TAPANI LÖFVINGIN SEIKKAILUT

Isonvihan aikana

Hänen oman päiväkirjansa pohjalla kertoellut

KYÖSTI WILKUNA

1918.

ALKULAUSE.

Niinsanotuilla seikkailukertomuksillakin on epäilemättä oma sijansa kunkin kansan kirjallisuudessa. Varsinkin poikavuosina ne ovat tavallisesti halutuinta luettavaa, ja löytääpä niistä moni kypsyneemmälläkin iällä tyydyttävää ajanvietettä. Että meilläkin on seikkailukirjallisuudella oma eikä suinkaan harvalukuisin lukijakuntansa, osoittaa se verraten runsas lukumäärä eriarvoisia seikkailukertomuksia, joita vuosien kuluessa on suomennettu tai vieraista alkulähteistä mukailtu. Kun puhtaasti omintakeinen seikkailukirjallisuus meillä vielä toistaiseksi on melkein olematonta, niin pyytää tämä »Tapani Löfvingin seikkailut Isonvihan aikana» tehdä siinä suhteessa jonkinlaisen vaatimattoman aloitteen.

Tapani Löfving on kirjavista seikkailuistaan kirjoittanut itse lyhyen päiväkirjan. Siitä kuvasta päättäen, minkä hän noissa päiväkirjamuistiinpanoissa itsestään antaa, hän on mitä onnistunein sotaseikkailija, älykäs, rohkea, kylmäverinen ja aina neuvokas. Biografisessa Nimikirjassa lausuu hänestä Yrjö Koskinen m.m.: »Löfvingin luonteessa näkyy olleen kummallinen sekoitus jumalisuutta ja uhkamielisyyttä. Hänen rohkeutensa ja sukkeluutensa sekä erinomainen taito muuttaa ruumiin ja kasvojen muotoa tekivät hänestä varsin onnistuneen sissisoturin».—Löfving on siis varsin kiitollinen päähenkilö seikkailukertomukselle—sitäkin enemmän, kun hänen vaiheensa sattuvat tuohon maallemme merkilliseen Isonvihan aikaan, josta moni jännittävä tieto vielä perimätietona elää aikalaistemme muistissa.

Läpi kirjan olen enimmiten tarkoin pysytellyt Löfvingin omien muistiinpanojen pohjalla, tyytyen laajemmin ja seikkaperäisemmin kertomaan vain erinäisiä jännittäviä kohtia, jotka Löfving päiväkirjassaan useinkin sivuuttaa vain muutamalla rivillä. Jos kertomuksessa ilmenisi joitakin vähäisempiä historiallisia virheellisyyksiä, niin on syy niihin etsittävä Löfvingin omasta päiväkirjasta. Mutta teoshan onkin ennen kaikkea seikkailukirja nuorisolle, pyytämättäkään varsinaisen historiallisen tai taidekirjallisuuden piiriin.

Nivalassa, 14. p:nä elok. 1911.

* * * * *

TOISEN PAINOKSEN JOHDOSTA

Loistavasti on kansamme nyt vapaussodassaan näyttänyt, ettei se satavuotisen venäläisen sorron alaisena vähääkään kadottanut sotilaskunnostaan. Vapaustaistelumme antaa mielestäni kuin uuden taustan kaikille niille tuhansille otteluille, joita esi-isämme ovat ryssää vastaan käyneet. Entistä kirkkaammin havaitsemme nyt, ettei ainoakaan pisara vertamme vuotanut koskaan hukkaan näissä taisteluissa, vaan olivat kaikki kansamme menneetkin haavat nyt saavuttamamme vapauden hinnan ensi maksueriä. Kirkkaana piirtyköön nyt mieleemme ja sydämeemme myös Löfvingin sisukas sissihenki.

Nivalassa, kesäkuussa 1918.

KYÖSTI WILKUNA.

* * * * *

TAPANI LÖFVINGIN SEIKKAILUT

I

* * * * *

ENSIMMÄINEN LUKU.

Syntymäni ja nuoruusvuoteni. Minusta yritetään tehdä kauppamiestä, mutta eräs korvapuusti katkaisee urani.

Ensi kerran näin päivänvalon—niin vakuuttaa kastetodistukseni—jouluaattona 1689. Vanhempani asuivat silloin Narvassa, missä isäni palveli konstaapelina sikäläisessä varusväessä. Edelleen kertoo kastetodistukseni minun pari päivää sen jälkeen päässeen kristillisen seurakunnan jäseneksi, ja koska kastaminen toimitettiin pyhän Stephanin eli Tapanin päivänä, tehtiin minusta tuon ensimmäisen marttyyrin kaima. Kun äitini, joka oli hyvin jumalaapelkääväinen vaimo, myöhemmin teroitti mieleeni kristinopin pääkappaleita, luki hän usein Tapani-marttyyrin suuresta uskosta ja kuolemasta kehoittaen minua vaeltamaan elämässäni niin, että olisin kunniaksi saamalleni nimelle. Kuinka minä monivaiheisen ja kirjavan elämäni aikana olen onnistunut näitä äitini kehoituksia toteuttamaan, sen ratkaiskoon Jumala.

Ensimmäiset vuoteni kuluivat leikeissä samanikäisteni kanssa Narvan valleilla. Kun me eräänä päivänä olimme tapamme mukaan sotasilla ja minä muutaman ovelan kujeen avulla olin houkutellut viholliseni ansaan, taputti eräs vanha vartiosotilas, joka hymyillen oli seurannut leikkiämme, minua olalle ja sanoi: »Mitä hyvänsä sinusta, poika, tuleekin, niin varo vain, ettet hirsipuussa päiviäsi päätä!» Myöhemmin johtuivat nuo vanhan sotilaan sanat usein mieleeni, kun kaulani oli vähällä joutua nuoransilmukkaan.

Ollessani yhdeksännellä ikävuodellani muuttivat vanhempani varsinaiseen kotimaahamme, johon isäni olikin aina ikävöinyt. Armon vuonna 1698 siirrettiin hänet toivomuksensa mukaan Käkisalmen varusväkeen, ja minä luonnollisesti seurasin äitini kanssa mukana. Pari vuotta sen jälkeen puhkesi tuo pitkäaikainen sota, jonka temmellyksiin minäkin ennätin varttua osaa ottamaan. Inkerinmaalta alkoi tulvia pakolaisia Viipurin ja Käkisalmen seutuville, ja minun vilkas mielikuvitukseni sai yltäkyllin työskentelyn aihetta. Minun ja ikätoverieni leikit muuttuivat yhä sotaisemmiksi ja jokainen meistä tahtoi näytellä nuoren Kaarlo-kuninkaan osaa. Jos äitini kiitti Jumalaa, joka niin hyvissä ajoin oli johtanut meidät pois ensimmäisenä sodan jalkoihin joutuneesta Narvasta, ajattelin minä sen sijaan monesti mielikarvaudella, etten tuon Käkisalmeen muuttomme takia saanut olla näkemässä kuuluisaa Narvan taistelua, jossa kahdeksan tuhatta meikäläistä löi pakosalle viisi kertaa suuremman vihollislauman. Mutta Herramme oli kyllä minunkin osalleni varannut yltäkyllin sodan kohtaloita.

Ennenkuin siirryn edemmäs, on minun tässä esiteltävä hiukan tarkemmin eräs käkisalmelaisista leikkitovereistani, sillä hänen elämänpolkunsa tuli vastaisuudessa sangen kohtalokkaasti risteilemään omani kanssa. Hän kuului kauniimpaan sukupuoleen, ollen itseäni pari vuotta nuorempi tytön heilakka, jota virkku ja hieman vallaton luonteensa veti meidän poikien joukkoon. Hän oli sotilaan lapsi kuten minäkin ja nimeltään Hinriika, jonka me pojat lyhensimme milloin Hinniksi, milloin Riikaksi. Hän oli isänsä ainoa lapsi ja oli jo varhain kadottanut äitinsä. Sen takia hän oli päässyt hieman villiintymään eikä näyttänyt ollenkaan viihtyvän omaan sukupuoleensa kuuluvien kainojen ikätoveriensa parissa. Muistan vielä elävästi, kuinka hän eräänä päivänä minun ollessani ensi aikoja Käkisalmessa ilmestyi meidän poikasten keskelle ja suuret, ruskeat silmät sädehtien pyysi päästä osalliseksi meidän sotaleikkiimme. Tunsin rehellisessä poikasydämessäni heti alunpitäen kiintymystä tuota reipasta tytönhattaraa kohtaan, ja olihan hän monessa suhteessa sukulaisluonteeni. Ja tuo kiintymykseni muuttui yhä hellemmäksi sen jälkeen, kun minun oli erottava Riikasta ja toisista leikkitovereistani.

Kun neljäntoista vuotiaana olin uudistanut kasteenliittoni ja muutenkin olin mielestäni jo täyden miehen veroinen, aloin minä vakavasti harkita mahdollisuutta päästä sotilaaksi, huolimatta siitä, että äitini oli jo aikoja sitten päättänyt minusta, ainoasta pojastaan, tehdä rauhanmiehen ja saanut luonteeltaan sävyisän isänikin tähän tuumaansa yhtymään. Tällä iälläni olin minä kasvanut jo melkein täyteen pituuteeni, eikä minusta koskaan venynyt keskikokoista suurempaa. Mutta voimakas minä kokoisekseni olin ja ennen kaikkea notkea ja ripeä liikkeissäni. Hypyissä ja ruumiin taivutuksissa ei minua kyennyt kukaan voittamaan. Näin ollen katsoin olevani kuin luotu sotilaaksi, jota paitsi minua siihen veti kiihkeä seikkailunhaluni.

Muutamia päiviä ripille pääsyni jälkeen päätin puhua asiasta isälleni. Kun hän eräänä iltapäivänä palasi toimestaan pieneen asuntoomme ja tapansa mukaan laski penkille raskaan miekkansa ja kolmikolkkahattunsa, vedin minä miekan huotrasta ja aloin tehdä sillä kaikenlaisia oppimiani hyökkäys- ja väistöliikkeitä, ikäänkuin tuolla sanattomalla tavalla antaen isäni tietää, mihin minun sydämeni palavimmin halasi. Isäni näytti arvaavan ajatukseni, sillä äitiin vilkaistuaan lausui hän:

»On jo aika, Tapani-poikaseni, sinun heittää nuo poikasten kujeet ja ruveta ajattelemaan vakavaa tointa.»

Laskin miekankärjen lattiaan ja aioin pyytää isääni menemään linnoituksen komentajan, eversti Stjernschantzin luo ehdottamaan minua varusväkeen otettavaksi tai saadakseni häneltä suosituskirjeen Inkerissä taistelevan Suomen maa-armeijan päällikölle. Mutta ennen kuin kerkesin suutani avata, ehätti äitini väliin ja sanoi:

»Minä olen tuuminut samaa asiaa jo pitemmän aikaa ja nyt luulen löytäneeni Tapanille toimialan. Hän on saanut oppia kirjoitusta ja luvunlaskua, ja koska kauppias Jaakkima Frees Viipurissa on meille etäistä sukua, niin ei ole mikään sen viisaampaa kuin että minä matkustan Tapanin kanssa sinne ja toimitan hänet palvelukseen sukulaisemme luo.»

»Mutta minä en halua kauppiaaksi, vaan sotilaaksi», rohkenin vihdoin epätoivoissani sanoa.

»Ei niistä mitään», sanoi äitini ankarasti. »Kauppiaana sinulla on edessäsi paljon parempi ja turvallisempi tulevaisuus kuin sotilaana, ja siihen ammattiin sinulla on sitäpaitsi suuret lahjat.»

Kun edelleen koetin taistella hartaimman haluni puolesta, vetosi äiti neljänteen käskyyn, ja kun lisäksi isä, kuten tavallista, mukautui äidin neuvoihin, näin parhaaksi vaieta. Sitäpaitsi rakastin äitiäni siinä määrin, etten pitemmällä niskoittelulla halunnut hänelle tuottaa mieliharmia. Muuten ei joustava luonteeni tästä vanhempaini päätöksestä ollut kovinkaan kauan masennuksissa. Olenhan Viipurissa jonkin verran lähempänä sotatapauksia, ja kukaties joudunkin siellä yht'äkkiä keskelle sodan telmettä ja saan tarttua miekkaan, ajattelin minä ja kuvittelin Viipuriin menoni omille unelmilleni mitä suotuisimmaksi.

Matkustin siis syksyllä v. 1703 Viipuriin, jossa äitini toimitti minut kirjanpitäjän oppilaaksi mainitun Jaakkima Freesin kauppahuoneeseen. Täällä vietin kokonaista viisi yksitoikkoista vuotta istuen ahtaassa puotikamarissa kaikenlaisten tavarakääröjen keskellä ja merkiten kirjoihin suola-, tupakka-ja inkiväärieriä sekä varttuen sillä välin täydeksi mieheksi. Ajatukseni liikkuivat kuitenkin alati jokapäiväisen toimintapiirini ulkopuolella. Ilmassa tuntui lakkaamatta ruudinkäryä ja sotaista levottomuutta. Rajalla taisteltiin nämä vuodet melkein yhtä menoa, ja alituiseen kulki Viipurin kautta suomalaisia joukko-osastoja kaakkoiselle rajalle, missä Venäjän tsaari oli ruvennut rakentamaan kaupunkia ja linnoitusta Nevajoen suulle. Ennen kaikkea antoi mielikuvitukselleni työtä inkeriläinen sissipäällikkö Kivekäs, jonka urotöistä ja seikkailuista kerrottiin toinen toistaan ihmeellisempiä juttuja.

Oltuani kolmisen vuotta Viipurissa luulin jo kerran vankeuteni tavarakääröjen keskellä päättyneen sekä saavani vaihtaa hanhensulan ikävöimääni miekkaan. Lokakuun alussa 1706 tuli nimittäin venäläisten tsaari suuren sotajoukon kanssa Viipurin edustalle ja alkoi piirittää kaupunkia, jota kenraaliluutnantti Maydell puolusti kolmentuhannen suomalaisen kera. Sainpa nyt sangen läheltä maistaa, miltä sota tuntuu, sillä heti piirityksen alussa viskasi vihollinen vanhan Viipurimme muurien sisäpuolelle muutaman vuorokauden kuluessa yli tuhat pommia, niin ettei välistä tiennyt, minne päänsä suojaan pistää. Mutta lienevätkö meidän suomalaisten vastatervehdykset tuntuneet tsaarista ja hänen kahdestakymmenestä tuhannesta miehestään vähän liian kuumilta, koskapa hän muutamana tuulisena yönä vähän ennen kuukauden loppua oli kojeinensa hävinnyt kaupunkimme edustalta. Sitten muuttui sota taas pieniksi partio- ja ryöstöretkiksi rajaseuduilla, ja Viipurissa palasi elämä entiseen uomaansa. Minä sain edelleen kumartua tilikirjojen yli ja raapustella numeroita loppumattomiin.

Mutta Viipurin piiritys ei ollut sotaista seikkailunhaluani sammuttanut. Päinvastoin oli mielikuvitukseni pienistä sotakokemuksistani saanut lisäyllykettä. Puolasta tuli viestejä, että peloittavan valloittajamaineen saavuttanut kuninkaamme varusti suurta retkeä Venäjälle perinpohjin nujertaakseen itäisen vihollisemme. Tämä ynnä toisaalta rajasissien rohkeat kepposet, joista yhtämittaa kuuli Viipurissa kerrottavan, olivat omiaan johtamaan ajatukseni kauas yksitoikkoisesta työstäni. Olin jo monesti saanut isännältäni muistutuksia hajamielisyydestäni, kunnes sitten keväällä 1708 sattui sellainen tapaus, joka kerrassaan katkaisi kauppamiesurani.

Istuin eräänä aamupäivänä tavallisessa työssäni ja minun piti juuri merkitä kirjaan muutamille Jääsken talonpojille velaksi annettu suolamäärä. Mutta ajatukseni olivat kokonaan illalla kuulemissani jutuissa, ja huomaamattani piirustin numerosarakkeiden keskelle parrakkaan kasakan sekä suomalaisen sissin lävistämässä häntä miekallaan. Kun töherrykseni alkoi olla valmis, tunsin jonkun kurkistelevan olkapääni yli. Kääntyessäni hieman sivulle huomasin vierelläni isäntäni, Jaakkima Freesin, hallavan peruukin ja terävän nenän. Yritin nousta paikaltani, mutta samalla sain kipenöivän korvapuustin.

Mitä tämän jälkeen seurasi, sen jätän mieluimmin kertomatta, sillä puolustukseksi sille, kaunistelematta puhuen, riittävät tuskin nuoruuteni ja pikainen luonteeni. Sanottakoon kuitenkin sen verran, että kun olin isännälleni maksanut korvapuustin, joutui hän useammaksi päiväksi vuoteeseen. Minut taas kuljettivat kivalterit raatihuoneen alla olevaan kaupungin vankityrmään, jonka vartija minua seuraavana päivänä lohdutti tiedolla, että tulisin menettämään oikean käteni.

»Siinä nyt ollaan, Tapani-poikaseni», sanoin minä itselleni. »Sinä olet vasta yhdeksäntoistavuotias ja harjaantunut miekkaa käyttämään, mutta mitä hyödyttävät sinua nyt kukoistava nuoruutesi ja asetaitosi, kun oikea kätesi hakataan sinulta häpeällisesti pois!»

Ajatellessani vakavammin tulevaisuuttani avuttomana raajarikkona valtasi minut yhä suurempi ahdistus. Tyrmän seinät olivat vahvat ja raudoitettu ovi varmasti teljetty, joten vähintäkään pakenemisen mahdollisuutta ei ollut. Kun mieleeni muistuivat vanhempani sekä Riika, jonka kuva oli haihtumatonna mielessäni säilynyt, ei se suinkaan ollut omiaan epätoivoani lievittämään. Mutta äidin kuva toi mieleeni hänen opetuksensa ja neuvonsa, ja minä aloin hiljaa itsekseni toistella Davidin psalmeja, joita jo pienenä olin saanut suuren joukon oppia ulkoa. Kun epätoivoni seitsemännen päivän iltana oli korkeimmillaan enkä voinut hetkeksikään silmiäni ummistaa, toistin useampaan kertaan ja sydämeni pohjasta kuudetta psalmia. Se rauhoitti minua ihmeellisesti, ja puolenyön tienoissa nukahdin virkistävään uneen.

Aamulla heräsin siihen, että yksi kaupungin kivaltereista tuli hakemaan minua ulos. Luulin jo lähdettävän suoraan teloituspaikalle, mutta ulos tultuamme sanoi kivalteri minun olevan nyt vapaan ja käski mennä isäntäni luo. Ihmeissäni ja vähän vastahakoisesti lähdin Freesin taloon. Tapasin isäntäni istumassa kirjoituspulpettinsa ääressä. Minuun katsahtamatta puhui hän:

»Kunniallisen ja jumalisen äitisi takia en tahtonut saattaa sinua rangaistukseen teostasi, mutta toimesi minun luonani ei luonnollisesti myöskään voi tämän jälkeen jatkua. Kun kuitenkin ajattelemattomasta ja äksystä luonteestasi huolimatta olet ollut toimessasi älykäs ja ripeä ja koska lisäksi kuulut tyrmässä ollessasi katuneen tekoasi, niin en tahdo sinua suoraapäätä syöstä tielle.»

Hän otti pulpetilta lyhyehköllä kirjoituksella ja omalla sinetillään varustetun paperin Ojentaessaan sen minulle jatkoi hän:

»Tässä on sinulle todistus sekä samalla suositus palvelukseen rajamajuri Simo Affleckin luona. Hän tiedusteli minulta jokin aika sitten kirjanpitoon perehtynyttä kirjuria. Ja tässä on jäljellä oleva osa palkastasi.»

Hän ojensi minulle nahkakukkaron, jossa oli muutamia riikintaalereita hopeassa. Liikutettuna laskin paperin ja rahakukkaron takaisin pulpetille ja ilmoitin, etten hyvällä omallatunnolla voi niitä ottaa vastaan, sillä enhän ollut häneltä vielä pyytänyt anteeksikaan tekoani. Ja häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että vasta isäntäni hyväntahtoisuus sai minut tuntemaan katumusta käytökseni johdosta. Tyrmässä ollessani olivat minua liiaksi vaivanneet muut tunteet, jotta siellä olisin rehellisesti voinut katumuksen valtaan antautua. Kun isäntäni sanoi katumuksestani kuulleensa, niin sen hän jostakin syystä sanoi selvästi omasta päästään. Mutta ojentaen minulle kätensä sanoi hän:

»No, älkäämme nyt enää sitä muistelko. Ota vain nämä hyvällä omallatunnolla, ja Jumalan haltuun!»

Siihen päättyi urani kauppamiehen ammatissa. Olin nyt vapaa kuin taivaan lintu, ja, mikä parasta, voimakkaaksi varttunut oikea käteni oli yhä edelleenkin palveluksessani. Nyt jos milloinkaan oli mielestäni aika omistaa se miekan heiluttamiseen ja heittää hanhenkynä hitolle. Mutta ensinnä ohjasin kuitenkin matkani Käkisalmeen tervehtiäkseni vanhempiani sekä nähdäkseni, mimmoinen impi Riikasta oli varttunut. Lähtiessäni ostin pienen kullatun hopeasormuksen, jonka sisälle kaiverrutin sanat: »Muisto ystävältäsi Tapanilta». Sen aioin soveliaan tilaisuuden sattuessa antaa Riikalle, jonka olin jo tottunut yhdistämään kaikkiin rauhallisempiin tulevaisuuden unelmiini.

Kotiin saavuttuani tapasin äitini sairaana. Jyrkästi vastusti hän nytkin aikomustani lähteä taisteluita etsimään. Niin palava halu kuin minulla siihen olikin, en kuitenkaan hennonut nytkään tehdä vastoin hänen tahtoaan, vaan lähdin jonkin aikaa kotona vietettyäni tuon huonossa huudossa olevan rajamajurin luo Pielisjärvelle.

Ennen lähtöäni olin tavannut Riikan useamman kerran. Kun ensi iltana kotiin tultuani olin entisiä leikkitanhuitani katsomassa, kohtasin siellä Riikan käyskelemässä omissa unelmissaan. Hänestä oli kehittynyt korkearintainen, solakka tyttö, jonka ruskeista silmistä välkehtinyttä entistä vallattomuutta nyt vaimensi neitseellinen kainous. Ilman mitään tunnustuksia ja hempeitä sanoja selveni meille suhteemme heti tuossa ensi kohtauksessamme. Tunnettuani hänet punastuin nimittäin vahvasti, ja ikäänkuin heijastuksena levisi punastus hänenkin poskilleen, ulottaen äärensä aina siroihin, tuuhean tukan salaamiin korviin ja ihmeen valkealle kaulalle saakka. Viime kerran tavatessamme uskalsin suudella häntä, ja silloin annoin myöskin hänelle sormuksen, jota hän lupasi uskollisesti kantaa, kunnes tulisin häntä vaimokseni pyytämään.

Niin matkustin sitten kahden naisen esirukousten saattamana Pielisjärvelle. Vaikka tuleva toimeni olikin rauhan tointa syrjäisellä seudulla, oli mielessäni kuitenkin varma aavistus siitä, että minä ennen pitkää olin joutuva keskelle sodan pyörteitä. Ja niin kävikin, kuten seuraavassa olen kertova.

* * * * *

TOINEN LUKU.

Sota leviää sisämaahan ja minä saan heti aloitteeksi juosta kilpaa kasakan hevosen kanssa.

Rajamajuri otti minut mielihyvin veronkantoapulaisekseen, ja sain hoitaakseni Kiteellä olevan Suorlahden kartanon. Täällä elin vielä parisen vuotta rauhan miehenä. Mutta idästä päin alkoi kuulua yhä pahempaa, kunnes synkkiä aavistuksia synnyttäen levisi tieto onnettomasta taistelusta Pultavan luona, jossa siihen saakka voittamaton kuninkaamme oli lyöty ja josta hän joukkojensa jäännösten kanssa oli paennut Turkinmaalle. Pian sen jälkeen tuli Venäjän tsaari suuren armeijan kanssa uudelleen maahamme ja valloitti Viipurin kesällä 1710. Vähän sitä ennen oli äitini Jumalan armosta päässyt viimeiseen lepoonsa.

Kaikkialla oli ihmiset vallannut suunnaton pelko. Joka suunnalla tapasi länttä kohti rientäviä pakolaisia, ja ne, jotka edelleenkin aikoivat kotinurkille jäädä, kuljettivat karjansa ja omaisuutensa salojen kätköön. Samankaltaisiin toimiin olin minäkin ryhtynyt haltuuni uskotun omaisuuden suhteen.

Eräänä heinäkuun aamupäivänä seisoin kujasilla ja katselin tuleentuvaa ruisvainiota. Kunpa saataisiin vilja korjatuksi ja talteen kuljetetuksi, ennenkuin vihollinen näille tienoin ilmestyy, ajattelin itsekseni. Silloin kuului omituista töminää, ja kun käännyin katsomaan pitkin tietä, joka vainion läpi kulkien hävisi viidakkoon, tuprahti sieltä yht'äkkiä näkyviin ankara pölypilvi, minkä keskellä hulmusi hevosten harjoja ja välähteli pitkävartisia piikkejä.

»No nyt, Tapani, aseta kieli suoraan suussasi, sillä saat tehdä tuttavuutta kasakkain kanssa, ennenkuin osasit odottaakaan!» sanoin minä itselleni ja aloin rauhalliseksi tekeytyen astella pihaan päin.

Olisin kyllä hyvin ehtinyt juosta rantaan, työntää kaikki kartanon veneet vesille ja päästä saarten suojassa pakoon, mutta isäntävelvollisuuteni pidätti minua alallaan. Pihalle päästyäni olivat kasakatkin jo kintereilläni, ja siinä tuokiossa olin minä pölyisten, parrakasten miesten ympäröimänä. Päällikkö laskeutui hevosen selästä, astui eteeni ja kysyi, olinko minä kartanon omistaja tai hoitaja. Tulin kutakuinkin hyvin toimeen venäjänkielessä, mutta en ollut kuitenkaan ymmärtävinäni hänen kysymystään, vaan hyvin yksinkertaisen näköiseksi tekeytyen pudistin päätäni. Päällikkö viittasi silloin luokseen erään miehistään, joka hänen käskystään toisti saman kysymyksen kurjaksi väännetyllä suomenkielellä.

Vastasin, etten ole kumpikaan, vaan ainoastaan työvouti.

»No missä sitten on tilanhoitaja?» tiedusteltiin minulta edelleen.

»Kolme päivää sitten hän lähti kuljettamaan kartanon jyvävarastoa Savonlinnaan».

»Ah, tshort, sen sinä hirtehinen valehtelet! Eikö kartanossa sitten muka olisi jyviä jäljellä?»

»Enpä luule montakaan kappaa olevan, ja mitä on, ovat ne kernaasti vierasten käytettävänä.»

Päällikkö irvisti vastaukseksi minun kohteliaisuuteeni ja käski parin miehistään jäädä minua vartioimaan sekä muiden seurata itseään. He hajaantuivat penkoen ja nuuskien ympäri taloa, mutta minä tunsin suurta tyytyväisyyttä siitä, että jo parisen viikkoa sitten olin kuljettanut talon viljavarat muutamaan saareen, missä jyväsäkit olivat kätkettyinä erääseen vaikeasti löydettävään luolaan.

Hetken kuluttua palasi päällikkö luokseni, kirosi ja ärhenteli sekä sivalsi minua korvalle, minkä minä tyynenä koetin kestää. Sitten tiukkasi hän minulta, missä kartanon karja ja hevoset ovat.

»Ne kuljetettiin samoihin aikoihin Savonlinnaan», vastasin minä, ja uudelleen oli minun syytä olla mielessäni tyytyväinen, että lehmät ja hevoset olivat turvassa, sillä aikaa ennen vihollisen tuloa oli ne ehditty viedä etäiselle laitumelle.

»Ah, durak!» ärjyi päällikkö lyöden minua uudelleen korvalle, ja ikäänkuin hänen esimerkistään innostuneina alkoivat ympärillä olevat kasakatkin minua lyödä läimiä, tyrkkiä ja potkia.

Kun mylläkkä ympärilläni asettui ja minä sain vähän henkeäni vetää, näin äskeisen tulkin päällikön käskystä juoksevan pirttiin ja tuovan sieltä puolillaan olevan piimähaarikan. Pitäen sitä nenäni edessä ja takoen vihaisesti nyrkillään sen kylkeen äyhkyi päällikkö:

»Mitäs tämä? Itsekö, roisto, olet sitä tehnyt, kun lehmät ovat Savonlinnassa?»

Niin hurjasti kuin minun sisälläni kiehuikin, onnistuin minä yhä edelleenkin pysymään näköjään rauhallisena sekä aloin selittää:

»Mutta maistakaahan sitä piimää, niin huomaatte, että se on jo monen viikon vanhaa. Tuolla aitassa sitä on kokonainen amme, koottu jo juhannuksen aikana, ennenkuin karja Savonlinnaan vietiin.»

Päällikön suusta tuli kirouksia tulvanaan, ja piimähaarikan tyhjensi hän minun silmilleni. Ympärillä olevat kasakat räjähtivät pilkkanauruun, samalla kuin muutamat heistä päällikön käskystä kävivät käsiksi minuun ja sitoivat ranteeni yhteen monikertaan kiedotulla niininuoran pätkällä. Mielessäni välähti jo, että he rupeavat minusta kiduttamalla tietoja pusertamaan. Mutta ryöstettyään ja peuhattuaan kaikkialla talon huoneissa sekä sälytettyään mukaansa kaikenlaista otettavaksi kelpaavaa nousivatkin kasakat hevosten selkään ja varustausivat pois lähtemään. Minut sijoitettiin parin villinnäköisen partaniekan väliin, joista toinen sitoi yhteen kytketyistä ranteistani lähtevän nuoranpään satulaansa. Sitten lähdettiin täyttä ravia liikkeelle.

Kiinni sidottujen käsieni takia oli minun mitä tukalinta juosta, mutta kasakan satulaan sidottu nuora ja takanani korskuvat hevoset pakottivat minut seuraamaan mukana. Sivullani ratsastavat nauroivat ja irvistelivät minulle pahanilkisesti, hiki virtasi pitkin ruumistani, ja hevosten jaloista tupruava pöly oli minut tukehduttaa. Tunsin, etteivät jalkani enää kauan jaksaisi suorittaa tehtäväänsä, vaan että vaipuisin pitkin tietä hevosten jaloissa raahautumaan. Mutta silloin tuli onneksi Kiteen kirkko näkyviin, ja kasakat pysähtyivät erääseen taloon, jonka pihanurmelle minä läähättäen vaivuin pitkälleni. Epäselvästi vain tajusin, kuinka kasakat ympärilläni elämöivät ja kuinka sisältä kuului pelästyneen ja ahdistetun naisväen kirkunaa.

Kun olin pahimmasta uupumuksestani hiukan toipunut, nousin istumaan voidakseni tehdä joitakin huomioita. Päinvastaiselta suunnalta, kuin mistä me olimme tulleet, läheni taloa toinen kasakkajoukko, kuljettaen mukanaan muutamia vankeja, joukossa pari naistakin, sekä kaikenlaista ryöstösaalista. Tämä oli siis nähtävästi eri tahoille ryöstelemään hajaantuneiden vihollisjoukkojen sovittu kokoontumispaikka. Mutta kauan en saanut siinä huomioitani tehdä, sillä samassa läheni minua muuan rokonarpinen ja hirveän ruma kasakka, joka potkaisten vaati minua nousemaan. Sen tehtyäni päästi hän siteet ranteitteni ympäriltä ja alkoi sitten kiskoa vaatteita päältäni, niin että minä lopuksi seisoin siinä ilkosen alasti virnottavan kasakkajoukon keskellä.

»Mitähän iloa sinulle, Tapani-poikaseni, nyt aiotaan valmistaa?» kysyin itseltäni, kun samalla huomasin kasakkain pariin kohtaan pihamaalle puuhaavan nuotioita. Ensiksi ajattelin, että vihollinen aikoi minut ja toiset vankinsa roviolla korventaa. Sellaisia julmuuksia oli kuultu vihollisten Inkerissä ja Käkisalmen puolella yllin kyllin harjoittaneen. Katselin jo ympärilleni, mistä saisin jonkinlaisen aseen käsiini temmatuksi, puolustaakseni sillä itseäni niin kauan kuin suinkin ja saadakseni kärsimieni kolhujen korvaukseksi lähettää manalaan edes muutamankaan noista ympärilläni pauhaavista paholaisista. Maltoin kuitenkin vielä mieleni ja odotin, kunnes minuun ruvettaisiin uudestaan käymään käsiksi.

Pian huomasin kuitenkin nuotioiden suhteen erehtyneeni. Kasakat olivat nimittäin saaneet käsiinsä muutamia lehmiä, joita he nyt ryhtyivät pihalla teurastamaan, ja nuotiot oli viritetty lihojen paistamista varten.

Äskeinen riistäjäni, joka nyt omien repaleisten housujensa sijalle oli pukenut minulta anastamansa, lähestyi jälleen ja viskasi minulle risaisen ja pahoin likaantuneen pellavapaidan. Se oli nähtävästi ollut pitkät ajat hänen omilla hartioillaan, ja vaikka minulla ei suinkaan ollut halua sellaista jätettä päälleni pujottaa, tuntui toiselta puolen alastomuutenikin siksi nololta, että katsoin lopulta parhaaksi ottaa antimen kiltisti vastaan. Jalomielinen lahjoittaja seisoi vieressäni, kunnes olin saanut repaleen ylleni, minkä jälkeen hän parin toverinsa avustamana köytti käteni jälleen yhteen. Sen jälkeen tyrkkäsivät he minut tallin päässä olevaan pieneen ruoka-aittaan ja pönkittivät oven ulkoa.

Aitan seinissä ei ollut muuta aukkoa kuin ovi, mutta räystästen alta ja oven alanurkassa olevasta kissankäytävästä pääsi sen verran valoa, että näin hyvin ympärilleni. Kasakat olivat puhdistaneet sen ruokavaroista, joten siellä oli vain muutamia astioita ja pari tyhjää hinkaloa. Astellessani edestakaisin huomasin muutamien lattiapalkkien hiukan liikkuvan ja mieleeni välähti heti paon tilaisuus. Kumarruin alas ja tarkastelin lähemmin lattiaa. Lankut olivat irtonaisina poikkiniskojen päällä, joten niistä verraten helposti saattoi muutamia siirtää paikoiltaan. Eräästä suuremmasta raosta näin myöskin, että lattian alla oli kyllin tilaa miehelle ryömiäkseen ulos. Nyt oli päästävä vain selville siitä, kuinka tarkkaan aittaa vartioitiin, ja sitten yöllä yritettävä, sillä kaikesta päättäen aikoivat viholliset tähän yöpyä. Muutamista seinänraoista tirkistelemällä sain selville, ettei aitan ympärillä liikkunut vartijaa, mutta sensijaan oli toinen nuotioista lähellä aitan ovea, ja sen ympärillä hääräsi joukko kasakoita syöntipuuhissa. Sen paremminhan heidän kannaltaan katsoen ei kannattanutkaan vartioida sisään suljettua ja käsistään köytettyä vankia.

Aurinko oli jo laskullaan, ja hämärän tuloa odotellessani istahdin kumollaan olevalle kalanelikolle ja aloin tarkastella käsiäni kytkevää nuoraa. Kun olin hetken käyttänyt hampaitani, huomasin ilokseni nuoran höltyvän. Mutta toistaiseksi minun oli viisainta jättää se paikoilleen, sillä saattoihan joku vartijoistani milloin hyvänsä pistäytyä minua katsomaan.

Kesäinen hämärä laskeusi vihdoin maille. Minun oli aika ruveta suunnitelmaani toteuttamaan. Kukaan vihollisista ei ollut vielä käynyt aitassa minua katsomassa, mutta pelkäsin, että he sen kuitenkin tekisivät ennen yölevolle asettumistaan. Päästäkseni siitä huolesta päätin itse huomauttaa heitä olemassaolostani. Kumarruin kissanreiästä tähystämään nuotiolle. He olivat nähtävästi saaneet käsiinsä viinaa, jota he äänekkäästi hoilaten ryypiskelivät. Hyvä on, ajattelin minä, tuo edistää vain minun tarkoituksiani. Toiset heistä, nähtävästi vartiolta vasta palanneet, olivat vielä syöntipuuhissa, paistaen piikkiensä kärjissä lihakappaleita.

Ryskytin ovea ja kumarruin uudestaan katsomaan. Omalta melultaan eivät he nähtävästi olleet sitä huomanneet. Ryskytin vielä pari kertaa kovemmin ja kerran huutaa hoilautinkin sekä jäin sitten seurauksia odottamaan. Vihdoin otettiin pönkkä sijaltaan, ja pari horjahtelevaa kasakkaa ilmestyi ovelle.

»Ruokaa, veljet, minulla on kuoleman nälkä», sanoin minä sävyisästi, ja kun he eivät näyttäneet sanojani ymmärtävän, tein minä heille syöntiä muistuttavilla eleillä tarkoitukseni selväksi. He räjähtivät nauramaan ja selittivät nuotiolla mellastaville tovereilleen, kuinka tsuhna-lurjus sanoo haluavansa ruokaa. Silloin yksi aterioivista viskasi minua kohti puoleksi kalutun luun, jonka vaivalloisesti otin yhteen sidottujen käsieni väliin ja lattialle kyyristyen aloin muka ahnaasti sitä kaluta. Kasakat nauroivat makeasti, sulkivat uudelleen oven ja asettivat pönkän paikalleen.

Yksin jäätyäni heitin luun nopeasti kädestäni ja aloin sen sijaan kaluta ranteissani olevaa nuoraa. Muutamissa minuuteissa olin saanut käteni vapaiksi ja kumarruin oitis lattianlankkuja tutkimaan. Ne olivat vahvat, halaistuista hirsistä veistetyt, eikä minun onnistunut saada kättäni yhteenkään rakoon niin pitkälle, että olisin voinut kohottaa lankun sijaltaan. Mutta päivällä muistin toisen hinkalon pohjalla nähneeni pienen jauholapion. Se oli koivupuuta ja hiukan kouruksi veistetty, mutta siitä huolimatta sain minä sen soveltumaan suurimpaan lattianrakoon ja kohotetuksi sillä sen verran lankkua sijoiltaan, että käteni sopi paremmin rakoon. Nyt sain yks kaks väännetyksi lankun paikaltaan. Vieressä olevalle tein saman tempun ja sitten laskeuduin viivyttelemättä lattian alle.

Kivijalassa oli ympäriinsä suuria aukkoja, ja eräästä peräseinällä olevasta ryömin ulos. Ensinnä pistin siitä vain pääni varovasti esille ja tähystelin ympärilleni. Sillä puolella ei ainakaan lähettyvilläni näkynyt vartijoita, ja etäämmäs en hämärän takia voinut nähdä. Muutaman sylen päässä aitasta alkoi ruispelto, ja ensimmäinen työni oli nyt ryömiä sinne. Kasakat hoilasivat yhä nuotioiden ääressä pihalla sekä sisällä asuinrakennuksessa. Heidän liekaan pantuja hevosiaan oli syödä järskyttelemässä ympäri ketoja ja pellon pientareita.

Lähdin rohkeasti ja Jumalaan turvaten liikkeelle. Pitkälläni kosteassa ruohossa ryömien pääsin muutamassa tuokiossa ruispeltoon. Siten ensimmäisen suojan saavutettuani pysähdyin hetkeksi ja käännyin taakseni silmäilemään. Muuan puolijuopunut kasakka tuli samassa aitan taakse, ja luulin jo heidän vainuavan pakoani. Mutta hän oli nähtävästi tullut vain hevosia katsastamaan, sillä hetkisen kuluttua palasi hän takaisin pihalle. Kevein mielin lähdin kiireesti konttaamaan pitkin peltoa eteenpäin. Kuljettuani siten vielä toisenkin, ohraa kasvavan pellon halki huomasin edessäni riihirakennuksen mustine oviaukkoineen. Sen takaa alkoi pienoinen, lyhyttä heinää kasvava luhtaniitty, joka toisella reunallaan rajoittui vähitellen metsäksi ylenevään viidakkoon. Kun vartijoita ei täälläkään päin ollut näkyvissä, lähdin mitä suurinta varovaisuutta noudattaen ryömimään pitkin riihen sivua päästäkseni sen taakse ja sitten pitäen sitä suojana itseni ja kartanon välillä ryömiäkseni edelleen niityn poikki metsään, jolloin pakoni olisi varmasti turvattu.

Mutta nurkan ympäri pujahdettuani olin vähällä tulla pahki kahteen kasakkaan, jotka maassa istuen nuokkuivat riihen seinustalla. Kummankin pyssy ja keihäs olivat seinän nojassa. Vaikka liikuinkin melkein mitään ääntä synnyttämättä, havahtui toinen kasakoista kumminkin heti minun näkyviin tultuani. Silmänräpäyksessä toinnuin hämmästyksestäni, karkasin pystyyn ja tempasin toisen keihäistä, jolla naulitsin seinään lähempänä olevan ja puolittain jo seisaalleen ehtineen kasakan. Mutta hänen toverinsa oli paljon ketterämpi, hän tempasi pyssyn seinustalta ja ojensi sen minun rintaani vasten, ennenkuin minä keihäälläni kerkesin valmistaa hänelle saman kohtalon kuin toisellekin. Kuului jo hanan napsaus, mutta samassa hetkessä minä heitin keihään kädestäni, tartuin pyssyn piippuun ja nostin sen suuta ylöspäin. Tulta tuiskahti korvalliselleni kärventäen hiuksiani, ja kuula mennä vinkasi olkapääni yli. Samassa kuin pyssy laukesi, riuhtasin minä sen kasakan kädestä ja survasin sen perällä häntä otsaan, niin että hän ääntä päästämättä kuukertui riihen seinustalle.

Mutta laukaus oli pamahtanut, hälytys oli tehty, ja aikaa ei siis ollut hukata. Heti kasakan maahan vaipuessa heitin pyssyn kädestäni ja lähdin suinpäin karkaamaan luhtaniityn poikki metsän reunaan. Pihasta päin kuului huutoja ja hevosten hirnuntaa, ja juuri kun olin viidakkoon pääsemässä, pamahti takanani useita laukauksia. Kuulat vinkuivat korvissani ja rapisivat edessäni olevain petäjäin oksissa. Mutta samassa olin minäkin metsän suojassa ja tunsin olevani turvassa kasakoilta, sillä hevosin he eivät nyt voineet minua seurata ja jalkapelissä minä kyllä tulisin aina puoleni pitämään. Niin kankeat ja kipeät kuin raajani olivatkin kuluneen päivän kolhuista ja saatuani juosta kilpaa kasakan hevosten kanssa, porhalsin minä tuulena pensaiden, kantojen ja louhien yli suoraan eteenpäin, umpimähkään yhä syvemmäs metsään. Eikä minun juoksuani ainakaan puku rasittanut. Mutta haavoja ja verinaarmuja sain jalkani täyteen, ja senpä vuoksi lähdinkin noudattamaan muuatta sattumalta kohtaamaani metsätietä.

Aamun valjetessa tulin laajan suon partaalle, jonka yli tie kulki pitkospuita myöten. Niitä pitkin oli minun, paitarepaleeseen verhotun, avojalkaisen miehen varsin mukava harpata eteenpäin. Mutta nälästä ja uupumuksesta olin aivan nääntymäisilläni, ja kun lisäksi katsoin nyt päivän valjettua vaaralliseksi jatkaa matkaani ihmisten käyttämiä uria myöten, niin jätin äkkiä pitkospuut ja poikkesin suolle.

Tultuani mielestäni tarpeeksi kauas polulta heittäydyin lopen uupuneena selälleni laajalle rahkamättäälle, johon vaivuin kuin parhaalle untuvapatjalle. Mättään reunoilla kasvavat suokanervat suojasivat minua siksi hyvin, että minut saattoi keksiä vasta ihan viereen tultua. Porraspuilta lähdettyäni olin hyppinyt pitkin rahkamättäitä, joissa jalanjälkiä ei pitkäksi aikaa jäänyt näkyviin. Saatoin siis kutakuinkin turvallisesti heittäytyä väsymykseni valtaan.

Aurinko oli noussut ja hiveli tuoreella lämpimällään minun puolialastonta, runneltua ruumistani. Jossakin lähelläni äänteli suokurppa, ja ylhäällä ilmassa toisteli yksitoikkoista säveltään taivaanvuohi. Pian kuitenkin tunkeutui korviini toisenlaisiakin ääniä, sillä etäältä suonreunoilta rupesi kuulumaan takaa-ajavien kasakkain huutoja ja ärhentelyä. Mutta kanervat ympärilläni tuoksuivat unettavasti, ja heittäen itseni Jumalan huomaan vaivuin sikeään uneen.

Päivä oli sivuuttanut jo puolen, kun vihdoinkin heräsin. Raajani olivat kankeat, ja pieninkin liike tuntui tuskalliselta, jota paitsi tunsin kiukkuista nälkää. Vihollisten äänet olivat vaienneet, ja kun makuultani varovasti ja puolittain kohosin ympärilleni tähystelemään, en huomannut millään suunnalla, niin kauas kuin silmä kantoi, ainuttakaan elävää olentoa. Heinäkuun aurinko vain valoi polttavaa hellettään harmaan suomaiseman yli. Niin tuskallista kuin se aluksi olikin, nousin kuitenkin seisoalleni ja lähdin pyrkimään suon toista laitaa kohti. Kuljin edelleenkin mättäältä mättäälle, sillä pitkospuille en varovaisuuden vuoksi huolinut palata. Matkallani tapasin laajan muurainalueenkin, ja noilla parhaimmilleen kypsyneillä mehevillä suon antimilla tyydytin pahimman nälkäni.

Päästyäni kuusimetsää kasvavalle maalle suuntasin kulkuni sinnepäin, missä tiesin kohtaavani Suorlahteen vievän tien. Sikäli kuin jäseneni ehtivät jonkin verran vertyä, sujui matkani paremmin. Aurinko alkoi painua jo kuusien taakse, kun saavuin tielle. Ympärilläni oli kesäillan tyyni rauha. Hetken kuunneltuani ja pantuani korvani maata vastenkin en erottanut muita ääniä kuin lintujen liverrystä. Silloin lähdin rohkeasti kulkemaan tietä pitkin. Siinä kävellessäni muistelin viimeisiä kokemiani, ja minua rupesivat kovasti säälittämään toiset vangit, joita kasakat eilen olivat mukanaan raahanneet. He saivat varmaankin, samaan aikaan kuin minä täällä turvassa astelin, kärsiä kovinta kidutusta minun pakoni tähden.

Sivuutettuani erään tien mutkan pysähdyin äkkiä kuin salaman lyömänä. Noin parinkymmenen sylen päässä ratsasti käymäjalkaa vastaani kaksi kasakkaa. Ensiksi välähti päähäni ajatus hypätä syrjään ja paeta kuusten suojassa. Mutta se oli myöhäistä, sillä he huomasivat minut luonnollisesti heti ja pyssyään ojentaen komensivat minua pysymään alallani. Rauhalliseksi tekeytyen jäinkin paikalleni, kunnes he ehtivät luokseni.

»Kuda tij idjosh (minnekä sinä menet)?» kysyi heistä toinen hevosensa pysäyttäen.

»Domoi (kotiin)», vastasin minä ja lisäsin sitten suomeksi: »Toverinne päästivät minut vapaaksi».

Kysymyksestään päättäen olivat he toista joukkuetta kuin ne, jotka minut olivat Suorlahdessa vanginneet, ja se rauhoitti minua hiukan.

He vaihtoivat keskenään muutamia sanoja, joista ymmärsin heidän aikovan ottaa minut mukaansa. Toinen, jolla oli savuava piippu hampaissa, lähti hiljalleen ratsastamaan eteenpäin, mutta toinen komensi minua pitämään kiinni hänen hevostaan. Hänellä oli siis nähtävästi aikomus laskeutua satulasta ja sitoa minun käteni.

»Katso nyt, Tapani, eteesi ja varo toista kertaa joutumasta surman silmukkaan», sanoin itselleni, pitäen tarkasti silmällä kasakan liikkeitä, samalla kuin hänen käskynsä mukaisesti pidin hevosta turvan alta.

Kasakalla oli selkänsä takana satulassa kaikenlaista ryöstösaalista, kuparikattiloita, pyttyjä ja nyyttejä. Sen vuoksi täytyi hänen satulasta noustakseen ja saadakseen toisen jalkansa niiden yli kumartua syvään. Vilkaisin hänen edelleen ratsastanutta toveriaan ja näin hänen kadonneen saman tienmutkan taa, joka minut vasta ansaan saattoi. Tartuin silloin salamannopeasti kasakkaa niskasta ja painoin häntä vieläkin alemmas, niin että hän jäi tuohon luonnottomaan asentoon kiikkumaan, voimatta minun niskasta nujertaessani edes huutaakaan. Sitten tempasin hänen vasemmalla kupeellaan roikkuvan miekan ja upotin sen hänen ruumiiseensa, niin että hän sätkytellen ja koristen putosi alas tielle.

Otin nyt kiireesti arvokkaimmilta näyttävät hänen kuljettamastaan ryöstösaaliista sekä hänen miekkansa ja pistoolinsa ja livahdin kuusten suojaan, huolimatta suinkaan jäädä odottamaan, kunnes toinen kasakka palaisi toveriaan etsimään. Päästyäni turvalliseen paikkaan syvemmälle metsään ryhdyin saalistani tarkastamaan. Siinä oli ensinnäkin villakankaasta valmistettu viheriäinen kauhtana, joka oli minulle heti hyvään tarpeeseen alkavaa yökylmää vastaan. Eräästä sangen painavalta tuntuvasta mytystä löysin lähemmäs tuhat taaleria rahaa ja nahkapussin, jossa oli kultasormuksia, korvarenkaita ja solkia.

