Produced by Tapio Riikonen

LÄHIMMÄISIÄNI

Kirj.

Kyösti Wilkuna

Otava, Helsinki, 1919.

SISÄLLYS:

Työtoverit
Viimeinen mohikaani
Oikea ammattimies
Ikuinen jöröttäjä
Loukattu aviomies
Matkakumppani
Suutarin Leena
"Mulla piisaa"
Veljekset
Miekannielijä
Matti Rentonen
Punakaartin päällikkö
Totinen israeliitta
Väkevä mies
Joonas Paski ja hänen osuutensa Venäjän vallankumouksessa
Suntio Aaholma järkyttää auringon arvovaltaa
Vapauttava vertaus
Emännöitsijä
Tuulenperän ammattikuntalaisia
Suursiivous
Metsätalossa

TYÖTOVERIT

— Kilk, kalk! Kilk, kalk!

Tasaisesti ja hellittämättä kaikui tuo ääni louhuiselta rinteeltä. Täsmälleen kello seitsemän aamulla se alkoi ja kesti kello kuuteen illalla, tauoten vain puolenpäivän aikaan yhdeksi tunniksi.

Kivimiehet Simola ja Saikku siellä työskentelivät, toinen pidellen poraa, toinen lekaa hoitaen. Kevätvarhaisesta he kalkuttivat aina näin syksymyöhään, jolloin puut alkoivat kellastua ja pieni, puolittain huvila-asutuksen muodostama kylä sai yhä autiomman tunnun.

He olivat jo vuosikymmenen työskennelleet kumppanuksina, ensinnä valtion töissä, sittemmin omaan laskuunsa. Kylässä ja pitkin sen halki kulkevan radan vartta rakennettiin yhtä mittaa niin, että kivityötä riitti enemmän kuin tehdä ehti.

Oikeastaan he eivät olleet ihan tasa-arvoiset työkumppanukset, sillä
Simola oli työnantaja ja Saikku päiväpalkkalainen. Simola teki
rakentajain kanssa työsopimukset ja maksoi sitten kahdesti kuussa
Saikulle sovitun päiväpalkan.

Paljon heissä oli toisiaan muistuttavaa. Molemmat olivat ensinnäkin pieniä, alle keskikoon. Ja tummapintaisia he molemmat niinikään olivat, kummallakin miltei pikimusta tukka ja mustat kulmakarvat. Saikulla oli lisäksi silmätkin mustat, mutta Simolalla ne olivat siniset. Tämän viimemainitun eroavaisuuden lisäksi oli Simola hiukan täyteläisempi ja hartiakkaampi kuin Saikku, joka oli laiha ja suonikas.

Juroja, harvasanaisia ja sitkeitä mällinpurijoita he olivat kumpikin, uutteroita ja vääjäämättömiä työssä.

Molemmat olivat perheellisiä miehiä, mutta Simolan avioliitto oli lapseton, jota vastoin Saikulla oli puolikymmentä perillistä. Tästä se luonnollisesti johtui Simolan taloudellinen etevämmyys, niin että hän toveriinsa nähden kykeni esiintymään työnantajana. Hänellä oli siisti punaiseksi maalattu tupa radan kupeessa hiukan tuonnempana kylästä ja pankkiin vei hän aina tavan takaa joukon säästösatasia. Saikku oli vähintään yhtä säästäväinen, mutta kassaa hänelle ei kertynyt, kun oli siksi monta suuta syömässä ja asuakin täytyi vieraan katon alla. Mutta tästä taloudellisesta eriarvoisuudesta huolimatta olivat he lujasti toisiinsa kiintyneet. Sanoin eivät he sitä koskaan toisilleen osottaneet ja yleensäkin puhuivat he työmaalla mahdollisimman vähän. Saattoipa väliin mennä kokonaisia päiviäkin, etteivät he sanaa toisilleen vaihettaneet. Kun Simola vähää ennen seitsemää kiipesi louhikon rinnettä ylös työmaalle, tapasi hän aina Saikun juuri paikalle saapuneena sekä ripustamassa eväsreppuaan ja takkiaan katajanoksaan. Hyvää huomenta ei toivotettu kummaltakaan puolen, ei edes puolinainen murahdus tai päännyökkäys tullut kysymykseen. Simola ripusti vain oman reppunsa ja takkinsa toiseen oksaan, otti puserontaskustaan vanhoista kellonkuorista muodostetun rasian, josta haukkasi siistin palan pikanellia, sijoitti sen mukavimmilleen toiseen poskeensa ja tarttui lekaan. Sillaikaa oli Saikku jo asettanut poran valmiiksi ja niin alkoi, samalla kuin seitsemän juna saapui läheiselle pysäkille, rinteeltä kajahdella tuttu: — kilk, kalk! kilk, kalk!

Joitakin murahduksia tai joo- ja ei-sanoja enempää ei tavallisesti päivän mittaan vaihdettu, Simola vain silloin tällöin työn käydessä sylkeä tirskautti sivulleen, mihin Saikku säännöllisesti vastasi siten, että hänen sylkensä tirskahti ristikkäin Simolan syljen kanssa. Ja juuri kun kello osotti kuuden aikaa illalla, laski Simola lekan maahan, silmäsi vaistomaisesti kelloaan ja murahti: — eikö piisanne jo tälle päivälle, minkä jälkeen kumpikin puki takin päälleen, otti reppunsa ja lähti enempää puhumatta omalle suunnalleen. Mutta toistensa seuraa he kaikesta huolimatta kaipasivat. Kun Simola esimerkiksi kerran kiveä räjäytettäessä loukkasi itsensä ja oli pakotettu parisen viikkoa makailemaan kotona, kävi Saikku joka iltapäivä hänen luonaan. Saattoi kyllä tapahtua, etteivät he kaikiste noiden käyntienkään aikana puhuneet toisilleen mitään. Saikku istui vain tuolilla, poltteli piippuaan ja vaihtoi jonkun sanan Simolan eukon kanssa, minkä jälkeen hän kopisti tuhkan piipunpesästä ja lähti kotiin, luomatta edes silmäystäkään työtoveriinsa.

Sen kaksiviikkoiskauden lopulla, jonka kuluttua Simola säännöllisesti suoritti palkan Saikulle, kävi heidän keskinäinen kanssakäymisensä entistäänkin jurommakgi. Alituinen, aamusta iltaan kestävä yhdessäolo oli alkanut tympäistä ja kerännyt kummankin sydänlokeroihin epämääräistä närää toista kohtaan. Happamin ilmein muljauttelivat he silmiään ja äkäisesti tirskahtelivat sylyt ristikkäin, kun he mällejään käännellen hoitivat porausvehkeitään.

Mutta tänään, jolloin oli kulumassa viimeisen edellinen päivä tuosta kaksiviikkoiskaudesta, sukeusi heidän välilleen tavallista monisanaisempi vuoropuhelu. Simola hoiti tällä kertaa poraa ja kun reikä oli valmis, laski hän työaseen kädestään, silmäsi kelloa ja virkkoi kuin itsekseen:

— … hyvin vielä pysäkille.

Tämän lauseen päälle, jonka alun hän oli purrut kuulumattomiin, katsoa muljautti hän toveriinsa.

— … tiedä, lähtisikö häntä — murahti Saikku.

— … jos tahdot! — murahti vuorostaan Simola.

— Kaksiko litraa sitä? — hymisi Saikku itsekseen, lähestyen takkiaan.

— … häntä vähemmästäkään, — vastasi Simola.

— Venniaa niinkuin ennenkin, — arveli Saikku ja lähti painumaan pysäkkiä kohti.

Simola puolestaan ei virkkanut mitään, vaan kokosi kapineensa ja lähti astelemaan kotiaan kohti.

Tänään he siis olivat lopettaneet työnsä neljännestä vaille viisi. Mutta niin he olivat tehneet joka kerta ennenkin kuun viimeisen palkanmaksupäivän aattona. Silloin lähti heistä aina toinen viiden aikaan ohikulkevalla paikallisjunalla pistäytymään kaupungissa, josta hän toi kahden litran viinapullon. Sen kuljetti hän sitten seuraavana päivänä työpaikalle, missä he työn päätettyään ja tilin tehtyään tyhjensivät sen yhteisesti. Täten he olivat vuodesta vuoteen kerran kuukaudessa ottaneet perusteellisen humalan, saaden samalla tilaisuuden tyhjentää ja liestyttää sitä närää, mitä kuluneen kuukauden aikana oli sydämen pohjalle kasaantunut. Kohmelon sairastettuaan ryhtyivät he sitten uusina miehinä työtänsä jatkamaan.

Edellisellä kertaa oli Simola tehnyt kaupunkiretken. Siksi oli sinne nyt Saikun asia mennä ja sen vuoksi oli Simola kelloansa silmäten huomauttanut, että vielä hyvin ehtii pysäkille siksi kuin juna tulee. Siihen oli Saikku ollut hiukan empivinään, että eipä tiedä muka, viitsisikö häneen lähteä, mihin Simola oli murahtanut, että menepä jos tahdot, hyvin tietäen, ettei Saikku missään tapauksessa olisi menemättä, yhtä vähän kuin hänkään omalla vuorollaan niin tekisi. Saikku piti enemmän fenniaviinasta, jota hän lähtiessään mainitsi tuovansa, mutta Simola vuorollaan toi aina savonviinaa.

Aamulla he olivat tavalliseen aikaan työmaalla. Juuri kun Saikku oli ehtinyt kiivetä ylös rinteelle ja ripusti eväsreppuaan oksalle, kohosi Simolakin, omalta suunnaltaan tullen, työpaikalle. Sitten alkoi herkeämätön kalkutus, joka keskeytyi ainoastaan päivällistunniksi. Eväänsä söivät he parin sylen päässä toisistaan sekä syrjittäin toisiinsa istuen. Aterioituaan istuivat he puolisen tuntia äänettöminä, Saikku poltellen piippuaan ja Simola, joka ei tupakoinut, käännellen hitaasti mälliään ja katsellen alas kylään.

— Kilk, kalk, — alkoi taas tasan kello yksi ja kun viiden juna tuuheine savuhäntineen ilmestyi näkyviin, pani Simola poravasaran syrjään ja murahti:

— Saa olla.

Samalla sylkäsi hän loppuun pureskellun mällin jäännökset suustaan ja veti housuntaskustaan avaran messinkileukaisen rahakukkaron. Hitaasti ja tuumaillen veti hän sieltä huolellisesti kokoon taitetun setelin toisensa jälkeen, levitti ne auki ja asetteli päällekkäin kämmenelleen.

— … kai se pitäisi olla, — sanoi hän, ojentaen setelitukun Saikulle.

