SUOMALAINEN LINNANNEITI JOSTA TULI KUNINGATAR

Kirj.

Kyösti Wilkuna

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1911.

SISÄLLYS:

Luusin-yö Raaseporin linnassa. Kristiina-neidin joulu-uni. Kruunuton kuningas. Suomalainen kuningatar.

Luusin-yö Raaseporin linnassa.

Vuosi 1464 riutui viimeisillään. Aurinko, joka päivä päivältä oli käynyt yhä uneliaammaksi, oli nyt rentonaan asettunut talvilevolle, huolimatta näyttäytyä enää kokonaiseen viikkoon. Taivasta olivat nimittäin mainitun ajan verhonneet paksut, harmajat lumipilvet, jotka olivat kasvattaneet huoneen korkuisia kinoksia linnan muurien ympärille. Rengit olivat nihtien avustamina saaneet yhtä mittaa lapioida lunta, pitääkseen avoimina linnan vallien ulkopuolella olevaan karjapihaan sekä läheiseen Snappertunan kauppakylään johtavia teitä.

Pyhän Lucian päivän aattona, kolme päivää ennen joulua, lakkasi lunta satamasta, mutta taivas pysyi edelleenkin pilvessä ja ilma tyynenä. Linnan ympäristöt olivat peittyneet vahvoihin kinoksiin ja luonnossa näytti kaikki pysähtyneeltä ja kuolleelta. Ylhäällä porttitornissa oleva, laajaan susiturkkiin pukeutunut vartia istui hänkin liikkumattomana alallaan ja katseli herkeämättä kylää, jonka matalat savupirtit olivat niin lumeen hautautuneet, että siellä tuskin olisi uskonut ihmisasuntoja olevankaan, ellei sieltä ja täältä kinosten välistä olisi kohonnut savupatsaita. Ja yhtä mahdottomalta ihmisten olinpaikaksi olisi kylästä katsoen itse linnakin näyttänyt, siinä missä se pyöreällä kukkulallaan, lumesta täyttyneen vallikaivantonsa sisällä vartioi elotonta ympäristöään. Sen jykevät, ikkunattomat ulkomuurit olivat miltei puolitiestä kinoksiin peittyneet ja sen lautakattoja painoivat vahvat lumipatjat. Jollei pyöreätä päätornia olisi ollut olisi koko linnaa saattanut pitää kallioröykkiönä.

Torninkatolla kyyröttävän vanhan Olavin uneliaat kasvot elostuivat hiukan, kun linnan ulkoportti lyötiin auki ja turkiksiin huolellisesti kääriytynyt lihavahko mies ajoi kulkusten helistessä parivaljakolla ulos. Se oli linnan vouti, herra Abraham, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten oli saanut ritarilyönnin Eerikki Pommerilaiselta. Hän oli syntyjään ruotsalainen, mutta oleskellut koko miehuutensa ajan Suomessa, missä hän oli mennyt naimisiin suomalaisen rälssimiehen tyttären kanssa. Avioliitostaan oli hänellä yksi tytär, Kristiina neito, joka asui vanhempainsa luona täällä Raaseporin yksinäisessä linnassa.

Olavi seurasi silmillään, kuinka kömpelötekoinen reki kuppelehti nietoksissa aivankuin alus myrskyssä. Kun ajaja hävisi Hirsipuumäen taakse, heitti vartia silmäyksen ympäri aution talvimaiseman, keksimättä millään taholla ainuttakaan liikkeellä-olijaa.

"Taisi ajaa Grabbakkaan", mutisi Olavi-vanhus itsekseen. "Suotta kai täällä värjöttelee, eihän nyt kuitenkaan ketään ole liikkeellä, ystävää paremmin kuin vihollistakaan", lisäsi hän ja alkoi varovasti kompuroida ahtaita kiertoportaita myöten alas.

Kun hän sisäportista astui linnanpihalle, jossa risteili käytäviä miehenkorkuisten lumivallien keskellä, laskeutui ritarisalin puolelta pihalle Kristiina neiti, kantaen kahta raskasta kynttilänjalkaa, joita hän vei palvelusväen tupaan puhdistettaviksi. Pihan keskellä sattui hän yhteen vanhan torninvartian kanssa.

"No, Kirsti neiti, huomenna on Luusin päivä ja ensi yönähän ne ovat taas henget liikkeessä. Muistakaapas asettua salpojen taakse heti iltamessun jälkeen tai muutoin käy kuten sille Suitian piialle minun nuorena ollessani."

"Kuinkas sille sitten kävi?" kysyi Kristiina ja pysähtyi hymyillen Olavin eteen.

"Hänessä asui sama uteliaisuus kuin äidissämme Eevassa ja se se oli hänenkin turmionsa. Hän meni Luusin yönä ulos nähdäkseen henkien ohikulkua ja sille tielleen jäi."

"Katosiko hän ainiaaksi?" kysyi Kristiina jännittyneenä.

"Katosipa niinkin. Vasta seuraavana Luusin yönä ilmestyi Suitian portille, josta henget vuosi sitten olivat hänet joukkoonsa siepanneet, hänen tinasolkinen vyönsä."

"Kuinkahan se mahtoi siihen tulla?" ihmetteli Kristiina.

"Totta kai hän henkien laumassa ohi rientäessään itse sen siihen viskasi merkiksi, millä teillä hän vaeltaa."

"Viime Luusin-yönä pauhasi kova myrsky", puhui Kristiina muistelemalla, "silloin kai ne henget kulkivat ohi. Eiköhän niitä uskaltaisi edes ikkunaluukun raosta tirkistää, että näkisi kuinka ne pitkin hankia kiidättävät."

"Ei ole hyvä mennä kurkistelemaan", sanoi vartia päätään pudistaen. "Näinpä minä kerran muutaman miehen, joka oli tullut hulluksi siitä kun meni lakeisen reiästä henkien matkuetta katsomaan."

"Mitähän hän mahtoi nähdä?"

"Niistä asioista on parasta olla mitään puhumatta", sanoi vartia salaperäiseksi tekeytyen.

"Niin, niin", jatkoi hän hetken perästä, "ensi yö on vuoden pisin yö ja kyllä silloin aina yhtä ja toista kuullaan. Viime yönäkin kuulin jo sellaista harmaajalan [Joidenkuiden ihmisten luultiin joulujuhlien aikana liikkuvan ympäri eläinten muodossa. Sen vuoksi pidettiin vaarallisena joulurauhan aikana kutsua useimpia eläimiä tavallisella nimellään. Niinpä esim. sutta nimitettiin silloin tavallisesti harmaajalaksi.] ulvontaa, etteivät ne varmastikaan olleet tavallisia eläimiä."

Hän lähti kiipeämään huovitupaan, jonka sarvilevyikkunoissa kuumotti valtaisan takkatulen loiste. Kristiina vei kynttilänjalat piikatupaan, mennen heti sen jälkeen keittiöön, jonne noustiin pihan koilliskulmasta.

Se oli avara, holvikattoinen huone. Perimmäisessä sopessa oli tavattoman laajasuinen pesä, mihin sopi kokonainen härkä vartailla paistumaan.

Täällä askaroitsi vanha Gunilla-muori, jota tavallisesti nimitettiin vain Nillaksi ja joka oli linnassa palvelleen ruudinvalmistajan leski. Vartailla pitkin seinustoja riippui vasta paistettuja joulukinkkuja ja parasta aikaa puuhasi Nilla-muori kaalin keittämisessä. Palasiksi leikellyt kaalit kiehuivat suuressa padassa, jota Nilla hämmensi pitkällä liistakolla, lisäten pataan sikäli uutta kaalia kuin entinen kiehui kokoon. Tällä tavalla valmistettiin tuota vanhaa jouluruokaa samalla kertaa koko juhlien ajaksi ja ainoastaan aattoiltana voitiin sitä lämpimänä syödä.

Nilla-muori oli paljon kokenut ihminen. Hän taisi keittää lievittäviä juomia sairaille, osasi taikoa kadonneita esineitä takaisin omistajilleen ja lukea tulevia asioita kädenviivoista. Hänen apuaan tarvittiin monissa asioissa sekä linnassa että ympäristöllä. Kristiina tunsi häntä kohtaan samalla kertaa pelkoa ja mieltymystä.

Kristiina oli kookas ja solakka neito, jonka olennosta ja liikkeistä tyttömäinen kulmikkaisuus ei vielä tyyten ollut hävinnyt. Hänen ihonsa oli puhdas ja alituinen oleskelu raskasilmaisissa ja hämärissä linnan suojissa ei ollut vielä kyennyt hävittämään hänen kasvojensa nuorta verevyyttä. Harmaansiniset silmät olivat kirkkaat ja ikäänkuin hieman uneliaat. Vaaleankellertävä tukka, joka osaksi jäi näkyviin taakse sidotun korkean villahuuvan alta, ympäröi kiharaisena kutrikiehkurana hänen soikulaisia kasvojaan.

"Nilla, kuulkaahan… huomenna on Pyhän Lucian päivä ja…", alkoi hän ujosti, mutta keskeytti ja loi hämillään katseensa alas.

Mutta Nilla ei olisi ollut se monitaitoinen Raaseporin tietäjä, jollei hän olisi arvannut Kristiinan tarkotusta. Myhäillen auttoi hän voudin tytärtä jalalle, jatkaen tämän keskeytynyttä ajatuksenjuoksua:

"Ja Luusin päivän vastaisena yönä näkee kuvastimessa tulevan ylkänsä. Näkee maarinkin, joka vain osaa ja uskaltaa katsoa."

"Kuinka se oikein tapahtuu?" kysyi Kristiina, sillä siitä asiasta hän oikeastaan olikin tullut Nillan kanssa neuvottelemaan. Hänellä oli ollut oma lapsuudenihanteensa, nuori asemies Gregorius Karpalainen, jonka hän kerran oli nähnyt Turussa, ollessaan siellä nuorena tyttösenä vanhempainsa kanssa. Tuon nuoren ja uljaan asemiehen oli hän kaikessa hiljaisuudessa valinnut ritarikseen ja kohdistanut häneen kaikki yksinäiset lemmenhaaveensa. Mutta seitsemisen vuotta sitten oli Gregorius-herra yhdessä veljensä kanssa kaatunut Westeråsissa, jossa he taistelivat Kaarle-kuninkaan puolesta vallanhimoista arkkipiispaa vastaan. Kuultuaan vasta vuosien päästä ritarinsa kuolemasta, oli Kristiina vuodattanut monta katkeraa kyyneltä. Mutta Karpalaisen kuva oli jo ehtinyt vaalentua hänen nuoressa mielessään, ja Nilla-muori oli hänen kämmenviivojensa sokkeloista lukenut, että hän oli kerran yljäkseen saapa kruunua kantavan miehen. Jo kuukausia ennen oli hän jännityksellä odottanut Lucian päivän vastaista yötä, saadakseen kurkistaa salaperäiseen tulevaisuuden kuvastimeen ja nähdäkseen, pitikö se yhtä Nillan ennustusten kanssa.

"Siihen pitää olla kaksi kuvastinta, jotka asetetaan vastakkain", alkoi Nilla supattaen selittää, "ja niiden väliin vihkisormus. Sitten pitää katsoja käsissään kahta kynttilää, molemmin puolin kuvastimia. Silloin näkyy toisessa kuvastimessa pitkä kuja, jota myöten se alkaa kävellä kohti. Mutta ensin pitää muistaa lukea tämä värssy:

"Lucia lempeä, tulevia tietävä, nähdä mun suo, ken morsiona tuo minut alttarin luo, min sylissä miehen ma uinuva lienen ja kellekä kerran ma pienoista kannan."

Nilla toisti värssyn vielä pari kertaa, kunnes Kristiina osasi sen ulkoa. Mutta sitten tuli toinen pula eteen. Kuinka saattoi Kristiina toteuttaa kuvastimeen katsomisen, sillä hän vietti yönsä isän ja äidin kanssa samassa huoneessa, vieläpä ajan tavan mukaan samassa suuressa katossängyssä heidän kanssaan. Mutta Nilla-muori tiesi siihenkin neuvon. Kristiinan tuli pyytää äidiltään lupa saada viettää yönsä Nillan kanssa. Sen äiti varmaan lupaisi, sillä olihan sellaista ennenkin tapahtunut.

Kristiina saikin luvan ja povessaan pyöreä teräspeilinsä pujahti hän illalla Nillan luokse. Ommellen istuivat he talikynttilän ääressä odottamassa puolenyön aikaa. Linnan muissa suojissa nukuttiin jo, niin että heitä ympäröi täydellinen hiljaisuus, minkä keskeltä Kristiina oli toisinaan kuulevinaan häädettyjä huokauksia. Lähenihän puolenyön hetki, jolloin kiirastuleen tuomitut henget joukoissa vaelsivat ympäri.

"Oletteko itse koskaan Luusin yönä nähnyt kuvastimessa mitään?" kysyi Kristiina arasti.

"Olin kuusitoistavuotias, kun siskovainajani kanssa ensi kerran katsoin Luusin yönä onnen kuvastimeen ja näin silloin selvästi Hartikka-vainajan, vaikk'en häntä vielä muuten tuntenutkaan", kertoi Nilla.

"Mutta ettekö te kovin säikähtänyt?"

"Kylmäksihän minun ruumiini karahti ja pois täytyi lähteä kuvastimen edestä. Mutta voi sitä vielä selvemminkin nähdä ylkänsä, jos vain on rohkeutta ja minulla sitä tyttönä ollessani oli päätä jos mihin, ja toisella kertaa näinkin Hartikan täydessä koossaan."

"Kuinka se kävi?"

"Joulun aatto-iltana, kun kaikki olivat joulusaunassa, otin minä täysinäisen olutkannun käteeni ja kiersin saunan takaperin kävellen kolmasti myötä- ja kolmasti vastapäivään. Viimeisellä kierroksella tulla tohahti ankara myrskyn puuska ja kuului jyrinää ja räiskettä. Minä kävelin vain eteenpäin, vaikka polveni horjuivatkin, ja kun olin päässyt kierroksen umpeen, astui sama nihti, jonka olin kuvastimessakin nähnyt, vastaani, otti kädestäni olutkannun, tyhjensi sen pohjaa myöten ja katosi sitten myrskyn puuskaan. Ja eikös ollut ihmettä, että Hartikalla oli oikein tuliputkikin olalla, vaikkei sellaisista täällä silloin vielä mitään tietty."

"Sitä minä en uskaltaisi yrittää, en vaikka mitä luvattaisiin", puhkesi ylen jännittynyt Kristiina sanomaan, kysyen hetken vaitioltuaan:

"Mutta mahtanevatko he itse tietää, kun heidät kuvastimessa nähdään?"

"Tietävät kyllä", vakuutti Nilla, "silloin kun heistä haamu erkanee ja menee kuvastimeen, on heidän niin paha olla kuin olisivat kiirastulen vaivassa. Eräskin mies oli monien vuotten perästä surmannut vaimonsa, kun tämä kertoi nähneensä hänet Luusin yönä kuvastimessa. Siksi minäkään en uskaltanut koskaan Hartikka-vainajalle ilmaista, että olin hänet kahdesti nähnyt, ennenkuin toisistamme vielä mitään tiesimme."

"Hui kauheaa, kuinka sitä uskaltaa ollenkaan ruveta katsomaan!" pääsi Kristiinalta.

Ulkona oli arvatenkin hieman ruvennut tuulemaan, sillä pellittömässä uuninpiipussa vihelsi ilmanhenki. Kristiina säpsähti, ja Nilla sanoi salaperäisesti:

"Taitaakin olla jo puoliyö käsissä."

Hän nousi ja sytytti toisen kynttilän sekä haki kirstusta oman teräskuvastimensa. Hiilellä teki hän pöytään ympyrän ja mutisten jotakin itsekseen sovitti hän molemmat kuvastimet vastakkain sen keskelle. Kuvastinten väliin laski hän oman kuluneen hopeasormuksensa sekä haki vielä kirstusta pienen nahkakukkaron, jonka hän asetti sormuksen rinnalle.

"Mitä siinä on?" kysyi Kristiina kuiskaten ja kuiskaamalla vastasi Nilla:

"Siinä on pieni tilkkunen siitä Pyhän Henrikin kauhtanasta, joka hänellä oli päällään, kärsiessään marttyyrikuoleman. Sain sen kerran eräältä Rauman munkilta ja siitä on ollut suuri apu monessa asiassa. Eikä se ole pahaksi tuossakaan."

Tuon vähäisen pyhänjäännöksen läsnäolo oli omiaan vaimentamaan pahinta kammoa Kristiinan mielessä, ja hiukan turvallisemmaksi tunsi hän itsensä, ottaessaan käsiinsä Nillan tarjoamat kynttilät ja asettuessaan kuvastinten ääreen. Nilla poistui huoneen etäisimpään soppeen ja Kristiina alkoi ristinmerkin tehtyään tuijottaa pitkin toisessa kuvastimessa näkyvää valokujaa, supattaen puoliääneen:

Lucia lempeä, tulevia tietävä j.n.e.

Hänen jännityksensä kasvoi kasvamistaan. Huoneessa vallitseva haudanhiljaisuus painosti häntä, ja kun yötuuli tohahti uuninpiipussa, säpsähti hän niin että oli vähällä kirkaista ja pudottaa kynttilät käsistään. Tuijotuksesta jäykistyivät hänen silmänsä ja kihahtivat vesille. Silloin näytti kujan äärimmäisessä päässä jotakin liikkuvan ja ikäänkuin hahmottuvan miehen muotoon. Heti pääsi häneltä hiljainen huudahdus, hän laski kynttilät pöydälle ja pakeni Nillan luo nurkkaan.

"Lapsi kulta, joko sinä näit? Mitä siellä näkyi?" alkoi Nilla hätäisesti udella.

Mutta Kristiinalla värisi koko ruumis ja hän peitti käsillä silmänsä.

"Voi, voi! sanoisit nyt mummolle, mitä siellä kuvastimessa näkyi", hätäili Nilla.

"Mies siellä näytti liikkuvan", vastasi Kristiina tuskin kuuluvasti.

"No hätäkös sitten", ilostui Nilla, "vaan minä kun pelkäsin jo pahempaa. Välistä on sattunut, että katsojaa kohti on kujaa pitkin tullut ruumiskirstu, mestauskirves tai verinen veitsi. Niin, niin, miespä kovinkin, johan minä näin sen kämmenestäsikin. Mutta näitkös kruunua?"

"En minä sellaista erottanut."

"Taisit hyökätä kesken pois. Olisi pitänyt antaa sen tulla lähemmäs, että olisi kasvotkin nähnyt. Niin minä tein ja painoin Hartikan näön tarkasti mieleeni."

Pelosta väristen kulutti Kristiina vuoden pisintä ja peloittavinta yötä, kyyröttäen rauhallisesti kuorsaavan Nilla-muorin selän takana. Joka kerta kun tuuli uuninpiipussa kuuluvammin vihelsi, teki hän ristinmerkin ja alkoi hiljaa supattaa "Ave Marian" alkusanoja. Vasta aamuyöstä hän nukahti sekavaan uneen.

Kristiina-neidin joulu-uni.

Luusin päivä meni menojaan ja tuli jouluaatto. Linnassa tehtiin viimeisiä jouluvalmistuksia. Kaikki arkisemmat työt oli lakkautettu jo viikkoa ennen ja etenkin varottiin ryhtymästä töihin, jotka vaativat ympyrän muotoista liikettä, sillä muutoin uhkasivat alkavan vuoden varrella kaikenlaiset onnettomuudet, varsinkin karjaa. Rukkeihin, jauhinkiviin, kairiin ja näveriin ei sopinut kajota joulurauhan aikana, jolloin itse aurinkokin oli levolla. Navettoihin ja talleihin oli varattu eläimille ruokaa koko juhla-ajaksi ja aattona asetettiin elukkain eteen niin runsaasti rehua ja vettä, että ne yksinään tulivat toimeen yli joulu-yön ja joulupäivän. Samalla hierottiin elukoiden hampaita suoloilla, seiniin kätkettiin teräspaloja ja ovien päälle vedettiin tervalla ristinmerkit. Joulu-yönä oli vaarallista mennä navettaan, talliin tai yleensä ulkohuoneisiin, sillä siellä pitivät silloin komentoa, toimittivat siivouksia y.m. kaikenlaiset näkymättömät olennot, tontut ja männinkäiset. Moni oli sellaisesta uhkarohkeudesta tullut ulosviskatuksi tai järkensä menettänyt. Keskiyön aikana, Vapahtajan pyhänä synnyinhetkenä, saivat eläimet ihmisjärjen ja puhelahjan sekä haastelivat keskenään hebreankielellä. Mutta tuon ihmeen näkeminen ja kuuleminen oli ihmissilmältä kielletty.

Tällaiset joulujuhlaan liittyvät seikat olivat omiaan valtaamaan Kristiinan lapsellisen mielikuvituksen omituisella jännityksellä. Liikkuen kuin kuumeessa oli hän kaikkialla mukana tekemässä viimeisiä jouluvalmistuksia. Oltuaan auttamassa äitiä joulupöydän kattamisessa, juoksi hän läävään, jota paraillaan savustettiin ruudilla ja tulikivellä pahojen olentojen karkottamiseksi. Hän silitteli lehmiä, jotka ensi yönä saisivat puhekyvyn, sirotti kanoille suurimoita ja oli apuna kannettaessa lehmien eteen niiden joulukestitystä, suuria kaura-annoksia. Mutta ennenkuin navetasta selviydyttiin, juoksi hän jälleen sisälle, aliseen linnantupaan, joka tavallisesti oli voudin ja hänen perheensä asuntona, mutta jossa nyt joulunpyhien aikana oli koko linnan väestö majaileva ja elävä yhtenä perheenä, ilman mitään säätyerotusta. Voutituvan päällä oleva ritarisali, missä linnanherra, jona nykyään oli Turun piispa, Konrad Bitz, sekä muut ylhäiset herrat linnassa vieraillessaan majailivat, sai jäädä autioksi. Tupa oli juuri savustettu ja rengit kantoivat sisälle olkilyhteitä, jotka hajotettiin lattialle, niin että siihen syntyi parin korttelin vahvuinen kerros. Pitkin perä- ja toista sivuseinää juoksivat pitkät pöydät, joiden ääressä kaikki linnan asukkaat sopivat aterioimaan. Joululeivät ja kinkut, joihin kaikkiin oli voilla tehty ristinmerkit, olivat jo paikoillaan, samoin suuret, puiset voilautaset ja tinaiset olutkannut. Keittiötuvan pesässä hautui valmiina suuri puurokattila ja kaalipata.

Linnan valleille oli seivästen nenään pistetty ruislyhteitä, joiden keskellä pelmastivat hottiset ja talitiaiset. Ilma oli sees ja pakkanen näytti olevan kiihtymässä. Savut kohosivat piipuista suorina patsaina ja määrättyyn korkeuteen tultuaan hajosivat hiljalleen likaisen harmaaksi pilveksi. Ylhäällä tornin katolla narskuivat vartian askeleet ja alhaalla narisivat ja paukkuivat paksut honka-ovet, joissa kiiruusti riennettiin edestakaisin.

Alkoi hämärtää. Silloin kuului tornin katolta kolme pitkää torventörähdystä. Sitä käytettiin linnassa Maarian-soiton sijasta ja oli se merkkinä niin linnalaisille kuin kyläläisillekin, että joulujuhlan tuli alkaa. Kaikki riensivät linnan avaraan saunaan ja sillä aikaa seisoivat asuinsuojat tyhjinä. Viimeiseksi viipyi saunassa Nilla-muori, joka lähtiessään löi ankaran löylyn ja jätti oven hiukan raolleen, että vainajain henget, linnan entiset asukkaat, pääsisivät myöskin osallisiksi joulukylvystä.

Puhtaihin pukeutuneina kokoontuivat kaikki voutitupaan. Nyt kannettiin sisään joulupuu, kokonainen hongantyvi, joka semmoisenaan työnnettiin avaraan uuniin. Vierille pantiin tervashalkoja ja iloinen jouluvalkea alkoi räiskyä, valaisten koko ovipuolen tupaa. Muun osan tuvasta valaisivat taas kolmihaaraiset joulukynttilät, joita oli asetettu pitkin pöytiä ja jotka myöskin nyt sytytettiin. Istuttiin valmiiksi katettujen ruokapöytien ääreen ja esiin kannettiin höyryävät kinkut, kaaliastiat ja suuret, puusta sorvatut puurovadit, joiden keskessä oli erikoinen, kiintonainen voiastia. Ylinnä perimmäisen pöydän päässä istui vouti, ritari Abraham, puettuna mustaan, avarahihaiseen samettijakkuun, rinnallaan kultaiset ritariketjut ja pitkät, olkapäille ulottuvat hiukset saunan jäleltä vielä kiiltäen. Hänen rinnallaan istui kappalainen, kalottipäinen isä Kanutus. Sitten seurasivat järjestyksessä alemmat päälliköt, pyssy-, jousi- ja keihäsmiehet sekä alinna hevosrengit. Toisessa pöydässä aterioivat naiset.

Kristiinan äiti kantoi miehensä eteen joulukarjun ja teki sen pintaan liidulla ristinmerkin. Se oli toista kyynärää pitkä, karjun muotoon leivottu leipä — muisto varhaisemmalta ajalta, jolloin oikea, kokonaisena paistettu karju kannettiin joulupöytään. Tähän leipäkarjuun ei kukaan kajonnut, vaan sai se koskematonna maata pöydällä yli joulunpyhien, jonka jälkeen se vietiin ruokapuotiin. Vasta keväällä otettiin se kuivuneena esille ja jaettiin kylvöä tekeville miehille ja hevosille sekä murennettiin siemenjyvien sekaan runsaan sadon saamiseksi.

Kun karju oli paikoillaan, kantoi linnanrouva yhden naispalvelijan avustamana esiin suuren korin, josta hän jakoi itsekullekin joulukakun. Ne olivat puoleksi ruis-, puoleksi vehnäjauhoista leivottuja, ympyrän, ristin, tontun, sian muotoisia leivoksia.

"Saapas nähdä, saammeko tänä jouluna kuninkaan vai kuningattaren", virkkoi vouti.

Yhteen joulukakuista oli leivottu pieni kahdeksannesaurtuan raha, ja kenelle se osui, hänestä tuli joulun kuningas. Kukin oli kiintynyt syönninpuuhaan. Veitset, puu-, sarvi- ja tinalusikat klikkasivat. Honkavalkean loimu valaisi iloisesti matalata tupaa, sen jykeitä kattopalkkeja, joskus kalkilla siveltyjä, mutta jo harmaantuneita seiniä, tukevia tammipuisia kirstuja, seinälavitsoita ja syviä ikkunakomeroita, joiden perällä kuulsivat pienet, huurtuneet sarviruudut.

"Täällä on!" huudahti Kristiina, etsi suustaan pienen hopearahan ja piti sitä korkealla kaikkein nähtävänä.

"Onnea kuningattarelle!" huusivat kaikki iloisesti.

Kristiina punastui samalla korviaan myöten ja vilkaisi hätäisesti Nillaan, joka nyökäytti hänelle salaperäisen näköisenä päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "tiesinhän minä sen!" Mutta Kristiina nousi pöydästä ja teki vanhan tavan mukaan liidulla ristin seinään. Sen piti tuottaa onnea koko huoneen väelle.

Jatkettiin syöntiä. Joulupöydästä ei kukaan kiirehtinyt nousemaan, sillä joka ensimäisenä jätti pöydän, hän oli myöskin ensimäisenä joukosta kuoleva. Vanha Olavi, torninvartia, joka oli Luusin aattona pihalla puhutellut Kristiinaa, oli linnan vanhin asukas, palvellut Raaseporissa jo Eerikki Pommerilaisen aikana. Tyhjennettyään kannullisen väkevää jouluolutta, kävi hän puheliaaksi ja alkoi kertoilla vanhoja juttuja, jotka tosin olivat jo entuudesta useimmille tuttuja, mutta joita linnan yksitoikkoisessa elämässä silti saattoi yhä uudestaankin kuunnella.

"Ei tuota enää joulun aikanakaan tapahdu kummempia niinkuin vielä minun nuorena ollessani", alkoi hän kerskaten. "Muistaneeko tuo Nilla-muori sitä kerrallista joulunaatto-iltaa, kun istuttiin näin illallispöydässä ja yhtäkkiä kuuluu tuolta pihalta, ikkunan takaa, niin kimeä rääkäisy, aivankuin paholainen olisi juuri sielun joltakin riistänyt. Lusikka putosi voudiltakin kädestä ja kalpeaksi meni jokaisen nenänpää. Kun siinä sitten pahimmasta tuperruksesta oli toinnuttu, siunailtu ja ristinmerkkejä tehty, niin huomataankin, että yksi karjapiioista — Pirkopa sen tyttöretukan nimi taisi olla — onkin pöydästä pois. Lähdetään siitä sitten vähitellen miehissä pihalle katsomaan, edellä vouti kolmihaarainen kynttilä kädessä. Ja siellä makaakin tyttö kinoksessa ikkunan alla valkeana kuin Räävelin palttina. Kannettiin siitä tyttö tupaan, kuumennettiin jalkapohjia, iskettiin suonta ja annettiin kuuman oluen seassa yölepakon maksaa ja niin saatiin virkoamaan."

"No mikä hänet sinne kinokseen lennätti?" kysyi joku, joka ei tarinaa ennestään tuntenut.

"Itse oli kenenkään huomaamatta pujahtanut katsomaan, kuka linnanväestä ensi vuonna kuolee. Niinhän sitä sanotaan, että joka vuoden varrella kuolee, se istuu ilman päätä joulupöydässä, nimittäin kun katsotaan ulkopuolelta ikkunan läpi tupaan."

"Mitähän se tyttö sitten mahtoi nähdä, kun niin pahakseen otti?"

"Kun hän tointui sen verran, että saattoi puhua, niin alkoi hän täyttä kurkkua itkeä ja kertoi nähneensä päättömänä oman isänsä, joka palveli jousimiehenä linnassa. Isä otti sen niin pahakseen, että joi kolmessa päivässä itsensä kuoliaaksi. Tyttö taas sai kaatumataudin ja kuoli hänkin ennen kevättä. Sen koommin ei Raaseporissa kukaan ole uskaltanut mennä jouluiltana ikkunan takaa kurkistelemaan."

Jokaisen valtasi kaamea mieliala ja äkeinä tyhjentelivät miehet olutkannujaan. Mutta vanha Olavi oli päässyt mieliaiheeseensa, pöyristyttävien juttujen kertomiseen, ja hän jatkoi:

"Mutta oli se sekin tapaus, mikä sattui vanhan Reetan [Tarkottaa kuningatar Margaretaa.] aikana Lehtisaaren Kala-Jannelle. Hän ei perustanut mitään siitä, ettei jouluna saa kotoa liikkua, vaan lähti, kun oli omat oluensa loppuun juonut, Ruissaaren taloihin juominkia jatkamaan. Kun hän sitten jouluiltana kuutamossa souti takaisin omalle saarelleen, huomaakin hän yhtäkkiä, että peräsimessä istuu mies, jolla on käsivarren pituinen, vasemmalle väärä nenä, sarvet päässä ja rinnan kohdalla niin suuri reikä, että kuu paistoi siitä läpi. Janne typertyy niin että pudottaa airot käsistään, mutta silloin alkaa paholainen röhkiä ja roiskuttaa hännällään vettä Jannen päälle. Välistä se oli nauraa hörähtänyt, niin että suusta ja sieraimista säkeneet pölähtivät. Sillä tavoin soudattaa se Jannella muutamaan autioon poukamaan, viheltää siellä kerran kouraansa ja kallion takaa karkaa rannalle kokonainen joukko toisia paholaisia. Ne piirittävät Jannen ja vaativat, että hänen on joko seurattava heidän mukanaan nyt heti helvettiin tai annettava heille yksi jäsenistään. Ja niin se lopuksi päättyi, että Jannen täytyi omalla kirveellään katkasta vasen kätensä ja antaa paholaisille. — Minua ei silloin vielä maailmassa ollut, mutta poikasena ollessani näin omin silmin Jannen ja sen, ettei hänellä vasenta kättä ollut."

Vouti rypisti kulmiaan, mutta isä Kanutus sai Olavin kertomuksesta aiheen pitää pienen siveyssaarnan joulunpyhien oikeasta ja Jumalalle otollisesta viettämisestä.

Kaikki olivat lakanneet jo syömästä. Silloin tarttui vouti edessään olevaan vanhaan juomasarveen, joka oli täynnä vaahtoavaa olutta, ja nyt alkoi joulumaljan juonti. Vouti itse otti ensin vahvan siemauksen sarvesta ja lausui: "Iloista joulua, rauhaa ja terveyttä ja kaikkea hyvää!" sekä ojensi sen jälkeen sarven kappalaiselle. Mutta itse nousi hän pöydästä ja meni keskelle tupaa, jossa lakeen kiinnitetystä nuorasta riippui pieni puunuija. Sen heitti hän liikkeelle, niin että se kiersi hänen päänsä ympäri. Sen jälkeen palasi hän paikalleen pöydässä ja nyt uudisti kappalainen samat temput, minkä jälkeen tuli kolmannen vuoro pöydässä j.n.e. Mutta jonka päätä nuija sattui kolhasemaan, hänen täytyi uudelleen juoda joulusarvesta ja toistaa sama temppu siksi kuin nuija kiersi pään ilman koskematta. Pöydässä istujat seurasivat jännityksellä toimitusta ja ilmaisivat äänekkäästi, milloin nuija sattui jonkun päätä hipaisemaan. Se oli muutoin useimmille miehistä mieluinen vahinko ja saattoikin huomata, että moni heistä tahallaan heitti nuijan sillä tavoin liikkeeseen, että sen välttämättä täytyi sattua heittäjän päähän. Niin jatkui iloisen melun ohella joulumaljan juontia, kunnes viimeinen karjapiika naisten pöydän alapäässä oli osansa suorittanut. Silloin luki isä Kanutus pöytärukouksen ja kaikki ehättivät nousemaan yhtaikaa pöydästä.

Ruokia ei korjattu pöydiltä, vaan saivat ne siinä olla koko joulunpyhien ajan. Pesään lisättiin puita ja useimmat asettuivat tulen loisteeseen jouluoljille tarinoimaan. Olavi-ukko, jonka kieli jo tuntuvasti sammalsi, kertoi juttuja niiltä ajoin, jolloin Raasepori oli merirosvojen hallussa ja jolloin suuren tornin alla olevassa kuopassa elätettiin sylen pituisia käärmeitä, joiden joukkoon rosvot viskasivat vankinsa. Nuoriväki ennusteli alkavan vuoden vaiheita. Toiset tiputtivat kynttilästä sulanutta talia vesikulhoon ja arvailivat tulevia tapahtumia hyytyneen rasvan kuvioista. Toiset heittelivät jalkineitaan olkansa yli ja päättelivät siitä, oliko kengänkärki oveen vai tuvan perälle päin, tulivatko he vielä ensi vuoden olemaan linnassa vaiko muuttamaan muualle. Mutta vouti kiipesi jakkaralle ja teki liitupalalla kattovuolen kylkeen kaksitoista ympyrää. Niihin oli seuraavina kahtenatoista joulupäivänä merkittävä kunkin päivän sää. Selkeänä ja tyynenä päivänä jätettiin ympyrä tyhjäksi, mutta pilvinen tai myrskyinen päivä merkittiin erilaisilla ympyrän sisään tehdyillä piiruilla. Ympyrät vastasivat vuoden kahtatoista kuukautta ja niistä saattoi ennakolta nähdä kunkin kuukauden yleisen säätilan.

Mutta joulupuu pesässä alkoi hiiltyä ja luhistua kokoon. Silloin komensi vouti väkensä levolle, sillä puolenyön aikana oli noustava jouluyö-messuun, kunnioittamaan Vapahtajan synnyinhetkeä. Olille levitettiin nahkasia ja ryijyjä, kynttilät sammutettiin ja kaikki asettuivat pitkissä riveissä levolle kuin saman perheen jäsenet. Suuri katossänky nurkassa seisoi tyhjänä, sillä voutikin vaimoineen ja tyttärineen nukkui yhteisillä jouluoljilla. Pyhänä jouluyönä tuli ihmisten tuntea toisensa saman perheen jäseniksi.

Mutta uuninnurkassa kähni vielä Nillamuori. Hän kokosi kaikkien jalkineet yhteen kasaan, jotta alkavan vuoden varrella vallitsisi Raaseporin linnanväen kesken sopu ja ystävyys.

Kristiina makasi äitinsä rinnalla. Valppain silmin tuijotti hän pimeään kattoon, jossa väikkyi vielä himmeä punerrus riutuvasta hiiloksesta. Suorassa ja avonaisessa uuninpiipussa soitteli pakkasen henki, eri puolilta tupaa alkoi kuulua kuorsauksia ja ulkona, tähtikirkkaan joulutaivaan alla paukahtelivat kylmän kourissa honkapuiset ulko-ovet ja lautaiset katot. Pienet sarvi-ikkunat heittivät himmeitä kuutamokuvioita nukkuvan linnanväen keskelle.

Oudot haaveet ja mielikuvat täyttivät Kristiinan mielen. Mitä oli alkava vuosi [On huomattava, että joulu vielä keskiajalla oli vuoden ensimäinen päivä.] tuova mukanaan? Vai oliko se vajoava entisyyteen yhtä yksitoikkoisena ja harmajana kuin entisetkin? Mitä tiesi Nillan ennustus kruunupäisestä miehestä ja miksi hänestä tänä iltana oli tullut joulun kuningatar? Sitten alkoi hän pala palalta koota mieleensä Gregorius Karpalaisen kuvaa, ja sydänalassa suloisen apea tunne painoi hän vihdoin kangistuneet silmäluomensa kiinni.

Hän oli istuvinaan veneessä kuutamoisella merellä ja etäällä hohtivat lumiset rantakalliot. Veneen perässä istui päätön mies, jonka läpi paistoi kuu. Kammon valtaamana alkoi hän huutaa, jolloin peikko yhdellä melan sysäyksellä ajoi veneen rantaan. Hän pakeni metsään eikä lumi vajottanut häntä ollenkaan. Tähdet juoksivat kilpaa hänen kanssaan ja hänen päänsä kohdalla seurasi muita suurempi ja kirkkaampi tähti. Yhtäkkiä se pysähtyi ja Kristiina huomasi ihan edessään keskellä metsää valaistun kirkon. Helpotuksesta huokaisten astui hän silmiään ristien kirkkoon. Mutta siellä ei ollut yhtään ihmistä, vaan sen sijaan makasi jouluoljilla pitkin seiniä eläimiä: hevosia, lehmiä, lampaita ja vuohia. Ilman pelkoa ja ihmetystä kyyrähti Kristiina oljille eläinten joukkoon ja alkoi odottaa. Silloin kuului kaukaa pitkä torven toitotus ja kellot alkoivat soida. Kaikki eläimet kavahtivat yhtaikaa jaloilleen ja huusivat: halleluja! Ja ne alkoivat keskustella outoa kieltä, josta Kristiina huomasi ymmärtävänsä joka sanan.

"Tiedättekö, missä joulun kuningatar on?" — "Tiedämme, sillä hän on täällä meidän keskellämme." "Onko hän täällä? Onko hän täällä?" ja kaikki alkoivat käännellä päätään ja etsiä silmillään Kristiinaa. Mutta ovensuusta kuului ääni: "Kuningas tulee etsimään kuningatartaan".

Sisään astui kellojen yhä soidessa pitkä, solakka mies, jonka vaaleilla kiharoilla oli kultainen kruunu. "Herra Gregorius!" välähti Kristiinan mielessä ja hän tunsi sävähtäneensä tulipunaiseksi. Kruunupää katseli ympärilleen, eläimet toistelivat: "täällä hän on keskellämme", ja vihdoin keksi hänen katseensa Kristiinan. Hän alkoi lähestyä ja kuta lähemmäs hän tuli, sitä enemmän hävisi hänestä Gregorius Karpalaisen näkö. Kristiina alkoi vavista, ja kun kruunupää oli aivan hänen edessään, ojensi hän torjuen molemmat kätensä. Mutta silloin hotasi lähinnä seisova lehmä häntä sarvellaan kylkeen, kaikki meni sekaisin hänen edessään ja kun hän avasi silmänsä, olivat kaikki linnanväet hänen ympärillään jo jalkeilla ja sytyttelivät joulukynttilöitään. Kiiruusti pukeusi Kristiinakin, ja sitten lähtivät kaikki, käsissä palavat kynttilät, kuutamoisen pihan halki pieneen linnankappeliin.

Äskeiset unikuvat mielessään ja sydämessään outo onnen aavistus seisoi Kristiina alttarin vierellä, ja yhtyi täysin äänin isä Kanutuksen alottamaan virteen:

"In dulci jubilo nyt laulamme: i-oo, i-oo! Piltti piskuinen nyt makaa in praecepio, Kuin aurinkoinen loistaa matris in gremio. Alpha es et o, alpha es et o."

Kruunuton kuningas.

Joulupäivät menivät menojaan, pitkät ja lumiset härkäviikot alkoivat ja linnalaisten elämä vaipui entiseen arkipäivän harmauteen. Ensimäinen mieliä jännittävämpi tapaus sattui vasta helmikuun lopulla. Silloin saapui Tukholmasta sanansaattaja, joka kertoi siellä tapahtuneen taas valtiokeikauksen. Kaarlo-kuningas oli kuusikuukautisen hallituksen jälkeen toisen kerran syösty valtaistuimelta. Läänitykseksi oli hänelle myönnetty Raaseporin ja Korsholman linnat sekä Kokemäen kartano. Sanansaattajalla oli mukanaan valtaneuvosten sineteillä varustettu kirje, jossa Raaseporin linna käskettiin jättää Kaarlon haltuun, niinpian kuin hän Suomeen ehtii. Ja sanansaattaja arveli hänen keväänkorvalla saapuvan tänne syntymämaahansa.

Uutinen oli omiaan panemaan kaikkien Raaseporin asukasten mielet liikkeeseen. Lupasihan kuninkaan sinne asettuminen kaikenlaista toivottua vaihtelua yksinäisen metsälinnan väestölle. Mutta valtavimmin vaikutti uutinen Kristiinaan. Tulisiko kuningas, kruunupää, asumaan heidän yksinäiseen linnaansa? Toteutuisiko hänen jouluyönä näkemänsä uni? Ja entä Nillan ennustukset? Kuin kuumeessa kulki hän koko päivän ja pelkäsi muiden näkevän, mitä hänen sisällään liikkui. Illalla pujahti hän sitten arkitupaan, jonka uuniloukossa Nilla yksikseen hyräillen kehräsi pellavia. Ujosti ja alas luoduin silmin kertoi hän uutisen Nillalle, joka ei tiennyt siitä vielä mitään. Nilla katsoi häntä pitkään, nyökytti sitten paljon sanovasti päätään ja alkoi kertoa satua linnanneidistä, ritarista ja lohikäärmeestä. Mutta lopun satuun pani Nilla itsestään, sillä ennen ei Kristiina muistanut kuulleensa, että ritari olisi kruunattu kuninkaaksi, sen jälkeen kun hän oli vapauttanut linnanneidin lohikäärmeen vallasta, ja että linnanneidistä samalla olisi tullut kuningatar.

Linnassa tuli nyt puuhaa ja kiirettä. Leivottiin, pantiin olutta, keitettiin simaa ja tehtiin kaikenlaisia varustuksia kuninkaan vastaanottamiseksi. Mutta Kristiina eli omissa haaveissaan ja otti vain koneellisesti osaa muiden puuhiin.

"Äiti, oletko sinä koskaan nähnyt kuningas Kaarloa?" uskalsi Kristiina viimein eräänä iltana kysyä äidiltään, kun he kahden olivat jo asettuneet suureen perhesänkyyn ja isä oli poissa matkoilla. Huoneessa oli jo pimeä, joten Kristiinan ei tarvinnut pelätä, että äiti huomaisi hänen mielenliikutustaan.

"Olenhan minä kerran, silloin kun hän ennen kuninkaaksi tuloaan asui Viipurin linnassa. Siellä oli usein hänen pidoissaan vieraana suuri joukko Suomen vapaamiehiä perheineen ja minäkin olin siellä kerran isäsi kanssa."

"Minkä näköinen mies hän on?" uskalsi Kristiina edelleen.

"Hän oli ainakin silloin hyvin kaunis ja uljas mies, en tiedä sitten, kuinka nyt lienee muuttunut", vastasi äiti uneliaasti, sillä hän oli päivän hyörinästä väsynyt.

"Oliko hän kookas?"

"Kookas, melkein päätään pitempi tavallisia miehiä."

"Entäs hänen tukkansa, oliko se vaalea?"

"No kylläpä sinä nyt teet tarkkaa. Vaalea se oli, tai vaalean kellertävä, melkein saman värinen kuin sinunkin tukkasi. Ja hyvin tuuhea."

Kaikki sopi siis yhteen hänen jouluyönä näkemänsä kruunupään kanssa, joka ensin oli näyttänyt Gregorius Karpalaiselta, mutta lähemmäs tultuaan olikin muuttunut toiseksi. Miten ihmeellistä! Kauan makasi Kristiina valveella ja hänen mielensä täyttivät oudot tunteet ja haaveet. Lopuksi alkoi hän hartaasti rukoilla pyhää neitsyttä Gregorius Karpalaisen sielun puolesta, käsittämättä oikein itsekään, miksikä hän juuri sitä rukoili.

Seuraavana päivänä istui Kristiina äitinsä kanssa voutituvassa. He tarkastivat seinämattoja, jotka oli otettu esille suurista kirstuista, ja ompelivat kiinni niiden reunoihin ilmestyneitä repeämiä. Painaen päänsä syvälle työhönsä kysyi Kristiina muka välinpitämättömällä äänellä:

"Kuinka vanhan luulet, äiti, kuningas Kaarlon olevan?"

Äiti alkoi laskea:

"Maltas nyt. Silloin kun minä isäsi kanssa Viipurissa kävin, taisi hän olla lähempänä neljääkymmentä, ehkä noin kuudenneljättä ikäinen. Sinä synnyit vuosi sen jälkeen kun me Viipurissa kävimme ja kaksi vuotta ennen kuin Kaarle-herra ensi kerran kuninkaaksi valittiin. Mitä siitä tuleekaan, kun sinä olet nyt kahdeksantoistavuotias?"

He alkoivat ääneti laskea, mutta Kristiina sekaantui ja joutui yhä enemmän hämilleen. Äiti mainitsi vihdoin:

"Siinä puolivälissä kuuttakymmentä hänen täytyy olla, olisiko sitten vähän alle tai päälle, mutta kaukana se ei siitä ole."

Kristiina tunsi päätään huimaavan. Saattoiko kuudettakymmentä käypä mies olla nuori ja uljas ritari, kuten hän oli kuvitellut. Mutta ehkä äiti erehtyikin suuresti laskuissaan. Ainakin hänen oli mahdoton ajatella Kaarlo-kuningasta muutoin kuin nuorena. Ja hän koetti uskotella itselleen, että äiti on jossakin seikassa suuresti erehtynyt.

Tuli sitten kevättalvi vaihtelevine säineen ja tiheine räntäsateineen. Linnassa odotettiin jännityksellä tietoja sen tulevasta isännästä. Eräänä tuulisena huhtikuun päivänä ilmotti torninvartia muutaman herrasseurueen lähestyvän linnaa. Kaikki joutuivat silloin jalkeilleen, mutta kun laskusilta oli paikoillaan ja vieraat ajoivat linnan pihalle, huomattiinkin tulija piispa Konradiksi, joka huoveineen oli tullut käymään läänityslinnassaan. Hän tarkasti visusti linnan, sen muonavarat ja puolustusneuvot sekä ilmotti jyrkästi ritari Abrahamille, että linnaa ei saanut millään mokomin luovuttaa Kaarlo Knuutinpojalle, sillä se oli hänen Kristian-kuninkaalta saatu läänityksensä. Osan seuralaisistaan jätti hän linnaan varustusväen vahvistukseksi ja lähti sitten kiiruusti takaisin Turkuun.

Tämä asiain käänne vaikutti masentavasti linnalaisiin, sillä kaikki olivat odottaneet Kaarlo-kuningasta seurueineen kuin valon tuojana Raaseporin harmaaseen elämään. Kaikki olivat nyrpeillä mielin ylvästä kirkkoruhtinasta kohtaan, ja iltasin lasketeltiin huovituvassa ilkeitä kokkapuheita miekkaan ja haarniskaan pukeutuneesta kirkon paimenesta. Mutta Kristiinan mielikuvituksessa muuttui piispa sadun ilkeäksi lohikäärmeeksi.

Kevät kului loppuun ja tuli kesä, sateinen ja ikävä kesä — päinvastoin kuin mitä sääkartta voutituvan kattovuolen kylessä osotti. Turusta saapuneet viestit tiesivät kertoa, että Kaarlo-kuningas oli keväällä heti vetten auettua saapunut sinne, mutta että hänen ja piispan välillä oli ollut ilmisota syttymäisillään, pienempiä kahakoita oli kummankin miesten välillä tuon tuostakin sattunut. Kaarlo ei ollut uskaltanut, vähempivoimaisena, lähteä Raaseporiin, vaan oli jäänyt Turkuun, missä hän majaili sikäläisessä dominikaaniluostarissa.

Mutta syksyllä saapui viesti, että Konrad-piispan oli täytynyt valtaneuvoston pakotuksesta jättää Raasepori Kaarlolle. Kohta sen jälkeen ilmestyi linnan alle pari alusta, jotka toivat Turusta Kaarlo-herran tavaroita ja osan hänen palvelijoistaan. Heidän isäntänsä oli saapuva muutaman päivän kuluttua maitse. Linnassa syntyi kiirettä. Ritarisalia laitettiin kuntoon, seinäkankaita ja penkkityynyjä sijotettiin paikoilleen, pöytäastioita kiillotettiin, leivottiin ja paistettiin, ovia paukutettiin ja käytävissä juostiin edestakaisin.

Oli aamuvarhainen pari päivää sen jälkeen. Ikkuna voutitupaan oli auki ja sisälle virtasi päiväpaisteinen ja raikas syyskesän ilma. Kristiina heräsi juuri unestaan ja nousi istualleen sängyssä, jonka isä ja äiti olivat jo tuntia varhemmin jättäneet. Hän työnsi uutimen syrjään ja nähdessään päiväpaisteisen laikan lattialla, sykähti hänen mielensä riemuisaksi. Hän hajotti tuuhean tukkansa, niin että se peitti hänet kokonaan suojaansa, kokosi sen jälleen ja sitoi niskaansa. Sitten otti hän sängyn tolpasta pyöreän teräspeilinsä ja alkoi tarkastella itseään eri puolilta. Hän ihaili valkoista joustavaa ihoa käsivarsissaan ja paineli siihen sormin lumivalkeita, pian haihtuvia täpliä.

Mutta ylhäältä tornista kuului torven toitaus. Sen jälkeen kitisivät laskusillan ketjut, portti aukesi rämisten ja pihalla kumahtelivat hevosen kaviot. Kuului juoksevia askelia ja puhetta, josta Kristiina erotti sanat, että kuningas on tulossa. Hän karkasi ylös vuoteesta. Samassa saapui huoneeseen äiti.

"Lapsi kulta, oletko sinä vielä pukematta ja kuningas on jo aivan lähellä tulossa, on jo jättänyt Grabbakan kartanon. Sanantuoja saapui juuri", hätäili äiti.

Kiiruusti alkoi Kristiina sukia tukkaansa ja haalia äidin avulla päälleen juhlapukinetta. Sillä välin riensi äiti jo ylös ritarisaliin, jossa pari palvelijaa oli levittämässä lehviä lattiapalkeille. Tuskin ehti Kristiina ulos pihalle, kun tornista kajahti uusi torven toitaus. "Nyt ne tulevat!" kuului ääniä ja ylhäällä ampumakäytävissä jymähtelivät bombardat ja falkonetit, joilla voudin määräyksen mukaan ammuttiin tervetuliaislaukauksia. Kristiina ei tiennyt mihin asettua, mennäkö ritarisaliin äidin luo vai pysyäkö pihalla. Yhtäkkiä pistäysi hän pyöreän tornin käytävään ja alkoi vinteliä myöten kavuta huipulle.

"Siellä se tulee tämän linnan nykyinen herra", sanoi Olavi-ukko, viitaten torven päällä linnan alla olevalle niitylle, jossa näkyi joukko ratsastajia. Kristiina oli yhtenä silmänä ja muisti tuskin henkeään vetää. Etumaisena ratsasti mustilla oriilla kaksi töyhtöhattuista, muhkean näköistä herraa ja perässä seurasi muutamia kymmeniä asestettuja ratsumiehiä.

"Tuo pitempi se on, joka ratsastaa oikealla puolen ja jolla on vaalea tukka", selitti Olavi-ukko, "ja tuo toinen näkyy olevan Eerikki-herra [Eerikki Akselinpoika Tott], Turun linnan isäntä".

Rävähtämättä seurasivat Kristiinan silmät oikeanpuolista ratsastajaa, hänen ajaessaan nostosillalle, jossa ritari Abraham oli häntä avopäin vastassa. Sitten katosivat tulijat porttiholviin.

"Nyt meillä on kuningas kattomme alla, tosin viralta pantu kuningas, mutta kuningas kuitenkin, ja hätäköpäs hänen on täällä oleskellessa", puheli Olavi-ukko tyytyväisenä, aivankuin hänen torvensa ääni olisi tuon harvinaisen vieraan esiin loihtinut.

Mutta pihalla kuuli Kristiina äitinsä huutelevan häntä. Hän kurkisti suojavarustuksen yli ja huusi alas:

"Äiti, täällä minä olen!"

"Lapsi kulta, mitä sinä siellä teet, ryvetät vaatteesi siellä ahtaassa vintelissä! Tule pian alas, viemään kuninkaalle tervetuliaismaljaa!"

Kristiinalla kohosi veri hiusrajaan saakka ja hätääntyneenä alkoi hän helmansa kooten pujotteleida ahtaita, muurin sisässä ruuvin tapaan kierteleviä portaita alas. Toruen alkoi äiti oikoa hänen pukuaan ja pyyhkiä kyynärpäistä kalkkitahroja.

"Tule nyt kiiruusti, kuningas on jo seuralaisineen ritarisalissa", hoputti äiti, työntäen hänet toisen kerroksen portaille.

"Mutta kuinka minä… miksette te, äiti, itse vie?" hätäili Kristiina, jonka oli vallannut hämmentävä ujous.

"Ei, sinun se on tehtävä, niin oli isäsikin tahto", sanoi äiti.

He olivat tulleet ritarisalin viereiseen huoneeseen. Äiti antoi Kristiinalle täysinäisen juomasarven, työnsi ovelle ja neuvoi vielä:

"Kuningas on se kaikista pisin, jolla on kolminkertaiset kultaketjut kaulassa. Ojenna sarvi hänelle ja muista niiata syvään."

Hän avasi oven ja työnsi Kristiinan edellään sisään. Kristiinalla hohtivat posket kuin kuumeessa eikä hän uskaltanut kohottaa, katsettaan lattiasta, joka tuntui kuin huojuvan hänen askeltensa alla.

Kädet selän takana, väsähtänein kasvonilmein käveli salin perällä edestakaisin Kaarlo Knuutinpoika, joka kolmatta kertaa leskenä ja toisen kerran valtaistuimelta karkotettuna oli köyhtyneenä ja onnenoikkuihin väsyneenä ajautunut tänne yksinäisen Raaseporin vaatimattomien muurien sisälle. Kristiinan sisään astuessa pysähtyi hän ja hämärähkö sali näytti hänestä yhtäkkiä käyneen valoisammaksi ja eloisammaksi. Hänen kasvoiltaan hävisi väsähtynyt ja ikävystynyt ilme ja hänen siniset silmänsä ikäänkuin kirkastuivat.

Kristiina näki edessään vain miehekkäät jalat ihomyötäisissä, Ypernin-verkaisissa housuissa ja valkeissa säämiskäsaappaissa. Hän pysähtyi, niiasi syvään ja ojensi juomasarvea, kohottaen sen verran katsettaan, että näki hopealla kirjaillun ihotakin rintamuksella riippuvat kultaiset kaulaketjut. Kuningas otti sarven, mutta ojensi sen kohta takaisin ja sanoi:

"Teidän on ensin, kaunis neitoseni, itse huulillanne sulostutettava tervetuliaismalja, niin vaatii vanha tapa."

Vapisevin käsin kohotti Kristiina sarvea ja tuskin kosketti huulillaan sen reunoja. "Mikä ihana metsäruusu!" ajatteli Kaarlo, ottaessaan häneltä sarven. Iloisesti tyhjensi hän sen puolitiehen, ojensi Eerikki-herralle ja kohottaen vasemmalla kädellä Kristiinan leukaa kysyi hän:

"Ja sinun nimesi, kaunokaiseni?"

"Hän on Kristiina, minun ainoa tyttäreni", esitteli nyt Abraham-vouti.

"Olettepa onnellinen isä", vastasi Kaarlo ja alkoi sitten puhua Eerikki-herran kanssa saksaa, jota kieltä Raaseporin haltiaväki ei ymmärtänyt. Sillä välin pääsi Kristiina pujahtamaan huoneesta. Hän meni voutitupaan ja purskahti itkemään, tietämättä itsekään miksi.

Kun syötiin päivällistä ritarisalissa, uskalsi Kristiina ensi kerran, syrjästä käsin ja salaa, kohottaa katseensa kuninkaan kasvoille. Mutta nähdessään ryppyjä hänen otsallaan ja harmaita hiuksia hänen ohimoillaan, hän hämmästyi, melkeinpä pelästyi. Äidin iänlasku välähti hänen mieleensä ja kurkussaan tunsi hän omituisen, katkeroittavan tunteen, aivankuin hänelle olisi tehty vääryyttä. Sen jälkeen hän aina varoi katsomasta kuningasta rintaa ylemmäs, sillä muutoin särkyi aina se lumous, jossa hän häneen nähden oli talvesta saakka elänyt ja tahtoi yhä edelleenkin elää.

Kuten Kaarlo oli, tullessaan Tukholmaan ensi kerran kuninkaan kruunua ottamaan, tuonut muassaan sateen pitkällisen kuivuuden jälkeen, niin toi hän nyt Raaseporiin tullessaan päiväpaisteen pitkien sateiden jälkeen. Mutta kirkasta säätä kesti vain muutaman päivän. Sitten rupesi jälleen satamaan ja satoi viikottain yhtä mittaa. Silloin oli Raaseporin asukkailla pitkät ja ikävät päivät, kun täytyi kyyhöttää linnan ahtaissa ja pimeissä suojissa. Kristiina istui äitinsä kanssa voutituvassa neuloen tai kutoen ja ylhäällä ritarisalissa istui kuningas, pelaten isän kanssa shakkia ja maistellen välistä olutkannusta. Sitä he saattoivat tehdä toisinaan aamusta iltaan. Käydessään heidän kannujaan täyttämässä, näki Kristiina heidän aina istuvan samoissa asennoissa kömpelötekoisissa nojatuoleissaan ja tuijottavan äänettöminä shakkilautaan. Kun kuningas ei lausunut hänelle mitään kohteliaisuutta eikä näyttänyt hänen käyntiään edes huomanneenkaan, palasi hän apeana ja itkuisin mielin alas omaan vankihuoneesensa. Mutta iltasin syntyi toisinaan rattoisaa. Silloin tulivat kuningas ja isä alas voutitupaan ja kaikin istuttiin räiskyvän takkatulen ääressä. Kuningas otti luutun ja alkoi soittaa, pyytäen Kristiinaa laulamaan, tai kertoili hän vilkkaasti ja hilpeästi vieraiden maiden oloista ja elämästä. Sellaisten iltojen jälkeen makasi Kristiina kauan valppain silmin ja tunsi itsensä niin onnelliseksi.

Marraskuun puolivälissä hellittivät vihdoin sateet. Pilvet ikäänkuin haihtuivat taivaalta ja yöksi tuli kova pakkanen. Aamulla oli selkeä, raikas ja kuiva ilma ja iloisesti punasi aurinko alastomiksi riisuttuja maisemia. Linnalaiset hengähtivät keventyneesti kuin vankilasta vapautetut ja kaikki tunsivat halua päästä muurien ulkopuolelle. Päätettiin lähteä metsästysretkelle lähellä olevalle suurelle Degerön saarelle. Riemukkaasti sykähti Kristiinan rinnassa, kun hän turvallisessa naissatulassa istuen ratsasti yli kumahtelevan laskusillan. Jaloistaan satulannuppeihin sidotut jahtihaukat, joita kuningas oli tuonut mukanaan Raaseporiin, kiekahtelivat ilmassa, irralleen lasketut kahlekoirat haukkuivat ja tekivät hilpeitä ilmahyppyjä. Kuningas puhalsi hopeisesta jahtitorvestaan pitkiä toitauksia, joihin hevoset vastasivat iloisella hirnunnalla. Kaikki olivat keveän, lapsenomaisen mielialan vallassa. Saarelle tultua laskettiin haukat irralleen ja hoilaten hajaantui metsästysseurue pensasten ja kallioiden väliin.

Kristiina tunsi pitkästä ajasta olonsa niin keveäksi kuin olisi hän vasta vapautunut jostakin painavasta taakasta. Hän antoi hevosensa kulkea omia aikojaan, veti henkeensä syksyisen metsän raikkautta ja tunsi omituista nautintoa siitä, että hevosen kaviot kumahtelivat niin varmasti ja tukevasti roudittuneeseen maaperään. Kun hänen eteensä aukesi tasainen ja puuton laaksonpohja, pakotti hän hevosensa juoksemaan ensin ravia, sitten laukkaamaan. Raikas ilmanhenki silitteli hänen kutrejaan, keinuva liike pani hänen verensä vilkkaaseen käyntiin ja ihastuneena taputti hän ratsuaan kaulalle. Laakson reunaan päästyään ajoi hän loivaa rinnettä ylös kukkulalle, johon hän näki meren etäämpää kimaltelevan. Ihastuneena lähti hän ajamaan rannalle, jonne päästyään hän laskeusi maahan ja pitäen huohottavaa ja pärskivää ratsuaan suitsista istuutui rantakivelle.

Mainingit loiskahtelivat kullan kellertävään rantahiekkaan, aurinko punasi etäisten pikkuluotojen kallioita ja kääkkyräpetäjiä ja kaukana kimalteli valkoinen purje, joka hitaasti edeten hävisi saarten suojaan. Kädellä silmiään varjostaen tähysti hän ulapalle, joka kaukana suli yhteen taivaanrannan kanssa ja josta vyöryi loppumaton jono maininkeja kuin tervehdyksinä jostakin etäisestä onnen maasta. Suloinen kaipaus ja kaihomieli täytti hänen rintansa ja hän tunsi kuin odottavansa jotakin.

Silloin kuului hevosen hirnuntaa aivan hänen takaansa. Hän kääntyi ja näki kuninkaan yksinään ratsastavan häntä kohti. Punaiseksi sävähtäen kavahti hän seisomaan, mutta jäi paikoilleen ja loi tapansa mukaan katseensa alas. Kuningas laskeutui hevosen selästä ja häntä lähestyen huudahti:

"Kristiina, oma Kristiinani, kuinka kaunis sinä olet!"

Pelästyneenä nosti Kristiina katseensa, mutta silloin vaihtui hänen pelästyksensä omituiseksi hämmästykseksi. Seisoihan hänen edessään se nuori ja uljas ritari, josta hän oli unelmoinut ja joka häntä oli etsinyt jouluyönä. Ratsastus ja raikas metsäilma oli kuninkaan kasvoille nostanut nuorekkaan punan. Otsan rypyt olivat ikäänkuin silinneet, silmät loistivat kirkkaina ja elämäniloisina ja hänen käyntinsä oli joustava ja nuorekas. Kristiinan katseesta haltioitui hän yhä enemmän ja kun hän ojensi kätensä ja sulki Kristiinan syliinsä, ei Kristiina tuntenutkaan voivansa torjua häntä luotaan kuten silloin jouluyön unessa. Silmänsä ummistaen ja syvään henkäisten painoi hän vain päänsä kuninkaan olkaa vasten. Kiihkeästi pusersi kuningas häntä rintaansa vasten, hyväili hänen tukkaansa ja painoi tulisen suutelon hänen otsalleen. Ja Kristiina tunsi ikäänkuin keinuvansa noiden kaukaa tulevien maininkien mukana pois toiseen kaukaisuuteen, kauan ikävöityyn onnen maahan.

Suomalainen kuningatar.

Tuli talvi ja elämä Raaseporissa alkoi kulkea yksitoikkoista arkiuraansa hämärissä linnan suojissa. Kuningas vietti kuten ennenkin päivänsä ritarisalissa pelaten shakkia herra Abrahamin kanssa. Toisinaan vaipui hän päiväkausiksi synkkään raskasmielisyyteen, jolloin hän äänetönnä ja kädet selän takana käyskenteli edestakaisin. Kun Kristiina kuuli päänsä päältä hänen raskaat ja ikäänkuin loputtomat askeleensa, valtasi hänet sääli ja hellyys. Työnsä jättäen hiipi hän silloin ylös, ja kun hän ilmestyi ritarisaliin, sivusi kuninkaan väsähtäneitä kasvoja vaisu ilon hohde. Yhdessä istuivat he silloin pesän eteen, jossa paloi valkea aamusta iltaan. Kuningas hyväili Kristiinan pehmeitä kutreja tai laski itse päänsä hänen helmaansa ja pyysi häntä laulamaan. He saivat viettää pitkiä hetkiä ritarisalin hämyssä kenenkään häiritsemättä. Heidän läheiseen suhteeseensa oli totuttu ja sitä pidettiin melkein kuin itsestään lankeavana. Äiti katsoi välistä, heidän yhdessä työskennellessään voutituvassa, pitkään ja tutkivasti tytärtään, mutta mitään hän ei hennonut puhua.

Kun kuningas kevättalvella matkusti pohjoisiin Jääneihinsä käräjiä pitämään, tuntui Kristiinasta elämä Raaseporissa entistä ikävämmältä ja yksinäisemmältä. Tuona aikana huomasi hän, kuinka hänen tunteensa unelmoitua ritariaan kohtaan oli käynyt todellisemmaksi, syventynyt ja kehittynyt. Hän ei pelännyt enää ryppyjä kuninkaan otsalla eikä harmaantuneita hiuksia hänen ohimoillaan. Ne päinvastoin herättivät hänessä ennen tuntematonta äidillistä hellyyttä, hän tunsi olevansa tarpeellinen kuninkaalle ja se seikka kohotti häntä omissa silmissään, sillä hänen elämänsä sai sen kautta varman sisällön.

Niin vieri aika hiljalleen, talvi muuttui kesäksi ja kesä syksyksi. Silloin saapui Ruotsista lähetyskunta pyytämään Kaarlo Knuutinpoikaa tulemaan Tukholmaan ja ottamaan kolmannen kerran kuninkaan kruunun.

"Minä olen väsynyt heidän kruunuihinsa ja jään mieluummin tänne, elääkseni täällä hiljaisia onnen päiviä sinun luonasi", sanoi kuningas, tapansa mukaan Kristiinan kutreja silittäen.

Hän pitää minua kuningaskruunua rakkaampana, ajatteli Kristiina ja kietoi kätensä hellästi hänen kaulaansa. Eikä Kaarlo noudattanut lähettilästen kutsua.

Mutta siitä päivin huomasi Kristiina hänessä outoa levottomuutta. Valtioselkkaukset meren takana eivät antaneet hänelle rauhaa ja tuon tuostakin lähetti hän miehiänsä viemään kirjeitä Ruotsin puolelle. Toisinaan vaipui hän pitkiin mietteisiin eikä huomannut ollenkaan Kristiinaa, joka huolestuneena koetti arvailla hänen ajatustensa kulkua. Ja kun hän siitä havahtui, tarttui hän Kristiinan käteen ja lausui kuin itsekseen:

"Purjehdimme tästä vielä Ruotsin puolelle katsomaan, kuinka siellä nykyään asiat ovat."

Ja kun aika ehti vieriä seuraavaan syksyyn, saapui Ruotsista uusi lähetystö samalle asialle. Tällä kertaa heillä oli mukanaan herrainpäiväin päätös, jossa Kaarloa pyydettiin palaamaan valtaistuimelleen.

"Kristiina, lemmityiseni, entäpä jos nyt seuraammekin kutsua", lausui kuningas, "tuletko sinä kanssani meren taakse?"

"Missä minun herrani on, siellä on minunkin paikkani", vastasi Kristiina.

Ja viikon perästä nosti Raaseporin alla oleva pieni laivasto purjeensa ja lähti liehuvin viirein Tukholmaa kohti, vieden mukanaan Kaarlo Knuutinpoikaa, jota saattamaan oli saapunut useita Suomen mahtimiehiä, niiden joukossa Kaarlo-kuninkaan vanha vastustaja, piispa Konrad Bitz. Kookkaimman laivan mastossa näkyi Bonde-suvun vaakunalla koristettu lippu. Kannella seisoi kuningas ja hänen rinnallaan Kristiina Abrahamintytär, hyvästellen katseillaan etääntyvää Raaseporin linnaa, jossa hän oli unelmoinut ihanimmat unensa kruunupäisestä ritaristaan, ja jonka tornin huipulla vanha Olavi-ukko huiskutti hänelle jäähyvästejään.

* * * * *

Hiukan kolmatta vuotta oli kulunut siitä, kun Kaarlo-kuningas jätti Raaseporin. Onnea ja lepoa eivät nämä vuodet olleet suoneet harmaantuneelle Kaarlo Knuutinpojalle. Pitemmän taudin murtamana makasi hän nyt kuolinvuoteellaan Tukholman kuninkaallisessa linnassa.

Oli kevättalvinen iltapäivä ja aurinko pilkisti pienestä akkunasta kuninkaan makuuhuoneeseen. Avarassa tammisängyssä, jonka uutimet oli työnnetty sivuille, makasi kuningas tyynyjen keskellä ja näytti nukkuvan. Hän oli enää häipyvä varjo entisestä uljaasta ja sydämiä vallottavasta ritarista. Silmät olivat syvälle painuneet ja tukka oli muuttunut harmaasta valkeaksi.

Ovi aukeni ja huoneeseen astui hiljaa Kristiina, joka oli tummassa juhlapuvussa. Hän kumartui kuninkaan puoleen, joka samassa avasi silmänsä.

"Lemmittyni, sinäkö se olet?" kuiskasi hän. "Näin juuri niin kaunista unta sinusta ja itsestäni. Mutta onko kaikki jo valmista?"

"On, he odottavat tuolla viereisessä huoneessa."

"Tulkoot sisään, tunnen hyvin jaksavani."

Kristiina avasi oven ja sisään astui kuninkaallisen linnan kappalainen täydessä papillisessa asussa sekä ritarit Niilo Bonpoika Stuure ja Steen Stuure, jotka olivat kansallisen Kaarlo-kuninkaan uskollisimmat kannattajat. Nyt heidän oli määrä olla todistajina läsnä, kun kuningas ja Kristiina-neiti liitettiin avioliiton siteillä toisiinsa.

Kun vihkiminen oli päättynyt, kilisti kuningas pientä hopeatiukua ja sisään astui paashi, kantaen samettityynyllä pientä kultakruunua. Kuningas otti kruunun ja asetti sen Kristiinan päähän.

"Nyt sinä et ole enää pelkkä kuninkaan lemmitty, vaan laillinen kuningatar", lausui hän ja suuteli hellästi Kristiinan kättä.

Punehtunein kasvoin ja liikutettuna seisoi Kristiina vuoteen vieressä ja ilta-auringon säteet leikkivät hänen kruunullaan. Ja vanhasta Kaarlo-kuninkaasta näytti hän yhtä ihanalta, kuin vuosia puolisenkymmentä sitten, jolloin hän ojensi hänelle tervetuliaismaljan Raaseporin ritarisalissa.