SANAJALKOJA
Vihkonen runoelmia
Kirj.
KUSTAA KILLINEN
Kuopiossa, Kuopion Uudessa Kirjapainossa, 1885.
SISÄLTÖ:
Sanajalka. Suomen saloilta. Maanmies halla-yönä. Talvi-ilta Pohjolassa. Armas Suomenmaa. Vanha Matti ja nuori Matti. Aurinko ja kuu. Tuulet. Totti. Morsiusvuori. Aarno ja Aino. Lapsuuden muisto. Erästä Suomenkielistä alkeis-opistoa avattaessa. Johan Wilhelm Snellman'in 76:na syntymäpäivänä 12.5.1881. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 50:nä vuosipäivänä. Elias Lönnrotin täyttäessä 80 vuotta. Kuopion kaupungin satavuotis-juhlassa 10.9.1882. Kuopion juna. Kalevala. Kun Uno Cygnaeus täytti 75 vuotta. Pohjanmaan naisten valtiopäivä-anomuksia. Eräälle kihlatulle. Rekiretkellä Toivolaan. Alla Annin akkunan. Kuopion Vap. Palokunnan marssi. Kolmenlaiset lasisilmät. Laula, laula! Ihanteeni. Haavalle. Sitävarten varmaan. Laulakaa! Epätoivoisen jäähyväis-laulu. Kullalle. Ah, mun kultani. Kaikki kuiskan kullastani. Niskani syy. Maanviljelystä. Ikävissä. Murhe ja lempi. Tytön laulu kesällä. Kehtolaulu. Kanteleelle. Siunaus ja kirous. Minkäpä voipi. Nälkävuodelta. Koulu-elämästä. Venelaulu. Polska. Rakastunut. Herra Tuulihatun elämäkerta. Niitä näitä.
Sanajalka.
Metsän synkän siimehessä Sakeassa sammalessa Sanajalka kaino kasvaa; Juuret kiertelee kiviä Varret varpuja sepävi; Ei ole mullat muhkeaiset, Eikä mannut mahtavaiset Vartta vahvistelemassa Eikä juurta juottamassa; Ei se suureksi sukeu, Eikä kasva kaunihiksi, Kukkaa ei se kulloinkana Sanajalka kaino kanna. Tuomp' on tähden sanajalka Harvoin huomiota saapi, Usein unhotukseen jääpi; Ei se onni ollenkana Koita sille konsanahan, Että kauno-kiehkurassa, Soreassa sommelossa. Kera nurmen nunnusien, Kultapäiden kukkasien Käessä immen käydä saisi Taikka päätä kaunistaisi; Saloilla sanajaloilla Koto ompi koivikossa; Paimen pieni piipatellen, Ikävissä istuskellen Joskus tuota katselevi Joskus lehvän leikkoavi; Kaskimies sen poies perkaa Kasken kuivan kaltahalta, Ettei sankka sanajalka Tulta veisi viidakkohon, Kulettaisi kuusikkohon. Muut ne tuota tuskin tuntee, Tuskin tuntee, harvoin huomaa. Uskallanko nyt utala Sulon Suomeni sylihin, Jalon kansan jalkatielle Viedä vihkosen vähäisen Solmitun Sanajaloista?
Suomen saloilta.
Armas maani, valkeutta Kansallesi tarvitaan! Tulta koitan tehdä, mutta — Tumma, heikko on se vaan; Tääll' ei loista sähkövalot, Täällä paukkuilee vaan halot Suomen saloilta.
Kuinka voisi korven lapset Kalliit' antaa lahjoja: Harvoin halla säästää kasket, Työ on raskas, vaikea; Leip' ei suurin suurustettu, Usein on vaan purra pettu Suomen saloilta.
Vaan, jos Suomi haluaisit Korviasi kallistaa, Hetkisen nyt kuulla saisit Kuinka raikuin rallattaa Karjankelloin kalkatukset, Paimentorvein toitotukset Suomen saloilla.
[Painettu albumissa "Suomen Saloilta".]
Maanmies halla-yönä.
Päivän liekkunut tuuli on Pohjolan puolla, Illalla taukovi, lainekin kuoli jo tuolla. "Miks' et sä tuulonen tuudita peltoni viljaa!" Niinkuin kuolohon vaipuen kaikki on hiljaa; Pohjolan silmä on kirkas ja selkeä ohta; "Laske sä Pilvetär liepehes, laske ne kohta! Muuten mun viljani vie vilu, vie tänä yönä".
Yö tuli selkeä, tyyn' oli luonto kuin hauta, Kolkk' oli ilma ja maa niin kylmä kuin rauta; Jäihin nestehet kasvien suonissa käivät, Ruis, joka heiluen kasvanut ol' kesäpäivät Juur' oli tähkähän nyt jyvän pienosen saanut, Tähkät ne seisovi nyt kuni vaaleat haamut. Maanmies unta ei saanut, ei koko yönä.
Aamulla, auringon kehän käytyä ilmi, Maanmies käy ulos, otsallaan suru-pilvi; Täälläpä hirmuinen näky häntä nyt kohtaa: Yllähän kuurava kauhtana vilja se hohtaa! Jäätäkin kylmempi nuoli se mieltä nyt viilsi, Kuuma ja katkera kyynele silmässä kiilsi, Riehuen rintakin löi ja hän huoaten lausui:
"Taivahan Luoja! nyt työni on tyhjähän mennyt! Kolkkohon korpehen täss' olen peltoja tehnyt, Niistä nyt onneton korjata saan tulon karvaan: Milläpä raukka nyt ruokin ma perheeni armaan? Oi minun lapseni, oi! joko täytyvi teidän Lähteä mieroa käymähän, pyyntöhön leivän, Itse mun maan tämän hyljätä, etsiä toista?" —
"Ei toki! Vielä on vilja jot' ei ole halla Koskenut, vielä on mäntyjä tuoll' ahon alla, Kaikkia vielä ei voitturin kirvehet kaanneet, Niistä on ihmiset ennenkin einehen saaneet; En siis hylkää maatani, en kotipaikkaa, Vaikka se joskus on tuima ja huolia laittaa, Armas on kuitenkin tääll' petäjäistäkin taittaa."
Talvi-ilta Pohjolassa.
Pohjan pitkä kesäpäivä päättyy, Syksyn tullen synkeäksi käy, Huuru kattaa kentät, järvet jäätyy, Eikä luonnoss' elämätä näy; Kaksi pimeätä toisellensa Mustaa, kylmää kättä oientaa, Pois on kesän lämmöt seuroinensa, Kylmän kahleiss' huokaa meri, maa.
Myrskyt rajut, raatavaiset tuulet Kylmän kanssa kilvan temmeltää; Petoin ulvonnankin hurjan kuulet, Ihmismajoille ne rynnältää. — Lumi taasen tuima tuiskullansa Tukkii tiet ja polut peittää pois, Tahtois, että talven majoissansa Varsin vangittuna kansa ois.
Tällaiset kun kummat vieras kuulee Viestin Pohjolasta kertovan, Karvaturkin karhun lailla luulee Pohjan kansan kaiken nukkuvan, Luulee taidon, toimen tyrehtyvän, Neron, lemmen jääksi jäätyvän, Kaiken ilon, kaiken jalon, hyvän Luulee kylmän käsiss' häätyvän.
Mutta, katso meidän talvisäitä, Mit' on mieluisampaa, armaampaa! Katso Pohjan läikkyviä jäitä, Revontulten loistett' ihanaa, Tähtitaivastamme, sekä kuuta, Joka lailla kainon impyen Talvimaisemalle suihkaa suuta, Valollansa yönkin lumoten.
Taikka, voisko kylmän valta täällä Pohjan kansaa uljast' uuvuttaa, Vaikka kokee lumellaan ja jäällä Elon kaiken sortaa, turruttaa: Kankaillamme kasvaa hongat sankat, Joista taidokkaasti raketaan Pirtit lämpimät ja varsin vankat Kylmän kolkon valtaa torjumaan.
Olkoon ilta synkeämpi syttä, Lämmin toivon tunne vahvistaa Matkamiestä, tiellä väsynyttä, Kun hän ihmis-asunnosta saa Nähdä lampun valon tuikkavaisen, Joka uuraan työhön valon luo, Taikka oppivan ja tutkivaisen Päivätyötä pitkitellä suo.
Taikka käy, ja katsokaamme tuonne, Missä takkatuli loimottaa! Siell' on kuvattuna Pohjan luonne, Jolle vertoja et nähdä saa. Onnellisna siellä toimissansa Illan pitkän perhe kuluttaa, Vaikk' on synkkä syys ja raivossansa Kylmä maita, puita puristaa.
Rattosasti rukki hyrrää, pyörii, Langaks' saapi villat, pellavat, Lapset laattialla telmää, hyörii, Toiset a:ta, p:tä oppivat, Siinä neula lentää, liikkuu kartta, Matti veistää, laulaa rallattaa, Toiset vuolee kauhaa, kirvesvartta; Kirkkahasti tuli loimottaa.
Perheen äiti ilta-ruoan laittaa, Sekä vallatonten poikien Rikkunehet housunpolvet paikkaa. Isä-ukko istuu miettien: Uutiseen jos ulttuu leivän aines, Ruunun rahat niistä saada vois; — Nousee, piipun täyttää, savu saines Huolet kaikki häätää, kantaa pois. —
Kellon kalke kuuluu tanhualta, Jalas ruskaa, hepo hirnahtaa; Kiireest' Anni nousee jakkaralta, Äiti akkunasta katsahtaa. Pirttihin nyt astuu nuori miesi, Tukka huurtehesta kimaltaa, Mutta poski punertaa kuin liesi. Veri lämmin suoniss' uhkuaa.
"Terve, tervetullut!" lausutahan Tulijalle, kättä annetaan, Mutt' ei Annin kättä omastahan Vieras irti laske ollenkaan, Annin viereen käypi istumahan, Kuiskaa: "kohta oot sa armas mun, Jo on mulla mitä tarvitahan, Vihille ma viedä saan jo sun."
Pankaa vielä, pankaa uuniin tulta! Takkatulen loiste, lämmin on Pohjan kirkkahin ja kallein kulta, Kansan kasvattaja verraton: Uskollisuus, miehuus, mainehemme Takkatulen luon' on kasvaneet, Siin' on ensin soinut kanteleemme, Suomen suuret laulut syntyneet.
Onnellisna säilyy Suomen kansa Jos se aina suosii, rakastaa, Perheen pyhää tulta, kotoansa Paikaks' armaimmaksi arvostaa; Vaan, jos kerran täällä jäähtyy liesi, Perheen pyhä piiri hajoaa, Silloin yksinänsä Luoja tiesi, Mitkä vaiheet Suomen kansa saa. —
Armas Suomenmaa.
Kun kevät kukkalaumallansa, Pois talven meiltä karkoittaa, Kun taivas kultaloistossansa Ja leuto päivä helottaa, Kun käki kuusissamme kukkuu Ja leivo luonnon iloittaa, Niin rinta riemuellen hehkuu Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!
On syyskin raitis Pohjolamme, Ja talvi luonnon kaunistaa, Kun lumi-kuuset kukkii maamme Ja pohja liehuin leimuaa; Ja vaikka kylmä raivoin riehuu Ja aallot kahleihinsa saa, Niin suonissamme veri kiehuu, Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!
Sa kansan olet kasvattanut Niin kestävän ja vakavan, Ett'ei oo sorretuksi saanut Sen kieltä valta vierahan; Pois poikas torjuu sortopaulan Ja vapauden valloittaa, Siis riemuellen näin mä laulan Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!
Ei maata mointa maailmassa, Ei löytyne niin suotuisaa, Miss' lempi niinkuin Pohjolassa Lumenkin loistoss' leimuaa; En lausua ma taida kielin, Kuin Pohjola mun lumoaa! Ma elää, kuolla aina mielin Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!
Vanha Matti ja nuori Matti.
Vanha Matti visapiipun täyttää, Kotinurkan-takaista hän käyttää, Sitte kädet polvill' istahtaapi, Savut paksut ilmaan puhaltaapi.
Nuori Matti tullutupakkata Tupruttaapi, paljo kalliimpata, Ahkerasti sitte liikkuu parta. Kun hän lukee Uutta Suometarta.
Vanha Matti tekee puusta auran, Kyntää pellon, kylvää ohran, kauran, Joskus viepi siihen havulantaa, Tyytyy, vaikka vähäkin se antaa.
Nuori Matti rauta-auran ostaa, Sillä niityt, nurmet ylös nostaa; Heinäks' kylvää vanhat peltonsakin, Aivan ällistyttää vanhan Matin.
Vanha Matti vielä lapsiansa Kouluttaapi työssä pellollansa; A:n kun tuntee, tuoll' on toimeen tultu, Lukemattakin on leiväss' oltu.
Nuori Matti kanssa naapureinsa Kansakoulun laitti lapsillensa, Kirjat, kartat heille vielä ostaa, Jotka kulut suuremmiksi nostaa. —
Vanha Matti kokouksiss' aina Vastalauseet laskee voimakkaina, Uudet verot näin hän tahtoo estää, Pelkää, ettei niitä voi hän kestää.
Jumalinen myös on vanha Matti, Käypi kirkoss' aivan ahkerasti, Vaan kun lehmä, hepo taudin saapi, Poppamiestä silloin kuulustaapi.
Nuori Matti ei niin hurskahalta Näytä, eikä varsin vakavalta; Mutt' ei myös hän usko vanhaan tapaan Haltioita eikä noitiakaan.
Vanha Matti selkä köyryllänsä Kumartaa, kun virkamiehiltänsä Ruti-ruotsalaiset kirjat saapi, Jotka komisarjus suomentaapi.
Nuori Matti tuosta nostaa melun, Sanomiinkin laittaa "panettelun", Jos ei virkamiehet mielellänsä Toimi hälle, hänen kielellänsä.
Vanha Matti kyllä aikanansa Kelpo miesi oli paikallansa, Vaan kun aika uusi yllättääpi, Rauhaan silloin vanha Matti jääpi.
Aurinko ja kuu.
Kun Luoja laati luomansa, Taivaan ja kaiken elon loi, Ne lemmestä sai alkunsa. Hän luoduilleen myös lemmen soi: Kaikillen, mitkä luotihin Loi Herra, kullan, kumppanin.
Sai Aatamikin Eevansa, Niin kaikki luotiin kaksittain, Merestä maa sai kultansa Ja tähdet loisti rinnakkain, Kuu kullakseen sai auringon, Joll' ompi loisto verraton.
Ne hetken aikaa eleli Niin armaast', onnellisesti, Aurinko kuulle hymyili Sulosti, uskollisesti. Vaan — kenpä tyytyy onneensa, Vaikk' ois se suurin mailmassa!
Aurinko erään' iltana Kun laskeusi levolle, Ja tähtijoukko ihana Nyt astui taivaslaelle, Niin kuu jo jätti kultansa, Yön vietti tähtein tanssissa.
Taas aurinko, kun aamulla Kohotti kauniit kasvonsa Hän huomasi nyt kauhulla Petoksen kurjan kultansa: Hän tuosta tuiki murehtui Ja kasvonsa noin punehtui.
Ja usein aina vieläkin Aurinko kasvons' armahat Kätkeepi pilvi-liepeihin Ja kyyneleensä vuotavat, Mutt' elons' ei oo onneton Kun sydän puhdas, lämmin on.
Vaan kuu nyt öillä yksinään Ja kalveana kasvoiltaan Murehtii, katuu töitähän Ja muille muistuttaapi vaan: "Näin yksin jääköön, vaaletkoon Ken rakkaallens' on uskoton."
Tuulet.
Tuulen suhistessa Synkeällä yöllä Aattelin ma tuota Murheisella miellä: Miksi Luoja loikin, Hänet tänne toikin Kulkemahan aina Ilman tiellä? —
Vastauksen tuohon Tuuli mulle tuiskaa: "Yöt ja päivät tulee Jumalata muistaa; Yö kun luopi rauhaa, Silloin tuuli pauhaa, Elost' ihmisille Näin hän kuiskaa."
Vielä tuuli mulle Muuta julisteli, Neljän tuuli-veljen Vaiheet kertoeli: Kuinka Luoja kaikki Paikallensa laitti, lloss' elämähän Asetteli.
Yhdelle hän puhui: "Koissa sulle paikan Asunnoksi aivan Armahaksi laitan, Kullaks' sulle uskon Armaan Aamuruskon, Avaan ihanimman Onni-aitan."
Toiselle hän lausui: "Siellä saat sa olla, Miss' on valta-istuin Itsell' auringolla, Miss' ei kasvikunta Kanna koskaan lunta. Sieltä saat sa suven Puhallella."
Kolmannelle taasen Luoja lausueli: "Päivän lasku-mailla Aina asuskele; Sieltä ihmisille Töistä vaipuville Uni-virsi vieno Laulaele!"
Viel' on viimeiseksi Paikatonna yksi; Pohjolaan hän kauvas Tuli määrätyksi; Jään, ja lumen kylmän, Pimentolan jylhän — Luoja hänet vaati Vartiaksi.
