Produced by Tapio Riikonen

HAAKSIRIKKOISET

Kirj.

Kyösti Wilkuna

WSOY, Porvoo, 1912.

SISÄLLYS:

I.
Haaksirikkoiset.
Lakki.
Kova kovaa vastaan.
Hätäkello.
Omaa saarnaansa kuulemassa.
Leipä.

II.
Rovasti ja renki.
Vanhan häviö.
Susi.
Vaarallisella retkellä.

III.
Tulevaisuuden mies.
Puolue-elämää.

IV.
Hallusinatsioneja.
Oikea syyllinen.
Rikottu kontrahti.

I.

HAAKSIRIKKOISET.

Ukko Halinen, konkurssintehnyt entinen liikemies, istui eräänä syyspäivänä pienen asuntonsa ainoassa suuremmassa huoneessa ja tirkisteli sanomalehteä. Hänen vaimonsa, harmaatukkainen nainen, jonka kasvoihin hiljaa kalvavat kärsimykset olivat jättäneet selvät jälkensä, istui miestään vastapäätä kuluneella sohvalla ja parsi sukkaa. Pitkät, harmaat vuodet olivat kuin huomaamatta liukuneet ohi, heidän joka iltapäivä istuessa näin vastakkain ja odottaessa postikonttorista tytärtään.

Rouva laski sukan helmaansa, huokasi hiljaa ja jäi katselemaan miestään, joka silmälasit punertavalla nenällään luki edelleen. Hänen harvatukkainen jäkäläpartainen päänsä tutisi hiljaa, mutta sen asento jyrkillä olkapäillä oli vielä pysty ja osotti, ettei vararikko ollut kyennyt hänen henkeään kokonaan lannistamaan.

Rouva tiesi liiankin hyvin, mitä hänen miehensä sanomalehdestä etsi ja ettei hän koskaan tulisi löytämään sitä mitä etsi, nimittäin uutista siitä, että heidän ainoa poikansa, Reino, olisi suorittanut insinööritutkinnon polyteknillisessä opistossa.

Reino oli ollut kolmatta vuotta ylioppilaana, kun isä joutui vararikkoon. Isä oli aikoinaan vähästä alkanut, mutta erinomaisella liikemieskyvyllään, älyllään ja tarmollaan kohonnut varsin huomattavaan asemaan. Hänen tehdaslaitoksensa edistyi nopeasti ja yhtämittaa laajensi hän liikuntapiiriään maailmassa. Mutta sitten tuli kriisi ja lisäksi sarja kaikenlaisia onnettomuuksia. Viikkokausia vaappui kaikki hiuskarvan varassa ja herra Halisen tukka harmaantui huomattavasti. Sitten luhistui vuosikausien tarmokkaalla työllä pystytetty rakennus. Tämän jälkeen seurasi tuo tavallinen näytelmä: ystävät ja kylänmiehet käänsivät selkänsä, entiset luotonantajat ja sukulaiset kylmenivät vennonvieraiksi, ja paikkakunnan ennen huomatuin perhe sai hiipiä syrjäiseen ja tuiki vaatimattomaan asuntoon. Rahalähetykset Reinolle katkesivat kerrassaan ja vanhukset jäivät kokonaan Anna-neidin niskoille, joka pian sen jälkeen onnistui saamaan postinhoitajan toimen paikkakunnalla.

Ensi iskun jälkeen sairastui herra Halinen ankarasti ja hänelle jäi ainaiseksi vaikea sydänvika. Mutta uusia suunnitelmia alkoi liikkua hänen päässään. Itse hän ei tietysti voinut mihinkään ryhtyä, mutta olihan hänellä poika. Hän alkoi esittää suunnitelmiaan Reinolle, joka oli lahjakas ja vilkas nuorukainen. Reinon piti muuttaa polyteknilliseen opistoon ja suorittaa insinööritutkinto. Sen saatuaan hänen ei pitäisi olla vaikeata hankkia luottoa ja panna isän liike käyntiin uudella ja paremmalla onnella. Hänessä heräsi entinen vallotushimo, jolle hän tahtoi poikansa kautta hankkia tyydytystä. Hän avasi poikansa eteen laajoja näköaloja, kertoi tälle liikeperiaatteistaan ja toteutumatta jääneistä suunnitelmistaan sekä niistä menestymismahdollisuuksista, joista hän yksinään kokemustensa nojalla oli selvillä ja jotka hän nyt siirtäisi poikansa omaisuudeksi. Korkeamman teknillisen sivistyksen hankittuaan ei pojan pitäisi olla mikään mahdottomuus saattaa ensin kaikki ennalleen ja sitten toteuttaa se mikä isällä jäi vain unelmaksi.

Vilkkaana ja vastaanottavaisena, kuten aina, innostui Reino isän tuumiin ja siirtyi seuraavana syksynä polyteknikumiin. Ensi kurssin suoritti hän hyvin ja pääsi kesäksi praktiseeraamaan erääseen tehtaaseen. Isä oli tyytyväinen ja voitonvarma ja odotti lujalla luottamuksella sitä hetkeä, jolloin hänen entinen tehtaansa rupeaa pojan johdolla käymään. Silloin saavat selkänsä kääntäneet ystävät ja ne, jotka kielsivät apunsa silloin kun kaikki riippui hiuskarvasta, hämmästyksekseen nähdä, että vanha kanto onkin ruvennut vesomaan.

Mutta äiti ja Anna sisko tiesivät, että tämä isän viimeinen unelma oli ainiaaksi sammunut. Ensimäisinä ylioppilasvuosina oli Reino viettänyt iloista toverielämää ja polyteknikumin toisella kurssilla se oli uudelleen niellyt hänet pyörteisiinsä. Anna sisko siitä oli ensin erään Helsingissä olevan ystävättärensä välityksellä saanut vihiä ja kertonut äidille. Mutta isälle he olivat siitä vaienneet. Sitten viime talvena, jolloin ukon laskujen mukaan Reinon olisi pitänyt alkaa erotutkintoon valmistautua, oli tullut onneton viesti: Reino oli tehnyt muutamia väärennyksiä ja tuomittu vankeuteen.

Anna oli postikonttorissa ensiksi nähnyt uutisen sanomalehdessä ja pahimmasta typerryksestä toinnuttuaan päättänyt lujasti tehdä kaikkensa, ettei asia tulisi vanhusten tietoon. Hän raappi nimen sanomalehdestä epäselväksi ja koetti kotona miten kuten näytellä rauhallista mieltä. Mutta pian huomasi hän mahdottomaksi kauemmin molemmilta asiaa salata. Hän paljasti onnettoman tietonsa vähitellen äidille ja yhdessä päättivät he kaikin keinoin varjella isää tuolta tiedolta, sillä he olivat varmoja, että sen tiedoksi tuleminen olisi yhtä kuin sydänvikaisen isän kuolema. Heillä ei käynyt juuri ketään vieraita ja isä puolestaan ei käynyt missään ja jos silloin tällöin jouduttiinkin vieraiden ihmisten kanssa tekemisiin, oli äiti aina isän parissa ja saattoi ehkäistä keskustelun heidän poikaansa luiskahtamasta. Anna taas sensuroitsi postikonttorissa isälle tulevat harvat kirjeet ja sanomalehdet.

Reinolta tuli kohta sen jälkeen pitkä, itseään syyttävä, kyyneleinen, anteeksianova ja elämänparannusta lupaava kirje. Sitä ei annettu isälle, äiti ja tytär sen eräänä yön hetkenä kahden lukivat, itkien ja toisiaan syleillen kuin kaksi vilussa värjöttävää lasta. Mutta isä alkoi pian käydä rauhattomaksi, kun Reinosta ei kuulunut mitään. Ja niin täytyi isän petkuttamisessa mennä askelta pitemmälle. Eräänä päivänä pani Anna postikonttorissa, jäljitellen tarkoin veljensä käsialaa, kokoon kirjeen, missä Reino muka kertoi, että hänen tutkintonsa siirtyykin syksyyn, ja hyvä jos hän silloinkaan valmistuu, ja että kesäksi hän menee taas samalle tehtaalle joutamatta ollenkaan kotona käymään jne. Kirjeen varusti hän leimauksilla ja vanhoilla postimerkeillä sekä toi isälle. Ja samaa temppua oli sitten pakko uudistaa pitkin kesää.

Mikä tuska vihloikaan molempia naisia nähdessään isän tyytyväisyyden, kun hän sai noita valhekirjeitä! Jos kukaan, niin kyllä he itse käsittivät aseman vaaranalaisuuden ja luonnottomuuden ja tuskassaan monestikin katuivat, etteivät heti ilmaisseet isälle asian oikeata laitaa. Sillä eihän mitenkään voinut ajatella sen säilyvän salassa isän kuolemaan saakka. Toiselta puolen pitivät he aivan varmana, että totuuden kuuleminen tappaisi raihnaisen isän ja tietoisuus siitä esti heitä salaisuuttaan paljastamasta, jota paitsi se kävi yhä vaikeammaksi mitä vanhemmaksi asia ehti. Ja niin kalvoi heitä lakkaamaton tuska ja he tunsivat elävänsä kuin joka hetki räjähtämään valmiin ruutimiinan päällä.

Reino, joka oli koko kesän ollut vankilassa, ei tiennyt kotona vallitsevasta asemasta mitään. Mitä painavammaksi elämä kotona kävi, sitä enemmän juurtui Annaan katkeruus ennen ihailemaansa veljeä kohtaan ja niin häneltä oli jäänyt kirjottamatta riviäkään veljelleen.

— Merkillisen kauan se Reinon tutkinto viipyy, — lausui Halinen, hieno tyytymättömyyden väre äänessään, ja laski sanomalehden pöydälle sekä riisui silmälasit nenältään.

Rouva, joka tuska sydämessään oli tarkannut odottavaa ilmettä miehensä kasvoilla, ei voinut pidättyä kuuluvasti huokaamasta. Hän oli usein tuosta huokailemisestaan saanut kiivaita moitteita mieheltään, joita ne omituisesti kiusasivat, ja nytkin tämä loi tuikean katseen vaimoonsa, mutta ei ehtinyt mitään sanoa, kun etehisestä kuului askelia ja Anna astui sisään.

Puolisoiden kasvoilla kuvastui tyttären tullessa aivan vastakkaiset ilmeet: isän toivovaa odotusta ja äidin pelonsekaista jännitystä.

Anna pudisti päätään ja koetti välttää isän katsetta. Äitiin hän pikimmältään silmäsi ja tämä luki tyttärensä katseesta, että jokin uusi onneton käänne oli taas uhkaamassa.

— Mikä poikaa vaivaa, kun ei edes kirjotakaan? — murahti isä.

Kun illallinen oli melkein ääneti syöty, virkkoi isä makuuhuoneeseen mennessään iloisesti kuin olisi päässyt selville jostakin rasittavasta arvotuksesta:

— Kunhan poika veitikka ei vain olisikin päättänyt yllättää meidät. Suorittaa tutkinnon ja putoaa sitten kuin taivaasta eteemme. Hm, hm, jotain sellaista se tuo äänettömyys tietää.

Tyytyväisenä mennä köpitti hän makuuhuoneeseen ja vasta kun hän oli ehtinyt uneen, uskalsivat naiset käydä käsiksi tuohon kipeään perhevammaan.

— Sieltä on siis taas kuulunut jotain? — kuiskasi äiti jännityksestä kalpeana.

Anna purskahti itkuun.

— Hän kirjottaa tulevansa kotiin. Hän on vasta päässyt vankilasta ja ilmottaa joidenkin entisten toverien avulla saaneensa matkarahat Amerikaan.

— Amerikaan! — keskeytti äiti tuskaisesti.

— Niin, ja eikö se hänelle parasta olekin… Hän ihmettelee vain, ettei täältä ole hänen kirjeisiinsä sanaakaan vastattu. Ei sano voivansa lähteä tuntematonta tulevaisuuttaan kohti, saamatta rohkeutta meidän anteeksiannostamme.

Anna oli sillä välin ottanut taskustaan pieneksi taitetun kirjeen ja kehiteltyään sen auki rupesi, kyyneleet kuivattuaan, sitä lukemaan. Vaikka Anna olikin kertonut jo kirjeen sisällön, tahtoi äiti sen silti kuulla. Näillä öisillä kirjeenlukemisilla oli noille kahdelle naiselle samantapainen viehätys kuin salaisilla ja vaaranalaisilla hartauskokouksilla. Vaikka ne pusertivatkin yhä uusia kyynelvirtoja heidän silmistään, luettiin ne aina siitä huolimatta, jopa toisinaan kahteenkin kertaan. Nuo hetket olivat kuin suruinen muistojäännös niiltä ajoin, jolloin Reinolta saapuneet kirjeet valmistivat koko perheelle pienen juhlahetken.

— Voi hyvä Jumala! — huokasi äiti, kun Anna oli lukemisen päättänyt —, miten isän käy, sillä nyt sitä ei enää voi välttää?

Anna istui hetken ääneti ja sanoi sitten alakuloisesti:

— En minä ymmärrä muuta kuin että meidän täytyy valmistaa isää siihen. Olisin kirjottanut Reinolle ja ilmottanut miten täällä on asiat, mutta hän ei mainitse mitään osotetta, jotapaitsi hän voi olla jo matkalla.

Äiti huokasi ja sanaa vaihtamatta kumpikin ymmärsi, mihin tukalaan umpikujaan he olivat joutuneet salatessaan isältä totuuden. Valmistaa häntä siihen oli nyt kahta vaikeampaa kuin alussa. Mutta se täytyi sittenkin tehdä, ja uudelleen huoaten nousi äiti ja lähti makuuhuoneeseen, luvaten aamulla ryhtyä isän kanssa puheisiin.

* * * * *

Reino oli kirjeen lähetettyään lähtenyt heti seuraavassa junassa matkalle. Seuraava päivä sen jälkeen kun äiti ja Anna olivat hänen kirjeensä johdosta neuvotelleet, oli sunnuntai, ja silloin ani varhain aamulla saapui Reino kotiasemalle. Hän oli vartavasten jouduttaunut täksi päiväksi, sillä sunnuntaina nukkuivat ihmiset myöhempään ja hän saattoi kenellekään näyttäytymättä tulla omaistensa luo. Kun hän saapui kotiin, nukkuivat molemmat naiset vielä, ainoastaan isä, joka aamuyöt tavallisesti valvoi, oli jo ylhäällä ja käveli Reinon saapuessa pihalla. Nähdessään poikansa odottamatta edessään, pysähtyi hän iloisesti hämmästyneenä, siristi silmiään ja virkkoi näppiä lyöden:

— No tuotahan minä juuri illalla sanoin, — ja hän levitti sylinsä pojalleen.

Reino joutui hämilleen tästä isän iloisuudesta ja läheni häntä epäröiden. Mutta isä ei huomannut pojassaan ilmenevää arkuutta paremmin kuin hänen vaiteliaisuuttaankaan. Taputtaen hartioille työnsi hän häntä edellään sisälle ja puhui iloisesti:

— Juuri illalla makuulle mennessämme oli sinusta puhetta ja minä sanoin, että nähdäänpä vain, niin mies ilmestyy kuin taivaasta pudoten eteemme. He, he, oikeassapa olin, niinkuin ainakin. — No, käyhän sisään, äitisi ja Anna vielä nukkuvat, mutta antaa heidän saada suuret silmät, tarinoidaan me sillä aikaa…

* * * * *

Sisälle tultuaan katsoi Reino pitkistään isäänsä, hänen silmänsä kostuivat ja hän kysyi aralla äänellä:

— Te olette siis antanut minulle anteeksi, isä?

Isän tuuheat, harmaat kulmakarvat kohosivat ylös ja hänen katseensa jäykistyi tuijotukseksi.

— Anteeksi … mitä anteeksi? — änkytti hän ja vasta nyt huomasi hän poikansa arkuuden ja riutuneen kalpeuden.

Kipeä ilme silmissään tuijotti poika isäänsä.

— Ettekö sitte tiedäkään…?

— Mitä tiedä … etkö ole tutkintoa suorittanutkaan? — ja isän ääni värisi.

— Tutkintoa?… Kuinka, ettekö tiedä? … minähän olen ollut väärennyk…

Hänen äänensä kävi yhä ontommaksi ikäänkuin sanat eivät olisi päässeet kuivien huulten yli. Viimeinen sana sammui kesken ja hän tuijotti isää suoraa silmiin. Tuo hänen katseensa ikäänkuin syöpyi isän aivoihin ja palautti kuin äkillisen valaistuksen selventäminä tämän mieleen äidin ja tyttären huokaukset, salaiset silmäykset ja kyynelilmeet, joita he eivät aina olleet onnistuneet häneltä salaamaan. Vaikkei hän täydellisesti käsittänytkään asian oikeata laitaa, tunsi hän kuitenkin jonkun musertavan pettymyksen yllättäneen itsensä. Hän liikutti huuliaan, mutta mitään sanoja ei kuulunut, ainoastaan joitakin epämääräisiä ääniä, teki kädellään kuin torjuvan liikkeen, horjahti ja tarttuen tuolin selkään kaatui sen kanssa lattiaan.

Makuuhuoneesta kuului vihlova parkaus. Äiti oli herännyt isän ja pojan sisälle tullessa ja kauhusta jäykistyneenä seurannut heidän keskusteluaan, tuntien jotakin hirveää olevan kuin päälle romahtamassa. Hänellä ei ollut kuitenkaan voimaa liikkua sängystä ja vasta kun hän kuuli isän romahtaen kaatuvan lattiaan, karkasi hän ylös ja riensi paikalle. Myöskin Anna heräsi äidin huudosta ja syöksähti huoneeseen, käsittäen ensi silmäyksellä mitä täällä oli tapahtunut.

Reino seisoi entisellä paikallaan ja hänen silmissään oli ilme kuin ei hän olisi mitään nähnyt. Hän tajusi hämärästi, että äiti ja sisko olivat salanneet isältä hänen tilansa ja vasta nyt selveni hänelle täydelleen, minkä arvoisena häntä ja hänen menestystään haaksirikkoutunut isä oli pitänyt.

Nähdessään molemmat yöpukuiset naiset hajalla hiuksin isän jäykistyvän ruumiin ääressä polvillaan valittavan, laskeusi hänen päälleen hirveä paino ikäänkuin maa olisi tahtonut hänetkin vetää tuonne isän rinnalle. Konemaisesti painui hän istumaan lähimmälle tuolille, nojasi kyynärpäät polviin ja painoi päänsä käsiin.

— Se on minun syyni, kun en ajoissa siihen isää valmistanut, — vaikeroi äiti.

— Minähän sen salaamistuuman alkuun panin, — nyyhkytti Anna.

Hekö siis syyllisiä, nuo avuttomat naispoloiset! Kuin tulinen rauta vihloivat heidän sanansa pojan sydäntä. Sinä hetkenä tunsi hän olevansa äärettömän kaukana entisistä tovereistaan ja vallattomasta pääkaupungin elämästä, aivankuin toisella taivaankappaleella. Nopeina unelmasarjoina kulkivat hänen sielunsilmäinsä ohi remuiset juomingit, varieteet ja bordellit. Vankikopin yksinäisyydessä mietiskellessään hän oli luullut jo tulleensa niin alas kuin myötämäkeä liukujalle saattoi mahdollista olla. Mutta ei, tämä seikka riippui vielä siinä syiden ja seurausten ketjussa, joka siellä vankilassa oli alkanut hänelle selvitä. Nyt vasta hän täydelleen tunsi elämän raudankovat lait. Vai tunsiko nytkään, sillä olihan vielä ylämäki nousematta, sama josta hän oli niin kevytmielisesti alas laskenut.

Kykenisikö hän siihen?

Hän nousi ponnistaen seisomaan. Kun elämässä joskus joutuu läpäsemättömään pimeyteen, ettei tiedä mihin päin askeleensa ohjata, aukeneekin tuossa pimeydessä yhtäkkiä pieni eteenpäinmenon mahdollisuus, tai kun raskaan painon alla tuntee olevansa avuton ja yksinäinen, kohoaa sydämeen jostakin salaisista syvyyksistä elähyttävä voima, joka antaa uskon edelleen elämisen mahdollisuuteen, uuteen kohoamiseen ja uusiin voittoihin. Jotakin sellaista tunsi Reino tuona hetkenä.

Hän läheni hiljaa äitiään ja siskoaan.

Ikäänkuin tuntien tarvetta kietoutua uuden miehisen tukipylvään ympärille, kun entinen oli kaatunut, nousi äiti ylös ja kallistui itkien poikansa syliin.

Reino liikutti kauan huuliaan ja sai vihdoin väristen kuiskatuksi:

— Te siis voitte antaa minulle anteeksi, äiti?

— Annan, annan…

Nämä äidin esiin nyyhkimät sanat pikemmin lisäsivät kuin huojensivat
Reinon taakkaa.

— Äiti, uskotteko että minä vielä voin nousta?

— Uskon, uskon…

Reino irtausi hiljaa äidin syleilystä ja läheni sisartaan. Mutta Anna ei kohottanut katsettaan isästä eikä Reino uskaltanut virkkaa hänelle mitään. Sen sijaan kokosi hän viimeiset voimansa, kumartui ja nosti isän jäykistyvän ruumiin käsivarsilleen sekä kantoi vuoteelle makuukamariin.

— Hän ei ehtinyt saada täyttä selkoa minun tilastani, ei myöskään minulle anteeksi antaa. Mutta kai sen piti niin oleman! — lausui hän hiljaa ja synkästi.

Naisten luo palattuaan seisoi hän hetken aikaa alallaan ja kädet riipuksissa tuijotti eteensä. Sitten hän vavahti ja vilkaisten äitiin ja sisareen lausui hätäisesti:

— Minä en saa viipyä! Maa polttaa jalkaini alla ja minun täytyy päästä koettamaan, kykenenkö minä nousemaan vai täytyykö minun…

Äidin katse sai hänet keskeyttämään lauseensa ja hän läheni horjuen ovea.

— Mutta minne sinä, hyvä lapsi … — hätääntyi äiti ja tarttui häntä käsivarresta.

Reino loi pikimmältään silmänsä Annaan ja tämän katseesta luki hän selvän käskyn lähteä heti kiipeämään sitä pitkää vastamäkeä, jonka päällä hän vasta täydellisen sovituksen saavuttaisi. Hän irrotti hiljaa itsensä äidistä, yritti sanomaan jotakin, mutta sanat kuoleusivat kurkkuun ja ääneti pyörähti hän ovesta ulos.

Kun he, jotka jälleen olivat kahden suruaan kantamassa, lähenivät akkunaa ja äänettömien kyyneltensä läpi katsoivat tielle, jolla syystuuli lennätteli kellastuneita lehtiä, näkivät he Reinon kumarana ja taakseen katsomatta kulkevan tietä eteenpäin kuin raskasta taakkaa kantava vaeltaja, jonka matkan määrä on vielä suunnattomien etäisyyksien takana. Äiti huokasi raskaasti ja alkoi uudelleen nyyhkiä, mutta tytär kietoi kätensä hänen ympärilleen ja kumpikin he raskaan tuskansa keskellä tunsivat, että he nyt vihdoinkin olivat sivuuttaneet syvimmän kohdan siinä ristiaallokossa, jossa heidän perheonnensa oli haaksirikon kärsinyt.

LAKKI.

— No, lapset, olkaapas nyt… Huomenaamulla sitten saatte jokainen pullan. Huomennahan se vasta juhannus on, sitä ennen pitää vielä yksi yö nukkua… Antti, etkö sinä saa pidetyksi siitä käsiäsi erillään vai pitääkö äidin ottaa vitsa!

Miina nosteli juuri uunista pieniä nisupullia, joita karttui pöydälle hyvä joukko toistakymmentä kappaletta. Uteliaina ja mieloilevina kiehtoili hänen ympärillään kokonaista kaksitoista pienokaista, joiden keskellä äiti hääri leivoksineen kuin huolehtiva ja kaakerteleva kana. Kun lapsista oli kolme paria kaksosia, oli vanhin, Heino niminen poika, ehtinyt vasta kymmenen vuoden ikään. Mitä pöydältä ja kahdelta leveältä sängyltä jäi tilaa Rinteen torpan matalaan tupaan, sen täytti visusti tuo lapsiliuta, niin että isä Ulrikki sopi nipin napin sivuikkunan pieleen, mihin hän oli asettunut partaansa ajamaan,

Ulrikki oli kaksi viikkoa sitten palannut Amerikasta, jonne hän nuorimman lapsensa synnyttyä oli lähtenyt. Vaikka hän olikin viipynyt siellä vain parisen vuotta, oli hän ehtinyt sentään ansaita kaikki velkansa kuitiksi ja pienoisen summan säästöönkin. Hän oli tullut aivan odottamatta kotiin ja siitä johtunut tavaton ilo piti vielä nytkin, kahden viikon kuluttua, vallassaan Miinaa ja lapsia.

Tänään, juhannusaattona, piti hänen Miinan kanssa lähteä kyläretkelle jälkimäisen kotimökkiin, joka oli naapuripitäjän rajalla kaukana sydänmaalla. Kodinkaitsijaksi odottivat he erästä lähiseudulla asuvaa kehruumuoria. Ulrikki sovitti pienen, samealasisen peilin ikkunasta tulevan valon mukaan, pingotti oikean poskensa ja alkoi raaputtaa sillä vihottavaa karkeata parransänkeä. Lapset peuhasivat äidin ympärillä ja Heino kiipesi omia aikojaan sängyn päälaudan varaan ja otti naulasta sinisen, kiiltolippaisen pyhälakkinsa, jonka isä oli hänelle Amerikasta palatessaan tuonut. Hän oli saanut pitää sitä päässään vain isän tulopäivänä sekä viime sunnuntaisella kirkkoretkellä. Muulloin se oli saanut olla naulassa siellä lähellä katonrajaa. Tuoksuvat nisupullat ja lähellä oleva juhannusjuhla huumasivat vilkkaan Heino-pojan niin, että hän kiipesi omin lupinsa lakkia kurkottamaan, vaikka hänen olikin määrä saada se vasta huomenna päähänsä.

Tuo korea lakki oli kaikkien sisarusten ihailun esine ja uteliaina pysähtyivät he seuraamaan vanhimman veljensä yritystä. Silloin tarttui Anttiinkin, Heinoa nuorempaan, vallaton juhannustuuli, ja kun Heino laskeusi saaliineen alas, tempasi Antti häneltä lakin, asetti sen omaan päähänsä ja lähti livistämään ulos. Vihaisesti huudahtaen karkasi Heino hänen jälkeensä, mutta kaatoi samalla nurin nuorimman siskonsa, joka alkoi täyttä kurkkua parkua. Hämmästyneenä ja neuvotonna pysähtyi Heino ovelle, ja isä, joka juuri raapusteli korvalehden alla olevaa sänkeä, säpsähti ja sai poskeensa pienen haavan.

— Häts s-siinä! — äsähti hän ja alkoi suuttumistaan suuttua. Hän laski partaveitsen ikkunalle ja läheni uhkaavana Heinoa, joka hätäisesti pälyi ympärilleen.

— Peuhaatte siinä, ettei tässä saa partaansa … — murahti hän käheästi, pyöräytti Heinoa tukasta ja löi sitten korvalle, niin että pää kolahti ovenpieleen.

— Ja mitä sinä sillä lakilla! — tiuskasi hän Antille, joka oli nolona palannut ovelle ja peloissaan katsoi veljensä kuritusta.

Hän otti lakin Antilta, käänteli sitä hetken käsissään ja murisi:

— Tuommoiset miehet eivät lakkia tarvitse! Panen sen niin, ettei…

Hän vaikeni ja etsi paikkaa, mihin kätkisi lakin. Huomattuaan korkealla katonrajassa olevan nurkkakaapin, pisti hän sen sinne, lukitsi oven ja palasi parranajoa jatkamaan.

Kun Ulrikki ja Miina olivat pukeutumistoimessa, saapui Maija-muori, ja Miina rupesi antamaan hänelle ohjeita. Lopuksi lapsista puhuessaan sanoi hän:

— Kun noita mukuloita on niin paljon ja kaikki melkein saman kokoisia, niin ei kaikiste satu pitkään aikaan huomaamaan, jos niistä joku olisi poissakin. Siitä asti kun tuo Antti-poika Rikun Amerikassa ollessa eksyi metsään, on minulla ollut tapana joka ilta lukea ne, kun asetan niitä makuulle.

Hän kertoi sen hymyillen ja muorikin naurahti, että kylläpähän sen tuollaisen lauman saa hyvinkin lukea, jos mieli saada se koossa pysymään.

Kun Ulrikki ja Miina olivat jo ulkona taipaleelle lähdössä, kuului nurkan takaa Heinon ääni surkeana:

— Isä-ä, antakaa se lakki! Minä vain huomenna pitäisin sitä päässäni.

Ulrikki pysähtyi ja katsahti taaksensa, mutta sanoi sitten matkaansa jatkaen:

— Joutaapa olla siellä lukon takana, että opit ihmisiksi olemaan.

— Isä-ä, antakaa nyt! — kuului vielä Heinon itkuksi hiukeneva ääni, kun Ulrikki ja Miina katosivat jo puiden taakse.

Mutta kun Maija-muori hoputteli vanhempia lapsia hakemaan metsästä koivun ja pihlajan lehviä, joilla koristettaisiin tuvan seinät juhannukseksi, tempasi Heinon juhannustuuli uudelleen valtoihinsa ja hän unohti lakkihuolensa.

Ennen lehvien seinille ripustamista rupesi muori pesemään tuvan lattiaa ja siksi aikaa hääti hän lapset pihalle. Siellä telmiessään osuivat he navetan luona olevalle kaivolle ja silloin pälkähti Heinon päähän ruveta kaivon syvyyttä mittaamaan. Hän nousi kannelle, työnsi luukun syrjään ja painoi alas vesikiulun, joka oli kiinnitetty pitkän varren päähän. Kun kiulu kohtisuoraa alas painuessaan äkkiä täyttyi vedellä, tempautui se alaspäin aivankuin joku siellä veden alla olisi sitä nykäissyt. Heino uudisti useita kertoja saman tempun ja se oli hänestä kovin hauskaa ja jännittävää.

Anttikin tahtoi koettaa samaa, mutta hän oli varomattomampi ja päästi varren kädestään. Se painui kannen alle ja kallistui sitte nojalleen kaivonpuitetta vasten. Samalla tuli muori vettä hakemaan, ajoi lapset pois ja huomatessaan kuinka kiulun oli käynyt, pauhasi ja paapatti hän kovin, sillä nyt täytyi hänen lähteä talon kaivosta vettä hakemaan.

Kun tupa oli juhannusasussa: lattia pestynä, lehvät seinillä ja ikkunain pielissä, ja kun aurinko paistoi jo hyvin vinosti, niin että soikulaiseksi venynyt peräikkunan kuva ulottui halki lattian aina kynnykseen saakka, silloin alkoi muori hätistellä yölevolle huostaansa uskottua levotonta lapsilaumaa. Ovinurkassa oli laaja, seinään kiinni tehty sänky, jossa kaikki kaksitoista lasta nukkuivat yhdessä rivissä, jalat lattiaan päin.

— No, yöpuulle siinä joka sorkka … kyllä se on jo aikakin! — komenteli muori ja auttoi vaatteita nuorempien päältä.

Niin sai hän heidät vihdoin riviin asetetuksi ja levitti yhteisen peitteen heidän ylleen. Itse rupesi hän laittamaan tulelle juustokeittoa, jonka tuli kiehua koko yö ja olla aamulla valmis. Mutta tuon tuostakin vaati hänen huomiotaan puoleensa vuoteessa vallitseva vilkas elämä, kuiskutus, telmeily ja häädetyt naurunpurkaukset.

— So, siunatkaapas nyt koreasti ja nukkukaa hyvän sään aikana, taikka minä … — ja uhkaustaan julki lausumatta kävi muori oikomaan peitettä, joka siinä pienten jalkain vilskeessä liikehti ja poimuili kuin levoton vedenpinta.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin lapset rivin nuoremmasta päästä lukien alkoivat toinen toisensa jälkeen haukotella pitkään ja syvästi sekä tavotella punaposkiselle päälleen mieluisata nukkuma-asentoa hiestä lämminneellä tyynyllä. Viimeksi olivat valveella rivin viimeiset, Antti ja Heino. Nenään saakka vedetyn peitteen reunan alta seurasivat he nauravin silmin lihavan ja kankeajalkaisen kaitsijansa kömpelöitä liikkeitä ja vetäen peitettä silmilleen purskahtivat tuon tuostakin vallattomaan yhteisnauruun.

— Vai te siinä koko yöksi rupeatte kuhertelemaan! Kyllä minä teidät … — ja muori haki loukosta koivunoksan, riipi siitä lehdet pois ja pisti sen muurin rakoon antamaan suurempaa pontta hänen uhkauksilleen.

Mutta se oli pikku veljeksistä kovin jännittävää ja peitteen alta kuuluva hihitys todisti, etteivät he muorin uhkaavia varusteluja ottaneet kovinkaan vakavalta kannalta. Silloin rupesi muori jo sydäntymään.

— Sepä nyt … herätätte siinä vielä ne pienemmätkin! Malttakaahan, huomenna ette saa kumpikaan nisupullaa. Sen kiulunkin toimititte sinne kaivoon, vallattomat! Vielä näille sitten nisupullat, ehei, siitä ei tule mitään!

Muori oli epäilemättä osunut oikeaan kohtaan, sillä molemmat pojat vaikenivat heti ikäänkuin koettaen värähtämättömällä äänettömyydellä pelastaa edes heikonkaan mahdollisuuden nisupullien saantiin. Tuo jännittynyt hiljaisuus uuvutti Antin pian uneen, mutta Heino valvoi vielä ja mietti sitä surullista seikkaa, että hänen juhannusilonsa uhkasivat toinen toisensa jälkeen kaikki raueta tyhjiin. Surumielisesti silmäsi hän puisevaa ja mustunutta nurkkakaappia, joka tylysti kätki itseensä hänen ylpeytensä esineen. Ja tuo lieden luona kuukkaileva vieras muori uhkasi olla nisupullaa antamatta!

Seinille sovitetut lehvät levittivät tupaan tuoretta, kesäistä tuoksua. Aurinko oli jo laskemaisillaan, viimeinen haikeamielinen punerrus, peräikkunasta tullen, viivähti vielä oviseinällä, sängyn yläpuolella. Auki olevasta ovesta virtasi sisään illan raikas viileys ja takassa juustokeittopadan alla räiskyi tuli tasaisesti ja kodikkaasti.

Silmät suurina ja valppaina makasi Heino liikahtamatta paikallaan ja mietti. Lakkia hän ei nyt kerta kaikkiaan voinut huomiseksi saada, mutta eiköhän muorin sentään voisi lepyttää, ettei nisupullakin jäisi lukkojen taakse. Jos koettaisi sen kiulun onkia kaivosta ylös… Näyttihän se päivällä siltä, että varrenpäähän voisi ulottua kun hiukan kurkottaisi ja samalla varaisi toisella kädellä luukun reunaan.

Muori oli kumartunut karsinaloukkoon ja pesi siellä kuppeja. Heino siirsi peitteen syrjään ja nousi hiljaa ylös. Lyhyt paita vain kerran häilähti, kun hän laskeusi lattialle. Sirot pojanjalkansa eivät synnyttäneet mitään ääntä tukevilla lattialankuilla, kun hän liukui ääneti ja nopeasti ovesta ulos kuin unissakävijä.

Kun muori oli lopettanut kuppien pesun, nousi hän ja käsiään kuivaten katsahti lasten sänkyyn, josta huokui nukkuvien tasainen hengitys.

— No niin, kas niinhän ne kauniit lapset nukkuvat. Ja hätäkös on nukkuessa, — puheli hän itsekseen ja kävi peitettä oikomaan.

— Kaipa ne siinä nyt ovat kaikki koolla, missäpäs muualla. Mutta sietää sen vain tuollaisen lauman lukeakin, ja saatanpa sen tässä minäkin tehdä, eipähän ota jollei annakaan, — ja hän alkoi laskea lapsia, oikoen ja parannellen samalla nukkuvien asentoja.

— Yksi — kaksi — kolme — — — yksitoista. No? väärinkö minä luin, — ja hiukan hätääntyneenä alkoi hän uudelleen laskea, mutta sai tälläkin kertaa vain yksitoista.

— Hyvänen aika!… Mutta kas, missä minun silmäni ovatkaan, Heinohan siitä on poissa. Minnekäs, ulosko se poika siitä? — ja muori meni ovelle ja katsahti pihalle.

Kun siellä ei näkynyt ketään, meni hän itsekin ulos, silmäsi nurkkain taakse ja huusi: Heinoo! Mutta mitään ei kuulunut, kaiku vain läheisestä metsästä vastasi: — ii-noo!

— No jopa nyt jotakin! — voihkasi muori ahdistunein sydämin ja juoksi navettaa kohti, yhä huudellen Heinoa nimeltä. Niin tuli hän kaivolle ja raukeaksi säpsähtäen näki luukun olevan auki. Mutta hätäisesti koetti hän uskotella itselleen, että se oli häneltä päivällä unohtunut sulkematta. Nopeasti kiipesi hän kuitenkin nelinkontin kannelle ja kurkisti sisään. Sylen syvyydellä kannesta näkyi kosteiden puupuitteiden keskellä savenvärisen veden tyyni pinta. Keskellä sitä kuvastui luukun pyöreä kuvajainen ja siinä näki muori himmeänä oman päänsä.

Mutta vedenpinta värähti hiukan ja sen alta pisti näkyviin aivankuin pieni käsi. Se katosi samassa, mutta heti sen jälkeen vilahti siinä vieressä selvästi paljas jalka ja alaosa säärtä. Pian ne kuitenkin painuivat näkymättömiin, väreet tasottuivat ja savensekainen vesineliö tuijotti taas tyynenä kaivonaukkoa ja kesäöistä taivasta kohti.

— Oih, Herra Jeesus! — voihkasi muori pakahtuneesti ja laskeusi kannelta alas.

Mutta kykenemättä mitään ajattelemaan tai toimimaan jäi hän siihen kaivon viereen seisomaan, painoi molemmin käsin sydänalaansa ja supatti tolkuttomasti: Auta, Herra Jeesus! aivankuin hän olisi tahtonut väkisin pakottaa tuon taivaallisen auttajan avukseen rientämään. Mutta kaikki ympärillä oli hiljaista ja värähtämättöminä, omiin unelmiinsa vaipuneina seisoivat läheisyydessä juhlavaippoihinsa kääriytyneet koivut.

Taloon, taloon apua hakemaan! selkeni viimein muorille. Mutta hänen oli vaikea päästä liikkeelle, sillä ilmankin raskaat ja kankeat jalkansa olivat nyt kuin lyijypainojen kahlehtimat. Muutamia hätäisiä yrityksiä tehtyään nojautui hän viimein eteenpäin ja silloin oli jalkojen pakko siirtyä estämään yläruumista maahan vaipumasta.

Siten hän joka hetki vaarassa nenälleen kaatua laapusti raskaasti hengittäen eteenpäin. Hän luuli yhtä menoa huutavansa: apuun, apuun, poika kaivossa! mutta mitään ääntä ei silti kuulunut, huulet ainoastaan liikkuivat ja nytkivät…

* * * * *

Kylässä nukkui Miina juhannusyön huonosti ja näki levottomia unia.
Aamulla pukeutuessaan sanoi hän Ulrikille:

— Mitenkähän siellä kotona lie asiat, kun minä koko yön näin niin pahoja unia ja muutoin on niin raskas ollakseni.

— Niistä sinun unistas … ja mikähän tuolla nyt on hätänä! — sanoi Ulrikki puolittain äreästi, sillä häntä vaivasivat aina vaimonsa juttelut onnettomista unista.

— Mitä niistä unista on taikaa, kyllähän se nyt on nähty! — vahvisti hän hetken kuluttua, mutta ei tuntenut sentään itsekään mieltään aivan rauhalliseksi.

— Olin olevinani purolla riepuja viruttamassa, — jatkoi Miina kuin yksinään puhellen, — ja virta vei käsistäni järkiään kaikki rievut, aivankuin vihanväellä tempasi ne mukaansa, ja kun minä hameenhelmat kooten hyökkäsin niitä tavottamaan, vei virta minutkin, niin että minä rupesin huutamaan ja heräsin siihen, kun sinä pukkasit minua kylkeen. Saman tapaista unta minä näin silloinkin kun Antti poika metsään eksyi, eikä se nytkään ollut hyvän edellä.

— Ym-mym! — mumisi Ulrikki, — jotakinhan se unekainen kuvattelee, aikapa niitä sitten ruveta mielessään seulomaan.

Mutta Ulrikin ja sukulaisten tyynnyttelyistä huolimatta kävi Miina yhä rauhattomammaksi. Hänelle ei maistunut ruoka ja levotonna liikkui hän paikasta toiseen, pysähtyen aina välissä miettimään, mitä kotona olisi mahdollisesti saattanut tapahtua.

Vaikka heidän aikomuksensa oli ollut viipyä kylässä vähintäänkin ensimäiseen arkipäivään saakka, rupesi hän jo ennen puoltapäivää kivenkovaan vaatimaan Ulrikkia paluumatkalle. Ja äreänä siihen Ulrikki vihdoin suostuikin.

He eivät olleet vielä ehtineet puolitaipaleellekaan, kun heitä vastaan alkoi tulla juhannuskirkosta palailevia metsäkulmalaisia. Muuan tuttu mies pysähtyi heidän kohdalleen ja katsoi heihin omituisen kysyvästi, niin ainakin Miinasta näytti. He pysähtyivät myöskin ja Ulrikki kysyi:

— Kirkostako sitä…?

— Sieltähän minä … — ja kun hän yhä katseli heitä, kysyi Miina hätäisesti:

— Kuuluuko sinne kirkolle päin erinomaisempaa?

— Ette taida vielä tietääkään… Siellä teillähän se on onnettomuus käynyt…

Miinan laihat ja päivettyneet kasvot alkoivat väristä ja kaikki sielunvoimat näyttivät sinä hetkenä keskittyvän silmiin, jotka rävähtämättä tuijottivat puhujaan. Avuttomasti ja tuskin kuuluvasti lausui hän vain:

— No!

— Heino poika kuuluu siellä…

Mies viivytteli vastaustaan ja katseli neuvotonna maahan. Miina liikutti heikosti käsiään kuin nukkuva, joka torjuu painajaista luotaan.

— … kuuluu kaivoon pudonneen, — lopetti mies ja mulautti hätäisesti kumpaakin silmiin.

Kipeästi parkasten lyyhistyi Miina istualleen tien vierustalle, veti huivin silmilleen ja ruumistaan edestakaisin huojutellen toisteli hän kuin synnytystuskissa oleva nainen: voi, voi, voi!

Ulrikki ei puhunut mitään, mutta hän alkoi kautta ruumiin vapista ja hänen kurkussaan jutkahteli tyhjiä nielauksia. Uutisen kertoja katseli heitä neuvotonna, mutisi jotakin kotiin kiirehtämisestä ja lähti totisena jatkamaan matkaansa.

— Mutta pitäähän tästä kotiin päästä. Jaksatko sinä kävellä? — lausui
Ulrikki pitkän tovin kuluttua.

— Voi sentäänkin, — vaikeroitsi katkonaisella äänellä Miina, joka vihdoinkin oli päässyt itkun alkuun, — enkös minä sitä samaa jo pelännyt, ja siinä se nyt oli.

Vaivaloisesti nousi hän ylös, niisti nenänsä, kokosi helmansa ylös ja lähti Ulrikin perään, joka oli jo kääntynyt menemään. Puolipäivän korkeudesta paahtoi aurinko kuumasti ja hellittämättä ja hiekka poltti jalkoja, sillä kumpikin oli riisunut kengät pois ja kantoi niitä kädessään. Santa vain sirahteli paljasten jalkojen alla, kun he peräkkäin astelivat, viimeisenä Miina, joka yhä itki ja välistä ääneensä voihkasi. Kirkkomiehiä tuli yhä vastaan, mutta kukaan ei heitä enää pysähyttänyt, sillä kaikki näkivät uutisen olevan heillä jo tietona.

Ulrikin ajatukset liikkuivat raskaasti ja helteisesti. Tuo onnettomuus iski hänen eteensä kuin ukonvaaja selkeältä taivaalta. Kaikki siinä näytti hänestä pimeältä ja järjettömältä. Pahimmasta köyhyydestä päästyään oli hänestä alkanut näyttää jo hiukan valoisammalta: kohta joutuisi vanhin poika auttamaan häntä työssä ja sitten voisi ajatella jo omankin maan hankkimista. Silloin yhtäkkiä — poika kaivoon! Ja mieltä myllertävän onnettomuuden tunteen ohella valtasi hänet siinä kävellessään toisinaan hampaita kiristävä, epämääräinen viha.

Kun hän muisteli tarkemmin vilkassilmäistä ja rasavilliä vanhinta poikaansa, muistui mieleen eilinen kotoalähtökin ja silloin vääntyivät hänen kasvonsa kuin sisällisistä pistoksista. Mutta samalla tunsi hän kaiken suunnattoman tuskansa pohjalla jotakin tyytyväisyyden kaltaista, jommoista ihminen aina tuntee, luullessaan löytäneensä järjelliseltä näyttävän selityksen johonkin tuskalliseen ongelmaan. Vakuuttavalla voimalla iski hänen mieleensä, että tuo onnettomuus tapahtui juuri sen vuoksi, että hän oli niin kovakouraisesti Heinoa kurittanut. Vihlovan selvästi oli hän vieläkin kuulevinaan Heinon itkevän huudon: isää, antakaa se lakki!

— Kun sinäkin sitä eilen niin kovasti kuritit … ja sen lakinkin kätkit! — kuului Miina siellä jälessä alakuloisesti sanovan.

— Häh! — pääsi Ulrikilta töykeästi, mutta se johtui hämmästyksestä, että Miinakin oli pysähtynyt samaa asiaa harkitsemaan. Se ikäänkuin Ulrikissa vahvisti oman syyllisyyden tuntoa. Samalla häipyi hänen mielestään viha ja sijalle laskeutui pimeä ja mykkä murhe. Hän näytti ikäänkuin kutistuvan pienemmäksi tuon painon alla ja asteli eteenpäin raskaasti ja kumarana.

Vasta iltamyöhällä he saapuivat kotiin. Muori oli lapsijoukon kanssa siirtynyt taloon ja jättänyt torpantuvan Heinon haltuun, joka makasi siellä yksinään valkean lakanan alla. Taloon pysähtyivät Ulrikki ja Miinakin. Lapset olivat jo nukkumassa tuvanlattialla, mutta muori valvoi vielä. Voihkaillen ja itkun katkomalla äänellä alkoi hän yksityiskohtaisesti tehdä selkoa onnettomuudesta, pelastustoimista ja virvotusyrityksistä.

Ulrikki ja Miina istuivat kokoon vaipuneina penkillä. Unettavasti kaikui hämyisessä ja raskasilmaisessa tuvassa muorin ääni, johon sekaantui Miinan hiljainen itku. Kun edellinen oli lopettanut kertomuksensa, kuivannut vyöliinalla silmänsä ja nenänsä, syntyi pitempi äänettömyys, jolloin alkoi huomattavan selvästi kuulua kärpästen surina ja lasten hengitys.

Lopulta nousi Miina huoaten penkiltä, kumartui lasten vuoteen ääreen ja alkoi hiljaa laskea heitä kuin vanhasta tottumuksesta. Kun hän ehti yhteentoista, vihlasi hänen sydäntään kipeästi, ikäänkuin hän olisi vaakasuorassa olevia tikapuita kävellessään yhtäkkiä astunut tyhjään kohtaan ja pudonnut alas huimaavaan kuiluun. Hän tyrskähti huutavaan itkuun ja painausi lattiaa vasten, kädet otsan alla.

Ulrikki asetti takkinsa pään alle ja laskeusi penkille pitkälleen. Kun Miinan itku kuului valittavana, vetäysi hän käppyrään ja koetti kädellä suojata vapaata korvaansa. Mutta silloin kuuli hän tuon valittavan äänen kuin etäämpää tullen ja se erottui hänen korvissaan sanoiksi: isää, antakaa se lakki!

Lakki, lakki! Miksi se pitikin sinne kaappiin kätkeä! Ja Ulrikin väsyneissä aivoissa tuntui hetkisen siltä kuin kaikki tämä tuska olisikin johtunut siitä, että se kiiltolippainen lakki oli kaapissa lukon takana ja että kaikki kirpoaisi niin pian kuin se sieltä vapautettaisiin. Hetkisen hän heittelehti kyleltä toiselle, mutta kun Miinan itku ei lakannut kuulumasta, nousi hän ylös ja lähti hiljaa ulos.

Hän asteli kotimökille, meni tupaan ja pysähtyi ovensuuhun. Hän ei varsinaisesti katsahtanut ovisänkyyn, mutta näki kuitenkin siellä valkean lakanan, jonka alta erottuivat pienen ruumiin ääriviivat. Avaran sängyn kolkassa näytti tuo äänetön lepääjä niin pieneltä, yksinäiseltä ja avuttomalta. Ulrikin sydäntä kouristi ja varpaillaan astellen, kuin varoen nukkuvaa häiritsemästä, meni hän nurkkakaapin luo, avasi oven ja otti lakin esiin. Pitäen sitä kädessään pysähtyi hän keskilattialle.

— Mitäpäs se siellä lukon takana tekee, — sanoi hän hiljaa kuin antaen itselleen jonkunlaisen selityksen, pyhkäsi hihallaan kiiltävää lippaa ja laski sitten lakin sänkyyn ruumiin viereen.

— Panenpa hänen vaikka tuohon, — kuiskasi hän ja lähti ulos yhtä varovin askelin kuin oli tullutkin.

Pihalle tultuaan pääsi häneltä ensi kerran sinä päivänä vapauttava itku. Taloon palattuaan paneusi hän uudelleen penkille maata, mutta kohotti hetkisen perästä päätään ja sanoi Miinalle, joka yhä oli samassa asennossa lattialla:

— Pane sinäkin, Miina, jo levolle. Kylläpähän sinun jalkasi lepoa tarvitsevatkin.

KOVA KOVAA VASTAAN.

Lähinnä haudanparrasta oleva sukupolvi Nivalassa muistaa vielä hämärästi sen ajan, jolloin mainitulla paikkakunnalla "pantiin kova kovaa vastaan".

Nivalaiset — hämäläs-savolais-kainulainen villi sekarotu — olivat tulleet laajalti kuuluisiksi hurjuudestaan. Heidän avara saviperäinen lakeutensa olisi voinut olla pienoispohjalainen Niilinlaakso, sillä sitä kostuttivat vuosittain Kalajoen mahtavat tulvat, mutta kaikki sai heillä olla ennallaan ja rappeutua. Sillä vaimot keittivät viinaa ja miehet joivat, tappelivat ja tekivät partioretkiä. Kirkolliset juhlat muuttuivat suuriksi, kyläkuntain välisiksi tappeluiksi, joissa miesjoukot hyökkäsivät toisiaan vastaan seipäin ja puukoin, kietoen toisinaan vaimot ja vanhuksetkin samaan temmellykseen. Miesmurhat seurasivat toisiaan yhtä täsmällisesti kuin eri vuodenajat ja sellaiset pikku tapaukset kuin puukotukset, hammasten kurkkuperään lyömiset ja kylkiluiden katkomiset eivät antaneet mitään pitempiä puheenaiheita.

Puukkojokelaisiksi ja Nivalan metsärosvoiksi heitä kutsuttiin Oulua ja Kajaania myöten. Sillä vuosittain, ennen niitynaikaa, muodostivat isännät renkineen ja mökkiläiset poikineen partiojoukkoja, jotka kiertelivät rosvoilemassa ympäristöllä. He saattoivat piirittää yksinäisen metsätalon tai kylännurkan, pitää asukkaita koko kesäisen päivän kauhun vallassa ammuskelemalla pensaikosta seiniin ja räystäisiin sekä sitten yön tullen puhdistaa ruoka- ja vaateaitat. Ja mukanaan heillä oli näillä retkillä pitäjän irtolaisnaisia keitonkeittäjinä ja viinanjakajina.

Heidän sielunpaimenensa eli samassa tasossa laumansa kanssa. Kun hän ennen jumalanpalvelusta siunasi viikolla kuolleiden hautoja, oli hänen kummallakin sivullaan mies varomassa, ettei hän suistuisi alas hautaan, sillä siksi täyteen oli hän jo sunnuntaiaamusella ehtinyt itsensä naukkailla. Häistä ja kinkerikesteistä kotiin tuotaessa oli hänet sidottava kärrynistuimeen. Ja kun hän jonkun tutun isäntämiehen kanssa ryypiskeli pappilassa myöhään yöhön, saattoi hän innostua muinaissuomalaiseen vieraanvaraisuuteen tyrkyttämällä viinaveikkoaan yöksi vaimonsa viereen.

Sellainen oli seurakunnan tila, kun 1830-luvulla tuli papinapulaiseksi Nivalaan kuusikolmattavuotias Niilo Kustaa Malmberg. Pitkä, hoikka, tuimaliikkeinen ja sotilasryhtinen mies, joka valtavalla äänellään ja mehevällä kansankielellään "puhui täydestä sydämestä niinkuin omaisilleen". Kesken ylioppilaselämäänsä oli hän joutunut välisaarnaajaksi Pietarin suomalais-ruotsalaiseen seurakuntaan, tullut siellä kosketuksiin saksalaisen pietismin kanssa ja tehnyt elämässään täyden käänteen. Valtavilla saarnoillaan oli hän Pietarin lutherilaisessa seurakunnassa saanut aikaan sellaisen liikkeen ja kuohunnan, että se oli herättänyt epäluuloa vallanpitäjissä ja hänen oli täytynyt neljänkolmatta tunnin sisässä poistua Pietarista.

Nyt oli hän tullut Nivalaan ja alotti heti taistelun, valtuutenaan Jeremiaalle, Hilkiaan pojalle, kerran lausutut sanat: "Katso, minä panen sinun tänäpänä kansain ja valtakuntain päälle: repimään, särkemään, hukuttamaan ja kukistamaan, rakentamaan ja istuttamaan."

Alussa seisoi hän yksin seurakuntaa vastassa, mutta päivä päivältä rupesi hänen joukkonsa kasvamaan itse vihollisleiristä vallotetuilla liittolaisilla. Seurakunta jakaantui heränneisiin ja suruttomiin. Kaikkialla oli kuohuntaa ja taistelua, yksinpä saman perheen jäsenetkin saattoivat kuulua eri rintamiin, aivankuin tuo nuori pappi olisi itsestään julistanut nuo vanhat sanat: "Minä tulin ihmistä isäänsä vastaan riitaiseksi tekemään, ja tytärtä äitiänsä vastaan, ja miniätä anoppiansa vastaan."

Mutta tuo tulinen ja rohkea mies, joka järvenjäällä oli kerran luistinjalassa hypännyt heinähäkin yli ja joka sunnuntaisin saarnasi kirkossa sellaisella voimalla, että kuudennusmiehet saivat yhtämittaa kantaa pyörtyneitä ulos, osasi tarvittaessa olla myöskin "taitava kuin käärme".

Se näkyy seuraavastakin.

Harjulan perheestä oli ensimäisenä kääntynyt vanhin poika, joka oli ollut Malmbergin oppilaana rippikoulussa. Häntä vastaan asettui koko muu perhe. Ainoastaan viekkaudella saattoi hän toisinaan päästä hartausseuroihin. Eräänä päivänä ajoi Harjulan pihalle Malmberg, kiinnitti hevosensa tallinseinään ja tuli tupaan. Häntä kohdeltiin kylmästi ja ynseästi, ja vanhin poika liikkui kuin tulisilla hiilillä. Pastori pyysi häntä juottamaan hevostaan.

"Sille ei saisi antaa aivan jääkylmää vettä", — mutisi hän ja kiiruhti pojan jälestä ulos.

Hevosen juodessa oikoi hän valjaita, niin että tuvasta katsojista näytti kuin olisi hän niistä puhunut pojalle. Mutta itse asiassa käytti hän tuon lyhyen hetken lohduttaakseen, neuvoakseen ja rohkaistakseen oppilastaan, joka sankoa hevosen edessä pitäen kätki opettajansa sanat visusti mieleensä.

* * * * *

Harjulan nuorin poika, seitsenvuotias Kusti, ei muistanut tätä tapausta paremmin kuin sitäkään, kun koko Harjulan perhe, isä viimeiseksi, kääntyi ja liittyi heränneisiin. Eikä hän selvästi muistanut itse Malmbergiakaan, kun tämä oli ollut jo kaksi vuotta pois Nivalasta. Mutta nyt, kesällä 1840, oli Malmberg Lapualta saakka tullut tervehtimään keskipohjalaisia ystäviään ja hänen tiedettiin saarnaavan Nivalan kirkossa toisena sunnuntaina kolminaisuudenpäivästä.

Vanhempain ihmisten kertomuksista oli Kusti muodostanut oman mielikuvan Malmbergista ja nyt tahtoi hän päästä näkemään tuota ihmeellistä. Lauantai-iltana ilmotti hän äidille, että hänkin lähtee huomenna kirkkoon. Mutta äiti ei tuntunut oikein myöntyväiseltä, hän puhui jotakin hänen huonoista kengistään ja että jonkun pitäisi kotimieheksikin jäädä, kun kaikki aikuiset menevät kirkkoon. Mutta Kusti päätti itsekseen olla huomenna mukana kirkossa.

Aamulla heräsi hän kirkonkellojen hyminään.

Hän nukkui vanhemman veljensä kanssa pienessä tuohikattoisessa aitassa, mutta hänen herätessään oli veli jo jättänyt vuoteen. Katossa hiilui tuolla ja täällä punertavia täpliä, kun päivänsäteet koettivat kuluneimmista kohdista pyrkiä pimeään aittaan. Kuului pääskysten liverrystä, kun ne ruuanhakumatkallaan pysähtyivät levähtämään aitan päädyssä olevan tuuliviirin päälle. Ja pehmeänä hyminänä tunkeusi seinänrakosista kirkonkellojen ääni.

Kusti kavahti vuoteelta ja yritti ulos. Mutta ovi ei ottanutkaan auetakseen, se oli ulkopuolelta teljetty. Nyt aavisti hän pahinta ja alkoi neuvotonna haroa pitkää tukkaansa. Mutta kiirehtivinä virtasivat aitan pimentoon huomenkellojen säveleet ja Kusti näki elävästi, kuinka parasta aikaa kaikista kirkon ovista soluu ihmisiä sisälle ja jokaisen kasvoilla on totinen ja jännittynyt odotus.

Hän huutaa huikahutti pari kertaa ja rynkytti ovea. Mutta mitään ei kuulunut. Silloin alkoi hän täydessä vihan vimmassa potkia ja ryskyttää ovea. Vihdoin antoi telki perään ja hän pujahti kuin kärppä ovenraosta ulos. Paitasillaan juoksi hän tupaan, mutta siellä ei hän tavannut muuta elävää olentoa kuin kissan, joka velttona lojui päiväpaisteessa lattialla ja hänen sisälle hyökätessään avasi puolitiehen silmänsä. Kamareihin vievät ovet olivat lukitut ja avaimet kätketyt. Ja siellä, isän ja äidin kamarissa, riippuivat naulassa Kustin pyhähousut ja takki! Ettei hän ollutkin tullut niitä illalla kulettaneeksi makuusuojaansa!

Hän juoksi takaisin aittaan ja alkoi käännellä hurstisia arkihousujaan, jotka hän illalla oli viskannut sängynpäähän. Ainakaan kolmeen viikkoon ei niitä oltu pesty. Ne olivat tuolla ajalla seuranneet uskollisesti hänen mukanaan kaikilla linnunpesäretkillä niinhyvin korkeiden petäjien latvoihin kuin ahtaisiin riihenalustoihinkin. Siksi ne olivat pihkan ja muran tahraamat ja niin kankeiksi piintyneet, että ne melkein kykenivät yksinäänkin seisomaan. Mutta kirkonkellojen ääni oli jo vaiennut ja päättävästi veti Kusti housut jalkaansa ja kiinnitti ne toisen olkapään yli vinosti kulkevalla sarkaviilekkeellä. Kengät olivat aivan kuluina ja nekin siellä lukon takana. Täytyi siis lähteä ilman niitä, vaikka jalat olivatkin mustat ja monien varessaappaiden karheuttamat, niin ettei saunakaan ollut kyennyt niiden alkuperäistä muotoa palauttamaan.

Hän juoksi kaivolle ja virutti sangossa silmiään, kuivaten enimmän veden pellavapaitansa hihalla. Sitten sijotti hän päähänsä sarkanaapukan, jonka pääasiallisin tehtävä oli vannehtia hänen pitkä tukkansa paikalleen ja estää sitä silmille hulmuamasta. Ja nyt lähti hän suorimpia oiospolkuja noudattaen juosta kipasemaan kirkolle, jonne Harjulasta oli neljännespenikulman matka.

Kun hän hengästyneenä saapui kylälle, ei ihmisiä näkynyt missään. Kaikki olivat sulloutuneet kirkkoon, jonka avonaisista ovista tulvehti seurakunnan raskas veisuu. Kusti pysähtyi läntisille portaille, josta suruttomat tavallisesti kulkivat kirkkoon. Hän katsoi näet parhaaksi välttää eteläristiä, sillä siellä olivat isä ja vanhemmat veljet muiden heränneiden joukossa.

Portaille pysähtyessään vilkasi hän housujaan ja jalkateriään ja hänestä tuntui, että jos hän astuu kirkkoon, kääntyvät kaikki naurusuin häntä katsomaan. Varovasti kurkisti hän ovenpielestä sisälle. Kaikki penkit olivat kuin sullotut täyteen ja käytävillä istuivat polvet koukussa ne, jotka eivät olleet ehtineet penkeissä sijaa saada. Kaikki olivat selin oveen ja veisasivat saarnavirttä.

Kusti pujahti sisälle ja kyyrähti istumaan käytävän lattialle vähän matkaa kynnyksestä. Hänen edessään istui pari sarkatakkista ikämiestä ja heidän leveät selkänsä tarjosivat hänelle riittävän suojan.

Alas kyykähtäessään sovitti hän jalkansa ristiin allensa, niin että varessaappaat jäivät piiloon. Tuokion istui hän liikahtamatta, tuijottaen eteensä lattiaan ja napuloiden oikealla kädellään viilekkeenpäätä. Epäluuloisesti ja kyräten silmäsi hän sitten tukkansa suojasta sivuille, mutta kun kukaan ei näkynyt kiinnittäneen häneen vähintäkään huomiota, vapautui hän heti ja alkoi tehdä huomioita.

Vaikka ovet ja muutamat suurista akkunoista olivat auki, oli kirkossa tukehuttavan raskas ilma. Kaikki näyttivät olevan jännittyneen odotuksen vallassa ja nostaen katseensa virsikirjasta silmäsivät ehtimiseen ja levottomina sakariston ovea kohti. Pitkin käytäviä seisoi tuolla ja täällä penkinkorvaan nojaten tukevia, körttipukuisia miehiä. Kusti tunsi niistä useimmat ja tiesi, että ne olivat kirkonkuudennusmiehiä.

Toinen Kustin edessä istuvista miehistä katsahti sivulleen, kumartui sitten vieruskumppaninsa puoleen ja Kusti kuuli hänen kuiskaavan:

"Siinäpä ne näkyvät Sarjan Matti ja Toppilan Juusokin istuvan entisellä paikallaan. Saapa nähdä, kuinka niiden niskat tänä päivänä kestävät."

Toinenkin kääntyi vilkaisemaan lähellä olevaan penkkiin ja hänen silmiään seuraten osui Kustin katse miehiin, joiden nimiä hän oli kuullut aina Malmbergin saarnojen yhteydessä mainittavan. Ne olivat suuria tappelijoita, juomareita ja hevoshuijareita. Ja järkähtämättömästi suruttomia. Heidän päänsä eivät olleet ankarimmankaan herätyssaarnan aikana itkusta tärähdelleet. Eräänä Viimeisen Tuomion sunnuntaina, jolloin Temperin ylpeät sisaruksetkin olivat herätyksen saaneet, oli koko kirkkoväki hyrissyt itkussa ja kaikki päät painuneet yhtenä luokona alas. Mutta noiden kahden paatuneen päät oli silloinkin nähty pystyssä. Kuin uhalla olivat he aina tulleet kuulemaan Malmbergin saarnaa, kehuen että heidän kaulansa kyllä jaksavat kantaa omat päänsä.

Sarjan Matti, luiseva ja mustakulmainen mies, istui Kustin kohdalla lähellä penkinkorvaa ja hänen takaansa näkyi Toppilan Juuson karhea niskatukka. He näyttivät nauttivan siitä huomiosta, joka heihin kohdistui, ja pilkallinen hymy karehti Matin suupielissä, kun hän hiljalleen pyöritteli tupakkimälliä poskessaan. Katsellessaan häntä syrjäsilmällä, tunsi Kusti mielessään kammon sekaista kunnioitusta.

Saarnavirren viimeinen värssy oli jo puolivälissä. Silloin aukeni sakariston ovi selkosen selälleen ja Malmbergin ryhdikäs sotilasvartalo näkyi oviaukossa. Kautta kirkkoväen kulki värähdyksen tapainen liike. Jokaisen silmät olivat häneen suunnattuina ja toiset kohosivat puolittain paikaltaan nähdäkseen hänet paremmin. Nopeita, joustavia, liikkeitä tehden luovi hän saarnastuolia kohti kuorinlattialle sijottuneen naisjoukon halki. Ne olivat enimmäkseen vanhoja mummoja ja heidän kasvojensa rypyt alkoivat värähdellä, kun he kääntyivät häntä kohti ja seurasivat katseillaan, kuinka hän kiiruusti harppasi ylös saarnastuoliin, koskettaen jaloillaan vain joka toiseen porrasastimeen.

Siellä seisoi hän nyt ylhäällä kaikkien näkyvissä. Virren sävelet vaikenivat ja kun hän nosti päänsä rukouksesta, seisoen siinä suorana, kädet saarnastuolin reunalla ristissä, oli täpö täydessä kirkossa niin hiljaista, että ulkoa alkoi yhtäkkiä selvästi kuulua pääskysen liverrys. Kusti ei voinut irrottaa katsettaan hänen kalvakoista, teräväpiirteisistä kasvoistaan ja hänen sydäntään puserti omituinen tunne, että nyt, ihan siinä paikassa tapahtuu jotakin tavatonta ja yliluonnollista.

Kun Malmberg ääneti katsoi alas seurakuntaan, josta hän oli kaksi vuotta ollut erossa, näkyi hänen suupielissään ja poskipäissään hienoja mutta kiivaita hermoväreitä. Oli kuin hänen mielessään olisi pikimmältään vilahtanut, kuinka hän vuosia sitten oli tällä samalla sijalla seisonut raa'an ja uhmailevan seurakunnan edessä. Silloin oli hän alottanut saarnansa sanoilla: "Minä katson kansan päälle ja näen edessäni kivikovia sydämiä, ja tänään pitäisi minun ruveta näitä kiviä murtamaan ja näitä kylmiä kallioita särkemään. Mutta minulla ei ole siihen aseita, (kätensä ylös ojentaen:) lainaa Sinä, Herra, minulle apusi!"

Mutta nyt oli seurakunnan ulkoasu suuresti muuttunut. Jykevänä rintamana täyttivät kirkon eteläristin heränneet miehet. Entiset tappelijat, juomarit ja avionrikkojat istuivat siinä vakaana joukkona, puettuina samanlaisiin körttitakkeihin ja pitkä, sileäksi kammattu tukka keskeltä jakauksella. Ja vastapäisen pohjoisristin täyttivät heidän tummapukuiset vaimonsa ja tyttärensä. Eivätkä vastapäätä saarnastuolia, länsiristillä, istuvat suruttomatkaan näyttäneet uhmailevin ilmein esiintyvän, pikemminkin saattoi saarnaaja yhden ja toisen katseesta lukea kysymyksen: "Miksi et kauemmin viipynyt keskellämme, että mekin olisimme ehtineet kääntyä?"

Äänettömyyttä oli kestänyt vain jonkun silmänräpäyksen. Mutta siinä oli jotakin kaameaa ja äärimmilleen pingotettua. Ja yhtäkkiä kuului naisten joukosta pohjoisristiltä väkivaltainen, tukahtuva itkuntyrskäys, joka heiastui kaikkien kasvoilla säikähtyneenä värähdyksenä. Mutta samalla kuului saarnaajan ääni, ensin matalana ja ikäänkuin raukeana, mutta sana sanalta ylenevänä ja kirkastuvana, kun hän alkusanoiksi luki virrenvärssyn:

"Mä matkamies olen vaivainen, mont' vaarallist' vaellan retkee, kun käyn isänmaatani etsien ja odotan ehtoon hetkee. Tääll' en surutonta ma majaa saa, siks täytyy mun sinne kiiruhtaa, kuss' iäinen rauha mun kätkee."

Kun hän tämän jälkeen piti pienen paussin, ryhtyäkseen päivän saarnatekstiin, kuului äskeisen naisen itku enää häädettynä nyyhkytyksenä. Mutta kun saarnaaja ryhtyi jatkamaan ja sanat alkoivat yhä hehkuvampina hänen suustaan sinkoilla, kuului hänen sanojensa lomitse äkkiä uusi, yhtä väkivaltainen itkuntyrskäys, johon ikäänkuin kaikuna vastasi toinen, kipeästi vihlaiseva naisenääni. Ne jatkuivat sitten yhtä tasaisena, hysteerisenä uikutuksena, oih-voih-ääninä ja niiskutuksena. Niihin yhtyi yhä uusia samanlaisia ääniä. Itkunhyrske levisi pohjoisristillä kuin kulovalkea puulta puulle.

Kusti oli ikäänkuin paikalleen kangistunut. Hän ei voinut irrottaa silmiään saarnaajasta ja tuo pohjoisristiltä kuuluva itsepintainen juorotus vaikutti häneen omituisen herpauttavasti. Vaikka saarnaajan ääni kaikuikin ylinnä kirkossa, kuuli hän ainoastaan tuon hyrskeen, joka ikäänkuin laineina tulvehti muihin kirkon osiin. Hän kuunteli ainoastaan sitä ja kun hän hetkeksi sulki silmänsä, tuntui hänestä kuin jossain läheisyydessä olisi ujeltanut tuhansia hylyksi heitettyjä koiranpentuja.

Mutta saarnaaja ei näyttänyt sitä kuulevan eikä huomaavan. Hänessä oli ruvennut kaikki elämään. Sanojaan vahvisti ja väritti hän puhuvilla eleillä ja kädenliikkeillä ja Kustista näyttivät hänen kasvonsa saavan joka hetki uuden muodon. Ja hänen äänensä voima oli kasvamistaan kasvanut. Itkunhyrskeeseen yhtyneenä muistutti se jättiläiskosken kohinaa tai vihaisesti alassyöksyvää raekuuroa.

Mutta yhtäkkiä, kun hänen äänensä kaikui valtavimpana ja sanansa sinkoilivat tulisimpina, pysähtyi hän kuin kantoon töksähtäneenä ja alkoi vaieten sivellä nenäliinalla otsaansa. Nyt kuului pohjoisristiltä lainehtiva itkuntyrske entistä selvempänä ja ikäänkuin yhtäkkiä paisuneena. Saarnaajakin näytti sen nyt vasta huomaavan, sillä hän ikäänkuin havahtui ja hänen kasvoillaan vilahti tuskaantunut ilme. Käskevästi, melkein vihaisesti sanoi hän:

"Hiljaa Herran pyhän sanan edessä — Herran tähden hiljaa!"

Tyrske vaimentui paikalla ja sieltä ja täältä alkoi kuulua turistelevaa nenän niistämistä. Samalla ryhtyi saarnaaja taas jatkamaan, aluksi matalalla mutta sana sanalta paisuvalla äänellä ja yhä elostuvammin kääntein. Mutta yhtä rintaa saarnan kanssa rupesi taas itkunhyrskekin paisumaan, kunnes kuului kimeä ja vihlova hihkaus, joka samalla vaikeni kuin poikki leikattuna. Kusti näki kahden kuudennusmiehen raivautuvan täpötäyden käytävän halki pohjoisristille. Ne menivät korjaamaan ensimäistä pyörtynyttä.

Levoton liikehtiminen ja kohina kulki nyt kautta kirkon. Melkein kaikki naiset suruttomain ristilläkin olivat painaneet jo päänsä alas, hyrskähdellen itkun aallokossa. Miesten puolelta kuului raskaita kohauksia, ähkinää ja vaikeita puuskahduksia. Vilahteli nyrkkiin kouristuneita käsiä ja tuolla ja täällä painui karheatukkainen pää alas, niin että leveä otsa kolahti penkin kirjalautaan.

Kusti oli yhä omituisen kangistuneisuuden vallassa ja hänen ympäriltään tuntuivat hävinneen kaikki ajan ja paikallisuuden rajat. Hän tuijotti saarnaajaan, mutta siitä huolimatta näki hän, kuinka hänen edessään istuvan vanhan miehen hartiat äkkiä alkoivat tärähdellä. Sen pää vaipui yhä alemmas ja alemmas ja vetäen tavattoman syvään henkeään puuskahti se itkuun. Silloin tunsi Kustikin kulkevan väristyksen ruumiinsa läpi, hänen kurkussaan oli omituinen kaiherrus ja rinnassa tuntui kuin pistos. Ja kun hän katsoi tuon edessään istuvan vanhuksen köyristyneitä hartioita, jotka sarkatakin alla niin avuttomasti tärähtelivät, kaihersi ja kuristi hänen kurkkuaan yhä kovemmin, kunnes hän vapautui rajuun nyyhkytykseen. Silmät herahtivat kyyneliä täyteen ja silloin särkyivät ja himmenivät kaikki ääriviivat hänen edessään. Hän ei nähnyt enää mitään, kuuli vain aaltomaisen kohinan korvissaan ja tunsi itsensä turvalliseksi nyyhkyttäessään muiden mukana. Hän oli kuin vähäinen solu, joka tuhansien muiden samanlaisten solujen kanssa jossakin aaltoilevassa liemessä keinahteli sokeasti ylös ja alas, ylös ja alas…

Kusti havahtui siihen, että hänen ympärillään liikuttiin ja että hänen korviinsa tunkeusi hätäisesti astuvain pieksukenkäin sihahtelua. Hän kuivasi silmänsä paidanhihaan ja näki, kuinka kaksi kuudennusmiestä kantoi hänen ohitseen nuorta naista. Se oli aivan hervoton ja kuolon kalpea. Silmät olivat ummessa, mutta poskilla näkyi kyynelten jälkiä. Kukaan ei kääntänyt päätään heitä kohti ja kantajat katosivat taakkoineen kirkon oven taakse.

Kustia ei enää itkettänyt ja hän alkoi katsella varovasti ympärilleen. Kaikki päät niin miesten kuin naistenkin puolella olivat nyt painuneet alas — lukuun ottamatta kahta. Sarjan Matti ja Toppilan Juuso istuivat suorana ja nytkähteleväin hartiain yli näkyivät heidän päänsä yli kirkon. Mutta kukaan ei nyt pannut heihin huomiotaan. Ainoastaan Kusti kiintyi varkain katselemaan Sarjan Mattia. Sen suupielistä oli hävinnyt pilkallinen piirre ja kasvoilla kuvastui jonkunlainen hätääntynyt uhma. Tupakkimälli hänen poskessaan näytti ruvenneen elämään. Se tuntui omin valtoinsa hyppivän poskesta toiseen, niin että hänen leuoillaan oli täysi työ koettaessaan saada sitä alallaan pysymään. Välistä kumartui hän hiukan eteenpäin ja sylkäsi vihaisesti jalkainsa väliin penkin alle. Mutta heti sen tehtyään ojentui hän jälleen suoraksi niin että penkin selusta rytkähti.

Rauhassa ei hän kuitenkaan voinut istua ja alkoi yhä useammin ja vihaisemmin syleksiä penkin alle. Hätäisesti katsoa mulautti hän kerran syrjäsilmällä toveriaan, mutta kääntyi heti häneen puolittain selin. Hänen leukansa kävi yhä vimmatummin ja mustat kulmansa nousivat ylös, niin että silmät saivat julman ja kangistuneen ilmeen.

Yhtäkkiä puuskahti hän keuhkojensa täydeltä, niin että märkiä tupakin hitusia pirskahti edessä istuvain niskaan. Samassa hervahti hänen päänsä alas ikäänkuin hän olisi saanut niskaansa äkkinäisen survauksen. Hänen kurkustaan kuului pelottavaa korinaa ja yhtäkkiä pääsi häneltä haavottuneen petoeläimen mörinää muistuttava karjahdus, samalla kuin hän vasemman kätensä nyrkillä suonenvetoisesti ja tolkuttomasti pieksi kirjalautaa.

Kiiruusti lähenivät kuudennusmiehet. He olivat enää ainoat, jotka pysyivät tyyninä ja ikäänkuin tapausten ulkopuolella. Kuin ammattiinsa tottuneet haavurit liikkuivat he kaksittain ympäri ja korjasivat pahimmin rujoutuneet ulkopuolelle, varjoon kirkon seinustalle.

Toinen paikalle tulleista kuudennusmiehistä tarttui Sarjan Mattia käsipuolesta. Kuin lapsi seurasi hän vastustelematta ulos penkistä ja kummankin kuudennusmiehen välissä horjui hän ovea kohti, peittäen takinliepeellä silmiään ja puuskahdellen rajusti. Toppilan Juuso oli painautunut paikalleen melkein näkymättömiin. Mutta kun Sarjan Matti saattajineen oli hävinnyt oven taakse, tapahtui jotakin tavatonta. Keskellä kirkkoa, käytäväin risteyksessä, näyttäysi itse perkele koko pelottavassa hahmossaan. Vääntynein piirtein ja kiristynein hampain tuijotti se siihen kohtaan, jossa Sarjan Matin ja Toppilan Juuson päät aina olivat näkyneet. Sitten kääntyi se ja heristi nyrkkiään saarnaajaa kohti ja kuultiin kuinka sen hampaat natisivat. Mutta sitten alkoi se vääntelehtien kulkea pohjoista ovea kohti. Joka askeleella se koetti pysähtyä, asettaen jalkansa vastahakaan, mutta joku näkymätön voima työnsi sitä yhä lähemmäs ovea. Viimeksi nojasi se selkänsä seinään oven päälle ja koetti seisoa siinä päin saarnastuolia koko pelottavassa koossaan. Vaan kauan ei hän voinut sitäkään paikkaa pitää. Hänen jalkansa notkahtelivat ja koko ruumis vääntyi ja kiemurehti, kunnes hän yhteen mykkyrään painuen sulloutui ovesta ulos…

Kuinka kauan kaikkea oli kestänyt, siitä ei Kustilla ollut aavistustakaan. Hän havahtui vasta siihen, että saarnaaja oli kadonnut saarnastuolista ja lukkari käänsi numerotaulua sekä alotti virren pahasti särähtelevällä äänellä. — — —

Kuinka perkele ilmestyi käytäväin risteykseen ja sitten ajausi ulos kirkosta, sen oli oikeastaan nähnyt vain vanhin Temperin sisaruksista — hän, joka kolme vuotta sitten Viimeisen Tuomion sunnuntaina oli tullut herätykseen. Mutta kun hän jumalanpalveluksen jälkeen kirkkopihassa kertoi sen muille, levisi tieto siitä kaiken kirkkoväen keskuuteen ja silloin alkoi yhä useampi uskoa nähneensä juuri samaa. Ja kilpaa kuvasivat he näkemäänsä ja riistivät sanat toinen toisensa suusta, saadakseen liittää tapaukseen yhä uuden ja uuden lisäpiirteen.

Ja kun Kusti tuli kotiin, oli tapaus jo niin elävänä hänenkin mielessään, että hän alkoi syvällä vakaumuksella ja värisevin äänin kuvata sitä äidille, joka kokonaan unohti torua häntä luvattomasta kirkkoon tulosta. — — —

Silloinen sukupolvi on jo melkein tyyten vaipunut nurmen alle, mutta yhä säilyy Nivalassa elävänä legenda siitä Niilo Kustaa Malmbergin vierailusaarnasta, jonka kestäessä toistakymmentä "kuollutta" kannettiin kirkosta ja kaksi pitäjän paatuneinta miestä tulivat herätykseen ja jolloin perkele täydessä hahmossaan ajautui ulos kirkosta.

HÄTÄKELLO.

Lahden taakse painuva sunnuntai-illan aurinko paistoi jo hyvin viistosti pihaan, kun perhe lopetti hartaushetkensä. Isännän isä, seitsemänkymmenvuotias, upposokea vaari, jolla oli harmaat, siipimäiset kulmakarvat ja pitkä, vaalistunut tukka, oli ehtoovirren jälkeen pitänyt lyhyen puheen, tekstinään Josuan sanat: "Jollette tahdo palvella Herraa, niin valitkaat tänä päivänä ketä te palvelette; mutta minä ja minun huoneeni palvelemme Herraa."

Vaari oli nuoruudestaan saakka kuulunut heränneisiin, mutta poikansa vanhemmista lapsista hän oli huolissaan ja puhui heille usein varotuksen sanoja. Vaikka hän sokeana ei voinutkaan näiden askeleita seurata, oli hänellä sentään epämääräinen tunto siitä, että raja näiden ja maailman välillä oli jossakin määrin umpeen kasvanut.

Kun puheen jälkeen oli vielä virsi veisattu, painoi vaari hatun päähänsä ja kutsui Maria, poikansa nuorinta, kymmenvuotista tytärtä, jota hän nimitti "kiikarikseen". Mari, jonka ohimoille oli punottu pienet kiinteät palmikot ja jonka käytöksessä oli aikaihmisen vakavuutta, lähti äitinsä luota ja tarttui vaarin tyhjää haparoivaan käteen.

— No, talutapas nyt ukkoa ulos. Menemme pihalle vähäsen istumaan, — sanoi vaari ja tyynesti alkoi Mari astella hänen edellään.

Kun he olivat päässeet keskipihalle, istui vaari siinä olevalle laakealle kivelle. Mari kyykähti maahan hänen jalkojensa juureen ja alkoi silmin seurata pääskysiä, jotka vikkeliä kaarteita tehden ja iloisesti luritellen risteilivät pihan yllä.

Talon nuoret, kaksi täysikasvuista poikaa ja tytär, sekä piika ja renki olivat asettuneet tuvan portaille istumaan. He kuuntelivat hetken hanurin säveliä, jotka kuuluivat lahden takaa, ja alkoivat sitten keskenään hiljaa supatella.

Mutta vaarinkin korvaan tarttuivat samat sävelet, jotka illan raikkaudessa kaikuivat tyynen vedenpinnan yli selvästi ja tanssiin kiehtovasti.

— Mari, kuuletko sinä? — sanoi vaari ja veti tyttöstä lähemmäs itseään.

Kuulen kyllä. Siellähän on tanssit Ranta-Karjalassa, — vastasi Mari tasaisesti ja kääntämättä katsettaan pääskysistä.

— Haluttaisiko sinun, lapsi, päästä sinne?

— Niin tansseihinko? Ei.

— Eihän toki pikku Mari sinne… Suruttomat ne siellä maailman pääruhtinaalle kemuja pitävät ja sillä lailla kallista armonaikaansa turhuuden markkinoilla tuhlaavat. Mutta entäpä kun tulet isommaksi, niin jos unohtuisivat ukon opetukset ja mieli rupeaisi turhuuden perään palamaan?

— Ei rupea! — sanoi Mari melkein närkästyneesti ja kääntyi vaaria kohti.

Nuori väki portaalla oli tällä välin käynyt levottomaksi. Tanssin-sävelet lahden takaa kaikuivat kovin houkuttelevina, mutta vaari istui keskellä pihaa kuin salpana. He olivat päättäneet lähteä lahden taakse, mutta kukaan ei uskaltanut ensiksi liikkua portaalta, aivankuin olisivat pelänneet vaarin noiden pelottavain kulmakarvainsa alta sokeudestaan huolimatta jollakin salaperäisellä tavalla näkevän heidän pienimmätkin liikkeensä.

Vihdoin kun vaari taas alkoi puhella Marille, nousi talon pojista vanhempi ja kiersi laiskasti kävellen tallin taakse. Häntä seurasivat hetken kuluttua toinen poika ja renki ja lopulta hävisivät tytötkin portaalta.

Vaari oli vaiennut ja Mari seurasi taas pääskysten kujeita. Kun hetkisen kuluttua lahden takaa tulvahti kuuluville laulun renkutusta ja sekavaa hoilotusta, havahtui vaari ja nosti päätään.

— Missähän ne meidän nuoret mahtanevat olla? Näkyykö niitä täällä ulkosalla? — kysyi hän Marilta.

— Äsken ne istuivat tuolla portaalla, mutta nyt … mihin lienevät menneet.

Vaari nosti kulmansa ylös, niin että hänen elottomat, sokeat silmänsä tulivat näkyviin ja sanoi melkein hätäisesti:

— Käyhän tuvassa katsomassa.

Mari kävi juosten tuvassa ja ilmotti, ettei siellä ole nuoria. Silloin nousi vaari seisomaan, haparoi kepin oikeaan käteensä ja ojentaen vasemman kätensä Marille sanoi hän:

— Käyhän edellä, mennään rantaan.

Mari astui kiiruusti rantapellon piennarta alas ja kepillään autellen seurasi vaari perässä.

— Ovatko siinä molemmat veneet paikoillaan? — kysyi vaari, kun he olivat rantaan päässeet.

— Ei, kirkkovenettä siinä ei ole, — selitti Mari.

— Oih … ne ovat sen ottaneet ja menneet! — sanoi vaari raskaasti voihkaisten. — Kuulehan, lapsi, näetkö sinä siellä järvellä soutajia?

Mari varjosti kädellä silmiään ja sanoi:

— En… On, kas tuolta saaren takaa tulevat juuri näkyviin. Ovat kiertäneet sieltä kautta ja soutavat toiselle rannalle.

— Voi niitä onnettomia! — puhkesi vaari ja hänen kasvonsa alkoivat värähdellä.

Mari katsoi häntä kummeksien, siirtyi sitten lähemmäs ja tarttui hänen käteensä.

— Lähdetään, vaari, kotiin, — sanoi hän surumielin ja alkoi vetää häntä polulle päin.

— Niin, lähdetään, lapsi kulta, ja sitten … taluta ukko ruokakellon tykö. Meidän pitää soittaa … tulipalon vaaraa soittaa. Ja tulipalohan se onkin … synnin palo nuorten sydämissä.

Vapisevalla äänellä puhellen seurasi vaari pitkin ja horjahtelevin askelin Maria, joka puolijuoksua riensi hänen edellään.

Tallin päädyssä oli kahden patsaan välissä, pienen katoksen alla malminen ruokakello, jonka siima riippui pitkin päätyseinää alas. Mari johdatti vaarin kellon alle ja ojensi hänelle siiman pään.

— Mene nyt ja katso järvelle, — sanoi vaari Marille ja alkoi tempoa kelloa hätäisesti ja säännöttömästi.

— Nyt ne käänsivät takaisin! — tuli Mari hetkisen kuluttua ilmottamaan.

Käytyään uudestaan nurkan takana kurkistamassa järvelle päin, lisäsi hän:

— … Ja soutavat niin että vesi keulassa vaahtoaa.

Mutta vaari tempoi yhä siimasta, niin että patsaat liitoksissaan natisivat ja kello heilui ja mylvähteli kuin apua huutaen. Hanurin soitto ja laulun loilotus lakkasi heti hätäkellon äänen kajahtaessa ja koko seutu tuntui kuin säikähtyneenä herkistyvän kuuntelemaan. Ja säikähtyneeltä näytti vaari itsekin siinä kellonsiimaa tempoessaan, sillä hänen siipimäiset kulmakarvansa olivat kohonneet ylös ja elottomat silmänsä tuijottivat rävähtämättä ylös kelloa kohti.

OMAA SAARNAANSA KUULEMASSA.

Hän kuoli tässä joku aika sitten, mutta kukaan, joilta olen sattunut asiaa kysymään, ei ole tiennyt missä ja miten hän kuoli ja kuinka hänet hautaan toimitettiin. Sillä siinä tuuman pituisessa uutisessa, jolla sanomalehdet ilmottivat hänen kuolleeksi, ei ollut noita lisätietoja. Ikä niissä sentään, kaiketi lauseen täydennykseksi, oli mainittu ja siitä näki, että hän oli ihmeteltävän kauan jaksanut pitkittää kurjaa olemassa-oloaan.

Hän oli suurimman osan tuosta iästään ollut deekiksellä, kuten sitä sanotaan, ja tuo uutisen vaiteliaisuus oli kaiketi olevinaan sanomalehtien puolelta hienotunteisuutta vainajaa kohtaan. Tosin hänen elämästään olisi voinut yhtä ja toista kirjottaa, sillä hän pysyi aina ihanteen ja aatteen miehenä sanan parhaassa merkityksessä ja teki lisäksi työtä läpi pitkän alennus-kautensa. Niin että hän kyllä siltä kannalta katsoen meni hautaan paljonkin ansiokkaampana kuin moni paksunahkainen poroporvari, joka soitoin ja lipuin saatetaan viimeiseen kammioonsa ja josta kirjotetaan palstan mittaisia panegyriikkoja, ilman että kirjottajat paremmin kuin lukijatkaan tietävät, mitä hyvää hän elämässään oikeastaan teki.

Luullakseni hänet tunsi jokainen, joka joskuskaan viimeisten parinkymmenen vuoden sisällä oli toiminut jossakin maamme sanomalehdistä — puoluerajoista ollenkaan huolimatta. Ollessani ensi aikoja aputoimittajana eräässä pahanpäiväisessä maaseutulehdessä tulin minäkin hänet tuntemaan.

Kun olin ensi päivää toimitustyössä ja joutohetkenä selailin pöydällä olevia papereita, kiintyi huomioni muutamaan kirjeeseen, joka oli avattuna toimituspöydän nurkalla. Kirjeen lähettäjä ilmotti olevansa maaseudulla ja tekevänsä heinätyötä ruokapalkalla sekä pyysi lehdeltä palkkiota kirjotuksistaan, päästäkseen matkustamaan pois. Jonkun ajan kuluttua saapui häneltä lehteen uusi artikkeli sekä samalla uusi palkkionpyyntökirje. Artikkeli pantiin heti lehteen, mutta kirje jäi pöydännurkalle edellisen viereen. Ne saivat siinä olla nähtävästi jonkunlaisina päätoimittajan omantunnon-kolkuttajina, sillä aina toimituksessa istuessaan otti hän ne käteensä, laskien kuitenkin kohta entiselle paikalleen. Kerran hän sitten ikäänkuin anteeksi pyytäen mainitsi tuosta kirjottajasta, että "se poloinen on aivan deekiksellä" sekä kertoi hänestä yhtä ja toista muutakin.

Mutta Juholta — mainitsen häntä tässä vain etunimeltään — saapui uusia artikkeleita ja uusia palkkionpyyntikirjeitä. Eräässä hän muun muassa ilmotti, että hänen nyt oli täytynyt vaihettaa housunsakin huonompiin, kun ei ollut minkäänlaisia tuloja ylläpitimikseen. Rahoja hänelle ei kuitenkaan lähetetty, sillä lehtipahalla el totta tosiaan ollut mistä lähettää. Usein luulen Juhon jääneen palkkiotta tai monien muistutusten jälkeen saaneen tavallista pienemmän palkkion paljon huonommistakin syistä: siksi vain, että hän oli "deekiksellä" eikä siis viitsitty hänestä välittää — vaikka kirjotukset kyllä kelpasivat lehteen.

Kesä vaihtui syksyyn ja Juhon kirjeitä makasi jo pöydännurkalla vastaamattomina kokonainen kasa. Silloin ilmestyi hän itsekin eräänä päivänä odottamatta toimitushuoneeseemme, jossa minä päätoimittajan kanssa juuri tulisella kiiruulla "täytin" huomista numeroa. Niin monenkarvaisiin kävijöihin kuin maaseutulehden toimituksessakin saa tutustua, jouduimme molemmat kuitenkin kelpo ällistyksen valtaan, kun ovensuuhun ilmestyi pitkä ja suoraryhtinen mies, jonka ulkoasusta seuraavat seikat olivat silmäänpistävimmät: olkapäille ulottuva tukka; pesemättömät kasvot ja pitkä parransänki; nukkavieru talvipalttoo, jonka ratkeimista pumpuli-täyte pisti esiin; rajottuneet pieksusaappaat, joista varret nilkkaa myöten oli leikattu pois; pitkä, kuorimattomasta puusta leikattu kyhmysauva ja mustunut pärevasu, jossa punaisen rievun alta näkyi leivänkannikoita.

Siis täydellinen korven profeetta, Elia Karmelin vuoristosta!

Päätoimittaja tunsi hänet kuitenkin kohta ja nousi hämillään tervehtimään sekä esitti samalla minullekin. Ainoat rahat, mitä lehden kassassa sillä hetkellä lienee ollut, käytti päätoimittaja siten, että lähetti niillä heti ostamaan — neljännespullon konjakkia sekä tarjosi vieraalle ryypyn, minkä jälkeen hän sai ruveta auttamaan meitä numeron täyttämisessä. Kun hän oli saanut kolmannen ryypyn, jätti hän Petersburger Zeitungin, josta hän juuri suomensi joitakin päätoimittajan merkitsemiä sotauutisia, nousi seisomaan ja sangen juhlallisin elein ja lausein esitti minulle laajan toimituspöydän yli lähempää tuttavuutta; päätoimittajan kanssa hän oli jo ennestään sinut.

Seuraavana päivänä ilmestyi hän toimitukseen kerrassaan uudestasyntyneenä. Siistinpuoleinen herrasmiehen puku, kova kaulus rusettineen ja patiinit jalassa sekä tukka ja parta siistittyinä. Takinhihat ja housunlahkeet olivat tosin hänelle hieman lyhyet — sillä puku oli päätoimittajan vaatesäiliöstä —, mutta se ei merkinnyt mitään. Ylätaskussaan hänellä oli pieni litteä pullo riikapalsamia, jonka avulla hän piti vireillä pientä humalaa, kyetäkseen hyvin hermojaan hallitsemaan. Hän oli mitä loistavimmalla tuulella ja ryhtyi auttelemaan meitä toimitustyössä.

Kaupunkiin jäi hän sitten pitemmäksi aikaa, kantaen lehdeltämme kirjotuspalkkioitaan viidenkymmenen pennin ja markan suuruisissa erissä. Kun riikapalsamipullo oli tyhjänä, näytti hänen olevan suunnattoman vaikea ja silloin hän aina rukoilemalla rukoili edes viittäkymmentä penniä.

Kerran hän sellaisessa tuskassa löysi tiensä minun vinttikamariini ja pyysi minulta vähän rahaa. Kun olin tyhjentänyt hänelle kukkaroni tuiki vaatimattoman sisällön, lähti hän kohta pois, mutta palasi jonkun ajan kuluttua pikku hutikassa kiittämään minua. Filosofeerattuaan yhtä ja toista istui hän tuolille, painoi päänsä käsiin ja itki juopuneen itkua, jota aina oli niin tukala nähdä. Mutta sitten nosti hän yhtäkkiä päänsä ja kysyi:

— Ymmärrätkö sinä täydessä merkityksessään Jeesuksen sanoja: "Kun sinä annat almua, niin älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee."

Luulin jo Juhon aikovan syyttää minua jostakin, mutta hän alkoikin sen sijaan selittää, kuinka hänelle erinäisissä tilaisuuksissa valkenee aivankuin uutena milloin mikin Uuden Testamentin lause ja kuinka hänet silloin aina valtaa apea mieli siitä, ettei hänestä tullut pappia (hän oli yliopistossa lukenut teologiaa). Viime kesänä oli hänelle kirkastunut tuo Jeesuksen sana: "Kun sinä annat almua j.n.e." Siinä pitäjässä, josta hän lehdellemme oli lähetellyt karhuamakirjeitä, oli asunut hyvävaraisena virkamiehenä eräs hänen entisiä koulutovereitaan. Tämän luo oli hän muutamana lauantaina mennyt pyytämään apua. Siellä oli ollut pari muutakin herrasmiestä totia juomassa ja ylvästellen näille, kuinka hän on aina auttanut tätä entistä koulutoveriaan, oli virkamies korskasti ojentanut Juholle kaksimarkkasen. — Tällaisen miehen kuin minun, sanoi Juho, luulisi voivan ottaa kaksimarkkasen millä ehdoilla hyvänsä, ja kyllä kai se useimmiten niin onkin, mutta sillä kertaa minä loukkaannuin niin syvästi, että laskin rahan hänen eteensä pöydälle ja sanoen katuvani, että olin häneltä koskaan almuja ottanut, lähdin pois.

— Mutta sen kai teki maaseudun puhdas ilmapiiri, jossa olin jo kuukauden päivät elänyt, — lisäsi hän hetken kuluttua.

Koulutoverinsa luota poistuessaan oli Juholle sitten kirkastunut noiden Jeesuksen sanojen merkitys. Niiden johdosta oli hän joutunut tekemään omituisen kokemuksen, minkä hän kertoi minulle. Siinä ilmeni minusta niin paljon inhimillistä tragiikkaa — tai tragikomiikkaa, kuinka vain tahtoo, — että toistan sen tässä.

* * * * *

— Tietä kävellessäni kohtasin pitäjän nuoren ja intelligentin näköisen pastorin, joka pysähtyi minua puhuttelemaan, — kertoi Juho, otti muutaman tipan riikapalsamia ja jatkoi sitten omituiseen papilliseen sävyyn:

— Minä olin niin kiinni omissa ajatuksissani, että aloin hänelle puhua ja selittää tuota sanaa: "Kun sinä annat almua, niin älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea kätesi tekee." Hänen silmänsä kirkastuivat ja hän heristi kuuloaan, ja minun silmäni kirkastuivat vielä enemmän: vihdoinkin on edessäni pappi, joka on lähetetty saarnaajaksi kovasydämisten keskelle! Ja minä puhuin — en tiedä kuinka kauan ja mitä puhuin, sillä muistini ei ole tarkka — mutta hän kuunteli hievahtamatta ja vain hänen sieramensa värähtelivät. Mutta kun minä lopetin ja syntyi äänettömyys välillämme, niin silloin hän ikäänkuin unesta havahtui ja näki nyt vasta minun juopuneet kasvoni ja lian tahraamat ryysyni. Ja hän tuli levottomaksi ja pälyili ympärilleen. Sitten hän otti kukkaron taskustaan, levitti sen eteeni ja sanoi liikutettuna: tässä on kaikki, mitä minulla on mukanani, ja ujosti tarjosi hän minulle 25-pennisen. Minä otin sen huomaamatta vastaan ja kiiruusti kättäni puristaen poistui hän luotani, sillä, kuten hän sanoi, häntä odotti nuori rouvansa päivälliselle.

— Nukuttuani yöni tuntemattomassa heinäladossa heräsin minä kirkonkellojen hyminään, sillä oli ihana kesäkuinen sunnuntai-aamu. Ja minulle tuli väkevä himo päästä kirkkoon ja olla siellä niinkuin ennen lapsena olin. Mutta kun minä kävelin kirkonkylän raittia, huomasin kuinka vaikea minun oli olla, sillä kaikki jäseneni vapisivat, kun uni oli karkottanut eilisen humalani, ja kaiken kirkkorahvaan katseessa näin minä nyt syyttäjäni ja tuomarini. Ah, kun jaksaisin heidän välitseen hiipiä kirkon ovipenkkiin! huokasin minä. Silloin huomasin kohdallani tienvieressä apteekin ja se oli auki. Vaistomaisesti sukelsi käteni taskuun ja siellä oli se 25-penninen, ja toisessa tyhjä riikapalsamipullo. Menin oitis apteekkiin, asetin pöydälle rahani ja pullon sekä pyysin riikapalsamia. Ja ajattele, kuinka hieno ja ymmärtävä mies oli apteekkari! Vaikka hän näkikin minun kurjan asuni, niin täytti hän mitään puhumatta pulloni.

— Mutta olikohan hän niin hieno ja ymmärtävä? Eiköhän se sittekin ollut sinun hopeamurusi, joka auttoi pullosi täyteen? — keskeytin minä.

Juho katsoi minua kuin ymmärtämättä tai kuulematta mitä minä sanoin ja vasta hetken päästä lausui hän onnellisesti hymyillen (aivankuin se silloinen riikapalsamipullo olisi vieläkin hänen edessään väikkynyt):

— Mutta hyvä mies hän kuitenkin oli, kun täytti sen pulloni.

Ja hetken perästä jatkoi hän:

— Erään riihen takana vuodatin minä suuhuni pullon sisällyksen ja lähdin sitten jatkamaan matkaani kirkkoon. Eikä kukaan tien varrella ja kirkkopihassa olevista katsonut minua enää tuomiten. Kyyristyin ovipenkin nurkkaan seurakuntalaisten taakse, ja kun urut alkoivat soida ja kansa — vanhukset, keski-ikäiset, nuoret ja lapset — sunnuntaikasvoin vaelsivat sisään, kanttori käänsi numerotauluaan ja kaikki veisasivat: "Jo joutui armas aika ja suvi suloinen", niin silloin minä itkin likaisen nenäliinani märäksi, sillä oli kuin taas olisin ollut lapsi, jolla on kaikki edessään.

— Mutta sitten nousi pappi saarnastuoliin ja hän oli se eilinen nuori pastori. Ja kuinka minä hämmästyinkään, kun hän alkoi saarnata tekstistä: "Jos sinä annat almua, niin älköön — — —" Ja hän esitti sen tekstin uudessa valossa, siinä valossa kuin se eilen oli minulle kirkastunut. Niin, olipa kuin olisi hän saarnannut juuri minun sanoillani. Ja seurakuntalaiset kuuntelivat henkeään pidättäen, aivankuin olisivat nyt vasta ensi kerran nähneet ja kuulleet nuorta pastoriaan.

— Jumalanpalveluksen päätyttyä tunsin minä tarvetta puristaa pastorin kättä ja lausua hänelle jotakin sellaista, mitä virallisessa puheessa kutsutaan onnentoivotukseksi. Ja minä asetuin sakariston rappusten eteen odottamaan häntä. Kun hän tuli ulos, astuin minä, innoissani käteni ojentaen, häntä vastaan. Mutta hän säpsähti ja käänsi katseensa toisaalle. Ja minä poloinen luulin sitä ujouden puuskaksi ja lähenin häntä vielä enemmän. Silloin hän teki kärsimättömän eleen kädellään ja kulki nopeasti ohitseni. Nyt vasta näin minä ikäänkuin syrjästä itseni likaisine ryysyineni ja häpeissäni riensin minä kiiruusti väkijoukon keskitse pois ja lymysin ruisvainioon. Siellä istahdin pientareelle, takerruin tukkaani ja sanoin itselleni: sinä tyhmyri! Sinä käyttäydyt aina epäviisaasti. Menettelysi johdosta luulee hän nyt, että sinä tulit anomaan palkkaasi saarnasta! — Ja raskaana painoi minua luulo, että hän kenties mielessään selittikin käytökseni juuri niin. —

* * * * *

Kuuntelin usein mielelläni Juhon filosofeerausta ja kertomuksia hänen kirjavista kokemuksistaan. Sillä paljon tyhmemmin puhuvat monesti ne, jotka vaunuilla ajaen taivaltavat elämänsä läpi. Ja luulenpa, että tuo ryysy-filosoofi riikapalsamipulloineen valmisti kokemusten tulessa kirkastuneilla ideoillaan loistohetken monelle muullekin kuin tuolle nuorelle pastorille. Mutta muistelenpa hänen kerran riikapalsamihumalassaan höpisseen myöskin sanoja: "Autuaampi on antaa kuin ottaa".

LEIPÄ.

Hitaasti läheni koulusalin peräseinällä olevan kellon osotin kymmentä, jolloin alkoi tunnin kestävä aamiaisloma.

Toisen aamutunnin loppua odottivatkin oppilaat aina levottomimmin, sillä kymmentä käydessä alkoi nälkä olla jo kovin tuntuva, aamulla kotoa lähtiessä kun useimmat olivat ehtineet vain vähäisen ja hätäisesti einettä haukata. Ilmakin kävi salissa tunnin lopulla ummehtuneeksi ja tuntui kuin sen mukana olisi laskeutunut niin oppilasten kuin opettajankin yli raskas ja herpaiseva tympeys, mikä väkisinkin synnytti hajamielisyyttä ja tarkkaamattomuutta. Mutta kun kello sitten vihdoinkin alotti lyöntinsä, oli sillä kuin taikamainen vaikutus yleiseen painostavaisuuteen. Lyöntien seuratessa toisiaan täsmällisesti ja määrämittaisesti kohensivat kaikki ryhtiään ja lapsekkaat kasvot saivat elostuneen ilmeen. Kun viimeistä lyöntiä seurannut heikkenevä särinä oli sammunut, nousi opettaja katederista ja komensi: "Nouskaa!" Pulpettien kannet rämähtelivät, kun oppilaat kohahtivat ylös ja asettuivat pöytiensä viereen seisomaan. Mutta kun opettaja oli painanut kamarin oven jälkeensä kiinni, syntyi salissa vilkas liike. Rivit särkyivät ja hajosivat ja syntyi sekava äänten sorina ja iloinen temmellys kuin padon murtuessa keväisestä purosta. Kaikki etsivät eväsreppujaan, ryhtyen eri ryhmissä syömään. Eivät toki aivan kaikki. Liisan Petteri, näköjään yksitoistavuotias, laihakaulainen, isokorvainen ja arkakatseinen poika istui opettajan poistuttua jälleen paikalleen. Musteen tahrimalla sormellaan pulpetin kantta raaputtaen hän siinä kyyryssä selin katseli aterioivia tovereitaan, nielasten aina väliin kuin varkain tyhjän nielauksen.

Petteri oli yksinäisen, kylän kesken Nuusku-Liisaksi sanotun naisen poika ja oli koulussa ensimäistä syksyään. Äidillä, joka elätti itseään ja kylmiltään saatua poikaansa satunnaisilla töillä, oli katajistossa kylänlaiteella mökkipahanen. Petteri oli jo useina syksyinä ollut paimenpoikana kylän taloissa, mutta tänä syksynä hän oli ylennyt "Pötkälän maisterien" joukkoon, kuten kylän "vanhoilliset" kansakoulun oppilaita nimittivät.

Kun koulu oli kylässä ollut vasta muutamia vuosia ja siinä kävi vain varakkaampain lapsia, ei Nuusku-Liisan päähän olisi itsestään juolahtanut panna Petteriä kouluun. Mutta Tupalan lautamies, jonka maalla heidän mökkinsä oli, oli kerran syyskesällä sanonut hänelle, että panisit sinäkin tuon poikasi kansakouluun, eihän se jouten ollenkaan opi muuta kuin pahuutta ja saman ruuanhan se syö koulua käydessä kuin kotona vetelehtienkin. Ja Liisa oli harkinnut tämän lautamiehen neuvon järkeväksi ja niin sai Petteri alottaa kansakoulunkäynnin yhdessä lautamiehen poikain kanssa.

Tavallisesti oli Petterillä ollut koulueväänä pelkkä leivänpalanen, joskus siihen lisäksi silakkaa tai maitopullo. Tänään hänellä ei ollut mitään. Kun hän aamulla kotoa lähtiessään oli syönyt eineeksi illallisen vellinjäännöksen, oli äiti sanonut, ettei hänellä ole tänään antaa mitään evääksi ja kun Petterin suupielet olivat alkaneet avuttomasti poimuilla, oli hän kuin lohdutukseksi lisännyt, että koulusta palattuaan saa hän lämmintä leipää, äiti kun saa tänään vähä jauhoja leipoakseen. Kun Petteri sitten oli nyrpein mielin hankkiutunut lähtemään, oli äiti huutanut vielä perään, että pyydä enimpään nälkääsi vaikka Tupalan pojilta voileipää.

Hänellä oli tapana aina kouluun mennessä poiketa Tupalaan, josta sitten yhdessä lautamiehen poikain kanssa kuljettiin niityn ja mätiköisen haan läpi koululle. Tänä aamuna hän oli Tupalan ovipenkillä istuessaan ja lautamiehen poikia odottaessaan katsonut aikansa kuluksi, kuinka emäntä piakolla nosteli uunista leipiä ja siveli niiden päällimmäisen pinnan kermalla, jotta ne kävivät punaisenruskeiksi ja kovin houkuttelevan näköisiksi. Ja kun lisäksi sieltä uunista tulvahti niin tuore ja voimakas leiväntuoksu, heräsi hänellä uudestaan nälkä, jonka kylmä vellinjäännös oli kyennyt vain tilapäisesti kukistamaan. Ja niin hän tunsi nälkää jo kouluun tullessaan ja aamutuntien kuluessa se oli lisääntymistään lisääntynyt.

Hän istui yhä paikallaan ja raaputti kynnellään pulpetin kantta. Alta kulmainsa silmäsi hän välistä käytävän toisella puolella olevaa pulpettia kohti, jonka kannella Tupalan pojat ja Mattilan Oskari söivät eväitään. Viimemainittu oli samoinkuin Petteri itsekin ensi osastolla ja istui hänen takanaan. Sillä oli hyvin ulkonevat leukaosat ja pitkä takaraivo ja oli hän koulun pahankurisin oppilas, heikompain tovereinsa kauhu ja opettajan mieliharmi — poika, joka ei osannut muuta kuin tehdä kepposia ja päästellä niille hirnuvia nauruja.

Petteri tunsi, ettei hän Oskarin takia uskalla mennä Tupalan pojilta voileipää pyytämään. Sen sijaan päätti hän odottaa, että Oskari lopettaisi ennen syöntinsä ja menisi siitä pois. Mutta Oskarin ruokahalulla ei näyttänyt olevan mitään rajoja, ja kun Petteri yhä enenevällä näläntunteella näki, kuinka Tupalan pojat suun täydeltä haukkasivat siitä aamulla leivotusta leivästä tehtyä voileipää, nousi hän kuin vieraan voiman tempaisemana paikaltaan ja lähestyi heitä. Hetken ääneti seisottuaan ja silmin seurattuaan voileipää ahtavien toveriensa kädenliikkeitä, sanoi hän ujosti ja matalalla äänellä:

— Antakaapa vähä maistaa.

— Hä, hä, onko Nuusku-Pekallakin nälkä? — oli heti Oskarilla sanat valmiina.