Produced by Tapio Riikonen

JAAKKO JUTEINI JA HÄNEN KIRJALLINEN TOIMINTANSA

Kirj.

Kuuno A. Talvioja

A.G. Wäänäsen Kirjapaino, Heinola, 1915.

[Kuva: Juteini.]

SISÄLLYS:

Alkulause.
I. Johdatus.
II. Juteinin elämänvaiheita.
III. Juteini kääntyy kansansa puoleen suomenkielellä.
IV. Juteini kääntyy aikansa sivistyneiden puoleen ruotsinkielellä.
V. Juteinin mielipiteitä kasvatuksesta.
VI. Juteinin kielioppi ja Valittuja Suomalaisten Sananlaskuja.
VII. Lasten Kirja ja Lyhyt Neuwo Lapsen Opettajalle.
VIII. Juteini jättää kirjailemisen, mutta ei malta kuitenkaan kauan
pitää päätöstään.
IX. Anteckningar af Tankar uti Warianta Ämnen ja oikeuksien
päätökset.
X. Juteini kunniansa kukkuloilla.
XI. Yleiskatsaus Juteinin kirjailijatoimeen:
Juteinin runous.
Kirjallisuusluettelo.
A.) Juteinikirjallisuutta
B.) Juteinia käsittelevää kirjallisuutta
C.) Kirjallisuutta, jota J. on käyttänyt
Liitteitä.

ALKULAUSE.

Kiitollisena muistelen, että prof. E.N. Setälä v. 1887 syksyllä—ollen silloin nuori yliopiston opettaja ja v.t. professori—antoi minulle »laudatur»-väitöskirjotusta varten hauskan aineen »Jaakko Juteini kirjailijana». Kun sitten Yliopiston konsistoori seuraavana syksynä oli palkinnut kirjotukseni tästä aiheesta, oli tuo väitöskirjani tarkastuksen alaisena keväällä v. 1889 Kotikielenseurassa, jossa esimiehyyttä hoiti prof. Kaarle Krohn—hänkin silloin nuori dosentti ja v.t. suomenkielen professori yliopistossamme. Hän lausui tarkastustilaisuudessa toivomuksen, että julkaisisin kirjotukseni, sillä suomalaisen kirjallisuutemme historioitsijat olivat senlaisten monografiiojen tarpeessa. Vuosikymmeniä kuitenkin vierähti, ennenkun minulla oli tilaisuutta kirjani julkaisemiseen. Kun sitten kirjani alkuosan (113 sivua) v. 1910 keväällä painatin Heinolan Alkeiskoulun vuosikertomuksen yhteyteen ja samalla otin pienen ylipainoksen siitä, oli se jo jonkun verran laajentunut; sen selostukset Juteinin teosten sisällyksestä olivat näet laajenneet sen takia, että olin niihin lainaillut paljoa runsaammin näytteitä hänen kielestään, jos kirjaa mahdollisesti voitaisiin käyttää jonkinverran joissakin kouluissa lukemisena suomalaisen kirjallisuushistorian tunneilla.— Tänjälkeisenä aikana sain sitten tietooni muutamia seikkoja Juteinin Anteckningar-kirjaa koskevasta jutusta. Näistä kävin ottamassa selkoa prokuraattorinviraston- ja valtionarkistoissa sekä laajensin esitykseni niistä ylipainoksessa ja painatin jäljennökset asiakirjoista teoksen loppuun. Prof. Setälän erään lausuman johdosta ryhdyin sittemmin vielä kirjottamaan Juteinin elämäkertaa—elämäkerrallisten tietojen puolesta niin täydellistä kuin suinkin—ja matkustin sen takia Juteinin kotipuolessa, sekä Viipurissa että Hattulassa, Hauholla ja Hämeenlinnassa. Seurauksena matkasta oli, että sain julkisuuteen Juteinin kuvan sekä yhtä ja toista hänen elämänsä taipaleelta ennen julkaisematonta ja ennen julkaistuakin taas työni kestäessä tarkistetuksi. Tämän elämäkerrallisen esityksen kautta kirjani uudelleen laajeni tavattomasti, niin että se nyt, kun sen ensi osan täten olen valmiiksi painattanut, muodostaa liitteineen noin 400 sivun laajuisen teoksen. Tämä selitykseksi kirjani hieman omituisen pagineerauksen johdosta. Syynä siihen, että tämän osan valmistuminen on niin kovin viivähtynyt, on tietysti ensi sijassa ollut suurtöinen virkani, mutta myöskin suuressa määrin sairaus. Toivon tulevaisuudessa saavani tilaisuutta kirjani jatkon eli toisen osan julkaisemiseen. Siinä esitän tarkemmin Juteinin mielipiteitä kasvatuksesta ja tietoviisaudesta.

Olen työni kestäessä saanut arvokastakin apua muutamilta henkilöiltä, minkä täten kiitollisena tunnustan; mutta ennen muita on minun mainittava kaksi ystävääni_ prof. E.N. Setälä sekä toht. A.V. Koskimies, joiden neuvot ja kehotukset ovat olleet tehokkaina kannustimina työni kestäessä.

Heinolassa syyskuulla 1915.

K. A. T. O.

I.

JOHDATUS.

Voidaksemme ymmärtää ja oikealla tavalla arvostella Jaakko Juteinia kirjailijana meidän täytyy tuntea aikakausi, jossa hän eli, tai ehkä tarkemmin sanoen ne aatevirtaukset, mitkä 18:nnen vuosisadan loppupuolella ja 19:nnen vuosisadan alkupuolella tunkeutuivat Länsi-Euroopasta maahamme ja täällä etupäässä yliopistosivistyksen välityksellä pääsivät valtaan.

Aikakauden, josta on puhe, tunnemme »valistusajan» nimellä ja sen tunnuslauseenahan oli: kaikesta taikauskosta ja ennakkoluuloista vapautunut, terve, mutta vilpitön ihmisjärki on oikeutettu tutkimaan ja ratkaisevastikin tuomionsa lausumaan kaikista asioista, mitkä kuuluvat inhimillisen ajattelemisen piiriin ja voivat joutua saman ajattelemisen esineiksi. Auktoriteettiuskoa ei siis saanut olla. Uskonnonkin alalla tuli kaiken alistua järjen arvostelun alaiseksi tai voi korkeintaan niitä tämän alan ilmiöitä myöntää oikeutetuiksi ja tosiksi, joita voi omassa mielessään kokea. Ihmekö siis, että monen monet sen ajan papit ja oppineet, jotka halusivat valistuneen nimeä kantaa, häpesivät raamatun tavoin puhua »rististä», joka puhe jo apostoli Paavalin aikoinakin »oli kreikkalaisille hulluutta»! Taikka, jos raamatun selvistä sanoista ei mihinkään päässyt, vaan täytyi puhua Kristuksen uhrikuolemasta ja ylösnousemisesta sekä muistakin ihmeistä, niin oli niitä sellaisella tavalla selitettävä, että järki ne voi hyväksyä. Että yhden »uhrilla», yhden kuuliaisuudella saatettaisiin sovittaa monen syntivelka, monen tottelemattomuus, oli silloin samoin kuin kaikkina aikoina järkiniekoille »hulluutta». Emme sen vuoksi oudoksune, ettei Juteininkaan teoksissa tämmöistä tavata.

Kun »järjen valo» milt'ei yksinomaan oli johtotähtenä,—kun ei »gemyt'ille», tunne-elämälle tarpeellista oikeutusta järjen rinnalla myönnetty, oli seurauksena, että »valistusmiesten» runoudesta puuttui lämpöä, puuttui useimmiten arveluttavassa määrin kuvitusvoimaakin;— niissähän ei saanut olla mitään »mystillistä», salaperäistä—; mielikuvituksen lentoa ei niistä tarvinnut etsiäkään. Runouden tarkotuksena, samoin kuin kaiken henkisen ja hengellisen kirjailemisen, oli muka hyödyttää. Sen tuli siis olla tarkotuksellista, eikä erikoisesti ilmaista syvintä, mitä ihmishengessä liikkui, tai tulkita kaikkea jaloa, minkä tunne-elämä sydämessä herättää ja ajatus tunnetta palvellen kokee muille selvittää. Ei edes luonnonkuvausta yritetty, ja mitäpä tuosta, kun sen tarkotus olisi ollut puhua tunteelle eikä palvella »järjen valistusta». Sanakuvia saatettiin koristeena kyllä käyttää samoin kuin yleensä ulkonaisia runon ja kirjailemisen kaunistuskeinoja, mutta nämä kuvat kalskahtivat useimmin onttoina, kun niiden tarkotuksena vain oli selvittää asiaa, ja kuta pitemmiksi tämänluontoisia runoja venytettiin, sitä enemmän sanatulva sanakuvineen teki tyhjän sanahelinän vaikutuksen. Jos kuitenkin sukkeluus runoissa yleensä, ja pistävä iva pilkkarunoissa eritoten oli laatuaan oikeata, oli todellista, niinkuin »runoilijoissa Jumalan armosta» kuten Kellgren'issä, Lenngren'issä, kauempaa esimerkkiä hakematta, niin kävi tietysti tällainenkin runous laatuun ja sellaisten mestarien kädestä luonnollisesti syntyi »kuolemattomia» tekeleitä. Mutta valitettavasti Juteinin runotar ei ollut sukua näiden »esprit'ä», sukkelaa, iloista henkevyyttä uhkuville »hengettärille». Kuitenkin tehtäköön täyttä oikeutta Juteinillekin! Jos nykyään annetaan runoilijan nimi ja hyvän runoilijan arvo ja kunnia henkilöille, jotka julkaisevat satoja runoja, mutta tarkoin katsovat, ett'ei heidän »jouluksi» julkaisemassaan vihkossa vain löytyisi erikoisesti arvokasta enemmän kuin muutama prosentti, niin on meidän monin verroin suurempi syy antaa tunnustuksemme Juteinille, jolla ei suomenkielellä ainoatakaan esikuvaa maallisen taiderunouden alalla ollut, ja joka kuitenkin on ala-arvoisten runojensa suuressa joukossa meille tarjonnut helmiä, ja montakin helmeä, joiden arvo ei milloinkaan vähene, ja jotka ovat muuttuneet toiset kansallekin niin rakkaiksi, kuin harvojen nykyajan runoniekkojen, joiden kirjailemisesta ja runotuotteista taas 100 vuoden päästä ehk'ei tiedä mitään kukaan muu, kuin kenties kirjallisuudentutkija.

Yhteiskunnassa oli paljo epäkohtia: säätyero oli vielä suuri, tyhmän ylpeä aatelisto ja useasti ahneuteen taipuva hengetön pappissääty kohtelivat muita kansalaisryhmiä ilman arvonantoa ja epäinhimillisesti. »Valistuksen miehet» kävivät sentähden aatelisten ja »hengellisten» kimppuun. »Inhimillinen järki» ei voinut hyväksyä sellaisiakaan »ennakko-otaksumisia», että joku pelkästään syntynsä kautta oli muita muka jalompi, arvokkaampi; että joku vain syystä, että oli hengelliseen säätyyn ruvennut, oli siitä arvokkaammaksi tullut, huolimatta onko hänen elämänsä siveä, »hengellinen», huolimatta siitä, todistaako hänen toimintansa, hänen ominaisuutensa henkevyyttä hänessä löytyvän. Koska puolueeton arvostelu osottaa yhteiskunnan jäseniä yleensä yhtäläisiksi sisällisten ominaisuuksiensa puolesta—ja niistä tietenkin ihmisarvon tulisi riippua—, niin pitäisi luonnollisesti olla enemmän yhtäläisyyttä ja tasa-arvoa ihmisten ulkonaisissakin olosuhteissa ja oikeuksissa. Mitään sortoa ei saisi olla. Ei kansakuntainkaan sovi toisia painaa alas, vaan tehdä heikommallekin, pienemmällekin oikeutta, sillä »arvon mekin (suomalaiset) ansaitsemme», niinkuin Juteinikin laulaa.

Mutta ihana sana vapaushan ennen muita kaikui valistusmiesten huulilta ja kaikui kauvas, ja sen sanan kantavuus oli suuri. Se sanahan väärinkäsitettynä oli saanut paljon aikaan, tuonut surkeuttakin jäljissään muualla Euroopassa.—Juteini sitä sanaa esitti oikeassa merkityksessä, henkisessä mielessä, esitti sitä vapautuksena intohimojen orjuudesta, ja siitä syystä ei saakaan hänen vaikutustaan maassamme aikansa valistajana suinkaan aivan vähäiseksi arvioida.

Suuri ihmisyyden aate, yleinen ihmisrakkaus tuli puheenaineeksi, ehkäpä tuo puhe toisinaan aiheutuikin todellisuudessa harjotetusta rakkaudentyöstä lähimmäisiä kohtaan. Se sai luonnollisesti Juteinista ihailijansa ja sen ilkeä vastakohta moittijan. Etenkin eläimiä hän piti ihmisen heikompina milt'ei veljinä, joita tuli niitäkin kohdella hellyydellä. Rääkkääjä sai hänestä aina kostajan.

»Filantropistit» olivat äskenmainitun inhimillisyyden apostoleja kasvatuksen alalla. Lapset olivat hyvyydellä taivutettavat hyvyyteen, hyveeseen; opetuksessa kaikkia keinoja käytettävä oppimisen saamiseksi huvittavaksi ja helpoksi; kartettava huolella kaikkea, mikä sen tekisi vastenmieliseksi; ankara kuri sen vuoksi poistettava; muistia ei niin paljon rasitettava, vaan sen sijaan ymmärrystä kehitettävä, ja opetettava saatettava itsenäiseen asiain käsittämiseen. Juteinin kasvatusta käsittelevissä kirjasissa tapaamme myöskin jossain määrin tähän suuntaan meneviä periaatteita, kuten tulemme myöhemmin näkemään.

Valistusaikakauden vaatimus, että yhteiskunnallisen kehityksen tulisi olla kansanvaltainen, johti hiljalleen luonnollisesti siihen, että suurten sivistysmaiden kansat täysin vapautuivat muukalaisen kielen ylivallasta. Kansankieli alkoi kelvata ilmaisemaan ajattelijain ja runoilijain mietteitä ja tunteita, jopa siihen määrin, että suurinta ja korkeinta, mitä kansanhenki milloinkaan näissä maissa oli yksilöittensä kautta synnyttänyt ja ilmoille tuonut, silloin kansankielellä, s.o. näiden ajattelijain ja runoilijain omalla äidinkielellä, esitettiin. Kaikkihan tunnemme, miten esimerkiksi saksankieli sulavasti taipui ilmaisemaan filosoofien Kant'in ja Fichte'n ajatuksia sekä suloisesti sointui runoilijakuningasten Schiller'in ja Goethe'n runoissa. Tämä kansallinen liike, joka antoi kansankielelle täydet oikeutensa, oli kuitenkin vielä jonkun aikaa siksi itsetiedoton, ettei ymmärtänyt kaikkia kansallishengen vaatimuksia toteuttaa. Vasta Hegel oli kuunnellut Saksan kansallishengen sotahuutoa: pois kaikki vieras sorto, missä ikänä se kansaa painaa, ja hän se vasta saattoikin saksalaiset kansallisuusaatteen suurta merkitystä oivaltamaan kansan suurena kasvattajana voimakkaaksi ja itsetietoiseksi, omaperäistä sivistystänsä tuntevaksi ja arvossapitäväksi kansaksi.—Joskaan ei äskenmainittua tämän aikakauden vaatimusta, että yhteiskuntaa olisi kehitettävä kansanvaltaiseen henkeen, suorastaan tapaa mistään Juteinin kirjasta, sillä hän ei esiinny suurpoliitikkona ensinkään, niin ovat kuitenkin ajatukset Juteinilla yleensä kansanvaltaisia; talonpoikaisista vanhemmista syntyneenä on hänen esityksensä kauttaaltaan kansanomaista, suomalaista. Ja sehän nyt ainakin poliittisessa suhteessa jo tietänee kansanvaltaisuuden vaatimusta, että hän ensimäisenä valittaa suomenkielen sorrettua asemaa ja vaatii oppineita tätä suloista kieltä viljelemään, vaikka hän ei vielä ymmärrä pukea vaatimustaan suoranaisesti kansallisuusaatteen nimisiin pukimiin. Hän on siinäkin itse asiassa aikansa lapsi, vaikka meidän maassamme aluksi vain suomalaisuuden »huutavana äänenä» ruotsalaisuuden »korvessa», mikä tietenkin tässä vertauksessa vastaa juuri ruotsalaistunutta sivistynyttä säätyä. Juteinin rohkeimpiin toiveisiin kuului saada suomi suloisesti helkkymään runoudessa, tietoviisauden, kasvatusopin ynnä kaikilla muillakin maallisten tieteiden aloilla, niinkuin se Agricolan päivistä saakka oli kaikunut saarnatuoleista, raamatusta ja hengellisestä kirjallisuudesta yleensä. Suomalaisuus siis ikäänkuin herää hänessä Suomen kansaa edustavana pitkästä ja sikeästä unestaan, syvästä horrostilastaan ja alkaa pyrkiä alennuksestaan. Mutta vasta J.V. Snellman ja hänen henkiheimolaisensa hankkivat paljoa myöhemmin Suomessa kansankielen edustamalle kansallisuusaatteelle täyden tunnustuksen sitkeän ja ankaran taistelun tuloksena, niinkuin hänen oppi-isänsä Hegelkin oli Saksassa kohottanut korkealle kansallisuusatteen lippua.

Ajatelkaamme kesäaamun ruskon koittavan, sen punertavan valon ja sen säteiden leviävän seutujen yli! Jos kohta tämän valon ja näiden säteiden lämpö ja valovoima eivät olekaan mainittavan voimakkaita, niin ne kuitenkin ovat ikäänkuin enteinä siitä, että kirkas ja lämpöinen päivä on niitä seuraava. Taivas on kaikkialla pilvessä paitsi taivaankannen itäreunalla ja yön hämärä vastustaa päivänkoittoa. Tuo ajatustemme kesäaamu vastaa Suomen onnellisempaa tilaa laajaa sisällistä itsehallintoa omaavana valtiona viime vuosisadalla. Se on antanut Suomen kansallisuudelle ja kansallishengelle tilaisuutta kehittyä ja edistyä. Aamurusko taas on suomalaisuuden ensimäinen heräys, sellaisena kuin se tapahtui meidän ensimäisen varsinaisen suomenkielisen kirjailijamme Jaakko Juteinin kautta.

Äskettäin mainitut pilvisä taivas ja yön hämärä, jotka vastustivat aamuruskoa ja päivän koittoa, olivat sivistyneiden ja vallassa olevien säätyluokkien rakkaus muukalaiseen kieleen sekä liiallinen vanhoillisuus, joka ylimalkaan rehotti. Rakkaus ruotsinkieleen muuttui ruotsikiihkoisuudeksi, joka sittemmin esiintyi mitä häikäilemättömimmällä tavalla viime vuosisadan keskipaikoilla, jolloin muu suomenkielinen kirjailijatoimi kiellettiin paitsi hengellinen ja taloutta koskeva. Konservativismi taas esiintyi siinä suvaitsemattomuudessa, joka ylimalkaan oli sen ajan tunnusmerkkinä, ja jota Juteini suuressa määrässä sai kokea.

Emme kuitenkaan saata olla huomauttamatta, ennenkun rupeamme puhumaan hänestä ja erittäinkin hänen kirjailijatoimestaan, mitä tuo rakkaus muukalaiseen kieleen, joka oli sivistyneissä yleinen täällä Suomessa, olisi voinut vuosisatojen kuluessa saada aikaan, ell'ei mainittua herätystä olisi tapahtunut. Suomen kansa olisi, näet, vieraantunut omasta kielestänsä ja sen kansallistunne omituisen ja maassa yleisen kielen puutteessa sitten myöskin heikentynyt. Emme sen vuoksi saata olla kyllin iloisia siitä, että tämä ensimäinen heräys tapahtui. Sehän koki pelastaa Suomen kansaa tulevasta mahdollisesta perikadosta koettamalla auttaa sen kieltä oikeuksiinsa sekä tätä kieltä viljelemällä.

II.

JUTEININ ELÄMÄNVAIHEITA.

Kaukana Rahkoilan kylän metsäkulmalla, Hauhon rajalla, on Hattulassa
Juutilan noin kolmannesmanttaalin talo. Siinä syntyi Jaakko Juteini
heinäkuun 14 päivänä 1781. Hänen äitinsä oli kahdesti naimisissa, ja
Jaakko, viides hänen lapsistaan, syntyi toisesta aviosta.

Kirkonkirjojen tietojen mukaan, jotka ovat viime vuosisadan alkuvuosien aikuisia, oli Juteinin äiti Wesunnin kartanon Eerolan vuokraajan tytär Elisabeth Juhontytär ja oli syntynyt 1751 sekä kuoli lokak. 22 p. 1816. Hän vihittiin ensimäiseen avioliittoonsa tapaninpäivänä 1768 Rahkoilan Juutilan talon lampuodin Yrjö (Jöran) Heikinpojan kanssa, joka oli syntynyt v. 1740, ja oli heillä avioliitossaan pojat Antti, s. 25/11 1770, Henrik, s. 14/6 1773, ja Yrjö (Jöran), s. 22/1 1778.

Miehensä Yrjö Juutilan kuoltua halvaukseen helmik. 25 p. 1778 meni leskeksi jäänyt Elisabeth Juhontytär uuteen avioliittoon helmik. 28 p. 1779 renkinsä Henrik Mikonpojan kanssa, joka oli syntynyt maalisk. 13 p. 1748 ja kuoli toukok. 11 p. 1790. Tästä aviosta syntyivät lapset: Tuomas jouluk. 11 p. 1779, Jakob jo ennen mainittuna päivänä ja vuonna, Anna heinäk. 28 p. 1783, Johan lokak. 24 p. 1787 ja Ulla tammik. 8 p. 1791; viimemainittu siis syntyi isän kuoleman jälkeen.

Kertoman[1] mukaan oli talo sittemmin, jaettu äitinsä kautta veljeksiä
olevien Antin ja Tuomaan välillä, jotka kumpikin olivat Elisabeth
Juutilan kahdesta eri avioliitosta syntyneistä lapsista vanhimmat.
Vieretysten olivat näiden talonpuoliskojen päärakennukset Valteenjoen
Hauhonpuolisella korkealla rantatörmällä.[2]

Kun talon näin piti joutua kahdelle vanhemmalle veljelle, oli luonnollista, että Jaakko rupeaisi leipäänsä etsimään muualta. Mutta ainakin vuoteen 1793:een asti oli hän kotonaan, toimien talon paimenpoikana[3] »kolme kesäkautta» perätysten, kun oli tullut sellaiseen ikään, että siihen kykeni. Ja vielä senkin ajankohdan jälkeen hänen toimeentulonsa epäilemättä kokonaan kauan aikaa riippui kodin ja äidin auliudesta, vaikk'ei hän suoranaisesti kotitalonsa askareissa avustanutkaan, muuta kuin mahdollisesti kesäisin ehkä vähemmässä määrässä.

Miehensä kuoleman jälkeen keväällä 1790 uudestaan leskeksi jäänyt Elisabeth Juutila sai näet näihin aikoihin nähtävästi huolehtia talonpidosta, vaikka ehkäpä vanhimman poikansa Antin avustamana, koska tämä juuri silloin tuli täysi-ikäiseksi. Hallinta-oikeuttaan tilaan hän luultavasti ei kuitenkaan vielä luovuttanut Antille, päättäen siitä, että hän todennäköisesti aina vuoteen 1800 syksyllä kustansi tiedonhaluisen Jaakko-poikansa kaikki opinnot. Tähän silloisissa talonpoikaisissa oloissa vielä suhteellisesti harvinaiseen tekoon poika taivutti äitinsä, koskapa hän elokuun 24 p:nä 1793 sai lähteä Hämeenlinnaan kouluun tiedonjanoaan tyydyttämään ja siellä vielä leipähuolilta rauhassa opiskelemaan. Tarmokas oli tosiaankin tämä äiti, joka pienen talon emäntänä elätti ja kasvatti kahdeksan lastaan ja niistä yhden ylioppilaaksikin koulutti.

Mutta jatketut luvut Turun lukiossa alkupuoliskolla vuotta 1800 täytyi Jaakon kaikesta päättäen kuitenkin suorittaa tulisella kiireellä ja lyhyessä ajassa hankkia itselleen yliopistotutkintoihin täydet oikeudet, koska avustus kotoa nähtävästi lakkasi syksyllä samana vuonna, kun Tuomas-velikin joulukuussa täytti 21 vuotta. Sillä epäilemättä silloin, kun Elisabeth Juutila, ollen vasta 50:nnellä ikävuodellaan, luovutti talonsa edellämainituille kahdelle pojalleen jaettavaksi ja nähtävästi eleli elämänsä 16 loppuvuotta talosta eläkettä nauttivana.

Hämeenlinnan koulussa Jaakko Juutilalle oli heti laitettu ajan vaatimusten mukainen muukalainen sukunimi Judén, joka tietenkin saatiin »Juutilasta». Mutta poika ei näytä aluksi sitä rakastaneen, koska kouluaikana oppikirjainsa kansissa muodosti sen suomalaissointuiseksi Juteiniksi.[4] Tässä koulussa hän harjotti opintoja rehtorien Borenius'en ja Åkerman'in johdon aikana vajaata 6 1/2 vuotta ja alussa vuotta 1800 hän, niinkuin jo edellä näimme, pääsi oppilaaksi Turun kouluun sekä otettiin syyskuun 10 p.[5] viimemainittuna vuonna »Turun Akademian Oppivaiseksi», kuten Sanan Saattaja Viipurista v:lta 1840 numerossaan 14 kertoo. Näin olivat nyt ne vaikeudet voitetut, mitkä muukalainen koulukieli oli tuottanut, mutta mieleen oli jäänyt katkeruutta tämän asiaintilan nurjuuden takia, ja se puhkesi myöhemmin usein ilmoille, milloin ivana pilkkarunoissa, milloin vakavana valituksena moniaissa muissa runoissa ja suorasanaisissa kirjotuksissa.

Huhtikuun 13 p:ään asti v:na 1812 eli siis alun toistakymmentä vuotta Juteini sitten oli yliopiston kirjoissa. Mutta vähävaraisuus esti häntä korkeakoulun opetusta hyväksensä käyttämästä muuta kuin ehkä noin kolmanneksen koko tästä pitkästä ajasta. Hänen täytyi, näet, toimeentullakseen olla kotiopettajana eri paikoissa maatamme ja yleensä kaukana yliopistokaupungista. Mutta jos niin onnellisesti sattuikin kuin ensimäisenä ja toisena opintovuotena, että tämä opetustoimi sitoi hänet itse yliopistokaupunkiin—hän oli näet silloin opettajana erään kapteeni Mesterton'in perheessä Turussa—, niin hän tietysti siinäkin tapauksessakin voi yliopistollisia opintoja harjottaa ainoastaan kotiopettajatehtäväinsä lomassa. Ja sehän tietenkin haittasi niiden menestymistä.

Turusta pois Juteini joutui, vaikk'ei vielä varsin kauas, kun hän v. 1802 otti vastaan kotiopettajatoimen Nauvon pitäjässä kirkkoherran, rovasti Mjödhen luona. Sekä rovasti itse että hänen koko talonväkensä osottivat erikoista hyvyyttä nuorelle Juteinille, ja sitä tämä vielä vanhoilla päivillään kiitollisuudella muisteli. Sieltäkäsin hän v. 1804 kävi Turussa jatkaen opintojaan kevätpuolella vuotta; mutta näyttää siltä, kuin hän muun osan tätäkin vuotta olisi oleskellut Nauvon pappilassa, päättäen siitä että hänen elämäkerrassaan edellämainitussa Sanan Saattajan numerossa sanotaan hänen olleen Mjödhen luona vuosina 1802-1804, Nauvossa ollessaan hän oli tehnyt ilmatieteellisiä havaintoja. Ne hän oli merkinnyt muistiin ja nähtävästi edellämainittuna vuonna käydessään Turussa saanut niistä Suomen talousseuralta mitalin. Tällöin on tietysti syntynyt Porthan'in kuoleman johdosta se muistorunokin, jonka myöhemmin esitämme. Runo sai sen kunnian osakseen, että oikein joutui ruotsinkieliseen Åbo Tidning-lehteen.

Sittemmin Juteini siirtyi vielä kauemmas yliopiston lähettyviltä Varsinais-Suomesta; sillä vuosina 1805-1806 hänet löydämme Savosta, Juvan pitäjästä, missä hänelle taas opettaminen—tällä erää eversti Grotenfelt'in lasten lukutielle ohjaaminen—tuottaa leivän, vaikka tietenkään ei ylen runsasta. Kuitenkin näyttää siltä, kuin hän siellä olisi voinut säästää jonkun verran varoja yliopisto-opintojaan varten, koska etsiessämme tällä tavoin hänen jälkiään, retkillämme syksyllä 1806 ja keväällä 1807, tapaamme hänet Turusta. Mennessään Turkuun v. 1806 on hän arvatenkin poikennut synnyinpitäjäänsä Hattulaan, missä lääninrovasti Polviander kauan sairastettuaan on heittänyt henkensä, ja nähtävästi on Juteini silloin laulanut rakkaille »Hattulaisille» syvää kaipausta osottavan, kauniin runonsa »Prowastin Polwianderin muistoksi».[6]

Vuosina 1807-1808, siis Suomen sodan alkaessa, Juteinin ilmotetaan olleen Ruokolahden pitäjässä Viipurin lääniä erään maanmittari Stråhlman'in lasten opettajana; mutta muutti vielä samana sodan alkuvuonna 1808 takaisin Juvalle maanjako-oikeuden tuomarille Hamarin'ille, jonka luota hän jo v. 1809 siirtyi yhä samoissa kotiopettajan toimissa sotaneuvoksen Forselles'en tykö Peippolan kartanoon Elimäelle, ja sieltä taas jo seuraavana vuonna viimeiseen kotiopettajapaikkaansa vapaaherra Gustaf Wreden luo Anjalaan, missä oli vuoteen 1812.

