Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KUN KANSA NOUSEE

Muistelmia ja kokemuksia Suomen vapaussodasta

Kirj.

KYÖSTI WILKUNA

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.

SISÄLLYS:

I. Suojeluskunnat syntyvät
II. Harjotuksia, aseiden hankintaa, odotusta
III. Vihdoinkin avonainen sota
IV. Vangitsemisia — Muutamia kaameita hetkiä — Lisää aseita
V. Kotoisessa esikunnassa
VI. Sotilaspoika
VII. Jääkärit tulevat
VIII. Kuolon mailla
IX. Eteenpäin nelikertaista ylivoimaa vastaan
X. Vandalismia
XI. Yöllisen murhapalon loimottaessa
XII. Vandaalien jälillä
XIII. Eräs punainen perhe
XIV. Punakaartilainen
XV. Pyhä yksinkertaisuus
XVI. Kohtalokas pomminheitto
XVII. Raivotappelijoita
XVIII. Puhe, joka jäi pitämättä
XIX. Kun kieroon kasvanut oikaistiin
XX. Sairaita ja vankeja

I.

SUOJELUSKUNNAT SYNTYVÄT.

"Ettäkös tee ymmärrä, että teittien on turha rimpuilla vastaan, kun kansa vaatii!"

Roskaväen piirittäessä pörssitaloon suljettua Helsingin valtuustoa kirkui otsatukkansa suojasta yllä olevat sanat kokoussalin ovelle ilmestynyt leveälahkeinen "sakilaisjolppi". Sekä nuo sanat, että se tilaisuus, missä ne lausuttiin, ovat minusta erinomaisen tunnusmerkilliset maamme julkiselle elämälle kesällä 1917.

Kuin katkelmia pahasta painajaisunesta on tajuntaan painunut vain erinäisiä kohtauksia siitä monikirjavasta näytelmästä, joka mainitun kesän kuluessa maassamme näyteltiin. Päivän tunnussanana aito itämainen svaboda (= täydellinen anarkia ja roskaväen mielivalta); kohtuuton ja väkivaltainen lakko toisensa jälkeen; tavarissi-kiemailua, ryssänpistimiä, tökötinhajua ja pimeitä kotitarkastuksia vangitsemisineen; voimellakoita, jolloin Valion puolikypsiä juustoja kierii pitkin katukiviä ja kirkuvat suutarin Martat esikaupungeista huitovat ruskean laihoilla nyrkeillään kuin pesukurikoilla; sikahumalaa kohti nopeasti kehittyvää kansanvallan (oikeammin: roskaväen vallan) juopumusta; huippuunsa kohonnutta siltasaarelaisröyhkeyttä ja seitsenkertaisesti kuumennettujen pätsien voimalla huumaansa lietsovat sosialistilehdet ainoina tietojen tuojina, kun latojain lakkoillessa sakilaiset ja "flottarit" piirittivät porvarislehtien toimistoja. Ummehtuneeseen ilmaan ei kajahda mitään vapauttavaa sanaa ja näkyviin ei kohoa yhtään persoonallisuutta, ainoastaan hikinaamaisia ja suurisuisia demagoogeja, joita kansainvälisellä aaterihkamalla lastattuina kuin täyteen puhalletut rakot vilahtelee silmäin ohi ihan loppumattomiin; raskaasti ähkyen nyhjyttelevät kesäisten salojen halki ränsistyneet junat, joiden vaunut pitkin penkkejä, käytäviä, hyllyjä ja patjoja venyvistä ryssänsoltuista ovat kuin lieroilla täytettyjä jättiläisrasioita; niin, koko maa on kuin ääretön tanssilava, jonka palkit notkuvat anarkia-polkan jyskeestä. Ja tämän monikirjavan näyttämön taustassa loistaa Valpas-Hännisen kalvakka naamataulu, tuon sameiden vesien mestarikalastajan, jota voi negatiivisessa mielessä katsoa Suomen kansan tähän saakka merkillisimmäksi rotupsykoloogiseksi tuotteeksi; hän hymyilee tyytyväisenä ja tekee kylmiä laskelmiaan, pidellen tottuneessa regissöörin kädessään niitä näkymättömiä lankoja, joiden tempaisuja totellen rahvaanvallan markkinakentällä tekevät temppujaan Tokoi, Manner, Sirola y.m. nimillä tunnetut lukuisat marionetit.

Entä vakava ja lainkuuliainen osa väestöstä, ja sehän on kuitenkin enemmistönä maassa? Niin, se huokailee kuin kahleisiin lyötynä, läpi tuskastuneena tähyillen joka suunnalle: mistä tulisi pelastus, mistä vapauttava sana ja mistä se myrskynpuuska, joka kirvottaisi poveen pakahtuvan siveellisen vihan ja saisi liikkeelle ne raskaat, voimat, jotka edustavat tämän maan oikeata, todellista kansantahtoa, kansaa kokonaisuudessaan eikä mitään joukkohulluuden riivaamaa erikoista luokkaa. Mutta ei, helteisellä taivaalla ei näy pienintäkään pelastusta lupaavaa pilvenhattaraa, päivästä päivään pysyy ilma hikisen painostavana ja häiriintymättä saa kansan edesvastuuttomin aines jatkaa svaboda-orgioitaan.

Eduskunnan porvarillisen aineksen ja hallituksen yritykset järjestysvallan luomiseksi tyrehtyvät siltasaarelaisten tömistykseen ja raivokkaihin alashuutoihin, joita toverillisesti säestää pistinten kilinä ryssänkasarmeista. Puhutaan, kirjoitetaan, jauhetaan, mutta mitään ei saada aikaan. Viikko viikolta jatkuu hikistä paikallaan seisontaa ja yhä vaivautuneempi ilme syöpyy lakia ja järjestystä rakastavain kansalaisten kasvoille.

Tämän avuttoman tilanteen vallitessa ryhdytään niiden alotteesta, jotka näinä isänmaamme etsikkohetkinä koettavat viimeiseen saakka olla toimessa, puuhaamaan järjestys- ja suojelusvaltaa yksityistä tietä. Saapuu tietoja, että Etelä-Pohjanmaalla on palokuntain nimellä perustettu järjestöjä, joihin on liittynyt lukuisasti miehiä ja jotka ahkerasti pitävät sotilaallisia harjotuksia.

Päätämme panna sellaisen pystyyn kotipitäjässänikin. Mutta perustavaan kokoukseen eräänä alkuelokuisena iltana on saapunut harmillisen vähän miehiä. Ja sitten kokouksen meno: jaarittelua ja sinne tänne jahnaamista eikä kohottavasta innostuksesta pienintä pihaustakaan. Muuan jästipääisäntä, jonka puoluekarsina on jossain siellä maalaisliiton ja sosialismin rajamailla, tahkoaa vastaan kuin raskas myllynkivi, samalla kuin eräät nuorisoseura-idealistit uhkaavat koko asian hukuttaa aatehelyjä vilisevään sanatulvaansa.

— Paitsi ryssien varalta voi tällainen palokunta muutenkin järjestysvaltana käydä tarpeelliseksi, — koettaa eräs meistä puuhan alkupanijoista auttaa asiaa jaloilleen. — Ajatelkaahan esimerkiksi sitä seikkaa, että kun pitäjässämme alkavat syksyllä rautatietyöt, niin silloin kulkeupi paikkakunnalle varmastikin kaikenlaisia hulikaaneja, viinatrokareita ja korttihuijareita, jotka nykyisen elintarvepulan vallitessa voivat aikaan saada mitä vallattomuuksia hyvänsä.

Näiden sanojen johdosta lähtee huoneesta joukko työväentalolaisia, jotka epäluuloisina ja kyräten ovat istuneet oven suussa.

— Vai rautatietyömiehiä täällä aiotaan ruveta lahtaamaan! — kuuluu seläntaitse karkea ääni, samalla kuin ovi rämähtää menijäin jälestä vihaisesti kiinni.

Kokoukseen oli vartavasten kutsuttu sosialistejakin ja asia oli alustettu sovinnollisessa ja yhdistävässä hengessä sekä koetettu terottaa sen tarkotuksena olevan kaikkien kansanluokkien, koko isänmaan yhteisen edun. Saatiin siis jälleen nähdä että Siltasaarelta hallittujen sosialistiemme kanssa oli mahdoton yrittää minkäänlaista yhteistyötä. Sosialistilehtien paloartikkelit porvarien lahtarikaarteista olivat jo ehtineet tehdä vaikutuksensa.

Kun menivät, niin menkööt, onhan meitä "porvareitakin" pitäjässä mitä yhden palokunnan perustamiseen tarvitaan. Pannaan siis sanamyllyt uudestaan käyntiin, jauhetaan, jauhetaan ja lopuksi syntyy kuin syntyykin "palokunta". Valitaan päälliköt ja muut toimihenkilöt sekä päätetään panna harjotukset käyntiin. Tulos: seuraavaksi sunnuntaiksi määrättyihin harjotuksiin saapuvat ainoastaan päälliköt.

Alkuunsa nukahtavat "palokunnat" naapuripitäjissäkin, joissa erään toverin kanssa olen kierrellyt niitä perustelemassa. Mitäpäs tässä hätäiltäisiin, kun omia housuja ei kerran tuli uhkaa.

Eletään, torsotetaan päivästä toiseen ja tylsän odotuksen vallassa kuunnellaan svaboda-polkan jyskettä. Niin päästään marraskuuhun.

Puukko kurkulla on eduskunnalta kiristetty läpi kypsymätön reformi toisensa jälkeen. Nyt sitä on jälleen kiristettävä. Tosin siihen tällä kertaa ei ole edes syyn varjoakaan, mutta "kansa" on päästettävä taas uudemman kerran näyttämään mahtiaan (=venäläinen pistinvalta). On niin hiivatin lysti nöyryyttää ja kuranssata noita vietävän phörrväreitä. Niinpä pannaan taaskin "pyörät seisomaan", porvarislehtien suuhun työnnetään kapula ja maa vaivutetaan viikon mittaiseen pimeyteen, jonka suojissa ryssiltä saaduilla kivääreillä aseistetut sakilaislaumat ryhtyvät omalla tavallaan toteuttamaan veljeys-vapaus-tasa-arvo-oppeja.

Eletään siis jälleen suurlakossa. Junat eivät kule eikä saavu postia. Mielellään sulkisi "työväenneuvosto" täällä kotipitäjässänikin kauppapuodit sekä ottaisi telefoonin haltuunsa, mutta ei uskalla. Punaiset tuntevat täällä vanhalla talonpoikaisseudulla itsensä liian voimattomiksi.

Mutta toisin on naapuripitäjässä. Siellä on asutus vanhempaa ja osaksi rappeutuneempaa, sen halki kulkee rautatie ja siellä on kaksi sahaa. Nämä seikat ovat paikkakunnalle luoneet melkoisen jätkälistön. Sen ja samalla työväenyhdistyksen ydinjoukon muodostaa joukko täydellisiä roistoja, jotka elelevät kaikenlaisella petkutuksella ja huijauksilla. Tämän joukon henkinen isä ja johtaja on lihava ja irstas suutari (tietysti suutari!) Tossava, joka sota-aikana on gulashannut itselleen melkoisen omaisuuden. Muuten varsin tyypillinen sosialistipomo: sileänniljakas, moninaamainen, hillitty, mutta sitä vaikuttavampi, salakiihottaja, joka aina osaa luikerrella vapaaksi edesvastuusta, jos milloin hänen yllyttämänsä joukot ovat tihutöitä tehneet.

Sellaista väkeä ovat naapuripitäjän ihanneyhteiskunnan luojat ja sellainen heillä herra ja mestari. Hepä nyt suurlakkopimeydessä ryhtyvät pitäjää hallitsemaan: kaikki kaupat ja muut liikkeet kiinni, asemalle ja telefoonisentraaliin vahdit, etteivät porvarit pääse vastavallankumouksellisia juoniaan levittämään! Ja työväentalolla, joka kaikenlaisen rivouden, renttutanssien ja salajuonien pyhäkkönä kohoaa keskellä tiheintä kirkonkylää, istuu suutarigulashi Tossavan johdolla vallankumouksellinen työväenneuvosto, halliten pitäjää.

Mutta lakko päättyy, junat alkavat kulkea, sanomalehdet pääsevät pintehistä ja posti saapuu. Kaikkialla muualla on tuo aiheeton ja järjetön lakko lopussa, mutta ei naapuripitäjässä. Siellä ovat tossavaisten tahdosta puodit yhä kiinni ja telefooni sulkutilassa. "Kansa" naapurikunnassa näyttelee vallankumousta päivästä toiseen senkin jälkeen, kun muualla on jo palattu päiväjärjestykseen.

Jo suutahtavat viimeinkin kaikki kunnan kansalaiset. Miehiä, joukossa puoleksi vakaita körttiläisiä, kokoontuu satainen lauma. Kellä on luodikko tai muu metsästyspyssy, tempaa sen olalleen, toisten varustautuessa seipäillä. Kaksimiehisissä riveissä äänetönnä, vakaana ja päättäväisenä marssii tuo kunnioitettavan suureksi paisunut joukko "vallankumouksen näyttämölle".

Puodit avataan ja sentraalista ovat lakkovahdit jo sitä ennen puikkineet jalkoihinsa.