Tämä laski setelit yhtä perusteellisesti ja ilmoittaen hyväksymisensä sanoilla: — näkyy olevan, kääri ne kokoon ja työnsi omaan kukkaroonsa, jonka lukko kiinni painuessaan napsahti niin äkäisesti kuin ei aikoisi koskaan enää aueta.

Nyt seisoivat he hetkisen ikäänkuin neuvottomina ja epäselvillä siitä, mihin tämän jälkeen olisi ryhdyttävä. Lopuksi Simola rykäsi karmeasti ja läheni päättävästi katajapensasta, jonka juurelta hän veti esiin fenniaviinapullon.

— He! — sanoi hän, ojentaen pullon Saikulle, kun ensin oli itse tehnyt perusteellisen keikauksen.

Saikku noudatti esimerkkiä ja laski sitten maahan pullon, jonka kahden puolen nyt kumpikin istuutui. Saikku alkoi ladata piippuaan ja Simola näpisti kellonkuorirasiastaan uuden pikanellimällin. Kummankin silmissä oli hymyilevä ilme.

Mitään puhumatta suorittivat he uuden keikauksen. Hymy silmänurkissa lisääntyi, edessä oleva laakso syysväreineen rupesi kuin elämään, värähtämättömät metsät kullanhohtoisine lehtipuineen ja lienteä syksyn taivas tuntuivat huokuvan pelkkää rauhaa ja sopusointua. Kielenkantimet pyrkivät väkisinkin irtaantumaan. Saikku alotti ensimäisenä keskustelun.

— Ameriikaan minä olen tässä tuuminut lähteä, — lausui hän yksikantaan.

Se ei ollut mikään yllätysuutinen Simolalle, sillä Ameriikaan lähtöä oli Saikku usein ennenkin aprikoinut näissä heidän litviikiryypiskelyissään.

— Mitä parempi sinulla siellä on? — tokasi Simola ja otti jälleen pullon käsille.

— Onhan siellä toisellaiset palkat kuin täällä.

Rauhan hymy katosi Simolan silmistä, sillä tämä koski häntä palkanmaksajana.

— Jos lie paremmat, mutta paremmat siellä on menotkin, — sanoi hän ja
Sylkäistä tirskautti äkäisesti.

— Moni siellä sentään saa kassaakin tehdyksi.

— Saahan sitä täälläkin, kun säästää.

— Säästää! Mitä sitä tyhjästä säästää?

— Tyhjästä! Lempo soi, väitätkö sinä, että minä olen sinulla tyhjän edestä työtä teettänyt? — ja tulistuneena nousi Simola seisoalleen.

Saikku nousi myöskin seisomaan, katsoi kyräten Simolaa ja jurnutti:

— Eipä noita kannata sinunkaan palkkojasi liioin kehua.

— Menepäs ja ota muualta paremmat palkat!

Saikku mietti hetkisen vastausta, mutta kun hän ei keksinyt mitään oikein mojovaa, alkoi hän silmäillä Simolaa päästä jalkoihin, ruiskautti sitten pitkän sylen ja sanoi halveksivasti yhden ainoan sanan:

— Syöttiläs!

— Saakeli, mikä sinä, mies, oikein luulet olevasi! — kivahti Simola ja tarrasi Saikkua rinnuksista.

Syntyi vimmattu nujakka. Kumpikin punotti ja ähkyi ankarasti, ja yhteen purtujen hammasten välistä kirahteli vain epäselviä ja katkonaisia lauseita. Tiimellys muodostui tasaväkiseksi, sillä minkä Simola oli voimiltaan vahvempi, sen oli Saikku vikkelämpi ja sisukkaampi.

Yhtäkkiä lensi jalkoihin osonut pullo nurin ja alkoi äänekkäästi valuttaa sisällystään maahan. Silmänräpäyksessä hellittivät miehet otteensa, Simola tempasi pullon maasta ja kohotti huulilleen.

— Älä kaikkia! — karjasi Saikku ja tempasi häneltä pullon.

Tuskin oli hän saanut siitä hyvän kulauksen sekä asettanut pullon maahan, kun Simola oli jälleen hänen kimpussaan, uhaten opettaa Saikulle olemaan määräilemättä hänen ryyppyjensä suuruutta.

— Ei tuollainen kitupiikki ikinä kykene minua kuranssaamaan! — karjui
Saikku ja iski vihan väellä vastaan.

Molemminpuolinen uupumus erotti heidät tällä kertaa ja huohottaen painuivat he maahan istumaan. Ääneti ottivat he pitkiä siemauksia pullosta, joka osotti jo tyhjentymisen oireita. Simola nipisti uuden mällin ja sitä poskeen sijoitellessaan saivat hänen silmänsä jälleen lauhkean ja sovinnollisen ilmeen. Mutta onnettomuudeksi järäytti Saikku, jonka äkä ei ollut vielä hellittänyt:

— Aiotko mennä johonkin heinälatoon yöksi vai otatko suosiolla akaltasi tukkapöllyn?

Se oli piikki sen johdosta, että Simola kerran litviikijuomingin jälkeen ei ollut uskaltanut mennä kotiinsa, vaan viettänyt yönsä ulkona.

— Kuule mies, — sanoi Simola, joka nyt tekeytyi aivan rauhalliseksi, mutta sai ääneensä sitä enemmän myrkkyä, — kuule, kyllä minä akkani selän takana yötä vietän, mutta mitenkähän sinun kotona käynee? Taidat lentää taas kuin äyskäri porraspäähän!

— Äyskäri! — ja siinä tuokiossa oli Saikku jaloillaan.

— Sanoitko sinä, että äyskäri?

— Niin että muiden oli täytynyt onkia sinut ylös sieltä porraspäästä ja kuljettaa katon alle.

Ja Simola nauroi myrkyllisesti. Mutta samassa lyödä läiskäytti Saikku häneltä lakin päästä ja silloin oli Simolakin kuin raketti jalkeillaan.

— Vai lyömään sinä, mokomakin mettiäinen!

— Ei tässä parempiakaan syöttiläitä vääjätä!

Tällä kertaa meni jalkoihin joutunut pullo sirpaleiksi, mutta se ei saanut miehiä toisistaan erkanemaan. Kivensirpaleet kalskuivat ja pensaat huojuivat ja ryskivät, kun he toisiaan rinnuksista kiskoen tai nyrkeillä mäikyttäen kierivät ympäri työtanhuttaan. Simola kävi tällä kertaa kimppuun sellaisella raivolla, että Saikun oli pakko hiljalleen peräytyä. Lopulta tempautui hän kokonaan irti Simolasta ja painui katajapensasten keskelle.

— En päivääkään minä enää viivy tuollaisen nylkyrin palkoissa! — huusi hän pensasten takaa.

— Ei kaivatakaan, mene vain sen tiesi Ameriikaan! Tuommoinen mies, joka tuskin lekaa saa maasta nousemaan!

Saikku karjui vielä joukon sapekkaita sanoja, samalla kun hän etenemistään eteni kotinsa suunnalle.

Simola kaahaili lakkiaan, mutta kun ei löytänyt sitä kyllin nopeasti, tempasi hän eväslaukun kainaloonsa ja lähti avopäin, tylsästi eteensä tuijottaen ja pahoin viittätoista heittäen astelemaan omalle suunnalleen.

* * * * *

Puhkuen pysähtyi seitsemän juna seuraavana aamuna pysäkille, kun Simola, kasvot hieman turvonneina, kiipesi työpaikalle. Saikkua ei näkynyt eväsreppuaan oksaan ripustamassa, mutta juuri kun Simola ehti perille, ilmestyi hän omalta suunnaltaan tullen paikalle. Täten joutuivat he yhtaikaa riisumaan reppunsa ja takkinsa.

Kun se oli tehty, otti Simola esiin kellonkuorirasiansa ja haukkasi hyvänmoisen palan pikanellia.

— He! — murahti hän ja ojensi, syrjittäin seisoen, rasian Saikulle, joka veti esiin pikanellirullan pään ja nipisti siitä suuhunsa peukalon pituisen pätkän.

Kun rasia oli kadonnut takaisin Simolan puserontaskuun ja mällit saatu mukavaan asentoon, istahti Saikku paaden kulmalle ja asetti poran paikalleen. Simola tarttui lekaan ja seuraavassa hetkessä alkoi syksyaamuun kaikua vanha tuttu:

— Kilk, kalk! Kilk, kalk!

VIIMEINEN MOHIKAANI

Vinnurvan Mikko-vaari! Jos sinut unhottaisin, sinä perustuslaillisuuden viimeinen mohikaani ja metsien Methusalem, niin… kuivukoon kieleni kitalakeen!

Maaseudun syrjäsopukoissa ne säilyvät vanhat puoluemuodostumat eheinä ja järkkymättöminä vielä kauan sen jälkeen kuin Helsingissä ja muualla rintamailla on lähdetty uusia uria kokeilemaan. Liittoutumisesta ja muista sellaisista huolimatta tapasi vielä Venäjän vallankumouksen päivinä syrjäsopukoissa suomettarelaisia ja perustuslaillisia, jotka Bobrikoffin vuosina kohotetut taisteluviirit pystyssä seisoivat toisiaan vastassa kyräten ja epäluuloisina. Sen jälkeen on kuitenkin tapahtunut niin monenlaisia mullistuksia, että itsepintaisimmatkin suomettarelaiset ja perustuslailliset ovat hävinneet, joko sulautumalla toisiinsa tai asettumalla muun nimisiin leireihin. Niin että Vinnurvan Mikko-vaari on luullakseni nykyään ainoa koko maassa, joka järkkymättä vielä tänäkin päivänä seisoo sillä kannalla, minkä hän menneinä laillisuustaistelun päivinä, ensi kerran valtiollisen elämän piiriin osuessaan, on itselleen omaksunut. Ja samalla kannalla on — sitä ei sovi unhottaa — myöskin hänen Miina-muorinsa.

Oikeastaan on Mikko aivan sattumalta tullut vedetyksi valtiollisen puoluetaistelun piiriin. Mitäpä hän olisi niistä välittänyt tai tiennytkään, sellainen vähäkuuloinen, jyrkeä äijänköriläs, joka ikänsä kaiken on kahden Miinansa kanssa elellyt kaukana saloilla, missä hän on kehittynyt vallan omaan suuntaansa eikä ole koskaan sanomalehtiä edes käteensä ottanut, ellei hän silloin vaalilakia saarnattaessa ja puoluetaistelun korkeimmillaan kuohuessa olisi kontinkaupalla liikkuessaan osunut taloon, jossa muuan perustuslaillisten agitaattori juuri piti kokousta. Nähdessään herrasmiehen puhumassa sekä joukon avopäisiä kuulijoita, oli Mikko luullut täällä sanaa viljeltävän, ottanut itsekin lakin päästään ja etupenkille raivautuen kuunnellut hievahtamatta ja käsi korvan takana. Erikoisesti oli häneen tehonnut lause: "laissa maan turva". Hyväksyvästi oli hän silloin murahtanut ja nyökäyttänyt päätään ja sillä oli hänen puoluekantansa ollut ikiajoiksi määrätty.