Samoin kuin niin moni muukin köyhä ylioppilas oli siis Juteini, kuten edellisestä näimme, ollut pakotettu hankkimaan elatuksensa kotiopettajana. Niinkuin siihen jo viittasimmekin, hidastutti tietysti tämä asianlaita sangen suuressa määrin hänen tutkintojansa yliopistossa, jopa se sai senkin aikaan, että hän, vaikka olikin ylioppilaskunnan jäsenenä niin kauan, ei ehtinyt sittenkään suorittaa minkäänlaisia opinnäytteitä, ennenkun hän jo v. 1810 haki erästä vakinaista virkaa. Sitä hän kyllä ei saanut, niinkuin alempana tulemme näkemään, mutta kaksi vuotta myöhemmin hänestä kuitenkin tuli virkamies, ja tutkintojen suorittamiset jäivät ikipäiviksi sikseen.— Yksi etu hänellä toki tuosta kotiopettajan toimesta maamme eri puolilla oli ollut: se, näet, että hän perehtyi useaan kansankielemme murteeseen. Ja tämä taas avasi hänen silmänsä näkemään, minkä vaaran murteellisuus tuottaisi yhteiselle kirjakielelle, jos se valtaan pääsisi, kuten hän myöhemmin kielioppinsa esipuheessakin osotti; sentähden hänen teoksensa yhä täydellisemmin vapautuivat niistäkin vähistä hämäläisyyksistä, joita niissä alussa oli havaittavissa. Juteinin kieltä ovatkin sen vuoksi kaikki myöhemmät tutkijat, jotka ovat ottaneet arvostellakseen häntä julkisesti, tunnustaneet hyväksi, murteellisuudesta vapaaksi.

Kun Juteinista, kuten jo näimme, v. 1800 oli tullut »civis academicus», oli luultavasti hänen aikomuksensa alkuaan pyrkiä hengelliseen säätyyn; olihan se tavallistakin, että rahvaanlapset antautuessaan opintielle, papeiksi rupesivat; tällaiseen aikeeseen saattoi ehkä olo Mjödhenkin luona antaa Juteinille vielä yllykettä; ja jumaluusopillisiin lukuihin arvelee J. Krohn[7]—jonka väitteeseen tässä kokonaan nojaamme—hänen jo kuluttaneen paljon aikaakin. Mutta kun »valistusajan» viisaustiede vielä tällöin oli vallalla Suomessa, niin ei Juteinikaan ollut tunnoton sen vaikutuksille, vaan joutui sen ansoihin ja alkoi nähtävästi jo ylioppilasvuosinaan epäillä jumaluusoppineitten ja kirkkomme käsityskannan oikeutusta muutamiin opinkohtiin nähden, etenkin mitä tuli kirkkokunnissa yleisesti hyväksyttyyn ristuksen uhri- (eli sovitus-)oppiin. Tämän Krohn'in esityksen luulemme oikeaksi, koskapa Juteini myöhemminkin esittää näissä kohdin kirkonopista hieman eriäviä mielipiteitä. Ja ollen liian totuutta ja rehellisyyttä rakastava teeskennelläkseen tunteita ja uskoa, joita ei hänessä ollut olemassa—ainakaan kirkkomme opin vaatimusten mukaisia—, kääntyi hän toiselle uralle.

Näin johdumme ajattelemaan, kun sekä professorin, sittemmin piispa Frans M. Franzén'in että yliopiston konsistoorin todistuksista selviää, että Juteini siihen saakka eli alkuvuoteen 1810 asti ahkerasti oli harjottanut opintoja, jotka tarkottivat perehtymistä suomenkieleen ja jälkimäisen todistuksen mukaan myös yleissivistäviin aineihin. (Franzén lausuu: »että hän (J.) suomen kielessä on hankkinut itsellensä harvinaiset tiedot ja taitavuuden», sekä Consistorium Academicum: »Että hän täällä (yliopisto-)oloaikanansa ahkeruudella on opintojansa harjottanut, jotka hän etupäässä on sovelluttanut yleissivistäviin aineisiin ja perehtyäkseen suomen kieleen»).[8] Kursivoimamme sana konsistorin todistuksessa helmikuun 1 p:ltä 1810 oikeuttanee meitä olettamaan, että Juteini aikaisemmin oli ehkä antautunut jumaluusopillisia lukuja lukemaan J. Krohn'in väittämän mukaan, mutta viimeksi ja pääasiallisesti olivat yleissivistävät (kaunotieteelliset, viisaustieteelliset ja kielitieteelliset) opinnot hänen harrastuksensa esineinä. Jonkun verran on nähtävästi myöskin historia häntä huvittanut, kun se viisaustieteen rinnalla oli hänen opettajansa Franzén'in aine ja koskapa hän jonkun aikaa myöhemmin Lähtölaulussaan asiantuntemuksella puhuu virolaisesta Merkel'istä ja saksalaisesta Rühs'istä, jonka viimemainitun Suomea koskevan historiallisen teoksen hän myöhemmin (v. 1827) A.I. Arvidsson'in kääntämänä, uusimana ja laajentamana laitoksena oli tilannutkin.[9] Tutustuminen näiden tiedemiesten teoksiin on kuitenkin myöskin voinut johtua suomalaisista kieli- ja kansatieteellisistä harrastuksista, joihin luultavasti Porthan'in esimerkki ja ehkäpä tuttavuus juuri Franzén'in ja myöskin Gustaf Renvallin kanssa yllyttivät; mutta näiden viimemainittujen suhteista Juteiniin tulee vielä myöhemmin puhe.

Franzén opetti Turun akatemiassa juuri »humaniora»-aineita. Sen vuoksi emme suinkaan erehtyne, kun oletamme, että tämä suuri runoilijaklassikkomme on opetuksellaan ja lyyrillisellä runoudellaan ehkä paljonkin vaikutteita antanut Juteinille, ainakin niinä lyhyinä aikoina, jolloin tällä oli tilaisuus nauttia yliopisto-opetusta. Mutta Juteinin kaunotieteellisiin opintoihin on nähdäksemme ehkäpä vielä enemmän saksalainen klassikko, lyyrikkona eteväksi tunnustettu runoilija G.A. Bürger vaikuttanut, luultavasti jo Juteinin ylioppilasaikana, samoin kuin epäilemättä sekä kauno- ja viisaustieteellisiin että nähtävästi myöskin kasvatusopillisiin toinen saksalainen klassikko, monipuolinen kirjailija Jean Paul. Paitsi että Juteini itse heidät mainitsee, on jälkiä heidän vaikutuksestaan havaittavissa paljonkin hänen teoksissaan. Saanemme myös tästä vielä puhua toisessa yhteydessä.

Milloin Juteini ennenmainitut jumaluusopilliset lukunsa jätti ja alkoi lukea »humaniora»-aineita sekä tutkia äidinkieltänsä, suomen kieltä, siitä ei meillä ole selvyyttä, mutta mahdollista ja todennäköistä on— jos hän ensinkään teologina oli ollut—että tämä tapahtui hänen ollessaan Juvalla eversti Grotenfelt'illa v. 1805-1806. Juteini kukaties vasta ollessaan siellä syventyi Jean Paul'in ja ehkäpä varsinaistenkin Valistusajan miesten, teoksiin. Ainakin äidinkielensä hyväksi on Juteinin harrastukset jo tällöin ilmiliekkeihin leimahtaneet, päättäen hänen yleisesti tunnetusta senaikuisesta kehotuksestaan vielä poikaiässä olevalle C.A. Gottlund'ille, että tämä runojansa runoilisi vain suomen kielellä, niinkuin hän (Juteini) itsekin nähtävästi näihin aikoihin jo ensimäisiä suomalaisia runokokeitansa yritteli. Sellaisina esitettäköön jo ennen mainitut runot: Porthan'in muistoksi v:lta 1804 ja Polviander'in muistoksi v:lta 1806, sekä Juteinin sepittämä ja luultavasti hänen itsensä professorinrouva Lilli Franzén'in (o.s. Roos) hautiaistilaisuudessa lausumakin muistoruno vuodelta 1806 syksyllä, minkä runon hän sittemmin varusti otsakkeella: Nuoren rouwan haudalla, josta jo ennen oli puhe. Näiden ohella ovat luultavasti senaikuisia vielä Suomen Laulu (sama kuin »Arvon mekin ansaitsemme», mutta 8-säkeistöinen) ja runo Rupulista sekä Keisarille (ote laajemmasta Suomalainen-runosta), mitkä kaikki kolme tapaamme liitettyinä erääseen Juteinin hakemukseen, josta tässä nyt jo on aika puhua.

Olemme ennen nähneet, että Juteini kolme eri kertaa jo oli ollut Turussa harjöttamassa akateemisia opintoja. Nyt hän kevätpuolella vuotta, 1810 oleskeli siellä samassa tarkotuksessa neljännen ja viimeisen kerran, ja silloin hän nähtävästi myös oli Frenckell'in kirjapainossa painattanut ensimäisen runovihkonsa. Mutta hänellä oli tällä erää vielä kolmaskin syy Turunmatkaansa. Edellisenä vuonna oli perustettu Suomeen hallituskonselji ja siihen tarvittiin suomentaja. Juteini pyrki mainittuun suomentajanvirkaan. Hän olikin siihen aivan omiansa ja olisi luultavasti saanutkin sen—olipa se, niin J. Krohn kertoo, hänelle puoliksi jo luvattukin—; hänhän oli suomeksi juuri julkaissut aika näppärän runovihon ja aikaisemmin runon sanomalehdessä. Siis jo vähin tunnettu suomalaisena kirjailijana. Ystävätkin tietysti jo onnittelivat »translatoria». Silloin havaittiin hänet »vallankumoushengen» saastuttamaksi. Tuo poloinen oli onnettomuudekseen, niinkuin edellä näimme, runovihkoonsa unohtanut liian vähän vanhaa oikeinkirjotusta, noita komeita x:iä ja z:oja, ja korjausluvussa huomannut melkein poikkeuksetta panna niiden tilalle ks:t ja ts:t, tehden siten suomenkielen oikeinkirjotuksen kirjassaan liian itsenäiseksi, muista kielistä, eritoten ruotsista, poikkeavaksi ja riippumattomaksi. Se ei konseljikielessä käynyt päinsä! Tietysti suomalaisesta tekstistä selvään tuli ilmetä, että se oli palvelevassa asemassa, välittämässä yhdeltä puolen korkeata ruotsinkielistä virastoa ja ruotsalaista sivistystä sekä toiselta suomalaista kansanainesta maassamme.

J. Krohn kertoo vielä, että Juteinia vaadittiin luopumaan noista uudistuksista kirjotustavassaan, jos konseljitranslatoriksi halusi päästä, mutta että tämä miehisenä miehenä ei siihen suostunut, kun tuo olisi ollut vasten vakanmusta tehtyä tekoa, vaan mieluummin luopui toiveistaankin saada virkaa. Miten sitten lienee! Joka tapauksessa on Juteinin, tietysti ruotsalaiseen, hakemukseen liitetty suomalaisia sekä käännös- että kirjallisia, niin hyvin runopukuisia kuin suorasanaisia, näytteitä, joissa hän yrittää vaatimusta noudattaa, jopa niinkin että kaikissa on x:ää käytetty ks-äännettä merkittäissä ja asetusten käännösnäytteissä on koetettu niin paljon kuin suinkin suomalaista vanhaa virkakieltä matkia. Niissä harvoissa kohdissa, missä ts-äänneyhtymä on, hän tosin ei ole muistanut käyttää z:aa, mutta sen sijaan hän kansliakieltä matkivissa käännöksissä sanoo esim.: »Sinä 25 päivänä Syyskuussa», »Armollisesa Reglementisämme», »joka kaikki asianomaisille alamaisexi jälkeenelämisexi tulee», »Turusa», »Lugusa» j.n.e. Ainoastaan jo ennestään valmiita runojansa ei hän ole voinut enää mennä perin pilaamaan ruotsalaisuuksilla, turkulaisuuksilla y.m. Mutta x:n hän niihinkin uskollisesti pisti ks:n paikalle. Emme sen vuoksi luulisi, että Krohn'in—ehkäpä jonkinnäköiseen perinnäistietoon nojaava—kertomus hakemuksen hylkäämisen syistä täysin pitää paikkaansa.

Vaikka yhdeltä puolen kyllä voi olla mahdollista, että hallituskonseljissa epäiltiin, ett'ei Juteini pitäisi, mitä hän näin kielinäytteissään lupasi, kun hän kerran runovihkosessaan oli kieliuudistuksiin ruvennut, niin toiselta, puolen oli kait hallituskonseljin jäsenillä isäntinä epäilemättä tilaisuutta pitää silmällä, että heidän alaisensa virkamies tekisi tehtävänsä heidän tahtonsa mukaan virkaan päästyänsäkin. Ja olihan hän hyvää tahtoansa osottanutkin jo hakupapereissaan. Ei tuo Krohn'in esittämä syy sen vuoksi näytä täysin määräävältä, etenkin kun konseljin diariosta päättäen luulisimme Juteinin olleen ainoana hakijana. Sen sijaan otaksuisimme erään toisen määräävämmän syyn hylkäämiseen olleen olemassa, vaikka Juteinille itselle ehkä suullisesti ilmotettiin vain Krohn'in mainitsema. Tuon vaikuttavamman syyn esittämiseen tahdomme palata vähän myöhemmin, kun olemme seuraavassa ensin esittäneet tässä virkahakemusjutussa tarkoin kaiken sen minkä siitä varmasti tiedämme.

Kun Juteini alkupuolella vuotta 1810 oli lähtenyt kotiopettajantoimestaan sotaneuvos Forselles'en luona Elimäen Peippolasta ja hän oli saapunut Turkuun, niin näkyy hän jo tammikuun 27 päivänä käyneen opettajansa, professori Franzénin, luona ja näyttäneen hänelle joukon runoja sekä luultavasti samalla kertoneen aikovansa hakea edellämainittua kielenkääntäjänvirkaa. Silloin oli hän mahdollisesti saanut ne ystävälliset neuvot Franzén'ilta, mitkä J. Krohn mainitsee,[10] ja ehkäpä niistä rohkaistuna ja niitä hyväkseen käyttäen ruvennut painattamaan ne 22 runoa, jotka sisältyvät jo edellä mainitsemaamme Frenckell'in kirjapainossa painettuun runovihkoon. Mutta pyynnöstään on Juteini samassa tilaisuudessa todistettavasti saanut Franzén'ilta ainakin seuraavan kirjallisen suosittavan todistuksen hakea aikomaansa kielenkääntäjänvirkaa varten. Todistus, josta jo edellä lyhyen otteen julkaisimme, kuuluu kokonaisuudessaan suomennettuna: »Että Ylioppilas Herra Jacob Judén, joka on esittänyt minulle useita Suomalaisista runotuotteistaan, näyttää minusta omaavan todellista kykyä (talang) runoiluun, joka ansaitsee isänmaallista kehotusta, etenkin kun hänen (runo)kokeittensa myöskin aineiden valinnan puolesta pitäisi voida melkoisesti vaikuttaa Suomalaisen Yleisön sivistämisen hyväksi; sekä että hän Suomen kielessä on itselleen hankkinut tavattomat tiedot ja taidon: siitä minä en ole voinut häneltä evätä, hänen pyynnöstään, vaatimatonta arvolausettani. Turussa tammikuun 27 p:nä 1810. Frans M. Franzén professori».[11]

Ehkäpä on oppilas opettajaltaan lisäksi saanut lupauksen, että tämä Yliopiston Konsistorin kokouksessa tulisi puoltamaan sitä hänen anomustaan, jossa hän pyytää Konsistorin puoltolausetta hallituskouseljille kielenkääntäjänvirkaa varten. Meillä on syytä olettaa sitä, koskapa Konsistorin todistus seuraavan helmik. 1 p:ltä onkin suosittava. Julkaisemme siitä tässä vain sen kohdan suomennettuna, jossa suositus on, ja viittaamme muuten Liitteiden LXXIX sivuun, jossa todistus on kokonaisuudessaan painettuna. Kohta kuuluu: »… ja alamaisesti sulkea hänet Keisarill. Hallitus Conseljin täydelliseen suosioon ja suopeuteen.»

Näillä todistuksilla varustettuna sekä kirjotettuaan edellämainitut käännös- ja muut kirjalliset näytteet, Juteini sitten helmikuun 10 p:nä meni hallituskonseljiin jättämään hakupaperinsa,[12] niinkuin konseljin diariosta on tilaisuus nähdä. Siinä sanotaan, näet, J:kirjaimen alla »Helmikuun 10. Judén, Jacob, ylioppilas Turun Akatemiassa, pyytää päästä Suomalaiseksi Kielenkääntäjäksi Keisarill. Hallitus Conseljiin».[13] Ja seuraavalla rivillä:

»Canc: Exped. (Kansliatoimituskunta) esittänyt ja päätös lopullisesti tehty Huhtikuun 7 p:nä. Asiakirja palautettu.»[14] Mutta kun huhtikuun 7 päivän pöytäkirjaa etsii, niin on Juteinin asiasta konseljin kantakirjassa tyhjä kohta, pelkkää puhdasta paperia vaan.[15]

Kun hallituskonseljin puhtaaksikirjotettuun pöytäkirjaan ei ole päätöksestä mitään merkitty, niin johtuu tämän nähtävästi tahallisen laiminlyönnin syyksi ensiksi ajattelemaan, ett'ei asiaa ehkä katsottu siksi tärkeäksi, että kannatti siitä tehdä oikea pöytäkirjaan otettava päätös, vaan että arveltiin asian laadulle riittävän ratkaisu pöytäkirjan ulkopuolella ja että puheenjohtaja sitten vain suullisesti siitä asianomaiselle ilmotti. Taikka voipi sanotun laiminlyönnin aiheuttajaksi myös arvella sen, että, kun konseljin mielestä Juteini ei enää täysin kyennyt kirjotustavassaan palaamaan entiseen suomenkielen kielikäyttöön—jos ainakaan vakaantuneesta sellaisesta ensinkään siihen aikaan vielä saattoi puhua—ja kun ei virkaa sen vuoksi hänelle tahdottu antaa, niin ei sitä kehdattu merkityttää hallituskonseljin pöytäkirjaan, Juteini kun oli aikansa tunnetusti ja tunnustetusti etevin suomenkielen käyttäjä, niinkuin vasta tulemme näkemään. Mutta kuitenkin tekevät kaikki tällaiset syyt täysin verukkeitten vaikutuksen ja, kuten jo ylempänä viittasimme, täytyi tekosyitten takana olla joku toinen voimakkaampi vaikutin. Emme ole sen vuoksi voineet torjua luotamme seuraavia ajatuksia.

(Tämän pitkän kappaleen tilalle voi ajatella seuraavan valtioneuvos Danielson-Kalmarin olettamuksen:) Kun hallituskonseljin puhtaaksikirjoitetussa pöytäkirjassa paikka on jätetty tyhjäksi, niin tarkoitus ilmeisesti on ollut tehdä selkoa asian käsittelystä, mutta pöytäkirjuri ei ole tiennyt mitä kirjottaa eikä myöhemminkään sitä ole hänelle ilmotettu. Syytä kieltoon ei käynytkään mainitseminen pöytäkirjassa, jos alempana esitetty oletus on oikea.

Näihin aikoihin kuullaan ensimäisiä kertoja puhetta »fennomaniasta». Tukholmassa Carl Delén'in kirjapainossa painetussa, »Lyceum» aikakautisessa kirjassa vuodelta 1810, ihan vuoden alussa, oli sivuilla 5 ja 6 seuraava lausunto, koskeva yliopistollisia lukuja, luentoja ja väittelyjä, eli toisin sanoin yliopistollisia harrastuksia yleensä Turun yliopistossa näihin aikoihin, minkä lausunnon suomennamme tähän kokonaisuudessaan: »Täten liittyvät opinnot tässä (Upsalan) Akatemiassa läheisesti niihin, joita etupäässä Turussa on harjotettu; sillä siellä arvioitiin mainioimmiksi tiedot Isänmaan Historiassa. Sen ohessa on ankaran viisaustieteen tutkimisen halu yleisimmin tässä yliopistossa säilynyt, jonka ohella on ilmennyt runollisempi mieliala, ja sen vuoksi on viisaustieteen kaunotieteellistä puolta etupäässä rakastettu, niinkuin, mitä tulee uudenaikaiseen Kirjallisuuteen, Saksalainen myöskin siellä, niinkuin Upsalassa, on enimmin vaikuttanut tieteitten menettelytapaan, kun tanskalainen sitä vastoin Lund'issa lähinnä on ollut arvossapidetty ja tunnettu. Mutta Turun (Akatemiaan) hiipi vähitellen, viimeisten vuosien kuluessa, yhä enemmän ja enemmän yltyvä Suomikiihkoisuus (Fennomani), jonka vaikutuksia on myöskin ilmennyt niin hyvin opiskelevien ajatustavassa kuin opintojen omassa laadussa.[16] Kun opintojen suunta ja luonne yliopistossa niin paljon riippuu muutamien opettajien maineesta, niin aivan asian luonnosta lankeaa, että sellaiset kuin Dahl, Afzelius, Nordmark, samoinkuin Lundblad, Sjöberg ja Florman sekä Franzén, Porthan ja Calonius tulisivat olemaan avullisia yleensä sen leiman antamisessa opiskelevien ponnistuksille, mikä edellisessä on koetettu ilmaista, ja silloin on tosiasioina oikeastaan tarkasteltu jokaisessa Korkeakoulussa ilmestyviä Disputationes in genere, koska juuri väitelmien kautta sekä opiskelevien että opettajien tiedot paljastuvat.»[17]

Edelläolevan lausunnon mukaan siis opinnoilla Turun yliopistossa oli samat hyvät puolet kuin vastaavilla Upsalassakin: isänmaan historia, tietoviisaus kaunotieteellisine puolineen saavat osakseen ahkeraa tutkistelua; runollisen mielialan vallitessa harrastetaan uudenaikaiseen, etenkin saksalaiseen kirjallisuuteen syventymistä, ja muistuttaisimme, että yleensä vielä valistusmiesten ja saksalaisista Wolffiaanien ja filantropistien ja etenkin ennenmainitsemiemme Bürger'in ja Jean Paul'in monilukuiset teokset siellä saavat hartaita lukijoita ja luullaksemme ihailijoitakin, mutta myöskin Kant on siellä tunnettu. Ja tuo kaikki on vielä tukholmalaistenkin mielestä hyvää. Mutta Turussa julkaistuista väitöskirjoista havaitaan vielä eräs harrastus, joka ei ole hyvä, ja se on fennomania, suomikiihkoisuus. Syynä sen syntyyn tietysti ovat eräät opettajat, joista se on luonnollisesti tarttunut oppilaisiin, koska nuo opettajat useat ovat mainehikkaita miehiä.

Oikein perikuvallinen esimerkki tällaisen suomikiihkoisuuden tartuttamasta oppilaasta oli juuri Jaakko Juteini, joka ei tullut ajatelleeksi, että siinä olisi kenenkään mielestä mitään pahaa, ja joka epäilemättä ei myöskään aavistanut, että maassamme »fennomaniaa» vastaan oli nähtävästi jo syntymässä »ruotsikiihkoisuutta». Tämänhenkisille oli tietysti kuin punainen vaate härjälle Aleksanteri I:sen ylistely ja sen silloisen tosiasian riemullinen julistaminen, että Suomi oli yhdistämisen kautta Venäjän mahtavaan valtakuntaan päässyt sodan jaloista ja saavuttanut mahdollisuuden voida rauhassa kehittyä ja saada omakielisen sivistyksen. Se oli juuri viimemainittuja mielipiteitä vierova ja niitä oudoksuva ruotsalainen yläluokka, jonka edustajia enemmistönä v. 1810 istui hallituskonseljissa. Heissä nähtävästi »Lyceum'in» äsken esittämämme sanat »fennomaniasta» löysivät kiitollisen kaikupohjan. Ja Juteini joutui luullaksemme heidän ruotsinmielisyytensä ensimäiseksi uhriksi ja on siten suomalaisuuden ensimäinen »marttiira».[18]

Juteini oli, näet, ennenmainittuun virka-anomukseensa liitettyihin suomalaisiin kielinäytteihin pannut myöskin erään runonsa, nimeltä »Keifarille», ja erään sepittämänsä puheentapaisen varustettuna otsakkeella »Suomen kansalle, wuonna 1810».[19] Edellisessä hän laulaa Aleksanteri I:sen ylistystä ja jälkimäisessä hän taas julistaa kansallensa myöskin muita sen aikuisen »fennomanin» mielipiteitä. Puheen ajatukset luullaksemme eivät voineet miellyttää toisia hallituskonseljin jäseniä, jossa silloin istuivat: R.V. De Geer, K. von Troil, C. Fr. Rotkirch, C. Mannerheim, E.E. Tulindberg ja H.C. Nordenswan. Puhe onkin siksi merkillinen, että me sen, lyhyt kun on, painatamme tähän kokonaisuudessaan:

Rakkaat Suomalaiset! Nykyisillä ajoilla on tapahtunut meille suuri tapaus. Jälkeentulevaiset saavat havaita, jos se on Suomalaisille onnexi taikka onnettomuudexi. Hänen Keisarillinen Majesteetinsa Alexanderi I:nen, joka on Itsevaldias Venäjäsä, on voiton kautta saanut Ruotsilda koko Suuren Ruhtinaanmaan Suomen halduunsa. Hän on asettanut sen, aivan rakkaasti meitä kohtaan, korkian ja laupiaan suojeluxensa ale. Se on tosi, meillä oli ennengin hyvä, oikia ja armollinen hallitus, joka vilpittömästi etsi meidän etuamme; ehkä se on myös tosi, niin kauvan kuin meidän kielemme on ylenkatseessa ollut, jonga perustus on kuitengin aivan merkillinen, niin kauvan on yhteinen kansa ollut viellä paljon hyvää paitsi; sillä omalla kielellänsä taita kukin kansa parhain täydellisyyttänsä lähestyä. Nyt on meidän kuuluisa Pääkaupungimme, nyt on meidän hyvä ja viisas Haldiamme omassa maassamme. Meillä on siis nyt toivo, pikemmin kansain yhteiseen päämaaliin, nimittäin pysyväiseen onneen ehtiä. Mutta missä oli meillä ennen vakuutus tämän onnen rauhallisesta nautinnosta? Totisesti, se oli meillä aina huikendelevainen niin aukian Riikin rajan ohessa, kuin endinen Ruotsin raja Suomessa oli. Se näkyy Suomenniemen rauhallisuuteen välttämättömäxi, että Pohjanlahden pitää oleman rajana Ruotsin ja Venäjän valtakundain välillä. Historian ja isäimme ilmoitusten kautta on meille kyllä tietty, kuinga kauhistavaisesti meidän maamme ja esivanhembaimme kanssa on muinen meneteldy niissä kapinoissa ja riidoissa, jotka Ruotsin ja Venäjän kesken ovat ajoittain syttyneet maata hävittämään. Koko Suomenmaan yhdistyxen kautta Venäjän valtakunnan kanssa tulevat toivon jälkeen nämät hirmuisuudet tästäedes meidän pääldämme poistetuixi. Se isäimme verellä punattu maa, joka tähän asti on sodan jaloissa verikangaana ollut, kukoistaa kuitengin viimmein jälkeentulevildamme ilolla viljeldäväxi. Suomea valistuxen auringossa myös vapaasti kulkea puolipäivään; sillä Alexanderi I:nen on nyt Venäjässä Itsehaldiana, Joka meitä siitä vakuuttaa.[20] Sama Alexander on meidängin Valdiaamme, jonga sydän liekitsee rakkaudesta ihmisyyttä kohtaan, Joka on meillekin armonsa niin runsaasti osottanut, että Hän on Itse tullut meille Suurexi Ruhtinaaxi. Tämä Ruhtinas, Jonga valda ulettuu maan ääriin, rakastaa oikeutta ja valvoo alamaistensa onnen ylitse. Hän andaa järjellisiä asetuxia, perustaa Oppihuoneita, ja kallistaa korvansa leskein ja orpolasten valitusääneen. Hän holhoo ihmisyyden arvoa. Hän lunastaa orjat orjuudesta, jotka tähän saakka turvatoina raskaasti huokailivat, mutta nyt siunailevat sitä hetkeä, koska Alexanderi nousi Valdakunnan Keisarilliselle Hallitusistuimelle uskollisten alammaistensa turvaxi ja Isäxi. Hän nousi ihanan valistuxen ja ilon säteitä Isänmaansa hyväxi ja kunniaxi levittämään. Se on myös Sinulle kunnia, o Suomenmaa! tulla Hänen kalliin Valdikkansa kautta suojelluxi ja kutsua Händä Isäxesi, Hänen isällisen hailituxensa alla—se on sinulle suurembi kunnia kuin itse Venäjälle, sillä Hän asuu sinun luonasi Pietarin julkisissa muurissa Suomenlahden rannalla——, rakastakan, kuulkan ja kunnioittakan siis Händä!