Sormuksia silmäillessäni osui katseeni muutamaan pieneen, kullattuun hopeasormukseen, joka sai minut ankarasti säpsähtämään ja vapisemaan kautta ruumiini. Tempasin kiireesti sormuksen hyppysiini ja katsoin sen sisäpuolelle. Tällöin en voinut pidättää pientä huudahdusta, sillä sormuksen sisäpuolella seisoi kuin seisoikin kirjoitus: »Muisto ystävältäsi Tapanilta».

* * * * *

KOLMAS LUKU.

Seikkailuni Maanselän saloilla ja eroni rajamajurin palveluksesta.

Jääköön lähemmin kuvailematta se synkeä mieliala, minkä minussa synnytti tuo onneton sormuslöytöni. Jyskyttävin ohimoin tuijotin siihen kauan, tajuamatta muuta, kuin että Riika, jota en Käkisalmesta lähtöni jälkeen ollut tavannut, oli monen muun kansalaiseni kanssa joutunut raakojen kasakkain uhriksi. Oliko julma kidutus päättänyt hänen nuoren elämänsä vai oliko hänet vankina raahattu kauas Venäjälle, siihen ei mykkä sormus voinut antaa mitään valaistusta. Kun vihdoinkin kykenin hieman selvemmin asiaa harkitsemaan, käsitin, että Riikan oli täytynyt jossakin Käkisalmen puolella joutua vihollisten valtaan, sillä muuten ei hänen sormuksensa olisi voinut tulla kasakan ryöstösaaliiksi. Mutta mitä minun oli nyt tehtävä? Harvoin olen elämäni varrella tuntenut itseäni niin neuvottomaksi ja avuttomaksi kuin tätä kysymystä harkitessani. Jos olisi ollut hitunenkaan toivon mahdollisuutta päästä lemmittyni jäljille, en olisi hetkeäkään empinyt lähteä seurailemaan häntä vaikka Venäjän toiseen ääreen ja panna oma elämäni alttiiksi pelastaakseni hänet orjuudesta. Mutta nyt näyttivät kaikki tiet olevan tukossa, sillä koko kaakkoisin kulma maatamme oli jo vihollisen vallassa, joten oli enemmän kuin turhaa lähteä sieltä urkkimaan tietoja Riikan kohtalosta. Ja niin minä en ymmärtänyt muuta kuin raskain mielin jättää lemmittyni Jumalan huomaan, sillä että hän oli vielä elossa, siitä säilyi sydämeni pohjalla pieni varmuuden kipinä.

Itse ryhdyin niihin toimiin, mihin minua virkani tilanhoitajana ensi kädessä velvoittivat. Saatuani Suorlahden väen koolle asetin eri suunnille vartijoita, joiden tuli määrätyillä merkeillä antaa kartanoon tieto, jos vihollisia näkyisi, sekä ryhdyin sitten kiireesti viljan korjuuseen. Rannassa pidettiin veneitä aina lähtövalmiina, ja miehillä oli aseet mukana työpaikallaan. Täten muistutimme niitä juutalaisia, jotka Baabelin vankeudesta palattuaan saivat työskennellä miekka toisessa ja muurauslasta toisessa kädessä.

Onnellisesti saatiin vilja korjatuksi ja puiduksi. Noin seitsemisenkymmentä tynnyriä jyviä kuljetin sitten veneillä Savonlinnaan, jossa nyt miehistöineen isännöitsi Käkisalmen linnan entinen päällikkö, eversti Stjernschantz, ja jossa myöskin sain viimeisen kerran isääni tavata. Häneltä kuulin, että Riikan isä oli vähän ennen piiritystä kuollut kulkutautiin ja että Riika kohta sen jälkeen, yksin jääneenä, oli lähtenyt jonkin sukulaisensa luo Viipurin tienoille. Sen enempää ei isäni hänestä tiennyt. Hänen oli siis täytynyt joko perillä tai jo matkallaan joutua jonkin vihollisjoukon valtaan.

Savonlinnasta palattuani lastasin jäljellä olevat jyvät veneisiin ja lähdin niitä kuljettamaan Pielisjärvelle jättäen Suorlahden kartanon typötyhjäksi oman onnensa nojaan. Kun huhuja levisi vihollisten tulosta aina Pielisjärvelle saakka, poltatti majuri Affleck ne viljavarat, joita ei voitu ottaa mukaan eikä ehditty väestölle jakaa, ja sitten lähdimme rekikelejä hyväksemme käyttäen edelleen Nurmekseen ja sieltä Kajaaniin. Levättyämme pari päivää Kajaanin linnassa komensi majuri minut tiedusteluretkelle Nurmekseen. Miehistökseni sain kolme aseilla hyvin varustettua rotevaa renkiä.

Oli leuto päivä joulukuun alussa, kun lähdimme eväspussit ja pyssyt selässämme suksilla painaltamaan kohti kaakkoisella taivaanrannalla kuumottavaa Vuokattia, jonka ohi meidän oli kuljettava Nurmekseen. Puolenpäivän jälkeen, kun olimme jo sivuuttaneet Vuokatin, muuttui ilma suojaiseksi ja suksikeli huononi. Vaivalloisesti kävi kulku tahkoutuneessa lumessa ylös Maanselän harjanteelle. Hiestä läpimärkinä ja nääntyneinä osuimme iltahämärissä pieneen ja yksinäiseen talorähjään Hiienvaaran rinteelle ja päätimme yöpyä siihen.

Talossa oli vanhanpuoleinen mies, yhtä iäkäs emäntä ja juuri mieheksi varttuva poika. Isäntä, joka muutenkin teki epämiellyttävän vaikutuksen, lupasi hyvin ynseästi ja luimistellen meille yösijan. Kursailematta ripustimme nyt enimmät vaatteemme ja jalkineemme kuivamaan sekä asetuimme lämpimän muurin kupeelle aterioimaan.

Saatuaan tietää, mitä miehiä me olimme ja minne matkalla, ei talon väki osoittanut halua pitempiin puheluihin, vaan murjotti äänettömänä omissa hommissaan. Heidän ynseä ja umpimielinen käytöksensä herätti epäluuloani; päätin pitää silmäni auki. Niinpä syödessäni ja toverieni kanssa jutellessani pidin koko ajan varkain silmällä talonväen hommia. Hetken kuluttua huomasinkin vaarin salakähmää kuiskaavan jotakin pojalle, joka veti sarkamekon päälleen ja hevosen illastamisesta mutisten lähti ulos.

Syötyään heittäytyivät mieheni penkille pitkälleen ja alkoivat kohta raskaasti kuorsata. Istuin vielä muurin kupeella ja vetelin savuja nysästäni. Muori oli kiivennyt uunille, ja vaari kutoi päreen valossa verkkoa.

»Minnekäs se poika jäi, kun sitä ei näykään tallista palaavaksi?» kysäisin minä saatuani piipun poltetuksi pohjaan.

»Liekö mennyt saunaan nukkumaan», murahti vaari minuun katsahtamatta.

Epäluuloni kasvoi yhä, ja itsekseni päätin valvoa niin kauan kuin väsymykseltäni jaksaisin sekä herättää sitten kaikessa hiljaisuudessa yhden miehistä valvomaan sijastani. Mutta koetellakseni vaaria asetuin itsekin pitkäkseni penkille ja sijoitin miekkani sekä molemmat pistoolit vierelleni. Aloin hengittää raskaasti sekä sitten kuorsata samaan tahtiin miesteni kanssa, pitäen kuitenkin toista silmääni sen verran raollaan, että saatoin hyvin nähdä vaarin hommat. Hän kutoi edelleen verkkoa ja niisti väliin pärettä, jolloin hän aina katsoa luihautti penkkiä kohti.

Jonkin hetken kuluttua nousi hän ylös ja siirsi jalallaan jakkaraa, niin että se kaatui. Mutta minä kuorsasin häiriytymättä edelleen. Silloin hän lähti varovasti liikkuen ulos. Kun häntä ei hyvään aikaan kuulunut takaisin palaavaksi, aioin jo nousta ylös ja lähteä katsastamaan, mitä ulkona oli tekeillä. Mutta samassa palasi vaari ja hiljaa tassutellen läheni minua sekä rupesi ottamaan aseitani. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti niihin tarttua, kavahdin minä salamana seisaalleni ja sivaltaen tyrmistynyttä vaaria korvalle niin, että hän kaatui, kiljaisin:

»Tuosta saat, kelmi! Vai kavaltaa aiot kunniallisia partiomiehiä.»

Säikähtyneinä hypähtivät mieheni ylös ja silmiään hieroen töllistelivät ympärilleen.

»Sitokaa tuo vaari, hänellä on joitakin pirun konsteja tekeillä», komensin minä, ja tuossa tuokiossa oli kiroileva äijä sidottu käsistään ja jaloistaan. Kiireesti vedimme senjälkeen vaatteet päälle ja saappaat jalkoihin.

»Meidän on viisainta lähteä heti matkaan, sillä varmaankin majailee täällä jossakin lähistöllä karjalaisia sissejä», sanoin minä miehille.

»Mutta mitä teemme tuolle vaarille?» kysyi yksi miehistä.

»Jätämme siihen, kunnes hänen poikahulttionsa apureineen tulee häntä pelastamaan. Mutta ettei hän ennen aikojaan siitä liikkeelle pääsisi, on meidän paras sitoa hänen aviosiippansakin, joka piileskelee tuolla uunilla.»

Pari miehistä sieppasi muorin alas, ja tuossa tuokiossa makasi hänkin sidottuna.

»Ja nyt taipaleelle, niin että tuli suksista suihkaa!» huusin, ja kiireesti työnnyimme pihalle.

Mutta juuri kun olimme valmiina heittäytymään suksillemme, kuului reen kitinää, ja samassa ajoi pihalle neljä hevosta. Reistä karkasi toistakymmentä pitkillä keihäillä varustettua partaniekkaa, jotka ympäröivät meidät kolmelta puolen. Tempasin pistoolini ja laukaisin ne peräkkäin lähinnä seisovia kohti, sivaltaen heti sen jälkeen miekkani. Mieheni eivät ehtineet muskettejaan laukaista, vaan alkoivat perillä huitoa ympärilleen. Pimeä vaikeutti taistelua, me tulimme tungetuiksi erilleen toisistamme, ja yksin jääneenä puolustin minä itseäni pirtin nurkan luona.

Hetken aikaa torjuttuani vihollisten uhkaavia keihäitä ja haavoitettuani heistä hyvänlaisesti ainakin kahta, kuulin toisten huudoista, että kaksi tovereistani oli kaatunut ja kolmas saatu vangiksi. Samassa jakaantui minua ahdistava joukko kahtia, antaen tietä eräälle rotevalle sissille, joka oli siepannut vahvan aisakoivun ja tavoitti sillä olkainsa takaa minua lyödäkseen. Ketterästi syrjään hypäten väistin minä vaarallisen iskun, mutta toista lyöntiä miekalla torjuessani meni kunnon aseeni kappaleiksi. Samalla sain pari keihäänpistoa käsivarteeni ja minuun käytiin joka puolelta käsiksi. Hetkistä myöhemmin makasin minä käsistä ja jaloista niiniköydellä sidottuna ainoan henkiin jääneen, Pekka-nimisen toverini rinnalla reslan perällä.

Kun rosvot olivat vähän aikaa viivähtäneet sisällä ja vapauttaneet liittolaisensa pintehistä, lähtivät he meluten ja hoilaten ajamaan takaisin. Edellämme ajoi yksi hevoskuorma sissejä ja perässä kaksi. Oman reslamme keulalla istui kaksi miestä, joista toinen ajoi hevosta, toinen piti kädessään tapparaa. Matka kulki tiettömiä epätasaisia metsämaita, arveluni mukaan eteläiseen suuntaan.

Kun koetin päästä miesten kanssa keskusteluun ja tiedustelin, mihin he meitä veivät, vastasi toinen hevosta nykien: »Ka, pyhä velj, kyllä siitä ehit tiion suaha, jahka perille tullah.» Jätin heidät rauhaan ja koetin miettiä, miten päästä tästä tukalasta pintehestä. Makasin kyljelläni sangen epämukavassa asennossa, ja selkäni takana ähki Pekka. Hapuillessani taakse sidotuilla käsilläni sain kouraani Pekan parran ja mieleeni välähti heti jotakin. Lähensin ranteeni hänen suunsa eteen, ja paikalla älysikin Pekka tarkoitukseni, alkaen kaluta käsiäni kiristävää nuoraa. Etteivät keulalla kyyröttävät miehet olisi huomanneet puuhiamme, ähkyin ja vaikertelin minä yhtä mittaa.

Kun Pekka oli arviolta noin puoli tiimaa käyttänyt hampaitaan, tunsin minä nuoran vihdoin hellittävän ja käsieni olevan vapaina. Pidin niitä edelleenkin selkäni takana ja odotin tilaisuutta voidakseni vapauttaa jalkanikin. Kauan ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin matkueemme joutui synkän kuusikon pimentoon, niin ettei voinut juuri käden pituutta eteensä nähdä. Tempasin silloin nopeasti puukkoni, jota sissit eivät olleet huomanneet minulta riistää, ja vapautin silmänräpäyksessä jalkani. Tie kulki onneksi epätasaista vaaran rinnettä alaspäin, joten reki kolisi ja heittelehti puolelta toiselle. Tämän ynnä pimeän takia eivät vartijamme voineet huomata minun puuhiani. Vielä pari silmänräpäystä ja Pekkakin oli vapaana siteistään. Minun oli mahdoton kuiskata hänelle toimintaohjetta, eikä aikaa sitäpaitsi ollut hetkeäkään hukata, sillä suojaava kuusikko ja louhinen rinne saattoivat milloin hyvänsä päättyä. Niinpä heti, kun olin sivaltanut poikki Pekan jalkoja kiristävän nuoran, karkasin pystyyn ja iskien puukkoni tapparaa pitelevän rosvon hartioihin loikkasin reslasta kuusten keskelle. Pekka seurasi rivakasti kintereilläni.

Iskun saanut mies ehti karjahtaa, ja ajaja pysäytti paikalla hevosen. Huutaen ja kiroillen pysähtyivät perässä tulevat samaan rykelmään, ja ennenkuin ehdimme paria askelta eteenpäin harpata, kuului pari kolme laukausta. Pekka takanani huudahti, ja minä tunsin hänen vaipuvan maahan. Mutta minun oli mahdoton pysähtyä häntä auttamaan, ellen itsekin tahtonut joutua saman kohtalon alaiseksi. Suinpäin ja umpimähkään loikkailin minä eteenpäin minkä puutuneet jalkani, pimeys ja louhinen maa suinkin sallivat. Mutta pimeydestä oli minulle enemmän hyötyä kuin haittaa, sillä vainoojieni oli siten mahdoton seurata jälkiäni. Kuulin kyllä hyvän aikaa heidän melunsa aivan kintereilläni, mutta muutettuani suuntaa alkoivat heidän äänensä vähitellen loitota, ja kun olin päässyt ulos kuusikosta sekä kykenin nopeammin juoksemaan, lakkasivat ne kokonaan kuulumasta.

Turvassa en kuitenkaan ollut näillä tienoin, sillä päivän valjetessa saattaisivat he helposti seurata jälkiäni ja joko suksilla tai hevosilla minut piankin tavoittaa, Riensin sen vuoksi yhtä menoa eteenpäin, ja etten eksyisi samalle paikalle takaisin, koetin puiden asentoa tarkkaamalla pitää suuntaa pohjoista kohti. Lunta oli ainoastaan puoleensääreen, joten se ei sanottavasti kulkuani vaikeuttanut.

Reessä ollessani olivat käsivarteen saamani haavat veren hyydyttyä tyrehtyneet, mutta alkoivat nyt juoksusta lämmettyäni uudelleen vuotaa. Kiskaisin sen vuoksi paidanhihastani pari kaistaletta ja hampaita apuna käyttäen sidoin haavat parhaani mukaan. Sitten porhalsin taas viimeisiä voimiani jännittäen puolijuoksua eteenpäin. Matkani kulki yli aavojen soiden, kangasten ja vaarojen, öinen erämaa lepäsi ympärilläni äänetönnä talvisessa unessaan. Joskus kuului etäältä pitkäveteinen suden ulvonta, jota säesti ketun ilkeä parunta. Kiitin onneani, ettei susi ilmestynyt lähettyvilleni, sillä silloin olisin ollut hukassa.

Kun itäinen taivaanranta vihdoin alkoi vaaleta, saavuin laajan, kulovalkean autioksi polttaman ahon reunaan, joka pohjoispuolella näytti rajoittuvan korkeaan hongikkoon. Sieltä olin kuulevinani ikäänkuin kukon kiekumista. Kuljettuani vielä noin puoli tuntia eteenpäin näin metsän päällä kiemurtelevan pari savupatsasta. Kohta sen jälkeen keksivät silmäni hongikon rinteessä kaksi taloa.

Niin iloiseksi kuin tämä löytöni minut aluksi saattoikin, aloin kuitenkin pian empiä taloon menemistä, sillä eihän ollut lainkaan taattua, etteivätkö väet olleet liitossa rajantakaisten rosvojen kanssa. Mutta väsymykseni ratkaisi asian, sillä tunsin, etten kykenisi edemmäs kulkemaan. Niin astelin rohkeasti eteenpäin ja työnnyin ensimmäisen talon pirttiin.

Talonväki oli sisään astuessani aamiaisella, josta minäkin kohta tervehdykset vaihdettuamme pääsin osalliseksi. Isännän ja hänen väkensä huomasin pian rehellisiksi kuninkaan alamaisiksi, ja silloin uskalsin vapaasti kertoa yölliset seikkailuni. He olivat kuulleet vienalaisten sissien suurella joukolla liikkuneen näillä seuduin ryöstelemässä sekä pitävän leiriä jossakin Hiienvaaran seutuvilla. Itse he kuitenkin olivat vielä säilyneet näiden vierailulta.

Isännän arvelun mukaan olin minä viime yönä taivaltanut kokonaista kuusi penikulmaa. Eipä siis ihme, että jalkani tuntuivat raskailta kuin lyijyharkot ja syötyäni kykenin tuskin itseäni liikuttamaan. Kun isäntä oli luvannut lähettää renkinsä heti paikalla viemään sanaa majurille Kajaaniin sekä pitää tarkoin varalla, etteivät sissit odottamatta taloon pääsisi, kömmin minä turvallisin mielin ylös lämpimälle uunille, jossa kohta vaivuin sikeään uneen.

Heräsin vasta myöhään illalla. Mitään erinomaisempaa ei päivän kuluessa ollut tapahtunut. Isäntä oli hiihtänyt pitkän matkan etelää kohti, mutta sisseistä ei ollut näkynyt jälkeäkään. Valvoimme isännän kanssa pärevalkean äärellä haastellen kaikenlaista tämän levottoman ajan tapauksista ja odotellen renkiä palaavaksi. Kun oli vierähtänyt tunti pari sivu puolen yön, palasi tämä vihdoin mukanaan kaksikymmentä jääkäriä, kaksi majurin kirjuria sekä joukko renkejä, kaikki hyvin asestettuina. Näiden kanssa tuli minun kaikin mokomin etsiä rosvojen leiripaikka sekä karkoittaa heidät seudulta.

Ensi aluksi komensin miehet levolle, jota he ankaran hiihdännän jälkeen hyvin kaipasivatkin. Itse toimitin isännän kanssa vuorotellen vartijan virkaa sekä nukahdin vielä pari tuntia aamuhämärässä. Seuraava päivä oli toinen adventtisunnuntai, taivas oli selkeä ja suksikeli parasta lajia. Haukattuamme vankan aamiaisen lähdimme viimeisten tähtien vaalenevalla aamutaivaalla vielä pilkkiessä painaltamaan kohti eteläisellä ilmanrannalla häämöttäviä lumisia vaaroja. Kun molemmista taloista lähti miehiä mukaamme, oli meitä alun neljättäkymmentä henkeä käsittävä joukkue. Ripeästi sujui matkamme, ja puolipäiväauringon kirkkaasti paistaessa saavuimme siihen Hiienvaaran taloon, jossa meidät oli sissien käsiin kavallettu.

Talossa oli muori yksinään kotona ja säikähtyi pahanpäiväisesti meidän pirttiin ilmestyessämme. Aluksi hän ei ollut ollenkaan tietävinään rosvojen lymypaikkaa, mutta hetken häntä kovisteltuamme ilmoitti hän sen vihdoin. Se oli puolentoista penikulman päässä yksinäisessä Lahden talossa Hiienjärven rannalla.

Saatuamme tämän tärkeän tiedon sekä otettuamme eväsrepuistamme hiukan vahvistusta lähdimme oitis matkaan, kulkien muorin osoitusten mukaan lounaista ilmansuuntaa kohti yli vaaraisen selänteen. Aurinko punoitti vielä taivaan rannalla, kun puiden välistä näimme allamme pienen salojärven ja sen vastakkaisella rannalla talon, josta kohosi pari savupatsasta korkealle ilmaan. Lähemmin tarkastellessamme huomasimme pihan avonaiset sivut suljetuiksi korkeilla hirsivarustuksilla. Keskellä pihaa paloi suuri nuotio, jonka ääressä istuskeli joukko miehiä. Pirtin katolla seisoi vartija turkki päällä, ja varustuksen ulkopuolella ärhenteli joukko koiria.

Pidimme lyhyen sotaneuvottelun. Toiset ehdottivat jakaannuttavaksi kahtia ja kierrettäväksi metsän suojassa talon takapuolelle, josta sitten yön tullen hyökättäisiin yht'aikaa varustuksen kimppuun. Minä pidin kuitenkin ajan voittamiseksi parempana hyökätä suoraan järven yli. Jos rosvot olivatkin miesluvultaan vahvemmat sekä varustetussa asemassa, oli meillä sen sijaan parikymmentä miestä säännöllistä sotaväkeä ja paremmat aseet, joten en ollenkaan epäillyt voittavamme.

Heti merkin annettuani laskimme yhtenä pyrynä rinnettä alas järven jäälle. Paikalla pani pirtin katolla oleva vartija toimeen hälytyksen ja suljetussa pihassa syntyi liikettä ja melua. Järven puoleisella sivulla olevalle hirsivallille kohosi parrakas pää toisensa viereen.

»Kunhan nyt pysyisitte kiltisti siellä itse laittamassanne satimessa, että apajani tulisi niin suureksi kuin mahdollista», ajattelin kiitäessäni miesteni etunenässä kaikin voimin rantaa kohti.

Rosvojen huomasin olevan varustettuja etupäässä jousilla, ainoastaan joillakin heistä näkyi olevan tuliluikkuja. Pyssynkantaman ulkopuolella pysäytin joukkoni. Viisitoista jääkäriä asetin rintamaan ja komensin heidät juoksemaan sekä ampumaan hyvin tähdätyn yhteislaukauksen hirsivallilla odottavaan rosvojoukkoon. Seuraus oli, kuten odottaa sopikin, että joka ainoa rosvo katosi vallilta, paitsi viittä kuutta miestä, jotka jäivät siihen kuolleina kellettämään. Jääkärit saivat kyllä hekin vastaansa nuoli- ja kuulasateen, mutta ainoastaan pari heistä lievästi haavoittui.

Erotin nyt kiireesti viisi jääkäriä ja seitsemän muuta miestä, jotka komensin toisen kirjurin johdolla kiertämään talon takapuolelle sekä ottamaan vastaan viholliset, jos he lähtisivät varustuksestaan peräytymään. Kohta kun he olivat kadonneet huoneiden taa ja minä juuri järjestin kahtakymmentä jäljellä olevaa miestäni päähyökkäykseen, alkoi talon takaa kuulua kiivas taistelun meteli. Kuten jäljestäpäin selvisi, oli siellä näreikön keskellä suuri, pölkyistä ja havuista kyhätty tilapäinen talli, jonne sissit olivat keränneet Pielisjärven, Nurmeksen ja Sotkamon puolelta ryöstettyjä hevosia, kaikkiaan kuutisenkymmentä kappaletta. Joukko sissejä oli takasolasta hyökännyt tallille pelastamaan hevosia joutumasta meidän käsiimme. Mieheni joutuivat parahiksi estämään heitä tässä aikeessaan.

Komensin joukkoni seuraamaan itseäni ja hyökkäsin vitkastelematta ylös vallille. Olin järjestänyt väkeni niin, että he kapusivat ylös samalla hetkellä. Ylös tultuaan pistivät he määräykseni mukaan ensiksi ainoastaan päänsä vallinharjan yli ja ampuivat nopeasti yhteislaukauksen pihalla tiheänä joukkona seisoviin vihollisiin. Seuraavana tuokiona, kun rosvot vielä olivat yhteislaukauksen aiheuttaman sekasorron vallassa, heittäysin minä hurraata huutaen vallilta alas pihalle ja heti maahan päästyäni lävistin tervetuliaisiksi muutaman rokonarpisen ja punapartaisen roikaleen, joka ei ehtinyt edes keihästä suojakseen ojentaa. Mieheni seurasivat heti kintereilläni, ja pistimet tanassa hyökkäsivät jääkärit epäjärjestyksessä olevan rosvolauman kimppuun.

Taistelu pihalla ei kestänyt kauan. Lumi alkoi pian punoittaa kaatuneiden sissien verestä, ja sekasortoisena joukkona tunkeutuivat toiset kummallakin takaosalla olevien hirsiröykkiöiden yli pakoon. Miekat ja piikit ojossa seurasimme heidän kintereillään. Pölkkytallin luona taisteli toinen joukkoni kaksi kertaa lukuisampaa sissiparvea vastaan. Kun pihasta ulos hyökätessämme molemmat joukkomme pääsivät yhtymään, lähti koko jäljellä oleva viisikymmenmiehinen sissilauma hurjaan pakoon. Ajoimme heitä takaa hämärän tuloon saakka, kaataen heistä useita sekä ottaen joukon vankeja. Omalta osalta lävistin kymmenkunta rosvoa ja ammuin kolme.

Pakenevien joukossa huomasin muun muassa Hiienvaaran kierosilmäisen äijän, joka niin katalasti oli vihollisiin liittynyt. Päästyäni hänen kintereilleen tempasin hänet kiinni pitkästä niskatukasta ja heitin kinokseen, komentaen jäljessä tulevan miehen sitomaan hänet. Muiden vankien mukana sai hän sitten seurata meitä Kajaanin linnaan kärsimään hyvin ansaittua rangaistustaan.

Paitsi mainittua kuuttakymmentä hevosta löytyi talosta kaikenlaista ryöstösaalista, muun muassa melkoinen määrä jyviä. Vietettyämme yön talossa sytytimme sen hirsi varustuksineen palamaan ja valtavan tulenloimun tietämme valaistessa lähdimme saaliinemme ja vankeinemme aamuhämärissä ajelemaan Kajaania kohti.

Joulun vietimme sitten kaikessa rauhassa Kajaanin linnassa. Mutta koska aika täällä sydänmaan perukoilla tuntui vähitellen käyvän pitkäksi ja mieleni paloi Etelä-Suomeen, suurempain sotatapausten keskelle, menin nimipäivänäni rajamajurin puheille ja pyysin häneltä eroa toimestani. Oikullinen ja käsittämätön ihminen kun hän oli sekä lisäksi tällä kertaa hyväisesti juovuksissa, suuttui hän pyyntööni silmittömästi, alkoi ärjyä ja temmeltää, niin että vaahto suusta kävi, ja raahautti minut lopuksi pimeään vankityrmään. Siellä sain virua kokonaista kolme päivää ja oli minulla kyllin tilaisuutta miettiä ihmiselämän kummallisia käänteitä ja oikkuja, joita kohtalo näytti erityisen runsaskätisesti minun osalleni varanneen.

Mutta paljon enemmän kuin syytön vankeuteni vaivasi minua yksinäisyys ja liikkumattomuus sellaisenaan, sillä silloin takertuivat aina ajatukseni Riikan kohtaloon ja mieleni synkkeni syttäkin mustemmaksi. Voisi kenties näyttää siltä, kuin olisin tämän seikan ottanut hyvinkin keveästi, kun yleensä näissä muisteluissani olen niin vähän kajonnut Riikaan ja hänen kohtaloonsa. Mutta itse asiassa palasi hän aina mieleeni, milloin vain levottomalta elämältäni joudin hetkeksikään pysähtymään ja antautumaan mielikuvituksen valtaan. Niinpä oli tämä pakollinen paikallaan pysyminen Kajaanin linnan vankityrmässä juuri sen takia minulle monin verroin vaikeampi kestää kuin mitä se muutoin olisi ollut.

Edellä olevan tahdoin vain sanoa puolustuksekseni, etteivät ne, joiden silmiin mahdollisesti joskus maailman päivinä nämä vaatimattomat muistelmani joutuvat, syyttäisi minua liian suuresta kevytmielisyydestä—sillä kevytmielisyyttä, Herra paratkoon, on luonteessani aina ollut runsaasti, mutta en kuitenkaan soisi, että minua siitä paheesta syytettäisiin suhteessani lapsuuteni ystävättäreen. Jos jonkun mielestä kaikenlaisten seikkailujen ohella näytän liian vähän huolehtivan lemmittyni kohtalosta, niin siihen on yksinkertaisesti syynä vain se, etten tahdo lukijoitani turhanpäiten rasittaa liian paljon omista mielenmurheistani puhumalla.

No niin, tiesin kyllä, ettei vankeuteni, johon minut oli ihan aiheettomasti raastettu, voisi missään tapauksessa kovin kauan kestää, ja neljäntenä päivänä sainkin minä jälleen astua päivänvaloon. Esimieheni oli nyt yhtä kohtelias ja makea kuin Tapanin iltana kiukkuinen. Hän pyysi minulta anteeksi käytöstään ja sanoi suuttuneensa yksistään vain sen tähden, että minä pyrin pois hänen palveluksestaan. Hän kiitteli ripeyttäni ja rohkeuttani sekä kirjoitti minulle suosiollisen erokirjan. Saatuani sitten jäljellä olevan palkkani, satakaksikymmentä taaleria kuparissa, lähdin vanhan vuoden viimeisenä päivänä taivaltamaan Uudellemaalle yhdessä kapteeni Salomon Enbergin kanssa, joka sotamarski Nierohtin lähettinä oli ollut Kajaanin linnassa.

* * * * *

NELJÄS LUKU.

Saan paikan armeijassa ja poltan sillan vihollisten nenän edessä.

Tammikuun lopulla saavuin Liljendaaliin, jossa Suomen pääarmeija silloin oli leirissä. Pyrin hetimiten perille tultuani kenraalimajuri Armfeltin puheille, esitin hänelle rajamajuri Affleckilta saamani erokirjan sekä ilmoitin haluavani jotakin tointa armeijassa. Kenraali otti minut sangen ystävällisesti vastaan, kyseli Kajaanin kuulumisia ja kun olin hänelle lyhyesti ja avomielisesti, kuten tapani oli, kertonut viimeisistä seikkailuistani, taputti hän minua olkapäälle ja sanoi minun kaltaiseni miehen, jos kenenkään, tarvitsevan sijansa armeijassa. Tunsin itseni tästä kenraalin kohteliaisuudesta varsin ylpeäksi ja vakuutin hänelle alttiuttani.

»No, no, pidän teidät kyllä muistissani, milloin vain tarvitsen sukkelaa ja ripeätä miestä», lausui hän minua ovelle saattaessaan, »mutta pahoin pelkään, että monen rehellisenkin alttius joutuu liian kovalle koetukselle.»

Näitä sanoja lausuessaan näin hänen otsallaan viivähtävän synkän pilven. Tuo jalo sotilas aavisti varmaan jo tällöin isänmaansa ja sen viimeisen, vaivalla kootun armeijan synkeän kohtalon, joka meiltä muilta oli vielä tulevien vuosien kätkössä. Vasta joitakin aikoja armeijassa oltuani alkoi minulle selvitä, kuinka huonolla kannalla sotajoukon tila oli, ja kuinka kaikki sotatoimet Nierohtin ja Armfeltin ponnistuksista huolimatta jäivät hajanaisiksi ja hervottomiksi. Ja yhä huonommiksi kehittyivät asiat, kun vanha kunnon Nieroht vuotta myöhemmin, tuhansista vastoinkäymisistä murtuneena, äkkiä sairastui ja kuoli, ollessamme leirissä Kymijoen suulla, ja hänen sijaansa Suomen armeijan ylipäälliköksi tuli uudestaan tuo kelvoton Lybecker.

Mutta ehätänhän jo tapausten edelle. Seuraavana päivänä siitä, kun olin käynyt kenraali Armfeltin puheilla, sain paikan päästen munsterikirjuriksi Turun läänin jalkaväkirykmenttiin, majuri Fraserin komppaniaan. Toimeeni en aluksi ollut suinkaan tyytyväinen, sillä tulihan pääasiallisimpana aseenani taasenkin olemaan hanhenkynä, johon jo Viipurissa palvellessani olin ehtinyt niin perin pohjin kyllästyä. Mutta pian sain mieluisampaa ja enemmän luonnettani vastaavaa tointa. Kenraali Armfelt piti minut lupauksensa mukaan muistissaan, ja kevättalvella komennettiin minut pienen miesjoukon kanssa ensimmäiselle partioretkelleni, jonka tein Viipurin seuduille. Turhaan koetin täällä saada joitakin tietoja Riikasta ja hänen sukulaisistaan. Hänen kohtalonsa pysyi minulle vielä toistaiseksi pimeän peitossa.

Samanlaisia partio- ja tiedusteluretkiä sain sitten tehdä tuon tuostakin. Koska näillä ensimmäisillä retkilläni ei mielestäni sattunut mitään erinomaisempaa, niin en huoli ruveta lukijaa rasittamaan niistä laveammin kertomalla, vaan siirryn kokonaista pari vuotta ajassa eteenpäin, sillä silloin ryhtyi tsaari Pietari oikein todenteolla maatamme valloittamaan. Mainitut vuodet olivat jonkinlaista väliaikaa, jolloin armeija liikehti Kymijoen ja Viipurin välisillä seuduilla, saamatta tilaisuutta mihinkään ratkaisevampaan tekoon. Vanhan marsalkka Nierohtin tarmolla suunnittelema Viipurin takaisin valloituskin raukesi kunnollisen tykistön ja muiden sotatarpeiden puutteessa tyhjiin, ja tästä masentuneena tuo iäkäs ylipäällikkö sitten kuolikin, kuten jo olen maininnut.

Päästiin sitten aseman juuri nimeksikään muuttumatta kevääseen armon vuonna 1713, neljä vuotta siitä kuin Kaarlo-kuningas oli tullut Pultavassa lyödyksi ja kolme vuotta sen jälkeen, kun Viipuri oli menetetty venäläisille. Toukokuun kymmenentenä päivänä nousi tsaari Pietari kahdentoista tuhannen miehen kanssa maihin Helsingin Hietalahdessa, kun kenraalimajuri Armfelt puolinetoista tuhansine miehineen, joiden joukossa minäkin olin, oli ensinnä karkoittanut hänen kaleerinsa kaupungin satamasta. Kun vihollinen kuitenkin pääsi maihin, emme voineet enää paikkaamme puolustaa, vaan sytytimme kaupungin palamaan ja peräydyimme asukasten seuraamana maalle pääarmeijan luo Porvooseen. Kohta sen jälkeen palasi tsaari kuitenkin uuteen pääkaupunkiinsa ja venäläinen sotavoima vetäytyi meritse Pernajanlahden perukassa olevaan Koskensaareen, johon se asettui leiriin. Ollessani tiedusteluretkellä sain urkituksi, että Venäjältä odotettiin Koskensaaressa olevan vihollisvoiman vahvistukseksi kahdeksantuhatta ratsumiestä. Tuotuani tämän tiedon pääarmeijalle pyysi Armfelt lupaa marssia jonkin armeijaosaston kanssa oitis Kymijoelle lyödäkseen tuon ratsujoukon takaisin. Sen jälkeen olisi ollut helppo koko voimalla käydä Koskensaaressa majailevan vihollisarmeijan kimppuun, varsinkin kun Helsingin edustalle oli tullut ruotsalais-suomalainen sotalaivasto, joka olisi voinut tukkia vihollisen peräytymistien. Mutta tähän järkevään tuumaan ei hänen pelkuruutensa Lybecker suostunut. Näin omin silmin, kuinka kiihtyneenä Armfelt ja muut upseerit tulivat sotaneuvottelusta. Ja kun sotaneuvottelun tuloksista tieto levisi armeijaan, valtasi kaikkien mielet sama kiihtymys, ja äänekästä nurinaa sekä sotamarsalkasta lausuttuja herjauksia kuului kaikkialta. Niin pääsivät vihollisvoimat yhtymään, meikäläisten sotilasten täytyi tyytyä vain voimattomina hampaitaan kiristämään. Kohta sen jälkeen alkoi yhtynyt vihollisvoima pitkin rantatietä liikehtiä Porvoota kohti.

Oli helteinen päivä heinäkuun puolivälissä. Kedoilla lainehti vehmas nurmi, mutta niitty- ja peltomiehiä ei näkynyt työssä. Metsässä kukahteli käki ja heinikossa siritti sirkka. Rakuunain ja tykkimiesten hevoset, joita oli liekään pantuina ympäri ketoja, olivat ahmineet kyllikseen mehevää apilasta ja seisoivat nyt vatsat pulleina ja päät nuupollaan, huiskien laiskasti kärpäsiä kyljiltään. Hevoset kuuluivat tuhatmiehiselle etujoukolle, joka kenraalimajuri Armfeltin komennossa oli asettunut Vanhankartanon ympäristölle, noin penikulman päähän Porvoosta jokivartta ylöspäin. Sanoin tätä etujoukoksi, vaikka oikeampi nimitys sille olisi jälkijoukko, sillä hänen ylhäisyytensä sotamarsalkka oli päävoiman ja kyökkinsä kanssa vetäytynyt Mäntsälään ja oli kenties sieltäkin jo liikkeessä Hämeenlinnaa kohti.

Olin eilisen päivän sekä viime yön ollut parin miehen kanssa tiedusteluretkellä Pernajan puolella ottamassa selkoa vihollisten lukumäärästä ja liikkeistä. Aamupuolella olin nukahtanut muutaman tunnin heinissä tallinparvella, ja haukattuani senjälkeen aamiaiseksi puolihomehtuneen leivänkannikan sillinpäiden kanssa istuin nyt päivää paistatellen ja nysääni imeksien tallinportaalla. Päärakennuksen pihanpuoleiset ikkunat olivat auki, ja eräässä huoneessa näin kenraali Armfeltin käyskentelevän edestakaisin.

Pölypilveen peittyneenä läheni silloin Porvoosta tulevaa tietä ratsumies ajaen täyttä laukkaa höyryävällä hevosellaan.

»Mitä kuuluu?» huutelivat hänelle sotilaat, jotka tienvarsinurmikolla loikoen nousivat istualleen hänen ohi rientäessään.

Mutta ehtimättä heidän uteliaisuuttaan tyydyttää karautti rakuuna päärakennuksen porrasten eteen ja jättäen hevosensa pihanurmea järsimään katosi sisään. Näin ikkunan läpi hänen viittoen puhuvan jotakin kenraalille, joka hetkistä myöhemmin ilmestyi portaalle. Varjostaen kädellä silmiään tähysteli hän ympärilleen.

»Löfving!» huusi hän viitaten minulle, joka sillä välin olin noussut seisomaan.

Kunniaa tehden astuin minä hänen eteensä.

»Kuuletteko tuota ammuntaa?» sanoi hän. »Siellä on etuvartiostomme taistelussa vihollisen kanssa, joka on ehtinyt jo Porvoon edustalle. Nouskaa heti ratsaille ja rientäkää sinne minkä hevosesta lähtee. Kohta kun etuvartijamme ovat peräytyneet joen yli, sytyttäkää silta palamaan. Jos vihollinen seuraa ihan kintereillä, on etuvartioston sitä pidätettävä niin kauan, että te ehditte saada sillan kunnollisesti palamaan. Ymmärrättekö?»

»Olen täsmälleen täyttävä käskynne, herra kenraali», vastasin minä tehden uudelleen kunniaa.

Riensin heti lähimpäin sotilasten luo ja tyhjensin heidän ruutisarvensa rensseliini. Tarkastettuani, olivatko tulukseni kunnossa, sieppasin renkituvasta kirveen vyöni alle ja ottaen kedolta lähimmän hevosen lähdin täyttä karkua ajamaan Porvoota kohti, josta silloin tällöin jymähti tykinlaukaus. Muskettien pauketta ei raskaan ilman takia voinut vielä tänne saakka erottaa.

Ehdittyäni sille kukkulalle, josta Kiialan vainioiden yli näkyy Porvoo, huomasin etuvartijaimme kulkevan juuri sillan yli, kääntyen tavan takaa laukaisemaan muskettinsa vihollista kohti, joka oli jo ilmestynyt Pappilanmäelle. Kannustin ja hosuin hevostani, joka aivan suorana lensi siltaa kohti. Etuvartijajoukko oli jo ehtinyt yli ja marssi Kiialaa kohti. Huusin heidän päällikölleen, majuri Gyllenströmille, kenraali Armfeltin käskyn ja ratsastin edelleen.

Ollessani noin kymmenen sylen päässä sillasta suistui hevoseni äkkiä polvilleen, lennättäen minut hyvän joukon eteenpäin tielle. Joutamatta sen enempää piittaamaan hevosesta, johon varmaankin oli sattunut yksi ympärilläni vinkuvista kuulista, juoksin sillalle. Voimaini takaa kirvestä heiluttaen irroitin tuossa tuokiossa muutamia kansilankkuja ja työnsin ne läjään. Sen jälkeen riuhtaisin puolilahonneen kaidepuun irti ja löin sen säpäleiksi, tukkien kuivat pirstat kansilautojen väliin. Sitten siroitin rensselissäni olevan ruudin puiden sekaan ja otin tulukseni esille.

Vihollinen oli Pappilanmäeltä nähnyt minun puuhani ja laukasi yht'aikaa ainakin parisataa muskettia minua kohti. Ympärilläni oli helvetillinen vinkuna ja surina, sillan puista lenteli sälöjä ja maa takanani jokiäyräällä ikäänkuin savusi. Mutta Jumalan sallimuksesta ei minuun sattunut yksikään kuula.

»Vaikka ampuisitte minut seulaksi, niin täytän sittenkin kenraalin käskyn», ajattelin itsekseni ja kalkutin kipinöitä piikivestä.

Mäeltä lähti täyttä juoksua siltaa kohti muutamia kymmeniä viheriätakkeja, mutta meikäläinen etuvartiosto oli etsinyt suojaa Kiialan pellonojista ja lähetti heitä vastaan tuhoisan kuulasateen. Sain tulen taulankappaleeseen, ja ruudin kähähdellessä syttyivät rutikuivat siltapuut vehmaasti palamaan.

Olin polvillani tulta kiihoitellen, kun huomasin yhden venäläisen päässeen eheänä meikäläisten kuulasateen läpi ja juosseen aina sillan päähän saakka, josta hän ojensi pyssynsä minua kohti. Tempasin kiireesti oman muskettini ja ehtimättä juuri tähtäämään laukaisin sen häntä kohti. Kuula sattui viheriätakkia rintaan, ja töppösensä ilmaan heittäen keikahti hän selälleen. Mutta samassa laukesi hänenkin pyssynsä ja kuuma suraus sivusi vasenta ohimoani.

Sillanpää oli kuitenkin ehtinyt jo täyteen palamisen vauhtiin, ja pitkin maantien ojaa kumarassa juosten palasin minä meikäläisten luo. Majuri Gyllenström tuli luokseni ja sanoi kättäni pudistaen:

»Hyvin tehty, Löfving, mutta kuinka meidän on nyt teitä nimitettävä, sillä vasen korvannehan on riekaleina?»

Sivusin kädellä mainittua ruumiinosaani ja huomasin vasta nyt, että kaulalleni vuoti verta, sillä venäläisen kuula oli rikkonut korvalehteni, joka riippui riekaleena alas poskelle.

»Korvani olen näemmä menettänyt», vastasin minä, »mutta onhan tuo vain vasen korva. Moni tässä leikissä saa vielä päänsäkin menettää.»

Sen sanottuani tempasin korvalehden riekaleen irti ja viskasin menemään. Samalla saapui luoksemme oman komppaniani päällikkö, majuri Fraser, tuoden avuksemme satakunta miestä. Majuri Gyllenström jätti hänelle etuvartioston päällikkyyden ja lähti itse ratsastamaan Vanhaankartanoon.

Tällä välin olivat venäläiset kuljettaneet tykkejä Pappilanmäelle ja alkoivat niillä ampua meikäläisiä. Majuri Fraser nousi eräälle puolen sylen korkuiselle kivelle ja tarkasteli vihollisen hommia. Joukossamme oli Porvoon pappi, joka etuvartioston mukana oli seurannut kaupungista tänne. Hän pyysi majuria astumaan alas kiveltä, sillä hän väitti vihollisen yhdellä tykillään tähtäävän juuri häntä. Majuri tottelikin, mutta nousi hetkisen kuluttua uudelleen kivelle ja kädellä silmiään varjostaen tähysti joen taakse. Silloin tulla viuhahti kanuunankuula, riuhtaisten majurin vatsan kohdalta melkein poikki sekä surmaten kaksi kiven takana seisovaa sotamiestä.

»Ach mein Herr Pastor, mein Pastor!» huudahti majuri saksaksi vaipuessaan maahan aivan minun jalkoihini.

Hänen sormensa tekivät kouristelevia liikkeitä ja hänen suunsa kävi vielä muutaman hetken, vaikkei mitään ääntä kuulunut. Maatessaan selällään siinä meidän jaloissamme muistutti hän omituisesti pesästään pudonnutta linnunpoikaa. Hänet käärittiin Kiialasta haettuun karhuntaljaan, ja neljä sotamiestä kantoi hänet pois.

Niin paljon ja moninaisia sodankauhuja kuin seuraavina vuosina sainkin nähdä ja kokea, painui tämä näky kuitenkin kaikista syvimmin mieleeni. Muistellessani sitä ja ummistettuani silmäni näen ilmielävänä edessäni majuri Fraserin, kuinka hän raadeltuna makasi jaloissamme aukoen suutaan ja liikuttaen sormiaan.

* * * * *

VIIDES LUKU.

Metsissä ja maantiellä. Tutustun vastaiseen sotatoveriini keskellä vihollisten leiriä.

Oli raikas aamu syyskuun keskipaikkeilla, kun astuin ulos nokisesta saunasta, missä oljilla maaten olin muutamain komppaniatovereitteni kanssa viettänyt yön. Vainioilta ja Vanajan rantaniityiltä haihtui yöllinen sumu parast'aikaa riekaleina ilmaan, ja tuolta ja täältä kuului kiireistä, mutta tahdikasta varstankapsetta, kun maamiehet puivat viljojaan pois sotajoukkojen jaloista. Ympäri ketoja savusi vielä yöllisiä leirinuotioita, joiden ympärillä näkyi toistensa nojaan asetettuja musketteja, einehtiviä tai jalkineitaan parsivia sotamiehiä ja joukko nälkiintyneitä rääsyläisiä, joita armeijan kintereillä oli Uudeltamaalta kulkenut tänne Hämeeseen. Osa eri rykmenttien sotilaista oli jo luomassa valleja Vanajan rannoille sillan kummallekin puolelle. Kylän alla olevalla niityllä hirnahtelivat ratsuväen hevoset, ja vallinluojain taholta kuului välistä reipas laulun hoilaus. Sellaista ei oltu armeijassa pitkään aikaan kuultu, ja se vaikutti omituisen elostuttavasti kaikkien mieliin.

Armeijassa oli herännyt uutta luottamusta sen jälkeen kuin Lybecker oli viimeinkin kutsuttu sinne, missä hänen olisi pitänyt aina pysyä, nimittäin Tukholmaan, ja kenraalimajuri Armfelt oli toistaiseksi saanut ylipäällikkyyden. Mutta kykenisikö parhainkaan päällikkö enää korjaamaan hänen jälkiään? Sitä epäilivät kaikki, jotka asioita vähänkään ymmärsivät. Olihan Lybecker Armfeltin ja muiden rukouksista huolimatta peräyttänyt armeijan miekanlyönnittä rannikolta Hämeenlinnaan. Vihollisen voimat olivat siten saaneet rauhassa yhtyä ja rakentaa varustuksiaan sekä ottaa haltuunsa Helsingin ja Turun. Armfelt oli puolustuspaikakseen valinnut Mierolan sillan lähellä Hattulan kirkkoa. Taistelu oli ennen pitkää odotettavissa, sillä Hämeenlinnaa läheni venäläisten ylipäällikkö, kenraali Apraksin, jolla oli käytettävänään meikäläisiä paljon suurempi sotavoima.

Koska munsterikirjurin toimi ei minua ollenkaan miellyttänyt, kävin rykmenttini päällikön, eversti Yxkullin puheilla, pyytäen ylennystä virassani. Mutta hän kohteli minua röyhkeästi, sanoen hänellä olevan parempiakin miehiä autettavana. Pyysin silloin eroa paikastani mennäkseni johonkin toiseen rykmenttiin, jossa olisi minua huonompiakin miehiä. Mutta hän käski minun vain pysyä paikallani komppaniassani. Tämän jälkeen kävin vielä kenraalimajuri Fittinghoffin luona, että hän auttaisi minut pohjalaiseen rykmenttiinsä. Hän lupasikin minulle kenttävääpelin paikan, mutta ero entisestä rykmentistäni oli minun itseni hankittava. Mutta sehän minulta kiellettiin, ja sen vuoksi päätinkin nyt kääntyä itse Armfeltin puoleen.

Hän asui esikuntansa kanssa pappilassa, jonka pihalle minä asetuin odottelemaan puheille pääsyn mahdollisuutta. Jutellessani siinä erään hämäläisen kersantin kanssa kuulin tutun äänen huutavan nimeäni. Kääntyessäni näin ikkunassa kenraali Armfeltin, joka viittoi minua luokseen.