Ja kun agitaattori oli selittänyt kaikkien velvollisuuden olevan käydä vaaleissa, oli Mikko laskenut asian tunnontarkasti sydämelleen. Samalla jäyhällä velvollisuudentunnolla, millä hän vuodesta vuoteen on käynyt henkirahanmaksussa ja niittyleivän otossa, tahtoo sanoa herranehtoollisella vähän ennen niittyaikaa, kävi hän siitä lähtien kaikissa vaaleissa ja veti, tulusrautaansa viivottimena käyttäen, täsmällisen ja syvästi harkitun viivan siihen listaan, jossa vaalineuvoja oli osottanut hänelle nimen Ståhlberg.

Eräänlaisena Taula-Mattina elelee Mikko muorinsa kera kaukana ihmisten ilmoilta, valmistellen kontteja, rasioita, luokkia ja länkipuita, joita hän sitten kaupittelee ympäri pitäjää. Vanha ja naavainen hän on — kuka tienneekään hänen ikänsä. Ryhmyinen, itsekseen puheleva äijänköriläs, jonka selässä on aina valtava nippu kontteja ja tuohisykkyröitä, milloin hän kesäiseen aikaan kylille ilmestyy.

Sellaisena ilmestyi hän näköpiiriini jo varhaisimpina poikuusvuosinani. Oli kuin kappale ryönäisintä sydänsaloa olisi silloin lenseänä kesäehtoona siirtynyt pihallemme. Silmät renkaina, kunnioituksesta sanatonna, tuijotin tuota pihakivelle lepäämään asettunutta vaaria, joka hartioiltaan laski mahtavan rykelmän kontteja ja mitä monimuotoisimpia tuohipalloja ja sykkyröitä ja joka täytti koko pihan vahvalla metsien tuoksulla. Ja kun hän hien otsaltaan kuivattuaan ja piippunsa hartaalla perinpohjaisuudella täytettyään kaivoi esiin kummallisen, rahakukkaroa muistuttavan esineen, jolla hän alkoi pienestä piikivenmukurasta kolkutella tulenkipunoita, silloin minä en uskaltanut hengittääkään. Kipunoita räiskyi joka suunnalle ja yksi ja toinen niistä katosi vaarin ryönäiseen partaan, jonka minä joka hetki odotin leimahtavan tuleen. Mutta se ei leimahtanut, kalkutus lakkasi ja vaari asetti piippunsa pesälle taulan kipeneen, joka tuoksui niin hyvälle ja josta sininen savu hienona pillikkeenä kohosi ylös. Niin, varmaankin oli edessäni joku suopea metsän jumaluus.

Sellaisena näyttäysi minulle ensi kerran tuo tuluksia käyttävä Vinnurvan Mikko. Miltei satavuotiaalta näytti hän jo silloin ja nyt — niin, yhä kantaa hän kylille samanlaisia tuohirykelmiä ja yhä kolkuttelee hän tuluksilla valkean piippuunsa. Silloin tällöin vuosien kuluessa lienen hänet tavannut, mutta viimeinen kohtauksemme, joka sattui toissa syksynä, silloin suurten sateitten aikana, on painunut mieleeni yhtä elävänä kuin ensimäinenkin tapaamisemme.

Niin, se oli todellakin suurten sateitten aikaa: taivas aamusta iltaan, viikosta viikkoon harmaa ja tihruinen, kaikki märkää ja litkuvaa, vesiojat tulvillaan ja tiet — niin tiet, mihin niitä vertaisikaan? Jonkunlaista kylmää laavavirtaa ne muistuttivat. Kärrynpyörät upposivat niihin akselia myöten ja se onneton, joka joutui niitä pitkin jalan kulkemaan, toivoi itselleen siipiä. Luonto ja valtiollinen ilmapiiri kävivät aivan yhteen. Vietettiinhän kaikkialla svabodakemuja ja maata hallitsivat ryssän soltut kotoisten sakilaisten avustamina.

Kesken tätä surkeutta oli Suomen itsenäisyyskysymys entistä avonaisempana astunut päiväjärjestykseen. Vaalit olivat ovella ja perustettu oli erityisiä itsenäisyyslistoja. Niiden hyväksi piti tässä nyt minunkin muka touhuta ja agiteerata.

Olinpa siis kylää kiertämässä ja harjottamassa tuollaista rauhallista miesmieheltä-agitatsiota. Kuljen oikopolkuja, tilapäisiä pitkospuita ja aidanselkiä myöten. Mutta nyt on edessäni poikkiteloin vellimäinen valtatie, tuollainen kylmä laavavirta. No, ei muuta kuin ala keinotella yli.

Olen jo puolitiessä, kun vasemmalta kuuluva porskutus saa minut pysähtymään toisen jalkani varaan. Totisesti, sieltä astuu, posuaa pitkin keskitietä jalankulkija. Mikä vedenpaisumuksen takainen olio, mikä kaikesta piittaamaton mastodontti! Tervatut saapasvarret on lujasti köytetty pajuvitsalla, rinnalla riippuva parta on sateen takuttama ja hartioilla on kokonainen pino kontteja ja tuohisykkyröitä, jotka sadetuulen niitä pestessä humisevat ja lepattavat kuin laivan purjeet.

Näin tuo tuohitavaroilla lastattu metsien mies, joka tietysti ei ole kukaan muu kuin Vinnurvan Mikko, purjehtii minua kohti niin, että loka ryöppyää edessä ja takana ja molemmilla sivuilla. Ja minä saan siinä yhtäkkiä mielettömän päähänpiston. Että mitäpä jos agiteeraan tuon Mikonkin, ihan tässä keskellä lokavirtaa, menemään vaaleihin ja vetämään viivansa johonkin itsenäisyyslistaan. En nimittäin vielä silloin tiennyt, että hän on jo ammoin omaksunut itselleen puoluekannan, joka on yhtä hellittämätön kuin hänen tulustensa piikivi ja että hän on uskollisesti kaikkien vaalien aikana käynyt kansalaisvelvollisuutensa täyttämässä.

— Häh! — murahtaa Mikko ja nostaa toisen kätensä korvalliselleen.

Mälli on alkanut liikkua suussa ja hän tuijottaa minuun epäluuloisesti tuuheiden kulmakarvainsa suojasta. Aika köriläs, Kolistimen äijä ja Taula-Matti! Kun nyt uskaltaisin uudistaa kysymykseni!

— Niin että… aiotteko te mennä vaaleihin? Vetämään punaisen viivan?

— Mitä, vaaleihinko? Kyllä mä tiedän. En vielä kertaakaan ole ollut heistä poissa — eikä Miinakaan.

— No tuota, onko teillä jo selvillä, mitä puoluetta äänestätte?

— Vielä häntä kysyt! Se on minulla aina selvillä. Minä äänestän
Toloperiä — ja niin tekee Miinakin.

Toloperiä, hm! Maksaisiko vaivan käydä tuota körilästä taivuttamaan itsenäisyyslistojen puoleen? Ja uskaltaisikohan sitä? Lyödä nappaa vielä korvalle kuin Kolistimen äijä Jukolan Eeroa.

Mutta ennenkuin minä kerkeän esiin itsenäisyyslistoineni, sanoa jyräyttää Mikko kuin perusteluksi äskeiselle:

— Minä olen sitte niin perustuslaillinen, että vaikka roviolle vietäisiin… ja niin on Miinakin.

Ryhdy nyt sitten ja käännytä tuo köriläs! Ennen työnnät Kuuhingan vuoren järveen tai käsin oikaset satavuotiaan koivunväärän.

Eikä hän enempiä sanottavia minulta odotakaan, vaan työntää uuden tupakkimällin poskeensa, murahtaa jotakin ja lähtee matkaansa jatkamaan. Tuuli tarttuu uudelleen tuohirykelmään, loka lainehtii ja pärskyy korkealle ja Mikko syleksii äkäisesti suustaan liikoja tupakin hiutaleita, syleksii ja murahtelee, että mikähän tiitiäinen se tuokin lie ollut, kun ei näyttänyt tien yli pääsevän… ja vielä sitten tulee aikamieheltä utelemaan, että osataankos tässä muka äänestää… Pthyi!

OIKEA AMMATTIMIES

Aina kun tulee puhe oikeasta ammattimiehestä, sellaisesta, joka on koko sielullaan kiintynyt omaan työalaansa, jolle ansaitseminen, palkka ja työpäivän pituus ovat sivuasioita, mutta itse työ kaikki kaikessa, silloin näen ilmielävänä edessäni pienikokoisen, vilkaseleisen ja hinterän miehen, jonka pää seisoo itsetietoisessa asennossa pystyjen olkapäiden välissä.

Se on ystäväni Jonne-räätäli. Harvemmin kangastuu hän mieleeni sellaisena kuin olen nähnyt hänet pyhäasussa sunnuntaikävelyllä, päässään lähes itsensä korkuinen, huolellisesti harjattu koppahattu ja musta puku vailla tomunhiukkastakaan ja ilman ainuttakaan ryppyä — kuinka monesti hän onkaan minuakin neuvonut, miten vaatteet on ripustettava kannatinpuuhun ja miten matkalle lähtiessä kokoon taitettava. Useimmiten näen hänet hengessäni istuvan laajan työpöytänsä nurkalla, jota peittävät kangaskaistaleet, tilkut ja surnaalinlehdet muotikuvineen. Siinä hän istuu ja käyttelee neulaa, että suihkii. Milloin kiepahtaa hän siitä isokokoisen singerinsä ääreen — herra varjelkoon ketään asettamasta muita ompelukoneita singerin edelle, silloin on Jonne kuin tulta ja tulikiveä! — joka päästää itsestään mitä iloisimman rallituksen niin pian kuin Jonnen jalka on polkimelle asettunut, milloin taas pyörähtää pesän eteen, josta kantaa pöydälle niin suuren rässiraudan, että on oikein ihme nähdä, kuinka tuo hinterä mies voi niin suurta rautamöhkälettä näköjään niin keveästi kiikuttaa.

Näin askaroidessaan juttelee hän vilkkaasti kundiensa kanssa, joista aina joku istuksii sivupenkillä. Suurpolitiikka on hänen erikoisalansa. Menneinä vuosina muodosti Chamberlainin tullipolitiikka hänen mieliaiheensa ja maailmansodan puhjettua alkoi Hindenburg herättää hänessä mitä vilkkainta mielenkiintoa. Venäläisten tappioiden tunnetuksi tultua rallitti hänen singerinsä aina tavallistakin iloisemmin ja rässirauta vaelsi pesän ja pöydän väliä entistä keveämmin.

