KAHDEKSANTOISTA RUNONIEKKAA

Valikoima Korhosen, Lyytisen, Makkosen, Kymäläisen, Puhakan, Räikkösen y.m. runoja ja lauluja

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1889.

SISÄLLYS:

Alkupuheeksi

Paavo Korhonen (1775-1840)

Suomen kielestä Talonpojille Entisestä ja nykyisestä ajasta Savonmaan herjaamisesta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle Viinasta Viime sodasta Muistojuhlasta Turun akatemian palosta Tyttärille Merimiehille Mustalaisista Vanhain puhe Ketunpoikain elättämisestä Torppari Palmulle Puustaveista Väinämöisen veljenpoika Kuolemasta Häälaulu Nimismies Kokista Laulu, olut ja viina

Pietari Väänänen (1764-1846)

Kustaan IV Aadolfin kotiintulosta Saksanmaalta v. 1805 Aleksanteri I:sestä

Heikki Väänänen (eli noin 1800)

Lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta Kellon kylän Mariasta

Elias Tuoriniemi (eli noin 1810)

Juttu juomareista Lystillinen runolaulu suuresta tupakan puutteesta

Pietari Kettunen (eli noin 1815)

Kettusen naiminen Suomesta

Paavo Tuominen (1769-1826)

Suomen kielen sorrosta Suomen kielen kasvannasta

Pentti Lyytinen (1783-1871)

Kestikievarin virasta Aikain muuttuvaisuudesta Lapsen virsi Tuohesta Toinen kiitossana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle

Pietari Makkonen (1785-1851)

Alkulause Ilolaulu Suomen kielen kasvannasta Kaipaus Mehiläisen kuolemasta Ei ou yksin elänyttä Tehtävästä Saimaan kaivannosta Runo Kerimäen kirkosta Ukkosesta Vanhasta ajasta Hanno suutarista Viinan töistä

Olli Kymäläinen (1790-1855)

Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta Runo Punkaharjusta Suomess' ei elä runoilla

Taavetti Latvalainen (1797-1855)

Runolaulu hyvästä vuodentulosta Tavattomasta kahvinjuonnista

Juhani Ihalainen (1798-1856)

Tupakkiruno Keisarin armoteoista

Olli Karjalainen (1805-1855)

Koulunkäymättömän valitus Kulkuruno

Antti Puhakka (s. 1816)

Tuhman Jussin juttureissu Ulkokansan kapinasta (1848) Lauluin tiedännästä Vähällä taloksi pääsnyt Surulaulu 1850 vuoden kiellosta

Pietari Mansikka (1825-1871)

Merimiehen runo Jäniksen valitus Syysruno Tytön laulu Mietelmiä

Pentti Hirvonen (1826-1878)

Professori Lönnrotista Viinankeiton kiellännästä

Jaakko Räikkönen (1830-1882)

Suomelle Kenpä tuon on kaiken tehnyt Ammattien valio Liekö totta vai valetta Runoni Voimasta Mietteitäni Tyytymättömät Paavin maallisen vallan loppu (1870) Miete Virsi jouluaattona

Opatti Lyytinen (s. 1832)

Rikas neito Linnun laulu En laulamasta lakkaa Tanssissa ja iloseuroissa

Alpertti Kukkonen (s. 1835)

Työn arvosta Entisistä Rautalammin runoniekoista

ALKUPUHEEKSI.

Tuskin voisi tämän nyt ilmestyvän suomalaisten kansanrunoiliaimme runovalikoiman puolustukseksi, jos puolustusta tarvittaisiinkaan, esiintuoda parempia syitä, kuin ne, joilla Elias Lönnrot toimittamassaan Mehiläisessä (1840, Helmikuun numerossa) puolustaa, että on siihen nykyisemmänkin ajan runoja painattanut. Seuratkoon sentähden tässä pari otetta Lönnrotin puheena olevasta kirjoituksesta. Lönnrot sanoo:

"Usiammastakin syystä olemma aina mieluisesti präntättäneet talonpoikaisten laitoksia niin runossa, kun muissakin kirjotuksissa. Ensistäkin kielen vuoksi. Aivan surkiata on katsella, kuinka Suomen kieli monessa herrasmiesten tekemässä kirjotuksessa on pilattu, erittäinki ensi aikoina. Ruotsin kielen sanajärjestys on aikaa voittain niin tavalliseksi suomalaisissa kirjoissa tullut, että monikin lukia jo katsoo kankiaksi kaiken kirjotuksen, joka sitä ei seuraa. Emmekä huolisi valittaa, jos ne sen tekisivät, joiden silmät ja korvat ovat tottuneet ruotsalaiseen kirjotukseen, vaan se vasta on pahempi ja ainaki huolettava asia, kun sama ruotsalaisuus paikka paikoin jo on tullut umpisuomalaisillenki niin tutuksi ja rakkaaksi, ett'eivät muusta tiedä, eivätkä huoli. Tiedämmä kyllä kaikilla taivaan kannen alla olevan ikänsä, aikansa ja muutteensa, eikä mitään muuttumatonta löytyvän, ei kieltä, mieltä, eikä muuta ainetta, näkyväistä tahi ajateltua. Mutta se on myös tietty ja kaikille tuttu asia, että esimerkiksi puu itsevapaudessansa kasvaa luonnostansa suoraksi, vaan kun tulee tuuli idästä, toinen lännestä ja pieksää sen muiden lähellä olevien suurempien puiden väliin, niin viimein oksista tahi latvasta puuttuu niihin ja kasvaa niitä myöten vääräksi, ell'ei aikanaan vapauteta ja oikaista. — — Sentähden olemma meki — aina halullisesti pyytäneet tutuksi tehdä runoja ja muita kirjotuksia semmoisilta miehiltä, joita joku vieras kieli ei taida hämmentää, ruotsalaisuus ei seottaa".

"Toiseksi osotaksen niissä Suomen kansan mieli, tavat ja elämä paremmin, kun herrasmiesten laittamissa runoissa ja kirjotuksissa. Meidän herrasväki mielessänsä, tavoissansa ja elämässänsä ei ole enemmin Suomen kun mihin muuhun kansaan verrattavia. He ovat eronneet kansasta, jos ei juuri siksikään, että taitaisiin Ruotsalaisiksi, Venäläisiksi tahi Saksalaisiksi lukea. Moni heistä tuskin tuntisikaan kalaa elävässä muodossaan, vielä vähemmin kuinka sitä pyydetään, minkälaisia aura, viikate ja harava, millä tavalla pellot ja metsät saadaan eloa kasvamaan, kasvaako nauris maassa vai puussa j.n.e. He ovat kuitenki paljo oppineempia, kun talonpoikainen kansa, mutta kun heidän oppinsa ja taitonsa ovat ulkopuolella talonpojan oppia ja taitoja, niin tulevat he ulkopuolin tuntemaanki, mitä suurimmalla osalla Suomen kansasta oikein on omituista. Ja kun joskus kirjoituksissaan kuvaelevat, niin eivät saa oikiata kuvaa Suomen elämän muodosta, vaan välistä kaunistavat sen liiaksi, toisinaan rumentavat ylimääräisesti eli hairailevat muulla tavalla. — — Toisin on sen laita, joka, itse yhteisen elämän lapsi, siitä ei ole kanneltaan vierasten oppien tielle hairaunut. Kaikissa puheissa ja kirjoituksissaan ilmoittaa hän kansan mielen, tavat ja muun elämän muodon paremmin, kun minkä oppineet kauniimmillaki kuvauksillaan voivat. Hän ei osota ainoastaan kuorta munasta, vaan sekä syämmen, että kuoren; ei ainoastaan ulkonaista näköä huoneesta, vaan sisäolennonki."

"Vielä muitaki syitä löytyisi, joiden tähden arvossa pidämmä umpisuomalaisten kirjotuksia. Usein ansaitsevat itse aineensa puolesta tutuksi tulla ja ikäskun näytteeksi ulkolaisille, Suomen yhteisen kansan nykyisestä kirjallisesta taidosta. Ei monta vuotta sitte präntätyssä saksalaisessa hyvin oppineen miehen tekemässä kirjassa luetaan Suomalaiset vieläki pakanain sekaan. Ei siis taida haitata, että tulisivat vähä paremmin meidän maan ja kansan tuntemaan. —"

Näitten Lönnrotin mainitsemain syitten lisäksi tahdon ainoastaan vielä huomauttaa yhdestä. Kun Lönnrot v. 1840 kirjoitti ylläolevat sanansa, oli vielä suuri, ehkä suurin, osa myöhempien runoseppiemme runoista hänelle tuntematoin. Hän ei sentähden erikseen puhu mitään heidän runojensa runollisesta arvosta, vaan kuitenkin voipi nyt sanoa sepitelmiensä joukosta löydettävän semmoisiakin, joita ei kenenkään taiderunoiliankaan tarvitsis hävetä tunnustaa tekemiksensä. Nuo runot osoittavat että jos kohta vanha runon mahti nyt oli muuttunut, kääntynyt uusille urille, laannut laulamasta vanhan ajan sankareista, se ei kuitenkaan ollut tykkänään sammunut. Vielä oli runon into jäljellä, niinkuin Makkonen sanoo:

"monen poikasen povessa, monen vaimon vartalossa",

siten todistaen Suomen kansan synnynnäistä runolahjaa. Myöhemmät, nimeltä tunnetut runoseppämme edustavat kansamme kirjallisessa kehityksessä eri sukupolvea, jolle ehk'ei ole tähän asti tarpeellista arvoa suotu. He eivät enää laulaneet tietämättöminä itsestänsä kansan seassa, he valitsivat ja muodostivat itse ainettansa kukin oman luonteensa mukaan, vaan he lauloivat vielä vanhalla tavalla — heidän jälkeensä, meidän päivinämme, on kansan seasta samoin noussut itsetietoinen kirjailiapolvi, joka kunnialla todistaa kansamme syvissäkin riveissä vielä olevaa runollista tuotantovoimaa, vaan se ei enää tunne vanhaa runoa, se kuvailee, kertoilee kansamme elämää suorasanaisessa muodossa. Sentähden myöskin puhtaasti kirjallisesta, runollisesta syystä on kokoelma suomalaisten runoseppien runoista ansainnut tulla suuremmalle yleisölle tutuksi.

Kun ryhdyin julkisuuteen toimittamaan tätä valikoimaa kansamme runoniekkain runoista, huomasin pian että ne kokoelmat, jotka semmoisista on olemassa, varsinkin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hallussa, niin epätäydellisinä kuin muutamissa suhteissa ovatkin, kuitenkin riittäisivät aineiksi paljoa laajemmallekin kokoelmalle, kuin miksikä tämä oli aiottu. Täytyi kokoelmasta jättää pois semmoisetkin runot, jotka olisivat painettaviksi kelvanneet. Makkosen runot, esimerkiksi, ovat kaikki semmoisia, että tavallisesti paljoa huonompiinkin kirjallisiin tuotteihin painomustetta tuhlataan, kuitenkaan en usko että nyt saatavissa olevista runoista mikään erittäin merkittävä on jäänyt kokoelmasta pois. Erikseen tahdon vain huomauttaa siitä ett'ei tähän kokoelmaan otettujen runoseppien luetteloa saa pitää täydellisenä. On vielä löytynyt monta runojen sepittäjää, joita epäilemättä aikoinaan kotipaikoillansa on pidetty suuressa maineessa ja jotka ovat sepittäneet enemmän tai vähemmän virheettömiä runoja, vaan joiden teelmiä en ole katsonut olevan syytä tähän valikoimaan ottaa, koska ne eivät erittäin kohoa muusta joukosta näkyviin. Lienee kuitenkin syytä tässä nimeltään mainita muutamat heistä: Makkosen riitaveli Hanno Kokki Kerimäellä, Iisakki Pietikäinen (ei Pieksiäinen) Pielavedeltä, Benjamin Seppänen Kiannalla, Kiannan lukkari Eerikki Vifi, joiden kaikkien neljän runoja on Lönnrotin Mehiläisessä; Mikko Tervo Kiihtelysvaarassa; Tahvo Taskinen Rantasalmella on sepittänyt paljon runoja; Juhani Pesonen Heinävedellä; Lassi Mähönen Tohmajärvellä Värtsilässä, etupäässä laulujen tekiä; vielä elossa oleva Risto Pesonen Ilomantsissa y.m.

Luonnollista on ollut että mieluummin kokoelmaan on otettu semmoiset runot, jotka jo aineensakin puolesta voivat ansaita suuremmankin yleisön huomiota, ulkopuolella runosepän kotipitäjää. Semmoiset lukuisat runoryhmät, kuin kiitos- tai moiterunot yksityisistä henkilöistä, runot kirkkojen rakennuksista ja vihkimyksistä, ovat siis verrattain köyhästi edustettuina. Kuitenkin olen koettanut kustakin laista esiintuoda esimerkin: ylistysrunoista luetaan tässä Korhosen kaunis, miehekäs runo "Torppari palmulle"; moiterunoista, joita usein törkeytensäkin tähden on mahdotonta painattaa, Makkosen mainio runo "Hanno suutarista" ja Heikki Väänäsen "Kellon kylän Mariasta" ja Korhosen pilkkalaulu "Nimismies Kokista"; kirkkorakennus-runoista on esimerkki Makkosen runo "Kerimäen kirkosta." Sitä vastoin tavataan samasta aineesta joskus montakin runoa tähän kokoelmaan valittuna, niin esim. "Suomen kielestä" (Korhonen, Tuominen, Makkonen, Puhakka, Räikkönen) ja "Viinasta" (Korhonen, Tuoriniemi, Makkonen, Hirvonen, Räikkönen). Mutta tätä ei pidettäne vikana, koska tietysti on erittäin hauskaa kuulla kansan syvien rivien mielipiteitä niistä yleisistä asioista, jotka syvimmin ovat senkin oloihin vaikuttaneet, ja koska useat niistä runoista ovat kansanrunoiliain parhaimpia. Jumalan hyvyydestä, luonnon kauneudesta, isänmaan edistyksestä, tapojen muutoksista nuo luonnonlaulajat runoilevat, kaikesta mitä vain ovat kokeneet omain elämänolojensa piirissä. Vaan minä viittaan itse runoihin, mistä parhaimmin voi nähdä mitkä sävelet, iloiset ja suruiset, meidän maan runoseppien runoissa kajahtelevat.

Silmään pistävä seikka on että kaikki myöhemmät runoniekat ovat Itä-Suomesta kotoisin — todistus siitä kuinka paljoa aikaisemmin vanhan runon muistokin on hävinnyt Länsi-Suomesta. Pohjois-Pohjanmaalla tavataan vielä tämän vuosisadan alussa pari runolaulun edustajaa, niinkuin Heikki Väänänen, Tuoruriemi, Seppänen, mutta niihin näyttääkin runotaito siellä sammuneen. Muut runoniekat ovat Karjalasta tai Savosta kotoisin (Rautalampi kuitenkin silloin Savoon luettuna, johon se kuuluukin asutuksensa puolesta) ja kaikkein enimmiten jälkimäisestä maakunnasta. Myöhempää kansanrunoa voipikin syyllä pitää etenkin savolaisena ilmiönä, ja niin itse runoseppienkin nähdään mielellään mainitsevan itsensä Savolaisiksi. Sentähden tavataan "Savo" myöhemmässä kansanrunossa usein kertoma-vastineena "Suomelle", samalla lailla kuin vanhassa runossa "Karjala":

"suvaitseeko Suomen kansa, salliiko Savon isännät" (Korhonen) —

"työstä on Suomessa surua, leivänsaaliista Savossa" (Kymäläinen) —

"kuhun saapi Suomalaiset, sattuvi Savon sapeli" (Puhakka), y.m.

Niille arvoisille papistomme jäsenille, jotka suurella auliudella ovat vastanneet kysymyksiini ja antaneet runoniekkain elämästä tietoja, ynnä muille minua auttaneille pyydän ainoastaan täten saada lausua sulimmat kiitokseni. Professori J. R. Aspelinille, jolta olen käytettäväksi saanut Räikkösen muistoonpanot omasta elämästänsä sekä runokokoelman, olen erittäinkin suuressa kiitollisuuden velassa. Elämäkerrallisista tiedoista, niin summittaisia kuin yleensä tässä kirjassa ovatkin, toivon kuitenkin hyötyä olevan.