— Tossava neuvostoineen tilille!

Valjuna astuu Tossava vapisevan neuvostonsa kera ulos työväentalosta, jonka eteen "vastavallankumouksellisten" joukko on asettunut, sekä alkaa tekorauhalliseen tapaansa selitellä ja luikerrella.

— Eiköhän niille olisi paras panna selkään, että oppisivat vasta ihmisiksi elämään? — ehdottaa muuan körtti-isäntä.

Tätä lutherilaista neuvoa ei kuitenkaan noudateta, vaan sen sijaan vaaditaan Tossavaa tovereineen kirjoittamaan nimensä sitoumuksen alle, jossa he juhlallisesti lupaavat vasta olla mitään rettelöitä matkaan saattamatta. Vastaan mukisematta ja helpotuksesta hengähtäen kirjoittavat "neuvoston" jäsenet, Tossava ensimäisenä, nimensä lupauksen alle. Annettuaan paperin nimismiehen huostaan palaavat ukot tyytyväisinä arkitoimiinsa.

Innostava ja kohottava vapautuksen humaus käy läpi kahden pitäjän. On vihdoinkin uskallettu edes jotain yrittää, on vihdoinkin saatu hieman tuulta tähän seisovaan ilmaan.

Nyt on ehkä sovelias hetki yrittää palokunta-asiaa uudestaan vireille panna. Mutta pian ilmestyy sille asialle vieläkin pätevämpi kiihotin.

Tuskin olivat naapuripitäjässä "vastavallankumoukselliset" poistuneet kirkolta ja tuskin muste sitoumuksessa ehtinyt kuivua, kun jo pari Tossavan kätyriä oli matkalla Kokkolaan apua hakemaan. Seuraavan päivän junassa sieltä saapuikin puolisataa ryssää, matkassaan kaksi kuularuiskua, joukko ylimääräisiä kiväärejä sekä parvi suomalaisia hulikaaneja.

Mikä taivas nyt aukesikaan paikkakunnan roskaväelle! Nyt päästiin kostamaan ja näyttämään manttaalipörhöille, että valta sittenkin on "kansan". Hih!

Aseman virkamiehet vangittiin, samoin nimismies, poliisi ynnä joukko isäntiä sekä raahattiin käsiraudoissa työväentalolle. Paikkakunnan omat hulikaanitkin saivat kiväärin käteensä, ja silloin: pois tieltä, porvarit! Mutta kerrassaan näky jumalille on Knuutilan Nartti, pahankiskoisuudestaan yli kymmenen pitäjän kuuluisa lentojätkä, kun hän kävelykeppinään poliisilta anastettu sapeli teikkaroi kylänraitilla, heitellen silmille valuvan otsatukkansa takaa voitonriemuisia silmäyksiä, ja häränsarvimaisten viiksien alta välähtävät suuret torahampaat, kun hän tekee irvistävän eleen vastaan tuleville herraskaisille.

Miehissä lähdetään nyt kylää kiertämään ja "aseita takavarikoimaan". Melkoinen joukko vanhoja revolvereja, haulikoita ja muita viattomia metsästyspyssyjä saadaankin saaliiksi ja kuljetetaan työväentalolle. Revolveri ohimolla tiukataan vangeiltakin missä heidän aseensa ovat kätkössä. Varsinkin pidetään lujalla nimismiestä, jonka hieno gentlemanniolemus omituisella tavalla ärsyttää "kansaa". Hulikaanilauman keskellä saa hän marssia kotiinsa näyttämään mihin aseet on kätketty.

— Ettekö te kerralla usko, kun minä sanon, että minulla ei ole mitään aseita kätkössä! — tulistuu lopulta nimismies ja polkee jalkaa.

— Elä huuda, perrr…!

— Enkö minä saa omassa talossani tehdä mitä tahdon!

— Et, jumalaut', saakaan, nyt onkin kansalla valta! — ja nimismiestä kohti ojennetaan pari kivääriä, samalla kuin johtaja häristää hänelle nyrkkiään. —

Se on hieno ja viihtyisä koti anttiikkisine huonekaluineen, soittokoneineen ja monine tauluineen. Mikä nautinto tarsia huoneesta huoneeseen, myllertää aseiden etsimisen varjolla kaikki nurin sekä tyrkkiä pois tieltään hentoa ja säikähtynyttä talon rouvaa. Ja kun he ovat niin armollisia, että suostuvat tuon rouvan pyyntöön saada tarjota miehelleen ruokaa ennenkuin raahaavat hänet jälleen pois, niin mikä nautinto nimismiehen asettuessa ruokasaliin syömään, ryhmittyä kivääreineen saman pöydän ympärille sekä höystää talon herran ateriaa naurunhörinällä ja rivoilla huomautuksilla herraskaisten "pöytäoorningista". Taulun täydentää eräs toveri, joka apteekintippoja runsaasti nautittuaan on nukahtanut tuolilleen: kivääri on kädestä heltiämäisillään, kuorsaava pää on painunut rinnalle ja otsatukka valahtanut riipuksiin.

Illalla pannaan työväentalolla toimeen orgiat. Apteekista pakkoluovutetaan tenttua, hanuri alkaa räikkyä ja ryssän käsipuolessa kiikkuvat kevytjalkanaikkoset. Ja että riemu oikein riemulle remahtaisi, talutetaan sivuhuoneesta kahlehditut vangit tanssisaliin ja kuljetetaan hitaasti ympäri salia. Nartti on tentusta ja tästä ihanasta "kansanvallasta" haltioissaan.

— S—nan sonni! — kiljasee hän ja karkaa käsirautoihin kytkettyä nimismiestä kurkusta puristamaan.

"Porin Kalle", laajalti kuuluisa roisto, sekä jotkut muut Kokkolasta tulleet hulikaanit alkavat vaatia, että juhlatunnelman korotteeksi muutamia vangeista tapettaisiin. Edes parikaan. Siihen ei ryssäin johtaja kuitenkaan tällä kertaa anna suostumustaan. Niin jatkaa "kansa" jubileumiaan ilman, verta, pelkän tentun vuodatuksella. Kiitollisuutensa osotukseksi luovuttaa Tossava syrjävaimonsa tavarisseille. Vastalahjaksi tavarisseilta jää inhottava veneerinen tauti, joka pian leviää paikkakunnan hulikaaniseurakunnassa, niin että viranomaisten myöhemmin täytyy heitä joukottain passittaa lääninsairaalaan.

Niin, tässä on selostettu vain monias pieni kohtaus siitä laajasta näytelmästä, joka proletariaatin voittokulun yhteydessä näyteltiin Suomen kansalle marraskuulla 1917 ja jota monin verroin ja värikylläisempänä jatkettiin talvella 1918.

* * * * *

Tieto siitä, että naapuripitäjään on tullut ryssiä kahden kuularuiskun kera, vaikutti kaameasti ihmisten mieliin. Syvemmin kuin koskaan tunsi lainkuuliainen kansa aseiden, oman sotaväen ja lujan järjestysvallan puutteen. Melkoinen joukko vakaita isäntämiehiä kerääntyi koolle ja yksimielisesti päätettiin suojeluskunta — palokunta-nimeä ei enää käytetty — panna uudella vauhdilla pystyyn.

Tämän uudistetun suojeluskunnan päällikkyyden sai allekirjoittanut kunnian ottaa vastaan.

II.

HARJOTUKSIA, ASEIDEN HANKINTAA, ODOTUSTA.

Kahdeksanmiehisiä ryhmiä, päällikkö yhdeksäntenä, syntyy yhtä menoa ympäri taajaväkisen pitäjän keskustaa. Harjoituskirjasista saatujen osviittojen mukaan harjottelevat ryhmät keskuudessaan ja kahdesti viikossa kokoontuvat kaikki kirkonkylälle nuorisoseuran talolle.

Asia on siis viimeinkin hyvällä jalalla. Kun olisi vain aseita! Se se vasta vauhtia antaisi, sen tuntevat kaikki.

Mutta tällainen järjestö tarvitsee rahojakin. Panen listat kiertämään ympäri pitäjää. Suuria en siitä odota, sillä onhan maalla totuttu listoihin tekemään vain viidenkolmatta ja viidenkymmenenpennin merkintöjä. Mutta tällä kertaa ovat viiden ja kymmenen markan merkinnät tavallisimpia, ja kun listat palaavat, on suojeluskunnan kassaan kertynyt sievonen summa rahaa.

Kova on tiistai- ja perjantai-illoin marssintöminä nuorisoseuran talolla, kun ryhmäpäälliköt vuorotellen komentavat saapuville tulleita miehiä. Väliin aina neuvotellaan, miten se ja se harjotuskirjassa mainittu liike on oikein suoritettava, ja sitten taas: — Asento! Käännös oikeaan päin! Käyntiin mars! — j.n.e. loppumattomiin. Joukossa on joitakin aikoinaan vakinaisessa väessä palvelleita ja heistä on minulle suuri apu. Niillä on vielä vuosikymmenten takaa veressään sotilastottumusta ja kurin tuntoa. Pientä ristiriitaa tuppaa kuitenkin aiheuttamaan se, että he ovat tottuneet yksinomaan venäläismalliseen sotilaskomentoon, jota vastoin harjotuskirjat on laadittu täysin saksalaiselle pohjalle.

Hengähdysaikoina keskustellaan päivän kysymyksistä. Sanomalehtien tuomat tiedot siitä päivä päivältä yltyvästä ylimielisyydestä ja röyhkeydestä, millä punaisemme yhdessä ryssän bolshevikien kanssa pyrkivät järjettömiin tarkotusperiinsä, ovat omiaan lisäämään miesten sotaista innostusta. Mutta tämä sotaisuus on toistaiseksi, aseiden puuttuessa vain nyrkin pudistamista taskussa.

— Kun olisi aseita! Kun olisi aseita! — päivittelevät miehet.

Lähetän viikottaisin piirihallitukselle raportteja suojeluskunnan tilasta ja miesmäärästä, muistuttaen joka kerta aseista. Niitä luvataan, niin pian kuin vain saadaan, mutta toistaiseksi on niistä kaikkialla ankara puute. Ja minä taas vuorostani viihdyttelen miehistöä lupauksilla.

— Odotetaan ja jatketaan harjotuksia, kyllä aseetkin tulevat kun kerkeävät.

Käännyn asiassa kirjeellisesti erään jääkärin, entisen Shpalernajatoverini puoleen, joka samoissa suojeluskunta-asioissa puuhaa kotiseudullaan Varsinais-Suomessa. Asetiedusteluihini vastaa hän:

"Ehdoton surullinen tosiasia on, ettei meillä täällä ole nimeksikään niitä työaseita, mitä 'hiihtosuomalaisille' haluaisit. Meistä tai meidän puolestamme on olemassa paljon suurta huutoa ja huhua. On kai arveltu, että merenrantalaisilla pitäisi olla. Ja niin pitäisikin, mutta täällä ei ole kyetty hankkimaan. Suuret, etevät lastit ovat menneet takaisin saamatta vastaanottoa. Niistä eivät ole tienneet parhaat miehet, vaan semmoiset, jotka eivät ole kyenneet vastaanottoa järjestämään, semmoiset, jotka esim. tointa haluavien jääkärien ja heidän tovereittensa sijasta ovat ulkoluodoille asettaneet akkoja, jotka saadakseen merkkivalon punaiseksi näyttävät jotain lyhtyä — alushameittensa alta, mutta lakkaavat sitäkin vilkuttamasta, kun tulee kylmä, menevät kalastusmajaansa ja jättävät Danzigin kapteenin pimeyteen risteilemään."

[Vasta vapaussodan päätyttyä olen sattumalta saanut harmikseni kuulla, että meidänkin kohdallamme Pohjanlahden rannikolla on pari vuorokautta risteillyt aselaiva, odottaen vastaanottoa. Laivan tulosta oli ilmotettu eräälle suojeluskuntahommissa häärivälle henkilölle, joka itse ei uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin vastaanottopuuhiin eikä edes ilmottaa asiasta sellaisille miehille, jotka ilomielin olisivat asiaan ryhtyneet. Mutta sehän on niin tavallista meillä, että miltei joka yrityksessä pyrkivät etunokkaan miehet, joista toden tullen ei ole muuhun kuin pilaamaan asiaa, jota he tärkeydessään luulevat olevansa kutsutut edesauttamaan.]

* * * * *

On niin harmillista nähdä, kuinka Rahjan veljekset rahjaavat Pietarista vaununlastittain aseita punakaarteille. Jos sitä menoa saa rauhassa jatkua, niin pian on joka ainoa hulikaani maassamme hampaisiin saakka asestettuna, samalla kuin työväentalot ovat muuttuneet linnoituksiksi. Hyvästi silloin laillisuus ja järjestys ja ennen kaikkea Suomen itsenäisyys.

Niin, työväentalolla kirkonkylän laidassa tömisevät myöskin lattiapalkit marssiharjoituksista ja kolahtelevat koivusta veistetyt harjoituskiväärit. — Smirnaa! Ruussa naruu-kup! Napletsoo! — kaikuvat pahoin vääntyneet venäläiset komentosanat, kun muuan pikku gulashina ja sosialistiagitaattorina kyliä kiertelevä entinen tarkka-ampuja harjottelee paikkakunnan punakaartilaisia, joilla on jo oikein kaupungissa painetut suomen ja ryssänkieliset jäsenkortit.