Suurpolitiikan lisäksi on Jonne minulle aina tavatessamme muistanut kertoa siitä suuresta ajasta, jolloin hän poikasena oli Helsingissä räätälin opissa ja jolloin Björnstjerne Björnson vieraili pääkaupungissamme. Jonne oli tietysti ollut mukana Kämpin nurkalla huutamassa eläköötä tuolle suurelle norjalaiselle.

Työnsä ääressä on Jonne todellinen taiteilija. Millä antaumuksella valmistikaan hän sitä kevätpalttoota, joka minulla on vieläkin jälellä, hänen käsialojensa viimeisenä todistajana. Hän oli kotonani sitä tekemässä ja varhaisimman aamu-uneni läpi kuulin jo viereisestä huoneesta hänen koneensa iloisen rallituksen. Ja iltaisin istui hän työnsä ääressä niin pitkälle kuin kevätvaloa hiukankaan virtasi ikkunasta sisään, istui, ratkoi, sommitteli ja mallaili, kokonaan työhönsä unohtuneena. Säälimättä ratkoi hän vaikka joka ainoan sauman, ellei työ häntä itseään miellyttänyt. Sillä puvun täytyi olla kuin päälle valettu, ei missään kohti millimetriäkään liikaa eikä mistään ahdistava.

Mutta millä luomisen ilolla hän, puettuaan valmiin palttoon päälleni, tarkastelikaan sitä sylen päästä. Hän käänteli minua puoleen ja toiseen kuin lukkari numerotaulua, etääntyi aina muutaman askeleen, nyökäytteli päätään ja hymyili, niin että minunkin tuli hyvä olla. Ja kun minä hänen kotiin lähtiessään lyöttäysin samaan matkaan kylällä käydäkseni, kulki hän koko matkan puolikymmentä askelta takanani, jolloin minä kaiken aikaa tunsin hänen katseensa hyväilevän selkääni, olkapäitäni ja molempia kylkiäni — tai oikeastaan niitä verhoavia palttoon osia. Niin, itse minä tunsin olevani kuin jonkunlainen liikkuva palttoonkannatin, jonka Jonne oli pannut edellään käymään, saadakseen kaiken tietä ihailla käsialaansa. Ja vieläkin enemmän tunsin itseni sellaiseksi, kun Jonne pysäytti vastaan tulevan isännän ja juhlallisella eleellä minua kohti viitaten huudahti:

— Eikös siinä ole palttoo, isäntä?

Jos hän on vaativainen omaan itseensä nähden, niin kyllä hän osaa olla ankara myöskin toisten käsialoja arvostellessaan. Kerran minulla oli, poiketessani hänen luokseen, päälläni kaupungissa teetetty puku. Heti kynnyksen yli päästyäni iski Jonne siihen silmänsä ja otti sen perinpohjaisen tarkastelun alaiseksi. Hän nyki liepeitä ja taskunkansia ja mittanauha kädessään meni hän sauma saumalta läpi koko puvun.

— Aijai! — huudahti hän vihdoin, äänessään harmia ja vahingoniloa.

Hän näytti minulle mittanauhaa ja osotti, että housujen takapuolessa oli kaksi sentimetriä liikaa.

Niin, tällä paljastuksellaan teki han minut onnettomaksi aina siihen saakka, kunnes nuo kovanonnen housut loppuun kuluneina joutuivat pois käytännöstä.

Mutta oikeudentuntoinen hän samalla on arvosteluissaan. Sen tulin huomaamaan silloin, kun hän tuli vastaani keskellä tiheintä kirkonkylää ja minulla oli päälläni Helsingissä tehty talvipalttoo.

Jo kaukaa iski hän silmänsä palttooseeni. Pistettyään minulle kättä kuin ohimennen veti hän taskustaan mittanauhan ja alotti perusteellisen tarkastuksen siinä keskellä tietä, läheisten ikkunain täyttyessä uteliaista naamatauluista. Hän käänteli ja nyki rintaliepeitä, mittasi selkä- ja etukaistaleiden leveyden, pyöräytellen minua puoleen ja toiseen kuin vaatelias ostaja markkiuakopukkaa. Sitten nosti hän oikean käteni vaakasuoraan asentoon, vetäytyi muutamia askelia taaksepäin ja pää kallellaan, hiljaa vihellellen, tarkasteli hihaa. Samoin teki hän vasemmalle käsivarrelleni.

— No, mitäs arvelette? — kysyin henkeä pidättäen.

— Palttoohan se on, — sanoi hän harvakseen ja painavasti. — Näkee, että se on Helsingissä tehty.

Niin, hän oli suorastaan hypnotisoinut minut, kuten niin monesti ennenkin mittoja ottaessaan tai muualla tehtyjä pukujani tarkastaessaan. Mutta tämän kiirastulen kunnialla läväistyäni saatoin olla kaksinverroin tyytyväinen helsinkiläiseen palttooseeni.

Sellainen mies ja sellainen mestari on Jonne. Mutta ikäväkseni en voi hänellä enää pukuja teettää enkä muualla tehtyjä tarkastuttaa. Sillä hän on muuttanut kauas pois meidän yhteisestä kotikylästämme.

Seikka oli tällainen. Jonnella oli tupansa kunnan maalla, tuuhean pihlajan siimeksessä kylän laidassa. Mutta kunta tarvitsi sitä paikkaa omiin tarkotuksiinsa ja alkoi vaatia Jonnea muuttamaan tupansa muualle. Jonne kieltäysi jyrkästi ja siitä uhkasi syntyä uusi Nabotin viinamäen juttu. Kunta tarjosi omaa maataan kauempaa kylästä ja lupasi omalla kustannuksellaan siirrättää Jonnen tuvan sinne. Mutta Jonne piti jyrkästi kiinni paikasta, jossa hänen tupansa oli niin ja niin kauan seisonut. Kunta uhkasi ryhtyä pakkotoimenpiteisiin. Silloin suuttui Jonne, myi tupansa ja jätti koko paikkakunnan. Erään sukulaisensa houkutuksesta muutti hän kauas Etelä-Suomeen, muutamalle suurelle keskusasemalle.

Siellä harjotti Jonne ammattiaan punakapinan puhjetessa ja — kuka olisi sitä uskonut! — sodan laineet tempasivat hänetkin, ikämiehen, mukaansa. Huolimatta siitä, ettei Jonne ollut mikään punainen, eipä edes oikeistososialistikaan, vaan yksinomaan räätäli. Mutta hän olikin tarttunut aseeseen ainoastaan ammattikuntansa kunnian puolesta ja sen vuoksi hänet vapautettiin kaikesta edesvastuusta.

Siellä hänen nykyisellä kotiseudullaan tapasin minä hänet odottamatta vapaussodan loppuaikoina. Tampereen valtauksen jälkeen olin minä rykmenttini mukana seurannut etelää kohti pakenevien punaisten kantapäillä ja eräänä iltana päädyimme me suurelle rautatieasemalle Etelä-Hämeessä. Kun meille siellä suotiin parin päivän levähdys, tiedustin minä kortteerini emännältä räätäliä, sillä takkini hiha oli edellisenä päivänä pahoin repeytynyt. Siihen aikaan oli pää niin täynnä kaikenlaisia asioita ja vaikutelmia, ettei mieleenikään edes juolahtanut, että juuri tälle paikkakunnallehan Jonne oli muuttanutkin asumaan.

— Kyllä tässä asuu räätäli aivan lähellä, — selitti emäntä ja lisäsi sitten hymyillen: — Se on kans ollut sodassa.

— Sodassa? Meikäläisten mukanako?

— Eikä kun punakaartissa.

— Punakaartissa! Ja onko se nyt sitten kotona ja vapaana?

— Kuuluu olevan. Eivät kuulu viitsineen hätyyttää, kun se ei ole mikään vaarallinen.

Hitto vieköön nämä eteläsuomalaiset! manailin itsekseni räätälin asunnolle astellessani. Kyllä ne ovat yksiä tallukoita. Eivät ole viitsineet hätyyttää, kuu ei se mukamas ole vaarallinen — mies, joka on ase kädessä kapinoinut maan laillista esivaltaa vastaan! Näytän minä niille, otan miestä korvasta ja talutan esikuntaan!

Toinen käsi mauserpistoolin kotelolla tempasin räätälin oven tuimasti auki. Mutta kuinka ällistyinkään, kun ensimäinen, johon silmäni sattuivat, oli Jonne. Hän istui kuten ennenkin täydessä työn touhussa pöydällä, joka oli täynnä tilkkuja, vaatesuikaleita ja surnaalinlehtiä. Ja lieden luona, keittovehkeittensä keskellä, istui kuten ennenkin, itseään nyökytelien hänen lihava eukkonsa.

Yhdestä suusta toivotimme Jonnen kanssa toisillemme hyvää päivää ja minulta unohtui kokonaan äsken tekemäni tuima päätös. En olisi Jonnea uskonut kapinalliseksi ja punikiksi, vaikka koko Etelä-Suomi olisi sitä yhteen ääneen todistanut.

— Sitä on oltu sodassa, — sanoi Jonne ja tarkasteli asuani. — Mutta onpa hiha revennyt. Riisuupas takin, niin minä laitan sen kuntoon.

Hän asettui jälleen pöydälle, levitti takin polvilleen ja jutteli:

— Vai sotarintamaan piti teidänkin lähteä. Joo, sellaista aikaahan sitä nyt eletään. Pitihän tässä minunkin vanhoilla päivilläni kivääriin tarttua.

— Tuota, olitteko te punakaartin matkassa? — tiedustan minä, katsoen häneen tutkivasti.

— Mitäpäs täällä muita olisi ollut kuin punakaarteja.

— Väkisinkö ne veivät vai?

— Ei minua väkisin viedä, — sanoi Jonne, korostaen jokaista sanaa. — Ei, kyllä minä itsestäni lähdin ja seikka oli tämä, antakaas kun minä kerron. Naapurini tässä seinän takana… se on rautatien verstaalainen ammatiltaan, rupesi heti alussa punakaartiin ja kävi siitä myöten joka päivä ja välistä monestikin päivässä kärttämässä minuakin mukaan. Mutta minä sanoin, että sota ei kuulu minulle, minä olen räätäli ja teen omaa työtäni. Kun ei kärttämisestä ollut apua, alkoi se soimata räätäleitä pelkureiksi, että ne eivät muka pelosta uskalla mukaan lähteä niinkuin muut ammattilaiset. Silloin minä suutuin ja sanoin, että se on iankaikkinen vale, että räätälit pelkureita ovat, ja sen sanan päälle minä työnsin neulan tyynyyn, lukitsin singerin ja menin esikuntaan kirjotiittamaan itseni kaartiin.