Lopuksi rohkenen toivoa, että tämä kokoelma virittäisi yleisön harrastusta enemmän, kuin tähän asti, tuntemaan uudempia runoseppiämme, ja että ne kansalaiset, jotka oppivat tuntemaan mielestänsä huomattavia ennen tuntemattomia heidän runojansa tai tietoja heistä, lähettäisivät ne Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, sen arkistossa talletettaviksi tulevaisuutta varten.

Helsingissä 18 p. marrask. 1889.

Kustavi Grotenfelt.

PAAVO KORHONEN.[1]

Kaikista nykyisemmän ajan suomalaisista runoniekoista on Paavo Korhonen kuuluisimman nimen voittanut. Hän syntyi vuonna 1775 Vihtajärven[2] talossa Sonkarinsaaren kylää, Rautalammin pitäjätä. Syntymätalostansa kutsuttiin häntä loppupuolella ikäänsä Vihtapaavoksi, jonka nimen itsekin muutamassa runossansa omistaa.

Ensimäisestä opistansa annamme hänen itse kertoa. Siitä lausuu runoissansa seuraavilla sanoilla:

En ole etäällä käynyt Hakemassa harjoitusta, Piisaapi kotoinen koulu Talonpojan tarpeheksi; Isä ennen iitä neuvoi, Äätä äitini opetti, Siihen sain enempi sitte Opetella itse vielä; Aloin kirjoittaa kynällä, Ja panna paperin päälle Joutoaikoina jotakin, Miesten muihenkin katsella, Tulevaisten tunnustella, Asioita ainoisia. Piti kyllä kynteä'kin, Kulkea kuressa aatran, Koko viikot vieretysten: Kynä kuivi sill' ajalla, Leveämmäksi levesi, Aatran kären kaltaiseksi. Olin oppinut ojalle, Viivyin siellä toiset viikot; Kuivi läkkini kuraksi, Ei juossut kynästä kyllin. Palotyössä paljon uuvuin, Siellä silmätkin pilaantui. Elon aikana enemmän Sirpin kammissa kamusin; Viikot viljoa kokoilin, Suunnittelin sunnuntaina Piirteä paperin päälle, Mitä mielessä makasi. Olipa käsi olasta Kovin käynyt kankiaksi, Oli kanssa kyynäspäästä, kaikkite'kin kalvosesta, Eikä peukalo pitänyt Kylläksi kyneä kiini; Koko koura paljon painoi, Se painoi paperin puhki.

Jo nuoruudessaan näytti Korhonen erinomaiset luonnonlahjat siihen, josta kerran oli kuuluisan nimen saava. Erinäinen tapaus johdatti hänen ensikerran laulamaan. Rautalammilla oli silloin Kokki niminen herra nimismiehenä, joka sitä ennen oli Jämsässä samaa virkaa pitänyt. Kun viinankeitto niinä aikoina oli kokonaan kielletty, niin talonpoikain useinki piti laajoilla ja antimilla lumota silmät Kokilta, viinakotien sivutse kulkiessa. Mutta Kokin kukkaro jo vanhastaan pahaan tyhjänä asumisen tapaan totuttua ei kuitenkaan ottanut oikein täyttyäksensä, jonka tähden suurenteli tulojansa velan-otoilla, joita talonpojat harvoin rohkenivat vastaan olla. Niin velkaantui monelle miehelle, jotta velat iäksi päiväksi saivat maksamatta jäädä, semminkin kun Kokki viimein juoniensa ja kujeittensa kautta menetti virkansa, palkkansa ja muut tulonsa. Jollain tavalla kostaaksensa tämän virkaheiton koiruutta ja lohduttaaksensa muita sekä itseänsä häneltä kärsitystä vääryydestä teki Korhonen hänestä laulun, joka kyllä koskevalla ja terävällä tavalla mainii sen mutkia ja konnankoukkuja. Laulu, joka sanotaan olleen Korhosen ensimäisiä kokeita, levisi pian yli ympäri pitäjän, opittiin pian monelta ja laulettiin halullisesti Kokin koiruuden muistoksi ja velkojensa maksuksi. Kun myös tiedettiin Vihtajärven Paavo saman laulun tekiäksi, niin jopa kokouksissa, häissä, ristiäisissä, talkoissa ja muissa senlaisissa pyydettiin häntä sitä laulamaan ja aikaa voittain ruvettiin häntä vaatimaan muistakin aineista lauluja tekemään. Ei niin paikkaa maassa, ettei siinä aina kummempiakin tapauksia eli muuten mainittavampia asioita ilmaantuisi. Milloin saadaan uusi komia kirkko seurakuntaan rakennetuksi, milloin kuolee eli pois muuttaa siitä arvon ja kiitoksen ansainnut opettaja, milloin elää siinä seurakunnalle pahoitukseksi moitteenalainen virkamies eli muu seurakunnan jäsen. Toisen kerran siunaa jumala maakunnan hyvällä vuodentulolla, eli kurittaa sitä kovalla ajalla, elikkä rustaa ruunu maakunnan hyväksi uusia laitoksia. Näistä ja monellaisista muista merkillisistä tapauksista, joista muut kansat tavallisesti suusanoilla seuroissa tarinoivat, Suomen talonpoikainen rahvas ei niin ilman paljo jaarittele, ettei enemmin tahtoisi niistä joita kuita runoja eli lauluja kuullaksensa. Semmoisista aineista teki Korhonenkin enimmät runonsa, vaikkei niin, ettei olisi muihinkin pystynyt. Muutamissa valittaa tapain turmiosta ja kehoittaa parempihin, toisissa on elatuskeinojen parannus ja muu kansainen hyöty aineenansa, toisissa syntymämaansa ja äitinkielensä puolustus niiden ylenkatsojia ja pilkkaajia vastaan. Vanhain tarina- ja loihturunoin tapaan teki myös muutamia runojansa.

Samaten kuin oppineitten seuroissa hyviä laulajoita toisinaan pyydetään joista kuista seikoista lauluja rakentamaan, niin vaadittiin Korhostakin usein milloin mistäkin laulamaan. Semmoisia toimituksia sai välistä ulkopitäjistäkin kaukana Rautalammilta. Muutamana päivänä tuli miehiä Maaningalta ja pyysivät hänen runoa laittamaan papistansa, joka heillä silloin oli pahan-ilkinen jutunkäviä ja muuten konnankoukkuinen mies, joilla juonillansa ei tainnut seurakunnalle mieliksi olla ja joiden kautta viimein virkansakin menetti. Korhonen käski heidän kertoa kaikki, mitä papista tiesivät ja tahtoivat runoon pantavaksi, joka kertominen illasta ruveten kesti pitkään yöhön. Sitte ruvettiin maata. Aamulla jälkeen vuoteelta noustua alkoi Korhonen laulaa pitkän runon, jossa papin elämä ja kujeet olivat kuvatut ehkä paremmin, kuin miehet olivat toivoakaan voineet. Sitte eivät heittäneet häntä, ennenkuin kirjoitti heille saman runon, jonka kanssa lähtivät kotiinsa, ja josta sitte kirjoituttivat ja jakailivat jäljennöitä sinne tänne seurakuntaan, arvattavasti ei pappia itseäkään unohdettu.

Monet muut runoistansa teki Korhonen toimittamatta, eikä pitänyt niistä sen enempätä jälkeenpäin lukua. Nekin, jotka joutoaikoina itseksestään moninaisista aineista mietti ja kirjoitti, anteli pitkin pitäjätä pois luotaan, josta syystä maakunnassa monta tekemätänsä runoa laulettiin, joita itse ei enään muistanut tuskin tehneensäkään. Kun häneltä kerran kysyttiin, paljoko yleensä olisi runoja tehnyt, viittasi pöydän alalliseen melkoiseen kistuun sanoen: "saattaisi niitä tulla, mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen mahtuisivatkaan." Harvat runoistansa syntyivät kirjoituspöydän ääressä, jossa heti mietittyänsä olisi tainnut paperille piirtää ajatuksensa. Parahimmat runonsa sanotaan perustaneen yksinäisillä metsäkuluilla, kalastusretkillä ja muissa töissä ollessansa. Ne sitte miten muisteli kotiin tultuansa kirjoitti paperille, ensi tilassa jollen kullen tuttavistansa annettaviksi. Pitopaikoissa ja muissa iloseuroissa lauloi oluen ja viinan ääressä monta ihan uutta, johon ei ollut ensimäistä sanaakaan sitä ennen miettinyt, niin senkin jo usiammasti räntätyn, joka alkaa sanoilla:

No miehet, miehet, veikkoset! näin näitä häitä juodaan: Lopussa viel'ei entiset, ja toista aina tuodaan.

Näistä harvat taisivat tulla kirjoitetuksi, jonka tähden menivät sitä myöten kun syntyivätkin, jos kohta joku kuulioista jälkeenpäin olisikin joita kuita paikkoja muistellut.

Edellä mainitusta jo kyllä on nähtävä, Korhosen ei pitäneen runomahtiansa missään suuremmassa arvossa. Kun kerran häneltä muistiansa myöten kirjoitettiin erästä runoa, sanoi hän unohtaneensa loppuvärssyt runosta. Niitä hänen miettiessä väliytyi kirjoittaja ja kysyi eikö sopisi runoa niillä sanoilla lopettaa, jotka samassa kertoi, lopettaa. Heti oli Korhonen valmis myönnyttämään, ja luuli ehdolle pantuja vielä sopivammiksi, kun sanoi olleenkaan ne omatekemänsä, jotka nyt olivat muistostansa kadonneet. Muutamassa kohti runoilee hän laulujensa vähästä arvosta näillä sanoilla:

Virteni ovat verrattavat Semmoisen sepän takeisiin, Joka ahjollen ajaapi, Hiilet polttaapi poroksi, Rauan tuiki turmeleepi, Ei kunnon kalua saahen.

Isänsä kuoltua tuli Paavo kuin vanhin poika isännäksi taloon. Mutta luonnostansa huoletonta elämää rakastaen antoi vapatahtoisesti isännyyden nuoremmalle veljellensä Ristolle, joka olikin ymmärtävä, toimikas ja uuttera maamies. Ehkä tähän myös oli syynä Paavon onneton taipumus viinaan, joka keski-ijästä seurasi häntä hautaan asti. Muutamassa runossansa syyttää runonteon ja laulamisen saattaneen hänen tähän turmelukseen, ja valittaa, kun ei sitte havaittuansakaan voinut luopua siitä, sanoen:

Eikä tullut miehen mieltä, Ett' oisin heti herennyt, Työstä turhasta lakannut. Palkka mulle maksettihin: Vieteltihin viinan kanssa, Pyyettiin putelin kanssa, A:ta, b:tä ensi aluksi, Koko virret viimeiseksi. Se oli opista voitto, Että jouvuin juomariksi, Ratkesin kylän ratiksi.

Toisessa runossa, jonka varta vasten on viinan turmelevista vaikutuksista tehnyt, lausuu ensittäin:

Vasta minä vanhoillani Oivalsin tämän asian, Kuinka kunnia meneepi, Aleneepi miehen arvo, Kaikki rakkaus katoopi Entisiltä ystäviltä, Miesi velkahan veäksen, Joka ryyppeää rysyltä, Viinan viljassa elääpi Monet päivät pääksytysten. Maailman makia seura, Tapa vanha tarttuvainen, Jot'ei arvata alusta, Saapi semmoiset vahingot.

Vähän jälkeenpäin valittaa samassa runossa itsestänsäkin, sanoen:

Aivan on asian laita Sillä lailla, lapsukaiset; Minä sen toeksi tieän, Kun olen itsekin ollut Taipuva tähän tapahan, Saanut semmoiset vahingot: Terveys on turmeltuna, Kaikki rikkaus laonnut, Matti taskussa makaapi. Tällä suututin sukuni, Esivaltani vihoitin, Näytin itseni olevan Hyvänsuoville suruksi, Irvihampaillen iloksi.

Viimein päättää runon seuraavilla loppusanoilla:

Olkohon opiksi muille, Jotka saanevat sanoa: "Muit' on mies opettanunna, Itse oli oppimaton."

Tästä viastansa muistuttaa myös eräs hänestä tehty runo, jota Rautalammilla jo Korhosen eläissä laulettiin ja joka, koska ei ole erittäin pitkä, sopinee tähänkin pantaa. Se kuuluu seuraavilla sanoilla:

Vihtapaavo viisas miesi, Sanottava Suomen maassa, Muissa maissa mainittava, Ei ole etäällä käynyt Hakemassa harjoitusta; Kotona on koulu ollut Oman suvun suosiosta, Oman vanhemman opista.

Koska lassa lattialla Pieni Paavo polvillansa Itseksensä istuskeli, Kyykyllänsä katseleepi, Ei luultu lukia-miestä, Kirjamiestä milloinkana Tästä lapsesta tulevan, Osaajata ollenkana, Ensinkään yrittäjätä, Rupeajata runoille. Vaan koska ikä eneni, Tuli tunto täyellinen, Rupes hän runon tekohon, Teki runot, laitti laulut Hyvemmistä, huonommista, Lukkarista ja papista, Nimismiehistä, mittarista, Talonpoikainkin tavoista, Juomarista, kuoharista, Sanoi sanat räätälistä, Sotavuoenkin sovitti. Pani sen paperin päälle, Kansan kasvavan varalle, Tulevaisten tunnustella, Kuinka oli kumma aika, Surullinen Suomen maassa, Kuulun veisun kultahäistä, Viinasta valitun virren. Vielä sitte viimeiseksi Sai maassa sanottavaksi Pojan veljen Väinämöisen, Liisan Antero Vipusen.

Jo nyt lauluni lopetan, Kosk'ei aika myöten anna, Vaikk'ois vielä virkkamista Paavon tuhmista tavoista, Juomisestakin jutella, Kuinka viina vietteleepi, Viepi voiman viisahalta, Ymmärryksen oppineelta, Panee maata pyllyksiinsä, Viisahankin vierehensä.

Jospa tietäisin toeksi, Ettei virttänsä omoa Ottaisi pahaksi Paavo, Suuttuisi sanoista näistä, Paikkani ylös panisin, Antaisin ala nimeni. Vaan en tieä miehen mieltä, Tunne toisen arveloita, Puhu en paljo paikastani, Ala en nimeä anna.

Paavon viinaan meneväisyydestä oli kyllä vanhalla äidillänsäkin surua, vaikka muuten vielä vanhoillaanki kiitti Paavon hyväksi lapseksi, jolta elinkautenaan ei ollut pahaa sanaa vastaansa kuullut. Tätä äitiänsä kohteli myös Paavo vielä vanhemmallakin iällänsä lapsellisella rakkaudella, ja kaikki rahat, mitä metsän nahoista sai, sillä hän oli viriä ja onnellinen ketunpyytäjä, vei äitinsä korjuusen talon tarpeita varten, kuitenki sillä välipuheella, että eukon toisinaan piti omasta kädestään poikaansa ryypyllä virvoittaman. Samate oli kotiväkensä, kyläläistensä ja kaikkein muiden ihmisten kanssa suosiossa, sillä totuutta rakastava, tasainen ja hiljainen luonnostansa hän ennemmin kärsei pienen vääryyden, kun että oman puolensa pitämisellä olisi tahtonut riitoja toistensa kanssa nostaa.

Yhtä selvä ja teeskelemätön kun runoissansa oli Korhonen muussakin lauseessansa. Rautalammilla on tapana talonpoikain itse välistä kirjoittaa sukulaisilleen kuolinpuheita, ja pyytää papin niitä saarnastuolista lukemaan. Korhoselta kuoli kerran yhtaikaa sisar kuuden lapsensa kanssa ulkotautiin, josta kirjoitti seuraavan kuolinpuheen:

"Monta mureellista jälkimuistoa on tässäkin seurakunnassa pidetty sen luontoa seuraavan kuoleman tapauksista sekä vanhoina että nykyisempinä aikoina. Nyt meillä taas olisi halu puhua ja jotakin tietä antaa seurakuunalle yhdestä äitistä, joka kuuden lapsensa kanssa on lepokammioon saatettu tänä päivänä — se on Jokelan talon emäntä Maria Korhotar.

