisesti ja kuitenkin niin arvokkaasti ja kohteliaasti. Hän unohti kaikki ne vastaukset, jotka hänellä oli valmiina, siltä varalta että ylioppilas seuraavalla kerralla olisi tunkeileva. Agnes vastasi vain, että hänellä ei ollut syytä olla mistään suuttunut.

"Sitä parempi", vastasi ylioppilas, "uskallanpa sitte toivoa, että minun seurani ei ole aivan vastenmielinen."

Agnes hämmästyi vieläkin enemmän, hän ei tietänyt mitä sanoa.

Ylioppilas alkoi puhua yhtä ja toista, ja kaikki mitä hän puhui oli niin selvää ja niin varmaa. Hän ei koskaan takertunut sanoissaan, hän ei koskaan joutunut hämilleen, ja kuitenkaan ei hän ollut kerskaileva tai suurisanainen, vaan esitti kaikki niin tyynesti, rauhallisesti, että Agnes pelkäsi häntä ja ei pelännyt. Agnes saattoi vastata vain sen mikä oli välttämättömintä; muuten antoi hän ylioppilaan puhua, mutta tarkasteli monesti häntä kunnioittavasti. Ylioppilas alkoi lopuksi puhua kaupungista ja kaupunkielämästä; hän kysyi kuinka Agnes oli kaupungissa viihtynyt, ja Agnes kertoi silloin näytelmistä ja konserteista ja tanssiaisista siellä.

"Niin, eikö teistä ole ihanata tanssia?" kysyi ylioppilas yht'äkkiä.

Agnes katseli ihmeissään häneen — hän puhui tanssista.

Ylioppilas ei ollut huomaavinaan tätä tutkivaa katsetta, vaan jatkoi:

"Tulla siten sävelten tuudittamaksi ja leijailla pois, tuntea vain raikkaan ilman virtaavan vastaansa, rinnassa riemun tunne, ja sitte vajota valon ja hehkuvan soiton mereen."

Agneksen katse kirkastui; hän yritti puhua, mutta ylioppilas ehätti ennen. "Ja sitte teatterissa voida unohtaa kaiken kirjatomun ja leipähuolet ja jokapäiväisen ahertamisen ja tulla kotia kuin virkistävästä kylvystä johonkin puhtaaseen ja raikkaaseen ja suureen."

Agnes säpsähti, hänen silmänsä loistivat, ylioppilas oli loihtinut esiin kaikki hänen rakkaat muistonsa.

"Niin teatteri!" — huudahti Agnes, — "ja uskokaapa, että meillä oli hyvä paikka ensimäisessä aitiorivissä ja kauimpana toisella sivulla, niin että saatoimme nähdä kaikki katselijat, ja se oli melkein yhtä hauskaa kuin nähdä kappale."

"Vai niin?" vastasi ylioppilas.

"Niin, ja kaikki ne tanssiaiset, joissa minä olin! Ajatelkaa, kerran olin huveissa viisi iltaa peräkkäin enkä tullut sieltä kertaakaan kotia ennen kello kolmea yöllä. Ja viimeinen —" Agnes nauroi muistellessaan sitä.

"No olivatko viimeiset tanssiaiset niin merkilliset?" kysyi ylioppilas ja hymyili.

"Oh ei — eipä muuta kuin että Lise Boyesen kaatui pitkin pituuttaan ja Marie Petersen loukkaantui ja meni kotia, siksi että hän sai istua kotiljongin ajan." Agnes pysähtyi äkkiä; sillä hän tuli katsoneeksi ylioppilaaseen, ja hän näytti niin vakavalta aivan kuin hän olisi miettinyt jotain.

"Mutta sanokaahan nyt minulle, Agnes-neiti", puuttui hän hitaasti puhumaan, ja hän puhui tyynesti ja rauhallisesti, "kun te nyt tulitte kotia kello 3 aamulla, saatoitteko silloin iloisin mielin kiittää Jumalaa siitä illasta, jonka hän oli suonut teille?"

"Jumalaa?" — toisti Agnes ihmeissään.

"Niin. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että Jumalan täytyy olla mukana sekä pienessä että suuressa. Mutta haluaisin vain kuulla, osaisitteko vielä tanssia kuten lapsi. Täysikasvuiselle on vaikeata tanssia kuten lapsi. Puvun täytyy sopia hyvin ja ensin täytyy katsoa peilistä, ovatko kukkaset paikoillaan. Ken on siellä tänä iltana, ja kenen kanssa on hänen tanssittava? Ja sitten kaikki tarkastelevat silmäparit penkkiriveiltä; sitte täytyy myöskin heristää korvat siepataksensa sanan sieltä ja sanan täältä; kiinnittää huomiota siihen, miten hän oli pukeutunut ja miten hän oli pukeutunut, minkälainen muoti on, ken on sorein y.m.; oh, on olemassa tuhat pikkuseikkaa, ja kaikesta täytyy voida kertoa seuraavana päivänä, kun ystävättäret tulevat. Niin, ettekö ole yhtä mieltä minun kanssani siinä, Agnes-neiti?"

Agnes seisoi varsin epäröivänä puolittain hymyillen, puolittain hämillään. Hän ei ollut koskaan tottunut siihen, että häntä puhuteltiin sillä tavalla, eikä hän myöskään voinut vastata kieltävästi siihen, sillä olihan hän juuri puhunut kahdesta kaupunkituttavastaan.

"En ole niin erityisen tarkoin ajatellut asiaa", vastasi hän vain, "mutta kaupungissa eivät siten puhuneet tanssiaisista."

"Ehkäpä myöskin olen liian ankara", puuttui ylioppilas taasen puhumaan, "mutta ajatelkaa nyt vain näitä viittä iltaa perätysten ja kello kolmeen aamulla! Onko tämä lepoa, jota tanssin pitäisi olla, onko tämä kaunista? Ajatelkaa, miltä nuoret tytöt näyttävät tanssiaisyön jälkeen kello kolme aamulla! Yhden harsopuku rikkirevittynä, riippuen rääsyinä hänen ympärillään, vannehame ehkä rikki, kukat tukassa kuihtuneina ja hajallaan, eloisat silmät väsyneinä ja unisina, punertavat, terveet kasvot kalpeina ja hervottomina. Tämän kuvan aurinko saa nähdä, kun se tirkistää ikkunasta aamulla, herättääkseen työhön ja uuteen elämään. Ei pois, kotia, kun valokruunu vielä valaisee täydessä loistossaan, kun ilo vielä meissä väräjää, kun soiton sävelet vielä hivelevät korviamme puhtaina, kun kaikki, minkä näkee, on tuoretta ja kaunista, — silloin ottaa mukaansa ehyen ja kauniin kuvan, jota voi ajatella ilolla."

"Mutta ken voi jättää tanssiaiset, kun ilo on ylimmillään?" sanoi Agnes.

"Minä voin tehdä sen, ja te voitte sen myöskin, jos tahdotte, jollette vain mieluummin tahdo nähdä kuinka tapa ahmaisee kaiken kauniin ja kuinka kaikki päättyy — haukottelemiseen."

Kun Agnes ei vastannut, jatkoi ylioppilas:

"Nyt näytän teille kaksi kuvaa, jotka ehkä saatte tuntea uudestaan. Toisella puolella on kalpea, väsyksiin asti tanssinut kaupunkilaisnainen, joka istuu, yskii ja maistelee viinilasia, ja toisella puolella nuori kirkaskatseinen, punaposkinen tyttö maalla, joka nousee vuoteeltaan auringon sarastaessa ja laulaa kuin leivonen koko päivän. Minkä valitsette te ja mihin te kirjoitatte nimenne?"

Agnes katseli alas eteensä; sillä hänen täytyi ajatella itseään, ja hän tiesi, että ylioppilas tarkoitti häntä. Kun hän vaikeni, jatkoi ylioppilas:

"Älkää luulkokaan, että minä tahdon tuomita ketään, Agnes-neiti, mutta kun te katselette maaseutua kaupunkilaissilmillä, niin sallikaa minun myöskin katsoa kaupunkia maalaissilmillä. On olemassa vielä jotain, josta tahtoisin saada selvyyttä; kun kerta kaikkiaan olen alottanut luennoida, on minun myöskin jatkettava — mistä juttelittekaan kaupungissa, neiti?"

"Sitä ei ole todellakaan helppo muistaa", vastasi Agnes hymyillen.

"Oliko niin paljon?" — ja ylioppilas nauroi veitikkamaisesti — "niin, niin, kun ette tahdo sanoa sitä, on kai minun ryhdyttävä arvailemaan. Kun alussa tulitte, olitte kaino, ettekä vastanneet muuta kuin 'niin' ja 'ei' — vai mitä?"

Agnes kohotti ihmetellen päätään.

"Vai mitä?" toisti ylioppilas, "tietäkääpä, että olen ennustaja, ja hyvä ennustaja, voinpa sanoa enemmän. Olette puhunut kodistanne, tavoista täällä maalla ja — olette puhunut minusta, Agnes-neiti." Ylioppilas katseli tutkivasti häntä silmään, ja veret nousivat Agneksen poskille.

"Kuinka voitte tietää sen?" änkytti hän hämillään.

"Jumalan kiitos, hän on lapsi vielä", ajatteli ylioppilas itsekseen, ja hänen kasvonpiirteensä saivat iloisemman ilmeen.

"Niin, ennustaja katsokaapas, ennustaja. Tiedänpä vielä enemmänkin, Agnes-neiti, tiedänpä, mitä olette sanonut minusta."

Agnes loi katseensa alas ja katseli maahan.

"Olette sanonut jotenkin seuraavaa: Voitte luulla, että on monta omituista olentoa kotona. Meillä on oluenpanija, joka on paksu kuin tynnyri, hän on ensimäinen kavaljeeri, ja sitten meillä on eräs, joka kutsuu itseään ylioppilaaksi; hän näyttää, aivan kuin suurilla kirjasimilla painetulta kirjalta." —

"Sitä en ole koskaan sanonut", keskeytti Agnes äkkiä ja katsoi ylioppilasta vakavasti silmiin.

"Vaikk'eivät sanat olleetkaan samat, oli ajatus kuitenkin sama", vastasi ylioppilas ja nauroi. — "No — sitten olette puhunut lukkarista, kun hän sanoo amen kuorinovessa, ja sitten isästänne ja hänen suurista, vuoratuista saappaistaan. Te tunnette kyllä vanhan laulun maalaispapista, sitä lauletaan sangen usein kaupungissa, ja te olette ollut mukana, Agnes-neiti, eikö niin? Teillekin on naurettu, kun juorusitte kenties yhtä ja toista täältä; te kuuntelitte myöskin keikareiden tyhjiä sukkeluuksia ja sillä aikaa istui ehkä isänne, maalaispappi, ajatellen rakasta tytärtään ja pyysi Jumalaa suojelemaan häntä."

Agnes ei kohottanut päätään, mutta hän ei voinut salata kahta kyyneltä, jotka putosivat alas maahan.

"Anteeksi", kuiskasi hän.

"Teillä ei ole minulta mitään anteeksi pyydettävää", vastasi ylioppilas. "Minun on pikemminkin kiitettävä, sillä olette ottanut sanani vakavasti, ettekä ole suuttunut minuun. Nyt älkää minun sanoistani tehkö sitä johtopäätöstä, että minä millään tavoin halveksisin kaikkea sellaista huvia; mutta on ero käytön ja väärinkäytön välillä, ja minä pidän aina kaunista edessäni peilinä. Niin, nyt en enää enemmältä vaivaa teitä, nyt on teillä todellakin syytä sanoa, että olen pitänyt teille luennon tänään. Milloin pidämme seuraavan? Niin, niin, hyvästi, hyvästi, suuret kiitokset seurasta!"

Agnes kulki sangen hitaasti, kun hän palasi kotia sinä päivänä. Hän ei tietänyt, mikä se oli, mutta hänen sisimmässään kuului ääni, jota hän ei voinut ymmärtää, tukahduttaa, hänestä tuntui siltä, että hän ei voinut ajatella selvästi. Ja kun hän katseli puita, valkeata, ystävällistä aitausta puutarhan ympärillä, pappilaa viheriäisine ikkunalautoineen, oli aivan kuin ne olisivat seisoneet niin vakavina, niin uhkaavina. Ja isän katseessa, eikö siinä ollut jotain tuomitsevaa, vaikkakin hän oli hyvä ja ystävällinen, taputteli Agnesta poskelle ja suuteli häntä, hänen tullessaan sisään. Agnes meni huoneeseensa, hänellä oli niin kova halu itkeä, mutta hän ei voinut. Hän istuutui tuolille aivan akkunan viereen, asetti kyynäspäät akkunalautoja vasten, nojasi päätään käteensä ja katseli ulos. Hän ei nähnyt mitään, vaikkakin katse koko ajan oli kiintynyt yhteen kohtaan. Jos olisit kysynyt häneltä, mitä hän ajatteli, olisi hän vastannut: "En tiedä sitä." Ehkäpä hän ei myöskään tietänyt, miksi hän suuntasi askeleensa kirjakaapin luokse ja miksi hän jäi seisomaan sinne ja tarkastelemaan kirjoja. Hän katseli hienoja, aistikkaita loistositeisiä kirjoja; ne hän oli tuonut mukanaan kaupungista ja hän hyväili niitä kädellään, mutta hän ei ottanut niistä yhtään. Lopuksi löysi hän pienen, tomuisen kirjan, jonka mustalla kannella oli kultaristi. Tämän hän otti ja meni pöydän luo. Hänen katseensa kiintyi ensimäiseen lehteen, jolle oli painettuna: "Nainen, hänen tehtävänsä ja hänen elämänsä evankeliumin valossa." Hän ei itsekään tietänyt, kuinka kauan hän oli siten istunut, mutta sitte kolkutti joku ovelle ja huoneeseen astui hänen vanha, hyvä ystävänsä entisajalta, Halvar, kirje kädessä.

"Tässä on kirje neidille", sanoi hän ja jäi seisomaan kunnioittavasti hattu kädessä ovelle. "Kirje!" huudahti Agnes, aivankuin unesta havahtuneena, kavahti pystyyn ja riensi hänen luokseen. "Mathildelta!" huudahti hän taasen iloisesti. Hän juoksi tuolin luo aarteineen, repäisi kirjeen auki — siinä oli monta, monta arkkia — hän levitti ne — kirja oli tiellä, hän heitti sen syrjään ja luki:

"Oma rakas sydänkäpyni!

Uskoppa, että he kyselevät sinua, isä, äiti, Fredrik, Erik-setä ja he kaikki, eikä suinkaan vähimmän hän, tiedäthän. Hyi, Agnes, että saatoitkin olla niin häijy ja kovasydäminen ja matkustaa pois juuri silloin, kun näit hänen olevan niin hurmaantuneen. Nyt näyttää hän niin nololta ja masentuneelta, poika parka. Hän ei enää kulje niin jäykkänä ja suorana ohi ikkunaimme ja hän tervehtii lempeästi kuin sulava voipalanen ja nousee varpailleen aivan kuin hänellä olisi kummia jalkapohjissaan; ei, nytpä hän on päässyt entiselle tolalleen, niin, onpa hän taasen alkanut purra tupakkaa. Siitäpä näet, että olet herättänyt kaupunkilaisten huomiota Ja hän kyselee niin uutteraan aina, mielettömyyteen asti, olenko kuullut jotain sinusta. Saan nyt aina tanssia hänen kanssaan sillä perusteella. Sitten kysyy hän sinua, lämpenee tietysti ja huutaa ääneen, ettei yhtään tanssisalissa olevaa tyttöä voi verrata sinuun, ja kun minä sitte sanon: 'Kiitos kohteliaisuudesta', kumartaa hän, hymyilee ja vastaa: 'Teitä lukuunottamatta, neiti.' Mutta oluenloppu tynnyreissä on laihaa, kuten he sanovat maalla, mistä sinä olet kotoisin. Mutta tunnetko tohtori N:n? Usko pois, hän on verraton. Hänen piti tanssia täällä eilen, mutta hänen oli aivan mahdotonta päästä tahtiin ja siksi kiiti hän pitkin lattiaa potkien ja huitoen jaloillaan — oh, hän oli verraton. Ja ajatteleppa kuinka hävytöntä, hän polki rikki minun uuden pukuni. Se pitäisi sinun nähdä, Agnes! Puku on merenvihreä ja siihen on hienoimmasta silkistä tehty keltaiset reunat. Äiti antoi puoli taalaria kyynärästä ja kaikki tulivat kysymään minulta, mistä se oli ostettu. Joka sunnuntai on soittoa torilla; siellä pitäisi sinun olla Agnes; siellä on paljon sellaisia, jotka etsivät sinua, ja nyt on tullut lisää viisi uutta luutnanttia, ja eräs, jonka nimi on luutnantti Poulsen, on vasta pulska poika! Ylioppilas Hansen on mennyt kihloihin Susanne Stephensin kanssa, ja nyt he eivät tee muuta kuin katselevat toisiaan ja koettavat astua tasajalkaa kulkiessaan käsikoukussa. Ja hiljaa, Agnes — äläpä hiisku siitä mitään; sillä lupasin olla puhumatta siitä kellekkään; mutta kuulin sen Miinalta, joka taasen vuorostaan oli kuullut sen kauppias Johansenin vaimon sisarelta, että Fredrik on aikeissa mennä kihloihin. Hän oli pyytänyt Lotte Sylviuksen kolme kertaa kanssaan tanssiin eräässä kotiljongissa, ja torstaina kulki hän hänen jälessään, kun Lotte tuli ompelukoulusta. Kuinkas sinun asiasi muuten luistavat, Agnes? Mielisteleekö ylioppilas sinua vielä kuten entisaikaan ja lainaa sinulle siveellisiä ja ikäviä kirjoja? Olen näkevinäni sinut juhlallisena kuten vanhan neidin kulkevan hänen rinnallaan ja kuuntelevan niitä viisauden sanoja, jotka virtaavat hänen kunnianarvoisilta huuliltaan, Sinä olet kai muuttunut rukouskirjaksi, ennenkuin palaat tänne kaupunkiin. Oh ei, sitähän en tarkoita, ymmärräthän sen; minä vain lasken leikkiä kanssasi, siksi että olet minun pieni rakas karitsani. Ja sinun täytyy tulla kaupunkiin takaisin, Agnes, en voi ymmärtää, että sinä voit kestää siellä maalla. Nytpä saamme tänne lauluseurueen, ratsuopettajan, tanskalaisia näyttelijöitä ja paljon muuta. Olipa hyvä, että tanskalaisetkin kerran tulivat, sillä muut näyttelevät vain sellaisia vakavia, ikäviä kappaleita, joiden aikana voisi nukahtaa; mutta nyt saamme Orpheuksen ja Erik Böghin pikkukappaleita. Ajattele Orpheus! eikö ollut hauskaa sinä iltana, Agnes, ja samana iltana ylioppilas Krebs saattoi meidät kotia, muistatkos sen?"

Siinä oli paljon enemmän, ja Agnes luki sen kaiken ahmimalla. Kaupunki kaikkine muistoineen, kaikkine huveineen ja iloineen, kaikkine hyväätekevine ja hurmaavine sanoineen loihdittiin hänen eteensä ja seisoi siinä aivan kuin ilakoiden. Hän nousi tuoliltaan, hän nauroi, hän lauloi. Sitte hän juoksi hakemaan kirjoitusneuvojaan, otti paperia esiin ja istuutui heti kirjoittamaan vastausta. Hän oli lämmennyt saamastaan kirjeestä, käsi luisti reippaasti ja sanat putoilivat itsestään. Mutta kirjeessä oli seuraavaa:

"Rakas Mathilde!

Etpä voi uskoa, kuinka hyvää kirjeesi teki minulle. Kulin täällä niin murheellisena ja raskasmielisenä; enpä tiedä oikein miksi, mutta kaipasin rohkaisevaa sanaa, ja niinpä se tuli. Olit reipas ja rakastettava kuten aina, ja karkoitit kaikki sairaat ajatukset pois, ja nyt olen taas niin kevyt ja iloinen. Alakuloisuus on aivan kuin poispyyhitty, ja minun täytyy kirjoittaa sinulle ja kiittää sinua. Luulenpa, että tuo ylioppilas tekee minut synkäksi. Hän melkein vainoaa minua; en koskaan saa kulkea rauhassa häneltä. Enpä voi myöskään käskeä hänen menemään matkoihinsa, kuten olet opettanut minulle; sillä hän ottaa niin omituisella tavalla, etten voi tehdä sitä. Hän on myöskin lähentelevä ja nenäkäs. Hän tahtoo sekaantua kaikkeen. Sitten kohottaa hän sormensa ja saarnaa, että voisit melkein kadottaa järkesi. Uh, Mathilde! täällä on niin ikävää, ja minä pelkään talvea. Täällä ei ole yhtä ihmistä jonka kanssa puhua, ei katuja, ei ihmisiä, joita voisi katsoa, vain pala vihreää maata. Olen myöskin aikeissa pyytää isältä, että hän antaisi minun matkustaa kaupunkiin takaisin, mutta hän sanoo vain: 'en voi, rakas lapseni', aivan niinkuin siinä olisi mitään järkeä. Mutta kiusaanpa häntä vielä vähän, niin hän kai taipuu." — —

Kun Agnes oli valmis, oli asettanut kirjeen kuoreen ja tullut ovelle, pysähtyi hän hieman, käänsi sitä muutaman kerran kädessään, mutta sitten teki hän nopean päätöksen ja juoksi alas pyytääksensä Halvarin viemään sen postiin.

Ylioppilas oli joutunut tappiolle.

Viides luku.

UUSIA TAISTELUJA. APUJOUKOT SAAPUVAT.

Ylioppilas oli iloinnut siitä, että hän jo puolittain oli voitolla, ja sitte saikin hän nähdä, että hän oli erehtynyt. Hän oli puolittain uskonut, että Agnes etsisi häntä, kysyisi häneltä yhtä ja toista, luottaisi häneen. Hän luotti niihin kyyneliin, joita oli nähnyt, siihen "anteeksipyyntöön", jonka Agnes oli lausunut, — mutta ei. Hän ei enää koskaan nähnyt Agnesta tiellä. Jos hän meni ulos aamulla, ei hän ollut siellä; jos hän meni ulos päivällisen aikaan, ei hän ollut siellä; jos hän meni ulos illalla, ei hän ollut siellä. Ja kuitenkin hän tiesi, että Agnes oli kotona; kuitenkin hän tiesi, että Agnes joka päivä meni ulos kävelemään. Hän ymmärsi heti, mitä tämä kaikki merkitsi, ja hän tuli alakuloiseksi. Oliko Agneksen sydän niin pieni, että hän saattoi löytää viihdytystä tyhjyydessä, vai oliko hän vielä niin kehittymätön, ettei sitä edes itse huomannut.

Mutta miksi tuli ylioppilas alakuloiseksi? Hänhän saattoi vain karkoittaa hänet ajatuksistaan; hän oli kirjoittanut ystävälleen, että hän ei välittänyt Agneksesta enempää; hän tahtoi vain tehdä pienen kokeen hänen suhteensa. Miksi löi hän sitte kirjansa kiinni, ennenkuin hän vielä oli valmis, vain siksi että oli se kellonlyömä, jolloin Agnes tapasi mennä kävelemään? Miksi katseli hän ympärilleen ollessaan kävelemässä, nähdäkseen olisiko Agnes siellä tai tulisiko hän pian? Olisiko ehkä se raikkaaseen lapsensieluun kohdistunut myötätunto, josta hän oli kirjoittanut ystävälleen, ollutkin ehkä voimakkaampi kuin mitä hän itse tahtoi myöntää? Olisiko ehkä ollut mahdollista, että Agnes, sellaisena kuin hän nyt esiintyi ylioppilaalle, olisi perinyt jotain tästä myötätunnosta? Ylioppilaalla oli pitäjässä muutamia paikkoja, jotka hän oli valinnut mielipaikoikseen, siksi että hänestä näytti niissä olevan niin erinomaisen kaunista. Ne olivat jonkunverran syrjässä valtamaantieltä, jotenka hän meni vain muutaman kerran vuodessa sinne. Eräänä iltapäivänä, kun sää oli tyyni ja kirkas, päätti hän mennä yhteen tällaiseen paikkaan ihaillakseen kaunista näköalaa, ennenkuin puitten lehdet karisivat.

Matkalla sinne poikkesi hän eräälle kummulle, mistä hän saattoi nähdä järven kaukaa häämöittävän. Istuessaan siellä hän kuuli yht'äkkiä rapisevan alhaalla kuivissa lehdissä, ja kukapa muu siellä olisi ollut jollei Agnes päivänvarjostimineen. Aluksi ylioppilas säpsähti, sitte hän nousi ja meni alas. Agnes näki ylioppilaan, hän tuli äkkiä aivan hehkuvan punaiseksi; hän pysähtyi ja tervehti. Ylioppilas näki sen, jäi hetkeksi seisomaan epäröiden, mutta sitte hän meni Agneksen luo.

"Miksi pelkäätte minua, Agnes-neiti?" kysyi ylioppilas avomielisesti ja katseli häntä suoraan silmiin.

"Minäkö pelkäisin?" vastasi Agnes ja koetti hymyillä.

"Niin — te. Vai luuletteko ehkä, etten ole huomannut teidän koettavan karttaa minua? Luuletteko ehkä, etten huomaa teidän kasvoistanne puhuvani totta: teitä ei miellytä minun seurani; se painostaa teitä; luulette minun katsovan teihin ylhäältä kuten lapseen; arvelette minun kulkevan täällä niinkuin minkäkin koulumestarin saarnaamassa. Jos olen sitä joskus tehnyt, pyydän anteeksi, ja voimme silloin erota. Minulle se käy raskaaksi — sanon sen suoraan — siksi että olen kiintynyt teihin, kuten johonkin raikkaaseen, kuten kirkkaaseen lähteeseen lämpimänä päivänä, kun on väsynyt. Mutta tästä lähtien on vanha tie oleva vapaa. En tahdo enää puhutella teitä, en pysähdyttää teitä, voimme vain tervehtiä toisiamme kaikessa ystävyydessä. Mutta sen olisin kohtuudella toivonut, että olisitte sanonut sen minulle suoraan, niin en olisi varmastikaan teitä niin usein vaivannut."

Agnes katsoi ylioppilasta, hän puhui niin lämpimästi, silmät olivat niin suuret ja syvät, hänen äänessään oli niin syvä sointu.

Oikeastaan hän nyt vasta ensikerran katsoikin ylioppilasta tarkemmin, eikä hän ollutkaan lainkaan ruma. Kasvot olivat miettivät ja avomieliset. Hänellä ei myöskään ollut mitään viisastelevata ylpeätä piirrettä huulen ympärillä; Agneksesta ylioppilas näytti melkein yhtä nuorelta kuin hän itsekin, ja kuitenkin siten, että hänen piti kunnioittaa ylioppilasta. Ja hän oli niin kohtelias ja ystävällinen kaikessa käytöksessään ja paljon arvokkaampi ja luottamusta herättävämpi kuin kaupunginherrat, jotka kiertelivät viiksiään. Ja Agnes oli puhunut pahaa ylioppilaasta selän takana — hän oli myöskin ajatellut sitä näinä viikkoina, kun hän kulki yksin — mutta tämäkö oli vanha ylioppilas? Tämäkö oli sama ylioppilas, joka kulki niin synkkänä, ei katsonut oikealle ei vasemmalle, eikä puhunut kenenkään kanssa? Lämpenikö hän vain kaipauksesta oppia tuntemaan hänen sielunsa? Tai luuliko ylioppilas Agneksesta vielä voivan tulla sen liinan, jolle hän maalaisi uneksimansa naiskuvan?

Agnes ei vastannut mitään, ja ylioppilas seisoi epäröiden, mitä hänen olisi tehtävä.

"Niin" — puuttui hän vihdoin puhumaan, "olin ajatellut mennä tätä tietä, mutta jos neiti haluaa mennä sitä, tahdon heti palata."

"Ei, miksi niin?" vastasi Agnes hyvin kainosti "Ettekö te tahdo seurata minua?"

"Kyllä mielelläni", sanoi ylioppilas, ihmetellen vastausta, "mutta silloin ette saa syyttää minua, jos tulette katuneeksi hyväntahtoisuuttanne."

He kulkivat nyt hetken vieretysten, puhumatta mitään. Vihdoin kysyi ylioppilas:

"Oletteko äskettäin kuullut mitään kaupungista, Agnes-neiti?"

"Kyllä."

"Ja kaikki ystävänne voivat hyvin?"

"Kyllä, kiitos!"

"Se ilahuttaa minua", sanoi ylioppilas, "aina on hauskaa kuulla hyviä uutisia niistä, joista pitää."

Tokkopa häntä ilahuttaisi, jos hän tietäisi, mitä kirjoitin viimeksi, ajatteli Agnes itsekseen, ja omatunto nuhteli häntä. Taasen syntyi äänettömyys.

"Niin — mihin menette nyt, neiti?" puuttui ylioppilas puhumaan.

"Enpä tiedä — kaippa kappaleen matkaa eteenpäin", vastasi Agnes.

"Jos olette yhtä mieltä minun kanssani, niin menemme katsomaan verratonta näköalaa. Niin, olette kai nähnyt sen ennen, tuolla ylimpänä olevien talojen kohdalla."

"Kunhan se vain ei ole liian kaukana", vastasi Agnes.

"Oh ei, voitte luottaa minuun, jos väsytte; ja nytpä saatte nähdä, että maassa on ihania maisemia. Oletteko matkustellut maassamme, Agnes-neiti?"

"En yhtään."

"Ja useimmat muut eivät varmaankaan ole matkustaneet enemmän; mutta eikö ole merkillistä, että ihmiset, joilla on varaa matkustaa, matkaavat vaikkapa Indiaan tahi Kiinaan asti, mutta he tuntevat vähän tai ei ollenkaan omaa maataan? Ja tiedän kuitenkin, etten vielä ole löytänyt maata niin ihanaa kuin Norja."

"Oletteko matkustellut paljon täällä?" kysyi Agnes.

"Minäkö? Voinpa melkein sanoa pienestä pojanpalleroisesta asti. Monet kerrat olen retkeillyt reppu selässä Voldersissa, Hallingdalenissa, Gudbrandsdalenissa, Romsdalenissa, Thelemarkissa, Bergenin hiippakunnassa. Enkä koskaan tiedä olleeni niin hilpeän iloinen kuin matkatessani yli tunturin vaarojen, kaikki surut syrjään sysättyinä, toivorikkain mielin ja uusia maisemia edessäni; enkä koskaan tiedä ruuan maistuneen niin hyvältä kuin heittäytyessäni paimenpojan ja lampaiden viereen ruskealle kanervikolle. Ulkomaalla kai saa nähdä paljon kaunista ja mieltäkiinnittävää, mutta harvoin mitään niin suurta, niin kunnioitustaherättävää kuin täällä kotona. Italia on ilon ja naurun, tanssin ja riemuitsevan laulun maa, mutta Norja voi kasvattaa miehekkäitä ajatuksia, syviä tunteita ja suuria tekoja, Norjalla on torvensa ja hallingeninsa, — Italialla tamburiininsa ja saltarellinsä." [Hallingen ja Saltarelli = kansantansseja.]

Agnes katseli häntä ja ylioppilas jatkoi:

"Kummastelette ehkä, että minä, vanha kirjatoukka, puhun täten. Mutta voinpa, totta puhuen, sanoa teille, neitiseni, että välistä keväällä, kun ilma lämpenee, alkaa jalkojani polttaa pois pääseminen. Ja silloin herää minussa voimakas halu kiivetä ylös tunturinvaaralle, halu, jota tuskin voin vastustaa — mutta — minä olen jo vanhentunut, jalat ovat jäykistyneet, ruumiini on kömpelö ja niinpä pysynkin siivosti kotona. Eikö ole merkillinen, neiti, luonnon valta ihmiseen? Talvella, kun luonto on pukeutunut valkoiseen vaippaan, vetäytyy aivan kuin kuoreensa, istuutuu räiskyvän takkavalkean ja lampun ääreen sekä sulkeutuu kodikkaaseen huoneeseen. Keväällä, kun kaikki lehdensilmukat puhkeavat, virkoaa meissä uusi elämä iloineen ja valoisine toiveineen; tupa tulee silloin meille ahtaaksi. Kesällä, kun kaikki kehittyy täyteen kukoistukseensa, laajenee myöskin sydämemme kiitolliseen iloon; ja kun tulee syksy, sade vihmoo ja puista viimeiset toiveet varisevat kuihtuneissa lehdissä, silloin myöskin sydämemme tulee niin omituisen kaihomieliseksi; tulee hiljaiseksi ja miettiväksi ja kaihoaa jotakin, josta ei oikein tiedä, mitä se on."

He pysähtyivät hetkiseksi ja katselivat ympärilleen, sitte kulkivat he ääneti edelleen.

"Nyt olemme siellä pian", sanoi ylioppilas, "tuolla ylhäällä vaaralla se on; ettekö ole koskaan ollut siellä?"

"En, en koskaan!"

"Siinä näette, te syrjäytätte sen, mitä teillä on, ja kaipaatte sitä, mitä teillä ei ole. Nyt saatte vain nähdä, että maa on kauniimpi kuin luulettekaan."

He menivät ylös kukkulalle, ja ylioppilas levitti vaippansa, niin että Agnes saattoi istuutua.

"Täällä ette saa olla vaatelias, neiti; te saatte tyytyä maahan ja vaatepalaan, tällaiseen penkkiin", sanoi ylioppilas ja asetteli hieman vaippaa.

Agnes kiitti, istuutui ja katseli näköalaa, ylioppilas seisoi vieressä.

"No, mitäs sanotte?" kysyi hän hetkisen kuluttua.

"Kyllä on kaunista, ihanaa", sanoi Agnes, eikä voinut luoda pois katsettaan.

"Niin, eikö olekin; katsokaapa tuota tunturiputousta, joka kohisee tuolla kauempana niin voimakkaana ja niin nuorekkaan väkevänä ja ylpeänä, noita leveitä tunturiharjanteita, jotka ympäröivät laaksoa, seisten niin uskollisina ja tyyninä kuten täysikasvuiset, ajattelevat miehet; laaksonpohja niittyineen ja taloineen, joka lepää niin rauhallisesti ja turvallisesti tunturin juurella, aivan kuin ajatellen: täällä ei ole hätää mitään niin kauan kuin nämä ovat vartijoina. Ja virta tuolla! Katsokaapa kuinka se ryöppyää tuolla halkinotkon, katsokaa, kuinka se luikertelee kivien lomitse, kuulkaa, kuinka se kohisee tuolla allamme. Eikö se aivan kuin kerro meille kokonaista elämäntarinaa? Oivallatteko tämän tarinan sisällön?"

"Enpä oikein tiedä, mitä tarkoitatte. Kertokaa te, niin minä kuuntelen", sanoi Agnes. "Mutta anteeksi en ole lainkaan huomannut, että seisotte. Ja tässä istun minä teidän vaipallanne! Ettekö tahdo istua?"

Ylioppilas kiitti, ja nyt he istuivat vieretysten hänen viitallaan.

"Nyt saatte kuulla elämäntarinan, jonka joki on kertonut minulle monet kerrat", sanoi ylioppilas. "Tuolla ylhäällä autioilla, aavoilla lakeuksilla, missä leveät valkoselkäiset jäätiköt lepäävät, missä vuorenhuiput pistävät esiin lumimerestä, minne ihmiset harvoin tulevat ja missä vain peikot leikkivät ja heittelevät lumivyöryjä kuten lumipalloja alas laaksoon, missä ihminen tuntee olevansa niin pieni ja kurja, että hän pyrkii eteenpäin pienen matelijan tavoin ryömien ja toivoo pian olevansa taasen laaksossa — siellä on joki syntynyt. Se on imenyt voimakkaita rintoja, se on nähnyt voimakkaita näkyjä, se on hengittänyt raikasta ilmaa. Siksi kun kevät saapuu ja aurinko paahtaa, niin että nuo vanhat lumiukot siellä ylhäällä hikoilevat ja vesi juoksee virtanaan pitkin tukkaa ja partaa, silloin tulee pienokainen kärsimättömäksi. Se pyrkii ulos, saadakseen nähdä ympärilleen, ja silloin eivät he enää voi pidättää sitä. Eräänä päivänä hiipii se pois, kyykistyy ensin katsellakseen syvyyteen uskaltaisiko se edetä, astuu sitte varovasti askel askeleelta alaspäin ja tunkee kantapäät lumeen. Mutta tätä menoa se ei kauan siedä, yht'äkkiä se heittäytyy riehakasti nauraen kosken niskaan ja nyt kiidetään huimaa vauhtia alas laakson pohjalle valtavalla pauhulla ja ryskeellä, niin että vaahto kohisee ympärillä. Se nauraa hohottaa, hyppii, piehtaroi edelleen, piiskaa tiellä olevia kiviä, ilakoi uoman reunalla kasvavien puiden ja pensaiden kanssa. Mutta pian jalka väsähtää, ja tie tulee hankalammaksi kulkea, kivet repivät sen vaatteita ja pensaat pieksävät kasvoihin. Silloin se pelästyy ja alkaa itkeä; takaisin se ei voi palata, sen täytyy eteenpäin, vain eteenpäin, ja niinpä kiidetään huimaa vauhtia yli tukkien, kivien ja mättäiden. Mutta tie pitkistyy ja mutkistuu, ja päämäärä on aina vain kaukana; silloin se äkkiä tulee vakavaksi ja hiljaiseksi. Se pysähtyy, lepää ja miettii. Ja nyt se ei enää juokse kivien välissä vallattomasti hypellen, vaan se virtaa hiljaisesti ja kärsivällisesti; se ei enää leiki pensaiden ja lehtien kanssa, vaan virtaa tyynesti ja pyytää nöyrästi lupaa saada tilaa, kunnes se vihdoin näkee leveän vuonon, aavan meren; iloisena se silloin laajenee, ojentelee käsiään sitä kohden ja paneutuu maata uskollisen ystävänsä rinnalle. — Sellainen on virran tarina ja sellainen on myöskin ihmiselämä, Agnes-neiti. Ensin alkaa se voimakkaassa ja suuressa sadun maailmassa, sitten orastaa ajatus jostakin muusta, jostakin tuntemattomasta, ja silloin tahtoo vain ulos maailmaan, maailmaan; täyttä laukkaa silloin kiidetään eteenpäin leikkien, tanssien ja ilakoiden, kunnes tulee päivä, jolloin vastatuuli puhaltaa, kivien särmät haavoittavat, ja pensaat repivät. Silloin pelästyy, mutta äiti on kaukana; silloin katkeroituu ja tahtoo uhmailla vastaan, mutta taival tulee liian pitkäksi; itkee itkemistään, kunnes mieli heltyy, mutta silloin onkin varttunut; silloin vaeltaa yksinäistä elämäntietään nöyränä ja tyynenä, väistää kiviä ja halajaa vain voida uinahtaa jossakin suuressa, joka voi sulkea meidät kokonaan helmaansa, joka voi tukea meitä voimakkailla käsillään. Ja silloin avautuu näkymätön, jossa valo asuu; päämäärä on saavutettu ja iloisena heittäytyy sielu Jumalan isän syliin, missä ainoa lepo on löydettävissä."

Ylioppilas puhui sellaisella lämmöllä, aivan kuin hän olisi paljastanut sydämensä sisimmät ajatukset, ja Agnes kuunteli; hänet valtasivat kokonaan väririkas kuvaus ja ylioppilaan syvät silmät, joissa omituinen tuli liekehti. Hän ei voinut vastata, vaan hänen täytyi istua hiljaa, aivan kuin hän olisi odottanut jotain enempää. Ylioppilas alkoi taasen:

"Ettekö ole koskaan kuullut luonnon puhuvan teille monikielisenä, Agnes-neiti? Olette syntynyt metsien ja tunturien keskellä ja olette kuullut niiden ääntä pienestä pitäen."

"Olen aina iloinnut luonnon helmassa ollessani"; vastasi Agnes, "varsinkin kesäiltoina, kun aurinko laski ja laineet liplattivat vasten rantaa. Silloin kohosivat sadut kirjeistä, tullen niin suuriksi ja eläviksi. Mielikuvitukseni loihti esiin niin paljon kuvia, että minua kaupungissa kutsuttiin tunteelliseksi", lisäsi hän hymyillen.

"Vai niin", vastasi ylioppilas.

"Siellä ei voinut nähdä mitään sellaista", jatkoi Agnes, "ja sitten siellä oli niin paljo muuta katseltavaa ja ajateltavaa. Mutta nyt, kulkiessani täällä ypöyksin, on aivan kuin kaikki vanhat muistot elpyisivät."

Agneksen silmissä välähti, hänen sanoessaan tätä, mutta ylioppilas ei kiinnittänyt siihen huomiota, hän vain katseli maahan, kiskoi sammalta ja kuunteli Agneksen sanoja.

"Niin, on kai mieletöntä, että sanon tämän teille", jatkoi Agnes, "sillä ette varmaankaan voi ymmärtää minua; Teillä on kirjanne, joihin voitte turvautua, mutta minulla ei ole mitään."

"No, Mathilde, ystävättärenne? Eikö hän mitään merkitse?" kysyi ylioppilas, katsomatta Agnekseen.

"Kyllä, hän onkin ainoa, mutta hänestä on minulla hyvää vain joka toinen viikko. Silloin kaikki vanhat muistot elpyvät, minä tulen iloiseksi kuten ennenkin, mutta tätä kestää vain niinkauan kunnes kirje on luettu ja luettu uudestaan seuraavana päivänä. Ei ole mitään, jota voisin säilyttää, ei mitään, johon voisin antautua kokonaan."

Ylioppilas tuli miettiväksi; hän aikoi sanoa jotain, mutta oli kuitenkin ääneti.

"Mutta eikö täällä ole ketään, joka voisi olla ystävättärenne?"

"Se olisi sitte tuomarintytär", vastasi Agnes halveksivasti, "mutta hän ei voi puhua muusta kuin juomanpanosta ja leipomisesta."

"Luulenpa käsittäväni teitä, neitiseni, vaikkakin olette nainen, ja minä mies. Te alatte kaivata yhtä, johon saatatte luottaa niin täydellisesti että voitte uskoa hänelle kaiken, mikä painaa mieltänne, vakuutettuna siitä, että hän lieventäisi taakkanne."

Agnes mietti hetkisen.

"Ehkäpä", virkahti hän hitaasti ja matalammalla äänellä.

"Te kaipaatte äitiänne, eikö niin?" jatkoi ylioppilas, "mutta hän ei olisi voinut auttaa teitä, vaikkakin hän olisi elänyt. Hän olisi voinut olla jotain, mutta ei kaikkea; hän olisi tehnyt teidät kärsimättömäksi, kun hän ei voinut ymmärtää teidän syvimpiä tunteitanne, ja ehkäpä hän olisi kutsunut teidän hienoimpia, kainoimpia ajatuksianne haaveiluksi. Ei, te kaipaatte vertaistanne lämmössä, tunteissa; te kaipaatte yhtä, joka voi johtaa, ohjata ja selventää ajatuksianne."

"Niin, voitteko löytää sellaisen minulle?" kysyi Agnes katkerasti.

"Luulenpa, että toinen ei voi löytää sellaista. Valitkaa se itse", vastasi ylioppilas, "se ystävä voi ilmetä heti, voipa hän viipyäkin; hän voi olla nainen, mutta voipa se myöskin olla mies?"

Agnes punastui, mutta ei vastannut.

"Ja sitten ette saa hävetä sitä, että rakastatte luontoa, tai luulla, että luonnon ihailunne vuoksi olette tunteellinen. Silloin on myöskin itse Herramme ollut tunteellinen, kun hän loi yhteyden ihmisen ja luonnon välille. Ja Paavalikin on ollut tunteellinen kirjoittaessaan, että koko luomakunta huokaa pelastusta. — — Mutta täällä on hieman kylmä, pian pimenee, ja sanoitte, että teillä on kiire. Ehkäpä olisi parasta, että nyt lähtisimme paluumatkalle."

Agnes vastasi nousemalla ja järjestämällä pukuaan; sitte hän vielä kerran silmäili kauan maisemaa, ennenkuin hän lähti laskeutumaan alaspäin.

Paluumatkalla tuli taasen puhe jalkamatkoista, ja ylioppilas kuvasi Norjan luontoa ja norjalaista kansanelämää; hän innostui niin vanhoja muistoja elvyttäessään, ettei lainkaan huomannut pappilan puiston halki kulkeneensa ja seisovansa jo pappilan edustalla.

Agnes ei pyytänyt häntä sisälle; hän oli niin kiintynyt siihen, mitä oli kuullut; vielä lisäksi niin hämmästynyt myöhäisestä ajasta, ettei enää muistanut olla vieraanvarainen. Ylioppilas olisi kai muuten vastannutkin kieltävästi kuten tavallista, vaikkapa Agnes olisikin pyytänyt häntä astumaan sisälle. Sisällä salissa oli lamppu jo sytytetty, sillä pappi oli saanut uusia sanomalehtiä, joita hänen heti oli luettava. Hän asetti ne syrjään Agneksen astuessa sisälle.

"No, olet tehnyt pitkän kävelymatkan tänään", sanoi pappi ja katseli ystävällisesti Agnesta.

Agnes istuutui sohvaan.

"Niin, ajatteleppas, olen ollut aivan ylimpien talojen luona", sanoi hän.

"Mikäs sinun päähäsi on pälkähtänyt? Olitko yksin?"

Miksi oli niin omituista vastata tähän? Miksi oli melkein mahdotonta saada sanaa suusta?

"Uskoppa, että siellä oli ihanaa", vastasi hän vain.

"Niin, tiedän siellä olevan kaunista — mutta olitko yksin?" toisti pappi järkähtämättä.

"Ylioppilas oli kanssani", vastasi Agnes vihdoin, mutta jos vastaus olisi ollut pitempi, olisi ääni värissyt. Nyt, kun se kerta kaikkiaan oli sanottu, ei siinä enää ollut mitään merkillistä.

"Vai niin, vai oli hän mukana, no — mitäs hyvää oli hänellä tänään sanottavana?"

"Hän puhui jalkamatkoistaan ja paljosta muusta", vastasi Agnes ja nytpä oli aivan kuin hän mielellään olisi tahtonut puhua ylioppilaasta, "uskoppa, että sitä oli mielenkiintoista kuulla."

"Niin, hänen kanssaan on hauska jutella", sanoi pappi, mutta sitte hän ei enää tahtonut jatkaa keskustelua tästä aineesta, vaan istui hiljaa tuolissaan ja poltteli.

Agnes istui sohvannurkassaan, lepäili ja vaipui aivan ajatuksiinsa; mutta sitte tunsi hän äkkiä isän tarkastelevan katseen.

"Onko jotain uutta sanomissa?" kysyi hän, saadaksensa isän lopettamaan tarkastelunsa.

"Ei kerrassaan mitään. Preussilaiset kerskailevat kuten tavallista", vastasi pappi ja puhalsi savutuprun.

Taasen syntyi äänettömyys, Agnes vajosi ajatuksiinsa, ja pappi katseli häntä.

"Tahdotko, että laulan sinulle?" kysyi Agnes samassa, nousi ja meni pianon luo.

"Niin, jos et ole liian väsynyt, niin —" vastasi pappi. Agnes oli lyönyt muutamia sointuja, ja nyt hän alkoi laulaa vanhaa lauluaan: "Oi Ola, Ola, mun armahani." Siitä oli kauan, kun hän oli laulanut tätä laulua, mutta nyt se tuli aivan kuin itsestään, ja hänestä oli varsin hauskaa laulaa sitä. Mutta tuskin hän oli alkanut, kun pappi huusi:

"Ei, ei, rakkaani, eipä lauleta tätä vanhaa laulua, lauletaanpa mieluummin jotakin uutta jota osaat, muutamia lauluja 'Orpheuksesta', ne ovat hauskoja ja sukkelia."

Agnes totteli, otti Orpheuksen esiin nuottihyllyltä, ja alkoi laulaa: "Kun olin Arkadian prinssi."

Hän alkoi laulaa väräjävällä äänellä, kuten hän oli kuullut laulettavan sitä teatterissa; hän lauloi ensimäisen säkeistön, mutta sitte hän heitti kirjan lattiaan.

"Ei, en voi nyt laulaa tätä, isä, toisen kerran laulan sen sinulle, mutta nyt en voi."

Sitte hän alkoi taasen "Olaansa". Senjälkeen tuli "Taivaan kannen alla" ja kaikki muut kansanlaulut; — ne saivat aivan kuin uutta eloisuutta, ja ajatus kiiti laulun mukana yli tunturien, yli laakson sinne missä ylioppilas oli usein vaeltanut laukku selässä.

Ulkosalla seisoskeli sinä iltana joku kuunnellen; se ei ollut kukaan muu kuin itse ylioppilas. Kun Agnes oli mennyt sisälle, oli hän seisonut hetkisen hiljaa ja katsellut ympärilleen, lepäillen hetkisen penkillä. Sitte hän meni hitaasti alas tietä pitkin; mutta ennen kuin hän oli ehtinyt veräjälle, kuuli hän säveliä ylhäältäpäin, ja hän palasi takaisin; sillä eihän laulaja saattanut olla kukaan muu kuin Agnesi. Ylioppilas istuutui penkille. Ja nyt hän kuuli sisällä puolittain terävän, puolittain väräjävän äänen laulavan: "Kun olin Arkadian prinssi". Ylioppilas hypähti seisoalleen. "Onko mahdollista, että hän voi laulaa tätä sellaisen päivän ja sellaisten sanojen jälkeen — hän ei myöskään laula sitä hyvin." "Oi, Ola, Ola, mun armahani", kuului taasen sisältä, niin täyteläisenä, niin surunvoittoisena; sävelet virtasivat ulos ylioppilaan luo, niin valittavina, niin lämpiminä. "Niin, siellä hän on", huudahti ylioppilas iloisena, "siellä hän on itse sieluineen ja sydämineen, ja Jumalan kiitos, hän osaa vielä laulaa." Hän seisoi kauan kuunnellen; hän ahmi sävelet. Kaikki ne vanhat kansanlaulut, joita Agnes oli laulanut ylioppilaalle tuona ensimäisenä iltana, ne nousivat nyt esiin hänelle toisen kerran täyteläisempinä, rikkaampina — nyt hän oli täysikasvuinen nainen. Vihdoin hän nousi penkille, painoi päänsä ruutua vasten ja kurkisteli sisälle; sillä uutimia ei oltu vedetty ikkunalle. Niin, siellä hän istui soittokoneen ääressä, laulaen:

"Mä ikkunassain näen sun, Oi armas ystäväni mun. Ja varjos mulle tuttu on, Vaan sisään päästä mahdoton."

Ylioppilas astui taasen alas.

"Onkohan mahdollista, että hän saattoi nähdä minut?" sanoi hän itsekseen, — — — "hm — en kai liene hänen 'armahin ystävänsä', mutta sisään minun täytyy päästä." Näin sanoen hän meni kotiapäin, mutta kun hän kulki veräjän läpi, katseli hän vielä pitkään sinne, missä valo loisti, ja mutisi itsekseen: "Jumalan kiitos, hän osaa vielä laulaa."

Agnes ei nyt enää kauemmin pelännyt ylioppilasta, päinvastoin kulki hän aina vanhaa tietä, siellä missä hän tiesi ylioppilaan tavallisesti tulevan. Ja kuitenkin tykytti sydän joka kerta, kun hän näki ylioppilaan kauempana. Agnes toivoi melkein, ettei hän olisi tullut; mutta kuitenkin hän oli niin sydämellisen iloinen, kun hän ensin oli puhutellut Agnesta ja seurasi häntä. Hänellä ei ollut ketään muuta kuin ylioppilas; sillä isä — ei, hän ei voinut mielestään puhua hänelle muusta kuin aivan arkipäiväisistä asioista; Agnes ei oikeastaan tietänyt syytä, mutta hän tunsi, että isä ei voinut ymmärtää häntä niin hyvin, eikä kohottaa ajatuksia, kuten ylioppilas. Kaikessa mitä hän puhui oli oka, ja se esitettiin aina siten, kuin se olisi ollut hänen omia ajatuksiaan; sitäpaitsi oli ylioppilas selvillä kaikesta. Milloin hän oli leikkisä, milloin vakava, mutta aina mieltäkiinnittävä. Hän meni välistä huoneeseensa, kun pimeni, ja istuutui katsellakseen postitielle, missä hän saattoi erottaa valon, joka loisti ylioppilaan huoneesta kuten ystävällinen tähti puiden lomitse. Hän ajatteli silloin, että nyt istui ylioppilas siellä kirjojensa keskellä käsi tukassa, unohti kaiken ympärillään ja ajatteli vähimmin Agnesta, joka istui täällä yksinäisessä huoneessaan kaivaten ja ajatellen häntä. Agnes ei voinut ymmärtää, että hän koskaan oli voinut uskoa ylioppilaan olevan itserakkaan kerskailijan, hän ei voinut ymmärtää, kuinka hän oli voinut kirjoittaa ylioppilaasta siten, kuin hän oli tehnyt ja päälle päätteeksi — Mathildelle. Mathilde oli viime aikoina joutunut aivan syrjään. Agnes kirjoitti hänelle vielä, hän ei uskaltanut muuta; mutta jos hän tahtoi tunnustaa totuuden, niin oli hän hyvin halukas lopettamaan koko tämän kirjeenvaihdon. Hänen kirjeensäkään eivät enää olleet niin pitkiä, eikä hän lähettänyt niin monta kuin ennen. Hän istui usein pureskellen kynänvartta ja oli varsin onneton, sillä hän ei oikein tietänyt, mitä kirjoittaa. Ylioppilaasta ja keskusteluistaan hänen kanssaan hän ei tahtonut sanoa mitään; sillä sille Mathilde olisi varmasti vain nauranut; siksipä teeskenteli hän iloisuutta kuten entisaikoina, jotta Mathilde ei huomaisi mitään. Kerran ei hän kuitenkaan voinut olla puhumatta ylioppilaasta. Mathilde oli ivannut häntä ja viittaili siihen, mitä Agnes oli kirjoittanut tuolla kertaa. Agnes suuttui niin, että hän melkein alkoi itkeä. Päättäväisesti hän istuutui kirjoittamaan:

"Minun täytyy kirjoittaa sinulle, Mathilde, ettet sinä enää saa kirjoittaa siten ylioppilaasta, kuten teet; sillä minä olen erehtynyt hänen suhteensa. Jos oppisit tuntemaan hänet, niin saisit nähdä, ettei hän ole kömpelö eikä tyhmä. Hän on yhtä sivistynyt käytöksessään kuin konsanaan kukaan kaupunkiherroista, ja hänen keskustelunsa on paljon henkevämpää kuin heidän. Jospa olisit täällä, saisit nähdä, että varmasti pitäisit hänestä." — — — — —

Agnes iloitsi, että hän kerrankin oli saanut kirjoittaneeksi; sillä hänen aikaisemmat sanansa olivat kauan painaneet mieltä. Nyt hän oli aivan kuin sovittanut kaiken entisen, ja nyt saattoi Mathilde jaaritella niin paljon kuin tahtoi.

Agnes ja ylioppilas eivät tavanneet toisiaan vain tiellä, vaan ylioppilas tuli myöskin pappilaan; se ei kuitenkaan tapahtunut usein. Jouluiltansa hän vietti siellä, ja mielestään hänellä ei ollut pitkiin aikoihin ollut niin hauskaa jouluiltaa. Aikaisemmin hän oli istunut yksin kotona, nyt hän istui Agneksen ja hänen isänsä kanssa kodikkaassa huoneessa. Agnes olikin niin sievä sinä iltana; hän oli puettuna koruttomaan pukuun ja hänellä oli puhdas, valkoinen kaulus kaulassa ja hän asteli niin tyynesti, tasaisesti, levitti valkean liinan pöydälle ja kaatoi teetä ylioppilaalle, jonka mielestä ei tee koskaan ollut maistunut niin hyvältä. Huone olikin aivan kuin muuttunut. Kaikki oli tullut entiselleen, pöytä sohvan eteen ja kaikki ylellisyys pois. Pappi oli juuri ollut keittiössä lukemassa ääneen kaikille palkollisilleen siunattua joulusanomaa Luukkaan evankeliumista ja puhunut sanasen heille, ennenkuin he alottivat jouluhuvituksensa. Nyt hän istui tyytyväisenä toimeensa rakkaan piippunsa ja rakkaan teensä ääressä.

Keskusteltiin omituisen lapsekkaasta piirteestä Raamatun tyylissä ja ylioppilas tuli silloin puhuneeksi, mikä merkillinen kirja Raamattu oli. Hän puhui vanhasta testamentista ja sen historiasta, sen runoudesta, sen ennustuksista, sen suurista ja voimakkaista näyistä, jotka voivat kohottaa ajatuksen taivaan sisimpään, samaan aikaan kuin pyhä henki ympäröi sanan ja täyttää sydämen pyhällä vavistuksella.

Seuraavana iltana istui Agnes paksu kirja edessään ja luki niin ahkerasti, että hän kokonaan unohti kattaa illallispöydän.

"Mikäs kirja mieltäsi nyt niin kiehtoo?" kysyi pappi.

"Vanha testamentti", vastasi Agnes.

Eikä Agnes vain sinä iltana lukenut Raamattua; siitä tuli pian hänen rakkain lukemisensa. Aivan kuin uusi elämä avautui hänelle, elämä, joka vaati kaikki hänen ajatuksensa. Ja ylioppilas seurasi Agnesta uskollisesti; hänen luokseen saattoi Agnes huoletta mennä kysymyksineen, ja jokainen Agneksen lukema kappale otettiin pohdittavaksi heidän kävelymatkoillaan. Hän löysi aina aineessa jotakin uutta, jota Agnes ei ollut huomannut ja joka loi valoa kokonaisuuteen. Hän ymmärsi aina kiittää osan toiseen, niin että Agnes sai yleiskatsauksen kokonaisuuteen kuten tunturilta yli tasangon. Hän osoitti Agnekselle, miten punainen lanka oli huomattavissa kaikessa, ensimäisestä alusta merkilliseen jouluyöhön, jolloin sana muuttui lihaksi ja vereksi. Ja Agnes kuunteli. Se oli niin suurta, niin vakavata. Se oli yhteydessä koko ihmissuvun kanssa, ja kuitenkin esiintyi siinä kysymyksiä hänelle, jotka saivat hänen sisimmän olemuksensa kielet väräjämään.

Elämä oli yht'äkkiä tullut hänelle niin suureksi, hän tunsi itsensä ja elämänsä tarkoituksen olevan korkealla, ja kaikki, mihin hän aikaisemmin oli kiinnittänyt huomiota, oli vaipunut niin syvälle, niin syvälle. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka hän oli voinut löytää lepoja moisessa. Hän ei voinut käsittää, mikä siinä oli häntä haltioittanut. Ei, Jumalan kiitos, ihminen ei ollut kuitenkaan mikään nukke, jolla oli päämääränä seista pylväällä ja koettaa olla niin miellyttävä kuin suinkin mahdollista — ei, ihmisellä oli jotain, jonka puolesta kannatti taistella ja kärsiä, kuolematon henki, jolle hän oli antava kyvyn kerran kohota ylös taivaaseen, sinne mistä se oli tullut. Eikä vain suurilahjaisilla hengillä ollut tätä päämäärää — ei, kurjimmallekin kerjurille, pienimmällekin lapselle, yksinpä hänelle itselleen, pienelle, vähäpätöiselle naiselle oli Jumala antanut tämän armolahjan. Ja tähän suureen ajatukseen saattoi hän sulkea kaikki pienet, kohottaa kaikki arkipäiväiset pikku askareet johonkin suureen, pyhään.

Ja ken oli avannut hänen silmänsä ja näyttänyt hänelle kaiken tämän? Ken juolahti näiden näkyjen kera alituisesti hänen mieleensä, missä hän kulkikaan? Ylioppilas sanoi hänelle niin monta henkevää sanaa, jotka virittivät hänessä monta ajatusta, jotka tekivät hänet omasta mielestään rikkaaksi ja iloiseksi. Hän saattoi rohkaista mieltään näillä sanoilla, joka kerta kun päivän työ tuntui hänestä raskaalta ja painavalta, mutta hän ei voinut mitään sille, että puhuja aina sukeltausi hänen mieleensä puheen kera, että hän alituisesti näki hänen seisovan luonaan lämpimine katseineen ja eloisine, viisaine kasvonpiirteineen ja kuiskaavan näitä sanoja hänen korvaansa.

Agnes oli tullut aivan kuin toiseksi ihmiseksi. Hän ei enää lennellyt paikasta toiseen, paiskoen ovia ja toruen palvelijoita. Hän meni arkipäiväisiin askareihinsa hiljaisesti ja levollisesti; ei hän paljoa keskustellut, mutta kun hän alkoi puhua, puheli hän ystävällisesti ja lempeästi. Hän lauloi harvoin, hänellä ei ollut halua siihen enää, mutta sitä enemmän lukemiseen. Hän luki kaikkea, mitä suinkin saattoi saada käsiinsä, ja papin täytyi usein karkoittaa hänet ulkosalle hengittämään hieman raitista ilmaa. Hän luki varsinkin erästä kirjaa melkein yhtä usein kuin Raamattua; sen kirjan hän oli saanut ylioppilaalta.

"Nainen, hänen tehtävänsä ja velvollisuutensa evankeliumin valossa". Mikä olikaan hänen tehtävänsä naisena? Siitä hän olisi mielellään puhellut enemmän ylioppilaan kanssa — mutta hän ei uskaltanut. Välistä hän otti vain kirjan esiin, käänteli sitä käsissään ja tarkasteli sitä aivan kuin ajatuksissaan. Tämä kirja oli ainoa, minkä hän oli saanut ylioppilaalta, ja silloinkin hän oli toivonut pääsevänsä siitä vapaaksi; mutta nyt — kuinka omituisesti kaikki saattoikaan muuttua maailmassa! Hänessä heräsi välistä voimakas halu matkustaa pois, ja kuitenkin hän tunsi, että jos joku ehdottaisi hänelle matkaa, tulisi hän pelokkaaksi ja kaipaisi takaisin kotia. Kun hän oli tavannut ylioppilaan ja ylioppilas oli ollut iloinen ja reipas, oli aivan kuin kaikki alakuloisuus olisi ollut poispyyhitty; hän saattoi hyräillä itsekseen kotimatkalla ja ajatella, että hänen kotinsa oli kuitenkin paras koko maailmassa. Vihdoin tulivat pitkät iltapuhteet, jolloin lamppu täytyi sytyttää, harmaankoleat päivät, sateineen ja sumuineen, niin että hän ei saattanut mennä kävelemään. Kun hän silloin käyskenteli yksin ja aina yksin, saamatta jutella kenenkään kanssa, silloin saattoi hän kaivata niin sanomattomasti jotakin, hän ei oikeastaan tietänyt mitä. Silloin saattoi hän istuutua huoneeseensa, painaa päänsä käsiään vasten, itkeä itkemistään, kunnes hän taasen tunsi sydämensä kevenevän. Silloin myöskin muistuivat hänen mieleensä selvästi ne sanat, jotka ylioppilas oli lausunut sillä kertaa, kun hän näytti Agnekselle näköalaa ylimpien talojen kohdalta. "Te kaipaatte vertaistanne lämmössä, tunteissa, yhtä, joka voi seista jonkun verran korkeammalla, niin että hän voi johtaa, ohjata ja selventää ajatuksianne", — oli hän sanonut. Kuinka totta olikaan tämä! Hän oli myöskin sanonut enemmän. "Tämä voi olla nainen", oli hän sanonut, "mutta eiköhän se myöskin voisi olla — mies?" Tämä mies — mistä oli hän löydettävissä? Täällä ei kai ollut ketään — — niin olihan täällä yksi, mutta hän ei välittänyt muusta kuin kirjoistaan. Että hän välistä puhutteli Agnesta, johtui siitä, että hän oli niin hyvä ja ystävällinen, sillä hän näki, että Agnes oli yksin.

Agnes tuli päivä päivältä hiljaisemmaksi. Hänellä ei ollut enää vilkasta katsetta, joka kiiti paikasta toiseen ja tahtoi nähdä kaiken. Hänen silmänsä olivat pikemminkin tulleet tuijottaviksi, ja niissä oli jotain epäselvää, jotain surunvoittoista ja kaipaavaa.

Isä näki sen ja tuli siitä murheelliseksi, hän seurasi Agnesta katseillaan, missä hän kulkikaan; isä arveli sen olevan ohimenevää, jotakin epämiellyttävää, mitä Agnes oli kuullut kaupungissa, mutta minkä hän mieluimmin tahtoi kantaa yksin. Agnes havahtikin usein mietteistään, tuntiessaan nämä uskolliset valvovat katseet, ja hän pelkäsi isän puhuvan siitä. Agnes ymmärsi isän tarkoittavan jotakin, kun hän välistä tuli Agneksen luokse, silitellen kädellään hänen tukkaansa ja antaen hänelle suutelon, mutta hänen oli mahdotonta saada sanaa suustaan. Hän ei myöskään tietänyt, mitä sanoa, hänelle tuli vain kyyneleet silmiin ja hänellä oli halu syleillä isäänsä ja suudella häntä monet, monet kerrat. Mutta lopuksi täytyi selityksen tulla; se tapahtui eräänä iltana heidän istuessaan kahdenkesken kotona. Agnes istui sohvassa ja näytti tavallista väsyneemmältä: isä istui vanhassa tuolissaan ja näytti kuin hän olisi aikonut sanoa jotain, sillä hän vetäisi muutamia voimakkaita haikuja piipustaan. Vihdoin sai hän sanotuksi:

"Agnes!"

"Niin", vastasi Agnes ja samassa virtasi veri lämpimänä hänen sydämeensä.

"Tule luokseni, rakas lapsi". Agnes tuli, ja isä otti hänet polvelleen ja pani kätensä hänen vyötäisilleen.

"Mikäs sinua on vaivannut viime aikoina?" alkoi hän. "Oletko sairas?"

"Sairasko — en — miten voit sitä luulla?" vastasi Agnes, samalla kuin veri syöksähti poskille.

"Ei tarvitse kovinkaan tarkkaa silmää huomatakseen, että sinä sekä kalpenet että laihdut. Jotain puuttuu sinulta."

"Ei, minulta ei puutu mitään", — vastasi Agnes, painoi kasvonsa isän rintaa vasten ja tahtoi salata kyyneleitään, jotka jo alkoivat pusertua esiin.

Isä silitteli hänen hiuksiaan.

"Tahdotko matkustaa kaupunkiin?" kuiskasi isä hänelle kuten lapselle; "sanoin kerran, että minulla ei ole varaa siihen; nyt luulen kyllä voivani tehdä sen, jos sinulla on halua. Tahdotko matkustaa kaupunkiin, Agnes?"

Agnes vastasi alkamalla itkeä niin kiihkeästi, että pappi säikähti pahanpäiväisesti ja vaikeni, kunnes hän taasen oli rauhoittunut.

"Älä ole häpeissäsi vastatessasi myöntävästi", alkoi pappi taasen, kun Agnes oli lopettanut itkunsa ja vain hengitti raskaasti; "se voi hieman virkistää sinua, näetkös, ja täällähän kuitenkin kaikki luistaa entistä latuaan."

"En voi koskaan toivoa parempaa kuin olla kotona sinun luonasi, isä!" vastasi Agnes ja painautui vieläkin lähemmäksi häntä.

"Niin, mutta en voi nähdä tätä kauemmin, rakas lapseni", vastasi isä ja suuteli häntä poskelle, "sinä riudut aivan pois käsistäni, ja jotakin mahtanee olla epäkunnossa. Etkö nyt voi sanoa sitä isällesi, vanhalle isällesi, — mitä?" — ja hän painoi korvansa Agneksen suulle, tahtoen kuulla vastausta.

"En tiedä sitä, isä", — vastasi Agnes, nousi ja pyyhki pois viimeiset kyyneleet, jotka vielä riippuivat silmäripsissä, ja nyt nauroi hän — "näetkös, minulta ei puutu mitään. Minä olen vain välistä tyhmä, mutta nyt olen hyvä, ja silloin voit sinä pitää minusta, eikö totta?" a Agnes suuteli häntä ja pyyhki tukan hänen otsaltaan.

"Niin — mutta en nyt tahtonut saada vastausta siihen", alkoi pappi, mutta ei voinut olla hymyilemättä; "tarkoitin sitä, jos sinä — —"

"Ei, ei — rakas isä", sanoi Agnes äkkiä ja asetti sormen hänen suulleen, "ei sanaakaan enää mistään kaupunkimatkasta, kuuletko? Ole nyt reipas ja iloinen, sillä minulta ei puutu mitään, siitä voit olla vakuutettu. Nyt keitän sinulle hyvää teetä." Ja näin sanoen suuteli Agnes vielä kerran ja juoksi sitten keittiöön.

"Hm — hm" — sanoi pappi itsekseen, pudisteli päätään ja kulki edestakaisin lattialla.

"Jotain siinä on, sanokoon hän mitä tahansa, mutta hän on sellainen pieni itsepäinen hupakko, joka ei tahdo puhua suutansa puhtaaksi."

Kävi kuitenkin niin, että Agnes meni kaupunkiin. Hän tunsi, että jokin kalvoi häntä, ja että hänelle ehkä oli hyvä päästä hieman pois; mutta hän oli huolissaan siitä ja pahinta kaikesta oli, että hänen oli asuttava taas yhdessä Mathilden kanssa. Nythän hän ei voinut enää salata sydänhuoliaan, ja Mathildenhan teki mieli vain iloita. Hän tunsi, että oli mahdotonta enää ottaa Mathildea mukaan sydämeen. Mutta hänen isänsä pyysi häntä niin sydämellisesti matkustamaan ja lupasi hänelle, että hän saisi palata kotia takaisin heti, jos hän ei viihtyisi — ja niinpä sai ylioppilas eräänä päivänä taasen kuulla, että Agnes oli matkustanut kaupunkiin. Hän oli aivan kuin puusta pudonnut; hän ei tahtonut uskoa sitä. Jäisikö tämä nuori tyttö hänelle aina arvoitukseksi? Nyt oli hän vakuutettu siitä, että hän tunsi Agneksen sisimpään olemukseen saakka, ja kuitenkin narrasi Agnes häntä tavantakaa. Kuinka saattoikaan hänellä taasen olla halua heittäytyä seuraelämän humuun, nyt, kun hänen sieluelämänsä oli kohonnut ja hän iloisena kuten lapsi ja syvän tunteen valtaamana kuten varttunut nainen oli tarttunut siihen, mitä näki. Hänellä ei ollut mitään rauhaa, ei hän voinut lukea. Silloin tarttui hän hattuunsa ja meni suoraa päätä pappilaan.

Pappi istui valmistellen seuraavan sunnuntain saarnaansa, kun ovelle koputettiin ja sisään astui ylioppilas lämpimänä ja kiihtyneenä.

"Onko totta, että olette lähettänyt tyttärenne kaupunkiin, herra pastori?" alkoi hän ja unohti aivan tervehtiä.

Pappi kääntyi hämmästyneenä tuolissaan. "Niin, se on totta", vastasi hän ja katseli ihmeissään ylioppilasta.

"Onko se mahdollista? Voitteko siten syöstä mereen sen, joka jo on päässyt venheen emäpuulle? Voitteko siten surmata ihmissielun, joka on virkoamaisillaan eloon? Voitteko tehdä sen pelkäämättä tuhoavanne sen Jumalan työn, josta kerran saatte vastata?"

Pappi asetteli silmälasiaan ja katseli ylioppilasta suu selko selällään.

"Mutta paras — — — mikäs teitä vaivaa?" sanoi hän ja nousi tuolilta.

Ylioppilas tointui taasen.

"Pyydän anteeksi, herra pastori", sanoi hän tyynesti ja kumarsi, "voipa olla, ettei ole sopivaa siten astua toisen miehen taloon, ja tiedän kyllä, että olette hänen isänsä; mutta jos olisitte seurannut hänen kehitystään lapsesta sillä tavalla kuin minä, jos olisitte kohdistanut kaikki ajatuksenne häneen kuten minä, jos olisitte nähnyt hänen varttuvan edessänne kuten minä, niin ymmärtäisitte — —"

"Ei, minä en todella ymmärrä sanaakaan", huudahti pappi, "mitäs kaikki tämä merkitsee?"

"Ettekö sitte ole huomannut, että tyttärenne on aivan muuttunut viime aikoina?"

"Kyllä, Jumala paratkoon. Olen nähnyt, että hän on tullut sekä sairaaksi, kalpeaksi että hiljaiseksi."

"Niin, ja sitte lähetätte te hänet kaupunkiin."

"Niin, mihinkäpä minä muualle hänet lähettäisin? Juuri siksi lähetin hänet kaupunkiin."

"Hm — myrkky on hyvää lääkettä sairaalle miehelle", sanoi ylioppilas ja nauroi katkerasti.

Pappi pudisteli päätään.

"Luulenpa, että olette sairas", sanoi hän lopuksi, "puhutte aivan kuin houreissa."

"En, herra pastori", alkoi ylioppilas taasen tyynesti ja arvokkaasti, "en ole sairas, mutta hän oli, ja hänen sairautensa oli taistelua, taistelua, mikä Jumalalla oli hänen sydämensä kanssa saadaksensa paikan siellä, taistelua, joka olisi ollut taisteltava loppuun rukoillen ja itkien hiljaisessa kammiossa."

Pappi kuunteli vakavasti ylioppilasta.

"Istukaahan ja selittäkää minulle tarkemmin mielipiteenne. Eikö sitte tyttäreni ollut kristitty?"

"Voin vastata sekä kieltävästi että myöntävästi, herra pastori. Hän oli kristitty, samalla tavalla kuin nämä monet tuhannet ovat, jotka suullaan sanelevat isämeidän rukouksen muutaman kerran päivässä ja käyvät kirkossa joka sunnuntai siten säilyttäen eräänlaisen muiston ja tavallaan siteen itsensä ja Jumalan välillä. Mutta hän ei ollut niitä, joissa kristinusko on tullut elämäksi, jotka antavat uskon pyhittää sekä suuren että pienen teon ja nöyrinä uhraavat itsensä Jumalalle."

"Niin" — vastasi pappi miettivästi — "mutta uudemmat jumaluusoppineet eivät suo koskaan lepoa tai rauhaa, täytyy olla aina levottomassa tilassa. Eikö nyt enää voi elää kodikkaasti ja hyvin ja iloita kaikista niistä lahjoista, joita Jumalamme on meille antanut?".

"Niin, toden totta, sitä en ole koskaan kieltänytkään. Mutta muistakaa, herra pastori, että kristinopissa täytyy myöskin olla levottomuutta, jos mieli saada aikaan eloa. Levottomuus on kuten heiluri kellokoneistossa: jos se seisahtuu, seisahtuu myöskin kello. Ja se mies, joka ei koskaan ole levoton, hän nukkuu; ja nukkuessa voi levätä kyllikseen, se on selvä; mutta voidakseen olla kristitty, täytyy olla valpas. Tyttärenne on aikaisemmin nähnyt kristinuskon kuin sumun verhoamana, kuten unessa, mutta nyt hän on havahtunut unestaan; ja nyt koetatte te taasen nukuttaa hänet tuudittavalla kehtolaululla, tahdotte näyttää hänelle maiseman, joka häikäisee hänen katseensa, johtaa hänet nevalle, missä virvatulet loimottavat."

"Mutta, hyvä ystävä, tehän puhutte aivan kuin kaupunki olisi Sodoma ja hänet olisi lähetetty pelkkien pakanoiden luo. Hänhän on tullut hyvien, kelpo ihmisten hoivaan."

"Käsitätte väärin sanani, herra pastori. Älkää luulko, että olen mikään ihmisvihaaja tai kaupunkivihaaja tai suunsoittaja. Tiedän kyllä, että kaupungissa on paljon kaunista ja hyvää, paljon taidetta ja muutakin, mikä voi nuorentaa ja voimistuttaa henkeä; tiedän myöskin, että siellä on monta kristillismielistä ihmistä, joiden seura voi olla omiansa kehittämään. Mutta ne, joita minä tarkoitan, ovat niitä, jotka tekevät tyhjyyden ja huvitukset, juorupuheet ja seuraelämän kaikeksi kaikessa, Jumalaksi; ne ovat sellaisia ihmisiä kuin tämä Mathilde ja hänen äitinsä, muotinukkeja, joilla ei ole yhtä vakavaa ajatusta ja jotka kuitenkin tahtovat olla ensimäisiä ja esikuvina kaikille muille. Heidän kanssaan tyttärenne nyt seurustelee, hän, joka tänä aikana kaipaa lepoa, rauhaa ja vakavuutta; heidän keskuudessaan hän kuihtuu tai pakoitetaan tukahduttamaan se sisäinen elämä, joka oli vähällä orastaa. Todellakin, onpa se aivan kuin tarjoaisi surevalle leskelle vallattoman tanssin lohdutukseksi."

Pappi oli painanut päänsä alas pöydälle ja tarttui molemmin käsin päähänsä. Hän ei katsonut ylös, eikä vastannut. Ylioppilas nousi.

"Pyydän anteeksi, herra pastori, että olen käyttäytynyt tällä tavalla; mutta ei aina voi hillitä itseään, enkä tahdo kieltää että minuun koski kovasti kun kuulin tästä kaupunkimatkasta. Niin omituiselta kuin ehkä näyttääkin, niin luulenpa kuitenkin, että tunnen hänet paremmin kuin te, joka olette hänen isänsä. Te olette häntä paljoa vanhempi, ahertelette arkiaskareissanne melkein koko päivän, olette nähnyt hänet päivittäin luonanne, aina pienestä pitäen ja puhellut vain arkiasioista, niin että katse ei enää niin tarkkaan eroita. Mutta minä olen tavannut hänet vain silloin tällöin; minulle hän on puhunut asioista, jotka olivat lähellä hänen sydäntään, siksi että hän huomasi minun olevan iässä enemmän vertaisensa ja siis paremmin ymmärtävän häntä; ja olen huomannut hänen olevan rikkaan, lämpimän naisen, joka saattoi muuttua vieläkin suuremmaksi ja rikkaammaksi ja joka on aivan liian hyvä joutuaksensa hukkaan tyhjyydessä. Ja nyt hyvästi, herra pastori; pyydän, että tämänpäiväiset sanani ovat vain meidän keskemme sanottuja, ja sitte pyydän Teitä suomaan anteeksi, että olen ollut niin rohkea."

Pappi ei sanonut mitään, hän saattoi vain ylioppilaan ovelle ja ojensi kätensä jäähyväisiksi.

Ylioppilas tarkasteli hänen kasvojaan, ja silloin hän äkkiä huomasi, että pappi oli yksinäisen, onnettoman vanhuksen näköinen. Hän ei tietänyt, jäädäkö puhumaan papin kanssa enemmälti, mutta hän oli jo yli ovenkynnyksen, ja pappi oli sanonut jäähyväiset. Sitte hän meni.

Kun pappi oli jäänyt yksin, istuutui hän ja painoi päänsä pöydälle. Siten hän istui pitkän aikaa, sitte hän nousi ja kulki edestakaisin lattialla.

"Olisiko tässä jotain totta", sanoi hän itsekseen, "enkö ymmärtäisi omaa lastani, olinko myönyt hänen sielunsa ymmärtämättömyydessäni — — hyvä Jumala, se oli kauhea sana. — Tahdonpa kuitenkin odottaa ja nähdä ensin mitä hän kirjoittaa, ja sitte — sitte — johtakoon Jumala häntä edelleen."

Agneksen ensimäinen kirje oli seuraava:

"Rakas isä!

Sinun täytyy suoda minulle anteeksi, etten ole aikaisemmin kirjoittanut; mutta olen odottanut niin kauan, siksi että mielelläni tahdoin kirjoittaa jotain hyvää sinulle. Nyt en voi enää odottaa kauemmin, niinpä tapahtukoon se mikä tapahtuu, vaikkakin tiedän, että nämä rivit vaikuttavat sinuun kaikkea muuta kuin hyvää. Mutta en voi enkä tahdo valehdella sinulle. Niinpä täytyy minun sanoa sinulle, että kaipaan hartaasti kotia, että tiedän, etten koskaan tule terveeksi ulkopuolella kotia, että tunnen olevani niin onnettoman yksinäinen täällä keskellä kaikkia näitä ihmisiä, että mielelläni juoksisin tipotieheni ja vain itkisin. Mutta nyt olen päättänyt olla sinulle kuuliainen, ja siksi jään tänne, niin kauaksi aikaa kuin tahdot. Mutta jos kerran tulee, ja piakkoin, viesti kotoapäin, joka sanoo minulla olevan luvan palata kotia, silloin — niin silloin — oi kuinka onnellinen olenkaan. En tiedä mistä se johtuu, mutta en voi enää olla mukana kauemmin tässä kaikessa. He laahaavat minut mukaansa laulajaisiin, teatteriin, tanssiaisiin, mutta nyt ei ole niinkuin ennen, jolloin soitto saattoi loihtia kokonaisen uuden elämän eteeni, ja sydän löi voimakkaammin ilosta tanssin vuoksi, — nyt kaipaan vain päästä pois, en voi tuntea mitään, en iloita mistään. Tiedän ja näen sen myöskin, että täällä on paljon hyvää, jota minun olisi hyvä nähdä, mutta minulla ei ole mitään halua nähdä sitä, ei mitään lepoa nauttia siitä. Jos olen ulkona, kaipaan kotia; — jos olen kotona, kaipaan ulos. En ymmärrä itseäni; mutta sen tiedän, että ainoa, mikä voi virkistää minua ja tehdä minut iloiseksi, on, kun voin rukoilla sydämellisesti Jumalaa; ja silloin tulen aina itkeneeksi. En voi muuta sanoa, kuin että minulle ollaan täällä ystävällisiä, ja he tekevät varmaankin kaikkensa, mitä voivat, huvittaaksensa minua, mutta juuri kaikki heidän ponnistuksensa ovat minulle vastenmielisiä. Mieluimmin tahtoisin, etteivät he välittäisi minusta, vaan antaisivat minun hoitaa itseni; mutta sitä ei voi ajatella. Välistä tulevat he myöskin kärsimättömiksi ja sanovat, että minä olen äreä ja ikävä ja olen tullut tänne vain turmelemaan heidän iloaan. Mutta viime päivinä ovat he olleet aivan loppumattomiin asti ystävällisiä minulle, jotta pelkään siinä piilevän jotain. Ja luulenpa arvanneeni oikein. Tohtori on sanonut, että Mathildelle tekisi maalaisilma hyvää ja nyt he varmaankin ehdottavat, että hän seuraisi minua kotia. He ovat myöskin kysyneet minulta, onko kotona terveellistä, onko siellä hyvin kylmä, onko siellä tilaisuus kylpeä y.m. Jumala varjelkoon meitä saamasta moisia vieraita. En voi kirjoittaa enempää, isä rakas, mutta jos olisin luonasi, tarttuisin kaulaasi ja suutelisin sinua.

Oma Agneksesi."

Pappi mutisi "hm", kun hän oli lukenut sen ensikerran, ja "hm", luettuaan sen toisen kerran; sitte hän nousi ja soitti.

"Sinä, Halvar, saat ottaa suuret kiesit huomenna ja mennä hakemaan neitiä kaupungista", sanoi hän rengille, joka astui sisään.

"Tuleeko hän jo kotia?" kysyi Halvar ja nauroi viekkaasti.

"Kyllä, hän tulee", — vastasi pappi lyhyeen, ja tähän vastaukseen sai Halvar tyytyä ja lähteä.

Tuskin kuukauttakaan poislähtönsä jälkeen seisoi Agnes taasen rakkaan pappilan vierassalissa, kavahtaen isänsä kaulaan. Hän näytti terveeltä, johtuiko tuo nyt siitä, että raikas tuuli oli pannut posket punottamaan tai siitä että kotiinpalaamisen ilo loisti hänen silmistään. Mutta kasvojen iloinen ilme muuttui kokonaan, kun hänen täytyi jättää kirje, joka hänellä oli laukussa.

"Se on Mathilden äidiltä", — sanoi hän; "hän pyysi minun antamaan sen sinulle."

Pappi luki sen, ja Agnes istui tuijottaen hänen kasvoihinsa, kun hän luki.

"Onko, kuten luulin, isä?" kysyi hän puolittain pelokkaana, "onko kirjeessä siitä, mistä kirjoitin?"

"Niin on", vastasi pappi alahuuli lerpallaan.

"Isä, sinun täytyy vastata kieltävästi", huudahti Agnes kiihkeämpänä kuin mitä pappi oli koskaan nähnyt häntä.

"Mutta, rakas Agnes, ymmärräthän että se on mahdotonta. Nyt olet kaksi kertaa asunut heidän luonaan, minun saamatta maksaa mitään, siksi että hän oli äitisi vanha ystävä. Ja nyt emme sallisi hänen tyttärensä tulla luoksemme joksikin ajaksi."

"Niin, mutta en pidä hänestä, isä, en mielelläni ole hänen seurassaan."

"Sepä merkillistä. Ennen oli ystävyys niin lämmin, että Mathilde oli ensimäinen ja Mathilde oli viimeinen. Ja jos siedit hänen seuraansa kuukauden ajan siellä kaupungissa, niin sietänet kai sitä muutaman viikon täällä. Velvollisuutemme on olla ystävällisiä heitä kohtaan nyt, kun he ovat osoittaneet niin paljon ystävällisyyttä meille."

"Lienet oikeassa; täytynee kai olla niin", vastasi Agnes hiljaa, mutta hän ei juuri puhunut enää sinä iltana, meni aikaiseen huoneeseensa ja makasi pää käsiin painuneena, kunnes kello muistutti häntä maatamenosta. Mutta ennenkuin hän meni levolle, heitti hän pitkän katseen tielle, nähdäkseen loistiko valo vielä hänen uskollisen ystävänsä luona, hänen, joka oli luvannut olla koskaan enää menemättä kihloihin.

Viikkoa myöhemmin vierivät tietä pitkin pappilaan päin suuret kärryt, joille oli sälytetty suuria matkakirstuja. Pappi tuli itse ulos avopäin, raapi jalallaan ja auttoi alas pienen tytön tyllerön, joka oli kiireestä kantapäähän kääritty vaippoihin. Niinpä oli siis Mathilde vihdoinkin tullut!

Kuudes luku.

KAUPUNKINEITI. TALONPOIKIA. TAISTELU.

Nytpä oli pappilassa syntynyt eloa. "Vanha-Ruuni" ei ollut koskaan elämässään lennellyt niinkuin nyt ja palvelijat eivät muistaneet koskaan olleensa niin tiukalla. Sillä pysyttyään rauhallisena ensimäiset päivät ja käytyään katsomassa vain navettaa, ruokasäiliötä, kellareita ja kaikkea moista, joka oli hänelle uutta, alkoi Mathilde käyttäytyä aivan kuin kotona. Papin kanssa olivat he ystävykset alusta alkaen; hän kulki vain naureskellen ja pudistellen päätään kaikille hänen mielettömyyksilleen, joita hän piti hauskoina. Sillä Mathilde ymmärsi aina ottaa hänet oikealla tavalla; hän ei ollut aivan turhaan ollut äitinsä lellikki. Ja kun hän asetti kätensä papin kaulalle taputteli häntä poskelle ja pyysi kauniisti: "Oh — saanko sen?" silloin tarvittiin enemmän kuin vanha papinsydän, jotta olisi voinut vastata kieltävästi. Ja saattoipa hän kertoa jos jotakin, hölynpölyä; hän ei ollut ääneti aamusta varhain myöhään iltaan ja sepä huvitti pappia. Hän tunsi vilkastuvansa tästä, se oli jotain uutta hänelle, nyt kun hän oli elänyt niin kauan aikaa yksin tai nähnyt vain miettivän, hiljaisen tyttärensä, joka istui syventyneenä kirjaansa. Mathilde huomasi vähitellen saavansa ylivallan — niin viisas hän oli — ja oivalsi myöskin käyttää sitä järjestääksensä kaikki omalla tavallaan. Ennen oli hänen täytynyt käydä kaikkialla, missä hän tahtoi nähdä jotain, mutta nyt huomasi hän, että tämä tuotti haittaa hänen terveydelleen, ja että hänen täytyi olla varovainen; siksipä täytyi hevosen olla aisoissa myöhään ja aikaiseen. Sitte kuorsasi Halvar liian äänekkäästi yöllä tuvassa aivan hänen huoneensa edustalla, niin että hän havahti, ja totta totisesti pitipä Halvarin mennä heinälatoon makaamaan. Sitte oli hän niin hermostunut, ettei voinut sietää Marin pilkkovan puita aamulla ja laulavan, ja siksipä sai Mari käskyn pilkkoa joko illalla tahi 10:nen jälkeen, Mathilden tultua alas. Sitte oli Mathilden myöskin autettava Agnesta välistä taloudessa, mutta silloin vasta syntyi melua! Nämä raa'at kömpelöt talonpoikaisihmiset eivät voineet tehdä mitään mieliksi, ja sen he saivat kuulla useammin kuin kerran. Mari oli niin katkeroitunut tähän kaupunkilaishempukkaan, joksi hän kutsui Mathildea, että hän mielellään olisi heittänyt halon hänen jälkeensä, minä hetkenä tahansa. Vierashuoneessa oli pöytä taasen asetettu keskelle lattiaa, kaikki komeus oli otettu esille, tuolien päällystä poistettu, kaikki heidän omistamansa kirjaillut päänalasimet ja solmustetut matot otettu käytäntöön, niin että pappi ei enää saanut painaa päätään siihen eikä siihen, eikä saanut painaa jalkaansa siihen paikkaan eikä siihen paikkaan, ennenkuin hän oli pyyhkinyt hyvin jalkansa. Pappi oli alussa nauranut tälle, mutta pian tuli se hänelle raskaaksi. Hän kyllästyi Mathildeen ja hänen jaaritteluunsa ja kaipasi vanhaa kodikkaisuutta. Hän huomasi, että Mathilde määräili täällä kaikesta. Hän katseli äänetöntä tytärtään, mutta hän oli yhtä äänetön. Agnes ei koskaan vastustanut mitään Mathilden ehdotuksia; päinvastoin oli hän koettanut sovitella hänen tahtonsa mukaan mikäli hän voi, oli aina ollut ystävällinen häntä kohtaan ja seurasi häntä kaikilla hänen retkillään. Kun he olivat muiden seurassa, oli hän kuitenkin mieluimmin heidän kanssaan.

Mathilde alkoikin vähitellen tulla tyytymättömäksi. Täällä ei ollut mitään tilaisuutta huvitteluun, ihmiset täällä olivat niin sivistymättömiä ja sulkeutuneita; mutta sitte muisti hän, ettei hän vielä ollut tehnyt tuttavuutta ylioppilaan kanssa, ja sitte hän kiusasi pappia niinkauan, kunnes hän lupasi kutsua ylioppilaan vierailulle jonain iltana.

Kun ylioppilas sinä iltana tuli vierashuoneeseen, näki hän pienen olennon vaaleansinisessä hameessa seisovan aivan pöydän vieressä. Hän niiasi hänelle syvään ja kutsui sitte Agneksen, joka oli sivuhuoneessa minne ovi oli avattu. Agnes tuli.

"Tahdotko olla hyvä ja esitellä minut tuolle herralle, Agnes", sanoi hän erittäin arvokkaasti.

"Ylioppilas N. — — Mathilde Ravn."

"Ystävännekö kaupungista?" kysyi ylioppilas.

"Niin", vastasi Agnes hieman hillityllä äänellä.

"Sittehän olemme hyviä tuttavia", vastasi ylioppilas, "tervetuloa tänne."

Näin sanoen ojensi ylioppilas kätensä Agnesta kohti.

Mathilde tekeytyi aivan kuin hän ei olisi nähnyt sitä; hän silitti hameensa laskosta.

"Tuttaviako?" vastasi hän puolittain ihmetellen ja kallisti päätään, "enpä todellakaan tiedä, että minulla olisi ollut se kunnia."

"Niin, Agnes-neiti on kertonut minulle paljon teistä", vastasi ylioppilas.

"Vai niin", — sanoi Mathilde rypistäen silmäkulmiaan.

Samassa astui pappi sisälle, ja hän tervehti silloin ylioppilasta.

"Ei, hän on todentotta ihana", kuiskasi Mathilde Agnekselle, "näetkös, hän ei ole muuttanut puhdasta paitaa, vaan kääntänyt kauluksensa, ja tuo takki on varmaankin viime vuosisadalta. Ja ajatteleppa, hän tahtoi tarttua käteeni suurilla punaisilla kourillaan; hänen kustannuksellaan pidämme hauskaa, hän on verraton."

"Mistä ostatte vaatteenne?" kysyi Mathilde myöhemmin illalla, heidän istuessaan pöydän ympärillä.

"Mistäkö ostan vaatteeni? Räätäli Peterseniltä."

"Peterseniltäkö? Missä hän asuu?"

"Hän asuu aivan puuseppä Poulsenin vieressä."

Mathilde ymmärsi että hän laski pilaa hänen kanssaan, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan.

"Menisitte räätäli Hansenin luokse. Ei kukaan nuori mies voi olla tilaamatta vaatteitaan häneltä."

"Niin — täytyneepä minun ajatella tuota. Olen yhtä mieltä teidän kanssanne, että olisi suuri synti pitää muita vaatteita kuin räätäli Hansenin tekemiä."

Agnes ei voinut olla hymyilemättä nähdessään ylioppilaan vakavat kasvonpiirteet hänen tätä sanoessaan, mutta Mathilde soitti vain suutaan.

"Niin, luutnantti Karlson ostaa aina häneltä pukunsa, ja voitte olla vakuutettu siitä, että se on muodikkain."

"Vai on luutnantti Karlson kaupungin nuorten herrojen malli tähän aikaan?" kysyi ylioppilas.

"Tunnetteko hänet?" huudahti Mathilde iloisesti, "eikö hän ole verraton? Hän on todellakin hieno herra. Kuinka hän tanssiikaan, kuinka hän osaa keskustella, kuinka hän osaa pukeutua, ja mikä vartalo hänellä on!"

"Niin, jos tahtoo käyttää räätälin mittapuuta, on hän varmasti n:ro 1. Mutta luulenpa hänen kadottaneen jonkunverran kultaustaan naimisiin mentyään."

"Ei, hän on aivan sama, iloinen ja niin kekseliäs. Olisittepahan vain nähnyt hänet konsuli N:n viimeisissä tanssiaisissa, hänellä oli kymmenen merkkiä."

"No niin, onhan hyvä, että meidän sotilaamme voivat ansaita merkkejä ainakin yhdessä paikassa, kun he eivät voi tehdä sitä taistelukentällä", vastasi ylioppilas, "mutta onko hänellä nyt vaimonsa mukanaan kaikilla näillä voittoretkillä?"

"Ei, hänen vaimonsa istuu enimmäkseen kotona, hän kuuluu vähän niinkuin tekeytyvän arvokkaaksi ja vetäytyvän nyt syrjään", vastasi Mathilde ja heitteli niskojaan, "mutta luutnantti ei siitä välitä, hän menee minne kutsutaan ja hänet kutsutaan kaikkialle."

Mathilde vaikeni hetkiseksi, sillä Agnes vetäisi häntä toisen kerran hameesta.

"Mitä tahdot?" sanoi hän Agnekselle.

"Niin, olisittepahan vain nähnyt kuinka hän mielisteli Agnesta", huomautti hän ylioppilaalle.

Agnes asetti suunsa hänen korvalleen ja kuiskasi: "Mutta oletko aivan suunniltasi — etkö muista?"

"Oh — se on totta, ylioppilaan morsian", ja nyt vaikeni vihdoinkin Mathilde.

"Vai mielisteli hän teitä, Agnes-neiti?" jatkoi ylioppilas ja katseli terävästi Agnesta.

"Hän olisi mielellään voinut säästää sen vaivan", vastasi Agnes vilkaisten harmistuneena Mathildeen.

Ylioppilas oli vaipunut mietteisiin, saattoi nähdä hänen kasvoistaan, että hän oli toisessa maailmassa.

"Mitä ajattelette, herra ylioppilas?" kysyi Mathilde.

"Oh, ajattelen kuinka onnellinen ja tyytyväinen elämän työhönsä se lieneekään, joka voi kysymykseen 'Mitä olet tehnyt maailmassa?' vastata kuten luutnantti Karlson: 'Olen mielistellyt', ja kuinka onnellinen se nainen onkaan, joka omistaa sellaisen miehen."

"Vai luulette te meidän nuorten tyttöjen mieluummin tahtovan ne, jotka seisovat kuin neuloilla, astuessaan tanssisaliin, ne jotka hymyilevät tyhmästi, pureskelevat kynsiään ja punastuvat korviin asti, kun heitä puhuttelee, ja jotka polkevat hameemme riekaleiksi, kun he, jäykkinä ja kömpelöinä, uskaltavat tanssiin."

Ylioppilas ei voinut olla hymyilemättä.

"Huomaan teillä olevan terävän katseen, ja voin taata, ettette ole säästänyt näitä syntisraukkoja. Jos olisi kysymyksessä tanssiin pyytäminen, luulenpa, että teidän sijassanne silloin valitsisin muita, mutta nythän oli kysymyksessä valitseminen elämää varten ja luulenpa — niin, suokaa anteeksi — luulenpa, että valitsisin silloin kynnenpureskelijat, joiksi heitä kutsutte. Uskon heistä, että heidän aikansa kuluu muuhun kuin leikkiin ja tanssiin, että he, kun on kysymyksessä taistelu hengen aseilla, eivät enää seiso kuin neuloilla, vaan murtavat tiensä järjellä ja voimalla. Ja vielä — anteeksi taas, että tulen teitä loukanneeksi — minulla on sangen vähän luottamusta näihin tanssiaiskeikareihin, joilla ei ole muuta elämänpäämäärää kuin saada merkkejä tanssiaisissa ja johtaa kotiljongissa. Naurakaa te vain, neiti Ravn, mutta minä puhun nyt vakavasti. Tunnen nämä kiiltokeikarit, jotka lentelevät paikasta toiseen, polvistuvat mielitietylleen ja suitsuttavat imeliä, mielisteleviä, ulkoa opittuja sanoja, jotka he taasen uhraavat toiselle seuraavassa tanssissa. Tunnen nämä 'sivistyneet' ihmiset, jotka vierashuoneessa puhuvat norjalaisesta raakuudesta ja sitte istuvat toveripiirissä laulaen rivoja lauluja, ja joilla ei ole muuta mielessä kuin kauppaneuvos P… ja valtioneuvos L… joiden luokse he menevät sunnuntaiksi syömään päivällistä. Mutta nämä asetetaan aivan kuin malleiksi, joiden seuraa sivistynyt maailma hakee, ja joille äidit onnellisina antavat tyttärensä. Minusta naisen täytyy voida vaatia mieheltä jotain enemmän, kuin että hän osaa tanssia hyvin ja pukeutua kauniisti."

Agnes oli kumartunut eteenpäin, hän katseli suurin silmin ylioppilasta ahmien jokaisen hänen sanansa. Mathilde nojautui mukavasti tuolin selustaa vasten rypistäen otsaansa.

"Opiskelette teologiaa? Eikö niin?" sanoi hän pilkallisesti hymyillen.

"Jos se voi jollakin tavoin herättää teidän mielenkiintoanne, niin — kyllä, — luulin muuten, että jumaluusoppi ei ollut teidän tiellänne", vastasi ylioppilas ja kumarsi.

"Oh ei — saatoin vain ymmärtää, että…" sanoi Mathilde ja leikitteli jollakin paperilla, joka oli pöydällä, "mutta nyt sinun totta totisesti on laulettava meille jotain, Agnes, muuten torkahdamme kokonaan, ja päätämme virrellä ja rukouksella."

Agnes nousi ja meni soittokoneen luo. Hän selaili hetkisen nuottilehtiä ja löysi vihdoinkin, mitä tahtoi. Se oli Ahnfeldtin sepittämä virsi. Hän lauloi sen niin rauhallisesti, mutta niin lämpimästi.

"A—ha—" kuului sohvannurkasta. "Tämäpä oli surkeata." Mathilde haukotteli.

"Ei tiedätkös mitä, lapseni", sanoi hän, rientäen Agneksen luo, "nyt meidän pitää saada jotain, jossa on eloa ja vilkkautta eikä tätä u-u-u-u. Eikö sinulla ole 'Yksinkertaisen tytön' lauluja?" Ylioppilas katseli hämmästyneenä pappiin. Hän oli ottanut sanomalehden ja luki sitä, nuorten puhellessa keskenään. Hän näytti surulliselta, mutta ei sanonut sanaakaan.

Ylioppilas katseli Agnesta. Hän istui pianotuolilla, antoi Mathilden selailla nuotteja, eikä sanonut sanaakaan. Hän tarkasteli huonetta, se oli myöskin muuttunut, mutta ei ollut niin kodikas kuin ennen. Täällä ei myöskään enää tuntunut niin hauskalta olla kuin ennen; täällä oli jotain raskasta, jota ei koskaan ollut entisaikaan. Ja tuossa loikoi tuo pieni vaihdokas, aivan kuin hän olisi ollut kotonaan, käski ja määräili aivan kuin tahtoi, eikä kukaan uskaltanut vastustaa häntä.

Mathilde löysi lopuksi jotain, josta hän piti, ja asetti sen Agneksen eteen, mutta Agnes asetti sen aivan rauhallisesti takaisin nuottisäiliöön. Sitte löysi hän rakkaat kansanlaulunsa ja alkoi laulaa niitä.

"No mutta onko nähty moista pientä heittiötä", sanoi Mathilde, — "näihin talonpoikaislauluihin olemme kyllästyneet aikoja sitte; sinähän et muuta tee, kuin hoilotat niitä päivät pitkät; laula nyt jotain, jossa on sisältöä."

"Laulan, mitä tahdon, enkä tahdo laulaa muuta tänä iltana", vastasi Agnes päättäväisesti.

"Monet kiitokset, neiti", vastasi Mathilde ja niiasi hänelle, "sepä on kohteliasta vieraille." Näin sanoen istuutui hän loukkaantuneena sohvannurkkaan.

Kun ylioppilas tuli kotia sinä iltana, kulki hän kauan edestakaisin lattialla, ennenkuin hän meni levolle. Hän otti esiin kuvansa laatikosta ja katseli taasen sitä.

"Omituista, että näiden kahden piti kulkea aivan samaa latua. Ja mies tuli viettelijänä myöskin tämän toisen tytön luokse, mutta hän — — niin, jospa voisi ymmärtää häntä. Että hän voikin elää yhdessä tämän Mathilden kanssa, kutsuen häntä ystävättärekseen — — — ei, nainen on käsittämätön olento." —

Mathilde alkoi kyllästyä pappilaan, ja pappila alkoi ikävystyä Mathildeen. Hän ei voinut koskaan pysyä rauhallisena tahi istua kotona päivääkään, ja jos ihmiset eivät tahtoneet tulla hänen luokseen, meni hän heidän luokseen. Joka kerta sanoi hän, että ihmiset täällä olivat sivistymättömiä ja ikäviä, ja joka kerta kotia palattuaan oli hänellä pussi täynnä heidän virheitään ja tyhmyyksiään, mutta kuitenkin hän meni heidän luokseen.

Niinpä hän sitte eräänä päivänä välttämättömästi tahtoi vierailulle ylioppilaan luo. Agnes sanoi, että se ei sopinut heille naisina; mutta jos Mathilde kerran oli saanut jotain päähänsä, ei ollut niin helppoa saada sitä sieltä pois, ja niinpä hän kiusasi Agnesta niin kauan, kunnes hän ja Agnes eräänä iltapäivänä menivät sitä tietä pitkin, joka vei kapteenintaloon. Agnes ei ollut luvannut varmasti mennä mukaan sisälle, mutta saattoivathan he nyt mennä kappaleen sinnepäin ja nähdä, miten asiat kehittyivät. Ja asiat kehittyivät siten, että he tapasivat ylioppilaan.

"Ovatko neidit kävelyllä?" sanoi ylioppilas ja meni heidän luokseen.

"Niin ollaan", vastasi Mathilde, "ja tiedättekö, minne olemme päättäneet mennä? Teidän luoksenne vierailulle."

Ylioppilas loi häneen ihmettelevän ja puolittain epäilevän katseen.

"Onko se totta?" kysyi hän, "minun täytyy sanoa, että tuopa oli ystävällistä. Onko se totta, Agnes-neiti? Miksi nykäisitte ystäväänne hameesta? Olette asunut täällä niin kauan, ettekä vielä kertaakaan ole käväissyt luonani. Ettekö nyt tahdo seurata mukana?"

Agnes ei oikein tietänyt mitä vastata ja niinpä hän vain kiitti hämillään. He kulkivat edelleen, ja ylioppilas alkoi puhella Agneksen kanssa, aivan kuin ei Mathildea ollenkaan olisi ollut olemassa.

"Anteeksi", sanoi Mathilde ja tuli ylioppilaan luo, "olette saanut kyynärpäähänne suuren tahran", ja hän kohotti kättään pyyhkiäkseen sen pois. "Oh, anteeksi, ilmeisesti erehdyin" — lisäsi hän, hymyili ja käänsi kasvonsa pois, aivan kuin hämillään.

Ylioppilas katseli maahan. Hänellä oli käsivarressa suuri kolo, josta paita pisti esiin. Hän joutui hämilleen samassa, mutta hän malttoi mielensä pian ja kumarsi Mathildelle.

"Näette, etten ole pukeutunut ottaakseni vastaan moisia hienoja vieraita; mutta jos olisin aavistanut tämän kunnian, ette olisi nähneet mitään tahrapilkkua. Ja täällä maalla, katsokaapas —"

"Niin täällä maalla näkee paljon omituista, mutta se on kai täällä muotina", sanoi Mathilde nenäkkäästi.

"Maalla ainakin pitää paikkansa vanha sananparsi, että 'ei ole koiraa karvoista katsottava'", vastasi ylioppilas, "ja se on hyvä sananlasku, eikö ole, Agnes-neiti?"

"Kyllä se on", vastasi Agnes, "mutta ihminen, joka on sisäisesti hyvä, pitäisi kunnianaan olla ulkonaisesti siisti."

Ylioppilas katsoi häneen, Agnes vältti hänen katsettaan.

"Se on totta", vastasi hän lyhyeen. He olivat nyt tulleet veräjälle, joka vei puutarhaan. Agneksen sydän tykytti niin omituisesti, kun veräjä sulkeutui hänen takanaan, ja hän asteli pitkää puistokäytävää, jota vanhat puut reunustivat, taipuen hänen ylitseen. Oli aivan kuin ne olisivat sanoneet: "Nyt vangitsemme sinut, nyt et koskaan pääse enää täältä." Hän sai kovan halun juoksennella ympäri, katsoa jokaista nurmikenttää, joka kukka-istutusta, jokaista pientä puistikon halki kulkevaa polkua. Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän tehnyt sen, mutta nyt oli ylioppilas täällä ja — Mathilde. Hän silmäsi vain salavihkaa ympärilleen, mutta kuinka omituista täällä kuitenkin oli. Vanha, sammaltunut kivipenkki tuolla kauempana; merenjumala, joka seisoi puhaltaen pilliinsä, ilman että vettä juoksi lainkaan; auringonkello ruostuneine viisareineen; vanha harmaa talo, joka seisoi tuossa kuurassa kuin kokoonluhistunut vanhus; kaikki oli muistuttamassa mennyttä aikaa, jolle elämä, leikki, loisto ja auringonpaiste oli antanut eloa, jolloin ei vain kissa istunut leveillä rappusilla ja nuoleksinut käpäliään, vaan nauru ja laulu kaikui sieltä palvelijoiden kiitäessä kauniiden silkkipukuisten naisten keskellä ja tarjotessa viinipikareja. Ja sisällä suurissa viileissä huoneissa ja pitkissä autioissa käytävissä riippui vanhoja esi-isiä valkoisissa tekotukissa ja miekka sivulla lausuen hänet ikäänkuin tervetulleeksi ja kunnianarvoisat isoäidit pitsiröyhelöissä ja ruusut käsissä; nämä isoäidit aivan kuin niiasivat hänelle. Hän kulki äänettömänä tarkastellen tarkastelemistaan; mutta Mathilde kaakotti kuin kana ja juoksenteli ylioppilaan kintereillä; hän näytteli heille kaikki kyökistä kellariin. Vihdoin pysähtyivät he arkihuoneeseen, ja ylioppilas pyysi heitä istumaan.

"No, mitä neidit pitävät talostani?" kysyi hän.

"Kyllä, talo on erittäin sievä", vastasi Mathilde, "mutta jotain puuttuu."

"Ja mikä se on?"

"Teidän pitäisi hankkia vaimo."

"Niinkö arvelette?" vastasi ylioppilas. "Miksi se on niin välttämätöntä?"

"Niin katsokaapas, täällä on autiota, täällä on pimeää ja täällä on tyhjää; mutta hän järjestäisi, koristaisi ja hankkisi jotain uutta; sitte voisitte kutsua vieraita, eikä teidän tarvitsisi istua täällä yksin ja lukea koko päivää. Ja sitte — niin, katsokaas tuolla seisoo tuo tuoli vinossa, ja tämä pöytä se seisoisi nyt tuolla. Tahdotteko auttaa minua muuttamiseen, niin saatte nähdä. — — Eikös nyt näytä sievemmältä? Katsokaas, kaiken tämän voisi vaimo tehdä."

"Myönnän teidän olevan oikeassa", vastasi ylioppilas leikkiä laskien, "enkä tiedä parempaa kuin että autatte minua hankkimaan sen."

"Oh — hän voi olla lähempänä kuin luulettekaan", vastasi Mathilde, rypisti otsaansa ja katseli veitikkamaisesti Agnekseen.

Agnes oli kääntynyt, ei ollut kuulevinaan ja katseli muutamia seinällä riippuvia valokuvia. Oli ilmeistä ettei ylioppilaskaan pitänyt tästä.

"Neidit suonevat anteeksi", sanoi hän hetkisen kuluttua, "tulen heti takaisin." Näin sanoen hän meni huoneesta.

Hän oli tuskin päässyt ulos, ennenkuin Agnes äkkiä kääntyi ja tarttui Mathilden käsivarteen.

"Häpeäisit", sanoi hän posket hehkuen, "käyttää sellaisia sanoja täällä ja — — —"

"Mikä sinua vaivaa? Minäkö häpeäisin? Voitko kieltää, että mielelläsi tahtoisit olla hänen vaimonsa?"

"Mathilde, jos sinä — — —"

Agnes ei saanut sanotuksi enempää; sillä samassa tuli ylioppilas sisään uudessa kauniissa takissa ja takanaan vanha palvelijatar, joka lautasella kantoi hilloa, pikkuleivoksia ja viiniä.

"Tässä on kaikki, mitä minulla on tarjottavana", sanoi ylioppilas, kaatoi laseihin ja tarjosi. "Tervetuloa tänne! Tervetuloa tänne, Agnes-neiti!" sanoi hän ja kilisti hänen kanssaan.

"Niin, ja emmekö saisi samalla toivoa, Agnes, että seuraavalla kerralla, tänne tullessamme, saisimme tavata kauniin, nuoren talonemännän?" sanoi Mathilde.

"Kiitos hyvästä tahdostanne, neiti Ravn", vastasi ylioppilas ja kumarsi; mutta Agnes maisteli vain lasiaan ja asetti sen pöydälle.

"No, mitäs pidätte maalaiselämästä?" kysyi ylioppilas Mathildelta, johtaaksensa keskustelun johonkin muuhun.

"No kyllä — ajaksi — mutta en voisi koskaan ajatella asettua tänne asumaan ainaiseksi. Täällä ei ole koskaan mitään nähtävää ja kuultavaa, ja sitte tapaa niin harvoin ihmisiä, joiden kanssa voi seurustella."

"Aivan samaa sanoi Agnes-neitikin kerran; enpä tiedä, vieläkö hän on samaa mielipidettä. Mutta jos neidit ovat yhtämieltä kanssani, teemme pienen kävelymatkan täällä ympäristössä, niin näytän teille sellaista, mikä on omiansa herättämään mielenkiintoa, ja ihmisiä, joiden kanssa voi hyvin seurustella."

"Niin, tehkäämme se", sanoi Mathilde, "se on hauskaa; meillä ei ole kuitenkaan mitään tehtävää tänään."

"Mutta kunhan isä vain ei hätäile", vastasi Agnes; "ennen hämärää täytyy meidän olla kotona."

"No hän ei totta totisesti kaipaa meitä", vastasi Mathilde ja kiinnitti neulalla vaippaansa, "voimme mennä nyt heti."

"Te teette aina vastaväitteitä, Agnes-neiti", sanoi ylioppilas.

"Teenkö?" vastasi Agnes, ja hän seurasi mukana.

He kulkivat kappaleen tietä pitkin, sitte poikkesivat he syrjäpolulle ja lähtivät kulkemaan yli peltojen. Siellä seisoi mies, kaivellen perunamaata. Ylioppilas seisahtui hänen eteensä.

"Toivotan onnea työhön, Hannu", sanoi hän ja tervehti; "kuinka voi äitisi?"

"Kiitos kysymästä, hän voi hyvin", vastasi Hannu ja katseli ylös työstään. "Sinulla on seuraa tänään."

"Niin, enkös ole mielestäsi joutunut hienoon seuraan?"

"Niin, se on varma. Komeutta kyllä näkee maailmassa." Hän seisoi nojaten lapioon. "Katsos, ylioppilas, mitä tänään löysin", sanoi hän hetkisen kuluttua ylioppilaalle, hiljentäen ääntään ja ottaen taskustaan vanhan hopearahan, jonka hän oli löytänyt pellosta, "se oli myöskin uudenuutukainen ja kiiltävä kerran, mutta sen täytyi kuitenkin maahan."

Hänen kasvoillaan oli omituinen ilme hänen tätä sanoessaan.

"Niinpä kyllä, maa ottaa suurimmat rikkautemme", vastasi ylioppilas, "mutta kerran ne kuitenkin etsitään kätköstään ja annetaan meille takaisin, Hannu."

"Niinhän ne sanovat", vastasi Hannu ja työnsi lapion multaan niin voimakkaasti, että se vajosi pitkälle ylös varteen.

"Näittekö hänet?" kysyi ylioppilas Agnekselta, heidän kulkiessaan edelleen.

"Kyllä", vastasi Agnes.

"Saatoitteko ymmärtää häntä?"

"En, mutta näin, että jokin oli koskenut häneen kovasti."

"Hän oli kihloissa seudun kauneimman tytön kanssa. Sitte sairastui morsian ja kuoli juuri ennen häitä. Nyt menemme pistäytymään hänen äitinsä luo."

Mathilde oli tullut kauas edelle, hän kun oli jatkanut matkaa toisten pysähtyessä. Ylioppilas ja Agnes kiiruhtivat saavuttaaksensa hänet.

"No, nytpä sait jotakin mieltäylentävää kuullaksesi?" sanoi Mathilde Agnekselle.

"Jos aiotte näyttää meille kaikki ne merkillisyydet, joista puhuitte, herra ylioppilas", sanoi hän samassa hetkessä ylioppilaalle, "älkää silloin pysähtykö jokaisen talonpojan kohdalla."

"Niin, mutta hän oli ensimäkien merkillinen olento", vastasi ylioppilas nauraen, "ja tuossa näette toisen." Hän osoitti tien vieressä olevaa pientä torppaa.

"Tahdotteko, että menemme sinne?" kysyi Mathilde hämmästyneenä.

"Niin, mikäpä estäisi?" kysyi ylioppilas.

"Tuohon kurjaan tölliin, jossa arvatenkin on niin tukahduttavaa, ettei siellä voi hengittää."

"Oh, minä olen hengittänyt siellä niin monta kertaa, eikä se ole lainkaan niin vaarallista, kuin miltä näyttää", vastasi ylioppilas. "Uskokaa minua, ettette tarvitse sitä katua."

Mathilde seisoi hieman epäröiden ja katseli mustaa oven kynnystä, mutta lopuksi kääri hän hameet aivan jalkojen ympärille, kohotti ylös helmat ja kulki varpaillaan kivitetyn eteisen lattian yli. Ylioppilas kolkutti, ja he menivät sisälle. Se oli tavallinen talonpoikaistalo, tulisija keskellä lattiaa, katto savuttunut, mutta muuten siellä oli kylläkin puhdasta ja raikasta. Mathilde näytti kuin puusta pudonneelta. Tuvassa istui noin 70 vuoden vanha talonpoikaisvaimo, jolla oli niin rauhalliset ja valoisat kasvot, että näytti siltä kuin koko hänen elämänsä olisi ollut auringonpaisteinen. Hän nousi ja tuli heidän luokseen. Ylioppilas ojensi kätensä hänelle.

"Kiitos viimeisestä", sanoi ylioppilas.

"Kiitos itsellesi viimeisestä", vastasi vaimo ystävällisesti, "sinulla on vieraita mukanasi tänään."

"Tuo on papin tytär, ja tämä tässä on hänen ystävänsä kaupungista. He tahtoivat mielellään nähdä, miten tulet toimeen."

"Vai niin — tervetuloa", sanoi vaimo ja ojensi kätensä Mathildelle, jonka täytyi ottaa se vastaan, niin vastenmielistä kuin se hänestä olikin. "Tervetuloa", sanoi hän Agnekselle ja ojensi hänelle kätensä, "minun olisi kyllä pitänyt tuntea sinut; mutta he kasvavat niin nopeaan, että heitä ei voi tunteakaan. Olin kirkossa, kun sinut vietiin kastettavaksi. Mutta nyt istuutukaa ja levätkää hetkinen."

"Kiitos, kiitos", vastasi ylioppilas ja istuutui penkille. Agnes istuutui aivan viereen. Mathilde katseli ympärilleen, löytääksensä tuolin; mutta kun hän ei sellaista huomannut, levitti hän nenäliinansa penkille ja istuutui sille. Kaisa meni hyllyn luokse ja kaatoi maitoa puukuppiin. Hän maisteli ensin, oliko maito tullut happameksi, sitte hän tuli Mathilden luokse ja tarjosi sen Mathildelle.

"Voitpa olla janoinen", sanoi hän ja ojensi kupin hänelle.

Mathilde näytti aivan kauhistuneelta.

"Ei, monet kiitokset", vastasi hän, niin pian kuin saattoi.

"Kuppi on puhdas", sanoi Kaisa ystävällisesti.

"Ei, monet kiitokset", sanoi Mathilde taasen, ja sitte otti Agnes kuppinsa ja joi, ja ylioppilas senjälkeen.

"No, minkälainen elämäsi on, Kaisa?" kysyi ylioppilas, kiitettyään maidosta.

"Kyllä, kiitos, elän hyvissä oloissa ja olen Jumalan kiitos terve."

"Minulla on terveiset Hannulta."

"Sinä olet tavannut hänet?"

"Mitenkäs hän jaksaa; alkaako haava parata?"

"Eipä niinkään; syvästä haavasta jää syvä arpi, eikä ole helppoa saada sointua viuluun, kun kielet ovat lauenneet", vastasi Kaisa hiljaa. Hän kääntyi ja pyyhki silmiään kädellään.

"Mutta Herramme voi sitoa sen, mihin toinen ei kykene", sanoi ylioppilas.

"Hän voi sen, ja hän tahtoo sen myöskin, kun hänen aikansa tulee", vastasi Kaisa.

Hän puhui niin tyynesti, lempeästi ja luottamusta herättävästi; ei sanoissa eikä kasvonpiirteissä ollut mitään katkeraa. Agnes katseli ihmetellen häntä. Ylioppilas puheli hänen kanssaan kauan. Mutta Mathilde istui väänneskellen itseään penkillä ja katsellen levottomasti ylioppilaaseen, eikö hän pian vaikenisi. Vihdoin hän nousi. Kaisa kätteli heitä taasen, kiitti vierailusta, ja pyysi Agnesta pian tulemaan takaisin. Tuskin olivat he tulleet ulos, ennenkuin Mathilde alkoi torua ja pudistella hamettaan.

"Enpä ole ennen nähnyt mokomaa, tarjota meille maitoa mustasta maljasta, josta hän ensin itse juo. Ja missäs se on, mitä meidän piti nähdä?" kysyi hän ylioppilaalta.

"Olette nähneet sen", vastasi ylioppilas.

"Jos tuo vanha eukko oli niin merkillinen, niin Jumala varjelkoon minua moisista merkillisyyksistä."

"Ettekö nähnyt, että tuolla vanhalla maalaiseukolla oli kasvonpiirteet ja olento, jota kuningatar saattaisi kadehtia? Ettekö nähnyt, että kaikessa, mitä hän sanoi ja teki, yksinpä vähäpätöisimmissäkin pikkuseikoissa, oli arvokkaisuutta."

"Niin, monet kiitokset, mutta mieluimmin tahdon päästä näkemästä moista", vastasi Mathilde ja keikahutti päätään, "te olette nyt niin kiintynyt talonpoikaistapoihin ja talonpoikaisoloihin, että te jonakin kauniina päivänä sanotte, että parasta on olla pesemättä lattioita, olla tuuleuttamatta ja syödä puuroa joka ateriaksi." Ylioppilaan täytyi nauraa.

"Niin, ne muut merkillisyydet, joita minulla on näytettävänä, eivät ole hiuskarvaakaan parempia", sanoi hän, kohauttaen olkapäitään, "niin että, jos —"

"Kiitos, olen saanut kylläkseni", vastasi Mathilde, "nyt tahdon mennä kotia. Tuletko mukana, Agnes?"

"Ei, te kai seuraatte minua, vai mitä?" sanoi ylioppilas reippaasti, kääntyen hänen puoleensa.

"Ei, kun Mathilde — —"

"Oh, äläpä anna minun häiritä, minä löydän kyllä tien yksinkin kotia, ja jos sinulla on halua nähdä enemmän moista ihanuutta, niin ole hyvä."

"Tehän olette niin monet kerrat ennen kävellyt yksin minun kanssani. En kai minä ole vaarallisempi nyt kuin silloin", sanoi ylioppilas.

"Ette — mutta —", sanoi Agnes venyttäen sanoja.

"Ei, se on vain uhmailua, Agnes, eikä muuta", sanoi Mathilde, "katsos, nyt menen minä."

Agnes seisoi vielä epäröiden.

Ylioppilas meni hänen luokseen. "Olen harvoin pyytänyt teiltä mitään", sanoi hän vakavasti, "mutta tänään pyydän teitä seuraamaan minua."

"Mutta sopiiko se myöskin?"

"Hyvästi, hyvästi", sanoi Mathilde ja juoksi nauraen kedon yli. "Kunpa teillä olisi hauskaa", lisäsi hän pisteliäästi, "ja nytpä älä liiaksi kaipaa minua, Agnes."

Ylioppilas ja Agnes katselivat toisiaan, nuo kaksi vanhaa ystävystä seisoivat yksin, kiusanhenki oli poissa, ja kaikki oli tullut niin hiljaiseksi hänen mentyään. He kulkivat hetkisen ääneti rinnatusten, mutta molemmat olivat tyytyväisiä siitä, että Mathilde laverteluineen oli poissa.

"Näittekö muuta tuossa vaimossa kuin eukon, Agnes-neiti?" kysyi ylioppilas. "Ette kuitenkaan koskaan voisi loukata ketään, niinkuin teidän ystävättärenne on loukannut tätä vaimoa tänään?"

"Mathilde ei lainkaan tunne maalaistapoja täällä", vastasi Agnes.

"Ei, mutta voi vaatia ihmisiltä, jotka kutsuvat itseään sivistyneiksi, että he uskovat löytyvän muitakin sivistyneitä ihmisiä kuin he itse, vaikkakaan nämä ihmiset eivät ole sivistyneitä aivan heidän säädöksiensä mukaan. Ja kun ajattelee näiden kahden kasvoja, kaupunkilaisnaisen ja talonpoikaisvaimon, niin tiedän kyllä, minkä minä valitsisin."

"Niin, hänellä oli omituiset kasvonpiirteet, hän on varmaankin kärsinyt paljon, se vaimo?"

"Niin, hän on kärsinyt paljon. Hänellä oli kuusi poikaa, kaikki kelpo poikia, he ovat sortuneet hänen ympärillään, hänen jäädessään pystyyn. Kaksi hukkui isän kanssa syysyönä merellä; yksi heistä satutti itseään kuolettavasti tunturilla, kun hän tahtoi pelastaa toista, ja kuoli heti tämän jälkeen, ja kaksi kuoli isoonrokkoon. Viimeisen oli nyt jatkettava sukua, silloin kuolee hänen morsiamensa, ja hän kadottaa sekä rohkeuden että voiman. Ja kaikkea tätä täytyy äidin katsoa; hänen täytyy rohkaista, lohduttaa ja koettaa kohottaa poikaa, vaikkakin hän on vajota maahan surusta. Mutta ei koskaan ole kuultu valittavaa sanaa; ei koskaan ole nähty muita kasvoja kuin nämä rauhalliset ja tyynet, jotka aina ovat alttiit kaikkia auttamaan. Ihmiset kirjoittavat nyt niin paljon kirjoja, maalaavat ja pystyttävät muistomerkkejä milloin millekin, mutta se suuruus, mikä piilee siinä, että kärsii kestävästi niinkuin erityisesti naiselle on ominaista, se saa harvoin sanan osakseen. Ja kun runoilijat tahtovat kuvata suurta surua, valitsevat he mieluimmin sen mikä repii tukkaansa ja epätoivoisena kirkuu taikka sen, joka säilyttää miehen kuolinnaamiota, eikä voi unohtaa rakkaita kasvonpiirteitä. Mielestäni he mieluummin voisivat valita sen, joka surusta tulee hiljaiseksi ja äänettömäksi ja jonka kasvoilla kuitenkin aina on sama lempeä ja kiitollinen ilme. Hän on varmasti kauniimpi ja suurempi, niin totta kuin on kauniimpaa ja suurempaa antaa kuin ottaa."

Ylioppilaan tätä sanoessa oli hän tullut toisen mökin luokse, joka oli tien varrella.

"Tänne menemme sisälle", sanoi hän Agnekselle, "niin saatte nähdä toisen naisen, joka myöskin on suuri, vaikkakaan hän ei itse tiedä sitä." Hän avasi oven ja meni sisälle. Eräällä tuolilla istui valkohapsinen vanhus. Hän ei noussut heidän tullessaan sisälle, hymyili vain ja nyökäytti päätään ylioppilaalle. Ylioppilas meni hänen tuolinsa luokse.

"Tässä tulen papin tytär mukanani", sanoi hän, "hän tahtoi nähdä, miltä tuvassasi näyttää."

"Vai niin, papin tytär", toisti vanhus, ja näki, kuinka hän vilkastui, "niin, niin, pappi on kelpo mies, ja hän saarnaa hyvin, kun kuulin häntä viimeksi, niin sen hän teki, ja tunsin hänet aina siitä, kun hän oli pieni poika — vai niin, vai niin, vai on se papin tytär." Vanhus istui päätään nyökytellen ja katseli Agnesta.

"Missä Ingrid on tänään?" kysyi ylioppilas.

"Ingrid? — niin, hän tulee pian", vastasi vanhus, "mutta ajattele, papin tytär — niin ja hänen isoisänsä, tunsin ne kaikki, — ohoh — ohoh — kuinka aika kuluu; olen 90 vuoden vanha nyt, tiedäppä se — 90 vuoden vanha."

Hänen siinä istuessaan ja leperrellessään itsekseen tuli Ingrid sisälle. Hän näytti vanhalta, noin 50-vuotiaalta, oli pieni ja laiha, mutta niin kevyt, niin kevyt. Hän jäi hämmästyneenä seisomaan, nähdessään vieraat.

"Ei, mitäs näenkään, eikös se ole ylioppilas ja eikös se ole Agnes myöskin — ei, että tahdoitkin käväistä luonamme täällä, missä on niin yksinkertaista; täällä on nyt myöskin niin siivotonta tänään — istu alas —" ja Ingrid pyyhki penkin esiliinallaan, siivosi huoneessa ja puhui samalla kertaa.

"Kuules — tämä on papin tytär", sanoi vanhus Ingridille ja havahti aivan kuin uudestaan.

"Niin luuletkos, etten Agnesta tunne? Olen nähnyt hänet niin usein kirkkomaalla; kyllä kai nyt minä tunnen hänet, mutta että tahdoitkin käväistä meitä katsomassa. — —"

Sama toistui uudestaan. Vanhus puhui isoisästään ja kaikista vanhoista muistoistaan ja lopetti aina seuraavin sanoin: "vai niin, vai on se papin tytär", ja Ingrid ei voinut unohtaa sitä, että hän tahtoi käväistä siellä sisällä, missä oli niin yksinkertaista.

Heidän ulos tultuaan sanoi ylioppilas Agnekselle: "Nyt olette tehnyt hyvän työn tänään, Agnes-neiti. Näittekö, kuinka iloisiksi he tulivat, vain siksi, että tulitte. Uskokaa minua, että tämä eukko, joka nyt melkein uudestaan on lapsi, ei voi unohtaa tätä niin pian, hän on, niin kauan kuin hän elää, puheleva tästä käynnistä itsekseen. Ja Ingrid — kun näkee hänet, kukapa silloin luulisi hänessä olevan jotain suurta. Hän näyttää kuitenkin niin pieneltä ja vaatimattomalta. Mutta hän on tehnyt, mitä niin monet eivät olisi tahtoneet tehdä. Hän istui tuolla vanhan isänsä kanssa, joka oli rampa, eikä voinut tehdä työtä. Silloin häntä kosii eräs rikas talonisäntä, mutta sillä ehdolla, että isä ei seuraisi mukana. Hän tahtoi maksaa jotain hänen puolestaan, ja hänet sijoitettaisiin elätiksi jonnekin pitäjään, Hän piti tästä miehestä, mutta hän valitsi isän. Monena, monena vuotena on hän nyt hoidellut häntä, kantanut hänet joka ilta vuoteeseen ja joka aamu takaisin tuoliin, tehnyt työtä käsillään kuten voimakkain mies elättääkseen heitä molempia, ja kuitenkin on hän aina tyytyväinen ja iloinen. Kuinka moni matkustaja onkaan nähnyt hänen seisovan mökin ulkopuolella rankkasateessa, ruskeassa päällysnutussa, ruskea hattu päässä muokkaamassa maata. Matkustaja on ehkä nauranut ja osoittanut häntä, vieraat naiset ovat tuijottaneet häneen lornjettinsa läpi, ja hänestä on kerrottu niinkuin mistäkin pilakuvasta vieraiden huvittamiseksi seurapiirissä. Ei kukaan ole uneksinut, että tässä naisessa oli sisältöä, joka oli kullan arvoinen."

Agnes oli kuunnellut häntä tarkkaavasti. Hän näytti miettivältä.

"Kuinka omituista, etten ole aikaisemmin kuullut mitään tästä", sanoi hän, "ja kuitenkin olen elänyt täällä niin monta vuotta. Mutta kuinka onnellinen se nainen mahtaneekaan olla, jolla on varma elämäntehtävä, jolla on yksi ainoa, jolle hän voi uhrautua, jolle hän voi elää."

Ylioppilas katseli Agnesta. Hänen viimeisissä sanoissaan ilmeni sellainen lämpö, että saattoi ymmärtää sanotun kauan olleen kätkössä sydämessä, silmäripset värähtelivät, mutta hän ei katsonut ylioppilaaseen, hän katseli ilmaan, aivan kuin hän siellä olisi voinut nähdä jotain.

"Eikö teillä ole elämäntehtävää, Agnes-neiti?" sanoi ylioppilas hillitysti, mutta sydämellisesti. "Ei ole ainoatakaan ihmistä, jolla ei olisi elämäntehtävää, ja kaikkialla, missä on rakkautta, on myöskin elämäntehtävää. Välttämätöntä on vain saada elämäntehtävänsä selväksi. Ajatelkaahan vain, kuinka paljon voisitte vaikuttaa täällä. Sillä, uskokaa minua, kaikki ei ole niin valoisaa ja suurta kuin se, mitä olen teille tänään näyttänyt. Täällä on lapsia, joiden täytyy kulkea repaleisina ja likaisina, jotka päivisin vain piehtaroivat ulkona, tappelevat ja tekevät kaikenlaisia kepposia, siksi että heidän äidillään ei ole mitään työtä, mihin panna heitä, joiden usein täytyy nähdä isän tulevan juovuksissa kotia, kiroilevan ja joutuvan toraan heidän äitinsä kanssa. Täällä löytyy niitä, jotka päivä päivältä uurastavat, elää retustavat ja jotka eivät ajattele muuta kuin ruokaansa joka ateriaksi. Täällä on raakuutta ja tietämättömyyttä, josta tuskin voitte uneksiakaan. Täällä teillä on laaja vaikutusala, Agnes-neiti, sillä naisen käsi voi ulottua paljoa kauemmaksi kuin miehen koskaan voi. Te voisitte hommata muutaman näistä lapsista pappilaan, panna ne hieman työhön puutarhaan taikka käsitöihin, te voisitte puhua hieman ystävällisesti ihmisten kanssa välistä — jo siten tekisitte siunatun teon. Te voisitte silloin koota siunausta ja esirukouksia ympärillenne, ja sellainen yksinkertainen naissielu kuin Ingrid voi rukoilla."

Ylioppilas vaikeni ja katseli Agnesta, mutta hän vain tuijotti eteensä ja kulki edelleen.

"Mutta arka ette saa olla", jatkoi ylioppilas. "Usein tarvitaan rohkeutta mennä köyhän tupaan tai istua sairasvuoteen ääressä; mutta se maksaa vaivan, uskokaa se. Kuolema silmien edessä unohtaa ihminen kaikki ne kevyet jaaritukset, joilla hän muuten voi salata ajatuksensa, mutta silloin saatte nähdä ihmisen sellaisena kun hän todellisuudessa on. Ja mikä ihana ajatus onkaan siinä, että on saanut tehdä vähän kaikesta siitä, mitä on määrätty tekemään. En voi ajatella mitään, mikä voi tehdä ihmisen enemmän onnettomaksi, kuin se, että hänen elämänsä lopussa täytyy silmätä takaisin elämään, missä näkee vain omat maalatut kasvonsa peilistä; en tiedä mitään kurjempaa kuin täytyä tunnustaa, että oma elämä on ollut sisällyksetön, ja kuitenkin samalla oivaltaa, ettei muuta kysytä kuin: 'elämäsi sisällys'. Se on kauheaa. Ja kuitenkin alottavat useimmat asettamalla elämänsä eteensä ja sanovat: 'meillä on pitkä elämä elettävänä.' Sitte unohtavat he elää, sen sijaan että he aina alottaisivat kuolemalla ja tämän järkähtämättömän opettajan edessä kysyisivät itseltään: 'mitä on elämä?' Ymmärrättekö minua, Agnes-neiti? Ja tahdotteko nyt sanoa, ettei teillä ole omaa elämäntarkoitusta?"

Ylioppilas vaikeni hetkiseksi, hän katsoi taasen Agnesta, mutta tämä oli taivuttanut kasvonsa alas, ja hän saattoi vain nähdä rinnasta, joka nousi ja laski, että hänen sanansa olivat tunkeutuneet sydämeen.

"Se mikä on suurta kristillisessä rakkaudessa", sanoi ylioppilas taasen, "on että se ei valitse yhtä ainutta, jota se palvelee epäjumalanaan ja sitte sulje silmänsä kaikille muille, vaan että se menee kaikkien luokse. Ja sitä yhtä, jonka on valinnut, se olkoon sitte mies, vaimo tai vanhemmat, sitä rakastettakoon siten, että sydän tulee sitä lämpimämmäksi ja vastaanottavaisemmaksi kaikkia kohtaan." Ylioppilas katsoi Agnesta, sitte sanoi hän hitaasti: "Enpä tiedä, uskallanko sanoa, mitä ajattelen."

"Kyllä, sanokaa se, sanokaa se", sanoi Agnes hiljaa.

"Teillä on myöskin yksi ainoa, Agnes-neiti, joka istuu kotona ja odottaa rakkauttanne, ja se on teidän isänne. Luuletteko hänen olevan onnellinen? Tai olisinko ehkä päätellyt väärin hänen kasvonilmeistään? Minusta häneltä puuttuu jotain, ystävällistä kättä, joka ei parempaa tiedä kuin tehdä hänen olonsa kodikkaaksi, rakastavaa silmää, joka seuraa häntä ja voi lukea hänen ajatuksensa, sydäntä, joka voi unohtaa omansa hänen vuoksensa, vaikkakin se tuottaisi pientä kamppailua. Hän ei ole koskaan puhunut siitä, hän tuskin itse tietää siitä, mutta — ettekö luule, että voisitte olla jotain enempää hänelle, Agnes-neiti?"

Agnes ei vastannut, mutta tiellä putosi muutamia kyyneleitä, joita hän koetti salata. He kulkivat äänettöminä vieretysten aivan pappilan veräjälle. Siellä antoi ylioppilas Agnekselle kätensä.

"Hyvästi, Agnes-neiti", sanoi hän, "ja kiitos tästä päivästä."

Agnes tarttui käteen, hän tahtoi sanoa jotain, mutta hän ei saanut sanotuksi, eikä ylioppilas irroittanut kättä.

"Kiitos — kiitos kaikesta, mitä olette sanonut tänään, ja kaikesta, mitä olette ollut minulle", huudahti hän viimein; mutta sitte hän riistäytyi nopeasti irti ja meni reippaasti tietä pitkin. Ylioppilas seurasi häntä katseillaan. Hän tunsi vielä Agneksen lämpimän käden omassaan, sillä hän oli puristanut niin luottavaisesti puhuessaan. Ylioppilas tahtoi nähdä, kääntyikö Agnes — ei, hän ei kääntynyt; tuonne hän katosi ja vain huoneen lampunvalo pilkotti ikkunasta.

Agneksen sydäntä poltti, hänellä oli sellainen halu saada sitä kevennetyksi; hän juoksi rappusia ylös huoneeseensa, heittäytyi sänkyyn ja purskahti itkuun.

"Herra Jumala, anna minulle anteeksi", huokasi hän, "anna minulle anteeksi, Herra Jumala! — — Tee minut voimakkaaksi, anna minulle voimia voida rakastaa isääni, niinkuin minun täytyy — anna minulle anteeksi, Herra Jumala — älä hylkää minua, vaan tee minut vahvaksi ja anna minun rakastaa isääni!"

Hän itki itkemistään, rukoillen tavan takaa, mutta lopuksi itkuntyrske heikkeni, alkaaksensa aina uudestaan. Vihdoin makasi hän aivan hiljaa, pää piiloitettuna tyynyyn. Ei kuulunut hiiskaustakaan, myrsky oli riehunut loppuun. Sitte hän nousi, meni kirjakaapin luo ja otti vanhan kirjansa, ylioppilaan kirjan, esiin. Hän sytytti kynttilän ja alkoi lukea; hän luki sivun, mutta sitte tulivat ajatukset. Hän laski kätensä alas kirjalle ja painoi päänsä käsiinsä, ja siten makasi hän pitkän aikaa.

Joku tuli ylös rappusia ja pysähtyi kynnykselle. Se oli Mathilde. Hän näki Agneksen makaavan siinä.

"No, oletkos palannut?" sanoi Mathilde ja meni hänen luokseen. Agnes ei liikkunut. Mathilde luuli hänen nukahtaneen, hiipi varpaillaan tuolin taa ja kurkisti hänen olkapäänsä yli kirjaan. Ja sitte luki hän ääneen, pilkallisesti korostaen: "Löytyykö missään naista, joka tuntee oman horjuvaisuutensa ja joka ei ainakin kerran elämässään ole toivonut miehen kättä tuekseen. Mutta löytyykö missään myöskään naista, joka ei kainosti ole salannut tätä ajatusta, vaatimattomasti odottaen kunnes häntä etsittäisiin, vaikkapa hän sitte olisi saanut odottaa kuolemaansa asti. Tätä kuolemaa hänen sydämensä tuli ehkä jouduttaa, mutta hän toivoo mieluummin sen kuluttavan hänet, kuin että hän antaisi sen tulla ilmi."

"Ha—ha—ha! Ei, sepä on verratonta!" — ja Mathilde nauraa hohotti. "Agnes! Agnes!" huusi Mathilde, pudistellen Agnesta, "oh, rakkaani, annappa minun lukea edelleen", ja hän veti kirjan hänen käsiensä alta.

Agnes hypähti ylös ja kiskaisi kirjan Mathildelta. "Älä koske kirjaan, sanon sinulle. Se on aivan liian hyvä tullaksensa sinun silmiesi tahraamaksi." Mathilde otti askeleen taaksepäin, hän tuijotti hämmästyneenä Agnekseen, joka seisoi vihastuneena ja kiihtyneenä kuten ärsytetty eläin häkissä.

"Mikä sinua vaivaa?" sanoi hän, "ei suinkaan hän jo ole kosinut, sinua?"

"Älä mainitse hänen nimeään, kuuletko", huusi Agnes, ja nyt puhkesi kaikki se ilmi, mikä niin kauan oli kytenyt.

"Sinä puhut hänestä", sanoi hän, "sinä, joka et edes ole kyllin arvokas suutelemaan hänen kengänpohjiaan. Hänellä on henkeä ja sydäntä, mutta mitä sinulla on? Hän voi sanoa jotain, jossa on järkeä ja ajatusta, mutta mitä sinä voit sanoa? Hän voi tehdä jotain, joka on hyvää ja hyödyllistä, mutta mitä sinä voit tehdä? Sinä olet hiipinyt tänne varastaaksesi talon rauhan; sen olet tehnyt. Sinä olet vanginnut minut ja aikonut tehdä minusta samanlaisen turhamaisen riikinkukon, kuin itse olet. Olet tahtonut ohjata minut samaan tyhjyyteen ja ajattelemattomuuteen, missä itse elät. Arvelit minun olevan kuin käsineen, jonka saattoi vetää päälle ja heittää pois sinun mielesi mukaan. Sellainen olen myöskin ollut; olen ollut kuin kurja koiranpentu, tottelevainen ja tahdoton; mutta nyt en ole enää kauemmin, näetkös. Nyt olen havahtunut, ja hän on herättänyt minut, juuri hän; ja nyt näen sinut sellaisena kuin todellisuudessa olet, ja nyt en tahdo enää kauemmin elää kanssasi, ei, en tahdo. Sinä olet vieroittanut minut isästäni, niin olet. Sinä olet vieroittanut minut ympäristön kansasta, joka on sinua paljon parempi. Sinä olet vieroittanut minut Jumalasta, niin, sen olet tehnyt. Mutta nyt en siedä sitä enää kauemmin. Ulos, pois silmänräpäyksessä, en tahdo nähdä sinua täällä."

Mathilde oli tullut kalman kalpeaksi. Hän puristi suunsa yhteen, mutta Agnes kiiti ulos, alas rappuja ja sisälle isän huoneeseen.

Pappi istui kirjoittaen lampun valossa, kun ovi temmattiin auki, ja Agnes astui sisään, silmät punaisina ja mieli kuohuksissa. Hän vaipui isän eteen, painoi kätensä hänen polvilleen ja katseli niin rukoilevasti isään.

"Anteeksi, isä! Anna minulle anteeksi kaikki mitä olen rikkonut sinua vastaan." Hän purskahti taasen itkemään ja asetti päänsä hänen polvilleen.

Pappi otti ihmeissään silmälasit käteensä ja asetti ne pöydälle. Sitte hieroi hän silmiään ja katseli kummastellen Agnesta.

"Mutta rakas lapseni, mitäs tämä nyt merkitsee", sanoi hän ja tahtoi nostaa hänet ylös, "mitäs olet minulle tehnyt?"

"Ei, ei, isä!" änkytti Agnes, "anna minun maata tässä, kunnes olet sanonut minulle, että annat minulle anteeksi. Niin, olen tuottanut sinulle surua, en ole ollut sellainen kuin minun olisi pitänyt olla sinua kohtaan. Olen nyt muutaman vuoden kulkenut täällä ajatellen vain itseäni, enkä sinua. En ole tehnyt oloasi kodikkaaksi, en puhunut kanssasi, en tehnyt mitään sinun hyväksesi."

Kyynel kimalteli papin silmässä. Hän nosti hänet ylös ja asetti hänet syliinsä. Hän pyyhki kostean tukan pois otsalta ja suuteli kyyneleen kostuttamia silmiä.

"Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi!" sanoi hän lempeästi, "etkö ole ollut minulle mitään? Olethan ollut ainoa, mikä minulla on ollut."

Agnes oli taivuttanut päänsä hänen rintaansa vasten.

"Olet niin hellä ja hyvä minulle, isä, en ansaitse sitä; mutta nyt lupaan minä tehdä parannuksen; niin, sen lupaan, ja sittepä pidämme kodikasta ja hauskaa täällä, kuten entisaikaan."

Pappi hymyili, taputteli häntä poskelle ja painoi rintaansa vasten; Agnes lepäsi niin turvallisesti ja hyvin kuten lapsi äitinsä sylissä.

Vinniltä kuului melua ja hälinää. Matkakirstuja ja laatikoita vedeltiin, ovia avattiin ja suljettiin, ja pian kuulivat he kimeän naisäänen huutavan: "Halvar! Mari! Niels!"

Ihmisiä juoksi edestakaisin rappusissa, ja sieltä kuului loppumaton melu. "Rakas lapsi, mitä tämä merkitsee?" kysyi pappi kuulostaen.

"Oh — se on vain Mathilde!" vastasi Agnes säikähtäneenä, painaen päänsä vieläkin lujemmalle isän rintaa vasten.

Pian seisoi Mathilde ovessa. Hän oli matkapuvussa, päällystakki ja hattu päässä.

"Nyt kiitän teitä kaikesta", sanoi hän pisteliäästi, niiaten ovessa. "Kiitos osoittamastanne vieraanvaraisuudesta."

"Hyvä ystävä, mitäs tämä merkitsee?" sanoi pappi, tahtoen nousta, mutta Agnes kiersi molemmat kätensä hänen kaulansa ympärille, ja niinpä hänen täytyi istua.

"Aiotteko matkustaa?"

"Niin, on kai sitä pakoitettu matkustamaan, kun melkein heitetään ovesta", sanoi Mathilde ja nauroi katkerasti, "minä en suinkaan häiritse täällä enää ketään."

"Mutta" — alkoi pappi taasen.

"Oh, kysykää neidiltä tuossa, niin saatte kyllä tiedon", vastasi Mathilde ja tahtoi mennä.

"Mutta rakkaani, ulkonahan on pimeää", ja pappi koetti taasen nousta, mutta ei voinut; "matkalla ei kai ole sellaista kiirettä, ja yöksi kuitenkin jäänette tänne."

Agnes ei vastannut mitään, vaan painautui aivan isään kiinni, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Ei, älä pyydä häntä jäämään, isä."

"Ei, Jumala varjelkoon minua jäämästä tänne kauemmaksi aikaa", vastasi Mathilde, "olisipa todellakin synti, elleivät he kaupungissa saisi tietää niin pian kuin suinkin, minkälaista kohtelua täällä saa osakseen, ja lähimpään kievariin kyllä vielä ehdin tänä iltana."

"Mutta minun kiesini te ainakin — —"

"Ei, monet kiitokset, minä en toden totta tahdo turmella mitään teidän komeudestanne täällä, ja talonpoikaisrattaat ovat jo ulkopuolella. Ja lopuksi monet kiitokset minun puolestani." Mathilde niiasi taasen armollisesti, ja pian kuulivat he Halvarin tulevan koluuttaen hänen matkakirstuaan, piiska läjähti ja Mathilde oli poissa.

Mikä hiljaisuus syntyikään samassa! Saattoi kuulla suuren kellon raksutuksen ulkona keittiössä, muuten ei mitään ääntä. Vierashuoneessa paloi lamppu niin kirkkaasti ja levitti lämmintä valoaan yli koko huoneen ja niiden kahden, jotka siellä istuivat, papin ja hänen tyttärensä. Hän oli kietonut kätensä niin uskollisesti tyttärensä ympärille, tarkasteli häntä lempein katsein ja silitteli silloin tällöin pois jonkun suortuvan, joka putosi hänen silmilleen. Ja hän makasi hiljaa silmät suljettuina, kuten marmorikuva, ja nautti rauhaa, sitä rauhaa, jota hän niin kauan oli kaivannut.

Mutta tiellä kohisi kylmä tuuli nuoressa lehdikössä, ja siellä istui Mathilde kärryillä, toruen kyytipoikaa.

Seitsemäs luku.

VOITTO.

Muutamaa päivää myöhemmin tapasi ylioppilas Agneksen tiellä. Hän näki ihmeekseen, että Agnes kulki yksin.

"Missä ystävättärenne on, Agnes-neiti?" kysyi hän.

"Ketä tarkoitatte?"

"Neiti Ravnia, tietysti."

"Mathilde ei ole ystävättäreni."

"Eikö hän ole ystävättärenne?"

"Hän oli kerran", vastasi Agnes, "mutta Jumalan kiitos, siitä on kauan."

Ylioppilas katseli häntä; hän seisoi siinä niin tyynenä, vakavana ja itsetietoisena. Hän ei ollut koskaan nähnyt Agnesta niin varttuneena naisena.

"Mutta hän ainakin asuu luonanne?" kysyi ylioppilas vielä enemmän hämmästyneenä.

"Ei enää", vastasi Agnes tyynesti.

"Mutta mikäs hänet on karkoittanut? Hänenhän piti olla täällä koko kesä?"

"Minä olen hänet karkoittanut", vastasi Agnes, ja hänen äänessään oli lujuutta ja varmuutta; hän oli varma asiastaan. "En kestänyt kauemmin tätä valhe-elämää."

Ylioppilas seisoi hiljaa, hän tuijotti hämmästyneenä Agnekseen, mutta sitte välähti hänen silmissään ja hän tarttui molemmin käsin Agneksen käteen.

"Ah, puhutteko totta, Agnes? — jos olette rikkonut kaiken entisen kanssa, niin Jumala teitä siunatkoon. Ette tiedäkään, kuinka iloiseksi teette minut. Ja nyt täytyy minunkin sanoa — — ei, ei — en voi nyt, mutta huomenna. Oletteko kotona huomenna, Agnes-neiti? Tahdonpa silloin puhua teille jotain. Hyvästi, hyvästi."

Ylioppilas kiirehti pois ja Agnes jäi yksin seisomaan tielle. Hän ei tietänyt mitä ajatella, mutta kuitenkin aavisti hän, mitä se oli, ja sydän tykytti voimakkaasti sitä ajatellessa. Hän meni kotia huoneeseensa, mutta ei voinut istua hiljaa; hänen täytyi taasen ulos; hän katseli katsomistaan kelloa, mutta ei koskaan se ollut hänen mielestään käynyt niin hitaasti. Hän makasi koko yön, ajatellen ja ajatellen; hänen oli mahdotonta sulkea silmiään, vasta aamuyöstä uinahti hän hieman, mutta sitte hän näki unen toisensa jälkeen ja ylioppilas esiintyi niissä kaikissa. Hän oli niin iloinen, kohotti sormeaan Agnesta kohti ja sanoi: "Huomenna tulen, silloin kerron teille jotain." Mitä hän tahtoi kertoa?

Ylioppilas kiiti vihurina kotia, pelästyttäen melkein taloudenhoitajattaren kuoliaaksi, joka oli tottunut näkemään hänen astelevan veräjän kautta, pää alaspainuneena ja kädet selän takana, syvissä ajatuksissa. Heti kotiin palattuaan hän soitti kelloa niin rajusti kuin tuli olisi ollut valloillaan, Taloudenhoitajatar kiiti sisälle puurokauha toisessa kädessä ja maitosiivilä toisessa.

"Mikäs nyt on?" huusi hän ja katseli, mitä hänen ensin oli pelastettava.

"Onko Mads kotona?" kysyi ylioppilas nopeaan, "pyydä hänen tulemaan sisälle — heti."

"Tässä on jotain sinulle, Mads", sanoi hän kun Mads tuli sisään hattu kädessä; ja ylioppilas otti esiin takkinsa, joka oli kerran Mathildea suututtanut. "Jos voit käyttää näitä housuja ja kenkiä, niin ota ne. Ja — pst — sinä, Marianne! Huomenna voit asettaa esiin uudet mustat vaatteeni, mutta harjaa ne hyvin." Mads katseli Mariannea, Marianne katseli Madsia ja molemmat katsoivat ylioppilasta. Sitte alkoi Mads kiitellä.

"Ei mitään kiittämistä — nyt tahdon mieluimmin olla yksin", lisäsi hän, kun hän näki Mariannen valmistautuvan pitämään puhetta.

Ylioppilas istuutui sängynreunalle ja pyyhkäisi silmiään molemmilla käsillään. Sitte hypähti hän ylös ja kulki pitkin askelin edestakaisin lattialla.

Silloin hän huomasi pöydällä olevan kirjeen. Se oli hänen vanhalta ystävältään. Hän repäisi kuoren auki ja luki sen. Kirje oli seuraava:

"Hyvä ystävä!

Suonet anteeksi, että tällä kertaa puhun suuni puhtaaksi, enkä enää esiinny vallattomana huimapäänä. Sanottuasi ensin, että kirjeeni on sinua virkistänyt, ja vaikka lisäksi näin pitkä aika on kulunut noista onnettomista päivistä, voit kuitenkin siitä huolimatta kirjoittaa minulle, kuten viimeksi kirjoitit. Etkö itsekin huomaa mihin tämä johtaa? Sinä takerrut omiin mielikuviisi siten, että lopulta tulet seisomaan paavina koko maailmaa vastaan, jäykistyt vanhaksi, ärtyisäksi, uhmailevaksi, ikäväksi vanhaksipojaksi, josta ei kukaan välitä, ja joka silloin harmistuneena sulkee ovensa ja sanoo maailmalle: 'Nauti, iloitse nyt!' Mutta mitä hyödyttää itseäsi ja mitä hyödyttää muita saarnata tyhjille seinille; sillä usko minua, että maailma nauraa sinun kiukullesi. Seikka on se, että sinä kaipaat enemmän maailmaa, kuin maailma kaipaa sinua. Sekö on korkojen antamista Jumalalle saamistasi kymmenestä leiviskästä, että kietoudut silkkimadon tavoin omaan kudokseesi ja sitte kuolet? Jos olisit saanut parantumattoman haavan, jos vielä olisit taistelussa ja surussa, silloin en todellakaan tahtoisi lisätä taakkaasi. Mutta itsehän kirjoitat, että voit tarkastella sekä häntä että koko nuoruusaikaasi kuten kaunista taulua, jonka ulkopuolella sinä, sellaisena kuin nyt olet, kokonaan seisot. Voin myöskin ymmärtää, että olet aivan liian voimakas ja terve luonne, vajotaksesi koko elämäsi ajaksi kuutamohaaveiluihin ja huokauksiin kuten epätoivoinen runoilija. Mutta sanon sinulle jotain ja sanon sen verukkeitta, siksi, että olen ystäväsi. Surusi siitä, että olet hänet kadottanut, ei enää tee sinua ihmisvihaajaksi, vaan oma ylpeytesi, joka tuntee olevansa loukattu ja siksi tahtoo uhmailla kuten tottelematon lapsi. Tiesit omaavasi suuret lahjat ja olevasi kyvykkäämpi useimpia muita ja tyttö piti enemmän toisesta, joka mielestäsi oli sinua paljon alapuolella. Tästä johtui haavasi, ja siitä asti heitit sinä taisteluhansikkaan koko naismaailmalle. Sitä hyvää, mikä naisissa on, sitä et tahtonut nähdä; pahan ja heikon, mikä heissä on, sen otit esiin ja sitä tarkastelit. En lainkaan voi uskoa, että naiset kotona olisivat niin huonoja taikka että avioliitot olisivat niin onnettomia, kuin mitä kirjoitat; olen itse kokenut päinvastaista. Mutta jos niin onkin, kenenkä on syy? Sinun on syy ja kaikkien niiden miesten, jotka joko halveksivat naista tai katsovat alentavasti häneen taikka heittäytyvät hänen oikkujensa leikkipalloksi. Nainen on luotu miestä varten ja kun mies ei tahdo olla todellinen mies, kuinka silloin nainen voisi olla todellinen nainen? Siksipä tutki itseäsi, hyvä ystävä, ja katso, eikö siellä mahdollisesti olisi jotain, mikä ei ole aivan paikallaan. Tosin näyttää varsin nöyrältä, että sinä kuljet hiljaista tietäsi ja joudut yhä enemmän unhoon; mutta tokkohan tämä sinun nöyryytesi on niinkään todellista? Sinulla ei ole oikeutta vaipua unholaan, sinun täytyy päivänvaloon sanomaan sanasi ja taistelemaan kaiken suuren ja ihanan puolesta. — Niin, en ole halukas kirjoittamaan matkastani mitään tällä kertaa, sillä totta puhuen, harmistuin niin kirjeestäsi, että päättelin itsekseni: 'Hänelle et enää kirjoita.' Sittemmin olen muuttanut mieltäni, ja nyt kirjoitan sinulle nämä rivit. Ne tulevat hieman myöhään, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Odotan ikävöiden seuraavaa kirjettäsi, sillä jos et silloin kirjoita toisin, pidän sinua parantumattomana.

Iloinen ystäväsi N.N."

Ylioppilas istui kirje kädessä. "Suuri Jumala, kunpa olisin voinut tulla sellaiseksi — mutta Jumalan kiitos, nyt se on ohi. Niin, Jumalan kiitos, nyt se on ohi. En kelpaa erakoksi, ja huomenna — huomenna —"

Samaa arvelivat myöskin Mads ja Marianne, istuessaan lieden ääressä ja keskustellen pitemmältä näistä ajan merkeistä sekä koettaessaan arvata yhtä ja toista.

Seuraavana aamuna kolkutti ylioppilas pappilan ovelle. Ei kukaan vastannut, ja niinpä hän astui sisään. Agnes seisoi keskellä lattiaa; hän oli juuri aikeissa mennä avaamaan ovea. Hänellä oli yllään musta puku ja kaulassa vaatimaton, valkea kaulus. Hän näytti hieman kalpealta, siksi että oli nukkunut niin vähän yöllä; mutta ylioppilas ei ollut mielestään nähnyt häntä koskaan niin kauniina. Ylioppilas oli myöskin siistinyt ulkoasuaan tänään; hän oli pukeutuneena mustaan pukuun ja kirjailtuun liiviin ja kaulaliina oli sidottu oikeaan solmuun, kaulaliina joka tavallisesti riippui niin huolimattomasti. Agnes ei ollut myöskään koskaan nähnyt hänen silmiään niin lempeinä ja kuitenkin niin syvinä kuin tänään. Ylioppilas meni Agneksen luo, ojentaen hänelle kätensä. Agnes antoi myöskin omansa; mutta ylioppilas tunsi kuinka se vapisi, ja ylioppilaan vapisi myöskin. "Lupasin kertoa teille jotain", sanoi ylioppilas, "tahdotteko istua ja kuunnella kärsivällisesti, niin alotan. En esitä muuta kuin oman elämäni."

Agnes istuutui sohvaan ja ylioppilas hänen viereensä siten, että hän saattoi nähdä Agneksen kasvot, ollen Agnekseen päin kääntyneenä.

"Luulette kai, Agnes-neiti", alkoi ylioppilas, "että aina olen ollut sama synkkä, kova mies, joka mieluimmin kulki omaa tietään; mutta minäkin olin kerran iloinen, elämänhaluinen ylioppilas."

"Tiedän sen", vastasi Agnes hillitysti.

"Tiedättekö sen?" toisti ylioppilas ihmeissään. "Tiedätte siis kai myöskin, että kerran olen ollut kihloissa?" Viimeisen sanoi hän puolittain hiljaa; oli aivan kuin sanat eivät olisi päässeet kuuluville.

"Tiedän myöskin sen", sanoi Agnes, mutta ei katsonut häneen.

Ylioppilas näytti vielä hämmästyneemmältä, ja sitte tarttui hän hänen käteensä.

"Mutta yhtä ette kuitenkaan tietäne", sanoi hän, ja nyt polttivat sanat hänen kieltään, "ja se on, kuinka paljon pahaa olen tehnyt teitä kohtaan, kuinka paljon teillä on minulle anteeksiannettavaa."

Agnes käänsi katseensa hänen puoleensa, ja silmät olivat niin suuret ja loistavat.

"Niin, ette usko sitä; mutta olen arvostellut teitä, niinkuin kaikkia muitakin; olen luullut teidän olevan ilman suuria kaipauksia, kuten leikkikalun, joka on luotu sitä varten, että sillä hetkisen huvitellaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä heitetään pois." Ylioppilas hengitti raskaasti, sitte katsoi hän Agnesta silmiin ja sanoi tyynesti ja lämpimästi:

"Ja sitte, sitte täytyy minun yhtenä päivänä tunnustaa, että olen vangittu omaan ansaani. Olette ollut voimakkaampi kuin minä, Agnes-neiti; olette saanut elämänkäsitykseni muuttumaan; olette vetänyt koko sieluni puoleenne, minun tietämättäni, ja nyt vasta näen, että te olette se, josta minä uneksin, jota minun sieluni on kaivannut koko elämänsä."

Agnes oli painanut päänsä alas, silmäluomet värähtelivät, hän ei kyennyt sanomaan mitään, mutta hänen kätensä värisi vielä ylioppilaan kädessä. Ylioppilas katseli Agnesta sydämellisesti.

"Nyt on teidän vastattava, Agnes-neiti", sanoi ylioppilas lempeästi hetkisen kuluttua; "ymmärrätte, mitä tarkoitan. Olette nähnyt kotini, se on autio ja kylmä; mutta te voitte levittää aurinkoa ja lämpöä sinne. Tiedätte, etten ole kovin nuori enää; en voi tarjota sydäntä, joka on täynnä iloa ja laulua, joka rakkaudessa voi muodostaa elämän kauniiksi runoksi; mutta jos tahdotte käden, joka aina tahtoo pitää lujasti kiinni, silmän, joka saa loistoa, nähdessään teidät, vakavan miehen, joka ei tiedä suurempaa onnea kuin tehdä työtä teidän hyväksenne ja joka tuntee kaikkien voimainsa kasvavan, siksi että seisotte rinnalla — niin — niin olen tässä. — Tahdotteko, Agnes-neiti? Voitteko rakastaa minua?"

Agnes ei vastannut, mutta hän puristi ylioppilaan kättä, ja kasvoilla oli sanomattoman onnellinen ilme, joka osoitti, että nyt oli ratkaisu löydetty, sovinto tullut koko hänen elämäntarkoituksensa, ei enää velvollisuus, vaan rajaton onni.

Illalla istuivat kaikki kolme, pappi, ylioppilas ja Agnes arkihuoneessa. Lamppu loisti kirkkaasti, mutta kirkkaampi oli ilme heidän iloisilla kasvoillaan.

"Kuules, Agnes, emmeköhän matkusta kaupunkiin katsomaan siellä nähtävää komeutta?" kysyi ylioppilas.

Agnes istui vaiti hetkisen, "jos matkustamme sinne, niin matkustamme pyytääkseni Mathildelta anteeksi viimeisestä", sanoi hän, — "mutta emmeköhän sitte pian palaa kotia?"