Emme muuta voi kuin otaksua, että tämä puhe Juteinin itsensä sitä aavistamatta oli kuin korvapuusti hallituskonseljin joidenkuiden jäsenten mielipiteille ja tunteillekin. Ja tämän eroavaisuuden poliittisissa mielipiteissä ja näkökannassa yleensä luulisimme pohjimmaiseksi syyksi Juteinin hakemuksen hylkäämiseen, vaikk'ei sitä sopinut julkisuudessa ilmaista helposti ymmärrettävistä syistä. Ja sen vuoksi ei myöskään jälkimaailmalla ole tilaisuutta ottaa selkoa hallituskonseljin huhtikuun 7 p:nä 1810 tekemän päätöksen perusteluista kielenkääntäjän ottamiskysymyksessä.

Olivatpa nyt nämät syyt Juteinin hakemuksen hylkäämiseen mitkä tahansa, tosiasiaksi jää, että Juteinia ei hallituskonseljin kielenkääntäjäksi otettu, vaikka hän siihen aikalaisistaan ansiokkain ollut olisi; hänet päinvastoin »pudotettiin tika-puilda», kun hän »köyhyydessä koki leipää kohden kuroitella», niinkuin hän katkerana laulaa runossaan »Runolaisille Suomessa, kirjoitettu leiwättömyydessä» eli kaiketi juuri tähän aikaan, vaikka se vasta v. 1816 on ilmestynyt painettuna runovihkoon »Waikutuksia Suomalaisen sydämessä». Tämä runo on selvänä todisteena hänen mielialastaan näihin aikoihin. Siinä arvellaan vanhan Wäinämöisen jo niin köyhtyneen, ett'ei hän enää jaksa elättää palvelijaansa, laulajaa, vaan tällä on »nälkä palkkana hengen huvituksen» ja »kuiwan kunnian ohella», joka ei kuitenkaan »kelpaa täällä ruumiin ravinnoksi». Sen sijaan omanvoiton pyytäjät, useinkin mielettömät konnat, »itse äitinsä, isänsä kielen hyvängin» hyleksijät, »miehet maassa muukalaiset» menestyvät hyvin ja voivat kiivetä korkealle »pussi pohjaton kädessä.» Mutta siitä enemmän sivuilla 40 ja 41, jossa on tätä runoa vielä lyhyesti selosteltu.[21] Tämän runon mukaan oli siis »muukalaisuuden» syy, että niin katkeria »vaikutuksia» oli »Suomalaisen sydämessä», kun hänelle vääryyttä oli tehty. Ei käytetä siinä suoraan »ruotsalaisuus»-sanaa, mutta itse asiassa juuri sitä käsitettä tarkotetaan. Samoin seuraavienkin vuosien runoissa, joissa näitä samoja »vaikutuksia» vielä monessakin tuntui. Muistutamme vain yleisesti tunnettua Kiwipiirrosta Häpy-patsaassa Suomen Oppineille v:lta 1817 ja samana vuonna myöskin julaistua runoa »Kolme aikaa», molemmat Ajan Wiete-nimisessä runokokoelmassa. Viime mainitussa, vähemmän tunnetussa runossa kiitetään »ensimmäistä aikaa», esi-isiemme aikaa, sillä he olivat

»rohkeat ja rehelliset, kiitettäwät käytöksissä! werellä ja woimallansa suojeliwat sukuansa, wapautta warjelivat, koska Suomen koko seura piti onnen yhteisenä.»

Silloin olisi tietysti suomeksi runoilevainenkin leipänsä löytänyt.

Mutta

»Sitte tuli toinen aika— aika muita awarambi, jossa Suomen joka sääty etsi omaa etuansa, hylkäs' toisen hyvän onnen— hylkäs' kansan kunniangin. Moni wailla miehen mieldä ylen kattoi koto-kielen walistuksen wahingoksi.»

Vieläpä niin myöhään kuin v. 1826 tuntui näitä samoja »vaikutuksia» Juteinin sydämessä, sillä hän silloinkin Runotähteitä-nimisessä runokokoelmassaan lauloi ivaa uhkuvat, katkerat sanansa, jotka tunnemme J. Krohn'in usein mainitusta teoksesta, Suomal. Kirjallis. Vaiheet, mutta joita tässä emme voi sivuuttaa silloisia nurjia kielioloja kuvaavina:

»Koskas kuulet kouluissamme taikka lain tulkinnoista oudon kielen kitisewän, naura Nationaliteelle, wirsku vieraille sanoille!»

Näin nyt nähtyämme miten syviä jälkiä kärsitty vääryys jätti Juteinin mieleen pitkiksi ajoiksi tulisi meidän seurata hänen toimiansa senkin jälkeen, kun hänen toiveensa v:na 1810 keväällä saada valtion virka raukesi. Näitten toiveittensa raunioilla ei Juteini itkeä ruikuttelemaan ruvennut, vaan kävi kesällä samana vuonna Tukholmaa katsomassa, koska hänelle näyttää tarjoutuneen tilaisuutta siihen. Ehkäpä haihtuisi matkalla mieliharmi!—Edellä mainitsemamme vääryys, mikä näin oli Juteinille tapahtunut, oli kuitenkin siksi suuri loukkaus, ett'ei hän enää, kun oli Tukholmasta palannut, pyrkinytkään valtion virkoihin, vaan meni, kuten olemme jo edellä nähneet, vapaaherra Wredelle Anjalaan—jälleen kotiopettajan toimiin— loppuvuodeksi 1810 ja seuraaviksikin aina alkupuolelle vuotta 1812, jolloin hän luultavasti itse pikimältään kävi taas Turussa hankkimassa Yliopiston konsistorin todistuksen[22] hakeakseen erästä virkaa ja tällä kertaa paremmalla menestyksellä. Lagus'en Matrikelin tiedonannon mukaan on hän sellaisen todistuksen saanutkin konsistorilta huhtikuun 13 p:nä samana vuonna.[23]

Silloisiin postioloihin nähden emme luulisi hänen tätä todistusta hankkineen valtakirjalla valtuutetun kautta, sillä edellä mainitsemassamme hänen elämäkerrassaan Sanan Saattajassa sanotaan hänen jo kaksi päivää myöhemmin eli huhtikuun 15 p:nä »tulleen» jo mainittuun virkaan, jonka hän siis onnistuikin tällä kertaa saamaan. Tosin oli virka vain sijaisuus Haminan kaupungin maistraatin sihteerin toimessa, johon »notarius publicus»-virka oli yhdistetty; mutta se tuotti toki leivän, vaikk'ei tietenkään ylen runsasta; ja samalla saavutti Juteini ansioita virkauralla, jotka luonnollisesti jotakin merkitsivät toista samallaista vakinaista virkaa tavotellessa.

Nähtävästi oli Juteini 1811 ja 1812 vuosien vaihteessa Hattulan kirkkoherranvirastolle ilmottanut muutostansa synnyinseurakunnastaan, koskapa hänen nimensä 1811 vuoden kirkonkirjassa vielä on merkittynä, vaikkakin muistutuksella »oleskelee Venäjällä» (vistas i Ryssland), mutta v. 1812 hänen nimeänsä sieltä ei enää löydä. Ehkäpä hän Hattulaan taas on poikennut samalla matkalla, kuin hän edellä tekemämme olettamuksen mukaan Turussakin kävi. Kirkonkirjassa ei tällöin tosin ole tullut oikaistua tuo Sanan Saattajan elämäkerrallisten ja epäilemättä sangen täydellisten tiedonantojen mukaan luultavasti väärä ilmotus hänen oleskelustaan Venäjällä v. 1811, ehkäpä ei senkään vuoksi, että hän kuitenkin Anjalassa on ollut sangen lähellä »Vanhan Suomen» rajaa; mutta jos taas tämä otaksuma on oikea, lienevät toki toiveet pääsemisestä Haminaan edellä viitattuun viransijaisuuteen jo sanottujen vuosien vaihteessa olleet epäilemättä sangen suuret, koska hänen nimensä on seuraavan vuoden kirkonkirjasta jo jätetty pois. Mutta kun siinä taas ei sanota Juteinin mihinkään määrättyyn Suomen seurakuntaan muuttaneen, niin voipi toiselta puolen olla mahdollista, että Hattulan kirkkoherranvirasto on otaksunut hänen edelleen oleskelevan Venäjällä ja ehkäpä sinne jäävän ja jättänyt sellaisen olettamuksen nojalla hänen nimensä 1812 vuoden kirkonkirjasta pois.[24]

Mutta oli nyt näiden asiain laita miten oli, Turussa Juteini nähtävästi siis kuitenkin kävi alkupuolella vuotta 1812 ja Haminaan hän heti sen jälkeen maistraatin sihteerin sijaiseksi pääsi, niinkuin edellä näimme. Tällaisena sijaisena hänen ei kuitenkaan kovin kauan tarvinnut olla, sillä hän joutui jo joulukuun 2 p:nä 1813 Viipurin kaupungin maistraatin vakinaiseksi sihteeriksi ja notarius publicus'eksi. Luultavasti perinnäistietoon perustuvan tietämän mukaan väittää J. Krohn Juteinin saaneen siihen virkaan sanotun kaupungin porvariston yksimielisen kutsun. Kaksi kuukautta myöhemmin Juteinin nimi on merkittynä Viipurin kaupunkiseurakunnan kirkonkirjoihin, mutta nähtävästi ei seurakunnan paimen ole saanut muuttokirjaa, kosk'ei syntymäpäivää ole merkitty ja vuosikin on väärä. Tämä on kuitenkin eräässä myöhemmässä kirkonkirjassa oikaistuna.[25]

Kelpo virkamieheksi osottauduttuaan Juteini näkyy Viipurissa päässeen kaupunkilaisten ja vallassaolevain kunnallisten viranomaisten suosioon, niin että hän kesäk. 4 p:nä 1815 otettiin sanotun kaupungin laivanmittaajaksi.

Ell'emme ota lukuun Juteinin lukuisia julkaisuja vuosien 1813 ja 1818 välisenä aikana, joita sekä suomen- että ruotsinkielisiäkin on painettu yli parikymmentä ja joista esityksemme seuraavissa luvuissa on tarkempi selostus, niin ei meillä hänestä ole mitään erikoista elämäkerrallistakaan esitettävää, ennenkun saamme viimemainitulta vuodelta muutaman tiedon, joka koskee yhdeltä puolen Juteinia seuramiehenä ja toiselta muutamaa arvostelua hänestä suomenkielen käyttäjänä ja tarkkana tuntijana.

Kun näin tulee puhe Juteinista seuramiehenä, niin nousee meissä ensin ihan niinkuin itsestään kysymys, minkä näköinen Juteini oli. Ja siihen antaa meille jo edellämainittu vanhus Henrik Joel Juutila eli Pätiälä vastauksen, sillä hän tämän kirjottajalle kertoi jo aikaisemmin esitetyssä tilaisuudessa, että »Juteini oli pitkä, solakka mies ja sinisilmäinen», minkä viimeksi mainitun seikan vahvistaa Juteinin kansallismuseossa nykyisin säilössä oleva kuvakin. Ja tämä kuva kertoo vielä senkin, että hänellä oli tumman ruskeat kutrit, ihonväri puhdas ja posket hieman punaiset. Siis kaikin puolin hauska ilmiö. Ja sellaisena hänestä tietenkin paljon pidettiin seuraelämässä. Kun siis miellyttävään ulkomuotoon lisäksi tuli, että Juteini jo nuorena ylioppilaana, kotiopettajana ollessaan, oli oppinut »sivistyneen käytöstavan», kuten J. Krohn kertoo, jota tiedonantoa tietenkään ei ensinkään ole syytä epäillä, niin emme silloin suinkaan sitä ihmettele, että hänet nähtiin nähtävästi niin mielellään seurusteluissa, ehkäpä vieraana perheissäkin ja jäsenenä eräässä »klubissa», poikamies kun vielä oli, että esim. tanskalaisen oppineen, professori Rasmus Rask'in maaliskuun loppupuolella v. 1818 oli vaikea saada niin usein häntä tavata, kuin olisi halunnut. Rask, näet, silloin oleskeli Wiipurissa ja kävi Juteinia tervehtimässä sekä toivoi tämän ohjaamana oppivansa puhumaan suomea, mutta lähti äskemnainitusta syystä sieltä pois aikaisemmin, kuin alkuaan aikonut oli. Juteinin luona tällöin jo ensi kerralla käydessään Rask sai 16 hänen julkaisemaansa kirjasta; 2 lastenopetusta käsittelevää tekelettä, jotka jo olivat loppuun myydyt,[26] ei juuri tästä syystä voitu antaa. Juteinin silloin nähtävästi tekeillä olevan kieliopin ja ehkäpä jo painatuksen alaisena olevan kokoelman Valittuja Suomalaisten Sanan laskuja Rask tilasi.[27]

[Kuva: Tämä Juteinin kuva on taiteilija Tuhkasen tekemä jäljennös Kansallismuseoon lunastetusta alkup. Jutein-kuvasta. Sen hän alkuaan piirsi aikakauskirja »Aikaa» varten. Saman taiteilijan »Valvojaa» varten piirtämä kuva on tämän kirjamme alussa.]

Nähtyämme Juteinin tässä vilahdukselta seuramiehenä tapausten valossa vuodelta 1818, jolloin hän professori Rask'in kanssa joutui tekemisiin, on meidän nyt edellä antamamme lupauksen velvottamina mainittava myös ne arvostelut Juteinista suomen kielen käyttäjänä ja tarkkana tuntijana. jotka lausuttiin samana vuonna, sekä näiden arvostelujen yhteydessä olevat seikat.

Aikaisemmin eli jo kevättalvella tänä samana vuonna Turussa tutustuttuaan yliopiston suomenkielen dosenttiin Gustaf Renvall'iin sekä keksittyään hänen tavattoman työkykynsä sekä perinpohjaiset tietonsa ja taitonsa suomen kielessä oli professori Rask toukokuun 17 päivänä kirjottanut hänelle, ehdottaen että hän rupeaisi suurta suomalaista sanakirjaa toimittamaan etupäässä tieteellistä tarkotusta varten, jota sanakirjaa Venäjän valtakunnan kansleri, kreivi Rumjanzow Pietarissa aikoi kustantaa. Avustajaksi Renvall'ille tähän työhön hän esitti taitavaa suomen kielen käyttäjää, yliopiston apulaista R. von Becker'iä. Renvall sanoi ihastuvansa, jos tulisi saamaan suuremmoisen sanakirjatyön suoritettavakseen, mutta Becker'iä työtoveriksi ei hän halunnut. Siitä sanoi hän vastauksessaan toukokuun 30 p:nä: »Minä tiedän kyllä että hän (Becker), syntyneenä Savossa, on kielenkäytössä hyvä suomalainen, mutta onko hän kiinnittänyt kielen Kielioppiin y.m. mitään huomiota sitä en tunne. Maisteri Savenius olisi sellaisessa suhteessa ajatukseni mukaan parempi. _Ensimäinen kaikista on kuitenkin Sihteeri Judén, kieltämättä yksi meidän parhaita Suomalaisia, sekä tietopuolisesti että käytöllisesti»[28] Mutta sitä paitsi katsoi Renvall, että sellaista työtä, kuin kyseessä oleva, oli mahdoton jakaa kahden tai useamman tehtäväksi. Sillä jos yhtenäisyyttä mielipiteissä, suunnitelmassa, työtavassa y.m. on aikoihin saatava, niin on yhden miehen suoritettava koko työ, joka sitten voidaan jättää jo ennen painatusta muiden tarkastettavaksi. Kuitenkin olkoon tekijällä vapaus valita tarkastajain huomautuksista vain ne, mitkä hyväksi näkee.

Kun Renvall nähtävästi ei tiennyt, että professori Rask maaliskuun loppupuolella oli käynyt Viipurissa Juteinin luona ja tilannut tämän kieliopin ja sananlaskukokoelman, niin hän kirjeessä Rask'ille kesäk. 20 p:ltä eräässä kohdassa sanoo: »On hiljan minulle kerrottu, että Herra Judén Viipurissa aikoo julkaista Suomalaisen Kieliopin ja kokoelman Suomalaisia Sananlaskuja. Minä en kuitenkaan ole saanut mitään tarkempaa tietoa siitä häneltä itseltä.» Ja taas ajatellen suurta sanakirjatyötä, jota toivoi saavansa suoritettavakseen, sekä kysymystä apulaisesta tähän työhön jatkaa hän vielä samassa kappaleessa: »Jos hän (Juteini) olisi Turkua lähempänä, niin en itselleni toivoisi mitään parempaa työtoveria, vaikk'ei hän tunne Latinan kieltä.»[29] Tietysti tämä viimeinen arvostelu Juteinin latinankielen taidosta tarkottaa kielen perinpohjaisempaa, täydellisempää tuntemista, jommoinen luonnollisesti ainakin päätoimittajan tuli omata osatakseen tieteellisessä sanakirjassa tarkoin selittää sanojen merkitykset latinaksi.

Juteinin kieliopin sitten saatuaan syyskuun 14 päivään mennessä professori Rask kysyi kirjeessä viimemainitulta päivältä Renvall'in mielipidettä tästä kieliopista. Renvall kun itse juuri paraillaan valmisti suomen kielioppia ja oli siis pätevimpiä sitä arvostelemaan. Saman kuukauden 23 p:nä Renvall vastasi, ett'ei hän vielä ollut nähnyt Juteinin kielioppia eikä nyt vielä voinut lausuntoansa siis sen arvosta antaa.[30] Mutta jo lokakuun 15 p:nä 1818 Renvall Rask'ille kirjotti äskettäin juuri Juteinin sekä kieliopin että sananlaskut saaneensa. Hän ei kuitenkaan vielä ollut ennättänyt niitä silmäillä läpi, mutta muutama vilkaisu kielioppiin hänen mielestään oli osottanut, että Juteini asiaansa oli käsitellyt verraten »löyhästi» (löst).[31] Nähtävästi Renvall arvostelussaan tarkotti etupäässä puheenaolevan kieliopin kokoonpanon hataruutta, sen suuria puutteita systemaattisena eli järjestelmällisenä esityksenä, jos hän ensinkään nyt vielä niin äkillisen tarkastelun nojalla mitään tuomiota teoksesta tahtoi lausua, teoksesta, jonka tekijää hän juuri vähää ennen oli esittänyt parhaiden suomen kieltä tutkineiden teoreetikkojen joukkoon luettavaksi.[32] Juteinin kielioppia ei tietääkseni vieläkään ole asianmukaisesti tarkastettu, mutta toivokaamme, että joku tehtävään täysin pätevä kielimies vielä ottaa perinpohjin tutkiakseen, muihin verratakseen ja sen nojalla arvostellakseen Juteinin kielioppia.

Edellämainituista G. Renvall'in kirjeistä prof. Rask'ille ilmenee, paitsi mitä nyt jo tässä olemme esittäneet, myöskin m.m. että Rask oli ehdottanut hänelle, että hän suomalaisessa sanakirjassaan käyttäisi samallaista ääntiöpituuden merkitsemistapaa, kuin unkarin kielessä oli käytännössä, eli siis että vinopilkku ääntiön yläpuolella ilmaisisi pitkää ääntiötä, jotta sen avulla päästäisiin Rask'in mielestä rumasta kirjotustavasta, jossa vain kaksi ääntiömerkkiä ilmaisi pitkän ääntiön. Renvall kyllä myönsi oikeaksi sen, että niin ääntiörikkaassa kielessä kuin suomi alituiseen uusiintuvat pitkien ääntiöiden kaksoismerkit olivat rumat silmälle nähdä, samoin kuin senkin vaatimuksen oikeutuksen, että yksi ainoa äänne, vaikka olisikin pitkä, oikeastaan olisi loogillisuuden, johdonmukaisuuden ja kieliopilliseltakin kannalta myös merkittävä vain yhdellä ainoalla merkillä, mutta hän vastusti sen käytäntöön ottamista sanakirjassa ensin sillä, että saksalaiset, hollantilaiset, englantilaiset, jopa myöskin tanskalaiset itse toisinaan merkitsevät pitkän vokaalin kahdella merkillä. Sittemmin hän huomautti, ett'ei Turussa eikä Ruotsissakaan korkomerkillä varustettuja kirjakkeita ollut saatavissa, vaikka arvelikin, että niitä ehkä voitaisiin saada Saksasta. Eräässä myöhemmässä kirjeessä hän lisäksi arveli vaikeaksi luopua vanhasta tavasta ja saattaa käytäntöön uuden, jonka silloin tietenkin tulisi olla entistä ei ainoastaan paremman, vaan myös sellaisen, että sen aivan yleisesti voi käytäntöön ottaa ja että sitä myöskin sitten saattaa noudattaa. Ja ell'ei noita korkomerkillä varustettuja kirjakkeita tarvita täällä (Suomessa) mitään muuta kieltä varten, niin ei yksikään kirjanpainaja rupea niitä hankkimaan suomea varten. Ja jos taas yksi tekisikin sen, niin ei kaiketi kaikkia voitaisi saada siihen suostumaan. Sitten osotti hän vielä monta uudesta merkitsemistavasta johtuvaa epäjohdonmukaisuutta. Niiden joukossa ehkä pahimpia, että esim. ranskalainen ja muukalainen yleensä uuden merkitsemistavan takia johtuisi varmaankin väärin ääntämään sellaisia sanoja kuin mutaa ja pataa niitä merkittäissä mutá ja patá. Ja miten merkittäisiin uudella tavalla puku, suku ja luku taivutuksissa, koska niissä (siihen aikaan) k taivuttaissa katosi![33] Saataisiinko niistä genetiivissä puun, suun ja luun sijasta (äännettyinä kahdella tavulla) pún, sún ja lún, jotka tietenkin myös olisivat genetiivejä puu, suu ja luu sanoille. Lokakuun 14 päivän kirjeessä v. 1818 Renvall kuitenkin vihdoin lupasi sanakirjatyössään koettaa totuttaa itseään tähän uuteen merkitsemistapaan ja siten lähemmin koetella sen etuja, vihdoin sitten puhtaaksikirjottaessaan ratkaistakseen, onko hän lopullisesti käyttävä vanhaa vaiko uutta kirjotustapaa. Mutta niinkuin professori Setälä esitelmässään »W. Kilpinen Suomen kielen uudistajana» sivulla 20 huomauttaa, juuri näitä asioita myöskin esittäessään, ei Rask'in ehdotus kuitenkaan johtanut mihinkään tulokseen.

Olemme näinkin laajasti, jos kohta ei perinpohjaisesti, esittäneet Rask'in oikeinkirjotusuudistusehdotuksen, mikäli siitä Renvall'in kirjeistä selkoa saa, sillä Juteinille Rask luultavasti oli tehnyt saman ehdotuksen, päättäen hänen esityksestään v. 1819 Lasten Kirjansa toisessa painoksessa, että »latinaisia» eli antikva-kirjakkeita käytettäissä suomessa sopisi merkitä pitkiä ääntiöitä korkomerkillä eli vinopilkulla, niinkuin lukija esityksemme 76 ja 78 sivuilla on näkevä. Rask'in Juteinille esittämän ehdotuksen tekee vielä uskottavammaksi eräs Juteinin kirje Rask'ille maalisk. 5 p:ltä 1819, joka kirje alkuperäisenä on säilyssä Kööpenhaminan yliopistonkirjastossa ja käännöksenä kuuluu:

»Maanmainio ja korkeastioppinut Herra Professori!

Hartaimman kiitollisuuteni esitän minä kunnioittaen siitä että Herra Professori on minulle osottanut suosiotansa ja minua muistanut erittäin kiitettävällä teoksellansa. Minä en vielä ole ennättänyt selailla läpi koko kirjaa, mutta mitä minä olen lukenut ja ymmärtänyt, on mainiosti esitettyä. Minä en oikeastaan osaa arvostella, vaan ainoastaan ihailla niin syvällistä kielten perusteiden tutkimista.—Mitä muuten tulee Herra Professorin muistutuksiin pienen Kieliopillisen kokeeni johdosta, näyttävät ne minusta, kirjainten suhteen, sangen oikeilta, ja olen minä myös jotakin sellaista tuuminut, mutta en ole vielä uskaltanut panna käytäntöön mitään uutta tapaa; en ole kuitenkaan unohtava ottaa asiaa tarkemman harkinnan alaiseksi. Mutta, mitä tulee Teonsanoihin ja niiden jakamiseen kolmeen Taivutusryhmään (Conjugationer) saman periaatteen mukaan, kuin_ (nominien) Sijoittelussa, siihen en voi keksiä kyllin tarkasti määrättyjä varmoja sääntöjä, enemmän kuin mitä minä niitä kokeessani olen esittänyt. Tämä asianlaita täytyy minun jättää siis sikseen kunnes asiaan—enempää selvitystä saatu on. Jakamattomalla kiintymyksellä on minulla kunnia jatkuvasti olla

Maankuulun ja korkeasti Kunnioitettavan Herra Professorin nöyrin palvelija Jac. Judén».[34]

Tämän kirjeen mukaan on Juteini nähtävästi juuri hiljan saanut prof. Rask'ilta erään teoksen, ehkäpä hänen islantilaisen kielioppinsa, josta Renvall kirjeessään lokak. 14 pää 1818 sanoo Rask'ille, ett'ei se silloin vielä ollut ostettavissa Turun kirjakaupasta. Samassa kirjeessä hän (Renvall) muutamaa riviä aikaisemmin ilmottaa, että saman professorin tutkielma »Pohjoismaisen kielen synnystä» ei ole myytävänä siellä, mutta että Anglosaksilaista kielioppia on vielä saatavissa— hänen näet piti lähettää nämä teokset Turun kirjakaupasta prof. Raskille Pietariin, jossa Rask vielä v:na 1819-kin jonkun aikaa oleskeli, matkustettuaan sinne jo kevätpuolella vuotta 1818. Kun Renvall sitten kirjeessä tammikuun 2 p:ltä 1819 mainitsee prof. Rask'in tutkimusta »Pohjolan vanhasta kielestä» Turussa luettavan »mielihalulla», jopa niin että »Ehrström'in kappale (sitä) jo on puoliksi kulunut»,[35] niin en voi näistä lauselmista johtua juuri muuhun, kuin että Rask'in Juteinille lähettämä teos oli hänen islannin kielioppinsa, vaikka Juteinin äsken esitetyn kirjeen puheesta »syvällisestä kielten perusteiden tutkimisesta» voisi mahdollisesti johtua ajattelemaan tutkielmaa »Pohjoismaisen kielen synnystä».

Toisesta kohdasta Juteinin edellä esitettyä kirjettä Rask'ille taas voi meidänkin mielestämme, kuten prof. Setälä ennen mainitussa esitelmässään siv. 20 tekee—vaikka hänkin varoen, käyttäen sanaa »näkyy»—, johtua jokseenkin suurella varmuudella Rask'in Juteinillekin tekemään edelläkerrottuun uudistusehdotukseen, kun ottaa huomioon hänen esityksensä Renvall'ille ja Juteinin kokeilun juuri v. 1819, merkiten ääntiöpituuden antikvatekstissä vinopilkulla Lasten Kirjan toisessa painoksessa, kuten edellä näimme. Mutta—täytyy meidänkin lisätä!— mahdollistahan on, että Rask'in »muistutukset kirjaintenkin suhteen» sentään koskevat joitakin muita seikkoja.

Juteinin vastauksesta samassa kirjeessään prof. Rask'ille luulisimme vielä olevamme oikeutetut tekemään sen johtopäätöksen, että Rask on ainakin jonkillaista tunnustusta Juteinille hänen kieliopistaan antanut, ehkäpä sitä arvokkaaksikin suomen kielen tutkijalle tunnustanut, kuten Snellman'in äänenkannattajassa »Kallavedessä»kin, niinkuin tulemme myöhemmin näkemään, eräässä arvostelussa tästä kieliopista sanotaan. Sillä tuskinpa Juteini muuten olisi kirjottanut tällaista vastausta, jossa yleensä on niin altisna ottamaan huomioon Rask'in huomautuksia eli, niinkuin hän sanoo, »muistutuksia». Nämä Rask'in ystävälliset neuvot näkyvät pääasiallisesti koskeneen teonsanojen taivutuskaavoja eli niiden ryhmitystä, siis yhtä seikkaa kieliopin järjestelmällisessä esityksessä, joka tällöin vielä näyttää olleen sangen vaikea tehtävä. Kaiketi samallaista systemaattisen esityksen heikkoutta arvelimme jo edellä Renvall'inkin arvostelullaan tarkottaneen. Mutta tällaiset »muistutukset», huomautukset, neuvot, millä nimellä niitä nyt nimittäneekin, eivät tietenkään vielä riistä Juteinin kieliopin monilta tarkoilta ja usein oikeiltakin kielitieteellisiltä havainnoilta ja niistä johtuneilta säännöiltä arvoansa. Samalla tavalla oli Rask Renvall'inkin kielioppia varten juuri ennen, kuin Juteinin kielioppi julkisuuteen laskettiin, antanut neuvoja, joista Renvall häntä kiittää kirjeessä elok. 19 p:ltä 1818,[36] eikä tietenkään Renvall'in kieliopin arvo aikalaisten silmissä olisi vähentynyt, jos hän sen olisi heti julkaissut, siitä että hän olisi tunnustanut Rask'ilta saaneensa neuvoja kielioppiansa varten. Mutta Renvall ei tullut pitkiin aikoihin sitä julkaisseeksi, ehkäpä siitä syystä, että hän, niinkuin hänen ennenmainituista kirjeistään näemme, Rask'in kautta sai usean kielen kieliopin tutkittavakseen ja että hän, niihin syventyessään ja niiden kautta yleisiin kielilakeihin; tahtoi vielä kypsyttää tekelettään, ennenkun sen julkaisisi; sitä paitsi sanakirjatyö monena vuonna häntä siitä esti, ennenkun tuo laaja sanakirja vihdoin v. 1826 ilmestyi; on mahdollista myös, että von Becker'in v. 1824 julkaisema kielioppi, kuten J. Krohn arvelee, oli syynä lykkäykseen.[37] Yhdelle osalle kielioppiaan, Prosodialle eli runo-opille, joka oli niin laajaksi paisunut, ett'ei hän katsonut sitä enää kieliopin yhteydessä voitavan julkaista, oli hän jo v:na 1818 etsinyt kustantajaa sellaista saamatta, koska epäilivät yrityksen kannattavaisuutta.

Suurta sanakirjaansa varten käyttämiensä lähteiden joukossa Renvall mainitsee myös Juteinin julkaisuja, m.m. omien väitöskirjojensa rinnalla hänen kielioppinsa v:lta 1818, josta hän epäilemättä on saanut monen hyvän sanaselityksen. Tuohan jo on Renvallin puolelta aika tunnustus Juteinille ja etenkin hänen kieliopilleen, että Renvall sitä omien ansiokkaitten väitöskirjojensa ohella on voinut käyttää tärkeässä tieteellisessä sanakirjatyössään ja mainitsee sen erittäin »uudempiin» kuuluvana (recentiores).—Juteinin muka keräilemästä sanakokoelmasta Renvall ei kirjeissään Rask'ille sano mitään, eikä Juteini itsekään tietääkseni missään siitä puhu. Nähdäkseni on J. Krohn (Suom. Kirj. Vaiheet siv. 198) ymmärtänyt Renvall'in sanat hänen sanakirjansa alkulauseessa väärin.

Mutta etsiessämme näin Juteinin kieliopille tunnustusta ja puoltoa johdumme vihdoin täysin pätevän ja puolueettoman arvostelijan lausuntoon, joka julkisuudessa nähtiin v:na 1821 ja joka annettiin juuri sensuuntaisena, kuin olemme olettaneet Renvall'in ja Rask'inkin oikeastaan käyneen, jos ne yksityiskohtiaan myöten olisivat meille tunnetut, toisin sanoen Juteinin kieliopillisille havainnoille hekin varmaan ovat tunnustuksensa antaneet. Sanoimme lausunnon antajaa täysin päteväksi, koska hän aikansa etevimpiin kielimiehiin kuuluvana itse sittemmin julkaisi useita kielioppeja ja Iitistä kotoisin olevana suomalaissyntyisenä kansanlapsena tietysti tunsi äidinkielensä perinpohjin. Sanoimme häntä myös puolueettomaksi, sillä hän ei Renvall'in tavoin ollut juuri aikeissa julkaista suomalaista kielioppia. Tämä arvostelija oli, kuten ehkä lukija jo on arvannut, A. J. Sjögren, silloin nuori 27-vuotias maisteri, tällaiseksi kahta vuotta aikaisemmin seppelöitty, sittemmin akateemikko Pietarin akatemiassa. Sjögren, näet, sanoo ennenmainitulle kreivi Rumjanzow'ille[38] omistetussa kirjassaan »Ueber die Finnische Sprache und ihre Literatur», painettu Pietarissa v. 1821 (5 arkkia 8:o): sivulla 12, että Juteini on painattanut suomalaisen kieliopin, jossa on »monta oivallista huomiota, kuitenkin ilman ankaraa systemaattista järjestystä».[39]

Olemme näin Juteinin elämänvaiheita seuranneet vuosien 1818 ja 1819 vaihteihin saakka ja huomauttaneet muutamasta seikastakin jälkeiseltä ajalta. Samalla olemme puhuneet niistäkin henkilöistä, joihin hän erittäin näihin aikoihin oli jossain suhteissa eli toisin sanoen, joiden kanssa hänen tiedämme olleen tekemisissä. Mutta ainoastaan tähän asti mainittuihin ei nämä »suhteet» rajotu. Sillä myöhemmin tulemme näkemään, että Juteini pilkkalauluillaan oli papiston keskuudesta itselleen hankkinut vihamiehiä, jotka häväistysrunoja hänestä noin vuoden 1819 seutuvilla ja sen jälkeisenäkin aikana levittelivät. Ja kuitenkin hän meistä juuri näihin aikoihin ainakin ulkonaisesti näyttää kirkollis- ja uskonnollismieliseltä, siitä päättäen että hän on mukana Viipurin Pipliaseuraa perustamassa sekä valitaan sen toiseksi sihteeriksi. Sanan Saattajan Viipurista jo ennen mainitsemassamme kertomuksessa Juteinin elämänvaiheista, minkä kertomuksen tiedonannot ovat siksi tarkkoja ja yksityiskohtiin meneviä, ett'eivät ne hevillä voi olla kenenkään muun kuin juuri Juteinin itsensä antamia, sanotaan tästä asiasta seuraavasti: (Juteini) »oli 2:sta päivästä Huhtikuuta v. 1819 21:een päivään asti Tammikuuta v. 1822 Viipurin Apu-Biblia Seuran Sihtierinä». Täydentääksemme tätä tiedonantoa liitämme tähän toisenkin, jonka olemme saaneet siitä kertomuksesta, minkä Viipurin Pipliaseuran nykyinen sihteeri, pastori J. Friman, esittää sanotun seuran toissa vuonna (1912) painattamassa julkaisussa »Viipurin Pipliaseura vuosina 1818-1912». Oli ehdotettu, kuten tunnettua on, että Turussa olevalle Suomen Raamattuseuralle perustettaisiin Viipuriin haaraosasto (eli juuri »Apu-Biblia Seura»). Sen jälkeen kertomuksessa sanotaan: »Ehdotus sai——Viipurissa heti alussa hyväksymisen. Sen toteuttaminen viipyi kuitenkin silloisen maaherran, Walléen'in, sairauden vuoksi vuoden 1818 kevääseen, jolloin Viipurin Pipliaseura huhtikuun 20 p:nä täydellisesti järjestettiin.—Seuran puheenjohtajaksi valittiin silloin maaherra Carl Walléen, sihteeriksi kimnaasinopettaja Fr. Rönnbeck,[40] varapuheenjohtajaksi valtioneuvos Nic. Jaenisch, toiseksi sihteeriksi maistraatinsihteeri Jac. Judén,[41] rahastonhoitajaksi pastori J. Stråhlman». Juteini oli näihin aikoihin siis saman seuran sihteerinä, vieläpä raamatunlevittämistä tarkottavan, jonka puheenjohtajana oli mies, mikä häntä sittemmin pahimmin kerettiläisyydestä kaikissa oikeusasteissa ahdisti. Tosin tämä tietysti tapahtui viran vaatimuksesta.[42]

Vaikka kuten edellä näimme Juteinista on tehty suurempi sankari x:n ja z:n sekä vanhemman oikeinkirjotuksen vastustajana, kuin mitä hän todella oli, niin on hän kuitenkin Renvall'in ja omienkin mielipiteittensä toimeenpanijana ja lainakirjainten teoreettisenakin vastustajana siksi merkittävä, että »Mnemosyne» v. 1820 »johtaa osaksi hänestä suomen kielen oikeinkirjotuskriisin». Hän ei kuitenkaan »Mnemosynessä» itse oikeinkirjotuskiistaan ottanut osaa.

Juteinilla oli jo, kuten olemme nähneet, monta tointa: maistraatinsihteerin, notarius publicus'en, laivanmittaajan ja raamattuseuran sihteerin. Tästä viimemainitusta sihteerintoimesta hän kuitenkin edellisenä kuukautena luopui, kun hänelle vielä näiden muiden tehtäviensä lisäksi helmikuun 28 p:nä 1822 uskottiin sihteerin toimi Viipurin majotuslautakunnassa. Tämän lautakunnan kirjurina hän sitten oli vähän päälle 10 vuotta eli toukokuun 18 p:ään 1832.[43]

V:na 1821 ilmestyi Viipurissa kuukauslehti Wiburgs Mancherley. Sen palstoilta en ole mitään Juteinin kynästä lähtenyttä tavannut. Mutta kun saksankielinen viikkolehti »Wiburgs Wochenblatt» ilmestyi vv. 1823-1832, niin Juteini sille v:na 1824 viehättyi antamaan yli 30 aika pirteätä ja niistä monta kaunistakin runoaan, mitkä suomenkielisinä painettiin 25 numeron lisälehteen hyvälle paperille. Niinkuin myöhemmin näemme, Juteini niistä sekä uusista sepitelmistään sitten v:na 1826 muodosti runovihkonsa »Runon Tähteitä», mistä kaikesta näemme Juteinin mielentilan taas täysin tasapainossa ja hänen runoilijamaineensa korkeimmillaan.

»Ett'ei ihmisen ole hyvä yksinänsä olla», vaan että hän tarvitsee »avun, joka on hänelle sopiva», se raamatun lausuma totuus näkyy myöhään täysin Juteinille selvinneen, koska hän, jo kauan »avuttomana» oltuaan, vasta 44 vuoden vanhana osasi sen omaan kohtaansa sovittaa, poistaa tuon epäkohdan ja v. 1825 mennä naimisiin.[44] Hän solmi silloin avioliiton itseänsä yhdeksän vuotta nuoremman, entisen emännöitsijänsä Katharina Margaretha Blank'in kanssa. Tästä aviosta heille syntyi marraskuun 18 p:nä 1827 heidän ainoa lapsensa: poika Joël Jacob.[45]

Vähin oli haihtunut se mielipaha, minkä Juteinissa pappien kesken levitetyt, jo edellä mainitut häväistysrunot herättivät; ja vähitellen oli hän, avioliiton rauhaisaan satamaan elonsa purren ankkuroituaan ja vähä sitä ennenkin, taas alkanut etsiä viihdykettä hänelle jo niin rakkaaksi käyneestä kirjallisesta toiminnasta, kun jo uusi rajumyrsky hänen elämänsä merellä juuri tästä kirjailemisesta johtuneista syistä taas tätä elonpurtta tuiverrutti ja sai sekä hänet itsensä että tietenkin myös hänen elämänsä kumppanin jo avioliittonsa alkuaikoina arkaillen kysymään, miten heidän elämänsä onnen kävisi, kaikkoaisiko ehkä heidän perheonnensa heidän luotaan nyt kokonaan, kun rajusää vinhana vallitsi heidän odottaessaan juuri samana syksynä perillistä, ja voisiko odotettu suuri perhetapahtuma ensinkään tällaisissa olosuhteissa onnistua. Lukija voi vähin ehkä jo aavistaa mitä Juteinin elämää synkistävää tapausta tarkotamme, kun edellä jo viittasimme siihen, että maamme prokuraattorinvirkaa silloin hoitava, hänen entinen kuvernöörinsä, Carl Walléen häntä vainosi kerettiläisyydestä hänen vuonna 1827 julkaisemansa kirjan »Anteckningar af Tankar uti Varianta Ämnen» johdosta. Tämän kirjan luvattomasta julkaisemisesta sekä siitä tavattavista kerettiläisyyksistä käytiin kauan oikeutta Walléen'in alotteesta tai ehkäpä, niinkuin tämä eräässä kirjeessä mainitsee, kenraalikuvernööri Zakrewskyn käskystä. Tästä oikeusjutusta ja myöskin lyhyesti kirjan sisällyksestä on meillä myöhemmin eri luvussa selostus, joten ei tarvitse tässä yhteydessä sitä laajemmin esittää, mutta koska tämän Juteini-elämäkerran kirjottajalla, vasta sen jälkeen kun hän jo tuon selostuksen oli painattanut, oli tilaisuutta käydä Viipurissa itse tapahtumain paikalla ottamassa sikäläisistä arkistoista tarkemmin selkoa oikeudenkäynnistä siellä sekä Anteckningar-kirjan ennen kuulumattomasta lopullisesta kohtalosta, niin suotakoon hänelle oikeus tässä esittää se, minkä hän tuossa mainitussa luvussa, jo ennen esille tuotujen tietojen lisäksi asian valaisemiseksi kertoa voi.

[Kuva: Tämä kuva on valokuvajäljennös kansallismuseon Juteini-kuvasta. Kuvan vieressä oleva koriste nimikirjotuksineen on kuvan norsunluulaatan takapuolelle tehty. (Vrt. A.V. Koskimiehen kirjotusta näistä kuvista »Aika»-lehden maalisk. n:ssa 1913).]

Syyskuun 13 päivänä 1827 jätti kaupunginviskaali J.A. Krogerus Viipurin kämnerioikeudelle Suomen prokuraattoriviraston ruotsinkielisen memoriaalin,[46] jonka sisällyksen suomeksi selostamme täydellisesti myöhemmin, sekä pyysi, että kämnerioikeus määräisi ajan (»Termin») sitä oikeusjuttua varten, minkä hän aikoi Juteinia ja kirjanpainaja Anders Cedervaller'ia vastaan nostaa Juteinin luvattomasti julkaiseman ja Cedervaller'in samoin luvatta painattaman »Anteckningar af Tankar uti Varianta Ämnen» nimisen kirjan johdosta. Tätä Krogerus'en pyyntöä noudattaen oikeus päätti, että hänen virallisena syyttäjänä tulisi saman kuun 18 päiväksi sanotussa suhteessa samaan oikeuteen kutsua Juteini ja Cedervaller.

Kun sitten Juteini ja Cedervaller syyskuun 18 p:nä olivat oikeuden edessä, luettiin heille edellisen istunnon pöytäkirja, mikäli se heitä vastaan nostettua oikeusjuttua koski, sekä kehotettiin ensin Juteinia jättämään selityksensä prokuraattorinviraston virkamemoriaalissa esitettyihin syytöskohtiin. Juteini tunnusti olevansa Anteckningar-kirjan tekijä; mutta koska sitä vastaan syytteessä tehdyt muistutukset olivat sitä laatua ja sen arvoisia, että ne vaativat vakavaa harkintaa, niin pyysi hän saada kirjallisesti vastata niihin sekä, että kappale sanottua kirjaa, minkä prokuraattorinvirasto virallisen syyttäjän kautta oli kämnerioikeudelle jättänyt, annettaisiin hänelle apukeinoksi selityksen laatimista varten.—Cedervaller vuorostaan ilmotti, että hän kirjapainostaan oli julkaissut kaikki[47] Juteinin kirjottamat kirjat, ja että tämä jokaisessa esiintyneessä tapauksessa oli sanonut Cedervaller'ille mikä kirja olisi sensuroitava mikä ei. Kun Juteini oli painettavaksi jättänyt kyseessäolevan kirjan, oli hän vakuuttanut, ett'ei se sisältänyt sellaista esitystä, joka olisi alistettava sensuroitavaksi, sekä luvannut vastata kaikista niistä seurauksista, joiden alaiseksi Cedervaller saattaisi joutua. Ja tämä oli sitäkin vähemmän ruvennut lukemaan käsikirjotuksen läpi, kuin hän otsakkeesta Anteckningar af Tankar i Varianta ämnen ei mitenkään voinut aavistaa, että se sisältäisi uskonnollista esitystä; minkä kaiken johdosta Cedervaller pyysi saada lukea viattomuutensa hyväkseen.—Kun sitten Juteini oli myöntänyt, että hän oli luvannut Cedervaller'ille vastata—ei seurauksista, mutta kaikista niistä sakoista, joihin tämä voitaisiin langettaa sanotun teoksen julkaisemisesta, niin oikeus päätti myöntää hänelle lykkäystä kirjallisen selityksen antamista varten saman kuun 25 p:ään, jolloin hänen 20 hopeatalarin sakon uhalla oli annettava selityksensä sekä samansuuruisen uhkasakon uhkaamana myös tuotava takaisin nyt lainaksi saamansa kappale Anteckningar-kirjaa.

Kämnerioikeuden istunnossa syyskuun 25 p:nä jättikin Juteini tietysti takaisin oikeudelle Anteckningar-kirjan sekä useita arkkia pitkän »sanelun pöytäkirjaan» (Dictamen tili Protocollet!),[48] joka luettiin julki. Virallinen syyttäjä Krogerus pyysi saada tämän tekeleen perehtyäkseen siihen, koska hänellä sen laajuuteen nähden ei nyt ollut siihen tilaisuutta, voidakseen tehdä niitä vaatimuksia, joihin hänellä saattoi syytä olla. Juttu lykättiinkin seuraavan lokakuun 2 p:ään, jolloin virallisen syyttäjän—hänenkin sakon uhalla—oli oikeudelle tuotava takaisin Juteinin selitys sekä tehtävä loppuväitteensä.

Tässä selityksessään Juteini ensiksi huomautti, että häntä syytettiin Anteckningar-kirjassaan esittäneen sellaista, joka muka olisi ristiriidassa kristinopin periaatteiden ja dogmien kanssa. Siihen hän pyysi esittää seuraavaa:

Mitään mikä soti meidän uskontunnustustamme ja puhdasta evankelista oppia tai sen korkeaa henkeä vastaan, ei hän luullut koskaan kirjottaneensa, sitä vähemmin, kuin sellainen jyrkästi poikkeaisi hänen omasta käsityksestään siitä.[49] Hän oli ainoastaan hätäisesti merkinnyt muistiin hetkellisiä ajatuksia, enimmin siveysfilosofiassa, tahtomatta niissä esittää mitään ristiriitaista oikean uskonnon kanssa, jota ainoastaan järjettömyys ahdistelee; jopa voi sanoa, että saatanassa itsessä ilmeni tyhmyyttä ja ylpeyden henkeä, kun hän antautui taisteluun korkeamman vallan kanssa. (Ilm. k. 12 v. 7.).

Hän ei ollut tahtonut esittää mitään uskonnonvastaista, ja jos jostakin hänen monista vähäisistä kirjotuksistaan jotakin vain näennäisestikin senlaatuista löydettäisiin, niin hän juhlallisesti sen peruuttaisi ja jättäisi kaiken vakavasti kumottavaksi. Hän toivoi, ettei vilpitöntä mieltä erehdysten takia leimattaisi rikolliseksi; sillä myöskin hyvässä pellossa voi kasvaa rikkaruohoa. Hän ei koskaan ollut halventanut sitä, mikä oli kunnioitettavaa yleisessä mielipiteessä; hän oli ainoastaan koettanut ahdistaa ja kykynsä mukaan estää väärinkäytöksiä ja väärinymmärrystä, koettanut poistaa vääriä ja vahingollisia käsityksiä, joita ennakkoluulo oli omaksunut, siten myöskin poistaakseen järjettömän suruttomuuden paheita harjotettaissa.

Toiminnassa sattuva hairahdus voi mahdollisesti löytää selityksensä inhimillisestä heikkoudesta. Mutta tämän heikkouden puolustaminen tekee anteeksiantamattomaksi hairahduksen, joka sen kautta saa tahallisuuden leiman ja heikentää oikean periaatetta, minkä oikean kuitenkin aina tulee olla meidän ojennusnuoranamme, meidän järkähtämättömänä tarkotusperänämme, vaikkakin kyky sen ohella olisi puutteellinen; sillä oikean ja toden tunnustaminen ainakin periaatteessa on jo eräs täydellisyyden aste. Keksiä keinoja poiketakseen niistä on häpeällistä ja avaa tien paheille,——ja ainoastaan omanvoitonpyyntö voi silloin estää tai jouduttaa rikollisuutta.

Vilpittömän ja hyvän tarkotuksen ohjaamana valituksenalaista lentokirjasta (Brochure) kirjottaessaan hän luuli nyt voivansa poistaa kaiken luulotellun epäiltävyyden, mikä oli katsottu sisältyvän sen syytteenalaisiin kohtiin.[50] Niinpä, kun hän siv. 21 puhuu uhreista, joita ensimäiset kristityt eivät voineet unohtaa ja joita Kristuksen tullessa juutalaisten keskuudessa paljon väärinkäytettiin, jota lauselmalla: tahtoneet lahjoa vanhurskauden tahdotaan sanoa, tarkottaa hän uhraamisella sitä aineellista ja hyödytöntä, jopa vahingollista, jonka Kristus itse tahtoi poistaa, ja jota vastaan hän myöskin templissä kiivaili. Ja sittekun Vapahtaja oli toteuttanut korkean päämääränsä sekä uhrannut henkensä ihmiskunnan edestä, niin pitivät, ainakin raamatullisen lauseparren mukaan, nämä kristityt tätä uhrautumista myöskin uhrina, jota kuvasi pääsiäislammas, mikä oli uhrieläin, ja luultavasti eivät useimmat heistä siis vielä ymmärtäneet sovitustyön salaisuutta ja korkeutta. Näinhän siis Kristuksen kuolemaa verrattiin uhriin, ja tätä on hän kutsunut uhrin allegoriiaksi.

Ihmiset ovat jo pakanuudessa, aikaisempina aikakausina uhraamisella koettaneet estää rikoksensa seurauksia (kohtaamasta itseään) ja pitivät uhria sovituksena. Sitä hän on tarkottanut lauselmalla: että muka sovitus on saatu aikaan uhriverellä, eikä tämä ollut tavatonta vielä Vapahtajan tullessa. Siinä se, mitä hän oli tarkottanut; mutta ei hän ole esittänyt Kristuksen ansiota väärinymmärretyksi allegoriiaksi, vaan koettanut erottaa väärinymmärretyn allegoriian Kristuksen ansiosta.

Muuten pitäisi koko esityksen, josta nämä lausunnot tavataan, todistaa puhtaasta tarkotuksestaan, vaikka ajatukset ehkä sanojen kautta siellä täällä ovat voineet tulla pimeästi ja vähemmän tavallisella tavalla esitetyiksi sen sivistysmäärän mukaan, minkä hän suureksi osaksi itse itselleen on hankkinut. Hän on joutohetkinä tutkinut kaikennäköisiä aineita. Ellei hän ole kaikessa voinut saavuttaa selvyyttä, niin älköön sitä valistuksen ja suvaitsevaisuuden aikakautena ankarasti arvosteltako, vaan mieluummin annettakoon se anteeksi, koska tarkotus on ollut hyvä.

Mitä siv. 37 eräässä, sanoisiko hän sitä siksi, puoliksi filosofisessa kirjotelmassa syntien anteeksi antamisesta esitetään, niin sillä ei suinkaan väitetä Kristuksen ansiota tyhjäksi. Siitä olisi mieluummin pitänyt johtaa sellainen ajatus: että niin kauvan kuin ihminen on synnissä paatunut ja ylenkatsoo Kristuksen opetuksia, niin kauvan häntä ei voida pitää Vapahtajalle uskollisena, eikä hän voi silloin lukea Jumalan mielisuosiota itselleen kuuluvaksi, koska sellainen periaate olisi yhtä paljon Jumalaa herjaava kuin ihmissuvulle vaarallinen. Kristus kehotti aina ihmistä parannukseen ja nöyryyteen. Anteeksiantamus Kristuksen tähden, jota hän ei ole tässä käsitellyt, on lahja korkeudesta, jota ei järki eikä filosofia voi selittää (»öfverstigande förnuft och filosofie»). Mutta, todistaakseen väitteensä parannukseen tarpeellisesta mielenmuutoksesta oikeaksi, tahtoi hän tässä viitata apost. Paavalin sanoihin Ebrealaiskirj. 10: 26:nnessa,[51] jotka koskevat paatuneitten synnintekijäin vaaranalaisuutta: Sillä jos me ehdollamme sitte syntiä teemme, kuin me olemme totuuden tuntoon tulleet, niin ei meillä ole enää yhtään uhria syntein edestä.

Juurimainitussa esityksessä olisi myöskin huomautus siv. 40 voitu tehdä muistutuksen arvoiseksi syyttämistarkotuksessa, koska hän siinä oli sanonut Jumalan kaikkitietäväisyyden liian korkeaksi, jotta voisimme sitä ratkaisevasti arvostella. Vastaus siihen olisi kuulunut: ett'ei hän sen kautta suinkaan ole tahtonut loukata Jumalan kaikkitietäväisyyttä, vaan ainoastaan epäillyt ihmisen kykyä voida käsittää (»omfatta») tätä hänen korkeaa ominaisuuttansa; sillä luulotella tietävänsä mitä Jumala tietää, on järjettömyyttä, koska ihmisen siinä tapauksessa tulisi olla ainakin Jumalan vertainen tiedossa.

Vielä siv. 45, mitä tulee uskoon uskonnollisessa merkityksessä, tarkottaa hän uskoa kaikissa kansoissa, viittaamatta mihinkään määrättyyn uskontoon tai lahkoon, ja kutsuu sitä vain siksi uskonnolliseksi, että jokaisella kansalla on uskoa Jumalasta (»tro om Gud»), ja Jumala tietenkin (»visserligen») on päämääränä kaikessa uskonnossa. Ja jos heidän uskonsa on vilpitön korkeimpaan olentoon nähden, niin täytyy sen olla sielun sydämellinen mieltymys (Jumalaan) ja luottava kunnioitus tätä olentoa kohtaan, elävä varmuus hänen mielisuosiostaan parantunutta, hyveellistä ihmistä kohtaan. Johan uskoa käsittelevän esityksen alkukin ilmaisee, että hän on tarkottanut uskoa ylimalkaisesti, kun hän sanoo: Harvoja sanoja ihmisten kielessä on tärkeämpiä, ja kuitenkin merkitykseltään vaihtelevampia kuin usko. Sen sijaan sitä totista uskoa, jota kristinusko edellyttää ja joka on pelkkää historiallista uskoa korkeampi, on hän ollut liian heikko sanoin esittämään, ja sitä voitanee omaksua (»omfattas») vain tunteella. Hän katsoo sentähden kohtuuttomaksi, että hän on joutunut vastaamaan siitäkin, johon hän ei ollut kajonnut.

Mitä vihdoin tulee esitykseen siv. 54 ja seur. edempänä Mietelmässä Vapaauskoisuudesta, niin siinä kristillistä uskonto-oppia ei tietystikään tarkoteta. Tämä kyhäelmä on filosofinen tutkimus, kirjotettu vain tarkotuksella koettaa kietoa kaikkien aikojen vapaa-ajattelijoita heidän omiin sanoihinsa (»för att söka beslå alla tiders fritänkare»), tai ainakin johtaa heidän mieltään hyveeseen, kuta puhtaampaan sitä parempi, omanvoitonpyynnön (siihen) vaikuttamatta, mikä heidän silloin on syrjäytettävä, vaikkakaan varmuus elämästä tämän jälkeen, heidän todistelunsa horjuvaisuuden takia, ei heistä olisikaan ehdoton. Jotavastoin hyvän vaikutin kristinuskossa, jota ei hän ole käsitellyt, on sitä korkeampaa laatua, että se ylevyydessä kohoaa hyvekäsitteen yläpuolelle, ja Kristuksen kautta yhdistää ihmisen Jumalan kanssa, jolloin siveysperuste ei enää riipu, ei omanvoitonpyynnöstä eikä -pyytämättömyydestä, vaan toiminnan hyvyys on seurauksena puhtaasta mieltymyksestä taivaan ja maan hallitsijaan, jolloin myöskin varmuus autuudesta on osotettu uskossa ja rakkaudessa Kristukseen, niin myös usko ja rakkaus ovat kaiken kristillisen hyveen perusteena; sillä ilman rakkautta ei ole mitään hyvettä olemassa, eikä ilman hyveellistä mielenlaatua mitään rakkautta Jumalaan ja hänen valittuihinsa.

Sanotussa kirjassansa ei hän ole tahtonut opettaa ketään kristittyä, mitä tämän tulee uskoa, vielä vähemmän eksytellä häntä niin arkaluontoisessa asiassa; hän on ainoastaan koettanut vapaa-ajattelijalta tukkia julkeuden ja paheen tien, jolle tämä helposti horjuvien periaatteittensa kautta voi suistua, ellei edes hyve ole häntä pidättämässä perikadosta. Ell'ei hän sokeudessaan voi käyttää kristinuskon valoa, on hyve hänellä kuitenkin ohjaajana elämän sekasorron läpi, kunnes hänen silmänsä ennemmin tai myöhemmin avautuvat. Tämän kohtalon alaisia olivat muinaisajan filosofit, ennenkun evankelisen opin lämmittävä sarastus syttyi. Siinä missä hän siv. 54 sanoo: Joka hyväntahtoisuuden elähyttämänä voi palkkiosta välittämättäkin harjottaa hyvettä, hänen sielunsa liitelee aistillisuuden rajotetun näköpiirin yli y.m., ei sitä suinkaan ole niin selitettävä, kuin voisi ihminen hyveellänsä asettautua jumalallisuuden yläpuolelle tai ylenkatsoa Kristuksen ansiota; sitenhän suhde tulisi käännettyä ylösalaisin; sellaisen järjettömyyden kauttahan hyvekin menettäisi arvonsa ja ihmisen ylpeys olisi Saatanan röyhkeyden kaltainen tämän luopumuksessa. Hyve tekee ihmisen vain jalostuneemmaksi, rakastettavammaksi, ja ikäänkuin kelvolliseksi tarkotukseensa.

Näin puolustettuaan itseään kantelukirjelmässä esiintyviä syytekohtia vastaan Juteini toisessa osassa selitystään alkaa puolestansa hyökätä ahdistajiensa kimppuun sanoen: »Edelläolevien lyhyitten ja yksinkertaisten selitysten kautta lienee tullut toteen näytetyksi, että minua syytekirjelmän esittämissä, pienestä teoksestani poimituissa, kohdissa on surkuteltavalla tavalla ymmärretty väärin, sekä etteivät ne mitään harhaoppista tai sopimatonta sisällä, vaikka ne yhteydestänsä reväistyinä sen kautta ovat saaneet pahemman muodon, jota vastoin näen itselläni olevan syytä vedota huhtik. 26 p:nä 1774 annetun kunink. asetuksen 5 §:än, koskeva sanan- ja painovapautta, joka kohta kuuluu:——älköön kukaan paitse sen sananmukaista merkitystä millään tavoin vääntäkö tai vääristelkö, vaan olkoon kaikki mikä ei selvästi sodi sitä vastaan pidettävä luvallisena kirjottaa ja painattaa.» Juteini pyytää sentähden että oikeus hänet julistaisi syyttömäksi, mikäli syyte koski kirjan sisällystä uskonnollisessa suhteessa. Ja sen yhteydessä kysymys sen sensuroimisesta raukeaa itsestään, koska se oikeastaan ei käsittele sitä uskontomme puolta, joka koskee oppia ja kristillisen uskomme opinkappaleita, vaan siveysoppia yleensä, ja etupäässä kristillistä, joka jalostuneena, perustuen hyväntahtoisuuteen ja rakkauteen, kirkkaasti loistaa ennen kaikkia muita järjestelmiä siinä. Tämän on hän kylläkin selvästi esittänyt siv. 12 (esityksessä): Siveysfilosofian periaatteista. Ja se lämmin mieltymys, jolla hän aina on suosinut tätä ihanaa siveysoppia, jonka hän aina luulee ohjanneen mielialaansa, niin että hän uskaltaa vedota koko laajaan tuttavuuteensa monissa paikoin maata todistamaan hänen inhimillisessä suhteessa moitteettomasta vaelluksestansa ja niistä periaatteista, joita hän on noudattanut esiin niinä monina vuosina, jolloin hän on harjottanut lastenopetusta,——tämä lämmin harrastus on myös houkutellut häntä filosofisen siveysopin kohottamiseksi tutkimuksissaan edistämään sitä kristillisellä, jonka kautta hän on voinut aiheuttaa väärinymmärrystä. Jos hänet näin havaitaan syylliseksi, niin lohduttaa häntä vain hänen tarkotuksensa puhtaus; sillä hän toivoo ihmisen jalostumista ja täydellistymistä jo tässä elämässä, siten valmistuakseen Vapahtajan ansion osallisuuteen.

Kun Jumala lahjotti kyvyn osata erottaa hyvän pahasta, oikean väärästä, antoi hän ihmiselle myös tahdon vapauden, täydellistyttääkseen siveydellistä luomustansa maan päällä. Nyt riippuu ihmisestä etsiikö hän edelleen kehittymistänsä vaiko turmelustansa; sillä siveydellistä arvoa ei tässä elämässä voida luoda, se on kehitettävä. Ilman hyväntahtoisuutta ja rakkautta, jopa riettauden tilassa kuitenkin havitella nautintoa ja autuutta, se ei ole sopusoinnussa Jumalan meille määräämän suunnitelman kanssa, koska hän on asettanut hyveen sukulaisuuteen onnellisuuden kanssa, sillä muuten olisi ollut sangen helppoa hänelle heti tehdä ihmisestä taivaan asukas.

[Kuva: Juutilan talo Valteenjoen puolelta.]

Muuten sanoo Juteini Anteckningar-kirjansa sisältävän eri aineista lyhyitä tutkimuksia, jossa tapauksessa hän on katsonut sensuroimisen tarpeettomaksi, siihen nähden että sensuuntaiset kirjotelmat harvoin havaitaan saatetuiksi sensuroitaviksi, vaikka ne sangen usein koskevat jumaluusopillisia ja uskonnollisia aineita, niinkuin hänenkin kyseessäoleva vähäinen teoksensa, jossa hän kyllä siellä täällä on käyttänyt kalliita nimityksiä Jumala, Kristus ja uskonto, mitkä muuten usein voidaan tavata mitä maallismielisimmästä kirjotelmasta, mutta hän ei suinkaan vastustavasti ole kosketellut voimassa olevia uskonlauselmia, vielä vähemmän alentunut sopimattomasti pilkkaamaan (»till ovärdigheten af blasfemie»). Hän ei ollut jumalankieitäjä eikä uskonnon ylenkatsoja, mutta hän ei myöskään ole mikään sokea muitten mielipiteitten puolenpitäjä. 1 Tess. ep. 5: 21 sanotaan: Koetelkaa kaikkea, ja pitäkää se, mikä hyvä on.

Kirjaa, jota näin niin paljon on väärinymmärretty, ja joka sen kautta vielä tulevaisuudessa saattaisi antaa aihetta pahennukseen, vaikka Juteini viime sivulla oikaisuissa mielestään koko selvästi on ilmottanut, että erehdykset ovat siinä olleet mahdollisia, ei hän tahdo pyytää vapaaksi takavarikkoon-otosta, joka jo onkin pantu toimeen, ainakaan ei muulla tavoin, kuin sillä ehdolla, että tämä selitys vielä lisäksi painetaan ja, enemmän väärinkäsityksen välttämiseksi, jokaiseen kirjan kappaleeseen liitetään; sillä hän rakastaa järjestystä, rauhaa ja sopua niin hyvin yksityisesti kuin julkisesti. Mutta hän jättää sellaisen viranomaisten määrättäväksi ja pyytää ainoastaan vapautustansa kaikesta enemmästä kanteesta, sekä ett'ei myöskään kirjanpainaja Cedervaller'ille sen johdosta mitään viaksi luettaisi, koska hän (Juteini), vaikka aikomuksetta ja vähimmässäkään määrin sitä aavistamatta, yksin on ollut syypäänä kaikkeen siihen ikävyyteen, mikä julkaistun teoksen kautta on syntynyt, ja jonka sisällystä Cedervaller ei luullut kykenevänsä tarkastamaan ja arvostelemaan, vaan mukautui, kuten tavallisesti hänen, (Juteinin) muitakin teoksia julkaistaissa, enimmäkseen suomen kielellä, jota Cedervaller ei tunne, hänen (Juteinin) siitä antaman lausunnon mukaan, niin sisällykseen kuin muotoon nähden. Surettaisi Juteinia, jos hän olisi syypää Cedervaller'in onnettomuuteen, niinkuin se jo pahottaa hänen mieltänsä, että hän vähäpätöisellä teoksellansa on tuottanut niin paljon vaivaa monelle arvon miehelle heidän virkatoimissaan; mutta jota hän, murtuneessa mielentilassaan, on päättänyt tulevaisuudessa välttää. karttamalla vaarallista kirjailijahuvia, joka sitäpaitse paljonkin uutteruutta kysyvien virkatointen ohessa, joita hän ei suinkaan ole laiminlyönyt, pitkä-aikaisuutensa kautta jo on vahingoittanut hänen terveyttänsä ja milt'ei muuntanut hänen silmänsä valeikkunoiksi.

Juteinia ja Cedervaller'ia vastaan nostetun jutun jatketussa käsittelyssä lokakuun 2 p:nä 1827 jätti virallinen syyttäjä Krogerus edelläesittämämme Juteinin selityksen takaisin kämnerioikeudelle, vaatien Cedervaller'ille edesvastausta siitä, että tämä ilman asianomaisen konsistorin tarkastusta oli painosta julkaissut Anteckningar-kirjan, joka kieltämättä kosketteli uskonnollisia aineita, mutta hän jätti jutun muuten oikeuden arvosteltavaksi. Syytetyt uusivat aikaisemmin lausumansa, ja kun ei mitään uutta lisätty, antoi oikeus päätöksensä.

[Kuva: Juutilan talo pihan puolelta.]

Kämnerioikeuden mielestä oli Juteini kyseessäolevan kirjansa sivuilla 21 ja 37 Kristuksen ansiota esittävästä opista lausunut mielipiteitä ja käyttänyt lauselmia, mitkä ovat niin pimeästi esitetyt ja niin vähän yhtäpitävät sen opin kanssa, joka perustuu meidän pyhään raamattuumme ja jonka meidän kirkkomme on omaksunut, tunnustuskirjoissamme, ett'ei hän itse antamassaan selityksessä ollut osannut tyydyttävästi selvitellä niitä, vaan on ollut pakotettu tunnustamaan, että hän, »joka enimmäkseen saa sivistyksestään kiittää itseään, ei ollut voinut saavuttaa selvyyttä kaikessa», minkä kautta hän siis itse tunnustaa erehdyksensä. Edelleen on hän siv. 45 esittänyt ajatuksensa uskosta uskonnollisessa merkityksessä tavalla, joka on ristiriidassa meidän seurakuntamme opinkäsityksen kanssa, eikä ole selityksessään esitetyllä väitteellä, että hän tarkottaa uskoa kaikissa kansoissa, voinut puolustaa itseään, kun kristinuskoa tunnustaa suuri osa kansoja, etenkin ne joille kirja täytyy olla kirjotettu paikkaan ja kieleen katsoen, ja heidän uskonsa välttämättömästi myös sisältyy tähän uskonnollisen uskon yleiseen määritelmään. Vihdoin ovat siv. 54 esitetyt väitteet meidän vastaisesta kohtalostamme ijäisyydessä, joskin kuten hän selittää vain filosofisia, kuitenkin esityksensä kautta ristiriitaisia kristinuskon ja meidän kirkkomme opin kanssa. Koska siis sihteeri Judén tässä teoksessaan ei ollut merkinnyt ainoastaan hetkellisiä ajatuksia siveysfilosofiassa, vaan monessa kohdin oli antautunut mietiskelyihin uskonnollisista aineista, ja oli esittänyt nämä tavalla, joka ei ollut yhtäpitävä meidän seurakuntamme opinkäsityksen kanssa, niin katsoi kämnerioikeus, vaikka hän juhlallisesti oli peruuttanut kaiken, jonka kautta joku uskonnollinen ristiriitaisuus voi syntyä, koska tämä peruutus ei poistanut rikollisuutta, mikä sen kautta oli tehty, että hän useinmainitun kirjan oli painosta julkaissut, oikeaksi langettaa Juteini ja myöskin Cedervaller sakkoihin, josta on tarkempi selostus myöhemmin. Tästä tuomiosta ilmottivat sekä virallinen syyttäjä että vastaajat tyytymättömyyttä.

Myöhemmin esityksessämme on selostettu täydellisesti myöskin Turun hovioikeuden langettama tuomio marraskuun 19 päivältä 1828 Juteinin ja Cedervaller'in valitusten johdosta, josta tuomiosta selviää, että Juteini vapautettiin kaikesta edesvastauksesta ja Cedervaller'iin nähden Kämnerioikeuden tuomio vahvistettiin. Kun ei Juteini ollut valittanut kirjansa takavarikkoonotosta ja hävittämistuomiosta, niin ei hovioikeus lausunut mitään päätöstä siinä kohdin. Samana päivänä on hovioikeudesta lähetetty Viipurin maaherralle Carl August Ramsay'lle kirje, jonka mukana lähetetään kappale hovioikeuden päätöstä annettavaksi viralliselle syyttäjälle Krogerus'elle; samalla ilmotetaan maaherralle valittajien takuusta, jonka he ovat hovioikeudelle jättäneet heille tuomittujen sakkojen suorittamisesta, päätöksen toimeenpanoa varten. Tämä kirje saapui maaherra Ramsay'lle saman kuun 22 p:nä.[52] Neljä päivää myöhemmin maaherra lähetti tämän hovioikeuden päätöksen Viipurin maistraatille annettavaksi äskenmainitulle viralliselle syyttäjälle. Edellämainittu takuu seurasi myös maaherran kirjettä. Sen ohessa hän pyysi panemaan sanotun päätöksen lailliseen täytäntöön sekä sellaisessa tarkotuksessa aikanaan ilmottamaan hänelle, ovatko Judén ja Cedervaller itse kohtaansa antaneet sanotun päätöksen saada lain voiman vaiko ei, jotta edellisessä tapauksessa takavarikkoon otetut ja siellä säilytetyt kappaleet Juteinin tekemää kirjelmää voitaisiin lähettää maistraatille.[53] Vielä saman kuun 29 p:nä maistraatt ilmottaa maaherralle menetelleensä hänen määräystensä mukaan sekä että Juteini ja Cedervaller läsnä ollen, kun hovioikeuden päätös luettiin ja viralliselle syyttäjälle jätettiin, olivat selittäneet tyytyvänsä päätökseen, jonka ohessa Juteini vapaaehtoisesti oli maksanut Cedervaller'ille tuomitut sakot 96 hopearuplaa 288 ruplalla pankkiosotuksia, mistä myös tultaisiin asianmukaisesti tilittämään.

[Kuva: Jaakko Juteinin ja hänen vaimonsa hautakivi Ristimäen suomalaisella hautausmaalla lähellä Viipuria.]

Kun maaherra Ramsay täten on saanut tietää, että Juteini ja Cedervaller olivat ilmottaneet tyytyvänsä Turun hovioikeuden päätökseen,[53] niin hän seuraavan joulukuun 6 p:nä lähettää uudelleen kirjeen Viipurin kaupungin maistraatille ja sen mukana 190 kappaletta Anteckningar-kirjaa, joista 163 kppl. vielä sitomattomia ja 27 kppl. nidottuja, sekä pyytää maistraattia nyt lopullisesti ja täydellisesti panemaan toimeen hovioikeuden päätöksen, mikäli se koskee takavarikkoon-otettuja ja hävitettäväksi tuomittuja kirjoja.[53]

Tämän kirjeen saapumisesta on Juteini itse Viipurin raastuvanoikeudelle ja maistraatille saapuneitten kirjeiden luetteloon vuodelta 1828 (tietysti ruotsiksi) merkinnyt: »(kirje) lähetetty Jouluk. 6, saap. Jouluk. 8. Maaherran Viraston memoriaali, koskeva Turun Hovi Oikeuden Päätöstä Judén'in ja Cederwaller'in valituksiin.—(saap. kirje n:ro 616). Toimeenpantu Tammikuun 8 p:nä 1829.»[53]

Sanotun jouluk. 8 p:nä 1828 saapuneen maaherran kirjeen johdosta piti kunnallispormestari, kollegiasessori Buchman lauantaina saman joulukuun 13 p:nä maistraatin istunnon sekä oikeus- että kunnallisneuvosmiesten saapuvilla ollessa, jossa istunnossa annettiin määräys v.t. kaupunginvoudille vakaaja Andström'ille, että hänen yhdessä kaupunginviskaali Krogerus'en ja poliisipäällysmies Strömberg'in kanssa tulisi panna toimeen Juteinin Auteckningar-teoksen edellämainittujen kappalten hävittäminen sekä siitä sitten maistraatille kertoa.[53] Vielä samana päivänä Viipurin maistraatin oikeuspormestari Ekmark maistraatin puolesta antoi kirjallisesti[53] tämän määräyksen v.t. kaupunginvoudille Johan Jacob Andström'ille, joka tammikuun 8 p:nä 1829 pani samaisen määräyksen täytäntöön. Ja hänen kertomuksensa[53] tästä »autodafé»sta, kirjotettuna edellämainitun määräyksen toiselle puolelle paperia, kuuluu:

»Sittekun Kaupunginviskaali Krogerus pitemmän ajan sairastettuaan nyttemmin on tervehtynyt ovat edellämainitut todistetut kappaleet hänen ja poliisipäällysmies Strömberg'in läsnäollessa poltetut: todistaa Viipuri 8. p:nä Tammikuuta 1829. J.J. Andström»[54]

Myöhemmästä esityksestämme on lukija sitten näkevä, miten prokuraattori Walléen ei tyytynyt hovioikeuden vapauttavaan tuomioon Juteinin sakkorangaistuksen suhteen, vaan valitutti asiasta senaattiin, sekä miten asian senaatissa kävi, että, näet, Juteini kokonaan sielläkin vapautettiin enemmistä ikävyyksistä.

Mitä Juteinin selitykseen hänen Anteckningar-kirjaansa vastaan tehtyihin syytöksiin Viipurin Kämnerioikeuden edessä tulee, jota selitystä liitettynä oikeuden pöytäkirjaan kutsutaan siinä »Dictamen till protokollet,» niin ei voi kieltää, ett'eikö hän yleensä selityksessään olisi onnistunut asiaansa koko hyvin puolustamaan: Häntä on väärin ymmärretty, hänen sanojaan väärin selitetty. Hän ei ole vanhurskauttamisopista, sovituksesta ja Kristuksen ansiosta sekä anteeksiannosta tämän perusteella ensinkään puhunut. Ei hän ole Kristuksen ansiota esittänyt väärinymmärretyksi allegoriiaksi. Hän on vain hänen mielestään järjetöntä Kristuksen uhrin materialiseeraamista sekä anteeksiantamusoppia ilman mielenmuutosta parannukseen vastustanut ja tehnyt sitä järjen ja filosofian kannalta. Anteeksianto taas Kristuksen ansiosta—hän sanoo—on lahja Korkeudesta, jota ei järki eikä filosofia pysty selittämään. Usko-käsitettäkin on hän esittänyt aivan yleiseltä kannalta. Tätäkin samoin kuin edellisiä on hän tarkastellut siveysfilosofina. Niinikään ovat mietteet vapaa-ajattelijoista täysin filosofisia. Muinaisajan filosofeille esim., jotka eivät tunteneet evankelisen opin lämmittävää valoa, täytyi hyveen olla johdattajana sekasortoisen elämän läpi. Kun Juteini näin selittelee kirjansa esitystä, vie hän yleensä meidät mukaansa, ja lukija tunnustaa mielellänsä, että hänellä on täytynyt olla oikeus esittää uskonto- ja siveysfilosofiaa.—Vielä hän hyökkäävässä osassakin selitystään saa lukijan puolelleen, kun hän vetoaa 5 §:än kuninkaallisessa asetuksessa painovapaudesta, annettu huhtikuun 26 p:nä 1774, ja kun hän uskaltaa viitata inhimillisesti katsoen moitteettomaan vaellukseensa, jonka pitäisi todistaa, että hänen lämmin harrastuksensa todella kuuluu sanotulle ihanalle siveysopille, joka on hänen mielialaansakin ohjaamassa. Mutta, sitten tulee heikko kohta. Hän tunnustaa, että tämä lämmin myötätuntoisuus on houkutellut häntä kohottamaan yleistä siveysfilosofista esitystään kristillisellä, jonka kautta hän on voinut aiheuttaa väärinymmärtämistä. Jos hänet siis havaitaan syylliseksi, niin on hänen lohdutuksenasn tarkotuksen puhtaus. Ja mikä on tämä puhdas tarkotus? Hän toivoo ihmisen jalostumista ja täydellisentymistä jo tässä elämässä, jotta hän siten valmistuisi osallisuuteen Vapahtajan ansiosta. Ja tuolla lauselmalla on Juteini kumonnut koko edellisen todistelunsa ja puolustelunsa tehnyt tehottomaksi sekä antanut ahdistajilleen aseen käteen entistenkin lauselmiensa sellaisiin selittelyihin, ett'ei hän niissä esitä kirkkomme sovitusoppia oikealla tavalla, kun hän ei puolustelussaankaan ole siinä kaikissa kohdin onnistunut. Sillä äskeisen lauseen ajatuksen mukaan tulisi ihminen osalliseksi Kristuksen ansiosta—ja tietysti siitä johtuvista hedelmistä—vasta, kun hän tässä elämässä, mikäli voimme Juteinia ymmärtää, koko elinaikansa moraalisella (eli siveellisellä) elämällä on siihen valmistautunut. Heti tämän lauselman jälkeen seuraa toinen, jota kirkkomme opin kannalta myöskin voidaan ahdistaa, kosk'ei Juteini sitä esittäessään ensinkään ota raamatun- ja sitä selittävää kirkkoisä Augustinuksen oppia syntiinlankeemuksesta ja sen seurauksista lukuun sanoessaan: Kun Jumala lahjotti (ihmiselle) kyvyn osata erottaa hyvän pahasta, oikean väärästä, antoi hän hänelle myöskin tahdon vapauden, täydellistyttääksensä siveydellistä luomustansa maan päällä, puhumattakaan siitä, ett'ei Juteini tässä kohdin näytä myöskään muistavan Luther'in esitystä hänen kirjassaan »De servo arbitrio» eli orjuutetusta tahdostamme, jossa kirjassa Luther, ollen jyrkästi deterministi, torjuu humanisti Erasmus Rotterdamilaisen ja katolisen kirkonkin semipelagiolaisen, indeterministisen katsantokannan. Luther'in mukaanhan luonnollinen ihminen on orjuutettu eli epävapaa ja synnin orja, josta tilasta vasta Jumalan vapaa armo Kristuksessa uskossa omistettuna vapauttaa ihmisen, niin että vasta tällöin tuo Juteinin esittämä ihmisen täydellistyttäminen saa alkunsa.

Tarkastaessamme kämnerioikeuden tuomion perusteluja taas emme voi olla huomiotamme kiinnittämättä siihen oikeuden perin heikkoon väitteeseen, ett'ei muka kristillisellä alueella ja kristityille ihmisille voida esittää yleistä uskonnollisfilosofista uskokäsitettä, vaan ainoastaan kristillistä, koska heidän uskonsa muka välttämättä sisältyy myös yleiseen määritelmään uskonnollisesta uskosta.

Ennenmainittu Henrik Joel Juutila eli Pätiälä kertoi jo aikaisemmin myös esitetyssä tilaisuudessa tämän elämäkerran kirjottajalle, että »Juteini työskenteli asianajajana, ja että hänellä oli (paljon) tuloja; hyvin varakas hän oli». Myöskin ent. kirjakauppias Howing sen todisti; asianajolla sanoi Juteinin »rikastuneen, niin että poikakin (sittemmin kokonaan) eli isän kokoomilla varoilla». Ja todellakin on Juteinin täytynyt asianajolla ansaita nämä varat, jotta hän jo näihin aikoihin eli vuoden 1827 seutuvilla, joissa vasta olemme liikkuneet, on voinut omistaa kivitalon Viipurin linnotuksen alueella eli kaupungin muurien sisäpuolella, kuten myöhemmin tulemme näkemään, sillä hänen varsinaisesta virkapalkastaan ei ole voinut liietä varoja muuhun, kuin mahdollisesti riittää pienen perheen elatukseen. Tohtori J.W. Ruuth »Wiborgs Stads Historia» nimisessä teoksessaan on sivulla 853 tehnyt selkoa Viipurin maistraatin palkkaussäännöstä v:na 1827, »jonka mukaan maistraatin sihteerillä, joka samalla oli notarius publicus, oli palkkaa 166:66 2/3 hopearuplaa». Tämä palkkaussääntö oli silloin aivan uusi sekä vahvistettu käskykirjeellä 21/3 1827; ja sitä ennen oli palkka nähtävästi ollut pienempi. Vasta v. 1845, jolloin Juteini jo oli sihteeritoimensa jättänyt, se taas kohosi. Joskin tähän palkkaan Juteinin muista viroista jonkun verran tuloja tuli lisää, niin ne epäilemättä eivät voineet olla ylen suuria, jotta hän niistä olisi rikastunut. Me sen vuoksi täydellä syyllä luotamme Pätiälän ja Howing'in kertomuksiin, että Juteini asianajolla rikkautensa kokosi. Jos hän siis asianajolla aineellisesti vaurastui, niin hänen täytyi olla hyvin käytetty asianajajana ja kaiketi myös verraten taitava tässä toimessa. Jo edellä näimmekin, että hän koko hyvin omassa asiassaan Viipurin kämnerioikeudessa osasi »Dictamen»illansa puolustaa itseään. Eräs toinenkin Juteinin lausunto, joulukuun 4 p:ltä 1827——sillä kertaa Viipurin maistraatin pöytäkirjaan on meillä tilaisuus esittää, ja se koskee erästä talonomistajain yhteistä asiaa Viipurin linnotusalueella.

Juteini oli nähtävästi juuri hiljan—ehkäpä sentään mahdollisesti jo v. 1826—ostanut itselleen talon N:o 109 Viipurissa,[55] päättäen siitä ett'ei hän v:n 1825 kirkonkirjaan vielä ole merkitty talonomistajaksi, mutta jo joulukuun 4 päiväksi 1827 hän kaupungin muitten talonomistajien kanssa on kutsuttu Viipurin kaupungin maistraatin eteen kuultavaksi edellämainitun saman vuoden maaliskuun 21 päivän käskykirjeen määräyksestä, että Viipurin kaupunki saisi »oikeuden paitsi paljoa muuta kantaa n.k. tonttiäyrejä.» Kutsua tähän maistraatin istuntoon oli noudattanut 29 talonomistajaa, joista kymmenellä näyttää. olleen talonsa linnotuksen alueella. Näistä, näet, yhdeksän ilmotti toistaiseksi kieltäytyvänsä maksamasta tonttiäyrejä kaupungin rahastoon, koska he ymmärsivät käskykirjeen sanamuodon niin, että sen määrääminen, olisiko tonttiäyrejä maksettava vaiko ei, riippuisi kokonaan talonomistajista, ja sitä suuremmalla syyllä saattoivat he kieltäytyä maksamasta, kun kaupungin rahasto silloin oli siinä kunnossa, ett'ei se tarvinnut muita tuloja kuin siihen asti tavallisia. Näiden ajatusten esittäjänä esiintyi ensin suullisesti kihlakunnantuomari, laamanni Adolf Krogius, joka lausuntoonsa lisäsi, että hän omasta puolestaan tulevaisuudessa kernaasti olisi valmis suorittamaan sanotun suorituksen, jos kaupungin rahasto sattuneista syistä joutuisi suurempia tuloja tarvitsemaan. Näin kuuluvan lausunnon taas pöytäkirjaan otettavaksi jätti maistraatin sihteeri Judén: »Kun Ruotsin hallitus muinoin perusti Viipurin linnotuksen kaupungiksi, ei tämä kaupunki voinut jäädä asukkaita ja tuloja vaille, jos perustamiselle haluttiin pysyvää merkitystä. Sentähden osotetttin tontteja linnotuksessa rakennettaviksi, ja maata kaupungin ympäriltä varattiin käytettäväksi. Edellisellä (toimenpiteellä) saatiin kaupunki syntymään, ja jälkimäisellä oli sama kaupunki kunnossapidettävä. Varattu maa oli tarpeellinen, jotta sen tuotteista saaduilla tuloilla voitaisiin suorittaa satunnaiset menot ja yhteiskunnalliset ulosteot asukasten tarvitsematta rasittaa itseään tonttiäyrien maksamisella, joita ei linnotuksen alueella olekaan koskaan kannettu. Mutta kun esikaupungit sittemmin ovat syntyneet, on talonpaikat (»Gårdsplatserne»), samoin kuin kaupungin muu käyttökelpoinen maa, luovutettu halullisille asukkaille vuotuisesta vuokrasta, ja on luultavasti maksuehdot silloin, joko kaupungille joutuvine kauppahintoineen tai ilman hinnatta, määrätty suoritettaviksi pinta-alan laajuuden mukaan, ja siis olemaan tonttiäyrejä mukavimpana verotusperusteena sellaisessa suhteessa. Tämän väitteen varmuus ilmenee selvästi siitä asianlaidasta, etteivät tontit linnotuksen sisäpuolella, vaan ainoastaan esikaupungeissa ole olleet tonttiäyreillä rasitetut, niinkuin kantoluettelot sen useina vuosina takaperin osottanevat, vaikka tonttiäyrejä myöskin esikaupungeissa sittemmin solkenaan on lakattu kantamasta, ainakaan ei niitä ole säännöllisesti kannettu. Useat esikaupunkien asukkaista voinevat kuitenkin näyttää tämäntapaisten ulostekojen kuitteja, joita vielä läänin palauttamisen jälkeen muun Suomen yhteyteen on kannettu muutamilta talonomistajilta, etenkin taloja myytäissä. Kaikki talonasemat linnotuksen muurien sisäpuolella, esivallan rakennettaviksi antamina, ovat siis katsottavat vapaatonteiksi, eikä niitä voida vastoin omistajain myönnytystä maksuilla rasittaa, jonka he myöskään tuskin katsonevat oikeaksi, niin kauan kuin he ymmärtävät naurettavuuden siinä, että syyttä suotta ja ikäänkuin vain muiden neuvosta rupeaisivat tyhjentämään toista taskua täyttääkseen toisen. Koska nyt sellaista maksua ei myöskään kaupungin viimeistä järjestelyä vahvistettaissa ole otettu lukuun, vaan tuo on jätetty asianomaisten itsensä määrättäväksi, eikä kaupunginrahastoa muuten katsota olevan missään sellaisessa varojen puutteessa, että ylimääräisiä verotuksia tarvitsisi vaatia; niin tulisi tonttien linnotuksen sisäpuolella olla siitä solkenaan vapautettuja ja niin sanottua taksotusta voida sovelluttaa ainoastaan esikaupunkien tontteihin ja muuhun kaupungin käyttökelpoiseen maahan, siinä tapauksessa että kaupunki näkee hyväksi näin käyttää tiluksiaan».

Kaikki muut läsnäolevat selittivät olevansa valmiit suorittamaan taloistansa kyseessäolevan maksun; kuitenkin huomautti eräs sorvari Stenberg, jonka talo nähtävästi myös oli linnotusalueella, että hänkin kieltäytyisi maksamasta mainittua maksua, kuitenkin vain siinä tapauksessa että linnotuksen sisäpuolella olevat talot vapautettaisiin tästä maksusta. Maistraatti sitten julisti sellaisen päätöksen, ett'ei ole kaupungin talonomistajain asia arvostella, onko kaupungin rahasto suurempien tai pienempien tulojen tarpeessa; ja koska Viipurin kaupungin edellämainitun käskykirjeen mukaan tulee kantaa kyseessäoleva vero tonttiäyrin nimellä, niin maistraatti katsoo kohtuulliseksi käskeä asianomaisia talonomistajia heti ehdottamaan sitä maksun määrää, mikä kunkin talonomistajan tulee suorittaa. Laamanni Krogius ja ne, jotka häneen olivat yhtyneet, ilmottivat päätökseen tyytymättömyyttä; valitusaikaa kesti seuraavan vuoden tammikuun 3 päivään.[56]

Niinkuin liitteenä olevasta pöytäkirjasta näkyy, on Juteini neljäntenä lueteltu kuultavaksi kutsuttujen talonomistajain luettelossa. Kun tunnemme ajan luonteeseen kuuluvan, että se tarkkaan pitää kiinni arvojärjestyksestä, niin luulemme olevamme oikeutetut tekemään sen johtopäätöksen, ettei maistraatin sihteerinvirkaa siihen aikaan pidetty niinkään alhaisena eli »matalana», niinkuin J. Krohn siitä Juteini-elämäkerrassaan sanoo. Jo se, että se oli virka, antoi sille arvoa virkapuvun ohella. Virkamies oli aina kauppiaita ja käsityöläisiä eli ammattilaisia korkeampi. Muistan vielä kuinka n. 40 vuotta sitten maistraatinsihteeri Carl Tollet Turussa oli korkea-arvoinen virkamies.

Mitä itse edellämainittuun Juteinin maistraatille jättämään lausuntoon tulee, on esitys siinä selvä ja sitova sekä johdonmukainen, joskin se alussa tuntuu jonkinverran naivilta.

Juteinin kuntoa virkamiehenä todistaa meistä muutama seikka, minkä tunnemme juuri näiltä ajoilta. Itse hän, kuten muistamme, puolustuspuheessansa Viipurin kämnerioikeudessa uskaltaa sanoa, ettei hän suinkaan ole laiminlyönyt paljonkin uutteruutta kysyviä virkatoimiansa, vaikkakin hän niiden ohessa on jonkun verran harjottanut »kirjailijahuvia». Ja jos hän on tunnontarkka virkamiehenä ja sellaisena myös ankara vaatimuksissaan itseänsä kohtaan, niin näyttää siltä, ett'ei hän myöskään mitenkään suosi tai ainakaan hyväksy ja salli peitellä leväperäisyyttä, oli se kenen viranhoidossa tahansa. Sitä osottaa ainakin tavallaan seuraava tapaus tammik. 12 p:ltä 1829. Oikeusneuvosmies Carl Öijer, näet, oli laiminlyönyt laatia maistraatin politiapöytäkirjat täysin valmiiseen kuntoon ja jättää ne maistraatille siltä ajalta, jolloin hän oli raastuvanoikeuden ja maistraatin v.t. notariona Viipurissa eli heinäkuun 3 p:stä asti vuonna 1827 aina edellämainittuun maistraatinistuntopäivään asti; siis noin puolentoista vuoden aikana. Neuvosmies Öijer selitti, ett'ei hän ollut voinut pöytäkirjoja täydentää, koska maistraatinsihteeri Judén muka oli kieltäytynyt hänelle jättämästä maaherran maistraatille lähettämiä useita aineita koskevia memoriaaleja, jotta hän kotonaan käyttäisi niitä sanottuja pöytäkirjoja laatiessaan, sekä että sittekun[57] se oli tapahtunut ja hän raastuvanoikeuden määräämänä saman kaupungin kämnerioikeuden ylimääräisenä puheenjohtajana oli ennättänyt toimittaa muutamia hänelle tällaisena kuuluvia tehtäviä, tahtoi hän kiireimmiten luotaan jättää kyseessäolevat pöytä- ja asiakirjat. Juteini tämän kuultuaan puolestaan huomautti, että Öijer joka kerta, kun maaherran memoriaaleja oli maistraatissa esitetty, oli kuittausta vastaan juuri sitä varten olemassa olevaan kirjaan saanut nämä memoriaalit käyttääkseen niitä valmistaessaan pöytäkirjoja. Sittenkun nämä memoriaalit vuodelta 1827 jo olivat jätetyt takaisin ja sittemmin tulleet sidotuiksi, oli neuvosmies Ö. tahtonut ottaa memoriaalinidoksen kotiansa, mutta ei hän (J.) ollut siihen voinut suostua muuta kuin maistraatin siihen myönnytyksensä annettua. Maistraatti sitten päätti 10 hopearuplan: sakon uhalla vaatia, että Öijer kahden viikon kuluessa laatisi valmiiksi ja jättäisi Maistraatille kaikki heinäkuun alusta vuonna 1827 saman vuoden loppuun pitämänsä pöytäkirjat sekä niihin kuuluvat asiakirjat; samoin määräsi maistraatti samansuuruisen uhkasakon, ell'ei Öijer ennen seuraavan helmikuun 14 päivää jättäisi Maistraatille täysin kunnossa vuoden 1828 pöytäkirjat niihin kuuluvine asiakirjoineen ja sakkoluetteloineen kuluneen vuoden jälkimäiseltä puoliskolta.[58] Toisessa pykälässä sitten määrättiin, että Öijer'in piti seuraavaksi lauvantaiksi valmistaa kuluvan vuoden pöytäkirjat tarkistusta varten ja sittemmin joka lauvantaiksi edellisen, kuluneen viikon pöytäkirjat ja kuukausittain ennen seuraavan kuukauden 8 päivää jättää arkistoon politiapöytäkirjat niihin kuuluvine asiakirjoineen. Kun sitten Öijer'illä ei kuitenkaan ollut alkuvuoden 1829 pöytäkirjat valmiina ja hän taas esitti verukkeita ja m.m. että hän pyytää memoriaalinidettä vuodelta 1827, niin päätti maistraatti antaa tulevaisuudessa lausuntonsa siitä, milloin ja minkä ajan sisässä sen vuoden (eli alkuvuoden 1829) pöytäkirjain tulisi olla valmiita tarkistusta varten, sekä määräsi samalla, että maistraatin sihteeri kuittia vastaan jättäisi Öijer'ille pyydetyn memoriaaliniteen.

Olemme täten seuranneet Juteinin elämänvaiheita noin vuoden 1830 seutuville, ja olemme niin tehdessämme jo edellisessäkin esityksessä nähneet hänellä kirjailijana enimmäkseen olleen vastuksia, jos kohta näistä laajemmin puhumme vasta hänen kirjallisten julkaisujensa yhteydessä ja näitä selostavissa luvuissa. Valistuspyrinnöissäänkin Juteini oli etupäässä saanut kiittämättömyyttä niittää. Mutta nyt näyttää lehti kääntyvän; hänen suuressa oikeusjutussaan julistaa senaatti vapauttavan päätöksensä v:na 1831 sekä sakkoihin että Walléen'in kerettiläisyyssyytöksiin nähden, johon jo edellä toisessa yhteydessä lyhyesti viittasimme ja josta myöhemmin erikoisessa luvussa vielä tarkemmin teemme selkoa. Onnen aurinko näkyy täydeltä terältään rupeavan hänelle paistamaan. Hän alkaa saada kansalaisiltaan myötätuntoa ja tunnustusta yhä yleisemmin osakseen ja siitä on seurauksena, että hän vaikka jo käyden kuudettakymmentä silloin tällöin taas helkyttelee kanneltaan julkaisten Sanan Saattajassa Viipurista runoja, toisinaan uusiakin, vaikka vain W.S:n nimimerkillä varustettuja, kuten eräässä myöhemmässä luvussa osotamme. Myötätuntoisuutta, Juteinin hyvien pyrkimysten ymmärtämistä ja hänen suomalaisuuden hyväksi uhrautuvaa työnsä tunnustusta esim. osottaa seuraava »lähetetty» runo, nimeltä Toivo ja Kiitos, jonka lukija on löytäviä Sanan Saattajan Viipurista 11 n:osta v. 1833 maalisk. 16 p. Painatamme siitä Juteinia koskevan kohdan tähän:

———»Waan en taida taivutella
Saataa olla sanomata
Judén'ista julkisesta,
Miehestä niin mainiosta.
Se on selvä Suomalainen,
Meidän kielemme kokia;
Hän on paljon työtä tehnyt
Vakaisesti valistanut
Meidän kansan kalloloita,
Aivan hyvyyden halusta,
Vaan ei palkinnon perästä».———

Ihmekö, että Juteini, tämäntapaisen tunnustuksen saatuaan, suomenkielestä laulaa lirittää leivon lailla: »Helisewä, hellä kieli, soma niin kuin linnun soitto».

Ja jonkun aikaa myöhemmin tulee hänen osakseen, tietenkin etupäässä hänen ruotsiksi suoritetusta tieteellisestä kirjailijatoimestaan, kuten eräässä myöhemmässä luvussa likemmin saamme nähdä, taaskin julkinen tunnustus, jonka vertaista hän ei aikaisemmin olisi voinut uneksuakaan. Tarkotamme sitä tapahtumaa, kun hän yliopistomme 200-vuotisessa riemujuhlassa v. 1840 seppelöidään kunniatohtoriksi.

Mutta jo vähän ennen tätä hän samana vuonna sai ensin runoilijana kehotusta ja sitten virkatoimistaankin tunnustusta, joista nyt sananen.

Kehotus tuli taas, niinkuin edelläesittämämme runomuotoinen tunnustuskin Sanan Saattajan palstoilta ja liittyi ennen mainittuun vuonna 1840 julkaistuun elämäkertaan. Siinä annetaan täysi tunnustus Juteinin tähänastisilla harrastuksille suomenkielen hyväksi ja odotetaan vielä paljon hänen runottareltaan, kun hän maistraatin sihteerivirkansa jättäneenä, kuten tulemme näkemään, on vapaa antautumaan yksinomaan sen palvelukseen. Useissa kohdin alkusoinnullinen ja kauttaaltaan runollinen kehotus kuuluu: »Puolentoista kuukauden paikoille sitten päättyi siis J:nilta julkisen viran toimitus. Ajatellessamme että hän, moninaisia esteitä ja vastoinkäymisiä vastaan sotiessa ja tärkiäin viivyttämättömäin virka-töidensäkin välillä säilytti halun ja rakkauden äidin kieleen puhtaana ja palavana ja että hänen kanteleellansa oli heliä ääni ja soittajalla silmä selkiä jo silläkin ajalla, kuin sormet melkein lakkaamata olivat väsyttävissä virka-töissä kiini ja on taivas sangen tymperä, niin lieneekin meillä syy toivoa häneltä Suomen kielelle uutta ja runsasta vuoden tuloa nyt, kuin ei viran vaivat ja väsytykset enä kiellä häntä Wäinämöisen kanteletta ylen-aikaa käsivarrella kantelemasta, eikä elämän murheet estele häntä, sormet soittokielillä, yhä ylös kirkkauteen katselemasta, josta valo alas-vaipuu soittajankin sieluun selittämään hänelle oman sydämensä tuskin aavistettua syvyyttä, ja nimeilemään nimettömiä ja sanoihin solmeilemaan tuolta ylhäältä tuotettuja ihmet-ilmestyksiä, vähemmin näkeville kuolevaisuuden matkakumppanille loisteeksi liikunnoillansa. Totta kyllä on meidän mieheltä elämä-kulku jo kauvan puolen päivän paikkoja ohitse, mutta kaukana on vielä hänestä elämän ehto-hämärä ja jokaiselle pohjan pojalle tietty, että keski-illoista vasta alkaa taivas täällä oikein seljetä ja sinertyä ja mieli mehuta ja liikunto oikein luokostua liikkuvalta ja työ oikein käydä mieltä myöten työn tekevältä».— Kuitenkin Juteinin tuotteliain ja tärkein työkausi kirjailijana oli jo ohi, vaikkakin hän tuota kehotusta vielä jonkun verran noudatti.

Maistraatin sihteerin viran Juteini jätti helmikuun 17 päivänä 1840, oltuaan sen haltijana 26 vuotta ja 2 1/2 kuukautta. Erotessaan hän oli vanhin virkamies Viipurin maistraatissa ja jo ennen mainittu Sanan Saattajan »Kertomus J. Juteinin elämän vaiheista» antaa hänestä virkamiehenä sellaisen arvostelun ja tunnustuksen, että hän toimekkuutensa kautta oli »viran toimituksissa ansaitun arvon voittanut kaikilta——kaupungin asujamilta». Tämän arvonannon ja kiitollisuuden näkyväksi osotteeksi »toimellisesta ja pitkällisestä palveluksesta» lahjotti Viipurin kaupungin kauppias- ja porvarikunta Juteinille sirotekoisen kannellisen hopeamaljan. Lahjan hän sai vastaanottaa itse läänin herra kuvernöörin kädestä maistraatin huoneustossa saman vuoden kesäkuun 26 päivänä. Malja, joka painoi 11 naulaa (eli noin 4,7 kiloa), oli teetetty Pietarissa ja oli maksanut lähes 1,500 ruplaa. Se oli sisältä kullattu, ja sen ulkopinta oli »paitsi muita kaunistuksia» yhdelle puolelle koristeekseen saanut Viipurin kaupungin vaakunan ja toisella luettiin seuraavat piirrokset:

Jakob Juteinille.
Wiipurin kaupungin Sihtierille,
26 vuotisista vaivoistansa,
Kaupungin kaupiaskunta.
1840.

Mitä hohtava kopia,
Kuta kulta kiiltäväinen,
Nepä muuttuvat moneksi.
Muistosi on muuttumatoin.[59]

Tästä kunnianosotuksesta kertoo meille lauvantaina seuraavan heinäkuun 4 päivänä Sanan Saattaja Viipurista 27 numerossaan, eräässä uutisentapaisessa tiedonannossaan, jonka jälkeen heti seuraa »Jaakko Juteinille» omistettu pitkä ylistysruno.[59] Sen lopussa on merkki -g- Runon luulisimme pastori K.H. Ignatius'en[60] sepittämäksi, johon nimeen sen alla oleva merkkikin viitannee. Mainittu kunnianosotus onkin se »uusi tilapää» (1. tilaisuus), kuten uutisessa sanotaan, joka on panegyrisen runon aiheuttanut »puheen jatkannoksi» tuolle aikaisemmin esitetylle hauskalle ja myöskin ylistävälle »Kertomukselle J. Juteinin elämän vaiheista». Tämän taas Sanan Saattajan toimitus on aiheutunut kirjottamaan, kuten edellä näimme, huhtikuun 4 p:n numeroon Juteinin eroamisen johdosta maistraatin sihteerivirastaan. Ja tottahan se (toimitus) »Sanoma-Seuransa»[61] jäsentäkin muistaa kirjotuksella merkkitapauksen sattuessa. Ja jos ei enää »Sanoma-Seuraa» olisikaan ollut olemassa entisen toimittajan, kappalaisen K.V. Virenius'en, luovuttua lehden toimituksesta, niin täytyi uuden toimittajan, nähtävästi juuri Ignatius'en, muistaa vanhaa ja monivuotista avustajaa, Juteinia. Nuori ja innokas Ignatius onkin runollisesti hänestä puhunut, kuten edellä näimme.

Mutta pelkkään myötäkäymiseen ei Juteini milloinkaan ollut tottunut. Jos hänelle näihin aikoihin olikin ollut, mikäli tiedämme, kaikki myönteistä ja hän osakseen olikin saanut paljon kunniaa ja tunnustusta, niin tuli jo seuraavana vuonna (1841) aika kova isku, silloin sattui miehelle onnettomuus sellainen, joka on pahimpia, mitä ihmistä kohdata voi. Hän kadotti vaimonsa! Tästä tapauksesta hän laulaa Runon Tähteissänsä (painettu 1844): »Sydän sula syttyneenä Luojan luoksi ylenee», ja »Kunnolla kulkewan maailman matkat onni on oiwa: hänelle kuoleman hetkellä Herran lohdutus loistaa». Sitten: »Luonnon luja Ryöstö-wouti, kutsuttuna kuolemaksi, lainan[62] wiepi laksohonsa»; mutta vaikka se näin tekeekin, niin se »waan ei vaadi arwoamme, eikä kunniaa kukista». Tästä »ryöstömiehestä» hän samassa kohdassa ajattelee: »Eipä luowu elämästä kuolo muita murtawainen; wasta loppu wanhan luonnon kuolemangin kukistaapi.» Toisessa kohdassa samaa kirjaa hän kuolemasta taas kirjottaa: »Itse kuolo ihmisellä taudin tuskan liewitessä käypi kerran keweäksi; erittäissä elämästä hengi wielä wirkistyypi niin kuin kytö kynttilässä loppuwana leimahdellen, illan suussa päiwä pilwet purppurallansa punaillen». Ja eräässä toisessa paikassa: »Elon uuden uskojalda, taikka toisen toiwojalda taudin nuolet taitetaan, kuolon voima voitetaan».

On niinkuin hän omaa avioliittoansa olisi ajatellut, kun hän samalla sivulla viimeistä edellisen runopätkän viereen sijottaa seuraavat runopukuiset, oivalliset mietteet: »Siweys on side oiwa, wanne wahwa ystäwyyden» ja »Syystä lapsen syndymässä awio on niin kuin aita seisomassa säipäinensä (sic!), joita witsa, joka aika ymbärillä, yhdistääpi». Ja ehkäpä hän oman vaimonsa suhteen on joutunut seuraavan totuuden kokemaan, jonka hyvänä opetuksena tahtoo terottaa muiden aviomiesten mieliin: »Waimoldasi waatiwainen kauan kestäwää hywyyttä! ole itse oiwan lainen, etsi wirheissä wähyyttä; siitä nainen siwenee, pahastakin paranee».

Mutta Juteinin surullakin oivan vaimon kuoltua täytyy olla rajansa, siksi hän samassa runokirjassa laulaa: »Pilvi päiwän pimittääpi, murhe muodon mustendaa, siksi että ennättääpi aika huolen huojendaa». Ja muistellen raamatun lohdullista opetusta kuolleiden ylösnousemisesta hän riemastuneena jälleennäkemisen iloa ajatellen huudahtaa:

»Kuolewa manalan majohin kulkee, ystäwä hautansa huolella sulkee; waan vielä ystäwät yhtywät kerran heräten ilolla huudossa Herran».

Ja hänen poikansakin Joël Jacob voi äidin kuoltua lohdutella itseään seuraavalla, »Hauta-piirroksia» nimisestä kokoelmasta otetulla, säkeistöllä, joka sitten myöhemmin sopi hänelle lohdukkeeksi isänkin mentyä manalaan

»Lapsilla on huoli, kuin nyt isä (äiti) kuoli; mutta taiwahassa jälle tawataan, koska armon helma heille awataan».

Niinkuin aikaisemmin osotimme, oli Juteini tullut rikkaaksi asianajolla. Mutta epäilemättä oli hän, sen ohella että hän hyviä tuloja nautti, myös ollut kaikessa säästäväinen, samoin kuin luultavasti hänen vaimonsakin. Heillä nähtävästi oli ollut ohjeena se, minkä Juteini Runon Tähteissäänkin meille kaikille yleensä suosittaa: »Joka on jalo ja toimesta tarkka, sillä on tallella taskussa markka: toimella puutokset poistellaan, onnelle ohjakset laitellaan».

Niinikään näimme jo, että hän osakseen sai tunnustusta hyvistä pyrkimyksistään ja suurta kunniaakin. Huolimatta kaikesta tästä on hänen nähtävästi pohjaltaan vakava luonteensa kuitenkin, kaiketi osaltaan sekä monista katkeroitumisista että kohdanneista suruistakin, myöhemmällä iällä tullut vielä vakavammaksi ja milt'ei uskonnollismieliseksi, niin että hänen runonsa sävel silloin usein on tällainen:

»Isän tykö ikäwöiten hengi harras halajaa, kiittäwänä kipinöiten Luojan luoksi palajaa».

Niinkuin eräässä myöhemmässä luvussa tarkemmin tulemme selostamaan, on suomalaisuuden toinen heräys v. 1844 saanut Juteinin kirjalliset harrastukset heräämään uudelleen eloon ja nyt hän omissa nimissään lähettää julkisuuteen »Lauseita Jak. Juteinin Kirjoista» ja »Sananlaskun Koetuksia ja Runon Tähteitä», josta juuri tässä edellä lainasimme säkeitä, sekä 22 kappaletta arkkiveisun kokoisia vihkoja runoja y.m.

Tohtori J.W. Ruuth kertoo Viipurin kaupungin, jo ennen mainitsemassamme historiassaan,[63] että Juteini jo v. 1845 oli saanut luvan perustaa toisen kirjapainon, mutta ett'ei hän sellaista kuitenkaan perustanut. Sen sijaan Viipuri saikin toisen kirjapainon v. 1850 siten, että kirjanpainaja C.V. Holmström sinne muutti kirjapainonsa Sortavalasta.

»Valistuksen virittäjänä», valon sytyttäjänä oli Juteini koko miehuutensa ja tärkeimmän kirjailijaoloaikansa ollut. Sen vuoksi meitä ihmetyttää suuresti, kun saamme tietää, että sama mies vanhoilla päivillänsä, vaikka olikin varakas ja siis ilman sivutulojakin hyvin toimeentuleva eikä ensinkään enää niiden tarpeessa, rupesi »valon sammuttajaksi», painoasiamieheksi eli sensoriksi. Kuitenkin on hänen kunniakseen mainittava, ett'ei hän kuuluisaa 1850-vuoden kieliasetusta tai sen vaatimia samantapaisia kuristustoimenpiteitä koskaan alistunut noudattamaan, kun sitä vaadittiin, vaan jo edellisenä vuonna luopui sensorintoimesta. Kanavan lakkautuksen jälkeen, näet, oli Viipurissa yritetty saada eloon aikaisempi Sanan Saattaja Viipurista. Mutta Juteinin olisi pitänyt sensorina sitä ehkäistä. Tapauksesta kertoo Europaeus Lönnrot'ille kirjeessä tammik. 31 p:ltä 1849 seuraavasti. »Sanansaattajan ulosantamista kohtasi varsin outo este. Läänin kuvernööri (Kasimir von Kothen) nimittäin antoi käskyn sensorille, ett'ei hän saa painoon luvata lehteä, olkoon siinä kirjotukset mitkä hyvänsä. Sensori Judén erosi järkiään virastansa. Sanansaattaja seisoo valmiina kirjapainossa, mutta ei pääse hiiskumaan.».[64]

Näin kaikista muista viroistansa eronneena paitsi nähtävästi helposti hoidetusta laivanmittaajatoimestaan, jonka hän näkyy kuolemaansa asti pitäneen, jo hyvin ijäkäs Juteini ajatteli kaikkien lukemattomien kirjotelmiensa yhteistä painosta, jota varten hän, kuten jo edelläkin näimme, oli mahdollisesti aikonut oman kirjapainon hankkia. Koottujen suomenkielisten teostensa laitosta hän nähtävästi 1840-luvulla olikin puuhaillut, ehkäpä sentään enimmin vuosien 1844:n ja 1847:n välisenä aikana, koska hän v. 1844 painatti jo edellä mainitut julkaisut, suureksi osaksi vain uusittuina tai uudelleen muodosteltuina laitelmina, ja v. 1847 pani »kuluneen runo-weitsensä tauluun» selvästikin merkiksi siitä, ett'ei hän »hanhensulkaansa» enää kirjailijana terottaisi. Kaiketi juuri noina vuosina hän järjesteli, tarkasteli ja muunteli entisiä kirjotuksiaan sanotunlaista painosta varten, vaikka hänen elämäkertansa kirjottaja on olettanut hänen siinä työssä viettäneen kaikki loppuvuotensa, kunnes kuolema katkaisi vanhukselta elämän langan vuonna 1855. Mutta onhan sentään mahdollista, että tuo tiedonanto onkin totuuden sisältävä perinnäistieto eikä pelkkä olettamus, että, näet, 70-74 vuotias ukko vielä kykeni kirjalliseen työhön; sillä onhan niitä ollut kaikkina aikoina poikkeuksia vanhustenkin joukossa, jopa jokunen sellainenkin, joka 80-vuotiaana vielä on kyennyt luennoimaan ja siinä suoriutumaan hyvin. Kuitenkin olisin hyvin taipuvainen uskomaan Juteinin omaa tiedonantoa, että hänen »runoveitsensä» vuoden 1847 jälkeen on saanut levätä rauhassa »taulussaan» sekä ett'ei hänen »suomenkielisten teostensa parantelemisesta»[65] enää voinut olla puhetta ja tuskin muuntelemisestakaan edes huonommiksi; siksi vanha ukko jo siihen oli. »Järjestelemisestä» en sen sijaan tahdo mennä sanomaan mitään. Nämä järjestetyt kirjotukset, Juteinin kootut teokset, eivät kuitenkaan hänen eläissään nähneet julkisuutta; vasta hänen kuoltuaan ne painettiin. Mutta saanemme tähän palata toisessa yhteydessä.

Renvall ja Juteini olivat suomenkielen oikeinkirjotuksen uudistajia, edellinen etupäässä tietopuolisesti, jälkimäinen taas käytännössä. Mutta Renvall meni pitemmälle uudistuksissa kuin Juteini ja hän niissä sai yleisen käytännön lopulta puolelleen ja nykyään kirjotamme jokseenkin hänen ehdotustensa mukaisesti. Juteini, vaikka olikin monia tärkeitä uudistuksia rohkeasti ottanut käytäntöön, kuten jo edellisessäkin näimme ja tulemme vielä edempänäkin näyttämään, ei kuitenkaan tahtonut luopua b:stä m:n, g:stä n:n ja d:stä n:n ja l:n jäljessä, koska hänestä tässä kansankielen käyttö antoi tukea tällaiselle aikaisemman kirjakielen kirjotustavalle. Hän pysyi näin aina kuolemaansa asti, niinkuin J. Krohn sanoo, »itsepintaisesti vanhentuneen kirjotustavan ainoana viimeisenä mohikaanina». Tietysti Juteinin mielen lopulta täytyi olla jonkun verran myrtynyt tästä, vaikkakin vain osittaisesta, epäonnistumisesta oikeinkirjotustapaa määräiltäissä ja siinä, että tässä yleinen käytäntö vähitellen yhä enemmän ja enemmän muuttui hänen edustamastaan kannasta, kunnes hän siinä oli yksin. Mutta toinenkin huolen aihe oli hänellä. »Murteitten taistelua», joka aiheutui siitä, että kukin suomea käyttävä kynäniekka käytti oman synnyinseutunsa kansankieltä, oli kestänyt jo vuosikymmeniä eikä ollut vielä tauonnut, kun Juteini jo oli kirjailijauransa lopputaipaleella. Juteini itse oli, kuten jo aikaisemmin näimme, suomenkielen käytössä harvinaisen vapaa murteellisuudesta ja sen kirjakieltäkin hän halusi siitä puhdistaa. Kun tämä ei onnistunut, niin hän siitä v. 1844 valittaa, kuten tulemme näkemään vielä myöhemminkin esittäessämme hänen kirjotustaan »Pari sanaa suomeksi 1844», joka tietääksemme kuitenkin oli painettuna vasta hänen koottujen teostensa 4:nnessä osassa. J. Krohn sanoo kuulleensa »vastahakoisuuden tuota kirjallisuudessa ilmaantuvaa kirjavuutta vastaan viimein tehneen koko suomalaisuuden harrastuksen ukolle vastenmieliseksi». Ja toisenkin suupuheen Krohn kertoo, vaikk'ei hän sen »luotettavaisuutta kuitenkaan voi taata», ja sen mukaan »oli Juteini viime vuosinansa muuttunut melkein suomalaisuuden vastustajaksi». Näillä vanhoilla päivillään, joista tässä yleensä viimeksi on ollut puhetta, on Juteinilla toisinaan vielä ollut kolmaskin syy suutahtaa, jotta hän äreänä joskus on jakanut omankäden-oikeuttakin. Tarkotamme sitä, että hänen kerrotaan olleen eläinsuojelija jo ennen, kuin maassamme eläinsuojelusasiaa oli aljettu ajaa ja sen eteen järjestelmällisesti työtä tehdä. Jo v. 1810 hän Kirjoituksia vihkoonsa ensimäiseksi pani runon Teurastamisesta elli Lahtaamisesta, v. 1816 oli Pila-Kirjoituksia kirjassa pila Armeliaisuus nimeltä ja v. 1817 oli Ajan Wiete runovihkosessa runo Kuoharista elli Salwaajasta, joiden kaikkien sävy on eläimiä säälivä. Mutta varsinaisemmin eläinsuojelusta tähtääviä jotkut hänen kirjotuksensa ovat vasta hänen myöhemmällä ijällänsä. Ja se on epäilemättä myös vasta tältä ajalta, kuin kertomukset hänen eläinsuojelusharrastuksestaan on kotoisin. Tämän kirjottajalle esim. reistraattori O. Himmanen Viipurissa (v. 1913) kertoi kuulleensa v. 1896 (siis: ennenkun Krohn'in Suomal. Kirjallis. Vaiheet ilmestyi) silloiselta maistraatinsihteeri Aschan'ilta, että ukko Juteini tullessaan Neitsytniemestä »Turun sillalle» ja kohdatessaan markkinaväkeä, joka rääkkäsi hevosta, oli kepistänsä »antanut» rääkkääjälle. Aschan oli sen kertonut osotteeksi siitä, että Juteini oli vähän omituinen. Muuta »omituista» hän ei sentään ollut kertonut. Kun ennenmainitulta ent. kirjakauppias Howing'ilta kysyin: voiko tuossa kertomuksessa, jonka Krohn kertoo vielä yleisemmässä muodossa, olla perää; saattoiko Juteini ilman ikäviä seurauksia uskaltaa rangaista rääkkääjää, niin hän sanoi tuon voineen olla hyvin mahdollista ja uskottavaa.[66] Ottaen huomioon aikaisemmin esitetyt vastoinkäymiset, surun vaimon kuoleman johdosta ja ehkäpä sensorina olonkin sekä vihdoinkin nuo pienemmät, viimeksi kerrotut »kiusat», emme sitä ihmettelisi, joskin Juteinin luonne olisi kehittynyt jonkun verran ihmisiä vierovaksi ja araksi, etenkin kun hän voimansa päivinä kirjallisten harrastustensa takia paljon työskenteli kirjojensa ääressä ja kynäänsä ahkerasti käytti, jotta, kuten muistamme, hänen silmänsäkin liiasta rasituksesta vahingoittuivat, eikä hän ehkä tarpeeksi paljon ehtinyt seurustelua harjottaa. Eikäpä tällöin ollut myöskään mikään mahdottomuus, ett'eikö hän vanhoilla päivillään voinutkin olla »vähän omituinen».

Kun Juteini otti eron sensorinvirasta v. 1849 Kothen'in rettelöimisten takia, niin Europaeus siitä kirjotti Lönnrot'ille. Europaeus seurasi siis valppaasti Viipurin, koulukaupunkinsa, tapahtumia ja Juteinia etenkin tässä tapauksessa koskevaa. Sen vuoksi olisimme valmiit otaksumaan, että juuri hän v. 1855 ensimäisenä uutisessa ilmottaa Suometar-lehdelle Helsinkiin Juteinin kuolemasta, jos hän kesäk. 25 p:n seutuvilla on ollut Viipurissa[67] ja uutisen loppuun merkitty -t.-s. voisi sopia hänen nimimerkikseen.[68] Hauskasti kirjotettu uutinen lehden 27 n:ossa kuuluu: »—Wiipurista 25 p. kesäk.»…—Viime keskiviikkona, 20. p. t.k. muutti täältä maanalan majoihin vanhus, koko Suomen kansalle tuttu nimeltänsä, entinen maistraatin sihteeri, viisausopin tohtori Jaakko Judén, eli paremin tunnettu nimellä Jaakoppi Juteini. Tämä kunnioitettu ja ylistetty mies ja runoilia kuoli, jonkun ajan sairastettuansa, hiljalleen vanhuuttansa ja oli eläissänsä epäilemättä ensimäisiä miehiä niistä, jotka ovat uutterat ja rehelliset virassansa ja kantavat sitte harmaat karvat kunnialla. Kaikki suomalaiset sen nyt tietänee muistuttamattakin, että tämä vainaja oli aikoinaan armaan äitimme kielen kohotuksessa kanssa yhtenä nurkkakivenä, »Arwon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa», lauletaan joka kulmalla ympäri maatamme ja tietänee sen kanssa kaikki, että sen suositun laulun on tehnyt Jaakoppi Juteini, mainitsematta monia muita tekemiänsä. Juteini on siis Suomen muistettavia miehiä, jolle nyt siis toivottelemme kepiät mullat!»

Seuraavassa eli heinäk. 13 p:n n:ossa oli sitten Suomettaren osastossa: »Kotimaalta» toimituksen omissa nimissä julkaistuna näin kuuluvia »muistosanoja vainajasta», jotka nähtävästi lehden silloinen, suomalaiseen kirjallisuuteen perehtynyt, päätoimittaja itse, Fredrik Polén, oli kirjottanut: »—Jaakko Judén, tämä ikimuistettava ja rakastettu kirjaniekka, jonka kuolemasta 20 p. kesäk. jo viime n:rossa kerroimme Viipurista, oli talonpojan poika syntynyt 15 p. kesäk. 1781 Juutilan tilalla Hattulan pitäjässä Hämeetä. Omasta halustaan eikä osaten muuta kuin äitinsä, suomen kieltä, tuli hän v. 1793 Hämeenlinnan kouluun, kävi sitten koulua Turussa, kunne pääsi v. 1800 oppilaaksi Turun yliopistossa, missä hän ensin aikoi lukea papiksi[69] vaan muutti omantunnon syistä tämän aikomuksensa, ja alkoi valmistaa itsensä muihin virkoihin. Vaan köyhyys pakoitti hänet lasten opettamalla hankkimaan elatuksensa, ja näin sujui oman oppinsa hakeminen hitaasti. V. 1812 pääsi hän v.t. majistraatin sihtieriksi Haminassa, kunne 2 p. jouluk. 1813 sai, porvariston yksimielisestä kutsumuksesta,[70] voimistuskirjan majistraatin-sihtieriksi Viipurissa, josta virasta hän v. 1840 otti eronsa, ja vietti senperästä loppu-ikänsä suomalaisen kirjallisuuden hyödyksi[71] ja rauhassa. V. 1810 painatti hän ensimäisen suomalaisen kirjansa, nimeltä »Kirjoituksia», Turussa. Sitä ennen eli v. 1804 oli hän ikimuistettavan Porthanin kuolemasta painattanut Turun ruotsalaisiin sanomiin huolirunonsa, alkava sanoilla: »Mies on ollut, mies on mennyt». Viipuriin tultuansa toimitti hän yhden suomalaisen kirjaisen toisensa perään aina vuoteen 1827, jolloin häntä alkoivat kovasti ahdistaa ja syyttivät hänen kirjassansa: »Anteckningar af tankar i hwarjehanda ämnen» (Maineita kaikenlaisissa aineissa) rikkoneen kirkon oppia vastaan, ja kirja tuomittiin julkisesti poltettavaksi. Sittemmin lakastui hänen palava intonsa isänmaan kirjallisuuden hyödyttämiseksi kirjain toimittamisella. V. 1844 toimitti hän kuitenki vielä kaksi teosta julkisuuteen, nim. »Lauseita» ja »Sananlaskun koetuksia ja Runontähteitä».[72] Kuollessansa likemmä[73] 74 vuoden ijässä, Jäi hänelle vaan yksi poika perilliseksi.—Ruumis-arkun kannelle oli liitetty nämä vainajan omat runon palaiset:

»Uni ja kuolema, weljekset vanhat,
Ehtiwät alati awuksi meillen
Uni on virkistys wäsywän Warren,
Kuolema uudistus uupuwan hengen».

»Me toivomme, että joku vainajan likimäisistä ystävistä ja tuttavista toimittaa ansiollisen ja arvollisen kuvauksen tämän isänmaan uroon kauniista elämästä ja vaikutuksesta, ja vakuutamme, että S:tar avoin sylin tahtoo semmoisen julistaa lukijoillensa».

Niinkuin edelläolevista muistosanoista selviää, pidettiin Juteinia hänen kuollessaan aito »isänmaan uroona»; hän oli »ikimuistettava ja rakastettu kirjaniekka»; hän oli »vanhus, koko Suomen kansalle tuttu nimeltänsä»; hän oli »kunnioitettu ja ylistetty mies ja runoilia»; hän »oli eläissänsä epäilemättä ensimäisiä miehiä niistä, jotka ovat uutterat ja rehelliset virassansa ja kantavat sitte kunnialla harmaat hapsensa.» Hän »on Suomen muistet tavia miehiä», sillä »kaikki suomalaiset sen nyt tietänevät muistuttamattakin, että hän oli aikoinaan armaan äitimme kielen kohotuksessa kanssa yhtenä nurkkakivenä».

Voikohan enempää tunnustusta pyytää! Onko monta Suomen miestä, jotka eläessään ja kuollessaan ovat niin tunnettuja?! Kaiketi myöhempänä aikana ja luultavasti Itä-Suomessa on syntynyt eräs Juteinia kunnioittava runokin, joka alkaa sanoilla: »Jaakko Juteini jalo Herra Viisas Viipurin isäntä». Sitä laulettiin aivan yleisesti vuoden 1876 seutuvilla Kirvussa, kertojani, opettaja ja maallikkosaarnaaja Pietari Kuusan kotipitäjässä hänen poikavuosinaan (tiedonantaja on syntynyt v. 1864). Tästä päättäen on Juteini ollut itäisessä Suomessa vielä kauan aikaa tunnettu ja kaiketi vielä tänä päivänä vanhimman sukupolven tuntema. Pohjanmaalla hän oli myös Pietari Päivärinnan nuoruudessa tunnettu »Pila Pahoista Hengistä» nimisen kirjansa kautta, koska sen osasi jokainen P:n kotipitäjässä ulkoa (»Elämäni» siv. 28). Lopella tapasi prof. Setälä, ylioppilasvuosinaan siellä liikkuessaan, myös erään henkilön, joka osasi sen. Tästä kaikesta saanemme tehdä sen johtopäätöksen, että Juteinin nimi todellakin aikoinaan on ollut tunnettu kautta Suomen niemen ainakin hänen teostensa takia. Ja että se myöskin on ollut kunnioitettu, siitähän on esitetty jo monta todistetta, m.m. yliopiston osottama kunnia. Niinikään on hän suomalaisuudestaan saanut tunnustusta niiltä, jotka sille ymmärsivät arvoa antaa. Sanan Saattaja ja Suometarhan häntä tästä kiittivät, ja v:na 1861 J.V. Snellman Litteraturblad'in kirjotuksessa »Hvad var Porthan» sanoi kunnioittavasti, että Juteinissa, tuossa Porthan'in aikuisessa ylioppilaassa, heräsi halu jäljittelemään Topelius'en keräämiä Suomen kansan runoja ja luomaan uudenaikainen suomalainen runous, sekä että Topelius'en ja Juteinin esiintyminen herätti taas Gottlund'in toimintaan suomalaisen kirjallisuuden edistämiseksi, ja vihdoin lisää Snellman tähän vielä, että Lönnrot Gottlundin »Otavasta» ja Juteinin lauluista sai ensi sysäyksen tuomaan päivän valoon »Kalevalan» ja »Kantelettaren».

Jo aikaisemmin olemme viitanneet siihen, että Juteini vanhoilla päivillään oli järjestellyt, tarkastellut ja muunnellutkin entisiä suomenkielisiä kirjotelmiaan uutta yhteistä painosta varten, vaikk'ei niitä hänen eläissään enää painettu. Mutta isänsä kuoltua poika Joël Jacob Judén[74] painatti nämä painokuntoon järjestetyt kirjotukset vuosina 1856-1858 nimellä »Jak. Juteinin kirjoja», joita on kokonaista 9 osaa.

Kun Juteinin henki vuonna 1855 kesäk. 20 p:nä löysi levon haudan hiljaisuudessa, niinkuin jo aikaisemminkin on viitattu, niin hänen maallinen tomunsa kätkettiin maan poveen Ristimäen suomalaisella hautausmaalla lähellä Viipuria. Viereiseen hautaan oli hän ennen haudannut vaimonsa ruumiin. Haudalla on korkealla jalustalla suuri kivilaatta, jolle on piirretty:—

»Tässä lepäävät Maallisen Viisauden Tohtori Jaakko Juteini syndynyt 15 päivänä Heinäkuussa 1781 kuollut 20 päivänä Kesäkuussa 1855

ja

hänen puolisonsa Katharina Margaretha Juteini kuollut 7 päivänä Kesäkuussa 1841.

Tuskassa turva on tuonelan retki, huoleta haudassa huokaus hetki, jossa ei rasita rauhattomuus endisen elämän levottomuus».

III.

JUTEINI KÄÄNTYY KANSANSA PUOLEEN SUOMENKIELELLÄ.

Niinkuin lukija jo edellä huomasi, painaiti Juteini ensikerran jotakin kynästään lähtenyttä v. 1804 salanimellä Hämäläinen. Kyhäelmä oli runo, tehty hänen opettajansa Porthan'in muistoksi. Turun yliopiston prosessori H.G. Porthan oli, näet, äskenmainittuna vuonna kuollut, ja Juteini julkaisi sen johdosta »Åbo Tidningissä»[75] allaolevan surua uhkuvan runon murheensa osotukseksi. Surun aihetta hänellä todellakin oli, sillä opettaja oli opastanut ja kehotustakin antanut nuorelle runoilemaan yrittelevälle.[76]

»Mies on ollut, mies on mennyt ah! kuin rindani ahdistuupi. Tässä tosin tuhannetkin ovat syngeät sydämet, koska kuolema kowasti kutsui tääldä tuonelahan miehen kuuluisan kylissä, kaupungissa kuuluisamman, Walda-kunnissa walitun tähden oppinsa tukewan, hywän-suowan sydämensä, ymmärryksens' ylimmäisen, toimens' tarkan ja tulisen ilman järjen järkähdystä; sanall' yhdellä sanottu, taikka puolella puheella: eipä wertaista wedetä joka ajan andimista, eipä saata wuosi-sadat tänne wainajan tapaista. Tämä yksin yhtyänsä oli kaikki kaikillekin; oli siellä taikka täällä, aina oikaisi asian joka Opissa jalosti, sekä tiesi että taisi, sekä pyysi että pysty' tehdä tempungin todella selkeäksi syvimmängin warsin wiisaalla tawalla; aina omians' opetti, ohjas' wielä outojakin taidon tielle tasaisesti, walmisteli wakaisesti, johdatteli joukottaisin ymmärryksen ystäviksi; teki työtä työlähindä ahkerasti aikanansa.

Tämän tiettäwän totuuden taitaa Turku todistella, jonne saatti Suomalainen muistomerkit muistettawat, Kirja-huoneet hywät täytti kaunihilla kappaleilla, wahwisteli wiisaudet luku-miehille lujille Auran Akatemiassa, jonga hän on isä ollut, ollut tuki, ollut turwa, aina etsinyt etua lähteissänsäkin lepohon, jold' on kowin kaiwattawa rauhin majoin mendyänsä.

Nyt on näändynyt elosta mainittawa Mestarimme, niin kuin ruoko runnelduna. Oppi-isämme iloinen on jo jättänyt hywästi matkustajat maa-ilmassa, ——pois on mennyt Porthanimme!

Eipä pojat Pohjanmaalda,[77] miehet muutkan Suomen maassa taida suullansa sanella, kuing' on kungin mieli karwas, mieli karwas, rinda raskas, koska saattawat surulla mustan murheensa sumussa, särjetyillä sydämillä sielun parhaan puetusta maaksi jäälle[78] maatumahan, jost' on aineemme otettu. Mutt' ei muutu nimi maaksi, nimi miehen mainittavaan,— wuodet tähän woimattomat owat ajassa alati; sill' ei kuollut kuolemassa sangen hywä sanomansa, ehkä ruumis raukeneepi mustan mullan muotoiseksi; ei se muutu muistossamme, lähde suomen sydämistä, ehkä sielu säilytetty, kaunistettu kunnialla, maasta warahin waelsi.»

Näin kaikui tämä Juteinin murheensävel uudessa painoksessa julkaistuna »Lausumisia ja muita Wakaisia Runo-Kirjoituksia» nimisessä runokokoelmassa, joka on »Wiipurissa Painettu And. Cedervallerin tykönä, wuonna 1817.» Runo, joka alkuaan sanomalehdessä sai nimen: »Edesmenneen muistoxexi,»[79] on tässä varastettu otsakkeella: »Lausuminen Yli-Opettajan Porthanin muistoksi».[80]

Kuuteen vuoteen jälkeen vuoden 1804 ei Juteini painattanut mitään kirjotusta, mutta v. 1810, kun Suomi jo oli saavuttanut etuisan asemansa, alkoi hänen teoksiaan ilmestyä toinen toisensa perästä, etenkin sittenkun hän oli päässyt vakinaiseen virkaan Viipuriin v. 1813.

Ensiksikin hän v. 1810 julkaisi siihen asti sepittämänsä runot nimeltä »Kirjoituksia Jak. Juteinilda. Ensimmäinen Osa».[81] Kahdesta viimeisestä sanasta päättäen Juteini aikoi jatkaa »Kirjoituksiansa», mutta jatkoa ei moneen vuoteen tullutkaan. Hän eli siihen aikaan »leivättömyydessä», jonka takia ei voinut kustantaa kirjojensa painattamista. Mutta, kuten näimme jo edellä, hän v. 1813 sai toimeentulonsa turvatuksi ja silloin alkaa hänen runolähteensä pulpahdella tavan takaa. »Åbo Allmänna Tidningiin» ilmestyy, näet, jo sinä vuonna »Suomalaisten Laulu Suurelle-Ruhtinaallensa».[82] Tämä oli tosin vain mukailu F.M. Franzénin ainoasta suomenkielisestä runosta,[83] mutta siksi itsenäisesti Juteini uudisti ja muunti sitä, että runo on katsottava hänen omaksensa. Siitä tulikin pian tunnettu ja rakastettu kansanlaulu. Kauniin ja todellakin viehättävän runon otsake »Kandeleen Kaksoisissa elli Laulu ja Runokokouksessa» kuuluu: »Laulu Suurelle Ruhtinaalle ja Suomelle» ja itse laulu:[84]

»Eläkön armias
rakkahin Ruhtinas,
rauhallinen!
joka on onnemme,
Suomessa luojamme,
turwa ja toiwomme
täydellinen.

Lausuttu linnoissa,
mainittu majoissa
Suomengin maan
hän isän innolla,
järjellä jalolla
walmis on walolla
wallitsemaan.

Murhe jo muuttunut,
warjohon waipunut
unhotellaan;
mieldä nyt menoissa
taitoa tawoissa,
riemua rinnoissa
uudistellaan.

Wahwa on waaroissa,
wakawa waiwoissa
Suomalainen,
uljas ja uudella
urhollisuudella,
uskollisuudella
alammainen.

Maassamme mainiot,
wiljaiset wainiot
walmistellaan.
Toimella talossa,
suossa ja salossa
einettä elossa
kaswatellaan.

Ruhtinas rauhainen,
Waldias wakainen
ja werraton,
onnessa ojennus,
waarassa warjelus,
pahasta pelastus
paras hän on.

Suomella suojana,
tukena, turwana
eläkön hän!
Waeldain wieläkin
tuonelan tielläkin
muistossa meilläkin
eläkön hän!»[85]

Onkohan kukaan hallitsija saanut osakseen syvemmin tunnettua ja sievempää ylistyslaulua kuin jalo ensimäinen Aleksanterimme tässä; suomalainen sydän siinä sykähtelee ja rakkautta sen syvyyksistä uhkuilee ja yhdistää maamme ja sen ylevän Suuriruhtinaan erottamattomasti toisiinsa. Mutta eipä ihmettä, että Suomessa keisaria ylistettiin; olihan hän maaliskuun 15/27 p:nä 1810 antanut julistuksen, joka alkaa näin: »Siitä hetkestä alkaen, jolloin Jumalallinen Kaitselmus asetti käsiimme Suomen kohtalon, päätimme hallita tätä maata vapaana kansana ja niitä oikeuksia nauttivana, jotka sen valtiomuoto sille takaa.»

Jo seuraavana vuonna (1814) täytyi uusi painos tätä runoa, toimittaa.[86] Ja ihmekös tuo! Kannattaisi Aleksanteri I:n muistoa vielä meidänkin päivinämme uusia tuon ihanan laulun levittämisellä!

V. 1815 ilmaantui Juteinin ensimäinen kookkaampi runo: »Muisto-Patsas Suomessa ALEKSANDERILLE! Keisarille ja Suurelle Ruhtinaalle. Koetus Jac. Juteinilda».[87] Tähän oli liitettynä kolme pienempää runoa: »Kiitos-Laulu Rauhan Rakendajalle,» »Laulu ALEKSANDERILLE I» ja »Suomalaisten Laulu Suurelle Ruhtinaalle.» Viimeksimainittu sisälsi kuitenkin ainoastaan 4 säkeistöä, niinkuin edellä viivanalaisesta näimme. »Muisto-Patsas Suomessa j.n.e.» on kirjotettu Suomen vanhalla runomitalla ja sisältää sekin keisari Aleksanteri I:n kiitosta. Hän kuvataan siinä suureksi sankariksi, Napoleonin, »Ilmarisen pojan»[88] voittajaksi.

»Armas Aleksanderimme wiimein Woiton-Ruhtinaasta astui Rauhan-Ruhtinaaksi wapauden, walistuksen wahwimmaksi wakuudeksi Rauhan siemen siunattawa ombi onnen kynnöksessä kaswamahan kyhvettynä kautta kallihin Isämme, jok' on kerran joukkoinensa lopettanut julmat juonet, sodan wanginnut werisen, joka Kaupungit kukisti, liikutteli Linnain muurit, poltti kodot paljahaksi, käänsi nurjin nurkka-kiwet, ryösti, riisti riiwattuna maasta kaiken makeuden.

Koska rauhan rakendanut oli Isä ihmisyyden, kansat kaikki keskenänsä yhdistänyt ystäwiksi, wasta säätti Walda-kunnat, wanhat Istuimet warusti, toiwon mukaan kungin kansan sitte Ruhtinaat sioitti Istuimille iäisille rauhan suojassa suloisen, jossa kaikki kukoistuwat, walistuskin walkeneepi; epä-luulon paksut pilwet kallistuwat, kukistuwat onnen (!) aamull' autuaalla, päiwän koittaissa pysywän; ilot, riemut ilmestywät waiwan woiteeksi elossa; siunaukset sadan kansan langeawat loppumata Rauhan Ruhtinaan ylitse.»

Runo Kiitos-Laulu. Rauhan Rakendajalle.» on aika sievä ja kuuluu:

»Sota nosnut surkeambi,
sortawambi
Wallat rundeli rumasti,
surun pilwi pimittäwä,
peljättäwä
meitä kauhisti kowasti.

Mutta meille korkeimmalda
Kaitsialda
rauha annettiin anottu,
joka särki sodan kilwet,
käänsi pilwet;
jo on kahleissa kirottu.

Siit' on sulle rauhan Suoja,
lewon Luoja
kiitos kaikkuwa kylissä,
kiitos kauan tulkittawa,
tunnettawa
sydämissäkin sywissä.»

Kolmas tähän vuonna 1815 julkaistuun runovihkoon sisältyvä runo oli, kuten edellä näimme, »Laulu ALEKSANDERILLE I.» Sen 8 säkeistöä, mitkä 1856 vuoden painoksessa ovat supistuneet vain 5:en ja mil'tei tuntemattomiin muuntuneet, kuuluvat alkuperäisessä muodossaan:

»Sota särki surullinen
ilon aiwan ihanan,
Aleksander armollinen
päätti kansain kapinan.

Walda-kundain wihat, wainot
pakenewat peljäten,
rauha, riemu, elon keinot
ilmestywät iloiten.

Kansoill' onnen osottaja,
jota joukot kiittäwät,
on nyt sotain sowittaja,
jotka surman siittäwät.

Aleksander armollinen surman ombi surmannut, aina rakas, rauhallinen arwon itse ansainnut.

Rauha taikka raudan terä
Wenäjäll' on warjona,
mutta muilla joka erä
pelko, pako tarjona.

Itse Isä ylistetty
osti onnen werellä,
Suomen maassa synnytetty
käytti miehen kädellä.

Koko maa on mainitsewa
suuren suurta nimeä,
jok' on joukot hallitsewa
pitkin maamme piiriä.

Eläkön nyt Aleksander,
Woiton, Rauhan Ruhtinas!
Elä, elä Aleksander,
woimallisin Waldias!»

Samana vuonna Juteini myöskin julkaisi kokoelmaa omatekoisia »Uusia Sanan Laskuja.»[89] Nämät tosiaankin ovat enemmän tai vähemmän onnistumattomia, niinkuin Litteraturblat'issa A. Ahlqvist'kin huomauttaa,[90] ja se onkin luonnollista, sillä ei viisaimmaltakaan saata odottaa semmoista kokemusta, mikä on välttämättömän tarpeellinen sille, joka koettaa sepittää sananlaskuja, sellaisia kuin kansan sananlaskut ovat. Sillä niissä esiintuodaan vuosisatojen, saatammepa melkein sanoa vuosituhansienkin kokemus; sentähden ne yleensä osaavatkin sattuvasti kuvata ja lausua asian sellaisena, kuin se todellisuudessa on.—Kaksi vuotta myöhemmin eli v. 1817 kuitenkin »Toinen Parannettu ja lisätty ulos-ando»[91] näitä »Uusia Sanan laskuja» seurasi ensimäistä painosta. Olivat siis toki saavuttaneet kansamme suosiota, suomalainen kirjallisuus kun silloin vielä oli niin tuiki köyhä.

Vuosi 1816 oli satoisa vuosi. Juteini silloin julkaisi koko kahdeksan kirjotusta. Näistä oli neljä runopukuista. Ajan suhteen ensimäinen lienee »Suomalainen, elli Runo Ahkeruudesta Suomessa»[92] ollut. Se on pitempi Kalevalan runomitalla kirjotettu kertovainen runo, joka kuvaa suomalaisen kestävyyttä ja kärsivällisyyttä vastoinkäymisissä ja osottaa, kuinka »ahkeruus ja työ ja toimi» vihdoinkin »johdattawat Suomen kansan kohden yldä-kylläisyytä.»[93] Juteinin isänmaallinen ja kansaansa ihaileva sydän viekottelee häntä siinä laulamaan:

»Suuri suku ihmisyyden, koko kansa ihmetteli mieldä miehen suomalaisen, pulskeutta puheen parren asioita ajaissansa, rohkeutta rinda-luissa merkillisihin menohin.»[94]

Suomalaisella ei ole ainoastaan tavallista ihmisarvoa, vaan hänen ominaisuutensa monessa suhteessa kohottavat Juteinin mielestä hänet vieläpä tavallista korkeammalle—vaikk'ei sitä juuri suorin sanoin sanota—; hän on lyhyesti sanoen sangen arvokas mies, ja se kansa, minkä tällaiset »urheat kasken kaatajat, korven raatajat, sotia, vihaa ja vainoa kestävät» kansalaiset muodostavat, on hyvin arvossa pidettävä kansa, kuten seuraavasta kuvauksesta selviää, jonka annamme etupäässä Juteinin itsensä tehdä alkuperäisen runon mukaan.

»Suku kunda suomalainen ombi onneensa herännyt lämbymillä laitumilla, iän syngeän sylissä; tullut ulos tyhjyydestä lailla kungin Kansa-kunnan, jotka aikansa alussa ensin kaitsiwat kedoilla, lapsiansa laumojansa, niin kuin wanhain wahwa luulo, ajan tieto todistaapi.»

Kun sitten niitä karttui niin, että asuntopaikat tulivat heille liian ahtaiksi »luonnon lämbymän lähellä,» niin muuttaa heitä eri ilmansuuntiin, jolloin

»ombi tarwe yhden osan
———
tulla kohden Kalnuakin.
———

Mutta kuka kuljeskelle, sanoi kansa keskenänsä, kohden Otawan kotoa, wiljelemään woimallansa lumisia laitumia pohjan kylmillä kedoilla? Maa on siellä sangen saita, wilu kowin koskewainen, pitkä talwella pimeys.»

Nälkä siellä näannyttää ja kamalan hallan kanssa sota syntyy; petoja vastaan on taisteltava »metsän mustan sywyydessä.»

»Muiden kanssa keskustellen Suomalainen sorkeambi ajatteli arwoansa, tunsi luondonsa lujaksi; kielen kautta kiitettäwän itsestänsä ilmoittaapi nämät sileät sanansa: Minä lähden liikkehelle kohden kylmää Otawata, syngeyttä suuren metsän; työllä näljän nännyttelen, työllä hallangin häwitän.

Tosin talwella pimeys pohjan maita peitteleepi, jonga kanssa walon kuwat, rewon tulet rohkeasti taistelewat taiwahalla; waan on siellä waloakin, jonga pidennän päreillä. Kesällä on päiwä pitkä, Suomen lämbymä suloinen; illassa on aamun alku, walo wiipyypi alati auringongin aletessa.»