Me suojeluskuntalaiset emme ole heistä ja heidän puuhistaan tietävinään. Mutta sitä enemmän pitävät he lukua meistä. Pahankurisella äänekkyydellä huutavat he "lahtarikaartista" ja kuinka porvarit varustautuvat murhaamaan köyhälistöä. Se on tietysti opittua heikäläisistä lehdistä, jotka jokaikisessä numerossaan mitä räähkimmin sanakääntein ulvovat porvarien katalista lahtarihommista — samalla kuin itse maan ikivanhan perintövihollisen avulla ja kuumeisella kiiruulla asestautuvat omaa kansaansa ja isänmaataan vastaan. Niin, ovathan meikäläiset sosialistit jo vuosikausia viljelleet tuota alhaisen demagogian koeteltua taistelukeinoa: syyttää häikäilemättä vastustajaansa siitä konnantyöstä, jonka itse on tehnyt tai jota juuri varustautuu tekemään.

Paitsi suunsoitantaa kiertelevät punakaartilaiset harjoitusiltoina nuorisoseurantaloa ja koettavat jäätyneiden ruutujen läpi kurkistella, että mitä siellä sisällä oikein tapahtuu. Tulevatpa julkeimmat joskus salin ovensuuhunkin katsomaan, saadakseen sitten tovereilleen kertoa, minkälaisia temppuja siellä lahtarit tekivät. Ja naapuripitäjän punakaartin kanssa ollaan vilkkaassa vuorovaikutuksessa. Niillä miekkosilla kun on aseetkin, oikein ison isänmaan tavarisseilta saadut kiväärit, sekä lisänä joukko rauhallisilta paikkakuntalaisilta ryöstettyjä lintupyssyjä. Täytyy oikein asiasta aikain tehdä retkiä kaupunkiin tavarissien puheille, että jos ne lähtisivät sinne maalle, puhdistamaan paikkakunnan lahtareista ja varustamaan heidätkin aseilla. Mutta tavarisseilla ei ole ollenkaan halua lähteä sinne talviseen maansydämeen, penikulmien taa rautatiestä. Lehdet kirjoittavat niin paljon lahtarien varustuksista, niillä olemas aseita. Mukavampi ja turvallisempi olla kaupungissa, siellä "hljeba on, da flikushki on."

Kun ei itämaisista tavarisseista ole apua, täytyy sitä kiinteämmin turvautua naapuripitäjän punaisiin. Ja nämä tekevätkin parastaan: käyvät ahkeraan urkinta- ja provokatsionimatkoilla sekä uhkailevat niin ja niin suurella voimalla tulevansa lahtareita opettamaan. Se marraskuinen "vastavallankumous", jonka toimeenpanijoista huomattavin osa oli kotipitäjäläisiäni, harmittaa ja kaivelee heitä yhä.

Näin kasvaa jännitys päivä päivältä ja aseiden kaipuu suojeluskuntalaisten keskuudessa käy yhä polttavammaksi. Minun täytyy lopulta lähteä liikkeelle, hankkiakseni niitä vaikka maan raosta.

Tällöin sattuu luokseni poikkeamaan Oulun suojeluskunnan lähetti, joka on matkalla etelään aseita hankkimaan, liityn häneen ja yhdessä menemme Vaasaan. Aseita on varastossa Kokkolan saaristossa, mutta paljon sieltä ei liikene, selittää se hovioikeuden asessori, jonka antamalla lupalipulla niitä saadaan. Ainoastaan sata kappaletta luovuttaa hän Oulun suojeluskunnalle, muuta ei mitään. Näistä sadasta lupaa oululaisten asiamies puolestaan kaksikymmentä kappaletta minulle. No, onhan siinäkin jo maistiaisiksi miehistölle. Sitäpaitsi lupaa eräs tuttavani hankkia minulle oston kautta kahdeksan graftonkivääriä ynnä sata patruunaa kutakin kohti. Ne on hänen määrä lähettää rautateitse kotiseudulleni.

Vaasasta palatessani lähden parin toverin kanssa hieman risteilemään Etelä-Pohjanmaan pitäjissä. Kuinka paljon pitemmälle suojeluskuntahommissa niissä onkaan jo päästy! Mieltä avartavat vapauden tuulahdukset puhaltelevat jo voimakkaina pitkin vanhojen sankarihautojen ympärillä leviäviä lakeuksia.

Uudenvuoden aattona pannaan Isonkyrön ja Ylistaron suojeluskuntien kesken toimeen koehälytys. Niin ja niin monen tunnin sisällä pitää miesten olla koolla Ylistaron kirkolla. Ja katso: käden käänteessä kerääntyy, hevosilla täyttä laukkaa ajaen tai suksilla kiitäen, kahden pitäjän alueelta määräpaikkaan puolisen tuhatta miestä. Ja kuinka pian ne ovatkaan järjestyksessä ryhmittäin ja joukkuettain. Näkee, että täällä on tehty työtä. Mutta usealla suojeluskunnalla täällä onkin päällikkönä ja harjoittajana Saksasta koteutunut jääkäri.

Mieltä ylentävä paraadi siitä syntyy, kun tuo uhkea joukko nelimiehisissä riveissä marssii ympäri taajan kirkonkylän. Kuinka uusina ja mahtavina kaikuvatkaan porilaisten marssin sävelet! Ja kun joukko on pysähtynyt joen jäälle ja jotkut haltioituneet miehet puhkeavat puheita pitämään, leimahtaa heidän sanoistaan kirkas tuli ja kilahtaa silkka teräs. Liikutuksen kyyneliin puhkeavat rantatörmälle kerääntyneet katsojat, kun pitkin joukkoa alkavat voimakkaina vyöryä isänmaallisen laulun sävelet.

Kuinka suuresti tuo joukko eroaakaan keinotekoisesti kiihotetusta, valheellisen vallankumoushumalan juovuttamasta, räikein äänin ja räikein värein esiintyvästä punakaartilaissakista. Siinä on syvää hartautta, jaloa innostusta ja lujaa päättäväisyyttä. Vihdoinkin on Suomen kansa, oikea, todellinen kansa, herännyt ja alkanut liikehtiä. Ällistyvinä, kysyvinä ja neuvottomina seuraavat manööveriä kasarmeistaan jokitörmälle tulleet ryssät kesiturkkeineen ja muodottomine huopasaappaineen. Niin, katsokaa ja älytkää, että teidän hetkenne tässä maassa ovat luetut!

Uudenvuoden aamuna istumme toverini kanssa erään körttiläisisännän kamarissa. Keskustelu liikkuu tietysti suojeluskunta-asioissa ja tulossa olevissa tapauksissa. Vimpelissä on harjotuskurssit ja sinne sanoo isäntäkin näinä päivinä lähtevänsä. Aseista puheen ollen vetää hän piirongin alta esiin muutamia käsikranaatteja. Sellaisiakin niillä siis täällä jo on. Ja noin vain paljaaltaan piirongin alla, vaikka saman katon alla, toisessa päässä rakennusta, majailee joukko ryssiä. Täällä on kaikki niin avonaista ja rehtiä eikä täällä tyhjästä kitsastella. Isonkyrön valtuusto esimerkiksi on päättänyt antaa kunnan varoja suojeluskunnan tarpeiksi aina kahdeksaankymmeneen tuhanteen saakka!

Illalla istun Lapuan kirkolla erään nuoren isäntämiehen luona, joka vielä vuosi sitten oli kohtalotoverinani Shpalernajassa. Hän vuorostaan vetää piironkinsa alta näkyviin erinäisiä kuularuiskun osia. Niitäkin on siis jo täkäläisillä suojeluskunnilla. Ja jutellessamme soittaa hänelle Ilmajoen suojeluskunnan päällikkö, nuori jääkäri, joka myöskin sai käydä Shpalernajaan tutustumassa, ja pyytää lainaksi lapualaisten kuularuiskua. Siellä Ilmajoella kuuluu nimittäin liikehtivän outoja hulikaaneja, jotka suunnittelevat osuuskaupan ryöstämistä.

Totisesti, täällä on oikeata miesten meininkiä, niin että ihan kateeksi käy.

Lapualta jatkan toverini kanssa matkaa Vimpeliin. Eräällä taipaleella ajaa vastaamme kymmenkunta hevosta, kullakin perässään tyhjä kirkkoreki ja reen jälessä astelee suitsia pidellen nuori reipas mies. Hevoset ovat siroja, niiden hännät ovat lyhyiksi leikatut ja toiset miehistä tervehtivät meitä sotilaallisesti. Ihmettelemme ja arvailemme, kunnes seuraavassa pysäyspaikassa saamme kuulla, että ne olivat Saksanniemen poliisikoululaisia, jotka nyt hevosineen olivat matkalla Lappajärven ratsuväkiharjoituksiin. Niin sitä pitää! Olimmehan sanomalehdistä nähneet punakaartilaisten siellä ja täällä kaapanneen saksanniemeläisten hevosia matkalla Pohjanmaalle. Mutta yksi ja toinen joukkokunta heitä kuitenkin on päässyt pujotelleeksi määräpaikkaansa.

* * * * *

— Seis, tunnussana! — kajahtaa yhtäkkiä korvissamme, kun iltahämärässä lähenemme Vimpelin kirkonkylää.

Siinä on tiellä vastassamme kaksimiehinen, kivääreillä varustettu vahtipatrulli. Lähenemme siis kaikesta päättäen hyvin sotaista tienoota.

— Porvareita ollaan, — huudamme tunnussanaksi ja nauraen päästävät vahdit meidät edelleen. Näkeväthän he, ettemme me mitään punakaartilaisurkkijoita ole.

Tapaamme vielä toisiakin patrulleja, ja kauppiaan talon portilla, jonne ajamme ja jossa esikunta majailee, seisoo kivääri kupeellaan vahti pakkasesta huurtunein kulmakarvoin. Sivuutettuamme vielä ulkoetehisessä yhden kivääriniekka vartian tapaamme pienehkössä vinttikerroksen huoneessa joukon nuoria miehiä, sotilaskurssien opettajia sekä kenraali von Gerichin, joka on äskettäin saapunut tänne sekä pitää kurssilaisille luentoja strategiasta. Ilo on minulle saada täällä tavata jälleen yksi Shpalernajan kohtalotovereista, jääkäriluutnantti, nyttemmin majuri Heiskanen, joka toimii kurssien johtajana. En ole tavannut häntä sitten kuin viime talvena Pietarista palattaessa erottiin Viipurin asemalla, jolloin hän Sihvon ja parin muun toverin kanssa lähti takatietä myöten painamaan takaisin Saksaan. Sieltä on hän myöhäsyksyllä palannut aselaivan mukana kotimaahan ja ensimäinen tuttava, jonka kättä hän laivan kajuutassa Pietarsaaren saaristossa sai puristaa, oli edellämainittu lapualainen shpalernisti, joka oli saapunut aselastia vastaan ottamaan.

Sotaisen ulkonäön tarjoaa vinttihuone: revolvereja, mauserpistooleja, parabellumeja, ja jääkäritikareita jos minne silmänsä kääntää, ja seinustalla korkea kasa metallikoteloihinsa suljettuja kuularuiskun patruunavöitä sekä laatikoittain kiväärinpatruunia. Innostunut ja riehakas mieli vallitsee ja tuon tuostakin kajahtaa reipas laulu. Vapautuneen ja eloisan vaikutuksen tekee koko Vimpelin kirkonkyläkin.

— Mitäs näistä hommista punaiset tuumivat vai eikö niitä täällä olekaan? — tiedustan paikkakuntalaisilta.

— Kyllä niitä on täälläkin ja aika paljon onkin, mutta nykyään niistä ei tiedä mitään, ovat kuin maan alle kadonneet, — kuuluu vastaus.

Niin, sen tuntee jo yksin ilmastakin ja näkee ihmisten kasvonilmeistä, ettei täällä tiedetä mitään punaisesta tyranniasta.

Vilkasta on elämä täällä aution ja syrjäisen Lappajärven rantamilla. Harjotuksia, luennoita ja vahtipalvelusta aamuvarhaisesta iltamyöhään. Ympäri maan saapuu miehiä kaksiviikkoisille kursseille ja toiset, kurssin läpässeinä, hajaantuvat kotiseuduilleen suojeluskuntia harjottamaan. Tulipalopakkasessa, yltäpäätä kuurottuneina äkseeraavat pojat tammikuisen taivaan alla ja joskin kädet kivääriä pidellessä pyrkivät konttaan, lyö sydän sen sijaan lämpimänä ja innostus on suuri.

Järven toisella rannalla, Lappajärven puolella, liikehtii taasen pakkashuurun keskellä pitkät rivit harjottelevia ratsumiehiä. Siellä on tulevan ratsuväkemme kantajoukko. Väkisinkin, luonnon pakosta, on Suomelle siis nousemassa oma armeija. Sen kehtona ovat saaneet kunnian olla nämä syrjäiset ja karut Pohjanmaan pitäjät, joissa asuu jykevä, luonnonraitis ja tervevaistoinen kansa.