Näin oli omituisen Kukin saanut sijan; Vaan he myöskin saivat Ihmislasten vian: Tyytymättömyyttä, Inhaa ikävyyttä Tunsivatkin tuulet Aivan pian.
Luojan määräykset, Armahansa lempi Heiltä unehtuivat, Himollinen henki Levotonna leyhkyi Sijaltansa syöksyi, Vankkana vaan oli Pohjan henki.
Niin he öisilläkin Lähdit kulkemahan Paikkaa parempata Muka, katsomahan; Vaan kun Herra armas Moisen elon arvas Näin hän silloin loihe Lausumahan:
"Kosk' ei lause Luojan, Eikä koti hellä Teitä uskollisna Voinut pysytellä, Niinpä kulkekaatte, Riehuin pauhatkaatte Öin ja päivin, maalla Ja merellä."
"Kun te myrskysäillä Mailmaa kauhutatte, Niin te ihmisille Sillä muistutatte Kuink' on palkka kurjan Teillä, jotka hurjan Mielen ajelulle Antautte."
"Vaan sä, Pohjan henki, Sull on sydän jalo, Vaik' on asuntosi Jäinen, synkkä salo; Uskollisuus lämmin Leimuu väkevämmin Rinnassass' kuin kuuma Päivänpalo."
"Siis sa rauhas asu, Pohjolata lemmi! Pohjan armahille Asukkaille hengi Kestäväisyys, kunto, Totuus, puhdas tunto. — Ken ne hylkää, sitä Älä hemmi." —
Nytpä, huomannette Miksi taukoaapi Pohjatuuli aina Yö kun maalle saapi: Luokse armahansa Päivän puuhistansa Aina illan tullen Kiiruhtaapi.
Autuaana aivan Lumimajassansa Yön hän armastelee Kultasensa kanssa: Heidän lemmestänsä Syttyy säihkyhynsä Taivahalle jalo Pohjanpalo.
* * *
Armaat Suomen lapset! Onhan Pohjatuuli Meidät tuuditellut, Kasvatellut juuri: Olkoon meissä voima Valon vartijoina Seista Pohjolassa Niinkuin muuri!
Suomen maasta kerran Koittakohon muille Kirkas hengen valo Kaukaisille maille! Suomen sulo kieli, Suomen runo-mieli Loistakoon kuin meille Pohjanpalo!
Totti.
[Kansan mukaan. Muinaisjäännöksiä Ulvilan kihlakunnassa. Suomen Tiede-Seuran Bidrag till känned. af Finlauds natur och Folk. XXXIII.]
Uljas urho oli Totti, Sodassa hän muurit murti, Mutta myöskin kansaa sorti, Hien, väen siltä otti.
Urhotöiden palkinnoksi Paljo kuninkaalta maita Lahjaks' sai tuo Totti saita, Linnat suuret asunnoksi.
Kurjuudessa, köyhyydessä Elää Tott'in alammaiset, Orjan' ovat miehet, naiset, Työtä tehden nöyryydessä.
Sorrettuna turvaa kansa Auttajahan ainoahan, Turvaa taivon Jumalahan, Häntä etsii vaivassansa.
Kun on päässä päivän helle, Hirttä viepi vaimot, lapset, Niistä rakentaapi miehet Herranhuoneen Irjanteelle.
[Irjanne on kylä, Eurajoen pitäjässä, jossa Tott'in maat olivat. Irjanteella on vielä pieni puu-kirkko.]
Vaan kun huomas hurja Totti, Että ahkerasti kansa Rukoileepi kirkossansa, Pois hän tuonkin turvan otti:
Syksyn saapuessa kerran Kirkon täytti oljillansa, Herranhuoneen heinillänsä, Herjaten näin nimen Herran.
Mutta silloin kosto koitti, Tuli makso mahtavalta, Palkka pantiin taivahalta: Herrain Herra Tott'in voitti.
Henget hänet aina yöllä Kirkkoon häväistyhyn heitti, Onnettoman olkiin peitti; Siin' on Totti tuskan työllä.
Päästäksensä pälkähästä Herranhuoneen tyhjäs Totti, Oljet, heinät poies otti, Mutta vähä apu tästä.
Joutuu tuosta kesä toinen, Korttakaan ei kasva noissa Tott'in vilja-vainioissa, Niin on kosto suurenmoinen.
Itse Totti taudin saapi, Kansan vaivat tuon on tuonut: Kansan hiki, jot' on juonut, Pahoin hänet paisuttaapi.
Lainehittain lasketahan Vettä reivin ruumihista Varsin paljo paisuneesta, Vaan ei parantajaa pahan.
Vihdoin kuolo kurjan otti. Asunnoksi antoi haudan; Sorretuille saatti rauhan; Vihattuna vaipui Totti.
Hautahan nyt hankitahan Reivin ruumis raskas, suuri, Jota vetämähän juuri Härät, hevot tarvitahan.
Kalmamaa kun lähestyypi, Purskahtaapi veritulva Ruumihista varsin julma. Jota kaikki hämmästyypi.
Täst' on vielä muisto musta Kirkon luona "Verikivi", Jolle verivirta kävi Ruumihista runnellusta. —
Maahan siunattuun ei tullut Veri, koottu katkeroista Kansan hikipisaroista. — Näin on kansa kertoellut.
Morsiusvuori.
[Kansan mukaan. Morsiusvuori on jyrkkä kallio meren salmen rannalla noin 1/4 virstaa Naantalin kaupungista Turkuun päin. Kauneuslähde, jonka vedellä luultiin olevan ihmeitä tekevä voima, on Naantalin kaupungin lähellä. K:so "Kiinteitä muin. jäännöksiä Maskun kihlakunnassa."]
Luostari-kirkon torniss' korkeassa Kellot ne kumeasti kajahtaa, Purressa uudessa ja uhkeassa Morsiusseura kirkkoon kiiruhtaa.
Suottapa purjehet on pullollansa, Suottapa suovat kellot kaikuaan: Vihkimä-alttarille konsanansa Ei tämä morsiusseura saavukaan.
Tuuli se vielä suruisasti kuiskaa, Vieläpä lainehitten laulelo Kertoa meille murehella muistaa, Kuink' oli kolkko kahden kohtalo.
Walpuri oli impi ihanainen, Mutt' oli köyhä, halpa arvoltaan; Kellänä katse ei niin lumoovainen, Ykskähän ei niin kaunis kasvoiltaan.
Kuink' ol' luonto neidon halvan suonut Kauneuden niin suuren saavuttaa? Kauneuslähteen lumo on sen luonut, — Niinpä se tietää kansa ilmoittaa.
Tuuhean lehdon liepeell' lumovainen Kauneuslähteen silmä pulppuaa, Kenpä sen vettä taiten käyttää vainen, Siitä hän ihme ihanuuden saa.
Siitä on ennen nunnat pyhät juoneet, Siin' ovat kostutelleet kasvojaan, Sillä he ihmeellisen lumon luoneet Lähtehen veelle ovat, voimakkaan.
Kauneuslähteen luona istuskeli Walpuri impi usein, aikojaan, Lähtehen silmää tyyntä katsasteli, Lauleli äänin vienoin laulujaan.
Antero, nuori urho linnassansa Uhkeass', lähimailla asustaa, Hänpä se metsämailla kulkeissansa Walpuri immen täällä nähdä saa.
Rientävi riemussansa immen luoksi Huutaen: "suonet mulle suutelon!" Walpuri silloin kiiruhusti juoksi Huipulle jyrkän Rantakallion.
Antero sinne jäljes kiiruhtaapi, Tahtoen immen kauniin saavuttaa, Hältäpä silloin korvapuustin saapi, Että hän ällistyy ja — seisahtaa.
Luostari-kammionsa akkunasta Tutkiva munkki tämän nähdä saa, Parta sen harmaa heiluu nauramasta; Voipihan myöskin munkki naurahtaa.
Antero urho tottunut on kyllä Linnoja vahvojakin voittamaan, Eikä hän heitä ensi rynnäköllä Piiritystointaan tyhjään raukeemaan.
Rakkaus, tulinen ja polttavainen Syttynyt ompi hänen rinnassaan, Walpuri impi kaunis, lumovainen Anteron vallannut on kokonaan.
Niinkuni kipunainen hehkullansa Kuivahan käyden leimun virittää, Niinpä se miehen lempi voimallansa Neidossa voipi lemmen sytyttää.
Tuntehet uudet, oudot, voimakkaina Walpurin mielen myöskin valloittaa: Antero-urhoaan hän muistaa aina, Pelkävi, suosii, vihaa, — rakastaa.
Jyrkällä Rantakalliolla impi Istuvi taasen, vettä tuijottaa Antero urho tuulta notkeampi Walpurin luokse sinne kapsahtaa.
Laskevi polvilleen ja tuntehensa Polttavat tunnustaa hän immellen, Pyytävi, vaatii häntä omaksensa, Vannoen hälle lemmen ijäisen.
"Säätyni halpa on ja koto köyhä", Vastasi Walpur' impi suruissaan, "Lempesi vaan on hetken tunne löyhä, Taikkapa se petost' ompi kokonaan." —
"Rakkaus, joka etsii rikkautta, Taikkapa ylhäisyyttä tavoittaa. Rakkaus sellainen on viekkautta, Muotoa pettäväistä verhoaa."
"Oikea rakkaus ei sukujuurta Katsele, eikä toivo kunniaa, Eikä se vaadi rikkautta suurta, Ihmistä yksin vaan se rakastaa."
"Nouskohon miesi itse voimallansa Arvohon, rikkauteen ja kunniaan; Kenpä ne keinottelee vaimollansa, Lempi on hällä leikkikalu vaan."
"Kuntoa, voimaa jos vaan ompi mulla Töilläni nousta onneen, kuuluhun, Arvoa, rikkautt' on myöskin sulla, Jos olet liittynyt sa minuhun." —
Tuntehen hurmaavaisen valtaamana Walpuri vaipuu armaans' sylihin, Uinuen siinä, yhtyy polttavana Anteron huulet immen huulihin. —
Luostari-kammionsa akkunasta Tutkiva munkki tämän huomajaa, Rinta sen riehuu tunteest' ihanasta; Voipihan myöskin munkki rakastaa. —
Uinailustahan taasen, ihanasta Walpuri hämmästyksin kavahtaa: "Oi mua hullua, pettynyttä lasta, Et sinä voi mua aina rakastaa!"
Antero silloin vannoi kautta Herran, Walpuri myöskin yhtyi valahan: "Jos sinut hylkään, toiseen liityn kerran Syösköhön vuori tää mun surmahan."
Antero sitte sotatanterille Matkasi kohta kauvas kotoaan: Kaiho ja kaipuu jäi nyt Walpurille, Itkien vuotti vuodet sulhoaan.
Vierivi vuodet, pitkät vaiheinensa, Antero kaukomailta tullut ei, Walpuri kuolleen luuli sulhasensa, Luuli jo että Tuoni hänet vei.
Niin tuli loistoinensa Turun saksa Kihloja Walpurille tarjoillen, Walpuri valojaan ei muistaa jaksa, — Vastahan otti kihlat tullehen.
Häitä jo valmistellaan loistavia; Walpuri kuulu kauneudeltaan, Sulholla tavaroita kallihia, Onni ja loisto heitä vartoo vaan.
Häihinpä, vieras joukkoon ratsastaapi Ritari uljas, umpi-kypärin, Morsianta hän tarkoin katsahtaapi, Synkkänä kulkee raskain askelin.
Morsiusseura merellen jo ehti, Kulkien kirkkoon kuuluun vihillen; Ritari myöskin ratsain poies lähti, Rientäen Rantavuoren huipullen.
Täällä hän riisui sotavarustukset, Taivasta koht' on kädet nostetut: "Muistatko, suuri Luoja lupaukset? Muistanet valat tässä vannotut!" —
Temppelin torniss' uppo uljahassa Kellot ne kumeasti kajahtaa, Purressa uudessa ja uhkeassa Morsiusseura kirkkoon kiiruhtaa.
Mutta, nyt pilvet taivaan mustentaapi, Raivona alkaa aallot kuohumaan, Morsiusseura pelvoin kiiruhtaapi Suojahan Rantavuoren purrellaan.
Ukkonen paukahtaa ja taivas aukee, Kirkkaus huikaavainen leimahtaa, Kallion kyljest' irti paasi laukee, Morsiusparin paikall' upottaa.
Luostarin akkunasta katsoissansa Kauhean turman huomas' munkkikin, Hän teki ristinmerkit rintahansa, Lausuvi myöskin Paternosterinkin.
Morsiusvuoren alle aaltoon kuoli Walpuri, kuulu kauneudeltaan, Antero urho luostarissa huoli Kaivaten kadonnutta armastaan.
Aarno ja Aino.
Aallot aivan levotonna Järven rantaa huuhteli, Siinä kera kultasensa Kaunis Aarno asteli; Kaunis oli katsehensa, Mutta heidän rinnassansa Sydän sykki levotonna.
"Oi, mun armas Aarnoseni! Oi, en voi ma milloinkaan Sulle omaksi ma tulla, — Verhonan' on ryysyt vaan. Kihlasormust' ei oo mulla Sulle antaa, eikä sulla Mulle, armas Aarnoseni."
"Hylkäs sun jo sukus suuri. Ylön antoi kokonaan, Kun se kuuli, että toisit Vaimokses' mun raukan vaan: Vielä mieles' muuttaa voisit, Ikäs' onnetonna oisit, Kun sun hylkäs sukus suuri."
"Kuules, armas Ainoseni, Paikan tiedän rauhaisen, Jossa häämme viettää saamme, Kodin saamme turvaisen; Sinne, sinne astukaamme, Häät ja koto laittakaamme Kohta, armas Ainoseni!"
"Siellä meill' on rikkautta, — Uudet vihkivaattehet Saat sa ylles kohta siellä, Sormuksetkin kultaiset; Siell' ei heimon' ole tiellä, Eikä tarvitse sun niellä Ylönkatseen karvautta."
Saivat rantakalliolle, Jota aallot vahtopäät Roiskuttavat raivossansa. "Aino, Aino, tokko näät! Kuinka tuolla iloissansa Valkeoita vaippojansa Ahdin immet tarjoo sulle."
"Katsos, kuinka kaunihisti Ahdin aarteet välkähtää! Kuules, kuules kuinka meitä Vellon joukko tervehtää! Hyvästit jo maalle heitä! Wellamoinen meidät peitä Vaipallasi kaunihisti!" —
"Kauhistus mun murtaa, Aarno, Herra taivaan auttakaan! Näinkö tahdot meidät syöstä Kadotukseen kauheaan? Elämäämme älä ryöstä, Meidät säästä synnin yöstä Kauheasta, armas Aarno!"
"Haa, nyt tunnen sydämesi! Noinko on se arvoton? Lempeäni kallihimpi Sulle herja henkes' on. — Oi, sa armas Ahdin impi! Sun on kenties kestävämpi Lempesi ja sydämesi."
"Syöksyn sinun sylihisi, Neito vieno Wellamon, Näin sun säästän, päästän Aino, Elämään ja ilohon. Ahdin impi mull' on vaimo, Jot' ei riistä riita, vaino, Kohta syöksyn sylihisi." —
"Ei, en laske sulhoani Toisen syliin milloinkaan! Armast' ompi mulle kuolla, Kun sun kanssas kuolla saan. Riennä siis jo, tahdon tuolla Haudan kolkon tuolla puolla Syleillä mä sulhoani!"
"Oi, nyt tunnen lempes oivan, Aarre on se verraton! Pois jo tästä joutukaamme Elämään ja taistohon! Laaja ompi armas maamme, Kyllä siinä sijan saamme; Lempi meille antaa voiman."
Lapsuuden muisto.
Kun kuljen koti-kankaitain Ja astun synty-paikoillain. Niin luonto kaikki kasvineen Ja lehdon linnut lauluineen Ne mua tervehtii.
Tuo mätäs pieni, nukkapää, Tuo kivi huutaa: etkö nää! Mä olin ennen pöytänäs Ja lehto leikkikenttänäs Sun poika-päivinäs.
Ja koivut, lepät lehdikon Ne kuiskaa: kas jo tullut on Tuo armas kasvikmnppali, Hän seurassamme soitteli Suloiset suvensa.
Ja lahden laine läikähtää, Niin iloisesti hymähtää: No, tullos vanha tuttavain Ja loiski, läiski helmassani, Niinkuin sa ennen teit!
Ja puro se huutaa pulputtaa: Voit vielä myllyt rakentaa, Mä niitä väännän ahkeraan, Kun kohdata sun taasen saan, Sa, armas ystävä!
On hellä mieli mullakin Kun näitä katson, tervehdin, Kun mennyt aika armas näin On iloinensa edessäin Ja sulo-muistoineen.
Se aika oli armainen, Ma laulelin kuin leivonen; Ei ollut huolet seurassa, Kun vaan ol' leipää kontissa Ja lähde lehdossa.
Niin kevyt sydän sykkäili Ja mieli raitis liiteli, Kuin perho puhdas ilmassa; — Niin — miks'ei oisi muistissa Ne aiat armahat!
Erästä Suomenkielistä alkeis-opistoa avattaessa.
Syyskuun 1 p. 1879.
I.
Luojan armaan antimia Maanmies ahtaa aittahansa, Hedelmiä kallihia Kokoo, korjaa pelloltansa.
Ilo säihkyy silmistänsä, Riemusasti sykkää sydän. Kansa kaikk' on mielissänsä: Herra antoi sadon hyvän.
Toista taasen kylvetähän, Hyvin muokatahan multa. Siemen siihen peitetähän. Uusi kasvaa viljakulta.
Luojan armaan antimia Nauttimaan on kansa luotu, Luonnon suuren aartehia Iloks' ihmisille suotu. —
"Syö nyt, juo nyt Suomen miesi, Nuku sitte tiedotonna! Sull' on pirtti, lämmin liesi, Ole muusta huoletonna!"
Näinhän sulle kuiskaellut "Ystäväis", on ahkerasti; — Vaan etp' enää uinahdellut, Toimeen tartuit pontevasti.
Toimeen tartuit, kasvattamaan Viljaa kaikkein kallihinta, Tiedonpuuta istuttamaan, Hengen kukkaa kaunihinta.
Huomasit ett' arvotonna Tiedott' ompi riista, kulta, Kolkko elo valotonna, Jota kadehdittiin sulta.
Riemustapa sydän sykkii Tällä kylvöpellollamme. Innollisna suonet tykkii Kun on voitto puolellamme.
Kasva tässä kaunis touko Kunniaksi Suomen sulon! Riennä pois sa musta kouko, Joka kansalt' estit valon!
II.
Veno pieni lasketahan lainehille, Siin' on pientä seuraa, kallist' omaisille, Joiden onnentoivotukset hartahasti Lähtijöitä seuraa matkan päähän asti.
Perään istuu miesi, mela kätehensä, Soutamahan toiset, hänen etehensä, Aallot telmii, hyrskii, paljo kuorma painaa, Paljo, tarvitahan soutaessa voimaa.
Tie on pitkä, sill' on salakarejakin, Tyyntä, tuulta saatte, joskus sadettakin; Hämäräkin teidät usein yllättääpi, Epäilyksen vesihiisi peljättääpi.
Voima vankka tarvitahan soutajissa, Ahkeruus ja into purres' istujissa, Perämiehen ansioksi arvatahan Kunnolla kun matkan päähän saavutahan.
Mutta vankkaa varustettu matkallanne Evästä ja virvokett' on vakkahanne: Se on Suomen kansan voimaa, ystävyyttä, Siitä nauttikaatte voimaa, kestävyyttä.
Minne matkan suunta, siit' ei myöskään huolta, Vastahanne johtotähti tuikkaa tuolta: Siihen satamaan se teidät johdattaapi, Josta Suomen kansa valistuksen saapi.
Teitä Suomen kansa seuraa silmillänsä, Matkakustannukset maksaa hiellänsä; Muistakaa te työllä uutteralla aina Maksaa kansallenne tämä kallis laina!
Onnella jos vihdoin saatte satamahan. Mahtavasti matkavaivat palkitahan: Kunnioitus teille kansaltanne kaikuu. Jos vaan teistä kerran kelpomiehet paisuu.
III.
Vahvisti vankin patsahin Muinainen Hellaan kansa Kaunisti templit, huoneetkin, Joiss' iki-oppejansa Jakoivat kuulut viisahat, Nuo aatteen miehet mahtavat.
Patsasta neljä kohottaa Nyt myöskin Suomen kansa, Tueksi vahvaks' asettaa Ne pyhään linnahansa. Mi vahvan varjeluksen suo Ja kansallisen valon luo.
Ne patsahat, ne kohoaa Hetkellä tällä juuri, Niist' yhden nosti Turunmaa, Kaks' Karjalamme suuri, Ja yhden Satakunta loi Lahjansa runsaat sille soi. —
[Edellämainittuna päivänä avattiin neljä vapaaehtoisilla varoilla kannatettavaa Suomenkielistä alkeis-opistoa: Wiipurissa, Lappeenrannassa, Turussa ja Porissa.]
Tokk' ootte miehet huomannut, Te, päässä valtapöydän, Ett' innostus on vallannut Tään kansan, köyhän, nöyrän! Se esteet tieltään raivajaa, Ken voi sen voimaa vastustaa?
Ja ken nyt enää epäilee Suomemme vastaisuutta; Jo kirkas toivo valaisee Sen tietä, aikaa uutta. Kun vankan valon tielle näin Astuvi nuoret rivittäin.
Vaan, turhaan valvoo vartijat Ja turhaan rakennetaan, Jos turva kaikkivaltias Vaan poies unhotetaan; Siis: Herra meitä auttakoon. Niin, Herra työmme siunatkoon!
Johan Wilhelm Snellman'in 76:na syntymäpäivänä 12.5.1881.
Hanget haihtuu, kinos katoo, sulaa jänkät järven jäät. Lehti puhkee, nurmikosta nousee kukat kultapäät. Luonnon lauluparvet saapuu, kohta rastas rallattaa, Kaikki tointuu, kaikki elpyy, armas, kaunis taas on maa.
Pimentolan pitkät yöt jo kirkkahiksi valkenee, Pilvet paksut taivahalta lämmin leyhkä ajelee: Selkeänä, lämpimänä, armas päiväntähti saa. Valaa maalle valoansa, talven vallan karkoittaa. —
Hanget, jäät jo sulanut on hengen tanterilta myös, Valistuksen vainiolla koko Suomi ryskää työs: Kansallisen sivistyksen valo valtaa voimallaan Mielet ennen eksynehet, ennen pimitetyn maan. —
Mutta, — ken on herättänyt kansan ennen uinuvan? Ken on pilvet hajottanut, jotka äsken mustahan Varjoon peitti Suomen kielen, kansan hengen kahlehti, — Kenpä epäilyksen hanget sydämmistä sulatti? —
Mies sen teki, — suuri miesi, jonka kunniaksi nyt Kiitollisna Suomen kansa juhlimaan on yhtynyt; Jonka harmaantuneet hapset suomalainen innossaan, Rientää riemutuntehin nyt kunnialla kruunaamaan.
Niinkuin muinen Wäinämöinen luonnon loihti laulullaan, Niinpä suuri Snellman'imme pontevalla sanallaan, Mielet untunehet uuteen intohonsa virkisti, Suomen kieltä, Suomen kansaa lempimähän opetti.
Katso! kuinka kade Louhi kallioilla, kareilla Koitti suuren Saiman aallot vangita ja sorrella: Vankat hankki harjantehet vankiansa vahtimaan, Luuletellen: sielt' et pääse vapahaksi konsanaan.
Mutta silloin voimakasna Saiman rinta riehahti: Syrjään syöksyi salvat, auki kalliotkin kimmahti, Uran uursi uljahasti: tie on auki avara, Mahtavasti voitonvirttä laulaa kuulu Imatra. —
Niinpä Snellman'inki "Saima" estein monin kahlittiin, Jalot aatteet turpehesen tukahduttaa aiottiin, Mutta, mikä valta voisi maailmassa vastustaa Neroa ja oikeutta, kun ne ryntää, ponnistaa!
Mahtavasti "Saiman" sanat syöksyi yli sulkujen, Imatrana kuohumahan veren saatti tuhanten: Järkähytti vanhat voimat; Suomen kielen sorrostaan Kutsui luomaan valistusta, arvohonsa astumaan.
Tässä totta tarvittihin into, kunto, kestävyys, Tukena ei ollut vielä kansan voima, ystävyys, Usein nousi sarjat sankat, laati vankat vastukset, Mutta murrettu on monet, murretaan myös vastaiset.
Niinpä Snellman nerollansa hiihti ladun lavean, Jota astuin armas Suomi entää onnen, kunnian. — Vielä vanhuksena voimin uusin tarttuu tapparaan, Ankarana tieltä liiat kasvannaiset karsimaan.
Suuri mies! sun aattehesi Suomen kansan jalostaa, Jalo henkes' voimallansa aattehemme kohottaa Kestävänä, uskollisna eestä kansan, kielen, maan, Eestä valon, vapauden, uutterana raatamaan!
Ja ne syvät syntysanat "Saiman" ilmi kantamat, Kaikuvat niin kauvan kuni Saiman aallot loiskivat. Kallihina Suomen kansan rinnas iki-aikoihin Elää nimi "herättäjän" Johan Wilhelm Snellman'in!
Suomal. Kirjallisuuden Seuran 50:nä vuosipäivänä.
Siunattu se aate aina olkoon, Joka, niinkuin taivahasta tullen, Iski mielihin ja lausui: tulkoon Armas Suomen kansa myöskin sullen Kirjat kielelläsi luettavat, Laulut omin äänin laulettavat, Sortumaan ei sovi kieli moinen, Jolla kerran lauloi Wäinämöinen.
Aattehesta paisui miesi oiva, Kasvoi hoitain hyväin holhojainsa, Verraton on ollut into, voima Hengen vainiolla raataissansa, — Päätä viel' ei peitä harmaat hapset Kuitenkin nyt kaikki Suomen lapset Seppelettä hälle solmiavat, Syntypäivän riemuin juhlistavat.
"KuItala", sen ensimäinen lapsi Nimellään jo merkillinen enne, Että perhe kasvaa Kultalaksi, Valon Kultalaksi kansallemme, Että vyötteleepi kultavöihin Kielen kauniin, joka iki-öihin Unhottua oli, hoitamatta Opin, tiedon tielle auttamatta.
Vielä aarteet kultaa kallihimmat Kaivoi, kansan sydämehen mennen, Sieltä loihti ilmi ihanimmat Laulut sankareista, laulut lemmen, Sananlaskut, sadut, arvoitukset, Näillä aukaisten ne umpi-ukset, Joiden kautta Suomenkieli julki Ansaittuhun arvohonsa kulki.
Jos nyt vaikka sortuis Suomen kansa, Vaikka vaipuis kohtaloiden alle, Iäti se eläis lauluissansa, Iäti ne kertois maailmalle: Kerran eli kansa Pohjanmailla; Joka lauluillansa mahdikkailla Mainehensa maailmalle soitti, Vaan — sen kohtaloiden kovuus voitti.
Elias Lönnrotin täyttäessä 80 vuotta.
(Kuopiossa Huhtik. 9 p. 1882.)
Raikui kannel muinen meillä "Vanha Wäinämö" kun soitti, Kun hän snlosäveleillä Luonnon lumos, mielet voitti; Kuus oli Suomen soittimessa Kultakieltä kantelessa, Kukin eri säveltä Kaikui kansan hengestä.
Mutta sitte oudot tuulet Rannoillemme puhalteli, Sulki suuret lauluhuulet, Virret vanhat viskoeli: Sorti sointumahan soille, Kantoi kauvas salomaille; Siellä vanha kannel myös Piilopirtin pienen löys'.
Kauvan oli kannel tuolla Piilossansa pitkät aiat, Moni ehti laulu kuolla, Monet muuttui vanhat tai'at: Joskus kuitenkin kajahti Soinnut saloilta solahti, Moni nuolle nauroi vaan, Toiset viihtyi kuulemaan.
Nousi mökkisestä miesi, Kuuli kaukaa soinnut somat, Hänpä tajus, hän se tiesi; Nuo on äänet Suomen omat. Astui tuosta ääntä kohti, Jonne sydän lämmin johti, Sieltä aarteet ilmi toi, Joista Suomen soiton loi.
Tämän aarteen nostajiksi, Eip' ois mahdolliset olleet Miehet, jotk'ei tuttaviksi Kansan tunteiden oo tulleet, Joit' on vierain kasvateltu, Kultakehdoiss' keikuteltu, Sellainen ei konsaan tie Kansan sydämehen vie.
Tämän työn vaan taisi tehdä Suuri Lönnrotimme yksin, Kansan sydämehen nähdä Vaan hän, joka käsityksin Kansan kanssa lauleskeli, Tuohikkaissa astuskeli, Sai niin kansan tuttunaan Laulujansa laulamaan.
* * *
Katsopa kuinka mestari oiva Kannelta uudeksi loihtii ja laittaa: Kohta se kielin seitsemin soiva Kieltämme kietovat paulat jo taittaa. Kalevalaulut kieli on vahvin, Jok' on jo tuottanut maallemme mahdin, Kansamme mainehen kauas se soitti, Kätköistään "tuli, näki ja voitti." Kanteletarpa toinen on kieli, Suloa, lempeä hehkuen laulaa, Joskuspa myöskin auvoinen mieli Soittaen sillä huolia huokaa. — Mestari viel' asuhunsa vyöttyy, Korpien kätköstä tuomahan syöksyy Myös Sananlaskut ja Arvoitukset, Näistäpä uutta kieltä hän kaksi Soittohon suoritti sointuvaksi. Sitte hän kielen kaunihin liitti, Virsin vienoisin Herraa kiitti. — Vielä ei kantele seitsemin soiva, Mutt' eipä murru mestarin voima: Kielemme arvokkaat sanasarjat Yhtehen sai kuni kultaiset marjat, Niin Sanakirjan rikkahan, suuren Kieleksi kiersi hän kantelon uuden; Vihdoinpa kielen tenhoa soivan Loihtumalaulut, — velhojen voiman — Kätköistään iki-ankarat poimi, Kaiken tään teki Lönnrotin toimi. — Niinpä on kantele valmis nyt aivan. Millä me maksamme mestarin vaivan?
* * *
Kaikuu taasen kannel meillä. Seitsenkielisenä soipi; Suomi, kohtaloides teillä Tää sun ohjas olla voipi. Katso, suuri Suomen suku! Tämä sulle "pyhä luku" Kallis tuki turva on, Voi sun viedä voittohon!
Kurja oisi Suomen kansa Jos ei aineksilla näillä Kieltään saisi arvohonsa Astumahan valtateillä. Näissä Suomi, sulla ovat Perukirjat verrattomat, Joit' ei mikään valta saa Sortaa, eikä kukistaa.
Kuopion kaupungin satavuotis-juhlassa 10.9.1882.
[Suomalaisessa teaatterissa lausui neiti K. Avellan.]
I.
Nousee niemekkeeltä savu sankka, Liekki liehuin roivioita syö. Onko taasen maassa sota rankka? — Ei, nyt täss' on huima kasken työ. Uutterana tässä korvenpoika Tuhkaan valaa hikikarpaloita, Siemenen hän siihen sitten lyö.
Kas, jo kasvaa vilja notkuvainen, Ihanasti pelto kellertää Leikkiellen kanssa rannan laineen. — Halla Pohjolasta peljättää, Mutta aallost' Ahti nostaa päätä Häätämähän hyisen Pohjan jäätä; Täytelääksi varttuu tähkäpää.
Pirtti pieni pellon penkerelle Ihmis-asunnoksi kohoaa; Ilmestyypi lauma laitumelle, Paimentorvi korven kai'uttaa. Lahden vettä viiltää ruuhellansa Miesi, laskee, nostaa verkkojansa; Lapset rannikolla rallattaa.
Aiatarpa valpas tämän huomaa, Luokse luontelihe lausuen: "Täs'pä tannert' ompi Luojan luomaa Asemaksi ihmisrientojen. Aavat aallot, salmet tässä hohtaa, Jotka avaralta voivat johtaa Korven kansan näille rannoillen."
"Iki-kaski tässä kasvakohon Hengen viljojakin kantaen! Tähän kirkot, koulut kohotkohon Valistusta maalle antaen! Kauas tästä siirry korpi musta. Väisty ihmisvoiman ponnistusta! Nöyrry auttajaksi ihmisen!" —
Näin se lausui Aiatar, ei suotta, Kaikki voimat häntä tottelee; Työtä johti tässä sata vuotta, Siitäpä nyt kansa riemuitsee, Ett' on työ ja vaiva siunattuna, Hedelmän on kauniin kantanunna Kaski kallahalla Kallaveen.
II.
Kaunis, armas on syntymä-seutusi sulla, Kaupunki rannall' uljahan Kallaveen! Viehkeät on, kuni immellä on valitulla, Rintasi, kaulasi kallihit kaunisteet. Missä niin nousevi kukkulat korkeat, jalot, Missäpä mieluimmat ovat vaarat ja salot, Kuin ovat kaltailla kaunihin Kallaveen!
Vetten liepehet hohtohopeisena vyönä Helmaas kirjailee sata saarineen, Välkkyen niinkuni Pohjolan selvänä yönä Tähtöset taivon kannella tuikkaelee; Joskuspa taasen ne yltyvät tanssihin tuimaan, Yhtyen tuulten ja metsien lauluhun huimaan, Luonnon ankaran ääniä kai'uttain.
Katsopa! Puijo kuin puhdasna päätähän nostaa Korkeuteen yhä selvään katsellen; Aina sen uhkeat rintehet raitisna hohtaa Virvoitust' yhä ilmaan henkäillen. Ah, jos ihmismieli sen vertainen oisi, Ain' ylevyytehen toivoa, pyrkiä voisi, Niinpä se rauhan ja lemmen maahan lois!
Kaunis, raitis on syntymä-seutusi sulla Kaupunki rannalla kaunihin Kallaveen! Tahdo sa kilvaten sille vertana olla, Ain' elos riennot ohjata oikeuteen! Eihän tok' epäkelvoksi vaipua saata Kansa, joll' onni on raataa tällaista maata! Kaunihin vaativi kauneus rinnalleen. —
Jos, Savon armahan syän, sinä sykkiä voisit, Vaan jalotoimihin, tietohon, puhtauteen, Silloin sa astenna Suomen kunnian oisit, Tähtenä vilkkuisit polo-Pohjolan myös. Silloin astuissas satavuosien tietä, Et eloas epäkelpona, kurjana vietä, Vaan jalon tahdon täytät Taivaisen.
Kuopion juna.
[Lausuttu Kuopiolaistren rautatiejuhlassa Huhtikuun 16 p:nä 1885.]
(Junan vihellys.) "Kaipiainen!" Joill' on matka Kuopioon, Kohta junaa muuttakoon!
(Kellon soitto, asemapäällikön ja junan vihellys ja sitte junan kulkua matkiva rautatiemarssi.)
Höyryhepo raskahasti Ähkää, puhkaa vaikeasti: Raskas onpi kuorma tässä Kuopiohon menemässä. Tavarata kaikenlaista Omasta ja muista maista: Kahvia ja sokeria, Viiniä ja konjakkia, Pippurit ja öljyt, maalit, Kaunihit myös silkkisaalit: Tampereelt' on palttinata, Oulun nahkaa tanakkata, Tervakosken paperia, Bruna-prima sikaria, Tammisaaren sormikkaita, Silliä ja silakoita Aivan ahdinkohon asti Tukittu on juna-lasti. — Siin on miestä sekä naista: Sotilaita, kauppiaita, Neito-ylioppilaita, Kyntäjiä ja mestareita, Taitureita, teikareita; Siin' on miestä Pietarista, Wienistä ja Parisista, "Ruuvi-herrat" saksalaiset, Meijeristit tanskalaiset; Kaikki nämä matkaa vaan Kuopiohon kuuluisaan; (Juuan vihellys.) "Sant Mickel, tiie minuut!"
(Kellon soitto, vihellys ja sitte Mikkelin pataljonan marssi.)
Toinen juna Pieksämäellä Tulee vastahamme tiellä: Siinäkös on tavaroita! Katsokaatte! voita, voita! Yksi, kaksi, — — kaksitoista, Vaunullista täynn' on voista, Savon voista kuuluisasta, Primasta ja sekundasta, Siin' on herkut Helsingille, Pietarille, Lontonille; Lihasta on monet vaunut Kukkuraisen kuorman saanut, Tali taas ja metsänriista, Nahka, vuolukivet, pihka, Tulitikut, olut, kalkit, Tupakat ja honkapalkit Monta vaunullista täyttää, Oikein hirveältä näyttää! Kuopiopa nämä kaikki Mailman markkinoille laitti. "Suonenjoki!" Siin' on liiket' oivalailla Niinkuin kelpo markkinoilla: Voita, viljaa suuret kuormat Rautalammin ukot tuovat; Iisveen laajan lainehilla Laivoilla ja venehillä Aina kilvan kiidetään Rautatielle riennetään; Wiitasaaren kymmenhangat Rantahan on käännettynä, Muikkuloilla täytettynä, Karttulast' on kauheasti Rautaa junaan pantavaksi. Katsos tuonne metsän alle, Missä pölyääpi mäki, Leppävirran herrasväki Sieltä ajaa "tatsuunalle". "Wehmasmäki!" Siell' on liikkehellä väki: Maitokannut, piimäpunkat, Perunoita säkit vankat, Kaloja ja naurihia, Lihaa, voita, kaaliksia, Junaan kiireest' työnnetähän Kuopiohon kyyditähän. — Puijo näkyy! kaikkein silmät Junan akkunoihin käyvät Kukkulata kurkistavat Seutuloita tarkastavat: Kyll' on tässä kauneutta, Maisemalla mahtavuutta! Eikös lienekin nyt jo Lähimailla "Kuopio!"
(Savolaisen laulu).
Kalevala.
(Kalevala-juhlassa 1885.)
Kolkkohon korpehen Suomalainen Raivasi asuntonsa. Luonto on jäykkä ja uhkaavainen, Leppyä ei taho konsa; Ankara haltia Pohjolasta Vainovi, torjuvi tulokasta, Vaan tämä haltian voittaa, Laulaen kannelta soittaa.
Metsissä jylhissä isännöivät Kontiot seuroinensa, Karjoa kaasivat, riistaa söivät Kansalta herkuiksensa. Vaan eipä säikähdy Suomen miesi, Rohkeudella ja taiten tiesi Kontion vallankin voittaa, Laulaen kannelta soittaa.
Ahdinkin aartehet valloittaapi Saaliiksi itsellensä, Tapion tavarat myöskin saapi Leiväksi perheellensä; Lehtohon laajahan kasken kaatoi, Perkasi peltoja, niityt raatoi, Työstäkin tauottuansa Soitteli kanteloansa.
Aina hän lauleli, aina soitti Kainoa kanneltansa, Murhe jos vallata mielen koitti, Huolissa, iloissansa, Lauleli, soitteli Suomalainen, Varsin on laulelo lumovainen: Kaikki hän laululla voitti, Tenhoten kannelta soitti.
Äiti se lapsensa laulelolla Unehen uuvuttaapi, Taattopa poikansa kantelolla Taistohon innostaapi, Sankari soitteli voitollensa, Lempivä lauleli armaallensa, Taudit ja Tuonenkin voitti, Loihtien kannelta soitti.
Tuskin on luonnossa ilmausta, Josta ei laulaa voinut, Eik' elämäs sitä tapausta, Jost'ei jo kannel soinut; Vieläpä jutteli jumalista, Lauleli urhoista mahtavista, Taivahat tutkia koitti; Laulaen kannelta soitti.
Näin eli, laulaen laulujansa, Kannelta helkytellen, Aikoja pitkiä Suomen kansa, Korpia raivaellen; Lempivi armasna emonansa Maatansa, lauluja, kanneltansa, Sortajat vierahat voitti, Urhona kannelta soitti.
Vihdoinpa tunkesi vieras tänne Uusine tapoinensa. Montapa meidän miehiämme, Voitti se puolellensa, Ei nämä laulele äidin kanssa, Holho ei armasta emonansa, Murhe nyt äidin voitti, Itkien kannelta soitti.
Soittaen kieliä sortuneita Äiti nyt huolissansa, Kaipasi kotoa luopuneita Armaita lapsiansa, Joista jo muutamat loistossansa Inhosi entistä kotoansa, Vieläpä nauroi ja moitti, Äiti kun kannelta soitti.
Vihdoinpa kuulivat poiat oivat, Kuulivat millä lailla Kummasti laulut ja soitot soivat Kaukana salomailla: Sinne he rientävät katsomahan Laulua, soittoa kuulemahan, Ihmetys heidät jo voitti, Äiti kun kannelta soitti.
Riemuten laulut nyt kätköstänsä Ihmeeksi ilmi tuodaan, Niitä jo kuullahan mielellänsä, Kantelon soida suodaan. Mieliin virkeys uusi saapi Kalevan laulut kun kajahtaapi; Ihmetys vierahat voittaa, Väinämön kannel kun soittaa.
Laulele, soittele, Suomalainen Kielesi kanteloista! Silläpä säilyä voit sinä vainen Kolkoista kohtaloista; Laulusi laajat on sulle muuri, Miss' on se tenho ja voima suuri, Joita ei sortajat voita; Suomi, sa kannelta soita!
Kun Uno Cygnaeus täytti 75 vuotta.
Tiellä lapsilauma vilkas Riemusasti vaeltaa, Käynti reipas, silmä kirkas, Posket hohtaa, punertaa.
Siin' on lapset suurten taloin, Sekä köyhäin mökkien, Jotkut juoksee avojaloin, Keveästi keikkuen.
Saapui matkamiesi tähän Ja hän kysyi kummastuin: "Metsähänkö telmimähän Joukko juoksee naurusuin?"
"Ei — me kouluun kiiruhdamme, Kello soi jo, kukaties; — Hyvän päivän toivotamme Teille vieras matkamies!" —
"Kouluhunko? — Eihän köyhät Kouluun pääse milloinkaan! Köyhän varat vähät, löyhät, Rikasten on koulut vaan." —
"Eipä niin, nyt koulun ovet Ovat auki kaikillen, Auki Tiedon, Taidon povet Ovat Suomen lapsillen." —
"Viipykääs, niin puhelemme, Vastatkaatte mulle vaan: Mikä mies se Suomellemme Kansakoulun laittoikaan?"
"Sen me juttelemme teille" — Kuului vahva vastaus — "Tiedon, opin ovet meille Avas' Uno Cygnaeus." —
"Hän se huomas' ettei kanna Pelto hyvää hedelmää, Jos ei orahat jo anna Toivon syytä syvempää."
"Eikä metsä ole tuoret, Vaan se kuivuu kokonaan, Jos ei myöskin taimet nuoret Pääse valoss' varttumaan."
"Eikä kansa ole vankka. Turvass' ei oo isänmaa, Jos ei kansan sarja sankka Valistuksen voimaa saa."
"Cygnaeus näin tunsi, tiesi, Ja hän lausuu, kehoittaa: 'Tehtävä on suuri liesi. Joka kansan valistaa!'"
"Ja hän itse valppahinna Lieden ääres ollut on, Uupumatta, uutterinna Tulta luonut kuntohon."
"Vaan nyt — kenties ystävämme Käypi kohta lepohon, Mutta meidän mielessämme Hänen nimens' aina on." —
Näin ne pienokaiset tiesi, Juoksit koulukartanoon. — Hiljaa huokas' matkamiesi: "Herra teitä siunatkoon!"
Pohjanmaan naisten valtiopäivä-anomuksia.
[Leikillinen nimipäivä-tervehdys eräälle naisvapauden harrastajalle Savossa.]
Oi terve, jalo naisten ruhtinas! Ja sorrettujen eestä sotilas. — Ma tulen sulon Suomen urholasta, Siis huomannette: tulen Pohjolasta; Tuon tervehdykset sieltä missä Franzén, Tuo kuulu lauloi, syntyi suuri Castrén, Ja missä Suomenkielin ammoin jo Suloiset laulut laski Kallio; Ja lyhyesti, on, se huomatkaa: Se Runeberg'in, Topelius'en maa, Siell' on myös suku suuren Snellman'in Ja kehto kelpo Yrjö Koskisen, Ja monta muuta miestä kuuluisaa, On kasvattanut meille Pohjanmaa. Ja otetaanpa esiin naisten haara: Näät, sielt' on kotoisin Wacklinin Saara. Ja siellä Pohjan ilo-leivoset Iidalle neuvoi lumo-sävelet. Ja Pohjan virtain pauhu, koskein nuotti Emmylle jalon laululahjan tuotti, Ja siellä kolkko halla harmaaparta Soitolle neuvoi Haapasalotarta. Maakunta, jok'on moista antanut, Näin suurta Suomellemme kantanut, Lie toki ansiokas saamaan ne Pykälät, joita tässä pyydämme; Kun jäsenenä sääty-salissa Te vanhain viisas-partain parissa Maan asioita käytte pohtimaan, Niin näitä toivoo naiset Pohjanmaan: Ensiksi, että mekin naiset siellä, Jotk' oomme aivan aseettomat vielä, Saisimme joka aika, jouten, työllä Kävellä tuppi sekä puukko vyöllä; Ja toinen toivo, että ain'iaan, Kun raisu ranskantanssi tanhutaan, Nais-suku vallan sitä johtaa saisi, Mies punastuisi, nainen kuiskuttaisi; Ja sitte toivoo Pohjan vaimo-väki, Ett' uljas, Kuopiosta Puijonmäki Nyt kauniin Waasan viereen siirrettäisiin Ja siihen tähtitorni rakettaisiin, Ja siinä tähtein tutkijoina oisi Vaan naiset, jotka paljain silmin voisi Tarkemmin taivaan merkit tarkastella, Kuin miehet koneilla ja kiikareilla; Ja kosk' ei naisill' ole sitä hintaa. Ett' tähdet kaunistaisi niiden rintaa, Me, vaikka Otavasta ottaisimme Upeimman tähden silloin rintahamme; Myös voisi täällä tarkoin tietoon panna, Kuink' elustelee länness' vanha mamma. Savohon kyllä kukkuloita jää, Jos siirretäänkin poies kumpu tää. — Ja viel' on pyyntö, suuri arvost' aivan: Ett' antaisitte meille kelpo laivan, Joll' etsittäisiin käsiin Pohjoisnapa; Ei kelpaa tässä kehnoin miesten tapa, He sinne, tänne Pohjoismerta liekkuu, Ei löytäin paikkaa, jossa napa kieppuu, Ja senpätähden mailma nurin kasvaa. Kun kukaan ei nyt Pohjoisnapaa rasvaa; Mutt' jospa nainen laivan ohjat saisi, Hän oitis napapiikkiin johdattaisi; Ja että naiskysymys myöskin täällä Sais jalansijan, napapiirin jäällä, Niin sinne hankittaisiin "tidning" uusi, Jok' ilmestyisi viikoss' kertaa kuusi, Ja meistä jäisi yksi taikka kaksi Nord-Pol Tidningin redaktörerskaksi.
Eräälle kihlatulle.
Kevähästä lauletaan, Kukkasista iloitaan, Vaikka vaan ne ovat katoovaiset; Yhden tiedän keväimen, Yhden kulta-kukkasen, Jotka eivät katoa, kuin maiset.
Kultaa täällä halutaan, Tavaroita tahdotaan, Vaikk' usein ne kylmän ilon tuopi; Yhden tiedän tavaran Kallihin ja parahan, Joka autuuden jo maassa luopi.
Yhtä, toista tapailee, Sinne, tänne hapuilee Ihmis-sydän täällä yksinänsä, Eikä löydä kuitenkaan Tyydytystä milloinkaan, Kurjaks' luulee mailman, elämänsä.
Vasta, kun on pyhillä Tosi-lemmen siteillä Sydämehen sydän liittynynnä, Vasta silloin kalleimman, Ikuisen ja ihanan Aarteen on se täällä löytänynnä.
Usein kyllä lausutaan: Aivan arvoton on vaan, Löyhä tunne, korusana, "lempi", Kuitenkin se suuresta Luojan iki-aarteesta Kallihin ja suurin osa ompi.
Ystävä, kun olet nyt Vasta-lemmen löytänyt, Sydämesi aarteen armahimman, Muista, että lempi vaan, Jos se pahoin kohdellaan Saattaa myöskin huolen karvahimman.
Rekiretki Toivalaan.
(Jouluna 1882.)
Joulu joutui iloinensa, Kemuinensa, kestineen; Maakin peittyi seutuinensa Valkeahan pukimeen; Jalas liukkahasti liitää, Hausk' on maita, jäitä kiitää. Kuu kun luopi valoaan Savon talvi-maisemaan.
Asetappas etehesi Virkku varsa, vaahtosuu, Kumppaniksi rekehesi Ota kultas, taikka, muu! Kas, jo joukko kilparintaa Kiitää pitkin järven pintaa. Minne matka kulkeekaan? — Toivolahan ohjataan.
Näinpä joukko joutui tänne Tällä rekiretkellään; Mutta, katsokaamme minne Kansa kaikki rientääkään: Ihmis-elo joka hetki Myöskin pitkä rientoretki Toivojen on valkaamaan, Siis, on retki Toivolaan.
Minne immen mieli palaa, Minne silmät luopi hän? Minne nuorukainen halaa Miehen teille päästyään? Sinne, missä lempi luopi Kodin, armahaisen suopi: Nuoret kaikki matkallaan Ovat Lemmen Toivolaan.
Maanmies vankka, astuissansa Auran peräss' pellollaan Kulkee, pyrkii puuhissansa Viljavuuden Toivolaan. Niinpä virkku virkamieskin (Usein kumarrellen) myöskin Rientää arvon onnelaan, Paksun leivän Toivolaan.
Ahnehet ne kannustaapi Joka päivä ratsuaan, Kulkuansa suunnittaapi Rakkaan rahan Toivolaan. Kirjakoit ja taidesuku Ain' on yllään matkapuku Uupumatta astuissaan Laakeritten Toivolaan.
Vihdoin kaikki vaeltajat Silmät sinne kohottaa, Miss' on onnen ikimajat, Missä rauha odottaa; Sinne suurin rientää retki. Lähtee, saapuu joka hetki Asukkaita aavan maan Tuonne Iki-Toivolaan.