— Eikä auttanut, vaikka minä olisin kuinka kieltänyt, — teki eukko uuniloukosta välihuomautuksen.

— No ette kai te taisteluissa ollut mukana?

— Ettenkö ollut? Olinpas, ja niin kuumassa paikassa olinkin, ettei moni poika ole tainnut sellaisessa ollakaan. Antakaahan, kun minä kerron. Se kävi sillä lailla, että se meidän komppania, jossa minäkin olin, joutui saarroksiin siellä Tampereen pohjoispuolella. Aivan tällaiseen lähes umpirenkaaseen.

Jonne hyppäsi vikkelästi pöydältä, työnsi kankaankaistaleet ja tilkut syrjään sekä piirsi liidulla pöydänkanteen hevosenkenkää muistuttavan kuvion.

— Kas tuossa kohti makasimme me puiden välissä ja näin yltympäri makasivat viholliset. Ja kun ne joka puolelta antoivat tulta, niin siinä ei auttanut muu kuin maata suullaan lumihangessa ja odottaa. Sitten ne lakkasivat yhtäkkiä taipumasta ja kuului huuto täältä aukon suunnalta: "Antautukaa, teidän on turha taistella jääkäreitä vastaan. Jos laskette aseenne, saatte vapaasti lähteä kukin kotiinne." Mutta meidän päälliköt, hullut, huusivat vastaan, etteivät he antaudu, ja komensivat meikäläisiä hyökkäämään ulos tuosta aukon kohdalta. Koetettiin hyökätä, mutta silloinkos alkoi joka suunnalta tulla kiväärinkuulaa ja käsikranaatteja, niin että jokainen meistä luuli viimeisen hetkensä tulleen. Sitä menoa kun oli kestänyt jonkun aikaa, lakkasivat ne taas yhtäkkiä ja sama ääni huusi, että joko haluttaa antautua vai vieläkö lisätään löylyä. Eivät halunneet meidän päälliköt enää lisää, vaan aseensa pudottivat ja niin me kädet ylhäällä marssimme siihen aukolle. Siellä seisoi muutamia jääkäreitä pistoolit — tuollaiset kuin teilläkin näkyy olevan — ja käsipommit varalla. "Kyllä te olisitte kuoleman ansainneet joka sorkka", sanoivat ne meille, "mutta kun me kerran lupasimme teidät laskea kotiinne, niin saatte mennä. Mutta viekää sellaiset terveiset tovereillenne, että heidän on turha taistella meitä jääkäreitä vastaan."

— No, kuinkas te menettelitte sen jälkeen? — kysyin, kun Jonne vaikeni ja kiipesi entiselle paikalleen pöydällä.

— Tulin suoraa päätä kotiin, otin neulani esille ja sanoin, että sitä minä olen tottunut käyttämään, mutta sotamiestä minusta ei enää tule. Sitä pitää sotilaan saada oma kouluutuksensa niinkuin tähän muuhunkin ammattiin. Jääkärit ne ovat koulunsa käyneet eikä niiden kanssa pidä ruveta oppimattomain reistailemaan. Panepas oppia saamaton esimerkiksi leikkaamaan puku tai istuttamaan hiha tai vaikkapa vain roslimaan valmiiksi leikattu takki, niin se menee koreasti penkin alle. Samoin se on sotilaan ammatissa. Sen vuoksi minä sanoin sodasta palattuani, että minä olen räätäli enkä tahdo muuta yritelläkään — enkä olisi senkään vertaa yritellyt, ellei olisi täytynyt niille näyttää, etteivät ne silti räätälitkään mitään pelkureita ole. Sis-so, nyt on takki ennallaan, ei muuta kuin minä pikkusen hivautan sitä rässiraudalla.

Ketterästi kiepsahti hän lattialle ja lennätti pesästä pöydälle suuren rässirautansa yhtä keveästi ja touhukkaasti kuin aina ennenkin.

IKUINEN JÖRÖTTÄJÄ

Matinpäivä, ensimäinen kevätpäivä. Ilma on lenseä ja räystäistä tippuu vettä.

Yli lumisen tasangon kajahtavat sanomakellojen äänet. —

— Kellekähän nyt soitetaan? — kysyn minä kaikkien niiden tuhansien kanssa, joiden kuuluviin kellonääni kantautuu.

— Laitos-Pekkakin se on kuollut, — saan pian vastauksen kysymykseeni.
— Se on kuulemma kuollut siihen viimeiseen istumatautinsa kohtaukseen.

Ja sitten saan kuulla yksityiskohtaisen kertomuksen Pekan kuolemasta.

Kyllä minä tunsin jo ennestäänkin sen Pekka-vaarin istumataudin. Tässä se oli viime joulun alla, jolloin minä suksiltani nousten pistäysin Laitoksen tupaan. Jaana-muori pesi astioita takkakivellä ja kysymykseeni, onko Pekka kotona, vastasi hän, päällään kamaria kohti viitaten:

— Tuolla se jöröttää. Sillä on taas se istumatautinsa.

Se merkitsi sitä, että Pekka kyllästyneenä maailman menoon, lähimmäisiinsä ja ennen kaikkea muorinsa tyhmyyteen ja kielevyyteen, oli äkäytynyt sängyn nurkkaan, jossa hän liikahtamatta ja mitään puhumatta istui päivän tai pari, aina sen mukaan kuinka perusteellisesti hän oli päässyt sydäntymään.

Mikäli muistan, oli Pekka hieman sukua Lepistön vaarivainaalle, joka aikoinaan sydäntyi ympäristöönsä niin perinpohjin, että vietti viimeiset kaksikymmentä elinvuottaan puhumatta kellekään sanaakaan. Välttämättömät asiansa suoritti hän muorinsa välityksellä, jolle hän sormikielellä tulkitsi ajatuksensa.

Nämä jörötyskohtaukset olivat siis Pekalla selvää sukuperintöä. Olin siitä kuullut, mutta en nähnyt koskaan Pekkaa jöröttämässä. Pistinpä siis varovasti pääni kamarin oven raosta ja kurkistin sisään. Siellä istua käyrötti Pekka sängyn kulmassa ja tuntui siihen paikkaansa jähmettyneeltä. Ainoana elonmerkkinä oli piippunysä, josta silloin tällöin pöllähti laiha savutupru.

Kun minä astuin kynnyksen yli, raotti hän hiukan silmiään. Nähdessään, ettei tulija ollut ainakaan hamepäällinen olio, avasi hän ne kokonaan ja teki päällään merkin, jonka minä tulkitsin jonkunlaiseksi tervetulotoivotukseksi. Ja kun muorin pää hetken kuluttua ilmestyi ovenrakoon, lensivät hänen silmänsä pystyyn, huomatessaan Pekan muuttaneen asentoaan sekä alottaneen haastelun kanssani. —

Tuosta Pekan viimeisestä istumakohtauksesta kertovat ne nyt seuraavaa:

Jörötys oli alkanut aamulla ja jatkunut hievahtamatta iltaan asti.
Maata hankkiutuessaan ei muori ollut malttanut olla kivahtamatta:

— Kylläpä siinä nyt piisaa jöröttämistä. Eipä silti, ettet minun puolestani saa jöröttää vaikka tuomiopäivään asti.

Kuitenkin oli muori, ennenkuin asettui peittojen alle, nostanut vellikupin ja lusikan pöydännurkalle Pekan viereen. Mutta aamulla ylösnoustessaan oli muori ihmeekseen nähnyt Pekan yhä samassa aseaaossa. Vellikuppi oli ollut koskematonna pöydällä.

— Jörötä päälle vain! — oli hän äsähtänyt mennessään tupaan valkeaa virittämään.

Kun myöhemmin eräs naapurin akka oli tullut Pekkaa kysymään, oli muori sanonut, kamariin viitaten, että tuolla se eilistä jörötystään lopettelee. Siihen oli naapurin eukko ihmetellyt, että kylläpä sitä nyt kestääkin. Sitten oli hän kaiken rohkeutensa kooten mennyt kamariin asiaansa toimittamaan: lainaamaan Pekalta piipunperiä omalle vaarilleen, joka kolotuksen takia ei kyennyt sängystä liikkumaan.

Mutta kovin oli hän parkaissut kamarissa ja kun Jaana-muori oli hyökännyt katsomaan, olivat he yhdessä todenneet, että Pekka istui entisellä paikallaan kylmänä ja kangistuneena.

Kaiken päivittelynsä, siunailunsa ja itkuntyrskäystensä kesken oli
Jaana-muori vielä tuiskahtanut:

— No nyt sillä piisaa sitä jöröttämistä tuomiopäivään asti, kuten ma jo eilen sanoinkin.

Alakuloisina kajahtelevat sanomakellojen sävelet yli lumisen lakeuden, ilmottaen että yksi häviävän ajan kuhmuisista ja monisolmuisista vaareista on jälleen vierähtänyt turpeen rakoon. Ne harvenevat harvenemistaan ja nykyinen aika kansanopistoineen ja nuorisoseuroineen pitää kyllä huolen, ettei uusia ilmesty tilalle, vaan että kaikki ovat yhtä latteita ja toistensa kaltaisia kuin samasta sahasta lähteneet laudat.

Kyllä Pekka silloin viimeksi tavatessamme tulkitsikin kyllästyksensä nykyaikaan, sen osuusmeijereihin (ettei mistään saa enää vanhaa hulikkapiimää!), nuorisoseuroihin (eiväthän ne mamselit pysty enää kunnon tappelua panemaan toimeen!) ja muihin hökötyksiin. Ja oliko sekään enää laitaa, että kahvin ja suolan hintaa nykyään yhtämittaa nostetaan!

Niin, niin, ymmärrän kyllä, että Pekan vanha mohikaanisydän ei voinut tätä kaikkea enää sietää, vaan hän näki parhaaksi heittäytyä ikuisesti jöröttämään.

Matinpäivänä 1916.

LOUKATTU AVIOMIES

Kultainen kotiseutu! Kuinka seesteisenä sinä kangastutkaan mieleen näin matkan päästä!

Mutta omituista! Aina kun sinun laajat peltolakeutesi kohoavat mieleeni, näen siellä lakeuden äärellä selvin ääriviivoin yhden ainoan miehen — miehen, joka kuitenkin on vähäisimpiä ja yksinkertaisimpia maassa. Hän on kuin suuri möhkäle sitä samaa savea, jota hän kuokallaan kääntää — möhkäle, joka on hätäpikaa ja ohimennen haahmoteltu miehen muotoon: kasvonpiirteet ovat paksut ja karheat, selkä pitkä ja paksulihaksiset raajat lyhyet kuin karhulla. Kaiken tämän lisäksi on hänen vasempi ruumiinpuoliskonsa joskus kärsinyt halvauksen, sillä hän ontuu vasenta jalkaansa eikä samanpuoleinen käsikään toimi aivan säännöllisesti.

Mutta suoraa, viljelemätöntä voimaa hänen ruhossaan on tavaton määrä, ja kun hänelle on annettu kuokka käteen ja osotettu paikka pitkän peltosaran päässä, kyökkäsee hän kuokkaa heittäen aamusta iltaan kuin käyntiin viritetty kone.

Yleensä tunnetaan hänet nimellä Tökerö-Veeli. Tuo liikanimi on tietysti sen johdosta, että hänen katsotaan syntyneen peukalo keskellä kämmentä, niin ettei hän kykene viljelemään muita työkaluja kuin kuokkaa ja kirvestä, viimemainittuakin vain halonhakkuussa. Kirkonkirjoissa hänen nimensä on Feeliks Isomaa, mutta tuon sukunimenkiu ovat koiranleuat vääntäneet Isomahaksi, joka on muka viittaus Veelin ruokahaluun.

Hänellä on pitäjän keskuksessa vissi piiri taloja, joissa hän vuorotellen tekee työtä päiväläisenä. Työtä hänellä on aina ollut riittävästi ja toimeen tuli hän entisvuosina mainiosti, kävi pyhäisin ruotsinkangasvaatteissa, mustatuissa pieksunvarsissa oli nastakoristeet ja taskussa aina rahaa. Mutta sitten sai Veelinkin valtoihinsa tuo ihmisten iäinen ja sammumaton kaipuu liittyä johonkin toiseen ihmiseen: hän naittui ja sai toverikseen hupelona kuolleen käräjäkirjurin lesken, kevytkenkä-hetaleen, jota kylän kesken sanottiin Tina-Johannaksi. Siitä lähtien painui Veelin elämä hiljalleen alaspäin.

Akotuttuaan hankki Veeli pienen mökin tönän katajistosta kylän takalistolta. Hän teki työtä kuten ennenkin ja ansaitsi, mutta Johanna kahvipannuineen piti huolen, että Veelin ansiot eivät näkyneet missään. Puku muuttui yhä risaisemmaksi eikä huoltapitävän käden jälkeä näkynyt koko miehessä.

Kaiken tämän lisäksi petti Johanna aviollisestikin miestään. Ja kaikki ne sellaisille naisille kelpaavatkin, sillä pahat kielet kertoivat itsepä Hutulinkin, puolisokean maailmankiertäjän ja ruotilaisen Veelin kylillä ollessa käyvän hänen mökissään öitsimässä.

Tästä kaikesta tietämätönnä teki Veeli työtänsä ja kantoi viikkoansionsa kotiin kuten ennenkin. Kunnes Hakalan vanha emäntä päätti kohottaa esiripun lievettä ja paljastaa Veelille hiukan asioita.

Veeli oli ollut Hakalassa kuokkimassa ja vietti nyt joutilasta sunnuntai-iltapäivää, istuen tuvan takkakivellä ja jutellen emäntämuorin ja toisen päivätyöläismiehen kanssa.

Kirkkokuulumisten jälkeen olivat puheenaineeksi joutuneet Veelin sukulaissuhteet ja sen johdosta nyt muori kysyi:

— Minä tässä muistelen, että eikös se Veelillä pitänyt olla toinenkin sisar pait Mari-vainaja?

Onhan se Reetaliisa siellä Töllinperällä, — myönsi Veeli.

— Aivan niin. Onko se siellä naimisissa?

— Naimisissahan se… ja omat mökit. Vaikk'en minä ole häntä nähnyt kuin kerran eläissäni enkä sitä sen miestä ollenkaan.

— No jopa tässä kuulee! Miten se nyt niin on näkemättä mennyt? Liehän tuota nyt toki tullut useamminkin nähdyksi, kun kerran on samassa pesässä kasvettu?

— Niinpä se vain on mennyt. Se Reetaliisa kun on minua lähemmäs kymmenen vuotta vanhempi, niin se oli siitä kotimökiltä ennättänyt jo lähteä maailmalle, ennenkuin minä tolkulleni kerkesin. Sitten se oli piikana siellä Töllinperällä ja lopuksi naittui sinne ja minä kun taas olen aina pysynyt täällä keski-pitäjällä, niin sitä ei ole tullut toisiaan nähdyksi neljäänkymmeneen vuoteen.

— Neljäänkymmeneen vuoteen! Ja samassa pitäjässä on kumminkin asuttu.
No ei ole tuolla, Veelillä isosti sukulaisrakkautta!

— Eihän tuota ole sattunut olemaan asiata lähteä sinne Töllinperälle asti, — puolustihe Veeli ja osottaakseen, ettei hän ollut ihan vailla sukulaisrakkautta, jatkoi hän: — Tässä viime kesänä minun pisti kuitenkin muuanna sunnuntaina päähäni lähteä katsomaan, minkälainen elämä sillä Reetaliisalla on.

— No tokko sinä tunsitkaan häntä, kun et ollut ennen nähnyt?

— Mistäs minä hänet olisin tuntenut, enkä minä tiennyt, missä se mökkikään on. Mutta minä menin ensimäiseen taloon ja kysyin, että missähän päin täällä asuu minun näköiseni akka. Talon väki hoksasi paikalla, että minä olen Reetaliisan veli, ja neuvoivat minut sinne mökille.

— No tokko Reetaliisakaan tunsi sinua?

— Kyllä se ensinnä meinasi oudostella ja katsoi pitkään, mutta kun minä sanoin, että minä olen täällä tiedustelemassa itseni näköistä akkaa, niin tunsi heti ja tuli kättelemään.

— No toki se piti hyvänä velimiestään, kun ei ollut niin pitkään aikaan nähnyt?

— Pitihän se. Kahvit pani heti tulelle ja ruuat laittoi ja olisi yöksikin kieltänyt, mutta eihän tuota tullut jäädyksi.

— Jopas se nyt oli kiireellinen kyläreissu. Tokko sinä ennätit
Reetaliisan miestäkään nähdä?

— Enhän minä tullut sitä nähneeksi. Se oli mennyt kylille eikä palannut vielä kotiin, kun minä lähdin.

— No minkälainen elämä noilla näytti olevan ja oliko paljokin joukkoa?

— Eikäpä, nuo toimeen tulle niinkuin muutkin mökkiläiset ja näkyipä niitä lapsiakin olevan hyvä joukko, vaikk'ei minun tullut heidän lukumääräänsä kysytyksi.

Kun Veelin sisarensa luona käynti täten oli loppuun pohdittu, syntyi pitempi äänettömyys, jonka kestäessä toinen päiväläinen piippu suupielessä roikkuen nukahti vatsalleen penkille. Emäntämuorin ajatukset olivat kuitenkin takertuneet Veelin asioihin ja hän hautoi mielessään, miten saada keskustelu johdetuksi Veelin avioelämään. Muori oli kätkenyt hampaansa koloon yhtä ja toista Johannaa koskevaa ja katsoi nyt hetken otolliseksi saattaa ne jälleen julkisuuteen.

— Ei ne taida Veelilläkään nyt enää joutaa tienestit kukkarossa homehtumaan, kun on kaksi suuta syömässä? — alotti hän saatuaan asiat päässään järjestykseen.

— Eipä ne näy joutavan, — myönsi Veeli. — Järkiään ne menevät tienestit ja hyvä jos piisaavatkaan.

— Näkee tuon vaatteistakin, ettei ole enää entiset päivät.

Kun Veeli ei tähän virkkanut mitään, otti muori askeleen etemmäs ja jatkoi:

— Että se Johanna kehtaakin miehensä vaatteista noin vähän huolta pitää. Mutta ei taida joutaa kahvinjuonniltaan!

Emännän myötätunto liikutti Veelin mieltä ja hän päätti palkita sen pienellä tunnustuksella.

— Kyllä minä sitä tässä viime pyhän aikana jo morkkasinkin siitä ylettömästä kahvinjuonnista. Mutta siitäkös se metakan nosti. Ihan päälle tuli.

Veelin ääni värähti katkeruudesta, muistellessaan tätä perhekohtausta.

— Oikeinko se nyt uskalsi ihan tosissaan päälle tulla? — uteli muori osanottavasti.

— No ei suinkaan se leikkiäkään liene ollut, kun sieppasi aidaksen kappaleen loukosta ja alkoi sillä hakata.

— No ei tässä maailmassa! Mutta kyllä minä olisin sinun sijassasi jo näyttänyt!

— Eipä sitä miehinen mies oikein viitsi vaimoihmisen kanssa ruveta tappelemaan.

— Olisi joutanut saada, mokomakin! Että nyt ihan aidaksella ruveta hakkaamaan!

— Aidaksella se… ja pahasti löikin tuohon lonkkaan. Eikö tuota ajane märille, kun sitä on koko viikon särkenyt.

Muorin myötätunto oli nyt täydellisesti Veelin puolella ja kun hän oli hetken aikaa silmät palaen hautonut tärkeintä hampaansa koloon kätkettyä asiaa, rohkaisi hän sydäntään lauseella: "Sanonpa uhallakin!" minkä jälkeen hän virkkoi:

— En totta vieköön kantaisi tienestejäni sellaiselle ruustinnalle, joka kaiken hyvän päälle on vielä koko kylän yhteinen.

Kun Veeli hätkähtäen nosti päätään, laukasi muori tulemaan:

— Kuuluu siellä mökillä sinun poissa ollessasi tuhka tiheään käyvän yövieraita. Aina Hutulin kompurasta pitäin.

Puhelu katkesi tähän, sillä Veelin silmät jäivät rävähtämättä tuijottamaan yhteen kohti ja kaikesta näkyi, että hän oli vaipunut synkeihin ajatuksiin. Muoria jo hiukan kaduttikin, että oli tullut niin pitkälle menneeksi. Ties mitä se vielä, sellainen sakeaverinen mies, rupeaa mielessään hautomaan! Mutta se oli nyt kerran sanottu eikä sitä voinut enää olemattomaksi tehdä.

Seuraavina päivinä oli Veeli harvapuheinen ja synkkä, jotapaitsi särky lonkassa paheni. Keskiviikosta hän ei enää kyennyt kuokkamaalle, vaan sulkeutui lämpimään saunaan, jossa hän hauteli kipeätä lonkkaansa ja hieroi sitä leijonantalilla, jota muori oli apteekista hommannut. Siellä pimeillä ja nokisilla saunanlauteilla hänellä oli oivallinen tilaisuus hautoa kotoisia asioitaan sekä selvitellä itselleen, mille kannalle asettua vaimonsa uskottomuuteen nähden.

Viikon lopulla helpottivat tuskat ja Veeli kykeni jälleen liikkumaan.
Samalla oli hän myös päässyt sisäisistä ristiriidoistaan selvyyteen.