Suomen armeija! Millä tuntein olenkaan historiallisia kertomuksia kirjottaessani niin usein nuo kaksi sanaa paperille merkinnyt! Ja nyt se on jälkeen syntymässä, Suomen armeija. Mitä on valtio ilman sotajoukkoa? Kuin hiekalle löyhälle kyhätty huvimaja, jonka ensimäinen myrskynpuuska hajottaa. Tuon tuostakin on meillä jo sitten vallankumouksen liputettu ja juhlittu — jospa me suomalaiset olisimme yhtä mestareita valtiota rakentamaan kuin juhlapuheita ja runoja laatimaan! — Suomen itsenäisyydelle. Tähän saakka en ole saanut itsessäni juhlamieltä viriämään, sillä kovin on tuntunut itsenäisyytemme vielä olevan hyllyvällä pohjalla. Ja kuinka naivin neitseellisiä meistä suurin osa onkaan, luullessaan itsenäisen valtion syntyvän vain noin, ilman rajua ponnistusta ja kalliita uhreja, pelkällä politikoimisella ja eduskuntajauhannalla. Merkitystään ei ole vielä menettänyt suuren valtiomiehen karmea sana: "Valtiota ei rakenneta puheilla ja äänestyksillä, vaan verellä ja raudalla."

Nyt, saatuani kurkistaa nopeasti varttuvan Suomen armeijan kehtoon, tunnen juhlamielin, että itsenäisyytemme alkaa pohjautua lujalle kalliolle. Eläköön nouseva Suomen armeija!

* * * * *

Vimpelistä Kauhavan asemalle ajan samassa hevosessa erään kauhavalaisen jääkärin kanssa. Hän on edellisenä yönä tuonut Pietarsaaren saaristosta asekuormaston Vimpeliin. Avonaisesti, valtateitä pitkin olivat vain ajaneet ja hänellä, kuormaston johtajalla, oli ollut reessään käyttövalmis kuularuisku yllätysten varalta.

Hän on valistunut, jo vakaammassa miesijässä oleva ison talon isäntä. Hänessä on niin runsaasti reipasta ja tuimaa jääkärimieltä, ja virkistävää on hänen kanssaan jutella päivän kysymyksistä.

— Kuuluvat etelänpuolen punahulikaanit uhanneen tulla Vimpelissä käymään, — virkkaa hän muun lomassa, — mutta kyllä ne silloin saavat ottaa ruumisarkut matkaansa.

Ja sitten kiivaalla kädenliikkeellä:

— Sen minä sanon, että tässä maassa ei ilma puhdistu eivätkä olot asetu, ennenkuin me Helsingin ja Tampereen hulikaanien verellä kastelemme näitä Pohjanmaan lakeuksia:

Yhdyn sydämestäni hänen sanoihinsa, sillä jotakin samansuuntaista on viime kesästä aikain sielussani liikkunut.

* * * * *

Lähtiessäni Kauhavan asemalta kotia kohti hyristämään, on kapsäkissäni mauserpistooli ja joukko käsikranaatteja, ainoat aseet, mitkä Etelä-Pohjanmaalta mukaani liikenivät. Suuret eivät mainitussa maakunnassakaan ole vielä suojeluskuntain varustukset ja Oulun lääni ei ennen sodan puhkeamista ehtinyt saada muuta kuin edellä mainitut sata kivääriä, jaettuna Oulun sekä allekirjoittaneen johtamalle suojeluskunnalle.

Istun ryssistä täpötäydessä vaunussa ja kapsäkkini sisältö vaikuttaa, että tunnen suhteeni heihin jo koko lailla turvallisemmaksi kuin vielä äskiaikoina. Katselenpa heitä jo kuin kasken kaadantaan varustautuva kirvesmies edessään olevaa ryteikköä. Odottakaahan, te itämaisen barbarian etuvartiat, te isänmaani vuosisataiset tallaajat, teidän hetkenne ovat luetut!

Laskeutuessani iltapimeässä junasta, vilahtelee ympärilläni kuin kirjavia kissoja naapuripitäjän hulikaaneja. Ovatkohan haistaneet, mitä minulla on kapsäkissäni? Joka tapauksessa pitävät ne näihin aikoihin minua ja matkojani tarkoin silmällä. Öisin kuuluvat kiväärien kanssa vahtivan teiden risteyksissä — ja tästä vartioinnista maksetaan miehille työväenyhdistyksen kassasta palkka, kuten myöhemmin heidän papereistaan käy selville — ettei suojeluskunnallemme vain pääsisi asekuormia tulemaan.

* * * * *

Tullessani harjoituspaikkaan ja riisuessani turkin päältäni, paljastuu sen alta mauserpistooli ja puolikymmentä pitkävartista käsikranaattia, jotka killuvat vyössäni. Silmät renkaina tuijottavat minuun miehet. Kun otan mauserpistoolin kotelostaan ja alan selittää sen ominaisuuksia, kiiluu joka ainoasta silmäparista yksi ainoa himo: olisipa minullakin tuollainen ase!

Entä nuo perunapulttia muistuttavat esineet? Kun alan selittää niiden ominaisuuksia sekä osottaa, kuinka ne ladataan ja kuinka laukaistaan, tunkeutuvat miehet henkeään pidättäen ympärilleni. Ainoastaan pari vetäytyy varpaillaan hiipien taammas. Vaarallisia aseita käsiteltäessä näkee usein niin helposti miesten rohkeusmäärän.

Sitten kerron Etelä-Pohjanmaan kuulumiset ja kuinka siellä, ihan ryssäin nenän edessä, toimitaan avonaisesti ja reilusti. Ja kuinka siellä ei kuhnita eikä kursailla. Mutta tieto kiväärien saannista on ennen kaikkea omiaan kohottamaan miesten rintaa. Eri vauhdilla sujuvat harjotukset sinä iltana.

Kauan ei kestäkään, ennenkuin jääkärin johtama asekuormasto, matkalla Ouluun, kulkee pitäjämme halki sekä jättää meille luvatut kaksikymmentä kivääriä ynnä muutamia laatikollisia patruunoita. Silloinkos on elämää ja innostusta nuorisoseuran talolla, kun aseet ilmestyvät sinne ja saadaan ruveta, kivääritemppuja harjottelemaan. Kuinka somasti niiden perät kolahtavatkaan lattiaan! Toista se on kuin äkseerata puukangit olalla!

Mutta yleisen innostuksen vallitessa ei ole kukaan huomannut, että tilaisuuteen on taaskin tulla livahtanut muutamia punaisia kurkistelemaan. Ällistyneinä tuijottavat ne kivääreihimme ja poistuvat sitten suurten uutisten kera: lahtarit ovat saaneet kivääreitä! Suuri poru ja meteli nousee siitä punaisten leirissä. Itse työväenyhdistyksen esimies lähtee liikkeelle ja parkuu pitkin teitä, että nyt ruvetaan köyhälistöä murhaamaan. Käypä hän tätä hätäänsä eräälle kunnan johtomiehellekin valittamassa. Oliko tämä teeskentelyä vai olivatko sosialistilehtien vääristelyt siinä määrin hänen aikoihinsa syöpyneet, sitä on vaikea sanoa. Että sosialistiemme ajatuselämä on ollut sangen omituinen ja sekamelskainen, sen tulin kyllin huomaamaan myöhemmin kapinavankeja tutkittaessa.

Siinä ilmapiirissä, missä silloin elettiin, suurenivat ja monistuivat helposti kaikki asiat. Niinpä tuo vaatimaton kiväärimäärämme moniaan päivän kuluessa kasvoi punaistemme kertomuksissa moniksi sadoiksi. Emme tietysti ryhtyneet asiata oikomaan, sillä olihan harhaluulo omiaan pitämään heikäläiset terveellisen pelon vallassa. Ehkäpä osaltaan esti ryssiäkin pitäjään tulemasta, vaikka kotoisten bolshevikien taholta heidän apuunsa edelleenkin vedottiin. Ja päineen eivät naapuripitäjän hulikaanit uskaltaneet tulla uhkaamilleen asetarkastuksille, vaan tyytyivät pelkkään tappotuomioiden julistamiseen sekä kaikenlaiseen pieneen kiusantekoon. Niinpä kun tammikuun lopulla muutamia suojeluskuntalaisiani lähti Vöyriin, jonne sotilaskurssit Vimpelistä oli siirretty, liittyi asemalla heidän matkaansa pari punahulikaania, jotka Kokkolan asemalla usuttivat joukon ryssiä poikien kimppuun. Sen pahempaa eivät hulikaanit yrityksellään saaneet aikaan kuin että ryssät ainoastaan penkoivat läpi poikain matkatavarat.

* * * * *

Suojeluskunta kasvaa päivä päivältä ja jatkaa harjoituksiaan. Pannaanpa eräänä sunnuntaina toimeen ampumaharjoituksetkin, jota varten pojat ovat lakealle niitynselälle luoneet multavallin.

Eduskunta on koolla Helsingissä ja siellä jankataan totuttuun tapaan. Siltasaarelaisten yhä yltyvästä vallan janosta tuovat sanomalehdet joka päivä tietoja. Ja ryssät eivät lupauksistaan eivätkä saamistaan miljoonista huolimatta tee merkkiäkään todenteolla Suomesta poistuakseen. Heidän kurittomuutensa ja ilkivaltansa käy päivä päivältä julkeammaksi. Sosialistien liittymisestä porvarillisten kanssa yhteiseen rintamaan ryssien maasta häätämiseksi ja itsenäisyytemme vakaannuttamiseksi ei ole enää toiveitakaan. Päinvastoin kehottelevat heikäläiset johtajat näitä kurittomia ja likaisia laumoja maassamme pysymään. Huolimatta yhä kärjistyvästä elintarvepulasta.

Yhä sähköisemmäksi käy ilma. Kunpa jo pian laukeisi, sillä totisesti: ei tässä pidot parane, ellei vierahat vähene!

III.

VIHDOINKIN AVONAINEN SOTA.

Sunnuntai-iltana, Seitsemäskolmatta päivä tammikuuta, olen asettunut vuoteeseeni lueskelemaan, kun luokseni ajaa pyrähyttää kolme herrasmiestä kirkonkylältä.

— Eiköhän olisi suojeluskunta hälytettävä koolle, sillä tuli tietoja, että punaiset naapurikylästä hankkiutuvat ryssäin kanssa tänne tulemaan?

Sellainen on asia miehillä. Siinä tuokiossa olen vaatepäällä ja lähden miesten matkassa kirkolle. Viime aikoina on niin usein tullut tuon tapaisia viestejä, jotka aina lopulta ovat osottautuneet hätääntyneen mielikuvituksen luomiksi. Siksi on syytä nytkin ottaa asiasta tarkka selko, ennenkuin yösydännä ryhdytään suojeluskuntaa liikkeelle hälyttämään.

Muutamien telefoonikeskustelujen jälkeen pääsenkin selville, että pätevätä syytä hälytykseen ei tälläkään kertaa ole. Mutta entistä valppaampana täytyy olla, sillä kaikesta päättäen on maassa jotakin ratkaisevaa tekeillä.

Seuraavana aamuna olen hyvissä ajoin jalkeilla. Ensi töikseni istun kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitan joukon "liikekannallepanokäskyjä", lyhyitä määräyksiä suojeluskunnan osastoille heti tämän määräyksen saatuaan kokoontua muutaman päivän eväillä varustettuna nuorisoseurantalolle. Viestinviennin olen jo ennen järjestänyt mahdollisimman nopeaksi.

Tukku eri osastoille osotettuja kirjeitä povitaskussani lähden kirkolle. Vastaani kiidätetään sanaa, että minua on pyydetty mitä kiiruimmin soittamaan asemalle.

Riennän telefoonisentraaliin ja pääsen yhteyteen mainitun paikan kanssa. Langan toisessa päässä on aseman ensimäinen kirjuri. Hätääntyneellä äänellä alkaa hän puhua, mutta keskeyttää säikähtyneenä ja kysyy, puhunko ruotsia. Hän on nimittäin muistanut, että heidän sentraalinsa on epäluotettava paikka ja että siellä siis voi olla punaisia kuuntelemassa. Vastattuani myöntävästi jatkaa hän viimemainitulla kielellä.

Kas tällaista huohottaa hän korvaani katkonaisin, hätäisin lausein:

— Helsingissä on hallitus ja eduskunta vangittu … useita senaattoreja murhattu … rautatieliikenne keskeytyksissä … Kokkola ja Pietarsaari palavat… Kannus pyytää apua, Himangalta sinne tulleet ryssät uhkaavat ryöstää ja polttaa … etelästäpäin sotilasjuna tulossa Kannukseen. Voitteko tulla apuun, teillähän on aseita?

— Minä hälytän suojeluskunnan heti koolle ja tulemme sinne asemalle niin pian kuin kerkeämme.

Olipa totisesti siinä uutisia näin aamutuimaan! Pannessani kuulotorven pois ja kääntyessäni huoneeseen päin, kohtaa minua parin saapuvilla olevan rouvasihmisen kalvenneet kasvot ja säikäyksestä laajenneet silmät. Kirjurin uutisista on yksi ja toinen sana löytänyt tiensä heidänkin korviinsa.

— Mitä, mitä herran nimessä siellä on tekeillä?

— Sosialistit vain taas rettelöivät. Julistaneet uuden suurlakon ja vanginneet eduskunnan sekä hallituksen.

— Mutta eikö se puhunut senaattorimurhista ja tulipaloista?

— Se on tietysti kaikki liiottelua, — vastaan ja riennän ulos.

"Hallitus ja eduskunta vangittu, senaattoreja murhattu, Kokkola ja Pietarsaari palavat, Kannus huutaa apua" — soi korvissani ja minä tunnen ihan horjuvani näiden kaameiden uutisten painosta. Tarvitsen muutaman hetken olla yksinäni ja selvittää ajatuksiani. Raikas talvi-ilma ja vinha kävely palauttavatkin pian tasapainoni.

Maantiellä kohtaan varapäällikköni ja ilmotan hänelle nuo suuret kuulumiset, jotka vaikuttavat häneen yhtä järkyttävästi kuin äsken minuun. Annan hänelle kirjeet ja hänen rientäessään panemaan viestinviejiä liikkeelle palaan itse kotiin tekemään tarpeellisimmat matkavalmistukset.

Vaikka kirjelapuissa ei ole mainittukaan hälytyksen syytä, kokoontuu suojeluskunta laajalta alueeltaan kuitenkin odottamattoman nopeasti. Kun illan hämärtyessä palaan kotoa nuorisoseuran talolle, on sali täynnä miehiä, joukossa paljon iäkkäämpiä isäntiä. Suuret uutiset ovat jo kuiskeina levinneet miehestä mieheen ja kaikkien kasvoilla kuvastuu levoton odotus.

— Onko saapuvilla ketään suojeluskuntaan tai sitä kannattaviin kuulumatonta?

Miehet silmäilevät ympärilleen.

— Tuo kuuluu punaisiin, — ja useampi käsi osottaa erästä miestä, joka koettaa piiloutua toisten selän taa.

— Ulos.

Ääneti häviää mies huoneesta.

— Kaksi miestä kiväärien kanssa ulos vartioimaan, ja katsokaa visusti perään, ettei ketään syrjäisiä pääse tänne kuuristelemaan!

Tämän jälkeen esitän läsnäoleville lyhyessä puheessa tilanteen sekä tiedustan, onko kenelläkään mitään sitä vastaan, että suojeluskuntamme rientää kannuslaisten avuksi. Kaikki ovat sitä mieltä, että apuun on riennettävä.

Mutta kiväärejä on vaan kaksikymmentä kappaletta sekä niiden lisäksi joukko haulikoita ja muita metsästyspyssyjä. Nekään graftonit, jotka minun oli määrä oston kautta saada, eivät ehtineet saapua. Näin ollen en voi retkelle ottaa kovinkaan suurta miesjoukkoa.

Ryhdyn valitsemaan mukaan tulevia miehiä. Miltei kaikki ovat halukkaita lähtemään. Ei siis muuta kuin valita parhaat, jotka jo ennestään ovat tottuneet ampuma-asetta käyttämään. Kiväärin saatuaan asettuvat valitut kahteen riviin salin oikealle seinustalle.

Tarjolle tunkeupi joukosta viistoistavuotias avokatseinen körttiläispoika.

— Eiköhän sinun paikkasi ole täällä kotona, olet vielä kovin nuori, — sanon ja osotan hänet takaisin.

— Kyllä se saa tulla, — ilmottaa pojan isä ja työntää hänet uudestaan eteeni.

— No, ota sitten herran nimessä, — ja liikutettuna ojennan minä hänelle aseen, pojan astuessa paikoilleen riviin.

Nelisenkymmentä miestä seisoo siinä matkavalmiina. Ainoastaan kahdellakymmenellä on sotilaskiväärit, kymmenkunnalla sekalaiset ampumaneuvot ja loput ihan ilman aseita: toivossa saada niitä matkan varrella. Ei se siis päälukuunsa ja aseistukseensa nähden ole mikään loistava joukko, mutta vakaassa hartaudessa ja voiton uskossa sitä ei jätä varjoon mikään sotajoukko maailmassa. Kelpaa siis sellaisen joukon etunenässä lähteä taisteluun isänmaan vapauden puolesta.

— Tässä, toin sinulle turkin, — sanoo vaimoni, joka hänkin on tullut saapuville.

— Mitä minä sillä teen? Enhän minä turkki päällä voi tapella!

Näillä sanoillani on vapauttava vaikutus ympärillä olijoihin, joiden mieliala pyrkii pingottumaan liian vakavaksi.

Ripustan mauserpistoolin kupeelleni ja pistän vyönäni pari käsikranaattia sekä olen valmis matkaan. Mutta pitäisiköhän minun puhua noille kotiin jääville? Ne näyttävät ikäänkuin jotakin sellaista odottavan. Mutta enpä ole tottunut puhujaksi, jota paitsi nyt ei ole kauniiden sanojen, vaan ripeän ja päättävän toiminnan aika.

— Olkaa te täällä kotona huoleti. Nyt on lyönyt viimeinkin hetki, jolloin hulikaanivalta painetaan suohon ja maahan luodaan järjestys. Jääkää hyvästi!

Sen pitemmittä puheitta asetun pienen joukkoni etupäähän.

— Ojennus! Käännös oikeaan — päin! Kivääri olalle — vie! Eteenpäin mars!

Hartaat, liikutetuin mielin huudetut onnentoivotukset kaikuvat jälkeemme, meidän marssiessamme talviseen yöhön.

— Pankaapas porilaisten marssi kaikumaan, — kehotan poikia, joiden joukossa on useita laulumiehiä.

Pojat yrittävät, mutta parin vaivaloisesti ja särkynein äänin vedetyn säkeen jälkeen sammuu laulu siihen. Kaikki ovat liiaksi mielenliikutuksen vallassa kyetäkseen laulamaan.

Ääneti marssimme kirkonkylän läpi. Joskus kilahtavat vain pajunetit toisiinsa. Osuuskaupan edustalla seisoo virnistelemässä joukko oman kylän punaisia.

— Virnistelkäähän nyt vielä, mutta kyllä siitä pian lakkaatte!

Kylän alapäähän on varapäällikkö ollut hankkimassa hevosia meille lähtijöille. Siellä on jo valmiina lähes parikymmentä kyytimiestä. Ei siis muuta kuin sijotutaan rekiin ja lähdetään asemaa kohti, jonne on kolmen peninkulman taival.

On ainoastaan muutaman asteen pakkanen ja keli on mainio. Taivaalla helottaa täysikuu ja sen salamyhkäisessä valaistuksessa näyttävät kaikki, lumiset lakeudet, metsät ja talot kaivonvintteineen kuin odotukseen vaipuneilta. Reenjalakset kolisevat, tiu'ut helisevät ja miehet istuvat äänettöminä, omiin ajatuksiinsa vaipuneina. Mitä kätkeneekään helmaansa tämäkin yö ja mitä kauhun kohtauksia etelässä parastaikaa näyteltäneenkään? Näen niin selvästi, aivankuin yhdellä kertaa, kaikki lukuisat ystäväni ja tuttavani punaisessa Etelä-Suomessa ja minusta tuntuu kuin ne kaikki tuskallisen odotuksen vallassa kääntäisivät katseensa tänne pohjoiseen. Tiu'ut helisevät ja tyynenä purjehtii korkeudessaan valju kuu eikä kerro mitään näkemistään.

Mutta jo kajahtaa laulu muutamasta reestä:

Poikia on haudattu Balkanin santaan toiselle puolelle Tonavan. Oi kallis kotimaa, Suomi, sulo Pohjola, ei löydy maata sen armaampaa.

Lauluun yhtyy rekikunta toisensa jälkeen ja reippaana, mieliä vapauttavana kaikuu pian tuo vanhojen, Turkinsodassa olleiden kaartilaisten laulu. Matkueen mieliala notkistuu, vauhtia lisätään ja keveästi liukuvat reet halki uinuvan metsän.

Puolitaipaleessa on tiheä taloryhmä. Sinne on ympäröivistä kylistä kerääntynyt paljon levotonta ja uutisjanoista väkeä. Siellä tapaamme asemapäällikönkin, joka kertoo punahulikaanien kivääreineen terrorisoivan kirkonkylää. Telefoonitse on hän yhteydessä molempien asemalle jääneiden kirjurien kanssa. Mitään erinomaisempaa ei sieltä tällä haavaa kuitenkaan kuulu.

Jatkamme matkaa. Metsäisellä lopputaipaleella ajaa vastaamme asemalta palaava heinänviejä.

— Seis! Mitä kuuluu asemalle?

— Sekaisin siellä tuntuu kylä olevan, ihmiset kuin päästään pyörällä ja ammuttiinkin siellä.

— Kutka siellä ampuivat ja missä?

— Kukapa siitä pimeässä selvän sai. Mutta juuri kun minä pois lähtiessäni käänsin hevostani kortteeritalon pihasta maantielle, pamahti ihan edessäni monta laukausta. Ampujia ei kuitenkaan näkynyt enkä tiennyt, ketä ne olivat.

Siellä ovat siis hulikaanit sotajalalla. Ovat varmaankin saaneet tiedon meidän tulostamme, sillä onhan niillä omat sananlennättäjänsä. Mutta ovatkohan nuo niin röyhkeitä, että käyvät ihan asian aikain meidän kimppuumme? Varuillaan sietää joka tapauksessa olla. Ja kaipa sikäläinen suojeluskuntakin — joka tosin ei ole ehtinyt aseita saada — on ryhtynyt joihinkin toimenpiteisiin. Soitinhan päivällä nimismies S:lle, että hän kutsuisi suojeluskunnan koolle nuorisoseuran talolle kylän alapäähän sekä lähettäisi sieltä kylän yläpäähän meitä vastaan jonkun osaston.

Jo aukenee kylän lakeus. Kuutamossa näkyy kirkontorni, sahojen lautatapulit ja asemarakennukset. Kaikki on hiljaista. Pysähytämme ensimäisten talojen luo, parin kilometrin päässä asemalta. Mauserpistooli kädessäni lähenen ensimäistä taloa, jonka tuvasta loistaa tuli. Ovea raottaissani näen tuvan olevan väkeä puolillaan. Ensi silmäyksellä huomaan kuitenkin, etteivät ne mitään punakaartilaisia ole, ja astun reippaasti sisään.

— Mitä tänne kuuluu? Kuinka ovat kylällä asiat?

— Ei ole tietoa, kylällä ei ole uskallettu käydä, kun siellä ammutaan.

Päätämme jättää hevoset tänne. Kääntäessämme niitä erään talon pihaan, juoksee vastaamme solalle vanha äijä avojaloin ja alusvaatteisillaan.

— Ei saa tulla tänne meidän pihaan, ajakaa muualle! — hätäilee vaari.

— Tällä tavoinko te otatte vastaan, kun me tulemme teitä auttamaan? — tiuskasen vaarille.

— Joo, joo, mutta kun ne sitten kostavat meille. Menkää herran nimessä muualle!

Vaari hoippuu alusvaatteissaan kuin kummitus pihalla ja hänen käytöksessään on jotakin hyvin koomillista. Hänen hädästään piittaamatta alkavat miehet päästellä hevosia valjaista.

Paikkakunnan suojeluskuntalaisista ei kuulu mitään. Ollessamme valmiina asemalle lähtemään saapuu kuitenkin suojeluskunnan päällikkö, entinen aliupseeri, yhden miehen kera. Hän kertoo suojeluskuntalaisia olleen koolla nuorisoseuran talolla ja että niiden oli määrä sieltä nimismiehen johdolla lähteä asemalle. Punahulikaanit ovat kaiken iltaa olleet jalkeella ja ammuskelleet pelotukseksi.

Me jaamme minun tuomani miehistön kahtia. Kun paikalta kulkee pääkirkonkylään kaksi maantietä, toinen toista puolta jokea, lähdemme asemalle kahtena joukkona, joista toista johtaa paikallisen suojeluskunnan päällikkö. Tunnussanasta sovittuamme lähdemme matkaan kumpikin omalle suunnallemme.

Kylässä on yhä hiljaista. Puolitaipaleeseen päästyä komennan minä mieheni ketjuun ja siten alamme, tieltä poiketen, yli peltojen varovasti lähestyä asemaa. Lunta on ainoastaan vähän, joten kulku peltojen yli ei tuota mitään vaikeuksia.

Siinä on edessämme muutamia riihirakennuksia ja niiden takana, ihan aseman edustalla, kokonainen rykelmä suuria olkikasoja ja lautapinoja, joista kuutamossa syntyy hangelle laajat mustat varjot. Entäpä niiden suojaan olisi kätkeytynyt punaisia kivääreineen ja meitä vastaan alkaisi sieltä yhtäkkiä laukauksia pamahdella? Vaistossani tunnen kuitenkin, ettei sieltä mikään vaara meitä uhkaa.

Onnellisesti sivuutamme nuo väijyntäpaikoiksi oivalliset ladot ja pinot. Olen juuri etummaisten miesten kanssa nousemassa asemasillalle, kun kylällä pamahtaa joukko laukauksia. Värähdys kulkee pitkin riviä, mutta kuuluvasti lausumani leikkisana saa heidät heti rauhottumaan. Hulikaanit ovat luultavasti ampuneet meidän toista joukkoamme. Pitempään ei sieltä kuitenkaan ammuntaa kuulu, vaan talviyön hiljaisuus ympäröi jälleen kylää.

Asemarakennus lepää siinä pimeänä ja aution näköisenä. Ainoastaan konttorista kuultaa ikkunaverhojen läpi hieman tulta. Koputan ruutuun ja ilmoitan, että täällä on suojeluskuntalaisia. Pian syttyykin odotussaleihin tulta, ovi avataan ja me työnnymme sisälle. Konttorissa tapaan, paitsi kirjuria ja asemapäällikön rouvaa tyttärineen, myöskin nimismies S:n. Hän kertoo suojeluskuntalaisten kanssa lähteneensä nuorisoseuran talolta, mutta asemalle tullessaan huomasi hän olevansa yksin. Aseettomat miehet olivat siis tunteneet mielensä noloiksi ja kaikessa hiljaisuudessa luikkineet kotiinsa.

Pian saapuu asemalle toinenkin joukko. Sillan yli kulkiessa oli heitä kohti ammuttu joitakin laukauksia. Ulkohuoneiden suojassa piilevistä ampujista ei kuitenkaan ollut näkynyt jälkiäkään.

Asetamme ulos kaksi kiertävää kulkuvahtia, muun miehistön majottuessa odotussaleihin. Sähköteitse tiedustelemme pääsymahdollisuutta Kannukseen. Sieltä vastataan, että vaara on jo ohi. Ryssät ovat uhkauksiaan täyttämättä poistuneet junalla Kokkolaan.

Kylältä kuuluu jälleen laukauksia ja hetkistä myöhemmin syöksyvät toisen kulkuvahdin miehet hengästyneinä sisälle.

— Meitä ammuttiin, — läähättävät miehet. — Kun olimme asematien tuolla päässä, rupesi maantien takana paukkumaan ja kuulat vinkuivat meidän ympärillämme.

Nimismies S. ja aliupseeri lähtevät kolmen miehen kera ottamaan selkoa noista päättömistä sala-ampujista.

Tuskin olen ulkoa palanut aseman konttoriin kun jälleen alkavat laukaukset pamahdella, tällä kertaa paljon lähempää. Niin, ihan aseman edustalla tuntuu niitä räiskähtelevän ja samalla helähtelee kummassakin odotussalissa ruutuja rikki, minkä lisäksi ulkoa tullut kuula rikkoo kattolampun toisen luokan salissa, niin että siellä olleet miehet jäävät pilkkopimeään. Eväidensä kimpussa rauhallisesti askartelevat miehet valtaa hurja sekasorto. Toiset, neuvokkaammat, hapuilevat kiväärejään, mutta osa syöksyy kuin päättömät kanat konttorin kautta asemapäällikön asuinhuoneisiin, jossa pöydät ja tuolit kaatuilevat ja lamput sammuvat ja pimeän keskeltä kuuluu naisten kirkunaa.

— Elkää ampuko, me antaumme! — kuuluu toisen luokan salista surkea ulina.

Ne ovat muutamia iäkkäämpiä ja aseettomia paikkakunnan miehiä, joita on liittynyt meidän joukkoomme. Pistooli kädessä hyökkään ovelle ja uhkaan ampua jokaisen, joka sellaista ulisee. Mutta äijäpoloiset ovat säikähdyksestä häyrypäisinä ja sanojani kuulematta tai tajuamatta jatkavat he parkumistaan.

Pari miehistäni, molemmat metsästäjiä ja taitavia pyssynkäyttäjiä, on syöksynyt aseman ulkoportaille, josta he kyykkysillään ampuvat tyhjien tavaravaunujen taa piiloutuneita sala-ampujia, joidenkin toisten säestäessä heitä odotussalin ikkunoista. Vaikka sala-ampujista ei näykään muuta kuin joskus vaunun alitse jalka vilahtavan, katkaisi yksi miesteni kuulista sormen eräältä hulikaanilta, kuten myöhemmin kävi selville.

Ammunta lakkaa yhtä äkkiä kuin alkoikin ja hulikaanit luikkivat vaunujen ja makasiinien suojassa matkoihinsa. Tiedustelijat palaavat matkaltaan. Yksi heistä, omaan miehistööni kuuluva kuustoistavuotias nuorukainen, ontuu kivääriinsä nojaten. Hän on saanut kuulan sääreensä. Erään toisen kiväärinperään on sala-ampujain kuula kyntänyt syvän vaon. Tiedustelijain edetessä viismiehisenä rivinä pitkin aseman tietä, oli heitä vastaan muutamien rakennusten suojasta alkanut vinkua kuulia. Miehemme olivat nopeasti heittäytyneet pitkäkseen sekä alkaneet vastata tuleen. Samaan aikaan on asemarakennukseen alkanut ampua toinen hulikaanijoukko, joka makasiinien ja ratapihalla seisovien tyhjien tavaravaunujen suojassa on päässyt hiipimään aivan lähelle.

Vasta nyt saan tietää, että meillä edellä mainittua nuorukaista lukuunottamatta on toinenkin haavottunut, joka makaa kuolemaisillaan toisen luokan odotussalissa. Hän on parinkymmenen vuotias körttiläisnuorukainen. Seinän läpi tullut kuula on lävistänyt hänet vyötäisiltä. Eikä kylässä ole tällä haavaa lääkäriä! Soitamme sairashuoneelle, saadaksemme edes hoitajattaren sitomaan haavottuneita. Kestää kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin saamme hoitajattaren hereille, ja toinen mokoma aikaa kuluu, ennenkuin hän sidetarpeiden kanssa saapuu asemalle. Silloin on vaikeammin haavoittunut vetänyt jo viimeisen henkäyksen.

Hän on kahakan alkaessa ollut juuri muuttamassa kuivia sukkia jalkaansa. Toinen jalka on paljaana ja lahe käärittynä polvia myöten. Siten maaten selällään lattialla, kädet suorina sivuilla muistuttaa hän niin suuresti Pilvenveikkoa kuvitetussa vänrikki Stoolissa. Monenlaisten mietteiden päässäni risteillessä seison lyhty kädessä nuoren vainajan ääressä. Sitten korjaan hänen asentoaan, suljen lasittuneet silmät ja lukitsen hänet yksinään toisen luokaan odotussaliin.

Nyt asetamme vahvan vartioston ympäri asema-aluetta, niin etteivät hulikaanit pääse toista kertaa meitä yllättämään. Käymme myöskin tarkastamassa tavaravaunut ja muut kätköpaikat, tapaamatta kuitenkaan mitään epäiltävää, loppuyö kuluukin rauhallisesti.

Kuin salamanleimaus pimeässä osotti tuo myrskynpuuskana ylitsemme pyyhkäissyt kahakka, kutka miehistäni mihinkin pystyvät, kenessä on terästä ja kutka taasen ovat silkkaa mantoa. Jälkimäiset makaavat aivankuin rampautuneina odotussalin lattialla tai asemapäällikön yksityishuoneissa. Onpa muuan pitkä mies ryöminyt sängyn allekin, maaten siellä suullaan, niin että jalat pistävät toiselta ja pää toiselta puolen näkyviin. Kun tulee vahdinmuutoksen aika on heitä vaikea saada jaloilleen. Täytyy lopulta polkaista jalkaa ja tiuskaista tuimasti, saadakseen heihin eloa.

Mutta toisiin on kahakka vaikuttanut suorastaan virkistävästi. On ilo nähdä varsinkin muutamia viisi- ja kuusitoistavuotiaita, kuinka heillä silmät loistavat ja posket punottavat kertoessaan omasta osuudestaan kahakkaan. Näihin viime mainittuihin kuuluu nuori haavottuneemmekin.

Pieni joukkoni on saanut tulikasteensa ja karaistuneempana odottaa se nyt, mitä tapauksista rikkaat hetket mukanaan tuovat.

IV.

VANGITSEMISIA — MUUTAMIA KAAMEITA HETKIÄ — LISÄÄ ASEITA.

Päivän valjettua ovat sala-ampujat tipo tiessään. Ne ovat hävinneet kuin rotat lokeroihinsa. Työväentalo seisoo autiona ja lukittuna. Avainten tallettajasta ei kellään ole tietoa, että päästäisiin sinne tarkastukselle, sillä murtautumalla ei tahdota sinne tunkeutua, niin täydellistä "ryövärien luolaa" kuin se jo nyttemmin ihmisten tietoisuudessa edustaakin. Sen sijaan haastetaan työväenneuvosto asemalle, sen jäseniä kun on kuultu kylällä oleksivan.

Ainoastaan kaksi heistä saapuu, puheenjohtaja ja eräs jäsen. Päämestari Tossava on jättänyt paikkakunnan jo muutamia päiviä sitten. Ensin mainittu on ulkoasultaan siisti mies, joka esiintyy hyvin rauhallisesti ja vakuuttavasti. Hän ei sano tienneensä mitään yöllisestä hyökkäyksestä ja pahottelee sitä kovin. Ei sano hyväksyvänsä minkäänlaista aseellista toimintaa. Kun hän viittailee siihen suuntaan, että aseet olisi kummallakin puolen riisuttava, tulistun minä ja ilmotan, että sellainen raukkamainen sovinto ei meidän puoleltamme tule kysymykseenkään. Meidän maassamme on jo liiaksi jauhettu häpeällistä sovittelua roistojen kanssa. Me olemme aseissa laillisen hallituksen ja yhteiskuntajärjestyksen puolesta emmekä tule lakkaamaan, ennenkuin viimeinenkin sala-ampuja ja murhaaja on saatettu tilille töistään.

Kun häntä kehotetaan toimittamaan niin, että yölliset hyökkääjät tulisivat jättämään aseensa asemalle, ei hän sano kykenevänsä heihin vaikuttamaan. Kuitenkin käy myöhemmin selville, että hän itse edellisenä iltana on työväen talolla omin käsin jakanut aseet sala-ampujina esiintyneille heittiöille. Siis tyypillinen sosialistijohtaja, joka toden tullen tahtoo päästä edesvastuusta sekä näytellä viatonta naamaa joukkojensa konnantöihin nähden. Näinä päivinä selvenee minulle entistä täydellisemmin, mitä niljakasta ja kenkkuilevaa (kuinka hyvällä itsepsykologialla sosialistilehtemme ovatkaan keksineet tuon vastustajiinsa joka tilaisuudessa sovittamansa "kenkku" sanan!) jesuittajoukkiota sosialistimme ovat alusta loppuun. Kuinka väsyttävää ja toivotonta onkaan esim. kuulustelujen suorittaminen heidän kanssaan. Se on kuin rämpimistä pohjattomassa suossa, kaikki vellovaa ja niljakasta, ei sattumaltakaan lujaksi kiteytynyttä ja velvollisuudentuntoista persoonallisuutta, tai avointa ja lämmintä, kaikki uskaltavaa uskoa omaan aatteeseensa; kaikkialla vain pehmeitä, epäkypsiä päitä ja henkisen sairauden leimaamia luonteita. —

Asemalle kokoontunut väkijoukko on kiihdyksissä ja vaatii työväenneuvoston puheenjohtajan vangitsemista. Hän saa kuitenkin poistua, kun hän lupaa hankkia neuvostonsa kokonaisuudessaan koolle sekä ryhtyä auttamaan meitä asian selvittelyssä. Seuraus: hän livistää itsekin kylästä.

Koko päivä on siis mennyt hedelmättömiin keskusteluihin ja tyhjän jauhamiseen (johon me suomalaiset joka asiassa olemme niin mestareita). Harmistuneena ja suutuksissani vetäydyn miehineni yökortteriin ja jätän aseman vartioimisen paikkakuntalaisten tehtäväksi.

Varhain aamulla olemme jälleen asemalla lujasti päättäneinä joko ripein toimenpitein puhdistaa täkäläiset rotanpesät tai sitten koettaa hankkia ylimääräisen junan, mennäksemme Kokkolaan, missä suojeluskuntalaiset parastaikaa taistelevat punaryssiä vastaan. Asemalla pyytävät paikkakunnan miehet (heidän päällikkönsä ei ole saapuvilla) hartaasti meitä jäämään, sillä itse eivät he aseettomina sano pystyvänsä paikkakuntaa puhdistamaan.

No hyvä, käydään sitten tositeolla lurjuksia etsimään, vangitsemaan ja aseista riisumaan. Onhan jo nähty, ettei tässä hyvillä puheilla mihinkään päästä. Antakaapas kuulua, ketkä täällä ovat pahimpia junkkareita, joiden suurimmalla syyllä voi otaksua olleen mukana yöllisessä hyökkäyksessä. Aletaanpas johtomiehistä.

Minä otan muistikirjani esille ja miehet alkavat luetella nimiä. Pian onkin minulla valmiina melkoinen "proskriptsiolista". Tämän jälkeen lähetän liikkeelle pieniä joukkueita, kullakin oppaanaan paikkakunnan mies.

Päivä ei ole ehtinyt vielä valjeta, kun luokseni asemakonttoriin tuodaan ensimäiset vangit. Hölmistyneinä ja peloissaan vilkuilevat ne ympärilleen. Jo ensi silmäyksellä huomaa, että he kuuluvat paikkakunnan pohjasakkaan.

Pieni rippisaarna aluksi ei suinkaan liene pois paikaltaan.