Astuessani sisälle istui hän yksinään pappilan vierastuvassa. Pöydällä hänen edessään oli kartta levällään, miekka sekä kolmikulmainen hattu olivat tuolilla hänen vieressään.

»Muutama päivä sitten olivat vihollisten etujoukot Nurmijärvellä», lausui hän karttaa silmäillen, »mutta varmaankin he ovat jo liikkeessä Hämeenlinnaa kohti. Tarvitsisin nyt pikaisesti tietoja heidän hankkeistaan ja viimeisimmästä lukumäärästään. Oletteko valmis lähtemään heti liikkeelle?»

»Heti paikalla, herra kenraali, mutta uskaltaisinko sitä ennen esittää pienen pyynnön?» vastasin minä.

Kun hän oli suopeasti nyökäyttänyt päätään, ilmaisin haluni tulla ylennetyksi munsterikirjurin virasta johonkin muuhun toimeen. Suosiollisesti lupasi hän toimittaa minulle ylennyksen heti, kun palaisin tiedusteluretkeltäni.

Hän oli sillä välin noussut seisomaan ja kävellyt ikkunan luo. Pappilan ohi marssi juuri komppania Hämeen läänin jalkaväkeä, joka arvatenkin oli menossa etuvartiostoon. Heitä katsellen puhui kenraali enemmän itsekseen kuin minulle:

»Uusmaalaiset ovat saaneet jo jättää kotiseutunsa. Jumala yksin tietää, saavatko hämäläisetkin tehdä samoin. Ja sitten on pohjalaisten vuoro! Ja tämä kaikki yhden kelvottoman ihmisen laiminlyöntien takia.»

Huomattuaan minun vielä viipyvän ovensuussa kääntyi hän puoleeni ja sanoi:

»Toivon teidän täyttävän hyvin tehtävänne, kuten ennenkin. Siitä lopultakin kaikki riippuu, kuinka uskollisesti kukin täyttää velvollisuutensa. Jumalan haltuun, Löfving!»

»Jumalan haltuun, herra kenraali!» vastasin liikutettuna ja läksin huoneesta.

Tämän jälkeen en enää nähnyt kenraali Armfeltia koko pitkällisen ja hävittävän sodan aikana. Tehtyään miehekästä vastarintaa Pälkäneellä, Tammerkoskella ja Isossakyrössä sai hän harventuneen, ryysyisen ja nälkäisen sotajoukkonsa kanssa peräytyä yhä kauemmas Pohjolan yöhön ja lumiin sekä loppujen lopuksi kestää viimeisten Suomen miesten kanssa kaikkia kuoleman kauhuja Norjan tuntureilla. Mutta minä jäin edelleenkin vihollisten valtaamaan Etelä-Suomeen, jossa omalla tavallani koetin olla hyödyksi isänmaalleni ja vahingoksi viholliselle.

Lähdin siis kohta Armfeltin luota tultuani retkelle. Tovereikseni sain vänrikki Sahlmanin sekä viisi sotamiestä. Kuljimme ensiksi meikäläisten etuvartioston ohi Hämeenlinnaan ja sieltä edelleen Nurmijärvelle päin. Kylät Hämeenlinnan eteläpuolella olivat enimmiten melkein tyhjinä, sillä asukkaat olivat vihollisten pelosta piiloutuneet metsiin tai seuranneet meikäläistä sotajoukkoa.

Sivuutettuamme Janakkalan kirkon kuljimme metsäisten mäkien välitse mutkittelevaa maantietä Nurmijärveä kohti. Silloin kohtasimme äkkiarvaamatta kasakkajoukon, joka hiljalleen ratsasti meitä vastaan. Livahdimme oitis puiden väliin ja kiipesimme lähintä rinnettä ylös. Kasakkain näimme allamme pysähtyneen neuvottelemaan.

»Laukaiskaamme muskettimme tyhjiksi», sanoin tovereilleni, »mutta tähdätkää tarkoin kukin omaan mieheenne!»

Laukaisimme seitsemän muskettiamme melkein yht'aikaa ja seitsemän arohevosta jäi haltijattomiksi. Kasakat joutuivat hämmennyksiin, päällikkö kirosi ja ärhenteli. Kun hän oli saanut joukkonsa hiukan toipumaan, komensi hän kaksikymmentä miestä jalkaisin hyökkäämään kimppuumme, jolla aikaa toiset ampuivat meitä kohti yhteislaukauksen, niin että oksia ja kaarnanpalasia sinkoili ympärillämme. Olimme sillä välin saaneet muskettimme uuteen latinkiin ja kun kimppuumme lähetetyt kasakat tulivat puiden välistä näkyviin, lähetimme heille kuumat tervetuliaiset. Ainakin viisi heistä jäi petäjäin juurelle kierimään ja loput pakenivat suinpäin alas nähdessään pistimemme edessään välkehtivän.

Emme enää jääneet uutta rynnäkköä odottamaan, vaan riensimme toista rinnettä alas, ladaten juostessamme muskettejamme. Päästyämme takana olevan noron pohjalla kasvavaan tiheään viidakkoon ilmestyi vasta jättämällemme kukkulalle uusi joukko kasakoita. Lähetimme heille vielä erojaisiksi kuulatuiskun ja lähdimme sitten kiireesti viidakon suojassa rientämään pitkin noroa eteläiseen suuntaan.

Pääsimme sen enemmittä kasakoista eroon ja noin tunnin ajan kuljettuamme lähenimme jälleen varovasti maantietä muutaman yksinäisen metsätalon kohdalla. Näkyvissä ei ollut ristin sieluakaan, mutta joka tapauksessa marssisi venäläisten päävoima tästä piakkoin sivu. Meidän oli siis parasta asettua näille seuduin ottamaan selkoa vihollisvoiman suuruudesta.

Silmäillessäni typö tyhjäksi jätettyä taloa juolahti mieleeni eräs tuuma. Metsän reunassa lähellä tietä oli riihi. Mitäpä jos asetunkin sen ahtaaseen ullakkoon, niin voin aivan vierestä laskea ohi marssivain vihollisten lukumäärän? Eihän ollut luultavaa, että heidän päähänsä pälkähtäisi kiivetä nuuskimaan tyhjäksi jätetyn talon riihen ullakkoa. Toverini piiloutuisivat sen sijaan niityn takana olevalle metsäiselle kukkulalle ja tekisivät puolestaan sieltä käsin huomioita. Ihan tien viereisiin metsiin oli uhkarohkeata piiloutua, sillä arvatenkin kulkisi vihollisjoukkojen kummallakin puolen metsässä partioita vaanimassa meikäläisten mahdollisia väijytyksiä. Mutta etäämpää tehdyt huomiot eivät luonnollisestikaan olleet niin tarkkoja kuin ihan vierestä tehdyt. Kahdesta eri paikasta tehdyt havaintomme voisimme sitten verrata toisiinsa ja päästä siten kutakuinkin tarkkoihin tuloksiin.

Toverini pitivät tuumaani viisaana, ja vitkastelematta ryhdyimme panemaan sitä toimeen. Mutta riihen päädyssäpä ei ollutkaan aukkoa, kuten tavallista. Sitä parempi, sanoin minä, sillä eihän olkikatto miestä pidättäne ja sittenpähän olen kerran sinne päästyäni varmasti säilössä. Päädyssä on arvatenkin sellaisia rakoja, että voin niistä hyvin tielle tähystää. Kiipesin siis oitis yhden sotamiehen seuraamana ylös katolle, jossa siirsin pari malkaa sijaltaan ja aloin penkoa katto-olkia. Pian sainkin niihin sellaisen aukon, että mahduin siitä ryömimään ahtaaseen ja pimeään ullakkoon. Kaiken varalta otin muskettini ja rensselini sinne mukaan. Sotamies asetti oljet ja malat paikalleen ja laskeutui alas, jonka jälkeen he kaikki hävisivät metsään.

Asetuin pitkälleni välikaton multiin ja eräästä suurenpuoleisesta raosta sopi minun mainiosti tähystää tielle ja lähimpään ympäristöön. Oli tyyni ja ihana syyskuun päivä. Hiljaisuutta keskeyttivät ainoastaan linnut, jotka livertelivät metsässä huolettomina kuin olisi maassa vallinnut mitä herttaisin rauha. Omituisen kaihomielen valtaamana makasin pimeässä piilossani ja näin edessäni hylätyt pellot ja viheriän metsän niiden takana.

Kun kuusten varjot alkoivat pidentyä, kuului talon eteläpuolelta tasaista töminää ja hetken kuluttua ratsasti hiljaista ravia ajaen lymypaikkani ohitse tuhatmiehinen kasakkajoukko. Sain heidän lukumääränsä tarkoin lasketuksi ja summan merkitsin puukon kärjellä seinähirteen. Kohta kasakkain mentyä kulki ohitse kuormasto, jota seurasi rykmentti rakuunoita. Sitten kulki tykistö ja sen perässä muuan korkea-arvoinen upseeri esikuntineen. Arvasin hänet kenraali Apraksiniksi. Hänen lähimmän päällikkönsä, ruhtinas Galitsinin, tunsin entisiltä tiedusteluretkiltäni. Kohta ylipäällikön jäljestä alkoi jalkaväki marssia ohitse pitkissä ja tiheissä kolonnissa. Tarkkaavaisuuteni sain jännittää äärimmilleen ehtiäkseni saada heidän lukunsa selville, sillä he eivät kulkeneet säännöllisissä riveissä. Montakaan päätä en sentään luule erehtyneeni.

Jalkaväen mentyä pysyi tie lähes tunnin ajan tyhjänä. Iltakin alkoi jo hämärtää ja minä mietin jo kömpiä piilopaikastani ulos, kun jälleen alkoi eteläpuolelta kuulua töminää ja esiin ratsasti kokonainen rakuunarykmentti. Se oli nähtävästi vihollisarmeijan jälkijoukko ja pysähtyi talon luo, aikoen arvattavasti yöpyä tähän. Sain siis koreasti jäädä lymypaikkaani odottamaan yötä tai pahimmassa tapauksessa huomispäivää. Mitään hätää minulla ei kuitenkaan ollut, sillä rensselissäni oli leipää ja palanen suolattua lihaa ja nukkua kellettää saatoin kattomullassa vallan hyvin.

Rakuunat laittautuivatkin aivan oikein leiriin. Hevosensa he liekasivat kedoille ympäri taloa, virittelivät nuotioita ja alkoivat aterioida. Muuan nuotioista oli aivan riihen lähistöllä ja minun oli mukava seurata elämää sen ympärillä. Syötyään hakivat he riihen seinustalla olevasta kasasta olkia, joita levittivät alleen ja alkoivat sitten toiset loikoen tarinoida, toiset parsia vaatteitaan ja jalkineitaan.

Ennen yöpimeän tuloa saapui maantietä myöten vielä kymmenmiehinen rakuunajoukko ja pysähtyi riihen luona olevalle nuotiolle. He tuntuivat olevan hyvin kiihdyksissään ja heidän keskellään huomasin vangin, puolittain sotamieheltä, puolittain talonpojalta näyttävän nuoren, hartiakkaan miehen, jonka kädet oli lujasti sidottu selän taakse. Rakuunat tyrkkivät ja lyödä läimäyttelivät häntä ehtimiseen ja hänen kasvonsa olivat hyytyneen veren tahraamat. Nähtävästi olivat rakuunat olleet partioretkellä ja joutuneet kahakkaan meikäläisten kanssa.

Lisättyään puita nuotioon asettuivat rakuunat makuulle. Yö verhosi lähimmät ympäristöt vaippaansa ja riihen metsänpuoleinen laitakin jäi kokonaan pimentoon. Ensinnä aioin viettää koko yön piilossani ja vasta vihollisen mentyä ryömiä sieltä esiin, mutta nyt tulikin minulle vastustamaton halu yrittää heti, kun rakuunat näyttäisivät uneen vaipuneen, sekä koettaa samalla pelastaa vangittu maanmieheni. Yritys oli tosin sangen uhkarohkea, mutta sellaisethan minua juuri enimmän vetivätkin puoleensa. Ennen yölevolle asettumistaan olivat rakuunat sitoneet lujasti myöskin vankinsa jalat, ja makasi hän nyt heidän keskellään päin nuotioon. Rakuunat olivat itse kääriytyneet viittoihinsa, mutta vanki virui kyljellään ilman mitään suojaa yökylmyyttä vastaan.

Jonkin hetken kuluttua alkoi nuotiolta kuulua kuorsauksia. Jalkeilla ei näkynyt ketään, sillä vartijat olivat etäämpänä pimennossa. Oliko heistä yhtään asetettu riihen ja metsän väliin, siitä oli minun ensiksi päästävä selvyyteen. Aloin siis mitä suurinta varovaisuutta noudattaen kaivautua katto-olkien läpi. Onneksi muutamia hevosia syödä rouskutteli ihan riihen seinustalla, joten se hämmensi olkien kahinaa, mitä oli mahdoton kokonaan välttää, varsinkin tunkeutuessani aukosta katolle.

Kun vihdoinkin kyyrötin metsänpuoleisella katonpuoliskolla, kuului talosta päin askelia. Kurkistin varovasti harjan yli ja näin nuotiolle pysähtyneen erään upseerin, joka arvatenkin kierteli yövartioita tarkastamassa. Ja aivan oikein, hän kiersikin riihen taakse ja lausui jonkin sanan, mihin toinen miehen ääni antoi yhtä lyhyen vastauksen. Sen jälkeen jatkoi upseeri matkaansa ja hänen askelensa hupenivat pimeyteen.

Allani riihen seinustalla oli kuin olikin siis vartija. Kuinka nyt menetellä? Tosinhan olisin voinut vartijan yli loikata maahan ja hävitä saman tien metsään, ennenkuin ällistynyt rakuuna olisi ehtinyt edes pyssyään laukaista. Mutta minä olin nyt kerta kaikkiaan saanut päähäni pelastaa vangitun maanmieheni ja siksi minun oli päästävä vartijan huomaamatta maahan sekä sitten tehtävä hänet vaarattomaksi voidakseni ryhtyä enempiin toimenpiteisiin.

Yksi hevosista kalusi aivan takimmaisen päätyseinän alla. Aloin liikutella itseäni siihen päähän kattoa. Vaikka kuljettavanani oli ainoastaan sylen pituinen matka, vei se lähes puoli tuntia, sillä joka ainoa ja pieninkin liikkeeni oli tehtävä mitä varovaisimmin, ja sittenkin pelkäsin joka hetki vartijan allani kuulleen olkien tai kattomalkojen risahtelua. Mitään elonmerkkiä hän ei kuitenkaan antanut itsestään.

Päästyäni siis vihdoinkin katon reunalle ja kurkistettuani räystään yli näin allani hevosen ääriviivojen häämöttävän. Tartuin nyt muskettiani toisella kädellä perästä ja ojensin sen alaspäin, töytäten pistimenkärjellä hevosen selkää kohti. Hevonen karkasi ensin korskahtaen pystyyn ja laukkasi seinän luota pois. Mutta koska se oli jalastaan köydessä, kaatui se köyden päähän tultuaan nurinniskoin ja alkoi reuhtoa ylös päästäkseen. Vartija juoksi kohta sen luokse ja heikäläisiä puhuttelusanoja hokien ryhtyi auttamaan sitä jaloilleen.

Nyt en hukannut silmänräpäystäkään, vaan hivuttausin räystäälle ja pudotin siitä itseni maahan. Hevonen teutaroi siksi tuimasti, ettei vartija saattanut putoamistani kuulla, varsinkin kun hän itsekin oli yhä äänessä. Pitäen käsissäni muskettia tanakasti pistoasennossa asetuin odottamaan lähelle sitä nurkkaa, jonka takaa vartijan oli palattava paikalleen.

Kun hevonen oli viimeinkin rauhoittunut, kuuluivat vartijan askelet lähestyvän ja hetkistä myöhemmin ilmestyi hänen hahmonsa riihen nurkalle. Survaisin silloin pistimen voimaini takaa hänen rintaansa kohti. Pistin upposi polvekettaan myöten hänen ruumiiseensa ja heikosti korahtaen vaipui hän maahan. Aioin juuri rientää riihen toiselle, nuotion puoleiselle nurkalle, kun mieleeni välähti jotakin. Kumarruin heti alas ja riistin kaatuneelta vartijalta viitan, jonka kiskoin omille hartioilleni. Sitten ripustin vyölleni hänen sapelinsa ja ottaen päähäni hänen lakkinsa astelin varovasti nuotiolle, joka oli palanut jo hiillokselle ja valaisi ainoastaan vaisusti lähintä ympäristöä. Ketään ei näkynyt liikkeellä eikä askeliakaan kuulunut. Rakuunat ympärilläni kuorsasivat viittoihinsa kääriytyneinä. Vanki yksin näytti olevan valveilla.

Juuri kun kumarruin käsiäni muka hiiloksessa lämmittämään, kohotti muuan rakuunoista päätään ja murahti minulle jotakin hyvin unenpohmeloisella äänellä. Käsitin hänen tarkoittavan, että minun oli nuotioon lisättävä puita. »Da!» murahdin minä päätäni nostamatta ja lähdin hetken kuluttua riihen luo, jonka seinustalla olevasta pinosta otin muutamia halkoja ja vein ne nuotioon, asettaen ne kuitenkin niin, etteivät heti leimahtaneet tuleen. Sitten aloin taas käsiäni lämmitellä, pitäen kuitenkin ympäristöäni tarkoin silmällä.

Kohta kun äskeinen rakuuna alkoi jälleen kuorsata, kumarruin vangin puoleen, joka nähtävästi kovin ihmeissään käänsi päänsä minuun.

»Pysykää alallanne, kunnes katkaisen siteenne», kuiskasin minä hänelle mahdollisimman hiljaa.

Sitten otin hetkeäkään hukkaamatta puukkoni ja viilsin hiljaa poikki nuorat hänen käsistään ja jaloistaan. Mutta juuri kun hän oli seisaalleen kohoamassa, työnsi lähinnä makaava rakuuna viitan silmiltään ja vangin nähtyään kavahti istualleen. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti mitään virkkaa, potkaisin minä raudoitetulla saappaankorollani häntä otsaan, niin että hän ulahtaen rojahti takaisin selälleen.

»Joutuin toveri!» kuiskasin vangille ja harppasin riihen nurkalle, josta sieppasin muskettini ja painuin sitten yhtä kyytiä metsään. Vanki juoksi ihan kantapäilläni. Nuotiolla nousi ankara meteli ja muutamia umpimähkään ammuttuja laukauksiakin kajahti. Mutta me riensimme eteenpäin minkä säkkipimeässä metsässä suinkin saatoimme ja olimme piankin rakuunoilta turvassa. Kuljimme sitten umpimähkään siihen suuntaan, missä arvelin sen kukkulan olevan, jonne toverieni oli päivällä määrä asettua. Arviolta noin pari tuntia metsässä hiiviskeltyämme näimmekin edessämme puiden välissä vähäisen tulen. Lähemmäs mentyämme tunsinkin sen äärellä toverini.

»Ohoi, toverit, olkaa alallanne, täältä saapuu ystäviä», huusin puoliääneen ja sitten astuimme nuotiolle.

Kerroin puvustani pahasti ällistyneille tovereilleni lyhyesti seikkailuni, minkä jälkeen vapauttamani vanki teki selkoa omista vaiheistaan. Hän oli nimeltään Juho Ahokas, kolmenkymmenen vuotias, leveäharteinen ja peräti tyyniluontoinen mies. Syntynyt hän oli Loimijoella ja oli jo useita vuosia ollut Turun läänin jalkaväkirykmenttiin kuuluvan kapteeni Möllerin palveluksessa. Hän oli ollut isäntänsä ja kymmenkunnan sotilaan kera partioretkellä Lopen puolella, jossa he olivat väijyneet muuatta kuormastoa, mutta joutuneet kahakkaan erään vihollisjoukon kanssa. Ahokas oli joutunut vangiksi, mutta toiset olivat päässeet pakoon.

Lopetettuaan lyhyen kertomuksensa kävi Ahokas ahnaasti käsiksi leivänkannikkaan, jonka eräs sotamies hänelle ojensi. Haukattuaan sen muutamana suupalana kallistui hän nuotion kupeelle pitkälleen ja alkoi kohta raskaasti kuorsata. Kun toiset lupasivat vartioimisesta pitää huolen, noudatin hänen esimerkkiään ja vaivuin pian sikeään uneen.

* * * * *

KUUDES LUKU.

Armeija hajallaan. Vaellan Turkuun ja saan olla tekemisissä kelvottomain alamaisten kanssa.

Oli sumuinen lokakuun aamu ja päivä tuskin vielä sarasti, kun me Ahokkaan kanssa läpimärkinä samosimme suon halki luoteista ilmansuuntaa kohti. Edellisestä oli kulunut jo kappaleen kolmatta viikkoa. Olimme silloin heti päivän sarastaessa lähettäneet yhden sotilaista pitkin metsäteitä viemään päämajaan kirjettä, missä vänrikki Sahlmanin kanssa annoimme tarkat tiedot vihollisten lukumäärästä ja eri aselajeista. Itse lähdimme toisten miesten ja Ahokkaan kanssa retkeilemään Kärkölän, Lammin ja Tuuloksen puolelle, jossa emme kuitenkaan vihollisen kanssa joutuneet sanottavampiin tekemisiin.

Eilen illalla olimme saapuneet Hauhon kirkolle ja päättäneet siinä jakaantua kahteen joukkoon. Olimme muutamilta paikkakuntalaisilta kuulleet Armfeltin jättäneen Mierolan sillan ja vetäytyneen Pälkäneelle, missä hän oli rakentanut varustuksia Kostianvirran pohjoisille äyräille. Vihollinen oli myöskin näinä päivinä lähtenyt Hämeenlinnasta liikkeelle ja leiriytynyt Ilmoilan seutuville, noin parin penikulman päähän meikäläisten päämajasta. Ratkaiseva taistelu oli siis ihan ovella. Armeijaan kiiruhtaessamme päätimme me vielä hankkia mahdollisimman monipuoliset tiedot vihollisen asemasta ja hankkeista. Sitä varten tuli Sahlmanin sotamiesten kanssa kulkea venäläisten päämajan itäpuolitse, samalla kuin minä kiertäisin Ahokkaan kanssa länsipuolelta.

Illalla olimme siis eronneet ja yöllä olin Ahokkaan kanssa soutanut Hauhonselän yli ja sitten yhtä mittaa taivaltanut tiettömiä metsiä matkalla Hämeenlinnasta Pälkäneelle johtavalle maantielle. Sitä me luonnollisestikaan emme voisi paljon hyväksemme käyttää, vaan oli meidän ainoastaan kuljettava sen poikki ja sitten pitkin länsipuolisia metsiä jatkettava matkaa Pälkänettä kohti.

Suo, jota viimeksi olimme kulkeneet, kohosi kanervaiseksi ahoksi rajoittuen edessäpäin jyrkkään ja louhiseen kallionselänteeseen. Juuri kun olimme sen juurelle ehtineet, alkoi kallion takaa kuulua rattaiden räminää, kavioiden töminää ja hevosten korskuntaa. Arvasimme olevamme ihan maantien lähellä ja kiipesimme oitis kalliolle, nähdäksemme, keitä sen takana oli liikkeellä. Tultuamme kallionlaelle, jossa siellä ja täällä oli mataloita, mutta tiheitä kuusinäreikköjä, huomasimme kallion muodostavan toiselle puolelle pystysuoran seinän, jonka vieritse kulki maantie, noin kolme tai neljä syltä suoraan alapuolellamme. Maaten pitkänämme näreikössä tähystimme alas tielle.

Ohitse ratsasti melkein loppumattomalta näyttävä jono kasakoita, joiden välissä marssi aseettomia suomalaisia sotilaita, toiset verissään, toiset repeytynein vaattein ja loan tahraamina. Siellä täällä matkueessa, joka kulki Hämeenlinnaa kohti, oli vankkureita, joissa virui pahemmin haavoittuneita. Nähtyäni kulkueen allani välähti heti salamana mieleeni, että taistelu Pälkäneellä oli jo taisteltu ja meidän armeijamme lyöty. Jouduin tästä siinä määrin mielenliikutuksen valtaan, että hetkeksi unhotin vaarallisen asemamme ja nähdessäni vankien joukossa kersantti Kuulan omasta komppaniastani huusin hänelle:

»Hoi, veli Kuula, miten ovat asiamme?»

Kuula katsahti ylös veristyneillä silmillään ja tuntiessaan minut näreiden välissä vastasi ontolla äänellä:

»Armeija on lyöty ja hajallaan kuin akanat tuulessa.»

Samassa sai hän niskaansa pari kolme tyrkkäystä pyssynperistä ja meitä kohti ojentui kymmenkunta tuliluikkua. Vetäydyimme nopeasti näreiden suojaan, samalla kuin kuulat rapisivat oksissa ympärillämme. Heittäydyimme kiireesti alas kalliolta ja kätkeydyimme aholle. Jonkin hetken kuluttua ilmestyikin kallionlaelle etsiviä ja ympärilleen tähysteleviä kasakoita, jotka kuitenkin pian hävisivät.

Tunsimme itsemme omituisen herpaantuneiksi, aivankuin jokin meitä täällä maailmassa pitelevä emäjuuri olisi äkkiä riuhtaistu poikki. Neuvottomina kyyrötimme hyvän aikaa alallamme tietämättä, mihin meidän nyt oli ryhdyttävä. Mutta lopuksi karistin väkipakolla päältäni apean ja toivottoman mielialan, hypähdin pystyyn ja sanoin:

»Eläähän meidän sittenkin täytyy. Siispä eteenpäin!»

Niin lähdimme taivaltamaan karjanpolkuja myöten, tällä kertaa Hämeenlinnaan päin. Illalla tulimme Hattulan Juutilaan ja siellä tapasimme pari Hämeen rykmentin miestä, jotka rykmentin hajottua Pälkäneen tappelussa olivat lähteneet kotiseudulleen. Heiltä saimme lähemmin kuulla, kuinka kaikki oli käynyt. Armeija oli Kostianvirran takana tehnyt urhoollista vastarintaa ja lyönyt useat vihollisen hyökkäykset takaisin. Mutta sitten olivat venäläiset kulkien lautoilla Mallasveden yli kiertäneet suomalaisten aseman, jolloin meikäläisten oli täytynyt kahdelta suunnalta tunkevan ylivoiman alta vetäytyä pois, kunnes koko armeija oli ankarasti taisteltuaan joutunut melkein täydelliseen hajaannustilaan. Mihinkä eri joukkokunnat olivat joutuneet, siitä ei sotamiehillä ollut tietoa. He sanoivat, etteivät itse muuta enää ymmärtäneet kuin lähteä omia kotinurkkiaan puolustamaan ja pelastamaan edes lähimpiä omaisiaan yleisestä tuhosta.

Vietettyämme yön Juutilassa lähdimme Ahokkaan kanssa taivaltamaan Turkua kohti. Siellä päin toivoin itselleni tarjoutuvan joitakin toiminnan mahdollisuuksia ja toverini toivoi niillä seuduin tapaavansa entisen isäntänsä, joka luultavastikaan ei ollut mukana Kostianvirralla. Venäläiset olivat jo elokuun lopulla marssineet Turkuun, mutta jättäneet sen jälleen ja palanneet Uudellemaalle ja Hämeeseen. Apraksin oli levityttänyt ympäri Turun lääniä julistusta, jossa luvattiin kansalle täysi turvallisuus. Senpä vuoksi eivät kylät täällä päin olleetkaan niin autioina kuin Uudellamaalla ja Hämeenlinnan ympäristöillä, vaan siellä ja täällä näki talojen piipuista savuja nousevan sekä ihmisiä tavallisissa askareissaan. Mutta levottomina ja pelonalaisina he elivät kotinurkissaan ehdättäen jokaiselta ohikulkijalta uutisia tiedustamaan.

Turusta olivat enimmät asukkaat ennen venäläisten tuloa kalliimman omaisuutensa kanssa paenneet Ahvenanmaalle tai Tukholmaan. Osa alempaa porvaristoa oli sentään palannut entisille asuinsijoilleen. Kaupungissa oli myöskin läänin maaherra, paroni Stjernstedt, joka vihollisen vierailun aikana oli piilotellut saaristossa. Menin hänen puheilleen ja kerroin hänelle viimeiset vaiheeni sekä tiedustelin, oliko minun lähdettävä etsimään armeijan jäännöksiä Pohjanmaan puolelta vai johonkin muuhunko ryhdyttävä. Hän määräsi minut olemaan hänen käytettävänään, jotta hän voisi seurata vihollisen hankkeita ja toimittaa niistä tietoja Tukholmaan.

Ahokas tapasi kuin tapasikin Turussa isäntänsä, joka oli joukkueineen ollut useissa pikku kahakoissa vihollisen kanssa ja kerran jo vangiksikin joutunut, mutta livistänyt karkuun ja päässyt onnellisesti Turkuun. Nyt hänen oli määrä viedä tänne kokoontuneet sotamiehet sekä lähisaaristossa kätkössä olleet kaleerit ja veneet Ahvenaan. Mutta Ahokkaan tuli jäädä minun käskyläisekseni.

Ensi töikseni retkeilin Ahokkaan kanssa Loimijoelle, jossa kapteeni Möllerin pyynnöstä kävin tarkastamassa hänen puustelliaan sekä korjaamassa talteen, jos siellä vielä löytyi jotakin arvokkaampaa. Otinkin sieltä haltuuni muutamia lampaita, kaksi hevosta satuloineen sekä joukon kolme- ja kuusnaulaisia kranaatteja. Nämä kaikki kuljetin Sauvossa olevaan omaan Hallela-nimiseen virkatalooni, tai paremmin sanoen torppaan, jota en vielä ollut nähnytkään. Lepäiltyäni täällä muutamia päiviä palasin Turkuun, jossa maaherralta sain määräyksen mennä Huittisiin hävittämään erään siellä olevan kruunun makasiinin, ettei se joutuisi vihollisen saaliiksi.

Lähdin oitis Ahokkaan kanssa ratsain matkalle. Saavuttuamme Hannunkosken kylään päätin poiketa muutamaan taloon, saadakseni tietää, oliko paikkakunnalla kuulunut vihollisia liikkuvan. Ahokas jäi molempain hevosten kanssa kujasille odottamaan. Kylän talot näyttivät kaikki huonosti hoidetuilta ja rähjääntyneiltä. Kuten myöhemmin sain kuulla, olivat hannunkoskelaiset laiskaa väkeä, kuuluen niihin ihmisiin, jotka kituuttaen elävät päivästä toiseen ja kantavat sydämessään ainaista tyytymättömyyttä esivaltaa ja paremmin toimeentulevia lähimmäisiään kohtaan pitäen näitä syypäinä heidän kurjuuteensa.

Astuin siis sisälle pirttiin, jossa istui muutamia miehiä viinaa ryypiskellen, ja näyttivät he jo olevan hyvänlaisesti humalassa. He kehoittivat minua istumaan seuraansa tarjoten minullekin viinakulhoa. Mutta minä kieltäydyin sitä ottamasta. Yksi miehistä, joka nähtävästikin oli talon isäntä, alkoi nyt tarkastella sarkakauhtanani alta näkyvää univormunkaulusta, joka oli kapealla kultakaluunalla reunustettu. Siitä hän arvatenkin huomasi minut herraksi ja sanoi röyhkeästi nauraen:

»Lyödäänkö sadan riikintaalerin veto, että venäläinen tästälähin pitää Suomen?»

»Ei minulla ole varaa niin suuria vetoja lyödä», vastasin kartellen.

»Huilaa sitten helvettiin toisten Suomen herrain perässä!» sanoi hän ryyppytoveriensa hyväksyvästi nauraa röhötellessä.

Kun hän ei tällä saanut minua vielä suututetuksi, jota hän kaikin mokomin näytti haluavan, lisäsi hän hetken kuluttua ärsytellen:

»Tällä pojalla on paloverorahat jo valmiina ja ryssä saa ne heti, kun kylään tulee.»

»Hyvä on», vastasin minä, »mutta antaisitteko minulle oman rahani edestä vähän ruokaa?»

Tämän sanoin vain saadakseni syytä viipyä hiukan pitempään talossa, jossa noiden puolijuopuneiden miesten suusta saatoin siepata yhden tai toisen pikkutärkeän tiedon.

»Kyllähän sitä aina ruokaa on, mutta siitä saat maksaa kestikievaritaksan mukaan kymmenen äyriä hopeassa», vastasi isäntä.

Kaivoin rahat esille ja ojensin ne hänelle, jonka jälkeen häijyn näköinen, huolimattomasti puettu pikisilmä-akka kantoi pöytään leipää, voita, silakkaa ja savustetun lampaankyljen. Kun menin pöydän taakse navetakseni aterioimaan, tuli lähelleni pöydän päähän istumaan muuan vanha ukko. Isäntä meni ulos ja palasi hetken kuluttua takaisin kädessään pitkässä varressa oleva, puolikuun muotoinen lehtirauta. Hän läheni pöytää ja yritti yht'äkkiä varrastaa minut raudalla seinään kiinni. Mutta minä olin koko ajan ollut vanoillani ja samalla kuin hän ojensi aseensa, kumarruin minä vikkelästi pöydän alle.

Nyt tarrasi vierelleni asettunut vaari minua niskasta, koettaen pidellä minua kiinni. Mutta minä sieppasin penkiltä pöydän takaa muskettini, jonne sen syömään ryhtyessäni olin selästäni laskenut, ja tyrkkäsin sen perällä vaaria leuan alle, niin että hänen kätensä paikalla heltisivät. Samalla viritin musketinhanan ja ärjäsin isännälle:

»Ulos, lurjus, taikka laukaisen paikalla!»

Hän peräytyikin edelläni ulos ja pudotti puolikuunsa, minkä jälkeen minä miekanlappeella annoin hänelle muutamia kunnon sivalluksia. Mutta samalla tulla lennätti pirtistä akanhäijyläinen ja rupesi sivaltelemaan minua saavin korennolla päähän. Ennätin kuitenkin ennen ja löin häneltä korennon käsistä, jonka jälkeen hänenkin selkäpuolensa sai hyvin ansaitun osansa miekkani lappeesta. Kun korento putosi hänen kädestään, yritti hän siepata lehtiraudan, joka oli maassa jalkojeni välissä, samalla kun isäntäkin yritti uudelleen käydä minuun käsiksi. Mutta annoin potkuja oikealle ja vasemmalle, niin että kumpikin heistä sai hyvänpäiväiset mustelmat muistokseen.

Kun viimein pääsin heistä erilleni, aloin juosta kujalle, jossa Ahokas hevostani pidellen oli istunut omansa selässä ja hymyillen seurannut minun kahakkaani. Mutta edellä mainittu vaari, joka oli hyvin kookas ja luiseva äijä, seurasi juosten perässäni ja juuri kun olin satulaan nousemassa, tarttui hän muskettini perään. Kun en hellittänyt asettani, takertui hän minun korvuksiini, ja kun minä jalustimessa kiikuin verraten epämukavassa asennossa, sai hän minut keikautetuksi alleen. Toiset huutaa hoilasivat sill'aikaa kylänväkeä kokoon ja miehiä ja akkoja alkoi talorähjistä rientää paikalle. Vapautin kuitenkin itseni nopeasti vaarin alta ja annettuani hänelle muutamia oivallisia sivalluksia hyppäsin satulaan ja ajoin toverini kanssa täyttä laukkaa tieheni. Lakkini, kintaani ja rahakukkaroni jäivät kuitenkin taloon.

Huittisten kirkolle tultuamme kutsuimme talonpoikia koolle ja jaoimme heille sen vähäisen viljan, mitä makasiinissa vielä oli jäljellä, minkä jälkeen sytytimme sen palamaan, ettei siitä viholliselle olisi minkäänlaista hyötyä. Paluumatkalla pistäydyin uudestaan vierailulla Hannunkoskella ja otin kapineeni, jotka minun tullessani oli täytynyt sinne jättää.

* * * * *

SEITSEMÄS LUKU.

Taistelemme kaksi kuutta vastaan ja anastamme kuormallisen rahoja. Venäläinen rakuuna saa minut elämäni suurimman hämmästyksen valtaan.

Huittisista palattuani ja päivän Turussa levättyäni sain Ahokkaan kanssa lähteä uudelleen liikkeelle. Tällä kertaa oli matkamme määränä Loimijoki, sillä sielläpäin kerrottiin nähdyn vihollisia ja meidän oli urkittava tietoomme, mitä heillä oli tekeillä.

Lähdimme aikaisin aamulla Turusta ja marraskuisen päivän vaisusti harmaista maisemaa valaistessa ajoimme hyvää vauhtia pitkin Oripäähän ja Loimijoelle johtavaa tietä. Juho oli lähtiessämme saanut majatalomme isännältä lahjaksi käärön venäläistä lehtitupakkaa ja tyytyväisenä pyöritteli hän nyt mälliä poskessaan, ruiskauttaen välistä ruskean sylkilätäkön hevosen pään yli tielle.

»Varmaan sinä, Juho, vaihtaisit taivasosasikin tupakkapuruun, jos oikein lujalle ottaisi», sanoin minä nähdessäni, kuinka hartaasti hän käänteli mälliään ja siirteli sitä poskesta toiseen.

»Kyllähän se hyvää on, mutta tokkopa tuohon sentään tulisi taivasosaansa vaihtaneeksi», vastasi Juho yksikantaan.

»Mutta mahtaneekohan sinusta taistelussa olla suurtakaan apua», jatkoin leikinlaskuani, »sillä tuo mällin käänteleminenhän sinulta vie kaiken ajan ja huomion, niin ettet sinä ehtisi oikealla ajalla ja paikalla asettasi käyttää.»

»Eiköpä tuota ryssän kanssa aina toimeen tultane», arveli Juho suuttumatta.

Niin jatkoimme matkaamme ja puolenpäivän aikaan saavuimme Loimijoen kirkolle, jossa ensiksi ajoimme nimismiehen talolle. Kohta kun pääsimme pihalle ja laskeuduimme hevosten selästä, ehätti nimismies luoksemme ja sanoi:

»Ollapa teitä nyt viisi tai kuusikaan miestä, niin saisitte suuren joukon rahoja.»

»Mistä niin ja millä tavoin?» kysyin minä.

»Juuri ikään kulki tästä ohi kuusi venäläistä rakuunaa mukanaan kokonainen kuorma meikäläistä rahaa.»

»Minnepäin ne menivät?»

»Ypäjälle päin ja lienevät nyt puolen penikulman päässä täältä. Kolmen penikulman päässä, Ypäjän ja Jokioisten välillä, sanotaan olevan vihollisten leirin.»

»Hyvä on, antakaa meille vain tuoppi olutta mieheen», sanoin minä nimismiehelle.

Kun saimme oluttuopit, sanoin minä toverilleni:

»No nyt saat, Juho, näyttää, kelpaatko sinä muuhunkin kuin tupakkapurua jauhamaan ja rakuunahevosen kanssa kilpaa juoksemaan.»

»Montako niitä olikaan?» kysyi Juho.

»Kuusi, siis kolme miestä kohti. Mitäs arvelet?»

»Niin kolmeko? Ajoinpa minä kerran talkootansseissa seitsemän ypäjäläistä yksinäni käpälämäkeen, kun olin parhaillaan nousuhumalassa.»

»Mutta tämä onkin hieman toista kuin talkootanssit», huomautin minä.

»Vaan eiköhän seitsemän ypäjäläistä, vaikka ne ovatkin aina olleet hiukan jänishousuja, paina sentään koko joukon enemmän kuin kolme moskovalaista», arveli Juho totisena.

»No pianpahan saamme nähdä», vastasin minä tyhjentäen oluttuoppini sekä nousten satulaan.

Juho seurasi esimerkkiäni ja työntäen uuden lehtikäärön poskeensa sanoi:

»Perässä tullaan, antakaa vain nelijalkaisen pyyhkäistä.»

Painoimme siis kannukset ratsujemme kylkiin ja aloimme täyttä neliä pyyhältää Ypäjälle johtavaa tietä. Ratsastettuamme alun toista penikulmaa ja sivuutettuamme juuri Kauhanojan talot, kuulimme edessämme olevan tien mutkan takaa ratasten kolinaa. Pysäytin heti huohottavan ratsuni ja sanoin Juholle:

»Nyt he ovat varmasti ihan edessämme. On parasta, että me täältä takaapäin hyökkäämme täyttä neliä ajaen heidän niskaansa. Ensin laukaisemme muskettimme ja sitten käymme miekka kädessä heidän kimppuunsa, ennenkuin he ennättävät ampuma-aseitaan käyttää.»

Tarkastimme nopeasti, olivatko muskettimme reilassa, ja kopistimme ruutia sankkipannuun. Kummallakin meillä oli musketti ja minulla sitä paitsi pari pistoolia vyössäni.

»Pidä nyt, Juho, kieli suorana suussasi!» sanoin minä ja painoin kannukset hevoseni kylkeen.

Sivuutettuamme tien mutkan tuli näkyviimme kuusi venäläistä rakuunaa, jotka hiljalleen ajoivat eteenpäin, kolme kummallakin tien reunalla. Keskellä olivat rattaat, joiden keulalla ajurina istui meikäläinen talonpoika.

»Pidä huoli sillä puolen olevista», kuiskasin Juholle, viitaten hänelle tien oikealla syrjällä ratsastavia rakuunoita, »minä kyllä hoidan tämänpuoliset.»

Kulkueesta ei kukaan katsonut taakseen, ja rattaat kolisivat siksi äänekkäästi, että nelistävien hevostemme synnyttämä töminä saattoi vasta aivan lähellä tulla huomatuksi. Olimme noin kahdeksan sylen päässä rakuunoista, kun ojensin muskettini jälkimmäisenä ratsastavaa kohti. Juho seurasi esimerkkiäni ja peräkkäin pamahtivat laukauksemme.

Molemmat jälinnä ratsastavat rakuunat kierähtivät maahan, ja toisten hevoset kavahtivat laukaukset kuullessaan kahdelle jalalle. Pudotimme muskettimme tiepuoleen, ettei niistä taistelussa olisi haittaa, ja sivaltaen miekat esille karautimme eteenpäin. Taakseen vilkaistuaan lähtivät jäljellä olevat rakuunat ajamaan täyttä karkua eteenpäin. Kuormahevonen laukkasi häntä pystyssä heidän keskellään, niin että ajaja sai töin tuskin keulalla pysyneeksi. Laukaisin molemmat pistoolini sitä kohti sen pysähtymättä tai heikentämättä vauhtiaan.

Juhon hevonen oli koko joukon vahvempi minun hevostani. Hän pääsi tuossa huimassa kilpa-ajossa minusta hiukan edelle ja kannustaen ratsunsa voimat äärimmilleen ajoi hän syrjittäin kuormahevosen päälle. Viimeksimainittu suistui pitkin pituuttaan tielle, niin että toinen aisa rusahti poikki. Juhon hevonen kaatui myöskin ja sivu karahuttaessani näin Juhon itsensäkin kuppelehtivan samassa mylläkässä.

»Hyvä on», ajattelin, »kyllä Juho pitää kuormasta huolen sillä aikaa, kun minä toimitan niin, ettei rakuunoista ole meille enää vastusta.»

Maantiestä erkani vasemmalle kapeahko ja vähän ajettu tie, joka varmaan vei joihinkin metsätaloihin. Ensimmäinen vasenta tiensyrjää ajavista rakuunoista käänsi kohdalle tultuaan yht'äkkiä hevosensa sinne. Toinen, joka näytti olevan joukon päällikkö, huusi hänelle jotakin, jota minä kuitenkaan en voinut ymmärtää, ja käänsi sitten hevosensa hänen peräänsä. Toiset kaksi rakuunaa jatkoivat täyttä neliä maantietä eteenpäin.

Arvelematta seurasin edellisiä syrjätielle, sillä mieleeni välähti, että he koettavat tämän kautta kiertää takaisin kuorman luo, sillä aikaa kuin toiset kaksi ahdistaisivat minua tuonnempana maantiellä. Kun olin jo niin lähellä upseeria, että miekkani kärki saattoi ulottua hänen hevosensa lautasille, kääntyi hän äkkiä taakseen ja ojensi karpiininsa hevoseni otsaa kohti. Pamaus vain, ja kunnon ratsuni suistui polvilleen.

Paikalla kun laukaus oli pamahtanut, käänsi edellä ratsastava rakuuna hevosensa vasemmalle, niin että se pystyyn kavahtaen pysähtyi kahden oksistaan yhteen punoutuneen kuusen eteen. Upseeri pysäytti myös hevosensa ja vetäen vyöstään toisen pistoolin sekä ojentaen sen rakuunan rintaa kohti huusi vihasta kähisevällä äänellä:

»Aja eteenpäin tai minä ammun!»

Mutta mitään vastaamatta pudottausi rakuuna salamannopeasti hevosensa toiselle puolelle. Samassa pamahti laukauskin ja rakuunan hevonen hypähti syrjään, samalla kuin hänen isäntänsä kierähti kuusen juurelle.

Olin sillävälin selviytynyt kaatuneen hevoseni satulasta ja ehättänyt paikalle. Sen nähdessään tempasi upseeri miekkansa, mutta minun aseeni oli kerkeämpi ja parin silmänräpäyksen kuluttua laukkasi hänen hevosensa isännätönnä pitkin metsätietä. Käännyin tämän jälkeen nopeasti katsomaan, kuinka kuusen juurelle sortuneen rakuunan laita oli. Mutta hän kavahti samassa seisoalleen ja huudahti selvällä suomenkielellä:

»Tapani, etkö sinä ole Tapani Löfving?»

Jos pilvistä olisi pudonnut eteeni hampaisiin saakka asestettu ratsumies, en varmaankaan olisi siitä yhtään enempää hämmästynyt kuin tästä. Tuijotin sanatonna häneen ja hän olisi voinut miekallaan minut huoleti lävistää, minun kykenemättä sormeanikaan puolustuksekseni liikauttamaan.

Rakuuna tuijotti minuun näköjään yhtä hämmästyksissään. Hänen ruskeissa silmissään oli omituinen palo, huulet värähtelivät ja kasvoille, jotka olivat parrattomat ja nuorekkaat, levisi heleä puna. Yht'äkkiä peitti hän käsillä silmänsä ja purskahti itkuun, änkyttäen katkonaisesti:

»Riikahan minä olen … mutta kuinkapa sinä voisit minut tuntea … tällaisena.»

* * * * *

KAHDEKSAS LUKU.

Selviän vähitellen hämmästyksestäni ja meille tulee tulinen kiire päästä saaliinemme viholliselta suojaan.

Jos yleensä sopii puhua hämmästyksen huipusta, niin olin minä nyt joutunut sille korkeudelle. Tavallinen älyni ja käsityskykyni tuntui minut kerrassaan jättäneen ja tajuamatta, missä olin ja mitä oli tapahtunut, seisoin alallani, tuijottaen itkevään rakuunaan. Kun vihdoinkin alkoi päässäni tuntua joitakin elonmerkkejä, sain minä huuliani hyvän aikaa liikutettuani sanotuksi:

»Mutta, Jumalan nimessä, mitä tämä oikein merkitsee?»

Rakuuna otti kädet kasvoiltaan ja katsoen minua suoraan silmiin kysyi:

»Etkö minua todellakaan tunne, Tapani?»

Uudelleen punastuen loi hän silmänsä alas. Kun hän seisoi siinä edessäni ujona ja avutonna, kyynelten jäljet vielä poskilla, alkoi minulle piirre piirteeltä selvitä Riikan kuva. Viheriä ja repaleinen rakuunanviitta sekä kupeella riippuva pitkä miekka ikäänkuin haihtuivat silmissäni näkymättömiin noiden rakkaiden piirteiden edestä.

»Mutta … kuinka tämä kaikki on mahdollista?» sammalsin minä liikutettuna.

»Kuulit kai Kiteellä, että isäni kuoli Käkisalmessa neljä vuotta sitten», kertoi Riika. »Heti sen jälkeen lähdin enoni luo, joka asui Näykin kylässä Viipurista etelään. Olin muutamia kuukausia ollut siellä ja me olimme jo aikeissa venäläisten pelosta muuttaa Turun puolelle, kun vihollinen äkkiarvaamatta ilmestyi Viipurin tienoille. Kyläämme tuli muuan kasakkajoukko alkaen ryöstää ja hävittää mitä käsiinsä saivat. Kun miehet yrittivät vastarintaa, saivat he joka ainoa surmansa, enoni niiden joukossa. Meidät naiset ja lapset raahasivat he mukaansa. Lopulta jouduimme Pietariin, jossa saimme olla toista vuotta vankeudessa ja tehdä aamusta iltaan raskasta työtä. Sitten meidät kastettiin väkisin venäjän uskoon ja minulle annettiin nimeksi Tatjana. Voimakkaimmat meistä vietiin sen jälkeen ratsuväen kasarmiin ja rakuunan pukuun puettuina pakotettiin meidät ottamaan osaa sotaharjoituksiin.[1] Kun sitä oli kestänyt muutamia kuukausia, täytyi meidän muun sotaväen mukana seurata Suomeen ja taistella omia maanmiehiämme vastaan. Mutta usko minua, Tapani, yksikään suomalainen ei minun kauttani ole surmaansa saanut. Meitä on alati pidetty ankarasti silmällä, ettemme olisi päässeet karkuun, ja yksi onnettomuustovereistani, joka sitä Porvoon luona yritti, ammuttiin kuoliaaksi. Siitä huolimatta olen lakkaamatta hautonut karkaamista ja nyt, kun te niin odottamatta hyökkäsitte kimppuumme, päätin minä panna sen toimeen ja käännyin siinä aikomuksessa tälle syrjätielle.»

»Mitä kaikkea sinun onkaan täytynyt kärsiä!» puhkesin minä liikutettuna sanomaan likistäen hänen molempia käsiään.

