PAPPIPARKA

Kirj.

Koito [Kustaa Juuti]

Viipurissa, Matti Kurikka, 1889.

Eenokki on hänen nimensä. Ja hän on pappina kristillisessä seurakunnassa.

I.

Niinkuin tulipunainen tynnyrinpohja loisti aurinko koko terältään läpi savuisen autereen, Se oli juuri mailleen menossa ja sentähden saattoi siihen nyt silmiään kupristaen katsoa, vaikka heikon ihmissilmän täytyy sen tavallista loistoa hävetä. Pitkällisen poudan vaikuttama raukaiseva tyyneys teki pölystä ja ilman kuivuudesta nolostuneet koivunlehdet kahta hermottomammiksi ja jopa tuon varjoisan puun viheriässä verhossa näkyi siellä täällä kellertäviä pilkkuja, ikäänkuin syksyn ensimäiset tuulahdukset jo olisivat valkovyötä halailleet, vaikka niityllä kuului vielä tuon tuostakin viikatteen hionnan karskutusta ja vaikka pääskysen pojat eivät vielä kyenneet etemmäksi kuin pesänsä aukolle äitinsä suusta kilvan kärpäsiä nokkimaan. Äänistä niin rikas kesäinen luonto oli nyt kokonaan mykkänä, ja ell'ei tuota heinämiesten ja -naisten aseiden teroituksesta syntyvää, hampaita kylmäävää ääntä olisi silloin tällöin kuulunut, olisi todellakin luullut itseänsä ainoaksi eläväksi olennoksi aution ja tyhjän maan polttavalla pinnalla. —

Ja että tällainen ilman kuivuus yhdistettynä tavattoman kuumuuden kanssa ei voinut olla tuntuvia ja tukalia jälkiä jättämättä niin hyvin ihmisten viljelysmaille kuin heidän mieliinsäkin, sitä todistivat sekä nuo heleänkeltasilta hohtavat touvon alut että ne alakuloiset, toivottomuutta ilmaisevat katseet, joilla maamiehet vainioitansa silmäilivät. Tuon tuostakin nostelivat isännät lakkiansa, pyyhkäsivät hikeä otsaltansa ja, katsahdellen autiolle taivaalle, huo'ahtivat: ei sada… voih, kun ei jo sada…

Tällainen oli heinäkuun ilta muutamassa Karjalan kulmassa eräänä Herran vuonna. Ja jos helle ja hiljaisuus luonnossa vaikuttivat samallaista elämää ihmistenkin keskuudessa ylimalkain, näytti kuitenkin eräässä talossa tavaton äänettömyys vallitsevan. Ainoastaan varpaillaan hiiviskeli talon väki tärkeimpiä askareitaan toimitellessaan ja ainoastaan kuiskailemalla uskalsivat he toisiansa puhutella. Ei siinä kuulunut kenkien kopsetta, ei ovien narahduksia, saati sitte raikasta naurua tai muuta virkeän elämän merkkiä. Luuli todellakin olevansa aaveiden asunnolla.

Ja syynä tähän verrattoman umpimieliseen elämään tässä talossa ei suinkaan tällä kertaa ollut yksinänsä kuumuus ja siitä seurannut kuolemankamppailu luonnossa. Siihen vaikutti epäilemättä paljoa enemmän se sisällinen kuumuus, joka kohta oli juuriaan myöten polttava erään niistä olennoista, joita liiallinen auringon pouta harvoin todellisesti turmelee, vaan jotka välistä eivät paremmin voi säilyttää itseänsä sisälliseltä poudalta, kuin ohran oraat auringon kuivaavalta kuumuudelta…

Niin se oli. Jormanalan talon isäntä oli elänyt aikansa maailmassa, vaikka olikin vasta keski-ijässä, Hänen röyheä rintansa oli korkealle pullistunut, paljoa korkeammalle kuin koskaan ennen. Se nousi ja laskehti nyt viimeisiä kertojansa ja pian oli loppuva sen sihinä ja sähinä, heti taukoava hengen herkeämätöin ahdistus. Luonto oli ottava omansa.

Siitä syystä vallitsi Jormanalassa tällä kertaa näin hiljainen elämä.

Mutta jo olikin tämä isäntä tehnyt tehtävänsä tässä maailmassa. Nuorin kymmenestä veljeksestä, oli hänen jo aikaiseen täytynyt lähteä isänsä kotoa avaraan maailmaan einettänsä etsimään. Ensin paimenpoikana ja tavallisena renkinä muutamia vuosia vierehdittyänsä, pääsi hän vihdoin isäntärengiksi seudun suurimpaan taloon Sorsalaan. Kokonaista kymmenen vuotta palveli hän tässä talossa yhtä isäntää ja säästi sillä välin tarkkuudellaan ja ahkeruudellaan pienoisen omaisuuden. Joka vuosi keyripäivänä kantoi hän säännöllisesti palkkansa isännältä, mutta hän ei huroitellut rahojansa niinkuin muut rengit "riiviikon" ajalla — eipä hän monasti riiviikkoa pitänytkään —, vaan osti niillä lehmiä, jotka hän sitte antoi perheellisille loisille ja mökkiläisille vahvaa voi-arentia vastaan eläkkeelle. Kun hän siis kymmenentenä keyripäivänä riisui talon vaatteet yltänsä ja pukeusi omiinsa, saattoi hän kehumatta kohottaa rintansa korkeammalle kuin tavalliset rengit, sillä hänen rintansa pullotti ulospäin, ja tämän pullottamisen vaikutti täysi kukkaro.

Tosin löytyi suomalaisia panettelijoita jo silloinkin. He kuiskivat keskenänsä, että Jeremias Jormanaisen rinnan pullistukseen oli kokonaan toiset syyt kuin ne joita hän itse sanoi. Ja varsinkin hänen palveluksensa viimeisinä vuosina, kun Sorsalan isäntä kuoli ja tämän leski taloutta isännöi, arvelivat nämä panettelijat Jeremias Jormanaisen rinnan päässeen oikein kohoamaan. Hän oli leskelle kaikki kaikessa. Hän peri saamiset, maksoi maksut, mittasi elot, myi ja osti, oli yhdellä sanalla niinkuin isäntä ainakin talossa. Kävihän hänen siis povitaskuansa paksuntaminen, varsinkin kun tiedettiin siihen halua olevan. Vieläpä kertoivat ne, jotka luulivat salaisimmat asiat tietävänsä, että Jeremias Jormanaisen hallussa hänen kymmenentenä keyrinänsä oli Sorsalan isäntävainajan vanha kissannahka; että hän oli sen saanut huostaansa isäntävainaan pesijäisissä, hän kun oli hangelle vienyt sen olkipulsterin, jolle isäntä kuoli ja jossa tämän tiedettiin rahakissaansa säilyttäneen; ja että itse Sorsalan emäntä oli tämän asian tähden jo monta kertaa itkenytkin…

Näin puhuivat panettelijat, vaan olihan tuota jo ennen sitäkin paneteltu ihmisiä.

Pää-asia oli kuitenkin se, että palveluksesta erottuansa Jeremias Jormanainen osti keskolaisen maatilan, nai emännän ja alkoi elää niinkuin muutkin konnulliset. Hänelle syntyi naimisensa ensi vuosina kaksi poikaa, joista vanhempi — vaikk'ei ollutkaan ruskea ja karvainen — rupesi peltomieheksi, vaan nuoremmasta päätti isä tehdä papin. Muita lapsia ei heille syntynytkään siitä luonnollisesta syystä, että äiti kuoli nuoremman pojan lapsivuoteesen. Lopun ikänsä eli Jeremias Jormanainen leskenä.

Kun nyt siis Jeremias Jormanainen aikoi lähteä pois tästä matoisesta maailmasta ja itse muuttua madoiksi, kutsui hän molemmat poikansa, Jeremiaan ja Eenokin, kuolinvuoteelleen, lausuaksensa heille viimeiset jäähyväisensä ja antaaksensa heille isällisen siunauksensa. Kammarista, jossa isännän sairasvuode oli, käskettiin siksi aikaa muu talonväki poistumaan.

Pojat tulivat isänsä sairashuoneesen. He olivat molemmat jo täysikasvuisia ja Jeremiaalla sitä paitsi vaimo sekä yksi lapsi. Eenokki oli viime kevänä päässyt lukion toiselle luokalle, jolle päästäksensä hänen oli täytynyt käydä koulua yksitoista vuotta.

"Kuulehan sinä Jeremias", — lausui sairas murtuneella, vapisevalla äänellä, — "tulehan tänne lähemmäksi".

Jeremias astui isänsä vuoteen viereen ja sairas jatkoi:

"Kun minun nyt näkyy täytyvän, niinkuin muinoin kuningas Taavetin, 'mennä kaiken maailman tietä', ai'on vielä ennen kuolemaani antaa sinulle muutamia neuvoja".

"Antakaa vaan, hyvä isä".

"Ja tehdä muutamia määräyksiä jälkeeni jäävästä omaisuudesta kirjallisesti".

"Tehkää vaan, rakas isä",

Eenokki, joka tähän asti oli seisonut edempänä ikkunan vieressä sormillansa soitellen pölyisiä ruutuja, astui nyt esiin.

"Kaikki kirjalliset määräykset, isä rakas, ovat Jeremiaan ja minun välillä tarpeettomat", — lausui hän. "Sellaisista saisivat vaan kylällä juoruamisen aihetta. Tehkää määräyksenne tässä meidän kuullen, niin me lupaamme niitä rehellisesti noudattaa ja sillä hyvä. Olemmehan me veljeksiä, vai mitä Jeremias?"

Ja Eenokki laski kätensä Jeremiaan olkapäälle, hymyili rehellisesti ja katsoi häntä silmiin.

"Mutta jos toinen, kumpi tahansa teistä, jälkeenpäin hyvinkin ei tahtoisi muistaa nykyisiä puheita?" — kysyi sairas.

"Kyllä me muistamme", — ehätti Eenokki vastaamaan. "Ja jos tahdotte, niin teemme tässä teidän kuolinvuoteenne edessä kalliin valan siitä, että päätöksenne tulevat noudatetuiksi".

"Mitäs Jeremias siihen sanoo?"

"Eikös tuo liene samantekevää", — vastasi tämä haukotellen ja päätänsä raapien.

"No… olkoon sitte menneeksi", — lausui isä.

Ja vähän levähdettyänsä jatkoi hän puhettansa:

"Niinkuin tiedätte rakkaat lapseni, ovat minun vähäiset säästöni menneet kaikki Eenokkia kouluuttaessa. Mutta ei sillä hyvä, onpa täytynyt tehdä jo muutama tuhat markkaa velkaakin Saarelan isännälle. Sen vuoksi — ja varsinkin kun Eenokki ei näyttänyt olevan hyväpäinenkään — ai'oin jo lopettaa tuon turhan rahankulutuksen (näitä sanoja kuullessaan vaaleni Eenokki). Mutta kun toisaalta katsoen olisi sääli jo niinkin suuria kulutuksia hukkaan heittää ja kun Eenokkikin jo nyt on siksi mielistynyt, että luultavasti rupeaa omin taiten lukemaan (Eenokin muoto alkoi kirkastua) —, ja kun vielä lisäksi tämä maatilakin menisi olovahkon pieneksi kahdelle eläjälle — lienee parasta, että Eenokki lukee papiksi asti".

"Niin papiksi… papiksi, kallis isäni!" teroitti Eenokki väliin.

"Mutta kun tämä talo ei jaksa sinua papiksi asti kouluttaa", — jatkoi sairas, — "niin olen päättänyt, että Jeremiaan tulee kuitenkin vielä sittekin takauksellaan olla sinulle avullisena rahojen hankinnassa aina siihen asti kun olet papiksi vihitty. Mutta pankaa mieleenne, että tämä talo on kaikkine kampsuineen jääpä yksin Jeremiaalle, kun hän vaan on Eenokin yli yliopistoon asti koul… kouluut… tanut… Ymmär… rät… tekö?"

Näin pitkästä puheesta oli sairas niin väsynyt, että viimeiset sanat tulivat katkonaisina ulos.

"Kyllä, kyliä rakas isä ymmärrämme!" — vastasi Eenokki ja molemmilla pojilla kiilsi kirkkaat kyyneleet silmissä.

"Ja lupaatteko pitää, mitä… mitä olen puhu… puhunut?"

"Lu… lupaamme!" — vastasivat veljekset yhdestä suusta nyyhkytellen.

"Van… vannokaa sen pääl… päälle."

"Me vannomme!" — lausui Jeremias vakavasti.

"Eiköhän se ole tarpeetonta ja — alentavaa?" — ehdoitti Eenokki.

"Ha'e, Jeremias, koulumestari-Aapo kirjan tekoon, koska Eenokki ei vanno", — käski kuoleva isä.

"Kyllä, kyllä minä vannon!" — sanoi Eenokki hätäisesti.

"No ruvetkaa sitte polvillenne lap… lapseni".

Pojat tottelivat.

"Ot… ottakaa tois… toisianne kädestä ja antakaa kä… kätenne tänne".

Niin tehtiin. Molemmat pojat ottivat toisiansa kädestä ja isä puristi yhdistetyt kädet omain vapisevain käsiensä väliin rintaansa vasten.

"Lu… lukekaa mi… minun jälestäni".

Ja siinä luettiin silloin, isä edellä pojat jälestä, seuraava vala, joka kuitenkin sairaan heikkouden tähden tuon tuostakin keskeytyi:

"Me Jeremias ja Eenokki Jormanaiset lu… lupaamme ja van… vannomme tässä is… isämme kuo… kuolinvuoteen ääressä, että tämä talo on… on jääpä Jere… Jeremiaalle koko… nansa, sitte kun hän… hän on minut Ee… Eenokin yli… yliop… ylioppilaaksi asti kou… kouluuttanut, eikä Eeno… Eenokilla ole sit sitte siihen mi… mitään os… osaa, niin… totta… Jum… Jumala meitä aut… autta… koon ruu… ruumiin ja sielun puo… puolesta… amen!"

Viimeiset sanat oli sairas lausunut ainoastaan kuiskuttamalla ja kun valan loppuun päästiin, ummisti hän silmänsä eikä niitä enää avannut. Rinnalle yhteen puristetut kädet aukesivat itsestänsä ja muutamia kertoja raskaasti huoahdettuansa, oli vanhemman Jeremias Jormanaisen sielu eronnut ruumiista ja lähtenyt matkustamaan sinne, josta ei takaisin pääse…

* * * * *

Ja sitte pidettiin ukko Jormanaisen hautajaiset.

Maantavan mukaan tulivat vieraat hautajaistaloon jo hautaustoimituksen edellisenä iltana "yön istujaisiin". Heitä kestitettiin kahvilla ja ruo'alla parhaan mukaan eikä kuokkavieraitakaan tyhjin suin laskettu pois. Uunipaistia ja ryynivelliä, verestä kaalia ja ryynimakkaraa riitti kerjäläisillekin kylliksi. Eikä ne muuten ukko Jormanaisen hautajaiset olisi olleetkaan… Ja ahkerasti kuljeskeli nuori isäntä, Jeremias, isävainajansa iso taskumatti povella ja vanha hopeapikari kourassa, miesvieraiden keskellä, Tuon tuostakin veti hän matin näkyviin, laski siitä pikarin kukkuralleen ja ojensi sen asianomaiselle lausuen: "Kipsooppas pois!" Ja "kipsattiinhan" siinä, kuinkas muuten! Sen todistivat selvästi sekä nuo jo ennen syöntiänsä sinne tänne nurkkiin nukkua kumpsahdelleet naapuri-isännät, kuin myöskin, vaikka vähemmässä määrässä, heidän vielä ruokapöydissä istuvat vellirintaiset ja rasvanaamaiset kumppalinsa. Ja mitenkäs se muuten olisi käynyt laatuunkaan. Eihän ne ilman olisi ukko Jormanaisen hautajaiset olleetkaan…

Seuraavana aamuna anivarhaisen aamiaisen syötyä lähdettiin ruumista kirkolle kuljettamaan. Ja tulipa sitä saattoväkeäkin koko joukko. Mitä lienee pariinkymmeneen hevoiseen ollut. Kirkolla sitte vainajan ruumiilliset jäännökset "koulun" ja kahden papin kanssa erikoishautaan laskettiin. Sillä eihän miten sopinut ukko Jormanaista yhteishautaan panna, eihän toki… Pitipä rovasti vielä korean ruumissaarnankin. Sitä kuunnellessa tipahteli vaimoväeltä tuon tuostakin katkeria vesipisaroita valkoisille neliskolkkaisiksi taitetuille nenäliinoille, miltä silmistä miltä — nenästä. Ja oikeinhan se olikin. Tokkopas niitä muuten olisi ukko Jormanaisen hautajaisiksi tiennytkään…

Mutta näissä hengellisissä toimissa oli päivä jo puolitiehen kulunut ja itsekunkin ajatukset alkoivat kääntyä yhä enemmän ja enemmän maallisiin asioihin. Naisten hiukan kostuneet nenäliinat pistettiin siis avariin hameen taskuihin, miesten hatut painettiin lujasti päihin ja sitte ajettiin täyttä karkua lähinnä hautausmaata olevaan suntion taloon. Siellä sitte vielä kerran yhdessä pappien ja lukkarin kanssa vainajan muistoksi ryypättiin ja syötiin läski- ja matikkakukkoja. Ruokailun asianmukaiseksi päätökseksi piti seurakunnan kappalainen tässä tilaisuudessa pitkän… pitkän ja ylevän puheen "edesmenneen ristiveljemme" kerrassaan verrattomista ansioista, jonka puheen kestäessä tietysti jokainen läsnä-olija oli velvollinen vuodattamaan kaikkein katkerimpia kaipauksen kyyneleitä. Ja kun sitte vihoviimeiseksi ukko Jormanais'-vainaan oma poika, nuori Eenokkimaisteri, oikein sulavilla sanoilla kiitteli ei ainoastaan kirkkoherroja ja muita virkamiehiä, vaan vielä lopulta yhteisesti kaikkia muitakin vieraita, siitä muka suuresta kunniasta, jota nämä hautajaisiin tulollaan olivat hänen isävainajalleen osoittaneet, niin ihme olisi ollut, jos ei jokainen olisi ymmärtänyt, että nyt ne pidettiin ne ukko Jormanais'-vainaan hautajaiset…

II.

Isänsä kuoltua vietti Eenokki kesälupaa Jormanalassa niinkuin nuoret herrat ainakin. Hän metsästi ja kalasti, ui ja ratsasti niinkuin pappilankin nuoret herrat tekivät, sanoen näillä urheiluilla hankkivansa "voimia" syksyllä alkavaan raskaasen lukutyöhönsä. Tavallisista maatöistä hän ei huolinut vähääkään, sillä eihän sen, joka herraksi oli luotu, miten muka sopinut niihin alentautua. Talouden töitä teki ja johti Jeremias yksinään.

Eräänä lauantai-iltana, kun työväki jo oli syönyt ja kylpenyt, tuli Eenokki pappilan vanhimman nuoren herran Vernermaisterin karissa Jormanalaan. Herrat olivat olleet pari päivää vesilintuja ampumassa ja poikkesivat nyt yöksi Eenokin kotitaloon. He astuivat suoraa päätä kammariin, jossa Jeremias talonpojan tapaan istui puhtaissa saunassa muutetuissa alusvaatteissaan kylpiessä kostunutta tukkaansa harjaillen…

Jeremias säpsähti herrat nähtyänsä, "Ohoh!" — lausui hän. "Minä luulin Eenokin siellä kirkolla yötä olevan, enkä viitsinyt enää saunan perästä pukeutuakaan".

"Siitä sen näkee oikein aika moukan. Ei ole edes kenkiä jalassa", — murahti Eenokki äreästi.

"Ei se mitään, ei se mitään", lausui Vernerherra. "Sehän on täällä yleinen maantapa, eikä siinä ole mitään vioksittavaa".

"Oo ei tuota nyt tuolla tavalla kehtaisi näyttäytyä ihmisille. Etkö jo ala mennä pukeutumaan!" — virkkoi Eenokki käskevästä yhä tyytymättömän näköisenä.

"Kyllä… kyllähän minä."

Ja Jeremias kiiruhti vähän häpeissään pitovaatteita yllensä hankkimaan.

"Sellaisia pöllöjä ne ovat nuo talonpojat", — virkkoi Eenokki Jeremiaan mentyä. "Ei niistä tule kalua vaikka kuinka kouluttaisi".

"Minun mielestäni olet sinä tässä asiassa kokonaan väärässä", virkkoi Vernerherra, joka oli ylioppilas, vakavasti. "Ei ihmisen sivistys ja säädyllisyys riipu siitä, miten säntillisesti hän tietää ja taitaa vaatettaa itsensä. Se ei ole muuta kuin ulkonaista kuorta, jonka alla usein piilee mitä törkein säädyttömyys. Ja sitä paitsi on aivan mahdotonta meidän ruveta talonpoikaiselle kansalle opettamaan hienon muoti-yleisön keinokkaita toaletti-sääntöjä. Eikä voi sanoa, että kansa aina menettelee älyttömästi tässä kohden. Minun mielipiteeni päinvastoin on, että kylvyn jälkeen täysiin vaatteisiin pukeutuminen, varsinkin kesä aikana, ei terveysopin kannaltakaan ole hyväksyttävä".

Vernerherran vakavaa väitöstä ei Eenokki kyennyt kumoamaan. Jotakin yritti hän kuitenkin sanomaan, mutta jo tuli Jeremiaskin takaisin täysissä vaatteissa.

"Herrat ovat hyvät ja tarinoivat vähän aikaa, kunnes vaimoni hankkii voita leipää pöytään", puhui hän kohteliaasti, aikoen poistua.

"Kiitoksia, kiitoksia hyvä isäntä, vaan mihin teillä on kiire? Istukaa täällä meidän luonamme, niin saadaan keskustelu vaihtelevammaksi", — pyysi Vernerherra.

"Eihän tästä enää näin myöhään ole mihin menoa", — vastasi Jeremias ja istahti kammarin ovenpielessä olevalle tuolille.

Siinä sitte tarinoitiin useammasta asiasta jonkun aikaa ja keskustelu alkoi käydä vilkkaaksi.

"Miksikäs virkamieheksi Vernerherra aikoo itsensä lukea?" kysäsi puheen käänteeksi Jeremias.

"Lääkäriksi olen aikonut — jos onnistun pääsemään".

"Vai tohtoriksi aiotte".

"Mutta minä vaan en rupeaisi lääkäriksi, vaikka niitä maksettaisiin", — sanoi Eenokki puolestaan. "Se on niin erittäin vaikea ja vaivaloinen virka, vaikka tulot siinäkin virassa kuuluvat olevan hyvät".

"Jokaisen pitää pyrkiä siihen toimeen virkamiesurallakin, mihin tuntee itsellään olevan halua ja taipumusta", — vastasi Vernerherra.

"Tämä meidän mieshän papiksi aikoo, mikä hänestä sitte tullee", — virkkoi Jeremias.

"Niin papiksi minä aion ja papiksi minä rupean, siinä ei auta laupiaat silmätkään, sillä papin virka on kaikista viroista paras", — kehui Eenokki.

"Miten niin?" — kysyi Vernerherra.

"Siitä yksinkertaisesta syystä, että pappina ollessaan saa ihminen vähimmällä vaivalla suurimmat tulot".

"Eipä nuo apupappien palkat, sen verran kuin minä asioita tiedän, pitäisi olla niinkään kehuttavia", — arveli lääkärinkokelas.

"Tässä ei ole otettava lukuun ainoastaan apupapit, niinkutsutut maisterit, vaan on katsottava asiaa koko papiston kannalta selitteli Eenokki. Maisterina-olo on kovin vähäinen aika papin elämässä, eikä silloin vielä — tavallisesti poikamiehenä kun ollaan — suuria tuloja tarvita. Mutta onpa sillä maisterivirallakin etuisuuksia, joita turhaan hakee muilta virkamiesaloilta. Se aika on, niin sanoakseni, papin elämän kevät, sen varsinainen runollisuuden aika. Kuinka onkaan hauskaa ajatella itseänsä nuoreksi, vasta papiksi vihityksi maisteriksi. Sehän on oikea onnen lapsi! Hänet määrätään jonkun vanhan, halvatun tai upposokean rovastin apulaiseksi, jolla on komea pappila, herttainen harmaapäinen ruustinna ja — monta kaunista tytärtä. Ja ajatelkaat, mitä miettivät nämä punaposkiset neidot tuolla sydänmaan avarassa pappilan pytingissä nuoresta maisterista, joka heille kohta tulee, vaan jota he eivät vielä ole nähneet? Ja mitä sitte kun he hänet, näkevät? Niin tietäähän sen, mitä he… Ja kuinka lystiä on kesäisinä iltoina kuluttaa joutohetkensä herttaisten tyttöjen parissa pappilan puutarhassa tai välkkyvän järven pinnalla valkolaitaisessa lystivenheessä. Ja kukas sen arvaa, mikä siitä lopuksi tulee? Kunpahan sattuisinkin pääsemään apulaiseksi —"

"Täytyy myöntää, että puheessasi on paljon perää", — lausui Vernerherra hymyillen Eenokin runolliselle innostukselle. "Vaan mitäs ajattelet seuraavasta pappisviran asteesta, kappalaisesta?"

"Kappalaisen asema", vastasi Eenokki, — "on jo proosallisempi, vaan ei siitäkään hyviä puolia puutu. Tokkohan yksikään muu virkamies maailmassa niin vähällä työllä ansaitse senkään verran kuin kappalainen? Hän tosin kantaa kapottain saatavansa — ja tästä hänen vaikeimmasta työstään lienee hänen virkanimensäkin tullut —, vaan kapoista kertyy tynnyrejä Ja 'kellä on ruista sillä on rahaakin'. Eikä se suinkaan ole mikään synti, saati sitte laillinen rikos, jos ankaran koulutyön ja vaivaloisen apulaisviran jälestä muutamia vuosia lepäileekin vähemmällä työllä. Ja saattaahan sitä kappalaisena ollessaan terveydekseen toimia muitakin asioita, kun varsinaiselta virkatoimeltaan joutaa ja jaksaa. Viljelee enemmän maata, metsästää enemmän 'Kauniita ajatuksia!'" — virkkoi Vernerherra mietiskellen.

"Entäs sitte itse rovastiksi päästyä!" — jatkoi Eenokki innostuneena. "Voiko mukavampaa elämää ja parempaa tulolähdettä, kuin rovastina-olo, kukaan syntinen ihminen täällä murheen laaksossa ajatellakaan?… Olla suurin ja arvokkain herra koko pitäjäässä; kantaa tynnyrittäin ja lehmittäin saatavia ei ainoastaan eläväin 'lammasten' sielujen paimentamisesta, vaan vielä kuolleittenkin edestä; vetää tuloja manttaalien kokoisesta puustellista; asua kartanossa kuin linnassa, jonka pienimmätkin korjaukset seurakunta toimittaa, ja itse — kävellä tohvelit jalassa ja pitkävartinen vaakunapiippu hampaissa pitkin komeasti matoitettuja salien laattioita taikka istua päiväkaudet pehmeäksi vuoratussa keinutuolissa, johon pienimmätkin tarpeet paikalla passataan. Sillä eipä se rovasti oiva rovasti ole, joka itse virkansa toimittaa. Ja pakkoko on toimittaa? Maksaa muutamia satoja apulaiselle, antaa hänelle vapaan ylöspidon ja on itse huoletta. Tarvitsevathan nuo apulaisparatkin paikkoja. Ja jos vielä sattuu tyttäriä olemaan…"

"Oletpa todenperään vallan oikeassa, mitä papinviran etuihin tulee", — lausui Vernerherra. "Mutta oletko milloinkaan ajatellut niitä raskaita velvollisuuksia, jotka tätä virkaa seuraavat, tunnetko olevan itselläsi sisällistä taipumusta, halua noita velvollisuuksia täyttämään, ja ennen kaikkea, oletko itse täydellisesti vakuutettu kaikesta siitä, mitä pappisvelvollisuutesi sinun vaativat puhumaan ja toimimaan?"

"Niitä asioita ehtii kylliksensä ajatella sitte kun on papiksi päässyt, nyt on minulla tarpeeksi mietittävää siinä, miten papiksi pääsen", — vastasi Eenokki huolettomasti.

"Herrat ovat hyvät ja nousevat ottamaan leipää" — lausui Jeremias, nostellen tuoleja katetun pöydän ääreen.

"Kiitoksia, kiitoksia!" — vastasi Vernerherra, "Kylläpä se ruoka mahtaa nyt maistuakin, kun on koko päivän järvellä soudellut".

Ja nuoret herrat istuivat pöydän ääreen.

III.

Elokuun loppu oli käsissä ja Eenokin piti lähteä Kuopioon lukujaan jatkamaan, jos mieli papiksi. Mutta sinne lähtiessä tarvittiin rahaa, ennen kaikkea rahaa, ja tämä "herran lahja" oli niinä aikoina niillä seuduin niukassa. Siitä ei Eenokki kuitenkaan paljoa huolinut, sillä kumminkin hänelle täytyi veljen hankkia rahaa, käyköötpä muut asiat sitte miten puolin hyvänsä.

Tosin elovuosi Jormanalaan, niinkuin muuallekin, näkyi tulevan huono, — pouta kun viljat poltti — ja elon osto talossa kohta käsillä. Voi myös oli mitättömän alhaisessa hinnassa, eivätkä eläimetkään sinä syksynä tuntuneet hintaantuvan. Oli siis vaikea, sangen vaikea, maamiehen — vieläpä jo ennestään velkaisen — tänä kovana aikana saada rahaa kokoon edes muutamaakaan satamarkkaista, mikä oli vähin määrä, jolla Eenokin kävi lähtöään yrittäminen.

Mutta Eenokki kiristi ja patisti vaan veljeänsä.

"Joko olet saanut niitä rahoja?" — kysyi hän kerrankin, kun Jeremias hikisenä ja läähättäen tuli tupaan ja heittäysi penkille levähtämään.

"Enhän minä nyt rahan hausta tule", — vastasi Jeremias hätäisesti. —

"Mistäs sinä tulet?"

"Siemenrukiita kävin lainaksi Saarelan isännältä, kun omat uutisrukiimme eivät idä".

"Vai siemenrukiita! Kyllä sinä siemenrukiista huolen pidät, vaan et vähääkään huolehdi siitä, pääsenkö minä Kuopioon vai en", — lausui Eenokki vihaisesti.

"No, Herra Jumala! Eikö niistä siemenistä sitte pitäisi huolta pitää? Jo ilmankin jäi rukiinpano meillä tänä kesänä liian myöhäiseksi. Eihän meillä enää olisi elämän toivoakaan, jos jättäisimme peltomme kylvämättä", — arveli Jeremias.

"Mutta minä sanon, että jääkööt peltosi vaikka kyntämättäkin, pitää sinun kuitenkin saada minulle rahaa!"

Näin sanoen löi Eenokki nyrkkinsä pöytään niin että tuntui.

"Mitäs minä osaan kun…"

"Vai mitäs minä osaan! Sinun pitää, jos ei muu auta, myydä hevoisesi ja lehmäsi, menkööt hinnasta mistä hyvänsä".

"Mutta milläs sitte maata raadetaan ja lannoi…"

"Se ei vähääkään minuun koske!" — keskeytti Eenokki yhä kiivastuneena. "Vai tällä tavalla sinä täytätkin sen kalliin valan, jonka isäsi kuolinvuoteen edessä vannoit?"

Tämä koski Jeremiaan arimpaan kohtaan.

"No, hyvä Jumala! Kyllähän minä… kyllä minä hankin. Vaan voinkos minä sille mitä, jos en mistään saa?"

"Johan minä neuvoin sinulle keinon, jolla saat, ja jos ei se auta, niin tiedän vieläkin yhden konstin", — lausui Eenokki nyt jo ivallisena ja Jeremiaan hätäilemisestä hyvillään.

"Sano, sano velikulta paikalla se konsti!" pyysi Jeremias, joka neuvottomuudessaan oli valmis vaikka mihin. "Lupaatkos sen täyttää? — Saat olla varma, että sen keinon kautta rahanpuutos meiltä loppuu — ainakin ajaksi".

"Lupaan kyllä, jos vaan voin".

"Jos ei muu auta, niin myydään pois tämä talo". Nämä sanat tekivät Jeremiakseen aivan saman vaikutuksen, kun jos hän olisi saanut aimo korvatillikan. Vasta jonkun ajan kuluttua kykeni hän lausumaan seuraavat kolme sanaa:

"Myydä isän perintö —!!"

"Niin".

"Ja mihinkäs sitte joutuisit sinä, minä, vaimoni ja — lapseni?"

"Minä tietysti pääsisin papiksi ja se on pää-asia. Sinä vaimonesi ja lapsinesi — hm! Menkää vaikka — hiiteen!"

"Vai niin!"

Tähän loppui veljesten keskustelu tällä kertaa, sillä Jeremiaalle tuli kiire hankkimaan rahaa Eenokille millä ehdolla hyvänsä.

IV.

Monien monituisten turhain yritysten perästä onnistui Jeremias Jormanainen vihdoin saamaan Eenokille välttämättömimmät eväsrahat ja tämä siis pääsi Kuopioon Jeremiaan oli täytynyt panna pantiksi kolme — kauniinta lehmäänsä tuon satamarkkaisen edestä. Vaan mitäpäs se haittasi. Kunhan Eenokki pääsi lähtemään ja — kunhan isän perintö vielä jäi koskematta.

Mutta vaikka Jeremias Jormanainen ei ollutkaan mitään maailman nerokkaimpia miehiä ja vaikka kylän suupaltot välistä kutsuivatkin häntä "Jörö Jeremiaaksi", päätti hän viimeiseen asti pysytellä kiinni isänsä perinnössä. Hän älysi kuitenkin, että hänen oli tuiki mahdoton konnullisena kestää, jos ei keksisi jotain muuta keinoa kuin velanoton, Eenokilla koulunkäyntirahoja hankkiakseen. Hän mietti ja mietti, mikä se konsti olisi, joka parhaiten vetelisi. Ja tätä konstia miettiessään harmaantui hänen päänsä, ehkä olikin ijältänsä vielä alle kolmenkymmenen…

Vihdoin luuli hän parhaan neuvon keksineensä. Mitähän jos opettelisi jouto-aikoinaan tekemään läkkityötä, rupeaisi läkkisepäksi? Tokkohan tämä työnlaatu niinkään paljon oppiaikaa viepi? Ja eiköhän siitä sentähden saisi edes join raoistakin tuloa, varsinkin kun muita läkkiseppiä ei ollut lähistöllä? Tosinhan noita maankulkijoita astiain tinaajia silloin tällöin kävi silläkin paikkakunnalla, vaan tuskinpa niistä hänelle olisi sanottavaa haittaa. Ja tokkopahan nekään aivan ilman tuloitta eläisivät? —

"Koeteltuansahan sen tietää", — arveli Jeremias Jormanainen ja päätti kun päättikin ruveta läkkisepäksi.

Kun kiireimmistä talouden töistä oli päästy ja syksy sateineen saapunut, nousi Jeremias Jormanainen eräänä aamuna ylös tavallista aikaisempaan. Hän käski vaimonsa panemaan evästä konttiin.

"No mihinkäs sinä nyt lähdet?" — kysyi emäntä-Liisa miehensä käskyä täyttäessään.

"Lähdenpähän tästä vähän tuulettelemaan. Arvelen mennä kaupunkiin ja viipyä siellä varsinkin viikonpäivät. Pane viikon eväs laukkuun".

"Hm, vai viikonpäivät! — Mitähän sinä siellä niin kauan teet? Ja entäs kun kotityöt jäävät…"

"No ei se nyt auta!" — keskeytti Jeremias. "Lähteä täytyy, käyköön miten tahansa, sillä ei tästä muutenkaan hyvää tule".

"Ja eihän tässä kotona nyt kiireitä olekaan. Puikoot riihiä ja vetäkööt mutaa kunnes minä palaan". — jatkoi hän vähän päästä.

Hetken aikaa olivat molemmat ääneti ja emäntä meni aitasta eväslihaa hakemaan.

"Sama taitaisi olla, jos olisit kotona", — lausui emäntä lihan ha'usta palattuansa Hänen silmänsä olivat tavallista punaisemmat…

"Tähänhän se autuus eteen astuisi, kun vaan ei puuhaa pitäisi. Itse tiedät, minkälaiset rahan tarpeet par'aikaa talossa ovat, eikä se Eenokkikaan siellä Kuopiossa tuulella elä."

"Sittepä se rahan puutos loppunee kun sinä rupeat kaupungissa asumaan".

"No ei suinkaan tähän auta ristissä käsin kuoleminen. Puuhaa täytyy pitää vaikka minkälaista, muutoin kohta tässä mullatkin menevät. Sillä velkaa on ja toista tulee. Eikö nuo jo alkane puoleentoistatuhanteen nousta".

Viimeisen lauseen puhui Jeremias ikäänkuin itseksensä.

"Luuletkos ne mullat sillä säilyttäväsi, jos et öissä makaa ja vaikka pääsi puhki miettisit ja aprikoisit? — Pane mieleesi minun sanani, vaikka se on naisen puhetta, että Eenokki se sittekin tästä mullatkin ottaa, eikä huoli vähääkään siitä, jos sinun pääsi on harmaa taikka musta".

"Mistä sinä sen niin tiedät?" — kysäsi Jeremias ikäänkuin unesta havahtuen.

"Tiedänpähän, ja tiedän vielä senkin, ettei sinullekaan kunnian kukko laula elämäsi lopulla".

Viimeiset sanat olivat tarttua emäntä-Liisan kurkkulakeen, sillä hän pullahti nyt katkerasti itkemään.

Ja Jeremias Jormanainen hämmästyi tästä vaimonsa oudosta käytöksestä niin, ettei tiennyt mitä ajatella, Kun emännän itku hiukan asettui, kysyi hän:

"No saattaisithan tuota kuitenkin minulle sanoa, mistä nämä aatteet ovat mieleesi tulleet?"

"Sanoipa sitä sinulle tahi ei, se on yhdentekevää. Sinä et kuitenkaan uskoisi".

"Vaan sano häntä nyt kuitenkin".

"No tässä kun toissapäivänä mustalais-Reetta kävi, niin se — povasi minulle".

"Johan minä sen arvasin! — Ja mitä hän sitte sanoi?"

"Sanoipahan että mustaverinen herrasmies, jolla näytti olevan niinkuin papin kappa selässä, tekee meille vielä hyvin paljon, hyvin paljon pahaa… että hän ruuniverisen miehen kanssa ajaa meidät pois punaisesta kartanosta… että minulla ja lapsillamme näytti olevan niinkuin pitkä, hyvin pitkä matka edessä… ja että sinä kuolet kesken ikäsi hul…"

"Heitä jo joutavat lorut!" — keskeytti Jeremias vaimoansa. "Johan sinä nyt olet tuiki laidoiltasi, kun rupeat uskomaan puolisokeain mustalaisakkain puheita, niinkuin kaikkivaltiaan Jumalan sanaa. Ei, hyvä Liisa, meillä vielä niin suurta hätää ole kuin puusta katsoja luulee, sillä minä olen aikonut Jumalan avulla ruveta rahaa tienaamaan sekä Ennokille koulunkäyntitarpeiksi, että vielä entisten velkain lyhennykseksi. Aion käydä kaupungissa katsastamassa, miten läkkisepän työtä tehdään, ja sitte ruveta pitkinä talvipuhteina sillä työllä rahaa ansaitsemaan. Ole siis huoletta, muoriseni, ja tee vaan töitäsi, kyllä meitä Jumala vielä auttaa, kun vaan Häneen turvaamme, emmekä rupea turhia taikoja uskomaan. Ja kohtahan minä taas kotiinkin tulen".

Näin lohdutteli Jeremias Jormanainen epäilevää emäntäänsä, mutta tämä ei näyttänyt hevillä taika-uskostaan luopuvan, vaan pudisti päätänsä, lausuen:

"Suokoon Jumala, että hyvin kävisi, mutta… mutta minä aavistan jotakin varsin pahaa, jota en nyt osaa selittää. Minun sydän-alani on jo ollut hellänä niin kauan…"

Mutta Jeremias Jormanainen heitti raskaan eväslaukun olallensa, painalti hatun päähänsä ja meni.

Ovessa vielä kääntyi hän ja sanoi:

"Hyvästi nyt, Liisa! Neuvo joutokotvinasi puustaimia Taavetille". Taavetti oli heidän vanhin, kuudennella ikävuodellaan oleva poikansa.

"Jumalan haltuun! Kyllä minä…"

* * * * *

Lupauksensa mukaan palasi Jeremias Jormanainen viikon kuluttua kotiin. Hän oli ollut läkkisepän opissa kaupungissa ja toi nyt kotiinsa sekä tuon tärkeän taidon, että myöskin koko joukon läkkisepän työssä tarvittavia työkaluja ja -aineita. Siinä oli alasimet ja vasarat, läkinleikkuusakset, sirkkelit, kulmamitat ja juottokojeet. Olipa jo ostanut koko nipun läkkipeltiäkin, josta ei ollut muuta kuin leikata viilettää vaan ja tehdä tarviskaluja kaikenlaisia, tuoppia, pesuvatia, rattia, "ruutkannuja" ja ennen kaikkia läkkilamppuja. Niitä sopi sitte, jos eivät kaikki kotona kaupaksi kävisi, myydä vaikka ulommaksikin. Niin… saattaahan sitä talvisaikoina käydä vaikka "Vieriställä", s.o. Ilomantsin markkinoillakin, eihän tuo niin erittäin kaukana olisi, ja siellä ne varsinkin…

Ja Jeremias Jormanainen ryhtyi innolla uuteen työhönsä. Hän iltasilla tuskin raaski yrittääkään nukkumaan, ett'ei aikaa lii'an paljon maatessa menisi. Mutta kaikissa tapauksissa nousi hän jo puolen yön aikaan aamupuhdetta. Rahasta oli tarvis ja sitä Jeremias Jormanainen ei aikonut enää velaksi ottaa, ei vaikka olisivat tarjoomalla panneet, sillä hän tiesi vallan hyvin, että velka on maksettava ja maksettava lisän kanssa… Ja pakkokos hänen olikaan velkaa tehdä, nyt kun osasi muutoinkin hankkia rahaa tarpeikseen?

Niinkuin luonnollista oli, kävi läkkityönteko Jeremias Jormanaiselta ensimmältä jokseenkin kömpelösti. Milloin ei hän saanut käsillä olevan astiaa saumoja oikein tarkasti yhteen sovitetuksi, milloin leikkasi hän läkkipellin lii'an pieneksi, milloin taas juottaminen ei tahtonut lykästää. Tapahtuipa joskus, että hän liiallisessa innossaan pisti sormensa sulaan tinaan, tai koppasi väärästä päästä kouraansa juuri valmiiksi kuumennetun juottokolvin.

Mutta "työ tekijänsä neuvoo". Vähitellen tottui hän yhä tarkemmaksi saumojen sitojaksi, leikkasi pellit parhaan kokoisiksi ja käytti salmiakkia kohtuullisemmin, jotta juotokset näyttivät ikäänkuin itsestään toisiinsa tarttuneen. Kaikkein ensiksi oppi hän kuitenkin tarkoin tuntemaan, että sulaa tinaa on vähän vaarallisempi käsitellä kuin jähmeässä muodossa olevaa, ja että juottokolvi tulikuumana oli otettava varresta kiinni eikä paksusta päästä.

Läkkityön teko alkoi siis Jeremiaalta yhä paremmin luonnistua ja vähitellen tuli hänen uusi ammattinsa lähitienoilla tunnetuksi. Tuon tuostakin tuli naapurin emäntiä Jormanalassa käymään, ja kun he havaitsivat Jeremiaan työt kelvollisiksi, alkoivat he kysellä niiden hintoja, ja ainapa väliin ostaa jymäyttivätkin mikä mitäkin. Ken tarvitsi vesikauhaa, ken uuniloutia, ken puolikannuista tuoppia, ken sylkiastioita, ken mitäkin. Vaan varsinkin alkoivat hyvästi kaupaksi käydä läkkilyhdyt ja pikkuiset läkkilamput, joita Jeremias ei tahtonut ehtiä niin paljoa valmistamaan kuin mennyt olisi. — Mitäs! Jopa eräänä päivänä ajaa karautti itse ukko-rovasti kuusivuotiaalla mustalla oriillaan Jormanalaan ja tilasi Jeremiaalta kerrassaan niin paljon läkkikaluja, että hänen täytyi tehdä erityinen matka kaupunkiin raaka-aineiden ostamista varten. Eipä siis kummaa, jos Jeremias eräänä päivänä joulun alla, laskettuansa että läkkityö oli hänelle jättänyt puhdasta voittoa kokonaista yhdeksänkymmentä markkaa, lausui hymyhuulin vaimollensa:

"Siinä se nyt on! Vieläkö aiot vastakin uskoa mustalais-Reetan kerjuukonsteja?"

"Katsoppa tuota! Milloinkas minä niitä olen niin erittäin uskonut?" — vastasi Liisa puoliksi häpeissään. Hän olikin jo vähitellen alkanut unhottaa koko tuon povausjutun.

"Vain et, vain et milloinkaan!" — kutitteli Jeremias voitonriemuissaan, "Etkös enää muista mitä älinää pidit tässä syksyllä, kun minä kaupunkiin lähdin?"

"No kaikkea hän muisteleekin!" — lausui emäntä naurahtaen ja meni töillensä.

Oli Jeremias Jormanaiselle tosin vähän kiusaakin uudesta ammatistaan, mutta se oli niin vähäpätöistä ja joutavaa laatua, ettei sitä kannattanut päten huomioonsakaan ottaa. Siinäkin kylässä, jossa Jeremias Jormanainen asui, oli vähän liiaksikin niitä "koiranhampaita", jotka eivät jätä ketään "hampaissaan" pitelemättä, olivatpa nämä parempia taikka huonompia, rikkaampia taikka köyhempiä, suurempi- taikka pienempi-arvoisia. Niinpä antoivat he Jeremias Jormanaisellekin uuden nimen, "Läkkihattu", Jeremiaan hatussa kun välistä näkyi pieniä tartunnaisia läkkipellin sirpaleita. Tätä korkonimeä he sitte sopivassa tilaisuudessa — ja luonnollisesti sopivan matkan päästä — yhä vatkuttivat, jopa Jeremiaan itsensäkin läsnä-ollessa. Ja väliin, varsinkin pitopaikoissa, uskalsi joku rohkein heistä — kun oli ensin saanut joitakuita lasillisia "rohkaistusta" — tulla Jeremias Jormanaisen nenän eteen ja kysyä häneltä: "Eiköön läkistä hattua saisi?" Taikka: "Kuumana vai kylmänäkö on juottokolvi raskaampi?"

Nämä tällaiset pistopuheet eivät tietysti tuntuneet Jeremiaasta hyvältä, ei varsinkaan ensimmältä, mutta kun hän havaitsi, että nuo haukkujat olivat kunnottomia kylän heittijöitä, joiden puheille ei kukaan parempi ihminen vähintäkään arvoa antanut, ja varsinkin kun hän otti lukuun sen verrattain runsaan rahantulon, mikä hänellä ammatistaan oli, ei hän lopulla niistä enempää huolinut, kun jos ken olisi kädellä viitannut.

Pää-asia oli kuitenkin se, että Jeremias Jormanainen "uudella teollisuuden haarallaan", niinkuin hän läkkisepän työtä mielellään itse nimitti, ansaitsi riittävästi rahaa Eenokille koulunkäyntitarpeiksi, ja riittipä niistä joskus panna muudan markka kahviinkin taikka muuhun välttämättömään talouden tarpeesen, vaikka Jeremiaan talossa muutoin elettiin erittäin tarkasti. Velat tosin eivät ottaneet lyhentyäkseen — eihän niistä vähistä tienuista miten niiden maksuksi riittänyt —, vaan eivät olleet enenemässäkään. Ja pää-asiahan tällä kertaa olikin saada pahaa ainoastaan Eenokille, Kunhan nyt hänen tarpeikseen riitti, niin tottapahan hän sitte vuorostaan… Ja olihan Jeremias Jormanainen ainakin siitä varma, että jos Jumala hänelle terveyttä soi, jäi kuitenkin isän perintö koskematta hänen lapsillensa. Niin, jäiväthän edes mullat…

Kun Jeremias Jormanainen oli niin kovasti innostunut "uuteen teollisuuden haaraansa", jäivät tietysti maatyöt silloin tällöin hiukan takapajulle, vaikka hän kyllä koetti niistäkin huolta pitää. Mutta eihän se yksi ihminen moneen kohti revennyt. — Mutaa tuli vuosi vuodelta aina vähemmän pelloille vedetyksi, aidat alkoivat vähitellen jäädä yhä enemmän ja enemmän rappiolle ja jäipä eräänä syksynä muudan kappale Suurenpellon takalaidasta kyntämättäkin. Mutta mitäs se asioissa haittasi. Täytyihän sitä ihmisten sen verran laiminlyödä töitänsä, varsinkin sellaisessa välikädessä ollessaan, kun Jeremias Jormanainen nyt oli. Vähät siis huoli Jeremias Jormanainen siitä, josko pellon ojat jonakuna syksynä jäivätkin aukaisematta, taikka jos keväällä ei ollut kuormaakaan kesäpuita enempää saunan kuin tuvankaan edessä. Ne olivat tällä kertaa sivuseikkoja. Ja niitä oli ainakin aikaa korjailla. Pää-asia nyt kaikissa tapauksissa oli saada Eenokki papiksi. Kunhan se oli toimeen saatu ja kunhan hän virkaan pääsisi, niin kylläpähän hän sitte vuorostaan…

V.

Kuusi vuotta oli kulunut ukko Jormanaisen kuolemasta. Näinä kuutena vuotena ei Eenokki ollut kertaakaan kotonansa käynyt. Hän oli viettänyt kesät ja muut lupa-ajat milloin missäkin muualla lukukumppaniensa luona.

Olot Jormanalassa olivat melkein entisellään, vaikka olihan niitä pienempiä muutoksiakin tapahtunut. Asuinkartanon pärekatto oli röyhelöitynyt ja harmaaksi naavoittunut Se oli vuos' vuodelta muuttunut yhä vaaleammaksi ja harvemmaksi ja oli nyt melkein samannäköinen kuin Jeremias Jormanaisen tukka ja parta. Tuvan peräseinä oli myös ulospäin pullistunut ja näytti siltä, kun sen sisällä oleva ilma olisi sitä sinnepäin työntänyt. Eikö hänellä liene ollut kylliksi tilaa avarassa huoneessa. Vai lieneekö muutoin luonnoltaan ollut raskaampaa kuin ulkopuolella seiniä oleva ilma. Karjakartano läähistyi jo pari vuotta sitte siinä määrässä, että sitä täytyi sisästäpäin kolmesta kohdin pöngittää. Ja saunakin sattui tässä viime talvena palamaan, niin, että naapurissa on pitänyt kylpemässä käydä. Ei ole joutanut vanhojakaan huoneita korjaamaan, saati sitte uutta palaneen sijaan rakentamaan. Vaan tottapahan tässä vielä… Aitat nuo nyt vielä olivat jokseenkin kunnossansa, ne kun vasta ukko Jormanais-vainaan kuolinvuotena uudestaan kengitettiin ja katettiin.

Eikä siinä maanviljelyksessäkään ollut niin erittäin suuria muutoksia tapahtunut. Kaksi peltoa oli vielä sulana ja toinen suurempi niistä kahtia jaettu, kun kolmas pelto oli jäänyt tässä edesmenneinä vuosina kyntämättä. Ja joutipa tuo heinän alla ollakin, kun muutoinkin oli liian alava ja ojat olisi pitänyt joka kerran kesannoidessa uudestaan puhdistaa. Eikä sitä vähillä hevosilla jaksanut niin paljoa peltoa sulana pitääkään, oli niillä muutakin työtä. Ja mitäpä niiden ahojen kynnännästä, kun ei kuitenkaan jaksanut nykyisillekään pelloille tarpeeksi voimaa saada…

Olivathan ne aitatkin siellä täällä lahonneet ja langenneet, vaan siinäpä häntä oli vielä toimeen tullut. Tosin kylän lehmät joka kesä tallasivat ja söivät parhaat heinämaat, ettei niistä puolta heinää saatu, vaan voihan se yhtähyvin syy olla siinäkin, ett'eivät nurmet enää muutoinkaan täyttä heinää kasvaneet, vanhat ja raatamattomat kun olivat. Ja kyllähän ne omat hevosetkin toisinaan syksy-aikoina söivät ja hajottelivat valmiit vilja-aumat, kun ei ollut aidaksia auma-aidoiksikaan, vaan olisivathan ne voineet hypätä keko-aitainkin yli, hyppyriä kun olivat, ja eivätpähän nuo niin vennon vieraita eläimiä olleetkaan. Sanoohan sananlaskukin: "Oma sika, oma papu".

Mutta yksi asia kuitenkin Jormanalassa oli tämän kuuden vuoden ajalla mennyt eteenpäin. Se oli läkkityön teko, tuo Jeremias Jormanaisen "uusi teollisuuden haara". Koko talo oli läkkipeliin vallassa. Tätä kiiltävää levyä ja sen sivuja oli myötäänsä täynnä ei ainoastaan pöydät, ja penkit, hyllyt, pankot ja ikkunalaudat, vaan myöskin sillan ja seinäin ra'ot, penkin ja pankon alukset, vieläpä maitopytyt, kirnut ja — taikinat! Eikä niinä aikoina Jormanalassa ollut mikään ihme, jos vieras kammarissakin syödessään yhtäkkiä tunsi suussansa oudon karahduksen, ja jos asiaa tuli tarpeelliseksi tarkemmin tutkia — s.o. jos karahduksen antava esine oli kylliksi suuri — ei suinkaan tarvinnut olla mikään metallien erikoistutkija, voidakseen päättää, että tämän oudon äänen antoi kohtuullisen kokoinen läkkipellin siru, joka leivän tekijältä oli jäänyt huomaamatta.

Mutta olipa noista läkkipellin siruista hyötyäkin, jos lienee ollut vastustakin. Sillä eihän työtä tehdessä tiennyt, mihin kohtaan se pienempikin sipare soveltuisi ja aivan saman asian ajaisi, kun jos sen suurestakin pellistä olisi leikannut. Ja olihan niistä, jos ei muuta, lapsille leikkikaluja kylliksi, ett'ei edes niitä tarvinnut erikseen hankkia. Ne tekivät niistä kirkkoja, pitivät niitä lampainaan, hevoisinaan ja ennen kaikkea — peilinään. Ja monta muutakin hyötyä niistä oli… Ei siis Jeremias Jormanainen millään ehdolla suostunut siihen, että lakia sirut, niinkuin emäntänsä ehdoitteli, vähintäänkin joka ilta läjään lakastaisiin ja pihalle siirrettäisiin. Olisihan se ollut kerrassaan sekä ajan hukkaa että myöskin valmiiksi ostetun rahan alaisen tavaran armotointa tuhlausta.

Ja että läkkityön teolle sekä läkkipellille tässä talossa olikin annettava tavallista suurempi arvo, sen voi Jeremias Jormanainen itse minä päivänä hyvänsä todistaa. Sillä se oli juuri läkkipelti, joka oli tehnyt mahdolliseksi, että Jeremias Jormanainen vaimoinensa ja lapsinensa vielä sai asua isän perinnöllä, että mullat — vaikkapa vähän huvenneetkin — olivat vielä jossakin määrin hänen omansa ja että Eenokki nyt oli pappi. Ei siis ihme ollut, jos Jeremias Jormanainen ei suvainnut talossaan vihattavan läkkipellin sirujakaan…

VI.

Oli Joulun aatto-ilta. Pakkanen paukkoi ulkona, säikytellen tuon tuostakin tuvan lattialla leikkiviä puhdaspaitaisia lapsia, joilta suurin osa leikkikaluista oli tupaa jouluksi puhdistaessa viety ulos — puoliväkeen isännästä. Mutta vaikka kylmän jumala sellaista ääntä pirtin salvamissa piti, ennusti se ainoastaan sen pikaista kuolemaa, sillä pohjanpuoli tähtikirkkaasta taivaasta alkoi vähitellen pilveytyä. Lumikaan ei enää helissyt astuessa niinkuin ilman kovetessa, vaan narahteli oudosti pohjattua lapikasta vastaan, niin että jokaisen renkipojan kävely seinän takana, kuului jokseenkin samalta, kuin hienon herran narskaviksi tehtyjen lankkisaappaiden ääni hänen ylevästi pasteeratessaan komean salinsa puleeratulla permannolla.

Jeremias Jormanainen oli mennyt emäntinensä kammariin, jota juhla-ajaksi oli lämmitetty, vaikka se muutoin, polttopuiden tarkkuudessa, kylmänä pidettiin ja astuskeli nyt ääneti pitkillä askelilla kammarin lattiaa kahtaannepäin, aina vähän väliä yht'äkkiä seisahtuen ikäänkuin olisi jotakin kuunnellut. Emäntä Liisa seisoi niinikään mitään virkkamatta kammarin uunin luona nojallaan ja painoi tuon tuostakin selkänsä sen kuumaa kuvetta vasten. Lapset oli jätetty lämpimämpään tupaan vanhempain sisarustensa ja palvelus- sekä loisväen pariin.

"Sepäs kumma on, kun ei mies ala jo joutua", — äänsi vihdoin isäntä, meni ikkunan luo ja koetti kaarnaksi jäätyneiden lasien läpi tähystellä pihalle.

"Eikös tuo jo kohta joutune", — lausui emäntä; kohottaen selkäänsä uunin rinnasta, sillä se poltti.

"Mutta jopa sen oiva menossa pitäisi olla täällä", — jatkoi Jeremias puhetta.

"Jottako muka liiaksi olisi viipynyt matkalla? Eihän mitä. Sillä jos hänet, niinkuin itse tänä aamuna sanoit, vasta viime pyhänä — s.o, niin paljon kuin toissapäivänä — olisi papiksi vihitty, ei hän mitenkään ole voinut Kuopiosta lähteä ennen eilestä aamua. Kuuttatoista peninkulmaa ei myöskään hyppäämällä kuljeta varsinkaan näin tuhkerokelillä, ja eikä se hevonenkaan ole enää erittäin luotettava".

Viimeiset sanat lausui emäntä hiljempään, ikäänkuin itsellensä.

"No niinkö sitte luulet, ettei meidän ukkoruuna vielä kykene kulkemaan minkä muun hevosen rinnalla tahansa?" lausui Jeremias, "ja varsinkin kun renki-Samuli on ajamassa?"

"Enkä luule enkä mitään, vaan johan se ikäkin alkanee jotain sen lavoilla painaa, kun on jo kaksissakymmenissä", — vastasi emäntä.

"No kyllä sillä vielä pääsee niinkuin haluaa!"

Taas seurasi äänettömyys ikäänkuin itsestään, sillä ei kummallakaan ollut halua puhetta jatkamaan. Isäntä-Jeremias alkoi kävelynsä uudelleen ja emäntä-Liisa painoi selkänsä uunin rintaan…

"Äh, kun ei jo tule!" — äännähti viimein Jeremias. "Eikö tuota pitäne jo ruveta syömään, muutoin taitaa ruo'at jäähtyä. Mikä häntä tietää odottaa. Kun ei tule, niin olkoon… Mut' eläs! Mikäs siellä kilahti?… Eiköön se vaan ollut isävainaan aisakello, sen äänellä se kumminkin pani?… Annas kun lähden pihalta katsomaan".

Mutta ennenkuin hän ennätti porstuasta ulos, tulla rymysi jo Eenokkimaisteri rappusilla hänelle vastaan niin turkkeihin turottuna, ett'ei silmiäkään näkynyt, sen vähemmän muita jäseniä.

"No terve, terve! Johan viimeinkin jouduit, vaikka Liisa ja minä luulimme, ett'et enää tänä iltana tulisikaan. Käyppäs tänne lämpimään ja heitä turkkia… Me kun tosiaankin olimme jo syömään rupeamassa". Näin puhellen vei Jeremias veljensä kammariin. "Hyvää iltaa!" — murahti Eenokkimaisteri huoneesen astuttuansa ja turkin kauluksen aukosta nähtyänsä Liisan.

"Jumal' antakoon!" — vastasi emäntä niiaten ja kiirehti sen puolen kansan tavalla langolleen kättä antamaan tämän vielä päällysvaatteissaan ollessa. Mutta turhaan hän kättänsä kotvasen ojennettuna piti, sillä Eenokkimaisteri, joka luonnollisesti oli sivistynyt mies, piti kerrassaan sopimattomana kätellä veljensä vaimoa näin talonpoikaisella tavalla, eikä ollut ojennettua kättä näkevinäänkään. Ja siinä sitä seistiin vastakkain jonkun aikaa, kunnes vihdoin emäntä-Liisa väsyi käden tarjoukseen ja sanoi:

"No eikös se maisteri enää kättäkään anna?"

"Kyllä, kyllä vaikka kolmasti, vaan olisihan tässä ensin saatava turkki pois hartioilta", — lausui vastatullut ja katsahti veljeensä.

Jeremiasparka! Vaikka oli jo harmaapääksi elänyt, oli hän vielä niin tyhmä, ett'ei ymmärtänyt auttaa herraksi tullutta veljeänsä päällysvaatteiden riisunnassa. Hän vaan katsoa tollotti herttaisesti hymyillen veljeensä ja odotti milloin tämä rupeaisi riisuuntumaan. — No onhan niitä jos jonkinlaisia tomppelia tässä maailmassa!

"Täällä… täällä on naulaa turkille", — selitti Jeremias ymmärtämättömyydessään ja osoitti kammarin seinälle.

"Mutta olisihan se ensin saatava päältä pois", — äänsi maisteri nyt jo jotenkin tuskastuneena näin epäkohteliaasta vastaanotosta.

"Ai tosiaankin!… Minä kun en jo ennen älynnyt…"

Ja vihdoinkin töytäsi Jeremias veljeltänsä turkkia riisumaan.

Kun siinä sitte viimeinkin oli saatu lii'at vaatteet maisterin yltä karsituksi, päällyskengät lankkikenkien päältä pois vedetyksi ja silmälasit huurusta nenäliinalla puhdistetuksi sekä paikoilleen asetetuksi, otti maisteri kauniisti hatun vasempaan kainaloonsa, kumarsi kohteliaasti emäntä-Liisan edessä ja ojensi mitä suloisimmasti hymyillen tälle kätensä.

"No, mihinkäs nyt näin väleen?" — kysyä tokaisi tämä, luullen typeryydessään maisterin aikovan poislähtöä.

"Ei mihinkään, vaan saan kunnian ilmoittaa, että nyt olen tilaisuudessa tervehdysvelvollisuuttani suorittamaan", — lausui maisteri puhdasrotuisen kavaljeerin liukkaalla tavalla.

"Sitäkös se vaan olikin! Minä jo tottaakseni aloin luulla maisterin poislähtevän", — nauroi emäntä-Liisa yksinkertaisella tavallaan ja sutkasi käsihankonsa niin tuntuvalla tavalla lankonsa hienon peukalon ja kämmenen väliin, että tämä oli päästää huudahduksen. Mutta tällä kertaa pidätti hän luontonsa ja kärsi kipuansa sileäksi ajelluita huuliansa pureskellen. Kylläpähän vielä tuli aikaa opettaa veljen vaimolle sievempiä tervehdystapoja…

Saatiin siinä vihdoinkin tervehdysseremoniat suoritetuksi, kuulumiset kysytyksi, niin jopas Jeremias kysäsee veljeltänsä:

"No jokos sinut nyt vihittiin?"

"Juu-u!" — vastasi nuori maisteri yksitoikkoisesti, pisti kädet housujensa taskuihin ja alkoi pasteerailla kammarin lattialla. Äkkiä veti hän kiiltävän kotelon uusimuotisen kaftaaninsa takataskusta ja sytytti paperossin.

Näin yksitoikkoinen keskustelu tuntui käyvän tukalaksi Jeremiaasta. Hän päätti siis, vaikka tosin omalla moukalla tavallaan, saada sitä vilkkaammaksi ja kysäsi taas:

"No pidettiinkös häät tahi edes tavalliset nostokannut?"

"Pidettiin ja oikein fiinit. Niissä oli läsnä kaikki Kuopion papit piispasta lähtien. Ja siinä oli silloin enemmänkin rymäkkätä, sillä samalla pidettiin minulle uudet ristiäisetkin".

"Ristiäiset! No vie nyt sen tasakäpälä! Käännyitkö sinä venäjän uskoon, vai ristittiinkö sinut turkkilaiseksi?"

"Hihihii!" nauroi nuori maisteri veljensä omituiselle kysymykselle. "En kääntynyt mihinkään vieraasen uskoon, vaan minä otin uuden sukunimen, kun entinen nimeni oli niin ruma ja — talonpoikainen".

"Talonpoikainen!" — toisti Jeremias hämillänsä "No mikä se sinun uusi sukunimesi sitte olisi?"

"Jöransson!" — lausui Eenokki ylpeästi.

"Härän son…!" — kertoi talonpoikainen veli mietiskellen. "Etköön jättänyt yhtä tavausta nimen lopusta lausumatta?"

Mutta oppinut veli vaan nauroi Jeremiaan kieltämättä epähienolle nimen väännökselle. Hän ei viisaanakaan käsittänyt siinä löytyvää halveksivaa pistopuhetta, vaan luuli väännöksen syntyneen yksinkertaisesti siitä, ett'ei Jeremiaan kieli kääntynyt hänen uutta nimeänsä oikein ääntämään.

"Koetappas lausua minun jälestäni: Jöransson!" — opetti maisteri nähtävästi tyhmää veljeänsä.

"Härän son…ni!" — matki Jeremias niin että kammarin seinät kajahtelivat. Hän pani erityisen painon viimeiselle tavulle ikäänkuin huomauttaakseen, että sen sijassa voisi olla eräs toinenkin.

"Hihihihii!" — nauroi maisteri. "Voi kuin sinä olet kankeakielinen! Vaan niinhän se on: Vanhasta ei tule konkaria".

"Härän sonni! Sepä lystiä!" — kertoi Jeremias hyvillään uudesta sanan sutkauksestaan. "Vaan kun minä, vaikka olen sinun sekä lihallinen että hengellinen veljesi, en saanut olla siellä Kuopiossa sinua papiksi ja Härän sonniksi nostamassa, niin täytän sen tehtäväni nyt ja tässä paikassa".

Ja maisterin suureksi hämmästykseksi ryntäsi talonpoikainen veli hänen kimppuunsa, tarttui hänen kaikkein papillisimpiin haarukoihinsa ja nosti häntä monta monituista kertaa ylös lattiasta tavalla sellaisella, että hänen otsalle kammattu tukkansa liehui kuin parhaan pekunan otsajouhet tulisimmassa juoksun kiihakassa ja että hänen Kuopiossa otetuista nostokannuista vielä hellältä tuntuva takaraivonsa oli paukahtaa matalan kammarin mustuneesen lakeen. Eikä hän, Jeremias, vähintäkään huolinut hienon herran kimpuilemisista, vaan teki tehtäväänsä kunnes väsyi, yhä tuon tuostakin huudahdellen:

"Ylyys!… ylyys!"

Vihdoin pääsi maisteri kuitenkin kahdelle jalalle. Hän ei ollut laisinkaan tyytyväinen tällaiseen "raakaan" kohteluun, jonka tähden hän pukuansa ja tukkaansa järjestellen ärjäsi:

"Huuti, tolvana!… Vai sillä tavalla sinä tulet parempain ihmisten kanssa vehtaamaan… Vaan se panekin, Jeremias, mieleesi, että minä, vaikka olenkin veljesi, olen kuitenkin nyt pappi, ja sinun tulee papin läsnäollessa ja hänen kanssansa toisella tavalla käyttäytyä".

Tällaisen puheen nyt jo ymmärtää tuhmempikin, sen käsittää vaikka talonpoikakin olisi. Ja sentähden jäikin Jeremias, nämä sanat veljensä suusta kuultuansa, suu auki seista hojottamaan, kunnes vihdoin meni tuolille istumaan, lausuen:

"Hm!… Ja kun minä poloinen luulin, että se on veli!"

Emäntä-Liisa, joka puoliksi typerryksissään puoliksi hämmästyksissään äsköisestä miesten käytöksestä, oli sitä koko ajan ääneti katsellut, puuttui nyt vihdoin puheesen:

"Ähä! Saitkos nyt Jeremias! Jokos alat ymmärtää, että veljesi on pappi?"

"Kyllä… kyllä nyt jo ymmärrän!"

"Niin, niin se näkyy olevan tässä maailmassa, että 'ystävist' äl' ihastu, veljein väli rikkaantuu'", — huokasi emäntä ja meni ruoan puuhaan.

Veljekset jäivät kammariin ääneti istumaan, jota äänettömyyttä tuon tuostakin keskeyttivät ainoastaan Jeremias Jormanaisen määränperäiset huokaukset hänen tuossa uunin luona tuolilla pää käsien nojassa istuessaan.

Elämä Jormanalassa alkoi tuona Joulun-aattona tuntua jokseenkin tukalalta…

Vihdoin oli emäntä-Liisa saanut ruo'an pöytään ja kävi siitä asiasta kuiskaamassa miehensä korvaan.

"Lähdetäänpäs ottamaan leipää", — lausui Jeremias nousten.

Maisteri totteli ääneti kehoitusta ja veljekset astuivat isoon tupaan, jonka pitkän pöydän yläpäähän "vieras" asetettiin istumaan.

VII.

Kun lapset näkivät komean mustan herran pirttiin tulevan, juoksivat he kukin nurkkaansa, piiloutuen miten parhaiten osasivat. He kun tuiki harvoin olivat herrasvieraita kotonansa nähneet, pelkäsivät nytkin setäänsä ikäänkuin pahempaakin otusta. Ainoastaan Taavetti, Jeremiaan vanhin poika, joka jo kävi kansakoulua, rohkastui sen verran, että isänsä kehoituksesta astui esiin ja antoi ujostellen vieraalle kättä.

"Vai tämä se on sinun vanhin poikasi. Mikäs sen nimi taas olikaan?… Taavetti… Niin, Taavetti… Noo, johan se Taavetti alkaa olla kokonainen mies… Terve, terve!… Vaan etpäs sinä ole oppinut vielä kumartamaan vieraille kättä antaissasi… No koetappas nyt!… Kas niin, kyllä sinusta vielä mies tulee".

Näin puheli nuori maisteri veljensä pojalle, jonka jälkeen käytiin ruokaan käsiksi. Ja siinähän se meni tuo ruokakin, vaikk'ei ollutkaan mitään hienoja laitoksia. Uunipaistia vaan ja ohraryynivelliä sekä jälkiruoaksi äsken uunista otetuita ryynimakkaroita. Vaan eihän sitä herrasruokaa osannut toivoakaan talonpoikaisen veljen kotona. Täytyi syödä, mitä sattui saamaan. Ja olihan tuo lystiäkin joskus syödä ihka talonpojiksi…

Syödessä ei paljon sanoja vaihdeltu, vaikka maisteri; havaiten taannoin lii'an jyrkästi menetelleensä, nyt puhui paljon ja koetti tuon tuostakin saada Jeremiasta puhelemaan. Mutta tämä ei tahtonut onnistua siitä syystä, että nuo maisterin leikkipuheet eivät olleet niinkään viatointa laatua, vaan koskivat milloin talonpoikaista ruokaa, milloin Jeremiaan kömpelyyttä ruoka-aseiden käytännössä j.n.e., kuitenkin aina niin, että niistä selvästi kuvasti yleinen talonpoikaisen rahvaan pilkkaaminen ja halveksiminen.

Syötyänsä menivät veljekset jälleen kammariin ja vähitellen haihtui Jeremias Jormanaisesta hänen taannoinen jöräkyytensä — lieneekö se sitte tapahtunut maisteriveljen liukkaiden puheiden vuoksi vai runsaan ja ravitsevan ateriani vaikutuksesta. He alkoivat nyt puhella niistä näistä Jeremiaan talouden asioista, hänen läkkityöstänsä, veloistansa y.m., kunnes maisteri vihdoin lausui:

"Mutta ethän sinä vielä ole kysynyt sitäkään, mihinkä minä papiksi tulen".

"Se, totta tosiaan, on tässä muussa hötäkässä kokonaan mielestäni mennyt. Mutta kysymmä häntä nyt? 'No tähän pitäjääsen, juuri teidän ukko-rovastin apulaiseksi minut määrättiin'."

"Hm, vai niin", — vastasi Jeremias mietiskellen, "Mutta tokkos olet sitä ajatellut, 'ett'ei kukaan ole prohveetta isäinsä maalla?'"

"Hja! Mitä vielä! Kyllä minä osaan kotipitäjääni akkoja itkettää ja ukkoja uneen saarnata niin hyvin kuin muualtakin tulleet papit", — lausui maisteri ja alkoi astuskella reippaasti kammarin lattialla paperossia poltellen.

Hetken äänettömyyden perästä sanoi Jeremias:

"Vielähän ne meidänkin välit ovat sepimättä ja sinulta tila-osasi kauppakirja saamatta. Eiköhän noita asioita tässä pyhinä selvitellä? — Siitä, minkä jäät minulle velkaa, saattaisit selvyyden vuoksi antaa velkakirjan, vaikka eihän sillä sentähden perimyksellä kiirettä olisi".

"Mitä?… Minä velassa sinulle?" — huudahti vasta vihitty pappi.

"Niin, tottakaiketi, sillä tiedäthän itse, että olen hankkinut sinulle rahat Helsingissäkin olo-aikanasi, vaikka isän määräys oli ainoastaan Kuopion koulu läpi käyttää". — vastasi Jeremias vakavasti. Hän ei huomannut sitä tummaa katsetta, jonka maisteri häneen loi.

Ainoastaan vaivoin sai nuori Hengen mies estetyksi suomalaisen kirouksen suustansa ulos tulemasta, vaan lausui alahuultansa ankarasti purren:

"Mirabile dictu!"

"Mitäs kieltä se oli?" — kysyi Jeremias ystävällisesti.

"Olipahan vaan", — vastasi maisteri yhä luontoansa asetellen.

"Ja mitä se suomeksi merkitsee?"

"Ei se muuta merkitse kuin: 'Herra siunatkoon meitä'", — vastasi nuori totuuden saarnaaja ja nauroi imelästi sukkelalle selitykselleen.

"Mutta mitäs tuumaat ehdoituksestani?" — kysäsi Jeremias taannoista puhetta jatkaen.

"Ehditäänhän me ainakin niistä haastella", — vastasi maisteri, joka nyt oli saanut entisen levollisuutensa. "Vaan eiköhän olisikin parasta, että jatkettaisiin yhä yhtä tuumaa, eli että minä tienaisin rahaa, joilla sitte maksettaisiin yhtenä sinun velkasi, ja että minä ottaisin täältä kotoa mitä ruoka-aineita ja maantavaraa tarvitsen. Sillä keinoin päästään välemmin asioista ja parannetaan maata, että sitte varsinaisessa erossa olisi enemmän jakamista".

"Jakamistako?… Mitä jakamista tässä sinulla on?" — kysyi Jeremias säikähtäen.

"No no!" — rauhoitti hengen mies. "Ei se sentähden niin vaarallista ollut. Se on vaan minun yksityinen ehdoitukseni, jonka saat hyväksyä tai olla hyväksymättä. Enhän minä sinua mihinkään pakoita".

"Mutta kun sinä puhuit jakamisesta, niin oikein säikähdin. Eihän vaan sinun tarkoituksesi liene ollut sanoa, että tämä talo nyt olisi sinun ja minun yhteinen?" — kysyi Jeremias yhä huolestuneen näköisenä.

"Minun tarkoitukseni ei ole ollut sanoa sitä eikä tätä", — vastasi maisteri kiertämällä, — "vaan minun tarkoitukseni on aina ollut ja tulisi vastakin olemaan sekä sinun että oman etuni katsominen, jos sinussa vaan olisi älyä oikeihin tuumiin puuttua. Mutta kun minun neuvoni sinusta näyttää tuntuvan pahalta, niin olkoon sitte sillänsä".

Ja maisteri pyörähti kantapäällänsä teeskennellen, itsensä loukkaantuneeksi.

"No elähän nyt kuitenkaan suutu; tuumitaanhan asioista", — lepytteli vuorostaan Jeremias. "Vaan sanohan nyt selvästi, mikä sinun tarkoituksesi olisi?"

"Lyhyesti sanoen se, että oltaisi vielä edeskinpäin niinkuin veljekset, sillä sanoohan sanassakin: 'Katso, kuinka hyvää ja suloista se on, kun veljekset sovinnossa keskenänsä asuvat'."

Nerokkaasti kyllä, käytti vastaleivottu "sanan"-selittäjä tässä tilaisuudessa "sanaa" välikappaleena typerän veljensä kietomiseksi, sillä hän hyvin tiesi, että tämä oli paras keino herkkä-uskoisen veljen voittamiseksi.

"Jottako minä sitte en tahtoisi elää sovinnossa ainoan veljeni kanssa?… Pois se! Sano vaan, miten tehdään, ja saat nähdä tahdonko minä rakentaa riitaa välillemme".

"No sitähän minäkin!" — vastasi maisteri liukkaasti. "Ollaan siis ennellään, puuhataan yhtenä ja eletään yksissä tuumin niinkuin veljekset ainakin".

"Tehdään niin".

"Ja kun minäkin nyt joudun rahaa tienaamaan, niin niinä annan sinulle tuloistani minkä riittää ja sinä puolestasi annat minulle maantavaraa sen hiukan, minkä minä nyt pienessä huushollissani tarvitsen".

"Aivan niin".

"Enkähän minä, ainakaan aluksi, paljoa tarvitsekaan, sillä meitä ei tule kuin kaksi henkeä ja joku piikatyttö koko huusholliin", — jatkoi maisteri, nähdessään veljen nyt myöntyvän vaikka mihin.

"Olkoon menneeksi! Vaan sanoppas minulle, kuka se kolmas henki sinun huusholliisi tulee itsesi ja pii'an lisäksi? Ethän vaan renkiä aikone ottaa?" — kyseli asian arvaamatoin Jeremias.

"No sinä nyt vasta olet aika tyhmeliini!" — nauroi maisteri, lyöden kämmeniään vastakkain. "Etkö jo arvaa, että se toinen henki on rouva".

"Hm, vai rouva!" — murahti Jeremias nyt jo itsekin typeryytensä älyten.

"Niin, rouva se juuri on, eikä kukaan muu", — vakuutti maisteri yhä hyvillään tällaisesta puheen käänteestä.

"No sehän hyvä! Vaan saattanethan tuon ainakin minulle jo sanoa, kuka ja mistä tuo nuorikko on sekä joko hänet milloin taloon tuodaan?"

"Se on eräs köyhä tyttö Helsingistä ja tuodaan 'taloon' niin pian kun vaan minä täällä saan vähän huoneita laitokseen ja huushollin asetetuksi. Ja sentähden pitääkin minun jo aamulla mennä kirkolle soveliaita huoneita hyyräämään sekä yhtä ja toista puuhaamaan".

"No sepäs lystiä! Vaan oikeinhan se onkin, sillä onhan se sinunkin ennemmin tahi myöhemmin ihmisvelka maksettava".

Ja Jeremias toivotti sydämmellisesti onnea veljensä aiotulle avioliitolle sekä poistui, lausuen hyvää yötä, pirttiin makaamaan. Maisteri-veljelle oli laitettu tila talon ainoaan sänkyyn, joka hänen talossa olin-ajakseen oli muutettu tuvasta kammariin.

Tyytyväisenä ja puoliksi iloisella mielellä heittäysi Jeremias Jormanainen pitkäkseen tuvan laattialle oljista laitetulle pitkälle lavalle, jossa jo täyttä untansa vetelivät kaikki hänen neljä lastansa. Emäntä-Liisa havahtui Jeremiaan tullessa, vaan nukkui hän uudelleen ja Jeremiaalla oli kyllin tilaisuutta antaa ajatustensa liidellä sekä miettiä niin hyvin menneitä kuin tuleviakin asioita.

Hän oli melkein riemastuksissaan siitä, kun nyt oli saanut tietää, että velikin kohta aikoi mennä pyhään avioliittoon, sillä hän tunsi Jumalan käskyn, jossa sanotaan: "Parempi on naida kuin palaa". Sillä vaikka Jeremias tällä kertaa ajatuksissaan enemmän liikkuikin aatteellisuuden aloilla, täytyi hänen kuitenkin myöntää, että hänen veljensäkin "liha on heikko", vaikka tämä veli olikin pappi ja hengelliseen säätyyn kuuluva. — Hän oli myös mielessään erittäin hyvillään siitä, että nyt oli tehnyt uuden sovinnon veljensä kanssa ja siten ennen kaikkea täyttänyt sen Jumalan käskyn, joka käskee veljesten keskenänsä sovinnossa elämään. Ja kukapas sen tiesi, jos hänen maallinenkin toimeentulonsa tämän sovinnon kautta tulisi edistetyksi. Olihan veli, joka oli papiksi asti lukenut, viisaampi kuin hän niitäkin asioita edeltäpäin aprikoimaan. Kenties saavat sillä keinoin yksissä neuvoin hyvinkin pian hänen velkansa maksetuksi. Kenties tulee tilakin välemmin parannetuksi, aidat pannuksi, ojat puhdistetuksi, kartano korjatuksi. Niin, ja sitte kun hän velattomana miehenä sekä kuntoon laitetulla tilalla isännöisi, heittäisi hän ainakin vähemmäksi tuon pilkanalaisen läkkisepän työnkin ja — tulkootpas sitte koiranhampaat hänelle verukkeitansa vetelemään!…

Ja Jeremias Jormanainen siunasi itsensä, nukkui rauhallisesti ja uneksi komeista kartanoista, uusista aidoista ja viljavista vainioista…

Ja tilallansa kammarissa virui äsken papiksi vihitty nuori mieskin. Hän ei saanut unta, sillä hän ei ollut tottunut näin aikaiseen maata menemään, vaan käänteli kuvetta ja toisia kahisevaa olkipulsteria vastaan. Ja monenlaiset hämärät kuvat hänenkin mielikuvituksensa suuresta säiliöstä yrittelivät tuon tuostakin astumaan esiin ja luomaan näkösälle kauniita kuvia. Mutta nuo kuvat eivät kertaakaan päässeet valmiiksi, vaan särkyivät aina keskentekoisina jotakin käsittämätöntä todellisuutta vastaan. Ja tämä käsittämätöin todellisuus oli hänen allansa. Se ei ollut mikään muu kuin tuo rytisevä ja ratiseva olkipulsteri…

Vihdoin, kun oli vakaasti päättänyt, ett'ei enää milloinkaan tämän erän perästä rupeaisi olkipulsterille maata, nukahti nuori pappi ja makasi selvään päivään asti. Unia hän ei koskaan nähnyt minkäänlaisia. Se ei ollut hänen tapansa.

VIII.

Pari vuotta on kulunut. Maisteri Eenokki Jöransson ja hänen veljensä Jeremias Jormanainen elävät yksissä tuumin. Se on syrjästäkin katsoen oikein kaunista nähdä. Ja ihmiset sanovatkin, että heistä olisi monien muidenkin veljesten esimerkki otettava.

Maisteri asuu kirkonkylässä pienessä vaan somassa kortteerina. Hänellä on nyt rouva ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Seurakuntalaiset pitävät hänestä paljon ja ovat yksissä tuumin päättäneet kutsua hänet neljänneksi vaalisaarnaajaksi avonaisena olevaan kappalaisen virkaan. Hän on todellakin "prohveetta omalla maallansa".

Hänellä on pieni huusholli. Ei se paljoa vedä. Ja kun mikä ruoka-aine osuu loppumaan, niin käydään vaan sanomassa Jormanalassa ja kohta puutos lähtee. Jeremias Jormanainen vetää valmiiksi maisterin huushollissa tarvittavat tavarat: jauhot, ryynit, lihat, kalat, villat ja nahkat sekä polttopuutkin. Ei niitä tarvitse munalta hapuilla eikä rahalla ostaa.

Ja maisterin kotona oltiin erittäin ystävällisiä kaikkia seurakuntalaisia kohtaan, vaan erittäinkin Jeremias Jormanaiselle ja hänen perheellensä. Kun Jeremias, maisterille talouden tarpeita vetäissään, tuon tuostakin tuli tämän asunnossa käymään, ei häntä milloinkaan laskettu pois tyhjin suin, Jos ei muuta milloin sattunut, niin kahvikuppi toki aina oli tarjona ja siihen lisäksi välistä viinaryyppy, sikaritupakka ja se tämä. Ruokaa tosin harvemmin tarjottiin, vaan harvoinhan se Jeremias herrasväen ruoka-aikoina sattui tulemaankaan, eikä sitä ruokaa muissakaan herrasväkilöissä ruukattu usein, varsinkaan talonpoikaisvieraille antaa. Muut Jeremiaan kotiväestä harvoin kävivät kirkollakaan, sen harvemmin vielä joutuivat siellä käydessänsä vierailemaan, vaan jos emäntä-Liisa sattui jonkun kerran vuodessa lankolassaan käymään, niin oli hänellä sitte kotiin tultuansa vähintäänkin viikkokaudeksi kertomista siitä erinomaisesta ystävyydestä, jota maisterin rouva — vaikka olikin kerrassaan niin puhdasta ja täysivillaista herrasväkeä, ett'ei vielä oikein osannut suomeakaan puhua — hänelle oli osoittanut, ja niistä harvinaisista erittäin maukkaista ruo'ista ja juomista, joita hänelle siellä oli tarjottu.

Maisteri itsekin näytti nyt kokonaan muuttuneen. Pois oli hänestä kadonnut tuo herrasylpeys ja se erinomainen hienous käytöksessä, jota hän ensimältä näkyi niin ankarasti noudattavan. Hän eli talonpojiksi talonpoikain kanssa, herroiksi herrain keralla, ja harvapa taisi se kerjäläinenkään olla, jolle ei maisteri tielläkin vastaan tullessaan olisi kättä tupannut taikka ainakin jotakuta ystävällistä sanaa lausunut. Hän näkyi ymmärtävän "elää maalla maan tavalla".

Oli ainoastaan yksi asia — niin, se oli ainoastaan yksi asia —, joka Jeremias Jormanaisen mielestä ei ollut niinkuin olisi olla pitänyt maisterin ja hänen välillä. Heidän viimeksi tehdyssä sopimuksessaan oli maisteri sanonut, että hän ei ainoastaan ottaisi taloutensa tarpeita Jeremiaalta, vaan myöskin antaisi Jeremiaalle rahaa sekä velkain maksuksi että vielä tilan parantamiseksikin. Mutta vaikka nyt edellinen näistä määräyksistä varsin tunnollisesti noudatettiin, — ja sen noudattamisen takauksena oli Jeremias Jormanaisen tunnettu rehellisyys — ei jälkimäisen ehdon täyttämisestä koskaan nostettu edes puhettakaan. Mutta olihan tälle laiminlyömiselle varsin luonnolliset syyt.

Jos katsottiin asiaa maisteri veljen kannalta, niin ei mikään voinut olla sen luonnollisempaa, kuin se, että hänkin vuonna vuotuissaan sai osansa Jeremias-veljen hoidossa nyt olevan, vaan heidän yhteisesti omistettavan maatilansa vuotuisista tuloista. Eikä hän sittekään suinkaan tullut saamaan kaikkea sitä, mikä hänelle oikeuden mukaan olisi ollut tulevaa. Sillä hän, maisterina kun oli, ymmärsi toki sen verran, ett'ei suinkaan puolet kaikista konnun tuloista voinut sopia niihin kymmenkuntaan viljatynnyriin, muutamiin voileivisköihin, joihinkuihin liha- ja kalakuormiin y.m., jotka Jeremias vuosittain hänelle toi. Tokihan kumminkin sellaisen konnun piti enempi antaa!… Ja senpä vuoksi saattoikin hän hyvällä omallatunnolla "pitää ja nautita" sen vähän, minkä Jeremias-veljeltä sai. Tuo puhe Jeremiaan velkain maisterin rahoilla maksamisesta olikin lausuttu vaan leikillään ja veljen hetkelliseksi viihdyttämiseksi, eikä se siis voinut olla sitova, ei varsinkaan näin päivän selvässä asiassa… Kyllähän se välistä vähän harmitti, kun Jeremias tällä tavalla yksissä tuumin eläessä, sai suurimman osan tilan tuloista hyödyksensä käyttää, vaan olkoonhan nyt vielä. Tottapahan tässä vielä. Ja onhan hänellä, raukalla, suurempi joukkokin.

Ja että, maisterin kannalta katsoen, tämä oli varsin johdonmukaista, jopa armeliastakin, sitä ei voitu kieltää. Hän ainoastaan tilan tuloja laskiessaan unhotti ottaa lukuun erään pikkuseikan. Hän ei muistanut tehdä eroitusta "brutto'n ja netto'n" välillä — vai lieneekö jo koulussa ollessaan ollut huono matematiikassa, niinkuin useimpain teoloogeiksi aikovain väitetään olevan. Hän unhotti konnun tuloista vetää pois mitä työt tulivat maksamaan.

Mutta jos silmäiltiin asiaa Jeremias Jormanaisen talonpoikaisen sielun silmillä, silloin tuli esiin kokonaan toisellaisia näkökohtia, vaikka johtopäätös niistäkin oli sama. Hän arveli, että maisteri-veljen rahatulot näin ensimältä menivät muihin välttämättömämpiin asioihin, eivätkä nyt vielä joutaneet hänen velkainsa maksuksi tai hänen tilansa parannukseksi. Olihan maisterin talous vasta alulla ja ainoastaan se, joka itse on taloutta, vaikkapa pientäkin, tyhjästä perustanut, voipi sanoa kuinka paljon rahaa siinä tarvitaan. Olihan siis varsin luonnollista, että maisteri-veljen vielä pienenlaiset rahatulot olivat tähän asti menneet talouskalujen ostamiseen, varsinkin kun kaikki neulasta naskaliin on ollut rahan nenästä hankittava. Herrashuusholli sitä paitsi, vaikkapa pienikin, ei voinut käydä päinsä ilman rahatta. Tarvittiinhan siihen vähä väliä ostaa kahvia, sokeria ja siirappia, sikuria, sikaria ja vaappenia, paperossia, pippuria ja piparkakkuja, samettia ja silkkiä ja — mikäpä niitä kaikkia herraskampsuja muistaakaan! Se vaan on varmaa, että kaikki ne rahaa vetävät. — Ja onhan maisteri-veli saattanut tehdä velkaa omaan sottaansakin koulussa ollessaan, varsinkin viime vuosina, sillä vähä väliähän noita rahakirjeitä postiin vietiin. Niin, kyllä sillä on tarpeeksi rahan reikiä itsellään, ei se ilman olisi sitä antamatta… Eikähän tuota ole tullut vielä pyydetyksikään. Mistäs tietää, jos hyvinkin antaisi?… Vaan olkoonhan nyt vielä, vielähän tuossa on toimeen tullut ilman pyytämättäkin… Ja kunhan tässä odottelee, niin ehkäpä se itsestäänkin… Sillä vastahan hän, miesrukka, on ollut virassakin pari vuotta. Tottapa häntä vielä kerkiää.

Ja niin sitä elettiin, toinen toistansa odotellen, pari vuotta yksissä tuumin.

Mutta sillä välin alkoivat kuitenkin Jeremias Jormanaisen asiat käydä yhä arveluttavammaksi. Eikä se ihme ollutkaan. Hän oli pinnistänyt viimeiset voimansa, tyhjentänyt viimeiset varansa, Eenokkia papiksi saattaessaan, ja kun nyt, tämän virkaan päästyä, suurin osa konnun puhtaista tuloista oli hänen huusholliinsa annettava, eivät Jeremias Jormanaisen parhaatkaan ponnistukset voineet estää talon silminnähtävää köyhtymistä. Turhaan teki hän työtä yöt päivät kuin pahin afriikkalainen orja, turhaan piti hän itseänsä ja joukkoansa nälkäväitökselläkin. Se ei vähintäkään auttanut.

Ja olipa tullut niinkuin mikä kirous Jeremiaan nerokkaimmille hankkeillekin. Läkkityö ei enää vedellyt läheskään niinkuin edesmenneinä vuosina, sillä mestareja sillä alalla alkoi kasvaa niinkuin sieniä maasta. Maanviljelys ei myöskään sanottavasti tuottanut, sillä pellot ja niityt olivat Eenokin koulu-aikana vähitellen rappeutuneet ja antoivat nyt kun ei ollut enää voimia niitä korjata, yhä niukemman tulon. Ja kun tähän päälle päätteeksi vähä väliä sattui — joko karjan kulkutautien tai Jeremiaan typeryyden tähden kauppa-asioissa — milloin suurempia milloin pienempiä vahinkoja, niin oli helppo arvata, millaisiksi olot Jormanalassa vähitellen muodostuivat.

Lapset, joista vanhimmat olivat tällä välin kuolleet vaan toisia sijaan syntynyt, kävelivät alastomina ja repaleissa kylmässä tuvassa äitinsä jälestä "puhdasta leipää" itkien (Jeremias Jormanainen koetti lopulla auttaa asioitansa perheellensä pettua syöttämälläkin), emäntä-Liisa oli tuon tuostakin vuoteen omana liian työn ja huonon ravinnon vaikutuksesta, eläinten jäännökset ammuivat navetoissa niukkaa olki-osaansa, jota sitäkin niille määrällä annettiin, ja Jeremias itse — hän hiiviskeli lopulla harmaine hapsineen kuin aave, mitään virkkamatta, melkein tylsistyneenä.

Ei siis enää auttanut mikään, vaan vihdoinkin täytyi tulla loppu tällaiselle omituiselle yhdyselämälle.

Ja siihen tuli välttämätöin pakkokin.

IX.

Eräänä pilvisenä ja kylmän kolakkana heinäkuun päivänä, Eenokin jo lähes kolme vuotta pappina oltua, tuotiin Jormanalaan sana, että mitä välemmin sen parempi toimittaa pappilaan yksi tynnyri ruislestyjauhoja. Siellä, Eenokin iloisessa kodissa, ei juuri tiedetty — taikka ei oltu tietävinään — siitä puutteesta ja kurjuudesta, mikä Jormanalassa vallitsi. Mutta sitä paremmin se tunnettiin Jormanalassa itsessään, varsinkin nyt, kun talossa ei löytynyt taikinustakaan minkäänlaisia viljajauhoja, saati sitte rukiita lesettäväksi. Isäntä-Jeremias ei sattunut kartanolle ja sen vuoksi ilmoitti sanantuoja asiansa emäntä-Liisalle, joka sattui taas jalkeessa olemaan. Emäntä lupasi kertoa asian isännälle ja sanantuoja, joka ei joutanut isäntää odottamaan, meni matkaansa.

Mutta kohtapa saapui Jeremias Jormanainen tupaan ja emäntä-Liisa sanoi:

"Olipa hyvä, että niin väleen tulit, Jeremias, Minä olin juuri lähtemäisilläni sinua hakemaan".

"No mikäs se on hätänä?"

"Onpahan eräs sangen tärkeä asia, joka ei siedä enää hetkeäkään viivytystä".

"Kun se siinä vielä esipuheita pitää! — Sano jo se asia".

"En tiedä sanonenko häntä aivan paikalla. Tullet lii'aksi hyvillesi ja sattunet ilosta kuolemaan, jos saat sen niin yht'äkkiä tietää. Sanovathan ne muutamat, että ihminen voipi ilostakin kuolla".

"Heitä jo verukkeesi! Saat olla huoletta ett'en minä kuole, vaikka ilmoittaisit uuden vapahtajan syntyneen taikka aarteen löytäneesi".

Ja Jeremias alkoi jo vilkastua. Hän luuli emäntäänsä todellakin nyt jonkun "hyvän sanoman saattajaksi".

"Ei se niin suuria asioita koske", Liisa, yhä kierrellen. "Se kuuluu vaan hiukan näihin jokapäiväisen leivän asioihin".

"Mitä? — Onko kukaan luvannut jyviä tahi jauhoja?"

"Se asia ei koske toukojauhoja, eipä tavallisia ruisjauhojakaan, vaan siihen kuuluu lestyjauhot", — virkkoi emäntä painavasti ja — hymyili.

"Vai lestyjauhoja!… No Herra sitäkin armollista ihmistä siunatkoon, kun hän arvasi meidän suurimman puutteemme. — Mutta olisihan meille välttäneet tavalliset ruisjauhotkin?"

"Eikös meillä enää ennestään ole tavallisiakaan ruisjauhoja?" — kysyi emäntä-Liisa vuorostaan.

"Ei kourallistakaan, etkös sitä tiedä?"

"Entäs toukojauhoja?"

"Niitä vielä vähemmän".

"Mutta lieneehän noita rukiita edes muudan tynnyri purnun pohjalla?"

"No ei niin jyvääkään!"

"Niinpä kuule nyt!" — lausui emäntä-Liisa, mennen Jeremiaan eteen ja lyöden etusormellansa tahtia joka sanaa sanoessaan. "Sinun pitää aivan paikalla lesettää vähintään yksi tynnyri hyviä rukiita, käyttää ne myllyssä ja viedä jauhot maisterilaan. Hyvä olisi, jos saisit jauhot sinne jo tänä iltana".

Jeremiasparka hämmästyi, vaan ei vielä täydelleen ymmärtänyt asian oikeata laitaa.

"Toivatkos ne rukiit tänne ja missä ne ovat?" — kysyi hän vähän nyreyksissään, kun havaitsi pettyneensä äsköisissä toiveissaan.

"Ovatkos ne ennen milloin sieltä tuoneet rukiita tänne?" kysyi emäntä-Liisa vastaan.

"Eivätkös ne sitte tuoneetkaan rukiita? Mitäs rukiita minä sitte lesen?"

"No etkö jo ymmärrä, vai tapahtuuko tämä sinulle ensimäisen kerran. Sinun tulee panna omat rukiisi".

"Omat rukiini…"

Aviopuolisoiden keskustelu loppui tähän.

Jeremias Jormanainen istahti penkille ja huokasi. Sitte pääsi hänen suustansa kauhea kirouksen tulva:

"Voi nämä p..leen halvattavat!… Voi tuhannen tulimaiset!… Kaikki ovat helvetistä heitettyjä nylkyrejä, niin pappinsa kuin pippinsä!… Syödä ensin toinen puti puhtaaksi, kaluta sen luutkin, ja päälle päätteeksi pilkata vielä!… Voi teitä sanan saarnaajat ja Jumalan valtakunnan levittäjät maan päällä!… Te olette asetetut ohjaamaan ihmisiä ijankaikkiseen autuuteen, mutta ahneutenne ja nylkemisenne kautta saatatte te heidät pikemmin ajalliseen ja ijankaikkiseen kadotukseen!… Te saarnaatte ja pauhaatte sitä tavaraa vastaan, jota 'koi syö ja ruoste raiskaa', mutta itse te tätä samaa kirottua kalua kaikilla keinoin haluatte ja hankitte!… Sen syökärit!… Sen rosvot! Odottakaahan!… Aika tulee… aika tulee…!"

Ja Jeremias Jormanainen, joka tavallisesti oli niin sävyisä luonnoltaan, raivosi nyt kuin vimmattu. Hän pui nyrkkejänsä, puri hammasta, repi tukkaansa ja partaansa sekä tömisti jalkojansa, kunnes väsyneenä ja huohottaen retkahti penkille pitkälleen, johon hetken perästä nukahti.

Hetkisen levähdettyänsä nousi Jeremias Jormanainen ylös. Hän oli nyt näköjään kuin toinen mies. Levollisena, melkeinpä iloisella mielellä, puki hän puhtaammat vaatteet yllensä, valjasti hevoisensa ja ajoi kirkonkylään pappiveljensä luokse.

Ystävällisellä hymyllä otti veli Jeremiaan vastaan, käski istumaan, tarjosi tupakkaa ja alkoi niitä näitä jutella, jaaritella niinkuin ennenkin. Häntä tosin hiukan oudosti Jeremiaan nykyinen yksivakaisuus, joka näytti milt'ei juhlalliselta, mutta hän ei ollut siitä sen enempää tietävinään, taikka luuli sitä kolkon ilman vaikuttamaksi.

"Olipa hyvä. että niin väleen jauhot toit", — lausui vihdoin pappi, — "ne kuuluivat jo olleenkin aivan lopussa".

"Kyllä minä en nyt jauhoja tuomaan lähtenyt", — vastasi Jeremias vakaasti.

"No miksikä et?" — kysäsi pappi oudostuen.

"Siitä yksinkertaisesta syystä, ett'ei minulla ole kappaakaan eloa kotonani. Enkä minä, sitä paitsi, enää koskaan mitään tänne tuo".

"Vai et koskaan tuo mitään!… Olethan hulluksi tullut?"

"Kenties, mutta se on nälän ja pettuleivän vaikutuksesta, jos niinkin olisi käynyt". — vastasi Jeremias, katsoen kiinteästi pappi-veljen silmiin.

"Minkätähden sinä olet pettuleipää syönyt? Eihän nyt ole hallavuosia ollut moneen Herran aikaan".

"Kun minulla ei ole muuta".

"Mihinkäs sinä ne viljat panet, jotka kontu antaa?"

"Vielä hän kysyy! Suurin osa niistä on vedetty tänne milloin missäkin muodossa ja loput ovat menneet työmiesten palkoista. En luule tänäkään vuotena kovin monta taikinaa konnun tuloista meillä paistetun, läkkityöllä olen petun sekaan suuruksia silloin tällöin saanut".

"Se on valhetta… kerrassaan mahdotointa!" — huudahti pappi punastuen ja alkoi astuskella kammarinsa lattialla. Oliko se omatunto, joka syytti hänen tehneen vääryyttä veljelleen, vai oliko se kenties vihan puna, joka hänen jokseenkin pulleita poskipäitänsä tällä kertaa kaunisteli — sen tunsi ainoastaan hän itse.

Nyt seurasi hetken äänettömyys, jota eivät muut häirinneet kuin komean seinäkellon määränperäinen naksutus ja pappi-veljen epätasaiset askeleet. Vihdoin istausi pappi virkapöytänsä edessä olevaan nojatuoliin. Jeremias istui oven suussa muulla karmituolilla.

"Sitte meidän täytyy tehdä ero pereesen", lausui pappi, silmäillen pöydällä levällään olevia "Helsingfors Dagblad'ia".

"Niin, sitä vartenhan minäkin nyt tulin", — virkkoi siihen Jeremias, tähystellen hattunsa sisään ja sen päälakea kämmenellään silitellen.

"Oletkos miettinyt, millä tavalla me eroaisimme?" — kysyi pappi, jolta puhe ei tahtonut nyt ottaa oikein sujuaksensa.

"Minä luulen, ett'ei mikään ole helpompi tehdä kuin meidän ero", — lausui Jeremias. "Siinä ei pitäisi olla minkäänlaista jaksimista. Minä suostun yksin vastaamaan kaikista veloistani, enkä ai'o penniäkään vaatia sinulta niistä rahoista, joita sinulle ylioppilaana ollessasi annoin. Jätänpä vielä ilman vähintäkään palkkiota sinulle kaikki ne elot ja muut tavarat, jotka viimeisten puolen kolmatta vuoden ajalla olen sinulle antanut, kun sinä puolestasi annat minulle kuitatun kauppakirjan tilaosastasi ja — tynnyrin rukiita lapsilleni petun sekaan että tästä uutiseen pääsisi".

"Aivan niin! Johan minä sen arvasin, että sinä näillä kirjoillasi ja nälkävalehduksillasi tahtoisit saattaa minut osattomaksi isäni perinnöstä. Mutta ei se ole niin helposti sinun näpissäsi!"

Ja maisteri näytti ankarasti suuttuneelta. Hän nousi ylös ja rätkäsi kädessään olleen lyyjykynän kirjoituspöydälle niin että kynä katkesi.

Mutta tämä viha oli teeskennelty. Sen tarkoituksena oli ainoastaan hämmästyttää Jeremias-veljeä ja tehdä tämä kykenemättömäksi suuttumaan.

"No no!" — lausui Jeremias asetellen. "Eihän tässä sentähden suuttua tarvitse. Keskustellaan ja selvitetään asiat sovinnossa. Muistathan mitä isämme kuolinvuoteellaan…"

Vaan maisteri ei ollut kuulevinaankaan Jeremiaan puhetta. Hän keskeytti hänet ja jatkoi kiivastuneena:

"Mutta kun sinä aina näyt tahtovan sortaa ja pettää veljeäsi jokaisessa asiassa, vaikka tiedät Jumalan sanovan: 'Älköön kukaan sortako eli pettäkö veljeänsä jossakussa', niin tuleehan tuota joskus tuskaantumaankin".

Tästä ankaran papillisesta Jumalan sanan selityksestä tuli Jeremiasparka niin hämillensä, että jo itsekin alkoi uskoa "sortaneensa ja pettäneensä veljeänsä".

"Elähän tuossa nyt kuitenkaan liiaksi tuskaudu, sillä eihän tässä ainakaan vielä ole mitään vääryyttä sinulle tehty. Jos minä olen väärässä, niin oikaise minua, sitä vartenhan sinä pappi oletkin. Ainahan me ymmärtämättömät talonpojat tarvitsemme opettajain neuvoja ja varoituksia".

Näin puheli nyt sama Jeremias Jormanainen, joka samana päivänä aamupuolella oli niin ankarasti kironnut kaikkia pappeja!

"No, jos haastat niin haasta ihmisiksi ja tehdään välit kohtuullisiksi. — Vai luuletko todellakin, että minä sinun osaasi tahtoisin?" — jatkoi pastori nähtävästi rauhoittuneempana.

"Tehdään vaan niinkuin hyvä tulee. Vaan kun minun esitykseni tuntui sinusta niin pahalta käyvän, niin esittele nyt sinä vuorostasi. Saadaan sitte nähdä, tahdonko minä pettää veljeäni 'jossakussakaan' asiassa", — sanoi Jeremias.

Kun siis maisteri näin oli valmistanut veljensä kuulemaan hänen kohtuullisia ehtojansa, lausui hän:

"No, jos tahdot tyynesti kuunnella minun ehdoitustani ja sitä myöskin järkevästi punnita, niin saatanhan minä mielipiteeni ilmaista. Mutta päältä puhe, ett'et saa antautua minkään yksityisen etusi katsomiseen etkä minkään järjettömän ja vanhan aikuisen ennakkoluulon valtaan, vaan sinun tulee punnita asia selvän lain ja puhtaan Jumalan sanan kannalta".

"Kyllä, kyllä koetan tehdä niinkuin neuvot", — myönsi Jeremias ristissäkäsin.

"Minulla on oikeastaan kolmekin ehdoitusta, jotka kaikki tarkoittavat paljoa enemmin sinun hyötysi katsomista kuin minun oman etuni kannalta olisi suotavaakaan", jatkoi maisteri ottaen kasvoillensa oikean papillisen miinin. "Ensimäinen näistä ehdoituksista, joka epäilemättä olisi sekä sinulle että minulle paras, on se, että jakaisimme isältä perityn tilan kahtia, velat kahtia, vaan sinä saisit — huomaa erittäin tämä kohta — sinä saisit yksinäsi pitää kaiken siellä kotona löytyvän irtaimen tavaran ilman mitään palkintoa minulle".

Jeremiasta muhautti tämä aulius irtaimen tavaran suhteen, sillä hän tiesi, minkä verran sitä oli. Hän pysyi kuitenkin ääneti ja pappi jatkoi:

"Mutta jos et tähän tyytyisi, mikä kuitenkin niinkuin jo mainitsin, olisi meille molemmille edullisinta, niin on minulla vielä pari ehdoitusta. Jos sinä tahdot yksin omaksesi koko tilan velkoineen, irtaimineen ja kaikkineen, niin vaadin minä sinulta ainoastaan… ainoastaan puoli neljättä tuhatta markkaa, jota vastoin, jos sinä suostut lähtemään konnulta pois ja jättämään sen kokonaan minun vapaaseen hallintooni, minä maksan sinulle täydelleen viisituhatta markkaa. Tässäkin tapauksessa saat sinä vielä lisäksi pitää tilalla löytyvän irtaimiston, vaan tulisit itse maksaa nykyiset velkasi. Ja jos tarkastetaan asiaa tämän viimeisenkin ehdoitukseni kannalta, huomataan helposti, kuinka paljoa paremmat ehdot minä sinulle tarjoan kuin itselleni vaadin. Itsehän olet sanonut, että entiset velkasi ovat tuossa tuhannen markan seudussa ja minä kuitenkin antaisin sinulle, paitsi irtaimistoa, kokonaista puoltatoista tuhatta enemmän kuin sinun vaatisin itselleni maksamaan, jos sinä koko tilan ottaisit, — Niin siinä nyt ovat minun ehtoni, ja jos ken uskaltaa sanoa, että ne eivät ole sekä kohtuuden, oikeuden että Jumalan sanan mukaiset, niin… niin hän valehtelee. — Sanoppas nyt, mitä niistä arvelet?"

Jeremias Jormanainen ei vastannut mitään. Hän istui ääneti ja tarkasteli lakkinsa päälakea. Vihdoin löysi hän siitä pienoisen nukan höytyvän. Hän otti sen näppiinsä ja pudotti lattialle. Sitte rupesi hän pyörittämään lakkia kiivaasti. Hän pyöritti sitä, pyöritti yhä huimaavaa vauhtia…

"No, mitäs mietit mies?" — kysyi pappi leikillisesti.

Jeremias Jormanainen keskeytti äkkiä lakkinsa pyörityksen.

"Mihinkäs lukuun se pannaan se isävainajan lupaus?" — kysyi hän lakeen tirkistellen.

"Johan minä sinulle sanoin", selitti maisteri, — "että sinä et saa, jos mieli sovinnossa erota, antautua järjettömien ennakkoluulojen valtaan. Sillä niinkuin itse muistat, oli isämme tuota määräystä tehdessään jo kuoleman kamppauksessa ja siis kykenemätöin asioita oikein ajattelemaan. Ja tätä paitsi sanoo Jumala pyhässä sanassansa katkismuksessa, että jos vanhempamme käskevät meitä varastamaan taikka muuta vääryyttä tekemään, emme silloin ole velvolliset heitä tottelemaan. Ja että tuo isämme mainitussa tilassa tekemä määräys ei ollut ainoastaan kokonaan väärä ja kohtuutoin, vaan myöskin melkein suora kehoitus sinulle varastamiseen, se on veljesi omaisuuden vääryydellä omistamiseen, siitä ei voi olla muuta kuin yksi ajatus. Sillä ajatellaanpas, että isämme tuossa kuoleman hetkellänsä olisi testamentannut koko omaisuutensa minulle ja jättänyt sinut osattomaksi, olisiko sellainen määräys ollut oikea ja luulisitko minun sitä edes yrittävänkään noudattamaan? — Kaukana siitä! Olisihan minulla toki Jumala ja omatunto, jotka kieltäisivät sellaista, suoraan sanoen, varastamista harjoittamasta. Ja kun olen pappi niinkuin olenkin, ei minulla ole ainoastaan oikeus, vaan jopa ankara velvollisuuskin, estää sanankuulijoitani, vaikkapa ne olisivat lihallisia veljiänikin, tällaista hirmuista syntiä tekemästä".

Kun Jeremias Jormanainen oli kuullut loppuun tämän esityksen, oli hän kerrassaan vakuutettu siitä, että hänen isänsä tekemä testamentti oli sekä väärä että jumalatoin, ja että hän, sitä noudattaen, ei tulisi ainoastaan varkauteen, vaan kaikkiin muihinkin suuriin synteihin vikapääksi.

"Niinkös se tämä asia onkin Jumalan sanan valossa ymmärrettävä?" — kysyi hän, silmäillen herttaisesti, jopa ihailemalla, jaloa papillista veljeänsä, joka tällä keinoin oli estänyt hänet äärettömän suureen syntiin lankeamasta.

"Niin. Ja paitsi kaikkea tätä, ei isällämme ollut vähintäkään valtaa tehdä minkäänlaista määräystä äitivainajamme jälkeen jättämästä omaisuudesta".

"Se vielä lisäksi!… No, koska asiat niin ovat, niin minä nöyrimmästi kiitän sinua, rakas veli, siitä hyvästä, että estit minua suurta syntiä tekemästä. Herran tiet ovat ihmeelliset… Se on tutkisteltava asia! Jumalan sanaa eivät ymmärrä muut, kuin ne, jotka Jumalan hengen ovat…"

Ja Jeremias Jormanainen innostui: Hän pani kätensä ristiin, korotti ne taivaasen päin sekä rupesi julistamaan ja rohventeeraamaan… Ja jos hänen papillinen sekä maltillisempi veljensä ei olisi estänyt häntä, olisi hän innostuksessaan langennut maahan ja rukoillut tätä… Ja tässä innostuksensa kiihkossa unhotti Jeremiasparka heidän isänsä kuoleman tilaisuudesta sen ainoan tapauksen, jonka papilliselle veljelle olisi pitänyt olla kaikkein sitovin, unhotti sen kalliin valanteon, jolla veli oli sitoutunut luovuttamaan hänelle koko isävainajan perinnön. Tämä unhotus oli epäilemättä sangen hyödyllinen papille, sillä hänelle olisi — luultavasti — käynyt erittäin vaikeaksi näyttää valan arvottomuutta — varsinkin Jumalan sanan perustuksella.

Koettamattakaan estää heikkko-ymmärryksistä veljeänsä, salli pappi tämän rauhassa purkaa tunteitansa ja noudattaa sydäntänsä mielin määrin.

Vihdoin rauhoittui Jeremias ja lopetti ylevät "kanssapuheensa". Hän istuutui hikisenä tuolillensa ja — pani tupakan. Ja veljekset polttelivat sitte jonkun aikaa ääneti, pappi "havannaa'nsa", Jeremias "Bruna primaa'nsa".

Vaan tällä äänettömyyden ajalla mietti pappi, miten hän oli tehnyt suuren tuhmuuden luvatessaan veljelleen, jos tämä jättäisi hänelle koko isän perinnön, viisituhatta markkaa. Olihan se liika paljon, varsinkin kun tila nyt oli niin rappiolle joutunut ja kun maatilain hinnat ylimalkaan olivat laskeutumaan päin. Neljässä tuhannessa olisi ollut kypimät kyllä, jopa liiaksikin… Jäisihän siitä veljelle velkainsa maksettua vielä kolmen tuhannen ryntäille… No kaikeksi sen ihmisen tuhmentaakin kun rupeaa!… Ja taiposen tahallaan!… Mutta elähän huoli! Onhan vielä mahdollisuus yllyttää veljeä tämän ehdoituksen hylkäämiseen. Hyljätköön tämän ja hyväksyköön jomman kumman toisista. Parasta olisi, jos veli rupeaisi maksamaan tuon puolineljättä tuhatta, Pitääpään kiihoitella veljen rakkautta isän perintöön… Sillä keinoin sen välemmin saisi.

Nämä pastorin mietteet ja punnitsemiset olivat kuitenkin turhaa vaivannäköä. Sillä ken Jeremias Jormanaisen tunsi, hän sai olla varmasti vakuutettu siitä, että Jeremias Jormanainen ei lähtisi isänsä perinnöltä, vaikka veli tarjoaisi kymmentä tuhatta — ei ennenkuin pakosta. Päinvastoin olisi Jeremias nyt ollut valmis lupaamaan veljelle kuinka paljoa tahansa hänen osuudestansa.

Maisteri lopetti äänettömyyden.

"No joko olet miettinyt, minkä ehdoitukseni hyväksyt?" — kysyi hän varovasti.

"Keskimäisen".

Maisteri hämmästyi ilosta tämän lakoonilaisen vastauksen kuultuansa.

"Ja sitoudut siis maksamaan minulle kolmetuhatta viisisataa markkaa kuuden prosentin vuotuisella korolla?" — jatkoi maisteri.

"Sitoudun. — Pyydän kuitenkin, ett'et muutamiin vuosiin päävelkaa perisi".

"Hooh, veikkonen! Vai minäkö paikalla rupeaisin sinulta perimään! Johan nyt jotakin! Ei sillä, velikulta, kiirettä ole varsinkaan viiteen vuoteen, kunhan vaan korot suoritat. Niin, saatanpa odottaa vaikka pitempäänkin. — Kas niin! Tällä tavallahan veljesten pitää aina sopia välinsä Siitä on ilo ihmisille ja kunnia Jumalalle… Mutta kuulinhan että olet elon puutteessa. Niinkö todellakin on asia? Noo, siinä tapauksessa saat paikalla mennä kaupungista hakemaan kulin jauhoja. Tuossa on viisikolmatta markkaa rahaa… Ja jos vielä ennen uutista tarvitset jauhoja, niin käy vaan täällä. Kyllä minä rahaa annan. Olethan sinä minun ainoa lihallinen veljeni…"

Näin puheli maisteri ihastuksissaan siitä, kun veli oli ilman vähintäkään viekoittelemista hyväksynyt juuri sen hänen ehdoituksistaan, joka hänelle oli edullisin. Nyt oli maisterin vuoro purkaa veljellistä sydäntänsä, ja vähältäpä oli, ett'ei hän, veljellisen rakkauden innostuksessaan, langennut tuolle tyhmälle talonpojalle kaulaan ja suudellut häntä… Niin, se oli vähältä tapahtua, ja sen sai ainoastaan oppineen veljen papillinen sivistys tällä kertaa estetyksi…

Ja veljekset erosivat sinä päivänä rakkaampina ja sovinnollisemmalla mielellä kuin koskaan ennen.

Seuraavana päivänä tehtiin kauppakirjat ja — velkakirja.

X.

Huikeasti huuhtoo jäämeren jäinen vihuri Lapin tunturin autioita lakeuksia ja pölyävä pakkaisen lumi tuprahtelee sen vaikutuksesta tuon tuostakin korkealle ilmaan, muodostellen mitä erinäköisimpiä nietoksia mäen törmiin ja epätasaisiin maalipaikkoihin. Sen vuoksi näyttää koko seutu, tähtien ja revontulten välkkyvässä valossa, omituisen viehättävältä, vaikkapa kuolleelta ja kylmältä. Vihurin yksitoikkoiseen vinkumiseen yhtyy vähä väliä uliseva ääni, joka, ollen muutoin yö-aikoina ainoana elämän merkkinä näillä "Lapin raukoilla rajoilla", vaikuttaa omituisen virkistävällä tavalla sekä niihin harvoihin matkustajiin, jotka näiden seutujen kautta silloin tällöin meren rannalle pyrkivät, että heidän vartavasten tällaisia oloja ja matkustuksia varten luotuun vetojuhtaansa. Mutta jos tämä väräjävä ulinan ääni alkaa kuulua liian usein ja liian läheltä haarasarristen hevoistensa kanssa samankarvaisia matkustajia, silloin muuttuu terveellinen virkistys verrattomaksi kauhistukseksi, sillä asiantuntijat vakuuttavat, että nälkäisten susien suussa maistuu peuran-nahkoihin puetun ihmisen liha ja veri milt'ei makeammalta kuin samannahkaisen eläimen. Ja silloin… silloin on kiire päästä lähimmälle ihmis-asutukselle, sillä laajan Lapin lukuisien susilaumojen kanssa ei tehne parilaankaan urheilijain mieli ruveta ottelemaan varsinkaan yksinään ja — yöllä.

Sellaisella ilmalla ja yhtäläisissä oloissa kulki kaksi matkustajaa pitkin Lapin tunturia kaakkoista kohden. Eillimäisellä heistä oli pienoinen pulkka ja sen eteen yksi peura valjastettu, jota vastoin jälkimmäisen ajajan jalaspulkkaa veti kaksi aimo ajojuhtaa. Ja muutoinkin näkyi selvästi, että edellä ajaja oli halvempi-arvoinen mies kuin jälestä tulija — vaikka reippaampi ja osavampi porolla ajaja —, sillä hänen peuran-nahkanpukunsa oli kulunut ja yksinkertainen ja hänen ajokalunsa sekä pulkkapeitteensä tavallista laatua. Jälkimmäisessä pulkassa ajaja näytti sitä vastoin kerrassaan lappalaisruhtinaalta. Hänen uusi komea peskinsä oli varustettu kaikilla sellaiseen pukuun kuuluvilla koristuksilla, punaisilla nauhoilla ja kiiltävillä napeilla, ja hänen valjaansa sekä karhun-nahkaiset pulkkapeitteensä loistavine koristuksineen todistivat, että ajaja oli joku tavallista lappalaista korkeampi olento. Ja koska edellisessä pulkassa ajaja tuon tuostakin nosteli päätänsä ikäänkuin tähtiä tarkastellen sekä katseli puolelle ja toiselle mitä tarkimmalla huolella aina vähä väliä silmäten jälestä tulevaa pulkkaa, havaitsi helposti, että hän oli saattajana eli lietsarina perästä ajavalla rikkaalla miehellä.

"Hoi Aslak! Vieläkö on monta penikulmaa perille?" — huusi jälellä ajaja eräässä vastamäessä, jossa peurat juoksunsa hiljensivät.

"En oikein muista, kun en ole kuuteen vuoteen tätä matkaa kulkenut, vaan luulen vielä olevan varsinkin kolme penikulmaa pappilaan", — vastasi puhuteltu.

"Kolme peninkulmaa!… Ihanhan nämä matkat täällä Lapissa ovat mittaamattomat, sillä viime pysähdyspaikassa sanottiin kirkolle olevan ainoastaan viisi peninkulmaa ja nyt olemme sitä ajaneet jo varsinkin kuusi, mutta yhä vielä on kolme jälellä".

Nämä viimemainitut sanat lausui pastori Eenokki Jöransson — sillä hän se oli tuo jälellä ajaja — enemmän itsekseen kuin matkakumppalilleen.

Peurat hyrähtivät taas vilkkaampaan juoksuun, jonkatähden puhelu täytyi keskeyttää. Ja lystiä se olikin tuo omituinen kulku, vaikka pastorin koti-ikävä ei antanut hänelle aikaa eikä tilaisuutta siitä nauttia. Milloin mennä huijotettiin pitkää loivaa rinnettä alaspäin, niin että suhisi vaan hanki pulkan raudoitetussa kokassa. Vähältäpä pani, ettei siitä joskus tulikipeneet sävähdelleet. Milloin taas kiivettiin äkkijyrkkää vuoren kuvetta ylös revontulen syntymäsijoille, jonne pääsy tavallisilla kulkuneuvoilla näytti kokonaan mahdottomalta. Yks' kaks' tuli eteen pitkä ja kaita järvi, jota kahden puolen kohosivat korkeat ja jyrkät lumipeitteiset kallioseinät, että luuli kulkevansa äärettömän altaan tasaisella pohjalla, jonka kanneksi oli laskettu suikale kirkastähtisestä taivaasta. Olisipa siitä, tuosta ajosta, todellakin ollut oikein tosirunollista nautintoa herkkätuntoisemmalle hengelle, mutta pastori Eenokki Jöransson ei siitä vähintäkään välittänyt. Hän oli siihen jo siksi tottunut ja olihan hänellä muita korkeampia asioita ajateltavana…

Vihdoin alkoivat peurat osoitella väsymyksen oireita. Varsinkin edellä ajajan aisatoin peura näytti tahtovan levähtämän päästä. Eräässä mäen rinteessä se jo kerran seisahtuikin ja, alinomaisesta kiirehdyksestä suuttuneena, kääntyi päin ajajaansa, aikoen ruveta häntä siitä edespäin sarvillansa kantelemaan. Mutta tämä, tällaisiin kohtauksiin tottuneena, sukeltautui vikkelästi pulkkineen päivineen ylös-alaisin, jonkatähden peura, pulkan pohjaa kotvasen koputeltuansa, kääntyi jälleen asemilleen ja alkoi jatkaa matkaansa.

Äkkiä kuului ankara ulvonta aivan läheltä matkustajia. Susilauma, suurempi tai pienempi, oli siis kulkijain jälillä, ja matkamiesten peurat siksi väsyneet, että jätättämisestä ei voinut olla puhettakaan.

"Voi Herra Jumala! Jokohan susilauma tapaa meidät?" — huudahti pastori hätäisenä.

"Kenties tapaakin", — vastasi Aslak, — "vaan ei meillä sentään mitään hätää ole".

"Miksikä ei? — Mitä me voimme useammalle kymmenelle sudelle?"

"Ensinnäkin luulen minä, että tuo susilauma ei ole suuri; siinä tuskin on kymmentäkään suorahäntää. Ja toiseksi: onhan pastorilla kuusilatinkinen revolveri ja — Jumala".

"Hm, vai vielä Jumala!" — murahti pastori itseksensä. "Minä puolestani en laisinkaan usko, että Jumala tulisi susia hännästä pitelemään, estääksensä heitä meidän päällemme ryntäämästä".

Oli hyvä, ett'ei tuo edellä ajava lappalainen kuullut pappinsa näin puhuvan. Hänen harras luottamuksensa Jumalaan olisi ehkä ruvennut horjumaan, jos hän nämä sanat olisi kuullut Hänen erityisen palvelijainsa huulilta.

Mutta turha oli ollutkin pastorin pelko. Sudet eivät rohjenneet tulla näkösällekään, lieneekö siihen sitte ollut syynä Aslak'in vakava luottamus "pastorin" Jumalaan, vai muu sattumus, Mutta varmaa lienee kuitenkin ollut, ett'ei Jumala niitä hännästä kiinni pidellyt…

Ja kohta sen jälkeen pääsivät matkustajat terveinä ja iloisina lämpöiseen pappilaan, jossa varsinkin pastoria hellästi ja sydämmellisesti vastaan otettiin.

* * * * *

Mutta tuskin oli pastori rouvansa avulla saanut komean peskin yltänsä riisutuksi, kun hän kysyi kiivaasti:

"Onko tullut mitään kirjeitä minun matkalla oloaikanani?"

"On, on varsinkin yksi", — vastasi rouva ruotsinkielellä, joka kieli luonnollisista syistä oli pastorin perhekielenä.

"Haepas se paikalla käsiin".

"Kyllä, kyllä Eenokki hyvä! Vaan levähdähän nyt ensin ja juo kuppi teetä, että lämpeäisit. — Oi armas Eenokki! Minua jo peloitti, kun niin kauan sillä kinkerimatkallasi viivyit. Olipa vähältä, ett'en jo joutunut epätoivoon, sillä nyt kuuluu olevan pahin susien liikunta-aika täällä hirmuisessa Lapinmaassa, Ah, kuinka onnellinen olisin, jos Jumala vielä auttaisi meidät pois ihmisten ilmoille!"

Ja tuo helläsydämminen lempeä olento yritti kietomaan kätensä pitkältä ja vaaralliselta matkalta palanneen puolison kaulaan, mutta tämä irroitti jokseenkin tylysti rouvan itsestänsä ja puoleksi ärjäsi:

"Mene matkaasi ja hae paikalla kirje! On niitä aina siemailun aikoja".

Tällainen kohtelu oli tietysti loukkaavaa ja tavallisissa oloissa vähintäänkin sopimatointa, mutta pastori Eenokki Jöransson'in rouvalle ei se ollut niinkään outoa. Eikä se tapahtunut ensi kertaa…

Rouva pyyhkäsi poskellensa tipahtaneen kirkkaan kyyneleen ja meni kirjettä hakemaan. Pian hän sen löysikin ja toi miehellensä lausuen lempeästi:

"Tässähän se on se kirje, Eenokkiseni! Vaan olisithan sen saanut vähemmälläkin".

Mutta pastori ei kuunnellut nyt, mitä hänen rouvansa lörpötteli. Hän tempasi kirjeen tämän kädestä niinkuin se olisi ollut varkaan jälillä, repi sen auki ja töytäsi toiseen huoneesen.

Jos ken olisi nähnyt, minkä ihmeellisen vaikutuksen tuo noin kiivaasti kaivattu kirje pastoriin teki, hän olisi enemmän kuin hämmästynyt. Kun pastori oli kirjeen avannut, silmäsi hän kaikkein ensiksi sen loppuun nähdäksensä keneltä se oli. Ja sen nähtyänsä näytti hän siltä kun olisi saanut sydämmenhalvauksen. Kasvot lensivät tulipunaisiksi, silmät ummistuivat ja hänen kätensä rupesivat niin vapisemaan, että avattu kirje putosi lattialle. Mutta tämä kohtaus kesti ainoastaan parin silmänräpäyksen ajan, sillä heti hyppäsi pastori ylös, tempasi maahan pudonneen kirjeen ja heilutti sitä kuin hurja päänsä ympäri, Sitte yritti hän taas sitä lukemaan, mutta näytti siltä, kun hän ei olisi sitä uskaltanut tehdä. Hän meni kirje kädessä salin pöydällä palavan lampun luo ja tirkisti kirjeesen, mutta yhtäkkiä keskeytti hän lukemisensa, nosti silmänsä lakeen päin, pui nyrkkejänsä ja murahteli itsekseen outoja ymmärtämättömiä sanoja. Vihdoin lienee hän saanut kirjeen kokonaan luetuksi, sillä hän kääri sen huolellisesti kokoon, suuteli sitä ja, puristaen sitä rintaansa vasten lausui kiihkoisasti:

"Vihdoinkin… vihdoinkin siis!"

Sen jälkeen meni hän virkakamariinsa, jossa rouvansa ja isää tervehtimään keräytyneet lapsensa yhä häntä odottelivat, avasi piironkinsa ja kätki kalliin kirjeen huolellisesti erityiseen laatikkoon sekä lukitsi jälleen piirongin. Sitte kääntyi hän perheesensä päin ja sanoi:

"Nyt, ystäväni, olen minä teidän käytettävänänne".

Siinä sitä sitte tervehdittiin, puheltiin ja kyseltiin ja kaikki oli taas niinkuin ollakin piti.

Ja pastori Eenokki Jöransson oli koko illan erinomaisen hyvällä mielellä ja iloisella tuulella…

* * * * *

Mutta miten oli pastori Eenokki Jöransson Lappiin joutunut ja mitä oli tuo kummallinen kirje sisältänyt?

Pastori Eenokki Jöransson'in Lappiin muuttoon oli useampiakin syitä.

Kaikki ne sopimukset ja välipuheet, joita pastori Ennokki Jöransson ja hänen veljensä Jeremias Jormanainen olivat ennen konnun kauppojaan tehneet, olivat tehdyt heidän välillään kahden kesken ja niistä siis eivät syrjäiset juuri paljoa tietäneet. Ainoastaan huhuna kulki pitäjäällä, että ukko Jormanais-vainaa oli testamentannut jälkeen jättämänsä maatilan yksinään Jeremiaalle, kun vaan tämä Eenokin ylioppilaaksi kouluuttaisi, Ja tämä näyttikin kaikista ihmisistä sekä luonnolliselta että kohtuuden ja oikeuden mukaiselta. Mutta kun pastori ja Jeremias tekivät lopullisen suorituksen välilöistään, s.o. kun he todenteolla erosivat, silloin täytyi heidän, sekä kauppakirjan että velkakirjan lailliseen muotoon saattamista varten, käyttää vieraita miehiä. Eikä suinkaan ihme ollut, jos nämä vieraat miehet, veljesten väliset kirjat nähtyänsä, sekä suuttuivat että hämmästyivät. Sillä eihän niillä seuduin ennen oltu kuultu saati sitte nähty, että veli, joka sitä paitsi oli pappi, käyttäisi tällaista nylkemistä veljeänsä kohtaan. Nämä vieraat miehet kertoivat asian hämmästyttävänä uutisena talo talolta, ja pian ei ollut koko pitäjäässä sitä henkilöä, joka ei olisi tiennyt puhua tästä uudesta papin säkin pohjattomuuden todistuksesta.

Muutamat silloisen "maisterin" luotetuimmat ystävät koettivat, tapauksesta tiedon saatuansa, saattaa hänen ahnetta tekoansa peruuttamaan ja lahjoittamaan Jeremiaalle tuon heidän mielestään vääryydellä otetun velkakirjan, vaan kun maisteri oli niin vakuutettu oikeudestaan asiassa, ett'ei suvainnut siitä nostettavan minkäänlaista puhettakaan, silloin täytyi entisten ystävienkin ruveta häntä inhoamaan.

Tulipa sitte kappalaisen vaali, johon virkaan pitäjääläiset olivat päättäneet yksimielisesti Eenokin kutsua. Mutta vaikka häntä neljännelle vaalisijalle anoessa ei ollut koko seurakunnassa löytynyt kuin yksi ainoa vastustaja, tapahtui itse valitsemispäivänä se ihme, että silloin ei ollut kuin yksi ainoa, joka häntä äänesti, ja tämä ainoa oli — Jeremias Jormanainen.

Kun siis pastori Eenokki Jöransson havaitsi itsensä "petetyksi", niinkuin hän itse sanoi, päätti hän toistaiseksi ei ainoastaan mennä niin kauas kuin tietä piisasi vaan myöskin vielä kerran näyttää pitäjääläisillensä, "noille pettureille", ett'ei hän ole heidän armoillansa eläjä, vaan että maailmassa löytyi keinoja opettamaan heitä muka "sanansa syöjiksi". Hän näki ja tiesi varmaan, että hänen kotipitäjäänsä nykyisestä rovastista ei ollut pitkällistä miestä. Olihan tämä jo seitsemänkymmenen ikävuoden seuduilla ja sitä paitsi jokseenkin kivuloinen. Mahdotointa oli otaksua hänen enää kauan elävän. Ehkäpä eläisi vielä kymmenkunnan vuotta, mutta jos hän, Eenokki Jöransson, tämän kymmenen vuotta oikein käyttäisi, olisi sitte rovastiksi pyrkiessä tuskin tarpeellista saada yhtään pitäjääläisten ääntä. Niin, se oli varma ja luotettava keino noiden kaksikielisten kurjain opastamiseksi. Kunhan nyt vaan tuo rovastirahjus ei liian aikaiseen kuolisi…

Tätä paitsi oli pastori Eenokki Jöransson'illa vielä toinenkin syy Lappiin menoon, vaikka se olikin enemmän tieteellistä laatua. Eenokki ei oikeastaan ollut luotu lukutielle. Hänellä ei ollut mitään varsinaista halua lukemiseen, jota hän siis harjoittakin ainoastaan pakosta ja aineellisten etujen toivossa. Sitä paitsi sanoivat sekä hänen entiset opettajansa, että muut asiantuntevat hänen päätänsä kovaksi. Ja tämän pään kovuus, kovapäisyys, vaiko muu kova onni lienee ollut syynä, mutta pääasia oli se, että Eenokki Jöransson'in ensimäinen pastoraalitutkinnon suoritus oli vähältä mennä penkin alle. Ainoastaan armosta ja Eenokin vakavain vakuutusten vuoksi vastaisesta edistymisestään antoivat hengelliset tutkinnon pitäjät hänelle "aprobaturinsa", jolla hän oikeutettiin alhaisemman seurakuntain paimenen virkoja hakemaan, mutta kirkkoherran tai rovastin paikkojen hakuun ei sillä arvosanalla ollut yrittämistäkään, Kun nyt paha onni oli tehnyt hänet sopimattomaksi olemaan "profeettana isäinsä maalla" ja kun tuomiokapitulin tutkijajäsenetkin sillä välin olivat muuttuneet eivätkä voineet tietää hänen ensimäistä tutkinnon suoritustaan, pyysi Eenokki-pastori heti virkavapautta "opintojen jatkamista" varten, aikoen suorittaa tutkinnon "laveampaan viranhaku-oikeutta varten". Erittäin mukavana hätä-apukeinona uuden tutkinnon suorittamisessa päätti hän käyttää Lappiin menon sitoumusta, sillä hän tiesi, että oppineet isät tällaisen sitoumuksen vuoksi mielellään tekevät yhtä ja toista pienempää myönnytystä muutoin ankarissa vaatimuksissaan. Ja että Eenokki-pastori tässä kohden ei ollut erehtynyt, se oli kohta muidenkin nähtävissä, sillä samassa "Tapion" numerossa, jossa hiippakuntasanomain joukossa oli uutinen Eenokin nimityksestä pastoriksi erääsen Lapin seurakuntaan, oli myöskin ilmoitus, että hän oli suorittanut uudistetun pastoraalitutkinnon ja siinä "kiitoksella hyväksytty".

Nämä olivat ne pääsyyt, joiden vuoksi pastori Eenokki Jöransson oli Lappiin joutunut. Ei sinne häntä ajanut mikään sisällinen kutsumus, niinkuin syrjästä voi luulla, tai yksityinen huolehtiminen noiden siellä täällä hajallaan kuljeksivien lappalaisparkain sielunhoidosta, saati sitte "hihhulilaisuus" taikka muut lahkolaisharrastukset, jotka uskonnolliset kiihkoilemiset ovat parhaiten ottaneet menestyäksensä Lapin kylmässä ilmanalassa.

Tuon kirjeen saannin aikana oli Eenokki-pastori jo oleksinut Lapissa kokonaista kuusi vuotta. Ja että tämä Lapin elämä sekä hänestä että hänen perheestään tuntui mitä tukalimmalta, mitä kiusallisimmalta, on luonnollinen asia. Ja monia kertaa oli pastorin hellä, vieläpä jonkun verran kivulias rouva, rukoilemalla rukoillut miestänsä hakemaan paikkaa jossain leudommassa ilmanalassa, sillä rouva pelkäsi heikon terveytensä kokonaan turmeltuvan tuolla pohjolan kolkon pakkaisen kynsissä. Mutta tätä kehoitusta, kuinka harras ja sydämmellinen se aina olikin, ei pastori ollut ottanut edes toiseen korvaansakaan. "Kärsihän, kärsihän vaimoseni vielä vähän aikaa. Tiedäthän, että 'ken kovaa kokee, saa pehmoisen perästä'", — oli Eenokki-pastori vaan rouvansa ruikutuksiin vastannut — milloin ei sattunut karkeampia sanoja käyttämään.

Eenokki-pastorilla oli Kuopiossa asiamies, jonka tuli erittäin tarkasti pitää silmällä ja Eenokille kiiruumman kautta antaa tietää jos mitä muutoksia Eenokki pastorin kotipitäjään papistossa tapahtuisi. Varsinkin oli hänen vähintäänkin kerta kuukaudessa annettava mahdollisimman tarkka kertomus rovasti-vanhuksen terveydentilasta. Mutta kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen, oli tämä terveyden kertomus melkein sanasta sanaan samallainen. Rovasti-ukko oli entisellään, Ja jos mikään, niin oli se luonnollista, että tämä harmitti pastori-Eenokki Jöransson'ia. Ensimäisiä vuosia Lapissa ollessaan hän tosin oli vähän hyvilläänkin kotipitäjäänsä rovastin hyvinvoinnista — sillä olihan mahdollista, että jos rovasti aivan heti kuolisi, joku toinen pitempään palvellut saisi tämän paikan —, mutta parina viimeisenä vuotena oli rovastin ijän pituus ruvennut tuntumaan hänestä yhä kiusallisemmalta. Johan tuo ukkohupakon olisi luullut saaneen kyllin elää maailmassa… Kun nyt ei edes jo ala kuolla…

Vähää ennen viimeiselle kinkerimatkallensa lähtöä oli Eenokki-pastori kuitenkin saanut asiamieheltänsä tiedon, että rovasti ukon terveydentila oli arveluttavalla kannalla. Ja luonnollista oli, että tällainen tiedonanto vaikutti Eenokki-pastoriin sekä ilahduttavalla, että erittäin rauhoittavalla tavalla. Eikä ihme ollut, jos hän erittäin hartaasti toivoi lisätietoja vanhuksen voinnista. Ja kun Eenokki-pastorin viimeinen kinkerimatka tapahtui kauas Norjan rajalle ja kesti kokonaista neljä viikkoa, oli hänen kiivautensa kirjeiden suhteen kotiin tultuansa helposti käsitettävä. Sillä eipä kukaan pappismies Eenokki-pastorin kannalta pitäne niinkään joutavana saada tietoja vanhempain virkaveljien voinnista ja terveydentilasta — varsinkin jos näillä on parempituloiset paikat ja osaa-ottavilla virkaveljillä mahdollisuus päästä kaivatun vainajan velvollisuuksia täyttämään…

* * * * *

Muutamia kuukausia myöhemmin sai Eenokki-pastori asiamieheltään kirjeen, jossa ilmoitettiin, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa oli armossa nähnyt hyväksi nimittää ja määrätä pastori Eenokki Jöransson'in sen ja sen pitäjään kirkkoherraksi.

"Vihdoinkin… vihdoinkin siis!"

XI.

Sillä aikaa kun pastori Eenokki Jöransson levitteli evankeliumin valoa pimeään pohjolaan, vietti hänen Jeremias-veljensä joukkoinensa omituista elämää isänsä perinnöllä Jormanalassa.

Jeremias Jormanainen oli nyt kieltämättä isänsä perinnön ainoa haltija. Hän oli saanut täydelliset "lain kiinteet" koko isänsä jättämään perintötilaan, eikä kenelläkään enää ollut minkäänlaista oikeutta hänen hallussaan olevaan omaisuuteen, enempää kiintaimeen kuin irtonaiseenkaan. Hän oli yksin isäntä talossansa niinkuin ennen isänsäkin oli ollut. Eikä siitä kellään ollut mitään sanomista. Olisi siis luullut, että kaikki hänen kotonansa oli niinkuin ollakin piti.

Mutta juuri samassa käräjässä, aivan samana päivänä, kun Jeremias Jormanainen sai ensimäisen ehdottoman lain huudon koko isänsä perintöön, otettiin siihen samaan taloon kiinnitys kolmentuhannen ja viidensadan markan velan ynnä sille juoksevan kuuden prosentin vuotuisen koron maksamisen vakuudeksi. Tätä paitsi otettiin Jeremias Jormanaisen päälle samassa käräjässä kolme eri tuomiota niistä veloista, joita hän oli tehnyt; Eenokki-veljensä kouluttamiseksi, vaan joiden omistajat, saatuansa tietää Jeremiaan uudet kaupat ja uudet velat, katsoivat parhaaksi heti periä pois saatavansa.

Mutta Jeremias Jormanainen ei nykyään ollut hätäpoikia. Hän ei antanut noiden verrattain pienten saarnamiesten hätäilemisen saattaa itseänsä epätoivoon, vaan hän nauroi heille vasten silmiä, kun muka kohtasivat mokomilla saamisillaan yrittää hätyyttämään hänen laistaan miestä. Parasta olisi ollut, Jeremiaan mielestä, heidän pysyä siivosti alallansa, eikä saattaa itseänsä koko maailman naurunalaisiksi sellaisella mitättömällä yrityksellään. Vähältäpä puuttui, ett'ei Jeremias Jormanainen, noita hätäisiä velkojiaan oikein hämille saattaakseen, pistänyt kullekin rahoja oikeuspöytään juuri tuomion otto-ajalla. Tämän hän kuitenkin jätti ilman pilkoillansa tekemättä. Joutivat muka olla kiusassa vähän aikaa. Eipä heidän kuitenkaan missään tapauksessa tarvinnut kovin kauan odottaa. Vai uskaltaisiko joku luulla, ett'ei muka Jeremias Jormanainen olisi heille saanut rahoja minä päivänä hyvänsä?… Eihän toki! Olihan hän ennenkin saanut rahoja minkä vaan oli halunnut. Ja jos nytkin olisi tahtonut, niin ei olisi ollut kuin pistäytyä vaan sen ja sen luona, niin kyllä heti mokomista summista suoriutuisi… No pitäähän niitä olla jos jonkinlaisia saamamiehiä tässä maailmassa! Ja Jeremias Jormanainen päätti kuin päättikin, muka velkojiensa kiusaksi, olla maksamatta heidän saamisiaan ennenkuin viho viimeisessä tiukassa.

Joutuipa sitte vihdoin tuo viimeinen tiukka. Nimismies oli käynyt kirjoittamassa hänen hevoisensa, lehmänsä, lampaansa, elonsa, heinänsä — yhdellä sanalla kaiken irtaimen omaisuutensa, joka kiivin kaavin riittikään nyt tuomiossa olevain velkain suoritukseksi. Mutta hänelle, nimismiehelle, Jeremias Jormanainen vaan nauroi ja käski panemaan kovasti tavaraa kirjaan, sekä kysyi viimein, milloin nimismies aikoi pitää huutokauppaa tavaroille, jotta hän tietäisi hankkia kylliksi huutajia.

Tähän asti ei Jeremias Jormanainen ollut virkkanut emännälleen sanaakaan noiden velkain perimyksessä olemisesta. Hän oli ainoastaan jonkun kerran leikillään kehoittanut emäntäänsä "tästä puoleen käymään puhtaissa vaatteissa, jos herrasvieraita sattuisi talossa käymään". Nyt nimismiehen käydessä sai emäntä vihdoin tietää asiat paikalleen, saipa vielä lisäksi kuulla, että perittäväin velkain summa korkoineen, kulunkineen ei olisi vähempi kuin lähes yhdeksänsataa markkaa.

Nimismiehen mentyä, puhkesi emäntä-Liisa katkerasti itkemään. Hän olisi tätä lohdutuslääkettä jo ennen tämän lähtöä nauttinut, vaan ei julennut. Nyt hän kumminkin salli näkymättömän lääkärin ehdottoman lääkkeen tehdä täyden vaikutuksensa.

"Hupsunako sinä olet aika ihminen, kun rupeat tyhjän tähden itkeä vollottamaan?" — lausui Jeremias ikäänkuin vähän äreissään.

"Vai tyhjän tähden!" — kertoi emäntä-Liisa. "No se on kerrassaan tyhjän tähden, ihan kokonaan mitättömästä asiasta", — vakuutti Jeremias.

"Niinhän sinä aina sanot, vaikka viho viimeinen henkinippu ruumiistasi kiristettäisiin. Niinhän sinä sanoit silloinkin, kun olit maisterille antanut tuon monen tuhannen velkakirjan. Vaan pane mieleesi, Jeremias, että se velkakirja vielä saattaa meidät keppikerjäläisiksi. Tämä nimismiehen käynti on varmana enteenä siihen ja eikö tuo liene sen velkakirjan antamisen ensimäisiä seurauksia".

"Johan tottaperään tuo ihminen on kokonaan järjeltä pois", — sanoi Jeremias ivallisesti. "Sanoikos se nimismies jo senkin velkakirjan olevan ryöstössä?"

"Eikä sanonut, vaan luuletko sinä melkein totisesti, että nämä velkakirjat olisivat nyt meiltä ryöstettävänä, jos sinä sitä velkakirjaa et olisi antanut."

"Hätäinen on hullu, sanoo sananlasku, ja niinpä nämä velkamiehemmekin sekä — sinä", — vastasi Jeremias ynseästi.

"No koetahan nyt hankkia rahat näiden tuomioin maksuksi, niin saadaan nähdä kumpi meistä on oikeassa".

"Jottako sitte uskallat luulla, ett'en minä muka saisi vielä tuon vertaa rahojakaan kuin yhden vajaan tuhannen?… No sepä häntä nähtäneen!"

"Kyllähän minä mielelläni soisin, että saisit rahat, vaan taitaisi olla parasta, että rupeaisit puuhaan jo hyvissä ajoin ennen huutokauppaa", — vastasi emäntä-Liisa totisena.

"Mutta minäpäs vaan en lähde joka akan pillin mukaan tanssimaan!" — vastasi Jeremias ylpeästi. "En lähde uhmallanikaan rahan hakuun ennenkuin avitsioonin eiluspäivänä. Minä tahdon akoille ja hulluille näyttää, että Jeremias Jormanaisessa on vielä siksi miestä, että saa yhden tuhannen vajaassa päivässä!"

Ja Jeremias Jormanainen piti sanansa. Hän lähti vasta huutokaupan edellisenä päivänä hankkimaan velaksi niitä rahoja, jotka hän välttämättömästi seuraavana päivänä tarvitsi, jos mieli säilyttää elämistönsä.

Mutta hänen vähä-ymmärryksisen emäntänsä aavistus toteutui heti Jeremiaan ensimäisen pohatan luokse tultua, toteutuipa valitettavasti liian ankarastikin. Rikasmies lausui Jeremiaalle suorastaan vasten silmiä, että se olisi kerrassaan hullu, joka hänelle enää velkaa uskoisi, kun oli tyhjästä antanut niin suuren velkakirjan veljelleen. Ja vakuuttipa rahain omistaja vielä senkin, ett'ei Jeremiaasta enää koskaan minkäänlaista eläjää tulisi niinkauan kuin pappiveljen saaminen paikallaan pysyisi, sillä koko hänen omaisuutensa, maansa niinkuin muutkin kampsunsa, eivät muka nykyään enää vastaisi kaikkia hänen velkojaan.

Suuttuneena ja loukkaantuneena tällaisesta liian selvästä puheesta lähti Jeremias Jormanainen varakkaan naapurinsa luota, arvellen "ei yhden rikkaan oville kuolevansa". Mutta kuta useamman rahamiehen luona hän sinä päivänä kävi, sitä selvemmin tuli hän havaitsemaan rahain saannin mahdottomuuden ja entisen äärettömän erehdyksensä. Ilman rahoitta, ilman pelastuksen toivoakaan, tuli hän myöhään iltasilla kotiinsa, ja hänen sydämensä oli niin täynnä… niin täynnä häpeästä ja harmista, ett'ei hän tahtonut nahkaansa sopia… Hän käveli kauan ulkona pimeässä pihamaassa, rohkeamatta mennä edes omaan pirttiinsäkään, ja mietti, mikä hänen kuitenkin pelastaisi äärettömän tukalasta asemastansa. Mutta ei mistään päin pienintäkään avun toivoa enää ollut. Hän oli kaikki paikat kolunnut ja kaikissa saanut yhden ja saman vastauksen. Eipä siis ihme ollut, jos Jeremias Jormanainen rupesi miettimään outoja pelastuskeinoja…

Mitähän, jos tässä pimeän päässä karkaisi pois koko kotitienoilta?… Menisi vaikka Ameriikkaan, niin eivätpähän naapurit siellä olisi hänelle nauramassa ja häntä sormillaan osoittamassa… Mutta sinnekin mennessä tarvittiin rahaa ja sitä hänellä ei tällä kertaa ollut täyttä markkaakaan. Täytyi siis se konsti jättää — ainakin toistaiseksi. Mutta olisihan täällä tallissa ohjakset… ja tuolla ylisellä olisi hyvä tilaisuus… Sanovathan ne ihmiset, että hirttämällä kuoleminen on niin ihmeen helppoa… Mitähän jos olisi koettaa?… Mutta… mutta nuo lapset… Nehän jäisivät sitte ihan onnettomiksi… Jääköön siis tuo viimeinen keino ainakin tällä kertaa koettamatta. Tottapahan siihen vielä on aikaa jos…

Ja Jeremias Jormanainen hiipi vihdoin pirttiin, jossa muut jo makasivat, aikoen siellä kenenkään huomaamatta riisuutua ja panna maata.

Emäntä-Liisa heräsi kuitenkin, nousi ylös, teki tulen ja alkoi pukeutua.

"Et suinkaan iltaisetta aikone maata ruveta?" — kysyi emäntä.

"Vielähän tässä illallista! Tokko tuota kohta lienee aamiaistakaan tarjona", — vastasi Jeremias katkerasti.

Emäntä-Liisa puuhasi kuitenkin ruokaa pöytään ja Jeremias, joka ei koko päivänä ollut suuruksia maistanut — olihan Jeremias sinä päivänä käynyt rikkaissa ja harvoinhan ne rikkaat köyhiä syöttävät —, tarttui hyvällä halulla ruokaan käsiin. Luonnollisesti oli Jeremias nyt erittäin oudon näköinen, joka saattoi emäntä-Liisan pahinta aavistamaan.

"Mitäs kylille kuuluu?" — kysyi emäntä, istuutuen miehensä rinnalle penkille tämän ruokaillessa.

"Vielä sitä kysyt, mokoma hapsinkakkiainen!" — ärähti Jeremias tuimasti. "Ikäänkuin et sitä jo tietäisi, kun olet yhtenä noiden rikkaiden rosvojen kanssa päättänyt saattaa minut, oman miehesi, häpiän ja pilkan alaiseksi. — No sinustahan minulle heitti oikean onnen valvojan!"

Emäntä-Liisa hämmästyi korviaan myöten tällaisesta puheesta. Mutta hän arvasi nyt kuitenkin asiat ja päätti sen mukaan käyttäytyä. Hän näki Jeremiaalla olevan nyt kylliksi kuormaa kannettavana, eikä aikonut sitä lisätä, vaan oikean kristillisen vaimon tavalla olla miehellensä lohduttajana murheen ja vastoinkäymisen ajalla. Hän laski kätensä Jeremiaan olkapäälle ja kuiskasi lempeästi:

"Rakas Jeremias! Ethän toki minusta niin pahaa luulle kuin sanot?"

"Mitäpä minä tässä muutakaan enää osaan luulla, kun koko maailma näkyy yhtyneen minua sortamaan", — vastasi Jeremias yhä äreänä ja nykäsi olkapäitänsä, vaan ei kuitenkaan sysännyt vaimoa pois luotaan.

"Ei, hyvä Jeremias, nämä vastoinkäymiset ole minun eikä muiden ihmisten tekemiä. Ne ovat Herran neuvoja meidän kuritukseksemme, vaan meidän pitää kärsivällisesti ottaa vastaan niin pahat kuin hyvätkin päivät."

Ja emännän silmissä kiilsivät kirkkaat kyyneleet näitä sanoja lausuessaan.

"Vai Herran neuvoja! — Minä en ymmärrä laisinkaan, mitä hyötyä Hänelle taikka meille voisi olla tällaisesta 'kurituksesta', joka on saattaa ihmisen pois järjeltä."

"Herran tiet ovat tutkimattomat ja se, mikä välistä näyttää ainoastaan pahalta ja vahingolliselta, voipi kuitenkin jälkeen päin kääntyä meille hyväksi ja siunaukseksi. Luota, rakas Jeremias, Jumalaan vaikka kuinka kävisi tässä maailmassa ja rukoile Häneltä voimaa vastoinkäymisiä voittamaan. Silloin et koskaan epätoivoon joudu".

Nämä sanat näyttivät Jeremiasta rauhoittavan. Hän lopetti syöntinsä levollisemmalla mielellä, riisui vaatteensa ja heittäysi tilalle. Siinä käänteli ja väänteli hän vielä jonkun aikaa itseänsä, ähki ja puhki mitään virkkamatta, kunnes vihdoin uni vapahti hänet hetkeksi "elämän taisteluita" muistamasta.

Seuraavana päivänä myytiin pakkohuutokaupalla kaikki Jeremias Jormanaisen irtain omaisuus ryöstössä olleiden tuomioiden suoritukseksi. Ei jäänyt muuta kuin pitovaatteet ja läkkityökalut myymättä, jotka viimemainitut ainoastaan erään armeliaan velkojan suostumuksella Jeremiaalle jätettiin. Ihmisiä oli huutokauppa-tilaisuuteen kokoutunut paljon ja muutamat vähämielisimmät niistä tuon tuostakin viskasivat komppisanoja ja pilkkapuheita Jeremiaalle tämän muka liiasta ylvästelemisestä velkojiansa kohtaan. Mutta niistä ei Jeremias nyt näkynyt vähääkään välittävän. Hän oli nyt ihan kuin toinen mies edelliseen päivään nähden. Levollisen, melkeinpä iloisen näköisenä kantoi hän tavaroitansa nimismiehen myytäväksi, ja laskipa toisinaan jonkun viattoman leikkipuheenkin huutajia huvittaaksensa.

Joskus pimeni kuitenkin hänen muotonsa hetkeksi. Hänen silmänsä pyörivät niin kummallisesti ja rypyt otsassa syvenivät… Vaan heti selveni hän siitä jälleen. Hän katsahti ylöspäin ja huokasi. Ylhäältäpäin Jeremias Jormanainen nyt apua anoi ja sinne oli hän nyt asettanut viimeisen toivonsa. Jeremias Jormanainen luotti Jumalaan.

XII.

Mutta vaikka Jeremias Jormanainen kuinka ahkerasti työskenteli, vaikka hän kuinka koetti säästää ja puuhata, vaikka hän kuinka kovasti luotti Jumalaansakin, niin — kaikki hänen pyrintönsä ja harrastuksensa kumminkin turhaan raukesivat. Sillä niinkuin keväinen lumi paahtavan auringon paisteessa sulaa ja hupenee tai niinkuin kiehuva vesi kuumassa kattilassa vähitellen kuivaa ja vähenee, samalla tavoin suli ja kuivi Jeremias Jormanaisen talous ja tavarat vähän kerrassaan niin, ett'ei niistä lopulla ollut mitään jälellä.

Se pakkohuutokauppa, jossa kaikki Jeremias Jormanaisen irtaimet tavarat Eenokin koulunaikuisten velkain suorittamiseksi myytiin, se se antoi ensimäisen tuntuvan kolauksen Jeremiaan taloudelle, sillä kun kaikki hevoiset, lehmät, lampaat, kärrit, reet, jopa yksin kaikkein tärkeimmät työkalutkin tulivat talosta pois myydyksi, oli tuiki mahdotointa hoitaa minkäänlaista maanviljelystä, ajattelipa asiaa miten puolin hyvänsä.

Jeremias Jormanaisen ensimäinen työ huutokaupan jälkeen oli siis koettaa hankkia edes välttämättömimmät maanviljelyskalut ja saada lehmiä eläkkeelle, jos mieli jatkaa elämää kotoisilla tantereilla, isän perinnöllä.

Eläkelehmiä hän tosin rikkailta helposti sai ja karjan puutos oli sillä; ainakin näennäisesti, autettu, mutta hevoista, jolla olisi saattanut ahoutuneita peltojaan edes sieltä täältä kynnellä kuoputella, ei hän saanut mistään velaksi, vaikka olisi mitä luvannut — muista tärkeistä kapineista ja työ-aseista puhumattakaan, Hänen täytyi päiväläishevoisella ja hyyri-atralla kyntää kyntönsä, vuokraviikatteilla niittää heinänsä ja lainasirpeillä leikata elonsa, mainitsematta useita muita maanviljelykselle tarkettakin töitä, jotka hänen, työkalujen ja työvoimain puutteessa, täytyi kokonaan jättää tekemättä.

Mutta saadaksensa edes tällä keinoin hengentärkeimmät työnsä toimitetuksi, täytyi Jeremias Jormanaisen jo edeltäkäsin panna panttaukseen milloin joku viljahuuhta, milloin pielesala, milloin vastasyntyvät vasikat, milloin mitäkin. Ja sen arvasi jokainen, minne päin talonasiat silloin alkoivat kallistua, kun näin täytyi menetellä. Niinpä kävi Jeremias Jormanaisellekin, että syksyllä, kun oli ulos antanut velkamiehille edeltäkäsin pantatut elot ja tavarat, hänelle itselleen talvella lähtiessä ei jäänyt paljoa muuta kuin tyhjä käteen. Ja kun hän tällä keinoin oli elänyt muutamia vuosia, havaitsi hän kauhuksensa olevansa muutaman tuhannen markan veloissa lähiseudun maakauppiaille.

Näiden uusien velkain syntymiseen ja lisäytymiseen oli kuitenkin tällä välin ilmestynyt vielä yksi syy, jota moni syrjäisistä ei niin tarkoin tietänyt.

Muutamia viikkoja huutokauppa-toimituksen jälkeen oli Jeremias lähtenyt kylältä hakemaan lainaksi hevoista vetääksensä niityltä heiniä jo taloon tuoduille eläkelehmille. Mutta vaikka hän jo heti aamiaisen syötyä asialleen lähti ja oli sanonut aivan heti palaavansa, ei häntä kuitenkaan vielä illan hämärtyessäkään kotona näkynyt, jonka tähden emäntä-Liisa, kun pihassa ei ollut heinäkarvaakaan lehmille yönseutuna annettavaksi, kävi niitä kelkalla lähimmästä pieleksestä. Siinä sitte, lehmäin illaistettua, odotetaan ja odotetaan isäntää kotiin iltaiselle, mutta häntä vaan ei kuulunut, ei näkynyt, odottipa tahi oli odottamatta. Vihdoin luuli emäntä-Liisa hänen jo jääneen yöksi kylälle, jonkatähden hän lastensa kanssa söi niukan ilta-ateriansa ja asetti lapset maata; itse hän vielä viipyi jonkun aikaa ruo'an korjuun ja ruoka-astioiden pesun tähden valveilla.

Kun hän oli saanut nämä työt tehdyksi ja aikoi sammuttaa tulen ruvetaksensa maata, kuuli hän yht'äkkiä outoa nuhjetta ja ääntelemistä porstuasta, ikäänkuin ihminen siellä pimeän päässä olisi tupaan osaillut, mutta ei olisi löytänyt ovea. Emäntä-Liisa viskasi huivin hartioillensa ja työntäsi tuvan oven auki.

"Kuka siellä tulee niin äkkinäinen, ett'ei ovea löydä?" — kysyi hän.

"O… olehan nyt tuossa!… Kuu… kun täällä on…on niin pirun pimeä!" — kuului porstuasta käheä ääni ja emäntä-Liisa tunsi heti äänestä, että tulija ei ollut kukaan muu kuin hänen oma miehensä.

Emäntä säikähti kuitenkin luullen Jeremiaalle jonkun onnettomuuden tapahtuneen. Hän hyppäsi porstuaan huudahtaen:

"Voi Herra Jesus! Jeremiashan se onkin. — Oletko kipeä, vai onko mikä muu vahinko sinua kohdannut?"

Ja hän tarttui miehensä kainaloon, auttaen häntä pirttiin.

Mutta heti miestänsä lähetessä havaitsi emäntä-Liisa oikean syyn tähän hänen outoon käytökseensä, sillä Jeremiaasta lähti tuo omituinen löyhkä, joka niin selvästi ilmaisee juopuneen, ett'ei hän parhaimmalla tahdollakaan voi asiaa salata, vaikka vielä olisikin siinä kunnossa, ett'ei syrjäinen muusta käytöksestä mitään erikoista havaitsisi.

Vihdoin sai emäntä miehensä tupaan, jossa tämä alkoi ärjyä ja mölytä kuin hurja.

"Heh vaan pojat!… Jottako tässä ei vielä kotiin päästäisi?… Ja jottako minä en olisi itse isäntä kotonani?… Jaa — ah!… Kyllä minä sen vielä kerran näytän, että… että minä olen itse Jeremias Jormanainen… Olenpa kyllä!… Vai häh… Enkö minä ole sen suuren Jormanalan isäntä-Jeremias?… Pois eistä pojat!… Kyllä tässä… kyllä tässä vielä koi…. koitellaan!… Minä olen isäntä… minäh!… vaikka se veli Eenok… Eenokki… Mokoma papin rosvo… Vaan maltahan aikaa… maltahan!…"

Ja minkä näköinen hän sitte oli! Yltä yleensä lumessa, niin ett'ei paljon miestä näkynyt, suu vaahdossa, tukka ja parta pörröllään, rinta auki rehottamassa kuin kuumana kesäpäivänä.

Ensi hämmästyksestä hiukan toinnuttuansa — hän ei ollut tätä ennen vielä nähnyt Jeremiasta humalassa — alkoi emäntä Liisa riisua ja asetella miestänsä miten parhaiten osasi. Mutta tämä vaan reuhasi ja rähisi, nauroi ja itki, ja kun tällaisesta elämästä havainneet lapsetkin alkoivat täyttä kurkkua yhteen ääneen itkeä ja paeta äitinsä turviin, niin syntyipä siitä omituinen iltama sillä kertaa Jormanalassa.

Ja sitte rupesi Jeremias vaihtelevaisuuden vuoksi laulamaan:

"Röyhinä, Möyhinä, Iloleikki loppu, Kotia on hoppu Ja hankala on hattu; Huipata, Häipätä Poikain täytyy, Kun päähän äityy…

"Mutta missäs ne tästä ovat ne miehet?… Suutari Kankaalainen, Ukko Olkkolainen ja Lutka Lievonen?"

Näin peuhasi Jeremias Jormanainen, kunnes viina voitti. Hän rytkähti tuvan lattialla valmiina olevalle olkivuoteelle ja alkoi kuorsata.

Pappiveljensä kunnottoman kavaluuden ja ahneuden uhrina alkoi Jeremias Jormanainen vähitellen ja yhä useammin turvautua tuohon surujen ja kärsimysten petolliseen lievittäjään, joka viinan nimellä on niin monet, tuhannet sekä ajalliseen että ijankaikkiseen onnettomuuteen saattanut. Hänkin koetti hukuttaa edes hetkeksi maalliset huolensa viinavirtaan, aavistamatta, että siten vaan itse auttoi toista sen kuopan kaivamisessa, johon hän ennen pitkää oli ijäksi lankeeva.

Ei siis ollut enää elämä helppoa Jormanalassa…

XIII.

Mutta Jeremias Jormanainen luuli vielä voivansa pelastaa itsensä ja perheensä perikadosta. Tosin hän oli tullut vakuutetuksi siitä, ett'ei mikään tavallinen keino voinut häntä auttaa, vaan hän toivoi jonkun onnen sattuman taikka muun oudon, tavattoman tapauksen yht'äkkiä hajoittavan ne mustat pilvet, jotka hänen onnensa auringon olivat pimittäneet. Saattoihan se onnen pyörä tahi muu kiertotähti vielä hänenkin kohdalleen seisahtua. Olihan se ennenkin monelle muullekin tapahtunut. Sattuu ehkä löytämään aarteen… Taikka osuu pelastamaan jonkun korkean herran, ehkäpä keisarin, hengen… Niin, kyllä niitä onnella vielä keinoja oli, jos vaan tahtoi häntä auttaa. Sanoohan sananlaskukin: "kun hätä on suurin, silloin apu lähinnä".

Ja tämä hänen toivonsa muuttui vähitellen jonkunlaiseksi hämäräksi vakuutukseksi.

Pappiveljen velka seisoi liikuttamatta paikoillaan. Se muljotti mustana, uhkaavana ukkoispilvenä taivaan rannalla ja kasvoi vähitellen vaan varmasti Jormanalaan päin. Ja tätä pappiveljen velkaa ei Jeremias vielä ollut yrittänytkään lyhentämään, eipä hän edes ollut saanut yhtään penniä sen koroistakaan suoritetuksi, vaikka asia jo oli seisonut useampia vuosia. Veli taas, hengen mies kun oli, ei häntä lii'oin velallaan kiirehtinyt, vaan kirjoitti yhä Lapista, että Jeremiaan ei tarvitsisi turhan tähden ruveta liiaksi huolehtimaan eikä työllä liiaksi itseänsä rasittamaan, sillä eipä hänellä, papilla, hyvä rahapalkka kun oli ja pienet menot, ollut vähintäkään rahan tarvista, saati sitte halua ruveta veljeänsä saamisellaan kiristämään. Parasta oli, että Jeremias antoi velan seista semmoisenaan. Eipähän ne korot nyt muutamissa vuosissa niin ihmeitä tekisi. Ja tottapahan sitte, kun veli onnistuisi pääsemään johonkin lähemmäksi, asioita suuta suuksin selvitettäisiin. Olkoot siis vaan rahat siellä, jos niitä jo ko'ossakin olisi, sillä menisihän niitä lähetellessä postirahoinakin monta markkaa aivan turhaan. —

Ei siis veli Jeremiasta ahdistellut saamisellaan. Mutta kuta parempia ja veljellisempiä lupauksia tämä lähetti odottamisestaan, sitä raskaammasti rupesi Jeremiaan hartioita painamaan tuo veljellinen velka. Mitään onnen kohtausta, josta rahoja olisi ruvennut liukenemaan, ei hänelle näyttänyt sattuvan, vaikka kuinka olisi odotellut. Eikä unikakkiaskaan tahtonut hänelle neuvoa aarteitaan. Senpätähden Jeremias taas ryhtyi itse miettimään uusia keinoja rahan hankkimiseksi. Hän mietti ja mietti, mietti yhä uudelleen, kunnes tämä miettiminen alkoi pyörryttää hänen päätänsä… Vihdoin, monien mietteiden ja aprikoimisten, monien unettomien öiden ja monien päänkivistysten perästä, luuli hän keksineensä verrattoman nerokkaan keksinnön, joka olisi tuottava hänelle varsin vähällä vaivalla sekä tuon "pikku summan", minkä hän oli veljelleen velassa, että myöskin verrattoman suuren, miljoonia käsittävän omaisuuden puhtaassa rahissa…

Ollessaan jokseenkin taitava läkkiseppä, osasi Jeremias Jormanainen käännellä ja muodostella tuota kiiltävää läkkilevyä jos jonkinlaisiksi ympyröiksi, sylintereiksi ja muiksi kiekaroiksi, jonka tähden hän luuli voivansa rakentaa siitä vaikka mitä. Tätäpaitsi oli hän, ollessaan joskus läsnä oppineiden tai muiden herrasmiesten keskusteluissa, kuullut puhuttavan eräästä merkillisestä koneesta, joka olisi ollut välttämättömästi maailmaan saatava, vaan jota kukaan vielä siihen asti ei ollut osannut rakentaa. Hänelle suotiin vielä lisäksi, että tämä kone erosi muista nykyään käytettävistä koneista ainoastaan siinä pikku asiassa, että sen tulisi käydä ilman minkäänlaista käyttövoimaa. Ja jos Jeremias sattui kysymään, luulisivatko herrat sellaisenkin miehen, kuin esim. hän, saattavan tulla tuon uuden koneen keksijäksi, vastasivat nämä aina: "Miksikäs ei!" Ja vakuuttivatpa Jeremiaalle vielä päälliseksi, että jos hän tuon merkillisen koneen keksisi, saisi hän paljaastaan sen "patentilla" eli rakennusluvalla sangen, sangen paljon rahaa, ei ainoastaan satoja ja tuhansia, vaan miljooneja… monia miljooneja…

Ihmekös siis oli, jos Jeremias Jormanainen päätti kun päättikin rakentaa perpetuum mobile'n. Hän aikoi sillä ei ainoastaan hämmästyttää nykyistä velttoa ja uusiin suuriin keksintöihin kykenemätöintä maailmaa, vaan myöskin näyttää maailmalle, että oli niitä miehiä, merkillisiä miehiä, Suomessakin…

Hän siis meni taas, niinkuin kerran ennenkin, kaupunkiin, kävi kaupungin rannassa olevissa höyrylaivoissa katselemassa masinavärkkejä, kyseli asianomaisilta niiden sisällistä rakennusta, osti kirjakaupasta koneopin ja viinapuodista kannuisen putelin täyteen "ainetta".

Hän ei kuitenkaan nyt kotiin mennessään maistanut viinan tilkkaakaan, vaan päätti, säästää viinat kuuluisan keksintönsä harjakkaiksi. Vasta sitte, ajatteli hän, kun hänen oma tekemänsä valmis kone itsestään käydä naksuttelisi kotipirttinsä nurkkahyllyllä, niinkuin ennen isävainajansa hankkima, vaan huutokaupassa myyty vanha seinäkello oli naksutellut pöydän takana pirtin peräseinällä, vasta sitte sopisi hänen, Jeremias Jormanaisen, iloa nauttia ja viinaa ryypätä. Olkoon siis kirkas, kieltä karmaiseva neste siihen saakka rauhassa aitan nurkassa, kylläpähän vielä tuli aikaa sen kanssa seurustella… Eikä hänen muutoinkaan nyt sopisi ruveta ryypiskelemään, sillä "viinahan vie mielen miehen päästä", ja jos milloinkaan, niin nyt oli Jeremiaalle tarpeen kalkki se "mieli", joka hänen päässänsä mahtoi olla, olisipa ehkä mennyt hiukan lisääkin…

Kotiin tultuansa rupesi Jeremias uutta koneoppiansa tutkimaan. Hän luki sitä, luki siksi, että osasi sen vihdoin ulkoa paremmin kuin paras rippikoululainen "pitkän" katekismonsa. Niinkuin luonnollista olikin, ei hän siitä löytänyt neuvoja uuden koneensa rakentamiseen, vaan mitäpäs siitä! Täytyihän hänen kaikissa tapauksissa, voidakseen ruveta niin tärkeän kappaleen keksijäksi, omistaa perustiedot yleisessä koneenrakennusopissa. Se oli varmaa ja sen olivat herratkin Jeremiaalle sanoneet. Sen vuoksi luki Jeremias Jormanainen koneopin ulkoa. Ja kun hän oli sen oppinut kannesta kanteen, luuli hän ottaneensa tärkeän askeleen keksintönsä toteuttamiseksi.

Sitte rupesi hän miettimään uuden koneensa rakennussuunnitelmaa. Hän päätti rakentaa sen ainoastaan pienoiskoossa, niinkuin herrat olivat neuvoneet. Tottapahan sitte, kun hän sai itse aatteen kappaleen muotoon — vaikkapa pienempäänkin — sovitetuksi, tottapahan sitte oli aikaa tehdä se varsinaisessa "volyymissään", niinkuin Jeremias Jormanainen kappaleen ominaiskokoa tieteellisesti nimitti. Ja pakkokos hänen olikaan itse koskaan ruveta varsinaista työtätekevää masinaa rakentamaan ja siihen varojansa kuluttamaan. Sen saivat rakentaa rikkaat itse oikeissa mekaniikkiverstoissaan. Kunhan nyt Jeremias vaan noille typeräpäisille insinööreille näyttäisi mihin suuntaan tuo yksinkertainen kone oli rakennettava… Sillä niinhän ne herratkin olivat Jeremiasta neuvoneet…

Ja Jeremias Jormanainen, läkkiseppä kun oli, päätti tehdä tuon maailman kahdeksannen ihmeen läkkipellistä. Sillähän olivat kaikki ne ominaisuudet, mitkä tässä asiassa tarvittiin. Ensinnäkin oli sitä vallan helppo muodostella minkäkokoisiksi ja minkänäköisiksi esineiksi tahansa. Toiseksi oli se luonnoltansa keveää, ett'ei tarvinnut väsyä raskaita kappaleita nostellessa, ja — kukas tiesi, jos se juuri köykäisyytensä tähden olikin vallan omiansa sellaisen koneen rakennusaineeksi, jonka tuli tyhjällä käydä. Sitä paitsi oli sillä erinomaisen kaunis väri, ulkonäkö, joka sekin puolestaan voisi, sitte valmista konetta näytellessä, saattaa herroja insinöörejä koneesen mieltymään. Ja vihdoin viimeksi oli läkkipellillä se viehättävä ominaisuus, joka Jeremias Jormanaiselle tällä kertaa oli kaikkein tärkein. Se oli erinomaisen halpaa hinnaltaan, eikä siis koneen rakennusaineissa tullut suurta vahinkoa, jos joku koneen osa — taikkapa koko ensimäinen konekin — menisi turmiolle ja olisi uudestaan tehtävä — vaikka Jeremias Jormanainen oli niin vakuutettu onnistumisestaan, että itsekin nauroi tällaiselle ajatukselleen. Syntikö hänen lieneekin tuollaisen ajatuksen ihmisen päähän viskannut… No kaikkea sitä pitää tässä!

Näin kaikki asianhaarat pienimpiin yksityiskohtiinsa saakka ensin tarkoin punnittuansa ja tärkeimmät mietteensä muistoonkin — vastaisen varalta — kirjoitettuansa, ryhtyi Jeremias Jormanainen vihdoin itse rakennustyöhön. Hän leikkasi läkkipeltiä levy levyltä, otti tarkat mitat, teki hienoista hienoimmat juotokset, valmisti sylintereitä, mäntiä, rattaita, pyöriä, jopa vihdoin sai valmiiksi uuden uutukaisen tyhjyyden kattilankin, josta tuon näkymättömän, olemattoman voiman piti lähteä konetta käyttämään. Ja näin yksityiset koneenosat ensin erikseen valmistettuaan, liitti hän ne vihdoin yhdeksi ainoaksi perpetuum mobile'ksi, joka ulkonäöltään muistutti hyvin paljon tavallisia pienokaista — paloruiskua.

Mutta… Nyt olisi epäilemättä ollut erittäin hyödyllistä, ett'ei tätä sanaa, eipä tällä sanalla merkittävää käsitettäkään, olisi maailmassa löytynyt. Sillä epäilemättä ja ainoastaan juuri tämän "mutta" sanan tai sillä sanalla merkittävän käsitteen olemassa olon tähden se Jeremias Jormanaisen uusi, kauniisti kiiltelevä perpetuum mobile ei ottanut käymään ruvetaksensa. Siinä se vaan seisoa törrötti kaikkine ihmeellisille värkkineen Jormanalan tuvan pitkällä pöydällä, eikä edes rakentajansa mielihyväksi kertaakaan pyörähtänyt, vaikka Jeremias Jormanainen kuinka olisi uskonut ja toivonut sitä.

Eikä se itsestään oppinut insinööri suinkaan ollut tarkastelematta ja tutkimatta syitä uuden koneensa käymättömyyteen. Hän tutki ja mittasi, mietti ja hikoili, käänteli ja pyöritteli sekä paranteli konetta senkin tuhannen tuhatta kertaa, vaan se ei tehnyt tehtäväänsä — sanoi ken mitä tahansa — se se tässä kumminkin pää-asia oli. Eikä ne oppineet insinööritkään, joilta Jeremias pulassaan neuvoja kysyi ja joille hän konettaan näytteli, kyenneet saamaan sitä liikkeelle. He vaan, konetta tutkittuansa, pudistivat paitansa, muhahtivat ja sanoivat: "No sepäs kumma ett'ei käy!"

Viimein, kun usko ja toivo eivät näyttäneet vähintäkään tässä tapauksessa Jeremias Jormanaista auttavan, otti hän sen aitan avaimen, jonka nurkkaan hän kaupungista tultuansa oli kätkenyt erään pölyisen melkein tyhjältä näyttäneen säkin. Hän meni verkalleen aittaan, kohotti säkin ylös nurkasta ja heilahdutti sitä. Ja Jeremiaan suu vetäysi autuaalliseen hymyyn, kun hän kuuli säkin sisästä iloisen loiskahduksen, ikään kuin hauki olisi pulskahtanut tyynessä heinikkolahdelmassa. Ja Jeremias Jormanainen avasi säkin suun…

Kotvasen aikaa viipyi Jeremias aitassa. Sitte tuli hän ulos, lukitsi oven ja vei avaimen paikoilleen tuvan ovensuunaulaan. Hän oli nyt kuin toinen mies. Ja kun hän aitassa käydessään oli tullut täydellisesti vakuutetuksi siitä, ett'eivät usko ja toivo voineet saattaa hänen uutta konettansa liikkeesen, turvautui hän tuohon kolmanteen tenhovoimaan, jonka sanottiin kaikki kärsivänkin. Hän rupesi rakastamaan tuota ihmeellistä pöydällä lepäävää olentoa… Ikäänkuin se olisi ollut erittäin suloinen, parhaallaan nuoruuden kukoistuksessa oleva neitonen, hyväili ja halaili hän sydämetöintä leikkikaluansa erittäin innokkaalla tavalla. Ja väliin tuuditteli hän sitä sylissänsä niinkuin vakaista lasta, hän lausui sille todellisia rakkauden sanoja, lauleli sille parhaita lempilaulujaan ja kylvetti sitä vilpittömän lemmen tulesta palavilla suukkosilla…

Kun tällaisesta, epäilemättä sangen hienosta kohtelutavasta ei kuitenkaan näkynyt lähtevän minkäänlaista "positiivista resultaattia" eli suoraa tulosta, pistäysi Jeremias vielä kerran aitassa. Ja sieltä takaisin tupaan tultuansa nöyrtyi vihdoin hänen paatunut sydämensä. Hän päätti kun päättikin rukoilemalla koettaa saada verrattoman kovasydämisen epäjumalansa mielen heltymään. Pian asetti sen korkealle nurkkahyllylle — tuvan peränurkkaan, pitkän pöydän taakse, tietysti —, lankesi polvillensa sen eteen ja luki kaikkein kalleimmat rukoukset, jotka ulkoa muisti, saadaksensa "hänet" edes kerran, ainoan kerrankaan, liikahtamaan. Ja kun Jeremias, vanha mies kun oli, oli jo pisimmät rukoukset unohtanut, niin ettei niitä ulkoa muistanut, haki hän kammarista paksun mustakantisen virsikirjansa, ja luki sitte, silmälasit nenän latvalla, kaikki siinä löytyvät rukoukset alusta loppuun, sanaakaan pois jättämättä, vuodattaen katkeria katumuksen kyyneleitä läkkipeltisen neronsa tuotteen edessä ja tuon tuostakin kumartaen otsansa laattiaan asti, siten muka osoittaaksensa täydellisintä ja perinpohjaisinta kunnioitustaan ja kuuliaisuuttaan uppiniskaiselle onnensa haltijalle…

Mutta teki Jeremias Jormanainen vaikka mitä, nuoli vaikka pituutensa maata läkkitötterönsä edessä, ei se, luonnollisesti, voinut ruveta itsestänsä liikkumaan. Ja nähtyänsä näin kaikki pitkälliset, jopa väliin alentavaisetkin ponnistuksensa tyhjään raukeavan, suuttui Jeremias vihdoin eräänä päivänä. Hän koppasi läkkitötterön nurkkahyllyltä kouraansa ja paiskasi sen täydellä voimallaan tuvan laattiaan sekä poljeksi ja suhmuroi sitä siksi, ett'ei siitä jäänyt jälelle muuta kuin suuri muodoton läkkilevyläjä, jonka senkin Jeremias, kylliksi sille kiukkuansa osoitettuaan, viskasi ulos rikkatunkiolle.

Sitte tuli hän takaisin tupaan, istui penkille ja rupesi yksinänsä haastelemaan…

Ja emäntä-Liisa, joka Jeremiaan viime aikaisista käytöksistä, jo oli pahaa aavistanut, istui tuvan toisella penkillä selin Jeremiaasen, vuodattaen katkeria kyyneliä. Hän tiesi nyt, että hänen aviopuolisonsa ei ollut enää aina täydellä järjellä…

Ja jos Jeremias Jormanaisen talo ja kontu lienevät joutuneet rappiolle Eenokin viimeisinä kouluvuosina, jos Jeremias Jormanainen silloin ei, läkkityön tähden, liene joutanut maanviljelyksestään huolta pitämään, ei ole kumma, että asiat nyt siinäkin kohden menivät yhä huonommalle kannalle. Silloin oli Jeremiaalla toki tuloja läkkityöstään, jos maan antimet vuosi vuodelta vähenivätkin, vaan nykyisistä puuhistaan ei hänelle ollut vähintäkään hyötyä, mutta sitä enemmän tappiota. Tuon itsestään käyvän maailman ihmeen rakennuspuuhassa meni Jeremiaalta ei ainoastaan kokonaisen parin vuoden aika, vaan myöskin kului häneltä sentähden muutamia satoja markkoja rakennustarpeihin, matkustuksiin ja minkä mihinkin. Ja kun hän vihdoin tästä hullutuksesta lakkasi, oli hän sekä ruumiin- että etenkin hengenvoimiltansa kykenemätöin minkäänlaiseen tuottavaan työhön. Sillä ne lihalliset, voimien yli menevät ponnistukset, joilla Jeremias koetti aineellista perikatoaan estää, olivat vieneet hänen työkykynsä sekä saattaneet hänet juoppouteen ja — hulluuteen.

Tukalammaksi, yhä tukalammaksi alkoi siis elämä käydä Jormanalassa.

XIV.

Pastori Eenokki Jöransson'in hartaimmat toiveet ovat toteutuneet. Hän on elämänsä päämäärän saavuttanut. Hän istuu nyt kotipitäjäänsä kirkkoherrana ja odottelee vaan rovastin titteliä.

Mutta vielä viettää Jeremias Jormanainen joukkoinensa kurjaa elämäänsä isänsä perinnöllä. Vielä on se talo, jossa hän on syntynyt, hänen nimissänsä. Vielä kutsutaan häntä, vaikkapa välistä pilkan vuoksi, Jormanalan isännäksi.

Vielä siis on Eenokki-pastorilla yksi tehtävä ennenkuin rupeaa "viisaan lepoa" nauttimaan. Kun hän sen on suorittanut, saattaa hän ottaa apulaisen, "pistää sorkkansa seinälle" ja — olla rovasti.

Pastori Eenokki Jöransson on huono lakimies. Mutta se on hänelle pikemmin kunniaksi kuin häpeäksi. Sillä hänen velvollisuutenansa on evankeliumin saarnaaminen ja levittäminen.

Sentähden käskee hän pehtoorinsa valjastuttaa vasta ostetun liinakko-oriin pienten avovaunujen eteen ja ajaa "visiitille" naapurinsa, kihlakunnan tuomarin, luo. He eivät ole vielä tähän asti paljoa kanssakäymistä pitäneet, vaan ovat kuitenkin joskus kohdanneet toisensa.

Tuomari tulee jo rappusille vierastansa vastaan ottamaan.

"Terve tuloa, terve tuloa! Onpa erittäin hauskaa että naapuri vielä muistaa käydä minuakin tervehtimässä".

"Hyvää iltaa, hyvää iltaa!" — vastasi pastori korkeata hattuansa kohteliaasti kohotellen. "Kyllähän sitä minä olen käynyt ja käyn vastakin, mutta eipä minulla ole ollut kunniaa juuri usein herrassöörinkiä kotonani nähdä. Odottelin tänäänkin koko päivän, vaan kun ei vieraita näkynyt, päätin pistäytyä katsomassa miten täällä voidaan".

"Kiitoksia tulostanne! Olenhan sitä minäkin käynyt ja aikomukseni on näinäkin päivinä ollut monta kertaa lähteä pappilaan, vaan… nuo kirotut kiireelliset virkatoimet! Niistä me tuomaripoloiset olemme pääsemättömissä. Ei ole väliin yön lepoa, saati sitte päivän rauhaa. Juoksee talonpoikia toinen toisensa perästä, mikä haastoa hakemassa, mikä pöytäkirjoja pyytämässä… Ja entäs sitte nuo sihteeriroistot!… Ne velikullat eivät viitsisi mitään tehdä, vaan juoda jollottaisivat päivät ja yöt myötäänsä, jos ei olisi joka askeleella seljän takana keppi kourassa", puheli tuomari vieraalta päällysnuttua ottaessaan ja häntä sisään saattaessaan.

Kun siinä sitte oli sikarit sytytetty, totivesi tuotu, lasit valmiiksi laitetut ja niitä näitä pikkuisen pakistu, ryhtyi pastori vihdoin siihen asiaan, jota varten oikeastaan oli tullut.

"Niin tosiaankin! Juohtuupa tässä mieleeni eräs asia, jonka sinä veli, lakimies kun olet, ymmärrät parhaiten toimittaa", — virkkoi pastori puheen käänteessä. Tuomari ja kirkkoherra olivat ikään juoneet veljenmaljat.

"Jos minun vähä kokemukseni voisi olla veljelle hyödyksi, niin on se alttiina käytettäväksesi" — vastasi tuomari. "Tahdon kuitenkin edeltäpäin ilmoittaa, ett'en saata ilmaista mielipidettäni niistä laki-asioista, jotka mahdollisesti voisivat tulla minun tuomittavikseni".

"Ei se asia, josta minä ai'oin puhua, tule koskaan sinun ratkaistavaksesi", — selitti pastori, — "sillä saaneehan selvällä velkakirjalla tuomion Kuvernöörin kautta, vai miten luulet?"

"Tietysti; ell'ei vastaajan puolelta väitetä velkaa vääräksi".

"Se ei voi tulla tässä asiassa kysymykseenkään. Mutta minä huono lakimies kun olen, en tottaperään kykene itse niinkään selvää asiaa ajamaan, vaan pyytäisin että veli ottaisi koko asian huostaansa. Vaivasi ja kulungit olen minä rehellisesti palkitseva".

"Kenenkä velka ja millainen asia se on?"

"Se on evään talollisen Jeremias Jormanaisen velkakirja, joka pitäisi saada rahoiksi, vaan kun miesparka ei taida muutoin saada velkaansa suoritetuksi, täytynee myyttää hänen tilansa".

Tuomari säpsähti ehdottomasti, sillä hänkin oli jo kuullut puhuttavan tästä kummallisesta velasta. Hän hillitsi kuitenkin itseänsä ja kysyi tyynesti:

"Mutta eikös Jeremias Jormanainen ole arvoisan veljen veli?"

Nyt oli pastorin vuoro hämmästyä. Hän ei luullut tuomarin tuota tietävän.

"Kyl… kyllähän tuo mies oli ennen veljeni", — vastasi hän tapaillen.

"No eiköhän herra past… tuota arvoisan veljen kävisi laatuun vielä odotella veljensä velkaa. Ehkäpä hän, kun saisi odotusaikaa, voisi muutoinkin asiansa suorittaa. Olisihan sääli ajaa hänet pois isänsä perinnöltä".

"Velka on jo kovin vanha ja sitä paitsi on minulla muita tärkeitä syitä nyt periä saamiseni ulos?"

"Ovatko veljen omat raha-asiat sillä kannalla, että vaativat saamisien uloshakua?" — kysyi tuomari. Hän oli kuullut pastorin olevan jokseenkin varakkaan miehen.

"Eivätpä juuri niinkään" — vastasi pastori hymyillen — "vaan jokainenhan on omansa saapa".

"Se on tiettyä se".

Mutta toti alkoi tehdä vaikutustansa pastoriin. Ja kun hän luuli, että arvoisa isäntänsä pitäisi häntä tylynä, sydämettömänä miehenä, elleivät ne perusteet, joita hän veljensä tilan myyttämisestä esiin toi, olisi täysin tyydyttävät, tahtoi hän perinpohjin selittää asiat ja näyttää tuomarille, että hänen oli tuiki pakko tehdä niinkuin oli sanonut.

"Minä olen Jeremias Jormanaiselta varsin oikealla ja rehellisellä tavalla saanut kolmentuhannen viidensadan markan velkakirjan", — ryhtyi siis pastori selittämään, — "jolle velalle olen hankkinut veljeni omistamaan maatilaan ensimäisen kiinnityksen. Tämä saamiseni nousee nyt jo yli viidentuhannen markan. Eihän noin kaunista rahaa kukaan asioistaan huolta pitävä mies saata jättää perimättä. Olisihan kokonaan kevytmielinen teko uhrata tuollainen rahasumma vieraille ihmisille. Se olisi, sitä paitsi, suuri vääryyden teko omia perillisiäni kohtaan. Ja kun on mahdotoin toivoakaan, että veljeni voisi tällaisen velan muuten saada suoritetuksi, on minun selvä pakko, suora velvollisuus, ottaa saamiseni hänen kiinteästä omaisuudestaan".

"Kyllähän asia lain kannalta katsoen niin on", — tuumasi tuomari, totilasiansa teelusikalla hämmentäen.

"Ilman sitä on minulla muitakin tärkeitä syitä tuon veljeni tilan myyttämiseen", — jatkoi sielunpaimen, maistettuaan lasista, "Niinkuin arvoisa veli tietää, on minulla paljon lapsia ja suuri huusholli. Kirkkoherran puustellikartano on minun perheelleni verrattain pieni, eikä ole toivoakaan nykyisissä oloissa saada seurakunnan suostumusta sen suurentamiseen. Sen vuoksi on minun hankittava toinen talo, jossa joku osa perheestäni, etenkin kesä-aikoina, saattaa oleskella. — Eikä tuo kirkkoherran puustelli muutenkaan ole oman talon arvoinen. Sattuisin milloin tahansa yht'äkkiä kuolla kupsahtamaan — josta Jumala vielä kauan varjelkoon! — niin siihen jäävät muille silloin kaikki. Ei ole leskellä, saati lapsilla, siinä enää sitte pitkään isännöimistä. Täytyy mennä matkaansa, vaikk'ei olisi mihin mennäkään. Kyllähän ne tosin armovuoden, kenties kaksikin, ja eläkerahan saavat, vaan niillä ei pitkälle päästä. Varovinta ja parasta kaikissa tapauksissa on hankkia oma talo, johon jälkeen jääneet voivat minä päivänä hyvänsä muuttaa. — Täytyyhän sitä jokaisen rehellisen miehen, vaan erittäinkin papin, pitää huolta jälkeen tulevaisistaan".

"Onhan tuo syy tuokin", — myönsi tuomari, — "vaan saattaisihan veli, kun varoja on, ostaa jonkun toisen talon eikä tehdä veljeänsä onnettomaksi".

"Niinhän sitä saattaa puhua, kun ei asioita tunne", — vastasi Eenokki-pastori rohkeasti: "Mutta vaikka arvoisa veli voisikin ihmisyyden tai armeliaisuuden nimessä kumota äsken esiintuomani syyt veljeni tilan myyttämiseen, löytyy kuitenkin yksi syy, jonka täytyy olla kerrassaan kumoamaton. Se on sekä Jumalan kirkkaan sanan mukainen että myöskin tässä samassa Jumalan sanassa jokaisen oikean kristityn — varsinkin jokaisen papin — ankaraksi velvollisuudeksi määrätty. Vai luuleeko veli, että yksikään, joka hiukankaan Jumalan sanaa tuntee, saattaisi kieltää, ett'ei raamatussa määrättäisi jokaisen velvollisuudeksi koettaa estää lähimmäistään syntiä tekemästä?"

"Täytyy häpeäkseni tunnustaa, että minä hyvin vähän tunnen raamattua, mutta ehkä jonkun verran ihmisyyden ja armeliaisuuden lakeja", — lausui lakimies vakavasti.

Puhumaan innostunut seurakunnan paimen ei huomannut pistoa kohteliaan isäntänsä vastauksessa, vaan jatkoi jokseenkin kiihtyneenä:

"Mutta minun, ollessani pappi, täytyy tuntea raamattu perin pohjin, ja tuskinpa tarvitsisin tätä tunnustustani hävetä, vaikka itse piispan kanssa keskustelisin. Raamatun ja luterilaisen kirkon opin mukaan on jokaisen papin tärkeä velvollisuus kieltää ja estää sanankuulijoitaan pahuutta harjoittamasta. Nyt on kuitenkin kaikille tiettyä, että Jeremias Jormanainen alkaa yhä enemmän ja enemmän vajota juoppouden kauheaan syntiin, jonka tähden minun, jopa oman autuuteni uhalla; on suora täytymys estää häntä siitä. Ja tämä voi edes jossakin määrin tapahtua ainoastaan siten, että minä, kun käteni käypi, otan häneltä pois omaisuuden, jolla hän viinaa hankkii. — Niin. Siinä on syy, oikea perussyy, joka on itsensä Jumalan tekemä ja jota ihmiset eivät pysty kumoamaan".

"En tahdo yrittääkään kilpailemaan arvoisan veljen kanssa raamatun selityksessä", — virkkoi tuomari, — "vaan eikös siinä kirjassa jossakin kohden käsketä 'rakastamaan lähimaistaan niinkuin itseänsä?'"

Raamatun selityksen taitamatoin lakimies luuli lyöneensä sananselittäjän eteen valttiässän. Mutta valmis oli pastorilla vastine tuolle korkealle kortille.

"Aivan oikein! Mutta se onkin juuri kristillinen rakkaus, joka pakoittaa minua veljeäni kohtaan näin menettelemään. Sillä käskipä itse Kristuskin erästä rikasta miestä, jota hän rakasti, vaan jolle hän tiesi rikkauden olevan pahennukseksi, hävittämään kaiken omaisuutensa".

"No olkoonpa vaikka niinkin. Mutta mistä on tämä arvoisan veljen saaminen syntynyt? Olet tietysti antanut puhtaat rahat veljellesi?"

Tämä kysymys oli odottamatoin ja saatti pastorin hämille. Mutta hän koetti siihenkin vastata.

"Velka on syntynyt siten, että minä myin veljelleni osuuteni isämme jättämästä perinnöstä".

"Mutta mistäs arvoisa veli sai varoja lukutiellä ollessaan?"

"Kotoani tietysti".

"Otettiinkos ne varat lukuun isiin perintöä jakaessa?"

"Se ei ollut tarpeellista".

"Olisin kiitollinen, jos herra past… tuota arvoisa veli tahtoisi selittää, mitenkä jako muutoin kävi laatuun?"

"Se on lyhyesti selitetty", — rastasi pastori. "Meitä jäi kaksi veljestä ja isämme jättämän maatilan vuotuiset tulot olisivat tietysti varsinaiseen eroon asti olleet kahtia pantavat, mutta minä jätin ne veljelleni yksinänsä. Hän ainoastaan toimitti minulle ylöspidon lukuajallani".

"Mutta tokkohan teidän… tuota sinun osaksesi lankeavat vuotuiset tulot riittivät sinun koulukustannuksiksesi?"

"Tietysti riittivät, eivätkä menneetkään; sillä elättihän veljeni isämme jättämässä talossa monta vuotta vaimoa ja suurta lapsilaumaa, enkä minä missään tapauksessa, vaikkapa koulunkin käyden, yksinäni voinut niin paljoa kuluttaa. Sitäpaitsi elin minä koulussa ja yliopistossa ollessani erittäin tarkasti".

"Hm, vai niin!" — virkkoi tuomari, viskasi tyngäksi palaneen sikariin hampaistansa ja sylkäsi.

Siinä sitte vielä kotvasen, iltaa istuttiin totilasin ääressä ja pastori selitteli kantaansa tässä velanperimysasiassa.

Ollaksensa oikea kansallismielinen pappi — ja siitä Suomen pappien yleisestä hyveestä ei Eenokki-pastori tahtonut tehdä poikkeusta — katsoi hän velvollisuudekseen edistää maansa ja kansansa yleistä parasta muillakin luvallisilla aloilla kuin ainoastaan niillä, jotka hänen varsinaiseen hengelliseen virkatoimeensa kuuluivat. Koska siis jokaisen rehellisen kansalaisen, yksin papinkin, selvä velvollisuus oli kykynsä ja tilaisuutensa mukaan "edesauttaa" maamme pää-elinkeinon, maanviljelyksen, vaurastumista, seurasi siitä epäsuorana johtopäätöksenä, että myöskin jokaisen kansalaisen velvollisuus oli voimainsa takaa estää tämän tärkeän elinkeinon rappiolle joutumista. Nyt olivat kuitenkin maanviljelysasiat Jormanalassa, niinkuin hän oli nähnyt kokonaan rappiolle menneet, ja peljättävä oli, että tila, vaikkapa pohjaltaan parhaita maita, voisi piankin käydä kerrassaan mahdottomaksi parhaallakaan viljelyksellä parantaa. Ja sentähden, juuri senkintähden, oli Eenokki-pastorin velvollisuus ottaa veljensä tila itsellensä ja estää siten jommoinenkin yleis-isänmaallinen eli kansallinen tappio.

Mutta kuta enemmän pastori puhui uudelle veljellensä asiansa oikeudesta, sitä äänettömämmäksi kävi tämä, kunnes vihdoin pastori näki parhaaksi tehdä lähtöä.

"No aikooko arvoisa veli ottaa tämän velan perimyksen huostaansa?" kysyi hän.

"En voi", — vastasi tuomari lyhyesti.

"Miksikä et?"

"Tuota… niin! Minulla on omat syyni, vaan saattaahan herra pastori itse ajaa noin selvän ja oikean asian." Tuomari pani eri painon sanalle "oikean".

"'Herra pastori!' Minä luulen, että tulimme äsken lähemmiksi tutuiksi", — huomautti hengen mies.

"Ai todellakin! — Pyydän anteeksi erehdykseni, mutta… minulla on niin huono muisti", — sanoi tuomari, vaan arveli mielessään, että tuo veljeyden teko saisi pysyä ijäti unohduksissa.

"Koska arvoisan veljen ei käy laatuun asiaan ryhtyminen, niin täytyy minun muuta neuvoa pitää", — sanoi pastori nähtävästi loukkautuneena ja nousi ylös.

"Kyllä se voipi olla parasta."

"Hyvästi siis!"

"Hyvästi, hyvästi!"

Ja vasta veljeksi tulleet lain ja evankeliumin julistajat erosivat toisistansa paljoa epäkohteliaammasti kuin äsken olivat yhtyneet. Ei tuomari auttanut päällyspalttoakaan vieraansa hartioille. Eivätkä kutsuneet toisiaan käymäänkään.

XV.

Nolosti oli käynyt Eenokki-pastorille tuomarin luona. Ja häntä harmitti etenkin se seikka, että oli tullut tuolle lainoppineelle "lurjukselle" puhuneeksi liian paljon.

Mutta Eenokki-pastori ei ollut niitä miehiä, joiden oli tapana luopua mielipiteistään tai purkaa kerran tehtyjä päätöksiänsä. Hän oli oman kannan mies.

Eräänä synkeänä syyspäivänä, vuosi sen jälkeen kuin Eenokki-pastori oli kotipitäjäänsä kirkkoherraksi tullut, lähetti hän hakemaan veljeänsä pappilaan. Hänellä oli tärkeä asia veljensä kanssa suoritettava, sillä veljen velka alkoi käydä vanhaksi.

Jeremias Jormanainen tuli emäntinensä, sillä emäntä-Liisa oli pyrkinyt mukaan. Hän ei ollut pappilassa käynyt sitte lankonsa Lapista tultua.

Pastori otti heidät vastaan virkahuoneessaan. Hän käski vieraat istumaan ja tarjosi Jeremias Bruna primansa.

Niinkuin luonnollista ja tavallista, haasteltiin siinä aluksi huonosta ilmasta, sateisesta syksystä y.m. Jeremias Jormanainen oli kuitenkin melkein ääneti. Hän vaan veteli kiivaasti savuja sikarristaan ja katseli ympäri huonetta. Toisinaan räiskähti hän hyötä hyviään raikkaasen nauruun, mutta keskeytti sen kohta yhtäkkiä ja rupesi katsoa tuijottamaan matoitettuun lattiaan. Kun hän siitä loi silmänsä ylös, välkähtelivät ja pyörähtelivät ne oudolla tavalla…

"Kuuleppas veliseni!" — lausui pastori yht'äkkiä. "Se sinun velkakirjasi alkaa mennä vanhaksi".

"Vanhaksi… mikä velkakirja?"

Ja Jeremias Jormanainen pani vasemman silmänsä umpeen, kallisti päätänsä oikealle ja katsoi oikealla silmällänsä arvoisan veljensä silmiin.

Hengellistä herraa näytti suututtavan.

"Mitä sinä joutavaa kujeilet!" — lausui hän ankarasti. "Se sinun minulle isäni perinnöstä antama velkakirja".

"Vai se… No niin… onhan se se".

"Niin, mutta minä aion tästä puoleen vaatia siitä maksua".

"Maksua… mistä?"

"Siitä velkakirjasta tietysti".

"Niin no siitä… Saattaahan tuon vaikka… niin no… maksaa pois".

Jeremias katsahti, näin sanoessaan, vaimonsa silmiin ja pisti kätensä housun taskuun ikäänkuin rahakukkaroa ulos vetääksensä. Hän sillä hetkellä ei muistanut taskunsa tyhjyyttä.

"Jos herra rovasti odottaisi vähän aikaa, kunnes mieheni selviää", — lausui emäntä-Liisa niiaten. "Hänellä on toisinaan tuollaisia outoja häiriöitä".

Oltiin siinä siis hetkinen ääneti. Vihdoin näytti todellakin ikäänkuin Jeremias olisi unesta herännyt. Hän nousi seisoalleen, läheni rovastiveljeänsä ja sanoi kättänsä ojentaen:

"No Jumalan terveeksi!"

"Mitä sinä hupsit? — Johan tässä on aikoja sitte tervehditty", — vastasi rovasti.

"Jokos sitä?… No totta tosiaan, kun en ollut muistaakaan. Vaan minulla on välistä… Ja arvaathan sinä, rakas veli, kun en pariin viikkoon ole saanut yhtään… Minä kun olen siihen jo siksi tottunut, että pitäisi joka aamu olla edes hiukka… Ei, totta tosiaan, ilman tahdo ajatukseni juosta".

"Mitä pitäisi joka aamu olla?" — kysyi rovasti.

"Niin no… hiukka… vaikkapa vaan vingerporillinen".

"Minä en todellakaan vieläkään käsitä mitä sinä tarkoitat?"

"Niin no… viinaa, viinaa, rakas veli! — Kun siihen kerran tottuu, niin…"

"Vai viinaa!" — matki rovasti veli painavasti. Hän istui sitte hetkisen ääneti hymyssäsuin katsellen komeita kellonperiänsä. Sitte nousi hän ylös, astui piirongilleen ja kaasi lasin täyteen oikeata tisleeriä.

Kun Jeremias Jormanainen tämän näki, vetäysi hänen suunsa autuaalliseen hymyyn ja koko hänen ruumistansa alkoi vapisuttaa niinkuin horkassa.

"Otahan tuosta yksi ryyppy", lausui rovasti ojentaen lasia Jeremiaalle.

"Yksi ryyppy — ainoalle veljelle", — vastasi Jeremias, tarttuen molemmin käsin kiini täyteen lasiin.

"Niin, minä en anna kellekään enempää kuin yhden lasin, olipa veli tahi vieras. Eihän minun, ollessani rovasti, sovi juoppoutta edistää", lausui rovasti juhlallisesti.

Mutta Jeremias Jormanainen ei enää kuullut hengellisen veljensä puheita. Hän eli omaa elämistään rakastetun viinalasinsa kanssa. Vähä väliä maisteli hän siitä, mutta vaan hiukan, hyvin hiukan kerrassaan, jota tehdessään hän tuon tuostakin siveli toisella kädellään rintaansa ja puheli ikäänkuin itseksensä:

"Oih, kuin se tekee suloisen vaikutuksen!… Se vahvistaa ja lämmittää, sulostuttaa mielen ja reipastuttaa koko ihmisluonnon… Se on, totta tosiaan, verratoin Jumalan lahja tuo viina ihmiskunnalle… Taivaan mannakaan ei voi olla makeampaa!… Tuskinpa elämän leipäkään…"

"Niin, ryyppy, muudan tekee nykyään Jeremiaalle hyvää", — lausui emäntä-Liisa pannen painoa sanalle "nykyään".

"Hän ilman sitä ei osaa yhtään ajatellakaan, vaan menee välistä ihan sekaisin".

Vai niin suureksi juopoksi sinä veliseni jo olet tullut, niin syvälle langennut! Etkös tiedä, että Jumalan sanassa sanotaan: "Syömäritten ja viinan juomaritten ei pidä tuleman sisälle Jumalan valtakuntaan?"

Mutta Jeremias, joka oli juonut ryyppynsä pohjaan, hymyili tyytyväisesti niinkuin viisas mies ainakin ja vastasi:

"Onhan se asia niin, vaan onhan se toisinkin. Sanoohan samassa Jumalan sanassa itse Kristuskin itsestänsä, että hän tuli 'syöden ja juoden'."

"Kyllä sanookin, vaan Hän tarkoittaa kohtuullista nautintoa, eikä sellaista ääretöintä viinan orjuutta, johon sinä olet langennut. Ei Jumalan sanaa saa selittää oman pimiän järkensä mukaan, etkä sinä missään tapauksessa ole sovelias sanan selittäjäksi".

"No, olkoonpa niinkin. — Vaan etkös sinä tiedä minkätähden minä olen juomari?"

Eenokki-pastori punastui kuin kukko, mutta ei vastannut mitään. Tiesiköön hän syytä Jeremiaan juoppouteen?…

"No niin", — jatkoi Jeremias. "Koska sinä et ole sitä tietävinäsi, sanon sen sinulle vasten naamaa, sillä nyt en ai'o kursastella. — Se on juuri sinun syysi, että minä olen juoppo, yksistään sinun".

"Minun syyni, että sinä olet renttu?… Hyi häväisty!"

Ja rovasti sylkäsi voimakkaan häväistyssyljen — ei kuitenkaan veljensä silmille.

Mutta "renttu", jota väkevä ryyppy todellakin ihmeteltävällä tavalla virkisti, jatkoi kiivaalla äänellä:

"Syljeksi mitä syljeksit, häväise niinkuin haluat minua, mutta tosi se on sittekin ja tulee totena pysymäänkin, että ilman sinun hävytöntä ahneuttasi ja kavaluuttasi olisin minä nyt kunniallinen mies, perheelläni olisi kyllä leipää ja maani sekä talouteni vähintäin tyydyttävässä kunnossa. — Vai uskallatko kieltää, ett'et sinä petollisilla lupauksillasi vietellyt minua maksamaan sinun ylioppilasvelkojasi, joita minä en olisi ollut velvollinen muuta kuin takaamaan?… Voitko omantuntosi päälle vakuuttaa, ett'et sinä ilmeisellä vääryydellä kiskonut minulta yksin tärkeimmät elämäni tarpeetkin täällä rovasti vainaan apulaisena ollessasi?… Ja rohkenetko vieläkin tässä minun, perikadon partaalla olevan 'rentun', silmäin edessä väittää, ett'et sinä valapattoisuudellasi pakoittanut minua antamaan tuota onnetointa paperia, jonka sisältöä nyt kuulut aikovaa minulta periä?… Mutta niin totta kuin Jumala taivaassa elää, tulevat vielä kerran kaikki nämä vääryydet, kaikki se onnettomuus ja kurjuus, jota minä joukkoineni sinun tähtesi olen saanut kärsiä, sinun vastattavaksesi — yksin minun onnetoin juoppoutenikin".

"Herra siunatkoon sinua Jeremias! Mikä sinun nyt, juuri nyt, pani noin… hm… noin järkevästi puhumaan?" — sanoi emäntä-Liisa hätäisesti asetellen innostunutta miestänsä.

"Mikä minun pani!… Saanhan kerrankin sanoa totuuden konnalle… koiralle… itse pelsepupille!" — ärjyi Jeremias ja tömisteli likaisia jalkojansa pappilan puhtailla matoilla. —

Tällainen vieraan, vaikkapa veljenkin, käytös olisi epäilemättä saanut tavallisen ihmisen vimmastumaan. Mutta Eenokki-pastori oli älykäs mies. Hän hillitsi luontonsa eikä suuttunut koskaan, kun vaan toinen ehti ennen suuttumaan. Sen oli hän kokemuksesta nähnyt erittäin hyödylliseksi. — Hän siis vaan hymyili armollisesti Jeremiaan räiskäessä ja antoi tämän vapaasti purkaa sydäntänsä. Vihdoin, kun onnetoin mies oli täysin tyyntynyt, lausui hän levollisesti:

"Niin, aiotteko maksaa velkanne?"

"Voi armollinen herra rovasti! Millä me sen maksamme, kun käsi on tyhjä ja toisessa ei ole mitään", — vaikeroi emäntä-Liisa.

"Siinä tapauksessa täytyy minun myyttää tilanne", — vastasi hengellinen herra kylmästi:

"Veli myyttää minulta isän perinnön!" — lausui Jeremias harvaan ikäänkuin itseksensä.

Mutta emäntä-Liisa lankesi polvillensa lankonsa eteen, ojensi kätensä häneen päin ja kyyneleet valuivat virtana hänen kuihtuneita poskiansa pitkin, kun hän lausui:

"Ah herra rovasti! Olkaa kärsiväinen meidän kanssamme ja — me koetamme maksaa teille".

Eenokki-pastori käänsi päänsä poispäin, huokasi keveästi ja vastasi:

"En voi enää odottaa".

Mutta emäntä-Liisa ei jättänyt pastoria niin vähällä. Hänen äidinrakkautensa onnettomia lapsiraukkojansa kohtaan pakoitta häntä koettamaan kaikki naisen keinot hellyttääksensä ankaraa lankoansa. Hän kumartui maahan Eenokki-pastorin jalkain juureen, pesi kyynelillänsä tämän kiiltäviä saappaita ja rukoili armoa kaikilla niillä sanoilla, joita ainoastaan naiset osaavat käyttää.

Kaikki turhaan…

Vihdoin nousi hän jälleen ylös, katsahti pastoria silmiin ja sanoi:

"Eiköhän teidän sydämmessänne siis löydy vähintäkään armahtavaisuutta minun onnettomia lapsiani, teidän veljenne lapsia kohtaan?"

"Minulla on kyllä itsellänikin lapsia, joista olen velvollinen huolta pitämään", — vastasi rovasti äkäisesti.

"Muistakaa kuitenkin 'Armotointa palveliaa', herra rovasti, ja ajatelkaa, miten hänelle kävi, kun oli niin ankara kanssapalvelijalleen. Sillä ettehän suinkaan viimeisenä päivänä soisi kuulevanne Kaikkein Tuomarin suusta noita kauheita sanoja: 'Sinä paha palvelija!'"

"Tällä asialla ei ole mitään yhteyttä tuon Herran vertauksen kanssa", — lausui todellakin "Armotoin palvelija".

"Ja jos teillä ei ole muuta sanomista, niin voidaan jo lopettaa keskustelu tästä asiasta".

Herra rovastille alkoi luultavasti keskustelu käydä tukalaksi.

"Lähdetään sitte Jeremias-raukka pois, kun ei enää mikään auta", — sanoi emäntä Liisa. "Jumala suokoon teille kuitenkin siunauksensa, herra rovasti!"

"Anna edes yksi ryyppy vielä konna! Vie sitte minulta isän perintö", — pyysi viinaan menevä Jeremias.

"Vai vielä ryyppy — sinulle!" — vastasi rovasti ylenkatseellisesti.

"Eiköhän kauppa kannata?"

"Lähdetään, Jeremias, lähdetään! Lapset itkevät kotona", — kiirehti emäntä Liisa väliin.

"Etkö sitte anna — rosvo?" — pyysi Jeremias yhä.

"En".

Hm!… Vai ei minulle anneta kahta ryyppyä isän perinnöstä!… No, onhan tuo jotakin…

"Se on jo ilmankin liian kallis herra rovastille", — sanoi emäntä-Liisa ja veti Jeremiaan mukaansa ulos.

He menivät kotiansa.

Ja puolisokean mustalais-Reetan muinainen ennustus alkoi yhä enemmän ja enemmän toteutua…

XVI.

On kylmä päivä kevättalvella. Talvi ponnistelee viimeisiä voimiansa korkealle kohoavan kevätauringon lämmittäviä säteitä vastaan sillä nämä ovat osoittautuneet sangen vaarallisiksi sen elämälle ja olemukselle. Niiden lämpö on vähitellen vaan varmasti tehnyt talven lumipuvun yhä ohuemmaksi, jopa paikka paikoin kuluttanut sen rei'ille ja rakoloille, ja nämä pakkasen valkean vaipan mustalta ammottavat repeämät osoittavat silminnähtävällä tavalla vaatteuksen haltijan köyhtymistä, heikkonemista. Turhaan on hän, kylmä poika, tuon tuostakin koettanut uudella lumella paikkailla kuluneen takkinsa hartioita ja kyynäspäitä, sillä nuo uudet paikat, vanhaan vaatteesen pantuina, pikemmin vaan edistävät kuin estävät koko puvun auttamatointa häviötä. Mutta hänpä tuskin tiesikään, ett'ei "uudella veralla saa paikata vanhaa vaatetta." Ja lopputuloksena tästä elämän taistelusta on talven vallan täydellinen häviö.

Paljon kansaa on kokoutunut Jormanalan avaraan ränstyneesen pereentupaan. Pitkän pöydän päässä istuu lyhyt, pulleanaamainen ja paksumahainen herra, suuret irtonaiset rillit nenänlatvalla. Hän on paikkakunnan ruununvouti. Hänen vasemmalla sivullansa pöydän takana istuu nuori hienonnäköinen herrasmies, joka kirjoittaa paperille ruotsiksi ukko herran sanelemisen mukaan. Penkillä perä-ikkunan edessä, voudin oikealla puolella, istuu pitäjään rovasti Eenokki Jöransson poltellen havannaa ja aina välistä vaihtaen lauseen toisen ruotsinkielellä lihavan naapurinsa kanssa. Muu kansa hälisee siellä täällä tuvassa, mikä seisaalla kumppalinsa kanssa puhellen ja naureskellen, mikä pitkin penkkilöitä venyen ja piippuansa imeskellen.

"Hiljaa talonpojat!" — kuului voudin kumea ääni. "Nyt alkaa tilan huutokauppa. Paljonko siitä tarjotaan?"

"Paljonko se minun kiinitetty saamiseni kulunkineen päivineen tekee?" — kysyi rovasti selvällä suomenkielellä ja rykäsi ylhäisesti.

"Herra rovastin ja ritarin saaminen kaikkineen tekee pennilleen viisituhatta kuusisataa seitsemänkymmentä seitsemän markkaa", lausui ruununvouti virallisesti.

Pastori Eenokki Jöransson oli siis jo ritarikin…

"Niin paljon… vai niin paljon!" — kuului väkijoukosta hälinä.

"No paljonko tilasta tarjotaan, vai eikö mitään?" — uudisti myyjä kysymyksensä.

Kaikki katsoivat rovastiin.

"Minä tarjoon kaiken sen summan, jonka olen Jeremias Jormanaiselta saapa", — lausui tämä vakavasti.

"Niin paljon… vai niin paljon!" — suhisi ääni ihmisjoukosta,

"Siis: viisituhatta kuusisataa seitsemänkymmentä seitsemän markkaa… ensimäinen!" — huusi ruununvouti. "Eikö kukaan lisää?"

"Kukapa tuohon lisännee", — lausui joku.

"Jo tuossa on hintaa liiaksikin", — äännähti toinen.

"Kylläpä kontu tulee rovastille täyteen hintaan", — virkkoi kolmas.

"Eikö siis kellään ole halua hintaa lisätä?" — uudisti vouti kysymyksensä, "Siinä tapauksessa; viisituhatta kuusisataa seitsemänkymmentä seitsemän markkaa… ensimäinen, toinen ja… kolmas!"

Vasara paukahti pöytään. Ruununvouti nousi ylös, kätteli herra rovastia ja toivotti hänelle onnea talon uutena isäntänä.

Silloin tunkeusi väkijoukosta esiin puolialastoin mies hattu päässä ja vaatteet repaleissa. Hänellä oli pienoinen itkevä lapsi käsivarrella, toinen toisella, ja hänen auki rehottavan paitansa sevalmuksesta pisti putelin kaula esiin. Kaikki antoivat hänelle tietä, sillä jokainen tunsi hänet Jeremias Jormanaiseksi, talon entiseksi isännäksi.

Jeremias astui suoraan rovasti- ja ritariveljensä eteen, laski lapset sylistänsä, otti hatun päästänsä, kumarsi syvään ja lausui osoittaen lapsia:

"Tietääkö herra rovasti ja ritari, miksi nämä lapset näin parkuvat?"

Rovastia näytti tällainen odottamatoin kysymys hämmästyttävän. Hän ei vastannut mitään, vaan käänsi päänsä pois. Hänen mielensä olisi tehnyt pötkiä matkaansa, päästäksensä "tuon rentun" kanssa tekemisistä, vaan läsnä olevain seurakuntalaisten tähden ei hän sitä julennut tehdä, Hän luuli kumminkin ruununvoudin virkansa puolesta ehkäisevän Jeremiaan sopimatointa käytöstä, mutta tämä ei näkynyt nyt poliisivelvollisuuttaan muistavankaan ja katseli oudostellen kurjaa miestä.

Rauhan häiritsijä sai siis rauhassa uudistaa kysymyksensä.

"Mistä minä sen voin tietää", vastasi rovasti äreästi.

"Niillä on nälkä", — lausui Jeremias.

"Siinä tapauksessa on niille annettava ravintoa", — huomautti rovasti.

"Vaan kun minulla ei ole niille ravintoa antaa, saat sinä nyt pitää ne omina lapsinasi, kun olet niiden omaisuudenkin ottanut… Suostutko?"

"Minulla on tarpeeksi omia lapsia", — vastasi hengen mies.

"Minä pyydän: ota nämä lapset ja hoida ne niinkuin omasi, tee niistä kunnon ihmiset maailmaan, kun minusta ei ole enää heidän kasvattajakseen; ja — minä tyydyn kohtalooni. Tee nyt se, täytä ainoan veljesi ainoa ja viimeinen pyyntö… Täytäthän?"

Olipa nyt arvoisa sanan palvelija tulisilla hiilillä, mutta hän vaan vastasi:

"En voi".

"Vielä kerran: rakas, kallis veljeni! Kuule nyt tämä ainoa kerta minua ja minä olen pitkin mierontietä kulkiessani rukoileva Jumalan siunausta sinulle ja ilmoittava kaikille ihmisille, miten jalon työn sinä olet tehnyt".

"Heitä jo!"

"Hm… Sinuun ei pysty mikään… ei mikään!"

Kaikki olivat hiljaan kuin kirkossa ja rovasti nousi ylös lähteäksensä.

Mutta Jeremias Jormanainen, joka näki viimeisenkin yrityksensä hengellisen veljensä sydämen lauhduttamiseksi turhaan raukeevan, muuttui yhtäkkiä kalman karvaiseksi. Hänen rintansa alkoi kiivaasti nousta ja laskeutua, hänen kätensä koukistuivat suonenvedon tapaisesti ja hänen silmänsä välähtelivät "kuin salamat öisellä taivaalla". Kiukusta vapisevalla äänellä ja tuon tuostakin rovastia nyrkillänsä uhaten puheli hän seuraavaa:

"Koska sinulle ei enää kelpaa köyhän rukous eikä kukistetun nöyryys, koska sinun kivikovaa sydäntäsi ei voi enää viattomain lasten parkukaan hellyttää, lasten, joiden tulevaisuuden sinä olet vääryydelläsi ja äärettömällä ahneudellasi perinpohjin sortanut, koska sinä et näy enää häpeävän ihmisiäkään, saati pelkäävän Jumalaa, jonka erityiseksi palvelijaksi itsesi kutsut, — niin tahdon minä nyt tässä kaiken kansan läsnäollessa julistaa minkäkarvainen mies sinä, herra rovasti ja ritari, oikeastaan olet".

"Kuulkaa… kuulkaa!" — kuului väkijoukosta. Kenenkään estämättä jatkoi onnetoin mies puhettaan:

"Muistatko sinä, arvoisa herra, mitä tapahtui isämme kuolinvuoteen ääressä juuri vähäistä ennen hänen kuolemaansa?… Muistatko sinä, kenelle isämme määräsi tämän talon ilman minkäänlaisia lunastusrahoja?… Ehkä ei ole vielä kokonaan mielestäsi mennyt se kallis vala, jonka yhtenä isämme kuolinvuoteen ääressä polvillamme vannoimme ja jossa sinä vannoit itsesi osattomaksi tähän taloon, kun vaan minä sinun ylioppilaaksi kouluutan?… Enkö minä sitä ole täyttänyt lisän kanssa?… Eikö omatuntosi hituistakaan soimaa sinua. Jumalan sanan saarnaajaa tuon väärän valasi tähden?…"

"Kauheata… kovin kauheata!" — supisi joku joukosta,

"Ja mistä on nyt syntynyt tämä velka, joka saattaa minut mieron tielle?" — jatkoi Jeremias, "Täällä on vielä yksi rehellinen todistaja, joka tietää sen kokonaisuudessaan tulleen muka sinun maa-osastasi tässä talossa".

"Se on totta, se minun täytyy todistaa", — lausui eräs lähellä seisova keski-ikäinen mies, joka oli ollut vierasmiehenä silloin kuin Jeremias ja Eenokki konnun kaupat tekivät.

"Vai niin… vai niin! Sepä outoa!" — kuului rahvaan seasta.

Mutta seurakunnan paimen istui kuin naulattu. Hänellä ei ollut sanaakaan puolustuksekseen.

Ja Jeremias jatkoi vielä yhä kiivastuneempana:

"Siispä muista se, kurja petturi ja valasi kieltäjä, että taivaan kirous on vielä kerran kauheasti… liian kauheasti lankeava päällesi, vaikka tässä maailmassa saisitkin rauhassa konnuutesi hedelmiä nauttia!"

"Mi… minä aion saat… saattaa tuon miehen lailliseen edesvastuusen hävyttömyydestään", — sai rovasti ja ritari vihdoin sopertaneeksi.

"Aio mitä aio, polje minut vaikka lokaan jalkoihisi, niinkuin jo olet tehnytkin, vaan kuule sanani: Hirmuisena lepää Herran kirous sinun päälläsi. Minä näin… minä näin…"

Nyt loppui vihdoinkin ruununvoudin kärsivällisyys.

"Lopettakaa jo! — Eihän tämä ole mikään riitapaikka". — lausui hän tuntein virkamahtinsa.

"Enhän minä, vaan tuohan tuo…" — lausui rovasti niinkuin rikoksen tehnyt koulupoika opettajalleen.

Mutta Jeremias Jormanainen hoipertui taaksepäin, kiristeli hampaitansa ja soperteli outoja sanoja…

"Viekää pois tuo retale!" — äänsi herra ruununvouti polkaisten jalkaansa.

* * * * *

Toimitus oli loppunut. Ruununvouti seurueineen lähti pois ja heti hänen jälestään meni rovastikin. Vähitellen alkoi muukin kansa talosta hälvetä ja kotiin mennessään puheli kukin kumppalinsa kanssa siitä oudosta kohtauksesta, mikä Jormanalassa juuri oli tapahtunut.

"Armotoin mies tuo meidän rovasti", — lausui eräs kulkijoista.

"Kummakos se, kun veli on tuollainen renttu", — vastasi toinen.

"Mutta entäs jos tuo renttu sittekin on oikeassa", — äänsi kolmas. "Minä puolestani luulen rovastin olevan väärässä".

"Mistä sinä sen voit päättää?" — kysyi toinen. "Vai uskotko sinä tuon renttu-Jeremiaan juorupuheita paremmin kuin pappia?"

"Enkä usko enkä ole uskomatta, vaan eihän kunnon pappi tule 'ikkunasta sisään' niinkuin hän tuli meidän pitäjääsen".

"Ja eipäs se rovasti paljon kyennyt vastustelemaankaan Jeremiasta, vaikka tämä niin häntä säimäsi", — jatkoi ensimäinen.

"No en minä muuta tiedä, vaan kuulin kerran Hovilassa työssä ollessani Hovilan herran sanovan rovastia 'aika koiraksi', vaikka he aikoinaan, rovastin täällä maisterina ollessa, olivat olleet hyvät ystävykset", selitti kolmas.

"Oli miten oli, vaan kummallista se sittekin oli".

"Hm, kummallista!"

"Kummallista!…"

XVII.

Rovasti ja ritari Eenokki Jöransson istuu mukavasti pehmeässä sohvassaan Jormanalan hovin uudessa komeassa asuinkartanossa. Hän on sen rakennuttanut kauniille kunnaalle jonkun matkan päähän entisestä lahonneesta talosta. Lähellä hovia, aivan sen puutarhaksi aiotun pienen pellon takana, on pienoinen erittäin ihana sydänmaan lampi, jonka välkkyvä pinta kimaltelee salin ikkunoihin rannalla kasvavan tuuhean mäntymetsän läpitse. Onhan tuollainen paikka kuin luotu mukavaksi, rauhaisaksi tyyssijaksi virasta väsyneelle lähes viidenkymmenen ikäiselle sielunpaimenelle.

Sillä rovasti ja ritari Eenokki Jöransson on nyt jo siinä tilaisuudessa, ett'ei tarvitse itse virkaansa toimittaa. Eipä hänellä ole siihen enää erityistä haluakaan, sillä saahan ihminen papin-virastakin vihdoin kylliksensä… Ja varsinkin kun on ollut suuren pitäjään rovastina… Hän on siis ottanut virallisen "ex offisio", apulaisen, ett'ei tarvitse olla minkäänlaisessa edesvastuussa seurakunnan sielun hoidosta. Ja tämä apulainen näkyy olevan hyvässä sovinnossa rovastin ja ritarin vanhimman tyttären kanssa…

Jormanalan maatila alkaa muutoinkin olla kukoistavassa kunnossa. Tultuansa talon isännäksi ryhtyi rovasti sitä pontevuudella parantamaan. Ahoiksi jääneet pellot kynnettiin, lannoitettiin ja laajennettiin, niityt raivattiin ja ojitettiin, aidat pantiin täyteen kuntoon ja uuden kivinavetan valmistuttua perustettiin taloon meijerilaitos. Ihmekös siis oli, jos herra rovasti ja ritari tuli kuuluisaksi maanviljelijäksikin, niinkuin oli kuuluisa hengen mieskin ollut. Hänet kutsuttiin paikkakunnan maanviljelysseuran kunniajäseneksi, sai palkinnon ja diplomin toinen toisensa perästä, milloin erinomaisista karjantuotteista, milloin kylvyheinän viljelyksestä, milloin malliksi kelpaavasta hevoishoidostaan. — Mutta hätäkös hänen oli näin ryskää ja vuovata, hätäkö maanviljelystänsä parantaa ja edistää. Niinkuin orjat raatoivat palkattomat päiväläiset hänen hovinsa parantamiseksi ja kaunistamiseksi. Hän sai vuosittain seurakuntalaisiltaan parituhatta päivätyötä.

Rovasti ja ritari Eenokki Jöransson on siis täydelleen saavuttanut maalliset tarkoituksensa. Hänellä ei ole enää mitään toivottavaa.

Mutta viime aikoina on hän ruvennut käyttäytymään vähän kummallisesti. Se on ehkä yleisen, liiallisesta virkatyöstä tulleen heikkohermoisuuden vaikutusta. Hän ei tahdo saada unta. Ja jos hän milloin nukkuukin, on hänen unensa erittäin rauhatointa. Hän näkee outoja unia ja nytkähtelee, vavahtelee tavattomasti maatessaan. Onpa hänen kuultu joskus unissaan puhelevan outoja sekanaisia sanojakin. Hän mainitsee silloin usein sanat "Jeremias!" ja "väärä vala!"… Eikä hän milloinkaan rupea yksinään maata. Sanoo pelkäävänsä ja näkevänsä kummituksia…

Pappiparka!…

Selvän selvää siis on, että tällainen rovastin ja ritarin yleinen heikkous sietäisi pikaista parannusta. Läheiset lääkärit eivät kuitenkaan ymmärrä taudin syytä. Hänen tarvitsisi mennä jonnekin ulkomaille kylpemään. Ja hän meneekin, menee ensi kesänä, se on päätetty asia. Siitä ainoastaan ei vielä olla selvillä, tuleeko hänen mennä Aachen'iin vai Baden-Baden'iin…

* * * * *

On kylmä talvipäivä, ankara tuisku. Laiha, kuihtuneen näköinen kerjäläisvaimo vetää pitkin umpista maantietä kelkkaa perässänsä, tuon tuostakin levähdellen ja huoahdellen. Kelkassa on hänellä kaksi pienoista itkevää lasta, jotka yhä valittavat viluansa ja nälkäänsä.

"Voi voi äiti, kun minulla on niin nälkä!" — uikutteli yksi.

"Ja minulla niin vilu!" — vaikeroi toinen.

"Kärsikää, kärsikäähän lapseni! Kohta pääsemme hoviin ja siellä saatte leipää sekä lämmintä", — lohdutteli voimatoin äiti.

"Hoviinko me menemme? — Mihinkä hoviin?" — kysyi uteliaampi lapsista.

"Sedän hoviin, lapseni, sedän hoviin".

"Ai ai! Me pääsemme sedän hoviin, sedän hoviin! — Onhan se setä hyvä?"

"On, hyvä on setä", — vastasi vetäjä, vaan hänen rinnastaan puhkesi raskas huokaus.

Lapset taukosivat itkemästä.

Vielä kotvasen ponnisteltuansa sai vaimo raskaan kuormansa vedetyksi Jormanalan hovin kyökin rappujen eteen. Hän purki repalaiset lapsensa kelkasta, otti niistä toisen syliinsä toisen selkäänsä ja kompuroi rikkaan talon kyökkiin.

Lempeä ruustinna otti kerjäläiset ystävällisesti vastaan. Hän käski heitä istumaan ja lämmittelemään sekä kiirehti toimittamaan väriseville lapsille lämmintä maitoa.

"Mistäs nämä vieraat ovat?" — kysyi sitte ruustinna ystävällisesti.

"Emmehän me hyvin kaukaa ole", — vastasi kerjäläisvaimo tukeuttaen liikutuksensa.

"Olette siis tästä pitäjäästä. — Voi voi kuinka nuo lapset värisevät! Tule tänne, pienoiseni, hellan eteen lämmittelemään", — kutsui hyväsydäminen ruustinna.

Ja vanhempi lapsista meni ujostellen lämmittelemään. Mutta ruustinnan ystävällisyydestä ja lämpimän suloisesta vaikutuksesta rohkaistuneena alkoi hän katsella ympäri huonetta ja puhella.

"Tämmöinenkös se on se sedän hovi?" — kysyi hän yht'äkkiä viattomasti katsellen hymyilevän ruustinnan silmiin.

"Sedän hovi!" — kertoi ruustinna hämmästyen.

"Niin, äiti sanoi äsken tuolla maantiellä, että me menemme sedän hoviin ja että setä on hyvä", — pilpatti pikku kerjäläinen.

Ruustinna punastui ja jäi ääneti seisomaan pienen kerjäläisen eteen. Sillä ehk'ei hän tarkemmin tiennytkään rovastin ja Jeremias Jormanaisen välisiä asioita, tiesi hän kuitenkin sen, että tämä hovi oli ennen, ollut rovastin veljen talona ja että tämä veli joukkoinensa nyt oli suuressa köyhyydessä. Sitä paitsi oli ruustinna joskus kuullut huhuna kerrottavan, että hänen miehensä oli muka vääryydellä ottanut tämän talon veljeltään; vaan kun rovasti ja muutamat muut ruustinnan tuttavat olivat vakuuttaneet Jeremias Jormanaisen juomisella taloutensa hävittäneen, tyytyi ruustinna siihen eikä sen enempää asiaa perustellut. Jeremias Jormanainen taas ei koskaan rovastin uudessa hovissa käynyt, eikä ruustinna muutakaan joukkoaan ollut sitte Lapista muuttonsa nähnyt. Ei siis ihme ollut, jos hän, kälynsä ja tämän lapset tuollaisessa tilassa tavattuansa, hämmästyi ja häpesi sekä omasta että etenkin rovastin puolesta.

"Vai Jeremias Jormanaisen poika sinä olet. Ja oletteko te Jeremias Jormanaisen emäntä?… Voi voi, ja tuollaisessa kurjuudessa!… Miksi ette ennen ole meillä käyneet?"

Näin puheli ja kyseli tuo hyväsydäminen ruustinna.

"En ole rohjennut ennen käydä, vaan — kerkisihän tuota nytkin", — vastasi kerjäläis-Liisa kälynsä kysymykseen ja hänen molemmille poskillensa putosi kuuma kyynelpisara.

"Mutta missäs se setä on, se hyvä setä?" — kyseli puhelias lapsi.

"Setä on täällä kammarissa. Odotahan, minä menen häntä hakemaan", lausui ruustinna liikutettuna ja hävisi kammariin vievästä kyökin ovesta.

Kauan… kauan viipyi hän tuolla komeassa salongissa miehensä luona. Mitä siellä puheltiin, mitä taisteluja taisteltiin, sitä ei kukaan kyökissä olijoista tiennyt. Sen vaan jokainen huomasi, että kun ruustinna vihdoin yksin kyökkiin palasi, olivat hänen silmänsä turvoksissa Hän näytti ankarasti itkeneen…

"Setä, lapseni on kipeä, eikä jaksa tulla teitä katsomaan, vaan hän käski minun antaa teille ruokaa ja juomaa, kyydin seuraavaan taloon ja tämän", — lausui ruustinna vapisevalla äänellä ojentaen Liisalle viiden markan setelin.

"Kiitoksia… kiitoksia armollinen ruustinna teille hyvyydestänne!" — vastasi Liisa ottaen rahan. "Jumala teitä siunatkoon ja antakoon teille onnea! Hän siunatkoon ja armahtakoon myöskin sairasta herra rovastia!"

Sanalle "armahtakoon" tuli Liisan lausuessa erityinen paino. Tapahtuikohan se tarkoituksella vai ilman tarkoitusta?…

Ja kerjäläisjoukkoa ruokittiin sitte rovastin kyökissä parhaan mukaan. Vieläpä tuo hellä ruustinna pani heille runsaasti ruokavaroja evääksikin, antoi lapsille entisiä omain lastensa pitovaatteita ja kutsui heitä usein käymään uudessa Jormanalassa. Sitte vietiin oudot vieraat hevoisella lähimmäiseen naapuriin, josta nämä jatkoivat matkaansa kaikkeen maailmaan.

* * * * *

Entäs Jeremias Jormanainen. Mitenkä hänelle kävi isänsä perinnöltä pois jouduttuansa?

Hänellä ei, isältä perityt mullatkin menetettyänsä, ollut enää mitään huolta tai murhetta tässä maailmassa, eipä vastoinkäymistäkään. Eikä koskaan kuultu puutteen valitusta hänen huuliltaan, vaikka toisinaan sai useammat vuorokaudet päästänsä syömättä olla. Hän oli kerrassaan onnellinen ihminen, sillä hän oli — hullu.

Jeremias Jormanainen kulki sitte muutamia vuosia, erillään vaimostaan ja joukostaan, talosta taloon hupsien puuta heinää. Usein kuultiin hänen tietä pitkin astuskellessaan, milloin raikkaasti nauravan, milloin laulavan seuraavaa värssyä:

"Ei ole minulla maata Eik' isän perintöä, Ei ole minulla turvaa Eik' neuvon antajaa".

Vihdoin löydettiin hänet kuolleena Jormanalan hovin alla olevan lammin rannalta, mihin vesi oli hänen ruumiinsa työntänyt. Hän oli kulkenut sinne eräänä syysyönä ja hukuttautunut lampiin.

Ja puolisokean mustalais-Reetan muinoinen ennustus oli toteutunut…

* * * * *

Niin. Eenokki on hänen nimensä. Ja hän on pappina kristillisessä seurakunnassa…