— Te olette täällä pitkin syksyä näytelleet "kansaa" ja ryssiltä saaduin asein pitäneet paikkakuntaa pelon vallassa. Mutta nyt on viimeinkin kansa, oikea todellinen kansa noussut. Sitä ovat nämä miehet, jotka ympärillämme seisovat. Ne ja niiden isät ovat tämän paikkakunnan viljelykselle vallottaneet. Mutta mitä te olette? Maata kiertäviä rakkareita, joista tuskin yksikään on kunniallisella työllä henkeään elättänyt. Ja siitä huolimatta te olette, kansan tahdosta kirkuen, tahtoneet hallita paikkakuntaa. Hyvä, nyt te olette loitsineet esille oikean kansan tahdon ja se on vaativa teiltä ankaran tilinteon roistontöistänne. Mars vankihuoneeseen!

Toistaiseksi saa toisen luokan odotussali palvella vankihuoneena. Sinne viedään siis miehet ja oven sekä sisä- että ulkopuolelle asettuu kiväärillä varustettu vartia.

Lisää vankeja tuovat etsimään lähetetyt miehet pitkin päivää. Mutta pahimmat pukarit ovat jo livistäneet pois pitäjän alueelta. Telefooniverkko on kuitenkin täydellisesti meidän vallassamme, joten pakolaisten jälkiä on verrattain helppo seurata. Paikalliset suojeluskunnat vangitsevat heitä pyynnöstämme ja toimittavat vartioituina huostaamme. Kolmenkin pitäjän takaa tuodaan heitä seuraavien päivien kuluessa vankilaamme. Ja saammepa sattumalta tietää Tossavankin oleskelupaikan eräässä etäisemmässä pitäjässä, ja yks kaks on hänkin lukkojen takana.

* * * * *

— Mikä atavistinen hirviö! — sanon itselleni, nähdessäni ensi kerran asemakonttorissa käsirautoihin kytketyn Nartti Knuutilan, paikkakunnan sisukkaimman hulikaanin. Pitkine otsatukkineen, julmine viiksineen ja kehittyneine torahampaineen tekee hän kammottavan vaikutuksen, kun hän käsirautojaan helistellen kiroilee ja möyryää. Vangitsijat tietävät kertoa vangitun vaimon lähettäneen heidän jälkeensä toivomuksen, että hänen miehensä kerrankin vietäisiin niin, ettei hän koskaan enää palaisi. Eikä ihmekään, sillä vähän aikaa sitten oli mies humalapäissään iskenyt lattiaan ainoan lapsensa, kuusvuotiaan tyttösen, niin että lapsi poloinen jäänee eliniäkseen raajarikoksi.

Nartti on ollut sieluna yöllisessä hyökkäyksessä. Jotkut todistajat kertovat nähneensä, kuinka hän hyrskyen ja hihkuen jo aikaisemmin illalla vauhotti kivääreineen ympäri kylää ja ammuskeli ilmaan. Eikä Nartti kielläkään kantaneensa tuona yönä asetta sekä olleensa asemaa ampumassa. Pahankiskoisuudessaan on hän siten rehellisin koko joukossa. Mutta mihinkä hän on aseensa piilottanut, sitä ei hän suostu ilmottamaan — muuten kuin vapaaksi pääsyn ehdolla.

Hitaasti irtautuvat aseet toisiltakin vangeilta. Ja aivan syyttömiksi tekeytyvät he koko hyökkäykseen nähden. Vasta ristikuulustelujen ja sitovain todistusten pakosta tunnustavat toiset. Sattuu välistä hassunkurisiakin kohtauksia. Erikseen kuulusteltuina lykkää kaksi "toveria" syyn toistensa niskoille. Yhtaikaa sisään tuotuina ja kun pöytäkirjasta on luettu, mitä kumpikin on toisestaan todistanut, hölmistyvät he aluksi aika lailla, mutta puhkeavat sitten sisukkaasti toisiansa haukkumaan.

— Voi s—a, että viittitkin olla noin kenkku!

Tunnustusten jälkeen alkavat aseetkin hellitä. Olen itse parin miehen kanssa hakemassa yhtä ensiksi hellinneistä kivääreistä. Se on kylän takalistossa, erään suutarin mökissä kattolautojen väliin kätkettynä, paikassa, mistä sitä olisi ollut mahdoton löytää. Vähitellen irtautuvat nekin aseet, joita punaiset ryssien avulla marraskuulla paikkakuntalaisilta ryöstivät, Mutta niistä on vain osa enää jälellä. Melkoisen määrän ovat "kansanvallan" vartiat kaupitelleet pois ja ryypänneet rahat suuhunsa.

Väsyttäviä ovat kuulustelut, kuten olen jo maininnut. Usein vaivun pitkiksi hetkiksi tarkastelemaan vasta sisään tuotuja vankeja. Kuinka epäkansallisilta, kuin suorastaan eri rotuun kuuluvilta, niistä useimmat vaikuttavat. Kaikkien kasvonpiirteisiin ja silmien ilmeeseen on luonut oman erikoisen leimansa se henkinen sairaus, jona meikäläinen sosialismi on jo pitkät ajat esiintynyt.

* * * * *

Tällä välin ovat sotatapaukset muualla kehittyneet nopeasti. Yhtä mittaa nakuttaa sähkökone uutisia Etelä-Pohjanmaalta. Vaasassa, Seinäjoella. Ylistarossa, Lapualla ovat ryssät riisutut aseista. Niin ja niin paljon on saatu kivääreitä ja vankeja. Sitten seuraavat muut Etelä-Pohjanmaan rantakaupungit, viimeisenä Kokkola, josta saadaan suuri sotasaalis, muun joukossa tykistöäkin.

Samanlaisia voitonsanomia saapuu Pohjois-Savosta ja Karjalastakin. Jokaisen sellaisen saavuttua riennän odotussaliin ja luen siellä koolla olevalle miehistölle uutisen kuuluvalla äänellä (että viereisessä huoneessa olevat vangitkin tulisivat siitä osallisiksi) ja päälle kohotamme aina huikean hurraa-huudon. Mitä pelastuksen ja voiton toiveita vankien mielessä kyteneekin, kyllä niiden täytyy uutis-uutiselta masentua. Ja sen kyllä huomaa heidän kasvonilmeistäänkin.

Sitten saapuu kenraali Mannerheimilta (nyt vasta saamme tietää, kuka meillä on ylipäällikkönä) suojeluskuntapäälliköille osotettu sähkösanoma, jossa käsketään riisumaan aseista paikkakunnalla mahdollisesti löytyvät venäläiset sotilaat. Hyvä, rannikolla, neljän peninkulman päässä meistä, majailee viisikymmentä ryssää. Niihin nähden on siis ryhdyttävä pikaisiin toimiin. Soitan heti asiasta eräälle johtohenkilölle rantapitäjässä, mutta hän ilmoittaa sikäläisten ryssäin olevan juuri lähdössä Raaheen. Vai niin, ovat ruvenneet pelkäämään ja tahtovat yhtyä raahelaisten ryssien kanssa. Emme voi ehtiä heiltä enää tietä katkaisemaan. Soitan Pyhäjoelle että sikäläinen suojeluskunta ryhtyisi toimiin etelästäpäin Raaheen kulkevaan ryssäjoukkoon nähden. Mutta siellä ei ole vielä juuri minkäänlaista suojeluskuntaa, aseista puhumattakaan.

— Kuinka paljon siellä teillä on ryssiä? — kysyn Raaheen soitettuani.

— Mitä heitä lie kolmisenkymmentä.

— Sen verran vain! Miksi ette ole riisuneet niitä jo aseista?

— Meillä kun ei itsellämme ole juuri minkäänlaisia aseita.

— Sulin käsinhän nyt sellaisen joukon riisuu. Tehkää se nyt nopeasti, sillä etelästä on sinne rantamaantietä myöten tulossa viisikymmentä Iivanaa. Älkää päästäkö niitä yhtymään, vaan lähettäkää miesjoukko etelästä tulevia vastaan.

— Ettekö te voisi tulla meille avuksi?

— Vieläkö siihen nyt apuja tarvitaan? Meilläkin on ainoastaan parikymmentä kivääriä, emmekä me voi jättää rautatietä vartioimatta, kun osa paikkakunnan punaisia piileskelee vielä aseineen metsissä. Kyllä teidän täytyy tulla omin päin toimeen.

Täydellinen aseiden puute raukasee kuitenkin raahenseutulaisten toimitarmon ja ryssät pääsevät kaikessa rauhassa yhtymään. Sillä ei kuitenkaan ole mitään vaarallisempia seurauksia, sillä etelästä Ouluun rientävän suojelusjunan miehistöstä osa poikkeaa Raaheen ja riisuu heidät kohta sen jälkeen aseista.

Niin, Oulussa ovat asiat vielä selvittämättä. Sieltäkäsin nakuttaa sähkökone huolestuttavia tietoja. Sitten lakkaa Oulun asema kokonaan tietoja antamasta, josta päättäen punaryssät ovat sen vallanneet. Tiedot saadaan tämän jälkeen Limingan välityksellä. Niiden mukaan on Oulussa taistelu täydessä käynnissä. Mutta suojeluskunta, joka on vielä verrattain vähälukuinen ja huonosti aseistettu, on vihollisten lääninhallitukseen ja lyseoon saartamana ahtaalla. Ryssiä on Oulussa kosolti ja suuri on myöskin sikäläinen punakaarti. Syrjästä on oululaisten välttämättä saatava apua. Etelästä käsin ilmotetaankin suojeluskuntajunan olevan lähdössä oululaisten avuksi.

Mutta sitten, kesken kaiken, tulee pohjoisesta sähkösanoma: suuri punakaartilaisjuna lähtenyt Oulusta eteläänpäin.

Seisomme kuin puulla päähän lyötyinä. Sitten sähkökone kiiruusti käymään ja ottamaan selkoa missä asti suojeluskuntajuna on tulossa. Se on vielä melkoisen matkan Kokkolasta eteläänpäin, vastataan meille.

Miten tässä käykään? Ehtiikö suojeluskuntajuna tänne ennenkuin punakaartilaiset? Ellei, niin mihin meidän on ryhdyttävä. Tällaisia ajatuksia risteilee väsyneissä aivoissani. Väsyneissä — niin, sillä kahteen yöhön en ole juuri silmiäni ummistanut ja toisinaan tunnen melkein horjuvani. Osa miehistöstäni on myöskin lopen uupunutta, sillä paitsi punaisten etsiskelyjä ja jo kiinnisaatujen vartioimista on laaja asema vaihteineen sekä suuri rautatiesilta suojeltavanamme.

— Punainen juna sivuuttanut Limingan aseman, — luemme sähkökoneen nauhakkeesta.

Ja suojeluskuntajuna seisoo yhä eräällä Kokkolan takaisella asemalla!

Kaamea jännitys asemakonttorissa kasvaa. Päätämme olla miehistölle ja yleisölle tilanteesta ilmoittamatta. Mutta siitä huolimatta se on ykskaks kaikkien tiedossa. Jokaisen kasvoilla näkyy vakava pelästynyt ilme. Yksin vangitkin osottavat levottomuuden oireita.

Nimismies S:n kanssa teemme kumpikin kaikkemme, näyttääksemme huolettomilta, mutta samalla vältämme visusti toistemme katseita. Kauppias L., tuo luja ja soliidi mies, seisoo siinä niin synkän ja neuvottoman näköisenä, että tekee oikein pahaa häntä nähdessä.

— Punainen juna on sivuuttanut Ruukin.

Se riivattu tuntuu kulkevan ihan lentämällä!

— Punaiset ovat riemastuksissaan ja työväentalon katolle on ilmestynyt punainen lippu, — tuodaan kylältä sana.

Mitä riivattua! Kuinka ne ovat voineet tilanteesta tiedon saada?

— Niillä on omat urkkijansa ja sananlennättäjänsä.

— Se lippu on käytävä heti kiskasemassa alas! Kutka haluavat lähteä työväentalon katolle?

Miehet tirkistelevät saappaankärkiinsä. Yksikään ei liikahda eikä lausu halaistua sanaa. Ilme kaikilla kasvoilla on käynyt yhä synkemmäksi. Näyttää kuin jokaisen mielikuvituksen olisi vallannut yksi ainoa kuva: huimasti ja hihkuen eteenpäin porhaltava, pitkä juna, täynnä kostoa kipinöiviä, tulipunaisia paholaisia, käsissään senkin seitsemät haarut ja tulipommit.

Asemasilta on pakkautunut täyteen kaiken karvaista yleisöä. Sen äänettömyys ja synkkä tuijotus on sietämätöntä. Täytyy ryhtyä edes johonkin ja karskilla äänellä alan minä jaella käskyjä.

— Kaikki syrjäiset, jotka eivät kuulu suojeluskuntaan, pois asemalta!
Heti!

Kuin pelästynyt lammaslauma tottelee väkijoukko käskyä.

— Vahdit, pysykää valppaina, elkääkä laskeko ketään asiattomia asemalle!

Sitten vankihuoneeseen.

— Vangit evät saa kurkistella akkunoista! Vartiat, pysykää valppaina ja jolleivät vangit tottele ensimäistä kieltoanne, ampukaa!

Kolmannen luokan odotussali on täpösen täynnä aseettomia miehiä, pääasiassa paikallisen suojeluskunnan jäseniä. Nousen penkille ja alan järjestää niitä riveihin ja ruotuihin. Valmiit rivit marssitan ulos ja asetan pitkin asemasillan reunaa.

Kas nyt, kuinka se jo tekee keveämmän vaikutuksen, kun on järjestystä ja liikkumatilaa eikä päätön, pelästynyt ja sikinsokinen väkijoukko ole yhtä mittaa silmäin edessä.

Mutta mihin me näinollen pystymme, jos punainen juna ensimäiseksi tulla hurahtaa asemalle? Mielessäni vilahtaa jo hetki, jolloin mieheni asemalta häviävät kuin akanat ilmaan ja minä yhdessä nimismies S:n kanssa jään punaista junaa vastaan ottamaan…

Palaan konttoriin.

— Punaisten juna lähtenyt Lapista etelään!

— Tuhat tulimmaista, ne ehtivät tänne ennenkuin suojeluskuntajuna! Meidän on rikottava rata niiden paholaisten edestä. Mitä työkaluja siihen toimeen tarvitaan? Ensinnäkin kai suuri ruuviavain kiskojen irrottamista varten, sitten sorkkarautoja, kankia… Missä niitä säilytetään?

Kukaan ei tiedä mitään.

— No jumaliste! Tottahan valtion rautatiellä on sellaisia työkaluja.
Kysymys on vain: missä niitä säilytetään?

— Taitavat olla ratamestarin takana ja se… missä lie, — mutisee vihdoin joku.

— Täytyy sitten kylältä hakea työkalut. Mistä talosta niitä voisi lähteä noutamaan?

Vastausta ei kuulu, kaikkien aivot ovat kuin jähmettyneet. Kuuluu vain sähkökoneen heltiämätön nakutus.

— No missä taloissa on pajoja? Sieltähän täytyy löytyä ainakin moukareita ja sellaisella aseellahan vankka mies voi iskeä ratakiskoja väärään. Rautakankeja löytynee joka talossa.

Äärimmilleen pinnistämällä päästään vihdoin niin pitkälle, että saadaan välttämättömimmät työkalut asemalle. Niillä varustettuna lähtee joukko miehiä paikkakunnan suojeluskuntapäällikön johdolla rautatiesillan taakse, rikkoakseen siellä radan jossakin soveliaassa kohdassa.

— Punainen juna Vihannissa, — ilmottaa sähkötieto ja samanlainen etelästäkäsin kertoo, että suojeluskuntajuna on saapumassa Kannukseen.

Alkaa näyttää siltä kuin molemmat junat kohtaisivat toisensa täällä.
Suuri, verinen taistelu häämöttää jo silmäini edessä.

Asemasillalle mennessäni tulee luokseni muuan miehistäni, joka äsken lähti radansärkijäin matkassa.

— Siellä sillan takana kykkii aseellisia punaisia pitkin pellon ojia, — kuiskuttaa hän minulle.

Hän on kalpea ja silmäterät ovat laajentuneet. Varmaankin näköhäiriöitä, juolahtaa mieleeni, sillä parin yön valvonnasta on hänkin lopen uuvuksissa. Kaamealta hänen ilmotuksensa ensi aluksi kuitenkin vaikuttaa. Aivankuin punaisia alkaisi itse maan sisuksista ympärillemme kohota.

Hetken kuluttua alkaa rata kumeasti jyristä. Säikäyksen värinä kulkee pitkin miesrivejä. Punainen junako sieltä jo tulee? Eihän toki, se tuleekin etelästäpäin, kas sieltähän kuuluu jo vihellyskin. Siis suojeluskuntajuna? Mutta eihän sekään ole mitenkään voinut vielä tänne ehtiä. Mikä ihmeen juna se sitten on, eihän sen tulosta ole tänne mitään ilmotettu? No, olkoon mikä hyvänsä, punainen se ei ainakaan voi olla.

Samassa porhaltaa se radankäänteestä esiin. Siinä on vain muutamia vaunuja veturin jälessä. Veturista vilahtaa muutamia valkoisella nauhalla merkittyjä, asestettuja miehiä. Junan pysähtyessä asemasillan reunaan kajahtaa voimakas hurraa, johon miesten äärimmilleen pingottunut, pelon ja toivon sekainen odotuksen jännitys laukeaa.

Junaa lähestyessäni astuu sieltä vastaan hyvä tuttavani, toimitusjohtaja K. Oulusta. Hän on taistelun puhjetessa ollut sattumalta Vaasassa sekä joutunut siten olemaan mukana Etelä-Pohjanmaan suurissa tapauksissa. Nyt on hän matkalla kotikaupunkiaan vallottamaan. Hän on varmuusjunan päällikkönä lähtenyt suuren suojeluskuntajunan edellä.

Käymme sisälle asemapäällikön saliin, joka on muutettu esikunnan kansliaksi. Teen hänelle nopeasti selkoa tilanteesta ja K. sanelee stafetilleen — pitkä nuori mies, jolla on kupeella revolverikotelo sekä vyössä pari käsipommia ja joka seisoo päällikkönsä edessä moitteettoman sotilaallisessa asennossa — sähkösanoman toisensa jälkeen, jotka tämä nopeasti toimittaa matkaan.

Kun mainitsen K:lle, että suurin osa täällä koolla olevasta miehistöstä on aseetonta, ilmottaa hän, että heillä junassa on jonkun verran japanilaisia kiväärejä ja että he voivat luovuttaa niistä meille muutamia kymmeniä kappaleita. Nopeasti muodostetaan ketju asevaunun edustalta asemakonttoriin ja yhtenä vilinänä alkavat kiväärit kädestä käteen kulkien siirtyä vaunusta viimemainittuun paikkaan.

Vartiat ovat unohtaneet valppautensa ja vankien naamat ovat jälleen ilmestyneet akkunaan. Pää pään vieressä tuijottavat ne rengassilmin asemasillalle. Tuijottakaahan nyt hetkinen kaikessa rauhassa, eihän tämä kiväärien vilske ole teille kuitenkaan mikään toivoa herättävä näky.

Käden käänteessä on konttorin nurkkaan siirtynyt kolmekymmentä uutuuttaan kiiltelevää kivääriä, sama määrä metallitappiin pantuja pistimiä sekä muutamia patruunalaatikoita. Vilkkaasta puheensorinasta ja iloisista katseista huomaa, että miehistön ja yleisön mieliala on vapautunut äskeisestä pinteestä. Vangit sen sijaan tuntuvat kuin pienemmiksi kutistuneen:

Sähkökone nakuttaa tiedon, että punainen juna on kääntynyt Vihannista takaisin Oulua kohti. Sitä ennen ne ovat rikkoneet pienen sillan Vihannin aseman tällä puolen. Me olemme siis suotta särkeneet rataa, jota saadaan nyt ruveta uudestaan kuntoon panemaan.

Sitten, ensimäisinä hämärän hetkinä, tulla tohahtaa suojelusjuna asemalle. Pitkä juna ja kaikki vaunut sulloen täynnä aseellisia miehiä. Huikeat hurraa-huudot vyöryvät pitkin junaa ja asemasiltaa. Matkassa on muutamia Venäjän palveluksessa aikaisemmin olleita upseereita jokunen Saksasta kotiutunut jääkäri, kuularuiskuja sekä muutama tykki. Sitäpaitsi kosolti ylimääräisiä kiväärejä niiden varalta, jotka matkan varrelta liittyvät joukkoon. Siitä on sähköteitse aikaisemmin ilmotettu ja minulla on valmiina muutamiin kymmeniin nouseva joukko miehiä, jotka ovat ilmottautuneet halukkaiksi Oulun retkelle. Nyt nousevat ne junaan ja saavat aseen käteensä.

Etelästä tulevan apujoukon mukana tapaan odottamatta muutamia omia
suojeluskuntalaisiani. He ovat vähää ennen sodan puhkeamista lähteneet
Vöyrin kursseille ja saaneet olla mukana Etelä-Pohjanmaan rytäköissä.
Pojat ovat kuin kasvaneet. Ja kuinka heillä loistavatkaan silmät.

Kun rata on saatu jälleen kuntoon, lähtee juna jatkamaan matkaansa. Isänmaalliset laulut ja hurraahuudot kaikuvat, kuularuisku jossain etummaisista vaunuista on pantu hetkiseksi ratisemaan — ikäänkuin julistamaan paikkakunnan punaisille, että heidän on tästä puolin aika tulla järkiinsä sekä pysyä rauhallisesti alallaan — ja vaunu vaunun jälkeen katoaa pitkä juna pimeyteen.

Mutta Oulu on sitkeä paikka. Se ei olekaan niin kädenkäänteessä vallattu kuin Etelä-Pohjanmaan kaupungit. Ryssien lisäksi siellä on paljon merkitsevämpi punakaarti kuin esim. Vaasassa. Ja sitten niillä on ollut hiukan enemmän aikaa varustautua.

— Oulusta kuuluu tykin jyskettä ja näkyy tulipaloja, — ilmotetaan
Limingan asemalta.

Etelästä on tulossa uusia apujunia ja sähkösanomitse kehotetaan mukaan haluavia kokoontumaan valmiiksi asemalle. Panen telefoonin soimaan ja hälytän lähipitäjistä miehiä koolle. Ja niitä saapuu hevosilla ajaen ja suksilla porhaltaen. Ja kun junat saapuvat, tulvahtaa niiden kera asemallemme niin paljon isänmaallista intomieltä ja voitonvarmuutta, ja kun ne lähtevät matkaansa jatkamaan, kajahtavat laulut ja hurraa-huudot niin reippaina.

Tulee sitten pitkän, jännittävän odotuksen jälkeen tieto, että Oulu on vallattu kasarmeja myöten. Paljon sotasaalista ja suuri joukko vankeja, sekä ryssiä että punakaartilaisia. Eräs myöhempi sähkösanoma ilmottaa, että yksi minunkin suojeluskunta joukkooni kuuluva nuorukainen on kaatunut, saanut keskellä katua sala-ampujan kuulan päähänsä. Toinen, varapäällikköni poika, seitsentoistavuotias nuorukainen on vaikeasti haavottunut jalkaan. Suojeluskuntamme osalle on siis jo näinä sodan ensi päivinä sattunut kaksi kaatunutta ja kaksi haavottunutta.

Paitsi miehiä, jotka olin valinnut Oulun retkelle, huomaan ensimäisen apujunan mentyä, että kaksi omasta vakinaisesta miehistöstäni on livistänyt mukaan omin lupinsa. Olen siitä hieman kiukuissani ja päätän antaa heille ankaran muistutuksen. Toinen karkureista on kuustoistavuotias nuorukainen, toinen iäkkäämpi, jo naimisissa oleva mies.

Ensimäisen Oulusta tulevan junan mukana he palaavat sotaretkeltään, astuvat rinnatusten eteeni, tekevät kunniaa ja ilmottautuvat. Kumpikin on hampaisiin saakka asestettu, retkellä saadut kiväärit, suuri ratsuväen sapeli, käyrä kaukaasialainen miekka, patruunavöitä ja senkin seitsemiä koteloita — kaikki "sotasaalista" Oulun valtauksesta, kuten pojat silmät loistaen kertovat. Muistutus jää minulta antamatta, minä puristan kummankin kättä ja annan heille parin päivän loman kotona pistäytymistä varten.

Oulun valtausta seuraavat pian Kemi, Tornio, ja Rovaniemi. Ja silloin on koko laaja Pohjanmaa puhdistettu punaryssistä. Samoin enemmät kuin puolet Savoa ja Karjalaa. Ilma tuntuu niin puhtaalta ja keveältä hengittää ja päiväkin tuntuu paistavan kirkkaammin. Mutta sitä mustempana verhoaa pilvi Etelä-Suomen. Se on kuin Manalan valtakunta, josta ei luoksemme saavu juuri mitään viestejä. Ainoastaan arvailla ja kuvitella saatamme, mitä kaikkea siellä tapahtuu ja mitä kauhuntöitä siellä tehdään.

Sinne ovat nyt valkoisen, vapautuneen Suomen katseet suunnatut, sen vapauttamiseksi tähtäävät kaikki toimemme. Nyt, kun Pohjanmaa kauttaaltaan on selvänä ja junaliikenne pannaan säännölliseen käyntiin, saavat sotatoimet järjestetymmän ja täsmällisemmän muodon. Keskittävästi ja kokoavasti vaikuttaa myöskin yleinen tietoisuus siitä, että hallituksen valtuuttamana ylipäällikkönä toimii tottunut kenraali.

V.

KOTOISESSA ESIKUNNASSA.

Naapuripitäjä on puhdistettu, aseet riisuttu hulikaaneilta, pahimmat vangittu ja tutkittu sekä lähetetty pöytäkirjojen kera Kokkolaan tuomiotaan odottamaan. Rautatien ja aseman vartioinnin on ottanut huolekseen paikallinen suojeluskunta ja minä joukkoineni olen palannut kotiin, jossa myöskin on yhtä ja toista pientä puhdistusta pantava toimeen. Mutta ennen kaikkea odottavat siellä monet järjestely- ja varustelutoimenpiteet, sillä miehiä rintamalle tarvitaan kiiruusti ja yhtä mittaa.