»Tuota tuossa on minun kiittäminen siitä, ettei minulle sentään pahinta ole tapahtunut, kuten monelle onnettomuustoverilleni», sanoi Riika viitaten tien kupeessa makaavaan upseeriin.

»Kuinka niin?» kysyin minä kummastuneena, »olihan hän äsken vähällä ampua sinut kuoliaaksi.»

»Hän on siitä pitäen, kun minä tulin rakuunain joukkoon, kiusannut minua rakkauden tunnustuksillaan. Mutta siitä on ollut se hyvä, että hän on mustasukkaisen valppaasti vartioinut minua ja torjunut ankarasti toisten sotilasten lähentelyt. Ja muutenkin on hän minua kaikella tavoin koettanut suojata.»

Tunsin kiitollisuuden sekaista myötätuntoa nuorta vihollisupseeria kohtaan, jolle minun miekkani oli hankkinut nimettömän haudan täällä vieraan maan salolla.

Mutta samassa pamahti maantiellä kaksi laukausta muistuttaen meille vaarallista asemaamme vihollisleirin läheisyydessä. Lähdimme varovasti puiden välitse hiiviskelemään sinnepäin, samalla kun minä kiireesti latasin pistoolini.

Tien lähelle tultuamme näimme ainoastaan Juhon, joka kaatuneen hevosensa äärellä nelinkontin riuhtoi jotakin. Juoksin hänen luokseen ja näin vasta nyt, että hänen allaan makasi vahvaruumiinen venäläinen rakuuna, joka vääntelehti ja reutoi päästäkseen tukalasta tilastaan. Juho piteli häntä kiinni, mukiloi välistä nyrkillään ja hoki:

»Ähää, junkkari, vai et aio pysyä siinä! Kyllä, kyllä, kyllä minä opetan sinut alallasi olemaan.»

Heidän temmellyksensä ja Juhon aina hätäilemätön käytös näyttivät melkein hullunkuriselta, mutta aika alkoi olla jo liian täpärällä, jotta minä olisin voinut jäädä joutilaaksi syrjästä katsojaksi. Autoin siis Juhoa sitomaan vangin kädet. Tämän jälkeen kertoi Juho kuorman luota selvittyään ladanneensa kiireesti muskettinsa ja lähteneensä katsomaan, kuinka minun asiani olivat. Hän ei ollut nähnyt eikä kuullut minusta jälkeäkään ja niin oli hän juossut tietä eteenpäin. Mutta silloin oli häntä vastaan ratsastanut »tuo rakuunanheittiö». Se oli toinen niistä edelleen ratsastaneista ja hän oli arvatenkin palannut päällikkönsä kohtaloa urkkimaan. Nähdessään Juhon yksinään maantiellä oli hän ajanut päin, mutta silloin oli Juho ampunut hevosen hänen altaan. Rakuuna oli laukaissut pistoolinsa Juhoa kohti ja sitten he olivat käyneet käsirysyyn, jonka loppusuoritukseen minä ehdin Riikan kanssa.

Lopetettuaan selontekonsa katsoi Juho pitkään Riikaa, joka seisoi maantien syrjällä, ja sanoi:

»Totta kai se tuokin sidotaan?»

Riika naurahti ja vastasi:

»Ei tarvitse, seuraan teitä vapaaehtoisesti.»

Suu auki tuijotti Juho häneen kuin kummitukseen, ja jos hänellä olisi ollut mälli suussa, hän olisi sen varmaankin pudottanut. Mutta arvatenkin oli hän rakkaan purunsa kadottanut jo taistelun tuoksinassa.

Tein nyt Juholle muutamalla sanalla selväksi Riikan kohtalon, minkä johdosta hän virkkoi:

»No jopa nyt jotakin!» katsellen samalla säälivästi Riikaa.

Mutta meidän oli jo aika rientää, sillä pakoaan jatkanut rakuuna oli varmaankin ehtinyt jo venäläisten leiriin, josta epäilemättä heti lähetettäisiin vereksiä rakuunoita tai kasakoita paikalle. Palasimme siis miehissä kuorman luo, Juhon kiskoessa vankia perässään. Talonpoika oli heti ensi rymäkästä selvittyään pötkinyt metsään ja jäänyt sille tielleen. Rattaat olivat vioittuneet ja hevonen loukkaantunut siksi pahoin, ettei sitä voinut enää käyttää.

Tutkin kiireesti kuorman sisällön ja löytyi sieltä useita suuria nahkapusseja, joissa kaikissa oli rahoja, sekä melkoinen kasa paljaaltaan olevia kupariplootuja. Mutta kuinka oli meidän kuljetettava ne pois? Riikan hevonen oli seuraillut yhdessä upseerin hevosen kanssa isäntäänsä ja Juhon hevonen oli eheänä, järsien kulottunutta ruohoa maantien syrjältä. Kullakin meillä oli siis ratsut, vankia lukuunottamatta. Ensimmäisinä surmansa saaneiden rakuunain hevoset olivat laukanneet tiehensä.

Sidoimme nyt kiireesti rahapussit parittain yhteen ja sijotimme ne parhaamme mukaan kaikkien kolmen hevosen selkään. Mitä emme voineet mukaamme ottaa, kannoimme kiireesti metsään.

»Kuinkas me vankia kuljetamme?» kysyin minä auttaessani Riikaa satulaan.

»Joutaapa jaloitella», sanoi Juho, »sainpa tuota minäkin siellä Janakkalassa kinttusuoniani jännittää.»

Hän sitoi vangin hevosen perään, työnsi vereksen lehtikäärön poskeensa ja kömpi satulaan niin rauhallisesti kuin olisi ollut kysymys rippikirkkoon lähdöstä. En huolinut estää Juhoa hänen puuhissaan, sillä muuta keinoa ei meillä ollut vangin kuljettamiseksi, jotapaitsi itsellänikin oli, totta puhuakseni, vielä hyvässä muistissa kilpajuoksuni Kiteellä. Mutta ennenkuin nousin satulaan, käskin toisia olemaan hiljaa alallaan, laskeuduin itse pitkälleni maantielle ja panin korvani maata vasten. Kuului kaukaista jyminää aivankuin maan alla olisi ollut joitakin voimia työssä.

»Nyt kiireesti taipaleelle, sillä vihollinen lähenee täyttä neliä», sanoin minä ylös hypähtäen.

Sen jälkeen lopetin pistoolin laukauksella loukkaantuneen hevosen, hyppäsin satulaani ja niin lähdimme täyttä karkua eteenpäin. Tultuamme Hattulan talojen kohdalle kertoi Juho niillä tienoin lähtevän eteläiselle suunnalle jonkinlaisen kylätien, jota myöten takamaiden kautta pääsisi Euran kappeliin. Päätin kääntyä sinne, koska oli pelättävissä, että vihollinen piankin tavoittaisi meidät valtatiellä.

Löysimmekin mainitun tien ja hävisimme pian metsien suojaan. Ratsastin Riikan kanssa rinnatusten edellä ja Juho seurasi vankineen perässä. Ojensin tällöin Riikalle hänen sormuksensa, jonka olin löytänyt kasakan ryöstösaaliin joukosta ja jota siitä lähtien olin kantanut vasemman käteni pikkusormessa. Riika hämmästyi tästä aluksi aivan sanattomaksi ja kun olin kertonut, kuinka sormus oli huostaani joutunut tuoden minulle mykät terveisensä omistajattareltaan, ilmoitti Riika yhden kasakoista ryöstäneen sen häneltä silloin, kun hän vangiksi joutui. Sen jälkeen jutteli Riika hänellä aamulla olleen epämääräisen aavistuksen siitä, että hän tämän päivän kuluessa saisi nähdä minut. Hän oli yöllä nähnyt unissaan, että minä olin tullut hänen makuutilansa äärelle, kumartunut hänen puoleensa ja sormeani kohottaen ruvennut kuiskaamaan hänelle jotakin. Hän oli samalla herännyt ehtimättä saada selvää sanoistani, mutta uni oli ollut niin elävää, että hän oli hyvän aikaa vielä valveillakin ollut näkevinään minut edessään.

Kun me sitten päivällä hyökkäsimme heidän kimppuunsa, oli uni paikalla muistunut hänen mieleensä. Taakseen vilkaistessaan hän ei tosin ollut heti ruudinsavun läpi voinut minua tuntea, mutta joku kummallinen vaisto tai aavistus oli kehoittanut häntä nyt jos koskaan yrittämään vapautua luonnottomasta asemastaan. Niin oli hän sitten yht'äkkiä kääntynyt metsätielle, mutta huutaa ei hän meille toisten rakuunain takia ollut uskaltanut.

»Oli sentään Jumalan onni, ettei yksikään kuulistamme sattunut sinuun», sanoin kauhistuneena ajatellen sitä mahdollisuutta, että Riika olisi minun kädestäni saanut surmansa.

»Silloin olisin jäänyt tässä vihollispuvussani sinne metsään makaamaan, etkä sinä olisi koskaan saanut tietää minun kohtalostani», sanoi Riika surumielisesti hymyillen.

Ilta oli sillä välin alkanut hämärtyä meidän ajaessamme hiljaista juoksua äänettömän metsän halki. Kun Juho oli jäänyt näkyvistämme, pysähdyimme me eräälle kankaan nyppylälle häntä odottamaan. Jonkin hetken kuluttua ilmestyikin hän näkyviimme, mutta yksinään.

»No mihinkäs sinä olet vankisi pannut?» kysyin minä, kun hän oli luoksemme ehtinyt.

»Mitäpäs, haittanahan se olisi näillä metsäpoluilla ollut», vastasi Juho vältellen.

»Niinpä niin, mutta mitä sinä hänelle teit?» tivasin minä katsoen häneen tuimasti.

»Tuota, sattuuhan sitä sodassa jos jotakin», mutisi Juho vastaukseksi pyöritellen mälliään ja syljeksien hieman rauhattomasti.

Aika ei sallinut ruveta häntä sen ankarammin tilille vaatimaan, jos siitä muuten olisi mitään hyötyä ollutkaan, ja niin lähdimme ratsastamaan edelleen. Taivas oli jo kauttaaltaan tähdissä, kun saavuimme erääseen pieneen metsätaloon Niinijoen latvoilla. Siinä päätimme viettää yösydämen ja lepuuttaa lopen väsyneitä hevosiamme, joille talosta saimme ostetuksi kunnolliset kaura-annokset. Minä ja Juho vartioimme vuorotellen taloa Riikan nukkuessa lämpimässä saunassa.

Heti aamun sarastaessa läksimme liikkeelle ja saavuimme ennen puolta päivää Euran lähistölle. Jätin Juhon ja Riikan hevosten kanssa metsään ja lähdin yksin, aseet vaatteiden alle piilotettuna, kylään tiedustelemaan. En ollut kauan kulkenutkaan, kun kylän laiteella tiheässä viidakossa tapasin naisia ja lapsia suuren pelon vallassa. Heiltä sain kuulla, että kylään oli aamulla Marttilasta päin tullen ilmestynyt joukko venäläisiä, jotka olivat sangen kiukkuisesti tiedustelleet rahakuorman ryöstäjiä ja harjoittaneet taloissa kaikenlaista vallattomuutta.

Vietimme sitten sen päivän metsässä piileksien ja kärsien nälkää, sillä leipä oli rensseleistämme jo loppunut, emmekä yöpaikasta olleet varhaisen lähtömme takia tulleet lisää hankkineeksi. Vasta pimeän tullen lähdimme liikkeelle ja menimme kylän yläpuolelta, muutaman kosken kohdalta Paimionjoen poikki kulkien jalkaisin ja hevosiamme taluttaen kaikenlaisia metsäpolkuja myöten Paimiota kohti, jonne saavuimme seuraavana aamuna.

Täällä ei ollut yhtään vihollista, mutta sen sijaan oli kirkolla joukko talonpoikia, jotka olivat hyvin kiihdyksissään niistä väkivallan töistä, joita venäläiset olivat kaikkialla harjoittaneet kostoksi partioretkeläisille. He uhkasivat vangita meidät ja jättää venäläisten haltuun, jottei syyttömän rahvaan tarvitsisi muka syyllisten takia kärsiä. Tästä sain heidät kuitenkin lujalla käytökselläni luopumaan, jopa he häpesivätkin uhkauksiaan, kun olin puhunut heille muutamia kovia sanoja.

Saatuamme muutamasta talosta melkein puolipakolla ostetuksi hiukan ruokaa, jatkoimme oitis matkaamme ja saavuimme iltapäivällä Sauvoon, jossa päätimme minun puustellissani levätä päivän tai pari.

* * * * *

YHDEKSÄS LUKU.

Ajamme yksiöistä jäätä Korpooseen ja retkeilemme sitten ympäri Ahvenan saaristoa.

Puustellini maat olivat vuokralla ja huoneista piti huolta muuan vanha vaimo, joka jo edeltäjäni aikana oli asunut talossa. Hän hankki kylältä naisen vaatteet Riikalle, joka halusi mitä pikimmin päästä venäläisen rakuunan puvusta. Ja täytyypä tunnustaa, ettei muutos minustakaan tuntunut vastenmieliseltä, kun Riika naisen asussa ilmestyi keskellemme.

Oleskelumme Hallelassa oli vaaranalaista, sillä jo seuraavana päivänä saimme kuulla erään vihollisjoukon olevan matkalla Sauvoonkin. Lähdimme siis heti liikkeelle ja ratsastimme Karunaan, jossa vietimme yön eräässä Krokelankylän talossa. Mutta kuten seuraavana päivänä saimme kuulla, oli venäläisten ylipäällikkö lähettänyt ympäri lääniä ja muun muassa tännekin kiertokapulan, jossa kansalle julistettiin, että kaikilta, jotka vain suojelevat ja ruokavaroilla auttavat suomalaisia sotilaita ja partiomiehiä, poltetaan armotta talot sekä viedään vaimot ja lapset Siperiaan. Täällä saimme myöskin kuulla, että vihollinen oli uudelleen asettunut Turkuun, jossa kerrottiin majailevan joukon kolmattakymmentä tuhatta venäläistä.

Kun kylän asukkaat näyttivät meidän vuoksemme olevan hyvin levottomia, päätimme pitempään viipymättä jättää tämänkin paikan. Paimionselkä oli vasta edellisenä yönä jäätynyt ja kaikki pitivät vaarallisena kulkea siitä yli, varsinkin hevosilla. Kun matkamme määränä oli Ahvenanmaa, jonne maaherra Stjernstedtkin oli paennut ja kun sillä taipalella emme hevosia voineet kuljettaa, luovutimme me niistä kaksi talonisännälle. Mutta kolmannella oli meidän yritettävä kuljettaa rahoja tuonnemmaksi saaristoon. Talosta saimme hevosten hinnaksi reen, johon sälytimme rahakääröt. Ja niin lähdimme sitten illan tullen uhkarohkealle retkelle parin virstan levyisen selän yli Paraisiin.

Kaikki kolme kuljimme jalkaisin edellä, noin parin sylen päässä toisistamme kantaen olallamme pitkiä seipäitä. Juho talutti hevosta, kulkien niin kaukana edellä kuin ohjakset suinkin yltivät. Jää allamme notkui, ritisi ja paukkui meidän juostessamme vastaista rantaa kohti. Keskellä selkää osoittautui jää vieläkin ohuemmaksi ja yht'äkkiä kuului takanamme tavallista kovempi rasahdus. Hevosen alla oli jää pettänyt ja se oli rekineen vaipunut veteen. Meidän seipäillä auttaessamme koetti se pyrkiä uudelleen jäälle, mutta se lohkesi aina sen alla. Kun itsekin olimme joka hetki vaarassa, täytyi meidän luopua nääntyneestä hevosesta, joka kallisarvoisine kuormineen pian vaipui syvyyteen.

Jatkoimme taas juoksuamme ja pääsimme kovan jännityksen jälkeen kunnialla rantaan. Paraisista jatkoimme yhtä mittaa matkaamme Korpoon Kalaisiin, jossa yövyimme luotsitaloon. Täältä lupasi eräs luotsilaivuri viedä meidät veneellä Ahvenanmaalle. Pidin häntä sen vuoksi koko yön ajan hyvänä tarjoillen hänelle mitä hyvää suinkin oli saatavana. Mutta aamulla, kun olisi tullut lähteä matkalle, olikin hän kadonnut jäljettömiin. Sellainen heittiömäinen epäluotettavuus sai minut vihan vimmoihin, ja temmaten molemmat pistoolini menin minä toisten luotsimiesten luo ja ärjäisin:

»Sillä tavallako te kohtelette kuninkaallisen majesteetin palvelijoita, jotka panevat henkensä alttiiksi isänmaansa puolesta? Jollette paikalla laittaudu kuljettamaan meitä eteenpäin, niin saatte tekemistä kanssani!»

Luotsit säikähtyivät pahanpäiväisesti ja kaksi miestä lähti kohta viemään meitä eteenpäin saaristoon. Meidän oli lykättävä venettä edellämme, kunnes pääsimme avoveteen.

Tultuamme Korpoon virralle huomasin siellä kiinni jäätyneen aluksen. Tiedustellessani, kenen se oli, ilmoittivat luotsit sen kuuluvan maaherra Stjernstedtille ja olevan lastattuna viljalla sekä muilla ruokatavaroilla. Hetkisen tuumittuani päätin kuljetuttaa sen, maksoi mitä maksoi, avovedelle, joka alkoi noin virstan päässä, sekä purjehtia sillä Ahvenaan. Sillä täällähän se saattoi milloin hyvänsä joutua vihollisen saaliiksi.

Komensin siis toisen luotseista hakemaan kylästä lisää miehiä sekä tarpeellisia työkaluja. Tunnin verran odoteltuamme saapuikin kolme miestä varustettuina kirveillä ja tuurilla. Irroitimme nyt jaalan jäistä ja toisten murtaessa sille uraa kiskoivat toiset sitä köydestä eteenpäin. Viisi tuntia hiki hatussa työskenneltyämme pääsimme vihdoin avoveteen. Komensin nyt miehet hankkimaan alukselle tarpeellisen taklauksen, ja kun kaikki oli kunnossa, lähdimme purjehtimaan ja annoimme tuulen määrätä suuntamme Köökariin, jonne saavuimme seuraavana päivänä.

Jätin aluksen tänne talvehtimaan muutamaan turvalliseen poukamaan ja itse jatkoimme kalastajaveneellä matkaa Föglööhön, jossa kuulin kapteeni Möllerin miehineen majailevan Stentorpan kartanossa. Siellä tapasin ihmeekseni vänrikki Sahlmaninkin, joka oli, samoinkuin minäkin Ahokkaan kanssa, kulkenut monia seikkailuja kokien Turkuun ja sieltä tänne Ahvenanmaalle, missä hän nyt oli Möllerin joukkokunnassa.

Viimemainittu mukanamme purjehdimme Föglööstä Ahvenan manterelle Saltviikin pitäjään, jossa maaherra Stjernstedt majaili Hagan kartanossa. Annoin täällä maaherralle tarkan raportin kaikista viimeaikaisista toimistani ja retkistäni sekä mitä olin saanut tietooni vihollisen hankkeista. Sen päästin Korpoosta ottamani miehistön kotimatkalle ja pyysin itselleni parin viikon virkalomaa voidakseni saattaa Riikan Tukholmaan. Maaherra myönsikin virkaloman ja kolmisin lähdimme Ekkerööhön pyrkiäksemme sieltä meren yli. Riika olisi muuten kaikin mokomin tahtonut jäädä tänne jakaakseen minun kanssani kaikki seikkailut ja vaarat, mutta siihen en voinut mitenkään suostua.

Ekkeröössä tapasimme eversti Jakob Grundellin, joka palasi Tukholmasta. Hän tiedusteli minulta Suomen kuulumisia ja vaati minua sitten kanssansa takaisin maaherran luokse. Kun ylipääsykin näytti toistaiseksi vaikealta, päätin seurata häntä takaisin itään päin. Otettuani hellät jäähyväiset Riikalta, jonka jätin erääseen taloon siksi, kun jälleen saisin tilaisuuden tänne palata ja saattaa hänet Tukholmaan, lähdin herra everstin ja Juhon kanssa matkalle.

Hagaan tultuamme oli maaherra lähdössä Kumlingeen. Liityimme samaan matkaan ja tulimme seuraavana päivänä mainitulle saarelle. Täältä komennettiin minut Turun saaristoon tiedusteluretkelle, mutta kelirikon takia täytyi minun lähes kuukauden päivät makailla joutilaana Kumlingen nimismiehen talossa.

Vasta tammikuun 12:ntena päivänä pääsin lähtemään liikkeelle ja kuljin Juhon sekä majoitusmestari Kustaa Gisselkorssin kanssa Houtskariin. Oli sunnuntaipäivä ja jumalanpalveluksen aika, kun tulimme Houtskarin kirkolle, jonka vuoksi menimme kuulemaan pastori Muntinin saarnaa. Kirkosta tultuamme ympäröi meidät joukko Hönsnäsin kylän talonpoikia, jotka alkoivat meitä haukkua ja panetella ärsyttäen lopuksi muutkin seurakuntalaiset meidän kimppuumme. Kun sanat eivät heitä vastaan auttaneet, sieppasin minä kiukuissani yhden mukanamme olevista kranaateista ja iskin sen kirkkomäkeen. Se räjähti ja suinpäin pakenivat talonpojat yksi sinne, toinen tänne. Mutta me lähdimme rauhassa tiehemme. Vierailtuamme papin luona ajoimme illalla hänen hevosellaan Saverkeitin saarelle, missä menimme erääseen taloon pyytämään yösijaa. Isäntä vastasi röyhkeästi, ettei hän uskalla kaikenlaisia maankiertäjiä taloonsa ottaa. Ajoin silloin isännän ja kaiken hänen väkensä paljain jaloin ulos pihalle. Yöksi emme taloon kuitenkaan jääneet, vaan ajelimme sinä yönä läpi puolen pitäjää ja palasimme sitten pappilaan.

Seuraavana päivänä sain kuulla, että pitäjäläiset olivat koonneet paloveroksi venäläisille 363 kupariplootua, joita säilytettiin kirkossa, kunnes he veisivät ne Turkuun. Lähetin nyt kiertokapuloita liikkeelle ja kutsuin pitäjäläiset koolle. Kun heitä seuraavana päivänä saapui miehissä kirkolle, pidin heille puheen ja osoitin, mikä kavala sotajuoni tuossa vihollisen paloverojutussa piili. Sillä maksettuaan venäläisille veroa joutuisivat he tavallaan alamaisen suhteeseen, jolloin vihollinen kyllä osaisi heidän niskoilleen sälyttää toisen toistaan raskaamman rasituksen. Puhuessani käytin vertauksena viiniä, joka kyllä aluksi on makeata ja suloista, mutta huomaamatta viekin nauttijaltaan järjen päästä ja jalat alta. Muistutin heille myöskin sitä uskollisuudenvalaa, jonka he olivat kuninkaalleen vannoneet ja mihinkä se heitä velvoitti.

Tämän jälkeen tein heille seuraavan ehdotuksen. Kirjoittaisin heidän puolestaan Turkuun ruhtinas Galitzinille ja pyytäisin häntä lähettämään pienen saattojoukon hakemaan rahoja, koska he (seurakuntalaiset) eivät suomalaisten sissien takia muka itse uskaltaisi niitä tuoda. Lupasin lyödä saattojoukon ja ottaa rahat sekä antaa niistä puolet takaisin pitäjäläisille itselleen ja toisen puolen pitää itse tovereineni. Talonpojat suostuivatkin tähän ehdotukseen.

Mutta jo seuraavana päivänä, juuri kun minun piti laittaa matkaan Galitzinille menevä kirje, kokoontuivat talonpojat jälleen kirkolle, ottivat rahansa kirkosta ja käskivät meidän paikalla korjata luumme pitäjästä tai muuten kutsuisivat he venäläiset meidän niskaamme. Suurinta suuta piti eräs Jakob Erson Houtskarin Koivusaaresta rehennellen muun muassa näin:

»Yksistään meidänkin kyläläisissä on miehiä lyömään käpälämäkeen vaikka viisikymmentä suomalaista sotamiestä, ja sinä tulet tänne muutaman miehesi kanssa meitä komentelemaan!»

Heti, kun hän oli päästänyt suustaan nämä sanat, viritin minä muskettini hanan ja karjaisin hänelle:

»Paikalla polvillesi ja lue isämeitä, sillä sinä olet kuoleman oma!»

Jollei hän vitkastelematta olisi tehnyt niinkuin käskin, olisin varmasti ampunut. Mutta nyt annoin minä sen sijaan hänelle musketin perällä muutamia iskuja. Sen jälkeen otin heidän rahansa ja vein ne takaisin kirkkoon. Pelästyksissään lupasivat silloin pitäjäläiset olla minulle uskollisia. Sitä vastoin pyysivät he, etten heidän pitäjässään kävisi venäläisten kimppuun luvaten puolestaan toimittaa minulle heti tiedon, milloin venäläisiä minun täällä ollessani ilmestyisi paikkakunnalle, että minä ajoissa tietäisin laittautua tieheni.

Tämä sopimuksemme ei kuitenkaan kestänyt kuin pari päivää. Sillä kun Nauvossa käytyäni olin paluumatkalla ja tulin Houtskarin pitäjän Kivimaan saarelle, kuulin muuatta taloa lähestyessämme kyytipojalta, että taloon oli kokoontunut kokonainen joukkue miehiä, jotka aikoivat ottaa minut kiinni ja jättää venäläisten käsiin. Pysäytin hevosen tielle lähelle taloa, ja kun pihalla näin muutamia miehiä, huusin heille, että tässä minä olen, pankaa nyt päätöksenne toimeen. Silloin lähti joka sorkka yksitellen tai pienissä ryhmissä tiehensä. Mutta minä menin sisälle ja pidin isännälle ankaran rippisaarnan käskien hänen ilmoittaa pitäjäläisilleen, että jos he laittavat esteitä tai koettavat vahingoittaa meitä, joiden tulee välittää tietoja Ahvenanmaalle ja Tukholmaan, niin olen mies hävittämään heidän kotinsa ja kontunsa maan tasalle.

Tämän jälkeen ei kukaan uskaltanut asettua enää minua vastaan. Oleskelin sitten edelleenkin koko talvisydämen täällä Turun saaristossa, kävin eri suunnilla tiedusteluretkillä, uskaltautuen joskus manterellekin aivan Turun lähistöön, ja lähettäen ahkeraan raportteja Ahvenanmaalle. Kyyti- ja ruokarahoiksemme saimme Ahokkaan kanssa tältä talvikaudelta ainoastaan 30 karoliinia kuparissa.

* * * * *

KYMMENES LUKU.

Jatkuvia risteilyjä ja seikkailuja saaristossa.

Maaliskuun alkupäivinä päätin Ahokkaan kanssa eräänä sunnuntaiaamuna käyttää mainiota keliä hyväksemme ja pistäytyä Iniön saareen nähdäksemme, oliko sillä suunnalla vihollisia. Parissa tunnissa ajoimme tuon kolmattapenikulmaisen taipaleen Houtskarista Iniöön ja olimme perillä kirkonkylässä juuri kun kansaa alkoi kokoontua Herran huoneeseen. Pysähdyimme kirkon luo ja rupesimme puhuttelemaan muutamia miehiä, jotka hyvin ynseästi ja karsastellen antautuivat kanssamme jutteluun. Mutta silloin ajaa karautti kirkkomäelle muuan mies Kolkalankylästä, joka on samannimisellä saarella vastapäätä kirkkoa, noin kolmen tai neljän virstan päässä siitä. Hän kertoi kylään eilen illalla Taivassalosta päin tulleen erään venäläisen vänrikin kahdentoista sotamiehen kanssa, jotka olivat ryöstelleet taloissa ja harjoittaneet kaikenlaista väkivaltaa.

»Lähdemme paikalla sinne», sanoin minä Juholle, »ja teemme selvän rosvoista. Vai onko sinussa, Juho, miestä yrittämään peliä kaksi kolmeatoista vastaan?»

»Tuota, sopiihan sitä ainakin yrittää», vastasi Juho ja ryhtyi hevostamme irroittamaan.

Mutta silloin huusi joku väkijoukosta:

»Tuolla ne tulevat!» ja viittasi Kolkansaarta kohti.

Siellä näkyi todellakin kahden karin välissä kahdeksan hevosta liikkuvan kirkolle päin. Kussakin reessä istui mies tai pari ja auringonvalossa välähtelevistä aseista päättäen olivat he juuri Kolkalla mellastaneita venäläisiä.

»He näkyvätkin olevan siksi kohteliaita, että tulevat itse meidän luoksemme», sanoin minä Juholle; »sitä parempi, että saamme täällä noiden ynseiden saarelaisten nähden suorittaa tilimme heidän kanssaan.»

Kirkon alapuolella rannassa oli aittoja ja venevajoja, joiden välitse Kolkasta tuleva talvitie nousi kirkkomäelle. Laskeuduimme Juhon kanssa sinne ja asetuimme väijyksiin erään aitan suojaan. Määräsin Juhon ottamaan kirveen käteensä ja heti, kun ensimmäinen hevonen tulisi näkyviin, lyömään siltä luokan poikki. Kuorma jäisi siten paikalleen ja tukkisi tien, jolloin me kursailematta kävisimme vihollisten kimppuun solassa.

Jäältä kuului jo reenratinaa ja sotamiesten pulitusta. Kansanjoukko oli levottomana ryhmittynyt ylös kirkon juurelle. Ensimmäinen kuorma tuli esiin solasta ja paikalla hyökkäsi Juho hevosen luo ja rusahutti voimakkaalla lyönnillä luokan poikki, niin että aisat solahtivat maahan. Melkein samaan aikaan teki minun miekkani lopun vänrikistä ja yhdestä sotilaasta, jotka istuivat ensimmäisen kuorman päällä. Tuskin kerkesivät jäljessä tulevat vielä käsittää, mitä oli tekeillä, ennenkuin minä siirsin miekkani vasempaan käteen ja tempasin oikealla vuorotellen kummatkin pistoolini ja ammuin seuraavalla kuormalla olevat sotilaat. Jälkimmäisten kesken syntyi ankara hämminki, he luulivat varmaan suuremmankin voiman hyökänneen kimppuunsa ja peräyttivät kiireesti kolme viimeistä kuormaa jäälle sekä lähtivät suin päin pakoon.

Tyhjensimme nyt kumoon töyttäämällä nopeasti yhden kuormista, peräytimme hevosen jäälle ja rekeen hypäten lähdimme täyttä karkua ajamaan heitä takaa. Meillä olivat muskettimme vielä ladattuina ja päästyämme lähemmäksi laukaisimme ne jälkimmäisellä kuormalla kyyröttäviä venäläisiä kohti. Ainakin yksi heistä kierähti sätkytellen tien viereen. Sillä aikaa kun uudelleen latasimme musketteja, syytivät venäläiset kiireellä kuormainsa sisällön jäälle, jonka jälkeen he kykenivät kaksinkertaisella vauhdilla pakoaan jatkamaan. Kun he lisäksi olivat nyt jo sen verran typerryksestään tointuneet, että alkoivat ammuskella meitä kohti, näimme parhaaksi keskeyttää takaa-ajomme ja ryhtyä saalista korjaamaan.

Saimme kaikkiaan viisi hevosta rekineen sekä kahdeksan kuormallista tavaraa, jotka oli ryöstetty ympäri kyliä ja jotka jaoimme takaisin omistajilleen. Mutta hevoset pidimme itse. Saarelaisissa syntyi tämän jälkeen meitä kohtaan siksi suuri pelko ja kunnioitus, etteivät he yhdessäkään kylässä osoittaneet ynseyttä meitä kohtaan.

Jo seuraavana päivänä palasimme Iniöstä Houtskariin, jossa lahjoitin kaksi anastamistamme hevosista pastori Muntinille, niin että hän niiden avulla pääsi perheineen pakenemaan Ahvenanmaalle. Oleskelu Houtskarissa kävikin päivä päivältä vaarallisemmaksi, sillä yhä enemmän vihollisia alkoi ilmestyä saarille. Sen vuoksi päätin minäkin vetäytyä toistaiseksi Kumlingeen.

Kun eräänä kuutamoisena iltana Juhon kanssa ajelimme Kihdin yli mainittua saarta kohti ja minä reen perässä loikoillen hyräilin muuatta virrenvärssyä sekä kaihomielin muistelin Riikaa, kiintyi katseeni korkeimmalla taivaanlaella näkyvään, harvinaisen kirkkaaseen tähtisikermään, joka muodosti selvästi kaksinkertaisen C:n. Päätin mielessäni sen olevan ennustuksen siitä, että minä saisin kerran vielä armon suullisesti puhella hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa kanssa, joka vielä tätä nykyä oleskeli Benderissä Turkinmaalla[2]. Tämä toteutuikin sitten kolmen vuoden päästä, jolloin minulla oli onni keskustella Hänen Majesteettinsa kanssa Lundissa.

Pitkiä lepoja en ole koskaan elämässäni saanut nauttia, enkä oikeastaan ole kauan viihtynytkään yhdessä kohti, varsinkaan toimettomana pysyen. Kumlingessa olin ollut ainoastaan pari päivää, kun eversti Böckler, joka nyt oli lähimpänä esimiehenäni, komensi minut tiedusteluretkelle Brändöön ja Åfvan saarille, jotka ovat noin puolitaipalessa Kumlingen ja Kustavin eli Kivimaan välillä. Lähdin tällä kertaa yksinäni matkaan ja lähetin Ahokkaan Ekkerööhön viemään Riikalle kirjettä sekä vähän rahoja, jotta hän voisi taloon maksaa ylöspitonsa.

Brändöössä ja Åfvassa ei ollut vielä sinne tullessani vihollisia, mutta joka hetki saarelaiset heitä odottivat Houtskarista tai Iniöstä käsin. Åfvalaiset olivat kylänsä lähellä olevalle korkealle kalliolle rakentaneet suuren rovion, jonka luona oli yötä päivää vartija. Heti kun vihollinen tulisi näkyviin, oli rovio sytytettävä palamaan, että kaikki saaren asukkaat tietäisivät pitää varansa. Olin vasta muutaman tunnin oleskellut mainitulla saarella ja ryhdyin erään talon pirtin pöydällä laatimaan kirjettä eversti Böcklerille täkäläisistä kuulumisista, kun talon palvelustyttö hyökkäsi sisälle ja huusi: »Viholliset!»

Silmäsin ikkunasta ulos ja näin noin pyssyn kantaman päässä parisataisen joukon kasakoita ja rakuunoita lähenevän kylää. Ehtimättä korjata edes mustepulloani ja päällystakkiani syöksyin ulos ja juoksin talojen suojassa ylös vartijavuorelle. Kaksi vartijana olevaa saarelaista istui täällä kaikessa rauhassa päivälekolla viimeistellen tekemiään lusikoita, kauhoja ja ämpäreitä. Iskin viivyttelemättä tulta ja sytytin rovion palamaan.

Mutta viholliset olivat kohta huomanneet savun ja arvanneet, mitä sillä tarkoitettiin. Kun olin tervakset saanut kunnollisesti syttymään ja nousin seisoalleni, näin joukon kasakoita kapuavan kiireesti ylös kalliolle. Ensimmäisen heistä, joka juuri hyppäsi kalliolle, lävistin miekallani ja syöksyin sen jälkeen toista rinnettä alas jäälle, jonne päästyäni lähdin kuulain korvieni ympärillä vinkuessa juoksemaan minkä jaloistani pääsin. Taakse vilkaistessani näin kasakkain repivän puita alas roviosta ja sammuttavan, mitä minä olin saanut syttymään.

Juoksin sitten yhtä menoa noin kolmisen penikulmaa ja pääsin onnellisesti Enklingen saarelle. Siellä oleilin pari päivää ja päätin uudelleen lähteä kurkistamaan, kuinka asiat olivat Brändöön puolella kehittyneet. Mutta noin puolitaipalessa näin erään karin takaa neljättäsadan miehen suuruisen venäläisjoukon marssivan vastaani arvatenkin matkalla Ahvenanmaalle. Tein siis oitis kokokäännöksen ja lähdin juoksemaan. Ohjasin tällä kertaa suuntani Kumlingeen, josta toimitin kiireesti kirjeen eversti Böcklerille Wargataan, missä hän oli leirissä sotamiesten ja ahvenalaisten talonpoikain kanssa. Mutta jo seuraavana päivänä ilmestyi vihollisia Kumlingeenkin ja minun täytyi yhdessä kenttävääpeli Matti Jöökin komennossa olevain etuvartijain kanssa peräytyä Ahvenanmaalle.

Minulle ei jäänyt aikaa käydä Riikaa tervehtimässä, sillä kohta Wargataan tultuani komennettiin minut tiedustelulle takaisin Kumlingeen, minne arvatenkin oli vetäytynyt sekin joukkokunta, joka oli tullut minua vastaan merenjäällä. Saatuani hevosen, joita silloin muuten oli hyvin vaikea Ahvenanmaalta tavata, lähdin siis ratsastamaan Teilin selän yli.

Tultuani Kumlingen saaren läheisyyteen huomasin, että viholliset olivat pitkin rantaa asettaneet etuvartijoitaan. Ei siis ollut maalle yrittämistäkään. Sen sijaan ratsastin pitkin rannikkoa pohjoiseen päin, pysytellen koko matkan noin neljännespenikulman päässä rannasta. Saaren pohjoiskärkeen tultuani jatkoin ratsastustani Enklingeen, jonne saavuin myöhään illalla.

Maalle tultuani sidoin hevosen metsään ja lähdin jalan hiipien kylään nähdäkseni, oliko siellä vihollisia. Mutta kylä tuntui olevan aivan autio. Palasin silloin noutamaan hevostani, jonka vein muutaman talon tyhjään talliin ja koperoin parven nurkista heinänjätteitä sen eteen. Menin sen jälkeen tupaan, joka sekin oli asukkaista tyhjä, mutta jossa vielä tuntui hiukan lämmintä. Huolimatta edes tulta virittää riisuin viittani ja heittäydyin penkille pitkäkseni, sillä olin tuiki väsyksissä.

Kun muutamia tunteja nukuttuani nousin aamun sarastaessa, huomasin muurin vieressä verisen miehen ruumiin ja toisen pöydän jaloissa tuvan perällä. Täällä oli siis vihollinen elämöinyt edellisenä päivänä ja minä olin tietämättäni viettänyt yöni heidän uhriensa seurassa.

Löytämättä juuri mitään syötäväkseni lähdin oitis ratsastamaan takaisin Kumlingea kohti. Tällä kertaa ei vihollisen vartijoita näkynyt ainakaan pohjoisrannalla, joten minä pääsin onnellisesti maalle. Hevoseni sidoin tiheään viidakkoon ja lähdin itse nelinkontin ryömimään kylää kohti. Neljännespenikulman sillä tavoin kuljettuani kohtasin pensaikossa toisenkin nelinkontin kulkijan. Se oli muuan vanhanpuoleinen mummo, joka ennen vihollisten tuloa oli sullonut kalleimman omaisuutensa kirstuun ja piiloittanut sen tänne viidakkoon. Ryömimme yhdessä mummon piilopaikalle, mutta vihollinen oli löytänyt tiensä sinnekin ja vienyt aarteet muassaan.

Saatuani samalta vaimolta kuulla, että viholliset varustautuivat parasta aikaa lähtemään pois kylästä, konttasin sen jälkeen kylän yläpuolella olevalle vuorelle. Sieltä tarkastelin sitten kaikessa rauhassa pois marssivaa vihollista. Kun kylä oli tyhjentynyt kutsumattomista vieraistaan, laskeuduin alas ja menin postimiehen talolle, jossa olin asunut. Ennen lähtöäni olin täällä kätkenyt tallitunkioon puolentuopin tinapullon, jossa oli hiukan rahoja. Sen kaivoin nyt esiin lantakasasta. Samaan tunkioon oli muuan talossa asuva kalastaja kätkenyt myöskin rahansa, kaikkiaan viisikymmentä plootua kuuden taalerin kappaleissa. Mutta venäläiset olivat penkoneet tunkiota ja vieneet joka ainoan hänen rahoistaan vaikka eivät minun tinatuoppiani olleetkaan löytäneet.

Tämän jälkeen ratsastin takaisin eversti Böcklerin luo, joka juuri oli vetäytymässä Wargatasta Kastelholmaan, mutta pysähtyi minun tultuani entiseen asemaan. Vaivojeni ja kokemaini vaarain palkkioksi antoi eversti minulle kaksi dikatoonia. Sen jälkeen sain matkustaa Riikan luokse Ekkerööhön. Tapasin hänet terveenä, mutta muuten hyvin ikävissään. Oleskelin sitten hänen luonaan aina huhtikuun puoliväliin saakka, jolloin minun oli uudelleen lähdettävä vaarallisille retkilleni.

* * * * *

YHDESTOISTA LUKU.

Jälleen Suomen manterella, jossa me Ahokkaan kanssa hiivimme vihollisten päämajaan.

Oli mitä ihanin päivä toukokuun lopulla. Kevät oli tänä vuonna tullut verraten varhain ja kauniita ilmoja oli kestänyt vapunpäivästä asti. Tuomet ja pihlajat olivat täydessä kukassa ja päivänpaisteessa uiskenteleva metsä oli täynnä lintujen laulua.

Tänä ihanana päivänä nähtiin Uudeltamaalta Turkuun johtavaa tietä pitkin laahustelevan kaksi kurjaa olentoa. Edellä lynkkäisevä mies oli silmäpuoli ja kyssäselkä, jonka läjään painuneet hartiat olivat lisäksi vinot, niin että toinen olkapää oli toista tuntuvasti ylempänä. Hän talutti kepillä jäljessään umpisokeata miestä, joka kulki epävarmoin ja horjahtelevin askelin. Aina kun edestä- tai takaapäin kuului ratasten räminää, vetäytyi hän kauas tiepuoleen ja tuijotti sokeilla silmillään suu auki sekä hyvin pelästyneen näköisenä ohi ajaviin. Kumpikin oli puettu risaisiin vaatteisiin ja sokealla oli selässään säkkikulu.

Mutta jos näitä kurjia otuksia olisi lähemmin tutkittu, olisi kummankin housuista löytynyt pari vaarallista tukulaa, joita ruotsalainen sanoo nimeltä fyrboll. Päästessään huomaamatta jonkin vihollisten varastohuoneen luo saattoi sokea avata äkkiä silmänsä ja kyssäselkä oikaista hartiansa, jolloin he nopeasti iskivät tulen palloihinsa ja viskasivat ne rutikuivalle katolle tai työnsivät kivijalan aukosta lattian alle, jatkaakseen sitten yhtä kurjina rampoina vaivalloista matkaansa. Sillä sauvalla talutettava sokea ei ollut kukaan muu kuin minä, venäläisten kaikkialla etsiskelemä kenttävääpeli Tapani Löfving. Ja minua taluttava silmäpuoli kyssäselkä olisi lähemmin tarkastettaessa piankin tunnettu minun totiseksi ja mälliä pureskelevaksi toverikseni Juho Ahokkaaksi.

Kuten sanottu, lepäilin morsiameni luona Ekkeröössä aina huhtikuun puoliväliin, jolloin päällystöltäni sain käskyn lähteä Suomen manterelle vakoilemaan. Kuljimme yhdessä Ahokkaan ja vänrikki Sahlmanin kanssa saariston halki Kemiöön ja sieltä Vänön saarelle, jossa sairastuin vilutautiin. Makasin sitten horkan kourissa aina toukokuun puoliväliin saakka, jolla aikaa Juho piti minusta uskollista huolta. Toivuttuani sousimme sitten veneellä Tenholaan, josta kuljimme Kosken tehtaalle. Siellä tapasin entisen rykmenttitoverini, kersantti Gutzeuksen, joka liittyi meidän seuraamme. Kuljimme sitten edelleen Perniöön päin, tapasimme tiellä kolme vihollisen rakuunaa, joista yksi jäi henkeään vaille ja toiset lähtivät käpälämäkeen jätettyään ensin meille kuljetettavanaan olevat rahat. Niistä tuli meille mieheen viisikymmentä taaleria venäjän rahassa. Sen jälkeen päätin Ahokkaan kanssa pistäytyä Turussa ottamassa selkoa oloista vihollisen päämajassa. Hankimme Perniössä päällemme nämä vaaterisat, Juhon hartioihin tehtiin vaatekääröstä kyssa, minä ummistin silmäni, Juho toisensa ja niin lähdimme matkaan.

Olimme jo toista päivää olleet taipalella ja kohdanneet useita vihollisjoukkoja. Kaikki olivat päästäneet meidät kunnialla ohitseen, vieläpä viskelleet kopeekan rahoja Juhon hattureuhkaan. Minun säkkiini oli niinikään karttunut useita limpunkimpaleita.

Illalla saavuimme Turkuun. Itse en uskaltanut juuri nimeksikään tehdä havaintoja, mutta sen sijaan kuiskaili Juho minulle yhtä ja toista, milloin vain sattui hyvä tilaisuus. Kiertelimme aluksi kerjäillen ympäri kaupunkia. Melkoinen osa kaupunkilaisia, etupäässä alempaa porvaristoa, oli palannut asumasijoilleen ja maalaisiakin näkyi rattaineen torilla. Enin oli kaupungissa kuitenkin venäläisiä sotilaita, joita oli sijoitettu melkein joka taloon. Siivo tai paremmin sanoen siivottomuus oli tietysti sen mukaista. Hevosen lantaa, jätteitä ja monenmoista törkyä kaikkialla. Viinaa näyttiin viljeltävän runsaasti ja kaupunkiin oli ympäri maata kerääntynyt joukko kevytmielisiä ja kunniattomia naisia, jotka pitivät täällä yhteyttä maansa vihollisten kanssa. Ruhtinas Galitzin, joka esikuntineen ja hallintovirkamiehineen asusti linnassa, koki sentään pitää yllä jonkinlaista järjestystä ja suojella aseetonta kansaa pahimmalta väkivallalta, joten sodan kauhut eivät koskaan Turun seuduilla muuttuneet niin kamaliksi kuin kauempana sisämaassa.

Illalla menimme Ahokkaan kanssa kauppias Kustaa Vithfootin avaraan pirttiin ja pyysimme yösijaa. Pirtissä majaili kymmenkunta vihollisen sotamiestä ja me saimme sijamme ovensuunurkassa. Kaivoimme säkistäni leivänkannikoita ja aloimme syödä kalsuta, jolla aikaa minä pidin korvani tarkasti auki kuullakseni sotamiesten keskustelua. He jutella pulittivat kaikenlaista retkistään ja ryöstöistään, mainiten pari kertaa minunkin nimeni, arvellen »Leving-hirtehisen» saaneen jo surmansa. Kehuipa yksi heistä kerran haavoittaneensakin minua sääreen. Myöskin sain kuulla, että tsaaria odotettiin piakkoin kaupunkiin saapuvaksi ja että häntä varten oli saman talon kellariin varattu suuri joukko ulkomaan viinejä. Muuan vanha sotamies, hiukan suomea mongertava sävyisä partaniekka, tuli meitäkin puhuttelemaan kysellen, mistä kaukaa me olimme ynnä muuta. Vastasimme olevamme Perniöstä ja saimme häneltä palan painoksi kimpaleen keitettyä lihaa.

Syötyäni asetuin pitkäkseni penkille ja aloin hetkisen kuluttua valitella vatsaani, keppuroiden ja vääntelehtien penkillä. Yksi sotamiehistä toi minulle silloin viinaryypyn. Hetkistä myöhemmin hypähdin pystyyn, hapuilin kepin käteeni ja lähdin sotamiesten nauraa hoilatessa kiireesti kämppimään ulos. Oli jo siksi pimeätä, että pihalle tultuani uskalsin huoleti avata silmäni. Menin pihan perälle ja löysin sieltä makasiinirakennuksen päästä suuren kivikellarin. Mutta sen ovi oli lukittu raskaalla rautamäärlyllä ja suurella lukolla. Mieleni teki kuitenkin kovin päästä sinne tutkimaan hänen tsaarillisen korkeutensa viinivaroja.

Kellarissa oli laudoista tehty vesikatto, ja koetellessani lautoja huomasin niistä muutamain olevan varsin löyhässä. Irroitin niistä siis varovasti kolme kappaletta paikoiltaan ja tunkeusin aukosta välikatolle, jonka ilokseni huomasin olevan tavallisen eikä holvatun. Työnsin nyt kaksin käsin multaa ja sammalia syrjään ja kiskoin sen jälkeen muutamia aluslankkuja sijaltaan. Sen jälkeen pudottausin varovasti alas ja huomasin joutuneeni todelliseen tynnyrien valtakuntaan. Iskin nopeasti tulta ja sytytin taskussani olevan, taliin tahratun rihmanpalasen. Laskin kellarissa olevan kaikkiaan kuusikymmentä tynnyriä, jotka merkeistään päättäen sisälsivät mitä parhaimpia viinejä. Aloin nyt vitkastelematta työni potkien tynnyreistä pohjat pois, niin että tuoksuva sisällys tulvehti solisten lattialle.

Olin jo särkenyt viisikymmentä tynnyriä ja ojensin juuri jalkani potkaistakseni ensimmäistäkuudetta, kun kattoaukolta samassa kuului äkäinen ja samalla kummasteleva kysymys:

»Kakoi tshort tam v'lednike navodet—kuka paholainen siellä kellarissa mellastaa?»

Tuntui kuin sydämeni olisi pysähtynyt toiminnassaan. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Tiesin olevani auttamattomasti satimessa, jollen ponnistaisi kaikkea kykyäni pälkähästä päästäkseni. Salamana välähtikin pelastuksen tuuma päähäni ja minä annoin potkuun koukistuneen jalkani kohdata tynnyrinpohjaa, jatkaen sitten umpimähkään potkimista ympäri kellaria, äheltäen samalla venäläisiä lauseita:

»Vain niin, lurjus, koreasti alallasi siinä! Kas siinä, roisto, ja siinä ja siinä!» toistelin minä hakata mäikyttäen samalla itseäni nyrkillä olkapäihin ja reisiin sekä päästellen aina sekaan kokonaan toisella äänellä suomalaisia kirosanoja.

»Mitä siellä on tekeillä?» kuului nyt äänekkäämpi kysymys aukolta.

»Ach, prijatelj!» huudahdin minä venäjäksi ikäänkuin vasta nyt olisin kuullut kysymyksen, »tule kiireesti avukseni, tsuhna hirtehinen täällä varastamassa enkä minä yksin voi hänelle mitään. Joudu, ystävä, valkeakin juuri sammuu!»

Samalla painoin heikosti riutuvan rihmanpalan sammuksiin, jatkaen yhä samaa rynnistelyä ja ähellystä. Ylhäällä oleva venäläinen tuntui todellakin rupeavan laskeutumaan alas, kaiketi yhtä paljon viinin tuoksun kuin seikkailunhalunkin houkuttelemana. Kohta, kun tunsin hänen jalkainsa sattuneen tynnyreihin, karkasin hänen kimppuunsa ja kuristin häntä kaksin käsin kurkusta, kunnes hän kellahti tynnyrien väliin. Mursin nyt pimeässä hapuillen pohjat viimeisistäkin tynnyreistä, ettei työni vain olisi keskeneräiseksi jäänyt, ja loikkasin sitten kiireesti aukosta ulos. Pihalla ei näkynyt ketään ja nopeasti tukin kumpaankin kattoon murtamani aukot. Otin sitten kepin käteeni ja vatsaani pidellen sekä valitellen palasin takaisin pirttiin, ummistaen sitä ennen tietysti tarkoin silmäni.

Penkille asetuttuani keppuroin ja valittelin yhä äänekkäästi. Sotamiehet, jotka olivat jo asettuneet makuulle, alkoivat kiroilla ja haukuskella. Jatkoin vain ujellustani, kunnes eräs heistä tuli ja tyrkkäsi minua kylkeen sanoen:

»Mene matkaasi, senkin hirtehinen, eihän tässä saa untakaan silmiinsä!»

Juhokin auttoi minua hätäillen jalkeilleni ja alkoi taluttaa ulos. Tätä juuri olin odottanutkin ja pihalle päästyämme työnsin minä Juhoa sauvan päällä mahdollisimman nopeasti porttia kohti, sillä olihan sotamies kellarissa saattanut mennä ainoastaan tainnoksiin ja näin ollen nostaisi hän piankin metelin. Ja vaikkei hän minua suinkaan ollut pilkkosen pimeässä tuntenut siksi vatsaansa valittavaksi umpisokeaksi ukoksi, joka vähän ennen oli ulos lähtenyt, oli meidän kuitenkin viisainta kaiken varalta laittautua mahdollisimman kauas talosta.

Kadulle tultuamme kuljimme kevätyön hämärässä eteenpäin Juhon kiskoessa minua sauvallaan perässä ja minun vatsaani pidellessä, valitellessa ja tuon tuostakin kompastuessa. Pari kertaa pysähdyttivät vartijat meidät, mutta kun me kummallakin kertaa laskimme suustamme kokonaisen valitusten tulvan siitä, kuinka meidät oli yökortteeristamme karkoitettu, käskivät he meidän kiireimmiten painaltaa sinne, missä pippuri kasvaa. Sitäpä me juuri hartaasti halusimmekin.

Päivällä kaupunkiin tullessamme oli Juho tullin ulkopuolella nähnyt kolme makasiineiksi muurattua rakennusta, joiden luona oli lastattu jauhokuormia ja jotka olivat näyttäneet olevan täynnä kuleja. Tultuamme niiden luokse emme ihmeeksemme keksineet vartijoita läheisyydessä missään päin. Otimme nyt sytytyspallot nopeasti housuistamme, iskimme niihin tulta ja pistimme yhden pallon jokaisen makasiinin nurkan alle. Ryömimme sen jälkeen nelinkontin pitkin peltoja ojia myöten eteenpäin ja pääsimme kunnialla Vähä-Heikkilän taakse metsään. Kiipesimme siellä muutamalle kukkulalle ja näimme makasiinien olevan ilmitulessa. Ympärillä vilisi sotamiehiä mustanaan, mutta heidän pelastusyrityksensä ei vedettömällä paikalla voinut mitään merkitä.

Tyytyväisinä lähdimme jatkamaan sen jälkeen matkaa ja saavuimme parin päivän perästä onnellisesti takaisin Perniöön, josta lähetin ilmoituksen päällystölleni Ahvenanmaalle.

* * * * *

KAHDESTOISTA LUKU.

Muutamien seikkailujen jälkeen palaan Ahvenanmaalle, jossa teen epätoivoisen ratsastusretken pelastaakseni morsiameni.

Palattuamme siis edellisessä kerrotulta retkeltämme Perniöön yhtyi meihin taas vänrikki Sahlman sekä muutamia muita kotiseudulleen hajaantuneita entisiä sotilaita, joten meitä lopulta oli seitsenmiehinen joukko. Retkeilimme sitten pohjoiseen päin ja saavuimme Tammelan pitäjään. Täältä kaappasimme kenraali Robert Brucen lähettämän postin, jota kaksi rakuunaa oli viemässä päämajaan. Sen jälkeen jouduimme samassa pitäjässä taisteluun kuusikymmenmiehisen venäläisjoukon kanssa. Siinä oli eräs välskäri rykmentin kirstun kanssa ja hänellä saattojoukkona kahdeksankuudetta miestä erään luutnantin komennossa. He olivat matkalla Hämeenlinnasta Turkuun päin. Saimme heidän tulostaan kuulla pitäjän kappalaiselta Oxeniukselta, ja päätimme hyökätä tuon lähes kymmenkertaisen vihollisjoukon kimppuun.

»Kuinka monta niitä ypäjäläisiä olikaan, jotka sinä kerran heinätalkoissa löit käpälämäkeen?» kysyin Juholta odotellessamme vihollista erään avaran niityn laidassa Haaviston kylän alla.

»Seitsemän», vastasi Juho vakavasti, lisäten heti perään vaatimattomasti: »mutta minä olinkin silloin juuri parhaillaan nousuhumalassa.»

»Sepä se», sanoin, »nyt sinulla ei ole edes nousuhumalaa ja meidän olisi yritettävä seitsemän kuuttakymmentä vastaan. Siinähän tulee vähän päälle kahdeksan miestä yhtä vastaan. Mitäs arvelet?»

»No, sittenpähän nähdään, jahka on yritetty», vastasi Juho rauhallisesti.

Kohta tämän sananvaihtomme jälkeen tuli vihollinen näkyviin. Annoimme heidän marssia kohdallemme ja hyökkäsimme sitten hurraata huutaen pitkässä rivissä päin vihollisen kylkeä. Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan ja nähtyään meidän harvalukuisuutemme, muodostivat viholliset nopeasti rintaman meitä kohti ja ampuivat kolme yhteislaukausta peräkkäin, niin että kaksikymmentä heistä laukasi pyssynsä aina kerralla. Me heittäysimme pitkäksemme eikä meistä kukaan edes haavoittunutkaan, paitsi että yksi kuulista hipaisi kersantti Holmgrenin saappaanvartta. Karkasimme heti laukausten vaiettua pystyyn ja hyökkäsimme eteenpäin. Vasta aivan lähellä pysähdyimme ja ammuimme mekin vuorostamme yhteislaukauksen. Meidän muskettimme olivat ladatut kolmella kuulalla ja vaikutus oli viholliselle sangen tuhoisa. Toistakymmentä heistä kaatui ja jäljellä olevat joutuivat mitä suurimman sekasorron valtaan. Mutta me hyökkäsimme miekoin ja pistimin vitkastelematta heidän kimppuunsa.

»Kyllä kelpaa!» huusin Juholle, nähdessäni hänen hartiavoimin huhtovan ympärilleen kuin kaskenkaatajan.

Taistelu oli pian päättynyt. Luutnantti, yksi aliupseeri ja viisikymmentä sotamiestä jäi tielle virumaan. Ainoastaan välskäri pääsi kahdeksan miehen kanssa pakoon meidän huolimatta heitä liioin ajaa takaa. Saaliiksemme jäi rykmentin kirstu, kaikki heidän rensselinsä ja viittansa sekä muutamia hevoskuormia sekalaista tavaraa.

Taistelupaikalta poistuessamme tapasimme pastori Oxeniuksen, joka kysyi minulta, montako miestä olin taistelussa menettänyt. Vastasin, etten yhtään ainutta. Silloin lupasi hän ensi sunnuntain jumalanpalveluksessa urkkijain huomaamatta kiittää Jumalaa, joka niin harvalukuiselle joukolle oli antanut sellaisen voiton.

Tämän jälkeen tuhosimme pienempiä rakuunajoukkoja Somerolla, Vihdissä ja Lohjalla. Kuljimme sitten Tenholaan ja Hankoniemeen, jossa Ruotsin saarilaivasto silloin oleskeli amiraali Vattrangin komennossa. Täältä menin amiraalin määräyksen mukaan uudestaan tiedustelulle Turkuun. Musketit ja kranaatit käsissä kävin tovereineni yösydännä Turussa, jossa silloin majaili m.m. kaksituhatta kasakkaa. Aamulla saimme Naantalista veneen, jolla saaristossa risteillen ja vihollisten kaleereja vakoillen kuljimme Rymättylän, Nauvon ja Kemiön kautta takaisin Hankoniemeen, josta laivasto sillä välin oli lähtenyt tiehensä minun ehtimättä antaa amiraalille ilmoitusta.

Täältä menin sitten Ahokkaan kanssa Perniönlahden perukkaan, josta otimme Kosken tehtaan rautaproomun ja kuljimme sillä Vänön saarelle. Sinne olimme keväällä jättäneet neljä hevosta. Sijoitimme ne nyt proomuun, hankimme purjeet ja lähdimme viilettämään Ahvenanmeren yli Tukholmaan, jonne saavuimme onnellisesti elokuun 10:ntenä päivänä.

Täällä sain nyt kuulla, että se pieni joukko meikäläisiä, joka oli ollut Ahvenanmaalla, oli vetäytynyt kokonaan Ruotsin puolelle ja että vihollisia oli ilmestynyt Ahvenan manterellekin. Olin nyt kuin tulisilla hiilillä ja tahdoin mitä pikimmin päästä sinne. Kärsimättömyydessäni menin kreivi Tauben puheille, hän kun nykyjään oli Suomen asiain ylin johtomies, ja hän komensikin minut Ahokkaan ja kahden sotamiehen kanssa Ahvenanmaalle.

Oli kuulas elokuun päivä, kun saavuimme Ekkeröön rantaan. Hyppäsin heti maalle päästyäni hevosen selkään ja ajoin täyttä neliä siihen taloon, jossa Riika asui. Portailla tuli talon emäntä minua vastaan ja Riikaa kysyessäni purskahti hän itkuun. Aavistin heti mitä pahinta ja uudistin kiivaasti kysymykseni. Minkä vaikeroinniltaan saattoi, selitti nyt emäntä, että toissa päivänä oli tänne tullut yht'äkkiä pienoinen joukko vihollisia, jotka olivat ryöstelleet taloissa ja vieneet Riikan vankina mennessään. Muita vankeja eivät olleet ottaneet. Olivatko viholliset rakuunoita vai jalkamiehiä ja kuinka paljon heitä oli, tiedustelin edelleen. Heitä oli ollut vain kymmenisen miestä ja ainoastaan päällikkö oli kulkenut ratsain. Viholliset olivat tulleet niin odottamatta taloon, ettei Riika ollut ehtinyt mennä piiloon. Päällikkö oli katsonut häntä pitkään ja alkanut sitten puhua venäjäänsä, johon Riika ei ollut kuitenkaan mitään vastannut. Sitten oli päällikkö huonolla ruotsin kielellä kysynyt emännältä, oliko Riika hänen tyttärensä, johon emäntä oli myöntäen vastannut. Vai teidän tyttärenne, kyllä varmaankin, oli päällikkö vastannut ilkeästi nauraen ja käskenyt sitoa Riikan kädet. Ryöstettyään sitten mitä käsiinsä saivat ja murrettuaan kirstut ja kaapit auki olivat he lähteneet tiehensä, kuljettaen keskellään Riikaa.

»Sanokaa Löfvingille terveiseni ja että kuolen häntä muistellen ja hänen puolestaan rukoillen», oli Riika pois vietäessä huutanut itkien emännälle, joka omalta itkultaan ei ollut kyennyt mitään jäähyväisiksi sanomaan.

Saatuani nämä lamauttavat tiedot vaikertelevalta emännältä hyppäsin uudelleen ratsulleni ja lähdin ajamaan itärannalle. Täällä kuulin vihollisten myöhään toissa iltana kulkeneen salmen yli Hammarlandin puolelle. Menimme vitkastelematta lautalla yli ja jatkoimme tiedusteluja. Kaikkialla täälläkin oli tuo samainen joukko ryöstellyt ja useat kertoivat heidän muassaan nähneensä vangitun nuoren naisen. He olivat viettäneet yönsä Hammarlandin Näfsbyssä ja varhain eilen aamulla jatkaneet matkaansa itään päin. Olivatko he menneet Jomalaan vai Finströmiin päin, siitä emme saaneet tarkkoja tietoja. Käskin sen vuoksi toverieni kulkea Jomalaan ja itse lähdin ratsastamaan Finströmiin. Sundin kirkolla sitten yhtyisimme.

Alkoi olla jo ilta ja hevoseni oli hyvin uuvuksissa. Mutta pakotin sen nelistämään yhä eteenpäin. Iltapimeässä saavuin Finströmin kirkolle ja kuulin tuon samaisen vihollisjoukon vankineen kulkeneen tätä tietä ja jatkaneen matkaansa Saltviikiin. Mutta minun oli pakko ensin lepuuttaa hevostani, ennenkuin kykenin takaa-ajoa jatkamaan. Saatuani sen talliin ja hankittuani sille syötävää heittäydyin itse tuvanpenkille pitkäkseni. Mutta unta en saanut koko yönä, vaan vääntelehdin kuin piinapenkissä. Kenties saa Riika tälläkin hetkellä taistella kunniansa puolesta ja mitä voi hän, siteissä oleva nainen, raakoja miehiä vastaan. Kuin painajainen ahdistivat minua hänen terveisensä, että hän kuollessaan muistelee minua. Miksi hän ajatteli kuolemaa? Aikoiko hän omin käsin riistää elämän itseltään, jollei muutoin voisi kunniaansa säilyttää, vai tiesikö hän karanneena sotilaana tulevansa ammutuksi? Emännän kertomuksesta päättäen oli upseeri tuntenut Riikan, kenties hän oli juuri samasta rykmentistäkin, jossa Riikankin oli täytynyt isänmaataan vastaan miekkaa kantaa. Siinä tapauksessa, että hänet olisi tunnettu, oli hänellä kaikista vähimmin odotettavana mitään hyvää viholliselta.

Tällaiset ajatukset risteilivät koko yön polttavina päässäni ja tuskin alkoi aamu hämärtää, kun nousin satulaan ja lähdin yli peltojen ja läpi metsien kiidättämään suorinta tietä Saltviikiin. Täällä sain kuulla vihollisen olleen eilen iltapäivällä ja lähteneen sitten Sundiin päin. Kaikkialla valitettiin heidän ryöstelleen ja varsinkin päällikön käyttäytyneen vallattomasti.

Kun hevoseni oli hetkisen puhaltanut, lähdin samaa vauhtia jatkamaan Sundin kirkolle, jossa olin jo tunnin päästä. Täällä oli jo vihollisjoukko viettänyt yönsä ja lähtenyt aamulla itärannikolle päin. Käskin kyläläisten ilmoittaa tovereilleni, jotka eivät vielä olleet ehtineet Sundiin, että he tulisivat perässäni Sundskärin saarelle.

Painoin sitten taas kannukset ratsun kylkeen ja olin vajaan tunnin päästä Hultassa. Täältä olivat viholliset noin tunti sitten kulkeneet Sundskäriin pakotettuaan erään talollisen viemään heidät jaalallaan yli. Kun lahdella kylän alla näin keinuvan vielä kaksi jaalaa ja sain kuulla toisen jaalan omistajan olevan kotona, menin oitis hänen luokseen ja pyysin häntä viemään minut heti Sundskärin puolelle. Hän epäröi ja asetti kaikenlaisia esteitä, mutta kun minä kärsimättömyydessäni panin hänet lujalle, suostui hän vihdoin.

Etelästä puhalsi navakka tuuli eikä kestänytkään kauan, ennenkuin minä hevosineni nousin Sundskärin rannalle. Viskattuani jaalanomistajalle kaikki mukanani olevat rahat painoin taas kannukset hevosen kylkeen ja lennätin täyttä karkua Löföön taloja kohti. Tultuani ensimmäisen portille näin pihalla kolme kantamuksilla varustettua venäläistä sotamiestä sekä upseerin, joka juuri oli nousemassa hevosen selkään. Tempasin paikalla toisen pistooleistani ja laukaisin sen lähimpään sotamieheen, samalla kun hevosellani ajoin toisen nurin. Ennenkuin kuitenkaan ehdin käydä upseerin kimppuun, painoi hän kannukset hevosensa kylkeen ja lensi täyttä karkua toisesta solasta pakoon. Kolmas sotamies viskasi aseet luotaan ja pyysi armoa. Hyppäsin satulasta ja ajoin hänet hevoseni jalkoihin suistuneen toverinsa kanssa talliin, jonka oven telkesin ulkopuolelta. Hyökkäsin sitten miekka ja pistooli kädessä sisälle. Siellä oli vain pari kuolemaisilleen pelästynyttä naisihmistä, jotka sanoivat kylässä olleen vain nämä neljä venäläistä. Vangitusta naisihmisestä eivät he tienneet mitään.

Palasin kiireesti pihalle, hyppäsin uudelleen satulaan ja lähdin ajamaan upseerin jälkeen. Saavutin hänet lähellä Wargataa ja huusin hänelle venäjäksi, että hän antautuisi. Hän vilkasi taakseen, pysäytti ratsunsa ja huusi vastaan:

»Katsotaanhan, kuka tässä antautuu!»

Samalla ajoi hän täyttä neliä päin, heiluttaen miekkaansa. Laukaisin pistoolini ja haavoitin hänen vasenta kättänsä. Mutta pistooliin olin äsken kiireessä ladatessani pannut liian paljon ruutia, joten se lauetessaan lensi ilmaan. Ennenkuin toista pistooliani ehdin ojentaa vastustajaani kohti, kompastui ylen uupunut hevoseni ja kaatui nurinniskoin, jolloin minun toinen jalkani jäi sen alle. Siinä asennossa laukaisin nyt jäljellä olevan pistoolini aivan edessäni olevan vihollisratsun rintaan, niin että se suistui polvilleen. Vastustajani oli kuitenkin nopeammin jaloillaan ja oli vähällä ehtiä lävistää minut miekallaan. Mutta viime hetkessä sain riuhtaistuksi jalkani irti, kavahdin pystyyn ja miekkani sivaltaen torjuin uhkaavan piston.

Säilämme halkoivat nyt ilmaa ja kalskahtelivat toisiaan vasten ainakin neljännestunnin. Mutta lopulta alkoi vastustajani askel askelelta peräytyä, heitti sitten yht'äkkiä miekkansa jalkoihini ja hoki takaperin hyppien: »Pardon, pardon!» samalla kun hän viskasi eteeni suuren ja täysinäisen rahakukkaron. Pistin miekkani tuppeen, menin hänen luokseen ja ravistaen rinnuksista tiukkasin, missä vangittu nainen ja toiset sotilaat olivat. Peloissaan kertoi hän vangin olevan jo matkalla Kumlingeen. Noustuaan itse kolmen sotamiehen kanssa Sundskärin rannalle oli hän pakottanut jaalamiehen vangin ja toisten sotamiesten kera purjehtimaan yhtä painoa saaren pohjoispään ympäri Kumlingea kohti. Itse hän oli tahtonut käydä vielä Sundskärin kylissä, mutta rahvasta peläten oli pitänyt viisaampana lähettää vangin edellään Turkua kohti. Kysymykseeni, mitä varten he olivat vanginneet turvattoman naisen, vastasi upseeri varmasti tunteneensa hänet samaksi tytöksi, joka oli ollut rakuunana hänen omassa rykmentissään, mutta sitten suomalaisten sissien avulla päässyt karkuun. Jaalassa sanoi hän olevan viisi sotamiestä ja yhden aliupseerin.

Nämä tiedot saatuani nousin heti satulaan ja komentaen upseerin juoksemaan sivullani lähdin ajamaan takaisin Löföön kylään. Tänne tultuani telkesin upseerin saman talon saunaan, jossa hänen kaksi sotamiestäänkin olivat vankeina. Kyläläisten käskin kaiken uhalla pitää heistä vaarin siksi, kun toverini ehtivät tänne. Sen jälkeen tiedustelin miestä, joka lähtisi kanssani purjehtimaan Kumlingeen. Kaikki pitivät yritystä liian uskaliaana, sillä eteläinen oli kiihtynyt oikeaksi myrskyksi ja meri kuohui valkeassa vaahdossa. Tiedustelin edes venettä, että lähtisin sillä yksin matkalle, sillä alallani oli minun mahdoton pysyä. Kukaan ei tahtonut venettänsäkään minulle luovuttaa.

»Senkin naudat!» karjaisin minä vimmastuneena, »elätte meren keskellä, ettekä tuon vertaa uskalla, kun omat silakkaverkkonne eivät ole kysymyksessä. Mutta nyt minä menen rantaan ja valitsen sieltä parhaan veneen itselleni. Jonka oma se on, saa korvauksen tuosta sekä veneensä takaisin, jos Jumala suo matkani onnistua.»

Niin sanoen viskasin upseerin rahakukkaron pihalle miesten jalkoihin, huutaen vielä rantaan mennessäni:

»Mutta älköön huoliko kukaan tulla minua estämään, jos mielii nahkansa eheänä säilyttää!»

Valitsin rannasta sen veneen, joka minusta näytti nopeakulkuisimmalta, vyörytin siihen painolastiksi muutamia kiviä, asetin maston paikoilleen ja parilla potkulla murrettuani oven eräästä ranta-aitasta etsin sieltä purjeet ja tarpeelliset nuorat. Kun kaikki oli reilassa, työnsin veneen vesille, vedin purjeen ylös ja peräsimen ääreen istuen lähdin Jumalan nimeen tuolle vaaralliselle matkalle.

Vene kiiti kuin valkosiipinen lokki aallon harjalta toiselle. Aurinko oli laskullaan ja haikeamielisesti punersivat petäjät kuohujen keskeltä kohoavilla kareilla. Löföönlahden suulle tultuani näin kaukana edessäni vilahduksen purjeesta, joka kuitenkin pian häipyi karien suojaan. Vasta lahdensuun sivuutettuani huomasin, kuinka ankara merenkäynti nyt todellakin oli. Purteni vaipui välistä kuin syvään laaksoon tai hautaan, jota joka puolella ympäröivät vesijyrkänteet, sinkoutuakseen jo seuraavassa tuokiossa huimaa vauhtia ylös aallon harjalle. Silloin painoi aina tuuli purjeen melkein veteen ja joka hetki oli vene vaarassa täyttyä vedellä tai paiskautua kumoon. Oli Jumalan ihme, ettei sellaista kuitenkaan tapahtunut, vaan uskomattoman nopeasti kiiti pursi vahingoittumattomana eteenpäin. Läpimärkänä vaahdon pärskeestä istuin teljolla hoitaen peräsintä ja purjenuoraa. Myrskyn pauhu ja vaahtopäiden loputon vyöryntä taivaanrantaa kohti huumasivat omituisesti aistejani. Keuhkoni täyttyivät voimakkaasta suolantuoksuisesta ilmasta, ja jos Riikaa kuljettava jaala olisi nyt ilmestynyt eteeni, olisin ohjannut veneen suoraan sitä kohti, syöksynyt miekka kädessä kannelle ja alkanut keskellä tätä elementtien raivoa taistelun elämästä ja kuolemasta.

Mutta aurinko oli jo laskenut ja meri alkoi uhkaavasti tummeta. Kaukana en enää ollut Kumlingesta, mutta pimeässä minun olisi mahdoton ohjata venettäni pääsaarta ympäröivien lukuisten karien välitse. Minun oli siis viisainta ennen pilkkopimeän tuloa ohjata veneeni jonkin suuremman karin rannalle ja jäädä sinne huomista odottamaan. Ihan edessäni olikin suurenpuoleinen, kallioinen ja metsää kasvava kari. Mutta maalle laskeminen oli tuiki vaarallista. Ohjasin veneen saaren pohjoispäähän löytääkseni sieltä mahdollisesti tuulensuojaisen maallenousupaikan. Ja aivan oikein, siellä olikin, mikäli yhä lisääntyvässä hämärässä saatoin nähdä, varsin suojainen poukama muutaman kallionenäkkeen kainalossa. Käänsin nopeasti veneen sinne, laskin purjeen alas ja seuraavassa tuokiossa karahti jo veneen pohja rantahiekkaan.

Kiskoin venettä sen verran maalle, etteivät sitä aallot veisi mennessään, tyhjensin sen vedestä ja laitoin keulaan jonkinlaisen suojuksen purjeesta. Sen alle kämpien kääriydyin päällyskauhtanaani ja kuuntelin turvallisin mielin, kuinka myrsky pimeällä ulapalla vihaisesti ulvoi tai päästeli haikeita vihellyksiä kallionhalkeamissa. Pian vaivuin kuitenkin uneen, sillä kahden päivän jännittävä ajo ja yhden yön valvonta olivat minut lopen uuvuttaneet. Viisainta olikin nyt antaa luonnolle osansa, sillä huomenna kyllä tarvitsin niin sielun kuin ruumiinkin voimia.

Mutta tuskin olin puolta tuntia ollut unessa, kun eteeni ilmestyi Riika, tyrkkäsi minua kylkeen ja sanoi: »Joudu, Tapani!» minkä jälkeen hän kiiruhti pois. Heräsin heti ja mieleni täytti omituinen ahdistus. Mutta käsitettyäni sen uneksi, oman ylen suuressa jännityksessä olleen mielikuvitukseni tuotteeksi, ummistin jälleen silmäni ja aaltojen laulu tuuditti minut pian uneen. Mutta paikalla ilmestyi taas Riika eteeni, tyrkkäsi minua ja lausui äskeiset sanat, jotapaitsi hänen kasvoillaan oli tällä kertaa paljon hätääntyneempi ilme.

Kavahdin nyt viivyttelemättä jalkeille, työnsin pistoolit vyöhöni ja miekan kupeelleni sekä lähdin pimeässä hapuillen kiipeämään edessäni olevaa kalliota ylös. Päästyäni sen laelle olin tuulen huokausten mukana kuulevinani pimeydestä naisen äänen, joka pari kertaa kirkaisi vihlaisevasti. Riika! jysähti mielessäni ja sydämeni puristui kokoon. Aloin kompastella ja rotkoihin putoillen juosta umpimähkään eteenpäin. Edestäni kuului taas meren pauhu ja arvasin olevani lähellä toista rantaa. Mutta samalla pilkahti alhaalta tulenvalo silmiini. Kurottauduin kallion reunan yli katsomaan ja näin rannalla suojaisessa rotkossa palavan nuotion, jonka ääressä istui ja makaili viisi venäläistä sotamiestä sekä heidän keskellään yksi meikäläinen talonpoika. Lähellä nuotiota oli pieni turvekattoinen huone, nähtävästi tilapäinen kalastajanmaja.

Mutta juuri minun havaintoja tehdessäni kuului majasta laukaus ja kohta sen jälkeen syöksyi sieltä ulos Riika hajalla hapsin ja repeytynein vaattein, kädessään savuava pistooli. Hän viivähti majan edessä ainoastaan silmänräpäyksen ja lähti sitten juoksemaan rannalle päin kadoten pimeyteen. Mutta heti laukauksen pamahtaessa olivat sotamiehet nuotiolla kavahtaneet pystyyn ja siepanneet aseensa. Kaksi heistä laukaisi pyssynsä Riikan jälkeen, samalla kun minä syöksyin alas kalliolta ja huusin Riikaa nimeltä.

Sotamiehet, jotka olivat yrittäneet Riikan jälkeen, pysähtyivät hölmistyneinä kuullessaan minun huutoni. Olin jo ehtinyt nuotion valaisemalle alueelle, ja nähdessään minut, yksinäisen miehen, karkasivat kaikki viisi sotamiestä huutaen kimppuuni. Kaksi etumaista kaasin pistooleillani ja kolmannelle heistä valmisti miekkani saman kohtalon. Kaksi jäljellä olevaa lähti pakoon, mutta ennenkuin he ehtivät sukeltaa pimeän suojaan, saivat hekin tehdä seuraa tovereilleen.

Jäljestäpäin muistellessani tuntui koko kohtaus unennäöltä. Taistelu kesti tuskin paria minuuttia, siksi haltioituneella vimmalla käytin minä aseitani. Heti kun viimeinen sotamies sortui miekkani edestä maahan, juoksin rannalle majan taakse ja aloin huudella Riikaa. Mutta tuuli ja meren ulvonta nielivät ääneni enkä kuullut mitään vastausta.

Riensin takaisin nuotiolle. Siellä seisoi ymmällään ja neuvotonna kalastaja, joka aluksellaan oli venäläiset tuonut Sundskäristä tänne. Hän kertoi heidän hämärissä joutuneen haaksirikkoon lähellä rantaa. Kaikki he olivat kuitenkin pelastuneet maalle ja leiriytyneet tähän kallioiden suojaan. Joukon johtaja, aliupseeri, oli pakottanut Riikan menemään majaan sekä seurannut itse perässä. Kohta oli sieltä alkanut kuulua rynnistelyä ja Riikan avunhuutoja sekä sitten laukaus.

Menimme yhdessä kalastajan kanssa majaan ja näimme siellä aliupseerin makaavan kuolleena lattialla. Riikka oli itseään puolustaessaan saanut nähtävästi temmatuksi hänen pistoolinsa sekä sillä tehnyt lopun kiusanhengestään. Mutta minne hän oli itse hävinnyt? Sytytimme nuotiosta tervasroihut käsiimme ja etsimme pitkin rantaa. Jos hänen jälkeensä ammutut laukaukset olisivat sattuneet, niin ainakin löytäisimme hänen ruumiinsa. Mutta emme edes veritäplää keksineet hietikolla. Kuljin kahtaalle päin pitkin rantaa, ryömin rotkoihin ja kiipeilin kallioilla sekä huutelin ääneni käheäksi, mutta kaikki turhaan. Meri vain ulvoi ja möyrysi väsähtämättä, ja kun tuuli vihdoin sammutti soihtuni, palasin uupuneena ja masennuksissa takaisin nuotiolle, jossa kyyrötin lopun yötä synkissä mietteissä.

Heti päivän valjettua olin jälleen kallioilla kiipeilemässä. Yhtä tuloksetonta oli etsintäni tälläkin kertaa. Mutta sen sijaan huomasin nyt, että tämä kovanonnen paikka ei ollutkaan varsinainen kari, vaan kapean kannaksen kautta yhteydessä pääsaaren kanssa. Keksintöni johdosta tunsin mielessäni jonkinlaisen ilon välähdyksen. Entäpä jos Riika onkin sitä tietä pelastunut Kumlingeen? Heikkoa toivoani hämmensi kuitenkin tieto vihollisten oleskelusta saarella. Jos Riika olisikin pimeässä osunut kannaksen kautta Kumlingen manterelle, niin oliko hän siellä voinut välttyä joutumasta vihollisen käsiin? Joka tapauksessa oli minun kuitenkin hetimiten päästävä asiasta selville.

Ilmoitin kalastajalle lähteväni pääsaarelle Riikaa etsimään, ja kun hänellä ei ollut tilaisuutta takaisin paluuseen muutoin kuin minun veneelläni, lähti hänkin mukaani. Risteilimme sitten koko päivän Kumlingen metsissä, missä tapasimme useita piilottelevia kyläläisiä. Heiltä saimme ruokaa sekä tietoja vihollisten hommista, mutta Riikasta ei yksikään tiennyt mitään. Yöllä hiiviskelin vihollisen vartijoiden välitse kyliin ja taloihin, kuunnellen ja kurkistellen ikkunain takana, mutta aina yhtä turhaan.

Nyt alkoi minussa varmistua se, mikä jo tulisoihtujen valossa Riikaa etsiessämme oli mieleeni välähtänyt, että hän nimittäin oli epätoivoissaan syöksynyt mereen. Kun enempi viipyminen Kumlingessa näytti turhalta, palasimme kalastajan kanssa seuraavana päivänä tuolle kovan onnen niemelle. Täällä kuljin vielä pitkin rantoja, kahlasin veteen ja kurkistelin kivien väliin, löytääkseni edes hänen ruumiinsa ja kuljettaakseni sen lepoon siunattuun maahan. Mutta hän oli hävinnyt minulta pienintäkään jälkeä jättämättä.

Istuin pitkän aikaa rantakivellä ja tuijotin raskain sydämin tyyntyvälle merelle, joka kenties kätki syliinsä onnettoman rakastettuni. Vihdoin muistutti kalastaja minua paluumatkasta. Koneellisesti seurasin häntä veneeni luo, jonka työnsimme vesille ja lähdimme auringon länteen painuessa purjehtimaan takaisin Sundskäriin.

* * * * *

TAPANI LÖFVINGIN SEIKKAILUT

II

* * * * *

ENSIMMÄINEN LUKU.

Uusia seikkailuja Ahvenanmaalla.

Tultuani tuolta onnettomalta Kumlingen-matkalta takaisin Sundskäriin, jossa tapasin toverini, palasin heidän ja vankien kanssa Ruotsiin. Siellä vietin sitten Häfren pitäjässä aikaani alakuloisessa ja lamautuneessa mielentilassa aina seuraavan vuoden helmikuuhun saakka. Turvattomia ja nälistyneitä pakolaisia saapui yhtämittaa Ahvenanmaalta ja Suomesta, jossa vihollisjoukkoja vilisi kaikkialla. Kuningas viipyi yhä vielä Turkinmaalla ja Armfelt Suomen armeijan jäännösten kanssa vetäytyi juuri näihin aikoihin Tornionjoen yli Länsipohjaan. Puolan ja Venäjän lisäksi olivat Tanska ja Hannover liittyneet valtakunnan vihollisiin, kaikkialla vallitsi sekasorto ja hämminki ja liikkeessä oli mitä kirjavimpia huhuja sekä synkeitä ennustuksia pian tapahtuvasta perikadosta.

Valtakunnan eteläisille rajoille koottiin uusia sotavoimia, mutta Suomesta ei huolehtinut kukaan. Huolimatta siitä, että siellä vallitsivat kaikkialla viholliset, rupesi minua päiväin pidentyessä sydämeni yhä enemmän vetämään sinne. Siihen vaikutti yhtä paljon huoli isänmaani kuin Riikankin kohtalosta, sillä itsepintaisena eli minussa tunto siitä, että Riika on elävien ilmoilla ja että minun on suotu hänet vielä kohdata. Ja niinpä minä eräänä kirkkaana helmikuun aamuna nousin vuoteeltani lujin päätöksin lähteä jälleen kurkistamaan, kuinka asiat olivat Suomen puolella kehittyneet.

Lähdin oitis Grisslehamniin, josta oli suorin pääsy Ahvenanmaalle. Siellä tapasin kreivi Tauben sekä hänen korkeutensa Hessenin perintöprinssin Fredrikin, joka tähän aikaan oleskeli sotatoimissa Ruotsissa ja jonka sanottiin kosiskelevan prinsessa Ulriika Eleonooraa. Nuo molemmat korkeat herrat halusivat juuri miestä tiedustelulle Ahvenaan ja Suomeen ja minä sain kohta määräyksen lähteä matkalle yhdessä Ahokkaan kanssa. Hänen korkeutensa prinssi Fredrik antoi minulle matkarahoiksi joitakin dukaatteja sekä komensi muutamia paikkakunnan talonpoikia saattamaan meitä yli.

Niin lähdimme Herran nimeen vaaralliselle retkellemme. Saattamassa oli kolme talonpoikaa kahdella hevosella. Jää oli sangen epätasaista ja tuon tuostakin täytyi meidän tehdä pitkiä kierroksia sivuuttaaksemme jäänhalkeamia. Muutaman tunnin ajettuamme alkoi puhaltaa ankara tuuli, jää paukkui, vonkui ja halkeili ja syvyys allamme saattoi minä hetkenä hyvänsä avata meille kitansa. Edessämme taivaanrannalla häämöittivät Signilskärin luodot. Kun olimme niistä noin kahden virstan päässä, aukeni takanamme ryskyen ja paukkuen jäälakeus ja kahleistaan vapautuneet aallot alkoivat pärskiä vaahtoaan ilmaan, samalla kun jäälohkareet hirveällä ryskeellä hyökkäilivät toisiaan vastaan. Ruoskain pakottamina laukkasivat hevoset virmapäinä eteenpäin, niiden kavioista sinkoilevat jäänkimpaleet viuhuivat korvissamme ja reet lensivät kohona keikkuen röykkiöiden yli. Yhä uusia aloja lohkesi jäälakeudesta ja raivoonsa saatettu meri seurasi kintereillämme.

Kun pääsimme saarelle ja kuljetimme hevosemme ylös kallioiden välitse, pärskyivät hetkistä myöhemmin jo aallotkin rantoja vasten. Olimme siis vankeina ja saimme kiltisti tyytyä alallamme pysymään. Vasta seuraavana päivänä asettui myrsky, ilma seestyi ja yöksi tuli kova pakkanen. Aamulla oli meri uudelleen siksi vahvassa jäässä, että me uskalsimme lähteä jatkamaan matkaa Ekkerööhön.

Lähestyessämme päivän laskiessa Ekkeröön rantaa huomasimme maalta juuri jäätikölle laskeutumassa joukon pakolaisia hevosineen ja rekineen. Kohdalle tultuamme pysähdyimme ja aloimme molemmin puolin udella kuulumisia. Pakolaisia oli nelisenkymmentä henkeä kymmenkunnalla hevosella, osaksi säätyläis-, osaksi talonpoikaisperheitä. Muutamia oli Suomen manterelta saakka, mutta suurin osa Ahvenanmaalta, missä he kertoivat vihollisia vilisevän kaikkialla ja harjoittavan mitä ilkeintä väkivaltaa. Meitäkin kehoittivat pakolaiset kääntymään ja palaamaan takaisin Ruotsiin, sillä idässä päin uhkasi meitä varma perikato. Mutta minä pysyin järkähtämättömänä päätöksessäni kulkea eteenpäin itää kohti, missä illanhämärään peittyneenä uinui onneton isänmaani. Ruotsalaiset kyyditsijämme sen sijaan joutuivat pakolaisten kertomuksista sellaisen pelon valtaan, että tahtoivat kivenkovaan palata heidän kanssaan takaisin ja jättää minut Ahokkaan kanssa siihen. Koska jo kykenimme ilman heitäkin matkaamme jatkamaan, niin annoin heidän noudattaa tahtoaan.

Kun pakolaisten joukossa oli pari pappiakin ja heillä rippineuvot mukanaan, pyysin ehtoollista, ennenkuin eroaisimme ja minä Ahokkaan kanssa lähtisin jatkamaan vaarallista matkaamme. Oli liikuttava ja samalla mieltä ylentävä hetki, kun toverini kanssa polvistuin jäälle pakolaisjoukon keskelle ja pastori Gabriel Gronovius jakoi meille Herran pyhän ehtoollisen. Toimituksen päätyttyä annoin pastori Gronoviukselle matkapassini vietäväksi takaisin Ruotsiin ja sitten sanoimme pikaiset jäähyväiset toisillemme. He lähtivät kimmeltävän jäälakeuden yli laskevaa ehtooaurinkoa kohti, minä Ahokkaan kanssa taas päinvastaiselle suunnalle, kohti vaaroja ja tuntemattomia seikkailuja.

Jalkapatikassa marssien saavuimme vihollisia kohtaamatta seuraavana päivänä Saltviikin kirkolle, jossa poikkesimme nimismiehen taloon. Nimismies lähti vielä saman päivän iltana hevosellaan kyyditsemään meitä Sundin pitäjän Hultan kylään. Sieltä oli aikomuksemme jatkaa yhtä menoa matkaa Teilin selän yli, mutta kylän miehet olivat hevosineen ajaneet eteläisille pikkuluodoille, piilottaakseen sinne kalleinta omaisuuttaan. Meidän täytyi siis odottaa heidän paluutaan ja yövyimme kylän laidassa erään kalastajan tupaan.

Minulle ja Ahokkaalle laittoi kalastajan muori vuoteen tuvan peränurkassa olevaan sänkyyn. Luettuani tavallisen ehtoorukoukseni paneuduin levolle ja vaivuin kohta sikeään uneen. Aamuyöstä näin hyvin selkeätä unta. Olin olevinani kotona Käkisalmessa, äiti kehräsi villoja ja minä, vallaton poikanaskali, loikoilin selälläni penkillä. Äiti alkoi kuulustella minulta katekismusta ja kovalla äänellä luin minä kymmenet käskyt, uskontunnustuksen ja isämeidän sekä kasteen- ja alttarinsakramentin. Kun olin päässyt alttarinsakramentin viimeisiin sanoihin, ilmestyi jostakin penkin viereen vanha, harmaatukkainen ukko, joka kysyi, uskonko, että kaikki on häviävä, ennenkuin ainoakaan sana siitä, mitä luin, häviää. Vastasin uskovani. Hän toisti jälleen saman kysymyksen ja minä vastasin jälleen myöntävästi. Silloin tyrkkäsi hän minua kahdesti nyrkillä olkapäähän ja sanoi: nouse ylös! Havahduin paikalla ja samalla kertaa olin kuulevinani laukauksen.

Hieraisin oitis unen silmistäni ja kavahdin sukkasillani lattialle. Uuninkyljessä paloi päre ja sen valossa näin avonaisella ovella kaksi venäläistä, jotka juuri ojensivat muskettinsa minua kohti. Kuului jo kaksi hananvirityksestä johtuvaa napsausta. Mutta alas kyyristyen loikkasin salaman nopeudella miehiä kohti ja ennätin silmänräpäystä ennen kuin musketit laukesivat tyrkätä niiden piiput ylöspäin. Kuulat menivät laipioon ja minä sain ainoastaan palavia ruudinjyväsiä silmilleni, mistä kasvoillani näkyy merkit kuolemaani saakka.

Heti kun laukaukset olivat pamahtaneet, hyppäsin taaksepäin ja tempasin penkiltä molemmat pistoolini. Mutta ennenkuin ehdin niitä käyttää, olivat molemmat venäläiset hävinneet ovelta. Hyökkäsin nyt ulos pihalle, missä näin noin parikymmenmiehisen vihollisjoukon. Laukaisin molemmat pistoolini heitä kohti ja sieppasin sen jälkeen tuvan seinustalta vankan koivuisen vesikorennon, jolla aloin huimia ympärilleni, kunnes joka sorkka oli kadonnut pihalta, paitsi puoltakymmentä kaatunutta ja haavoittunutta.

Palasin nyt kiireesti tupaan, jossa kalastajaukon näin tarkastelevan reidessään olevaa haavaa. Hän oli ollut portailla vettään heittämässä, kun viholliset olivat ilmestyneet pihalle ja ampuneet laukauksen häntä kohti. Se oli sama laukaus, jonka minä juuri unesta havahtuessani olin kuullut. Vedin nyt kiireesti saappaat jalkaani sekä takin päälleni ja komensin Ahokkaan tekemään samoin. Hän ei unenpökerryksissään ollut vielä mistään selvillä, vaan kyhjötti päätään kynsien sängyssä. Hänen suoriessaan vaatteita päälleen latasin pistoolini. Sitten otimme musketit kainaloomme ja syöksyimme kiireesti ulos.

Oli vielä niin pimeä kuin tähtikirkkaana helmikuun yönä yleensä saattaa olla. Itäisellä taivaanrannalla näkyi vasta ohut kajastus, jonka yläpuolella vilkutteli kirkas kointähti. Kun olimme päässeet noin viidenkymmenen askelen päähän tuvasta, eräälle pensaita kasvavalle kallionnyppylälle, näimme kokonaisen komppanian venäläisiä rientävän toiselta suunnalta paikalle ja ympäröivän tuvan. He luulivat nähtävästi minun olevan vielä tuvassa, koska eivät uskaltaneet tunkeutua sisälle, vaan osa heistä asettui ikkunan alle ja osa kiipesi katolle, jossa oli kyynärää vahvalti lunta. He rupesivat repimään kattoa alas, vaikka muori ja vaari huutelivat sisästä, ettei täällä ole ketään. Mutta nähtävästi he eivät ymmärtäneet heidän sanojaan.

Mutta kajastus idässä laajeni ja aikaa turhiin tarkasteluihin hukkaamatta lähdimme lumessa kahlaten marssimaan eteenpäin. Yli kallioiden ja läpi viidakoitten samoiltuamme tulimme merenrantaan. Kun olimme jäätikköä pitkin kulkeneet satakunta askelta, tuli aurinko näkyviin. Samalla asettui meidän ja rannan väliin niin sakea sumukerros, ettemme voineet nähdä kolmea askelta pitemmälle taaksepäin. Mutta edessä oli niin kirkas päivänpaiste kuin kauneimpana suviaamuna. Kiittäen Jumalaa tästä odottamattomasta suojasta riensimme turvallisin mielin eteenpäin pitkin hohtavaa jäälakeutta, samalla kuin usvaseinä takana tuntui seuraavan ihan kintereillämme.

Kuljimme luoteiseen suuntaan ja puolenpäivän tienoissa saavuimme Boksöön saarelle. Silloin haihtui kaikki sumu ja näimme takanamme viitisenkymmentä venäläistä rakuunaa ja kasakkaa, jotka olivat seurailleet meidän jälkiämme. Kymmenkunta heistä seisoi lähellä rantaa odotellen taaempana seuraavia tovereitaan. Käskin Ahokkaan pysähtyä muutaman kallion suojaan pitämään heitä silmällä ja lähdin itse juoksujalkaa lähimpään taloon saadakseni sieltä jotakin syötävää. Talossa oli joukko lähisaarten talonpoikia, jotka olivat paenneet tänne suojaan viholliselta. Ilmoitin heille vihollisten olevan tuossa tuokiossa saarella ja kehoitin heitä laittautumaan siekailematta pakosalle. Emännältä sain kiireessä leivän ja vasta paistetun juuston, jotka sulloin poveeni ja palasin Ahokkaan luo.

Jäljessä tuleva vihollisjoukko oli jo yhtynyt etumaisiin ja he kaikki lähenivät saaren rantaa. Emme jääneet siihen heitä odottamaan, vaan jatkoimme kiireesti matkaa saaren sisäosiin. Eräälle kalliolle kiivetessämme näimme kasakkain lyöden ja hutkien hyökkäävän pakenevain saarelaisten kimppuun. »Ollapa meillä kymmenenkään muskettia!» kuulin Juhon hammastensa lomitse murisevan. Mutta voimattomina täytyi meidän tyytyä kouristelemaan syyhyviä kämmeniämme ja ajatella vain omaa pelastustamme.

Koko jäljellä olevan päivän kiertelimme nyt Boksöön metsissä ja kallioilla kuullen tuolta ja täältä vihollisten ääniä ja hevosten hirnuntaa. Pimeän tullen laskeuduimme rannalle ja aioimme taas jäätikölle. Mutta jotteivät askeltemme jäljet taas seuraavana päivänä opastaisi vihollisia kintereillemme, riisuin saappaat jaloistani ja sovitin ne uudelleen paikalleen sillä tavoin, että oikean jalan saapas tuli vasempaan jalkaan terä taaksepäin sekä vasemman jalan saapas samalla tavoin oikeaan jalkaan. Kulkeminen oli sillä tavoin tosin verraten hankalaa, mutta sittenpä näyttivätkin askelemme tulevan sieltä päin, jonne juuri olimme menossa. Juho teki kehoituksestani saappailleen saman tempun ja sitten painalsimme musketteihimme nojaten yön pimeässä eteenpäin, kohti tuntemattomia kohtaloita.

Kun idässä jälleen näkyi kaita aamunkajastus, kohosi hämärästä eteemme autio luoto. Muutimme nyt kengät oikeinpäin ja kiipesimme maalle. Löydettyämme kallioiden välistä suojaisen paikan, kokoilimme risuja ja viritimme tulen. Lepuuttaen nuotion loimussa lopen väsyneitä raajojamme ahmimme nyt Boksööstä saamani leivän ja juuston. Kun aurinko tuli näkyviin, kiipesin lähimmälle kallionlaelle heittääkseni silmäyksen ympäristöön. Hämmästykseni ei ollut vähäinen, kun huomasin luotoa lähenevän kokonaisen kasakkajoukon. He tulivat jälkiämme myöten ja olivat kai arvelleet niitä noudattaen osuvansa johonkin taloon tai tavarain kätköpaikalle.

Mitä meidän nyt tuli tehdä? Pienellä luodolla oli meidän mahdoton piiloutua niin, ettei vihollinen jälkiämme noudattaen löytäisi meitä. Yhtä mahdotonta oli myöskin ajatella pakoa toisiin saariin, sillä jäätiköllä saavuttaisi vihollinen hevosillaan meidät piankin. Ei siis muuta kuin pysyä alallaan ja antautua epätasaiseen taisteluun. »Jos täytyy tapella, niin eihän tuota ensi kertaa tapella paria-, kolmeakymmentä ryssää vastaan», sanoi Juho äkäisesti, kun nuotiolle palaten ilmoitin, mikä meillä oli edessämme.

Mutta pelastus tuli meille odottamatta, tarvitsemattamme ryhtyä taisteluun ylivoimaisen vihollisen kanssa. Juuri kun olimme sammuttaneet nuotion ja tarkastaneet aseemme, tuli koillisesta ankara myrskyn puuska, joka silmänräpäyksessä sai aikaan sellaisen lumituprakan, ettei käden pituutta eteensä nähnyt. Lähdimme heti liikkeelle ja tulimme päinvastaiselle rannalle kuin mistä olimme maalle nousseet. Saaresta lähteminen oli kuitenkin uhkarohkeata, sillä myrsky saattoi yhtä äkkiä asettua kuin oli noussutkin, jolloin vihollinen helposti keksisi meidät jäätiköllä. Kyyristyimme siis rannalle suuren kiven suojaan ja tuossa tuokiossa olimme puolitiestä lumeen peittyneet. Jonkin hetken kuluttua oli pahin myrskyn puuska jo ohi, mutta meidän jälkemme se oli ehtinyt lakaista tyystin umpeen. Kyyrötimme hievahtamatta alallamme ja pian alkoi kuulua luodolla kiertelevien venäläisten pulitusta. Muuan viisimiehinen joukkue kulki ohitsemme noin kymmenen syltä kivestä, mutta meitä he eivät huomanneet.

Kun vihollisen ääniä ei ollut enää hyvään aikaan kuulunut, uskaltauduimme kiven takaa liikkeelle, kiiveten lähimmälle kalliolle tähyilemään. Sieltä huomasimme kasakkain olevan jo luodosta melkoisen matkan päässä, ratsastaen takaisin samoja jälkiä kuin olivat tulleetkin. Iloisina laskeuduimme nyt kalliolta alas ja lähdimme luodon suojassa marssimaan päinvastaiseen suuntaan toivoen illaksi pääsevämme Skagöön saarelle.

* * * * *

TOINEN LUKU.

Uskollinen toverini kaatuu rinnalleni, jonka jälkeen minä saan kestää elämäni vaikeimmat seikkailut.

Marssittuamme jonkin aikaa jäätikköä pitkin selkeni ilma kokonaan ja aurinko tuli jälleen näkyviin. Juho kulki rinnallani laahustavin askelin ja yht'äkkiä hän pysähtyi sekä pyysi saada hiukan levähtää jäällä, sillä etemmäs hän ei sanonut muuten jaksavansa kulkea. Noudatin hänen tahtoaan ja hän paneutui jäälle pitkälleen, musketinperä pään alla sekä vaipui heti uneen. Käyskelin hänen vierellään edestakaisin ja istuin sitten hetkiseksi jalkojani lepuuttamaan. Vihertävän valkoisena kimmeltävä jäälakeus levisi autiona joka suunnalle. Liikkeellä ei näkynyt minkäänlaista elävää ja hiljaisuus oli niin suuri, että saattoi kuulla oman sydämensä lyönnit.

Hetken kuluttua havahtui Juho unenhorroksestaan ja kömpi seisaalleen.

»Taitaa olla viimeinen päiväni tämä», lausui hän liikkeelle lähtiessämme.

»Kuinka niin, niistä sinä sellaista päätät?» kysyin minä tuntien rinnassani omituista apeamielisyyttä, jonka aiheutti yhtä paljon laskevan auringon kaihoisa punerrus autiolla jäätiköllä kuin Juhon sanatkin.

»Niin vain minusta tuntuu», vastasi Juho, ja sitten jatkoimme äänettöminä matkaamme.

Mutta tuskin olimme kulkeneet paria sataa askelta, kun Juho uudelleen pysähtyi ja valitti, ettei hän jaksanut pitää silmiään auki. Täytyi siis pysähtyä ja Juho paneutui taas pitkälleen jäälle. Mutta pakkanen kiihtyi yhtä mittaa ja minun täytyi herättää toverini. Vaikka omia raajojanikin painoi tavaton väsymys, otin minä Juhoa käsipuolesta ja raahasin häntä eteenpäin, sillä jäätikölle yöpyminen merkitsi meille samaa kuin varma kuolema.

Juuri kun aurinko katosi näkyvistä ja hämärä lankesi lumiaavikolle, saavuimme Skagöön saaren pohjoisnokalle. Nousimme maalle ja lähdimme kulkemaan taloja kohti, joita tiesimme olevan sisempänä saarella. Mutta kun olimme juuri kiertäneet erään kallion, ilmestyi eteemme kuin maasta kohoten joukko vihollisen jalkamiehiä, jotka kulkivat sisäsaarelta rannalle päin. Pysähdyimme kuin salaman lyöminä. Minä toinnuin kuitenkin silmänräpäyksessä ja ojensin muskettini. Mutta ennenkuin ehdin sitä laukaista, oli etumainen venäläisistä hyökännyt muutaman askelen eteenpäin ja lävistänyt pistimellään Juhon, joka seisoi minusta muutaman askelen päässä vihollista lähempänä. Melkein samassa silmänräpäyksessä pamahti muskettini ja poikittain Juhon ruumiille kaatui hänen surmaajansakin. Laukaisin heti perään molemmat pistoolini vihollisjoukkoa kohti ja karkasin sitten ylös kalliolle. Takanani pamahti laukauksia, kuulat vinkuivat ympärilläni ja kymmenkunta venäläistä lähti kapuamaan perässäni vuorelle.

Vuorenlaki jatkui verraten tasaisena niemekkeen rantaan saakka, missä se äkkijyrkästi laskeutui mereen. Reunalle tultuani huomasin meren allani olevan pitkin niemen rantaa noin sata askelta laajalti sulana. Takaa-ajajani olivat jo ehtineet vuorenlaelle ja karkasivat huutaen minua kohti.

»Ennen vaikka jäiseen mereen kuin vihollisen valtaan!» päätin minä mielessäni ja syöksyin jyrkänteeltä alas.

Suolainen jääkylmä vesi kerran vain huljahti korvissani, kun sukkulana painuin syvyyteen. Pari silmänräpäystä vielä ja minä olin jälleen pinnalla. Pärskäytettyäni veden silmiltäni huomasin vuoren seinässä leivinuunin muotoisen ja miehen korkuisen onkalon, jonka pohja oli ainoastaan pari korttelia vedenpintaa ylempänä. Parilla vetäisyllä olin onkalon suulla ja vettä valuen kapusin sinne sisään.

Vainoojiltani olin nyt toistaiseksi varmasti turvassa, sillä jäljessäni eivät he voineet tulla yhtä vähän kuin ampumallakaan minuun ulottua. Mutta pakkanen oli nyt sen sijaan sitä vaarallisempi viholliseni. Oitis onkaloon päästyäni väänsinkin vaatteeni ja sukkani niin kuiviksi kuin suinkin jaksoin. Jalkojani paleli armottomasti ja niitä täytyi hieroa yhtä mittaa. Saappaani jäätyivät tuossa tuokiossa koviksi kurikoiksi. Kouristelemalla ja puhaltelemalla sain ne sen verran sujumaan, että kykenin jotenkuten kiskomaan ne jalkaani. Ollapa että onkalossa olisi ollut muutamakaan puunkapula, joihin olisi voinut tulen virittää, mutta ympärilläni oli vain kaljut, pakkasesta kiiltelevät kallioseinät. Sulana pysyäkseni täytyi minun yhtä mittaa hypellä ja hakata käsiäni ristiin rinnan yli. Muskettini ja pistoolini kuivasin parhaani mukaan ja laitoin ne uudestaan latinkiin. Onneksi oli ruutisarveni siksi tiivis, ettei vesi ollut päässyt sinne tunkemaan.

Taivaalle oli kohonnut täysikuu, ja minä kuulin venäläisten huutelevan yläpuolellani vuorenlaella. Silmätessäni ulos selälle huomasin joukon kasakoita lähenevän pitkin jäätikköä samalta suunnalta, mistä minä Juhon kanssa olin muutamia tuntia aikaisemmin tullut. Lähemmäs tultuaan huomasivat he minut, pysähtyivät railon reunalle, laskeutuivat hevosiltaan ja alkoivat ammuskella minua kohti kuin maalitauluun. Kuulat lumpsahtivat milloin veteen, milloin litkahtivat vuoren kylkeen, mutta minä makasin turvassa onkalon pohjalla ajatellen psalmistan sanoja: »Päivällä suojaa Hän minua oikealla kädellään ja yöllä lepään minä Hänen siipiensä varjossa.»

Kasakat näkivät turhan turhaksi, nousivat jälleen hevosilleen ja katosivat näkyvistäni. Vuorelta olivat viholliset nähtävästi myöskin poistuneet, sillä kaikkialla oli hiljaista kuin haudassa. Kun kuukin peittyi jonkinlaiseen pilviharsoon ja tuli pimeämpi, päätin koettaa jotenkuten päästä kylmästä olinpaikastani. Vesirajassa pitkin vuoren seinämää olin huomannut kapean jääkaistaleen, joka nähtävästikin oli jäänyt siihen viime myrskyn jäljeltä. Sitä myöten lähdin yrittelemään pois turvapaikastani, sillä mahdotonta minun oli odottaa niin kauan kuin railo olisi miehenkantavaksi jäätynyt. Toisin paikoin oli jääkaistale vain parin vaaksan levyinen, ja ainoastaan suurinta varovaisuutta noudattaen pääsin sitä myöten eteenpäin, nojaten kylkeäni kallioseinään ja tukien joka askelella miekkani kärjellä jäähän.

Oltuani tunnin mitä ankarimmassa jännityksessä pääsin onnellisesti kohtaan, jossa vuorenseinä painui siksi loivaksi, että pääsin huoleti kapuamaan ylös. Jalkani olivat tuossa hitaassa kulussa kylmettyneet melkein tunnottomiksi, jonka vuoksi lähdin nyt juosten kulkemaan taloja kohti. Mutta tultuani niitä lähelle kuulin sieltä venäläisten mellastelua, yksinpä tuulimyllystäkin kuului heidän pulitustaan. Olivat kai sieltä jauhoja etsimässä. Ei siis auttanut muu kuin väsymyksestä, nälästä ja vilusta huolimatta painua takaisin metsään.

Rannalle tultuani lähdin jäätikön yli kulkemaan muuatta etempänä häämöttävää luotoa kohti. Yhtämittaisesta juoksusta oli kurkkuni käynyt kuivaksi, ja kun lähellä saarta kohtasin vähäisen railon, survoin musketin perällä sen ohueen jäähän reiän sekä laskeusin pitkälleni sammuttaakseni edes pahimman janoni. Kun suutani tarpeeksi kostutettuani nostin pääni, huomasin lähellä edessäni kolme kasakkaa, joista etumainen huusi:

»Shto durak!»

Kiukustuneena karkasin pystyyn ja laukaisin muskettini heitä kohti. Kuin paholaisen siivillä hävisivät he heti takaisin saarelle. Sielläkin oli siis vihollisia ja nämä olivat arvatenkin etuvartijoita. Suo siellä, vetelä täällä! Mutta täytyihän jonnekin yrittää. Juoksin siis syrjään kaartaen samalle saarelle, jonne kasakat olivat hävinneet. Kiipesin siellä muutamalle vuorelle, jossa taittelin kasan kuusen havuja, levittäen niistä osan alleni ja toisen osan päälleni. Niin kyyrötin puolet yöstä ja palelin niin, että sielu ja ruumis vapisivat, vaatteeni olivat puolittain jäässä, jalkani melkein tunnottomat eikä unesta luonnollisesti ollut puhettakaan, jonkinlaisessa horrostilassa vain värisin havuvuoteellani tähtien kiiluessa hataran peitteeni läpi.

Ennen päivänkoittoa kavahdin jalkeilleni, sillä oloni kävi yhä sietämättömämmäksi. Mutta liikkeelle en kyennyt lähtemään, sillä saappaani olivat kokonaan jäätyneet ja pusersivat armottomasti jalkojani. Sain ne jotenkuten kiskotuksi pois, jonka jälkeen hieromalla ja puristelemalla sain jalkateriini hiukan tuntoa. Sitten pistin saappaat kainalooni ja lähdin sukkasillani marssimaan takaisin jäälle, jossa kulkuni suuntasin luonaaseen, Getan saarta kohti.

Jää oli kauttaaltaan epätasaista ja rousteista. Lankeilin alinomaa ja sain haavoja käsiini ja jalkoihini, niin että lähes joka askel sillä kahden penikulman taipalella, jonka sukkasillani suoritin, oli verellä merkitty.

Kun aurinko vihdoinkin tämän pitkän ja elämäni vaikeimman yön jälkeen kohosi taivaanrannalle, saavuin Getan saarelle, jonka ainoastaan kapeahko salmi erottaa Ahvenan manteresta. Taloihin en uskaltanut kuitenkaan suoraan mennä, vaan nousin muutamalle lakealle ja metsäiselle vuorelle. Siellä istahdin lopen nääntyneenä puunrungolle osaamatta enää ajatella muuta kuin kuolemaa.

Mitä varten enää kannatti elää? Oliko minulla itselläni paremmin kuin isänmaallanikaan enää mitään tulevaisuuden mahdollisuutta? Kylmällä punerruksella valaisi helmikuun aurinko viluisia maisemia ja ympärilläni oli eloton haudan hiljaisuus. Kuin hyypiö hävitetyssä kaupungissa värjötin minä, marssien, haavojen, nälän ja vilun masentama mies, siinä kaatuneen hongan rungolla. Toisella saarella makasi kelmeänä ja kangistuneena vihollisen lävistämä uskollinen sotatoverini ja itse olin kuin vainottu metsänpeto, jota kiukkuiset viholliset saarsivat joka puolelta. Ja saman kohtalon alaisiahan olivat melkein kaikki muutkin suomalaiset. Nousisiko taivaallemme enää uusi kointähti? Entä morsiameni? Ah!—

Sietämätön vilun ja nälän tunne ajoi minut kuitenkin pian tylsästä kuoleman horroksesta ja pakotti toimintaan. Isänmaatani ja morsiantani en nyt kuitenkaan voinut ajatella, vaan päämääränäni oli ainoastaan oman kurjan henkeni säilyttäminen. Umpimähkään lähdin liikkeelle ja kiertelin metsässä kuin nälistynyt lintukoira. Tuon tuostakin tapasin ihmisten jälkiä, joita risteili metsässä. Niitä olivat arvatenkin vihollisia paenneet saarelaiset tallanneet. Muutamia jälkiä umpimähkään seuraillessani osuin risuista kyhätylle majalle, jonka edessä yhtyi joukko muitakin jälkiä. Tänne olivat saarelaiset nähtävästikin kätkeneet tavaroitaan, mutta vihollinen oli osunut paikalle ja tyhjentänyt majan. Oven edustalla oli kasa heiniä, jotka vihollinen oli majasta syytänyt. Laskeusin hetkiseksi heinäkasaan istumaan ja pöyhiessäni heiniä jalkojeni ympärille sain käsiini tyhjän, karkean säkin. Sen käärin ensiksi sukkien päälle jalkojeni ympärille, ja kun edelleen pengoin heinissä, tuli sieltä käsiini ensiksi kokonainen leipä ja kohta sen jälkeen pienoinen rasia, joka oli puolillaan voita. Liikutuksesta kostuivat silmäni ja paikalla tulivat mieleeni Danielin sanat jalopeurain luolassa, kun Habakuk Herran käskystä toi hänelle ruokaa: »Herra, vieläkös muistat minua?»

Tuskin koskaan olen sellaisella halulla käynyt leipään käsiksi kuin nyt ja tuskin koskaan on leipä siinä määrin kohentanut masentunutta miestä kuin nyt. Muutaman hetken kuluttua oli löydöstäni jäljellä ainoastaan tyhjä rasia, mutta samalla tunsin minä myöskin jäsenissäni uutta tarmoa ja tarkoitusperäistä toiminnanhalua. Ensiksi täytyi minun saada kunnollisesti lämmitellä sekä jäätyneet saappaani jälleen käyttökelpoisiksi. Kokoilin metsästä puita ja viritin tulen muutamaan suojaiseen paikkaan noin viisikymmentä askelta majasta. Nuotion loimossa lämmittelin sitten perusteellisesti ja sulattelin saappaitani.

Mutta juuri kun olin saanut saappaat jalkaani vedetyksi, alkoi majan luota kuulua ääniä ja venäläisiä sanoja. Viholliset olivat siis taas ihan nenäni edessä! Syysin nopeasti lunta nuotioon niin, että se sammui, ja lähdin takaperin astellen kulkemaan rantaa kohti. Vihollisten huomaamatta pääsin loittonemaan jyrkän rantakallion taakse ja askelteni jäljet näyttivät kuin joku olisi sieltä käsin kulkenut nuotiolle. Vuorenseinämän alle oli meri viimeisen myrskyn aikana muodostanut suojaisen jääkammion. Ryömin sinne sisälle ja päätin siellä odottaa vihollisten poistumista. Mutta entäpä jos viholliset jälkiäni myöten, huolimatta niiden suunnasta, tulisivatkin tänne? Silloin voisivat he vähillä voimin vangita minut tässä komerossa. Ryömin siis kohta jälleen ulos, tarkastin ampuma-aseeni ja aloin sitten astella edestakaisin jäätiköllä vuoren alla. Jalkojani kirveli ankarasti ja minä vedin kengät sekä sukat pois. Silloin huomasin jalkojeni aina polviin saakka olevan valkoiset kuin paleltunut nauris. Aloin kiireesti hieroa niitä lumella ja tein sitä siksi, kunnes vihavoiminen lakkasi ja minun tuli lämmin ja väsyin. Sitten vedin taas sukkakulut ja kengät jalkaan sekä jatkoin edestakaisin kävelyäni. Mutta tuon tuostakin täytyi minun uudelleen paljastaa jalkani sekä hieroa niitä lumella. Vihollisilta, Jumalan kiitos, sain täällä vuoren alla olla sentään rauhassa.

Illan hämärtäessä näin edempänä jäätiköllä liikkuvan yksinäisen mieshenkilön. Menin hänen luokseen ja huomasin hänet keski-ikäiseksi kalastajaksi, joka kantoi sylissään noin kymmenvuotiasta tyttöään. Hän kertoi olleensa vihollisia paossa eräällä autiolla luodolla, mutta kylmä ja nälkä olivat ajaneet hänet liikkeelle. Tyttärensä sanoi hän olevan vilusta melkein tunnottoman ja nyt sanoi hän menevänsä kylään, vaikka se olisi vihollisia täynnä.

Kalastajasta erottuani nousin jälleen maalle, mutta toisesta kohdasta kuin mistä olin jäälle tullut. Harhailin taas metsässä ja eräitä jälkiä seurattuani osuin muutamaan vuorenonkaloon, johon huomasin joitakin tavarasäkkejä ja tynnyreitä kätketyksi. Aloin tutkia ja kopeloida niitä ja iloni ei ole suinkaan vähäksi arvattava, kun luolasta löysin kaksi tynnyriä savustettua lehmänlihaa sekä tynnyrillisen kuivattuja leipiä. Edelleen oli luolassa melkoinen kasa villoja käärittynä vanhaan nuottakuluun. Ensiksi käytin hyväkseni osan villoista suoltamalla niitä jalkojeni suojaksi niin paljon kuin saappaisiini mahtui. Sitten otin kymmenen leipää ja kaksi suurta lihapalaa, jotka sälytin aamulla risumajalla löytämääni tyhjään säkkiin, ja niin varustettuna lähdin kiitollisin mielin marssimaan eteenpäin.

Löydettyäni kauempaa länsirannalta mielestäni turvallisen paikan kyhäsin siihen pienen havumajan, jonka eteen viritin hitaasti, mutta kestävästi palavan rakovalkean. Siinä kyyrötin sitten kokonaista kolme vuorokautta, tuntien oloni edellisiin päiviin verraten kerrassaan ruhtinaalliseksi, sillä olihan minulla ruokaa ja lämmintä. Juomaa sain siten, että tyhjensin pari mukana kuljettamaani käsikranaattia, kuumensin ne nuotiossa ja kannoin jäälle, johon ne sulattivat aina kerrakseen muutaman lusikallisen vettä.

Kun vihollisia ei kuulunut eikä näkynyt, arvelin heidän viimeinkin jättäneen nämä seudut ja lähdin liikkeelle, kun ruokavaranikin alkoivat olla jo lopussa. Ensiksi ohjasin kulkuni Dyngööhön, jossa muutamien talojen asukkaat olivat jo palanneet pakosalta. Tuntuipa tavattoman suloiselta saada taas lämpimässä tuvassa oikaista lopen väsyneet raajansa levolle. Mutta kun olin muutamia tunteja uinaillut ja aioin nousta jalkeilleni, en tuntenutkaan kykeneväni liikkeelle. Jalkani olivat käyneet aivan tarmottomiksi kuin halvatulla.

»Täytyy kai minun jotenkin päästä eteenpäin, sillä enhän minä tännekään voi jäädä elävältä mätänemään!» päättelin mielessäni koettaen turhaan pakottaa jalkojani ottamaan askelia. Vihdoin suostui kaksi miestä taluttamaan minua. Heidän välissään kompuroiden pääsin toiseen kylään, josta sain taas kaksi taluttajaa eteenpäin. Sillä tavoin pääsin kylä kylältä kulkien vihdoin Finströmin pitäjään. Siellä sain aluksi hoivaa muutaman yksinäisen ja iäkkään leskivaimon luona. Olin nyt todellakin kuin Elia Zarpathin lesken luona, sillä kaikkialla ympäristössä vallitsi suuri hätä ja puute vihollisen ryöstöjen ja väkivallan jäljiltä. Myöskin mummo oli menettänyt suurimman osan vähäisestä omaisuudestaan.

Ennen pakoon lähtöään oli mummo kätkenyt navetan lakkaan heinien alle tynnyrillisen kuivia leipiä, lumikinokseen säkillisen jauhoja sekä navetan lakkaan toisen säkillisen herneitä. Kuin ihmeen kautta olivat ne säilyneet vihollisen nuuskinnalta samoinkuin ladon alla olleet voipytty ja pari leiviskää juustoa. Ja kerrassaan Jumalan ihmeeltä tuntui se, mitä tapahtui seuraavana päivänä siitä, kun olin mummon luokse tullut. Viholliset olivat vieneet hänen ainoan lehmänsä, mutta se palasikin nyt odottamatta kotiin nuora sarvissa ja iloisesti ammuen. Kyyneleitä vuodattaen ja ääneensä Jumalaa kiittäen talutti mummo lehmänsä navettaan ja haki sille heiniä eteen. Eikä todella sellaisen ihmeen arvoa voi käsittää muut kuin ihmiset, jotka ovat olleet niin suuressa hädässä kuin minä ja useimmat kansalaiseni tänä kovana aikana.

Mummo ryhtyi heti ensi päivänä hoitamaan paleltuneita jalkojani. Hän laittoi heinänsiemenistä ja jäätyneestä hevosen lannasta puuromaisen keitoksen, jota hän kääreiden sisässä asetti jaloilleni niin kuumana kuin ihoni suinkin sieti. Minä liikuin nelinkontin ryömimällä, hakkasin halkoja, korjasin tuvan oven, ikkunan ja lattian, jotka vihollinen oli rikkonut, sekä muurailin ränstynyttä uunia.

Koko maaliskuun ajan vietin mummon luona, jonne tulin mainitun kuun kolmantena päivänä. Kuun lopulla olivat jalkani mummon huolellisessa hoidossa jo siksi parantuneet, että minä kykenin huoleti kävelemään. Ilmatkin olivat jo lauhtuneet, ja ensimmäisten kevään oireiden mukana heräsi minussa vanha levottomuus, joka ajoi uusiin seikkailuihin.

* * * * *

KOLMAS LUKU.

Kaikenlaisten vaiheiden ja pikku seikkailujen jälkeen joudun jälleen Turkuun, jossa ruhtinas Galitzinin keittiöstä vien ylikokin vankina muassani.

Huhtikuun kolmantena päivänä tapasin Finströmin kirkolla turkulaisen ylioppilaan Sakarias Wegerin, joka oli matkalla Ruotsiin. Mutta kun tähän aikaan ei Ahvenanmaalta ollut sille suunnalle ketään menijöitä, sain hänet houkutelluksi palaamaan takaisin Suomeen. Siten liityimme kumppanuksiksi, sanoin lämpimät jäähyväiset hoitajamummolleni sekä maksoin hänelle mukanani säilyneistä rahoista karoliinin viikkoa kohti, ja niin lähdimme jalkaisin marssimaan Hultan kylään.

Mainitusta kylästä oli aikomuksemme lähteä suorinta tietä marssimaan Kumlingea kohti. Mutta kun rannikolle oli kasaantunut jääsohjoa melkein silmän kantaman matka, täytyi meidän kulkea pohjoiseen suuntaan niin pitkälle, että tapasimme kovaa jäätä, jonka jälkeen vasta suuntasimme kulkumme itää kohti. Seuraavana päivänä lauhtui ilma ja alkoi tuuleskella. Jäätikköön ilmestyi yhä useampia halkeamia. Väsymyksestämme huolimatta täytyi meidän jouduttaa askeleitamme ja puolenpäivän jälkeen saavuimme eräälle autiolle kallioluodolle keskellä Teilinselkää. Kun istahdimme hiukan jalkojamme lepuuttamaan sekä nauttimaan niukoista eväsvaroistamme, alkoi jäälakeus ryskyen liikahdella ja särkyä. Levottomana nousin syöntini keskeyttäen ja kiipesin idänpuoleiselle rantakalliolle nähdäkseni, saatoimmeko jatkaa matkaa Enklingeen. Mutta kuka voikaan kuvata mieltä masentavan hämmästykseni, kun luodon ja etäämpänä idässä näkyvän Enklingen välillä aaltoili meri vapaana!

Olimme siis joutuneet samanlaiseen asemaan kuin minä Juho-vainajan ja ruotsalaisten kyyditsijäin kanssa pari kuukautta sitten Signilskärillä. Mutta itse asiassa oli meidän nykyinen asemamme monin verroin peloittavampi. Silloin meillä oli riittävästi suojaa, polttopuita ja ruokaa, mutta tällä autiolla karilla ei näkynyt missään päin puuta eikä pensasta, jotapaitsi eväistämme riittäisi enää tuskin kahdesti syödä. Jos siis tätä vankeutta kestäisi muutamiakaan päiviä, olisi meillä edessämme mitä surkein kuolema.

Palasin toverini luo ja kerroin hänelle havaintoni. Pyysin häntä sen jälkeen nyhtämään sammalta ja turvetta kallioiden kyljistä laittaaksemme niistä jonkinlaisen katoksen yökylmää vastaan. Itse lähdin vielä kiertelemään karin ympäri löytääkseni jos mahdollista jotakin poltettavaksi kelpaavaa. Etsintäni oli kuitenkin aivan tulokseton. Lopen masentuneena istahdin silloin eräälle paadelle ja purin apeat huoleni Jumalalle, minkä jälkeen hiljaa veisasin värssyn:

Meill' avun vahvan Herra taivaan tuo, Turva hädäss' on Hän suurin. Ei hukkaan joutua Hän meidän suo, Vaikk' kukistuis maailma juuri, Vaikk' aallot kuohuis, meri pauhais Ja vuoret vaipuis syvyyteen.

Rohkaistuneena palasin toverini luo ja ryhdyin häntä auttamaan majan rakentamisessa. Kykenimme kurjista rakennusaineistamme kyhäämään ainoastaan kyynärää korkean katottoman suojuksen, johon juuri sopi kaksi miestä pitkälleen. Mutta tarjosihan se edes suojaa mereltä puhaltavaa, luihin ja ytimiin tunkevaa tuulta vastaan. Siihen asetuimme niin liki toisiamme kuin suinkin mahdollista, toisen päällystakki alustana ja toisen peitteenä ja niin kyhjötimme siinä sitten väristen ja koettaen juttelulla lyhentää pitkiä yön hetkiä. Aamuyöstä vaivuin jonkinlaiseen unenhorrokseen, ja kun heräsin, huomasin toverinikin nukkuvan. Aamu jo hämärsi, vaikk'ei päivä vielä ollut noussut. Toveriani herättämättä nousin hiljaa ylös ja kiipesin itäiselle rantakalliolle. Ja iloni sen johdosta, mitä nyt näin, oli yhtä suuri kuin eilen hämmästykseni samalla kalliolla. Vankiluotomme ja Enklingen välinen penikulman levyinen selkä oli ahtautunut ajojäitä täyteen! Kiitos Jumalan, joka levätessämme oli rakentanut sillan meidän ja ihmisten asuman saaren välille!

Palasin suin päin majalle, herätin toverini ja ilmoitin hänelle tämän iloisen uutisen. Kiireesti viskasimme nyt rensselit ja musketit selkäämme sekä lähdimme pitempiä siekailematta tuulena taipalelle. Ja totisesti nyt hävisi ruumiistamme öinen kylmyys, kun me kaikki jänteremme jännittäen riensimme epävakaisten jääröykkiöiden yli hyppien toiselta keikkuvalta jääteliltä toiselle. Uskomattoman pian ja onnellisesti suoriuduimme tuosta penikulmaisesta taipalesta. Kun pääsimme Enklingen rantaan, nousi aurinko ja samalla alkoivat jääröykkiöt liikehtiä etelää kohti. Muutamaa hetkeä myöhemmin loiskahteli meri taas vapaana takanamme.

Enklingessäkin olivat useimmat surmalta säästyneet asukkaat palanneet koteihinsa ja heidän luonaan saimme nyt tervetullutta hoivaa vaivojemme jälkeen. Viivyimme sitten saarella kokonaista kaksi viikkoa, sillä yhtämittaisten myrskyjen ja ajojäiden takia oli meidän mahdotonta ennemmin jatkaa matkaamme. Mutta hätäkös meidän oli täällä ihmisten ilmoilla oleskella, kun ei lisäksi vihollisestakaan tänä kelirikon aikana ollut pelkoa.

Vasta kuukauden lopulla lähdin Enklingestä liikkeeseen toverini palatessa takaisin Ahvenaan. Risteilin sitten siellä ja täällä saaristossa, missä pääasiallisesti koetin kuulustella Riikaa. Björköön saarella kertoi muuan vanha kalastajapari, että heidän luonaan oli syksyllä majaillut eräs vihollisten käsistä päässyt suomalainen tyttö. Sydämeni rupesi rajusti lyömään tämän kuullessani ja kiireesti aloin udella heiltä lisää. Tyttö ei ollut paljon puhunut vaiheistaan, mutta heidän kuvailemansa tytön ulkomuoto sopi täydellisesti Riikaan. Sitäpaitsi hän oli saapunut heidän luokseen Kumlingesta tullen muutamana kolkkona syysyönä pienellä venepahasella. Aika sitäpaitsi sopi myös täydellisesti yhteen sen kanssa, jolloin Riika oli minulta hävinnyt. Minne hän sitten oli joutunut, siitä ei vanhuksilla ollut minkäänlaista tietoa. Kun vihollisia oli ilmestynyt Björkööhön, oli tyttö lähtenyt kiireesti pakosalle. Minnepäin hän oli kulkunsa suunnannut, sitä he eivät voineet sanoa. Mutta minulle olikin tällä hetkellä tärkeintä ja rohkaisevinta varma tieto siitä, että Riika oli vielä elossa. Nyt en enää ollenkaan epäillyt tapaavani hänet vielä joskus.

Saaristosta ohjasin kulkuni Taivassaloon, jossa sain vaihdetuksi päälleni talonpoikaisvaatteet. Muskettini ja miekkani piilotin myöskin tänne ja mukaani otin ainoastaan pistoolit, jotka säilytin sarkatakkini poveen. Lisäksi vielä ryhmysauva käteen ja vasen jalka hiukan ontuvaksi, ja niin olin valmis liikkumaan manterella vakoilijatoimissa. Taivassalosta kuljin sitten viattomana kerjäläisukkona Uuteenkaupunkiin, jonka edustalla majaili venäläinen kaleerilaivasto, minkä lukumäärästä ja taistelukuntoisuudesta minun onnistui urkkia tarkka selko. Niinikään liikuin kaupungin ympäristöön majoitetun vihollisen jalkaväen keskuudessa kerjäillen ja ilvehtien sotamiesten kanssa. He tarjoilivat minulle viinaa ja minä olin muutamasta ryypystä tulevinani täyteen humalaan, laulaa renkuttelin ja puhuin puuta heinää. Sanani sovitin kuitenkin koko ajan niin, että heidän vastauksistaan sain poimituksi useita tärkeitä tietoja.

Lokalahteen palattuani kirjoitin saamistani tiedoista tarkan raportin, jonka lähetin kreivi Taubelle erään Ruotsiin lähtevän lokalahtelaisen laivurin mukana. Sitten kuljin Turun lähistölle, jossa vakoiluliikkeeni tukikohdaksi otin Raision. Mainitun pitäjän nimismies Silvan sekä hänen poikansa ylioppilas Antti Silvan olivat luotettavia suomalaisia sekä isänmaan asialle uskollisia. He valmistivat minulle tallinsa luhdissa mukavan oleskelupaikan, jossa päivisin loikoilin pannen kokoon raporttejani yöllisiltä vakoiluretkiltä palattuani. Talossa pistäytyi usein vihollisten kuriireja tai pienempiä joukkokuntia, jotka olivat matkalla Turusta pohjoiseen tai päin vastoin. Mutta minä olin luhdissa täydessä turvassa tarkastellen luukun kulmauksesta, mitä pihalla tapahtui. Ruokaa toimitti nimismies poikineen minulle riittävästi. Täällä oleskelin sitten lähes toukokuun loppuun ja toimitin tällä ajalla useita raportteja kaikesta, mitä vihollisarmeijassa tapahtui. Raportit välitti ylioppilas Silvan Rymättylään, josta sikäläiset kalastajat kuljettivat ne Ruotsiin.

Raisiolaisen päämajan jätettyäni kuljeskelin taasen pohjoista kohti. Lemulla ollessani loppui minulta paperi ja lakkani oli myös vähissä. Kun pitäjässä silloin oleskeli yksi ainoa herrasmies, papin tehtäviä toimittava maisteri Turonius, päätin kääntyä hänen puoleensa paperia pyytääkseni. Mutta kun en ollenkaan tuntenut hänen mielialaansa ja kun kirkonkylällä majaili joukko venäläisiä, en uskaltanut omana itsenäni mennä tuota paperiasiaa toimittamaan. Kirjoitin siis pienelle paperipalalle, joka minulla vielä oli jäljellä, seuraavat sanat: »Korkeasti oppinut Herra Maisteri! Pyydän nöyrimmästi, että möisitte rengilleni, joka teille tämän kirjelapun tuo, hiukan paperia ja lakkaa, joiden puutteessa nykyjään olen. Kunnioituksella: Tapani Löfving».

Kirjelapun pistin taskuuni ja ottaen metsästä näön vuoksi havutaakan selkääni, sillä oli lauantaipäivä, lähdin pappilaan. Annettuani kirjeen maisterille kysyi hän sen luettuaan:

»Missäs sinun isäntäsi on?»

»Hän piilottelee tuolla kylän laidassa metsässä», vastasin minä.

»Mene nyt kiireesti ja sano hänelle, että tänne pappilaan saapuu koht'sillään majailemaan kenraalimajuri Golovin, jonka vuoksi sinun isäntäsi on parasta olla varuillaan.»

Hän haki kiireesti paperia ja lakkaa sekä toi vielä lisäksi leivän ja kimpaleen lihaa, mitkä hän käski viedä Löfvingille. Maksua hän ei ottanut, vaan käski minun kiirehtiä isäntäni luo. Minä en kuitenkaan pitänyt kovinkaan suurta kiirettä, vaan kuhnailin pihalla pappilan renkiä puhutellen, kunnes näin kenraalin lähenevän taloa. Saattueena hänellä oli kersantti ja kuusi rakuunaa. Avasin heille portin ja nöyrästi lakkiani nostaen ajattelin:

»Aijai, Tapani, ollapa sinulla nyt parikaan vantteraa toveria, niin sieppaisitpa tästä sievoisen saaliin, sillä eipä kiertelevän sissin ole sallittu joka päivä vihollisen kenraaleja vankinaan kuljettaa.»

Mutta sain tyytyä vain painamaan portin kiinni, jonka jälkeen lähdin maisterilta saamaani leipää syödä jytystellen astelemaan poispäin.

Kiertelin tämän jälkeen jalkaisin tai kalastajain veneissä siellä ja täällä Turun saaristossa. Rymättylässä sain kesäkuun 10:ntenä kreivi Taubelta tulleen kirjeen, jossa minua kehoitettiin edelleenkin hankkimaan tietoja vihollisten puuhista. Kreivi kertoi Hänen Ylhäisyytensä prinssi Fredrikin luvanneen minulle yliupseerin arvon, jos toimeni hyvin onnistuvat. »Hyvä on», ajattelin minä, »he eivät tule odotuksessaan pettymään.»

Päätin nyt jälleen kurkistaa itse vihollisen päämajaan ja pistäytyä siis Turussa. Kerjäläisasuani lisäsin tällä kertaa vielä siten, että suljin vasemman silmäni, pidin suutani hiukan vinossa sekä ryiskelin yhtämittaa vanhan miehen köhä-yskää. Kainalossani oli tietysti säkkirähjä ja kädessäni keppi. Näin varustettuna nousin kauniina kesäkuun aamuna Aurajoen rannalle, minne olin saapunut muutamien kalankaupalle tulleiden rymättyläläisten venheessä.

Kiertelin nyt siellä ja täällä kaupungilla kerjäillen vihollisen sotilailta ja tehden havaintoja, jotka, sen uskallan vakuuttaa, yhdestä silmästäni huolimatta eivät suinkaan jääneet puolinaisiksi. Kun päivä oli kulunut jo sivu puolen, päätin pistäytyä kurkistamassa linnaankin, jossa ruhtinas Galitzin esikuntineen majaili. Linnan portilla oli vilkas liike, siitä kun kulki edestakaisin sekä venäläisiä sotilashenkilöitä että anomusretkillä liikkuvia suomalaisia. Heidän mukanaan pääsin vartijain estämättä linkkasemaan linnanpihalle.

Galitzin seurueineen asui uuden linnan itäisessä siipirakennuksessa, missä itse Galitzinin hallussa olivat ne ylimmän kerroksen huoneet, joissa Pietari Brahe aikoinaan oli asustanut. Muut linnan osat olivat joko viljasäiliöinä tai sotilasten ja vankien asuntona. Tiesin, että noihin vanhan linnan synkkiin komeroihin oli suljettu monta suomalaista pappia ja isänmaallista virkamiestä, joita syystä tai toisesta ei oltu Venäjälle raahattu.

Mutta pihalla ei minulla ollut aikaa pitkiin tarkasteluihin, vaan soluin muiden puheille pyrkijäin mukana ahtaita kiertoportaita ylimpään kerrokseen. Kenenkään estämättä pääsin aina Galitzinin vastaanottohuoneeseen, jossa oli itse ruhtinas adjutantteineen sekä joukko kirjureita. Pysähdyin ovenpieleen toisten taakse ja avonaisella silmälläni Galitzinia tarkastellen ajattelin itsekseni: »Hauskaa tavata taas, ruhtinas, sillä emmepä ole tainneetkaan olla näin liki toisiamme sitten kuin siellä Janakkalassa, jossa seinänraosta riihen ullakossa tarkastelin sinun ja armeijasi ohikulkua. Tosin sinä et minun läsnäolostani tiennyt silloin paremmin kuin nytkään ja kaiketi se parasta onkin, ainakin minulle.»

Siinä ovenpielessä havaintoja tehdessäni jouduin surullisen lystikkään kohtauksen todistajaksi, Puheille pyrkijäin joukossa oli kaksi nuorta suomalaista tyttöä, kaikesta päättäen niitä kevytmielisiä ja isänmaastaan piittaamattomia naisia, joita oleskeli täällä Turussa sotamiesten parissa. Kun ruhtinas kysyi heidän asiaansa, sanoivat he haluavansa kääntyä kreikanuskoon. »Miksi te haluatte omasta uskostanne luopua?» kysyi ruhtinas edelleen. »Koska venäjän usko on meistä parempi kuin ruotsin usko ja … ja kun täällä on kaksi sotamiestä, jotka tahtovat naida meidät», vastasivat tytöt. Ruhtinas kysyi nyt sotamiesten nimiä. Tytöt mainitsivat heidän nimensä sekä rykmentin. Sotamiehet haettiin kiireesti esiin ja ruhtinas kysyi, oliko totta, mitä tytöt ilmoittivat. »Njet-njet!» kuului yhteen ääneen sotamiesten suusta. »Minä annan teille raippoja, jollette puhu totta!» karjaisi ruhtinas. Silloin vannoivat sotamiehet jonkin pyhimyksensä nimessä, etteivät he olleet koskaan sellaista aikoneet. He saivat nyt mennä, jonka jälkeen ruhtinas sanoi tytöille synkästi, että heidät kyllä kastetaan kreikanuskoon. Venäjäksi käski hän yhden käskyläisistään viedä tytöt pois ja annattaa heille raippoja. »Tyttöpoloiset! Mutta kyllä te olette sen ansainneetkin», ajattelin minä, kun tytöt kulkivat, ohitseni huoneesta.

Kun ruhtinas oli kuullut muidenkin huoneeseen tulleiden asian, loi hän katseensa minuun, jolloin minä kumarsin syvään ja ojensin lakkikuluani häntä kohti. Hän rypisti tyytymättömänä silmäkulmiaan, mutta otti sitten pöydältä kymmenen kopeekan rahan ja viskasi sen lakkiini. Kumarsin uudelleen ja lähdin senjälkeen kiireesti huoneesta, sillä adjutantin katse ei ennustanut minulle mitään hyvää.

Alakerrassa oli ruhtinaan keittiö, jonka puoliavoimesta ovesta tunkeutui portaille ihana paistinkäry. Se sai veden valahtamaan kielelleni ja minä sanoin itselleni: »Pistäypäs, Tapani-veikkoseni, sisälle, sillä eihän tiedä, mitä hyvää sinulle sieltäkin heruu, jota paitsi sinun on kaiken nimessä viisainta näytellä kerjäläisen osasi järkähtämättä loppuun.»

Keittiössä askarteli lihava ja punoittava ylikokki sekä pari hänen apulaistaan. Pysähdyin täälläkin vaatimattoman kerjuriukon tavalliselle paikalle ovenpieleen, paljastin pääni ja kumarsin ylikokkia kohti. Hän liikuskeli vain tärkeänä lieden äärellä ja jakoi määräyksiä apulaisilleen. Vasta kun paistit ja muut herkut oli saatu järjestetyksi suurille tarjottimille ja apulaiset ryhtyivät niitä kantamaan ylös, suvaitsi hän huomata minut, joka jälleen kumarsin. Kädet puuskassa asettui hän eteeni ja kysyi surkean huonolla suomenkielellä asiaani.

»Minä olen köyhä kerjuu-ukko ja rohkenin tulla anomaan vähäistä almua», vastasin surkealla äänellä, viitaten samalla säkkiäni.

»Ja mistä sinä olet?» kysyi kokki jälleen.

»Tuolta Rymättylän saarelta. Tulin tänä aamuna tänne kaupunkiin anelemaan vähän leivän apua.»

»Rumjattula», kertasi kokki ja tuntui sitten muistelevan jotakin, kunnes kysyi:

»Saadaanko siellä nykyjään kaloja?»

»Oo-jaa!» vakuutin minä, »silakoita ja siikoja saavat siellä nykyjään vahvasti.»

»Siikoja», kertasi hän taas ja alkoi sitten puhua apulaistensa kanssa venäjää, josta ymmärsin, että heidän kalavarastonsa nykyjään oli hyvin vähissä.

»Osaisitko sinä, vaariseni, opastaa meitä hyvälle kalapaikalle, josta saisi hankituksi ihan tuoreita kaloja?» kääntyi kokki jälleen puoleeni.

»Ihan luotisuoraan, sillä aamulla näin muutamain Rymättylän kalastajain laskevan mereen nuottiaan, joita he nyt ehtoolla tulevat kokemaan, eikä sinne ole kuin puolen tunnin purjehdusmatka», laskettelin minä vilkuillen avonaisella silmälläni mahdollisimman palvelushaluisesti.

Ylikokki neuvotteli jälleen apulaistensa kanssa, ja he päättivät heti herrojen päivälliseltä päästyä lähteä minun opastuksellani kaloja hankkimaan. Sain palasen oivallista paistia sekä viinaryypyn. Paistia nauttiessani ajattelin: »Tämä maistuu erinomaiselta ja minun tulisi olla siitä kiitollinen teille, hyvät Iivanan pojat, ja oikeastaanhan minä sitä olenkin, mutta siitä huolimatta tulee teidän kalaretkenne päättymään hieman toisin kuin mitä te itse suunnittelette. Ettekä te varmasti lähtisikään, jos tietäisitte, että tämä ukkorähjä kykenee tekemään liukkaampiakin liikkeitä ja että hänen takkinsa povessa uinuu kaksi ladattua pistoolia. Mutta joka tapauksessa: kiitos paistista ja ryypystä!»

Hetkistä myöhemmin varustauduttiin lähtemään. Sain linnanpihalta kantaakseni maston ja purjeen linnan alla jokirannassa olevaan veneeseen. Ylikokki apulaisineen toi purteemme ison nassakan paloviinaa, kaksi suurta aitomoskovalaista limppua sekä suuren nahkapussin, jossa nähtävästi oli isompi joukko vaskirahoja kalojen ostoon. Minä istuin peräsimeen, kokki miehineen asettui keulan puoleen, purje nostettiin ja niin lähdettiin hyvällä laitasella mennä viilettämään Airiston selkää kohti.

Ruis- ja Hirvisalon välisessä salmessa oli joukko vihollisen kaleereja, joiden välitse ja ohitse me viiletimme. Keittiömestarit vaihettelivat tervehdyksiä merisotilaiden kanssa ja kehuivat olevansa matkalla kalanhankintaan. »Niin kyllä, mutta kyllä niitä kaloja odottaa saa», ajattelin minä peräsintä hoitaessani. Kun oli tultu Airistonselälle, lähelle Rymättylän kaakkoista nokkaa, ei vihollisen aluksia näkynyt enää millään suunnalla. Nyt arvelin tarpeettomaksi pitää vasenta silmääni kauemmin suljettuna. Avasin sen siis selkosen selälleen, palauttaen samalla muutenkin kasvoilleni niiden tavallisen ilmeen. Tämän ihmeen huomasi ensiksi ylikokki, joka istui veneen keulassa minua vastapäätä. Hän yritti karata pystyyn, samoinkuin hänen apulaisensakin, jotka esimiehensä hämmästyksen nähdessään olivat vilkaisseet minuun. Mutta minulla olivat jo pistoolini esillä sekä viritettyinä. Ojentaen ne heitä kohti sanoin minä käskevästi:

»Istukaa alallanne, jollette mieli saada lyijyä ruumiiseenne!»

He näkivät parhaaksi totella, minkä jälkeen minä asetin toisen pistoolin viereeni tuhdolle, mutta toista pidin edelleenkin viritettynä oikeassa kädessäni hoitaen peräsintä vasemmalla. Ohjasin nyt rauhallisesti sivu Rymättylän, joka puolen tunnin kuluttua oli jäänyt selkämme taakse. Milloin tarvitsi purjeita muuttaa, komensin vangit osoitusteni mukaan suorittamaan sen. Pahimmasta tyrmistyksestä vähitellen toinnuttuaan tiedusteli ylikokki vapisevalla äänellä, mitä minä aioin heille tehdä.

»Vien teidät Ruotsiin vieraisille», vastasin, »eikä teille siellä mitään pahaa tehdä, kun vain ihmisiksi elätte. Rauhan tultua pääsette takaisin ja sitä odotellessanne voitte opetella siellä uusia ruokalajeja laittamaan.»

Korpoossa laskin illalla maalle ja toimitin rannassa tapaamaini kalastajain avulla vankini sidotuiksi, jotta minun olisi huolettomampi jatkaa matkaani heidän kanssaan. Seuraavana päivänä saavuin onnellisesti Ahvenaan, missä tapasin amiraali Wrangelin muutamien fregattien kanssa. Aioin jättää vangit hänen haltuunsa, mutta hän kehoitti minua kuljettamaan ne itse Tukholmaan. Veneen ynnä muut siinä mukana olevat tavarat lahjoitti hän minulle. Pussissa olevain vaskirahojen huomasin tekevän yhteensä viisikymmentä ruplaa. Veneeni jätin Ahvenanmaalle ja seurasin vankeineni laivaston mukana Kapellskäriin, josta amiraalin antamalla espingillä jatkoin matkaani Tukholmaan. Perille saavuin kesäkuun yhdeksäntenätoista päivänä.

Jätettyäni vangit kreivi Tauben adjutantille kirjoitin seikkaperäisen raportin viimeisistä vaiheistani sekä Turussa tekemistäni havainnoista ja vein sen kreiville, jonka luona myöskin prinssi Fredrik sattui olemaan. He kuulustelivat minua vielä suullisesti ja prinssi nauroi makeasti kertomukselleni kokkien vangitsemisesta sekä taputti minua ystävällisesti olkapäälle.

Kun palasin heidän luotaan majapaikkaani, oli taskussani vänrikin valtakirja.

* * * * *

NELJÄS LUKU.

Loppumattomilla vakoilumatkoillani joudun yksinäiseen saareen, josta pelastuttuani kaksi pehmeätä käsivartta kietoutuu kaulaani.

Edellisten seikkailujeni jälkeen lepäilin nyt Tukholmassa kappaleen kolmatta viikkoa. Heinäkuun seitsemäntenä päivänä sain sitten jälleen määräyksen lähteä Suomeen tiedusteluille. Tovereikseni sain tällä kertaa kokonaista kuusi miestä, kaikki suomalaisia, joista puolet turkulaisia ylioppilaita. Liikkeelle lähdimme samalla espingillä, jolla olin vankini Tukholmaan tuonut. Mutta vastatuulen takia meidän täytyi toista viikkoa pysyä alallamme Vaxholmassa ja Furusundissa, kunnes vihdoin pääsimme Ahvenanmerellä oleskelevan Ruotsin laivaston luo. Amiraali Wachtmeister antoi meille neljä leiviskää ruutia, kuusi möhkälettä piikiveä sekä joukon kuulia. Sen jälkeen annoimme tuulen pullistaa purjeemme ja kynnimme oman onnemme nojassa Ahvenanmeren aaltoja.

Risteiltyämme seuraavana päivänä Boksöön ja Simsalan luotojen lähistöllä lasketimme sen jälkeen suoraan itää kohti. Enklingen ja Brändöön sivu purjehdittuamme nousimme maihin Kustavin pitäjän Wartsalassa. Tänne jätimme aluksemme ja kuljimme veneellä Taivassaloon, missä vaihetimme pukua ja lähdimme maitse pyrkimään Turkua kohti. Pitkin matkaa oli teiden varsille ja niityille sijoitettu neljä- ja viisikymmenmiehisiä venäläisjoukkoja, jotka pysäyttivät jokaisen ohikulkijan ja asettivat tarkan kuulustelun alaiseksi. Emme huolineet antautua heidän kanssaan lähempiin tekemisiin, vaan kuljimme kiertoteitä ja enimmäkseen yön aikaan.

Raisioon päästyämme jätin minä mieheni metsään ja lähdin yksin nimismies Silvanin talolle. Nimismies vei minut kohta, tärkeimmät kuulumiset ilmaistuaan, ahtaalle tuvanyliselle, sillä venäläisiä saattoi milloin hyvänsä pistäytyä taloon. Ja aivan oikein: kun olin juuri ylösalaisin käännetyn nelikon pohjalla ruvennut raporttia kirjoittamaan, kuulin pihalta kaviontöminää ja venäläistä puheenpulitusta. Tarkastin kaiken varalta pistoolini ja jatkoin sitten työtäni. Venäläiset lyöttäytyivät taloksi ja koko päivän kuulin minä alhaalta tuvasta heidän rähinäänsä ja tappelun mäikettään, kun he ryypiskellessään joutuivat keskenään riitaan. »Kyllä maailmaan ääntä mahtuu», ajattelin raporttiani kirjoittaen, pitäen samalla kuitenkin korvani auki siltä varalta, että olisin saanut heidän puheistaan siepatuksi itselleni jonkin tärkeän tiedon. Vasta illalla lähtivät venäläiset tiehensä, jolloin minäkin palasin toverieni luokse. Yhden miehistäni lähetin toimittamaan kirjettä Tukholmaan ja jatkoin itse toisten kanssa matkaa lähemmäs Turkua.

Tämän jälkeen kului meiltä koko kesä yhtämittaisiin ja levottomiin kiertomatkoihin. Saatoimme tänään esiintyä Naantalissa ruhtinas Galitzinin karjanostomiehinä ja tehdä jo ylihuomenna suolan kauppaa Helsingin torilla, tai makailla tänään venäläistä postia odotellen tien varressa Somerolla ja esiintyä jo seuraavana päivänä viattomina heinämiehinä Lohjalla. Siellä ja täällä tapasimme isänmaalleen uskollisia sekä talonpoikia että virkamiehiä, joilta saimme niin hyvin tietoja kuin ruokavarojakin. Yöksi uskalsi sentään ani harva meitä taloonsa ottaa, sillä kaikki olivat peloissaan sen koston takia, jota vihollinen oli siellä ja täällä sissien takia harjoittanut. Mutta siitä ei väliäkään, sillä näin kesäiseen aikaan saatoimme vallan mukavasti viettää yömme milloin nuotiolla metsässä, milloin taas täysinäisessä tuoksuvassa heinäladossa.

Kävisi liian väsyttäväksi kertoa tarkemmin kaikista tämän kesän retkistä ja pikkuseikkailuista. Mainitsen niistä tässä senvuoksi ainoastaan muutamia.

Elokuun seitsemäntenä päivänä leiriydyimme Tammelan pitäjässä tiheään metsään noin sata syltä valtatiestä ja odottelimme Moskovasta tulevaa postia, jonka saamiemme tietojen mukaan olisi näinä päivinä pitänyt kulkea siitä ohi. Leirimme oli notkossa ja sen sekä tien väliin jäi korkeahko kukkula, joten olimme täysin suojassa sekä saatoimme pitää vireillä vähäistä nuotiota. Yksi joukostamme lymyili aina pensasten välissä kukkulalla pitämässä silmällä tietä. Kun posti tulisi edempänä tien mutkassa näkyviin, tuli hänen variksen raakunnalla antaa merkki nuotiolla oleville sekä päästää peräkkäin niin monta kvaa-ääntä kuin saattueessa olisi rakuunaa. Me toiset kulutimme sillä välin aikaamme loikoillen nuotiolla sekä tarinoiden ja syöden porossa hautomiamme nauriita, joita tullessamme olimme muutamasta naurishalmeesta varanneet kokonaisen kantamuksen.

Koko se päivä ja seuraava yö kului kuitenkin ilman mitään merkillistä. Aika alkoi meistä rauhattomista metsän ja maantien pojista tuntua jo pitkältä näin yhden ja saman nuotion tulilla. Mutta kun seuraavan päivän aurinko oli kiivennyt korkeimmalle kohdalleen, kuului kummulta variksen raakuntaa. Kuusi eri kertaa kajahti metsässä karkea kraak-kraak! Yhtenä miehenä kavahdimme jalkeille, tempasimme aseemme ja juoksimme mäen ympäri tien viereen, missä pysähdyimme tuuheiden kuusten suojaan. Toisaalta tullen yhtyi siinä vartijakin joukkoomme.

Samassa näimme tietä lähenevän kahden hevosen vetämäin kuormastovankkurien. Edellä ratsasti kolme rakuunaa ja perässä seurasi samoin kolme.

»On viisainta ampua ensiksi kuormahevoset, ettei saalis missään tapauksessa pääse käsistämme», sanoin miehilleni ja määräsin kaksi heistä siihen toimeen, »me toiset käytämme samalla aikaa aseitamme etumaisten rakuunain suistamiseen».

Kun kulkue oli ehtinyt melkein kohdallemme, annoin merkin, ja samalla pamahtivat meidän kaikkien musketit. Näin molempain kuormahevosten suistuvan tielle sekä kahden etumaisista rakuunoista kierähtävän alas satulasta. Hurraata huutaen hyökkäsimme nyt tielle ja samalla sai kolmas edellä ratsastaneista rakuunoista osansa minun miekastani. Jäljessä ratsastavat laukaisivat ampuma-aseensa meitä kohti ja kääntyivät sitten ympäri lähtien täyttä laukkaa ajamaan takaisin.

Taistelu oli siis pian suoritettu. Kävimme nyt kiireesti tarkastamaan suurten, umpinaisten vankkurien sisältöä. Mutta mitäs tämä? Kun olimme lyöneet auki vankkurien perässä olevan oven, tulvahti sieltä vastaamme oikea kanatarhasävelmä: kiekuntaa ja hätääntynyttä kanan kaakotusta! Vankkureissa oli nimittäin joukko jaloistaan sidottuja kalkkunoita, kukkoja ja kanoja. Toisessa vankkurien osassa näkyi kaikenlaisia hienompia ruokatavaroita ja viinipulloja. Ahneesti odottamamme postin sijasta olimme saaneet siis joukon herkkuja, joita nähtävästi kuljetettiin Turkuun ruhtinas Galitzinin pöytää varten. No, eihän tämäkään ihan hullumpaa ollut nälkäisille sisseille, jotka tavallisesti saivat tyytyä kovaan leipään, veteen ja naurispaistikkaisiin sekä olla kiitollisia, jos sitäkään aina oli tarjolla.

Kun olimme vankkurien sisällöstä tyhjentäneet kaiken sen, mitä mukanamme jaksoimme kuljettaa sekä hankkiuduimme painumaan jälleen metsään, huomasimme, että yksi joukostamme, nuori Klaus Rönnberg, makasi hengetönnä tienpartaalla. Hän oli saanut otsaansa vihollisen karpiinin kuulan. Seisoimme hetkisen äänettöminä ja allapäin hänen ympärillään ja ryhdyimme sitten valmistamaan hänelle hautaa kummun rinteeseen, kahden petäjän väliin. Kun olimme laskeneet toverimme aseineen sinne havuvuoteelle, siunasin minä haudan, minkä jälkeen yhteisesti veisasimme virren ja peitimme haudan. Yksi miehistä leikkasi toisen petäjän kylkeen ristin sekä vainajan nimikirjaimet.

Kun palasimme tielle kantamuksiamme korjaamaan, juolahti mieleeni muuan asia. Otin oitis poveltani palan paperia ja kirjoitin siihen nopeasti sanat: »Tämän kuorman valloitti vänrikki Tapani Löfving sotilaineen ja siihen hän katsoi olevansa täysin oikeutettu, koska Ruotsin ja Venäjän välillä vallitsee vielä täydellinen sotatila. On halpamaista raakuutta kostaa tätä minun tekoani rauhallisille talonpojille.»

Kirjeen jätin vankkureihin ja saaliimme korjaten katosimme senjälkeen metsään. Tultuamme iltapäivällä erään yksinäisen metsäniityn reunaan päätimme leiriytyä eräälle pihlajia kasvavalle puronäyräälle. »Vietetäänpäs sitten tässä somassa paikassa Klaus-vainajan peijaita», sanoin minä miehille, ja pian loimusi puiden välissä iloinen nuotio ja mukaamme sieppaamistamme kalkkunoista alkoivat höyhenet pelmuta ilmassa, kun miehet kävivät niitä kynimään. Vesi kielellä istuimme tulen ympärillä, kun puolikymmentä lihavaa kalkkunaa kärisi vartaissa.

Viinipullot avattiin ja herkullinen ateria alkoi.

»Ruhtinaallinen ateria!» mökelsi joku joukosta suu täynnä mehevää kalkkunaa.

»Ruhtinaallinen kylläkin, sillä Galitzinille nämä herkut olivat varmasti aiotut», huomautin minä.

»Varmastikaan hän ei ole parhaalla tuulella saadessaan tietää, mihin suihin hänen kalkkunansa ja viininsä ovat joutuneet. Mutta kukapa hänelle olisi kalkkunoita paistanutkaan, kun sinä, Tapani, siirsit hänen kokkinsa Tukholmaan.»

»Levittäkäähän tuosta kaviaaria leivällenne ja voikaa kuin pajarit.»

»Galitzinin malja, toverit, sillä paitsi tätä ihanaa ateriaa ansaitsee hän sen siitäkin syystä, että koettaa pitää yllä järjestystä ja hillitä sotilastensa ilkivaltaisuuksia. Kuulittehan viimeksi Raisiossa ollessamme, kuinka hän keväällä oli hirtättänyt muutamia upseerejaan, jotka olivat rahvaan keskuudessa harjoittaneet julmuuksiaan.»

»Kas sillä lailla! Siitä hän ansaitsee vielä toisen maljan. Jos hän sitä tekisi ahkerammin, niin ei meitä sissejä tarvittaisikaan muuhun kuin kalkkunoita paistamaan.»

»Eläköön ruhtinas Galitzin!»

Risteiltyämme ympäri Varsinais-Suomea ja läntistä Uuttamaata saavuimme syyskuun alkupuolella Mietoisiin. Täällä yövyimme erääseen yksinäiseen metsätorppaan. Yön aikana jutteli talonväki meille muun muassa Mahalan Mikosta, joka oli pitäjän rikkain talollinen sekä samalla tavattoman vihainen sisseille ja muille, jotka vielä sotaa kävivät. He sanoivat hänen pitävän koko pitäjää pelon vallassa.

»Vai on hän sellainen porho. Täytyypä pistäytyä häntä huomenna tervehtimään», sanoin minä.

Lähdin siis seuraavana päivänä matkaan jättäen toverini torppaan levähtämään edellisten päivien monien jalkavaivojen jälkeen. Mahalaan tultuani menin tupaan, jossa isäntä itse veisteli uunin luona jotakin kalupuuta.

»Hyvää päivää, Mikko!» tervehdin minä ja istuin penkille.

Hetkisen katsoi isäntä minua tuuheiden kulmiensa alta ja ärähti sitten:

»Kuka ja mistä sinä olet?»

»No etkö sinä, Mikko, minua tunne, vaikka minä tunnen sinut ja emäntäsi ihan esivanhempianne myöten», vastasin minä, sillä torpassa olin lähtiessäni ottanut selon Mahalan isäntäväen sukujuurista.

»En minä ainakaan muista sinua koskaan nähneeni», sanoi isäntä.

»Vai niin, koska sinä et halua minua tuntea, niin hyvästi sitten!» olin minä närkästyvinäni ja lähdin ulos.

Isäntä tuli perässäni pihalle ja sanoi:

»Kuulehan, tuota, kuka sinä sitten oikeastaan olet?»

Katsottuani häntä hetkisen kiinteästi silmiin vastasin:

»Olen Tapani Löfving, vänrikki hänen majesteettinsa kuningas Kaarle kahdennentoista armeijassa ja liikun täällä tiedusteluilla.»

»No niinpä palatkaa taloon saamaan suun-avausta.»

»Mutta osaatteko pitää omana tietonanne sen, mitä minä teille nyt ilmoitin?» kysyin minä.

»Mahalan Mikkoa ei ole ennenkään tyhjistä kieräilyistä syytetty», sanoi hän kätensä ojentaen. »Oikeille Suomen sotilaille en ole koskaan ollut nurja, vaikka joutavanpäiväisiä vihollisen härnääjiä en kärsikään.»

Palasimme siis hyvinä ystävyksinä tupaan, jossa ukko komensi emäntänsä laittamaan vieraalle ruokaa. Itse kaasi hän minulle nurkkakaapissa olevasta pullosta ryypyn. Emännän kuulin uunin luona hääriessään tiedustelevan hiljaa mieheltään, kuka minä olin, mihin isäntä kuului vastaavan, että olin muuan hänen vanhoja tuttaviaan.

Syötyäni ilmoitti isäntä, että Lehtisen kartanossa majailee komennuskunta venäläisiä ja että hän on luvannut myydä koiranpenikan komennuskunnan päällikölle, kapteeni Losakoville. Jos siis minä haluaisin tutustua tähän joukkokuntaan, niin voisin lähteä hänen kanssaan viemään penikkaa ja olla olevinani hänen renkinsä. Minä en epäillyt enää ollenkaan isännän luotettavaisuutta ja suostuin mielihyvin hänen ehdotukseensa.

Lähdimme siis oitis matkaan. Isäntä itse nousi hevosen selkään, mutta minä kävelin hänen rinnallaan ja kannoin käsivarrellani koiranpenikkaa. Perille tultuamme menin isännän kanssa kapteenin luokse, missä meille tarjottiin ryypyt. Kapteenin ja hänen luutnanttinsa välisestä keskustelusta, joka luonnollisesti kävi venäjäksi, sain siepatuksi tietooni pääasiallisimman sisällön viimeisestä armeijalle annetusta päiväkäskystä.

Ulos tultuani juttelin pihalla olevien sotamiesten kanssa. Silloin lähestyi meitä tallin luota eräs talon rengeistä, jonka hämmästyksekseni huomasin entiseksi Turun läänin jalkaväkirykmentin sotilaaksi. Olin nähnyt hänet kapteeni Andersenin komppaniassa ja oli hän luultavastikin palannut kotiseudulleen Pälkäneen tai Isonkyrön taistelun jälkeen. Sen pahempi näytti hänkin tuntevan minut. Kun sain tilaisuuden lähestyä häntä, pistin sotamiesten huomaamatta hänen käteensä pari karoliinia ja samalla kuiskasin:

»Ethän ole tietävinäsi mitään?»

»Mitäpäs minä», kuiskasi hän vastaan.

Mahalan isännän tultua lähdimme kartanosta ja minä päätin mennä täältä suoraan Vehmaisten ja Taivassalon puolelle, saadakseni tavata siellä arentimies Fingerrosia, joka oli minun hyvä ystäväni ja jolta olin ennenkin saanut tärkeitä tietoja. Isäntä lupasi toimittaa sanan tovereilleni, että he omia aikojaan pyrkisivät lahden yli Vehmaisten puolelle, missä sitten tavattaisiin Lahdenrannassa.

Eräästä Lehtisten kartanon torpasta lähti kaksi nuorta miestä soutamaan minua lahden yli. He laskivat minut maalle muutamalle matalakallioiselle rannalle vakuuttaen, ettei siitä ollut enää pitkälti Lahdenrannan taloon. Annoin heille karoliinin mieheen soutupalkkaa, minkä jälkeen he lähtivät takaisin. Minä sen sijaan lähdin astelemaan päinvastaiseen suuntaan. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun noin parisataa askelta kuljettuani aukeni leveä salmi eteeni! Minut oli siis katalasti jätetty saareen! Veneellä liikkuvia ei näkynyt missään, paitsi noita kiireesti poissoutavia saattajiani, jotka eivät huudoistani eivätkä viittomisistani olleet millänsäkään. Minun ei auttanut muu kuin niellä kiltisti harmini ja ruveta miettimään muita pelastuskeinoja.

Palasin manteren puoleiselle rannalle, mutta yhtään ihmistä en nähnyt salmen takana liikkuvan. Etäämpänä näkyi kyllä jonkin talon tai torpan katot ja huutoni olisi mahdollisesti kuulunut sinne saakka, mutta ainakaan ensi hädässä en siihen keinoon aikonut turvautua, sillä hädässä huutaminen on minusta aina ollut vastenmielistä. Parasta oli siis laittaa olonsa saarella niin mukavaksi kuin mahdollista ja odotella, kunnes näköpiiriin ilmestyisi veneitä. Ilta oli jo varsin lähellä, ja minä ryhdyin sen vuoksi keräämään puita, joista yöksi voisin kyhätä itselleni nuotion.

Kun suurella vaivalla olin saanut kootuksi melkoisen risuröykkiön suojaiseen paikkaan saaren keskelle, oli jo ehtinyt tulla joltinenkin hämärä. Juuri kun kumarruin tulta virittämään, olin kuulevinani aironloisketta saaren toisesta päästä. Riensin suinpäin sinne ja näin todellakin oman saareni ja toisen pienemmän saaren välissä liikkuvan veneen, jota soudettiin mannerta kohti.

»Hohoi, ystävät», huusin minä, »ottakaahan veneeseenne minut.»

Soutajat pysähtyivät ja meloivat lähemmäksi, jonka jälkeen vanhan miehen ääni kysyi:

»Kuka se on ja miten sinä olet ilman venettä sinne joutunut?»

Selitin nyt lyhyesti, miten olin saareen joutunut, sanoen olevani Turusta kotoisin sekä liikkuvani karjan ostossa.

»No kaikenlaista koiruutta sitä tänä aikana tehdäänkin», jahkaili ukko ja työnsi rantaan veneensä, johon minä viivyttelemättä sijoittausin istumaan. Paitsi ukkoa häämötti veneen perässä myöskin pari naisihmistä. He olivat sen torpan väkeä, jonka katot näkyivät tänne, ja olivat he täällä saarten rantamilla kierrelleet meriruokoja leikkaamassa.

Rantaan päästyämme kysyin tietä Lahdenrantaan ja kiitettyäni ystävällistä torpanväkeä avuliaisuudestaan lähdin viidakon halki astelemaan osoitettuun suuntaan. En ollut kuitenkaan pitkälle ehtinyt, kun olin kuulevinani keveitä askeleita takanani. Pysähdyin ja käännyin katsomaan jäljelleni, mutta samassa kietoutui kaksi pehmeätä käsivartta kaulaani ja värisevä naisen ääni kuiskasi:

»Tapani!»

Kun en hetken aikaan kyennyt mitään virkkamaan, kietoutuivat kädet vielä lujemmin kaulaani ja puoleksi itkien, puoleksi nauraen kuiskasi sama värisevä ääni:

»Tapani, etkö sinä taaskaan minua tunne, vaikka minä olen naisen vaatteissakin?»

Nyt oli minun vuoroni kietoa käteni rinnoilleni nojaavan solakan naisvartalon ympäri ja pimeässä etsivät huulemme intohimoisesti toisiaan. Ja, totta puhuakseni, tämä olikin ensi kerta, jolloin minä ikävöivän miehen hurmiolla syleilin ja suutelin Riikaa.

Mutta enpä tahdo lukijaa kyllästyttää tällaisen hempeän kohtauksen pitemmällä kuvailulla eikä minun miekan käytössä kovettunut käteni sellaisiin kuvailuihin oikein pystykään. Mainitsen sen vuoksi vain lyhyesti, että kun katkonaisista sanoista ja hyväilyistä vihdoinkin selviydyimme järkevään keskusteluun, sain kuulla selityksen Riikan merkilliseen katoamiseen vuosi sitten Kumlingen länsirannalla. Paettuaan majasta, jossa hän oli ampunut ahdistajansa, kuten edellä on jo kerrottu, hän oli säkkipimeässä juossut umpimähkään pitkin rantaa ja niin osunut sille kapealle kannakselle, joka yhdisti tuon kallioisen niemekkeen pääsaareen. Minun huutoani hän ei myrskyn ja oman kuohuisen mielentilansa takia ollut lainkaan kuullut. Pääsaarella hän oli sitten piilotellut kokonaista kaksi vuorokautta eräässä ahtaassa luolassa.

»Ihan luolan edustalta kuulin kerran askelia ja varustauduin jo kuristamaan itseni sukkanauhalla, jos venäläisiä olisi ilmestynyt luolan suulle», kertoi Riika.

»Voi poloinen tyttöni, ne askelet eivät varmaankaan olleet kenenkään muun kuin sinun oman Tapanisi, joka kuoleman tuskassa etsiskeli sinua kaikkialta saaren metsistä», huudahdin minä.

Sitten kertoi Riika edelleen, kuinka nälkä ajoi hänet lopulta luolasta ja kuinka hän yön aikaan henkensä kaupalla lähti rannalta löytämällään veneellä merelle ja osui Björkööhön, missä hän sai hoivaa edellämainitun kalastajaparin luona. Kun vihollisia tuli Björkööhönkin, hän ei tuntenut oloaan siellä enää turvalliseksi, vaan lähti taas yksin harhailemaan saarelta toiselle, tullen lopuksi tänne manterelle ja tarjoutuen palvelukseen nykyisen isäntäväkensä luokse.

Lopetettuaan kertomuksensa veti Riika röijynsä alta pistoolin ja lausui sitä minulle näyttäen:

»Tämä on sama ase, jolla silloin riistin ahdistajaltani hengen. Paetessani se unohtui käteeni ja olen sitä sen jälkeen aina pitänyt ladattuna mukanani, jollei muuta niin tehdäkseni sillä nopean lopun itsestäni, jos uudelleen olisin joutunut samanlaiseen asemaan. Mutta, Jumalan kiitos, täällä olen saanut elää rauhassa. Tosin meillä on pari kertaa pistäytynyt venäläisiä, mutta he ovat käyttäytyneet siivosti ja kummallakin kertaa minä ehdin piiloutua tuvan ylisille.»

Kun olin lyhyesti kertonut omat, viime näkemämme jälkeiset vaiheeni, tarttui Riika käteeni ja huudahti:

»Voi rakkaani, mitä sinä oletkaan saanut kestää! Mutta nyt sinun täytyykin jäädä minun hoidettavakseni.»

Yhdessä kuljimme nyt torppaan, jossa Riika ilmaisi isäntäväelleen, kuka minä oikeastaan olin. Osaaottavasti puristivat vanhukset kättäni ja pyysivät minua käyttämään hyväkseni sitä kestitystä, mitä he tänä kovana aikana saattoivat tarjota.

»Itsekin olen vanha sotilas», lausui ukko, »vaikka vihollista vastaan en ole enää jaksanut käydä. Mutta poikani oli mukana ja hän on kuuleman mukaan kaatunut Pälkäneellä. Riika on meillä sen jälkeen ollut ainoana lapsenamme ja mielellämme pidämme hänet edelleenkin luonamme.»

Jäin torppaan kokonaiseksi viikoksi, jolla aikaa tänne saapuneet toverini majailivat läheisissä metsissä. Täältä toimitin Tukholmaan kolme eri kirjettä, nimittäin kreivi Taubelle, amiraali Wachtmeisterille ja neuvoston sihteerille Abram Drakelle, kertoen kussakin kirjeessä kaikki viime aikoina tietooni tulleet seikat.

* * * * *

VIIDES LUKU.

Esiinnyn jälleen oman kirjeeni kuljettajana ja saan venäläisen upseerin antamaan pamppua omille sotamiehilleen.

Mutta tämä ihana viikko loppui ja velvollisuuteni vaati minua taas liikkeelle. Riika tahtoi nytkin lähteä mukaani, mutta torpan vanhusten avulla sain minä hänet jäämään paikkaansa, jossa hän kaikitenkin oli paremmassa turvassa kuin minun vaivalloisilla ja vaarallisilla retkilläni. Ja kyllähän Riika tajusi tämän itsekin, mutta minun täytyi luvata mahdollisimman pian ilmestyä jälleen tänne. Eikä minun sydämeni, hyvin ymmärrettävästi, pannutkaan suuresti tällaista lupausta vastaan.

Jätettyäni hellät jäähyväiset Riikalle ja torpan väelle erosin toistaiseksi myöskin tovereistani, jotka ehdotukseni mukaan lähtivät pohjoiseen päin, Uudenkaupungin ja Rauman puolelle vakoilemaan. Itse menin aluksi edellä mainitun Fingerrosin luo ja viivyin siellä pari yönseutua. Hänen luonaan majaili joukko venäläisiä, ja kun upseerit heittivät keilapalloa Fingerrosin kanssa, olin minä mukana keilanpystyttäjänä. Muutetun kasvonilmeeni vuoksi pitivät venäläiset minua tataarina ja nauroivat keskenään minulle.

Fingerrosilta ostin hevosen kahdeksalla riikintaalerilla ja ratsastin sillä sitten lahden ympäri takaisin Mietoisiin, jossa Mahalan isännältä sain lainaksi satulan sekä paremmat sarkavaatteet kuin minulla ennestään oli. Mahalasta ajoin Lemulle, jossa yövyin Järäisiin. Kun seuraavana päivänä oli sunnuntai, menin kirkkoon, josta palattuani jouduin tekemisiin venäläisen rakuunan kanssa. Se rupesi kiven kovaan vaatimaan ratsuani kyytihevosekseen ja kun minä kieltäydyin, sivalsi hän minua kepillä käsivarteen. Niin kuumana kuin sappeni kiehuikin, täytyi minun kuitenkin tyynin mielin pitää isku hyvänäni, sillä joukko sivullisia oli näkemässä tätä kohtausta.

Lemulta ratsastelin rauhallisesti etelään päin ja päätin nyt entisen kerjäläisvaarin asemesta mennä Turkuun oikein komeasti hevosen selässä. Tullissa oleva vartija pysäytti minut tiedustellen asiaani sekä mistä minä olin. Sanoin olevani Halikosta pastori Paulinin renki sekä tulleeni ostamaan isännälleni paperia ja lakkaa. Sen enempää ei minua pidätetty. Ratsastin sitten tyynesti pitkin katuja ja tein havaintojani. Mennessäni erääseen kauppapuotiin asiaani toimittamaan, sillä tarvitsin todellakin paperia ja lakkaa, sattui puodin ulkopuolella hassunkurinen pikku tapaus. Hevoseni olin kiinnittänyt puodin seinään ja sen vatsa sattui sinä päivänä olemaan jostakin syystä kokonaan pilalla. Sisällä ollessani kulki siitä ohitse katua pitkin kaksi keikarimaista venäläistä upseeria, kummallakin päässään huolellisesti käherretty peruukki. Juuri kun he olivat hevoseni takapuolen kohdalla, suoritti se kiireisellä vauhdilla erään toimituksen, josta oli seurauksena, että kummankin upseerin peruukki ja osa univormua tulivat jollakin viheriällä märkyydellä ryvetetyiksi. Toinen iski peruukkinsa vihan vimmassa katuun ja kiroili kauheasti. Sitten viittasivat he muutaman ohikulkevan sotamiehen siivoamaan itseään. Nauroin puodin oven suojassa partaani, ja kun he olivat lähteneet paikalta, nousin satulaan ja ratsastin tieheni.

Turusta suuntasin kulkuni Piikkiön ja Paimion kautta Halikkoon. Siellä päätin mennä edellämainitun pastori Paulinin luo. Muutamilta tuttaviltani olin kuullut, kuinka hän oli luvannut olla uskollinen venäläisille sekä samalla vihata ja vainota niitä, jotka vielä pitivät vireillä sotaa venäläisiä vastaan. Ennen kaikkea hän oli lausunut uhkauksia minua kohtaan. Päätin nyt asettaa hänet koetukselle nähdäkseni, oliko hän tämän tehnyt tosissaan, vaiko vain näön vuoksi venäläisten uhkakuulutusten johdosta.

Ennenkuin menin hänen luokseen, kirjoitin Ernesti Grabben nimessä seuraavan kirjeen:

»Kunnianarvoisa ja Hyvinoppinut Herra Pastori.

Kun minut on komennettu tälle paikkakunnalle vakoilemaan ja hankkimaan tietoja vihollisten toimista ja kun olen tällä vihollisen valitsemalla seudulla joutunut hätään ja puutteeseen, niin rohkenen kääntyä Herra Pastorin puoleen pyytäen Herra Pastorilta lainaksi kahtakymmentä riikintaaleria Venäjän rahassa, koska täällä näkyy ainoastaan sellainen raha kelpaavan. Tässä mukana seuraa vakuutus siitä, että Herra Pastori on viipymättä saava takaisin saman summan Ruotsin rahassa. Samalla pyydän huomauttaa Herra Pastorille, että hän ei huolisi kovin paljon asiasta ilmaista tälle rengille, sillä hän on suuri koiransilmä ja epäluotettava mies.—Vaikka en varsinaisesti olekaan tuttu Herra Pastorin kanssa, niin uskallan jäädä odottamaan edellämainittua lainaa, josta, sen vakuutan, maksu on mitä pikimmin seuraava.

Kemiön pappilassa, 18 p:nä syysk. 1715.

Kunnianarvoisan ja Hyvinoppineen Herra Pastorin kuuliainen palvelija

Ernesti Grabbe.»

Kirjeen pistin taskuuni ja lähdin ratsastamaan pappilaan. Kiinnitettyäni hevosen tallin seinään astuin sisälle. Eteisessä kohtasin pastorin kälyn, neitsyt Bäckin. Hän ilmoitti, että pastori ei ollut kotona ja tiedusteli, mistä minä olen. Vastasin olevani Kemiöstä ja että minulla on kirje pastorille. Hän pyysi antamaan sen hänelle, minkä teinkin. Hän rupesi avaamaan sitä, mutta samassa saapui pastori itse kotiin ja kysyi, mikä kirje se oli.

»Se on teille», sanoin minä, samalla kuin neitsyt ojensi kirjeen hänelle.

Hän nuhteli kälyään, kun tämä oli avannut hänen kirjeensä, ja meni sitten sisälle lukemaan sitä. Hetken perästä hän tuli takaisin ja kutsui minut kamariinsa, missä hän aloitti seuraavan kuulustelun:

»Mistä sinä olet kotoisin?»

»Kemiöstä», vastasin minä.

»Kenen renki sinä sieltä olet?»

»Herra Eerikin», vastasin minä, tarkoittaen sillä Kemiön pappia.

»Kuka sinut on lähettänyt?»

»Sama herra Eerikki.»

»Tiedätkö sinä, kuka kirjeen on kirjoittanut?»

»Kyllä minä kuulin nimismiehen ja lukkarin juttelevan, että se on Raappenson, se, joka on oleksinut siellä herra Eerikin luona.»

»Mistä hän on sinne Kemiöön tullut?»

»Tukholmasta sen sanotaan tulleen.»

»Mitä hän toimittelee ja onko hänellä muita miehiä mukanaan?»

»On niitä kaikkiaan viisi miestä, jokaisella talonpojan vaatteet päällään ja ruotsalaisia rahoja niillä näkyy olevan.»

Viimemainitun seikan sanoin sen vuoksi, että pastori paremmin uskoisi kirjeeseen ja antaisi minulle siinä pyydetyn summan venäläistä rahaa.

»Minkä kokoinen mies se Grabbe on?» kysyi hän edelleen.

»Hän näyttää olevan suunnilleen minun kokoiseni ja partaakin hänellä on sen verran kuin minullakin.»

»Mutta mistä sinä olet syntyisin?» kysyi hän nyt.

»Karjalasta, Suorlahden pitäjästä», vastasin minä.

»Kyllä kuulen puheestasi, että sinä olet Karjalasta», sanoi hän, sillä minä käytin karjalan-murretta, »mutta sanopas, kuinka monta pitäjää on Suorlahden ja Käkisalmen välillä?»

»Mitäs niitä nyt onkaan: Kitee, Ruokolahti, Kurkijoki, Hiitola», aloin minä muistella.

»Aivan oikein, sillä minä olen ollut koulunopettajana Käkisalmessa ja tunnen senvuoksi ne seudut. Mutta kuinka sinä tänne olet joutunut ja miten kauan sitten?»

»Minä tulin Hiitolan kirkkoherran Gutzeuksen mukana ja olen nyt kuusi vuotta palvellut täällä. Mutta sitten lähti Gutzeus Tukholmaan, jonka jälkeen minä rupesin rengiksi herra Eerikille.»

»Mikäs sinun nimesi on?»

»Tapani Martinpoika.»

Tähän päättyi kuulustelu ja pastori lausui:

»No niin, Tapani, tulepas sitten tänne tupaan saamaan ruokaa.»

Minä kiitin ja seurasin hänen mukanaan tupaan, jossa oli kaksi venäläistä rakuunaa. Ne ynnä heidän luutnanttinsa nimittäin majailivat pappilassa, kuten jo ennen olin kuullut. Neitsyt asetti minua varten pöydälle leipää, voita, savustettua lihaa ja silakoita. Pöytään istuessani pyysin veistä, sillä rakuunain nähden en uskaltanut ottaa esille omaa puukkoani. Pastori antoi minulle veitsensä, ja minä ryhdyin hyvällä ruokahalulla aterioimaan.

Silakkaa syödessäni sanoin minä pastorille:

»Nämä silakat on ostettu meidän pitäjästä.»

»Ei olekaan», vastasi pastori hymyillen.

»Mutta ihanhan nämä maistuvat samanlaisilta kuin Kemiön silakat», väitin minä.

»Kyllä ne on ostettu korpoolaisilta Turusta», nauroi pastori, »ja eikö nuo silakat liene kaikkialla samanmakuisia.»

Rakuunat, jotka näkyivät osaavan jonkin verran suomea, nauroivat myöskin. Olin hyvilläni, sillä olin puhunut tätä näyttääkseni hyvin yksinkertaiselta.

Lakattuani syömästä tuli toinen rakuunoista pastorin luo ja pyysi hänkin ruokaa. Pastori leikkasi hänelle kappaleen leipää ja lihaa sekä samoin toisellekin rakuunalle. He asettuivat penkille syömään. Minä menin heidän lähelleen istumaan ja kuiskasin pastorin huomaamatta toiselle rakuunalle:

»Enpä minä viitsisi noin penkillä syödä, kun ei kerta pöydän ääreen käsketä niinkuin muitakin ihmisiä.»

Ryssät ottivatkin sanani onkeensa, veivät syötävänsä närkästyneinä takaisin pastorille, kiroilivat ja uhkasivat mennä talonpoikain navetoista itselleen lampaita teurastamaan. Uhkailivatpa pappilankin navetassa käydä lihaa tekemässä.

Kiireesti meni nyt pastori vierastupaan, jossa luutnantti oleskeli. Silmänräpäystä myöhemmin ilmestyi viimemainittu arkitupaan, kädessään pamppu. Julmistunein kasvonilmein voiteli hän nyt molempain sotilastensa selät, niin että tupa mäikkyi. Istuin allapäin ja tuijotin totisena sillanrakoon, vaikka sisuksiani kutittikin nauru, sillä tätä juuri olin tarkoittanutkin, koska minulla tällä kertaa ei ollut tilaisuutta sen pahemmin vihollisiani vahingoittaa.

Iltapäivällä kutsui pastori Paulin minut jälleen kamariinsa ja kysyi:

»Kuinka he juuri sinut lähettivät tänne?»

»Tottapa niillä ei liene ollut parempaakaan panna», vastasin yksikantaan.

Tämän jälkeen kysyi hän uudelleen nimeäni ja minä vastasin kuten edelliselläkin kertaa.

»Kuulepas nyt, Tapani», virkkoi hän senjälkeen, »jos sinä kenellekään hiiskut mitään siitä asiasta, jolle sinut on tänne lähetetty, niin sekä oma isäntäsi että minä ja moni muu joutuu silloin hengenvaaraan. Koeta siis herran nimessä pitää suusi kiinni! Ja nyt saat mennä levolle, hevosesi kyllä saa talosta hoidon.»

Toivotin hyvää yötä ja menin takaisin arkitupaan, jossa paneuduin yhdessä talon rengin ja venäläisten rakuunain kanssa maata samalle penkille. Olipa minulla toisen rakuunan kanssa yhteinen päänalanenkin.

Aamulla tuli neitsyt Bäck tupaan ja herätti rengin sekä hetkistä myöhemmin minut, vaikka en tosissani enää nukkunutkaan. Kun olin pessyt silmäni ja kampasin huolellisesti päätäni, ihmetteli neitsyt, että minä olen kovin siisti talonpoikaisrengiksi. Sen jälkeen hän vei minut kamariin, jossa pastori vielä makasi rouvansa selän takana leveässä sängyssä.

»Mikäs sinun nimesi taasen olikaan?» kysyi hän silmiään hieroen.

»Tapani Martinpoika», vastasin kuten ennenkin.

»Aivan niin, ja kas tässä on nyt kirje herra Eerikille. Tervehdi häntä minun puolestani ja sano, että minä pysyn edelleenkin hänen ystävänään, mutta Grabbesta minä veisaan viisi. Tässä on kuitenkin rahat, joita hän pyytää, mutta anna ne ensiksi herra Eerikille.»

»Kyllä minä toimitan», vakuutin ja yksinkertaisuuttani osoittaakseni tiedustelin, oliko kirje sinetöity, vaikka näin sen itsekin. Kun pastori oli vielä saanut täydellisen vaitiololupaukseni, kehoitti hän minua rauhassa lähtemään takaisin Kemiöön.

Kun olin pihalla satuloinut hevoseni valmiiksi, kutsutin pastorin ulos. Vedin hänet hiukan syrjään ja lausuin:

»Tahtoisin ilmoittaa teille jotakin, jos vain voin luottaa teihin.»

Pastori huomasi nyt, ettei hän ollut minkään rengin kanssa tekemisissä ja vakuutti sielunsa autuuden kautta, että saatoin huoleti uskoa hänelle asiani. Ojensin nyt hänelle takaisin äsken saamani rahat ja lausuin:

»Kas tässä saatte rahanne takaisin. Nimeni on Tapani Löfving ja olen ainoastaan koetellut, oletteko te luotettava suomalainen. Olen kuullut, kuinka te olette luvannut toimittaa minut venäläisten käsiin. Tehkää se nyt, sillä onhan luonanne venäläinen luutnantti ja kaksi sotilasta, mutta minä ilmoitan myöskin ennakolta olevani mies selviytymään kolmesta vihollisesta.»

»Miksi puhutte sellaista, rakas herra Löfving?» änkytti pastori hämillään. »Tulkaa sisälle ja olkaamme ystäviä.»

Minä seurasin häntä kamariin, jossa otin povestani esille pistoolit.

»Mutta minähän sanoin teille jo, että te saatte luottaa minuun», sanoi pastori närkästyneenä.

»No niinpä sitten luotankin teihin ja olen hyvin iloinen, voidessani sen tehdä», vastasin minä, pujottaen pistoolit takaisin poveeni.

Jäin sitten pappilaan vielä koko siksi päiväksi ja seuraavaksi yöksi. Meistä tuli pastorin kanssa hyvät ystävykset ja illalla joimme hänen kanssaan veljenmaljat.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Jumalanpalveluksessa oltuani lähdin pastori Paulinin ja venäläisten luutnantin kanssa Ruskonkylään, jossa oli eräässä talossa häät. Vaikka olinkin tullut pitoihin kuokkavieraana, käskettiin minut sentään pöytään, sillä ratsastinhan toki herrojen seurassa omalla hevosella. Aluksi jouduin istumaan aivan pöydän yläpäähän. Mutta kun isäntämiehet aikansa kursailtuaan alkoivat hekin asettua pöytään, työnsivät he minut yksi toisensa jälkeen tieltään, kunnes olin huilannut aivan pöydän alapäähän. Sitten syötiin ja ryypättiin runsaasti paloviinaa.

Kun ateria oli lopetettu, alkoi tanssi. Ensiksi tanssi pappi morsiamen kanssa, kuten tapa on. Hänen jälkeensä aioin minä rohkeasti viedä morsiamen tanssiin, mutta silloin huudahti luutnantti: »Maltchij!» sekä alkoi itse pyörittää morsianta. Poljin hänelle jalallani tahtia ja rallatin kurkun täydeltä, ollen olevinani aika humalassa. Se alkoi huvittaa luutnanttia ja tanssin loputtua tuli hän luokseni sekä joi kokonaisen paloviinapikarin minun onnekseni. Sitten veti hän minut pöydän luo sekä kehoitti juomaan hänen maljansa. Teinkin sen, mutta juodessani kumarsin syvään ja tyhjensin koko viinalasin hänen avaraan saapasvarteensa. Tyhjentelimme sitten ahkerasti toistemme maljoja ja kaksi tai kolme kertaa kaasin uudelleen lasini hänen saappaaseensa. Kun hän sitten lähti uudelleen tanssimaan, litkui hänen jalkansa kuin olisi hän juuri merestä noussut.

Mutta hän oli iloista poikaa ja nauroi täyttä kurkkua, kun minä rallatin tahtia ja panin toimeen kaikenlaisia hullunkurisia kujeita. Hän taputti minua olkapäälle ja suuteli poskelle sekä kehui minua mainioksi koiransilmäksi. Lopuksi meni hän pastori Paulinin luo, jonka uudeksi rengiksi hän minua luuli, sekä tahtoi ostaa minut kahdellakymmenellä ruplalla lahjoittaakseen minut sitten ruhtinas Galitzinille ilveilijäksi. Nyin pastoria takinhelmasta, että hän suostuisi kauppaan, mutta hän oli jyrkästi kieltäytyvinään. Niin jäi kauppa tekemättä ja minulta meni tilaisuus päästä joksikin aikaa oleskelemaan itse Galitzinin leivässä.

Maanantaiaamuna läksin jälleen matkaan, kulkien entisiä jälkiäni Turun kautta takaisin Vehmaalle, jossa Lahdenrannan torpassa lepäilin lähes viikon, kertoellen iltaisin takkatulen ääressä Riikalle ja vanhuksille kirjavista seikkailuistani.

KUUDES LUKU.

Pieniä seikkailuja ja vaarattomia kahakoita.

Entiset toverini eivät vielä olleet palanneet omilta retkiltään ja minä lähdin jälleen yksinäni liikkeelle. Taivassalon papista olin kuullut samaa kuin pastori Paulinistakin ja että hänkin olisi minua ankarasti uhkaillut. Päätin sen vuoksi asettaa hänet samantapaisen kokeen alaiseksi. Kirjoitin siis ensinnäkin omassa nimessäni kirjeen, jossa varoitin herra Strandmania uskottomuudesta omaa kuningastaan kohtaan, joka äskettäin oli Jumalan avulla palannut takaisin valtakuntaansa. Kirjeen lopussa mainitsin, että lähetän oman renkini sitä tuomaan hänelle, ja jollei hän nyt uhkaustensa mukaan vangitse renkiäni, niin pyysin sen mukana saada muutaman rivin vastaukseksi kirjeeseeni.

Kun olin vienyt kirjeen pappilaan ja pastori silmäillyt sen läpi, kysyi hän:

»Missäs sinun isäntäsi on?»

»Hän on tuolla metsässä, kun ei uskaltanut itse tulla peläten teidän vangitsevan hänet», vastasin minä. »Mutta vastauksen pyysi hän teidän kirjoittamaan.»

»Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä!» vastasi pastori tuikeasti.

»Mutta minä en uskalla ilman vastausta palata hänen luokseen», koetin selittää.

Nyt pistäytyi pastori huoneeseensa ja palasi hetkisen kuluttua takaisin. Kirjeeni alareunaan hän oli kirjoittanut seuraavat sanat: »Löfvingin ei tarvitse sekaantua minun asioihini, sillä minä itse vastaan siitä, mitä olen tehnyt tai vasta aion tehdä.»

Silloin lausuin ankarasti:

»Minä olen itse Löfving, mutta sinussa ei ole ikinä miestä vastaamaan siitä, mitä olet tehnyt!»

Tämän sanottuani vedin toisen pistoolin esiin ja ojensin sen hänen rintaansa kohti. Hän kalpeni ja oli vähällä vaipua lattiaan sekä pyysi änkyttäen minua antamaan hänelle anteeksi ja rupeamaan hänen ystäväkseen. Ja niin tämä pieni jupakka lopuksi päättyi, että annoimme tosillemme kättä ja minä jäin hänen vieraakseen seuraavaan päivään saakka saaden nauttia runsasta vieraanvaraisuutta.

Lokakuun ensi päivänä otin Kustaviin jättämäni aluksen ja purjehdin sillä Iniöön sekä sieltä läheiseen Keistiön saareen. Täältä lähetin taas kolme kirjettä Tukholmaan, joissa monien muiden seikkojen ohella ilmoitin, kuinka ruhtinas Galitzin on äskettäin jaellut saaristolaisille matkapasseja houkutellen heitä Tukholmaan tiedusteluretkille. Keistiöstä palasin takaisin Iniöön ja oleskelin siellä ankarain myrskyjen takia kokonaista neljä vuorokautta, jotka vietin Norrbyn kylässä Matti Heikinpojan talossa. Viimeistä iltaa talossa ollessani menin ulkona käymään, ja kun tuvan ikkunan ohi kulkiessani kuulin sisällä nimeäni mainittavan, pysähdyin kuuntelemaan painaen korvani aivan ikkunaan kiinni.

»Saapa nähdä, uskaltaako Löfving täältä mennä Houtskarin Koivusaarelle, kun ne ovat niin kovin uhanneet hirttää hänet heti, kun hän sinne tulee», sanoi isäntä.

»No olisipa se nyt sentään kovin julmasti tehty» arveli siihen emäntä.

Palasin tupaan, istahdin penkille pöydän päähän ja teeskentelin itseni hyvin väsyneeksi, haukottelin pitkään, painoin pääni käsivarrelle sekä aloin pian kuorsata. Tovin sitä tehtyäni olin havahtuvinani hereille, haukottelin jälleen sekä aloin kertoa nähneeni sellaista unta, että näiden seutujen talonpojat vaanivat minua vangitakseen ja hirttääkseen. Isäntä ja emäntä vilkaisivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta minä tiedustelin viattomana, eivätkö hekin olleet sellaisia uhkauksia kuulleet. He myönsivät sen, jolloin minä vakuutin:

»Niin, niin, näen aina edeltäpäin unissani, mikä vaara minua kulloinkin uhkaa.»

Muutaman ajan kuluttua huomasinkin sitten tarkoitukseni toteutuneen, sillä tieto tästä ihmeellisestä kyvystäni oli levinnyt ympäri saariston.

Lokakuun kymmenennen päivän iltana saavuin ankaran lounaismyrskyn vallitessa Livoluotoon ja yövyin Povalan taloon Tersalan kylässä. Heräsin aamulla makeasta unestani uuninpäällä siihen, että tupaan tuli kolme venäläistä, jotka röyhkeästi vaativat isännältä viinaa. Sitä saatuaan väittivät he itsellään olevan ruhtinas Galitzinin määräyksen ottaa talonpojilta viinapannut pois. Isäntä antoi heille, nyt rahaa, mutta he vaativat vielä muutakin muka viinapannun lunnaiksi. Hetken vielä riideltyään saivat he vielä kirveen ja villasukat, minkä jälkeen he lähtivät ulos.

Minä olin tällä välin kiireesti pukeutunut ja tulin nyt uunilta alas. Nähtyäni ikkunasta, että samat miehet olivat uudelleen sisälle tulossa, paneuduin nopeasti penkille pitkäkseni ja sieppasin tyhjän viinalekkerin pääni alle. Venäläiset tulivat sisään ja yksi heistä läheni heti minua ja sieppasi röyhkeästi lekkerin pääni alta. Nousin laiskasti istumaan, haukottelin ja sanoin:

»Kyllä siitä ryypätä saa.»

Pudisteltuaan lekkeriä ja huomattuaan sen tyhjäksi löi sotamies sen lattiaan ja alkoi kovasti kiroilla. Sitten vetäisi hän sapelinsa ja löi sen pöytään että rämähti. Nousin nyt seisomaan ja ilmoitin olevani pastori Strandmanin renki sekä kokoavani hänen tsaarillisen majesteettinsa armeijalle tulevia veroja, uhaten sitoa heidät käytöksensä takia köysiin ja viedä ruhtinas Galitzinin luo. Sotamiehet aristuivat huomattavasti, mutta alkoivat sitten vedota kirjeelliseen määräykseensä, jonka he muka tahtoivat näyttää minulle, jos seuraisin heitä ulos rannalle.