"Tämä vainaja on syntynyt isästä Matti Korhosesta, joka oli isäntä Vihtajärven talossa Sonkarinsaaren kylässä, ja on jo aikaa sitten kuoleman kautta pois kutsuttu, ja äitistä Anna Pulkittaresta, joka nyt vielä toivotussa terveydessä elää, ja on emäntä samassa Vihtajärven talossa. Yhdeksäntoista vuoden iällä tuli tämä vainaja naimiseen talon isännän Juhana Jokelaisen kanssa samassa Sonkarinsaaren kylässä, jossa avioliitossa eli 4 kuukautta vajallen 23 ajastaikaa. Tällä ajalla syntyi heille kaksitoistakymmentä lasta — kolme poikaa ja yhdeksän tytärtä —, joista yksi poika ja yksi tytär on ennen kuolemalla pois temmattu, ja nyt viimeisen pidetyn sairauden alla yksi poika ja viisi tytärtä ynnä kuoleman taudin alla syntynyt keskieräinen poikalapsi, jotka kaikki ovat häntä tänäpänä hautaan seuranneet. Jälkeen jääneitä lapsia on vielä yksi poika ja kolme tytärtä. Kaksi tytärtä ja se ainoa poika ovat vanhimmat vainajan lapsista ja yksi tytär vähäinen.

"Koko hänen ikänsä oli kaksiviidettäkymmentä ajastaikaa, jonka suurella kärsivällisyydellä ja tyytyväisyydellä kulutti varustettu kestävällä ruumiin rakennuksella, kelpaavalla toimella perheensä ylitse, piisaavalla ruumiin ravinnolla, hellällä ja lauhkialla sydämellä.

"Jättäin kaikkia näitä maallisia etuja halasi sairautensa lopulla nautita Herran pyhää ehtoollista, mutta kun aika eikä tila sitä myöden antanut, niin toivoi loppua ja odotti siunausta. Ensimäisenä päivänä helmikuussa kello 11 ennen puolta yötä uloshuokasi hän sen viimeisen hengen."

Näin lyhyt, selvä, kaunistelematon oli se kuolinpuhe, jonka Korhonen vainajalle sisarellensa kirjoitti. Moni olisi siitä harvoin sattuvasta, surkiasta tapauksesta, jossa yhtenä päivänä äiti kuuden eli seitsemänki lapsensa kanssa haudataan, tainnut kyllä pitkältä ja liikuttavalta puhua, mutta Korhonen ehkä arveli sopivammaksi ei mainita, mikä jo ilman oli koko seurakunnalle kyllä tuttu ja kaamia asia. Ei hän myös ylistä sisarvainajataan muusta, kun minkä tiesi todeksi. Jumalisuuden hyvät avut ja muut semmoiset asiat, joista kuolinpuheissa tavallisesti paljon lausutaan, vähän tiedetään, heitti Jumalan arvata, joka tutkii sydämen, ei katso ulkonaista, usein pettävätä muotoa.

Usiammasti Korhosen runoista on nähtävä, hänen tarkalla mielellä lukeneen niin pyhän raamatun kun muitakin suomalaisia kirjoja. Myös kirkossa, ehkä Sonkarinsaarelta sinne luetaan puolikolmatta penikulmaa, kävi ahkerasti ja kuunteli tarkkaan saarnaa, jonka sitte kotiin tultuansa kirkkoon pääsemättömille selitti. Mutta sen jälkeen kun ensikerran 18 vuoden vanhana oli käynyt kerran pyhällä ehtoollisella ei enää koskaan mennyt armopöydälle, vaikka papitkin varoittain ja kehoittain koettelivat saada hänen mielensä muutetuksi. Sanat ja varoitukset olivat mitättömät: hän pysyi järkähtämätönnä siinä kerran saadussa luulossa, olevansa mahdoton Herran alttarin vieras, joka söisi ja joisi kadotuksen päällensä. Ehkä Luojalta terävällä älyllä varustettu autuudenkin asioita tutkimaan ja käsittämään, oli mielensä kuitenkin siinä kohdassa pimitetty. Suurin erehdyksensä näyttää olleen, että pyysi ja toivoi oman vanhurskautensa kautta joskus tulevansa mahdolliseksi Herran ehtoolliselle käymään, ei muistaen, ettei se olekaan vanhurskaille, vaan syntisille annettu, sillä eihän itsestänsä vanhurskas lunastajata tarvitsisikaan.

Ehkä Korhonen eli jotenkin vanhaksi, ei hänelle kuitenkaan ollut sallittu kotona kuolla. Lokakuussa vuonna 1840 löysi veljensä hänen kuollunna veneessä ei kovin kaukana kotitalosta. Arvattavasti oli joku äkillinen kuoleman kohtaus häntä tavannut. Tyttärensä Anna Reetta, joka on naimisissa Koivulan talon isännän Sakari Lyytisen kanssa Sonkarinsaarella, lauloi perityllä runolahjallaan isävainajastansa seuraavaisen lapsellista rakkautta ja kristillistä surua osottavan kuolirunon:

Nyt on luonto liikutettu, Runotöihin taivutettu, Vaikka ei riemusta runoja, Ilmi anneta ilosta. Kaikki on saanut syvälle, Murhe pannut painon alle, Kun on kuultuna kamalat, Saatu surkiat sanomat Kuolemasta kummemmasta, Erosta tämän elämän; Koska päätti Vihtapaavo Maalimasta matkajuoksun, Joka vaarassa vaelsi, Tämän maaliman majoissa, Surun lakson laitumilla, Vuotta viisi seitsemättä. Eikä tietoa edeltä Annettuna aikanansa Viikon viimeisen olevan, Virstan viimeisen tulevan, Joka saattoi saaren päähän, Kuolopaikalle kuletti. Tuo on meiltä tietämätön, Tuhmain tunnolta salattu, Mik'oli laitettu lopuksi, Mitä pantu päätökseksi: Olisiko usma uuvuttanna, Sumu silmänsä soaissut, Vai viluko viivyttännä, Eli nälkä näännyttännä; Vaiko varsin määräpäivät Lie jo tullut täytetyksi. Ei hän kuollunna kotona, Sairastanna saapuvilla; Vasta viimein viikon päästä, Kun oli kulkenna kotoa, Kaonna ja kaivattuna, Veli veljensä tapasi Ve'en rannalta veneessä, Ilman alla aukialla. Totta tunsi tuskan tuiman Veli veljen kuolemasta; Tuossa kohtasi kovasti Huokaus ja huutoääni, Kun oli kuollut tuttavansa, Kaunis kasvinkumppalinsa, Kun oli linnun liukas ääni Langetettu laulamasta, Kun oli kuolo katkaissunna, Aviotkin auaissunna. Sama surkia tapaus, Kun tuli tutuksi muille, Tuotti kyllin kyyneleitä, Antoi huolta, huokausta, Sukulaisille surua, Vielä muittenkin muretta, Joihen kanssa kaunihisti Oli aikansa asunut, Elänyt isänsä päivät Sovinnolla, suosiossa. Mutta ei nyt murhe auta, Eikä vaikia valitus; Heitetähän Herran päälle Kaikki huolet, huokaukset, Jonka viisaus visusti Läpi kaikki katseleepi, Jok'on tiennyt lähtötiiman, Erohetken helpotuksen. Jo oli iästä ilta, Elämästä ehtopuoli; Kyllä aika myöten antoi Erota elosta tästä, Päästä tästä Paapelista, Sotomasta syntisestä. Eipä siis surua siitä, Valitusta vainajasta, Että nuoruuen iässä Tuli täältä temmatuksi; Vaan se tuopi tuskan meille, Sepä suurentaa surumme, Ett'oli visseillä vioilla, Tiellä tietyn turmeluksen, Sitehissä synnin suuren, Kaotuksen kahlehissa; Siottuna siitä päivän, Kun sai viina vietellyksi, Joka piätti pyhältä, Esti armo-atrialta; Kun oli Paavalin sanoista Käsityksen keksinynnä, Ettei söisi syömärinä, Eikä joisi juomarina Siitä juomasta pyhästä, Armoleivän atriasta. Kyllä siitä sielun kuorma Paljo painoi ja pakotti, Jota vainaja valitti Ahkerasti aikanansa, Ettei jo iällä ennen Armon lahjoja anonna. Aina toivoi tointuvansa, Paremmaksi pääsevänsä, Saavansa himolle salvan, Lukon orjuuen ovelle; Vaan se viipyi viimeiseksi, Aivan ehtoolle elämän. Nyt ei tietä Herran töitä, Eikä tuta tuomioa, Annettiinko armopaikka, Vaiko kauhia kaotus.

Voi jos vielä viimeisellä Ehtoolla elämän Herra Oisi armon auaissunna, Paratiisin Paavalille, Muistanunna niinkuin muinen Ryöväriä ristin päällä, Jollen juuri viimeisellä Ovi armon auaistihin.

Vielä muutamat murehti, Pahastuivat paljo siitä, Kun oli kiini kirkonkellot, Seurakunnan sielukellot. Vaan kun tarkoin tutkittua Saatihin sanoma kuulla, Ett'oli kielty kirkkolaissa Kellonsoitto kelvollinen,[3] Pian sekin murhepilvi Riemuruskoksi rupesi, Kosk'oli siansa saanut Siinä maassa siunatussa, Missä muutkin matkamiehet Saavat laskeita levolle. Kyllä vainaja varusti Itse jo elämäkirjan, Joka joutui vuotta ennen Kaikille katseltavaksi, Jonka otti oppineetkin Varsin vastahan halulla; Luki herrat Helsingissä, Antoi sille suuren arvon; Vaikk'ei auta arvo suuri, Nimi kuulu kuolemassa. Kuolo on se kuulu vieras, Joll' on valta vallallenkin; Ei se kysy keisarilta, Ruunupäältä ruhtinalta, Vaatisiko valtakunta Vielä täällä viipymähän; Ei se pappia paraita Kierrä kirkon haltioita; Eikä tutki tuomarilta, Oikeuen oppineilta, Tohtivatko itse tulla Toisen tuomarin etehen. Kuka kaikki kertoneepi, Kuolon tuumat tutkineepi; Ei se aikoja valitse, Eikä paikkoja paraita; Ei kysele kynnyksellä, Taho tietä tanhualla, Joko oisi outettuna, Eli kauan kaivattuna, Vai tuli kovin varahin, Kesken töihen täyttämättä. Siitä syystä syntisiltä Vaaitaankin valmistusta, Kun on kuolo tietämätön, Joka hetki Herran käessä. Onnellinen on se päivä, Uskovaisille ihana, Joill' on toivo taivahassa, Ilonsa isän majassa. Niillen vaan on vaikiampi, Kuolo kauhia, kamala, Joihen mieli maallisilta Tavaroilt' on tahrattuna; Niillen maaliman makeus Kaikki käypi katkeraksi Kuolemassa kauhiassa, Synnin palkan päätöksessä.

* * * * *

Päätettyämme tämän vaillinaisen kertomisen Korhosen elämästä ja kuolemasta kääntykämepäs jo hänen runolaatuansa erittäin katselemaan.

Kansanrunon tavallinen laatu ja omaisuus on aineensa luonnollisella yksivakaisuudella toimittaminen ilman mieltä sinne tänne syrjäasioihin juoksuttamatta, niistä muka kaunistusta ja kuvausta kerrottavalle saadaksensa. Samaan kansanrunon omituiseen tapaan laati Korhonenkin runonsa, siinä toki vähän eroma, että mielellään pisti sananlaskuja ja muita vertauksia runonsa suolaksi eli ytimeksi. Sanain sovittamisessa oikiaan runosääntöön eli mittaan ei ollut niin tarkka ja huolellinen, kun Karjalan vanhoissa ja nykyisemmissä runoissa sen suhteen ollaan, jonka tähden välimmiten tavataan virheellisiä lausuksia, kun asianymmärtäjä lukia itse havainnee, jos niitä tässä ei paremmin selitetäkään. Onkin runo jo Savon tienoilla ja vielä enemmin Hämeessä alkusomuudestansa poikennut, jonka tähden ei ollenkaan ole ihme, Korhosenkin runot sanasääntönsä puolesta ei parempia olevan, kuin mitä lapsuudesta kuuli kotiseudullansa laulettavan.

Vielä virheen-alaisemmat, kun runonsa, ovat muut laulunsa viitteellisessä arvaannossa. Läpeensä tavataan niissä sanat sopimattomasti katkaistuna ja tavutten sekä arvo että korko pahasti runneltuna, josta onkin nähtävä, Korhosella niitä tehdessä ei olleen parempata esikuvaa, kun virret tavallisissa arkkiviisuissa ja vanhassa virsikirjassamme. Valitettavasti ei ole muillakaan lauluniekoilla vielä ollut parempaa mallia eli johtoa, kun vasta nimitetyt kielensä suhteen kehnot ja vaivaiset, mitteen vuoksi peräti typerät ja kelvottomat laitokset, jotka jo vuosisatoina ovat paljo huolta Suomen Runottarelle tehneet, ja vasta kentiesi mitä vielä tekevät, kun jo ovat hänen suurimmalle osalle kansasta tuiki tuntemattomaksi saattaneet, elikkä turmelleet korkoamme, ettei moni meistä enää tajua'kaan vanhan Suomen runon suloa ja lempeyttä, joka ennen aikoinansa heitteli kiviä ja kantojakin ja pani karhut tanssimaan tasajalassa.

Ne Korhosen tekemät laulut, jotka tässä kirjassa löytyvät, ovat paraimpiansa, ja jos ei jo siitäkin syystä, niin kuitenkin näytteeksi hänen ulkorunoisesta laulutavastansa painettavat. Näistäkin lauluista on lyhemmyyden vuoksi muutamia kehnompia värssyjä pois jätetty, milloin se järjestyksen loukkaamatta taisi tapahtua. Peräti painamatta on jäänyt toista yhdeksän meille tiettyä laulua, nimittäin:

Jänikselle; Onnentoivotus nuorelle vaimolle; Pahasta ja kalliista ajasta; Venäjän ja Turkin rauhasta; Leskikeisarinna Maria Veutorounan kuolemasta; Turun kaupungin palosta; Kehoitus hääpidon alettaissa; Nuoren vaimon kiitossanat antimista; Joutohyräilykset häissä.

Epäilemättä löytyy myös monta muuta Korhosen tekemää laulua, eli kuitenkin on löytynyt, joita ei vielä ole kerätyksikään saatu. Kerääjät ovatkin enemmin ahkeroineet saada hänen runojansa, kun laulujansa kerätyksi, koska edellisillä jo rakentonsakin puolesta nähtävästi oli parempi arvo.

Korhosen tytär, jo mainittu Anna Reetta, joka isänsä kuolemasta teki edellä luettavan kauniin runon, ei ole muunkaan laulun laadinnossa isäänsä kehnompi, miltei ennen parempi. Sen voisi päättää seuraavistakin värsyistä, otetut hänen eräälle orpopojalle tekemästä laulustansa:

Minull' on mieli kirjoittaa, Maailman surkeutta mainita, Jos aika myöten antaisi, Ymmärrys ylös kantaisi.

Viheliäinen, surkia On ihmisellä elämä, Niinkuin on Jopi puhunut, Ja Salomoni sanonut.

Jopa sen tunsi Jooseppi, Ja tarkoin tutki Taavetti; Jo Haakar joutui huutamaan, Ja Ismaeli itkemään.

Kuin lapsi ensin syntyypi, Ja hengittämään herääpi, Tuntee jo tuskan olevan, Ja vaivan takaa ajavan.

Itku jo ompi alkuna, Ja ensimäisnä äänenä, Juurikuin ajat arvaisi, Ja tulevaiset tuntisi.

Jos sitte vähä iloitsee, Ja lasten kanssa leikitsee, Ne ilot pian puuttuvat Ja murehiksi muuttuvat.

Piampa saapi havaita, Kuin maailma on kavala, Kuin nuoren ilon kadottaa, Ja lasten leikin lopettaa.

Niin näkyy nytkin todeksi. Ja kuuluu kyllä kovaksi, Kun puhuu orja päivistään, Yks orpopoika onnestaan.

Tämän orpopojan antaa hän sitte usiammissa värsyissä valittaa vaivojaan ja onnettomuuttaan, ja siitä päästyänsä muistaa korjaajiansa seuraavilla kiitossanoilla:

Nöyrimmän sanon kiitoksen, Kaikillen niillen yhteisen, Jotka minun ovat korjanneet, Ja tänne asti auttaneet.

Suuri on ollut vaivanne, Suurempi olkoon palkkanne, Jota ei maassa makseta, Vaan taivahass' on tarjona.

Ja jos nyt oikein tuntisin, Hyvyyttä Herran muistaisin, En vaiti olla saattaisi, Vaan kiitosuhrin antaisin.

Että niin olen autettu, Ja vahingolta varjeltu, Kuin Mooses kaisla-arkussa, Ja Joonas kalan vatsassa.

Ne Herran suuret ihmetyöt Muistuttaa mullen päivät yöt, Että aika oisi palata, Ja synnin tieltä lakata.

Maailman turhuus hyljätä, Ja kaikki ylön katsoa, Toivoa toista tulevaa, Etsiä uutta elämää.

Että sitten taivaan kuorissa Saisi voiton virttä veisata; Siellä vanhat vaivat palkitaan, Ja kaikki uudeksi muutetaan.

Siellä ompi oikia isänmaa, Ja kaikki kallis tavara; Siellä lesket levon löytävät, Orvot osaansa nousevat.

Siellä taakse taukoo puutokset, Murheet ja ajan muutokset; Ei isä jätä seurastaan, Eik' äiti heitä helmastaan.

Siellä köyhät saavat rikkauden, Ja sairaat kaikki terveyden; Siellä ompi ilo yltäinen, Ja riemu alinomainen.

Viimein jo taas omassa nimessänsä päättää Anna Reetta virtensä tällä loppuvärsyllä;

Lyhyt on tämä kirjoitus, Yksinkertainen yritys, Vaan kukas tarkoin tietänee Ja toisen tuumat tutkinee.

Semmoista sydämen liikutusta, josta tämäkin virsi todistaa, isänsä Paavo ei osoita tuskin yhdessäkään runossa eli muussa laulussa. Se näyttää hänen luonnollensa kokonaan outo olleen. Harvoin on mielensä muutenkaan oikiaan lauluintoon ylennyt. Sen siasta nähdään hänellä olleen tarkan ja terävän älyn moninaisia aineita tutkimaan, käsittämään ja kertomaan, jonka ohessa runonsakin osoittavat hänen vihanneen kaikenlaista pahaa ja vääryyttä, puoltaneen hyvää ja siivollista elämätä. Kun vielä oli lukenut viikkosanomat ja monta muuta suomalaista kirjaa, eitä ainoastaan lukenut, vaan käsittänytkin ja muistoonsa säilyttänyt, niin pidettiin häntä talonpoikain keskuudessa oppineena, ja oppinut olikin hän, vaikk'ei tainnut kuin yhtä äitinsä kieltä, yli monen koulunkin käyneen miehen, ettei suinkaan ensimäiseksi tullut ymmälle, missä vaan ei ilman kainustellut tietoansa ilmoitella.

Tästä kaikesta lienee arvattava syy siihen, että Korhosen lauluja pidettiin suuressa arvossa ja että niistä muutamat levesivät ulommaksi Hämeesen, Pohjanmaalle ja Karjalaanki. Löytyypä vielä muitakin syitä niiden leviämiseen ja semmoisiksi arvaisimme rahvaalta rakastetun vertauksellisen eli muuten polvellisen sanalaatunsa, mielensä malttamisen, siinä kohdassa, ettei koskaan latonut lauluunsa, mitä sylki suuhun tuopi, vesi kielelle vetävi. Siihen lisäksi saapi lukea senkin seikan, että valitsi lauluillensa sopivan aineen, ja viimeiseksi että itse kirjoitti ne paperille, joka esti heti synnyttyänsä katoamasta. Muita syitä emme voi keksiä niiden erinäiseen arvoon ja leviämiseen, koska Korhosella ei kuitenkaan ollut joita kuita mainittavia runolahjoja yli muiden runoniekkain, vaan hän ennemmin jääpi monestakin jälelle. Jopa tyttärensäkin ja pitäjän miehensä Juhana Ihalainen siinä vetävät hänelle vertoja. Monta muuta tunnemme, joita pitäisimme parempina, vaikk'eivät ole sinne päinkään ihmetteliöitä ja seuraajia saaneet, kun Korhonen, jota Savon nykyiset runoniekat tavallisesti pitävät mestarinansa, kuin saksalaiset Schilleriä ja Götheä.

Nimitimmä Korhosen runoista muutamia Karjalaankin levenneen. Semmoisia ovat erittäinkin runot Talonpojille, Viinasta, Tyttärille, Mustalaisista, Ketunpoikain elättämisestä, Väinämöisen veljenpojasta y.m. Näytteeksi miten runot semmoisilla kulkumatkoilla muuttuvat, panemme tähän yhden tämmöisen runon "Piipunperästä" sekä sillä tavalla, kuin se on Rautalammilta kirjoitettu, että toisellakin tavalla Venäjän Karjalasta.

Rautalammilta:

Käännä päätä, katso päälle, Ota vaari vanha muori, Kuinka kummalta näkyypi Tämänaikaiset asiat; Kaikki pojat kasvavatkin Piipunpohjalla pilaavat Suunsa seuvun semmoiseksi, Jos on paksu huulipanta, Niin on posketkin porossa, Kasvo puolipullollansa.

Eivät yr'tä yösialta, Univuoteilta värähä, Eikä pirtistä pihalle, Vielä virkahan vähemmän, Ulkotyöhön ollenkana; Ennen karstat kaivetahan, Ihvetkin imeksitähän. Kyll' on sitte päivän päällä Parta paksuna porosta, Ihvestä ihon sininen, Hihat hiessä, helmat noessa, Rintapielet riivanteissa. Vaimot ne valittelevat Pilattavan paiat kaikki Kesken päivän pestäväksi; Muorit mukamat sanovat, Että pyyhkeiksi pitäisi Vanha vaippa laitettaman, Että aikaa enemmän Pesemätä päästäisihin.

Sepillen on selvä neuvo, Valurille vanha käsky, Kunnon neuloja kumota, Jolla vilja väännetähän; Ilkeä on imeisten luona Puista puikkoa piteä, Kuletella kukkaroissa. Miehet muutamat sanovat Pilattavan piiput kaikki, Pohjat puhki pisteltävän, Karetsia kaivettaissa; Toiset ne toki puhuvat, Ett' on oppi oivallinen, Ja juuri komia konsti, Maahan muuttunut tavaksi.

Muinoin toivat Mustalaiset, Kusta lieneepi kotoisin: On tuosta tupakin jatko, Jopa työlle joutuisampi.

Venäjän Karjalasta:

Kuule ensin, katso siitä, Kuinka kummalta näkyvi Tämänaikainen elämä: Miehet muutkin jos minäkin Piipun pohjilla pilaavat Suunsa seuvun semmoiseksi, Jott' on leukansa liassa, Parta paksussa porossa, Ihmestä iho sininen, Tupakasta turmeltuna.

Muinen söivät Mustilaiset Piipun pohjia poloiset, Konnat suuhunsa kosivat, Karetsia saamitsivat, Siitä ottivat opiksi, Suomen miehet mielityöksi, Jotta jo nykyinen kansa, Kaikki katsovat musikat, Nuoret miehet naimattomat, Pojat puoliparrattomat, Huuliansa huuhtelevat, Paian hiemalla hosuvat.

Ei lemmot leposialle, Vuotehellenkaan väräy, Kun ei poskessa poroa, Suussa tuhkia tupakan. Ilmanko akat sanovat, Muorit muutamat puhuvat, Pilattavan parrat kaikki, Suun menevän surkiaksi.

Puikko on puolta kyynäreä, Kyllä kypärän pituinen, Tehtynä teräväpäinen, Jolla kaivavat karetsan, Piipun pohjan poskehensa. Ei purukset suusta puutu, Tukut karmilta katoa, Ikipallit ikkunalta.

Miehet muutamat puhuvi Piiput pantavan pilalle, Pohjat puhki pistettävän Karetsia kaivettaissa.

En nyt tuota tarkoin tunne, Josta on tupakka tuotu: Sen mä tuntenen toeksi, Ett' on turmellut tupakka, Pilannunna kansan kaiken, Maahan muuttunut tavaksi.

Vielä muitakin toisintoja löytyisi tähän yhteenkin runoon, joilla ei kuitenkaan tarvinne tätä jo ilmankin pitkää alkulausetta venyttää, vaikka nämät kaksi toisistaan eroavimmat jo senkin tähden piti pantaa, etteivät asian ymmärtämättömät luulisi Korhosen runoja tässä kokouksessa tahallaan muutetuksi, jos sattuisivat joita kuita kirjoitettuna käsiinsä saamaan eli muuten niitä rahvaassa vähän toisilla sanoilla kuulemaan. Siitä ei toki liene'kään moitetta pelättävä, jos mistä tahansa saatuja toisintoja on runon täytteeksi ja muuksi parannukseksi käytetty.

Usiampia Paavo Korhosen runoista on ollut ennenkin painettuna: kirjassa Väinämöiset (runo "Muistojuhlasta", erehdyksestä Ryynäsen nimellä); Mehiläisessä 1836 Toukokuulta, Lokakuulta, 1837 Marraskuulta; Sanansaattajassa Viipurista 1835 N:ot 7 ja 21, 1836 N:o 19; Kanteleessa 3 osa, s. 41 ja 52, 4 osa, s. 35; Oulun Viikkosanomissa 1830 N:o 17, 1831 N:ot 22 ja 48, 1832 N:o 25; Lemminkäisessä 1 osa, s. 11; Topeliuksen runokokouksessa: Suomen Kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja 4 osa, s. 23, 5 osa, s. 55; Turun Viikkosanomissa 1820 N:o 23, 1821 N:o 2, ja Helsingfors Morgonblad'ssa 1835 N:ot 32, 33. Lauluista on pari ("Häälaulu" ja "Onnentoivotus nuorelle vaimolle") painettu arkkiviisuina, alkupuoli Kokin moitelaulusta Maamiehen Ystävässä 1844 N:o 16 ja "Laulu, olut ja viina" Kantelettaren alkulauseessa. Näiden ja usiampain Rautalammilla ja muualla tehtyin eri kokousten avulla on Korhosen runoja pyydetty saada tähän kirjaan niin virheettömänä, kuin suinkin on ollut mahdollinen. Rautalammin murretta ei kuitenkaan ole erittäin seurattu, jota muut ei katsone viaksi, kuin ne, jotka tahtoisivat Suomelle niin monta kirjakieltä kuin pitäjääkin Suomessa löytyy. Semmoisesta kirjallisesta jakaumisesta eri murteisiin Suomen kielelle ei olisi mitään hyötyä, mutta suuri vahinko siitä syntyvän yksipuolisuuden, ylenkatseen ja vihan vuoksi erinäisten murretten välillä. Armottomasti pitäisi jokainen murre itseänsä muita parempana, joka tyhjä luulo aina pitäisi sitä entisellä kannallansa ja estäisi sen tointumista. Jos vastahakaan kaikista murteista kasvatetaan kielen perustuslakien mukaan yhteinen kirjakieli, on se kymmenessä vuodessa tointuva täydellisemmäksi ja muulla tavalla paremmaksi, kun minkä joku erinäinen murre voisi sadassa. Juuri sillä lailla on Saksan kieli kasvanut ja rikastunut, mutta Ruotsin, Juutin ja Norjan kieli elävät köyhimpinä juuri kuin kostoksi siitä, etteivät pysyneet yhtenä, vaan tarpeettomasti laittausivat erinäisiksi kirjakieliksi. Lähimmän esimerkin antaa meille Vironkieli siitä vahingosta, minkä murretten itsepäällensä kirjakieleksi rupeaminen ompi vaikuttava. Sen siaan kun Vironkieli ennen aikoinansa olisi tainnut miltei yhdeksi kirjakieleksi Suomen kanssa ruveta, lohkousi itsekin kahdeksi, Tarton ja Tallinnan kieleksi. Kumpikin kulki omaa tietänsä ja kääreysi matkalla omiin ohjiinsa. Sitä selkeyttä, varaisuutta ja perustusta, joka näihin aikoihin asti on pysynyt Suomenkielen kalliina omaisuutena, saisit jo tyhjään Vironkielessä etsiä.

Kajaanissa uudenvuoden päivänä 1848.

E. L.

SUOMEN KIELESTÄ.

Suvaitseeko Suomen kansa, Salliiko Savon isännät, Että Suomesta suloinen Sananlasku lauletahan, Koska mieli kättä käski, Käsi kätteli kyneä, Kynä piirsi puustavin?

Mitäs puustavit puhuivat? Sitä ne sanoivat silloin, Kuinka suotta Suomen kieli Kapaloss' on kauvan ollut Lapsen tautisen tavalla, Niinkuin tuo on nytkin vielä Sitehissä sitke'issä, Vaikka on jo vanha kyllä. Eikä taia tullakkana Siitä miestä milloinkana, Joka poikki ponnistaisi, Katkoisi kapalovyönsä, Jaksaisi jaloin kävellä Aika miehen askelia, Päästä päähän pitkän pöyän Isommille istuimille, Rinnalle rikasten kielten, Valtakielten kumppaliksi; Että vielä mittamiehet, Oikeuen omat jäsenet, Suomen kieltä kirjoittaisi; Että tuomiot tulisi, Esivallan valtakirjat, Kansan kielellä omalla, Talonpojan tuttavalla.

Kyllähän kynä tekisi Suomalaisia sanoja, Kuin on kuultuna puheessa; Oppineemmatkin osaisi Suomen suoria sanoja, Jos sen antaisi asetus, Eikä estettä olisi La'in vanhan laitoksista. Kylläpä me kyntömiehet Tuolla aikahan tulemme Keskenämme kelpolailla, Vaan ei tuta tuomioita, Välikirjoja vähiä, Kuittiamme kuitenkana. Eikä suuta suuremmilta Suomi saattaisi pilata.

Lintuset livertelevät Kukin äänellä omalla, Kielellänsä kerkiästi, Jonka heille äiti neuvoi, Oma vanhempi opetti, Pesissänsä pienempinä. Ei ole sitä etua Suomen kansalle suvaittu. Ruotsin kieli on ruvennut, Joutunut jo ens'alusta Suomen suureksi isäksi. Aina sill' on arvo suuri, Jott' on ystävät yläiset, Sukulaiset suuret muutkin, Sanotaanpa Sakan kielen Ruotsin heimoa olevan. Missäs on sukua Suomen! On vähän Virossa vielä Aivan arvossa samassa, Ett'ei kouluissa kysytä, Akatemioiss' anota.

Meill' on Suomen suuri äiti Turku, tuttava isoilta; Siell' on räntistä räkännyt Valkeutta vanhemmille Suomalaisille suvuille, Aina ratki runsahasti, Kaikite satoja kaksi, Vuotta kahtako vajaalle; Siell' on selvä Suomen kieli Laitettu jo lapsillenkin Aina autuuen opista; Vaan ei pääse päätöksissä, Eikä tule tuomioissa Talonpojan tuttavaksi.

Mitäs vielä viimeiseksi Suomen puolesta puhumme? Jos ne herrat Helsingissä, Suuren oikeuen omaiset Antaisi luvan lujimman, Vuoron vuoltulle sulolle, Että tuomiot tulisi, Välikirjat kaikellaiset Kansan kielellä omalla, Talonpojan tuttavalla; Sitte sihtierit tekisi halaistulla höyhenellä Samallaisia sanoja, Kuin on suussakin sanottu. Jopa pispatkin pitäisi Suomen kieltä suurempana, Kaikki pappimme paremmin, Kirkkoherrat kiivahammin Tuohon tuumahan rupeisi, Kirjoittaisi Suomen kieltä, Vielä muutkin virkamiehet Kansan kieltä kannattaisi.

Se on Suomeksi sanottu Suomalaisten suosioksi.

TALONPOJILLE.

Ei oppi ojahan kaa'a, Ei taito takaisin työnnä, Neuvo syrjähän syseä. Ensin mies opetetahan, Sitte hattu hankitahan.