Sunnuntai-aamuna ilmotti hän aamiaisen syötyään lähtevänsä käymään kotimökillään.

Kun hän, likaiset alusvaatteet mytyssä kainalossa, varustausi lähtemään, suhahti muori hänelle varottavasti:

— Älä häntä nyt kovin huoli rusikoida… kun ei niitä ihmisten puheitakaan tiedä kaikkia todeksi uskoa… vaikka totenahan tuota minulle puhuttiin.

Mutta Veeli oli juuttunut omiin ajatuksiinsa, jotka keskiviikosta lähtien olivat ottaneet varman suunnan. Ikäänkuin olisi kuullut muorin varotuksen kehotuksena, vakuutti hän ulos astuessaan:

— Joo, selkään sille nyt pannaan.

MATKAKUMPPANI

Hohoi, kuinka suloista istua viimeinkin omissa rauhoissaan! Koko yö ja edellinen ilta ja vielä kappale aamua lisäksi on vietetty remuisata toverijuhlaa, tuollaista vanhojen penkinpainajaisten muistojuhlan muistojuhlaa, jonka aiheena itse asiassa on ollut vain tuo: dulce est desipere in loco. Ja nyt on sitten edessä raukea jälkipäivä, jolloin viimeyön muistot karehtivat mielessä ja ajavat yhtämittaa hymyilemään.

Nämä tällaiset myöhäsyksyn sunnuntait soveltuvatkin niin mainiosti jälkipäivän vietolle. Puolipilvineen, tyyni ja leppoisa sää, rauha luonnossa ja rauha ihmisten mielessä. Itsepä nouseva suurkaupunkimmekin on vaimentanut arkisen vauhtinsa tyynen tasaiseksi kohinaksi, joka suo hermojenkin hiukan levätä.

Mutta työlääksi käy odotus siinä länteen lähtevän paikallisjunan tupakkavaunussa, jossa olen valikoinut itselleni mukavimman penkinnurkan. Juna tuntuu kuin siihen paikkaansa unohtuneen. Ei edes minkäänlaista asemaelämän kolinaa kuulu eikä tunnu ainuttakaan valmistavaa nytkähdystä. Ja vaunussakin, jossa paitsi minua, on vain kaksi muuta matkustajaa, on niin hiljaista että se ihan uuvuttaa. Kamiini vain ritisee ja huokuu tukahuttavaa lämmintä.

Vihdoinkin halkaisee konduktöörin kimeä vihellys tämän raskaan hiljaisuuden. Siihen vastaa toinen, äänekkäämpi vihellys veturista. Mutta kuluu vielä aikaa, ennenkuin veturi alkaa laiskasti röhkiä. Sitten: nytkäys, toinen, täydellinen seisaus, taas nytkäys ja viimeinkin päästään liikkeelle, hitaasti ja varoen kuin maaperää tunnustellen. Totisesti tämä on oikein aito suomalaista sunnuntaikyytiä. Mutta olkoon, se sopii niin hyvin minun jälkipäivävireeseeni.

Tuskin on kuitenkaan päästy kunnolla liikkeelle, kun sieltä edestäpäin kuuluu jälleen vihellys, pyörät alkavat jurrata vastaan, töksäys ja vaunut seisovat liikkumattomina jonkun esikaupunkipysäkin ääressä. Tietysti siinä seistä kollotellaan kokonainen pikku iankaikkisuus. Kaikki vaipuu jälleen uuvuttavan hiljaisuuden helmaan. Kamiini vain hiljaa risahtelee ja asemasillalta kuuluu laiskasti etenevä saappaankolina. Sitten: piii! nyhjäyksiä, töksähtelyä, kunnes taas mennä jullataan eteenpäin. Verkkaan siirtyvät ikkunan ohi lakastuneet maisemat ja hyvin ehtii silmin seurata, kuinka kellastunut lehti liipottelee alas kosteaan sammalistoon ja jää siihen värähtämättä makaamaan.

On niin suloista istua tässä ja huojahdella junan tahtiin, antaa ajatusten kulkea omia teitään ja katseen liitää yli syksyisten maisemain. Kun vain tuo toinen kanssamatkustajistani ei häiritsisi rauhaani! Se on nähtävästi kovin vailla puhelukumppania. Vaihdettuaan jo monta kertaa paikkaa asettuu se nyt tuohon minua vastapäätä. Kaikesta päättäen se on valinnut minut uhrikseen, kun yrityksensä toiseen matkustajaan nähden epäonnistuivat. Se toinen tuijottaa itsepintaisesti ulos ja ympäröi itsensä mahtavalla savupilvellä. On nähtävästi joku juro rannikkoruotsalainen.

Mutta minulla on yhtävähän halua puheluun. Omat mielikuvani tarjoavat minulle paljon viihtyisämpää seuraa. Olen hitto vie saanut tarpeeksi seurasta, melusta ja suunsoitosta. Haluan olla yksin! Vai eikö tuo lörpöttelyhaluinen mies tuossa minua vastapäätä tahdo sitä ymmärtää?

Minä vältän itsepintaisesti hänen etsivää katsettaan ja tuijotan polvillani olevaan sanomalehteen. Mutta sitä tehdessäni näen, kuinka hän kääntelehtii levottomana, kuinka hänessä joka hermo on aivankuin keskusteluun viritettynä ja kuinka hän koettaa tavottaa minun katsettani. Vaan etpäs onnistu, minä panssaroin itseni läpitunkemattomaksi.

Turkasen mies: Äänettömällä puheluhalullaan häiritsee hän minua julmasti, kahlehtii minun seesteiset mielikuvani ja särkee minun hekumallisen jälkipäivätunnelmani!

Äkeissäni alan tarkastella häntä salakähmää, alta kulmaini. Hän on pienenpuoleinen, vilkaseleinen, parraton keski-iän mies. Päällään hänellä on siisti puku halpahintaisesta kankaasta ja kengät on huolellisesti kiillotettu pyhäasuun. Mutta mitään kaulusvehkeitä hänellä ei ole, puhdas liinapaidan rintamus pistää vain kaula-aukosta näkyviin. Kädet ovat karkeat ja känsäiset. Siis ulkotyöntekijä.

Espoon asemalla jättää hän vaunun. Hyvä, nyt saan rauhassa syventyä omiin maailmoihini.

Mutta juuri kun juna lähtee liikkeelle, töytää hän hengästyneenä sisälle ja asettuu äskeiselle paikalleen. Unhotan olla varuillani ja hän tapaa katseeni. Silmänräpäyksessä käyttää hän sitä hyväkseen.

— Hyvinpä kerkesin juosta apteekissa! — virkkaa hän voitonriemuisesti.

Kun tupakkapilvessä istuja ei osota mitään yhteisymmärryksen merkkejä, täytyy minun raottaa panssariani.

— Tässä Espoossa seisookin juna aina niin kauan, — arvelen ykskaikkisesti ja teen tarmokkaita ponnistuksia, sulkeakseni jälleen panssarini.

Mutta se kanalja on nyt kertakaikkiaan saanut äänettömyyden muurin välillämme murretuksi ja pitää huolen jatkosta. Sen kasvoja kirkastaa voitonriemuinen hymy.

— Mihinkä asti herra matkustaa? — ehättää se kysymään, ennenkuin äänettömyys on saanut meidät uudelleen turtumukseensa kiedotuksi.

— Kirkkonummellehan tässä pitäisi päästä, mutta kovin hitaasti tämä matka kuluu.

— Hitaitahan ne ovat nämä paikallisjunat, — arvelee hän osaaottavasti, ilmaisten samalla itse menevänsä Masabyhyn.

Kun vielä on vaihdettu jokunen repliikki tuollaisista aivan yleisistä ja ykskaikkisista asioista, arvelee hän nähtävästi hetken tulleen siirtyä mieltäkiinnittävämmille aloille.

— Saisinko hiukan silmätä sitä herran sanomalehteä? kysyy hän alotteeksi, — katsoisin siitä musiikki-ilmotuksia.

Ojentaessani hänelle lehteä jatkaa hän:

— Minä olen niin innokas musiikin harrastaja, että milloin suinkin sopii, täytyy minun päästä konserttiin… Joo, musiikki se on minun elämäni.

Silmättyään nopeasti sanomalehteen ja nähtävästi mihinkään uutiseen lähemmin huomiotaan kiinnittämättä antaa hän minulle lehden takaisin ja puhuu edelleen:

— Niistä vanhoista mestareista minä vasta pidän. Kyllähän ne ovat nämä
Kuulat ja Sibeliuksetkin melkoisia, mutta ne Peethovenit, Mosartit ja
Sopinit, ne ne vasta miehiä olivat. Joo, ei nämä nykyiset vedä niille
vertoja.

Sitten puhuu hän edelleen musiikista, arvostelee Sibeliuksen Finlandiaa ja vertailee eri säveltäjiä toisiinsa. Hän liikkuu minulle kokonaan oudoilla vesillä, joten minä en voi ottaa osaa keskusteluun muuta kuin päännyökkäyksillä ja hyväksymisen hyminällä. Mielenkiintoni miestä kohtaan on kuitenkin nousemistaan noussut ja kun syntyy hetken kestävä äänettömyys, kysyn minä, asuuko hän Masabyssä.

— Joo, siellä minä asun, noin kivenheiton matka asemalta.

— Kivenheiton matka, sanotaan Savossa, — lisää hän heti perään ja katsoo minua tutkivasti, että ymmärränkö minä sellaista sanontaa.

— Kyllä se sanantapa on minullekin tuttu, — myönnän, minkä johdosta hän alkaa katsella minua kuin läheistä sukulaista, ilmottaen samalla olevansa Kuopion puolesta kotoisin.

Kun jälleen syntyy pieni paussi ja juna juuri sattuu kulkemaan erään korkealla mäellä olevan muhkean huvilan ohi, jota minä aina sivu kulkiessani olen katsellut, kysyn minä tuolta tietorikkaalta matkatoveriltani, sattuiko hän tietämään, kenen oma se oli.

Joo, kyllä hän sen tiesi: se oli professori F:n huvila. Ja yks-kaks on hän täydessä vauhdissa tekemässä selkoa tuon huvilan rakennuksesta, huonejärjestyksestä, terasseista, puutarhan käytävistä j.n.e.

— Minä olen ammatiltani rappari ja olm ollut sitä rakentamassa, — ilmottaa hän lopuksi.

Käytänpä nyt hyväkseni hänen laajatietoisuuttaan ja utelen kaikista huomattavimmista huviloista ja kartanoista, joita silmiemme ohi liukuu. Ja kaikkiin kysymyksiini tietää hän antaa laajat ja seikkaperäiset vastaukset.