Muut kansakunnat ihmettelivät suomalaisen rohkeutta ja

»tuotti onnen toiwotukset waellukseen weljellensä.»

»Aika kuluu kulkewainen,
ero-päiwä ilmestyypi
———
seura mieli matkallensa,
———
Kansan kieli-kumppanina
keskenänsä kuljeskellen
moni suku, moni seura
otti Ungeriin olonsa,
moni kautta Kuurin maangin
tuli Wiroon wiljaisehen,
ehti myöskin Estin maahan,
maassa Ingerin iloitsi.
Kyllä maissa mainituissa
oli einettä eloksi,
mutta miehet miehewämmät,
Newan rannoilla runoillen,
———
yli wirrangin wäkewän;
———
lewiäwät lapsinensa
Suomalaiset Suomen maahan,
jossa mäet murretahan
metsät kaatuwat käsissä.
Warhain owat onnen lahjat,
elon keinot enennetyt
Suomen suurissa majoissa,
joissa ahkeruus asuupi,
wapauskin wallitseepi,
iloksemme iät, päiwät.»

Kuitenkaan ei kestä kauan onnellinen elämä Suomessa. Kateellinen vihollinen väijyy; katovuodet tuovat seurassaan näljän, joka havittelee talven turvissa. Ja silloin kysytään älyä ja kestävyyttä.

»Kyllä suuri Suomalainen oli työssä toimellinen, wihollisen wastukseksi ahkeruudensa asetti; turwaksensa, tarpeeksensa kaiwoi soista mustan malmin; kautta pätsin kuumendawan, ahjon angaran awulla weteläksi wellottuna siitä rautansa silitti, teki kowan teräksensä, jolla kansan tarwe-kalut warhain owat walmistetut; puut ja kalliot kodatkin muuttelewat muotoansa, itse rauta, tehty teräs, kaikki myöndywät menoissa.»

Kansa saa maansa jälleen kynnetyksi, kylvetyksi ja kasvamaan. Silloin

»kohta nälkä, kylmän kautta, hallan häijyn lähettääpi turmelemaan tuhansien wilja-pellot wainioilla.

Halla, pahan harjoittaja, ilkeydestä iloitsi, pehtaroitsi pesässänsä korwen kylmemmän sisällä; sieldä nousi surman hengi sawun lailla salaisesti; pedon pahimman tawalla syöksi yöllä Suomen päälle, hywät hedelmät häwitti; oli paha ollessansa, paetessansa pahembi; tuotti tuskan tulduansa, jätti jälkeensä ahingon.

Tosin täytyi toimellisten laihon, leiwän puuttehessa männyn kuoria kokoilla, syödä wehka-wellingiä pettu-leipänsä lisäksi, joka oli outo ruoka rawinnoksi ruumihissa, warsin huono wastukseksi näljän kurjan kowuudelle, joka aiwan angarasti käwi päälle pakkaisella, tarhat, aitat tyhjendeli; mutt' ei tunne Suomen miehet epäilystä elämässä; tottuneina tyhjyyteengin. puna-posket puutoksissa, kukin itse kohdastansa täytti tytywäisyydellä onnen osan waillisengin.(!) Kowin soti Suomalainen aina työllä, toimellansa näljän kanssa näändymätä.

Kahden kauan keskenänsä woiton tähden taistellessa, riensi talwi, näljän turwa, paksu ukko pohjaisesta, Suomalaista sortamahan; lumi-lakki, puikko-parta, talvi, angara aroille, viluisille vihaisembi, hautas' hedelmät lumella, peitti kannella kalatkin, koski kaswoin, kylmäs kynttä, paukkui nurkissa pihalla. Mutta kesä kaunihimbi, viitta päällä ruohon-päinen, panda päässä kukkaisista, oli Suomen suojelia, hautoi pakkaiset pahatkin; järven jäätä pehmitellen, lunda liemeksi sulaten, teki talven tuskaiseksi, joka hiestä hikoili; päivä poltti ukon päätä, vesi virsuissa purisi; suvi tuli siunattava meille avuksi merestä, ajoi talven taka-perin, lisäs' leipämme varoja.

Sitte woiton saatuansa vasta Suomi varomahan rupes' rauhaansa jalosti vasten wanhaa wihollista, jok' on nälkä nimeldänsä. Työllä walmistaa wäkevä kaskiksensa metsät kylmät, niitut perkaa pelloksensa, suot ja korwet kylmemmätkin leivän avuksi awaapi; toimen kanssa taitawasti osas' kaiwella ojatkin, jotka pojes juoksuttawat, wievät wirtaan hallan woiman.

Tällä lailla työnsä kautta oli Suomi suuren arwon saanut kansahin seassa. Tällä lailla toimen kautta ombi nälkä näännytetty, häwitetään hallan pesät, joka soissa salaisesti mieli alati asua; ahkeruus ja työ ja toimi johdattawat kaiken kansan kohden yldä-kylläisyytä toiwon siiwillä suloisen.»

Vaikka nyt nälkä kostettuna on ajettu pois Suomesta, koska sen

»jalo Suomalainen
työllä peljätti pakohon
———
kituwana kulkemahan
erä-maihin edemmäksi,»

niin

»eipä kulje kurjuus wielä kokonansa kotiansa;»

vaan

»halla usein häwytöinä, aina yösillä ajoilla, pellot paneepi pahasti, turmeleepi täyden laihon monen murheeksi majoissa.

Tukela (!) on totisesti peldo-miehen perheinensä nähdä aamun aljettaissa, punoittaissa päiwän portin, toiwon turhaksi tulewan; nähdä lasten lewätessä, kuinga halla hirmuisesti huurtehessa harmahana ombi yönä yhtenäkin vienyt eineet, elatukset, kadottanut kauheasti maasta makean rawinnon, jota warten joka päiwä aljettu on ahkerasti, wuosi wietetty hi-essä.

Kyllä peldo kiitollinen olis' onnen lahjoittanut, waivat palkinnut wakaasti, mutta hallan haaskatessa wuoden warat wainioilla, hywät puidengin hedelmät, ehti nälkä erä-maista, Tapiolasta takaisin. Wielä wainonsa lisäksi, hallan kanssa kuljeskellen, teki nälkä lujan liiton kanssa petoen pahinden sekä suurten että pienden; kungin watsaan kulkeneena yllytteli yhtä, toista wainoamaan wihaisesti Suomen miestä miehuullista, waikuttamaan wahingoita, murha-töitä täyttämähän Suomen eläinden seassa.

Karhu karjat turmeleepi, murtaa miehildä hevoiset, susi surmaa lammas-laumat. Wielä muiden mukaisena arka, juoksewa jäniskin kalwoi puita kuiwamahan, laihon oraatkin lyhensi. Hiiri leipää hiwutteli, hakkas waatteita wilussa; kauhtanat ja willa-waipat lewotoina läwisteli, laski lämbymän läpitse Kyhkyläinen, kurja lindu, paitsi muita mainitani, kynnnöksestä kylwettyinä kokos' siemenet kupuunsa.

Waan ei nälkä, wanha wieras,
halla, waarat, wahingotkan,
saata Suomeen epäilystä;
———
miehet maata wiljelewät,
waimot waatteita kutowat,
laulain pirtin lattialla
lapset tekewät lapetta.
Rakkaus se riemullinen
lämmittääpi rinda-luita.
Weisu kuuluu Wäinämöisen
Suomen kansan kunniaksi,
kaikkuu kandele iloksi,
josta rinnat rohwaistuina
saawat uutta uljautta;
———

Weisun alla Wäinämöisen, laulun kautta kandelella, sydän pehmisi petoen, jotka kukin korwiansa kuroittiwat kuulemahan miehen soittoa suloista, unhoittiwat murhan menot koska kandele kumisi. Mutta jos ei joka peto taukoa jo tappamasta, muuta murha-menoansa, koska puutkin keskenänsä, kiwet suuret kallioilla itse liikkuiwat ilosta kautta soiton suloisimman, kyllä loukku likistääpi, kiristetään kindurilla karhun kämmenet kowatkin; susi raudoissa rumasti käpälänsä katkaiseepi; jänis wedetään wipuhun kaulastansa kamalasti; hiiri lepää laudan alla kitisewä kuollessansa; linnun pelko liikkuwainen, pandu pellon wartiaksi, karkoittaapi kyhkyläiset pahan juoniset pakohon.

Woiton waatii wiimeiseldä
Suomalainen susilda ja
karhuildakin kauheimmilda,
———
mutta turkit muutetahan
täällä toisen hartioille.»
———

Kun pedoistakaan ei ollut apua eikä »nälkä» yksin tohdi tänne tulla, hän luuli wielä

»Suomen suuren woittawansa sodan sortawan awulla, jonga itse Ilmarinen Suomen kansaa koetellen andoi hänen halduhunsa.

Sota, alku surkeuden, jolla owat julmat kaswot, tuli tuiskuu sieramista, surma silmistä näkyypi. Sota kaikki sortawainen, pellot polkeepi pahasti; jäljet sywät jättäissänsä weri purskuupi punainen.

Suomalainen surman alla wasta arwonsa ylensi; waaran kaswoin katsellessa hänen luondonsa lujeni; yksi warjeli wahingot kilpi, keihäs käännettynä kansan suojaksi kädessä, toinen touko-pelloldakin otti nuijan olallensa, jolla soti Suomalainen, sulki sodan majoistansa, poisti maastansa pahuuden.

Lewon alla Suomi leiwän
jälle kaswatti jalosti,
———
Itse wanha Wäinämöinen
lepytteli lapsiansa
kehoitteli kandeleella
sekä sotaan että työhön
onnen, elämän eduksi;
lisäs' aina lohdutellen
kärsimystä kowuudessa,
tyhjässä tytywäisyyttä.
Ukko lauloi lapsillensa
riemun alla rakkahasti,
käyrä polwilla kumisi;
kiristeli kiitoksella
kandeleessa kielet kaikki
kungin hywän kunniaksi,
jota harjoitti jokainen.
Kieldä sormin soitellessa,
Isän laulaissa lujasti
tukka päässä tutiseepi,
parta järisee jalombi,
wieriääpi willa-waipan
päälle paljon kyyneleitä,—
Ukko itkeepi ilosta».[95]

Uusiintuvat sitten samallaiset onnettomuudet ja sodan melskeet Suomelle ja suomalaiselle, kuin aikaisemminkin on kuvattu, mutta samoilla tuloksilla, jonka vuoksi

»koetellen konstiansa waati sota suuttuneena wiimein wanhan Ilmarisen pilwein luona puolellensa, joka julmasti jyristä, räjähteli rumemmasti, koska liekki leimahteli ilman sumuisen seassa. Ilmarinen iski tulda, ukko uhkaili kowasti; tulen nuolet tulisemmat maahan, mereen singoiliwat; tuli tuulessa wirinnyt poltti kirkot korkeammat, poltti majatkin monesti.» ———

Rakennettuaan kaikki kauniisti uudelleen turvautuu suomalainen ukkosenjohdattimeen:

»Wiimein ombi wiisas neuwo ilmestynyt ihmisille, tullut tiedoksi monelle, kuinga ilmassa isäisen, ukkoisemme uhatessa wähennetään nuolen woima, waikuttamata wahingon maahan käännetään katoista.»[96]

Tämä kuvaus rajuilmasta sekä siitä aiheutuneesta ukonjohdattimen käytäntöönottamisesta on jätetty pois 1850-vuoden painoksen runosta ja sitä seuraava kuvaus tavattomasti lyhennetty, menettäen sen kautta eepillistä leveyttään ja selvyyttään. Runo päätetään mainitussa painoksessa seuraaviin säkeihin:

»Kansakunda kiitettäwä, lausuttu nyt laulamalla! arwos ombi aiwan suuri. Maksa arwost' ansaitusta wanha welka wanhemmilles, esi-isilles isoille; lahjoittele lapsilleskin warhain mielen wakaisuutta kestäwätä keskellänsä, jota ombi omaisilda polwl polwelda peritty; saata heitä tunnon tielle, rakkaudella rawitse, että wielä wiisauden nisät heruwat hywyyttä, että aina enendyypi wapaudessa walistus wahwistuupi wapauskin, jonga perustus ei petä, nuljahtele nurkka-kivi joskus ahtailla ajoilla.»[97]

Alkuperäisessä Juteini 40 vuotta aikaisemmin edellisten säkeiden sijalla on runoansa jatkanut vielä neljänneksellä sen koko pituudesta ja siinä on meistä runon ehkä hauskin kuvaus. Siinä »sodan isä Ilmarinen» mietti itseksensä, olisikohan suomalainen yhtä rohkea meritaistelussa, kuin hän oli taitoa osottanut kaikissa toimissaan maalla, joista Juteini laulaa:

»Ukko isä uljauden—— ihmetteli iloisesti korkealla kotonansa miesten miehuutta jaloa, taitoakin toimellista kansan kaikissa menoissa.»

Kun ei tätä kuvausta, niinkuin jo edellisestä selvisi, ole Juteinin kootuissa teoksissa, on meistä syytä ottaa siitä kohtia tähän:[98]

Sodan raju ja luonnostaan luja isä Ilmarinen, joka joutilaana yksin ollessaan havaitsi turmeluksenkin toisinansa huvitukseksi, tutki asioita »awaralda.»

»Paksun pilwen patsahalla Ukko istui ajatellen: Ongo Suomessa olendo aina kowan kiiwauden? Maalla ombi sitä ollut; mutta mikä miesten mieli liene mendäissä merelle? mik' on meno sangarilla allon harjoilla ajellen?

Ukko, töitä tutkistellen päällä ison Itä-meren, korkeuden katon alla, osas' nähdä Näkin märjän päänsä alloist' ylendäwän. Näkin posket pullistuiwat, pärähtiwät paksut huulet, wesi sumus' sieramista; walo näytti partaa wasten siinä seitsemän wäriä taiwaan kaaren kuwaisia.

Lainaa mulle wanha waldas, kuului alhalle anomus, iso ääni Ilmarisen,— lainaa mulle wanha waldas, woimas wesillä wäkewä, ettän kerran koettaisin mik' on luondo Suomen miehen metelissä merelläkin.

[99]Saatuansa Suomen lahden tätä warten waldahansa, Ilmarinen iloisena, niin kuin lapsi lahjan saanut, laski kohta Laiwa-Linnat kahden wahwan Walda-kunnan ulos wäljälle wedelle.

Siitä saatuna sanoma, ett' on wainoja wesillä, wieras meidän merellämme, jok' on pyhä, niin kuin peldo, kansan oma kynnettäwä, Ruhtinaamme rohkeambi, woiton halun waikutellen meri-miesten sydämissä, ilme andoi aiwoituksen, ett' on meri estettäwä wihollisen wallan alda, Suomen arwo ansaittuna pelastettawa pahasta.

Miehet kohta miehuudella lewittäwät liinat kaikki, seilit ilmaan sowittawat touwit terwatut, tukewat, niin kuin kielet kandeleessa, kiristäwät keskenänsä, joissa tuulet juoksewaiset niin kuin huilut huminalla woiton virttä weisailewat.

Laiwat suuret, siipiseljät, waot walkoiset wetäwät pitkin merta purjehtien, aldo pieksee rinda-päitä luowattaissa lainehilla. Linnat puiset, liikkuwaiset halkaisewat allon harjat watsa-kedellä kowalla.

Koska wiimein wiholliset toinen toisensa tapaawat, kohta nousee kauheasti sota, surma surkeambi; sauwun paksun pöllytessä malmi mylwiipi merellä, lähettelee leimahdellen kuolemia kidastansa wierahalle wieressänsä; laistot(!) Laiwoista konista singoilewat säjrettyinä,(!) laudat lastuina säristen lendelewät lainehille, mastot kaatuwat merehen, wesi kuohuu werisenä Laiwa-Linnahin siwuilta.

Rehellisin Ruhtinoista voitti wiimein wihollisen Suomen suureksi hywäksi, llmarisen ihmeheksi, joka muutti mielellänsä wihat, wainot suosioksi; rauha tehtiin riemullinen, lepo lewisi merille. Eipä enää wainon tähden laiwat laineita likistä; kaupan tähden kyndelewät aina aldoja alukset, joita Saksat juoksuttawat, waan ei Ukko Ilmarinen, joka pilwissä pysyypi»

Kun sitten arwokkuus täten on Suomessa »säilytetty, leipä lisätty lewossa,» niin »nälkä» koettaa »tuoda Suomeen turmeluksen», mutta ei tuo »konna» jaksa, vaikka saa apulaisekseen »julman juopumuksen» ja »pahat käytökset», sillä

»ei tainneet tyhmyytehen Suomen miehet mielistyä, eikä tottua tapohin(!) wasten järjen johdatusta».—- »Suomalainen syöksi näljän tosin työllä, toimellansa majoistansa Lapin maahan kylmän kanssa kitumahan; Suomalaisen sukulainen, Lappalainen lapsinensa karkoittaapi kulkiamen wiimein wilun kukkuloille, jään ja kiwen kappaleita kaivelemaan kallioilla pohjan pakkaisten parissa, jost' ei jaksa jäätyneenä kauas maahan kuljeskella; mutta halla, hävittäjä, jok' on näljän juoksulainen, joka kulkee kesälläkin yöllä yöttyrin tawalla, surman tuopi Suomen päälle petoksella pesästänsä, turmeleepi toisinansa wielä hywät wilja-pellot; waan ei koskaan wainollansa woita suurta Suomalaista, joll' on rinda rehellinen ruumihissa rautaisessa, sydän palawa powessa kohden kaikkea hywyyttä, joka rauhan, riemun alla ahkeruuden arwonansa pyhitettynä pitääpi.»

Tähän »Suomalainen»-runoon Juteini oli liittänyt erään nykyään vielä hyvin paljon lauletun ja kauniin lyyrillisen runon »Laulu Suomessa»,[100] joka on yleisemmin saanut nimen ensimäisestä säkeestään ja joka vielä ikäänkuin täydentää ja varmentaa todistelua suomalaisen arvokkuudesta. Sillä

»arwon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa, ehk'ei riennä riemuksemme laiho miesten maatessa; leipä kaswaa kyndäjälle, onni työnsä täyttäjälle.

Suomen poika pellollansa työtä tehdä jaksaapi, korwet kylmät woimallansa pelloksensa perkaapi; rauhass' on hän riemullinen, mies sodassa miehuullinen.

Opin teillä oppineita
Suomessa on suuria,
Wäinämöisen kandeleita
täällä tehdään uusia;
walistus on wiritetty,
järki hywä herätetty.

Suomen tytön poski-päihin weri waatii kukkaiset, hall' ei pysty harmaa näihin, näit' ei pane pakkaiset; luonnossa on lembeyttä sydämessä siweyttä.»

Suomalainen-runoa seurasi »Wenäläinen elli Runo Pohjan Sodasta, Aljettu Wenäjässä ja Päätetty Parisissa Yhteiseksi Rauhaksi.»[101] Tämä on myöskin Kalevalan runomitalla kirjotettu pitkä kertovainen runo, joka kuvaa Wenäjän sotaa Napoleonia vastaan. Siinä Juteinilla taas on tilaisuus ylistellä silloista keisaria Aleksanteri I:tä, jonka »armo koitti kansoille Wenäjän», niinkuin »kirkas toivon tähti». Kun hän oli hallitusohjaksissa, »pilwet, syngeät, sumuiset waiwuit warjoon unhotuksen; laulellen lumengin maissa, töistä toisinans' wapaana, lepäs' kukin leiwän luona ynnä yldäkylläisyyden; järjen walo walistuskin, loistawainen lembeästi aamu-ruskonsa ylensi».

Muuten tästä niinkuin monesta muustakin hänen runostaan näkee, että Aleksanteri I:en viisas politiikka oli vaikuttanut lähentävästi, koska hän täydestä sydämestä voi laulaa:

Näitä surman sanomia, menon julman mainioita mielin minä muistutella weljilleni Wenäjässä Suomalaisten suosiolla, niinkuin muisto mieleen tuopi, sydän tulkitsee sanoiksi; sillä suuressa sodassa oli onni molemmilla[102] isän yhteisen[103] iloksi.

Vielä hän pyytää Wäinämöistä apuun, jotta »soitto kandeleessa» ja »sulka kädessä»[104] tulisi yhtä hyvin käytetyiksi tässä ylistyslaulussa venäläisten taidosta ja urheudesta,

»(niin) kuin weljen Wenäläinen käytti miekan kiildäwäisen, koska welwollisuus waati warjelemaan wäkewästi walda-kunnan wapautta.»

Hän tekee laulunsa alkupuolella sen johtopäätöksen, ettei

»wainon hengi suonut lewon aina lepäilewän wilja-pellolla Wenäjän, joss' ei wielä wieras jalka ole käynyt kostamata»,

se herätti sotaisan innon suuressa sotasankarissa,

»Napoleon nimeldänsä, joll' on ollut onni, woitto werisinä weljeksinä,»

niin että hän voitetuista kansoista muodostetuilla sotalaumoilla ryntäsi Wenäjälle aina »Muskowaan» saakka, mutta

»eipä tainnut miehen mieli olla täällä tytywäinen sadan woiton saallisihin: miehen tahdon tarkoitusta, onnen, woiton wietellessä, awaruuskin ahdistaapi.»

Sitä suunnatonta suuruutta Venäjän maa käyttääkin kostajana »wainolaiselle.» Sodan nurmi on jo niellyt kyllä werta, kyyneleitä. Huudosta: »Muskowa on murrettuna, hywä Kaupungi häwäisty!» herää toinen huuto, joka vaatii kostoa. Ja vihdoin Venäjän kauan kärsinyt kotka kostaa kovasti, kuten historiasta tunnemme. »Leipsin lakealla laitumella» pantiin vielä ranskan keisari ahtaalle ja voitettiin. Rauhan ehdot määrää Parisissa

Aleksander armiaambi rakastettu Ruhtinoilda, ihmisyydellä ilona, joka woitti woittajangin, lahjoitteli lembeästi wapauden wainotuille.

Hänen ansionsa se on, että

»rauha riemullinen ombi kauas karkoittanut sodan, wainon waikutukset,

ja että

»ystäwyys jo yhdistääpi Kansa-kunnat keskenänsä; lewon engelit lepääwät Walda-kundahin wälillä wapauden wartioina; konstit, opit keskenänsä(!) (walistuksen suuret soitot kungin wahwassa kädessä) johdattawat joka maahan onnen lahjat laweammat ihmisyydelle iloksi.»

Samaan vihkoon kuin runo »Wenäläinen» Juteini oli painattanut myöskin erään viisisäkeistöisen lyyrillisen runon: »Walitus-laulu sodan ylitse»,[105] mikä alkuperäisessä muodossaan kuuluu:

»O! Sota, surma suuri, kauhistus kanhela, ett' julma olet juuri, todistaa tuonela.

Ei käy, ei käänny kielen
tunnustaan tuskassa,
kuinga on karwas mielen
murheessa mustassa.

Turhasti tuiskuu tulda
kapinan kangaalla,
werellä musta mulda
punataan parhaalla.

Ei maksa miesten murha
wainojan waiwoja;
sandahan työ on turha
kaiwelia kaiwoja.

Yks' woittaa yhden kerran
taas toinen wuoronsa,
ja saawat saman werran
kuolossa kuoppaansa».[106]

Juteini painatti v. 1816 vielä kaksi runokokoelmaa: »Waikutuksia
Suomalaisen sydämessä» ja »Pila-kirjoituksia».[107]

Edelliseen kokoelmaan hän pani viisi pienempää runoelmaa: »Aleksanderille I. Keisarille ja Suurelle Ruhtinaalle Suomen Kansalda», »Suomalaisille», »Turun uuden Akatemian rakennuksesta», »Runo-niekoille elli Runolaisille Suomessa. Kirjoitettu leiwättömyydessä» ja »Laulu Elämän nautinnosta».[108] Viimeksimainittu näistä on tunnetuin sekä oli aikanaan hyvin rakastettu kansan kesken.[109] Ensinmainitussa taas Juteinilla vieläkin kerran on tilaisuus, kuten tämän runon otsakkeeseen on 1856 vuoden painoksessa lisätty, kantaa »Kiitos-Uhri» Aleksanteri I:lle. Alkuperäisen otsakkeesta viitataan viivanalaiseen, jossa sanotaan: I anledning af Hans Kejserliga Majestäts Nådiga Kungörelse, dat. den 9 (21) Februarii 1816. (Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Armollisen Julistuksen johdosta, päivätty 9 (21) p:nä Helmikuuta 1816.) Syystä Juteini tässä runossaan iloisena laulaa Aleksanteri I:lle:

»Woittajana wihollisen saatoit sinä lohdutuksen koko kansalles kotia, muutit Suomen suloisesti ilon maaksi ihanaksi, jossas wielä wahwistanut olet lakimme lujasti, wvarustanut wapauden pysywäiseksi pyhästi.»

Sillä mainitussa armollisessa julistuksessa keisarimme ja hyväntekijämme Aleksanteri I palattuaan voitollisena sodasta Napoleonia vastaan on »uudestaan mitä juhlallisimmin ja sitovimmin omaksi ja kaikkein seuraajiensa hallitusajaksi vahvistanut Suomen itsenäisen aseman, sen erinäisen oman hallituksen, sen valtiomuodon.[110] Ne kohdat tätä Suomen »Magna Chartaa», joihin sanottu vahvistus sisältyy ja joihin kaikkien suomalaisten ja oikeamielisten venäläistenkin kannattaa tutustua, kuuluvat:

»Ollen vakuutettuina, että sitä valtiomuotoa ja niitä lakeja, jotka, Suomen kansan tapoihin, sivistykseen ja henkeen sovitettuina, ammoisista ajoista ovat perustaneet sen yhteiskunnallisen vapauden ja laitokset, ei voida, saattamatta niitä häiriöön, vähentää eikä muuttaa, olemme Me, ottaessamme vastaan tämän maan hallituksen, ei ainoastaan mitä juhlallisimmasti vahvistaneet tämän valtiomuodon ja nämät lait ynnä niitten nojalla itsekullekin Suomen kansalaiselle tulevat erikois- ja etuoikeudet, vaan myös asettaneet, siitä ensin keskusteltuamme tämän maan kokoutuneitten säätyjen kanssa, erityisen Hallituksen, joka, Hallituskonseljin nimellä, synnynnäisistä suomalaisista kokoonpantuna, tähän saakka on toimittanut tämän maan siviilihallintoa ja ratkaissut oikeusasiat korkeimpana ylioikeutena, riippumatta mistäkään muusta kuin lakien vallasta ja Meidän, niihin perustuvasta, hallitsija-tahdostamme. Sillä tavoin osotettuamme sen hyväntahtoisuutemme, jota olemme tunteneet ja jota vastakin tunnemme uskollisia suomalaisia alamaisiamme kohtaan, toivomme Me, että kylliksi olemme vahvistaneet ikuisiksi ajoiksi antamamme lupauksen tämän maan erinäisen valtiomuodon pyhästä säilyttämisestä Meidän sekä Meidän seuraajiemme hallitessa. Mutta nyt, liittolaisvaltojemme kanssa Jumalan avulla onnellisesti päätettyämme ne toimet, joilla Meidän valtakuntamme on turvattu ja koko Europan rauha saavutettu, ja saatuamme kauvan kaivatun tilaisuuden, ulkonaisten huolten estämättä, käyttää toimintaamme Valtakuntamme sisäisten, muun muassa Suomeakin erityisesti koskevain asiain hoitoon, pidämme Me sopivana, paremmin näyttääksemme, mitä Me tämän maan mainitulla Paikallisella hallituksella olemme tarkottaneet, ja osottaaksemme sen välitöntä suhdetta Meidän persoonaamme, antaa Suomenkin Korkeimmalle Hallitukselle, niin Keisarikuntamme kuin myös siihen nykyisin yhdistetyn Puolan kuningaskunnan Korkeimman Hallituksen nimityksen mukaan, nimen: Meidän Suomen Senaattimme, kuitenkaan muuttamatta sen nykyistä järjestystä ja vielä vähemmin sitä valtiomuotoa ja niitä lakeja, jotka Me Suomelle olemme vahvistaneet ja tämän kautta uudelleen kaikin puolin vahvistamme. Samalla kuin Me juhlallisiimmasti lupaamme, että tämän Meidän Suomen Senaattimme jäsenet vastedes, samoin kuin tähänkin asti, ovat valittavat ainoastaan synnynnäisistä suomalaisista tai Suomeen asettuneista ja Suomen kansalaisoikeuden saaneista miehistä, käskemme Me kaikkia uskollisia suomalaisia alamaisiamme kuin myöskin muita, joihin tämä koskee, täyttämään kaikkia niitä määräyksiä, jotka Keisarillinen Suomen Senaatti, joka tähän asti on ollut Hallituskonselji, Meidän nimessämme ja Meidän puolestamme on julkaiseva, ja tätä Meidän määräystämme tarkoin noudattamaan.»[111]

Kun lukija on tutustunut edelläolevaan julistukseen, ei se häntä ensinkään ihmetytä, että Juteini taas on puhjennut ylistysvirttä laulamaan Aleksanteri I:lle. Myötätunnolla seuraakin tätä hänen runoansa, joka alkuperäisenä kuuluu: