KARJALAN KANKAHILTA I

Kertoelmia

Kirj.

Koito [K. J. Juuti]

Tampereella, Hj. Hagelberg'in kustannuksella. 1889.

SISÄLLYS:

Oppipojan kertomus. Mannisten kaupunki. Kaksi hirttoyritystä.

Oppipojan kertomus.

1.

Minun isäni oli kova mies…

Hän oli aikoinaan ollut päällysmiehenä eli "valttarina" eräässä Itä-Karjalan isommassa tehtaassa, vaan syistä, joita en tarkemmin tiedä — enkä tahdokaan tietää — oli hän joutunut pois tuosta "herrasvirasta" sekä eleli nyt pienoisella maatilalla, minkä oli saanut ostaneeksi muutamasta erittäin syrjäisestä sopukasta parin päivämatkan päästä Sortavalan kaupungista.

Vaikkapa vähilläkin varoillaan käytti isäni minut Siitoisen kansakoulun läpi, mutta siinä olikin se sivistyksen määrä, minkä hän tahtoi suoda ainoalle pojalleen; sillä vaikka opettajat kehoittivat häntä — minun muka hyväpäisyyteni tähden — toimittamaan minut varsinaiselle lukutielle ja vaikka eräs varakas sukulainen tarjoutui siinä tapauksessa pitämään huolta minun aineellisesta puolestani, ei häntä saatu millään keinoin luopumaan siitä peri-aatteestaan, että minusta, siinä tapauksessa, ei tulisi muu kuin "renttuherra."

"Vähänkö noita vielä on herroja!… Ja harva heistä rehellisesti henkensä elättää. Enimmät elävät koiruudella taikka köyhän kansan nylkemisellä… Minun pojastani ei pidä ikinä tuollaista tuleman!… Tehköön työtä niin kauan kuin jaksaa ja sitte… no, kerjätköön!"

Näin lausui isäni. Se oli hänen maailman-viisautensa.

Muutoin täytyy minun tässä, vaikkapa vastenmielisesti, kertoa, mikä muutos isässäni oli tapahtunut hänen ruukista eroamisensa jälkeen.

Ruukin päällysmiehenä ollessaan oli isäni ollut komea herra. Hän oli perheineen — s.o. äitini ja minun kanssani — asunut komeassa, avarassa kartanossa, ja muutoinkin viettänyt, niin sanoakseni, ylhäistä elämää. Kahden kuorskuvan hevoisen vetämissä vaunuissa teki hän matkustuksensa kesällä, eikä hän talvisaikaankaan milloinkaan lähtenyt kuomutta ja parihevoisitta lyhemmillekään matkoille. Kaikki tehtaan ala-päällysmiehet sekä työväki osoittivat hänelle tavatointa kunnioitusta — lieneekö se sitte, tuo arvon anto, tullut todellisesta kunnioituksen tunnosta vai pelvosta, sitä en osaa taata. Vieraita kävi meillä paljon, jopa korkea-arvoisiakin, ja heitä kohdeltiin ylellisellä kestitsemisellä. Eipä siis kummaa, jos isääni, missä ikinä hän liikkuikin, kohdeltiin vastaavalla tavalla. Ja että hän, isäni, osasi arvostansa pitää sekä katsoi kaiken tämän kunnioituksen ja kohteliaisuuden itselleen todellisesta ansiosta tulevaksi — siitä ei ole epäilemistä.

Kuinka toisiksi nyt olivat olot muuttuneet! Elämä ruukissa oli maksanut paljon, joten isälle ei suuria jäänyt siitä erotessaan. Nekin vähät säästönsä pani hän, viisaasti kyllä, "maahan kiini" ja aikoi nähtävästi ruveta nyt yhtä ylenpalttisella tarkkuudella varojansa vaurastuttamaan kuin ennen oli ylellisellä tuhlaamisella niitä hävittänyt. Toisenlaista elämää sitä vietettiinkin nykyisessä isäni talossa. Kadonneet olivat nuo iloiset kestit, joita ennen vähä väliä pidettiin, hävinneet olivat vaunut ja kuomut parihevoisineen, mutta — kadonneet myöskin olivat kunnian ja kohteliaisuuden osoitukset isääni kohtaan, hävinnyt tuo mateleva pelko, jolla alhaiset ihmiset häntä ennen lähestyivät. Halveksumista, pilkkaa, jopa törkeää panetteluakin sateli vaan tuon tuostakin entisten ystäväin puolelta.

Vaan niinhän se käypi tavallisesti tämän meidän kiertotähtemme mykevällä pinnalla…

Ja muuttunut, äärettömästi muuttunut, oli isäni itsekin…

Kiihkeästi, kärsimättömästi toimitti hän kaikki tehtävänsä, Ei kukaan osannut mitään hänen mieliksensä tehdä, eipä hän itsekään. Hän ei näyttänyt saavan yön lepoa ei päivän rauhaa, sillä joko hän valvoi tai makasi, istui tai astui, aina vaan kuului hänen rinnastaan kärsimättömyyden ja tuskallisuuden huokauksia. Hänen parhaana työnään ja kentiesi huvituksenaankin tästä lähtien oli kalastus. Siellä, yksinäisten salojärvien autioilla seljillä ja niiden jylhillä rantamilla, vietti hän enimmät kesä-aikansa. Kentiesi toivoi hän siellä löytävänsä kadonneen mielenrauhansa; kentiesi ajatteli hän siellä yksinäisyydessään, entisistä vertaisistansa eroitettuna, voivansa pikemmin unohtaa taannoiset onnensa päivät; kentiesi ei hänen masentumatoin ja ylpeä luontonsa sallinut hänen näin köyhtyneenä enää niin usein kuin ennen näyttäytyä entisille tuttavillensa — kentiesi.

Mutta turhaa on aprikoida, mitä isäni kentiesi mietti asuessaan kesät päästänsä venheessänsä, josta hän ainoastaan öiksi nousi maalle, tehden nuotiovalkean jonkin sydänmaan järven hongikkorannalle. Se vaan on varmaa, ett'ei hän nyt enää tahtonut pitää mitään seuraa muiden ihmisten kanssa, ei tahtonut tietää mitään maailman yleisistä eikä entisten tuttujensa yksityisistä asioista, eipä hän näyttänyt paljoa huolehtivan itsestänsäkään. Hänen luontonsa oli muuttunut äreäksi ja kiukkuiseksi, jonka tähden hänen ainoastaan harvoin kuultiin enää tavallisesti muita ihmisiä puhuttelevan. Kiroilemalla ja sadattelemalla ilmoitti hän ajatuksensa muille — milloin hän ne ilmoitti; sillä usein oli hän monta päivää perätysten sanaakaan puhumatta, eikä hän, jos ken häneltä jotain uskalsi kysyä, tavallisesti virkkanut mitään vastaukseksi. Yhtä ainoata henkilöä, äitiäni, näytti hän kohtelevan jonkinmoisella kunnioituksella, vaikk'ei hän hänenkään kanssaan ryhtynyt pitempiin keskusteluihin. Jos äitini rupesi milloin pitempään kyselemään jotakin isältä, vetäytyi tämä aina pois hänenkin seurastaan.

Vähitellen muuttui hänen ulkomuotonsakin kokonaan. Tuo ennen niin suora ja kookas vartalonsa painui muutaman vuoden kuluessa pieneksi köykkyiseksi ukoksi ja hänen vakava, ryhdikäs käyntinsä muuttui epätasaiseksi hoipertelemiseksi. Ennen tummat kiharat kantoivat nyt talven vaaleata väriä, ja kun isäni nyt oli jättänyt pois partansa ajelemisenkin, näytti hän todellakin seitsenkymmen-vuotiaalta vanhukselta, vaikka hänen ikänsä oli vasta vähää enemmän kuin puolet siitä. Ja kun tähän lisään, että yksin hänen silmiensä kirkas loistekin oli kadonnut ja niiden pinnalle laskeutunut ikäänkuin pölyinen kelmu, niin voipi helposti arvata, mitä ääretöintä tuskaa ja murhetta äitini sai hänen tähtensä kärsiä. Kylässä hoettiin isäni tulleen hulluksi taikka ainakin vähämieliseksi, vaan me, jotka asian paremmin tiesimme, emme sitä uskoneet.

Minut aikoi isäni pitää kotona. Siellä, hänen silmänsä ja johtonsa alla, oli minusta tuleva kova työmies, vankka maan raataja, ja siellä olisin minä varjeltuna kaikilta tämän "pahan" maailman mahdollisilta ja mahdottomilta viettelyksiltä ja kiusauksilta. Ja niin ehkä olisi käynytkin, isäni toiveet ehkä täydellisesti toteutuneet, ell'eivät omituiset tapaukset olisi odottamattomalla tavalla minun kohtaloani toisille teille johtaneet.

* * * * *

Olin muutamia päiviä sitte päästötodistuksineni tullut koulusta kotiin. Neljäntoista vuotiaassa päässäni kiehui äärettömän paljon suuria ajatuksia. Alkavan nuoruuden ijän rohkeimmat tuulentuvat kuvautuivat selkeinä silmieni eteen ja rehevän kevätkasvullisuuden tavoin sekä sen mukana täydentyi mielikuvitusteni mitta ylitsevuotavaksi…

Näistä viisaista mietteistäni herätti minut eräänä aamuna isäni tuttu, käskevä ääni, ennenkuin vielä olin ehtinyt pukeutuakaan.

"Tänään lähden kalaan ja viivyn siellä kaksi yötä. Alapas, Elias, valmistautua soutamaan."

Ja muutamien minuuttien perästä astuin minä isän jälestä rantaan suuri kalakontti hartioillani. Isäni kantoi isoa selkärihma vasua ja hänellä oli, sitä paitsi, airot vasemmalla olalla sekä kirves vyön alla. Äitini, joka oli lähtenyt meitä saattamaan, kantoi eväskonttia. Me astuimme ääneti, sillä, niinkuin tiedämme, isäni oli sangen harvapuheinen, eikä hänen kanssaan muutoinkaan ollut leikin laskemista. Äitini sanoi, ett'ei isäni suusta oltu tavallista leikkipuhetta kuultu sen jälkeen kun hän oli ruukista pois joutunut.

Minun isäni oli kova mies…

Rantaan päästyämme asetimme kapineet paikoilleen venheesen. Rihmavasu keskelle venettä sitä varten tehdylle laudalle, eväskontti sekä tyhjä kalakontti kokkaan ja kirves teljon eteistä kaarta vasten. Pienoisen paksusankaisen kattilapotin pistin minä teljon alle; se otettiin mukaan rantakalan keittoa varten. Vihdoin syleilin minä itkusilmin rannalle jääpää kyynelsilmäistä äitiäni.

"Vieläkö sinä marakatin pentu, siinä vetistelet! Etkö joudu venheesen!" — tiuskasi minun isäni.

Me lähdimme.

Minä näin kyynelieni lävitse vielä kauan äitin seisovan rannalla ja huiskuttavan nenäliinallansa meille jäähyväisiä — isäni ei sitä nähnyt, hän istui perässä eikä hänen tapansa ollut taaksensa katsoa…

Kolme kertaa nousi ja laskeusi aurinko meidän kalassa ollessamme, kunnes vihdoin isäni — "suolausasteen puutteen tähden", niinkuin hän itse sanoi, — käänsi venheen kokan kotiin päin, ja koko tällä ajalla ei meillä ollut kummallakaan aikaa kertaakaan nukahtamaan. Palatessamme tapasimme vielä nuottamiehet erään saaren rannalta, jonka ainoastaan parin virstan levyinen selkä eroitti kotirannasta, ja isäni päätti kuin päättikin vielä kotiin mennessä laskea selkärihman järveen "koskapa maimat ovat näin saapuvilla", — sanoi hän.

Laskimme siis venheen rantaan ja, maimat saatuamme, aloimme pistellä niitä onkiin. Mutta tuo liian pitkällinen valvominen vaikutti sen, että Nukkumatti voitti minut maimottaessani. Tuon tuostakin tuiskahdin minä nenälleni rannan hietikkoon, enkä voinut kestää millään tavoin istuvillani. Viime kerran kaatuessani ärjäsi isäni:

"Katsopas tuota marakattia, mitä se tanssii!"

Viimmein saimme kuin saimmekin noin kolmesataa koukkua maimotetuiksi ja nyt piti meidän lähteä niitä laskemaan. Vaan kun minä rupesin soutamaan, putosivat airot vähä väliä käsistäni ja minä retkahdin nukkumaan seljälleni venheen teljolle. Vähintäin viisi kertaa kävi isäni minua siitä aina uudelleen nostattamassa sillä tavoin, että tempasi minut hiuksista koholle ja karjasi:

"Nouse ylös s—tanan kakara!"

Enhän, näet, vähemmällä olisi herännyt…

Vaan vihdoin ei auttanut mikään. Tuskin viisikymmentä koukkua olimme ehtineet laskea, ennenkuin "sokea ukko" valloitti minut niin kokonaan, ett'en millään keinoin herännyt — en tiedä lieneekö isäni enää koettanutkaan herättää. Herätessäni oli venheemme saaren reunassa, josta olimme lähteneet, ja kasvoni tuntuivat olevan turvoksissa…

Lähdimme nyt uudestaan lopettamaan koukkujen laskua. Mutta minun maatessani oli noussut jokseenkin ankara vihuri-tuuli kylästä päin, jonne päin meidän oli kuljettava koukkuja laskiessamme. Kun siis minä olin jonkun matkaa soutanut, vähenivät voimani niin, ett'ei raskas venhe ankarassa vastatuulessa tahtonut enää kulkea eteenpäin. Tämä näytti tulisesti suututtavan isääni, ja sentähden ponnistin minä viimmeiset voimani päästäksemme eteenpäin, vaan — mitä auttavat hyttysen voimat myrskyssä! Koettakoonpa se kuinka sukkelaan tahansa ja omasta mielestänsä kuinka voimakkaasti hyvänsä siipiänsä räpyttää, myrskyn mukaan sen on kuitenkin aina kulkeminen, sen valtaan heittäyminen. — Ja niinpä se oli silloin minunkin laitani. Kotvasen ponnisteltuani loppuivat vähätkin voimani ja venhe alkoi vähitellen siirtyä takaperin.

Silloin ärjäsi isäni hirmuisesti kiukustuneena:

"Souda!"

Ikäänkuin minä en olisi soutanut!…

"Etkö sinä riivattu souda?" — huusi isäni vielä enemmän kiukuissaan.

"Oih… armas… isä… kul… kulta! Näettehän, että… että… en… jaksa!" vaikeroin minä hengähdyksestä tukehtumaisillani.

"Vai et sinä, senkin kynnellä puhkaistava, jaksa! Kyllä minä tiedän, että sinä jaksat, vaan sinä et kehtaa voimiasi käyttää. Mutta maltahan kun rantaan päästään, niin sinut ottaa p—le luinesi sekä nahkoinesi!"

Ja isäni heitti jäännösrihman yhdessä tukussa järveen, hyppäsi perästä luokseni ja viskasi minut nurinniskoin venheen peräpuolelle. Sitte alkoi hän itse kaikin voimin soutaa kotirantaa kohden, mihin muutaman tunnin kuluttua pääsimmekin.

Sitte muistan minä, että me nousimme maalle ja isäni tempasi airon… Minä näin, että hän heristi sillä minua… Muuta en muista…

Herättyäni näin olevani naapurimme Tontkolan tuvassa ja päässäni tuntui olevan kääreitä. Sittemmin, parattuani, ilmoitti äitini minulle, että isäni ei enää koskaan tahtonut nähdä minua, vaan että hän oli määrännyt minut suutarin oppiin Sortavalan kaupunkiin, jossa muka paikka oli jo valmis minulle.

Niin. Minun isäni oli kova mies…

II.

Haikeasti itkin äidistäni erotessani, kun hän oli minut suutarin oppiin vienyt ja läksi itse kyynelsilmin takaisin kotiinsa. Häntä, armasta kantajaistani, en sen päiväsen perästä enää nähnyt, vaan unohtumattomina pysyvät muistossani hänen viimmeiset sanansa, jotka hän lausui minua viimmeisen kerran syleillessänsä.

"Hyvästi, oma, ainoa poikani!" — lausui hän.

"Pidä mielessäsi, että

"Ei saada tääll' ain' käyskennell' Pääll' kukkaisten ja ruusuin!" —

Mutta minulle ei nyt annettu pitkää aikaa vetistelläkseni, sillä tuskin oli äitini ehtinyt oven jälkeensä sulkea, kun mestari äänsi:

"No Elias!"

"Mitä, hyvä mestari?"

"Nyt sinä olet suutarin oppipoika."

"Niin… olenhan minä."

"Ja tiedätkös sinä myös, mitkä suutarin oppipojan ensimmäiset velvollisuudet ovat?"

Sitä minä en tiennyt.

"No pane nyt mieleesi, että suutarin oppipojan ensimmäinen ja tärkein tehtävä on unohtaa itkemisen taito, sillä se ei sovi laisinkaan yhteen hänen tärkeän kutsumisensa kanssa. Samoin tulee suutarin oppipojan vähitellen harjoittautua olemaan nauramatta, laulamatta, puhumatta, makaamatta, jopa johonkin määrin — syömättäkin. Nämä kaikki ovat sellaisia taitoja ja vapauksia, jotka eivät suutarin oppipojan oppimäärään kuulu, vaan joita saavat ja voivat harjoitella ainoastaan nuo tyhjäntoimittajat, nuo muut ihmiset. — Ymmärräthän?"

"Kyllä… kyllä", — vastasin minä ehdottomasti. Minä, näet, mestarini edellä antamien neuvojen johdosta ja arvaamalla panin, että suutarin oppipojan tärkeihin velvollisuuksiin kuuluu, paitsi niitä, olla kenenkään ja erittäinkin mestarinsa kanssa kiistelemättä. Jälkeen päin, lisäneuvoja saadessani, havaitsin olleeni oikeassa…

Ja siihen se loppui meidän silloinen keskustelumme. Jälkeenpäin opin vähitellen havaitsemaan, että nuo ensimmäisenä oppipäivänä saamani neuvot olivat todellakin varsin tärkeät suutarin oppipojalle. Ja ankarasti harjoitellen täytyi minun vähitellen oppia niitä noudattamaankin…

* * * * *

Minä olin suutarin opissa toista vuotta, enkä laisinkaan pidä tuota aikaa turhaan kuluneena. En kadu kauppojani, jos sain tuon tuostakin tuntea, miltä polvinauha maistoi, ja jos melkein aina kaupungilla käydessäni parempivirkaiset herraspojat minua pilkkasivat. Tällä ajalla opin minä tuntemaan, miltä elämä maailmassa tuntuu, kun tuuli — niinkuin sanotaan — käypi omaan otsaan. Ja usein, sangen usein sain lohduttaa itseäni äitini viimmeisellä neuvolla. — Suutari tuli minusta jommoinenkin. En vieläkään tarvitse hävetä töitäni "sillä alalla", jos milloin tarvis vaatisi naskaliin tarttumaan.

Lähes puolitoista vuotta opissa oltuani sain eräänä päivänä isältäni seuraavan kirjeen:

"Hirvivaaralla 23 p. Lokakuuta 18..

Suutarin oppilaalle Elias Eskeliselle.

Äitisi on kuoleman kielissä ja pyytää kutsumaan sinua tänne muka vielä kerran ennen kuolemaansa nähdäksensä. Minun mielestäni olisi kuitenkin parasta, että et tulisi, vaan pysyisit, suutari, lestissäsi.

Entinen isäsi."

Tämän luettuani pääsi tuskallinen "voih kuitenkin!" huuliltani.

Koko oppi-aikanani en ollut saanut mitään varmoja tietoja kotipuoleltani. Ensimmältä tosin äitini kirjoitti yhtä ja toista, vaan hän nähtävästi tahallaan salasi minulta ikäviä asioita, ja nyt oli jo lähes neljä kuukautta kulunut siitä kun sain häneltä viimmeisen kirjeen.

"Voih kuitenkin!" huokasin toisen kerran.

Sydämmeni tuntui niin täydeltä, elämäni niin tuskalliselta, että luulin harmiin halkeavani. Eivät kyyneleetkään nyt tulleet murhettani sulattamaan, niinkuin usein ennen olivat tehneet, vaan kokonaan sortuneena vaivuin toivottomuuteen. Äitini, ainoa ihminen, joka minua tässä maailmassa-rakasti, oli kuolemaisillaan; se hellä sydän, joka enemmän kuin yksikään muu olento oli minua lempinyt, oli kohta lakkaava tai kentiesi jo lakannutkin tykyttämästä. — Ja minulla ei ollut toivoa päästä häntä edes katsomaan, edes viimmeistä kertaa häntä syleilemään ja lausumaan hänelle viimmeiset jäähyväiseni.

Voih kuitenkin!…

Turhaan mietin jos jotakin keinoa päästäkseni matkalle. Mestarini oli äreä ja tuiki ahne mies, jolta en suinkaan voinut matka-apua toivoa. Ja tuskinpa hän lupaisikaan minua, oppipoikaa, matkalle, jolla viipyisin vähintäänkin viikkokauden. Muita tuttavia minulla taas ei kaupungissa ollut — kukapa se suutarin oppipojan tuttavaksi rupeaisi — ja tuntemattomilta ihmisiltä avun pyytäminen oli minusta vaikeaa, varsinkin kun avun saanti heiltä oli luonnollisesti sangen epävarmaa. — Tuskissani kävelin verstaassa edestakaisin käsiäni väännellen tietämättä mitään keinoa lohdutuksekseni.

Voih kuitenkin!…

Silloin astui mestarini työhuoneesen ja nähtyänsä minun levottomuuteni ärähti hän:

"Mikäs nyt Eliasta vaivaa? — Oletko sinä, lurjus, taas naskalin katkaissut, vai häh?" —

"En, hyvä mestari, en ole naskalia taittanut, vaan sain kotoani kirjeen, jossa sanotaan äitini olevan kuolemaisillaan", — vastasin minä nöyrästi.

"Vai jo toki ämmäriepu kuolee pois… Sepä parasta hänelle."

"Niin, kuuluu kuolevan, ja hän on kutsunut minua sinne viimmeisen kerran nähdäksensä", — lausuin minä vapisevalla äänellä.

"Vai vielä sinua sinne! Jopa, koira vieköön, muija on mielensä kadottanut hengissä ollessaan!" — räyhäsi mestarini. "Kutsua sinua, suutarin oppipoikaa, hänen kuolinvuoteensa ääreen itkeä volmottamaan! Hah, hah, hah! Sepä oli viisaasti tehtyä se!"

Ja mestarini nauroi niin pirullisesti, että nahkaani karsi…

"Niin kumminkin kirjeessä seisoo", — virkoin minä.

"Näytäpäs tänne se kirje!"

Minä en rohjennut kieltää.

"Pyytääpä totta tosiaan tulemaan, sen vannon pikinahkani kautta!" — ihmetteli mestari. "Mutta onhan tässä vielä jotakin", — ja mestari tavasi läpeensä tuon isäni tässä tapauksessa ainakin omituisen neuvon. Ja mitä pitemmälle hän tavasi, sitä kirkkaammasti vilkkuivat hänen pikkuiset silmänsä, sitä pirullisempaan hymyyn vetäytyivät hänen nahkaiset huulensa. Vihdoin, loppuun päästyänsä, viskasi hän kirjeen työpöydälleni, sylkäsi pitkän ja äärettömän mustan tupakkäsyljen sekä huudahti:

"Kas siinä on vasta oikein järkevä isällinen neuvo! 'Suutari pysy lestissäsi'… Enpä, sen vannon parhaiden lesteini kautta, olisi tuota ukko Eskelistä uskonut noin järkeväksi mieheksi! 'Suutari pysy lestissäsi'… Hah, hah, hah! Se on todellakin erinomaisen järkevästi sanottu, hah, hah, hah, haa!"

Tämä ilkeä nauru ja se tunnotoin pyhimpäin perheellisten asiain pilkkaaminen, jota isäntäni noin julkeasti harjoitti, saattivat veren nousemaan kasvoihini. Inholla käänsin selkäni mestariin päin, astuin oven luokse ja lausuin:

"Mestari! Te ette saa noin häväistä viatointa äitiäni. Hän on kentiesi parempi ihminen kuin sekä isäni että te!"

"Katsopas mokomata piki-enkeliä!" — huudahti mestari. "Vai vielä sinä uskallat antaa neuvoja minulle! Pane mieleesi poika, että jos rupeat kovin paljon suutasi käyttämään, niin vielä se polvinauha nytkin saattaa vinkua selkänahkassasi, vaikka luulet olevasi aikamies!"

"Minä aion lähteä vielä kerran äitiäni näkemään", — lausuin minä vakavasti, — "ja rukoilen sentähden, että te, hyvä mestari, lupaisitte minun käydä kotonani, ja — jos mahdollista — antaisitte minulle muutaman kopeikan matkarahaksi. Minä lupaan tämän apunne kaksinkertaisesti palkita kun opista pääsen."

Tätä puhuessani mustenivat mestarin kasvot, jos mahdollista, entistään vielä mustemmiksi, hänen harva ieukapartansa nytkähteli kummallisella tavalla ja hän kohotti pari kertaa ylähuultansa niin, että hänen molemmat kulmahampaansa näkyivät. Ja kun minä olin lopettanut, hyppäsi hän eteeni, jossa nyrkkiänsä nenäni edessä pudistellen ja hampaitansa purren ärjyi:

"Huuti, hävytöin koira!… Suus' kiini, sika!… Sanopas vielä kerran, että aiot lähteä tuota äitihutkuasi katsomaan… sanopas!"…

Ja hän hyppi edessäni kuin hurja.

"Lähden kylläkin!" — vastasin minä. — Kuuma veri oli noussut minunkin päähäni.

Nämä sanat kuultuansa rauhoittui mestari kuin tai'an voimasta, vaikka minä odotin hänen päälleni hyppäävän. Hän näkyi saaneen jonkin uuden, entistänsä pirullisemman, ajatuksen päähänsä.

"Mene sitte!" — lausui hän jokseenkin lauhkealla äänellä outo loiste silmissään. "Enhän minä tahdo kieltää sinua osoittamasta viimmeistä kunnioitusta äidillesi, varsinkin kun sinun oma viisas pääsi kerran niin on päättänyt. Mutta sinun tuleekin lähteä paikalla — saattaisihan, näet, äitisi kuolla, jos vielä viivyttelisit. Sentähden hae nyt heti ullakosta omat vaatteesi, jotka silloin olivat ylläsi, kun tuo armas äitisi sinut tänne luokseni oppiin toi, ja jätä nuo nyt ylläsi olevat minun vaatteeni takasin minulle, sillä voinethan arvata, ett'ei minulta jouda vaatteita kaikille juoksulaisille mukaan antaa."

Tätä en ollut odottanut, vaan nyt käsitin silmänräpäyksessä mestarin pirullisen aikeen. Olinhan minä kasvanut niin paljon oppi-ajallani, ett'eivät entiset vaatteeni, jotka muutoinkin olivat jo repaleina, ylleni mahtuisi.

"Älkää toki, rakas mestari, laittako minua alasti pois", — rukoilin minä, — "eiväthän entiset vaaterepaleeni enää mahdu ylleni ja sitäpaitsi…"

"Mene paikalla noutamaan!" — keskeytti hän. "Ja sitäpaitsi kuluivat ne repaleiksi teidän työssänne", — jatkoin minä.

"Kuulitko, mitä sanoin!" — ärjäsi mestari.

Haikealla mielellä täytyi minun totella.

Vaatemytyn tuotuani purki mestari sen ilkeä hymy tupakkavesisissä suupielissään. Hän käänteli kaikki taskut nurin koetellakseen muka olisiko niissä jotain talon tavaraa, jonka tehtyään hän käski uudestaan minua riisumaan hänen vaatteensa ja pukeutumaan omiini.

"Mutta rakas, armas mestari!" — uskalsin minä puhua, — "armahtakaa toki minua!…"

"Tee niinkuin käskin!" — toisti hän ankaralla äänellä.

Minun täytyi ryhtyä vaatteiden muuttamiseen.

Helposti arvattava on, miten lähes kolme vuotta sitte tehdyt vaatteet sopivat minun ylleni, varsinkin kun olin erittäin rohkeakasvuinen. Housuni mahtuivat ainoastaan sen verran, että virpirihmasta nappien välille pari korttelia pitkän raksin tehtyäni, (Kiitos mestarille, että hän virpirihmaa antoi!) sain ne uumillani pysymään, jota paitsi housujen lahkeet ulottuivat parahiksi polviin saakka. Liivini niinkuin nuttunikin jäivät luonnollisesti kokonaan auki rehottamaan, joten hattu oli ainoa kappale, mikä joinkuin täytti tehtävänsä, todellakin surkean ja naurettavan näköinen lienen tuossa puvussani ollut syrjästä katsojasta, vaan minua ei silloin naurattanut… Sitä vastoin käytti mestari tätä tilaisuutta kentiesi liiaksikin nauraaksensa, sillä sitä tehdessään ryvitti häntä tuon tuostakin varsin kamalalla tavalla…

Vaatteet vaihdettuani lausui mestari juhlallisella äänellä:

"Nyt kun olet saanut omat hynttyyt yllesi, niin olet minun palveluksestani vapaa. Koeta nyt kiiruhtaa ja jouduttaa askeleitasi, ett'et myöhästyisi äitisi hautaan lähdöltä, sillä minä pahoin pelkään, että häntä et enää muualla elävänä tapaa kuin joko taivaassa taikka helvetissä."

"Antakaa, mestarikulta, minulle edes vähän leipää evääkseni, ett'en tarvitsisi kerjätä", — anelin minä vielä.

"Ei niin muruakaan! Ala vaan tallustaa matkoihisi ja opi vasta olemaan nöyrempi isäntä-väellesi. — Mars!"

Näin sanoen avasi minun rakas isäntäni oven osoittaen tietä ulos.

"Hyvästi, hyvästi isäntä kulta!… Kiitoksia paljon kaikesta hyvyydestänne!" — nyyhkyttelin minä astuen ovea kohden.

"Ahaa, rosvon alku! Vai aiot sinä varastaa minun kenkäni!" — karjahti silloin mestari ja töytäsi minun eteeni. "Sulitapas heti pois kengät jaloistasi."

"Mutta enhän minä miten voi kulkea avojaloin kylmässä syksyisessä maassa", — vaikeroin minä. — "Antakaa toki, kallis mestari, minun pitää nämä jalkineet, kyllä teille Jumala sen hyvän työnne moninkertaisesti palkitsee. Ja, tätä paitsi, kuluivathan minun kodista tuomat kenkäni tässä talon työssä ollessani, jotta te ette suinkaan suureen vahinkoon joudu, jos nyt nämä kengät minulle jätätte."

"Ahaa! Jokos sinä nyt osaat toisella nuotilla laulaa! Vaan laula vaikka enkelien äänellä, niin se nyt ei tässä auta. Riisu sukkelaan minun kenkäni pois ja marssi matkaasi!"

Mikäs auttoi. Minun täytyi jättää isäntäni omat kengät taloon ja lähteä paljasjalkaisena ulos avaraan maailmaan, jossa minulla ei ollut yhtään muuta tiettyä ystävää kuin armas äitiseni ja hänkin kuolemallansa.

Voih kuitenkin!…

III.

Suutarin asunnosta kadulle tultuani oli jo ilta pimeä. Rajusti vinkui pohjatuuli katujen kulmissa ja lauta-aitain halenneissa sekä heitteli yhtämittaa suuria lumisirpaleita kosteanlikaiseen maahan. Jonkun aikaa pimeässä astuskeltuani (siinä kaupungissa ei silloin vielä ollut katulyhtyjäkään) tuntui rupeavan ankarasti jalkojani kylmämään. Tätä paitsi alkoi jo vatsakin vaatia osaansa ja sentähden päätin umpimähkää pistäytyä erään edessäni olevan talon kyökkiin. Sen talon vanhalle rouvalle olin usein edellisenä oppiaikanani vienyt joko uusia tai korjatuita kenkiä meidän verstaastamme. Sellaisessa puvussa ja sellaisena aikana huoneesen tulijaa säikähdettäisi varmaan suuremmissakin taloissa kuin tuossa pienessä hökkelissä, johon askeleeni minut olivat johdattaneet, vaan se ei silloin juolahtanut minun mieleeni. Tuskin siis olin ehtinyt saada kyökin oven jäljestäni kiini vedetyksi, kun sen huoneen silloinen ainoa asukas päästi kimakan huudahtuksen ja ryntäsi sisähuoneesen. Hämmästyksissäni en minäkään tiennyt mitä tehdä ja minne mennä, seisoinhan vaan siinä ovensuussa käsiini puhallellen ja ympärilleni tirkistellen.

Sisähuoneessa vallitsi jonkun aikaa täydellinen hiljaisuus, mutta sitte alkoi sieltä kuulua hiljaista astunnan hipinätä ja hiljaisia sekä hätäisiä voihkahduksia. Viimmein raotettiin hiukan kammarin ja kyökin välistä ovea, jonka jälkeen sieltä oven takaa kuului äänekkäämpi kiljahdus.

Minä puolestani luulin jonkun oikean hädän olevan talossa ja tein, niinkuin arvattavasti moni muukin sijassani olisi tehnyt: minä rykäsin. Silloin kuului vielä surkeampi äännähdys kammarista ja minun päähäni alkoi lennellä jos jonkinlaisia aavistuksia siellä sisällä olevien hädästä.

"Lienee tuonne tunkeutunut rosvo tai karhu, turkki tai juuti, koskapa virressäkin veisataan 'Turkki tääll' ja juuti siell',' — arvelin minä ja päätin pelastaa nuo onnettomat heidän ahdistuksestaan. Sen vuoksi hiivin minä varovasti tuon raollisen oven luo, asetin suuni aivan oven rakoon ja rykäsin uudestaan paljoa voimakkaammin kuin ensi kerralla. Tahdoin näet saattaa talon väen tietoon, että hän oli uljas pelastaja omassa kyökissään. Mutta tuskin olin ehtinyt ottaa huulen pois ovenraosta, kuin sieltä sisältä viskattiin korvilleni hyväkin kannullinen aivan märkää vettä, ovi paiskattiin seljälleen ja kammarissa olijat alkoivat kirkua:

"Voi voi voi!… Voi voi voi!… Rosvo tappaa… rosvo syöpi!… Tulkaa hyvät ihmiset apuun…! Voi voi!…"

Tämän kuultuani ei minulla enää ollut aikaa miettiä mistä syystä olin saanut vettä korvilleni. Minä hypähdin kammariin ja juoksin ympäri huonetta huutaen:

"Missä se on… missä se on?!"

Samalla aikaa kirkuivat myös muut huoneessa olijat minkä jaksoivat, ja tässä yleisessä häiriössä en minä ehtinyt muuta näkemään, kuin että huoneessa oli kaksi naista, joista toinen seisoi huoneen perällä sijaitsevalla sohvalla, vaan toinen oli kiivennyt sohvan vieressä olevan piirongin päälle. Sen verran kuin tuossa pikaisessa silmänräpäyksessä kerkisin nähdä, oli piirongin päälle noussut nainen vanha lihava rouva, joka oli jo ehtinyt pukeutua yötamineihin, vaan tuo toinen sohvalla seisova oli nuori verevä tyttö, nähtävästi talon piika, joka tuon tuostakin vilkasi rouvaan päin aikoen suurimman hädän uhatessa hypätä hänkin samalle korkealle turvankalliolle, jolla emäntänsä jo seisoi.

Pari kertaa huoneen ympäri juostuani mitään "rosvoa" kohtaamatta, seisahduin vihdoin hengästyneenä kyökin oven suulle ja kysyin, naisten yhtämittaa parkuessa, missä se rosvo oli, joka armollisia rouvia hätyytti.

"Vielä hän kysyy!… Voi voi meitä poloisia!… Tuossahan se on… siinähän se on!?" — änkytti vanha rouva osoittaen kädellään minuun päin.

"Mitä sanotte, armollinen herrasväki?" kysyin minä kokonaan hämilläni. "Jottako minä olisin rosvo? — Oh, älkää minua laisinkaan peljätkö, en minä ole rosvon tointa vielä tähän saakka harjoittanut."

"Eivät suinkaan rehelliset ihmiset tuollaisissa vaatteissa kuljeksi varsinkaan tähän vuoden ja vuorokauden aikaan", — ehätti tuo sohvalla yhä seisova tyttö selittämään.

Vai niin. Minäkö se siis olinkin rosvo.

No eipä ihmettä kummempaa, eikä totta perään näin pirullisen-hauskaa tapausta joka päivä sattune!

"Minuun nähden saatte, hyvä herrasväki, laskeutua alas, en minä teille mitään pahaa tee. Vaatteeni tosin ovat tämmöiset, vaan jos tahdotte kuunnella, niin selitän teille syyn niiden nykyiseen omituisuuteen", — rauhoitin minä.

"Selittäkää… ja selittäkää paikalla", komensi vanha rouva. "Minä en ennen sijaltani liikahda."

Ja minä kerroin heille siinä lyhyesti äskeiset tapaukset suutarin kotona. Sillä aikaa lienee kuitenkin vanhan rouvan jalkoja ruvennut raukaisemaan, sillä tuskin olin ehtinyt kertomukseni loppuun kuin hän lausui:

"No, koskapa niin ovat asianne, niin tulkaa ja auttakaa minua piika-Marin kanssa alas täältä piirongin päältä."

Me autoimme rouvan alas, vaikk'ei se tehtävä ollut niinkään helppoa, sillä siinä rouvassa oli vähän muutakin kuin luut ja nahka. Rouvaa laskiessamme katseli piika-Mari minuun vielä tuon tuostakin varsin epäilevillä silmäyksillä.

Laattialle päästyänsä katsoi rouva tarkoin minun silmiini ja tunsi lopulla kuin tunsikin minut suutari Löttösen oppipojaksi. Sitte käski hän piika-Marin laittamaan minulle kammarin pöydälle illallista, vaan sitä ennen tuomaan valmiiksi keitetyn teekyökin sisään. Teekyökin tuotuansa meni piika-Mari kyökkiin illallista laittamaan ja rouva alkoi nyt kysellä, mistä minä olin peräsin ja miten olin joutunut suutarin oppiin y.m. Ja saatuansa kuulla, että minä olin Antti Eskelisen poika, kysäisi hän:

"Onko isänne milloinkaan asunut P—n tehtaalla?"

"Onhan se siellä asunut ja siellähän minä olen syntynytkin", — vastasin minä.

"Jopa totta tosiaan oletkin sitte minun maailmaan saattamani!" — huudahti tuo nähtävästi hyväsydämminen vaikka jokseenkin liukaskielinen vanha rouva. Ja piika-Marin ruokaa sisään tuodessa sanoi hän sille:

"Kylläpä minä jo tunnen tämän vieraamme, vaikka sitä ensin pelkäsin enemmän kuin karhua. Mutta sinä sitä et tunne, et!" — ilkkui vanhus hyvillään.

"Mistäpä minä kaikki suutarin oppipojat tuntisin", — vastasi piika-Mari oikealla kaupunkipiikain miinillä. — "Mikäs sen nimi on?"

"Elias Eskelinen", — vastasin minä kohteliaasti, vaikka piika-Mari rouvalta sitä kysyikin.

"Mitä?… Elias Eskelinen!" — huudahti Mari. Hän peitti esiliinallaan korvia myöten punastuneet kasvonsa ja töytäsi kyökkiin.

Ja kohta tämän jälkeen olin minä tuttu talon molemmille asukkaille. Tuo piika-Mari, joka niin ylpeästi oli minua kohdellut, pyysi minulta vesissä silmin anteeksi tuhmuuttansa. Hän näet ei ollut kukaan muu kuin entinen lapsuuteni tuttava Kuokkalan Mari, joka niinkuin siihen aikaan meidän puolen talontytöillä oli yleisenä tapana, piti parempana palvella kaupungissa herrasväkeä, kuin tehdä työtä isänsä kotona.

Aamulla noustuani annettiin minulle kahvia ja ruokaa ja antoipa vanha rouva vielä minulle miesvainajansa vanhan nutun sekä rikkinäiset sukat ja kengät, jotta muka en ihan avojaloin tarvitsisi kulkea. Muuta matka-apua en siitäkään talosta saanut, vaikka nöyrästi pyysin ja vaikka Mari sanoi rouvalla olevan "satoja" piirongissansa. Hän kuului olevan äärettömän saita rahoilleen ja leipää en julennut pyytääkään.

Lähdin siis astelemaan kolkkoa kotoani kohden.

IV.

Ensimmäisenä päivänä menihän tuo matkani vielä jotenkin mukiin, vaikka jo iltasilla alkoi joltinenkin nälkä vaivata, vaan toisena aamuna yötalosta matkaa jatkamaan lähtiessäni tuntui elämäni kovin tukalalta.

Oi miten onnelliset ne ihmisten lapset ovat — ajattelin minä —, jotka eivät koskaan eläissään joudu sellaisille kurjille poluille, joilla minut oli luotu vaeltamaan! Kuinka onnelliset ne lienevät, jotka eivät koskaan ole tarvinneet sellaista nälkää nähdä, kuin minä paraikaa sain kokea!…

Koko sen päivää astuskelin uutterasti toivoen illaksi joutuvani kotipitäjääni rajalle erääsen taloon, jossa kävin äitini kanssa suutarin oppiin tullessani. Mutta lyhyt syyspäivä kului pikaisemmin kuin olin odottanutkaan, ja minä, äkkinäinen astumaan kun olin, tunsin tuon tuostakin väsymystä ja jalkojani kolotti sanomattomasti. Nuo hyvän rouvan antamat kenkärajat lyöttivät sitä paitsi jalkojani niin, että iltapuolella täytyi ne heittää pois jaloistani.

Tätä kaikkea paitsi kalvasi minua sanomatoin nälkä, sillä puoleentoista vuorokauteen en ollut suuruksia maistanut, ja siinä oli kylliksi aikaa kuusitoista vuotiaan aamurupeamaksi. Talojen sivuitse kulkiessani kehoitti vatsani minua poikkeamaan niihin ja pyytämään joltakin hyvältä emännältä, vaikkapa vaan salaisesti, leipäpalaista, vaan kunniantuntoni ei vielä sallinut minun kerjäävän.

Ja tuota yksinäistä maantietä astuessani kuvautui kurjaan mieleeni olot ihanimmat, paikat parahimmat, jotka vielä kiihoittivat vatsani vaatimuksia, aivan samalla tavoin kuin pettävä kangastus maailman laajimmalla hietamerellä vaikuttaa janoon nääntyväin matkustajain mielikuvitukseen. Ajatuksiini kuvautui milloin ruo'ista notkuva pöytä, jonka ympärillä vieraat, — tietysti minäkin joukossa — parhaillaan maistelivat maukasta sianlihakukkoa tai riisiryyni puuroa; milloin taas olin sieluni silmillä näkevinäni joukon pikkuisia herraslapsia, jotka leikittelivät vehnäpullilla, omenoilla ja muilla makeisilla niistä vähä väliä haukaten. Ja antoivatpa he minunkin tuon tuostakin tuomisistaan maistella…

Näissä mietteissäni astuskellessani en hoksannut illan hämärtymistä — kunnes löysin itseni tiepuolessa istumassa ja pureskelemassa ravin varrella kasvavia suolaheiniä. Nälkä ja väsymys olivat tehneet vaikutuksensa…

Taas lähdin liikkeelle. Kymmenkunnan askelta hoiperreltuani kompastuin keskelle sileätä tietä, josta ainoastaan ryömimällä pääsin syrjemmäksi — oli näet vielä älyä mennä tieltä pois. — Ja siinä istuin sitte melkein tunnottomana hyvänkin tunnin ajan, jolla välin jo pilkkoinen pimeä ehti tulla joko sulkeakseen minulta silmäinkin huvituksen tai osoittaakseen minulle, minkä näköinen se "kuoleman varjon maa" oli, johon kenties piankin olin joutuva…

Mutta silloin alkoi kuulua hiljaista kärryin ratinaa kaukaa sieltäpäin, mistä olin tullut, ja hetkisen kuluttua kuulin hevoisen askelten lähenevän sekä kärryissä istuvan miehen veisaavan kumealla äänellä seuraavaa virren värssyä:

"Vaikk' täytyy maata monen All' murheen pitkältä, Ja kerjät' edes' oven, Syöd' leipää kyynelten, Kans' nälkää kärsiä, Viel' pilkkaa häpiää, Ja rukoil' nöyräst' sangen Täss' maailmass' häijyssä."

Kummallista! Miehelle tietysti sattui tämä värsy mieleen… Mutta hänen lähetessään tuntui minunkin mieleni tekevän veisaamaan. Kun siis mies alotti seuraavaa värsyä:

"Niin vihdoin hänen nostaa Its' Jumal' tomusta",

yritin minäkin seurata mukana, vaan ääneni ei tuntunut juoksevan, suustani pääsi ainoastaan oudonlainen älähdys.

"Kuka siellä, hei!" — huusi kärryissä ajaja mies.

"Minä", — vastasin minä levollisesti.

"Kuka minä? — Sano paikalla nimesi taikka loput!" — ärjäsi mies ja hyppäsi kärryistä eteeni. Hän lienee luullut minua rosvoksi, sillä hänellä oli kirves kädessään…

"Minä Elias Eskelinen, suutarin oppilas Sortavalasta", — koetin minä sopertaa.

Tämän lausuttuani tuntui minusta ikäänkuin mies olisi hammasta puraissut…

"Vai niin, no… Miksikäs et ennen nimeäsi sanonut? Kiitä ett'et saanut kalloasi möyhyksi."

Tämä puhe rupesi naurattamaan minua — tietysti tenhottomuudesta.

Silloin pudisteli mies minua kauluksesta ja sanoi:

"Mitäs sinä naurat, sanoppas se tänne?… Ja mitä teet sinä tienvieressä yöllä?"

"Syön heiniä."

"Minkätähden sinä heiniä syöt?"

"Ne ovat niin makeita."

"Etkös leipää söisi?" — jatkoi mies nähtävästi leppeämmällä tuulella.

"Tietysti, vaan sitä ei minulla ole."

"Sinulla siis on nälkä?"

"Taitaahan tuo hiukan olla."

"No nouse sitte kärryihini, niin kohta saat syödä leipää", — kehoitti mies.

Minä koetin nousta, mutta eihän siinä ollut muuta kuin nousta vaan! Jalkani olivat niin hermottomat…

"En jaksa!" — huokasin.

"Sitte pitänee sinua auttaa", — lausui mies ja nosti minut kärryihinsä. Sitä tehdessään puheli hän ikäänkuin itsekseen:

"No sattuuhan sitä jos johonkin! Kukas olisi luullut tähän aikaan vuodesta tapaavansa nälkään kuolemaisillaan olevan ihmisen tien vierestä. 'Keyrinä keliäkin, Jouluna jollakin, miten pääty Pääsiäissä' sanotaan, vaan tällä pojalla ei näy olevan mitään vaikk'ei vielä Keyrikään käsissä ole."

Kärryihin päästyämme kuljimme äänettöminä pari kiven heittoa, kunnes mies seisautti hevoisensa erään tienvarrella olevan talon pihalle ja sanoi siihen jäävänsä yöksi. Hevoisen riisuttuansa, juotettuansa ja sille appeen tehtyänsä, auttoi mies minut kärryistä alas, otti eväskonttinsa ja me menimme pirttiin.

"Hyvää iltaa!" — lausui hyväsydämminen kumppalini.

"Jumal' antakoon!" — vastattiin talossa. "Mitäs kaupunkiin kuuluu?"

"Eipähän juuri erikoista; siellä näkyvät elävän tavallista elämäänsä. Vaan tullessani tuossa teidän kujosien suussa tapasin tämän pojan, jolla ei näy olevan kovin hauska elämä."

Näin puhuen saatti hän minut lavitsalle istumaan.

Kaikki talonväki hypähti nyt minun luokseni katsomaan minkälainen olento minä olin. Kotvasen katseltuansa ja yhtä ja toista paikkaa minusta koeteltuansa menivät vihdoin tarkastelijat yksi kerrassaan pois luotani jokainen vuorostaan lausuen:

"Poikaparkaa!"

He eivät nähtävästi voineet aavistaakaan, minkä tähden minä tällä kertaa oikeastaan "parka" olin.

Sillä välin aukaisi vieras, joka näkyi olevan talossa tunnettu, laukkunsa, latoi siitä penkille suuren kalakukon, voivakan, leipäkannikan ja pari lähnän silakkaa sekä lausui:

"Tuleppas nyt Elias Eskelinen syömään!"

Minä hiivittäydyin lavitsaa myöten ruokain luo ja nielasin silmänräpäyksessä ensimmäisen suuren kukkovinkaleen, jonka vieras oli käteeni pistänyt. Ahnain silmin katsoin sitte kukkoon toivoen lisää, vaan kun vieras ei näyttänyt siitä olevan tietävinäänkään, kohotin silmäni katsoakseni hänen kasvoihinsa. Silloin kiljahdin hämmästyksestä, sillä istuihan siinä edessäni — isäni.

Nälän vaikutuksesta mielimuutuksissani en ollut tuntenut häntä äänestä, enkä pirttiinkään tultuani tullut häntä heti kasvoihin katsoneeksi, mihin minulla ei juuri ollut aikaakaan, kun talonväki kohta tunkeutui ympärilleni. Tätä paitsi oli isäni, kentiesi tahallaan, välttänyt näyttämästä muotoansa minulle. Ja olipa hän jo sitte viime näkemäni kokolailla muuttunutkin, sillä "vuosi vanhan vanhentaa." Hänen päänsä oli tullut melkein paljaaksi ja hänen kasvojensa rypyt yhä enemmän syvenneet, jota vastoin hänen äänensä — kumma kyllä — oli paljon selvinnyt ja hän oli taas tullut jokseenkin puheliaaksi. Aika oli nähtävästi ruvennut hänen haavojansa parantamaan. Luontonsa tosin oli, niinkuin vielä tulemme näkemään, pysynyt melkein yhtä äreänä kuin ennenkin, vaan jotain muutosta oli hänessä siinäkin suhteessa tapahtunut.

Ensi hämmästyksestä toinnuttuani ojensin käteni häneen päin ja huudahtin:

"Isäni!… Tehän se olettekin!"

Viha sai silloin taas vallan hänen sydämmessään. Kasvot tulipunaisina ojensi hän minulle toisen viipaleen kukkoa ja lausui:

"En ole enää sinun isäsi. Syö tuo ja pane maata, kerjäläinen, enempää et saa tänä iltana."

Ja minä tottelin, vaikka nälkäni noista muruista sai ainoastaan yllykettä. Mutta kenties olikin hyvä ett'en silloin saanut sen enempää ruokaa…

Vaan miltä maistuivat minusta nuo kukkopalaiset?

Sen tietää ainoastaan se, joka kuusitoista vuotiaana ja myöhään syksyllä on puoleentoista vuorokauteen paljain jaloin kulkenut lähes kuusi peninkulmaa einettäkään maistamatta. Niinkuin ruusu-öljy haiskahtaa hyvältä ruhtinattaren nenään ja niinkuin hunaja sulaa kylläisenkin ihmisen suussa heti sinne jouduttuansa, yhtä hyvälle, jopa paremmallekin, hajahti minulle tuo veres kukko ja yhtä sukkelaan suli sen kova kuori minun nälkäisessä suussani. Enkä minä koskaan sitä ennen, en sen jälkeenkään, ole maistanut mitään niin hyvänmakuista, kuin tuota isäni yksinkertaista kalakukkoa tuossa syrjäisessä talossa maantien varrella. Tahtoisinpa sanoa, ett'ei Eevan mehevä omena ennen muinoin paratiisissa voinut Aatamista maistua makeammalle kuin silloin minusta isäni kalakukon kuori.

Jo varhain seuraavana aamuna herätti minut nälkä, ja nyt en enää voinut pidättää itseäni, vaan pyysin salaa porstuassa talon emännältä leipää; isäni makasi vielä silloin, enkä minä hänen eväihinsä omin lupineni uskaltanut kajota. Armelias emäntä antoikin minulle kokonaisen "umpikuoren" ynnä vielä puolikymmentä silakkamuikkua, jotka pisteltyäni tunsin nälän eronneen vatsastani.

Isäni nousi makaamasta vasta päivän hämärissä. Heti pukeuduttuansa ja juotuansa talosta kahvia, avasi hän laukkunsa ja kutsui minua syömään. Hyvältä maistui minusta vieläkin kukonkuori, vaikka olin jo aika aamiaisen sitä ennen saanut, mutta tätä en katsonut tarpeelliseksi isälleni ilmoittaa. Koko ruoka-aikanamme ei hän puhunut sanaakaan, vaan aterian loputtua ja eväänsä korjattuaan sanoi hän:

"Tulepas tänne Elias Eskelinen!"

Minä seisahdin hänen eteensä ja hän jatkoi:

"Nyt kun olet saanut unta nahkaasi ja vatsasi täyteen, tahdon tehdä selvän tilin kanssasi. Äitisi kuoli saman päivän iltana, kun kirjoitin sinulle sen ensimmäisen ja viimmeisen kirjeeni. Nyt kaupungissa käydessäni pistäysin tuon entisen isäntäsi luona antaakseni sinulle erään riepuläjän, jonka äitisi pyysi minun sinulle toimittamaan, sillä en tahtonut jättää täyttämättä vainajan viimmeistä tahtoa. Isäntäsi, tuo kunnon suutari, kertoi minulle sinun ruvenneen yhä rohkeammasti ja rohkeammasti näpistelemään talon tavaroita, milloin mitäkin, ja sanoi sentähden olleensa pakoitettu ajamaan sinut pois luotansa. Sanoi hän kuitenkin — kiitos sille jalosydämmiselle miehelle — antaneensa sinulle ihka uudet vaatteet ja kengät sekä kaksi ruplaa rahaakin, vaan sanoi jo seuraavana päivänä kuulleensa sinun juoneen sekä rahasi että vaatteesi eräässä pahamaineisessa salakapakassa sekä kuljeksivan nyt pitkin kaupungin katuja puoli alastomana ja irti ainoastaan 'nuorien puutteessa.' — Näiden syiden tähden tahdon minä nyt vielä viimmeisen kerran, koskapa käsiini satuit, antaa sinulle pienen muistutuksen ennenkuin jätän sinulle tuon äitisi rättimytyn."

Viimmeisiä sanoja puhuessaan tempasi hän vierestään lavitsalta hyvänkin kyntövitsan vertaisen varvun, otti minua niskasta kiini sekä alkoi voidella selkääni.

"Kuulkaahan toki, rakas isäni…" — yritin minä selittämään.

"Suus' kiini, rosvon alku!" — huusi hän ja löylytti minua niin kauan kuin jaksoi. Viimmein lienee hänestä työ tuntunut rasittavalta, sillä vitsan vasta puoliksi huvettua heitti hän sen kädestään ja nakkasi minut oven suuhun. Sitte haki hän kärryistänsä isohkon nyytin ja, heittäen sen eteeni, lausui ivallisesti nauraen:

"Tuossa on äitisi perintö — äsken sait sen isältäsi!"

Ja näin pidettyänsä tilin minun kanssani, sanoi hän talonväelle jäähyväiset sekä meni.

Minuun ei hän luonut enää silmäystäkään…

V.

Vai niin!

Tuo minun entinen mestarini, tuo "kunnon mies", oli siis keittänyt kokoon sopan, jota syötti ei ainoastaan isälleni, vaan koko Sortavalan kaupungille. Ja tällä tavoin antoi hän minulle paljoa tuntuvampia ja kauemmin kirveleviä iskuja kuin nuo isäni antamat tuolla talossa maantien varrella. Hän aikoi pistää minuun syvän haavan ja — terävällä naskalilla…

Kohta isäni lähdettyä ajoi isäntä minutkin pois talostaan — eihän hän miten voinut rosvon suojelijaksi ruveta.

"Allapäin pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin" läksin pois tietä astuskelemaan tietämättä minne päin askeleeni ohjaisin. Maantielle tultuani päätin kuitenkin ensin tarkastaa, mitähän äitivainajani tosiaankin oli minulle lähettänyt. Istuin tienviereen ja aloin vesissä silmin purkaa hellän äitini viimmeistä lähetystä.

Kauan ja turhaan sain etsiä löytämättä mitään muuta kuin vanhoja hajallisia vaaterepaleita, joiden sekaan oli mätetty ikäänkuin höysteeksi suuria tilkkutulloja. Jo aloin ruveta epäilemään koko nyytin olevan ainoastaan isäni pilantekoa minulle, kunnes vihdoin käsiini sattui muudan tilkkutorvi, joka tuntui kummallisen raskaalta toisiin samanlaisiin verraten. Tulisella kiiruulla reviskelin riepuja pois mytyn ympäriltä nähdäkseni mitä kummaa sen piti sisältämän. Viimmein loppuivat rievut ja niiden sisältä ilmaantui käsiini paperitullo, jossa näytti olevan kirjoitusta. Varovasti rupesin paperia avaamaan, vaan se repesi ja minun suurimmaksi hämmästyksekseni helisi sen sisästä eteeni yhdeksäntoista kappaletta vanhoja ruotsinvallan aikuisia riksin rahoja. Ihastuksissani kokoilin rahat ja käärin ne jälleen riepuihin sekä katselin ympärilleni olisiko joku pahasilmäinen sattunut näkemään aarrettani. Kun näet olin näin yht'äkkiä rikkaaksi päässyt, oli aivan luonnollista, että aloin peljätä varkaita! Vaan niinhän se käy tässä maailmassa: Äkkiä rikastunut köyhä on paljoa hullumman näköinen kuin köyhtynyt rikas. Tultuani vakuutetuksi olevani yksinäni, pistin rahamytyn sisälleni ja, kokoiltuani rievut jälleen myttyyn sekä heitettyäni sen metsään, aloin astua takaisin Sortavalaan päin.

Tuossa astuessani juohtui yht'äkkiä mieleeni katsoa mitä oli kirjoitettu tuohon paperiin, joka oli ollut rahain ympärillä. Otin siis sen taskustani ja äärettömäksi hämmästyksekseni havaitsin sen olevan äitini käsialaa. Vavissut tosin oli kirjoittava käsi, niin ett'en kaikista sanoista tahtonut saada selvää, vaan asetettuani rahain pudotessa revenneet kappaleet paikoillensa, sain siitä kokoon seuraavat sanat:

"Armas, ainoa poikani!

Silloin kuin sinä näitä rivejä luet, on äitisi jo jättänyt tämän maailman kärsimykset. Minä menen turvallisesti ijankaikkisuutta kohden, sillä minä tiedän vapahtajani elävän; vaan siitä ja ainoastaan siitä on sieluni murheissansa, kun tiedän sinun saavan vielä kauan kokea tämän katoovaisen elämän kurjuutta. Mutta ole, poikani, kärsiväinen ja tiedä, että kuta enemmän meitä tässä maailmassa vaivataan, sen parempi palkka on meillä tulevaisessa elämässä — jos vaan me uskomme sen saavamme. Herra, taivaan Jumala, sinua siunatkoon ja johdattakoon sinun askeleesi aina totuuden tietä kulkemaan! Suokoon Hän, että sinusta tulisi Hänelle ja isänmaallesi kunniaa. Minä aavistan, minä tiedän…" (Tästä kohden kirjeestä en voinut arvaamallakaan selkoa saada). "Ja vihdoin viimeksi tahdon vielä kerran teroittaa sinulle noita sanoja, joita usein ennenkin olen koettanut mieleesi painaa:

'Ei saada tääll' ain' käyskennell' Pääll' kukkaisten ja ruusuin!'

Hyvästi oma, ainoa kohtuni hedelmä!… Jää hyvästi armas lapseni!… Me tapaamme vielä kerran toisemme… Sinua kohtaan hehkuvan rakkauden voimasta vielä elävä

Äitisi.

J.K. Tämän sisässä on sinulle minun morsiuslahjani, jonka sain äidiltäni ennen muinoin morsiameksi tultuani. Nyt olen toisen kerran morsian, vaan nyt saankin toisellaisia lahjoja…

Sama."

Virtoina valuivat kyyneleet silmistäni nuo rutistuneet rivit luettuani ja useampia kertoja suutelin tuota ränstynyttä paperia, joka minun mielestäni nyt oli tuhatta kertaa kalliimpi noita sen sisällä äsken olleita hopeita. Huolellisesti käärin sen kokoon ja kätkin lähimmäksi sydäntäni aikoen aina säilyttää sen siellä kallihimpana muistona armaasta äitivainajastani.

VI.

Jouduinhan minä viimmein takaisin Sortavalaan. Siellä koetin, soveliaammat vaatteet puuhattuani, pyrkiä puotipalvelukseen useampaan kauppataloon, vaan jokaisessa sanottiin olevan täydet miehet ja — luotiin minuun epäileviä, ylenkatseellisia silmäyksiä. Niistä en tietänyt juuri mitä ajatella, ihmettelinhän vaan, kunnes erään talon isäntä suoraan sanoi ei huolivansa rosvoa taloonsa. Nämä sanat löivät minua kuin puulla päähän, ja minä sanoin nöyrästi isännälle, ett'en vielä siihen saakka ollut neulaakaan varastanut. Vastaukseni johdosta ilmoitti kauppias, että suutari se ja se, minun entinen isäntäni, oli varoitellut kaupunkilaisia minun suhteeni, sanoen ajaneensa minut pois opista varkauden tähden.

Nyt vasta aukesivat minun silmäni; nyt vasta käsitin koko laveudessaan sen kavaluuden, jonka tuo entinen mestarini, tuo isäni "kunnon mies", oli minua vahingoittaakseen keksinyt; nyt vasta tunsin kuinka syvälle hänen naskalinsa oli minuun pistänyt…

Turhaan etsin minä jotakin tointa ansaitakseni edes ruokani. Kukaan ei minulle uskonut vähintäkään tehtävää, ei vanhain kenkärajain korjaustakaan, vaan kadulla kävellessäni katseli jokainen minua yli olkansa ja osoitteli sormellansa kuiskaillen kumppanillensa: "Voi tuotakin raukkaa! Se on rosvon alku."

Päätin siis vihdoin lähteä pois koko hyvästä Sortavalan kaupungista etsimään muualta onneani. Vaan kun matkalla arvelin tarvitsevani käypää rahaa, niin menin senvuoksi erääsen puotiin, aikoen nuo äitini perintöriksit vaihtaa kulkevaksi rahaksi. Puodissa sattui silloin olemaan kauppatalon isäntäkin ja, luullen hänen antavan paremman hinnan hopealevyistäni, kysyin minä häneltä itseltään paljonko hän riksistä maksaisi.

"Onko sinulla paljonkin niitä rahoja?" — kysyi kauppamies hyvin epäilevän näköisenä.

"Kuusitoista kappaletta", — vastasin minä. Kolme riksiä olin jo menettänyt vaatteihin ja ruokaan.

"Näytäppäs tänne ovatko ne vielä täysipainoisia, vai joko ovat kuluneita."

Minä panin aarremyttyni kauppiaan eteen tiskille.

"Hm; vain on sulia näin paljon rahaa… Ja vielä aivan kulumattomia… Vaan sanopas, poikaseni, mistä sinä nämä sait?" — kysyi kauppias punniten rahoja sormillaan.

"Ne lähetti äitini minulle viimmeisen tervehdyksensä kanssa. Hän kuoli äskettäin", — selitin minä.

"Hm… hm…, vai äitisi lähetti… Menkääpäs pojat hakemaan suutari Löttönen tänne, niin saadaan tietää, mistä tämä poika on rahat saanut", — käski isäntä ja eräs puotilainen lähti juoksujalassa hakemaan minun entistä mestariani.

Sillä välin koetin minä kauppiaalle todistaa saaneeni rahat äidiltäni. Minä kerroin hänelle kaikki ne tapaukset, joita olin saanut kokea sitte suutarista pois jouduttuani, ja näytinpä minä hänelle äitini kirjettäkin, vaan kaikki nämä keinoni eivät auttaneet mitään. Suutarin itsensä piti selittää asia, sitte se vasta varma olisi, arveli kauppias.

Ja suutari tuli.

Pirullinen hymy huulillaan loi hän silmäyksen minuun sanoen:

"No hyväpä se, että viimeinkin kiini jouduit, rosvon alku!"

Sitte meni hän kauppiaan luo ja sanoi rahain olevan häneltä varastetun, vaikk'ei hän sitä vielä näihin asti ollut huomannut, kun muka ei ollut, avaimiensa häviämisen tähden, voinut tarkastaa raha-arkkuaan.

"No nythän hyvä tuli entisen hyvän lisäksi!" — ajattelin minä, ja noin kauhea valehteleminen kauhistutti minua niin, että aloin vavista…

"Mikä sinua vapisuttaa, poika?" — tiuskasi kauppias. "Oletko varastanut suutarilta rahat?"

"En, hyvä kauppias, en koskaan!" —

"Vieläkö te rosvolta kyselette onko hän varastanut tahi ei", — sanoi suutari. "Eiväthän ne virkamiehet pidä tapanaan ilmoittaa töitänsä."

Ja suutaria ryvitti niin hirmuisesti… Hän kulki ohitseni aivan läheltä minua puodin ovelle sylkemään…

Takaisin tultuansa loistivat hänen silmänsä kahta kummemmasti kun hän sanoi:

"Mutta koska tämä poika on varastanut rahani, niin kentiesi on hän vienyt myöskin avainkimppuni, joka on ollut kadoksissa siitä saakka kun poika joutui pois minun luotani. Minä pyydän, että poika paikalla syynättäisiin."

"Olkaa hyvät ja syynätkää paikalla. Jos minulta suutarin avaimet löytyvät, niin olen nämä rahatkin häneltä varastanut", — lausuin minä rohkeasti tietäessäni ett'ei minulla mitään avaimia ollut.

Kauppias tuli luokseni ja alkoi koetella taskujani. Ja minun suurimmaksi hämmästyksekseni vetikin hän nuttuni päällystaskusta likaisen nenäliinan, jonka sisästä löytyi jokseenkin suuri kimppu pieniä avaimia.

"Ovatko nämä teidän avaimenne?" — kysyi kauppias suutarilta.

"Vieläkö sitä kysytte!" — huudahti entinen mestarini ottaen avainkimpun käteensä. "Aivan minun omat avaimenihan nämä ovat ja tämä", (suutari näytti kauppiaalle erästä avainta kimpussa) "on juuri tuon raha-arkkuni avain."

"Kunnotoin nuorukainen!" — jupisi kauppias.

Tämä meni jo liian pitkälle. Minä olin vähällä vaipua laattialle enkä kyennyt sanallakaan puolustamaan itseäni. Kavala suutari oli siis äsken, sylkemään mennessään, pistänyt salaa taskuuni avainkimppunsa, saattaakseen siten minut selvemmin syylliseksi. Hän oli käyttänyt samallaista keinoa, kuin ennen muinoin Egyptin maaherra Jooseppi veljeänsä Benjaminia kohtaan, vaikka hänen tarkoituksensa ei ollut läheskään niin viatointa leikintekoa kuin viisaan patriarkan.

"Vaan sanokaapas, suutari, kuinka monta riksiä teiltä on hävinnyt?" — kysyi kauppias hetkisen kuluttua.

Tämä kysymys näytti kummastuttavan suutaria. Hänen silmänsä pyörivät niin oudosti kun hän, väkinäisesti nauraa hohottaen, sanoi:

"No mitä te, herra kauppias, sitä kyselette! Tiedättehän tarkkaan, ett'ei tämä poika mistä muualta olisi voinut niin paljon rahaa saada kuin tuossa mytyssä on."

Näin puhuen tempasi hän tiskillä olevat rahat, jotka kauppias ennen suutarin tuloa oli paperiin käärinyt, kouraansa ja repäsi paperin auki niin että paljaat riksit helisivät tiskille.

"Minun rahojani… minun omia riksiäni!" — mutisi hän. "Ja olihan näitä minulla lähes kolmekymmentä kappaletta, vaan johan se pojan lurjus on näistä ehtinyt puolet juoda, koskapa ei näy enää olevan täyttä kahtakymmentäkään."

Tämä suutarin nerokas teko saatti kauppiaankin hämille, eikä hän nähtävästi voinut aavistaakaan suutarin valehtelevan. Sentähden käski hän puotilaisensa heti kaupungin järjestysmiestä hakemaan jättääksensä rahat, avainkimpun ja minut mainitun virkamiehen huostaan.

Mutta tätä ei näyttänyt suutari odottaneen.

"Mitä te tässä järjestysmiehellä teette? — Minä otan vaan rahani sekä avaimeni pojalta pois ja annetaan sitte hänelle kelpo selkäsauna sekä lasketaan menemään — mitäpä häneltä muutoin saisikaan. Enkä minä tahdo häntä saattaa edesvastaukseen, kunhan vaan omani saan. Annetaan hänen vaan mennä, tottapahan maailma hänet vielä neuvoo rehellisesti elämään", — leperteli suutari teeskennellen jalomielisyyttä.

"Ei laisinkaan! Minun täytyy välttämättömästi antaa asia ruunun huostaan ja se selvittäköön sen miten parhaaksi katsoo; olenhan ainakin minä sitte syytöin. Ja sitä paitsi on poika jo siinä ijässä, että voipi saada ansaitun rangaistuksen työstänsä", — päätti kauppias ja otti pois rahat sekä avainkimpun suutarilta käärien ne jälleen myttyyn antaaksensa kaupungin järjestysmiehelle.

Hämmästyneenä, melkein tunnotoinna olin minä koko ajan katsellut ja kuunnellut heidän puhettansa.

Järjestysmiehen tultua pidettiin asiassa poliisitutkinto. Avaimet annettiin heti suutarille, vaan rahat otettiin takavarikkoon, ja meidät molemmat, — suutari ja minut, kutsuttiin huomisaamuna kello kymmenen saapumaan kaupungissa muiden rikosasiain vuoksi pidettäviin välikäräjiin; suutari valvomaan oikeuttansa rahoihin ja minä vastaamaan varkauden rikoksesta. Mutta ett'en minä jollain tavoin välttäisi oikeuteen tuloani tahi pujahtaisi tieheni koko kaupungista, määrättiin minut jo nyt heti vietäväksi kaupungin vankilaan eli "ruuttahuoneelle."

Ja siihen loppui se rahan vaihto yritykseni.

Pyytämällä pyysin, rukoilemalla rukoilin "korkeasti kunnioitettavaa" herra järjestysmiestä sekä "herra tastienaria" armahtamaan minua ja laskemaan minut vapaaksi, varsinkin kun aivan varmaan olin syytöin — vaan siinä ei auttaneet kauniit sanat.

"Ruunun käsi on kova!" — murisi kaupungin palvelija, vaan tarttui omalla kädellään minun niskaani viedäkseen minua vankeuteen, ja minä tunsin vallan hyvin, ett'ei hänenkään kätensä pehmeä ollut…

VII.

"Terve tuloa kunnioitettavaan seuraamme, sinä meidän tuotteliaan elinkeinomme harjoittajain nuorin vesa!" — lausui minulle vankihuoneesen astuttuani eräs hirveännäköinen rosvo, joka juuri äskettäin oli otettu kolmannen kerran kiini ja syytetty ryöväyksestä.

Minä en kyennyt vastaamaan mitään, vaan pyysin vanginvartijaa viemään minut toiseen huoneesen.

"Ei täällä ole joka rosvolle eri huonetta!" — ärjäsi tämä ja paiskasi oven kiini sekä lukitsi sen mennessään.

"Hah, hah, hah!" — nauroi rosvo. "Vai olet sinä vielä tottumatoin näin ylhäiseen seuraan. Pitäneepä siis sinulle opettaa, miten oikeain ihmisten joukossa tulee itsensä käyttää, jotta voisit todella ansaita oikean rosvon nimen. Tulepas tänne luokseni, sinä varkauden jumalan varhainen suosikki, niin neuvon sinulle keinoja, joiden avulla voit vastaisuudessa välttää sellaisia onnettomuuksia kuin sinulle nyt tyhmyytesi tähden näkyy tapahtuneen!"

"Antakaa, hyvä mies, minun olla rauhassa!" — niiskutin minä yrittäen tunkeutua erääsen nurkkaan, jossa ei muita vankeja näkynyt.

"Älä ole milläsikään, nuori ystäväni. Tule vaan tänne luokseni ja kerro tässä meidän keskellämme, mikä onnettomuus sinut kiinni saatti?"

Näin puhuen veti tuo hyväntahtoinen varas minut pois komerostani ja asetti istumaan eräälle jakulle keskelle laattiaa. Siihen kokoontuivat sitte ympärilleni kaikki muutkin huoneen helisevät asukkaat kuunnellakseen mistä syystä minut oli kiini otettu. He laskivat, yksi toisensa perästä, mitä häijyintä ja ruokottominta pilaa toisistaan sekä minusta; eikä minun auttanut muuta kuin tuon tuostakin vastata heidän tiheisin kysymyksiinsä.

"No sanohan nyt ensiksi mitä varastit?" — kysyi tuo yllämainittu rosvo, joka näytti olevan ikäänkuin toisten puheenjohtajana, ja, niinkuin sittemmin sain kuulla, nimeltään Serbinä, joka siihen aikaan oli urostöidensä maineella täyttänyt koko Itä-Karjalan.

"En mitään", — vastasin minä lyhyesti.

"Hän lienee tappanut miehen", — arveli eräs toinen vanki.

"Eihän tuollaisessa maitoparrassa ole niin juhlallisen työn tekijää", — ivaili kolmas. "Hän lienee hätyyttänyt jotakuta yksilahkeista."

"Suus' kiini, hupakko!" — ärjäsi neljäs herra. "Jos hän jotakin sellaista olisi yrittänyt, olisivat naiset aivan varmaan pistäneet hänet 'kirkkoon!'"

"Hst!" — äänsi päällikkö. "Olkaapas ääneti ja antakaa minun tutkia tätä poikaa." Ja kääntyen minuun päin lausui hän melkein lohduttavalla äänellä: "Sanopas nyt, poikaseni, mistä syystä jouduit noiden ruunun roistojen hoitoon?"

"Yritin vaihtamaan rahaa."

"Jahah! Se näkyy olevan viisas poika" — muistutti joku.

"Missä sinä rupesit rahan vaihtoon?"

"Poutasen puodissa."

"Minkälaisia rahoja sinulla oli vaihdettavana?"

"Riksiä."

"Kaisoja [keisarinna Katariina II:sen aikuisia hopea ruplia] ne ovat olleet, vaan poikapahainen ei niitä tuntenut", — kuului seuran jäsenten joukosta.

"Mistä sinä tiesit, että ne riksiä olivat?" — jatkoi johtaja.

"Siitä kun minä tunsin ne", — vastasin tiukasti.