Kun nämä seikat eivät meitä kumpaakaan enää viehätä, alkaa hän nähtävästi hautoa uusia keskusteluaiheita ja sitä tehdessään hän salakähmää tarkastelee minua päästä jalkoihin. Nyt arvioipi hän minua, kuten minä äsken häntä, ja kohta hän varmasti tiedustaa, mikä minä olen miehiäni.

Nytpä olisi aika vetäytyä jälleen panssariinsa. Mutta ei käy enää laatuun. Ja hittoako se tuo mies minusta tahtoo?

Minua ovat aina kiusanneet tiedustelut ammatistani. Jos olisin pappi, nimismies, lääkäri, tilanomistaja tai vaikkapa joku kamreeri, niin hätäkös olisi vastatessa että tämä poika on sitä ja sitä. Mutta kirjailija! Mikä virkamies se sellainen on ja paljonko sillä on palkkaa? Ehei, kirjailijaparka, kyllä sinut on hieman vajanaisesti merkitty yhteiskuntarekisteriin.

Ja auttaisiko tässä edes kiertely? Kuinka minun kävikään kerran kesämatkallani savolaisen laivan kannella. Kun minulla oli jalassani pieksusaappaat ja päässäni tavallinen lippalakki, vastasin uteliaan savolaisen kyselyyn olevani talollisen poika Pohjanmaalta. Mutta sekös sulun avasi. Ensinnäkin: millä asioilla minä matkustelin, ja kun sanoin liikkuvani huvikseni ja maailmaa nähdäkseni, että miten minä näin keskikesällä joudin niin reissailemaan ja olivatko talolliset kotipuolessani niin rikkaita j.n.e. Tästä viisastuneena vastasin seuraavalle kysyjälle olevani lukumies. Mutta se vei ojasta allikkoon, Mikä ammattilainen se lukumies on, mitä minun pitää lukea ja — tietysti! — paljonko siitä on palkkaa?

Lempo korjatkoon kaikki uteliaat ihmiset! Tuokin tuossa! Nyt sillä jo selvästi pyörii kysymys kielen kärjessä. Jospa läimäytän sille vasten naamaa, että olen vapaaherra. Sehän olisikin lähinnä totuutta. Tai sanoisinko pilanpäiten ja rauhaan päästäkseni, että olen afäärimies? Eihän sekään olisi niin kaukana totuudesta, sillä olenhan viime aikoina tarjotellut huvilaani kaupaksi. Mutta tietysti hän heti toiseksi kysyy, mitä liikettä minä harjotan ja siinä sitten taas ollaan. Ei, varuillaan tässä joka tapauksessa täytyy olla. Mitähän minä nyt keksisinkään…

— Saisinko luvan kysyä, mikä virkamies herra on?

Pumps, siinä se nyt oli! Eikä minulla ollut vielä valmiina mitään vastausta. Ei siis muuta kuin totuus esiin.

— Kirjailija minä olen.

— Vai niin… Tuota, saisinko kysyä nimeä?

Ah, mihin ruuvipihtiin olen joutunut! Mutta mitä tehdä? Happamasti murahdan sukunimeni.

— Kyöstikö? — huudahtaa hän sen kuultuaan.

Nyt on minun vuoroni tarkastella häntä uteliaasti, että onko hän kenties joku näille main osunut tuntematon sukulaiseni tai muu vanha tuttava.

Kun olen myöntävästi vastannut tuohon hänen viimeiseen kysymykseensä, jatkaa hän:

— Te kirjotatte semmoisia novelleja ja…?

Kun olen tämänkin myöntänyt, huudahtaa hän voitonvarmasti:

— Aivan niinkuin ne Kauppis-Heikit ja Larin Kyöstitkin… joo, joo, ne on hauskoja poikia, he, he…

Minä olen ihan ymmällä, mutta hän nauraa hyväntuulisesti ja ymmärtävästi, ja alottaa sitten vilkkaan keskustelun kirjallisuudesta yleensä.

Hänen juttelunsa keskytyy junan pysähtyessä Masabyn asemalle.
Hyvästellessään lausuu hän lakkiaan kohottaen:

— Antakaa nyt anteeksi, minä olen tällainen puhelias mies.

Yritän vakuuttaa päinvastaista, että on ollut hyvin hauska… mutta hän on jo ulkona asemasillalla. No, minä vakuutan sitten itselleni, että siinäpä oli oiva mies, löysi minutkin heti yhteiskuntarekisteristä… eikä viittaustakaan palkkaan, vuosituloihin ja ansioihin. Kerrassaan mainio mies! Oikea rapparien rappari!

Junan lähtiessä asemalta näen hänet jo hyvän matkan päässä maantiellä. Siellä tulee vastaan nähtävästi joku tuttava, koska hän heilauttaa sille hattuaan, pysäyttää hänet ja alottaa kädenliikkeistä päättäen vilkkaan keskustelun. Sitten katoaa hän näkyvistäni, juna mennä tohottaa eteenpäin, Ja vaunuun, jossa meitä on nyt vain kaksi, palaa entinen painostava äänettömyys.

SUUTARIN LEENA

Suutarin Leena, niin.

Toista vuotta on hän nyt suutarista jäätyään elänyt lapsijoukkoineen siinä mökissä, jonka suutari-Matti aikoinaan hirrenpaloista kokoonpani. Siinä on tupa ja kamari, mutta niin hävyttömän pikkuiset, että suutarivainajan nelikko täytti miltei neljännen osan tuvasta ja kamarissa vei kaiken tilan se laudoista seinän varaan kyhätty sänky, jossa koko perhe yönsä vietti. Niin että koko rakennus siinä suuren maantieojan partaalla oli kuin kyljelleen asetettu ja vinoon vääntynyt.

Leena oli lähtöisin kaukaa toisesta pitäjästä, jokivarren yläjuoksulta. Sieltä kulkeusi hän aikoinaan paikkakunnalle ja kintereillään oli hänellä jo silloin kaksi pirpanaa, kylmiltään tehtyjä tietysti molemmat, kuten kylän vaimoväki ennen pitkää totesi. Mutta olipa siinä muijaa kerrakseen, sen havaitsi heti ensi otteista Hyötylän muori, jonka kanssa Leena ensimäiseksi koko kylässä tekemisiin joutui.

Oikeastaan oli Leena, astua lapattuaan paripenikulmaisen taipaleen kelkkoineen, kahvipannuineen ja pirpanoineen, poikennut Hyötylään vain kahvit keittääkseen ja kylässä vallitseviin olosuhteisiin tutustuakseen. Mutta kuinka ollakaan, kun hän siinä risuja pesään taitellessaan ja kahvinpapuja paahtaessaan pani suuvärkkinsä käymään, unohti muori häntä kuunnellessaan kokonaan omat askareensa, ja kun hän sitten, muorin kanssa vastapäätä kahvipannun ääressä istuessaan, siekailemattomaan tapaansa lausuili arvostelujaan ihmisistä ja tästä elämänmenosta yleensä, pääsi muorissa vallalle pelkkä myötätunto tätä muukalaista maantieleenaa kohtaan, joka puheissaan ja töissään liikkui kuin joustimilla. Ja siitä se sitten johtui kuin itsestään, että yiimaan Leena pysähtyi taloon oikein pitemmäksi aikaa.

Ei hän silti talon eikä kyläkunnan rasitukseksi jäänyt. Kuullessaan, että kirkonkylällä oli vilkas sammalen kysyntä, möyri hän jo seuraavana päivänä kuin karhu sammalistossa. Ja kun hän sitten Hyötylän hevosella vei pilven korkuista sammalkuormaa kirkolle, oli kerrassaan komea näky, kun tuo rehevä keski-iän vaimoihminen, paksu letti pyöreillä hartioilla leiskuen ja nilkka keveästi nousten, asteli suitsista pidellen kuormansa rinnalla. Eipä se voinut olla herättämättä vanhan ja lihavan vallesmanninkaan huomiota, hän kun juuri aamukävelyllä ollessaan sattui liikehtimään samaan suuntaan Leenan ja hänen kuormansa kanssa. Eikä vallesmanni, vanha lasinkallistaja, malttanut olla, Leenaa hetken silmäiltyään, heittämättä hänelle mehevätä sanansutkausta. Mutta kun Leena viivyttelemättä ja ääntään säästämättä vastasi siihen vieläkin mehevämmällä sutkauksella, pääsi vallesmannilta oikein röhönauru ja vatsaansa pidellen vakuutti hän vastaan tulevalle tutulle isännälle, että olipa siinä hönkä muija, oikea tukkilaisen morsian, he, he.

Niin eleli Leena Hyötylässä ja piti huolta itsestään ja pirpanoistaan, ajoi kirkonkylälle sammalia niin kauan kuin ne kaupaksi kävivät, teki sitten apumuijana kaikenlaista työtä taloihin, ja jollei muuta ollut tarjolla, tekaisi kädenkäänteessä kokonaisen pinon luutia ja pesimiä, jotka hän sitten kelkalla kiidätti kirkolle niin, että hameenhelmat tuulessa hulmusivat.

Ei hän ollut talossa ollut vielä läheskään vuotta, kun hänelle ilmestyi uusi pirpana. Sen maailmaantulo sattui seuraavien olosuhteiden vallitessa.

Peltolan miehet olivat matkalla kaukosaralleen halkometsään ja poikkesivat Hyötylään kahvia keitättämään. Leena oli valmis toimeen, pyöräytti pannun tulelle, jauhoi höystöt pannuun ja laski sitä tehdessään mehevätä leikkiä miesten kanssa.

— Katsokaahan pannun perään, käyn vähän lisää puita liiteristä, — varotti hän muoria ja pyörähti ulos.

Mutta hetken kuluttua alkoi pannu kuohua, muori nosti sen tulelta ja murisi, että mihin se Leena nyt koko päiväksi, pitihän liiterissä olla valmiiksi pienittyjä puita.

— Eipä ollutkaan, — väitti Leena, joka siinä samassa työntyi tupaan, — vaan piti itseni ruveta niitä hakkaamaan ja sitä tehdessä sattui pieni vahinko… vaikk'eihän tuo nyt oikeastaan tainnut mikään vahinkokaan olla, hi, hi..

Hänellä oli oikeassa kainalossaan halkosylyys ja vasemmalla kädellään piteli hän rintaansa vasten pientä vaatekääryä. Halot romahutti hän takan viereen, kantoi kääryn peränurkkaan muorin vuoteelle ja virkahti:

— Poika sieltä tuli että hurahti. Vaikka enhän minä tottamaarin ehtinyt edes katsoa, onko se poika vai tyttö, kun pelkäsin täällä kahvipannun kuohuvan; hotasin vain alushameen päältäni ja kääräsin sen siihen.

Hän avasi hieman kääreenä olevaa alushametta, totesi pienokaisen sukupuolen ja huudahti iloisesti: