Produced by Tapio Riikonen

KAHDEKSAN KUUKAUTTA SHPALERNAJASSA

Kirj.

Kyösti Wilkuna

Kustnnusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.

SISÄLLYS:

I. Viimeiset päivät Oulun lääninvankilassa sekä matka Pietariin
II. Tulo Shpalernajaan ja ensi vaikutelmat siellä
III. Ensi päivän vaikutelmia
IV. Tutkintatuomarin edessä
V. Viikot vierivät
VI. Nälkää, likaa, russakoita
VII. Vaihtelevia mielialoja
VIII. Robinson saa autiolle saarelleen odottamatta toverin
IX. Lepopäivä vankilassa
X. Uusia suomalaislöytöjä
XI. Vankilamietteitä
XII. Vallankumouksen esitunnelmia
XIII. Yhtä ja toista talven tullen
XIV. Uusia tuttavuuksia
XV. Mitä kaikkea pöytäkirjat sisältävät
XVI. Kahden puolen joulua
XVII. Suhde vartioihin
XVIII. Sydäntalven päiviä. Uusi naapurimme
XIX. Suurten tapausten aattona
XX. Vapauteen!

I

VIIMEISET PÄIVÄT OULUN LÄÄNINVANKILASSA SEKÄ MATKA PIETARIIN.

Leppoisa juhannuskesän leyhkä narisuttaa raollaan olevaa kopin akkunaa ja etäältä kantautuu kuuluviini joukko kesäisiä ääniä, viestejä vapaudesta ja sunnuntailevosta kukkivan luonnon keskellä…

Edessäni seisoo kuvernöörin vormuun puettu, korskearyhtinen, laiha ja hinterä mies. Sillä on kiusallisen kelmeä ihonväri kuin oopiuminpolttajalla, silmänalustat ovat vajonneet ja laajalti kuolleella verellä. Pienillä jääharmailla ja ilmeettömillä silmillään tuijottaa se minua ääneti, samalla kuin koko hänen olennostaan huokuu vastaani kylmä häijyys. Minä tuijotan tiukasti vastaan, myöskin ääneti, vaikka sisälläni kuohuu ja priiskahtelee. Sillä juuri-ikään on tuo univormuniekka antanut tiuskeat määräykset, että minut on puettava vanginpukuun, muutettava huonompaan koppiin sekä estettävä tapaamasta ketään, edes lähimpiä omaisiani.

Hän tuijottaa rävähtämättä ja yhtä rävähtämättä tuijotan minä vastaan. Äänettömyys käy painavaksi kuin lumous, minä tahtoisin tuolle edessäni seisovalle pikku satraapille sanoa jotakin murhaavaa, mutta en saa sanoja suustani, ainoastaan katseellani koetan sanoa hänelle: Sinä Bobrikovin ja Seynin kätyri, sinä hylkiö kansalaistesi joukossa, totisesti olet sinä liiaksi kääpiö kukistaaksesi minut pelkällä katseellasi!

Se on Axel Fabian af Enehjelm — mies, jota voisi pitää merkillisenä psykoloogisena ilmiönä, ellei hän samalla olisi niin läpeensä halpa-arvoisista aineksista kokoonpantu, että se kuolettaa kaiken mielenkiinnon hänen persoonaansa nähden — mies, joka on tehnyt itselleen luvallisiksi kaikenlaatuiset pimeät vehkeet, valheen, sydämettömyyden, sanalla sanoen mitkä konnuudet tahansa, kunhan ne vain palvelevat häntä rahan, virkaylennysten ja tähdistömerkkien pyydystämisessä. Henkeä pidättäen ja varpaisillaan seisoo hän venäläisen santarmiston edessä ja se silmitön, suorastaan edelle ehättävä kiihko, millä hän noudattaa herransa ja mestarinsa Seynin pienimpiäkin viittauksia, lähentelee hysteriaa. Kaikille valtaansa joutuneille on hän röyhkeä ja sydämetön, ylempiensä edessä nöyrä, liehakoiva ja matelias.

Minun on nyt suotu täysin määrin tulla tuntemaan noita edellisiä puolia hänen pimeässä luonteessaan. Edellisenä iltana oli itse Seyn tarkastamassa lääninvankilaa ja lähtiessään on hän arvatenkin kehottanut kuvernööriä pitämään huolta siitä, etteivät valtiolliset vangit pääse karkaamaan. Muutama päivä sitten on näet Vaasan lääninvankilasta päässyt livistämään toimittaja Sundqvist sekä eräs toinen valtiollinen vanki, kuten olen ehtinyt jo tietooni saada. Siksipä "hänen ylhäisyytensä" — kuten santarmit papereissaan tit. Enehjelmiä kutsuvat — onkin heti Seynin poistuttua liikkeellä huolehtimassa meidän valtiollisten vankien "turvallisuudesta".

Nähtävästikin on hän saapunut vankilaan täysi höyry päällä, sillä kun tirehtööri Juvelius, joka on saattanut hänet koppiini, asettuu lujasti ja miehekkäästi vastustamaan hänen laittomia ja pikkumaisia määräyksiään, syytää hän silmittömällä vimmalla sanoja suustaan ja elehtii kuin mielipuoli herra Juveliuksen edessä. Kun on kysymys minun muuttamisestani vanginpukuun, erotan hänen sanatulvastaan lauseen: "Hän får utstå följderna, eftersom han börjat arbeta i den riktningen". Edelleen viskoo hän minulle atribuutteja sellaisia kuin: "roisto", "maankavaltaja", y.m.

Ja sitten asettuu hän minun eteeni ja tuijottaa, kuin aikoisi minut siinä paikassa nielaista… — — —

Ulkona on paahtava kuumuus, niin että sen tuntee sisällä kopissakin, missä entisen huligaanivangin jäliltä on surkean ummehtunut ja raskas ilma. Heti Enehjelmin poistuttua siirrettiin minut tänne ylempään kerrokseen ja täällä minä nyt loikoilen kovalla vuoteella ja vegeteeraan.

Päälläni on karkea pellavapaita ja jaloissani hamppukankaiset, sinirantuiset housut, yhdellä viilekkeellä olan yli kiinnitetyt ja niin avarat, että minä huoleti sopisin liikkumaan yhdessäkin lahkeessa. Työni — historiallinen näytelmä, jonka edellisviikkoina hyvällä vauhdilla panin alkuun — on eilisen Enehjelm-kohtauksen johdosta kokonaan pysähtynyt. Koetan lukea "Bragelonnen varakreiviä", mutta yhä uudelleen painuu kirja rinnalle ja ajatukset takertuvat kuin liimaan. Minä loikoilen ja vegeteeraan… — — —

Oven takana alkaa yhtäkkiä paukkua ja lukko — jonka koko ja rakenne tuntuu olevan keskiajalta peräisin — rämisee ja kirskuu. Uh, kuinka ilkeältä se tuntuu! Eikä siihen edes totukaan. Yhä minä vavahdan sen kuullessani, vaikka olen ollut täällä jo puolitoista kuukautta. Mutta sen vaikuttaa kenties jännitys, että mille asialle sieltä nyt vartia saapuu: tuleeko hän kutsumaan noihin ilkeihin santarmikuulusteluihin vai onko jo saapunut tieto minun Venäjälle siirtämisestäni?

Naristen aukenee raskas rautapäällyksinen ovi. Aukossa vilahtaa hyväntahtoisen, jo ukkoijässä olevan vartiani tuttu haahmo. Mutta hän vetäytyy syrjään ja kynnykselle ilmestyy eilinen univormuniekka, jonka ulkomuoto kelmeine kasvoineen, pienine ilmeettömine silmineen ja kuolleelle verelle painuneine silmänalustoineen on ehtinyt jo lähtemättömästi mieleeni painua.

Kohoan hitaasti jaloilleni ja asetun vuoteen päähän seisomaan. Niin suuri merkitys kuin puvulla onkin ihmisen esiintymisvarmuuteen ei minulla ainakaan tällä kertaa ole siitä minkäänlaista tukea. Kopin ummehtunut ilma on pikku satraapin ilmestyttyä käynyt entistä raskaammaksi, mutta siitä huolimatta pyrkii minua hymyilyttämään, asettuessani ikäänkuin syrjästä itseäni tarkastelemaan: avojaloin ja ainoana verhonani suunnattoman laajat hurstihousut, jotka roikkuivat toisen olan yli kulkevan ainoan viilekkeen varassa, sekä karkea pellavapaita, jonka napin kuumuuden takia olen jättänyt auki, niin että rintani loistaa paljaana. Tunnen niin suuresti muistuttavani puissa kiipeilevää ja linnunpesiä etsivää maalaista poikanaskalia. Mutta jos täten olenkin vähemmän sopivassa asussa läänin pään edessä seistäkseni, niin syyhän on kokonaan hänen, joka vastoin kaikkien maiden tapoja ja asetuksia on minut, valtiollisen tutkintovangin, tähän asuun pakottanut, vain saadakseen näyttää mahtiaan ja noudattaa pikkutyrannillisia mielitekojaan.

Minkäänlainen tervehtivä ele ei hänen puoleltaan tietysti tule kysymykseen. Paremmin kuin eilenkään ei hän ole minua aluksi näkevinään, vaan huulet tiukasti mytistettyinä ja tärkeän näköisenä alkaa hän tarkastella koppia.

Seinästä siltä kohtaa, jossa seison, on joskus lohjennut kämmenen laajuinen pala rappausta. Se pistää selkäni suojasta hänen vaanivaan silmäänsä ja kuin nuoli syöksyy hän sitä tutkimaan. Tiesi mikä salakäytävän alku siinä on, jota tuo maankavaltaja nyt selällään koettaa peittää, Huomatessaan, ettei se sentään voi sellainen olla, vetäytyy hän hiukan nolostuneena takaisin ja iskee nyt sitä tuimemmin katseensa ruokapöydällä oleviin esineisiin.

— Mitä tässä on? — kysyy hän ja ottaa käteensä pienen pahvirasian, jonka kannessa seisoo: "B.B. Bergdahlin Kirjakauppa, Oulu."

Siinä on aikaisemmin ollut kynänteriä, mutta nyt säilytän minä siinä hienoja ruokasuoloja. Vastausta antaessani on hän jo avannut kannen ja kohottanut rasian nenänsä eteen ikäänkuin haistellakseen ja minä odotan jännityksellä, ryhtyykö hän myöskin maistelemaan sitä. Tultuaan jotenkuten vakuutetuksi, ettei se sentään ole mitään kemiallista ainetta seinien murtamiseksi tai vartiain surmaamiseksi, laskee hän rasian takaisin ja tempaa käsiinsä paperipussin, jossa on erään tuttavani lähettämiä leivoksia.

— Mitä tässä on? — kuuluu jälleen ja sitten: — Kuka ne on lähettänyt? — Millä tavoin? — Onko hän saanut teitä tavata?

Koettaa siis ilmeisesti urkkia, onko tirehtööri noudattanut hänen kieltoaan, että minä en saa enää ketään tavata.

Nyt tempaa hän auki kirjotuspöydän laatikon. Siellä on kaikenlaista pikku tavaraa: kirjotustarpeita, perheeni valokuva, pari teepakettia y.m. Hän hämmentelee kapineita sormin, vetää niistä yhden ja toisen esiin ja kysymykset: — mikä tämä on? — mitä tuossa? — seuraavat nopeasti toisiaan.

Sitten tulee pöydällä olevien kirjojen vuoro.

— Mikä kirja tuo on?

— Suomen historia, — vastaan minä mahdollisimman painokkaasti, mutta hän on liiaksi sterili sielu ja tällä haavaa liiaksi kiintynyt nuuskintaansa, huomatakseen mitä minä äänensävylläni tahdoin sanoa, että nimittäin kerran Suomen historia on hänestä ja hänen kaltaisistaan isänmaansa unhottaneista lausuva tuomionsa.

Lopuksi ottaa hän käteensä viimeksi ilmestyneen vihkon "Suomalaisia sankareita". Huulet supussa sitä hetkisen silmäiltyään viskaa hän sen ylenkatseellisesti pöydälle ja lausahtaa:

— Eikö olisi ollut parempi, että olisitte pysynyt työssänne ettekä ruvennut hulluttelemaan?

Kielelläni pyörivät houkuttelevina sanat:

— Eikö ihmisellä sitten ole muita velvollisuuksia kuin huolehtia vatsastaan ja karrieeristaan? — mutta joku tarpeeton varovaisuuden puuska estää minut niitä lausumasta. Sen sijaan huomautan vain siivosti, että kuinka kuvernööri voi sillä tavoin sanoa, kun minua ei kerran ole mihinkään syylliseksi todistettu, vielä vähemmän tuomittu.

Vastauksestani on vain seurauksena, että hän lennättää minulle joukon turhanpäiväisiä ja tunkeilevia kysymyksiä, virkkaen lopuksi käsiään leväyttäen:

— Tjah, se on sotilasviranomaisten asia.

Heitettyään vielä koppiini yleissilmäyksen ja määrättyään poistettavaksi kelloni, jonka hän on huomannut pöydällä, poistuu hän vihdoinkin ja kolisten putoavat salvat oven takana paikoilleen. Minä istahdan vuoteelleni ja rinnassani kuohuilee kiihkeä viha. Alan katua, etten sittekin kaiken uhalla sanonut hänelle jotakin murhaavaa. Ellei oikeutetulle vihalleen sen herätessä anna ilmaa, jää se tavallisesti pitkäksi aikaa mielen pohjalle kaivelemaan. Niinpä niinä kahdeksana pitkänä kuukautena, jotka joudun Shpalernajassa viettämään, herää minussa säännöllisesti joka päivä kiihkeä vihan puuska titulus af Enehjelmiä vastaan, samalla kuin näen ilmielävinä edessäni hänen kelmeät kasvonsa häijysti tuijottavine silmineen. — — —

Vihdoinkin!

— No mitä niillä nyt oli sanottavana? — kysyvät vartiat, kun minä palaan kansliasta santarmiratsumestarin puheilta.

— Ilmottivat vain, että tässä tulee huomenna matka Pietariin.

— Soo, vai sillä lailla! — ja he katsovat minuun jonkunlaisella neuvottomalla osanotolla.

Mutta itse tunnen minä tyytyväisyyttä siitä että pääsen lähtemään. Vapaudunhan edes tästä kiusallisesta ja alentavasta vanginpuvusta, saan jälleen päälleni omat vaatteet, saan polttaa tupakkaa ja sitten matkustaa halki kesäisen Suomen. Onhan liikkeellepääsy jo sinänsä tervetullut vaihtelu, oltuani viikkomääriä suljettuna kuumaan ja ummehtuneeseen koppiin. Sitäpaitsi olen vakuutettu, ettei oloni Venäjällä muutu ainakaan huonommaksi kuin mitä se täällä on ollut sen jälkeen kuin titulus Enehjelm ryhtyi ylimmäksi vanginvartiaksi.

Pian on minulla pöydännurkalla valmiina kokonainen pinkka kirjeitä, joissa ystävilleni ilmotan edessäni olevasta matkasta. Sitten levoton, vilkasuninen yö ja käsissä on lähtöpäivä. Siinä kymmenen tienoilla tulee vartia ja kutsuu minua alas, kehottaen ottamaan matkaani kaikki kapineeni.

On keskiviikkopäivä ja vankilassa kova kiire ja touhina. Tänään kulkee postijunan mukana vankivaunu pohjoisesta etelään, ja vankilassa on otettava vastaan sen tuomia uusia asukkaita sekä passitettava sen mukaan toisia, etelään käsin meneviä vankeja. Nykyään pidätetään näet rajalla joka ainoa Ruotsista tulija, olkoon hänellä sitten kuinka selvät paperit tahansa, ja ensi aluksi tuodaan ne tänne Oulun lääninvankilaan, josta he kuvernöörin kuulustelun jälkeen siirretään kukin kotitienoilleen sikäläisten viranomaisten enempää käsittelyä varten.

Kun raskasta kapsäkkiäni raahaten vartian saattamana tulen avaraan esikäytävään, istuu ja seisoskelee siellä joukko tuollaisia rajan takaa tulleita, joiden on nyt määrä matkata eteläänpäin samassa junassa kuin minäkin. Niiden joukossa näen iäkkään ja rikkaan Pietarin juutalaisen, joka on jo viikon päivät ollut täällä vankilassa ja joka sairastaa jotakin vaikeata sydänvikaa, sekä erään rintamalla olevan venäläisen everstin rouvan, joka on palannut Ruotsista vanhempiaan tervehtimästä ja jonka olen kuullut erikoisesti katkeroituneen siitä kohtelusta, jota läänin — häpeä sanoa suomalainen — kuvernööri on ruvennut sovelluttamaan valtiollisiin vankeihin. Edelleen huomaan käytävän suulla puolikymmentä santarmialiupseeria, joiden arvaan tulevan omaksi saattueekseni ja joista yhden pöyhkeä ryhti ja miltei pikimustaksi päivettynyt naamataulu suurine nenineen herättää minussa vähemmän mieluisia tunteita.

— Kylläpä näyttivät koko murjaaneilta! — tulkitsin minä vankilan varushuoneessa tämän tunteeni vartialle, joka kaikin tavoin ja mitä myötätuntoisimmin ottaa osaa kohtalooni.

Vaihtaessani kiiruusti omia vaatteita päälleni, saapuu varushuoneeseen tirehtööri Juvelius.

— Käsiraudoissa ne aikovat teitä kuljettaa, — virkkaa hän ilman hempeitä valmisteluja. — Tänne on tullut kuvernöörin määräys, että vankilasta on lainattava santarmeille käsiraudat.

Kylmät väreet kulkivat pitkin ruumistani ja ehdottomasti kohoaa mieleeni eräs kuva vuosien takaa. Noustessani kerran Oulunkylän asemalla paikallisjunaan jouduin kolmannen luokan tupakkavaunussa istumaan vastapäätä muuatta nuorukaista, joka oli käsiraudoissa ja jota vanginvartia kuletti Helsinkiin. Nuorukainen ei tiennyt mihin katsoa ja kaikkien vaunussa olijain kasvoilla kuvastui piinallinen tunne. Olen sen jälkeen useamminkin nähnyt kahlehdittuja ihmisiä ja aina on se herättänyt minussa piinallisia tunteita. Siinä on ehdottomasti jotakin ihmisyyttä syvästi alentavaa.

Ja nytkö täytyy minun itsenikin sitä kokea?

— Pankaa nyt kaikki venäjänkielen taitonne liikkeelle ja koettakaa puhua niille, etteivät panisi teitä käsirautoihin, — neuvoo tirehtööri ja kiiruhtaa toisaalle, sillä tällaisena "rahtauspäivänä" on hänelläkin kova kiire.

Olen nyt jälleen omissa pukimissani ja ainakin sitä myöten on kaikki hyvin. Mutta ne käsiraudat — ne pimentävät kokonaan lähimmät perspektiivit.

Minut kutsutaan kansliaan, jossa ratsumestari Tsherkashenof odottaa kädessään joku plakaatti. Hänen tulkkinsa ei ole saapuvilla ja yksi minua saattamaan määrätyistä aliupseereista saa ryhtyä plakaattia tulkitsemaan. Kankeasti se käy, mutta tuleehan siitä jotakin tolkkua. Enkä minä sitäpaitsi kykene paljon kuulemaankaan, sillä käsirauta-uutinen on minut siinä määrin saanut pois tasapainosta. Sen minä kaikesta luetusta vain tajuan, että minut Pietarissa tullaan asettamaan syytteeseen niiden ja niiden Venäjän rikoslain pykäläin nojalla "kuulumisesta rikolliseen järjestöön, jonka tarkotuksena on Venäjän kanssa sodassa olevan Saksan valtakunnan aseellisen voiman avulla irrottaa Suomi Venäjän keisarikunnasta". Plakaatin on allekirjoittanut "erittäin tärkeitten asiain tutkintotuomari Mashkevitsh." Kun minäkin olen plakaatin alareunaan piirtänyt nimeni merkiksi, että se on minulle luettu ja tulkittu, on asia sitä myöten valmis.

Saatuani vahtimestarilta kelloni ja rahani sekä heitettyäni hyvästit tirehtöörille ja saapuvilla oleville vartioille, asettuvat käytävän ulko-ovella santarmialiupseerit ympärilleni, yksi joka puolelle ja itse ratsumestari etunenään. Rämähtäen paljastuvat sapelit, kukin aliupseeri asettaa sen pystyyn olkapäätään vasten ja niin lähdemme liikkeelle, tirehtööri Juveliuksen jäädessä porrasten yläpäähän kulmat rypyssä katsomaan jälkeemme.

Tänä hetkenä, astellessani tökötin hajun ja paljastettujen sapelien keskellä pölyistä tietä heinäkuun auringon räikeässä paahteessa, tunnen entistä selvemmin sen syvän alennustilan, mihin kansamme on joutunut. Vastoin hallitsijasanalla vahvistettuja perustuslakeja raahataan kansalaisistamme täten yksi toisensa jälkeen Venäjälle, kohti tuntemattomia kohtaloita, samalla kuin kansamme ja eduskuntamme täytyy näitä väkivallan tekoja voimatonna päältä katsoa. Nehän ovat kuin käsistä ja jaloista sidotut, vieläpä suukapuloilla ääntämästäkin estetyt. Eikä siinä vielä kaikki, vaan monet merkit puhuvat suoranaisesta tylsistymisestä, mihin se passiivinen tila, jolla meidän on täytynyt ulkonaiseen sortoon suhtautua, on ollut omiaan kansaamme vaivuttamaan. Onhan meillä osa yleisöä sekavassa kaunosieluisuudessaan kokonaan unhottanut sen militarismeista raaimman ja tukahuttavimman, johon meitä tallaava tsaarivalta nojautuu, muka ihmisyyden nimessä pauhatessaan saksalaisen militarismin vaarasta ja sen kukistumista toivoessaan siis samalla toivottaen voittoa oman kansansa sortajalle. Toinen osa yleisöstä, suurien varovaisten joukko, suhtautuu pelolla, epäluulolla ja tuomiten siihen kieltämättä maan jaloimpaan nuorisoon, joka sydämensä ääntä totellen on ryhtynyt aktiivisiin toimiin ja lähtenyt vieraille rannoille, valmistuakseen siellä taisteluun tsaarivallan sortoa vastaan. Entä kuinka suuri onkaan se osa kansastamme, joka tylsässä välinpitämättömyydessä isänmaansa tilaan ja suuriin maailman tapahtumiin nähden on antautunut silmittömään keinotteluun ja rasvaiseen mammonan palvontaan? Ja entä ne lukuisat naisemme miltei kaikista yhteiskuntaluokista, jotka velvollisuutensa ja kunniansa unhottaen ovat antautuneet kiemailuun noiden kaupungeissamme, pitkin rannikoitamme ja kaikissa keskuksissamme lojuvien likaisten harmaatakkien kanssa … puhumattakaan niistä monen monista miehistä, jotka voiton ja ylenemisen himosta ovat heittäytyneet muukalaisen sortajan kätyreiksi!

— Magu li kuritj? — saanko tupakoida? — panen siinä asemaa kohti kävellessämme ensi kerran käytäntöön yhden niistä harvoista venäjänkielisistä lauseparsista, joita V.K. Trastin oivallisesta kielioppaasta olen kuluneena viikkona ehtinyt päähäni tankata.

Kohteliaasti antaa ratsumestari luvan, kiiruhtaapa vielä itse tulta tarjoamaan. Koko ajan on tämä samainen ratsumestari käyttäytynyt minua kohtaan aivan moitteettomasti. Kuulusteluissa ei hän ole osottanut mitään virkaintoa ja pitkät hetket olen vankilan kansliassa tupakkaa poltellen jutellut hänen kanssaan minkä mistäkin, m.m. myöskin kirjallisista kysymyksistä, sillä ensi tutustumisessamme esittäysi hän — ammattitoveriksi, kertoen kirjottelevansa runoja. Siivon, hiljaisen ja kohteliaan miehen vaikutuksen on hän läpeensä tehnyt ja minä olen päätellyt itsekseni, että hän on parasta lajia mies, mitä santarmin univormussa yleensä voi olla. Myöhemmin vallankumouksen jälkeen saan ihmeekseni kuulla, että hän kuitenkin kaikitenkin on ollut täydellinen santarmi: kavala, viekas ja tarvittaessa häijy. No, minua hän hyvänsuopaisuudellaan ei kuitenkaan ole onnistunut pettämään, sillä kaiken aikaa olen toistanut itselleni Vergiliuksen lausetta: Timeo danaos et dona ferentes.

Torniosta tuleva juna ei ole vielä saapunut ja me pysähdymme aseman lähellä olevaan santarmikonttoriin sitä odottamaan. Huoneessa on jo ennestään useita santarmialiupseereja ja minut neuvotaan istumaan erään pöydän ääreen. Ne lukevat venäläisiä lehtiä, keskustelevat iloisesti ja tutkivat seinälle levitettyä suurta sotakarttaa. Kenraali Brusilovilla on Galitsian rintamalla ollut menestystä ja m.m. Lutzkin kaupunki on tullut vallotetuksi. Siitä miehillä ilo. Ratsumestari luulee, että minulla ei siitä ole vielä mitään tietoa, minkä vuoksi hän asettuu eteeni tekemään siitä selkoa. Edelleen kertoo hän, että sota ei voi nyt enää kauan kestää, sillä Venäjällä on aseissa kokonaista kuusitoista miljoonaa miestä ja se kykenee nyttemmin vaikka ihan yksinäänkin saattamaan sodan voitokkaaseen loppuun. Tätä jutellessaan tarkkaa hän minun kasvonilmeitäni, mutta minä en anna niiden ilmaista mitään, ajattelen vain tyynesti itsekseni: älkäähän sentään nuolaisko ennenkuin tipahtaa. Tuollainen barbaarinen luottamus päälukuun on läpi historian kärsinyt huikeita haaksirikkoja. Sivistyskanta se on joka määrää ja siinä te, ryssä poloiset, olette sentään vakavasti alakynnessä.

Huoneen perältä kuulen epämieluista helinää ja kääntäessäni katseeni sille suunnalle, näen käsiraudat, joita santarmit katselevat.

Aikovatko ne heittiöt jo täällä sovittaa ne minun ranteisiini ja siten raahata minut väkeä täynnä olevan asemapihan halki junaan? kysyn minä pöyristyen itseltäni. Pitäisiköhän tässä jo hyvin puhein ryhtyä sitä estämään? Mutta olkoon, en viitsi enkä jaksa liehakoida heidän edessään! Jos panevat ne käsiini, niin pankoot, kannan sen sijaan pääni sen pystymmässä!

Kuuluu pitkä vihellys ja matkustajajuna vierii asemasillan reunaan. Minua viitataan ottamaan kapsäkkini, saattajat asettuvat ympärilleni ja niin lähdemme asemasillalle. Käsiraudat ovat jälleen hävinneet näkyvistä.

Junan takapäässä on vankivaunu ristikkoikkunoineen ja sen kohdalle pysähdymme hetkeksi. Siinä on kova kiire ja vilinä, kun toisia, Ouluun pysähtyviä vankeja otetaan vastaan, toisia lähetetään eteläänpäin. Edellisten joukossa huomaan pari nuorukaista, jotka ovat käsiraudoilla kytketyt toisiinsa kiinni. Häpeällistä! Kasvonpiirteistä päättäen he ovat kyllä tavallisia rikoksentekijöitä, mutta siitä huolimatta täytyy sanoa, ettei tuollainen menettely ole ainakaan mikään hedelmällinen kasvatuskeino.

Saattajaini yrittäessä kiivetä vaunuun, kieltää portaalla seisova vartia meiltä pääsyn ja neuvoo tavalliseen matkustajavaunuun. Tirehtööri on antanut hänelle sellaisen määräyksen ja siihen mukautuvat lopulta saattajani.

Minä hengähdän helpotuksesta, sillä tukalalta tuntui pelkkä ajatuskin lähes pari vuorokautta kestävästä matkasta ahtaassa ja ummehtuneessa vankivaunussa, johon sitä paitsi näytti ilman minuakin tulevan asukkaita riittämiin asti.

Lähdemme siis raivautumaan läpi ihmisjoukon junan etupäätä kohti. Koetan olla syrjilleni katsomatta, sillä ikäväpä olisi nähdä ihmisjoukossa tuttavia, kun tässä ei ole kuitenkaan tilaisuutta hyvästiä heittää. Kunhan vain sisarukset M., jotka lääninvankilassa ovat usein käyneet minua tervehtimässä, eivät sattuisi asemalla olemaan! Ainakin vanhempi heistä, herkkä ja hermostunut ihminen, pyörtyisi varmasti nähdessään minut paljastettujen miekkojen keskellä, luullen minua vietävän suoraapäätä mestauslavalle. Myöhemmin saan kuulla, että he näihin aikoihin ovat käyneet joka päivä asemalla saadakseen minulle hyvästi heittää, mutta tänään ovat he onnellisen sattuman kautta olleet estettyjä tulemasta.

Junan etupäästä saamme haltuumme vasta maalatun ja puhtaan kolmannen luokan vaunuosaston. Kelpaapa siinä oleksia eikä ole pelkoa tungoksesta, sillä meitä on vain viisi henkeä ja syrjäisiltä on luonnollisestikin pääsy tähän osastoon jyrkästi kielletty.

Ilma on tukehuttavan kuuma. Minä pinnistän aivojani, saadakseni kiinni mainittua käsitettä edustavan venäläisen sanan. Vihdoin siinä onnistunkin:

— Sharka!

— Da, sharka, — nyökäyttää lähinnä istuva santarmi.

Täten on välillemme rakennettu jonkunlainen yhteisymmärryksen silta, jota myöten voi vähitellen siirtyä tuttavallisemmallekin kannalle.

Riisun takkini naulaan, avaan paidan hihani ja asetun penkille mukavaan asentoon. Oloni tuntisin jo aika siedettäväksi, ellei mielessäni yhä häämöttäisi ne kamalat käsiraudat. Mitähän ne oikein aikovat niiden kanssa? Ehkä kytkevät minut junan liikkeelle lähtiessä?

Miltei henkeä pidättäen odotan lähtömerkkiä, mutta juna tuntuu kuin paikoilleen juuttuneelta ja lähtöhetki venyy iankaikkisuuden pituiseksi.

Vihdoinkin pirittää jossakin etempänä konduktöörin pilli, työläästi halkaisee veturin vastaus raskaan ilman, vaunujono nytkähtää ja lähtee laiskasti liikkeelle kuin edessä olisi uupunut rahtimiehen kaakki. Mutta hetki hetkeltä paranee vauhti, pitkä tavaramakasiini jää jälelle ja tuonnempana soljuu taaksekäsin Kakaravaaran matala ja tuttu talorivi. Ylikäytävän luona seisoo putkansa edessä vahti-Aapeli, luutatynki kädessään, ja nähdessäni hänen päivettyneen, totisen naamansa, tulvahtaa mieleeni joukko koulupoikuuden aikaisia muistoja… Ja ellen kovin erehdy, kävellä tepsuttaa tuolla rautatiekadun päässä korttiröijyssään Mattilan ukko, vanha juureva merimies, oikea pikiorava "Toivon-herran" ajoilta, ja tupruttelee venäjänlehtisavuja ikimustuneesta kopastaan… Mutta vauhti kiihtyy, tuomiokirkon kupooli ja Suusis katoavat näkyvistä, loppuu vihdoin Heinätorin puoleinen pitkän pitkä ja matala kaupungin häntä ja niin jää Saara Wacklinin kaupunki kokonaisuudessaan jälelle. Vaikka nämä yksitoikkoiset ja rannattomat lakeat maisemat ovatkin jo poikuusvuosilta niin tuiki tuttuja, nautin minä tällä kertaa tavattomasti niiden jälleen näkemisestä.

Mutta sitten muistuvat taas yhtäkkiä käsiraudat mieleeni ja huolestuneena siirrän minä katseeni ohi kiitävistä maisemista saattajiini, joiden kupeilla kalahtelevat suuriin pyökkipuisiin koteloihin pistetyt browningit. He ovat asettuneet jo mukaviin matka-asentoihin eikä käsiraudoista näy merkkiäkään. Eivätkä he koko matkan kestäessä ota niitä kertaakaan esille, joten satraappi af Enehjelmin viimeinen toimenpide minun olemassaoloni sulostuttamiseksi jää kokonaan vaikutustaan vaille.

Tästä painajaisesta päästyäni pulpahtaa mielialani iloiseksi ja keveäksi. Alan tarkastella saattajiani, löytääkseni heistä puhekumppanin. Ne ovat siistin ja siivon näköisiä miehiä eikä niillä näytä olevan mitään vihamielisiä aikeita minua kohtaan. Vastapäätäni istuu samainen aliupseeri, joka vankilan kansliassa tulkitsi minun Pietariin siirtoani koskevan määräyksen. Se on nuori mies, nimeltään Aksionof, kotoisin Moskovan tienoilta, mutta ollut poikasena kauppa-apulaisena Viipurissa sekä käynyt siellä hiukan suomalaista kansakouluakin, joten hän osaa riittävän hyvin suomea. Sotapalveluksensa on hän suorittanut tykkiväessä sekä ruvennut sen jälkeen santarmiksi. Pian olen hänen kanssaan vilkkaassa keskustelussa, käyttäen häntä samalla kielimestarinani. Levitän hänen eteensä koko sen kielitaitomäärän, jonka Trastin oppaasta olen edellisellä viikolla ehtinyt päähäni ahtaa, ja hän ihmettelee, että olen viikossa niin paljon voinut oppia.

Seuraamme liittyy vähitellen toinenkin santarmi, sama korkearintainen, pystynenäinen ja päivettynyt aliupseeri, jonka ensi näkeminen siellä vankilan käytävässä herätti minussa niin epämieluisia tunteita. Läheltä nähden ei hän sentään ole mikään kammottava olento, vaan päinvastoin aika hauska ja huumoria ymmärtävä mies. Hänen nimensä on Vavrishtshuk, hän on aikaisemmin palvellut husaarina ja ottanut osaa Japanin sotaan. Helsingissä on hän palvellut santarmina jo useat vuodet sekä oppinut toimeentulevasti suomea puhumaan. Pian olemme käsinä Mandshurian lakeuksilla suoritetuissa huimissa ratsuväen taisteluissa. Ratsuväkeä ja ratsutaisteluita koskevat seikat intresseeraavat minua aina erikoisesti, sillä pitihän minusta itsestänikin tulla rakuuna, ellei Bobrikof olisi lopettanut kotimaista sotalaitostamme juuri vähäistä ennen kuin minun olisi tullut astua Lappeenrannan rakuunarykmenttiin.

Hän on ollut mukana lukuisissa ratsuväen taisteluissa, saamatta edes naarmua nahkaansa. Koomillisessa valossa esittää hän japanilaisen ratsumiehen sekä hänen suuripäisen ja lyhytsivuisen hevosensa, aiheuttaen minulle vilpittömän naurunpuuskan. Mutta hänen aito husaarimaiselle mielikuvitukselleen täytyy antaa täysi tunnustus, sillä heikäläisen ratsujoukon hurjia hyökkäyksiä kuvatessaan kertoo hän japanilaisten päitä sinkoilleen kuin nauriita ilmassa.

Kolmas santarmeista, vanhin joukosta, on hyväntahtoisen näköinen ukko, joka omassa nurkassaan vetelee savuja ja särpii teetä. Neljäs on komea ja ylpeä mies, joka ei antaudu kanssani minkäänlaiseen keskusteluun eikä ota vastaan paperossia eikä karamellia, kuten toiset. Hän istuu enimmiten yksinään ja pitää hyvää huolta komeista, punertavista viiksistään. Kaikilla heillä on mukanaan hyvät eväät ja ravintola-asemilta hakevat he aina teevettä. Minulle tuo Aksionof mitä milloinkin haluan eikä suostu ottamaan juomarahaa vaivoistaan, selittäen sen kuuluvan hänen velvollisuuksiinsa.

Hupaisesti kuluu minulta matka, mutta Viipuria lähetessä alkaa minua vaivata kova päänsärky. Vielä enemmän kärsii siitä Vavrishtshuk. Minulla on matkassani pari pulveria, joista toista tarjoan hänelle. Hän ei kuitenkaan uskalla ottaa, epäilee kai sen sisältävän myrkkyä. Mutta kun päänsärky yhä yltyy, häätyy hän lopulta sitä itse pyytämään, tiedustellen samalla, etteihän se vain myrkkyä sisällä. Kun sanon, että otinhan minä äsken itsekin samanlaisen ja istun vielä ilmielävänä tässä paikallani, rohkaistuu hän ja nauttii pulverin. Niistä ei kuitenkaan ole apua meille kummallekaan ja vasta kun Vavrishtshuk Terijoella hankkii voimakkaampia pulvereita, lievenee päänsärky senverran, että pääsen uneen. Pitkiin nukkumisiin ei kuitenkaan enää ole aikaa.

— Herra, herra, nouskaa, ollaan perillä!

Se on Vavrishtshuk, joka minua nykii hereille. Kavahdan istualleni ja ulos silmätessäni huomaan, että vauhtiaan hiljentänyt juna kesäyön hämyssä vierii pitkin laajan, puisen asemasillan reunaa, jossa tungeksii joukko odottajia. Olemme perillä tsaarivallan pääkaupungissa, jonne kohtalo on nähnyt hyväksi saattaa minut ensi vierailulle neljän miekoilla ja browningeilla aseistetun santarmin saattamana.

II

TULO SHPALERNAJAAN JA ENSI VAIKUTELMAT SIELLÄ.

Olen ensi kertaa Pietarissa ja yleensä ensi kertaa kotimaani rajojen ulkopuolella — ellei sellaiseksi tahdo ottaa Haaparannalla ja Pajalassa käyntiä. Kaikki on minulla tästä lähin uutta sekä omiaan pitämään mielenkiintoani vireillä. Uteliaisuus on, ainakin tällaisissa oloissa, sentään hyvä avu. Huoli omasta persoonasta haihtuu vähemmäksi, kun mieltä joka hetki jännittää kysymys, mitä tämän jälkeen seuraa. Niinpä saatoin seuraavien vaiheideni aikana useimmiten unohuttaa oman kohtaloni ja sanomalehtimiehen tavalla kiintyä tekemään huomioita ympärilläni olevista oudoista oloista, voidakseni niitä sitten yleisölle kuvata. — — —

On lenseä heinäkuun sydänyö pehmeine hämyineen, kun minä Aksionovin ja Vavrishtshukin saattamana lähden Suomen asemalta ajurilla hyrräämään keskikaupunkia kohti. Ensimäisenä kiintyy huomioni ajuriin, joka on vanhan vanha, tuhatryppyinen ukko pitkine kauhtanoineen. Mutta sen eleissä on vielä jotakin nuorekasta ja hampaat ovat eheät ja valkoiset. Hän istuu kuskipukillaan puoleksi meihin kääntyneenä ja alkaa vilkkaasti jutella saattajaini kanssa, jonka kestäessä hän koukkuisella etusormellaan tavan takaa tekee eräänlaisen apostoolisen eleen. Ihan ilmetty Karatajef! välähtää mieleeni — tuon samaisen ikituoreen venäläisen talonpojan tyyppi, jonka Tolstoi "Sota ja rauha" romaanissaan on niin suurella mielihyvällä kuvannut.

Ajamme leveätä valtakatua, joka lyhtyriveineen etäällä häipyy yön hämärään. Saattajiltani kuulen, että tämä on Liteinajan katu. Koetan nähdä puolelta ja toiselta niin paljon kuin kerkeän sekä samalla painaa suunnat ja katujen asemat mieleeni, sillä moniaan hetken kuluttuahan minä jälleen olen suljettuna neljän seinän sisään sekä näköalani rajotettuna vähimpään mahdolliseen. Tunnen asemani hieman samanlaiseksi kuin se sadun pikku poika, jota isänsä vei metsään kuolemaan ja joka taskustaan heitteli kiviä ja kivien loppuessa leivänpalasia jälkeensä, osatakseen niitä myöten takaisin ihmisten ilmoille.

Kulemme leveätä siltaa myöten Nevan yli. Heitän silmäyksen pitkin tämän historiallisen virran uomaa ja mieleeni muistuu, että tämä on suomalaisen heimon vanhaa asuma-aluetta. Aikojen aamuna ovat kalevalaisten purret halkoneet virrankalvoa ja Jänissaarella, jossa nyt kohoavat Pietari-Paavalin linnan tornit, on kenties jollakin sankarikauden mahtajalla ollut tupansa. Mutta slaavilaisuuden painopiste hiipii lähemmäs ja Nevan rannat, joilla siihen saakka on vallinnut erämaiden neitseellinen rauha, muuttuvat siksi näyttämöksi, jossa nämä kaksi niin tuiki vastakkaisilla ominaisuuksilla varustettua rotua vuosisatojen kuluessa törmäilivät yhteen. Hengessäni näen minä suuria suunnittelevan Tuomaspiispan mahtavine ristilaivastoineen pyrkivän ylös Nevaa sekä sitten palaavan lyötynä ja suuret unelmat särkyneinä. Ollapa että hänen jättiläiskamppauksensa Aleksanteri Nevalaisen kanssa tuolla ylempänä virran rannalla olisi päättynyt toisin kuin se päättyi, niin tämän Europan koilliskolkan historia olisi vuosisadoiksi ottanut tykkänään toisen suunnan: suurslaavilaisen valtakunnan tilalle olisi syntynyt suursuomalainen eikä meitä myöhäsyntyisiä Kalevan poikia nyt vankeina raahattaisi tämän samaisen Nevan yli.

Vankeina — niin, kuinkahan monta kansalaistani aikojen kuluessa onkaan vastoin tahtoaan saanut tätä tietä vaeltaa? Ennen kaikkea muistuvat mieleen ne tuhannet nimettömät — sekä miehiä, naisia että lapsia —, jotka Isonvihan aikana raahattiin tänne Nevan rannalle ja jotka vieraalle kansalle pääkaupunkia rakentaessaan sortuivat tauteihin ja kurjuuteen. Rajuna kuohahtaa minussa tätä kaikkea muistaessani viha — viha ei ainoastaan tsaarivaltaa, vaan koko tätä maata ja kansaa kohtaan, ja jos nuo saattajani sekä tuo kuskipukilla laverteleva vanha musikka näkisivät, mitkä mustat Kullervo-ajatukset minun sisälläni riehuvat, niin varmasti he hätkähtäisivät ja olisivat paremmin varuillaan…

— Katsokaa, herra, suuria kanuunoita! — havahuttaa minut toinen santarmeista.

Kun käännän pääni oikealle — olemme hetki sitten jättäneet Liteinin sillan taaksemme —, näen katuvierustalle rakennetulla korokkeella rivin vanhanaikaisia jättiläissuuria kanuunoita. Mutta näky ei suinkaan ole omiaan johtamaan minua pois äskeisistä ajatuksistani, sillä näkemieni kuvain perustalla tunnen ne heti ensi silmäyksellä Pähkinälinnan vanhoiksi kanuunoiksi.

Rakennus, jonka edustalle nuo vanhat tykit on asetettu, kuuluu olevan arsenaali ja sitä vastapäätä, toisella puolen Liteinajaa, on Pietarin piirin hovioikeus. Sen yhteydessä on vankila, joka on määrätty minun tulevaksi olinpaikakseni.

Ajuri kääntää nurkan ympäri ja pysähyttää muutaman pimeän porttiholvin eteen. Hapuilen saattajineni siitä sisään, tullen lopulta pahki likaiseen ja haisevaan dvornikkaan, joka lautakatoksen alla istuallaan vetelee unia. Santarmit tyrkkivät häntä, mutta hyvän aikaa kynsii hän itseään kyljeltä jos toiseltakin, ynisee ja kähnii, kunnes viimein alkaa haukkumaäänellä turista jotakin, mistä tuntuu vähitellen käyvän selville, että olemme kokonaan väärästä paikasta sisälle pyrkimässä. Saamme siis palata kadulle ja kiertää tykkänään vastakkaiselle puolelle tätä valtaisaa rakennusrykelmää, jonka arvioitsen vähintäänkin yhtä suureksi kuin senaatintalo Helsingissä.

Löydämme vihdoinkin oikean sisäänkäytävän ja kun porrasten yläpäässä univormupukuinen ja revolverilla aseistettu mies avaa meille oven, huomaan tulleemme vankilan piiriin. Hetkistä myöhemmin seison jonkunlaisessa kansliahuoneessa, jota vaisusti valaisee vihreäverkaisen pöydän päällä riippuva sähkölamppu. Pöydän takana istuu nuori ja hintelä, upseerin asussa oleva mies, joka puhuu kiusallisen hiljaisella äänellä. Aksionovin tulkitessa merkitsee hän kirjaan minun nimeni, ikäni ja tuntomerkkini sekä ottaa huostaansa kelloni ja rahakukkaroni, minkä jälkeen saan palata etehiseen.

Siellä sanoo Aksionof minulle kädestä pitäin hyvästi, kehottaen minua olemaan turvallisella mielellä, sillä "täällä vain asia tutkitaan". Niin oudolta kuin se kuuluneekin, tuntui minusta sentään ikävältä erota tuosta santarmista, sillä osasihan hän kuitenkin suomea ja oli sen kautta ikäänkuin viimeisenä siteenä itseni ja isänmaani välillä. Hänen poistuttuaan olin nyt ypöyksinäni umpivenäläisten ja outojen olojen keskellä.

Eräs vartioista viittaa minua ottamaan kapsäkkini ja palttooni sekä seuraamaan hänen mukanaan.

Painumme kolkkoja, holvikattoisia portaita alaspäin ja kulemme useiden vahvasti raudoitettujen ovien läpi. Vihdoin aukenee eteemme suunnattoman pitkä käytävä, jota hämärästi valaisee muutama yölamppu ja jossa vallitsee kuolonhiljaisuus. Minusta tuntuu, että olemme jo hyvän joukon maanpinnan alapuolella, vaikka käytävä itse asiassa on rakennuksen pohjakerroksessa. Pitkin käytävän toista sivua on korkea pino jauhosäkkejä ja niitä vastapäätä loppumaton rivi lähekkäin seisovia ovia — vahvasti raudoitettuja, mustaksi maalattuja, synkeitä ovia. Ilma on raskas ja ummehtunut, siinä tuntuu jauhojen, mahorkan ja tökötin yhtynyt tuoksu. Risahdustakaan ei kuulu ja etäämpänä vilahtaa vain ääneti hiipivän yövartian haahmo. Minusta tuntuu, että noiden mustien ovien takana lepää joukko ikuista untaan nukkuvia vainajia ja kammoksuen minä odotan, milloin vartia pysähtyy, avaa yhden noista ovista ja työntää minut sisään. Mutta hän jatkaa matkaansa ja kääntyy käytävän perällä kulman ympäri, jolloin eteemme aukenee yhtä pitkä käytävä toiseen suuntaan. Se kulkee pitkin rakennuksen ulkoseinustaa ja ulottuu korkeudeltaan läpi neljän kerroksen. Noita synkeitä ovia on siis neljässä rivissä päällekkäin. Kunkin ovirivin edessä on vain kapea silta rautaisine kaidepuineen ja käytävän keskikohdalta kohoaa sillalta toiselle kapeat rautaportaat. Niitä pitkin lähdemme kiipeämään ylös ja minä olen ihan nääntyä raskasta kapsäkkiä raahatessani.

Neljänteen kerrokseen tultua kulemme pitkin siltaa käytävän suuntaan, kääntyen sen perällä jälleen kulman ympäri ja taaskin on edessämme uuteen suuntaan kulkeva käytävä loppumattomme oviriveineen ja rautaportaineen. Teen johtopäätöksen, että käytävä ulkoseinitse kiertää ympäri tämän suuren suuren vankilarakennuksen ja vankikopit, joita kaikesta päättäen on suunnaton paljous, ovat kaikki vierekkäin ja päällekkäin sisäseinällä, niin että niiden pienet ristikkoakkunat aukenevat umpinaiselle sisäpihalle.

Nousemme vielä yhden kerroksen välin muurin sisälle rakennettuja portaita myöten ja uudelle käytävän lattialle tultuamme huomaan, että täällä on vielä kaksi koppikerrosta päällekkäin — siis kaikkiaan kuusi kerrosta. Käytävän kulmauksessa on jonkunlainen aitio pöytineen, hyllyineen ja jumalankuvineen. Pöydän ääressä tuolilla torkkuu vartia.

Meidän lähestyessämme avaa hän silmänsä ja vaihtaa jonkun sanan saattajani kanssa. Minä saan laskea kapsäkin ja palttoon lattialle, saattaja palaa takaisin ja tämä uusi vartia viittaa minut vuorostaan matkaansa.

Kuljemme tätä viidennen kerroksen käytävää ainoastaan vähän matkaa. Ylimpään kerrokseen nousevien rautaportaiden kohdalla pysähtyy vartia, avaa yhden noista mustista ovista, joka ääneti kääntyy saranoillaan ja jonka yläpuolella on numero 219. Väännettyään oven ulkopuolelle sijoitetusta sähkönappulasta viittaa hän minua astumaan sisään.

Syystä että seinään kiinnitetty yksinkertainen sähkölamppu valaisee pienen kopin kirkkaaksi, ei tulevan asuntoni jättämä ensi vaikutus ole lainkaan vastenmielinen. Mutta minulla ei ole aikaa pitempiin ympäristöni tarkasteluihin; sillä vartia viittoo minua riisuutumaan. Sitä mukaa kuin päästelen vaatekappaleita päältäni, käy hän ne tarkoin läpi, nuuskii jokaikisen poimun ja kääntää nurin taskut, joista hän tyhjentää pöydälle kaikki pikku esineet, nenäliinat, paperossi- ja tulitikkukotelot, lyijykynät ja muut. Lopuksi, seisoessani jo alusvaatteillani, koplottelee hän pitkin ruumistani, etteihän niidenkin alla ole vain jotakin luvatonta kätkössä.

Tarkastuksen päätettyään antaa hän kätevällä eleellä ymmärtää, että minun on heti pantava nukkumaan, minkä jälkeen hän ryhtyy kokoomaan pöydälle kerääntyneitä esineitä. Miltei henkeä pidättäen minä odotan, mikä on oleva paperossieni ja tulitikkujeni kohtalo. Hän jättää kummatkin pöydälle ja minä huokaan helpotuksesta. Täällä on siis tupakoiminen sallittua ja sehän merkitsee vankipoloiselle vähintäänkin yhtä paljon kuin hauska toveri.

Sytytänpä siis mielihyväni osotteeksi savukkeen ja alan laittautua vuoteeseen. Sen muodostaa äärimmäisen kapea rautasängyn pohja, joka on saranoilla seinässä kiinni ja jonka päiväksi saattaa kääntää ylös ja lukita seinään kiinni. Siinä on meriheinillä täytetty, kovaksi tallaantunut ja monikyhmyinen patja sekä päänalunen samaa maata. Peitteenä on kaistale likaisen harmaata sotamiehen sinellisarkaa. Se on rei'ille kulunut, likainen ja kovaksi piinttynyt kuin pohjanahan kappale. Epämieluisalta tuntuu sen alle kääriytyä, mutta mikäpä tässä muukaan auttaa.

Hetkisen loikoiltuani selälläni, mietiskellen ihmiselämän oikkuja ja odottamattomia äkkikäänteitä, kuulen oven yläosassa olevan pienen ja pyöreän tirkistyslasin kannen ripsahtavan, samalla kuin lasin takana vilahtaa vartian silmä. Siten todettuaan, että minä olen asettunut jo levolle, napsauttaa hän sähkölampun sammuksiin.

On jo aamupuoli yötä ja samearuutuisesta akkunasta kajastaa päivänvalo. Ympärilläni vallitsee vielä haudanhiljaisuus. Kauan makaan minä vielä valveillani, kulkien ajatuksissani kopista koppiin ja tutkistellen niitä lukemattomia elävänä haudattuja, joita tämän kuolleen talon muurit sisäänsä kätkevät ja joita kaikkia yhdistää viha tsaarivaltaa ja sen harjottamaa sortoa vastaan. Niin ajatellessani tuijottavat silmäni kapeaan oveen, josta Herra ties milloin ja missä oloissa se minulle jälleen aukenee.

III

ENSI PÄIVÄN VAIKUTELMIA.

— Hljep! Hljep! Hljep!

Kello taisi olla vähän yli kuuden seuraavana aamuna, kun kumea basso jossain käytävän perällä alkoi toistella noita sanoja.

Kuulen ne ensin unenhorroksen läpi, mutta kun huudot jatkuvat yhä lähempänä ja lähempänä, havahdun kokonaan hereille ja kohoan vuoteessa istumaan. Huutojen ohella kuuluu kiireisiä askelia sekä ääntä mikä syntyy kun raskasta koria laahataan pitkin lattiaa.

Nyt kajahtaa tuo "hljep!" ihan oveni takana ja samalla rävähtää oven keskiosassa oleva nelikulmainen luukku auki ja siihen tulla pomahtaa kuin tykinsuusta lennätettynä korttelin paksuinen limpun neljännes. Nyt vasta ymmärrän huutojen tarkotuksen. Kavahdan nopeasti jaloilleni ja sieppaan leivän kämpäleen kuin häkkiin suljettu peto, jolle ristikon raosta hangolla ojennetaan lihapala.

Samalla rämähtää luukku jälleen kiinni ja huudot: "hljep! hljep!" etenevät päinvastaiseen suuntaan.

Seison nyt paitasillani, unisena ja raukeana siinä likaisella sementtilattialla kädessäni valtava tuoreen ruisleivän kappale. Hm, koska päiväjärjestys alkaa täten, niin totisesti olenkin nyt maassa, jonka tuotteista leipä on huomattavin aine. Kääntelen saalista kädessäni, haistelen ja pistän pienen mureneen suuhunikin. Kaikesta päättäen se on hyvää ruisleipää, jota kyllä voi syödä, jos on siihen lisäksi voita ja muita särpimiä. No pianpahan näen, mitä talon puolesta vielä aamiaisen lisäksi annetaan. Lasken siis leivän kimpaleen pöydälle ja istahdan vuoteeni reunalle.

Kovin minua vielä raukasee ja tekisi mieli heittäytyä uudelleen pitkäkseen. Mutta kaikesta päättäen on tässä kuitenkin laittauduttava vaate päälle. Hoh-hoi, kun tuntuu työläältä alottaa tätä päivää, ensimäistäni tsaarivallan pääkaupungissa, ja haukotuttaa niin armottomasti…

Kun olen perusteellisesti venytellyt ja haukotellut, jään vielä hetkiseksi istumaan vuoteelle ja ryhdyn lähemmin tarkastelemaan munkkikammiotani. Se on kapea ja matalahko holvikattoinen huone, jossa pitkinpäin, akkunasta oveen, voi ottaa seitsemän lyhyttä käyntiaskelta sekä poikittain neljä. Jos pitkäraajainen mies ojentaa kätensä, ulottuvat sormenpäät sivuseinästä toiseen. Seinät ja katto ovat sileäksi rapatut ja öljyvärillä vaaleanharmaaksi maalatut. Sillä seinällä, jossa vuode on, näkyy vahva pölykerros, niin että siihen hyvin voi sormellaan kirjottaa. Lattia on sementistä, tuhkan harmaa, keskeltä kuopalle kulunut. Ikkuna, noin puolen metrin korkuinen, on peräseinän yläosassa. Siinä on kaksinkertaiset, kaukana toisistaan olevat lasit, joiden takana on tiheä rautaristikko. Tuo pieni valoaukko on jaettu kokonaista kahdeksaan rautapuitteiseen ruutuun, jotka nekin ovat pölyiset ja sameat. Toisen alakulman sisempi ruutu on avattava ja sitä vastaavassa ulkoruudussa, joka on rautapellistä, on yksinkertainen venttiili. Kun leveä kivinen ikkunankynnys on jyrkästi alaviisto, on ikkunan ääreen mahdoton kiivetä.

Vuode on toisessa ovinurkassa. Sitä vastapäätä on pöytä. Sen muodostaa noin neljännesneliömetrin laajuinen, keltaiseksi maalattu rautalevy, joka on kiinnitetty seinään. Sen vieressä, puolta alempana, on toinen, parin kämmenen laajuinen levy, jonka tarkotuksena nähtävästikin on toimittaa istuimen virkaa. Pöydän ja oven välissä on ylempänä seinässä vielä kaksi päällekkäin asetettua levyä hyllyinä. Siellä ovat saaneet sijansa vangin ruoka-astiat: kattilan muotoinen, sisältä ja päältä tinattu kaksikorvainen kupariastia, joka seisoo hedelmätarjotinta muistuttavalla alustalla samasta aineesta, sekä kantena lautasen muotoinen kupariastia. Lisäksi on siellä pieni puinen ryssänkuppi suoloja varten, noin litranvetoinen kuparinen juoma-astia ynnä loppujen lopuksi tavattoman kömpelötekoinen, ihan pyöreä puulusikka, oikea ryssän kuiritsa. Siinä on koko pöytäkalusto.

Ihan pöydän vieritse kulkee pystysuorasti kopin läpi noin kymmenen sentin läpimittainen lämpöjohtotorvi. Siitä eteenpäin peräseinää kohti on vesikrana ja sen alla suppilo likaveden kaatamista varten. Ja vihdoin peränurkassa, saman seinän puolella, avonaisena vesiklosetti. Kun vielä mainitsen samassa nurkassa seisovan varrellisen niiniluudan, niin kalustoluettelosta ei puutu enää mitään.

Eihän tämä asuinmaja, johon kohtalo on nähnyt hyväksi minut toistaiseksi tallettaa, ole siis ainakaan millään ylellisyyksillä pilattu. Mutta kuitenkin kaikitenkin … voisiko suomalainen kirjailija toivoa suotuisampaa olomuotoa? Tutkintotuomari apulaisineen, vankilan monimiehinen päällystö ja suurilukuinen vartiakunta sekä senkin seitsemät rautaovet salpoineen ja telkineen riittävät kyllä kiukkuisimmankin karhun pitämään loitolla, samalla kuin korkea kruunu tuohon oveen varatusta luukusta ojentaa maksutta jokapäiväisen leivän. Tarvitsisko enää parempata työrauhaa köyhä kirjailija!

Tämä ajatuskäänne murheellisten tarkastelujeni lopuksi saa minut kerrassaan hyvälle tuulelle. Nousen rivakasti jaloilleni aikeissa ryhtyä peseytymään. Mutta mitäs, eihän täällä ole minkäänlaista pesuastiaa, saippuasta ja pyyheliinasta puhumattakaan. Suomalaisen vankikopin kalustoon kuului siisti emaljinen pesuastia, moitteeton pellavainen pyyheliina, saippuanpala erikoisessa astiassa sekä metallinen kampa. Mutta mitämaks, nythän eletäänkin tsaarivallan pääkaupungissa eikä puhtaus ole koskaan ollut löydettävissä venäläisten hyveiden joukosta.

Vesihän pesussa on kuitenkin pääasia, tuumin lopuksi ja lähenen päättävästi kranaa. Mutta se on vivullinen laitos eikä tavallinen väännettävä krana ja koko ajan kuin vettä laskee, täytyy toisella kädellä painaa vipua. Peseytyminen käypi siinä siis tuiki työläästi. Katselen jälleen neuvotonna ympärilleni, kunnes silmäni pysähtyvät ennen mainittuun soppa-astian alustaan. Siinähän paremman puutteessa sovelias pesuastia. Siihen sopii vettä suunnilleen saman verran kuin soppalautaseen. Lasken sen siis kranasta täyteen, asetan W.C:n reunalle ja yks kaks on peseytyminen täydessä käynnissä. Sitten muutamia voimisteluliikkeitä. Suomalaisessa vankilassa oli jokaisen kopin seinällä painettu plakaatti, jossa kuvin ja sanoin oli neuvottuna kymmenkunta yksinkertaista voimisteluliikettä. Ne ovat tarkoin muistissani ja päätän ne täälläkin käydä aamuisin säntillisesti läpi.

En ole vielä ehtinyt täysin pukeutua, kun käytävästä alkaa kaikua: "kipjetok! kipjetok!" Sana merkitsee kiehuvaa vettä, mutta se on minulle vielä outo enkä niin ollen tajua, mitä siellä tällä kertaa on tekeillä. Mutta huudot lähenevät, oviluukku rämähtää jälleen auki ja kiirehtiviä eleitä tehden huutaa sieltä vartia: "dajte krushku!" ja kun en heti älyä, hokee hän sana sanalta kiihtyvällä ärtyisyydellä: "krushku, krushku, krushku!" … viittoen samalla juoma-astiaa kohti. Tempaan sen hyllyltä ja lennätän luukulle. Vartian seurassa on hurstihousuihin puettu likainen olento, joka riepottaa kaksin käsin suunnattoman suurta, kirkkaaksi kiillotettua kahvipannua. Ettäkö antaisivat kahvia? Eihän toki, vaan kirkasta kiehuvaa vettä laskee mies kannuni täyteen, ja kun olen ottanut sen käteeni, lentää luukku taas paukahtaen kiinni ja askeleet kipjetok-huutojen säestämänä etääntyvät.

Jahah, tämä on siis teevettä. Mutta tee ja sokeri? Sitä ei nähtävästikään anneta talon puolesta ja omani, samoinkuin teekannuni ja kuppini, ovat kapsäkissäni, jota herra ties annettaneeko lainkaan minulle. No, odotetaan, onpa siihen hyvää aikaa, ja ties mitä lisäkkeitä tähän aamiaista varten vielä tulee.

Mutta odotukseni on turha ja pian saan oppia tietämään, että Venäjän kruunun lukemattomille vangeilleen suoma aamiainen supistuu leivänkappaleeseen ja litralliseen kiehuvaa vettä. Vastaava ateria suomalaisessa vankilassa sisälsi paitsi leipää ja maitoa kuoriperunain ja silakan kanssa, sekä pienoisen voiannoksen muistaakseni kolmena viikon päivänä tai kuoriperunain puutteessa ruisjauhovelliä. Ero on siis melkoinen, kuten se on niin monessa muussakin suhteessa…

Odotellessani siis turhanpäiten aamiaisen lisää, avaa vartia oven ja murahtaa sanan: "Musor!" Kun minä hänen tiedonantoonsa suhtaudun ainoalla käytettävissäni olevalla keinolla: tyynellä passiivisuudella, opettaa vartia tuota pikaa vihaisin elein minut ymmärtämään, että sana "musor" merkitsee rikkoja ja että minun on ennenmainitulla niiniluudalla lakaistava lattiani sekä työnnettävä roskat kynnyksen yli käytävään. Samalla komentaa hän sängyntapaisen nostettavaksi ylös pitkin seinää. Niin, tietystihän se olisi vangille liikaa mukavuutta saada joskus kävelynsä lomaan heittäytyä vuoteelle pitkäkseen!

Kello jossakin käytävän perillä lyö kahdeksan, sitten yhdeksän, kymmenen… Ikkunan kynnykselle kerääntyy kuhertelemaan pari kyyhkysiä. Ne ovat nähtävästikin tottuneet koppien asukkailta saamaan leivänmureneita. Alhaalta pihalta kuuluu ääniä ja erilaisten työaseiden kilkettä: siellä nähtävästikin työskentelee joukko rangaistusvankeja.

Herkeämättä astelen minä edestakaisin lattialla ja vähitellen alkaa tuntua hiukava nälkä. Silloin hypistän pienen kipeneen limpun sydäntä, kastan sen suoloissa ja ryyppään haaleaksi jäähtynyttä vettä päälle. Se karkottaa hetkeksi näläntunteen ja minä saatan jälleen sytyttää paperossin.

Kun olen väsyksiin asti kävellyt, istahdan rautalevylle ja nojaan kyynärpääni pöytään. Sen reunaan on jollakin terävällä kärellä kaiverrettu muutamia sanoja, joita alan hajamielisesti tavailla. "Fedor Anarchistof, tipograf, pabjeshashnyj soldat, ijuli 1915." Siihen on siis vuosi taaksepäin piirtänyt nimensä sotapalveluksesta, kenties rintamalta karannut sotilas, ammatiltaan latoja. Anarchistof, mikä sopiva nimi venäläiselle valtiolliselle vangille! Missähän lienee tällä haavaa mies poloinen, lieköhän joutunut hirsipuuhun vai viruneeko jossain Kaspian takaisessa rangaistuskomppaniassa?

Taas lyö kello, mutta kumea ovien pauke estää minut laskemasta lyöntien lukua. Tirkistyslasin kansi risahtaa ja kun käännän katseeni oveen, muljahtaa siellä vartian silmä hetkeksi näkyviin. Uh, kuinka tuo salamyhkäinen kurkistelu sävähyttää ilkeästi!

Mutta ihmeellistä, kuinka naapurini tuolla yläpuolella jaksaa kävellä. Raskaina, täsmällisinä ja hetkeäkään pysähtymättä ovat hänen askeleensa holvikaton päällä koko aamun kaikuneet. Mikähän sekin lie miehiään, mistä kotoisin, minkä ikäinen ja mistä syytettynä? Tuskin parin metrin välimatka erottaa meidät toisistamme ja siitä huolimatta elämme kuin eri taivaankappaleilla. Ja samoin naapurit molempien sivuseinien takana sekä tuolla lattiani alla? Viime mainittu kuulee tietysti minun askeleeni ja arvailee, kuka minä lienen miehiäni. Niin, vieri vierekkäin meitä on täällä miehiä kuudessa kerroksessa päällekkäin, raahattuna tänne suunnattoman laajan tsaarivaltakunnan eri osista, ja kukin meistä elää omaa elämäänsä visusti toisistaan erotettuna kuin mato koterossaan…

Jälleen lyö kello jossakin kaukana ja kohta sen jälkeen raivataan oviluukku odottamatta auki ja vartian käsi ojentaa avaimen tapaista. "Kravatj atkryjte!" sanoo hän ja viittoo vuodettani kohti. Tempaan avaimen ja siinä tuokiossa on lukko avattu ja sänky laskettuna ainoan puujalkansa varaan.

Tämäpä mainiota! tuumin itsekseni, uskotellen samalla, että vuode saa nyt koko loppuosan päivää olla alhaalla. Ja kuinka ystävälliseltä tuo kova ja kapea makuutila nyt tuntuukaan, heittäytyessäni siihen pitkälleni. Saman tempun on nähtävästi naapurini tuolla ylhäällä tehnyt, sillä hänen askeleensa ovat vihdoinkin vaienneet.

Juuri kun olen unenvienoon menossa, kajahtaa käytävän päästä huuto: "abjet!" Sieltä kuuluu astiain kolinaa, askelia, suuren, kahden kannettavan saavin siirtelyä sekä säännöllisin väliajoin huuto: abjet!

Arvaan että kysymyksessä on päivällisen tarjoilu ja nousen istumaan. Pian ne ovat taasenkin minun luukullani, vartia pärmänttää ryssää, josta minä en tietysti ymmärrä sanaakaan, ennenkuin hän alkaa viittoa hyllyä kohti. Kahmaisen sieltä koko astiakokoelman syliini ja ojennan luukulle. Kysymykseen tulevat vain soppa-astia sekä sen kantena palveleva monikuhmuinen lautanen.

Kolmatta ei nähtävästikään käytetä ruokatarjoiluun, joten se siis kokonaisuudessaan joutaa palvelemaan minua pesuastiana. Vartiaa seuraa tällä kertaa kokonaista kaksi hurstipukuista rangaistusvankia, joista toinen hoilauttaa saavista suurella kauhalla hernesoppaa astiaani, toinen paiskaa lautaselleni kasan jotakin puuron tapaista. Kaikki tapahtuu tulisella kiireellä ja tuskin olen ehtinyt saaliini temmata luukusta, kun se jo pamahtaa lukkoon ja askeleet abjet-huutoineen loittonevat.

Tartunpa siis tuohon lusikan irvikuvana esiintyvään kapustaan ja alan tunnustella tsaarin päivällisantimia. Hernesoppa on laihaa ja harmajata eikä siinä näy ainuttakaan lihan murenetta. Mutta herneitä siinä kuitenkin on ja nälkäänsä syö sitä mielelläänkin. Toinen ruokalaji on valmistettu tattariryyneistä siten, että ryynit on joko höyryssä pehmennetty tai kiehutettu niin kauan että kaikki neste on haihtunut ilmaan, minkä jälkeen ryynien joukkoon on sekotettu jotakin rasvaa. Tämä puurontapainen ei ole hullumpaa maultaan ja saankin syöneeksi sitä useampia lusikallisia.

Pahin näläntunne on nyt kaikonnut ja tyytyväisenä sytytän savukkeen ja heittäydyn vuoteelleni. Ehkäpä alkaa elämä luistaa näissäkin oloissa. Kun tietäisi vain hituisenkaan tulevaisuudestaan…

En ehdi nytkään uinahtaa, kun tulee keskeytys. Vartia siellä kulkee ovelta ovelle, tirkistää lasista, koputtaa ja huutaa: "kravatj sakryjte!" Ei siis muuta kuin vääntäy ylös, niin unteloksi ja raukeaksi kuin itsesi tunnetkin, nosta vuoteesi lukkoon ja ala kävellä laapotella edestakaisin.

Tämä ensimäinen iltapäivä tarjoaa kuitenkin yhtä ja toista vaihtelua. Ensinnä pistäytyy vartia jollekin asialle koppiini. Kun päivällisen jätteet viruvat vielä pöydällä kärpästen vilkkaan huomion esineenä, kysyn minne ne on pantava. Sanaakaan lausumatta viittaa hän W.C:tä kohti.

Jahah, siis lokaviemäriin. Saadakseni astiat virutetuiksi noudatan viittausta, samalla kuin taloudelliset vaistoni protesteeraavat sellaista toimenpidettä vastaan. Arvioitsen, että niillä jätteillä, joita näin suuresta vankilasta joka päivä kertyisi, pitäisi yllä melkoisen sikalan. Ainakin suomalaisessa vankilassa otettiin kaikki ruuan tähteet visusti talteen. Mutta mitämaks, onhan Venäjällä limppua! Nitshevoo ja soromnoo sellaisille pikku asioille! Niin, niin, onhan Venäjällä vara tuhlatakin, vaikka toisaalta valtio on jo vuosikymmenet keikkunut vararikon partaalla. Samalla barbaarisella huolettomuudella ja luottamuksella paljouteen on Venäjä tavallisesti kaikki sotansakin alottanut. Mikä ylimielinen sävy hyrskyikään venäläisessä sanomalehdistössä Japanin sodan alkaessa sekä samoin nyt maailman sodan ensi viikkoina. Pois tieltä vain, kyllä Venäjällä poikia piisaa — kunnes perinpohjaiset selkäsaunat surkeine nöyryytyksineen muuttavat sävyn kokonaan toiseksi: keskinäiseksi, aitoslaavilaiseksi haukunnaksi ja tukkanuotan vedoksi.

Mutta ovensalvat kirskuvat jälleen ja sisään tepsuttaa kaksi äijän kässärää vartianpuvussa. Toinen niistä, lyhyt, tihrusilmä starikki, asettuu eteeni, nykii minua paidan hihasta ja turisee jotakin venäjäksi. Vastaan sanoilla, joita toistaiseksi parhaimmalla menestyksellä kykenen käyttämään: Nje panimaju pa ruski! Vihdoin keskeyttää äijä turinansa ja lausahtaa suureksi ällistyksekseni:

— A montako shiul paitaa?

— Oletteko suomalainen? — vastaan minä ihastuneena toisella kysymyksellä.

— Ka en ou, sanoo äijä ja hymyilee samalla tyytyväisenä sille yllätykselle, jonka hän suomenkielellään huomaa minulle valmistaneensa.

Päättelen itsekseni, että äijä on kuin onkin suomalaista heimoa, joku Aunuksen tai Inkerin puolen oikeauskoinen tsuhna, niitä alkuperäisiä olioita, joiden suomenkielelle esim. teitittely-sana on kokonaan outo, mutta hän nähtävästi häpeää alkuperäänsä ja pitää kunniakkaampana lukeutua ryssien suureen laumaan. Ja kernaasti minun puolestani, sillä lutherilais-suomalais-pohjalaisena tunnen mokomasta tsaarin orjasta olevani siksi kaukana, että mihinkään sukulaistunteiluihin ei kannata antautua. Kuitenkin kaikitenkin olen hyvilläni, tietäessäni nyt, että vartiain joukossa on siis ainakin yksi, joka jotenkuten osaa kieltäni ja pystyy siis tarvittaessa tulkiksi. Muuten saan pian tietää, että hän on osaston vartia, adjelennyj nadsiratjel, juuri tällä eli neljännellä osastolla, johon minä kuulun. Osaston vartia, jonka arvoa osottaa kolme helaa olkanauhassa, vastaa suunnilleen suomalaisten vankilain vahtimestaria, joka on vartiain lähin esimies. Aikansa viettää hän tavallisimmin siinä käytävän kulmaan sijotetussa aitiossa, jonka ääreen minä yöllä sain kapsäkkini jättää.

Äijällä on asiana ottaa selville, paljonko minulla on matkassani liina- ja pitovaatteita. Selitän, etten minä muista niiden lukumäärää, kapsäkkihän on siellä heidän huostassaan, katsokoot itse. Mutta osastonvartia toistaa itsepintaisesti: a montako shiul paitoa, kalsonia j.n.e. Kyllästyneenä ilmoitan lukumäärät summamutikassa. Äijät merkitsevät ne muistiin ja hetken perästä saan niistä, samoinkuin yöllä jättämistäni rahoista ja kellosta kuitit.

Kas vain, ajattelen, eihän täällä miestä sentään putipuhtaaksi rosvota.

Tunnin kuluttua ilmestyy osaston äijä jälleen ovelleni ja virkkaa: "a shie, tuu tänne!"

Seuraan mukana hänen virka-asemalleen käytävän nurkassa, jossa näen kapsäkkini avattuna ja sisällön huiskin haiskin lattialla.

— Nää shie shuat itshelles, — sanoo hän tavaroitani osottaen, — ka ota shyliis.

Luvallisten joukossa on paitsi liinavaatteita ja sukkia myöskin teevehkeeni, sokerit, keksit ynnä kirjoitusneuvoni. Mustepulloni vaihtaa hän kuitenkin toiseen, peläten kai minun tolpponi sisältävän jotakin salaperäistä ja vaarallista ainetta. Itseään kapsäkkiä ei hän sano annettavan koppiin, vaan se on vietävä varastohuoneeseen ja siinä säilytetään ne tavarani, joita en saa käytettäväkseni.

Kun syli täynnä kaikenlaista kamaa palaan koppiini, pysähdyn neuvotonna keskelle lattiaa. Minne laskea tavarat ja missä niitä ylimalkaan voi täällä säilyttää? Lopuksi en käsitä muuta kuin laskea ne, ainakin toistaiseksi, lattialle seinän viereen. Surkeillen katson siinä hyvin silitettyjä liinavaatteitani, sillä lattia on kaikkea muuta kuin puhtaudesta kiiltävä. Tällöin ilmestyy osaston äijä avukseni. Hän päästää sänkyni lukosta ja selittää, että puhtaita liinavaatteita saa säilyttää päänalaisen alla ja likaisia — vuoteen jalkopäässä.

Samalla kuin ryhdyn sovittelemaan aluvaatteitani vuoteeseen, arvostelen tätä venäläisen vankilan "käytännöllistä" menettelytapaa eri puolilta. Huomaan, että se ensinnäkin on kelpolailla epämukavaa. Aina kun vuode on lukittava, täytyy liinavaatteita ja tyynyntapaista siirrellä sekä etsiä patjasta niille soveltuvia laaksokohtia, sillä muutoin ei saa sänkyä painetuksi niin liki seinää, että se ulottuisi lukkoon. Toiseksi tekee tämä säilytystapa niin esteettisessä kuin hygieenisessäkin suhteessa vastenmielisen vaikutuksen. En jaksa käsittää, miksi vangille ei anneta hänen kapsäkkiään tavarain säilyttämiseksi, kun kerran nuo tavarat hänen huostaansa uskotaan. Luulisihan olevan helposti todettavissa, ettei kapsäkkiin ole kätketty helvetinkoneita tai muita vallankumouksen kummituksia.

Mutta tämä ei suinkaan jää viimeiseksi kerraksi, jolloin saan aihetta ihmetellä venäläisten vankilaviranomaisten, samoinkuin yleensä tsarismin kätyrien omituista järjen juoksua.

Kun menen osastonvartian "poksista" noutamaan viimeisiä tavaroitani, ottaa tämä käsille kapsäkissä olleet kirjani ja kyselee, mitä laatua kirjoja ne ovat. Kun Trastin kielioppaan sekä Lindstedin — sivumennen sanoen tuiki kelvottoman — "kielikirjan" selitän olevan minulle aivan välttämättömiä tulkkeja, jättää hän ne minulle, mutta toiset kirjat hän pidättää.

Hetken kuluttua ilmestyy hän kuitenkin koppiini, kädessään nuo viimemainitut kirjat.

— No mie annan nääkin shiulle, — sanoo hän tihrusilmissään suopea ilme.

Täten saan matkaa varten ostamani pari osaa "Bragelonnen varakreiviä" sekä niinikään pari 50 pnin romaania "Helmenpyydystäjät". Ne ovat vielä auki leikkaamatta ja iloni on vilpitön, saadessani ne näin odottamatta ajan kulukkeekseni. Tulkitsen siitä kiitollisuuteni äijälle, jota hentoisin taas vaikka sukulaisuudellani kunnioittaa. Samalla tiedustelen häneltä, eikö paperivarastoani myöskin luovuteta haltuuni, voidakseni ryhtyä kirjoittamaan, sillä olenhan ammatiltani kirjailija.

— Ei shua, — vastaa äijä. — A jos shie tahot kiruttaa kirjan maatuskalle tai mutsholle, niin sano miulle ja mie tuon shiul bumagaa i kanvertin.

— No hyvä, tuokaa heti, sillä minä haluan kirjottaa sekä maatuskalle että mutsolle.

Moniaan hetken mentyä saankin tarpeet kahteen kirjeeseen sekä ryhdyn heti kirjottamaan kotiin, ilmottaen onnellisesti saapuneeni perille, jossa elämä näyttää rupeavan kuontumaan tavalliseen vankilatapaan, sekä kehottaen olemaan uskomatta mitään kohtalostani mahdollisesti liikkuvia huhuja, sillä arvaan, että kärkäs ja kaikkea suurenteleva huhu ennen pitkää tietää minut "aivan varmaan" hirtetyksi. Toisen kirjeen kirjotan Pietarissa — ja kenties hyvinkin lähellä itseäni — asuvalle ystävälleni, tohtori K:lle, pyytäen häntä toimittamaan minulle venäläis-suomalaisen sanakirjan sekä kunnollisen viltin ja tyynyn.

Tätä jälkimmäistä kirjettä kirjottamaan ryhtyessäni epäröin hieman, onko minun lainkaan viisasta kääntyä kirjeellä hänen puoleensa ja siten johtaa tutkinto tuomarin ja santarmien huomiota häneen. Mutta kun tiedän hänet puhtaaksi kuin pulmusen niihin epäluuloihin nähden, joita itseäni vastaan on kohdistettu, arvelen hänen helposti kestävän häneen mahdollisesti suuntautuvan huomion ja kun muutenkin katson tähdelliseksi saada hänelle ilmotetuksi tänne saapumiseni, niin ryhdyn kuin ryhdynkin kirjettä kyhäämään.

Tuskin olen saanut sen valmiiksi, kun pitkin käytävää siirtyvä yksitoikkoinen ääni alkaa toistella sanoja: "guljatj prigatovitsa". Pian helähtää tirkistyslasin kansi, vartian silmä katsoa muljauttaa minuun ja "guljatj prigatovitsa" tulee koneellisesti ja venytetysti. Tuo jälkimmäinen sana on minulle vielä toistaiseksi outo ja kun guljatjsanan tiedän merkitsevän kävelemistä, olen aluksi epävarma, onko tarkotus hoputtaa vankeja kävelemään koppinsa lattialla, etteivät istuksimalla saisi laiskotella, vai päästäänkö tässä kenties ulos kävelemään. No, tässäpähän olen tavattavissa, tulkoon sitten mitä tulkoonkin. Ja aivan oikein, kohta avaakin vartia oven.

— Guljatj, — sanoo hän ja viittaa päällään minua astumaan ulos.

— Na dvarje?

— Da.

Sieppaan siis lakkini ja lähden painumaan kerros kerrokselta alas. Parinkymmenen askeleen päässä edelläni kulkee toinen vanki ja saman matkan jälessäni tulee kolmas, naapurini toisen sivuseinän takaa. Joka rapun käänteessä seisoo kuitenkin vartia, niin ettei jää mitään tilaisuutta toisiaan lähestyä ja tuttavuutta rakentaa.

Keskellä umpinaista pihaa on korkealla aidalla erotettu ympyrän muotoinen ala. Se on lautaisilla väliseinillä jaettu seitsemääntoista kolmiomaiseen karsinaan, jossa vanki ulkoilmassa jalotellessaan on yhtä yksinään ja eristettynä kuin kopissaankin. Karsinoihin johtaa keskustasta kapeat, ulkoa lukittavat ovet ja samaisen keskustan päällä on katollinen silta, jossa kävelee tai istuksii puolikymmentä vartiaa, niin että seitsemäntoista samalla kertaa kävelemässä olevaa vankia ei suinkaan ole oman onnensa nojaan jätettyjä. Karsinan toisella seinustalla on penkki ja sen päällä vähäinen katos suojaksi sadeilmalla. Väliseinät ovat tukevista pontatuista lankuista, niin että naapurikarsinan kanssa on mahdoton olla yhteydessä. Mutta kävelyalueen ulkoseinänä on tavallinen korkea säleaita, joten sen läpi saattaa nähdä pihalle.

Joka puolella kohoavat paksut harmaat muurit pienine ristikkoikkunoineen, joita on vieri vierekkäin kuutena kerroksena. Tekee niin masentavan ja toivottoman vaikutuksen, antaessaan katseensa liukua pitkin noita loppumattomia ikkunarivejä, kun tietää jokaisen ristikon takana kituvan kadotettua vapauttaan huokailevan ihmisen.

Kivitetty piha on täynnä kaikenlaista ryönää. Yhdellä sivustalla on korkeita kivihiilikasoja, toisaalla halkoja ja taas toisaalla kaikenlaista rautaromua, jonka keskellä takoen ja viilaten työskentelee joitakin rangaistusvankeja. Näenpä eräässä kohti kaiken muun töryn joukossa kasan pinkkoihin sidottuja tuohilevyjä ja koetan turhaan arvailla, mihin niitä täällä tarvitaan. Vasta myöhemmin saan venäläiseltä koppitoveriltani kuulla, että niitä käytetään sotilassaappaiden sisäpohjiin, jommoisia täällä vankilassa kosolti suutaroidaan.

Tämän pölyisen umpipihan soraisella maaperällä ei ole, muutamaa kävelyaitauksen ulkosyrjällä kasvavaa lehtipuuta lukuun ottamatta, minkäänlaista luonnonvihreyttä, missä silmä voisi hetkisen levätä. Kaikki on särmikästä, tylyä ja harmaata sekä vahvan pölykerroksen peittämää. Ilmassa tuntuu milloin mitäkin vähemmän miellyttäviä tuoksuja eivätkä auringonsäteetkään yllä tänne pohjalle, jossa kurja syntinen käyskelee kuin kellarissa, samalla kuin korkeudessa kiitävät pilvet synnyttävät haikean kaipuun ulos vihreille niityille ja solisten kiitävien virtojen äyräille, keskelle luontoa ja rajatonta vapautta…

Kävelyaikaa on vain puoli tuntia päivässä. Koppiin palattuani tullaan minua kohta hakemaan tutkintotuomari Mashkevitshin luo. Mutta kohtauksestani tämän tärkeän ja suomalaisten "aktivistien" muistossa iäti säilyvän herrasmiehen kanssa kerron lähemmin seuraavassa luvussa. — — —

Kello käytävän perällä lyö kuusi ja samalla alkaa toisaalta kaikua:

— Kipjetok! — Kipjetok! — Kipjetok!

Ymmärrän jo sen merkityksen ja otan "krushkan" valmiiksi esille. Samalla panen teekannuni pohjalle teelehtiä, virutan kupit ja otan sokerit ja keksit esille. Kuin talon tapoihin tottunut ainakin työnnän heti luukun auettua juoma-astiani esille ja saan sen kuumalla vedellä täytettynä samassa tuokiossa takaisin. Samalla ojentaa vartia myöskin avaimen vuoteen laskemista varten.

Pian hautuu tee valmiiksi ja mielihyvin lasken kuppiin kullankeltaista, tuoksuvaa nestettä. Hiljalleen nautiskellen juon sitä kokonaista neljä kuppia, vetelen savuja ja tunnen itseni oloihin nähden varsin tyytyväiseksi, jopa suorastaan hyvällä tuulella olevaksi.

Mutta kun vuode on jälleen auki, alkaa se vahvasti vetää minua puoleensa, vaikka kesäistä päivää onkin vielä pitkälti jälellä. Mutta mitäpä meitä vankikomeroiden asukkaita liikuttaisi kesäillan ihanuus. Laittaudun siis niin mukavaan makuuasentoon kuin se karulla vuoteellani suinkin päinsä käy, sytytän paperossin ja avaan eteeni Bragelonnen. Mutta huomio ei tahdo kiintyä luettavaan, vaan kirja painuu omia aikojaan rinnalle ja ajatukset alkavat harhailla päivän tapahtumissa. Yhä uudelleen käyn mielessäni läpi tutkintotuomarin luona tapahtuneen kuulustelun, koettaen samalla varautua kaikkia seuraavissa kuulusteluissa esiintyviä koukkuja vastaan.

— Ushin! — Ushin! — kumahtaa käytävästä keskelle minun ajatusmaailmaani.

Päiväjärjestys ei siis vieläkään ole lopussa. Levotonna nousen istualleni ja mietin tuon huudon merkitystä. Ushin? Eiköhän se merkitse illallista? Niin todellakin.

Kohta ne ovat oveni takana ja heti kun luukku rävähtää auki, työnnän siihen koetteeksi soppa-astiani. Se tempastaan ulkopuolelle, palatakseen seuraavassa tuokiossa takaisin, enemmillään kuin puolillaan jotakin sinertävän harmaata ainetta, josta ei tarkalleen voi sanoa, onko se puuroa vai velliä. Lähemmin tutkiessani huomaan, että se on tattariryyneistä veteen keitettyä velliä. Maultaan se on aivan puolueetonta. Pari lusikallista maistettuani siirrän tympein mielin astian syrjään ja palaan vuoteelleni.

Ilta kuluu ja ajatukset harhailevat kaukana vankilan muurien ulkopuolella. Jostakin pihan puolelta alkaa kuulua moniäänistä kirkkolaulua, jonka tavantakaa katkaisee miesjoukon täyttä kurkkua huutamat vastaussanat, mitkä tänne asti kajahtavat sekavana kuin koiran haukunta: vau-vau-vau! Vuorotellen laulua ja vau-vau-vau! ihan loppumattomiin! Kutkahan ne siellä laulavat? Rangaistusvangitko vai sotilaat? Lienee ehkä kasarmikin tämän vankilan yhteydessä…

Alkaa jo hämärtää ja silmäluomeni käyvät raskaiksi. Vihdoinkin lakkaa laulu ja viimeisen kerran kajahtaa "vau-vau-vau!" Muutkin äänet niin käytävässä kuin pihalla ovat vaienneet. Silmäni painuvat kiinni, mutta horroksen läpi kuulen vielä, kuinka tirkistyslasin kansi silloin tällöin rapsahtaa. Pihalla paukahtaa säännöllisin väliajoin joku ovi ja tavantakaa aivastaa siellä joku epätoivoisen äänekkäästi…

Ensimäinen päiväni Shpalernajassa on päättynyt ja minä vaivun uneen…

IV

TUTKINTOTUOMARIN EDESSÄ.

Likainen, puolihämärä koppi, suuri paljous russakoita, tökötin ja mahorkan haju, loppumattoman pitkiä, kolkkoja käytäviä, yksitoikkoisia huutoja: guljatj! kipjetok! abjet! sekä tulevaisuuden perspektiivinä joko monivuotinen pakkotyö tai hirsipuu — siinä asioita, jotka tulevat kauan kummittelemaan niiden suomalaisten muistossa, jotka vuosina 1916-17 viruivat Pietarin piirioikeuden tutkintovankilassa, mikä Suomessa sen vieritse kulkevan kadun mukaan tunnetaan yleisimmin nimellä Shpalernaja.

Mutta selvin ääriviivoin kohoaa näiden muistojen keskeltä eräs henkilö, jonka laihat, kalvakat ja teräväpiirteiset kasvot, älykkäine, mutta kylmine ja vaanivine silmineen, korkeine otsineen ja mustine pujopartoineen muistuttavat siinä määrin Mefistoa, että hänen ylöskammattujen hiustensa suojasta luulee näkevänsä pienten sarventynkäin työntyvän esiin. Se on Pietarin piirioikeuden erittäin tärkeiden asiain tutkintotuomari, valtioneuvos Mashkevitsh — mies, jonka muotokuva ei hevillä tule haihtumaan hänen käsiinsä joutuneiden suomalaisten "aktivistien" muistosta ja jonka nimen pelkkä maininta tulee heissä kauan herättämään epämieluisia tunteita. Tämän tarmokkaan, kunnianhimoisen ja ainakin meidän suomalaisten kannalta pirullisen miehen huostaan oli "valtakunnan-vastaisista" toimista syytettyjen suomalaisten asia kokonaisuudessaan jätetty. Ja suunnattomasti tuo "suomalaisten separatistien salaliitto" antoikin työtä hänelle ja hänen lukuisille apulaisilleen, joten voi sanoa, että hän näinä vuosina eli ja teki karrieeriaan yksinomaan suomalaisten kustannuksella. Ja kaikesta päättäen tuo hänen karrieerinsa olisi muodostunut loistavaksi, ellei vallankumous olis tullut väliin ja pyyhkäissyt kaiken maailman tuuliin hänen uurastustensa tulokset.

Jo seuraavana päivänä, kun olin yöllä Shpalernajaan saapunut, sain tehdä tuttavuutta tämän "erittäin tärkeän" herran kanssa. — — —

— Tuu tänn'! — viittaa minulle kopin ovelta osastonvartia.

— Minnekä nyt?

— Sudjan luo, se shiun tutkii, ootko syyllinen vai syytön.

Ymmärrän, että tässä on matka tutkintotuomarin eteen, karaisen mieleni ja astun käytävään. Siellä ottaa minut lähettivartia huostaansa, kuletaan jälleen monimutkaisia käytäviä, kunnes saavutaan kansliaosastoon, missä minut yöllä kirjoihin merkittiin.

Täällä on kova liike ja äänten sorina. Minut osotetaan seisomaan käytävän perukkaan, jonka sulkee rautainen säleportti. Kaksi muutakin vankia on täällä nuotan perukassa. Toinen on selvästikin japanilainen, solakka laiha mies, päällään alemman venäläisen meriupseerin puku. Toinen sivilipukuinen herrasmies tuntuu niin suomalaiselta. Kaikkien meidän silmissämme palaa tutustumisen halu, mutta yksi vartioista tähystää portin takaa meihin lakkaamatta eikä yksikään meistä uskalla virkkaa sanaakaan.

Vasta paljon myöhemmin, vallankumouksen päivinä, saan kuulla tuon Aasian pojan elämäntarinan hänen koppitoveriltaan, joksi oli joutunut eräs suomalainen lääketieteen kandidaatti. Tulin silloin tietämään, että hän oli syntyjään korealainen ja kuuluen salaliittoon, jonka tarkotuksena oli Korean vapauttaminen Japanin herruudesta, oli hän aluksi mennyt japanilaiseen merisotaväkeen sekä maailmansodan puhjettua siirtynyt Venäjän laivastoon, voidakseen sillä suunnalla toimia isänmaansa vapauttamisen hyväksi. Japanilaisen poliisin toimesta oli hänen kuulumisensa korealaiseen salaliittoon käynyt kuitenkin ilmi ja hänet oli vangittu. Ja niinpä nuo kaksi sorretun kansan poikaa maapallon vastakkaisilta puolilta joutuivat samanlaisista separatistisista pyrkimyksistä syytettyinä istumaan samassa Shpalernajan kopissa, missä he, englantia keskustelukielenään käyttäen, harjottivat aikansa kuluksi poliittista kannunvalantaa tai punoivat karkaussuunnitelmia.

Nimeäni huudetaan ja kun eräs vartioista on todennut henkilöllisyyteni, saan minä asettua kahden sotilaan väliin. Miekat paljastuvat ja: eteenpäin mars! Kuljemme ylös ja alas, oikeaan ja vasempaan. Kun yksi käytävä loppuu, aukenee toinen eteen. Osa niistä on selvästikin maan alla, pimeitä, holvikattoista ja niin mataloita, että täytyy kumarassa kulkea eteenpäin. Se on mitä monimutkaisin labyrintti ja väliin pysähtyvät saattajani epävarmoina, mille suunnalle kulkea. Ilma on painostava ja ummehtunut, minä olen matkan jäleltä vielä huonovointinen ja seuraan horjuen äänettömiä saattajiani, joiden kasvonpiirteet vinohkoine, unisine silmineen ilmaisevat selvästi aasialaista syntyperää.

Sivuutamme jonkun erityisen vankilaosaston. Rivi synkeitä ovia ja useimpien edessä vartia aivan toisenlaisessa asussa kuin siellä ylempänä: päällään pitkä, jalkapöytiin ulottuva kauhtana ja vyöllä avainkimppu. Pitkine vaahtopartoineen ne ovat kuin joitakin museokuvia Iivana Julman ajoilta. Mutta miltä mahtanevat näyttää heidän vartioitavansa, noiden synkeiden ovien takana nääntyvät ihmiset? Mieleeni kohoaa kuva luurangoksi laihtuneista, toivottomuuteensa tylsistyneistä miehistä, joiden tukka, kynnet ja parta ovat vuosikausia ilman hoidotta kasvaneet…

Vihdoin muuttuu sokkelokäytävä ilmavammaksi ja me tulemme oikeuspalatsin avaraan eteishalliin. Sen läpi kuljettuamme pysähdymme muutamassa sivukäytävässä ovelle, jonka kilvessä suurin kirjaimin seisoo nimi: Mashkevitsh.

Hetkisen pysähdys ja sitten ovesta sisään.

Sivuseinällä on vihreäverkainen pöytä, jonka takana istuu pitkään takkiin puettu, vilkaseleinen kalvakka herra, jonka heti arvaan Mashkevitshiksi. Häntä vastapäätä istuu lyhyentanakka, upseeripukuinen kaljupää mies, jolla on hyväntahtoiset kasvonpiirteet ja jonka minä arvaan tulkiksi.

Ääneti viittaa tutkintotuomari minua istumaan pöydän lähelle, mitä minä mielihyvin noudatan, sillä tuskin jaksan enää seisoallani pysyä. Molemmat murjaanit miekkoineen saavat paikan minun takanani. Ja sitten alkaa kuulustelu. Ensin tietysti nimi, eikä vain omani, vaan vanhempaini, isovanhempaini, vaimoni ja lasteni nimet. Sitten: ikä, uskonto, alamaisuus…

Viimemainitun johdosta syntyy tutkintotuomarin ja tulkin välillä pieni
kinastus, joka antaa minulle aihetta tehdä erinäisiä johtopäätöksiä.
Tulkki selittää, huolimatta asiaa minulle ollenkaan kääntää, minut
Suomen alamaiseksi. Mutta silloin kohauttaa hra Mashkevitsh
hermostuneesti olkapäitään: Ei suinkaan, vaan Venäjän alamainen!
Kummastuneena väittää tulkki edelleen vastaan, mutta siitä hermostuu
Mashkevitsh entistä pahemmin: eihän toki voi olla puhetta muusta kuin
Venäjän alamaisuudesta!

— Nu da! — virkkaa tulkki alistuvasti ja tyytyväisenä merkitsee
Mashkevitsh minut papereihinsa Venäjän alamaiseksi.

Näen nyt selvästi, minkä hengen lapsia arvoisa tutkijani on ja tajuntaani kohoaa käsite: novoje-vremjalainen. Tulkin esiintyminen tekee minuun päinvastoin turvallisen vaikutuksen, minkä lisäksi kielenkäytöstä olen huomannut hänet suomalaiseksi.

Näin minut siis, itseeni lainkaan vetoamatta, ilman muuta merkittiin ryssäksi! Aito venäläistä mestarijuridiikkaa! Jos minut pöytäkirjaan olisi merkitty Suomen alamaiseksi, olisi se tuottanut yhtä ja toista pikku häiriötä muistuttamalla, että Suomella on erikoisasemansa ja omat perustuslakinsa, jotka takaavat jokaiselle suomalaiselle oikeuden tulla omassa maassa ja omien lakien mukaan tuomituksi. Siksi: hiiteen käsite "Suomen alamainen!" Nythän eletään yhdenvertaisuuden ja yleisvaltakunnallisuuden aikaa. Ne suuret sanat, joita Venäjä yhdessä toisten liittovaltain kanssa toitottaa pienten kansain oikeuksista, saavat jo sinänsä riittää.

— Oletteko kuullut, että suomalaisia on mennyt Saksan armeijaan? — alottaa hra Mashkevitsh yhtäkkiä varsinaisen keskustelun.

— Olen kyllä kuullut huhuttavan, että joitakin ylioppilaita olisi mennyt vapaaehtoisina Saksan armeijaan.

— Ketä ylioppilaita olette kuullut mainittavan? — takertuu hän vastaukseeni.

— Olen kuullut asiasta yleensä lörpöteltävän kahviloissa ja kaduilla, mutta mitään nimiä en ole kuullut mainittavan.

— Oletteko kuullut puhuttavan Lochstädterin leiristä Saksassa?

— En.

Kaiken aikaa askartelee hän pöydällään, milloin papereitaan järjestellen, milloin taas lakaten kiinni joitakin virkakirjeitä. Sitä tehdessään polttaa hän uskomattoman paljon paperosseja. Aina hetken päästä ottaa hän kotelosta uuden, näpsäyttää bentsiinisytyttäjällä tulen ja muutaman savun imaistuaan viskaa hermostunein elein puoleksi palaneen savukkeen tuhka-astiaan. Minuun sinkauttaa hän aina väliin vaanivan katseen noista kylmistä ja terävistä silmistään. Mieleeni muistuu ilmi elävänä ovela ja tavatonta psykoloogista taituruutta osottava tutkintotuomari Dostojevskin romaanista "Rikos ja rangaistus". Ja itse tunnen, ainakin mitä ruumiilliseen tilaani tulee, olevani jotakuinkin lähellä Raskolnikovia.

— Tunnetteko Juho K:n Nivalan pitäjästä? — alottaa hän jälleen kuulustelun.

Ahaa, vai siihen nyt siirryttiin, arvelen minä itsekseni. Siitähän riitti santarmeillakin utelemista ihan loppumattomiin. No, olenhan minä ainakin valmiiksi treenaantunut.

— Tunnen kaksikin Juho K:ta —, vastaan yksikaikkisesti.

— Mutta nuoren Juho K:n?

— Tunnen nuorenkin.

— Kuinka vanha hän on?

— En tiedä varmuudella. Ehkä neljänkolmatta vuotias.

— Missä tämä Juho K. nykyään oleskelee?

— Sitähän minun on tietysti mahdoton tietää. Talvella vain kuulin, että hän oli matkustanut Pohjois-Suomeen työtä etsimään sekä, jos mahdollista, pyrkiäkseen rajan yli Ruotsiin ja sieltä edelleen Amerikaan.

— Millä keinoin rajan yli?

— Kuinka minä sen tietäisin? — vastaan olkapäitäni kohauttaen, ihmetellen samalla, että hän mokomilla kysymyksillä minua vaivaa.

Tämän jälkeen askartelee hän hetkisen ääneti, kääntyy sitten äkkiä puoleeni ja sanoa leimauttaa:

— Juho K. on Lochstädterin leirillä Saksassa ja ilmoittaa, että te olette hänet sinne lähettänyt.

Olen varautunut ottamaan vastaan mitä yllätyksiä tahansa ja siksi tunnenkin, että kasvoni eivät värähdäkään, vaan minä kestän aivan tyynesti hra Mashkevitshin vaanivan katseen.

Aivoissani vilahtaa kolme mahdollisuutta: joko ovat venäläiset saaneet oman urkkijan Saksan suomalaispataljoonaan tai on joku sieltä palanneista suomalaisista heittäytynyt ilmiantajaksi tai on tämä vain tutkintotuomarin koukku, jolla hän koettaa saada minut yllätetyksi sekä siten pakotetuksi tunnustamaan.

— Se on mahdotonta, — vastaan lujasti, — taikka jos Juho K. nyt olisikin tuolla mainitsemassanne paikassa, niin ei hän ainakaan ole sellaista perättömyyttä voinut liikkeelle laskea, että minä olisin hänet sinne toimittanut, sillä minä tunnen hänet rehelliseksi kunnon pojaksi.

— Niin, mutta hän on muille kertonut, että te olette hänet Saksaan lähettänyt.

Ähää, hän perääntyy, päättelen tyytyväisenä. Jälleen hetkinen äänettömyyttä ja sitten taas yhtäkkiä:

— Mitä teillä on puolustukseksenne sanottavana?

Kohautan hartioitani samalla tavoin kuin näin hänen itsensä äsken alamaisuutta koskevassa kysymyksessä tekevän sekä vastaan:

— Jos joku on kertonut Juho K:n ilmottaneen, että minä olen hänet
Saksaan lähettänyt, niin hän on törkeästi valehdellut.

Vähän aikaa kirjotettuaan:

— Mitä varten te vangittaessa teitte vastarintaa?

— Säilyttääkseni vapauteni, koska minulla oli tiedossani esimerkkejä, että näinä poikkeuksellisina aikoina kaikenlaisten epäluulojen perusteella vangitaan aivan syyttömiä kansalaisia ja pidätetään tietämättömiksi ajoiksi työstään.

— Kenen te tiedätte syyttömästi vangituksi? — kysyy hän nyt kummastusta teeskennellen.

Sattuupa tiedossani olemaan hyvä esimerkki. Asuessani keväällä 1915 Helsingissä Vuorikatu 4:ssä pantiin viereisessä huoneessa yösydännä toimeen kotitarkastus sekä vangittiin huoneessa asuva nuori rakennusmestari. Saatuaan viettää kuukausia vankilassa vapautettiin hänet vihdoin syyttömänä, mutta tuo epätietoinen kohtalo oli kivuloista nuorukaista painanut niin raskaasti, että hän kohta sen jälkeen kuoli. Tämän surullisen historian kerron nyt hra Mashkevitshille, saaden palkakseni tuon jo ulkoa osaamani kärsimättömän olkapäiden kohautuksen.

— Mitä systeemiä teidän revolverinne oli? — kysyy hän asiaan sen enempää huomiota kiinnittämättä ja merkitsemättä siitä mitään pöytäkirjaan.

— Browninki.

— Mistä te olitte sen saanut?

— Olin lainannut sen tohtori S:ltä Helsingissä.

— Missä tarkotuksessa?

— Kun minun, oltuani syksyllä 1915 kirjallisten töitteni takia muutaman viikon Helsingissä, oli matkustettava takaisin kotiini maaseudulla ja kun sieltä olin kuullut, että sinne on ilmestynyt paljon työtöntä irtolaisväkeä ja että muutamia sisäänmurtojakin on kotini lähellä tapahtunut, päätin hankkia Helsingistä revolverin. Niinpä kun eräänä iltana Catanin kahvilassa tapasin muutamia tuttuja herrasmiehiä, kysäsin heiltä, tietävätkö he revolvereja olevan nykyään Helsingissä saatavana. Kun jotkut olivat arvelleet, ettei niitä nykyään saisi ostaa, tarjosi tohtori S. minulle lainaksi oman revolverinsa.

Siten kuului vastaukseni, jolla minä tavallaan jouduin antamaan ilmi tohtori S:n. Mutta siihen oli minulla pakko, sillä tohtori S. oli revolveria lainatessaan ilmottanut rekisteröineensä sen Helsingissä, kehottaen minua tekemään samoin kotipaikallani sekä samalla ilmottamaan, mistä olen sen saanut. Niinpä jos minä nyt olisin kieltänyt saaneeni revolverin tohtori S:ltä, vaan sanonut sen esim. oston kautta jo vuosia sitten hankkineeni, olisi hra Mashkevitsh apureineen saanut rekisterien avulla kuitenkin selvän browningin alkuperästä, jolloin minun kiertelyni olisi ollut omiaan vahventamaan toht. S:ään kohdistuvia epäluuloja. Sitäpaitsi olin Oulun lääninvankilasta onnistunut toht. S:lle toimittamaan sanan, miten aion, jos asiaa minulta tiedustellaan, ilmottaa revolverin lainauksen tapahtuneen. — — —

Kuulustelu on päättynyt ja tulkki alkaa lukea minulle pöytäkirjaa. Kuuntelen sitä melkein tylsänä, sillä päätäni kivistää yhä pahemmin. Korvaani tarttuu kuitenkin, että vastarinnan tekoa koskevan kohdan on hra Mashkevitsh suvainnut merkitä seuraavasti: "Vastarintaa tein säilyttääkseni vapauteni." Siinä kaikki!

— Eihän se niin ollut, vaan: "vastarintaa tein säilyttääkseni vapauteni, koska j.n.e." —, keskeytän minä lukemisen.

Tulkki kääntää sen uskollisesti Mashkevitshille, joka luimauttaa minuun ärtyneen katseen, mutta tarttuu kuitenkin kynään ja kirjottaa pöytäkirjan loppuun lisäyksen. Kun se on valmis, kääntää tulkki sen minulle, jolla aikaa Mashkevitsh tähtää minuun väijyvän katseen, että huomaako tuo sen pienen pukinsorkan, jonka hän pisti vielä lisäykseenkin. Minä huomaan sen kylläkin, mutta minut on vallannut täydellinen yksikaikkisuus, minä kohautan vain hartioitani hra Mashkevitshiltä oppimaani tapaan, ja annan lukemisen jatkua, päästäkseni pian takaisin koppiini. Olen nyt täysin vakuutettu, että hra Mashkevitsh paitsi novoje-vremjalaista suomalaisvihollisuuttaan, on lisäksi mielivaltainen ja kavala mies, johon nähden täytyy pitää silmänsä auki.

Pöytäkirjan lopussa on tutkintotuomarin päätös, jossa hän tuomitsee minut menettämään kaikki oikeuteni sekä ilmottaa minut asetettavaksi syytteeseen niiden ja niiden Venäjän rikoslain pykäläin nojalla.

— Te saatte, jos tahdotte, pauna tähän vastalauseenne ja se menee yhdessä pöytäkirjan kanssa hovioikeuteen, — ilmottaa hän lopuksi.

— Kyllä, tietysti minä haluan panna vastalauseeni.

Mutta hän ei suvaitse sanoa, milloin ja missä minä tuon vastalauseen saan kirjottaa, vaan hän viittaa minua poistumaan ja sapeleitaan kalistellen nousevat murjaanit takanani liikkeelle. Enkä minä tällä haavaa juuri kykenisikään panemaan kokoon kunnollista vastalausetta. Otanpa siitä selvän huomenna, sillä tietystihän näitä kuulusteluja jatkuu vielä monta päivää ja hän kajoaa joka asiaan, mihin santarmitkin.

Mutta päivät alkavat kulua kaikessa rauhassa eikä minua sen koommin viedä Mashkevitshin eteen. Mieltäni kaivelee joka päivä vastalause. Mitä tehdä? Olenhan kuin pilttuuseen kytketty elukka, jolle määrähetkenä annetaan appeensa ja toisena määrähetkenä viedään hiukan jalottelemaan. Vartialle, jolla sitäpaitsi näyttää aina olevan kiire, en pysty asiaani selittämään ja osaston vartia ei näyttäy viikkokausiin. Yhä pahemmin jäytää asia mieltäni, kunnes lopulta selviän päätökseen: Kun minut viedään oikeuteen, panen siellä heti alussa jyrkän vastalauseen koko tätä menoa vastaan, että minut vastoin Suomen perustuslakeja on raahattu vieraalle maalle vieraiden lakien mukaan tuomittavaksi, sekä sen jälkeen kieltäydyn vastaamasta mihinkään kysymyksiin. Niin, sen minä totisesti teen, ja pian juurtuu asia mielessäni lujaksi päätökseksi.

V

VIIKOT VIERIVÄT…

— V'vannu prigatovitsa!

Se on vallan uusi huuto, joka käheällä ja yksitoikkoisella äänellä toistettuna eräänä aamupäivänä kajahtelee käytävästä.

Mitähän se merkinnee? No, kaipahan pian selvinnee, mistä on kysymys.

Hetken kuluttua aukeneekin ovi, vartia viittaa minua astumaan ulos ja virkkaa: V'vannu! Samassa selviää minulle, että tarkotus on mennä kylpyyn. Lähden vartia vartialta — niitähän seisoo tienosottajina kaikissa käänteissä — astelemaan pitkin käytävää, samalla kuin mielessäni väikkyy suuri holvikattoinen sauna hieman siihen tapaan kuin Oulun lääninvankilassa, suuri, kuumuutta huokuva kiuvas, vihdanläiske ja veden solina… Mutta päätyessäni etäällä maakerrassa olevaan saunaosastoon, suljetaan minut hämärään, pienen pieneen koppiin, jossa on tyhjä kylpyamme sekä suihkuvehkeet.

Pian seison alastonna ammeessa ja kranoja sovitellen lasken päälleni niin kuuman suihkun kuin ihoni suinkin sietää. Mutta kauan ei kylpemisen sulosta saa nauttia, sillä vartia kurkistaa jo ovilasista ja hoputtaa joutumaan.

Kun paluumatkalla silmälasejani kuivaten astelen pitkin pohjakerran käytävää, havahdun äkkiä sanoihin:

— Terve, Kyösti!

Hämmästyneenä nostan katseeni ja äkkään edessäni Esko Riekin, joka pyyheliina kainalossa astelee vastaani, nähtävästi matkalla saunaan.

— Terve, terve!

Sen suurempaan sananvaihtoon meillä ei ole tilaisuutta, eipä edes kättä puristaa. Mutta mieleni sykähtää äkkiä tavattoman iloiseksi: onhan meitä ainakin kaksi suomalaista samassa kadotuksessa!

Tähän saakka olen luullut olevani ypö yksinäni tässä kolkossa talossa. Oulun lääninvankilassa kuulin kyllä kerrottavan, että Riekki on Pietarissa Shpalernajan vankilassa, mutta kun minua saattaneet santarmit puhuivat hovioikeuden vankilasta, olen ollut siinä käsityksessä, että Shpalernaja on kokonaan toinen vankila. Niin uskon edelleenkin ja päättelen itsekseni, että Riekki on vasta siirretty Shpalernajasta tänne hovioikeuden vankilaan, luultavastikin pian alkavaa oikeudenkäyntiä varten.

No niin, orpoudentuntoni on tämän kohtauksen jälkeen tuntuvasti vähentynyt ja vaikka en pitkiin aikoihin tämän jälkeen edes vilahukselta näe Riekkiä enkä tiedä, missä osassa vankilaa hänen koppinsa sijaitsee, tuntuu oloni kuitenkin tämän jälkeen ikäänkuin hiukan turvallisemmalta, tietäessäni jossakin täällä läheisyydessäni löytyvän kohtalotoverin.

Mutta löydöt jatkuvat.

Moniaan päivän kuluttua keksin Shpalernajan muurien sisällä toisenkin suomalaisen, vieläpä lähimmässä läheisyydessäni. Kävelemään mennessäni ja sieltä palatessani olen joka kerta kiinnittänyt huomioni parinkymmenen askeleen päässä perässäni seuraavaan naapuriini. Se on nuori, korkeintaan parinkymmenen ikäinen mies ja näyttää kaikessa olemuksessaan suomalaiselta. Aivan kuin ensi vuoden ylioppilas tai ylemmän luokan lyseolainen. Arveluani vahvistaa vielä huomio, että hänkin joka kerta tarkastelee minua ikäänkuin tunnustellen. Hän esiintyy reippaasti ja liikkuu aina pää pystyssä sekä hymy huulillaan kuin astelisi hän mitä rajattomimmassa vapaudessa.

Kunpa saisin tilaisuuden kysäistä, onko hän suomalainen!

Pian täyttääkin suopea kohtalo toivomukseni. Kuten ennen olen sanonut, nousevat portaat neljännestä viidenteen kerrokseen muurin sisätse. Siinä seisoo aina vartia, milloin vangit kulkevat saunaan tai kävelypaikalle. Mutta eräänä päivänä kävelemästä palatessamme ei vartiaa näykään siinä kohti. Silloin ehättää naapurini ihan kintereilleni ja yhtäkkiä kuulen minä takanani kuiskauksen:

— Oletteko suomalainen?

— Kyllä, — kuiskaan minä vastaan. — Mistäs te olette?

Hän käsittää kysymykseni nähtävästikin hieman väärin, sillä hätäinen vastauksensa kuuluu:

— Saksan matkasta!

Vartia ilmestyy samassa näkyviin ja sananvaihtomme katkeaa siihen. Mutta olemmehan todenneet toisemme kansalaisiksi sekä kohtalotovereiksi ja ilo sydämessä työnnymme koppeihimme. Kun vartia on poistunut oven takaa, kuulen heti seinän takaa naputusta. Tartun lyijykynään ja naputan vastatervehdyksen.

Ah, ollapa meillä nyt selvillä naputussysteemi! Muistan vuosia sitten lukeneeni erään venäläisen vallankumousmiehen kuvauksia vankilaelämästä ja siinä oli myöskin esitettynä järjestelmä, jonka mukaan vangit seinään naputtelemalla vaihtavat ajatuksiaan. Mikä vahinko, etten tullut sitä silloin mieleeni painaneeksi! Mutta saatoinko aavistaa, että itsekin vielä joutuisin samaa kokemaan.

Äh, kun pystyisimme ajatuksiamme vaihtamaan! Hän sanoi olevansa syytettynä Saksan matkasta. On kai siis ollut Saksassa. Mikä nautinto minulle olisikaan kysellä elämästä suomalaispataljoonassa, lukuisista tuttavista siellä, hänen kotimatkastaan ja lukemattomista muista seikoista!

Mutta eikö voisi keksiä jotakin uutta yksinkertaista naputusjärjestelmää? Maltahan! Jos a merkittäisiin yhdellä napautuksella, b kahdella, d kolmella ja niin edelleen läpi aakkosluettelon, niin eikö sillä tavoin jo saattaisi tulkita ajatuksiaan? Totta kai, vaikka hitaastihan se kävisi, koska esim. ä-äännettä merkitäkseen täytyisi napauttaa kappaleen kolmattakymmentä kertaa. Mutta mitämaks, onhan vankilassa aikaa ja ajan tappaminenhan täällä onkin kaikista tärkeintä.

Tuumasta toimeen siis. Alan ensiksi naputtaa nimeäni, mutta pitkälle en ehdi, kun naapuri keskeyttää minut vastanaputuksella. Kun hän vaikenee, alotan uudelleen, mutta samoin tuloksin: hän keskeyttää kärsimättömästi ja naputtaa itse jotakin. Ilmeisesti on hänelläkin joku järjestelmä, sillä hän naputtaa jaksottain, pitäen välissä aina pienen loman. Mutta minä en tajua siitä tämän taivaallista. Yhtä vähän kuin hänkään minun naputuksestani.

Pöytiemme ääressä ihan lähekkäin istuessamme olemme kuin kaksi vento vierasta muukalaista, joiden on mahdoton ymmärtää toistensa kieltä. Tai, teosofien oppiin turvautuakseni, niinkuin kaksi henkiolentoa, jotka epätoivoisesti ponnistellen koettavat tehdä itseänsä ymmärretyiksi ruumiillisille olennoille.

Minun täytyy keinolla millä hyvänsä saattaa järjestelmäni hänen tietoonsa, päätän lopuksi. Pian onkin minulla keino valmiina. Kehitän paperossin varsipaperin auki, kirjotan siihen sekä nimeni että selityksen naputusjärjestelmästäni, käärin paperisuikaleen jälleen rullalle ja talletan sen takataskuuni, viskatakseni kävelyretkellä sopivan tilaisuuden sattuessa hänelle.

Jonkun päivän kuluttua onkin taas vartia poissa viidennen kerroksen porraskäänteestä ja kun naapuri ehättää kintereilleni, viskaan minä tuon viattomalta näyttävän paperossin pätkän hänen eteensä. En kuitenkaan ehdi panna merkille, huomaako hän korjata paperin, ja pamppailevin sydämin työnnyn koppiini.

Olin tiedonannossani m.m. kehottanut häntä minun järjestelmääni noudattaen naputtamaan aluksi oman nimensä. Jännittyneenä odotan hänen naputustaan, mutta seinän takaa ei kuulu risahdustakaan. Naputan itse aluksi, mutta saamatta minkäänlaista vastausta.

Ihme ja kumma!

Mutta hän ei kai huomannut tai muuten ehtinyt korjata kirjelappustani? Silloin sen voivat vartiat korjata lattialta, näkevät siinä suomalaista kirjotusta ja — minua tomppelia kun kirjoitin siihen nimenikin! Suoraa päätähän ne silloin osuvat minun kimppuuni!

Levotonna käyskelen edestakaisin lattialla ja odotan, mitä tuleman pitää.

Mutta mitä ihmettä se merkitsee, että naapurini ei tällä kertaa anna itsestään minkäänlaista elonmerkkiä! Naputan uudelleen, mutta yhä ilman tuloksia.

Silloin iskee mieleeni kamala epäluulo. Hän on ollut Saksassa. Ehkäpä se onkin juuri hän, joka tunnustaessaan kaiken on Mashkevitshille kertonut myöskin Juho K:sta ja minusta. Ilmiantajani istuu siis puolen metrin päässä itsestäni!

Naputan jälleen seinään ja kuuntelen. Ei hiiren hiiskausta vastaukseksi.

Ei epäilemistäkään: hän on nähnyt paperissa minun nimeni, hämmästynyt huomatessaan, että yksi hänen ilmiantojensa uhreista istuu hänen rinnallaan ja sen vuoksi ei hän kehtaa vastata naputuksiini.

Olen selvästi näkevinäni, kuinka hän tuolla seinän takana istuu masentuneena ja häpeissään. Mutta mitä, enkö kuullut itkua jostakin? Herkistän korviani ja toden totta: selvästikin joku itkee jossakin. Ja kuka muu se olisi kuin hän, naapurini ja ilmiantajani. Se odottamaton huomio, että hänen ilmiantonsa uhri on joutunut istumaan hänen lähimpänä naapurinaan, on vaikuttanut häneen niin kohtalokkaasti ja valtavasti, että hän on purskahtanut itkemään.

Mieli mitä ristiriitaisinten ajatusten meuromana kävelen minä vinhaa vauhtia edestakaisin ja pysähdyn aina väliin kuuntelemaan… — — —

Seuraavana aamuna ylös noustessamme naputtaa hän jälleen tavallisen aamutervehdyksen.

— Kas, kas, hän tekeytyy viattomaksi!

Kävelemään mennessämme tähtään minä häneen läpitunkevan, epäluulolla kyllästetyn katseen. Mutta hän astuu pää pystyssä, kuten tavallista, ja nyökkää minulle hymysuin tervehdykseksi. Häpeästä, arkailusta ja omantunnontuskista ei hänen kasvoillaan näy jälkeäkään.

— Mikä paatunut kanalja ja teeskentelijä! Mutta hänen esiintymisensä rehti varmuus ja nuorekas reippaus saa minut epäilemään omia epäluulojani. Ehkä hän onkin vallan viaton mies ja jostain pätevästä syystä oli eilen vastaamatta naputuksiini.

Ah, ettemme voi keskustella!

Seuraavana päivänä on hän jälleen vastaamatta naputuksiini ja kävelemään mennessäni en häntä enää näe. Hänen koppinsa pysyy päivästä toiseen autiona ja kun sieltä jälleen alkaa kuulua liikehtimistä, totean minä kävelemään mennessä, että olen saanut uuden naapurin, keski-ikäisen mustapartaisen venäläisen. Nuori suomalainen on kokonaan häipynyt näköpiiristäni — kunnes kuukausien perästä, vasta keskitalvella tapaan hänet lutherilaisessa jumalanpalveluksessa, jolloin hän iloisena tulee minua tervehtimään ja kertoo, että hän silloin tuttavuutemme alussa äkkiä sairastui ja siirrettiin Krestyn vankilan sairaalaan, mistä palattuaan hänet sijotettiin uuteen koppiin, etäälle minusta. Hän oli jo silloin osannut venäläisen naputusjärjestelmän sekä koettanut sitä minullekin välittää: hän oli kirjottanut kaavan paperossikotelon kanteen ja koettanut kerran kylpemästä palattuaan työntää sitä oven alatse minun koppiini, vaikka onnistumatta.

Hän oli pohjoissavolainen nuorukainen, ollut matkalla Saksaan, mutta vangittu muutamain muiden keralla menomatkalla. Tällöin varsinaisesti tutustuessamme olin jo kauan ollut selvillä ilmiantajastani ja tähän ensimäiseen kunnon naapuriini kohdistuneet epäluulot sain panna niiden päähänpistojen tiliin, joiden heräämiseen vankikopin ilmanala on niin ihmeen edullinen. — — —

Pitkiksi aikoja supistuvat suomalaislöytöni näihin kahteen mieheen. Elän sellissäni mitä täydellisimmin ulkomaailmasta eristettynä, luullen meitä suomalaisia Shpalernajan muurien sisällä löytyvän ainoastaan kolme miestä.