Joll' on oppia otsassa, Sill' on nappia nutussa, Housuissa hopiakello. Kuninkaall' on kultaruunu, Herrat hattua pitävät, Kyntömiehell' on kypärä. Herrat käyvät saappahissa, Toisen vuoron tohvelissa, Viertomies on virsuillansa; Herran on käessä keppi, Puhe pulska mestarilla, Peltomies on pelvon alla; Herroilla kupera kappa, Syvä säkki mestarilla, Talonmies, takana silmin, Astuupi aitan ovelle. Joll' on virka pienempikin, Sill' on paita palttinasta, Palomies on paikkasissa, Riihenpuija rikkuneella.

Kuules kuitenkin minua, Taitava talonisäntä: Elä suutu säätyhysi, Elä virkahas vihastu; Vaikka vaivalla kovalla Maasi mahtihin rakennat, Piät pellon pehmeänä, Hankit halmetta lisäksi, Ojit korpia kovia, Väännät leivän lapsillesi, Kannat kontissa evästä, Viikon muonan mennessäsi; Vaikkas vanhana valitat Jäykäksi jäseniäsi, Ruumistasi raukeaksi, Kun ompi kipiä selkä, Kaikki hartiat hajalla.

Ei elätä pännä meitä, Jos ei atrasta apua; Kun et kyntöhön kykene, Etkä kestä korpitöissä, Piä pojille porua, Opeta työtä tyttärille, Aja pellolle perettä, Palolle väkeä paljon, Kaskimaille kaikki joukko, Niinkuin niitylle ikähän. Sitte siunoaa Jumala, Tuopi aittahan eloa, Rahakassan kammarihin, Ett'ei jää verot vajaalle, Maksot puutu puolitiehen. Papit saavat saatavansa, Lukkari oman osansa; Kaikki muutkin kappamiehet Suorittelet suosiolla.

Sitä miestä mielellänsä Herratkin hyvin pitävät, Jolta saavat saatavansa, Vähät viemiset välistä. Sille vielä viipymättä Kirkkoherrankin kotona Kahvikuppi kannetahan, Luona lukkarin samate Aamuryyppy annetahan. Nimismiehet mielellähän Kelpo mieheksi kehuvat, Sanomat salituvissa: "Istu nyt, hyvä isäntä, Ota ryyppy oivallinen, Paneppa paritsat päälle." Sille mestarit menevät Työhön ilman tinkimättä; Sille rengitkin rupeevat Ilman paljon pyytämättä; Piiat vielä pyrkimällä Laurinpäivänä paneivat; Kasakoita kaikin aioin Hänen työhönsä tuleepi.

Tämmöinen talonisäntä Saapi hankkia hatunkin, Paian puhtahan piteä, Ja siihen siniset housut, Vielä västin oivallisen.

Saankohan vielä sanoa, Eli pikkuisen puhua Oman sääyn suosioksi, Muihen mieliksi samassa? Eihän maailma mahissa Paitsi herroja pysyisi; Herrat ei herrana kävisi, Eikä mestarit eläisi, Kun ei maata kynnettäisi. Maasta maailma elääpi, Sekä suuret, että pienet: Maastapa makeat saapi, Maasta vääntyypi väkevät, Hapan kaikki hankitahan Kaiken kansan tarpeheksi.

Siis sinä siveä vaari, Taitava talonisäntä, Jolla on omasta työstä Tavaroita tarpeheksi! Et huoli hätäillä siitä, Jos herra hevosen kanssa Tuleepi tuvan etehen. Käske kohta kiirehesti Rengin riisua hevonen, Kanna kauroja etehen; Käytä herra kammarihin, Pane pöyälle pötyä, Laita lapsi naapurihin, Rannin vaarille varoitus, Kutsu kanssanne ruualle. Itse istu pöyän päähän, Ota pottu polvillesi, Piä käessäsi pikari. Siitä haastele hyvästi, Herran kanssa kaunihisti, Tieustele taitavasti Kaikki yhteiset asiat, Kanssa kaukaiset sanomat. Kun on siitä sitte päästy, Laita saatavat samalla, Paneppa paras hevonen Kyytihin kylänväliksi.

Anna ruokoa rahalla Vielä muille vierahille; Piä vaivaisten varalla Kala, leipä kaikin aioin; Maksa palkka mestarille, Rengille rehellisesti, Koska kohtuutta anovat; Vaan jos paljosta puhuvat, Mahotonta mainitsevat, Suutu ja sano sinuksi, Elä toiste työtä anna. Ole muorille mukava, Piä perhettä hyvänä, Polta pirtissä pärettä, Kammarissa kyntteliä. Elä liiku liassa silmin, Elä astu einehettä, Piä kohtuutta kotona, Reissuissa rehellisyyttä: Niin sä astut arviossa Pienen porvarin sivuhun, Kauppamiehen kunniahan, Etkä väärähän vaella, Vaikka vanhaksi eläisit.

ENTISESTÄ JA NYKYISESTÄ AJASTA.

Savon ukko, sarkahousu, pikimusta, pitkäparta, Päästi äänen uunin päältä, Laski pankolta pakinan. Puhe oli aivan pulska, Sanat kaikki sarvipäitä, Jotka rikkoi miesten mielet, Akat näytti närkästyvän.

Lausui ukko uunin päältä, Pani pankolta sanansa: "Elettihin ennen meillä, Paistettihin paksut leivät, Verot markoin maksettihin, Taalerin talon asiat, Kun ei kuljettu kuvissa, Maalatuissa matkusteltu: Ajokalut kaikki tyynni Voieltihin voitehella, Siveltihin juuri sillä, Jolla voiellaan vene'kin. Akat vaipoissa vaelsi, Villaröijyissä röhötti; Ukot sarkakauhtanoissa, Kelsiturkissa köhötti. Oli kellona otava, Kukon virret viisarina, Arveltihin ajan juoksu, Tulo päivän tunnettihin Ilman uuritta tuvissa, Seinäkellon kertomatta.

Minä miessä ollessani, Kun ma kuljin kaupungissa, En kauvan katuja käynyt, Puhutellut puotimiestä; Suolat survasin rekehen, Rautakangit kannoin siihen; Luori pari painehia, Vaimolleni lakkivaate, Lapsille lakeripalli, Inkivääriä vähäisen. Olin ilmankin iloinen Kapineitta kauppamiehen. Heti valjastin hevosen, Heti kukkaron kuristin, Kissan nahan kiinni käärin, Koivet solmisin kovasti; Enkä ennen lievittänyt, Vasta vouin vaatimalla, Verorahan huutamalla. Herrat veti vissit viivat, Kaksi kuuta[4] kuittihini. Kesti silloin kissan nahka, Vaikka ei nyt vasikan nahka.

Nyt on aika aivan toinen, Vouin luku loppumaton, Rahanpuute puuttumaton; Rästikirjat kiirehtivät, Nahka naukuupi punainen, Monen karja kirjan päällä, Alla ausionin hevonen, Pannut panttina kylässä, Hyvät ryysyt ryöstön alla. Herra teillä, toinen meillä, Ruunun käskyllä kovalla; Mikä piti pitkin maita, Toinen pyrki poikki maita, Lautamiehet laukun tuovat, Josta arkit aukiavat, Niiss' on rästit räknättynä, Nurkissa pahat numerot."

Ei ukko unessa ollut, Ei paljon valetta pannut; Vaan se oli sangen vanha, Muisti muinoiset asiat, Tiesi tämänaikaisetkin, Vaikka nuoret naurahteli, Pojat pisti pilkkojansa.

SAVONMAAN HERJAAMISESTA.

"Joka lassa lastatahan, Miessä mielehen tuleepi". Sananlasku sangen selvä, Valmistettu vanhemmilta, Heiltä mielehen otettu.

Minä miessä nuorempana Kävin kerran Kokkolassa. Kuulin kummia sanoja, Kuulin siellä Kainulaisen Maani miehiä manaavan, Sanovan Savon sioiksi. Tulin taas Turusta kerran, Hämäläisen hurjan kuulin, Ukon vanhan Urjalasta Savon miehiä sanovan, Roimahousuiksi hokevan, Pitäjiksi pieksukengän. Niin' en virkkanut mitänä, Sanonut sanoa puolta, Otin muistoksi mukaani, Vasta annan vastauksen, Kun on vuosia kulunut, Jäänyt jo ajasta siitä Kyllä kaksin kymmeniä. Kuules kunnon Kainulainen, Oivalla Hämehen ukko, Kun sanon pari sanoa: Ei ole maata miehetöntä, Kirvehetöntä syleä, Ei sieä sian nimeä Ylisummahan sanoa. Kukas nyt ei kuuta tunne I'ästä eneneväksi, Luotehesta loppuvaksi, Niin sano sitä siaksi.

"Sekalainen seurakunta", Tuon nyt tietävät tytötkin; Eikös hulluja Hämeessä, Kataloita Kainussakin, Samate Savonkin maalla. Vaan samassapa Savossa, Jos on joukko joutavia, Miehiä mitättömiä, Niin on toisia toella Ymmärryksen ystäviä, Isäntiä itsessänsä, Renkiä rehellisiä, Jotka kyllä joutuisasti Pystyvät pysäystöihin. Savoss' on samate vielä Oja-ukot oivalliset, Kannon vääntäjät väkevät, Nevan kuokkiat kotona, Jost' on leipämme levinnyt, Sahtikannumme sakonut, Puuropata paisununna; On vielä omantakeiset Muurimestarit mokomat, Semmoisia seppiäkin, Jotka taitavat takoa Niinkuin itse Ilmarinen. Löytyypi likeltä vielä Valurit ja varvalitkin, Niinkuin myöskin nikkaritkin; Etempätä ei nyt tuoa Pulskempata puukalua, Käsityötä käyvempätä Räätäliltä, suutarilta, Kuin on jo omassa maassa.

Sillä se sana syäntä Vielä nytkin vihlaiseepi, Koko maata miehinensä Sanoa Savon sioiksi, Roimahousuiksi hokea. En sieä sitä nimeä Osaksi oman pitäjän, Enkä huoli housujani Poikki polvesta sahata. Pitäköhät piukkapöksyt, Joill' on vaatetta vähemmän, Eli sukkia enemmän; Rohkenee tuo roimahousu Pieksukenkiä piteä, Saa tuo saappahat pyhäksi.

Jo sanon sanani toisen; Savoss' on samate vielä Melkiöitä mestaria; Harvoin on haettuna Hämeestä Harvoin Kainusta katsottu Käsitöihimme ketänä. Niin jo taasenkin tapahtui Suonnejoella suuri kumma: Mies on teettänyt tapulin, Opin käymätön osannut Kellotornin kelvollisen, Jok' on kaikelta kohalta Juuri julkinen rakennus. Kukas kummaksi sanoisi, Jos ne teettävät tapulin, Jotka koulua kokevat Monen mestarin mahista. Eipä hän opissa ollut, Ei toisen tekevän nähnyt, Eikä keltänä kysynyt, Kuinka pannahan perustus, Kuinka seinät seisonevat, Kuinka pylvähät pysyvät. Siin' on kellot kelvolliset Kohotettu korkealle; Ei se heilu, hemmahtele Soitettaissa sinne tänne; Sen on lattiat laveat, Siinä sillatkin sileät, Astuimet on aivan selvät, Käsipuut on käytävillä; Ei sen rapuilla ramaha, Ei putoa portahilta. Sama mies on saanut taion, Ymmärtänyt itsestänsä Uurimaakarin mahinkin; Itse tehnyt työkalunsa, Värkkitaattinsa takonna, Joilla taitaapi takoa Semmoisetkin seinäkellot, Joissa tiuku tiiman päästä Heleästi hellittääpi. Tämä kunnia tuleepi Ollin poika Pietarille, Jok' on syntynyt Savossa, Kasvanut kotikylässä, Olli Konttisen kotona, Seurakunnassa samassa, Jossa työtäkin tekeepi.

Eipä kaikki Kainulaiset, Puoleltana pohjolaiset, Eikä myös etelän miehet Opi näitä itsestänsä, Tule selväksi sepäksi, Pääse päälle sittenkänä, Vaikka vissin viisi vuotta Use'in ovat opissa Toisen mestarin tykönä. Rakastetut Rantalaiset, Arvoisat Hämeen asujat, Kelpo miehet keskimailla! Elkäte pahaksi panko, Jos ompi jotain sanottu, Maamme puolesta puhuttu; Saa siltä hyvin piteä Itsekukin kunniansa, Kellen kunnia tuleepi. Monta maassa, maa monessa, Niin ennen isät sanoivat.

Kosk' on nyt sanani kaikki Savolaisista sanottu, Niin on kyllä kerraksensa. Eipä laiskempi lukia Katso kaikkia tätänä.

SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURALLE.

Soisin Suomeni hyväksi, Kaupunkini kaunihiksi, — Sananlasku sangen vanha, Mutta vielä muistettava. Kyll' on Helsingin kylässä Ajastaikoja asuttu Vissiinkin satoja viisi, Vaan onko vähän vajaalle Eli päälle pikkuruisen, Empä tuota tarkoin tieä. Vaan ei ennen Helsingissä Sija ollut oppineitten, Koti korkeasukuisten, Istunta isojen miesten; Oli Turku toimellansa, Koulun korkean kotina. Siinä oli oppihuone, Aikansa akatemia, Paikoille pari satoa, Kyllä kymmeniä vajaalle.

Vaan se Suomen suuri äiti Turku tuli turmiolle Tuimassa tulipalossa, Rikki rinnoilta repesi; Niin silloin nisätkin kuivi Äi'iltä imettävältä. Lapset laajalle hajoili, Isät kulki itkusilmin Kohen päivän koittamista, Auringon ylenemistä, Saivat sijan Helsingissä, Niinkuin Lothi muinoin löysi, Zoarissa sai sijansa, Tultuaan tulipalosta Sotomasta sorretusta.

Filosohvi, suuri viisas, Plato laittoi ensimmäisen Akatemian, aloitti Kreikanmaalla mainiolla; Osti maata maksun eistä, Akatemolta lunasti, Johon koulunsa kohensi, Alusti akatemian. Siitä saivat sitte muutkin, Alkunsa akatemiat. Saksan maill' on ennen saatu, Sitte Ruotsissa ruvettu, Viimein saatu Suomessakin Jo sija sille nimelle.

Suokohon Jumala suuri Aina kunnian asuvan, Herra'uen Helsingissä, Liiton arkin liikkumatta! Että oikeus olisi Varsin vahva ja totinen, Että oppi onnellinen Olis oppihuonehissa, Vielä muuta viisautta Mielimäärältä mitata; Koska se on pääksi pantu, Suomen ruunuksi ruvennut, Korotettu keisarilta.

Suuri kiitos, suuret herrat, Viisa'uen viljeliät, Toimen totiset jäsenet! Vaikka kielet korkeatkin Ymmärrätten, yhtä kaikki Suvaitsette Suomen kielen Kasvamista, karttumista, Annatten apusanoja, Valmistatte valkeutta Syänmaissa syntyneille Kaunihilla kirjoillanne, Että peittyisi pimeys, Sumu kansasta katoisi. Että valkeus vapaasti Leviäisi lentämällä Linnun siivillä sijahan. Se on kiitos kirjoitettu, Sanottu Savon kylistä, Annettu alamajoista, Miehiltä mitättömiltä, Osotettu oppineille, Jotka ratki rakkahasti Suvaitsevat Suomen kieltä, Ottavat opin tiloille Savon raakoja sanoja, Talonpoikaisten puheita.

Mont' on miestä maakylissä Sa'an yheksän ajalla Opin kasvoja katsellut, Toimen tietä tunnustellut, Ett' on kirjat kaikellaiset Oppineilta ohjattuna, Lahjoitettu lapsillemme; Siihen on sivulle vielä Annettu aviisikirjat, Saatu lehet lentämähän Talonpoikien tupihin, Että yksinkertaisetkin Saavat mieltänsä mitata, Järjen jousta jännitellä, Ulkomaankin uutisilla. Juuri on sitä jamoa Ajatellut Suomen seura, Kun on Kultalan asiat Suomen kielen kirjoittanut, Että kieli kirkastuisi, Sekä mieli virkistyisi Aivan uutehen elohon, Missä on vanha vaillinainen. Moni kirja kiitettävä Ompi aikojen kulussa Tullut ennenkin tutuksi, Tuskin toista tuon näköistä, Kuin on kirja Kultalasta. Mikäs paikka on pahasti Toivoselta toimitettu, Eli Elsalta enemmin? Kylläpä joka kylässä Aivan tälläkin ajalla Olis työtä Toivosellen, Ehkä vielä Elsallenkin. Sangen on sanat somasti Joka miehen mieltä myöten Siihen pantuna sisälle. Välistä lukian luonto Vesisilmäksi vetäypi, Toisin paikoin taivuttaapi, Liikuttaa lukian luonnon Hypätä hyville mielin. Se paras papin rukous Herättääpi harta'uen; Se Suomen paras pakina Syäntä sytytteleepi, Kaikki käypi kaunihisti: Jost' on kiitos kirjoitettu, Sanottu Savon ukoilta Teille, taitavat tekiät, Hyvät herrat Helsingissä! Empä tieä, enkä taia Tehä teille kumminkana Parempata palkintoa Laitetuista lahjoistanne.

VIINASTA.

Kuules viina kun ma laulan, Kuules, putelli, puheeni! Empä moiti mahtiasi, Enkä voimias vähennä: Olet kyllä oiva ruoka, Siivosyöjälle suloinen, Joka ryypyn ryyppäjääpi, Harvoin kaksi kallistaapi, Kolmannest' ei konsa huoli.

Kuinka kultainen kuleksit, Herran lahja heitukselet Syämessä syömättömässä, Eineryyppynä esite Annat aamusta varahin Ruokalystin ruumihille. Vaan jotk' ovat ystävänä Suunsa kanssa suuttumatta, Hankkivat halulla siihen Kaikin aioin kaatamista, Niillen on ikänsä ollut Viina varsin määrällinen, Eikä se sukua katso, Eikä säätyä eroita.

Teki se ennen tengan reiän Talonpojankin povelle; Potkaisi se porvarinkin Kauppakaaret kallellensa. Saavutti se saarnamiestä, Pani valmihin papinkin Uuellehen teinin teille, Lipan leualta pudotti, Laulatteli lukkareilla Väärän virrenkin välistä. Toimittaapi toisen kerran Tuomaritkin tuhmoiksi, Lautamiehet laitteleepi Juttumiesten mieltä myöten: Käymähän käräjämiesten Arkun kautta kaiket öiset, Josta sitte päivän päällä Kyllä torkkuvat tuvissa, Oikeutta istuttaissa, — Virka vaihtui kohmeloksi, Oikeus unennäöksi.

Se se seppiä pilaapi, Suutaria, räätäliä, Äkäiseksi ärryttääpi, Viepi tukkanuottasille. Vielä vaimotkin vetääpi Penkin päähän pyllyllensä; Lakki päästä pyörähtääpi, Pois nokka nenän kohalta, Joita varjele Jumala Näkemästä, kuulemasta! On outo nähä näkevän, Kumma kuulla kaukaisenkin.

Vasta minä vangoillani Oivalsin tämän asian, Kuinka kunnia meneepi, Aleneepi miehen arvo, Kaikki rakkaus katoopi Entisiltä ystäviltä, Miesi velkahan veäksen, Joka ryyppääpi rysyltä, Viinan viljasta elääpi Monet päivät pääksyttäisin. Maailman makea seura, Tapa vanha tarttuvainen, Jot' ei arvata alusta, Saapi semmoiset vahingot. Sill' on sielulla enemmän Tekemistä tuonelassa. Kun on kuolema tukinnut Kulkun kuohuvan peräti, Vettä viepi viimeiseksi, Hunajasta ei hän huoli, Eikä viinoja valitse.

Yksi on ankara asia, Joka täällä tutkintoa, Varoitusta vahvempata Ihmisiltä ansaitseepi. Kun jo kasvavat musikat Kaksin kupin kaatelevat, Ett'ei matkoilla evähät Eikä määrätyt rahaset Kestä keskitiehenkänä.

Kunpa häntä kuusin markoin Poika pikkuinen paneepi, Sievä siit' on sitte tulla Kolmen taalerin kohalle, Tott' on tolppa irtanaissa, Eikä lou'usta lukua, Vähä riksistä rätinki.[5] Uskaltaapa ukko vielä Toisellensakin tokaista: "Ele ystäväin, pakene! Seisoksele näillä seu'uin, Niin saat suuhusi sinäkin; Minä annan aika ryypyn, Enkä heitä huomeneksi."

Annas aika aamun tulla, Miehellä on toinen mieli, Kuitenkin kulungin tähen Vesi päältänsä puhuupi, Haikeasti haasteleepi: "Vaikkas jo, kipeä kallo, Tahot harmista haleta; Empä säästä sittenkänä, Totta maksan minkä jaksan. Tuolle taaleri tuleepi, Tolppa toiselle kohalle, Koko loutu kolmannelle; Vaan ei varsin nyt ruveta Kuitenkana kuolemahan, Vielä on viinaa kylässä, Vielä sittenkin sivallan Koko korttelin velaksi: Autas, veikkonen, vähäisen! Toiste maksan, jos ma jaksan."

Aivan on asian kanta Tällä lailla, lapsukaiset! Minä sen toeksi tieän, Ett' olen itse'kin ollut Taipuva tähän tapahan, Saanut semmoiset vahingot: Terveys on turmeltuna, Kaikki rikkaus kaonnut, Kaikki taskussa makaapi. Tällä suututin sukuni, Esivaltani vihoitin, Näytin itseni olevan Hyvänsuoville suruksi, Irvihampaillen iloksi.

Olkohon opiksi muille Jotka saanevat sanoa: "Muita on mies opettanunna, Itse oli oppimaton!"

VIIME SODASTA.

Rakastettu Rautalampi! Siitä mä sinua kiitän, Että tässä täyellisen, Opin oikian tapaapi, Yhyttääpi ymmärryksen; Tässä löytääpi läheltä Sekä herkut hengelliset, Että maalliset makeuet, Mitä mielesi tekeepi.

En ole etäällä käynyt Hakemassa harjoitusta, Piisaapi kotoinen koulu Talonpojan tarpeheksi Isä ennen sitä neuvoi, Tätä äitini opetti, Siihen sain enemmin sitte Opetella itse vielä, Jotta jo kykenen kyllä, Ja panen paperin päälle Kansan kasvavan etehen, Tulevaisten tunnustella, Tämänaikaiset asiat, Kuinka oli kumma aika, Suomen kansalle kamala, Vallan vaihtuissa Venääksi.

Talon vaarit ne vapisi, Talon muoriset murehti, Kavahteli nuori kansa, Kun ne kuulivat sanomat Maaliskuussa mainittavat, Sitte silmällä näkivät Pitkin Suomea sujuvan, Pitkin maanteitä matavan Tutkimattomat tuhannet Vierasta sotaväkeä, Kauheilla sotakaluilla. Saivat sitte huhtikuulla Olla seurassa samassa, Vetämässä vaikiasti Ransporttia perässä, Eikä miehillä evästä, Eikä heiniä hevoilla; Sapelia miehet saivat, Hevosilla hengen vaara.

Sitte lankesi sisälle Toukokuu se toivottava, Pahemmin pelotteleva, Kun sai kuunnella kotona Ampumista ankarata, Piettävän Pieksämällä. Sotaväki suuri kanssa Otti oikian asunnon, Esipää Istunmäellä, Toinen pää Toholahessa.

Siit'ei käyty kirkon luona Kahen kuukauen sisällä, Eikä pappia pahaana — Venäläiset veivät toisen, Toisen pelko vei pakohon. Silloin kuollehet kotona Selän saarissa mätäni, Ett'ei voinut vieä niitä Kirkkomäelle kaukaiselle, Eikä myöskään ennättänyt, Kun oli kuolo kummallinen, Asui tauti ankarampi.

Se oli työnä tervehillä Että korjata kalua, Toiset ne toen perästä, Toiset tyhjästä pelosta, Vaikka surkia vahinko Korjatullenkin kalulle Tuli maantiellä mahotoin, Paikoitellen poskissakin.

Saipahan nähä sitäkin Sunnuntaina surkiata Aivan aamulla varahin, Ilmi tulta Istunmäeltä, Savua sakeavaista, Joka kuohui kartanoista, Ala taivahan tasauntui. Silloin siell' on paljon nähty Kekäleitä kelpo lailla, Kivisalmen kartonoista Aino asti Hintikkahan, Kestikievarin talohon.

Katso nyt, tuleva kansa, Koskas lähet kirkon luota, Lasket Loukahan rajahan, Etkö kylmiä kyliä, Koske kuolleita metsissä, Näe korkeita kojuja Tällä matkalla makaavan. Istu ja itke vähäisen, Tätä muutosta murehi, Anna alainen rukous Jumalalle julkisesti, Että rauhassa eläisit, Kunnialla kuolla saisit.

Teille on tuleva kansa, Tämä kirja kirjoitettu, Tämä muisto mainittuna. Tämä ei kauvaksi käyne Paitsi pitäjän sisälle.

MUISTOJUHLASTA.

Tuli taas kynälle kyyti, Vuoro vuoltulle sulalle, Halaistulle höyhenelle! Pännä pistetty läkissä Muistomerkkiä tekeepi. Kansan kasvavan etehen, Tulevaisten tunnustella, Juhlan julkisen piosta, Johon Keisari kehoitti, Suurivoipa, voimallinen, Valtias Venäjän maalla.

Kun oli kulunut kaikki, Lokakuu lopulle käynyt, Vuonna kun on kirjoitettu, Tullunna tuhannen päälle, Saatuna sataa kaheksan, Siihen seitsemän lisäksi Toisen kymmenen kulua: Silloin siunattu solenni, Juupeljuhla julkisesti Vietettihin vielä kerran.

Esivalta ensin kaikki, Herrat oikeuen omaiset Sitä suurella ilolla, Kuuluttivat kunnialla. Sitä pispatkin pitivät, Prohvessorit ja rovastit, Kaikki myöskin kappalaiset, Apulaiset aivan kaikki Hengellisellä halulla.

Kutsuivat kokohon ensin Seurakunnat selkiästi, Aivan aamusta varahin. Kaunistivat kirkot vielä Varsin kynttilän valolla. Itse päällensä pukivat Juhlavaattehet valitut; Sitten astuivat sisälle Heti Herran huonehesen, Voimalla varustetulla Seurakunnalle selitit, Ilmoittivat ihmisille Opin oikian menoista, Jonka tohtori totinen, Julkinen Jumalan pappi, Lutherus lujaksi laitti Kaupungissa kaukaisessa, Wittenbergissä perusti.

Paljon siitäkin puhuivat, Kuinka kunnian Jumala Hänen voimalla varusti, Lahjoitti lavean tieon Hengellisissä hänelle, Pani paljon uskallusta, Rohkeutta runsahasti Yli paavin ylpey'en; Apulaisen antoi vielä Melanktonin mainittavan. Nämät tohti toimellansa Vastoin paavia puhua, Sekä Tetselin tekoja, Niin myös Samsonin samalla, Jotka oli paavi pannut, Synnin kaupalle sysännyt; Rikoksistapa rahoja Piti paaville tuleman, Kirja sitte synnin päälle Piti Tetselin tekemän, Että vielä eeskinpäini Saapi synnissä eleä.

Monta muuta kauhistusta, Takaisiakin tapoja, Muita munkkien menoja, Joita ei kynällä joua Panemaan paperin päälle Oppimaton ollenkana, Kun ei oppinut osanne Paavin juonia jutella. Katosi kylistä kirjat, Katosivat kaupungeista, Ei saatu sitä lukea, Vähän kuulla kirkossakin, Sit' ajalla muutamalla Saanut saarnata kukana Siinä selvässä valossa, Jonka Jesus jätti meille.

Vaan koska herätti Herra Tämän sankarin syämmen, Josta silloin saarnattihin; Tämä saatti saarnoillansa Ristikunnat rikkahiksi, Antoi raamatut avata, Laittoi lapsillen osansa, Kirjat kaunihit kätehen, Joihin kuitenkin käsitti Kaikki ankarat asiat.

Siitä on nyt siirtynynnä, Kulunut satoa kolme Ajastaikoa alusta, Koska tohtori totinen, Lutherus lujasti päätti Paavin vallasta vapaasti Saarnata sanan Jumalan; Jonka opin onnellisen, Jonka toivotun totuuen Kohta Kustavi kuningas Otti vastahan ilolla, Kahen kansan suosiolla. Kaarlo sitte kaunihisti, Isän kuoltua kuningas, Sääyt kutsutti kokohon, Jotka varsin vahvistivat Lasten lapsien hyväksi Uuen opin Upsalassa.

Näistä syistä on näkynyt Kuninkaille kuuluisille Ruotsin vallassa vapaassa Juhla julkinen raketa, Ristityille riemupäivä, Jonka Jumala sovitti, Että me elävä kansa Sa'an yheksännen ajalla Saimme jo kahesti kuulla Juupeljuhlan vietetyksi. Ei tämä elävä kansa, Tuskin myös tuleva kansa, Saane kuulla kutsuttavan Juupeljuhlalle kokohon, Solennille soitettavan.

Asiat on aivan suuret, Joista puhuman pitäisi; Vaan on puhe puuttuvainen, Yksinkertainen yritys.

TURUN AKATEMIAN PALOSTA.

Pääskynen teki pesänsä, Laululintu laitoksensa Tälle maalle tultuansa, Katon alle kartanolle. Siinä siitteli sukunsa, Kasvatteli kaltaisensa; Vaan ei saanut sille vielä Lauluääntä laitetuksi Tällä maalla täyellistä. Otti matkan ulkomaalle Mennäkseen meren ylitse, Siellä nuoret nuotin oppi, Lapset kululle osasi, Kerkesi keväillä tänne, Pani sanat santillensa, Aivan äänellä samalla, Emän entisen tavalla.

Saman linnun laatuisiksi Papin pojat pantaneenko, Kun ei koskana kotona, Ikänään isän tykönä Saaha niistä saarnamiestä, Menevätä messun töille, Ennenkuin etäällä käyvät, Aina aikansa asuvat Akatemian tuvissa. Siellä ne sanoja saavat, Miehet miehiksi tulevat, Astuviksi alttarille, Meneviksi messun töille.

Vaan se oiva oppihuone, Akatemia Turussa, Jok' oli kaikelta kohalta Juuri julkinen rakennus, Joutui valkean varaksi Tuimassa Turun palossa, Joka siellä seinät särki, Kivimuuritkin murensi, Kaasi kirkon kelloinensa, Torni-uurit urkuinensa, Monta kallista kalua, Jotk' on kaikki kaivettavat. Kuss' on kulta ja hopea, Kussa vaski, missä rauta, Tina tuhkana vajosi, Posliini kävi poroksi, Lasi lankesi muruiksi. Talot ja talon tavarat, Katupuo'it kaikkityynni Tässä täysineen menivät, Nousivat nojassa tuulen Pilven mustan muotoisiksi Ala taivahan tasaisen.

Teeppäs mulle muistokirja, Veäppäs vuoelle lukunsa Parahaksi passoava Milloinka tämä tapahtui. Silloin pisti sulkamiehet, Tekivät tähen tuhannen Kaheksan numeron kanssa, Joka satoja sanoopi, Lisäsivät siihen sitte Kyllä kaksi kymmenystä, Vielä sitten viimeiseksi Selvän seitsemän numeron.

TYTTÄRILLE.

Yksi tohtori totinen, Suomen suuri kirkkoherra Puhui suulla puhtahalla, Pakinoitsi paljon siitä, Kuinka kunnia pysyypi muutamilla muuttumatta; Toisille tosin tuleepi Vika ilman viipymättä. Viien viisahan sekahan Niitä neitsiä nimitti, Jotka kulki kunnialla, Vietit aikansa visusti, Eikä ottanut ovesta Salasissiä sisälle; Eikä vuoetta vetänyt Kaikille kasapukille, Outtelivat oikeata Puhemieheltä puhetta; Kun ei tuota kuulla saanut, Suostui siihen suuttumatta.

Vastasivat vanhat siihen Talonpojat taitavasti: Sana oikehen sanottu, Puhe oikehen puhuttu! Saammeko mekin sanoa, Mitä meiän mielessämme: Heillenpä hopeahelmet Ruunun rustata pitäisi, Kaksi kaulan-ympärystä, Että näistä nähä saisi Pitäjän pilaminiät, Kuka on kunnian pitänyt, Kuka arvon ansaitseepi!

