AAMUN MIEHIÄ
Historiallinen näytelmä
Kirj.
KUSTAA WILKUNA
Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1921.
HENKILÖT:
MIKAEL AGRICOLA. MARTTI TEITTI. SIMO VIIPURILAINEN. GERTRUD, saksalaisen lasimestarin vaimo. Suomalaisia ylioppilaita Wittenbergissä.
Tapahtuu Wittenbergissä pyhäinmiesten aattona 1537.
Suomalaisten ylioppilasten asuinhuone Wittenbergissä. Perällä pieniruutuinen akkuna. Sen edessä tilava, tukevatekoinen, ristikkojalkainen pöytä. Pöydän takana penkki, samoin etupuolella. Kummassakin päässä jakkarat. Vasemmalla ovi. Oikeassa peränurkassa tilava vuode. Sen päässä pari kirstua. Oviseinällä riippuu nauloissa muutamia vaatekappaleita. Pöydällä kirjoja, kirjoitusvehkeet hanhensulkineen sekä rautainen kynttilänjalka, jossa lopullaan riutuva talikynttilän pätkä niukasti valaisee huonetta.
Simo Viipurilainen, pitkä luiseva mies, istuu pöydän oven puoleisessa päässä, selkä köyryssä, pää molempiin käsiin nojaten, ja väliin käheästi yskien lukee ääneti edessään olevaa kirjaa. — Martti Teitti, lyhempi ja vantterampi, istuu huolettomassa asennossa pöydän takana ja vihellellen piirustelee hanhenkynällä edessään olevan kirjan kanteen. Kumpikin on puettu mustaan barettiin ja samanväriseen, kuluneeseen kauhtanaan.
TEITTI. Kuuletko, Simo veljeni, kuinka suoleni panevat yhä äkäisempiä protesteja tätä nykyistä olotilaamme vastaan?
SIMO (Päätään nostamatta.) Hm!
TEITTI. Jaksatko vielä muistaa, milloinka me viimeksi söimme?
SIMO. Mm — mm — tuota, eikö se ollut eilen illalla?
TEITTI. Eikö siitä todellakaan ole sen pitempi aika? Sanopas, onko sinulla vielä ollenkaan nälkä? Saattaisitko panna suuhusi, jos tuohon pöydälle äkkiä ilmestyisi esimerkiksi pyöreä ja paksu limppu … savustettu kinkku … mehevä kappale keltaista juustoa…
SIMO (Vilkaisten kirjan yli pöydälle ja tehden levottoman liikkeen.) Mm — mm!
TEITTI. Sinähän olit aikoinasi noviisina Viipurin harmaakauhtanain luostarissa. Eikö kaduta, ettet sittenkin tehnyt munkkilupausta? Saisit nytkin täydellä vatsalla lukea pater-nosterisi ja heittäytyä levolle.
SIMO. Joutavia!
TEITTI. Muuten — ravitseeko sinua ollenkaan tuo iankaikkinen Tukydides? Ruumiillisesti nimittäin. Minun aivoni ainakin kieltäysivät äsken luettua ymmärtämästä. Sen sijaan olen piirrellyt tässä vaakunoita. Aatelisveri se, näes, minua siihen houkuttelee. Katsopas tuossa (näyttää kirjankantta Simolle) se on Teitti-suvun vanha vaakuna. Minulla pitäisi olla kaukaisia sukulaisia Skotlannissa, josta joku esi-isistäni on joskus Suomeen retkeillyt. Niillä pitäisi olla siellä oikein linnakin. Pirn of Teet. Eikös se kuulosta oikein korkea-aateliselta? Mitäs arvelisit, jos heittäisin tämän wittenbergiläisen nälkäkylän siihen ja lähtisin sinne sukulaisteni luo? Sinä voisit seurata mukana minun aseenkantajanani.
SIMO. Älä joutavia!
TEITTI. Mutta oletpa sinä oikein vakavalla päällä! (Äänettömyys, jonka kestäessä Teitti alkaa jälleen vihellellä.)
SIMO. Tuota … luuletko veli Agricolan saavan kaupungilla mitään aikaan?
TEITTI. En voi sanoa, sillä sydämeni lakkasi juuri nyt aavistuksia tuntemasta.
SIMO. Kenen puoleen hän oikeastaan voisi enää kääntyä, sillä olemmehan näinä päivinä miltei kaikki paikat läpi nuuskineet?
TEITTI. Mutta jospa hän on mennyt itse ukon puheille.
SIMO. Ukon?
TEITTI. Niin — tohtori Martinuksen.
SIMO. Olisiko hän rohjennut?
TEITTI. Minusta oli hänen ryhtinsä lähtiessä hieman sellainen. Muuten — onko tuo kynttiläntynkäkin liittoutunut nälän kanssa meitä kiusaamaan? Sehän jättää meidät siinä tuokiossa pimeyteen. Ja muistaakseni se on viimeinen kynttilämme.
SIMO. Niin on.
TEITTI. Katsos, jos se nyt vain sammuu, ennenkuin — ja nythän se sen tekeekin, katsos vain! (Kynttilä riutuu sammuksiin; huonetta valaisee sen jälkeen ikkunasta virtaava kuunvalo.) Ergo: fiat nox!
SIMO. Mitä sinun pitikään sanoa?
TEITTI. Niin että jos se sammuu ennenkuin Agricola palaa, niin se on merkki siitä, että me saamme tyhjin vatsoin panna levolle. Niinkuin nähtävästi saammekin. Parasta kuin laulamme sen tilaamme erinomaisesti soveltuvan vanhan teinilaulun:
Sum in aliena provincia, conturbat me miseria, Iam deficit substantia, evanuit laeticia, evanuit laeticia,
ja sen päälle paneudumme vuoteeseen vartomaan Salvatorem Mortem.
SIMO. Ulkoa kuuluu askeleita. Luulen, että hän juuri palaa.
TEITTI. Mutta kynttilä ehti sammua ennen sitä.
AGRICOLA (Astuu huoneeseen ja pysähtyy pimentoon ovensuussa, josta häntä ei näy.) Mihinkäs vankiluolaan minä olenkaan joutunut?
TEITTI. Muukalainen, ken lietkin, älä rohkene puhua vankiluolasta! Sillä täällä asuu kaksi vapaata miestä, joita eivät mammonan kahleet sido!
AGRICOLA. Ahaa, te istutte siellä yhä kirjojenne ääressä ja harjoitatte opintoja, kuten ahkeran ja nuhteettoman ylioppilaan tuleekin.
TEITTI. Niin, minä luulen, että Simo tuossa — hoi, Simo, oletko vielä elossa? — niin, että Simo tuossa parhaillaan lukee Tukydideen viimeistä sivua. Paasto on näet teroittanut hänen katseensa. Minussa taasen syttyi, juuri kun tuo kynttilä sammui, mystikkojen sisäinen valo, niin että sen avulla hyvin voisin lukea ukko Taulerin saarnoja, jos niitä olisi tässä edessäni.
AGRICOLA. Mutta luulenpa, ettei hiukka maallista valoakaan olisi haitaksi eikä häiritsisi teitä opinnoissanne. Etköhän sinä, Simo, joka olet ehtinyt jo kirjasi viime sivulle, menisi pyytämään emännältä kynttilää? (Simo kähmii paikallaan mitään vastaamatta.) Simo, onko sinun vaikea kuulla näin niukassa valossa? (Ääntänsä korottaen.) Mene hakemaan emännältä kynttilää!
SIMO (Kähmien ja rykien.) Mutta … kuinka sinne kehtaa?
AGRICOLA. Sanot vain, että dominus Agricola käski antaa.
SIMO. Mutta kun sinne on jo niin paljon entistäkin velkaa … ja muori, samoinkuin lasimestari itsekin, näyttää jo kovin tuikeasti meitä katselevan.
AGRICOLA. Simo, minä sanon sinulle vielä yhden rohkaisevan sanan. (Helistää pimeässä rahapussia.) Ymmärrätkö?
SIMO. He, he! (Nousee paikaltaan ja lähtee huoneesta.)
AGRICOLA. Ha, ha, haa! Luulenpa jonkun vastikään kerskanneen, ettei täällä muka ole mammonan orjia.
TEITTI. Pitkällinen paasto on tehnyt Simo-raukan heikoksi kiusauksia vastaan. Mutta suokaamme se hänelle anteeksi.
AGRICOLA (Hapuillen istumaan Simon jättämälle paikalle.) Sydämestä olkoon se hänelle suotu.
SIMO (Kädessään palava kynttilä, astuu hymyillen huoneeseen.) Ex oriente lux! (Pistää kynttilän jalkaan.)
TEITTI. Sano paremminkin: Ex Agricola lux! Muuten tuo loiste sinun naamataulullasi ennustaa nähdäkseni muutakin hyvää.
SIMO. He, he! Eipä tiedä. Onhan nyt pyhäinmiesten aatto.
GERTRUD (Pyylevä, keski-ikäinen nainen, päässään myssy ja edessä valkoinen esiliina, astuu huoneeseen, kädessään tarjotin, jolla on höyryävä keittokulho ynnä vati, ja sillä kolme leipäviipaletta ja lusikat.) Kas niin, saatte kiittää onneanne, että meillä tänään soppa valmistui tavallista myöhemmin, sillä olimme koko perhe iltamessussa. (Asettelee ruoka-astioita pöydälle.)
TEITTI. Messussa? Luulenpa, että teissä, muoriseni, on vielä jälellä koko joukko paavillista hapatusta, niin wittenbergiläinen kuin olettekin.
GERTRUD. Messussa tai iltajumalanpalveluksessa, se on minusta samantekevää. (Kaikki kolme käyvät ahnaasti leivän ja sopan kimppuun.) Ha, ha, näyttääpä että olette hiukan paastonneet, ja se on myöskin paavilaisuutta, tiedän mä.
TEITTI (Suu täynnä ruokaa.) Muori, muori, tehän ette näy tuntevan edes Martti-tohtorin kirjoittamaa katekismusta, jossa sanotaan, että paastota ja ruumiillisesti itsensä valmistaa on hyvä tapa, mutta messusta siellä ei mainita sanaakaan.
GERTRUD (Seisten sivumpana oikealla, kädet puuskassa.) Hi, hi, on iloista tietää, että meidän vuokralaisemme elävät niin joka suhteessa katekismuksen jälkeen. Minun nuoruudessani ei katekismuksista tiedetty mitään.
TEITTI. Siltipä teihin onkin paavillinen hapatus niin kovin juurtunut. Tunnustakaahan pois, ettekö silloin nuoruudessanne silloin tällöin turvautunut annekauppiaihinkin, kuitataksenne pieniä ylitsekäymisiä esimerkiksi lemmenasioissa?
GERTRUD. En sinä ilmoisna ikänä ole niin hassu ollut! Vaikka kyllä täällä Wittenbergissäkin moni ehätti syntikuitteja ostamaan, kohta kun se rietas — mikä sen nimi nyt taasen olikaan?
SIMO. Tarkoitatte varmaan Tetzeliä?
GERTRUD. Se justiinsa. Niin, että moni täälläkin oli rahapennineen sen kimpussa, kohta kun se arkkuineen oli kaupunkiin ehtinyt. Nii-ne! Mutta oletteko nyt ravitut vai pitääkö lisää tuoda?
KAIKKI KOLME (Pöydästä nousten.) Ravitut ollaan. Suur kiitosta vain!
GERTRUD (Korjaten tyhjät astiat tarjottimelle.) Tuon teille vielä tilkkasen olutta, sillä onhan tänään juhlapäivän aatto. (Menee astioineen vasemmalle; Teitti heittäytyy huolettomaan asentoon peräpenkin ja sängyn kulmaukseen, Simo istuu etupenkillä, kyynärpää pöydällä ja leuka käteen nojaten, Agricolan kävellessä edestakaisin lattialla.)
AGRICOLA (Itsekseen.) Luulenpa, että minun on tämän merkillisen päivän kunniaksi paljastettava tovereilleni suuri tuumani.
GERTRUD (Palaa, kantaen tarjottimella kolmea olutkannua, jotka hän asettaa pöydälle.) Kas siinä, juokaa onneksenne! Ja sitten: hyvää yötä!
KAIKKI KOLME. Hyvää yötä. Tuhannet kiitokset, Gertrud-muori! (Gertrud pois.)
TEITTI. Huh-hei, veljet! Luulenpa, että tämä maailma ei sittenkään ole kaikista kelvottomin olinpaikka ihmislapselle. Vai mitä arvelee veli Siimon?
SIMO. He, he, hätäkö tässä.
TEITTI. Mutta olemmepa tainneet unhottaa kiittää sinua, veli Mikael, tästä kaikesta. (Olutkannua kohottaen.) Olkoon tämä sinun onneksesi! (Kaikki kolme maistavat olutta.)
AGRICOLA. Ei minua, vaan aivan toista miestä meidän on tästä kiittäminen ja sekin toinen käski kaikki kiitokset siirtää Jumalalle.
TEITTI. Ethän vain sittekin ole käynyt itse ukon puheilla?
AGRICOLA. Olen kuin olenkin. Mutta siitä kerron tarkemmin huomenna. Nyt minulla on mielessä jotakin muuta. (Avaa toisen kirstun ja penkoo siellä olevien tavarain joukossa.) Olemme nykyään monena iltana lyöneet laimin lukea yhdessä raamattua, kuten tapamme näihin saakka on ollut. Haluatteko kuulla, niin minä luen vähäisen.
TEITTI. Hm! Tosin minun vanha aatamini haastaa jostakin hauskemmasta illanviettotavasta, mutta tapahtukoon tässä sinun tahtosi, veli Mikael.
AGRICOLA (Kädessään muutamia kirstusta ottamiaan isoja paperiarkkeja istuutuu pöydän oikeassa päässä olevalle jakkaralle.) Luen teille ainoastaan luvun tai korkeintaan pari.
TEITTI (Joka samoinkuin Simokin kurottaa uteliaana kaulaansa, nähdäkseen Agricolan paperit.) Mutta mitä papereita nuo ovat?
AGRICOLA. Ovatpahan vain. (Järjestelee paperiarkkeja.) Jospa alan Matheuksen yhdennestäkolmatta luvusta. (Lyhyen äänettömyyden jälkeen.) "Ja kuin he lähestyit Jerosolimat ja tulit Betphagen oljomäen tykö, silloin Jesus lähetti kaksi opetuslasta, sanoden heille: Mengät kylään, joka on teidän edessän ja kohta te löydätte aasintamman sidottuna, ja varsan hänen kansans, päästäkät ne ja tuokat minulle. Ja jos joku teille jotakin sanopi, niin sanokat: Herra niitä tarvitsee, ja kohta hän laskee teidät." (Vetää lukemisen keskeyttäen syvään henkeä.)
TEITTI (Kohoten vilkkaasti seisomaan.) Mutta … mitä ihmettä! (Kumartuu Agricolan olan yli tähystämään paperiin.)
SIMO. Tuota … kuinka sinä sitä suomeksi… (Kumartuu myöskin paperiin katsomaan.)
AGRICOLA (Ottaa hanhenkynän pöydältä ja sillä sanoja osoitellen lukee edelleen, Simon siirtäessä hellävaroin kynttilää lähemmäs ja niistäessä siitä karren.) "Mutta nämä kaikki tapahduit, että se täytettäisin kuin sanottu oli prophetan kautta, joka sanoi: Sanokat Sionin tyttärelle, katso sinun kuningas tulee sinulle siviä, istuen aasintamman päällä ja ikeenalaisen aasinvarsan päällä."
TEITTI (Istahtaen pöydän taakse ja ymmällään silmäillen Agricolaa.) Mutta … sinäkö sitä olet siihen kirjoittanut?
AGRICOLA. Niin. Ja — tiedättekö, veljet, minä olen päättänyt jatkaa tätä, kunnes meillä on koko raamattu suomenkielellä.
SIMO. Koko raamattu suomenkielellä!
TEITTI. Mutta miten … mistä se on sinun mieleesi tullut, taikka … miten sinä olet ensinnäkin alkuun päässyt?
AGRICOLA. Se tapahtui viime kesänä. Kun minä eräänä iltana luin tohtori Lutherin valmistamaa saksankielistä raamattua, tuli äkkiä mieleeni, että miksi emme me suomalaisetkin voisi saada raamattua omalle kielellemme. Ensinnä se tuntui aivan mahdottomalta, mutta ajatus ei jättänyt minua rauhaan. Minä päätin edes koettaa. Mietin ensin lukiessani, mitenkä sen tulisi suomenkielellä kuulua. Minä etsin ja hapuilin suomalaisia sanoja ja kun sain ensimmäisen lauseen koossa pysymään, tuli minulle kova kiiru saada se myöskin kirjoitetuksi. Ja kun se oli paperilla, en tahtonut aluksi uskoa silmiäni, ja minut valtasi niin eriskummallinen tunne, aivankuin olisi pitänyt samalla kertaa itkeä ja nauraa.
SIMO. Samoin oli minun laitani, kuunnellessani kun sinä luit.
TEITTI. Kyllähän minäkin olen aina kirjoja käsitellessäni ajatellut sisällystä jollakin tavoin omakielisesti, mutta että se voisi olla kirjoitettukin suomeksi, se ei ole mieleenikään juolahtanut.
AGRICOLA. Saatuani muutamia lauseita paperille, valtasi minut sellainen innostus, melkein kuin kuume, että minun täytyi yötkin istua työn ääressä. Siten käänsin minä kielellemme yhtä painoa koko Matheuksen evankeliumin ja kappaleen Markusta lisäksi. Minä olen asiasta kirjoittanut jo kuninkaallekin. Vasta saadessani hänen vastauksensa aijoin asian teille ilmaista. Mutta tein sen kuitenkin jo nyt, tämän juhlaillan kunniaksi.
TEITTI. Ja sillä valmistit sinä meille totisesti oikean juhlahetken. Muuten — sinä aijot sen tietysti saada painetuksikin?
AGRICOLA. Sepä tietty!
TEITTI (Ottaen pöydältä suuren kirjan käteensä.) Ajatelkaahan, meilläkin on sitten tällainen kirja omalla kielellämme! (Äänettömyys.)
SIMO (Juhlallisesti.) Ja se on sitten … Biblia fennica … suomalainen raamattu … suomenkielen kulmakivi!
TEITTI. Niin. Ja sitten me suomalaiset emme enää olekaan mikään hämäräperäinen heimokunta jossakin siellä kaukana, ruotsalaisten selän takana. Ajatelkaahan, minusta tuntuu nyt jo, ikäänkuin kotimaamme ja kansamme olisi siirtynyt lähemmäs näitä maailman sydänseutuja, joissa valot roihuavat.
SIMO (Agricolalle.) Entä kun sinulla on koko suomalainen raamattu valmiina?
AGRICOLA. Sitten seuraa rukouskirjan, katekismuksen ja virsien vuoro.
SIMO. Niin, niin. (Ottaen Tukydideen käteensä.) Ja ehkä joskus … tulevaisuudessa, voi tällainenkin kirja suomeksi ilmestyä?
TEITTI. Sinun rakas Tukydideesi! Niin, miksi ei? Miksi ei suomenkielellä voisi aikojen kuluessa ilmestyä kaikkea mitä muillakin kielillä. Totisesti, haluaisinpa moniaan vuosisadan kuluttua pistäytyä jälleen maan pinnalla näkemässä sitä satoa, joka suomenkielen vainiolla on kohonnut veli Mikaelin kylvöstä!
SIMO. Hm! Totisesti! Mutta tiedätkö mitä, frater Martine? Minua alkaa kovin hävettää, että me tänäänkin olemme kotona jouten istuneet ja antaneet veli Mikaelin ulkona hypätä meille syötävää ja juotavaa haalimassa.
AGRICOLA. Sehän on pikku asia!
TEITTI. Totisesti, Simo on oikeassa! Se ei saa enää toiste tapahtua. Jos kuningas Kustaa ja Skytte-ukko Turussa ovat meidät kokonaan unhottaneet, niin otamme me Simon kanssa, jollei muu auta, vanhaan teinitapaan reput selkäämme ja lähdemme keräysmatkalle. Mutta Mikael pysyköön työnsä ääressä. Se on siksi kallisarvoista sekä meille että koko Suomen kansalle, että on synti veli Mikaelin haaskata aikaansa leivän hakuun. Eikö niin, Simo?
SIMO. Sitäpä minä juuri
TEITTI (Nousten.) Ja nyt tyhjennämme tuoppimme veli Mikaelin ja hänen elämäntyönsä onneksi. Mutta sitä ennen laulamme erään tutun laulun, jota ennen Turun koulussa niin usein vetelimme — sen Dulcia non meminit, muistattehan?
(Kaikki nousevat ja tuoppinsa kohottaen laulavat.)
Dulcia non meminit, qui non gustat tristia, Mel, ut Plato cecinit, sapit post absynthia. Nam Mattheus concinit inter Euangelia, Ubi timor desinit, incipit miseria. Patienter patere verba cum flagitiis, Noli dura spernere, ne volvaris vitiis, Ne volvaris vitiis.
[Lausuttava keskiaikaiseen tapaan: c s:ksi i:n ja e:n edellä.]
TEITTI (Kannuaan kohottaen.) Veli Mikael Agricolan ja sen kirjoitetun suomalaisen sanan onneksi, joka aikojen kuluessa on hänen kylvöstänsä esiin kasvava!
(Juovat kannunsa pohjaan.)
Esirippu.