YLIOPPILAS JA PAPINTYTÄR
Kertomus
Kirj.
KRISTOFER JANSON
Suomentanut Eino Mela
Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1914.
SISÄLLYS:
I. Mies ja tyttö. Tanssit pappilassa II. Agnes kirkossa. Ylioppilas kasvattajana. Hyvää toivoa III. Poissa ja kotona. Kotona ja kuitenkin pissa IV. Taistelua V. Uusia taisteluja. Apujoukot saapuvat VI. Kaupunkineiti. Talonpoikia. Taistelu VII. Voitto
Ensimäinen luku.
MIES JA TYTTÖ. TANSSIT PAPPILASSA.
Mies oli ylioppilas, ja tyttö papintytär. Mies oli lähes kahdenkymmenenkahdeksan, tyttö vain viidentoista vanha. Mies oli pitkä ja laiha, piti tukkaa hieman otsalla, näytti miettivältä ja välistä kärsivältä. Tyttö oli pieni, piti ruskeata tukkaansa vapaasti ohimoille silitettynä, ja sen alta tuli esiin pyöreä, valkoinen otsa, kaksi veitikkamaista, iloista silmää ja kaksi punaista kukoistavaa poskea. Mies oli usein hieman huolimattomasti puettu, kulki vanhassa kuluneessa takissa, jonka ripustin useimmiten pisti esiin kauluksen yli. Tyttö oli puhdas ja sorea, musta hame riippui pehmeissä, tasaisissa laskoksissa, ja valkoiset sukat mukautuivat sileästi hienoihin pohkeisiin. Mies kulki aina yksin. Hänet saattoi nähdä joka päivä, kun ilma oli kirkas, kerran aamupäivällä ja kerran iltapäivällä kulkevan tietä pitkin suurien puiden alla. Silloin oli hänellä aina sateenvarjo kainalossa eikä hän vilkaissut oikealle eikä vasemmalle. Tyttö riippui enimmäkseen karjakko-Marin hameessa tahi Halvar-rengin käsivarressa, kun tämä meni noutamaan hevosta kotia laitumelta.
Seudun sivistyneet pitivät ylioppilasta omituisena olentona, sillä hän puhui harvoin kenenkään kanssa eikä koskaan noudattanut kutsua, kun häntä pyydettiin vieraisiin. Mutta opiskeluhuoneessaan hän istui sekä myöhään että varhain, ja saattoi välistä nähdä valon loistavan pienien ikkunaruutujen läpi myöhään yöhön, kun kulki siitä ohi. Huhuiltiin kuitenkin paikkakunnalla, että talonpojat kävivät hänen luonaan sangen usein; varmaa oli, että hän usein ryhtyi keskusteluihin heidän kanssaan, kun he työskentelivät pellolla, ja välistä hän otti pienen levon heidän kotilietensä ääressä. Talonpojat pitivät hänestä; sillä hän oli aina sävyisä ja ystävällinen sekä hyvä köyhille; mutta he pelkäsivät häntä hieman myöskin, sillä hän kysyi välistä niin omituisia asioita. Lisäksi hänellä oli jotakin tuijottavaa silmissään, kun hän puhui ihmisten kanssa, ja se ei ollut miellyttävää.
Talouden hoitoa varten oli hänellä vanha palvelijatar, joka kuului taloon samoin kuin pöydät ja tuolitkin. Palvelijattaren hän oli kaiken muun kanssa perinyt isältään.
Paikka, missä hän asui, oli vanha, harmaa kartano, jossa oli suuret viileät huoneet. Niissä esi-isät puuteroituine peruukkeineen ja kukat rinnassa riippuivat seinillä. Kartanossa oli suuret, autiot käytävät, joissa tuuli ulvoi ja suhisi talvi-iltoina. Vielä oli kartanossa puisto, jossa sammal vihersi paksuilla, kunniakkailla puilla, jotka kasvoivat pitkissä riveissä. Tässä puistossa rikkaruoho ja ruusut kilvan versoivat; saksia ja lapioita ei siellä koskaan käytetty. Mikä tahtoi kasvaa, se kasvoi, ja mikä pyrki kuolemaan, se kuoli. Omistaja kulki siellä, katseli sitä, mutta antoi puiston olla sellaisenaan eikä pelästynyt sitä enemmän kuin kummituksiakaan, joiden kerrottiin pimeän tullen lentelevän oksalta oksalle pitkässä puistokäytävässä, joka vei ylös taloon.
Ja rakennus ränsistyi vuosi vuodelta; siellä ja täällä lahosi lankku ja vesikouru halkesi. Omistaja näki sen, mutta hän meni vain opiskeluhuoneeseensa, sytytti lamppunsa, otti kirjat esille, luki ja kirjoitti ja antoi kunkin huolehtia itsestään. Talon oli hän perinyt isältään, joka oli ollut kauppias ja rikas mies. Itse oli hän ainoa lapsi, oli jonkun aikaa opiskellut jumaluusoppia pääkaupungissa, mutta oli sitte yhtäkkiä palannut kotia ja oli nyt, isän kuoltua, ottanut talon huostaansa.
Paikka, missä tyttö asui, oli valoisa ja viehättävä, valkeaksi maalattu talo vihreine ovineen. Talon ympärillä oli puutarha, jossa oli valkea säleaita. Kukkia kasvoi puutarhassa ja valkeata hiekkaa oli siroteltu käytäville. Penkki oli aivan oven vieressä ja siinä oli papilla tapana istua päivällisen jälkeen yönutussa ja tohveleissa sekä polttaa piipullinen kahvin ääressä.
Toisiaan he eivät sen tarkemmin tunteneet nämä kaksi, kuin että tyttö oli lapsena seisonut monta kertaa puutarhan aitauksen takana, asettanut suunsa ristikkoa vasten ja huutanut "hassu poika! hassu poika!" hänen jälkeensä, kun hän kulki ohi varsisaappaissaan. Tyttö oli silloin heti piiloutunut pensaiden taa, mutta ylioppilas oli pyörähtänyt ympäri ja heristänyt kepillään tahi sateenvarjollaan. Pappilaan ei hän tullut koskaan, yhtä vähän kuin muidenkaan seudun säätyhenkilöiden luokse, mutta hän puheli kuitenkin silloin tällöin papin taikka kihlakunnantuomarin kanssa, kun he yhyttivät hänet tiellä. Nämä sanoivat, että ylioppilaan seurassa oli hauska olla, silloin kun heidän onnistui saada hänet iloiselle päälle, ja ettei hän ollut niin synkkä ja äänetön kuin miltä hän näytti, kulkiessaan yksin tiellä.
Pappila oli vain neljänneskilometrin päässä kapteeninkartanosta (niin kutsuttiin ylioppilaan taloa, siksi että hänen isänsä oli ostanut sen eräältä kapteenilta). Toisen kerroksen ikkunoista saattoi nähdä tulen loistavan ylioppilaan huoneesta.
Sattuipa sitte eräänä talvi-iltana olemaan tanssiaiset pappilassa. Ulkona tuprusi lumi, ja tuuli puhalsi niin jäätävän kylmänä, mutta pappilan ikkunoista loisti valo valon vierestä. Siellä kajahtelivat nauru ja iloiset huudahdukset rappusilla, kun pikkutytöt ryömivät reestä, valkeina kuin lumi, mutta nenännipukat punaisina. Ystävätär lensi heidän kaulaansa, syleili heitä ja pyöritteli heitä, heidän tömistellessään lunta pois vaatteista. Ja siinä oli kuisketta, lavertelua ja juttelua, iloisia silmiä ja iloisia sydämiä, joita tuuli ei voinut puhaltaa pois, vaikkakin se muristen ja äreänä luikerteli ylös rappusia ja puhalsi valoihin, niin että ne alkoivat liekehtiä.
Pappi istui huoneessaan ja teki olonsa kodikkaaksi. Tuli räiskyi uunissa; siellä oli hyvää ja lämmintä, ja lattialle oli levitetty pehmeä lämmin matto. Lamppu oli sytytetty ja varjostin asetettu paikoilleen, jotenka kirkas, mutta kodikas valo levisi yli koko huoneen. Uunille oli sirotettu ruusunlehtiä, uutimet olivat vedetyt alas, niin että siellä oli sekä kodikasta että lämmintä. Pappi istui mukavasti pehmeässä nojatuolissaan, yönutussaan, piippu suussa, selaillen muutamia papereita, jotka olivat hänen edessään pöydällä. Välistä hän nojasi taapäin ikäänkuin miettien, vetäisi muutamia siemauksia piipusta ja joi teetä, jota oli tuotu pienellä, sievällä tarjottimella. Sitte kuunteli hän jonkun aikaa tuulta, joka puhalsi ulkopuolella, sekä soitonsäveliä, jotka kaikuivat tanssisalista, missä pyörittiin tanssin tahdissa.
Hänen siinä istuessaan kuului kulkusten kilinää; sitte kuului joku huutavan: "Hei siellä! tulkaa tänne, väki!" Hetkisen tämän jälkeen tuli Halvar-renki sisään ja sanoi ulkona olevan vieraan miehen, joka kysyi pappia. Tämä pisti päänsä ovesta ulos ja siellä seisoi ylioppilas turkkiinsa kääriytyneenä, nahkalakki päässä, piiska kädessä ja lumisena kiireestä kantapäähän.
"Anteeksi, herra pastori", sanoi hän, "että vaivaan teitä näin myöhään; mutta onnettomuudeksi kaaduin tuolla ulkona pimeässä. Näin voimakkaan valon loistavan täältä ylhäältä, unohdin suitset ja niin olin sekä minä että hevonen ojassa ja molemmat aisat palasina. Nyt otan vapauden kysyäkseni teiltä, herra pastori, tahdotteko lainata minulle rekeänne kotimatkaa varten. Kotia ei ole pitkä matka, ja minun renkini tuo reen takaisin vielä tänä iltana."
"Olkaa hyvä ja astukaa sisälle, astukaa sisälle hetkiseksi — siihen kyllä keino keksitään — olkaa hyvä, olkaa hyvä" — ja vieraanvarainen pappi työnsi ylioppilaan sisään ovesta.
"Ei kiitos, herra pastori, voin kyllä odottaa sen hetkisen ulkonakin; olen niin luminen, etten voi tällaisena astua kenenkään asuntoon, ja sitäpaitsi minulla on kiire päästä kotia."
"Oi, jaarituksia, teilläkö — kiire kotia? Teillä on aina kiire kotia; mutta kun nyt olen onnistunut saamaan teidät kiinni, ette hetkiseksi ainakaan pääse vapaaksi. Kas niin, turkin ripustamme tähän — kestää ainakin tunnin, ennenkuin reki on oven edessä; nähkääs, meillä on hieman kiire tänä iltana; tyttäreni on pyytänyt muutamia ystäviä luokseen pieniin tanssiaisiin, ja siksipä on yhtä ja toista puuhattavaa. No — olkaa nyt myöntyväinen." Pappi hymyili, taputteli ylioppilasta olkapäille ja irroitti vyön ottaaksensa turkin hänen päältään.
"Ei, rakas herra pastori!" — "Kyllä, hyvä herra ylioppilas!" —- ja turkki täytyi ottaa päältä ja ylioppilaan täytyi astua sisälle. Hän melkein peräytyi, kun hän seisoi kynnyksellä ja tunsi miellyttävän lämmön virtaavan vastaansa ja näki kirkkaan, rauhallisen lampunvalon. Hän tuli autiolta, pimeältä tieltä, purevasta tuulesta; hänen piti palata kylmään, autioon taloonsa, ja nyt — pieni, kodikas hyvä huone. Voi, kuinka täällä oli lämmintä! Ylioppilas katseli lattiamattoja, hän katseli uutimia, hän tarkasteli kaappia, jossa oli pieniä talouskapineita.
"No — saanko tarjota piipullisen tupakkaa?" sanoi pappi ja järjesteli hieman huoneessa, — "kas tässä, ottakaa ottakaa tämä tuoli — minulla ei ole muuta tarjottavana kuin 'perumia', mutta sitä käytettiin minun aikanani, ja maalla ei saa olla kovin vaatelias."
"Mutta minä häiritsen teitä." — "Oi, ette lainkaan, ette lainkaan! Olisin kuitenkin asettanut nämä syrjään, vaikk'ette olisi tullutkaan. Ja olihan se minun syyni, että te kaaduitte." Pappi hymyili hyväntahtoisesti ja asetti paperit ja kirjat syrjään. "Nyt — lasillinen olutta? Tai haluatteko kupin teetä?"
"Ei kiitos! ei mitään vaivaa minun tähteni, herra pastori."
"Oi, kupillinen lämmintä teetä virkistää purevasta tuulesta tultua." Pastori soitti ja tee tuotiin sisään. Papin huoneessa istui nyt ylioppilas hyvässä, pehmeässä nojatuolissa, piippu hampaissa, aivan niinkuin kotonaan, ja pappi istui aivan hänen vastapäätään.
"No — eikö teistä täällä ole kodikasta?" alotti pastori hetkisen vaitiolon jälkeen, kun hän huomasi, että ylioppilas katseli ympärilleen; "niin kodikasta voisitte tekin saada. Teidän pitäisi mennä naimisiin, herra ylioppilas."
Ylioppilas hymyili. "Niinkö arvelette, herra pastori? Ehkä. Mutta minä olen jo yhden kanssa kihloissa ja minä en voi enää kiintyä toiseen."
"Oletteko kihloissa? Kenen kanssa, jos rohkenen kysyä?" Ja pastori tarkasteli häntä hämmästyneenä sekä siirsi tuoliansa lähemmäksi.
"Kirjojeni, tieteeni kanssa", vastasi ylioppilas tyynesti, naurahti, joi teetä ja siirsi tuolinsa taasen takaisin.
"Kirjoja on meillä kaikilla enemmän kuin kylliksi. Mutta on kuitenkin ero ihmisten ja kirjojen välillä."
"Kuolleet kirjat ovat minusta usein elävämpiä kuin elävät ihmiset, ja ne puhuvat syvemmin ja viisaammin kuin useimmat aikanamme."
"Vai niin? Sepä oli paljon sanottu. Oletteko te, joka olette niin nuori, tullut ihmisviholliseksi? Ei, teillä täytyy olla parempi usko maailmaan, nuori ystäväni."
"Tahtoisin mielelläni, herra pastori, jos vain voisin."
"Voisin? Menkää elämään, niin voitte. Te istutte täällä, sulkeudutte itseenne ettekä anna auringon ja raittiin ilman paistaa sisälle, olin vähällä sanoa."
"Olen kyllä liikkunut maailmallakin, herra pastori, mutta minun kävi niinkuin etanan, kun se huomaa, että vaara uhkaa. Minä vedin sarvet piiloon ja lymysin taloon, sillä siellä tiesin olevani turvassa."
"Yrittäkääpä sitte vielä kerran. On synti, että kaikki tämä oppi ja kaikki tämä työ menee hukkaan maailmalta. Ettekö luule, että kirkas silmäpari voisi vangita teidät? Kukoistava poski? Mitä?"
"Hyvin mahdollista. Minä olen lihaa ja verta kuten kaikki muutkin, enkä minä koskaan sulje silmiäni siltä, mikä on kaunista. Mutta vuoden tai kahden kuluttua leikkaa side, kaunis omena on saanut käärmeen pistoksen, Eeva on syönyt tiedon puusta."
"Ei, hyi, hyi, mitä te ennustattekaan? Te ette varmaankaan muista, että minulla itselläni on tytär?"
"On poikkeuksia kaikesta, herra pastori, ja teidän tyttärenne on vielä lapsi, mikäli tiedän. Lapsen sielu on pehmeä kuin vaha, sitä voidaan paljon muodostella. Talttaa on vain käytettävä oikein. Mutta kuinka monet tekevät niin? Tai mitä tulee työhuoneesta meidän päivinämme? Psykejä, kenties? Oi ei, niitä on kaikista harvimmassa, Jumala paratkoon, herra pastori. Ei, hänestä tulee keikailija, muotinukke taikka raaka ja vaaputteleva porvarimuori."
"Te tuomitsette ankarasti, ja — anteeksi että sanon sen — minusta jonkunverran hätäisesti, jonkunverran nuorekkaasti. Eipä olisi hyvä, jos te olisitte oikeassa."
"Tuomitsen sen perusteella, mitä olen nähnyt, herra pastori, ja ulkomuoto ei voi pettää. Olen nähnyt niitä, jotka voivat herättää toiveita, rakkautta, jotka saattoivat lämmittää ja valaista koko elämän, raikkaita lapsensieluja, joissa suuren maailman elämä vielä uinui rehellisissä, kaipaavissa silmissä, kainosti punastuvissa poskissa, hieman avatussa suussa ja kuulostavissa korvissa, kun varttuneemmat keskustelivat; he säpsähtivät niinkuin arka hirvi, kun heitä katsoi tai puhutteli, mutta he antoivat koko puhtaan sydämensä ajatuksineen ja kaipauksineen, kun oli saavuttanut heidän luottamuksensa. Ja minä olen nähnyt samat muutaman vuoden kuluttua. Mitä he olivat oppineet? He osasivat heitellä niskojansa ja heilutella vannehamettaan; he saattoivat käyttää viuhkaa ja hymyillä mauttomille huomautuksille; he saattoivat juoruta teeseurassa ja kertoa uusista kihlauksista. Oi, he olivat ottaneet helyt oikean kullan asemesta, tanssisalin valon lämmittävän, virkistävän auringonpaisteen asemesta. Loistava sotilaspuku häikäisee heitä, tyhjät pähkinänkuoret, ulkonainen kiilto; he ovat vaihtaneet elämän Jumalassa tämän maailman elämään, herra pastori."
Ylioppilas nousi tuoliltaan ja asetti käden raskaasti pöydälle. Hänen kasvonpiirteensä olivat päättäväiset ja vakavat, eikä tarvinnut muuta kuin kuulla sanojen soinnun ymmärtääkseen, että tässä kyti muisto, jota ei mikään vieras käsi uskaltanut koskea. Pappi huomasikin sen ja hän näki sen vielä selvemmin ylioppilaan leimuavista silmistä. Hän istui siksi ääneti hetkisen ja taivutti päätään aivan kuin ajatuksissaan.
"Älkäämme nyt kiistelkö tästä", sanoi hän lopuksi tyynesti ja kohotti päätään, "on valitettavasti aivan liian totta, että meidän aikamme nuoret tytöt liiaksi hääräävät ja hyörivät, mutta ettekö luule, että vaimonne voisi tehdä olonne kodikkaaksi, vaikkakaan hän ei olisi aivan teidän määräyksienne mukainen; sillä nähkääs, on vaikeata löytää täydellistä. Ja jos teillä nyt olisi läheisyydessänne yksi, joka voisi järjestää kaikki hyvin, keittää ruokanne ja panna vaatteenne kuntoon sekä pitää kaikki puhtaana ja siistinä, ettekö luule, että te silloin tulisitte lempeämmäksi mieleltänne ja saisitte enemmän uskoa elämään, ja —"
"Pelkäänpä, että se ei riitä, herra pastori. Jos kerta kaikkiaan valitsen vaimon, ei hän saa olla kyökkipiika tai ompelijatar tai pesijätär, mutta hänen täytyy olla tasa-arvoinen kanssani hengessä ja totuudessa. Hänen täytyy voida seurata minua, minne menen, ei vain pöytään, mutta kirkkoon: ylt'ympäri koko maailmaan, niin laajalle kuin ajatukset kantavat. Hänen täytyy voida lukea minun sisimmät ajatukseni ja kuitenkaan ei hän koskaan saa toivoa muuta kuin lukea uudestaan. Hänen on parannettava kaikki, mikä tuottaa tuskaa; hänen on pyyhittävä pois kaikki varjot pehmeällä kädellään; hänen on avattava sylinsä lepoa varten koko sielulleni, kun se on väsynyt. Hänen on rakastettava minua yli kaiken maailmassa, ja hänen kaikkensa on sisältyvä tähän rakkauteen. Hänen on oltava omissa silmissään pieni ja kuitenkin suuri, rikas, niin äärettömän rikas, että hän on arvokas saamaan toisen ihmissydämen lahjaksi. Mutta missä hän on löydettävissä, herra pastori, siinäpä on kysymys."
Samassa aukeni ovi ja sisään pyrähti tyttönen, loistavana ja lämpimänä tanssin jälkeen, valkeassa, vaaleanpunaisilla nauhoilla koristetussa hameessa ja kukkaseppele sileässä tukassa. Hän huusi: "Isä, isä! nyt on sinun —"
Hän pysähtyi äkkiä, huomatessaan ylioppilaan, hänen kaulansa tuli hehkuvan punaiseksi; hän seisoi kuin kivettyneenä, puri huultaan eikä tietänyt minne kääntää päänsä, mutta oli kuitenkin niin suloinen kainoudessaan. Ylioppilas ei myöskään voinut luoda katsettaan hänestä.
"No lapseni, mikäs oli?" sanoi pappi, hymyili ja kääntyi tuolissaan.
"No eipä mitään", sanoi tyttö ja kallisti hieman päätään, mutta ei katsonut ylös, — "niin se oli" — sipsutti hän isän luo, pani suunsa hänen korvansa lähelle ja kuiskasi muutamia sanoja, joita ylioppilas ei voinut kuulla. Pappi alkoi tutista kovasti tuolissa. "Ha, ha, ha, — he tahtovat saada minut sisälle tanssimaan, ne hulluttelijat. Mitäs te arvelette, herra ylioppilas?"
"Missä sellainen rehti mies menee edellä, siellä voi turvallisesti seurata mukana", vastasi ylioppilas; hän oli noussut ja tuijotti kauniiseen sanantuojaan.
"Niin, sinä voit kernaasti tulla, isä. Löin veikkaa Markuksen kanssa kahdesta appelsiinista, että saisin sinut taipumaan", sanoi hän, otti isäänsä käsivarresta ja painoi päänsä sitä vasten.
"Ja sellaista uskallat sinä tehdä, niin pieni hassuttelija kuin oletkin", sanoi pappi, nipisti hänen kukoistavaa poskeansa ja antoi hänelle suukkosen.
"Tiedättekö mitä, ystäväni", sanoi hän äkkiä ja kääntyi ylioppilaan puoleen, "heittäydymmekö me kaksi tänä iltana hulluiksi ja menemme sisälle tanssimaan nuorison kanssa? — Oi, älkää puhuko turhia! Ei mitään vastaväitteitä nyt, — teille koituu siitä hyvää, sen saatte nähdä. Ja ehkäpä voisitte saada sieltä sisältä jonkun, joka voisi vangita teidät", lisäsi hän leikkiä laskien ja uhkasi varoittavasti sormellaan. Ylioppilas seisoi epäröiden. Hän katseli papintytärtä, mutta tämä puristautui kiinni isänsä käsivarteen, aivan kuin hän ei olisi ollut turvallinen missään muussa paikassa.
Pappi edelleenkin koetti saada hänet taipumaan, ja ylioppilas puhui jotakin matkavaatteista ja muusta sellaisesta; ja päätökseksi tuli, että hän olisi siellä vähintäinkin tunnin, kunnes reki tulisi oven eteen. Papintytär oli kiitänyt ilmoittamaan, että "hassu ylioppilas" oli sisällä ja olisi siellä sen illan; silloinpa syntyi melua. He hyökkäsivät ryhmään, he nauroivat, taputtivat käsiään, ja ennenkuin pastori uuden ystävänsä kanssa näyttäytyi oven kynnyksellä, olivat he päättäneet, että ylioppilaan oli tanssittava, he hakisivat häntä kukkatanssiin, ja Agnes (se oli papin tyttären nimi) olisi oleva ensimäinen. Ylioppilas nyökäytti heille kaikille, kun hän astui sisälle suureen tupaan, jossa koivunoksat kesän ajalta vielä olivat jääneet seinänrakoon ja missä monet tulet loistivat. Siellä istuivat nyt kaikki tyttölapset henkikirjurin, voudin ja tilanomistajan luota, ja mitä he lienevät kaikki nimeltään olleetkaan. Useimmat olivat kehitysijässä, eivät lapsia eivätkä täysikasvuisia, eivät lintuja eivätkä kaloja, tyttöjä, jotka tosin vielä käyvät koulua mutta jotka pysyvät asunnossaan ja puhuvat tanssiaisista, puvuistaan ja nuorista luutnanteista. Mutta tänä iltana oli tanssi sulattanut heidät, posket hehkuivat, silmät loistivat, he unohtivat naisen ja olivat lapsia, he leikkivät ja juoksivat, tekivät vuoroja tuoleilla ja nyökäyksillä ja tuomitsivat pojat huuhmaroimaan pippuria.
Syntyi aivan kuin pieni väliaika ylioppilaan astuessa sisälle, ja muutamat suurimmista pojista nousivat ja tarttuivat taskuissa oleviin valkoisiin hansikkaisiinsa, mutta asettivat ne kokoon taasen, kun ne eivät sopineet.
"No, kas se oli oikein! Reipasta ja hupaisaa, niin pitää ollakin nuorison keskuudessa", sanoi pastori, kun hän tuli sisälle takki napitettuna yli vatsan, patalakki päässä ja hieroskellen käsiään. "Yritämmekö me kaksi, Sanna?" sanoi hän ja vangitsi pienen tyttösen käsiinsä. "Miten kotiväki jaksaa? — Mutta sinähän olet tullut melkein täysikasvuiseksi sitte viimeisen näkemisemme; niin, se on siksi että niin harvoin käyt meillä. Nyt galoppadi, soittajat, niin Sanna ja minä tanssimme." He nauroivat kaikki, mutta Sanna hymyili, puri huultaan ja painoi päätään alas, siksi että tämä oli niin noloa.
"Niin, te tanssitte myös, herra ylioppilas", sanoi pastori, "saammepa sitte nähdä, kumpi tekee sen paremmin — pysy nyt vain tahdissa, Sanna."
"Ei, herra pastori, minä en enää tanssi", vastasi ylioppilas ja pudisti päätään.
"Totisesti teidän on tanssittava — eikö täällä ole ketään, joka voisi pyytää ylioppilasta?"
Hänen ei tarvinnut kysyä; sillä samassa seisoi Markus, hän joka oli menettänyt nuo kaksi appelsiinia, ylioppilaan edessä Agneksen ja toisen pienen tytön kanssa, yksi kummassakin kädessä.
"Ylioppilas vai kandidaatti?" sanoi Markus ja raapasi jalallaan.
"Ei ylioppilas eikä kandidaatti", vastasi ylioppilas, naurahti ja vetäytyi takaisin. "Kiitos, minä en tanssi."
"Oi kyllä, teidän on tanssittava", pyysi Agnes hänen jälkeensä ja nipisti Markusta käteen, että hän seuraisi mukana. "Ylioppilas vai kandidaatti?" kajahti taasen, ja joukko seurasi häntä kintereillä. "Oi kyllä, Teidän on tanssittava", sanoi sama pehmeä ääni taasen, ja siinä seisoi Agnes ja katseli ylioppilaaseen niin veitikkamaisesti, niin veitikkamaisesti.
"No, jos minun on tanssittava, niin ei kai vastustaminen auta", vastasi ylioppilas ja katseli näitä kahta, jotka seisoivat hänen edessään.
"Ylioppilas vai kandidaatti?" kuului ääni taasen. "Jaa — ei kannata nousta korkeammalle kuin siivet kannattavat; olkoonpa sitte menneeksi, ylioppilas".
Agnes niiasi hänelle, ja nyt oli näiden kahden alotettava. Ylioppilas ei ollut tanssinut, ei ollut ajatellut tanssia moneen vuoteen, mutta aikaisemmin, ensimäisinä ylioppilasvuosinaan oli hän ollut mukana ryöpyssä, tanssija kiireestä kantapäähän. Nyt oli aivan niinkuin jalat olisivat pelänneet seurata mukana, sillä soitettiin lentävän nopeasti. He etenivät alussa jäykkinä ja arvokkaina, mutta tahdissa oli pysyttävä, tanssi kiihtyi kiihtymistään, lattiata edes ja lattiata takaisin. Ylioppilas unohti itsensä, hän katseli Agnesta, joka lepäsi hänen käsissään raikkaana kuin kasteenkostuttama ruusunnuppu. Hän oli taivuttanut päänsä taaksepäin, puolittain sulkenut silmänsä ja antoi nyt sävelten ja tanssin viedä itseään. Ja se luisti! Se oli kuin lento halki taivaan, kautta ilmojen, liidellen autuaallisesti, loppumattomasti. Hän oli niin kevyt, hän nojasi niin luottamuksellisesti ylioppilaaseen; valkoinen hame lenteli hänen ympärillään niinkuin pilvenhattara, ja uumanauhan pitkät päät hulmusivat molemmin puolin. Ylioppilas tointui vasta sitte, kun hän kuuli Agneksen sanovan: "Ei, nyt on minun levättävä!" — Ylioppilas vei hänet istumaan; hän huomasi, että hän itsekin oli kuuma ja hengästynyt; mutta oli aivan kuin uutta elämää olisi virrannut häneen. Koko nuoruus muistoineen, tunteineen, toiveineen oli taasen elvytetty eloon, ja hän tunsi, että hän ei vielä ollut vanha ja jäykistynyt. Tanssilla oli valtaa hänen ylitseen, tanssilla, jolle hän oli pudistellut päätään.
"Te siis tahtoisitte ylioppilaan, Agnes?" kysyi hän leikkiä laskien, seistessään Agneksen vieressä.
"Minä en tahdo ketään!" vastasi hän nauraen ja lensi taasen pois tanssiin, kun joku tuli ja pyysi hänet.
Ylioppilas tuijotti hänen jälkeensä ja huomasi erään pienen näppärän, joka jo kolmannen kerran niiasi hänen edessään.
"Mitäs sinä tahdot?" kysyi hän ja tarttui hänen leukaansa.
Niin, hänen oli tanssittava ylioppilaan kanssa, sillä nyt oli naisten vuoro.
Eipä ylioppilas siis voinut vastata kieltävästi ja hänen täytyi uudestaan yrittää. "Miltä tuntui tanssia ylioppilaan kanssa?" kysyivät ystävättäret ja ryhmittyivät yhteen joukkoon. "Oi, hän oli niin hyvä — niin hyvä, ja hän piti niin tukevasti kiinni." "Ei, onko se todellakin totta, no, sittepä minun täytyy yrittää"; — "ja minun" — "ja minun". Ylioppilas oli nyt huutavassa hukassa, sillä he sipsuttelivat toinen toistensa perästä niiaamaan hänelle. Tanssia hänen täytyi, sillä hän oli vastannut myöntävästi yhdelle ja myöntävästi toiselle, eikä hän nyt siis voinut vastata kieltävästi.
"Kun haluatte, on reki valmiina", kuiskasi pappi hänelle korvaan, kulkiessaan ohi.
"Kiitos, herra pastori! mutta minä voin odottaa vielä hetkisen." Ja hän odotti tunnin ja hän odotti vielä tunnin; hänestä tehtiin "kamariherra", hän sai nauhoja ja ritarimerkkejä, ja niinpä oli lopuksi illallinen pöydässä. Ylioppilas esitti papin ja hänen perheensä maljan; pappi kiitti ylioppilasta ja tyhjensi lasin lähempää tuttavuutta varten. Senjälkeen puhui ylioppilas nuorisolle, hän puhui lämpimästi ja sydämellisesti, ja lapset seisoivat hiljaa niinkuin kirkossa.
"Ennenkuin te nyt taasen alotatte tanssin, voit laulaa meille vähän, Agnes", sanoi isä, pöytää laitettaessa kuntoon.
"Laulaako tyttärenne?" kysyi ylioppilas ja tuli hänen luokseen.
"Kylläpä niinkin, pikkukappaleita, jotka ovat kyllin hyviä meidän kesken", vastasi pappi. Agnes tuli hänen luokseen. "Enkö saa antaa olla, isä", kuiskasi hän puolittain valittaen, "minä en osaa mitään, ja on niin noloa nyt, kun ylioppilas on täällä."
"Ei mitään. Hyi, Agnes! Sinä tiedät, että minä en pidä siitä", vastasi isä vakavasti, ja pianon ääreen hänen täytyi.
"Hän arastelee teitä", kuiskasi isä ylioppilaan korvaan.
"Vai niin", vastasi hän ajattelemattomasti. Hän oli kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka vastahakoisesti tyttö kulki yli lattian.
Nyt hän istui sohvassa kuunnellaksensa. Agnes lauloi aluksi muutamia kansanlauluja, ensiksi: "Kiliä mä paimensin", senjälkeen "Oi Ola, Ola, mun armahani", "Soutelin järvellä" ja lopuksi "Pikku Katri." Ääni värisi alussa hieman, mutta sitte tuli se yhä paremmaksi ja paremmaksi, mikäli hän edistyi laulussaan. Se oli niin luonnollista, niin yksinkertaista ja kuitenkin niin sielukasta ja hän lauloi sellaisella antaumuksella, että oli aivan kuin hänen sydämensä olisi sykähtänyt joka säveleen mukaan. Ylioppilas istui mietteissään.
"Pidättekö näistä yksinkertaisista lauluista?" kysyi pappi ja siirtyi lähemmäksi häntä.
"Mitä sanoittekaan? — Oi kyllä, erinomaisen paljon. Minusta on aivan kuin kokonainen elämä kiitäisi ohi kun kuuntelen niitä."
"Niin, eikö olekkin? Antaapa heidän kyllin kauan liverrellä näitä juoksutuksiaan, liverryksiään ja heilahduksiaan, kun saan kansanlauluni, niin enpä vaihda."
"Hän osasi laulaa, hän ymmärsi sanat, hän näki kuvat edessään, hän eli niissä kun hän lauloi. Teidän tyttärenne osaa laulaa."
"Niinpä kyllä, sille joka tyytyy, sille —"
"Monet kiitokset laulusta", sanoi ylioppilas samalla Agnekselle, joka kulki ohi.
"Ei mitään kiittämistä; se oli niin rumaa", vastasi hän, punastui ja kiiruhti pois; mutta hän oli kuitenkin hyvillään ylioppilaan sanoista.
Kun ylioppilas tuli kotia sinä iltana, oli yli puolenyön. Hän meni huoneeseensa ja sytytti lampun. Siellä oli kylmää ja kirjat seisoivat siellä pitkissä riveissä, kirjat, jotka olivat koko hänen elämänsä, hänen kihlattunsa. Hän heittäytyi eräälle tuolille ja painoi päänsä käsiinsä. Hänellä oli liian kuuma voidaksensa mennä maata; siksipä hän kulki edestakaisin lattialla kädet selän takana. "Kuinka omituista, minä olen taasen ollut lapsi, aivan niinkuin entisaikaan; se oli ihanata, se oli loistavata ja kiehtovaa; hän oli suloinen, niin lapsellisen iloinen, raikas ja lämminsieluinen, sen kuulin laulusta. — Ja kaikki tämä ihanuus, lapsenilo ja viattomuus häviää muutaman vuoden kuluttua — se keitetään murskaksi maailman suuressa kattilassa, se asetetaan muodin ja seurasävyn valkaisupaikalle. Voipa melkein tulla hulluksi sitä ajatellessa!"
"O-ho", sanoi hän hetkisen kuluttua ja haukotteli — "olipa hyvä tulla kotia, täällä on niin hiljaista ja viileätä. Huomenna alotan sitte 'Casparin Jesaiasta'."
Hän seisoi hetkisen lattialla ajatuksissaan. Sen jälkeen, hän meni kirjoituspöydän luokse ja avasi erään laatikon. Hän otti esiin nuoren tytön kuvan, hän piti sitä valoa vasten ja tuijotti kauan, kauan siihen. "Hän on vähän tämän näköinen, ei kuitenkaan aivan niin vaalea", mutisi hän, "mutta se on pian ohi — — niin, se on pian ohi." Hän asetti kuvan alas taas, sulki laatikon, riisuutui, luki iltarukouksensa ja nukahti.
Toinen luku.
AGNES KIRKOSSA. YLIOPPILAS KASVATTAJANA. HYVÄÄ TOIVOA.
Seuraavana aamuna istui ylioppilas Jesaiaksensa ääressä, seuraavana päivällisaikana hän meni sateenvarjoineen suurien puiden alle, seuraavana iltana hän istui kirjoittamassa kuten tavallista ja söi illallisensa yksin kuten tavallista. Eilispäivä oli kuin unelma, kuten matkan kysyminen matkustavalta. Hän vastaa, kulkee edelleen, eikä ajattele enää kysyjää. Mutta hän muisti Agneksen kuitenkin. Kun hän näki ystävällisen, valkeaksi maalatun pappilan tuolla puiden välissä, ajatteli hän, että siellä kulki nuori, elämänhaluinen tyttö askaroiden, mutta hän ei voinut koskaan päättää mennä sisälle kysymään, kuinka he nyt jaksoivat. Hän oli taasen valjastanut työhevoset ajoneuvojensa eteen, ja ne menivät kuten tottuneet eläimet tavallisesti menevät, tasaisesti ja samaa latua kuin ennenkin. Jos ylioppilas sattumalta näki hänen kiirehtivän pellon yli taikka katselevan puutarhan kukkia, silloin seisoi ylioppilas aina hiljaa ja katseli häntä; mutta ei hän milloinkaan mennyt minnekkään vain tavataksensa Agnesta eikä hän myöskään pysäyttänyt häntä, kun hän tapasi hänet tiellä, vaan nosti vain hattuansa.
Hän oli tavannut papin ja kiittänyt viimeisestä, ja tämä oli silloin kysynyt, eikö hän tahtoisi pian taas tulla heidän luoksensa. Niin, monet kiitokset vain kutsusta, sehän ei olisi aivan mahdotonta. Mutta — siitä ei koskaan tullut mitään. Hänellä oli aivan liian vähän tarmoa mennäksensä kutsumattomana, ja jos hän olisikin jonakin iltana päättänyt mennä sinne, sai hän aina siksi jotain muuta tehtävää. Siten kului yksi vuosi.
Agnes pääsisi ripille seuraavana sunnuntaina; sen oli ylioppilas kuullut, ja hän oli kirkossa aamusta varhain. Kansaa kulki ulos ja sisään, sillä jumalanpalvelus oli pitkä, ja kuulijat väsyivät; mutta ylioppilas istui paikallaan ja tarkkasi hänen kasvonpiirteittensä joka ilmettä, kun häneltä kyseltiin uskonoppia, kun hän lauloi virren, kun hän kuunteli saarnaa ja kun hän lopuksi taivutti päänsä alttarin ääressä saadaksensa siunauksen. Ylioppilaasta hän näytti yht'äkkiä tulleen täysikasvuiseksi, uudet vaatteetko sen sitte lienevät vaikuttaneet vai mistä tuo lienee johtunut. Tämä tyttö, joka seisoi tuossa pitkässä, mustassa hameessa, jolla oli valkoinen kaula, kalpeat, vakavat kasvot, hieno suu, joka niin usein värisi, jolla oli syvät, kosteat silmät, oliko tämä sama, joka kiiti riehakkaana omettaan Karjakko-Marin kanssa tahi joka oli levännyt hänen käsissään tuolla kertaa? Hän se oli, mutta solakampana ja suloisempana nyt kuin silloin. Hän seisoi siinä nöyränä Jumalansa edessä, kädessään virsikirja; hän ei ajatellut, että joku tuijotti häneen taikka että hän tänään seisoi ylimpänä kirkon lattialla.
Ylioppilas meni kotia, Agnes meni kotia, ja kaikki kulki entistä latuaan, mutta ylioppilas oli vieläkin enemmän ääneti ja yksin kuin aikaisemmin.
Eräänä päivänä, muutamaa viikkoa myöhemmin, tapasi ylioppilas hänet tiellä. Hän kulki toisella puolella, ja Agnes tuli vastaan toiselta puolen. Hän tervehti ja kulki ohi, mutta sitte hän kääntyi äkkiä, pani kätensä vasten leukaa, kääntyi ja katsoi hänen jälkeensä. Silloin hän teki ripeän päätöksen ja riensi Agneksen jälkeen.
Agnes tunsi, että ylioppilas tuli hänen jälkeensä; sillä äkkiä alkoivat jalat liikkua nopeammin, ja Agnes vetäytyi lähemmäksi tiensyrjää. Mutta ylioppilas otti pitempiä askeleita, ja hän saavutti Agneksen pian.
"Hyvää huomenta, Agnes neiti", sanoi hän ja kohotti hattuaan.
"Hyvää huomenta", sanoi Agnes hiljaa, mutta punastui kun hän sanoi sen, eikä katsonut ylioppilaaseen.
"Toivotan onnea ripillepääsyn johdosta", sanoi hän teeskentelemättömästi ja ojensi hänelle kätensä.
"Monet kiitokset", vastasi Agnes ja alkoi taasen käydä. Ylioppilas ei päästänyt häntä sillä, vaan kulki hänen rinnallaan.
"No, eikö ole kummallista olla täysikasvuinen?" kysyi ylioppilas pitkän vaitiolon jälkeen.
"Oi ei, sitä en voi sanoa. Minusta kaikki käy vanhaa latuaan", vastasi Agnes.
"Eikö ole mitään eroa?" kysyi ylioppilas edelleen.
"Ei muuta, kuin että minä nyt hoidan talouden yksin", vastasi Agnes taasen.
"Ja elämä soluu muuten muuttumattomana, samat ajatukset, samat unelmat? — Ettekö ole koskaan kaivannut pois?"
"En, en ole", vastasi Agnes.
"Ja teistä ei koskaan ole ikävää kotona pappilassa?"
"Ei."
"Mutta mitä te sitte askaroitte koko pitkän päivän?"
"Mitä minä askaroin?" sanoi Agnes, ja nyt katseli hän ensikerran ylioppilasta ja naurahti, sillä niin omituista kysymystä ei hän koskaan ollut kuullut. "Niin, askaroinhan minä yhtä ja toista. Ensin nousen ylös aamulla, sitte keitän isän kahvin, senjälkeen on minun kuorittava maito, sitte on minun soitettava ja laitettava päivällinen. Ja iltapäivällä on yhtä ja toista hommattavaa, sekä ompelemista että muuta. Minä hoidan puutarhaa ja autan karjakko-Maria, kun hän lypsää lehmät, ja sitten on taas laitettava illallinen."
"Mutta te kai istutte pitkät, pimeät talvi-illat enimmäkseen lukemassa?"
"Lukemassa? Ei, mistä minä saisin aikaa lukemiseen?" kysyi Agnes hämmästyneenä, aivan kuin se olisi ollut kohtuuttomin kysymys maailmassa.
"Aikaa lukemiseen?" toisti ylioppilas yhtä hämmästyneenä.
"Niin, mutta isä lukee välistä ääneen minulle illallisen jälkeen."
"Ja te pidätte siitä?"
"No, enpä niin erityisesti. Niiden täytyy aina olla sellaisia hyödyllisiä kirjoja, ja ne eivät ole hauskoja."
"Mutta ettekö lainkaan lue itseksenne?"
"Kyllä välistä. Olen lukenut Robinsonia ja erään kertomuskirjan, jonka nimi on: 'Yksinkertaisille lukijoille', ja sitten jotain vanhaa, mikä on isän kirjahyllyllä."
Ylioppilas ei voinut olla hymyilemättä.
"Nyt olin varmaankin tyhmä", ajatteli Agnes, ja veri syöksähti poskille.
Ylioppilas huomasi sen ja tuli äkkiä vakavaksi.
"Älkää luulko, että minä nauran teille, Agnes neiti; siihen minulla ei ole mitään syytä; oli vain niin harvinaista ja hauskaa kuulla, että teidän ikäisenne nuori tyttö tuntee niin vähän maailmaa, eikä ole ahminut romaaneja ja kaikenlaisia kirjoja, ennenkuin hänellä on kyllin älyä käsittämään niitä."
"Minä olen myöskin lukenut muutamia hyviä kirjoja, jotka sain ripillepääsy-lahjana", lisäsi Agnes, ikäänkuin sovittaaksensa.
"Vai niin — kuka on ne kirjoittanut?" kysyi ylioppilas.
"Kuka ne on kirjoittanut? — Sitä en tiedä, mutta ne ovat mustakantisia ja niissä on kultaristi päällä."
Ylioppilas puri hampaat yhteen, mutta hän ei voinut salata uutta hymyilyä, ja Agnes näki sen.
"Kyllä niinkin — minä tunnen ne", vastasi hän vain, mutta ei uskaltanut katsoa Agnekseen. "Ja sattuupa varsin omituisesti, että monet päivät olen kulkenut kirja taskussa toivossa, että teidät tapaisin. Se on myöskin mustissa kansissa kultaristineen. Mielelläni tahtoisin kuulla mitä siitä pidätte. Jos teillä joskus olisi aikaa, niin ehkä viitsisitte hieman selailla sitä? Se maksaa vaivan, sen saatte nähdä." Ja ylioppilas otti esiin taskustaan pienen kirjan, joka oli kääritty paperiin.
Agnes kiitti ja otti kirjan.
"Niin, nytpä sanon teille hyvästit tällä kertaa", sanoi ylioppilas ja pysähtyi, "minun on mentävä tätä tietä", ja näin sanoen hän meni.
"Oh, tuo ikävä ylioppilas, että hän ei voi antaa minun kulkea rauhassa", ajatteli Agnes ylioppilaan poistuttua. "Minä kai puhuin tyhmyyksiä", ja sitte kiiruhti hän kotia.
"Lukenut vain muutamia vanhoja kirjoja ja Robinsonin",— ajatteli ylioppilas ja hymyili itsekseen. "Herrajumala kuinka viaton ja lapsellinen — Robinsonin."
Kun Agnes oli tullut huoneeseensa, avasi hän kirjan. Kansilehdellä oli: "Nainen, hänen tehtävänsä ja hänen elämänsä evankeliumin valossa, kirjoittanut Adolf Monod."
Kun ylioppilas seuraavan kerran tapasi Agneksen, kysyi hän tytöltä, oliko tämä lukenut kirjan. Niin sen hän oli tehnyt, mutta — ei kuitenkaan aivan täydellisesti.
"Mitä piditte siitä?" kysyi ylioppilas.
"Kyllä — varsin paljon — mutta minä ymmärrän niin vähän sellaisia asioita", sanoi hän hieman hämillään.
Ylioppilas katseli terävästi häneen.
"Ymmärrättekö te niin vähän sellaisia asioita?" toisti hän. "Niin, se on kirja, joka ei ole luettu yhdellä kertaa, se on varma. Ja tehän sanoitte, että te ette ole sitä vielä kokonaan lukenutkaan?"
"Minulta puuttuu muutamia lehtiä, mutta Te voitte kernaasti saada sen takaisin heti."
"Oh ei, sillä ei ole mitään kiirettä. Se jää tomuttumaan minun hyllylleni, siispä se voi yhtä hyvin jäädä tomuttumaan teidän hyllyllenne ja jos tahtoisitte ottaa sen muistoksi minulta — ripillepääsylahjaksi voisitte kutsua sitä — olisi se minulle erittäin mieluista. — Mutta sanokaa minulle, oletteko lukenut Orvaroddin sadun tai Ingemannin romaaneja?"
"En, en ole; mutta onko teillä sellaisia kirjoja?"
"Niin, voitte saada niitä lainaksi, jos tahdotte."
"En, saisinko — mutta en kai uskaltane isän vuoksi. Romaaneja —"
"Sanokaa, että olette saanut ne minulta, niin antaa isänne kyllä luvan."
"Romaaneja! Olen kuullut, että ne ovat sellaisia hupaisia kirjoja. Meillä oli kotona palvelijatar, joka aikaisemmin oli palvellut kaupungissa, ja hän sanoi, että talon tyttäret istuivat myöhään yöhön lukemassa romaaneja, sen sijaan että olisivat menneet maata; heidän oli aivan mahdotonta keskeyttää lukemista."
"Vai niin? Jos lukeminen johtaisi siihen, silloinpa ei todellakaan koskaan kannattaisi lukea niitä."
"Oh — minä en luule sen olevan vaarallista minulle, sillä jos saan sanoa totuuden, en pidä niin erityisesti lukemisesta. Mieluummin juoksentelen ulkona, kun se vain on mahdollista. En tiedä parempaa kuin laukata vihreällä nurmikolla tai kiivetä ylös tuntureille, kahlata kanervikoissa ja juoksennella kiveltä kivelle. Silloin puhaltaa tuuli niin raikkaana, linnut laulavat ja aurinko helottaa lehtien välistä, ja silloin tunnen olevani niin iloinen."
Ylioppilaan silmät olivat suurenneet ja hän katseli iloisesti Agnesta.
"Niin todellakin — te tunnette olevanne aivan niinkuin kotonanne lehtien, lintujen ja sinisen taivaan välissä, ja onpa aivan niinkuin jotakin rinnasta tahtoisi pyrähtää lentoon ja laulaa täysin siemauksin, on aivan niinkuin te saisitte halun riemuita ilmaan."
"Juuri niin — ja minä riemuitsen myöskin, kun olen yksin, niin että kaikuu ylt'ympäri vuorilta; mutta auringon paistetta täytyy olla. Onko teillä sellaistakin?"
"Hm", sanoi ylioppilas surumielisesti, "eipä juuri päivänpaistetta, mutta oli minulla kerran sellainenkin tunne. Se oli minun ensimäisessä nuoruudessani, mutta se aika on jo aikoja sitte ohi."
"Kadotitteko sen? Tokkohan kaikki ihmiset sen kadottavat?" kysyi Agnes vakavasti ja katseli ylioppilasta.
"En tiedä, Agnes-neiti; löytynee kai niitä, jotka säilyttävät tämän tunteen, mutta he eivät ole onnellisia. Onnellisimmat ovat ne, jotka kadottavat sen, sillä ne saavat jotakin muuta ja parempaa sijaan."
"Jotakin muuta ja parempaa? Onko mikään sitte parempaa kuin ilo?"
"Niin, suru. Te katselette niin omituisesti minuun, aivan niinkuin se olisi leikkiä. Mutta se on vakavasti tarkoitettu, Agnes-neiti. Suru on parempi kuin ilo; sillä oikea suru voi yksin tuottaa oikeata iloa. Mutta on liian vakavaa puhua tästä nyt; te ette vielä voi ymmärtää minua, mutta ehkäpä muutaman vuoden kuluttua —."
"Luuletteko sitte, että saan surua?"
"Sitä en tiedä, mutta silloin olette ymmärtävä minua, sillä silloin ette te enää riemuitse tuntureilla."
"Oletteko varma siitä?"
"Olen varma. Mutta tässä on tienhaara, ja te olette kotona. Hyvästi, lähetän teille sitten ne kirjat, joista puhuimme."
"Monet kiitokset!"
"Kuinka omituinen tämä ylioppilas onkaan", ajatteli Agnes, kun hän kulki yksin tietä pitkin pappilaan, "mutta hän on kuitenkin hyvä minua kohtaan. En myöskään pelännyt häntä niin tällä kertaa, kun aluksi ryhdyimme keskustelemaan keskenämme. Että hän viitsiikin tuolla tavalla kulkea keskustellen kanssani? — — Ja nyt on minun luettava romaaneja."
"Hän on sama kuin ennenkin", ajatteli ylioppilas, "aivan lapsi. Hänen kasvonsa kirkossa sillä kertaa — hm, siellä on ajatuksia, unelmia ja kaipauksia tässä sielussa, mutta ne uinuvat, niillä ei ole kirkkaita, avonaisia silmiä. Siivet ovat sidotut, mutta niiden on pudistettava tomu itsestään ja lyötävä ilmaan voimakkain lyönnein. Nytpä saamme nähdä, voiko isä Öhlenschlaeger irroittaa siteet, Monod ei sitä voinut. Kasvot kirkossa pettivät minut — — mutta ei, ne eivät minua pettäneet, odottakaahan, odottakaahan." — —
Ylioppilas ei tullut pappilaan, jotenka tie taasen tuli heidän yhtymäpaikakseen; mutta Agnes ei enää vetäytynyt syrjään, kun hän näki ylioppilaan. Päinvastoin oli hän ensimäinen ryhtymään keskusteluun, ylioppilaan lyöttäydyttyä hänen seuraansa.
"Kiitos, kiitos kauniista kirjoista", sanoi hän kasvot loistavina, "oi, ne olivat niin —" lisäsi hän ja painoi käsiään rintaansa vasten, "olen lukenut ne kerran, mutta minun täytyy saada lupa lukea ne vielä kerran. Saanko minä?"
"Niinkauan kun teillä on halua", vastasi ylioppilas.
"Olen lukenut niitä ääneen Marille, ja hän piti niitä erittäin hauskoina."
"Vai niin, vai piti hän niitä hauskoina", vastasi ylioppilas.
"Voi, kuinka hauskaa olisikaan ollut elää sinä aikana", jatkoi Agnes innostuneesti, "eikö olisikin? Keskellä kaikkia ritareja kullalla kirjailluissa vaipoissa ja töyhdöt hatuissa sekä nähdä turnajaisia ja saada tanssia —"
"Niin, ja olisipa sitte ollut vieressä sellainen pieni, rohkea nuorukainen kuin Klaus Skirmen tahi Kaarlo Rise ja olisipa saanut puhua hänen kanssaan vanhan ylioppilaan asemesta."
"Niin, herrat eivät enää ole sellaisia, kuin ne olivat entisaikoina", sanoi Agnes.
"Ei, meidän päiviemme ritarit käyvät hännystakissa ja näyttävät juroilta", vastasi ylioppilas.
"Mutta jos olisin elänyt sinä aikana, niin —"
"Ajattelette varmaankin, että silloin olisitte saanut nähdä kaiken sen kauniin ja ihmeellisen? Mutta sen te voitte vielä, Agnes-neiti."
"Voinko?" kysyi Agnes hämmästyneenä ja katseli häntä.
"Niin, jos vain tahdotte", vastasi ylioppilas. "Tuolla alhaalla rannalla, tiedättehän, siellä ovat vanhat sankarikummut. Sinne ovat Angantyr ja hänen veljensä haudatut. Kun myrsky yöllä ulvoo, ja tummat pilvet kiitävät kuin mustat korskuvat hevoset, kun aallot kuohuvat ja vaahtopäisinä syöksyvät maalle, silloin leimahtaa ylhäältä, silloin nousee Hervör ja manaa kuolleen isän esiin. Kumajaa, jyskää, ja korkeudet aukeavat, ja kuolleet puhuvat, ja sanat kiitävät sinua kohti myrskyn siivillä. Väriset, pelkäät, aivankuin tarttuisi sinuun jääkylmä käsi, suljet ikkunan, teet ristinmerkin rinnan eteen ja katselet varovaisesti ympärillesi, olisiko mahdollisesti ketään sisällä. Ja kun kuunvalo leviää hopeana yli seudun ja sävel väräjää kalpeassa valossa, ja keijukaiskuningas leijailee ohi, harson ohuena ja kevyenä, silloin tulee metsänhaltia Orvaroddin luo mukanaan paita, joka on kudottu kuun säteistä. Hän tanssii leikkien hänen edessään vihreällä nurmella, kunnes kaikki katoaa sumuun, ja sinä taas vain näet kivet ja puut ja maan ja virran, joka kohisten ja pauhaten vierii ohitse."
Ylioppilas oli pysähtynyt, ja Agnes kuunteli häntä puoleksi avatuin suin. Kun hän vaikeni, seisoi Agnes aivan kuin uneksien, mutta sitte hän tuli tajuihinsa ja sanoi hymyillen:
"Nyt Te laskette leikkiä kanssani. Te tiedätte aivan yhtähyvin kuin minäkin että kaikki tämä tapahtui Tanskassa?"
"Tanskassa tahi Norjassa, Venäjällä tahi Saksassa, aivan yhden tekevä. Mielikuvituksen maailmassa ei nimi merkitse mitään. Sanoo vain 'minä tahdon', ja siinä sitä ollaan. Ja siten voitte te loihtia eteenne itämaat hehkuvissa väreissä ja tuoksuvissa kukissa keskellä talvea, ja kesän voitte te täyttää Grönlannin tunturien lumella ja jäällä."
"Tiesin kyllä, että saatoin uneksia sellaista, mutta valveilla —"
"Jos voitte unta nähdessänne uneksia, niin voitte sitä myöskin valveilla, joka kerta kun annatte ajatuksienne vaipua unelmiin."
"Niin — mutta että te, joka olette niin viisas, voitte ajatella mitään sellaista."
"Te olette myöskin viisas, Agnes-neiti, siksipä voitte myöskin ajatella moista. Viisaat näkevät, tyhmät eivät näe. Siksipä on lapsi välistä viisaampi kuin täysikasvuinen, sillä lapsi voi nähdä. Lapsi valaa elämänsä ja sielunsa kaikkeen, mutta täysikasvuinen vetää välistä elämän ja sielun kaikesta. Ja tätä pitää maailma viisaana. Täysikasvuinen voi ottaa kukan ja leikata sen palasiksi ja laskea heteet ja emit; mutta lapsi ottaa kukan käteensä, iloitsee kauniista väristä, ihanasta tuoksusta ja ajattelee: 'Ehkäpä metsänhaltia, josta luin sadussa, asuu täällä?' Ja lapsen nähdessä taivaan täynnä enkeleitä, ei älykäs täysikasvuinen voi nähdä muuta kuin katon, joka milloin on sininen, milloin harmaa. Ja lapsen luottamuksellisesti laskeutuessa rukouksineen Jesuksen syliin, pelkää täysikasvuinen tulipaloa ja sairautta ja ajattelee niitä kalanelikoita, joita hänen on huomenna lastattava. Kuka on sitte viisain? Lapsi vai täysikasvuinen? Pyhä Raamattu kannattaa lasta, mutta maailma kannattaa täysikasvuista; niinpä he siis saavat kilpailla. Mutta Raamatulla on kuitenkin avaimet taivaan valtakuntaan, ja se sanoo: tästä ei kukaan pääse sisälle, joka ei ole viisas kuin lapsi."
"Löytyykö sitte niitä, jotka eivät usko Jumalaan?" kysyi Agnes vakavasti.
"Löytyypä paljon, paljon; ja saatte kyllä sekä nähdä että kuulla heitä, kun tulette enemmän ihmisten ilmoille. He leikkivät ja laskevat pilaa siitä mikä on pyhää, ja ihmiset nauravat heille ja kutsuvat heitä sukkeliksi."
"Ja nämä ovat täysikasvuisia! Te kerrotte minulle niin paljon pahaa täysikasvuisena olemisesta, että pelkään itse tulla siksi."
"Teidän ei tarvitse pelätä, Agnes-neiti; täysikasvuiseksi täytyy tulla; tärkeätä on vain, että te voitte nähdä niinkuin entisaikoina ja tyytyä lapsen lepertelyyn ja olla siinä varmassa vakaumuksessa, että Jumala tahtoi sanoa: 'Sinä olet minun viisaani, sinulle ovat ovet avatut'."
"Luulen, että se ei ole niin erittäin vaikeata", vastasi Agnes; "sillä minusta se on niin selvää, ettei se voi olla muuten."
"Älkää olko liian varma. Nuorena ollessa ovat silmät terävät, kun vanhenee tulee likinäköiseksi, ja silloin on tärkeää saada sopivat silmälasit. Mutta älkää myöskään pelätkö; sillä on olemassa raamatunlause, joka sanoo: 'Kun Jumala on kanssamme, ken voi olla silloin meitä vastaan'."
Kun he sinä päivänä erosivat, seisoi ylioppilas kauan ja katseli hänen jälkeensä.
"Hän on rohkea ja voimakas", ajatteli ylioppilas, "ja nyt kohottaa hän siipensä. Nyt kai hän lentää taivaasta maahan, ilmasta mereen, heitto heitolta, ei koskaan rauhaa, ei koskaan lepoa ja kuitenkin onnellisena ja ujostelemattomana. Mutta lopuksi jalka väsyy, siipi veltostuu, ja hän halajaa lepoa, rauhaa. Miten on hän silloin lentävä?" —
Siitä lähtien puhui ylioppilas usein Agneksen kanssa. Joka kerran kun ylioppilas tapasi Agneksen tiellä, puhutteli hän tyttöä. Hän kertoi sille vanhoista saduista, elämästä täällä entisaikoina, viikinkimatkoista ja mahtavista taisteluista. Hän kertoi vieraista maista, miltä ihmiset siellä näyttivät ja heidän elämästään ja toiminnastaan. Agnes nautti siitä kaikesta ilolla, uusi elämä avautui hänelle, josta hän ei ollut uneksinut, ja hän ryhtyi ajattelemaan kaikkea sitä, mitä hän näki ympärillään. Hän ei voinut enää juoksennella huolettomana ylt'ympäri kuten ennen, ajatteli kaikkea eikä mitään; hänellä ei ollut enää halua riemuita niin että tunturit kaikuivat ja riemuita ja iloita kaiusta; nyt tahtoi hän mieluummin, kun hän meni tunturille, istuutua mättäälle ja katsella näköalaa tahi ajatella, matkustiko Sverre tätä tietä, kun hän retkesi pohjoiseen Trondhjemiin. Ehkäpä Sverre oli heittäytynyt alas lepäämään siihen, missä Agnes juuri istui. Tai ehkäpä Agnes asetti illallisen aikaiseen pöytään, saadakseen syönnin jälkeen enemmän aikaa lukemiseen. Ylioppilasta ei Agnes enää pelännyt. Hänestä oli päinvastoin hupaisaa kuulla ylioppilaan kertovan; sillä ylioppilas oli nähnyt ja tiesi niin paljon, ja hän kertoi niin elävästi, että Agnes aivan näki kerrotun edessään. Hän on varmasti paljon viisaampi kuin isä, ajatteli Agnes, ja isä keskeytti lukemisensa kysyäkseen, oliko hän muistanut asettaa kalan veteen ja poimuttaa papinkauluksen huomiseksi, ja pitikö hän siitä tavasta hottentottien keskuudessa, — mutta silloin oli Agnes poissa toisessa maailmassa.
Kolmas luku.
POISSA JA KOTONA. KOTONA JA KUITENKIN POISSA.
Ylioppilas ei ollut tavannut eikä nähnyt Agnesta kotvaan aikaan. Hän ei voinut ymmärtää, minne Agnes oli joutunut. Olisi ollut omituista mennä pappilaan päin kysymään häntä, mutta hän ei voinut kieltää, että hän välistä kaipasi Agnesta. Agnes oli ollut niinkuin raikas elämän tuulahdus keskellä kaikkea hänen kirjatomuaan, niinkuin leivonlaulu keväällä. Hän iloitsi nähdessään Agneksen sielun kasvavan ja pukeutuvan ajatuksiin päivä päivältä, kuten iloitaan silmikoista, jotka avautuvat ja kehittyvät lehdiksi.
Hän tahtoi tietää kuinka Agnes jaksoi, ja niinpä hän eräänä päivänä kysyi palvelijattarelta, joka meni joelle vaatteita pesemään.
"Neitikö sairaana?" toisti Mari aivan hämmästyneenä, "ei, Jumala paratkoon; hän matkusti kaupunkiin 14 päivää sitte ja —"
"Kaupunkiin? — matkustiko hän kaupunkiin?" kysyi ylioppilas, aivan kuin salaman iskemänä.
"Niin, olikos siinä mitään ihmeellistä?" alkoi Mari taasen ja pudotti kartun, "hän matkusti todellakin kaksi viikkoa sitten, ja itki, sitä hän teki, kun hän matkusti; se on varma, ja nyt pysyy hän poissa kotoa vuoden ajan."
Ylioppilas tuli tajuihinsa. "Hyvästi ja sanokaa pastorille terveisiä minulta", sanoi hän, kääntyi ja meni.
Hän oli tuuminut mennä pitemmälle, mutta miten olikaan, silmäillessään ympärilleen olikin hän kotona. Hän kulki hiljaa ylös pitkin lehtikujaa sisään huoneeseensa, otti kirjat esiin ja istuutui lukemaan. Mutta lukeminen ei tahtonut luistaa, hän ei voinut istua hiljaa tuolillaan, hän ei voinut pitää kiinni säikeestä.
Hän nousi ja kulki edestakaisin lattialla. "Hänkin kaupunkiin", ajatteli ylioppilas, "hänenkin piti siis mennä sitä tietä. Ja minä kun luulin, että saisin nähdä hänen heräävän, kasvavan, kehittyvän yhä enemmän ja enemmän lämpimäksi ja rikaslahjaiseksi naiseksi, — ei, pois kukka; se voi tuoksuta ja herättää ihailua yhtenä tanssiaisyönä ja sitten — kaikki on ohi; seuraavana päivänä kuihtuu lehti, varsi surkastuu, heitetään nurkkaan. Kuinka omituinen onkaan maailma, se tuhlaa elämän elämän jälkeen ja kuitenkin on sillä sama vetovoima. — — Niin, siten se seikkailu päättyi, se satu loppui."
"Hän oli kuitenkin viehkeä — — hän osasi katsoa sinua niin luottavaisesti silmiin. Hänellä oli sielussaan valtaa, sillä hän oli pelkkä lapsi. Ehkäpä hän vältti kiusauksen? ehkäpä hän palasi kotia juuri samana, vain kokeneempana — — oh ei! hän oli liian nuori ja liian heikko, hän on kai niinkuin muutkin. — — Tule nyt, Raamattu!" — —
Eräänä päivänä papin istuessa yksin lukuhuoneessaan, kolkutetaan ovelle, ja ylioppilas astuu sisään. "No, sepä oli harvinainen vieras", sanoi pappi, käännyttyään tuolissaan ja nähtyään, ken se oli.
"Hyvää päivää, hyvää päivää, minua ilahuttaa nähdä teitä. Onko kaikki hyvin?" ja pastori pudisti sydämellisesti hänen kättään.
"Niin, kiitos, kaikki on hyvin. Olen kuullut, että Agnes, teidän tyttärenne, on matkustanut pois; siksipä mielelläni tahdoin pistäytyä täällä sisällä kysymässä, miten hän jaksaa."
"Kas, se oli ystävällisesti — istuutukaa, istuutukaa — niin, hän on matkustanut, mutta näyttää siltä kuin hän ei viihtyisi siellä, missä hän on, se pieni hassuttelija." Ja pappi nauroi ja asetti kätensä ristiin yli vatsan.
"Vai niin, vai ei hän pidä siitä?" kysyi ylioppilas tarkkaavana.
"Ei, hän ei pidä siitä, raukka. — Oi, voitte itse kuvitella mielessänne; hänhän on ensimäisen kerran kaupungissa ja tämä ihmispaljous, pelkkien vieraiden keskuudessa, ja siihen vielä kaikki uusi lisäksi."
"Mutta mikäs sitte on tiellä? Minä luulin, että tämä uusi vain avartaisi hänen näköpiiriään."
"Niin, tästä saatte itse nähdä", sanoi pappi ja otti pöydällä olevan kirjeen. "Voitte kernaasti lukea sen, jos teillä on halua. Siinä ei ole mitään, jota tarvitsee salata. — Mutta käsialaa ei teidän pidä katsoa."
"Oi, monet kiitokset!" Ylioppilas otti kirjeen ja luki. Se kuului seuraavasti:
"Rakas isä!
Sinun täytyy antaa minun palata taasen kotia, sillä täällä kaupungissa on niin ikävää. Minä itken melkein joka päivä, sillä tuskin tiedän, minne minun on mentävä. Jos teen niin, on se hullusti, jos teen näin, on se myöskin hullusti. Milloin on minun tehtävä niin, milloin on minun tehtävä näin. Niinpä minun on niiattava maahan asti joka kerran kun tapaan kadulla herran, joka tervehtii, ja sitten on minun katsottava häntä ja hymyiltävä, sanovat he. Ja sitten huomaan, että olen niin tyhmä kaikenlaisessa, että en mitään tiedä enkä voi puhua mistään. Kotona oli minusta niin helppo puhua ja ylioppilas teki pilaa niin paljosta, jota ymmärsin ja joka huvitti minua. Mutta täällä ei puhuta koskaan sellaista. He kysyvät, kuinka monta kertaa viikossa posti tulee kotia, kuinka kauan olen käyttänyt pitkää hametta, ja he kertovat, että Olga Lindströmin seppele istui vinossa, ja että luutnantti Karlson tanssi kolme kertaa Helene Velsinin kanssa ja saattoi hänet aivan vaununovelle. Ja sellaista en minä ymmärrä enkä kiinnitä siihen koskaan huomiota, ja sitten istun minä siinä, vastaan kyllä taikka ei ja tulen sekä kainoksi että punaiseksi.
En tiedä oikein mistä se johtuu, mutta herrat täällä kaupungissa eivät ole samanlaisia kuin kotona.
Ajattelen, että ylioppilas, kun hän tuli minun luokseni tiellä, vain nyökkäsi ja kosketti kädellään hatunreunaan; mutta täällä kiemurtelevat ja kumartavat he melkein joka sanalla ja sanovat lakkaamatta neiti ja sivelevät viiksiänsä. Tähän minä en ole tottunut, ja siksipä tulen araksi ja vaikenen. Ja jos minun täytyy koetella puhua hieman, alkaa sydän tykyttää, ja veri syöksähtää poskille, ja niin — ja niin voisin helposti itkeä. Kotona, missä asun, hymyilevät he minulle ja sanovat, että niin ei minun ole vastattava toista kertaa, mutta vastattava sitä ja sitä. Täällä on myöskin ilkeä vanhapoika, jota kaikki kutsuvat Erik-sedäksi, hän kuljeskelee täällä ympäri, ja hän tahtoo alituisesti suudella minua ja kutsuu minua pieneksi ruusunnupukseen. Ja sitte ovat he antaneet \minulle vannehameen ja kiinnittäneet tukkani taakse suureksi sykeröksi, ja sitte sanovat he, että minun on käytävä enemmän jalat ulospäin. Ei, anna minun palata kotia, isä, minä kaipaan niin nähdä sinua ja Teitä kaikkia, 'Hopearistiä' ja 'Sinikkoa'. Kysyin, saisinko 'Sinikon' tänne alas; sillä täällä on hyvää tilaa pihalla, ja tallikin on heillä. Mutta kun he kuulivat, että se oli vuohi, nauroivat he ja sanoivat, että minun ei täällä kaupungissa pitänyt puhua vuohista ja lehmistä ja sellaisesta; se ei ollut hienoa, aivan niinkuin nekin eivät olisi Jumalan luomia. Ei, anna minun palata kotia, isä, minä lupaan olla hyvä tyttö ja hoitaa sinua hyvin. Anna minulle nyt lupa.
Oma Agneksesi."
Ylioppilas istui kirje edessään, hänellä oli melkein kyyneleet silmissä, kun hän tarkasteli käsialaa, papin odottaessa, että hän sanoisi jotain.
"No, — mitäs arvelette?" kysyi pappi, nähdessään, ettei ylioppilas enää lukenut.
"Niin, minä näen, että leikki on alkanut", vastasi ylioppilas, "he pelaavat ja lyövät rumpua, mutta koira ei tahdo tanssia."
"Ha-ha-ha-ha!" nauroi pappi, "ei, siltä se kuuluu. Mutta hän kai pian tottuu siihen, ja silloin helpottaa."
"Hän kai pian tottuu siihen", — toisti ylioppilas ja hymyili katkerasti, "niin voi myöskin vastata miehelle, joka taistelee aallokossa, kun hän huutaa apua: makaa siellä, sinä totut pian siihen. Voinko uskoa, että te ette tahdo ottaa häntä takaisin kotia tämän kirjeen saatuanne? Tahdotteko sitte, että hänen pitää harjaantua ja kouliutua näissä koirantempuissa?"
"Kysyitte, tahtoisinko ottaa hänet jo kotiin? Kuinka voitte uskoa sitä? Miksi sitte lähetin hänet maailmalle?"
"Niin, miksi lähetitte hänet maailmalle?"
"Voitte kysyä siltä, joka tuntee sekä hänet että kaupunkielämän. Eihän hän koko elämäänsä saattanut kulkea täällä maalla kuten talonpoikaistyttö? Hänenhän piti päästä maailmalle näkemään jotain, oppimaan jotain ja olemaan sivistyneiden ihmisten keskuudessa oppimassa elintapoja."
"No, sillä ei ollut niin kiirettä. Minusta hänellä oli kylläkin hyvät elämäntavat. Ja jos hän olisi ensin kasvanut ja tullut todelliseksi naiseksi, ei hän olisi tarvinnut enempää. Todellinen nainen tietää aina tehdä sitä, mikä on sopivaa, ja se on sopivinta, olkoon sitte tapa mikä tahansa."
"Oh, minä tunnen nämä puhetavat", lausui pastori kiivaasti, "ne näyttävät hyviltä paperilla, mutta kun tosi tulee, ovat ne käyttökelvottomia. Minä kunnioitan teidän oppianne ja tietojanne, herra ylioppilas, mutta luulen, että ne tässä eivät ole oikein käytännöllisiä. En pidä tytärtäni minään tavattomana, hän ei ole muita parempi, ja siispä voi hän myöskin oli niinkuin muut."
"Niin, siinä sitä ollaan", puuttui ylioppilas kiihkeästi puhumaan, "hänen pitää olla niinkuin muutkin. Kaikki pitää valaa saman kaavan mukaan, kaikkien pitää laverrella samoja jaarituksia, ihmisen täytyy olla kone, jonka osaa ulkoa, jo kauan ennenkuin se pannaan käyntiin."
"Ollaan silti yhtä hyviä ystäviä", sanoi pappi ja löi ylioppilasta olkapäille, "me emme kai koskaan sovi siitä. Minä en voi aina seurata mukana, kun puhutte kaikesta tästä, aatteista ja yhä vain aatteista; olen näettekös vanhan koulun miehiä."
"Anteeksi", alkoi ylioppilas taasen, "että hieman tulistuin. Minulla tosin ei ole täällä mitään sanottavaa, mutta sitte kun pastori oli hyvä ja antoi minulle kirjeen luettavaksi, olin kyllin vapaa lausuakseni suoraan mielipiteeni! Te ette siis ota häntä kotia?"
"En, sitä minä en tee; jos hän on sinne kerran tullut, täytyy hänen jäädä sinne joksikin ajaksi; mutta minä kai saan matkustaa hänen luokseen ja puhua hyvää hänelle, pikku hassulle, mikä hän on."
"Mutta jos hän nyt ei viihdy siellä, mitäs sitte teette?"
"Niin, ellei hän viihdy, silloin kai ei ole muuta keinoa kuin ottaa hänet kotia, mutta toivokaamme parasta."
"Niin, saamme toivoa parasta", vastasi ylioppilas vakavasti ja ojensi kätensä: "Hyvästi, herra pastori, ja kiitos ystävällisyydestänne."
"Hyvästi, hyvästi, ja kiitos vierailusta." —
"Hän on kuitenkin vielä oma itsensä", ajatteli ylioppilas kotia palatessaan, "ja niin lapsellisesti kuin hän kirjoittaa, se voisi sulattaa kivenkin. — — Hyvä Jumala, hoivaa häntä!"
Melkein kuukausi tämän jälkeen ylioppilas kuuli jonkun huutavan jälkeensä, kulkiessaan tiellä. Hän kääntyi ja näki papin tulevan huohottaen ylös mäkeä ja viittaavan kädellään.
Ylioppilas meni häntä vastaan.
"No — mitä minä sanoin? Ettekö usko minun olleen oikeassa?" sanoi pappi ja hykerteli käsiään.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi ylioppilas hämmästyneenä.
"Tietysti tytärtäni. Hän kirjoittaa minulle tänään, että nyt ei hän tahtoisi palata kotia mistään hinnasta."
"Vai niin?" sanoi vain ylioppilas kylmästi, "ja mikä on syynä tähän muutokseen?"
"Hän on joutunut pyörteeseen. Nyt kerrotaan vain tanssista ja näytelmistä ja huvituksista aamusta iltaan. Niin, siinä näette, herra ylioppilas, minne tähtäätte nyt korkeine ajatuksinenne ja kauniine sanoinenne?"
"Näyttää siltä, niinkuin saisin pitää ne yksin itseäni varten", sanoi ylioppilas katkerasti ja koetteli kohauttaa olkapäitään.
"Niin, se on kyllä parasta — ha, ha, ha, — niin, nyt voitte kernaasti pistäytyä pappilassa, niin saatte kuulla hieman kirjeestä, jos teillä on halua. Minä istun nyt enimmäkseen yksin iltaisin."
He erosivat, ja kun pappi oli palannut kotia, alkoi hän etsiä Agneksen viimeistä kirjettä muutamien pöydällä olevien paperien joukosta ja löysi sen sieltä. Se kuului seuraavasti:
"Rakas isä!
Kuinka hyvä olikaan, että olit luonani puhumassa kanssani. Nyt ei ole enää ollenkaan ikävää olla täällä! Päinvastoin viihdyn hyvin, ja mitä kauemmin olen täällä, sitä hauskemmaksi olo täällä minusta tulee. Nyt alan paremmin perehtyä oloihin, näetkös, ja huomaan, että minä olen vain ollut hassu. Voi, kuinka vähän olen tietänyt, ja kuinka vähän vielä tiedän: Nyt vasta näen sen sittenkuin opin jotakin uutta joka päivä. Kuinka paljon täällä onkaan näkemistä ja kuinka paljon täällä onkaan oppimista. Joudun välistä päästä pyörälle tästä melusta, johon en ole tottunut kotona, mutta se on kuitenkin hauskaa. Käyn tanssiaisissa, käyn teatterissa ja teen retkeilyjä ympäristössä, sillä luulenpa että Mathilde on tuttu kaikkien ihmisten kanssa, ja hän puhuu niin hyvin puolestaan ja keksii niin paljon hauskaa, että kaikki mielellään tahtoisivat hänet mukaansa. Niinpä tulen myöskin minä mukaan, enkä voi sanoa muuta kuin että kaikki ovat ystävällisiä minua kohtaan. Usko pois, että olen saanut paljon ystävättäriä täällä, Georgine Almvigin ja Susanne Gjerstadin. Oi, kuinka suloinen onkaan Susanne! Hän kysyi, tahdoinko tulla nukkumaan hänen luonaan muutaman yön, niin pitäisimme hauskaa. Vain silloin tällöin herää minussa halu päästä takaisin kotia, ja silloin tuskin tiedän, mitä tehdä.
Niinpä sattui äskettäin eräällä kylpymatkalla. Ilma oli kirkas, järvi oli rasvatyyni, ja aurinko paistoi yli vedenpinnan. Auringon laskiessa hiivin yksin rannalle, istuuduin kivelle ja katselin järvelle päin. Kun näin auringon veripunaisen juovan ja hehkuvat pilvet, kun kaikki yht'äkkiä tuli niin hiljaiseksi, niin hiljaiseksi, pienet aallot vain rantaa vasten loiskuttelivat, ja vilvoittava tuuli puhalsi vastaani — en tiedä, mutta en voinut olla ajattelematta kotia ja sinua, isä, ja teitä kaikkia, ja niinpä sain sellaisen kovan halun itkeä. Mutta samassa tunsin kaksi kättä kaulani ympärillä ja joku suuteli minua poskelle, ja siinäpä oli Mathilde nauraen ja sanoi, että minun ei nyt pitänyt olla tunteellinen, vaan tulla ylös leikkimään piilosilla. Silloin täytyi minunkin nauraa, ja niinpä ei minulla enää ollut ikävä. Mutta se on totta, isä, tiedätkös sitä, mitä olen kuullut ylioppilaasta? Ajattele, Susanne kertoi minulle eräänä päivänä, että ylioppilas on ollut kihloissa erään kanssa, joka nyt on luutnantti Karlsonin vaimo, mutta että tyttö purki kihlauksen, siksi että toinen aina tahtoi olla herrana ja saarnata hänelle, kuinka hänen tuli käyttäytyä, ja kaikkea sellaista; ja silloin hän kiusautui siitä, kuten luonnollista olikin. Hän oli myöskin samanlainen raukka kuin minäkin, joka kuljeskeli siellä maalla, kuunteli ylioppilaan saarnoja, eikä parempaa tietänyt. Mutta sitte tuli hän kaupunkiin ja siellä hän oppi tuntemaan tämän Karlsonin. Minä olisin varmaankin vaivautunut itkemään ylioppilaan tähden, sillä ajattele — sitä tein ensimäisinä päivinä. Silloin tekivät he minulle aina pilaa hänestä ja ivasivat häntä, ja silloin tuli minun sääli häntä; sillä hän oli aina ollut hyvä minulle. Mutta nyt ymmärrän varsin hyvin, että hän on vain ilvehtinyt kanssani, ja Mathilde sanoo, että sellaisista juhlallisista herroista ei minun pidä koskaan välittää, sillä he ovat vain olevinaan, he luulevat olevansa vain meitä parempia ja itse asiassa vain ivaavat meitä. Susanne kertoi myöskin, että ylioppilas oli luvannut olla enää koskaan menemättä kihloihin, ja sen hän voi mielellään tehdä, sillä varmaankaan ei kukaan enää tahdo häntä. Tämän luutnantti Karlsonin tunnen hyvin ja usko pois, hän on sorea, viehättävä, miellyttävä. Hän on niin muhkea ja niin hauska ja aina kestitsee hän minua jäätelöllä, virvokkeilla ja muulla sellaisella. Nyt en enää ole arka ja ujo puhuakseni herrojen kanssa, kuten olin alussa, ja se on Mathilden ansio. Hän on niin nopsa opastamaan minua kaikessa, että se on aivan verratonta. Sinä näkisit vain mitä me puuhaamme illalla, kun olemme tulleet huoneeseemme. Silloin on hän olevinaan ylhäinen rouva, joka ottaa vastaan, ja minä vieras, joka tulen vierailulle. Hän istuu ja levitteleikse silloin sohvassa ja huitoo hamettaan hienolla nenäliinallaan, ja minä tulen niiaten sisään ovesta ja menen häntä vastaan. Sitte opettaa hän minulle, kuten sinä pyysit häntä, kuinka minun on niiattava, ja kuinka minun on käytävä, ja mitä minun on sanottava, ja sitten nauramme me molemmat, niin että hänen äitinsä kolkuttaa kattoon meille, että olisimme hiljaa. Niin, se Mathilde, se Mathilde! Mutta usko pois, että hän kuitenkin hallitsee koko taloa, vaikkakin hän on niin iloinen. Palvelijattaret pelkäävät häntä niin, että eivät koskaan uskalla hiiskahtaa sanaakaan, kun hän on sanonut jotain. Se on jotain muuta kuin kotona, missä Mari pani minut jauhamaan kahvia. Mutta odotahan vain, kunnes tulen taas kotia, silloin saa kaikki luistaa toisella tavalla. Ei ole hyvä, että palvelijoilla on liian hyvä, sillä sitte ne eivät tee mitään kunnollisesti. Niin, odotahan vain, isä, niin saat nähdä, että saat kunniaa minusta, minusta voi vielä tulla hieno nainen. Voi nyt hyvin, tervehdä kotona kaikkia, jotka kysyvät minua.
Oma Agneksesi."
Sittenkuin pastori oli lukenut kirjeen vielä kerran, nauroi hän, hykerteli käsiään ja asetti kirjeen syrjään. Mutta ylioppilaspa ei koskaan enää pistäytynyt hänen luonaan. Hän kulki miettivänä ja yksin tiellä kuluneessa takissaan. Ikkunasta loisti valo kuten tavallista myöhään yöhön, ja siellä istui hän, pää käden nojassa ja väsynein silmin tuijottaen kirjoihinsa.
Agnes oli hänelle aivan kuin maasta kiskottu kukka ja unohdettu laulu. Jos ajatukset välistä viivähtivätkin Agneksessa, niin tarttui hän kirjaan ja karkoitti muiston pois.
Sillä tavalla oli kulunut toista vuotta, kun ylioppilas, mennessään pellolle katsomaan työväkeään, näki heidän kokoontuvan yhteen erään ympärille, joka näytti lavertelevan toisille.
Kun hän tuli heidän luokseen, tunsi hän karjakko-Marin. Hän kertoi, ja muut nauroivat.
"Mitäs tänään on tekeillä?" kysyi ylioppilas.
"Oh, isäntä, Mari tässä vain kertoo meille papin tyttärestä", vastasi Mads ja otti hatun päästään.
"Onko hän palannut kotia?" kysyi ylioppilas.
"Onpa kyllä."
"Hän tuli viikko sitte", lisäsi Mari.
"No? oletteko yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin, Mari?" kysyi ylioppilas.
"Ei, se ei tietysti koskaan sopisi. En ajatellut muuta kuin että hän oli tuommoinen tytöntynkä vielä, ja niinpä tartuin hänen käteensä ja lausuin tervetulleeksi kotia. Mutta silloinpa syntyi meteli, uskokaa pois. Hän kutsui minut luokseen illalla ja sanoi, että nyt minun oli kutsuttava häntä neidiksi enkä saisi enää sinutella, ja paljon sellaista."
"Vai niin? Hän on tullut hieman suurelliseksi!"
"Onpa kyllä — onpa ilkeätä sanoa sitä, mutta 'ei se ole sika eikä mikään, joka ei saparoansa sikkaralle lyö', sanoo vanha sananlasku, ja tietäkää että hän on ollut vuoden kaupungissa."
"Eletäänkös muuten hyvin pappilassa?" kysyi ylioppilas ja antoi huomata, että hän ei välittänyt enää kuulla enempää.
"Eläkööt, niinkuin voivat, sillä siellä on syntynyt hälinä ja melu, sitten, kuin tämä tytär palasi kotia, melu, jota ei voi kestää. Kaikki täytyy muuttaa ja järjestää uudestaan, niin että siellä on juoksemista ja komentamista aamusta iltaan."
"Hm, mutta huolehtiiko hän muuten talosta?" kysyi ylioppilas taasen.
"Kylläpä niinkin, siltähän se kuulostaa, me tuskin saamme aivastaa ennenkuin olemme kysyneet häneltä lupaa. Ja sitte on aivan niinkuin meillä ei olisi muuta tekemistä kuin seista varpailla hänen tähtensä; sillä hänet on letitettävä ja hänet on kylvetettävä ja paljon sellaista, josta emme ennen kuulleet puhuttavan."
"Sekö siis oli se ihmeotus, joka ryömi esiin munasta", mutisi ylioppilas itsekseen, kun hän palasi kotia. "'Frons multos decipit!' [Kuori pettää monen.] — — — mutta että nekin kasvonpiirteet saattoivat valehdella."
Kun ylioppilas palasi kotia, oli siellä kirje hänelle pöydällä. Se oli eräältä vanhalta, hyvältä ystävältä, joka oli matkustanut monet vuodet ulkomailla. Paljon muun joukossa oli siellä myöskin: "Ja nyt — kuinkas jaksat, vanha ystävä? Vieläkö istut kuten maamyyrä, hautaudut kirjatomuun ja vaellat entisajan varjojen keskellä? En voi käsittää että sinä, joka olet vapaa mies ja rahakas, et pudista kaikkea tätä luotasi, matkusta maailman ympäri ja katso ja nauti elämästä, sellaisena kuin se liikkuu ja vilisee vielä tänä päivänä. Olet muuten minusta iloisempi viimeisessä kirjeessäsi. Kirjoitit eräästä nuoresta tytöstä siellä kotona, joka on sellainen ja sellainen. — No — ken tietää? Ehkäpä hän voisi — — — Niin, sinähän ymmärrät kyllä, mitä tarkoitan, ja sen tahdon sanoa sinulle, että ei mikään ilahuttaisi minua enemmän kuin kuulla että taas olet tullut ihmiseksi. Kun ajattelen sinua sellaisena kuin olit ylioppilaspäivinämme, reippaana ja elämänhaluisena, ja näen nyt sinut ajatuksissani sellaisena kuin olit, minun matkustaessani, vanha, raskasmielinen erakko — silloin tuskin uskoisi sitä samaksi ihmiseksi. Täytyykö tämän yhden alituisesti masentaa sinua? Etkö kykene kohoamaan yli yhden surun niistä monista, joita elämä tarjoaa? Tule alas Italiaan! Täällä on tulta, täällä on hehkua, näethän jo — kuinka minä olen virkistynyt, ja minä sanon: Jumalan kiitos, että pääsin kaikesta tästä lavertelusta, kaikesta tästä niiaamisesta ja kumartamisesta kelpo ihmisille. Täällä saat nähdä naisia, jotka ovat eloisia ja tuoreita ja kuitenkin verrattoman lapsekkaita. He ovat kuten metsän villit linnut, he elävät ja laulavat, mutta heillä on myöskin terävä nokka, kun he tahtovat käyttää sitä. Siispä toivu, pudistele tomu päältäsi ja anna minun kuulla seuraavassa kirjeessä, että nyt on hyvin arvoisa Herra Professori N.N. alkanut laittaa matkalaukkuansa kuntoon."
Ylioppilas piti kauan aikaa kirjettä kädessään, ja omituinen hymy väikkyi hänen suunsa ympärillä. Sitte otti hän kynän ja paperia ja alkoi kirjoittaa vastausta:
"Hyvä Ystävä!
Olen saanut kirjeesi, ja jos joku vielä voisi nuorentaa minut, olisit se varmaankin sinä. Olet sama houkkio kuin ensimäisenä ylioppilasaikanamme, ja tuot mukanasi aivan kuin kokonaisen Bachuskulkueeen punsseineen, puheineen ja hehkuvine naisineen. Näen itseni joukossa, iloisena ja elämänhaluisena, kuten sanot, ja voimallisena hallitsemaan koko maailmaa. Mutta — 'die schönen Tage in Aranjuez sind nun zu Ende' — nyt olen vanha enkä enää halua matkata Italiaan tahi taistella maailman kanssa tahi voittaa itselleni nimeä. Istun mieluummin, missä istun, astelen rauhallista polkuani, eräänä päivänä minut sitte haudataan, hauta peitetään, ja minä olen kuollut — kuopattu. Siten toivon mieluimmin elämäni päivien päättyvän. Luulet, että minä taasen voisin sitoa yhteen itseni ja elämän, mutta tunnet minut liian huonosti, kun voit luulla sitä. Tunnen sen nyt paremmin kuin koskaan, että olen elänyt elämäni maailmassa. Nuoruusaika muodostaa rajakohdan, ja minä voin tarkastella itseäni, häntä, kaikkea, mikä leijailee siinä, kuten kaunista kuvaa. Sellaisena kuin nyt olen, seison aivan kokonaan ulkopuolella. Mutta tarkastelen välistä tätä kuvaa, sillä hän oli kaunis, hän levitti aivan kuin loistavan valon yli minun ajatuksieni ja työni. Ja sinä luulet, että jokin nainen vielä voisi vetää minua puoleensa? Ei, sen voin ainakin sanoa, että se joka on rakastanut siten kuin minä rakastin häntä, se ei voi koskaan enää rakastaa. Sinä mainitset täällä olevan papintyttären, siksi että minä kirjoitin muutamia sanoja hänestä. En tahdo kieltää, että olin hieman kiintynyt häneen, siksi että hän oli niin nuori ja lapsekkaan tuore ja muistutti minua elävästi ensimäisestä rakkaudestani, sellaisena kuin hän kerran oli, — mutta uskotkos, että tämä meni samaa tietä? Nyt on hänkin ollut jonkun aikaa kaupungissa oppimassa ihmistapoja, kuten sanotaan, ja nyt on hän myöskin kuten muutkin muotinukke, jonka täytyy salata tunteensa, jos hänellä muuten onkaan niitä sivistyneen elintavan vaipan alla, siksi että on häpeä näyttää niitä. Voit siis olla varma siitä, että hän ei voi tulla vaaralliseksi. Ei, nainen on kaltaisensa kaikkialla — heikko, viheliäinen olento, johon ei kannata tuhlata monta sanaa. Minkälaisia ovatkaan useimmat avioliitot? Joko hän tekee miehen onnettomaksi ja tuhoaa hänet koruillaan ja lepertelyllään taikka tulee hänestä sitte surkea kapine, joka ei kelpaa muuhun kuin laittamaan ruokaa ja paikkaamaan housuja.
En ole tietänyt ennen, miten totta Salomonin saarnaaja on kirjoittanut: 'Tuhanten keskuudesta olen löytänyt yhden miehen, mutta en yhtään naista ole löytänyt niiden kaikkien keskuudesta.' Ja sinä ylistät italialaisia, aivan niinkuin ne olisivat parempia. Oh, ei! Minä tunnen heidät myöskin siltä ajalta, jolloin matkustin siellä unohtaakseni ja huvitellakseni, kuten sanottiin. Ja minä näin ne samat, jotka kulkivat kadulla kevein askelin niin siroina, hameessa pitkä laahustin ja korvissa kultarenkaat, tepastelevan kotonaan likaisessa yöröijyssä ja toraavan miehensä kanssa. Oh, ei, paras ystäväni, kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää. Nainen on kuin ontto pähkinä; hän on kaunis ja lupaa paljon. Mutta avaappa kuori, ja sisällä on — tyhjää — tyhjää."
Ylioppilas oli päättänyt olla enempää välittämättä Agneksesta, aivan niinkuin häntä ei lainkaan olisi ollutkaan; mutta ajatus, että hän nyt oli täällä ja kaikki se mitä hän oli kuullut kehittyi niin voimakkaaksi hänessä, että hän sai halun nähdä miltä Agnes näytti. Sehän ei saattanut koskaan vahingoittaa. Ehkäpä Mari vain oli juorunnut, siksi että hän ei enää ollut kaikki kaikessa talossa kuten ennen. Ylioppilas meni siis eräänä päivänä pappilaan. Hänelle vastattiin, että pappi oli työhuoneessaan, ja hän kolkutti ovelle.
"Tulkaa sisään", kuului sisäpuolelta. Ylioppilas astui sisään, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan ovenkynnykselle, sillä huonetta hän saattoi tuskin tuntea. Siellä oli keskellä lattiaa suuri pyöreä pöytä, jolla oli liina; pöydällä oli albumeja, valokuvia ja stereoskooppikuvia. Ylt'ympäri oli asetettu palleja, ja sinne tänne oli sijoitettu aivan kuin sattumalta muutama nojatuoli. Syrjässä sopukassa istui pappi yksin. Hän näytti hieman raskasmieliseltä, aivan niinkuin hän ei olisi oikein pitänyt tästä. Kun hän näki ylioppilaan, tuli hän lempeäksi ja ystävälliseksi kuten aina.
"Voi, hyvää päivää, hyvää päivää", sanoi hän, nousi ja tuli ylioppilaan luo. "Arvatenkin tulette tervehtimään tytärtäni — nytpä sattuu onnettomasti, hän on nyt juuri mennyt ulos; mutta varmaankin tapaatte hänet, kun menette kotia. Hän on tavallisesti aamukävelyllä tähän aikaan."
"Vai tekee hän aamukävelyjä."
"Niin, kaupungin lääkärit ovat kehoittaneet siihen; se kuuluu olevan hyvä kalvetustautia vastaan."
"Onko tyttärenne saanut kalvetustaudin?" kysyi ylioppilas.
"Ei, ei vielä, Jumalan kiitos", vastasi pappi ja hymyili, "mutta eipä voi tietää, milloin se voi tulla; nykyään ei nuorista tytöistä juuri muuta kuulekkaan. Hänen ystävättärellään kaupungissa, Mathildella, oli kalvetustauti, siksipä he aamuisin kävelivät yhdessä, ja siten hän on tottunut siihen."
"Näen, että olette saanut kaikki täällä siistityksi sittenkuin viimeksi kävin täällä", sanoi ylioppilas ja katseli ympärilleen huoneessa.
"Niin, tyttärelläni oli huvia siitä", vastasi pappi ja kohautti hieman olkapäitään; "se on tapa kaupungissa, sanoo hän, ja siksipä täytyy meidän seurata ajan mukana. Mutta me olemme hieman tottumattomia alussa, me jotka asumme täällä maalla ja ulkopuolella nykyajan elämää."
"Oh, siihen tottuu pian", huomautti ylioppilas sivumennen; hän muisti papin aikaisemmat sanat. "Oli kai hauskaa teistä saada tyttärenne kotia takaisin nyt?" lisäsi hän.
"Niinpä kyllä, hauskaa se oli" vastasi pappi hajamielisenä; mutta kasvonpiirteet osoittivat, ettei sydän yhtynyt vastaukseen.
"Alkoiko hänelle tulla ikävä?" kysyi ylioppilas.
"Ei, sitä en voi sanoa", vastasi pappi ja naurahti hieman, "minun täytyi hakea hänet väkisin. Hän olisi mielellään jäänyt asumaan sinne, jos hän olisi saanut luvan valita, ja hän ei ole vielä täysin tyytyväinen minuun, mutta se kai menee ohi. Meidän kesken sanoen", ja tässä ääni tuli matalammaksi, "niin luulen, että hän on ollut kyllin kauan kaupungissa. Hän on niin halukas jäämään sinne, aivan niinkuin hänellä oli tuo edellinenkin mielitekonsa, ja se ei aina ole nähkääs niin helppoa vanhalle pappismiehelle. Siitä pitää, mihin on tottunut."
"Niin, se on luonnollista", vastasi ylioppilas; "mutta hän kai on myöskin oppinut kaupungissa paljon hyödyllistä ja hyvää, mikä voi koitua kodille ratoksi?"
"Niin, luonnollisestikin, hän on", puuttui pappi puhumaan, ikäänkuin peläten sanoneensa jotain, joka voisi alentaa tytärtä. "Nyt teidän pitäisi kuulla hänen laulavan, herra ylioppilas, se onkin jotain muuta kuin aikaisemmin. Nyt laulaa hän sekä Lucie Lammermoorin ja Trovatoren ja kaikki Erik Böghin laulut."
"En epäile sitä", vastasi ylioppilas lyhyesti.
Ylioppilas tapasi Agneksen paluumatkalla, kuten pappi oli sanonut. Hän tuli ylioppilasta vastaan, mutta kun hän huomasi ylioppilaan kauempana, tekeytyi hän aivan niinkuin olisi unohtanut jotain, kääntyi ympäri ja lähti astelemaan takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin. Ylioppilas näki sen, otti pitempiä askeleita ja pian oli hän saavuttanut Agneksen. Hänestä oli hauskaa nähdä, kuinka Agnes käyttäytyi, ja niinpä hän kulki Agneksen rinnalla pitkän aikaa, mutta tien toisella puolella, eikä puhunut sanaakaan.
Agnes tekeytyi aivan niinkuin hän ei olisi nähnyt ylioppilasta ja varjosti päivänvarjollaan. Lopuksi tervehti hän. Agnes teki kumarruksen, josta komeinkin kaupunkinainen olisi saattanut olla ylpeä.
"Vai niin, te olette siis palannut kotia", sanoi ylioppilas ja meni hänen luokseen. "Te kai tunnette minut taasen, neiti?"
"Kylläpä niinkin", vastasi Agnes ja kumarsi taasen.
"Arvelenpa, että tuntui hyvältä taas tulla kotia", sanoi ylioppilas.
"Niin — kyllä niin", vastasi Agnes ja aivan kuin peruutti niin sanan, joka oli niin helppo sanoa.