Kyll' on niitäkin kylissä Tyttäriä tyhmempiä, Jotka rientävät ripille, Sitä varten sinne käyvät Saahaksensa sulhasia Viientoista vuoen päästä; Olla mies mikä hyvänsä: Talonlaiska, juoppolalli, Eli köyhä loisen poika, Sotapoika, muuttosonni, Elikkä rahaton renki, Jokohan vihille veisi, Vaikka vaskisormuksella — Jos vuoen parinkin päästä Korjan perä on kotina, Talon turkki tuiskun suoja, Säpilauta lapsenlikka, Käsi virkka kätkön souto, Penkki, pankko pöytälauta.

Saanenko minä sanoa Vielä viimeisen sanani? Jos on paljon piikojakin, Niin on piika parkojakin, Jotk' ei outa ollenkana Puhemieheltä puhetta; Kesällä kenossa kaulan, Talvella takana silmin Läpi kirkon kiitelevät, Kenen keksivän pitäisi, Josta into iltapuolla Tietä neuvoisi tilalle. Itse alkavat asian, Ett' on aina aian kunkin Sitä myöten mylläriä, Kuin on myllyt mieltä myöten. Jospa tuosta toissa vuonna Jo heti hepo etehen, Saalis saunasta rekehen; Tulla tuomarin etehen, Tieustella tietääksensä Keltä tullia tulisi, Vuoroa vähänkin saisi. Vaan se vaka vanha piika Itse siunaapi sijansa, Itse sänkynsä sätääpi, Perustaapi pehmeäksi, Höyhentyynyllä hyväksi, Päälle peittehet paneepi, Jotk' on nostannut nahasta; Siihen laskeksen levolle, Unen maistaapi makean Ilman itkun kuulematta, Lapsen laulun tuntematta.

MERIMIEHILLE.

Vasta vanhalla ijällä Virrekseni viimeiseksi Ymmärsin yhen asian Aivan arvosta isosta, Kokonansa korkeasta — Kuin on kuuluisa kulento, Merimahti mainittava Tupamäeltä tuntematon. Sepä vaankin vahvan luonnon, Tarkan toimen tarvitseepi, Perustetun pitkän mielen, Ett'ei kummasta kulusta Hämmästy hätätilassa, Ei sovi syville mennä Syvän synnyn tietämättä, Tuntematta tuulen mielen.

Miehiä on miehet kaikki: Mitk' on miessä ollaksensa, Jotka maita matkustavat, Työnsä toimella tekevät; Merimies on merkillinen. Joka aalloilla ajaapi. Ei kohta kotona käyä, Kun laiva lahelta lähti, Seilit ottivat selälle. Haihtui silloin herran rouva, Unehtui ukolta akka, Kun laiva lahelta lähti, Tuuli tuuvitti alusta. Tie on pitkä tietämätön, Aika arvelun alainen, Kaukanako käytänehen, Milloin tuolta tultanehen, Viivytäänkö vuotta viisi, Vaiko vuosi, vaiko kaksi.

Herroja on herrat kaikki, Oppineet on oppineita, Virkatyönsä toimittavat, Ansaitsevat miehen arvon; Vissihin virassa siinä Koko miestä koitettahan. Kukas arvoaa asian Syänmaissa syntyneistä, Kuink' on kallis kauppakeino, Mikä taattava tavara, Rahasummat kuinka suuret. Yhden miehen mielen alla Kuleksivat kuohun päällä, Aalloilla ajeltavina, Vihurilta vietävinä. Ei tunne tupa-isännät Paremmin kuin palveliat Miehen toimesta mitänä, Joka haahen hallitseepi, Työtä tyyrissä tekeepi, Pimeissä perän pitääpi. Ei ole soutu saaren päite, Matka mantereen näkyvin, Kohen kuuta kulkeminen, Vielä pilveä vähemmin, Eikä tuttu tuulen suunta, Lasku laineihen mukahan. Mitäs miehistä puhumme, Jotka seiliä selaavat, Purjeita pujettelevat, Rihmarappuja ravaavat, Niinkuin oksalla orava Hongassa havuttomassa, Hämähäkki verkossansa, Lukki luomassa omassa. Vuoret vieryvät sivulla, Toiset eissä ja takana, Kuohuu kuolema kupeilla, Vähän lautoja välissä.

Meit' on maalla miestä monta, Vahvalla vaeltamassa, Astumassa anturalla, Kuolla kumminkin pitääpi. Monta on mereltä tullut, Toisia yhä tuleepi, Vaarina vaeltelevat, Maalle hautansa hakevat.

Kerran minä kelpo lailla Puhuttelin puolen yötä, Puolen päiveä keväistä Merimiestä merkillistä, Purjevärkistä puhelin, Tyyrin työtä tieustelin, Lokalautoja kyselin, Yhtä toista kaikellaista Matkustaissa ulkomaille. Merimiesi merkillinen Puhui kaikki kannallensa. Minä vaan en ymmärtänyt, En paljon paremmin tiennyt, Kuin koppi kepin perässä Kukon laulun kuultuansa.

MUSTALAISISTA.

Suku musta Mustalaisen, Kansa laiska, kiertolainen, Jolla on se outo kieli, Kansan kaiken tuntematon, Jot' ei kouluissa kysytä, Oppihuoneissa osata; Sitä äänellä isolla Aivan pulskasti puhuvat, Röyhkeästi röykyttävät.

Suku musta Mustalaisen, Kansa työtön, kulkevainen, Jok' ei kylvä, eikä kynnä, Eikä niitä, eikä leikkaa, Leivän syö kuin lemmon koira, Pitääpi palat paremmat, Kuin se vanha vaivannähnyt, Joka vääntääpi väkehen, Työtä työntääpi hikehen.

Kun on mailla Mustalainen, On vaalla vartahia, Kun on Tattari talossa, On valehet vallan päällä; Tuossa tullessa tupahan, Kalu julma kainalossa Varsin tappelun varalta.

Mitäs äijä äyhkäiseepi? Hevoselle heinät ensin. Akka, mitäs se sanoopi? Siitäkö sialle ruoka, Piimäpytyt itsellensä, Lihat leivät lapsillensa; Siitä villat viimeiseksi, Pellavatkin päälle vielä. Siin' on ensin siunaukset, Lohulliset loilotukset, Kirouskin kiirehesti, Kun ei käyne mieltä myöten.

Suku musta Mustalaisen, Kansa laiska, kiertolainen: Miehet on mitättömiä, Akat on avuttomia. Mikä miehistä parahin, Kutsutaan se kuohariksi, Sanotahan salvuriksi: Mutt' ei miestä milloinkana Muuhun ollut ollenkana Tässä laiskassa lajissa, Koko konnassa suvussa. Muuan akka Mustalainen, Koska kortilla povaapi, Talonpojan tyttärille, Ennustaa hyvän elämän, Naimaonnen oivallisen, Saapi niiltä suuret palkat; Se on akoista apua.

Kysyppä kylän ukoilta, Miss' on muona Mustalaisen, Mistä kaikki vaatevärkki, Koreutensa kotoisin? Heill' on kyllä herrasnuttu, Mutt' on mustalaiskujeita; Heill' on paita palttinasta, Vaan on alla narrin nahka; Heill' on vielä herrashuivi, Vaikk' on kohta korpin kaula, Korpin kieli, korpin mieli, Kokonansa korpin luonto, Roikumahan, raikumahan, Omin luvin ottamahan.

Suku suuri Mustalaisen Siev' on kyllä siittämässä, Naama naimahan nopea. Kuret niitä kuuluttavat, Siit' on viiassa vihitty, Vaipan alla vahvistettu, Yksi ensin, toinen sitte, Mitä milloin, kuka kulloin Vaihtokaupoissa valittu.

Ihme on ikäni ollut Minun kumma mielestäni, Kuinka kauvan kansakunta, Esivalta voimallinen Sietääpi sitä sukua — Miehiä mitättömiä, Akkoja avuttomia — Kulkemassa, kiertämässä, Puistamassa, paistamassa, Viemässä, varastamassa, Omin käsin ottamassa; Ett'ei kiellä kiertämästä, Neuvo niille muuta työtä, Opeta ojaukoiksi, Sotamiehiksi sovita.

VANHAIN PUHE.

Ei ole pakkoa pahaana Varsinkana vanhan miehen, Ikäpuolen ollenkana, Että ruveta runoillen. Luonto kuitenkin lupaapi, Tapa vanha vietteleepi, Että pikkuisen pitäisi Kihnutella kirjoitusta Nuorten miesten nähtävillen, Mitä kaksi kirkkomiestä Kunnialla kulkenutta Aivan isollen ijällen Pyhäaamuna puhuivat Kiven päällä kirkon luona, Päivän puolella tapulin; Heiän puheensa perustus Viel' on muistossa minulla.

"Kun me ennen ensi kerran Kiersimme tätä kiveä, Istuimme isän sylissä, Katselimme kaikkialle, Ilman silloin siellä täällä, Kaksin, kolmin kankahilla, Näkyi miehiä mäellä. Kun ne sitten kutsuttihin Kaikki kelloilla kokohon, Sopi ne sisällen silloin, Joka henki helluntaina, Pääsivät ne pääsiäisnä Itse kukin istumahan, Jaksoi jouluna lukea Hyvin helposti hevoiset. Sitt' on tehty temppeliä, Kaikin paikoin kappelia, Kaikki täytehen tulevat. Ei silloin sinistä nähty Eikä paljon painettua; Silloin sulhaset sujotti Metsikanan karvaisina, Naitavatkin neitosetkin Varsin varpusen värissä; Ei silloin rikasten rinta Eikä mestarit vahalta Kirkon mäellä kiillottanut Talviselta taivahalta, Eikä köyhä kestin poika Väinämöisen viikatteella. Ei nyt vaatteista eroita Jos ei muutoin miestä tunne, Kuka herra, kuka narri, Mitk' on muita mestareita."

Toinen vaari vastajaapi: "Joshan käyvätkin koreina, Kylä työtäkin tekevät; Siitä minä mielelläni Julistan Jumalan töitä, Hallitusta Herran suuren, Ett' on riittävä elatus Pantu paljolle väelle, Ett' on järviinkin jätetty Siunaus sillä varalla: Jos on paljon pyytäviä, Pyytämist' on paljon kanssa, Saalista samalla lailla; Maata kanssa kaivajilla: Kyll' on siemenen sijoa. Kyntämistä, kuokkimista, Paljon entistä enämpi. Kuss' ei ennen kahta tehty, Nyt on neljäkin taloa Tiluksilla tiettömillä, Kuss' ennen hevoista kaksi Tuli tuskalla kesähän Luetuilla kylkiluilla, On nyt kaikite kaheksan, Onpa kyllä kymmenenkin Lihavalla lautasella. Notkot selkämän sivulta On jo pelloksi perattu; Suuret kuusikot kumossa, Joiss' ennen oravamiehet Viettelivät viikkokauet; Niin on pisimmät petäjät Kaikki kankailla kaaettu, Niiss' on pytingit pihoissa. Kuss' ennen kuret munivat On nyt aumat oivalliset, Kussa ennen peurat poiki Niiss' on suuret nurminiityt. Sitä myöten silmät suuret Kuin on otsakin leveä." Tähän on kaikki kirjoitettu, Pantu vanhojen pakina.

Siinä paikassa samassa Oli monta oivallista Isäntätä istumassa, Jotka kuuli kaikki tyynni Mitä vaarit vestätteli. Nämät sanoivat samassa: "Suuri kiitos suuret vaarit, Lysti on likellä olla, Kuulla kauniita sanoja Elämästä entisestä! Saammeko mekin sanoa, Panna puhetta sekahan? Eikö ne eläisi vielä Viljavuonna varsinkana, Jos ne joisivat vähemmin; Kovin konnat juovat paljon, Joukolliset joutomiehet. Jos viikon tekevät työtä, Puoli palkasta meneepi Heti suuhun sunnuntaina; Akka parat arvelevat Mikä viepi viikon palkat, Kuhun vaipui vaivaukset."

Siinä seisoi saapuvilla Muita rengin rehjanoita, Olipa oppipoikiakin. Yksi kiljaisi kipeesti: "Mitä vielä vettä jäällä, Kolmin kerroin kohva päällä! Minä ostan enkä jäästä; Mull' on pankkoja povessa, Toista köyrinä tuleepi!" Muorit poskeensa murahti: "Pojat, pojat parrattomat, Hiihtäkääpä hiljemmästi, Niin ette tipaha tiellen, Kykähä kylän välillen."

Nauroi ne nuoret isännät, Mutta vaarit vastasivat: "Niit' on heiän joukossakin: Siltä kirkolt' on papitkin, Jolta lienee lukkaritkin. Pane punniten puhetta, Mieltä mitaten jakaile, Eikö ne enemmän tieä, Joill' on pojat partasuuna; Teilt' on ne tekemättäkin, Jos ne teiltä tehtäneenkään. Niistä tullut toisinansa On paras palan anoja, Ovat vaarin vastuksina, Vietävinä vaarin pojan." Vaarit kirkkohon käveli, Pojat meni männykköhön, Yksi veijari vetääpi Taskumatin taskustansa, Josta jakoi joukollensa, Vaan ei vaarillen sanonut.

KETUNPOIKAIN ELÄTTÄMISESTÄ.

Kerran kettu miestä neuvoi, Metsän otsina opetti: "Minä luojani luvalla, Tekiäni tuomiolla, Laitoin pienoisen pesäni, Majani matalanlaisen, Kaivoin tuonne kankahasen, Vaaran rintahan varustin.

Siinä siittelin sukuni, Kasvattelin kaltaiseni, Siinä vatsani vajensin, Sokiana synnyttelin Ruskiat revon näköiset, Metsän piskat pikkuruiset. Sinä kannoit silmitönnä Minun poikani poloisen Näkemähän nälkäpäivät, Kituviikot viettämähän Kaukana emon ko'ista, Pesän pienoisen periltä.

Kuuleppa kylän isäntä, Oot suvussasi omassa Monta nälkäistä näkevä, Onnetonta orpolasta. Ota niitä orjiksesi, Kanna niille maitokauha, Keitä niille keuhkovelli; Kyllä kettu kerkiääpi, Emäraukka ennättääpi Imetellä itse niitä, Kasvatella kasvavansa, Metsän ruu'illa ravita, Syötteä salon paloilla,

Kun ne kasvavat katalat. Emon koolle ennättävät, Meneviksi metsän päälle, Pyytömiesten pyyöksille, Paa silloin salolle langat, Auki rauat rannikolle, Kankaalle käpäläkanto, Niihin nirhoja nimeksi, Pyyä pyssyllä metsästä Jalan neljän juoksevia, Siiven kahen kiitäviä. Siihen on lupa sinulla; Sitte saalis saatuasi Ota korvista kopeikat, Selkärangasta siniköt, Kaksinkin koko ketusta. — Sit'ei kielletä sinulta; Kuolla kumminkin pitääpi."

TORPPARI PALMULLE.

Kuule, katso, Kalle Palmu, Jalo torppari totinen! Joka annoit aivan suuren, Seurattavan selkeästi, Esimerkin markkinoilla. Tuhat miestä tunnustaapi, Sata vaimoa sanoopi, Lapset laulavat sopissa, Ett'ei monta markkinoilla Palmun vertaista kuleksi. Mont' on miestä markkinoilla, Monta miestä, monta mieltä, Paljon konnan koukkuisia, Vaan on harvalta hyviä, Hyvän nimen haltioita.

Yksi ystävä vakuuen, Sekä totuuen toveri, Kuului puo'issa puhuvan: "Se on Palmulle paremmin Hyötynä hyvä nimensä, Kuin olla omistajana Tuntemattoman tavaran." Toiset haukkui tolvanaksi, Perityhmäksi perusti, Kun ei ollut ymmärrystä Palmu raukalla paremmin.

Saatua tämän sanoman, Tämän kumman kuultuansa, Taskuvarkahat vapisi, Rosvot rohkeat häpesi, Metsän vorot voivotteli, Vettyi silmät veijarien, — Viekas nauroi ja vihelsi.

Kun sen kuuli kunnon herrat, Kiittelivät Ruotsin kielin, Sekä Suomeksi sanoivat Ett'ei monta markkinoilla Kallen kaltaista kävele; Suottoherrat ne sohahti: "Piru olkohon, pitäisin Toisen puolen palkastani, Elikkä enemmän vielä."

Talonpoika Pohjolainen! Mitäs mahtaisit sanoa, Jos sen joku toinen miesi ylösottanut olisi? Eipä hiiret hiiskahtaisi, Pentu haukkuisi perähän. Vaan se vaka Kalle Palmu, Jalo torppari totinen, Kysyi kyllä kiiruhusti, Tieusteli taitavasti Oikiaa omistajata Tieltä löyetyn tavaran. Kun sen kuuli kulkeneeksi, Heti kohta sai hevoisen, Jolla jou'utti jälestä.

Tästä siis nähään toella, Ett'ei kaikki Suomen kansa, Eikä lapset Rautalammin, Viel' oo tuiki turmeltuna, Törmättynä kaikki tyynni. Saattaapi sataluvuissa Miehen toisenkin tavata Rehellisen retkillänsä, Vaelluksessaan vakavan.

Ett'en liialla lorulla Virttä pitkäksi venytä, Lamahuta lauluani, Päästän virteni välehen, Annan lopun aikanansa; Mahan mainita sanalla Hänen valtavanhemmasta: Se oli ukko ulkomaalta, Kova korpraali soassa, Tähen täyen miehuutensa Kahen kantama ritarin,[6] Jotka Kalle kaunistaapi, Poika puhtaana pitääpi.

PUUSTAVEISTA.

Vasta vanhalla ijällä, Kuuenkymmenen kohalla, Juohtui mielehen minulle. Kuinka puustavit puhuvat.

A se alkaapi asiat, A on aina ensimmäisnä Pietty Suomen pipliöissä; A on aapiskirjoissakin; A on vielä viimeinenkin, A se aamenen sanoopi. B se paikkansa pitääpi Vaikk' ei tuhma tuota tunne C on Suomessa sijaton, Kun ei anna kunnon ääntä. D on kanssa tietämätön Vähäoppisen osata. E on yksi äänellinen, Aina ollut A:n apuna. F:n ääntä ei osata Suomen huulilla sanoa. G on kuitenkin paremmin Suomen kielehen sopiva. H:lla on hyvä nimikin, H se paljo haeskeleepi, H se herratkin sanoopi. J on arvosta isosta, Joka Jumalan sanoopi Isämeiän ilmoittaapi, Jesuksen Jumalan pojan Maailmalle mainitseepi. K se paljon kirjoittaapi, K:sta korkiat nimetkin, K:sta koulut, k:sta kirkot, K:sta koko keisarikin. L:n ääntä tarvitahan Luettaissa, laulettaissa. M myöskin mainitahan, M äitinä meneepi Pienemmillä puustavilla.[7] N nuoremman näköinen Ehkä on yhenikäinen. O:lla on oma nimensä, Oma ääni o:lla kanssa. P on pantava paremmin Oppilapsille osaksi; B:tä lapset ei pitäisi, Talonpojat tarviseisi. Kukas O:ta kaivanneepi Suomen suorissa sanoissa, Koska t saman sanoopi, R se q:nkin kijoittaapi. R:ll' on äreä ääni, Jota ei jokaisen kieli Taia oike'in tavata; Eikä oo sijoa sillä Meiän isämeiässämme. S:llä on aina ollut Sanomista sangen paljon, Sitä silloin, tätä tällöin. T on Suomelle sopiva Tätä t:tä tarvitahan, Tällä toimehen tuleepi, Jos ei toista[8] tunnekkana. U se itse uskaltaapi Ulos äänensä sanoa. V on kanssa vuorollansa Kokonainen konsonantti. X:n ääni on mitätön, K ja s sen sanovat. Y on hyvä yhtäkaikki, Y on yksin äänellinen. Z on melkein mitätön, T ja s sen tekevät. Ä ja Ö on äänelliset, Jos ä:ll' on enempi ääntä, Ompa ö:lläkin osansa.

Koska ei nyt konsonantit Anna ääntä yksinänsä; Vaan kun vokalit sekahan Paikoillensa pantanehen, Kyllä sattuupi sanoja Lukioille, laulajoille, Taitaville, tietäville, Käypi nimiksi, runoiksi, Aina passaapi paraiksi, Kun on miestä miettimähän, Ett'ei vesoja välihin Tapaturmassa tapahu, Tule turhia sanoja, Jotk' ei merkitse mitänä.

Sen mä mieheksi sanoisin, Luulisinpa laulajaksi, Joka saisi sattumahan Sanat kaikki santillensa, Että kaksi äänellistä, Eli kaksi äänetöntä, Kaheksan tavausta kanssa Ain' ois pantu paikallensa, Oikein sattunut somasti, Ruvennut runorivihin. Niin on runo rustattuna Muka laatunsa mukainen, Muutoin on lamassa laulu, Virsi pitkäkin pilalla.

Vieläpä vika tuleepi, Joka liialla lorulla Virren pitkäksi vetääpi, Syöpi sanoista syämmet, Kuoret siitä kirjoittaapi. Aina alussa pitäisi Asiata aprikoia; Eipä tieä tuulen päällä Mitä sattuupi selällä.

Olipa ennen Oululainen, Olipa kaiketi Kajanus,[9] Koulun kaiken kautta käynyt, Ollut Upsalan opissa, Kantitaatti kauvan ollut; Ei hän ollut ennättännä Vielä virkoja tavata. Siltä kulki siivo lailla Riimiruno rinnatuksen; Ei se sanoja sahaillut, Puolitellut puustavia, Niinkuin muinoin vanha munkki, Joka virttä viikkokauen Mietti mielensä pakolla, Eikä saanut syntymähän — Nurin aina nuotti kulki, Sanat värsyssä väheni, Laulu loppui luonnokselle; Kävi niinkuin köyhän miehen Talko'uessa tapahtui, Joka illalla isosti Juominkiansa julisti, Jakaisissa juomat loppui. Perakoilla piot päätti, Suuret tulensa savulla.

Ei se virttä väärin laula, Joka oike'in osaapi Panna sanat santillensa, Että nuotti nouattaapi Kellosepän kelvollisen Könnin kuuluisan tekeitä.

VÄINÄMÖISEN VELJENPOJASTA.

Väinämöisen veljenpoika Otti kuusesta oravan, Petäjästä pöyryhännän; Kantoi ensiste etehen Kuusen kuivia käpyjä, Sitte toi on tuorehia; Kantoi kauroja väliste, Heitti heiniä sekahan.

Hän teki tekoa tuota Kokonaista kolme vuotta; Muuttui orava oriiksi, Tulipa oronen oiva, Yli korttelin yheksän, Häntä pitkä, harja paksu, Lautaset hyvin leviät; Vaan ei kasvanna kaviot, Kyllä kynsille kokoa. Väinämöisen veljenpoika Arvasi asian uuen, Katseli ajokaluja, Suitset suuhun, päitset päähän Antoi puntista punoa, Riimut rautarenkahista, Teki länget tervaksista, Luokin karhun kylkiluista. Ajoi tuonne tunturille, Meni jäiselle mäelle, Pysyi kynnet kalliolla, Ei livennyt liukkahalla.

Ajoi aikansa mäkeä, Tuuritteli tunturia; Laskihen Lapin keolle, Sille suurelle sileelle. Siellä ajoi aika lailla, Aika hollia hojotti, Lapin kammiot kumohon, Lapin äijät ne ärisi, Pienet poikaset porisi, Ei hän siitä säikähtynyt.

Viimein mielehen mäjähti, Äijän tolkkuhun tolahti Kuulustella kuoharia, Saahaksensa salvuria Orihillensa hyvälle. Kun ei kuullut kuoharia, Eikä saanut salvaria, Innosti itse samassa; Teki tulen tervaksista, Pani paian palkeheksi, Alakiven alasimeksi. Takoi veitsen vuoren alla, Kirkasti kiven välissä. Ei hän köysiä kysellyt, Eikä kaatanut oria, Teki salvon seisoalta, Vaan ei suonia sitonut, Eikä solminut sanoilla.

Veri pääsi vallallensa, Tulipa puro punainen Lakeille Lapin keoille. Livahti Vipulan Liisa, Häilähti tähän hätähän, Sylkäsi sylen tulisen, Tuli solmut suonten päihin, Kuivi se puro punainen. Sanoi äijälle samassa: "Jos olet itse isäntä, Mä olen itse emäntä, Kaksi kauppoa tekeepi, Omallansa kumpainenkin. Ota peura, anna ruuna, Viel' annan vähän väliä, Pikkuruisen päällisiä." Väinämöisen veljenpoika Heilutteli helmojansa, Teki kaupan, ei katunut; Astui peuran ahkiohon, Ajoi tuonne tunturille, Meni jäiselle mäelle. Äijä parka äkkinäinen Ei hän ohjata osannut, Eikä kierteä kiviä, Eikä peljätä petäitä. Alta ahkio hajosi, Pää se kiljahti kivehen, Aivot kaatui kalliolle. Peura pöllähti takaisin, Haki vanhan haltiansa.

Liisa arvasi asian: "Nyt on kuohari kumossa, Hevoslanko langennunna." Istui kohta kiirehesti Ruunan ruskean rekehen, Haki peuran haltiata. Tuon hän löysi tunturilta, Puotti aivot äijän päähän, Pani päälle peukalonsa. Pianpa sekin parani, Tuli aivan terveheksi. Väinämöisen veljenpoika Alkoi naia ja nahista; Sitten istuivat yhessä Ruunan ruskean rekehen, Laskivat Lapin keolle. Väinämöisen veljenpoika Sanoi Liisalle samassa: "Pane paljolta patahan Hirven huulta, peuran kieltä, Kyllä ma hapanta hankin." Tuotti viinan Torniosta, Haetti Oulusta oluen, Kutsui vanhan Väinämöisen Vielä siihen soittajaksi. Setä vanha siinä soitti Hauinluista harppuansa, Että kalliot kajahti, Vuoret urkuna ujersi, Kivet hyppi kankahilla, Mäillä pelmusi petäjät. Häät loppui, väki hajosi, Väinämöisen veljenpoika Teki talon ensimmäisen Lakeille Lapin keoille. Siit' on saatu salvuria, Siitä kuoharin sikiä.

KUOLEMASTA.

Kaikki luonto kauhistuupi Kuolon tullessa tupahan, Hellä luonto hämmästyypi Tuohon tuimahan tapahan, Kun ei malta vanhemmilla Yksin lastensa ylitse, Eikä puolta puolisolta Toisen puolesta puhua; Ei ole lapsilla lakia, Viepi vanhemmat molemmat, Syöpi kuolema kumohon.

Tämän Aatami aloitti, Luoja lopun tietäneepi, Aatami isä imeisten, Eeva äiti ensimmäinen. Ei ole sitä sanottu, Kumpi heistä ensin kuoli, Siitä vaan on varma tieto, Ett' on kuollut kumpainenkin. Muut ne menevät perässä, Varsin vaipuvat sekaisin, Niinkuin ilmassa itikat. Kaks on miestä kaikkinansa, Ne on Eenok ja Elias, Jotk' on päässyt kuolematta, Tuskin kolmatta tuleepi.

HÄÄLAULU.

Noh, miehet, miehet, veikkoset! Näin näitä häitä juodaan: Lopussa viel' ei entiset Ja toista aina tuodaan.

Vaan ei täällä kauvan eletä, Ei päälle tämän päivän, Jos ei vaan poikia laiteta Kihloja kylään viemään.

Siis laita pojille naiminen Niin pian, kuin he täyttää Viis vuotta päälle kymmenen, Jos kohta pieniksi näyttää.

Ei sitte puutu pitoja, Jos muutoin onni seuraa; Voi tyhmät pojat jotk' ei nai, Piiatkin teille nauraa.

Miks ette liiku liukkaammin Näin aika asioissa. Ja puhu piioille sievemmin, Kuin huokii teille tuossa?

Sanoisin vielä sanoja, Jotka toisiansa vastaa, Ja eivät olisi vanhoja, Jos noita kuulla lystää.

Vaan ell'ei ensin ehdolle Nyt panna paloviinaa, Niin minä sanon miehille: Olkoonpa se jo sinään.

Tämäpä ompi kulkulle, Kuin rattahille ihra; Nyt laulu lankee nuotille Eik' yhtään kaipaa kirjaa.

Kas nyt mä tahdon tanssia, Jos suinkin kengät kestää, Nyt on mulla mieli marssia, Jos ei vaan vanhuus estä.

Kun ennen viulut vinkasi, Huonotkin silloin yritti; Kun pelimannit pelasi, Vanhatkin vähän hyppi.

Myös mieli nuorten tekeepi, Kun viulun äänen kuulee, Ja naurusuulla näkeepi, Että vanhat tanssiin tulee.

Pojat ne polskan hyppelee, Vaan vanhat sinne tänne Nurkasta nurkkaan liitelee, Yhteenpä tuokin käynee.

Pojat ne ensin pyytävät Sulhasta suosiolla, Väkisin viimein vetävät, Jos ei hän tahdo tulla.

Morsianpiiat puhuvat: "Eiköhän me jo mennä!" Vaan yritykset viipyvät Likellen illan päivää.

Isäntä itse ilossaan Istuu putelin viereen, Kurkisteleepi kuppiaan, Mielessä mikä lienee.

Hän taiten kantaa, kallistaa Kuitenkin kupin viinaa, Käskee myös ottaa palasta Sen jonka mieli pitää.

Viina se sitte välehen Nostaapi ilon vallan, Ja laulu yltyy äänetön, Va ralla ralli ralla.

Mut joka paikat pahentaa Ja räyhyää ja ryskää, Sen miehet väestä vähentää, Ja pojat poijes viskaa.

Vaan minä vainen yritän Sulhasen kanssa tanssiin, Oluttakin, jos taritaan, Ensin kulahuttaisin.

Nyt mielelläni lähdenkin Jos aivan yksinäni, Vaan täytyy tulla muidenkin, Kun nousi pelin ääni.

NIMISMIES KOKISTA.

Ruunun Kokki, Jämsän Kokki, Rautalammin Kokki, Reikänuttu, paikkapöksy, takkukarva takki; Kokki joka kypsen kysyi, kypsen kyllä tiesi, Kypsen tehdä taitamatta, kypsen kyllä löysi. Kokki joka koiran juonet kaikki kyllä tunsi, Kokki joka keplotella miehen taskut taisi. Ruunun roisto, Jämsän jättö, kovan onnen Kokki, Rahan kurri, velan herra koko tämä Kokki; Monen miehen mieltä myöten teki tämä Kokki, Jolla oli, siltä otti, peijakas kun petti. Siinä armo sekä hirmu rinnatuksin pantiin, Että aivan äänetönnä iso aika oltiin; Kaikki pere pelästyypi: "mitähän nyt tehdään," Kokki kovin vihastuupi: "kyllä se nyt nähdään". "Elä suutu, hyvä herra, kyllä minä annan, Kun ma katson kassojani, tasan tässä pannaan". Itse Kokki rahat luki, näitä meillä nähtiin, Halttunen se värkit hankki, joilla kirjat tehtiin. Heti kohta kestinkihin ukko akkoinensa Kutsuttihin kirkkotieltä, vanhin poika kanssa. Piti viedä viinakannu, josta suuhun saatiin; Kuiva ol' se kahvipannu, mitäs sille taittiin. Eipä Kokin kestingissä haihtun't miehen hattu; Se oi' harva viinaryyppy, joka siellä sattui. Viekää veikot velkakirjat, kyllä Jaakko jaksaa, Yhtä haavaa saatte rahaa, Kokki kaikki maksaa; Mutta pienet velkamiehet yksitellen menkää, Ett'ei Kokki, velan herra, paljoutta pelkää! Veitset, piiput, viinaryypyt, kaikki hän ne maksaa, Säkit, kontit, saavit, pytyt, tämä velkasaksa, Voit ja talit, kenkäparit, vaikka mitä otti, Palsarin se poikinensa ottamassa voitti. Tämä Kokki Kokin poika Kokin koulut käynyt Konstillisen Kokin mahdin koulusta on tuonut. Jämsän joki, Rautalampi tämän Kokin tietää, Ett'ei tämä Kokki ole, joka puuron keittää. Kokin pitää pitäjästä ahkerasti ajaa, Kerustella keittämistä, särvintä ja suolaa, Muuta kanssa kaikenlaista, josta soppa syntyy; Kokit ne ei paljon puista, keittohon ne tyytyy.