Minä lähdinkin heidän jäljestään ja taitoin piha-aidasta aseekseni tukevan seipään. He vaativat minua kulkemaan edellään, jolloin he piankin olisivat voineet minut takaapäin lävistää. Minä en siis suostunut heidän vaatimuksiinsa, vaan seurasin heidän perässään rantaan. Kun he eivät voineetkaan näyttää mitään kirjallista määräystä, josta olivat kerskuneet, hutkin minä heitä kutakin erikseen seipäälläni niin, että tomu pölisi. Heidän veneensä oli kiinni ranta-aitassa, joka oli rakennettu muutamien kivien varaan ja jonne kuljettiin kapeata siltaa myöten. Voidellessani heitä seipäälläni juoksi heistä kaksi siltaa pitkin aittaan. Minä perässä! Kun tulin ovelle, olin vähällä saada heidän kirveistään rintaani, mutta ajoissa ehdin kuitenkin väistyä ja pyörähtää ympäri. Silloin jouduin vastakkain kolmannen sotamiehen kanssa, joka oli jäänyt selkäpuolelleni. Pukkasin hänet nopeasti seipäälläni sillalta veteen ja juoksin maalle. Molemmat aitassa olleet seurasivat uhkaillen perässäni. Mutta nyt annoinkin minä heille oikean suomalaisen voitelun, jonka he varmasti muistavat vielä Moskovaan palattuaankin. Kiireesti korjasivat he nyt itsensä käpälämäkeen ja toisissa kylissä olivat he kertoneet joutuneensa Povalassa tekemisiin erään paholaisen kanssa, joka oli sanonut olevansa Strandmanin renki ja jolla olisi ollut omaatuntoa lyödä heidät kuoliaaksikin, jolleivät he niin kiireesti olisi luitansa korjanneet. »Se oli kokonainen pikku perkele ja varmastikin se on entinen sotilas», olivat he lopettaneet juttunsa. Mutta minä jäin Povalaan vielä toiseksikin yöksi ja seuraavana päivänä tuli naapureista väkeä kiittämään minua siitä, että olin vapauttanut heidät ryöstäjistä.

Näinä päivinä sain tietooni, että venäläiset olivat vetäneet 83 kaleeria ylös Aurajokeen talviteloilleen sekä korjattaviksi. Sotaväkeä alettiin myös majoittaa talvileiriin. Uuteenkaupunkiin, Naantaliin, Hämeenlinnaan ja Helsinkiin oli määrätty yksi rykmentti kuhunkin sekä Turkuun kolme rykmenttiä.

Lokakuun lopussa ja marraskuun alussa retkeilin taas mannermaalla Turun seutuvilla. Olin nytkin useat kerrat valepukuisena venäläisten keskellä, mutta tarkemmin en näistä kaikista pikkuseikkailuista huoli tässä kertoa. Marraskuun kymmenennen päivän tienoissa tulin taas Lahdenrantaan Riikan luokse. Kun aikomukseni oli itse mennä jälleen Tukholmaan voidakseni suullisesti tarkemmin esittää viime aikojen tapaukset Suomessa, päätin ottaa Riikan mukaani ja hankkia hänelle asunnon Tukholmasta. Itse tulisin siellä mahdollisesti taas viipymään hiukan pitempään eikä minun siis tarvitsisi elää alituisessa huolessa ja tuskassa morsiameni kohtalosta. Riika suostui luonnollisesti ilomielin ehdotukseeni ja vaikka meidän olikin hiukan sääli torpan vanhuksia, täytyi eron kuitenkin tapahtua.

Mukanamme lähti kaksi Viipurin puolelta kotoisin olevaa poikaa, toinen kolmen-, toinen neljäntoistavuotias. Sodan alussa olivat he kumpikin menettäneet omaisensa ja harhailleet sitten mitä kirjavimpia kohtaloita ja suurimpia kärsimyksiä kokien ympäri maata. Nyt he olivat kulkeutuneet tänne Vehmaan Lahdenrantaan ja pyysivät päästä meidän mukanamme Tukholmaan, johon minä suostuinkin.

Neljäntenätoista päivänä marraskuuta lähdimme nelisin tasaisella tuulella purjehtimaan ja pääsimme onnellisesti Eckeröön pohjoispuolelle, jossa meidät yhtäkkiä yllätti tavattoman ankara luodemyrsky. Olimme silloin kolmen penikulman päässä edellämainitun saaren rannasta. Minä istuin peräsimessä ja Riika oli minun vierelläni, pojat taasen maston juurella. Myrskynpuuska tuli niin yllättäen, että purjeita ei ehditty vetää alas, eikä siihen oikeastaan muut olisi kyenneetkään kuin minä ja minun taasen täytyi pysyä peräsimessä. Kaksi kertaa löi voimakas aalto ylitsemme ja luulin jo perikatomme tulleen ja heitin sieluni Jumalan huomaan. Melkein tajutonna nojautui minuun läpikastunut Riika, jonka ympäri olin lujasti kietonut vasemman käteni. Pojat olivat tarrautuneet maston juureen.

Mutta pahin myrskyn puuska meni yhtä pian ohi kuin oli tullutkin. Suurella vaivalla onnistuimme sitten iltahämärässä laskemaan maihin, jossa saimme kuivatuksi läpimärät vaatteemme sekä ostetuksi hiukan ruokaa, sillä meri oli pyyhkäissyt mukaansa meidän eväsvaramme. Seuraavana päivänä ilma oli jo siksi tasaantunut, että kykenimme jatkamaan matkaa päästen onnellisesti saman päivän iltana Furusundiin, jolloin meri tyyntyi kokonaan. Marraskuun kuudentenatoista päivänä tulimme Tukholmaan, jossa heti riensin kreivi Tauben puheille esittäen hänelle tarkan kertomuksen viimeaikaisista vaiheistani sekä jättäen päivämuistiinpanoni hänen nähtäväkseen. Kaikkien kestämieni vaivojen ja vaarojen palkkioksi sain ainoastaan kaksitoista riikintaaleria. Niin köyhä oli tähän aikaan valtion kassa. Riikan sain sijoitetuksi erään köyhyydessä elävän suomalaisen pappisperheen luo. Itse jäin myös Tukholmaan yli joulun.

* * * * *

SEITSEMÄS LUKU.

Sissiseikkailuja merellä.

Vuosi 1716 oli jo alkanut, rauhasta ei ollut tietoa enempää kuin ennenkään ja minua vartoi siis vielä moni rauhaton retki ja seikkailu. Mutta niitä vartenhan olin luotukin ja vaikka morsiameni nyt olikin turvassa Tukholmassa, paloi mieleni sentään isänmaahani.

Talvi alkoi kallistua jo kevääseen, kun levon ja lemmen aika minulta taas täksi kertaa päättyi. Huhtikuun kuudentenatoista päivänä kutsuttiin minut kreivi Tauben luo, ja häneltä sain määräyksen lähteä jälleen Suomeen saaden samalla matkarahoikseni kolmekymmentä riikintaaleria. Tovereikseni sain kolme suomalaista talonpoikaa Turun saaristosta, jotka myöskin olivat viettäneet talven Tukholmassa. Vaiherikkaan matkan jälkeen saavuin Vapunpäivänä Taivassaloon ja vaelsin oitis tapaamaan ystävääni Fingerrosia. Hän kertoi minulle heti, mitä oli kuullut Lehtisten kartanossa majailevalta, ennen mainitulta kapteeni Losakovilta, nimittäin muun muassa sen, että venäläiset odottivat Turkuun yliamiraali Apraksinia, minkä jälkeen kaleerilaivasto lähtisi liikkeelle.

Fingerrosin luona pukeuduin taas talonpojan pukuun, otin kontin selkääni ja lähdin taivaltamaan Turkua kohti sanoen meneväni niille ja niille ostoksille. Kaupunkiin tulin neljäntenä päivänä. Kaleerit olivat vielä joensuulla, mutta niiden luokse ei syrjäisiä päästetty, sillä niihin lastattiin parhaillaan ruokavaroja. Liikuin sen sijaan muualla kaupungissa ja ympäristöllä sekä sain tietooni ongituksi seuraavat seikat. Vihollisia oli maassamme tätä nykyä ainoastaan kaksitoista rykmenttiä, kussakin kuusi tai seitsemänsataa miestä, siis kaiken kaikkiaan noin seitsemän tai korkeintaan yhdeksän tuhatta miestä. Maalis- ja huhtikuun ajalla oli kuollut kulkutauteihin lähes puoli kolmatta tuhatta miestä ja yhtä suuri määrä elossa olevasta miehistöstä oli parast'aikaa sairaana. Tämän harvennuksen takia kaiketi oli vihollinen keskittänyt jäljellä olevat voimansa pääasiallisesti Etelä-Suomeen, sillä äskettäin olivat Pohjanmaalta saapuneet Turun lääniin siellä talvehtineet kasakat ja rakuunat.

Ruhtinas Galitzin oli viettänyt talven Pietarissa, mutta minun Turkuun tullessani hän oli jo palannut paikalleen. Tultuaan hän oli teloituttanut muutamia upseerejaan sekä tuominnut toisia kujanjuoksuun, syystä että he hänen poissa ollessaan olivat harjoittaneet ilkivaltaisuutta rauhallisen asujaimiston keskuudessa. Tämän kuultuani kohotin hattuani Galitzinin kunniaksi.

Olen jo ennenkin maininnut siitä suuresta siivottomuudesta ja roskaisesta elämästä, jonka venäläiset olivat vanhaan pääkaupunkiimme tuoneet. Se oli entisestäänkin kasvanut. Irtolaisnaisia liikkui kaupungissa vilisemällä: niitä oli venäläisiä, inkeriläisiä ja—surullista sanoa—myöskin melkoinen joukko suomalaisia! Viina vuoti virtanaan. Huhtikuun lopulla oli muutamassa majapaikassa kuollut samana päivänä kokonaista kahdeksan sotamiestä, ja kun heidän ruumiinsa oli ruhtinaan käskystä avattu, olivat jokaisen sisälmykset olleet aivan mustat ylettömästä paloviinan juonnista. Venäläisten taholta oli tapauksen johdosta levitetty ilkeämielistä huhua, että suomalaiset olivat muka noitakeinoillaan saaneet sen aikaan. No niinpä kylläkin, sillä olivathan he ahmineet Suomen karhujen ilolientä!

Kuluneena talvena olivat venäläiset rakennuttaneet osaksi Pietarissa, osaksi Turussa toista sataa pienempää sota-alusta. Kaikesta päättäen tultaisiin siis tänä kesänä toimimaan merellä entistä enemmän. Viime kuussa oli venäläisiä muuten kohdannut joltinenkin merionnettomuus. Eräs uusi linjalaiva oli komennettu Pietarista Tallinnaan. Lähtiessään oli laiva juuri satamassa kääntyessään laukaissut osan kanuunoistaan, jolloin ruutisäiliö jollakin tavoin syttyi ja laiva viidensadan miehensä kera lensi tulipatsaana ilmaan. Mutta tsaari Pietari oli hellittämätön mies, joten meillä tuli kyllä riittämään tekemistä hänen laivojensa kanssa.

Saatuani Turussa tietooni paitsi edellämainittuja joukon muitakin sodan kannalta tärkeitä seikkoja, palasin itse Tukholmaan niistä ilmoitusta tekemään. Perillä tapasin ihmeekseni viimekesäiset toverini sekä ylioppilas Sakarias Wegerin, jotka olivat omia aikojaan kulkeutuneet Tukholmaan. Heillä oli ollut omat kirjavat vaiheensa, mutta niiden kertominen ei kuulu tähän. Lyöttäydyimme nyt taas yhteen ja viivyttyäni ainoastaan muutaman päivän Tukholmassa lähdimme pienehköllä aluksella Suomen vesille.

Risteiltyämme siellä ja täällä saaristossa, tehtyämme kaikenlaisia pieniä palveluksia Ruotsin laivastolle sekä hätyytettyämme yksinäisiä vihollisen aluksia saavuimme kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä Hiittisten saaristoon. Siellä kohtasimme odottamatta venäläisen kuormalaivaston, johon kuului yksi sotapriki, kolmattakymmentä kaleeria, yksi kreijari, kaksi lotjaa ja neljä suurta eskaluuppia. Tämä laivakaravaani mennä jullaili kaikessa rauhassa Turkua kohti. Iskimme kohta sen kimppuun kuin väijyvä haukka kanaparveen ja kiivas tulenvaihto alkoi meidän ja prikin välillä. Mutta silloin parhaimman kahakan aikana karahti meidän aluksemme vedenalaiselle kalliolle ja siinä me sitten olimme kuin naulatut, vihollisten purjehtiessa tiehensä ja kadotessa näkyvistämme.

Vasta illalla saimme aluksemme irti kiveltä ja ankkuroimme lähimmän saaren suojaan. Hetkistä myöhemmin asettui naapuriksemme ruotsalainen fregatti Pollux, joka oli myöskin täällä vihollisen laivoja väijyskelemässä ja jota johti luutnantti Silvius.

Seuraavana päivänä purjehdimme yksinämme Turkuun päin, tapasimme Paraisten saaristossa venäläisen muonalaivan, jonka ammuimme upoksiin, ja palasimme illalla takaisin Hiittisiin. Mutta ennen ankkuripaikalle ehdittyämme kohtasimme suurenpuoleisen venäläisen eskaluupin, jossa paitsi paria laivamiestä oli neljä sotilasta. Lyhyen taistelun jälkeen valtasimme eskaluupin, jonka huomasimme olevan lastatun voilla, pähkinöillä, hunajalla, simalla ynnä muilla paremmilla ruokatavaroilla. Kuljettajat, jotka kaikki vangitsimme, ilmoittivat niiden olevan aiottuja ruhtinas Galitzinin tarpeiksi. Sääli vain, että kohtalo oli taasen saattanut minut verottamaan hänen ylhäisyytensä keittiötä.

Seuraavana päivänä jätin anastetun eskaluupin saaren rantaan ja määräsin kaksi miehistäni vartioimaan vankeja. Jäljellä olevain kolmen miehen kanssa lähdin itse omalla aluksellamme saaria kiertelemään. Puolenpäivän tienoissa tapasimme taas venäläisen muonalaivan, joka luotojen lomitse puikkelehti Turkua kohti. Puolta tuntia myöhemmin oli se meidän hallussamme. Lastina sillä oli sata säkkiä jauhoja, viisisataa leiviskää läskiä, muutamia tynnyreitä etikkaa, pippuria ja vahaa ynnä yhtä ja toista muuta. Mutta kun tämän arvokkaan saaliimme kanssa palasimme ankkuripaikallemme, oli eilen anastettu eskaluuppi tipotiessään. Rannalta löysimme edellisenä päivänä vartijoiksi jätettyjen miesteni ruumiit. Vankien oli nähtävästi onnistunut yllättää vartijansa, minkä jälkeen he aluksineen olivat livistäneet tiehensä.

Hätyytettyämme siten melkein joka päivä vihollisen aluksia ja oltuamme jo kerran vähällä joutua vangiksi taistellessamme kuutta kaleeria vastaan, tapasimme jälleen Veenoksan saaren luona heinäkuun ensimmäisenä päivänä Polluxin, jolla tällä kertaa oli seuralaisenaan fregatti Bernhardus. Hankoniemessä olimme saaneet kuulla olevan venäläisen vartioston, kolmesataa miestä kapteeni Arkaroffin johdossa. Päätimme nyt käydä heitä tervehtimässä. Jätin anastamani venäläisen muonalaivan Veenoksan rantaan erääseen suojassa olevaan poukamaan sekä kaksi miehistäni sitä vartioimaan. Sen jälkeen purjehdimme kolmen aluksen laivastona Hankonientä kohti, jonka nokalle saavuimme seuraavana aamuna.

Päivän valjetessa ampui Pollux venäläisen merkkilaukauksen, minkä jälkeen laskimme lähemmäs maata ja ankkuroimme noin puolen virstan päähän rannasta. Bernhardus oli vetänyt mastoonsa venäläisen lipun ja Polluxilla oli taas Tanskan lippu. Etäämpänä maalla näimme leirissä joukon rakuunoita, joiden hevoset söivät niityllä.

Päätimme houkutella kapteeni Arkaroffin ansaan ja vangita hänet sekä sitten, jos mahdollista, koko hänen miehistönsäkin. Siinä tarkoituksessa pukeuduin minä miehineni venäläisen merisotilaan pukuun, joita meillä oli hallussamme tarpeen tullen käytettäväksi. Sitten laskeuduimme eskaluuppiin ja soudimme rantaan.

Kaksi rakuunaa nousi ja ratsasti luoksemme.

»Shto karable jest—mitä laivoja ne ovat?» kysyi heistä toinen.

»Nashij—meikäläisiä» vastasin minä.

Sen jälkeen käskin toisen rakuunan ratsastaa kapteeni Arkaroffin luo ja pyytää häntä tulemaan laivaamme sekä tuomaan tullessaan luotsin, sillä meidän oli määrä purjehtia Turkuun, mutta emme tunteneet väyliä. Kun rakuuna oli mennyt matkaansa, kysyin minä toiselta, oliko hän kuullut, milloin kaleerilaivasto lähtisi Tukholmaan. Rakuuna vastasi, että sitä ennen odotettiin tsaaria linjalaivaston kanssa tänne saapuvaksi. Kerroin hänelle, että Tukholman retkeä varten on jo neljäkymmentä tuhatta miestä valmiina ynnä muuta mitä mieleeni sattui juolahtamaan, asettaen hänelle samalla kaikenlaisia viekkaita kysymyksiä, joihin hän hyvässä luottamuksessa antoi vastaukset.

Kun toista rakuunaa ja kapteenia ei kuulunut, pyysi hän meitä soutamaan heidän aluksensa luo, joka oli ankkurissa tuonnempana kylän alla. Ryhtyessämme noudattamaan hänen kehoitustaan ja soutaessamme pitkin rantaa, tarttuikin eskaluuppi kivelle. Silloin ratsasti rakuuna veteen, auttaakseen meitä pälkähästä, mutta nähdessään purtemme pohjalla joukon musketteja, säikähti hän ja yritti pahaa aavistaen palata takaisin. Kerkesin kuitenkin pistoolin laukauksella ehkäistä hänen pakonsa. Mutta samalla saapuikin paikalle kapteeni Arkaroff miehineen ja huomatessaan, mitä laatua venäläisiä me olimme, komensi hän miehensä ampumaan yhteislaukauksen meitä kohti. Me vastasimme tuleen tulella, jolla välin saimme eskaluupin irti kiveltä ja aloimme soutaa poispäin. Pollux oli, huomatessaan, miten asiat kehittyivät, nostanut kiireesti ankkurinsa, laskenut lähemmäs sekä laukaissut muutamia kanuunoistaan venäläisten keskelle. Jättäen paikalle kymmenkunta kaatunutta ja haavoittunutta pakenivat nämä kiireesti. Oli Jumalan ihme, että minä miehineni pelastuin pyräkästä ilman pienintäkään vahinkoa.

Purjehdimme tämän jälkeen länteen päin ottaen mukaamme ennenmainitun, vihollisilta anastamani aluksen, joka kiinnitettiin Polluxin perään. Sitä emme kuitenkaan onnistuneet kuljettamaan meikäläisen laivaston luo. Sillä neljännen päivän aamuna, ollessamme Köökarin lähistöllä, huomasimme taivaanrannalla kokonaista neljätoista venäläistä risteilijää, jotka suuntasivat kulkunsa meitä kohti. Tyhjensimme silloin nopeasti venäläisen aluksen, siirtäen siinä olevat arvokkaimmat tavarat Polluxiin, minkä jälkeen upotimme sen mereen ja lähdimme täysin purjein pakoon. Onnellisesti pääsimme eroon takaa-ajajistamme ja saavuimme seuraavana päivänä laivastoon.

Lepäiltyämme muutamia päiviä läksimme jälleen Herran nimeen merelle kyntäen ristiin rastiin Itämeren aaltoja sekä vainuten vihollislaivojen liikkeitä kuin väsymättömät lintukoirat.

Polluxista erottuani risteilin minä heinäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä omalla aluksellani Bråttöön saaren ympärillä päästäkseni erään venäläisen kaleerilaivueen jäljille. Erään luodon ympäri laskettuani olin joutua melkein keskelle mainittua laivastoa, joka oli ankkuroinut luodon suojaan. Muutimme nopeasti suuntaa ja pääsimme ampumamatkan ulkopuolelle, ennenkuin viholliset kerkesivät kanuunoitaan käyttää. Mutta kolme kaleeria nosti kiireesti purjeensa ja lähti seuraamaan perässämme. Vimmattua kilpapurjehdusta kesti iltahämärään, jolloin kaleerit Ahvenan eteläisten ulkokarien luo saavuttuamme näkivät vihdoinkin parhaaksi keskeyttää turhan takaa-ajonsa ja palata takaisin. Kun heidän purjeensa olivat kadonneet näkyvistä, muutimme mekin suuntaa ja laskimme yön ajaksi Nyhamnin luo.

Aamulla ani varhain olimme jälleen aaltojen selässä, laskettaen mainiolla takalaitaisella Eckeröötä kohti. Kaikki olimme mitä parhaimmalla tuulella ja minä innostuin kertoilemaan tovereilleni entisistä seikkailuistani ja hengenvaaroistani.

»Mitäs savua tuo mahtaa olla»? keskeytti yksi miehistä jutteluni ja viittasi edessämme aamu-autereesta kohoavaa Eckeröön rantaa kohti.

Todellakin, siellä kohosi erään kallioniemekkeen suojasta savua, joka kuitenkin lähemmäs tultuamme hälveni aivan kuin tuli olisi äkkiä sammutettu. Se oli näkynyt suunnilleen vanhan suolatehtaan paikalta.

»Laskekaamme lähemmäksi nähdäksemme, mitä siellä on tekeillä», sanoin miehille, ohjaten samalla aluksemme niemekkeen ympäri.

Mutta ällistyksemme ei ollut vähäinen, kun ympäri päästyämme huomasimme edessämme kohoavan kokonaisen mastometsän. Niemekkeen suojassa keinui kokonaista viisitoista venäläistä saaristoalusta sekä lisäksi yksi kaleeri ja eskaluuppi. Viholliset olivat nähtävästi huomanneet jo aikaisemmin meidän lähestymisemme, sillä eskaluuppi oli liikkeessä ja ehti soutaa meitä niin lähelle, että eräs sen miehistä piti keksiä varalla iskeäkseen kiinni alukseemme, samalla kun meitä huudettiin pysähtymään. Nopeasti suuntaa muuttamalla pelastuimme kuitenkin eskaluupista, mutta samalla oli kaleerikin liikkeellä ja kun tuuli hetken aikaa oli meille vastainen, jouduimme molempain vihollisalusten väliin. Asemamme näytti sangen arveluttavalta ja taistelua tuskin saattoi välttää. Komensin mieheni heittämään purrestamme mereen matollisen venäläistä leipää, säkillisen suoloja sekä puolitoista leiviskää juustoa siten keventääkseni aluksen liikkeitä sekä samalla varoen niitä mahdollisen tappion sattuessa joutumasta vihollisen saaliiksi. Sen jälkeen käskin miesteni tarttua musketteihin ja ampua yhteislaukauksen eskaluuppiin, joka soutaen oli uudelleen lähennyt aivan perämme taakse. Kuularyöpyn johdosta pysähtyi eskaluuppi, sillä puolisenkymmentä soutajaa, hellitti osansa saaneina airot käsistään.

Ennenkuin eskaluupista tai kaleerista ehdittiin vastata meidän tuleemme, kääntyi tuuli odottamatta. Annoin pikaisen käskyn niille miehistäni, jotka hoitivat purjeita, ja ennenkuin kummastakaan vihollisaluksesta huomattiin manööveriämme, pyyhälsi purtemme myötätuulessa ulos vaarallisesta asemastaan. Aallokko oli siksi kova, että vihollisen kanuunoista ei ollut suurtakaan pelkoa. Mutta sen sijaan muutti kaleeri esimerkkiämme seuraten purjeitaan ja lähti viilettämään perässämme suoraan ulapalle. Peräsintä hoitaen pidin lakkaamatta silmällä takaa-ajavaa vihollista ja panin huolestuneena merkille, että välimatka lyheni yhtä mittaa. Ennen pitkää olisi kaleeri perämme takana, jolloin se saattaisi käyttää sekä ampuma-aseitaan että keksejään. Aivoni työskentelivät kuumeisesti, keksiäkseen uuden pelastuskeinon. Se olikin ihan edessämme. Silmätessäni nopeasti eteenpäin ulapalle huomasin hyökylaineiden kuohunnasta, että noin virstan päässä edessämme oli poikittain, puolen virstan mittainen vedenalainen kari, joka kummassakin päässään kohosi paljaaksi kallioriutaksi. Päätökseni oli tehty. Purjeita muuttamatta ohjasin purtemme suoraan selänteen vedenalaista keskustaa kohti. Kerran vain raapasi pohja kallioon ja samalla olimme jo yli vaarallisen paikan. Seuratkoon nyt kaleeri perässä jos mielensä tekee! Käännyin katsomaan ja näin, että se oli nopeasti muuttanut purjeitaan luoviakseen selänteen ympäri. Mutta me kohotimme reiman hurraa-huudon, ammuimme ruotsalaisen merkkilaukauksen ja lasketimme täydellä myötäisellä länttä kohti. Välimatkamme venyi tämän tempun kautta siksi pitkäksi, että saatoimme toivoa huoleti ehtivämme illaksi Ruotsin rannikolle.

Päästyämme sitten erinäisten seikkailujen jälkeen takaisin laivastoon ja tehtyäni selkoa viimeisistä retkistäni lupasi amiraali hankkia minulle hänen kuninkaalliselta majesteetiltaan luutnantin valtuuden. Tämän jälkeen sain käytettäväkseni suuremman aluksen, jolla risteilin lopun kesää Ahvenanmerellä ja Suomen rannikoilla. Huomattavin tapaus sattui lokakuun alkupuolella, jolloin olin väijyksissä Hankoniemen lähistöllä ja anastin lyhyen taistelun jälkeen venäläisen kaleerin sekä kolme muona-alusta. Ne ynnä parikymmentä vankia sain onnellisesti kuljetetuksi Tukholmaan, jonne saavuin marraskuun lopussa. Tuomani saalis jaettiin kolmia amiraliteetin, miehistön ja minun kesken. Vuoden 1716 sotatoimet merellä päättyivät tähän, ja minä jäin Tukholmaan talvea viettämään.

* * * * *

KAHDEKSAS LUKU.

Hänen majesteettinsa kuninkaan puheilla.

Olen jo ennemmin kertonut, kuinka minä kolmatta vuotta sitten ajaessani Ahokas-vainajan kanssa talvisena yönä Houtskarista Kumlingeen äkkäsin taivaalla C-kirjainta muistuttavan tähtisikermän ja kuinka minä sen johdosta ennustin saavani vielä armon tavata ihailemaani Kaarle-kuningasta. Tänä alkaneena vuonna 1717 tämä onni minulle suotiinkin. Kolmatta vuotta sitten oli kuningas äkkiä lähtenyt Turkinmaalta ja yötä päivää ratsastaen saapunut Pommeriin. Siellä hän oli sitten harvenneiden joukkojensa etupäässä koko edellisen vuoden taistellut yhtyneitä valtakunnan vihollisia vastaan, kunnes hän Stralsundin menetettyään oli ankarassa talvimyrskyssä pienellä venepahasella saapunut isänmaansa rannalle oltuaan sieltä poissa kokonaista kuusitoista vuotta. Pääkaupunkiinsa hän ei kuitenkaan koskaan elävänä palannut, vaan majaili yhä edelleenkin Skoonessa, jossa hänen kerrottiin puuhaavan uutta sotaretkeä. Siellä, Lundin kaupungissa, sain minä sitten kunnian kahteen erään olla hänen puheillaan.

Mutta kerronpa asiat järjestyksessään. Kuten sanottu, saavuin Tukholmaan marraskuun lopulla 1716. Vapautta saatuani oli ensimmäinen työni luonnollisesti rientää Riikaa tapaamaan. Olen jo ennen maininnut, että olin saanut hänet sijoitetuksi erään suomalaisen papin perheeseen. Tämä pappi oli Oulun kappalainen Abraham Frosterus. Suomen armeijan peräytyessä Länsipohjaan oli hänkin vaimonsa ja lastensa kanssa paennut kotisijoiltaan ja mitä kurjimmissa oloissa päätynyt tänne Tukholmaan. Hän asui rappeutuneessa talorähjässä Nygrändin varrella lähellä Skeppsbrota ja eli mitä suurimmassa puutteessa, sillä ne niukat tulot, joita hän ansaitsi tilapäisillä papillisilla toimillaan tänne asettuneiden suomalaisten keskuudessa, eivät riittäneet paljon mihinkään.[3]

Minun taloon tullessani oli perhe taas melkein leivätönnä, pastori oli jo pitemmän aikaa maannut sairaana ja Riika oli kalpea sekä paljon itkeneen näköinen. Minut ovella nähdessään hän riemastui sanattomaksi, mutta purskahti sitten itkuun ja kertoi hetken mentyä, mikä onnettomuus hänelle oli joku aika sitten tapahtunut. Pastori Frosterus oli kutsuttu hautaamaan erästä suomalaista virkamiestä ja hänen vaimonsa oli seurannut mukana hautajaisiin. Riika oli jäänyt lasten kanssa kotiin. Hän oli ryhtynyt perheen vähiä ruoka-astioita pesemään ja siinä omissa ajatuksissaan puuhaillessaan hän ei ollut muistanut pitää lapsia silmällä. Yksi pikkupojista oli silloin kiivennyt avonaiselle ikkunalle, josta hän oli horjahtanut alas ja loukannut pahoin jalkansa alakerran niinikään avonaiseen ikkunaan. Eräs ohikulkeva henkikaartilainen oli kantanut valittavan pojan ylös juuri kun vanhemmatkin saapuivat kotiin. Poika makasi yhä vieläkin vuoteessa ja kärsi ankaraa luunsärkyä. Yötä päivää oli Riika vaalinut nuorta potilasta, valvoen hänen vuoteensa ääressä ja vanhempain lohdutuksista huolimatta soimaten itseään onnettomuudesta.

Ensimmäinen toimeni oli luonnollisesti auttaa tuota puutteenalaista perhettä, sillä olihan minulla taas tällä kertaa maallista hyvyyttä koko joukon yli omien tarpeitteni. Asumaan minä asetuin aivan naapuriin ja olin sittemmin jokapäiväisenä vieraana heidän luonaan, missä minulle, seikkailujen miehelle, Riikan läsnäolo ja juttelu kovia kokeneen viisaan pastorin kanssa tarjosi kotoista viihtymystä. Ja pitkistä ajoista sain viettää todella kotoisan joulun. Perhe sai näihin aikoihin apua muualtakin ja kumpikin potilas alkoi vähitellen toipua. Se seikka ynnä minun alituinen läsnäoloni saivat Riikankin poskille hiljalleen palautumaan entisen nuortean punan, samalla kuin kevätaurinko toi uutta kirkkautta hänen rakkaisiin silmiinsä.

Mutta aika kallistui kevääseen ja minun oli jälleen lähteminen merille. Jo huhtikuun neljäntenä päivänä täytyi minun erota morsiamestani ja ystävistäni, sillä päällystöltäni sain käskyn lähteä vakoilemaan Itämerelle, jossa risteili venäläisiä, tanskalaisia ja englantilaisia sotalaivoja. Molemmat viimemainitutkin valtiot kuuluivat nimittäin nykyjään vihollisiimme.

Risteilin sitten parisen kuukautta Ruotsin eteläisellä rannikolla ja toimitin vihollisten liikkeistä tietoja amiraliteetille. Väliin olin valelipulla varustettuna keskellä vihollisten laivastoa ja kerran pistäydyin Kööpenhaminassakin. Kaikkiaan sain tänä aikana kaapatuksi viisikolmatta vankia sekä kolme kuorma-alusta, jotka oli lastattu ruokavaroilla ja viinillä.

Kesäkuussa sain käskyn mennä Lundiin hänen majesteettinsa kuninkaan puheille. Iloani ei voi sanoin kuvata saadessani nyt vihdoinkin kasvoista kasvoihin katsella sitä miestä, jonka edessä puoli Eurooppaa oli vavissut ja jonka persoonan ympärillä ajatukseni varhaisimmasta lapsuudesta olivat kierrelleet.

Oli kaunis ja varhainen kesäkuun aamu, kun minä pukuani huolella silitettyäni pamppailevin sydämin astelin Lundin kaupungin katuja pormestarin taloon, jossa hänen majesteettinsa asui. Kreivi Tauben luona olin kerran nähnyt Kaarle-kuninkaan muotokuvan hänen nuoruusvuosiltaan. Mielessäni oli pitkän solakka ja hoikka mies, jolla oli kapeat ja parrattomat kasvot, korkea otsa, kirkkaan siniset silmät ja vaaleat kiharaiset hiukset. Hämmästykseni sen vuoksi ei ollut vähäinen, kun adjutantti ohjasi minut kuninkaan huoneeseen ja minun katseeni pysähtyi pöydän ääressä istuvaan jäykkäpiirteiseen mieheen, jonka kasvot näyttivät paljon leveämmiltä kuin kuvassa, nähtävästikin sen johdosta, että koko päälaki paistoi kaljuna ja että hiuksia näkyi vain korvallisilla. Siellä täällä poskilla ja leuassa näkyi kirjavia täpliä, kaiketi paleltumain jälkiä, ja kasvonpiirteissä oli jotakin kovaa ja kivettynyttä. Yleensä näytti hän paljon vanhemmalta kuin mitä hän itse asiassa oli. Mutta puku oli tuo tunnettu ja aina sama: yksinkertainen sininen lievetakki, leveä nahkavyö ja suuret polussaappaat. Raskas miekka hankkiluksineen oli tuolilla pöydän päässä.

Kumarsin syvään, mihin hänen majesteettinsa vastaukseksi nyökäytti hieman päätään lausuen:

»Hyvää huomenta, Löfving! Minulle on kiitetty teitä oivalliseksi partiomieheksi.»

Uudelleen kumartaen vastasin minä:

»Olen puolisenkymmentä vuotta ollut melkein yötä ja päivää liikkeellä palvellakseni vähäisten voimieni mukaan isänmaatani ja Teidän Majesteettianne.»

Viivyin useita tunteja hänen majesteettinsa huoneessa, jolla aikaa hän tarkkaan tiedusteli minun syntyperääni, ikääni, retkiäni, oloja Suomessa, vihollisen menettelyä ja mieslukua siellä, kenen päällikkyyden alaisena minä milloinkin olin toiminut ja niin edespäin. Kaikkiin hänen kysymyksiinsä annoin minä alamaiset ja tarkat vastaukset. Kun hänen majesteettinsa hetkeksi vaikeni tuijottaen eteensä, rohkenin minä alamaisesti huomauttaa, kuinka vihollisen voimat nykyjään Suomessa ovat verraten vähäiset ja hajallaan maassa, joten pienemmälläkin armeijalla voisi nopeasti toimien puhdistaa isänmaani kutsumattomista vieraista. Sanojeni johdosta synkkeni kuninkaan katse huomattavasti ja pelkäsin jo avomielisessä rohkeudessani menneeni liian pitkälle. Mutta kuningas virkkoi ainoastaan:

»Kyllä pidämme Suomen muistissa.»

Hetken kuluttua lisäsi hän kuin itsekseen:

»Suomalaiset ovat aina olleet sotajoukkoni horjumattomin osa.»

Samassa astui huoneeseen kenraaliluutnantti kreivi Liewen. Hän tunsi minut ennestään ja tiesi retkistäni, minkä vuoksi hän lausui minusta muutamia suosiollisia sanoja hänen majesteetilleen.

»Näemme kyllä, ettei Löfving ole pelkuri», virkkoi siihen kuningas.

»En ole koskaan ollut pelkuri Jumalani paremmin kuin kuninkaanikaan edessä ja kaikista vähimmin vihollisteni edessä, sillä tiedän itselläni olevan armollisen Jumalan ja oikeamielisen kuninkaan, jotka palkitsevat minua ansioitteni mukaan», vastasin tähän kuninkaan suosiolliseen huomautukseen.

Tähän päättyi audienssini sillä kertaa. Hänen majesteettinsa määräyksestä sain sata dukaattia rahaa sekä määräyksen odottaa lähempiä ohjeita. Kun aika yhdessä paikassa ollen kävi minulle pian pitkäksi ja kun mieleni hyvin ymmärrettävistä syistä paloi Tukholmaan, päätin omin lupini lähteä pääkaupunkiin sekä mahdollisesti samalla pistäytyä tiedusteluretkellä Suomessa. Niin teinkin ja ratsastin majatalohevosilla neljässä päivässä tuon 64 penikulmaa pitkän taipalen Lundista Tukholmaan. Mutta tuskin olin päivää ollut perillä, kun minut haettiin kreivi Tauben luo, missä minua kuninkaallisen kirjeen perusteella odotti ankarat nuhteet siitä, että olin luvatta poistunut Lundista sekä käsky saapua kiireesti sinne takaisin. Lähdin oitis matkaan ja ratsastin takaisin Lundiin vieläkin lyhyemmässä ajassa kuin tullessani.

Perille päästyäni pyrin heti hänen majesteettinsa puheille, mutta minua ei otettu vastaan. Käännyin silloin kreivi Liewenin puoleen, mutta hän otti minut vihaisesti vastaan, sillä hän oli saanut kärsiä toruja minun omavaltaisen poistumiseni takia. Pilkallisesti kehoitti hän minua pyrkimään uudelleen kuninkaan puheille.

Niin päätin tehdäkin, sillä tapani ei ole koskaan ollut tyhjästä säikähtää ja jättää yrityksiäni keskeneräisiksi. Odotin siis soveliasta hetkeä tehdäkseni uuden yrityksen. Niinpä seisoskelin eräänä päivänä pormestarin talon pihamaalla odotellen kuningasta palaavaksi tavalliselta ratsastusretkeltään, joita hän päivittäin teki kaupungin ulkopuolella harjoittelevien alokkaiden luokse. Hetken kuluttua hän saapuikin seurassaan muutamia ylempiä upseereita. Kun hän hevosen selästä laskeuduttuaan astui portaita kohden, tartuin minä häntä päättävästi käsivarresta ja lausuin kunniaa tehden:

»Olen saanut armollisen kuninkaan määräyksen saapua tänne ja seison nyt tässä odottaen Teidän Majesteettinne käskyjä.»

Kuningas kääntyi nopeasti minuun päin ja virkkoi kummastuneena: »Löfving!» minkä jälkeen hän sen enempää puhumatta asteli saappaitaan kolistellen sisään. Hänen seuralaisistaan toiset nauroivat pilkallisesti, toisten heittäessä minuun vihaisia silmäyksiä. Lähdin kiireesti pihamaalta, astelin asuntooni ja heittäydyin äkämystyneenä vuoteelle pitkäkseni. Mutta tuskin olin siinä viittäkään minuuttia loikoillut, kun sisään hyökkäsi kuninkaan adjutantti kehoittaen minua kiireesti tulemaan hänen majesteettinsa puheille.

Heti kun olin päässyt kynnyksen yli, kysyi kuningas:

»Kuinka te viime kerralla ilman määräystä lähditte kaupungista?»

»Koska en tahtonut kuluttaa aikaani paikallani pysymiseen, päätin rientää Tukholmaan ja sieltä Suomeen hankkiakseni Teidän Majesteetillenne tietoja vihollisen voimasta», vastasin minä viivyttelemättä.

»Kuinka te saatoitte tietää meidän tahtomme?» lausui tähän kuningas.

»Viimeksi ollessani Teidän Majesteettinne kuulusteltavana ymmärsin Teidän Majesteettinne tahdon olevan sen», vastasin minä ojentaen hänelle samalla paperin, johon olin piirtänyt suunnitelmani tiedusteluretkestä Suomeen.

Silmäiltyään sen läpi pani kuningas sen pöydälle ja hetkisen minua silmiin katsottuaan kysyi:

»Milloin te haluatte lähteä?»

»Se on armollisen kuninkaani vallassa, milloin ja minne minun on lähdettävä, veteenkö vai tuleen», vastasin minä.

»Ei, ei, vaan teidän on mentävä Turkuun», sanoi kuningas, hymähtäen, kysyen sen jälkeen, mitä minun matkani tulisi maksamaan.

»Viisikymmentä plootua», vastasin minä, »mutta sen minä voin periä venäläisiltä.»

Kuningas hymähti jälleen ja tarttui sitten kynään kirjoittaakseen maksumääräyksen. Kirjoittamaan ryhtyessään työnsi hän adjutanttinsa ja muut huoneessa olevat upseerit pois läheltään. Mutta minusta oli niin mieltäkiinnittävää nähdä tuon pelätyn miekkasankarin käyttävän kynää, etten voinut pidättäytyä astumasta lähemmäs ja kurkistamasta hänen majesteettinsa olkapään yli, kuinka hän piirtää raapusti paperille suuria kömpelöitä kirjaimia.

Päätettyään kirjoituksen taputti kuningas minua olkapäälle ja lausui:

»Rakas Löfving, lähtekää huomenna matkaan ja toimittakaa tehtävänne hyvin, niin me puolestamme huolehdimme, että Suomi saa pikaista apua.»

Koska minä siis pääsin vasta huomenna lähtemään, päätin aikani kuluksi ratsain pistäytyä läheisessä Malmön kaupungissa nähdäkseni sikäläisiä linnoituksia. Malmössä vietin yön ja lähdin aamulla niin pian kuin kaupungin portit oli ehditty avata ratsastamaan takaisin Lundiin. Puolisen penikulmaa taivallettuani huomasin ihmeekseni kuninkaan muutamain seuralaisten kanssa ratsastavan vastaani.

»Hyvää huomenta, kaikkein armollisin kuninkaani!» tervehdin kohdalle ehdittyäni ja satulasta alas hypättyäni.

»Kas Löfving, missäs te olette ollut?» lausui kuningas ratsunsa pysähdyttäen.

»Lähdin illalla katselemaan Malmön varustuksia, kun olen ollut Viipurissa, Käkisalmessa ja muissa linnoitetuissa paikoissa», oli vastaukseni, »mutta kun illalla kaupungin portit huomaamattani suljettiin, täytyi minun yöpyä sinne. Jos tällä teollani olen rikkonut Teidän Majesteettinne määräyksiä, niin pyydän nöyrimmästi anteeksi.»

»No, mitä piditte Malmön varustuksista?»

»Kyllä ne ovat maineensa arvoiset, Teidän Majesteettinne.»

Tämän jälkeen kysyi kuningas, olinko jo saanut matkarahani, johon minä vastasin kieltävästi. Kuningas kääntyi nyt seuralaisiinsa, jolloin yksi heistä ilmoitti, että matkarahat ovat hänen luonaan saatavissa heti, kun minä tulen ja kirjoitan niistä kuitin.

»No niin, jääkää hyvästi ja täyttäkää tehtävänne, kuten olette luvannut», lausui hänen majesteettinsa lopuksi lähtien ratsastamaan edelleen.

Tämä oli viimeinen kerta, jolloin näin sankarikuninkaan, sillä seuraavan vuoden lopulla kannettiin hänen ruumiinsa paareilla Norjan rajan yli kotimaahan. Hetkisen katsottuani hänen jälkeensä, kuinka hän jäykkänä satulassa istuen ja kolmikolkkahattu syvälle painettuna ratsasti edelleen, käänsin minäkin ratsuni ja kiidätin täyttä karkua päinvastaiseen suuntaan, sillä olihan päämääränäni taas oma isänmaani. Samana päivänä kohta rahat saatuani lähdin kolmannen kerran Lundin ja Tukholman väliselle taipalelle.

* * * * *

YHDEKSÄS LUKU.

Piilosilla Turussa.

Niin pian kuin matkapassini Tukholmassa oli saatu reilaan, lähdin kuudentoista mieheni kanssa purjehtimaan Suomeen. Vaikka etäämpänä siellä ja täällä näimmekin vihollislaivoja, pääsimme kuitenkin saariston turvissa onnellisesti ja ilman vaarallisempia seikkailuja livahtamaan Hankoniemen lähistölle. Aluksemme ankkuroimme tuttuun poukamaan Wäänöön saaren rantaan. Tänne jätin miehistönikin alusta vartioimaan ja itse lähdin talonpojaksi pukeutuneena pyrkimään Turkuun toimittaakseni hänen kuninkaalliselle majesteetilleen lupaamani tiedot venäläisten nykyisestä asemasta ja voimasuhteista Suomessa.

Kun muuan saaren kalastajista juuri oli vaimoineen lähdössä Turkuun kaloja kauppaamaan ja jauhoja ostamaan, pääsin minä renkinä heidän mukaansa. Illalla saavuimme Turkuun ja onnellisesti selviydyttyämme linnan luona olevista venäläisistä tullitarkastajista soutelimme Aurajokea ylöspäin ja kiinnitimme veneen sillan luokse. Yöksi asetuimme erään kauppiaan taloon Aningaisten puolelle. Joka ainoassa Turun talossa asusti näihin aikoihin venäläisiä sotamiehiä ja niinpä täälläkin. Vietin siis yöni veljellisessä sovussa Iivanan poikain kanssa maaten tuvan lattialla samoilla pehkuilla kuin hekin ja olipa minulla yhteinen peitekin vieressäni makaavan sotilaan kanssa. Niin tarkkaan kuin koetinkin seurata heidän keskustelujaan, en niistä saanut kuitenkaan mitään tärkeämpää tietooni.

Aamulla olin jo varhain liikkeellä. Pysyttelin kuitenkin matkatoverini luona jokirannassa, sillä sotamiesten keskusteluista yöpaikassa olin saanut sen verran urkituksi, että kaupungissa pidettiin vakoilijoita tarkasti silmällä. En siis pitänyt viisaana yksinäni ja ilman nähtävää asiaa liikuskella kaupungilla. Mutta väänööläiset matkatoverini saivat jo aamusella asiansa toimitetuksi ja varustautuivat paluumatkalle. Minun täytyi siis keksiä jotakin muuta. Seisoskellessani heidän lähdettyään siinä sillan lähistöllä huomasin muutaman yksinäisen naisihmisen, joka jokea alas tullen ohjasi veneensä rantaan hiukan sillan yläpuolelle. Lähestyin häntä ja tunsin hänet samassa kuormastonkuljettaja Dykerin vaimoksi, joka asui eräässä torpassa Aurajoen rannalla, virstan päässä kaupungista. Tunsin hänen miehensä armeijassa-oloajaltani ja vaimon olin myöhemmin vakoiluretkillä liikkuessani oppinut tuntemaan.

Hetkisen minua silmäiltyään tunsi Dykerin vaimokin minut. Kehoitin häntä pienellä eleellä olemaan vaiti huomioistaan, sillä lähellämme liikkui ihmisiä, sekä aloin rauhallisesti jutella kalanhinnoista ja muista jokapäiväisistä asioista. Vaimo kertoi tulleensa kaupunkiin pienille asioille sekä käydäkseen kirkossa, jossa nyt aamusella pidettiin suomalainen jumalanpalvelus. Kiinnittäessäni hänen venettään rantalaituriin tiedustin hiljaa, sallisiko hän minun tämän päivää esiintyä kaupungilla liikkuessamme hänen renkinään tai miehenään. Hetkisen emmittyään suostui tuo reima eukko esitykseeni, ja kun tuomiokirkon kellot samalla alkoivat soida, lähdimme ensiksi jumalanpalvelukseen.

Kirkosta tultua pisti päähäni lähteä seuraamaan herra Simoa, joka viime aikoina oli toimittanut papillisia tehtäviä tuomiokirkossa. Eräässä kadunkulmassa pysäytin hänet ja ilmoitin, että minä seuralaiseni kanssa pyrin aviokuulutukseen. Hän kehoitti meitä seuraamaan kotiinsa kuulustellakseen meidän lukutaitoamme. Tätä juuri olin odottanutkin.

Pastorin luona pitivät kuten muuallakin venäläiset asuntoa. Huoneessa, johon pastoria seuraten ensiksi tulimme, oli kolme upseeria, jotka ryypiskelivät viinaa ja pelasivat korttia. Avaten huoneen perällä olevaan kamariin johtavan oven kehoitti pastori meitä käymään sinne, minkä jälkeen hän upseereihin kääntyen lausui:

»Suokaa anteeksi, hyvät herrat, nämä ovat avioliittoon aikovaa väkeä ja minun täytyy heitä sen vuoksi kuulustella.»

»Da, da!» nyökäyttelivät upseerit iloisesti sekä pastorille että meille.

Kun kamarin ovi oli suljettu ja olin varma, ettei keskusteluamme kukaan syrjäinen kuullut, ilmaisin pastorille nimeni sekä että olin tullut Turkuun ei aviokuulutusta ottamaan, vaan hänen kuninkaallisen majesteettinsa käskystä hankkimaan tietoja vihollisen voimista. Pastori ällistyi pahanpäiväisesti ilmoituksestani, tuijotti minuun ensin sanatonna ja otti sitten vihaisen ilmeen sekä lausui:

»Ettekö Herran tähden tiedä, kuinka julmasti vihollinen on kostanut niille, jotka ovat antautuneet tekemisiin teidän kaltaistenne kanssa? Ja miksi te juuri minun puoleeni käännytte? Näinhän te syöksette minut vaimoineni ja lapsineni surman suuhun. Eihän siitä ole pitkää aikaa, kun venäläiset samantapaisesta syystä ruoskivat kuoliaaksi Maksamaan kappalaisen, onnettoman Ruuth-vainajan.»

Pyysin pastoria rauhoittumaan vakuuttaen hänelle, että jollei hän minua ilmiantaisi venäläisille, niin en ainakaan itse tulisi sitä tekemään. Kerroin olleeni monen monta kertaa vihollisten keskellä paljon pahemmassa pintehessä enkä kuitenkaan koskaan ollut tuntenut pelkoa venäläisten edessä. Hän pääsikin vähitellen pelostaan, pyysi meitä olemaan vierainaan ja haki vaimonsa tarjoamaan meille ruokaa. Ja kun upseerit viereisestä huoneesta olivat poistuneet ulkosalle, pistäysi hän naapuriin kutsumaan siellä asuvan maisteri Yrjö Lithoviuksen luoksemme. Tämä osoittautui ovelaksi ja rohkeaksi mieheksi, joka peittelemättä paljasti minulle tiedossaan olevat seikat. Ja tarkat tiedot hänellä olikin Turun tienoilla majailevista vihollisjoukoista ja venäläisten viimeaikaisista varustuksista. Kiitettyäni sekä pastorin väkeä vieraanvaraisuudestaan että maisteri Lithoviusta arvokkaista tiedonannoistaan lähdin minä Dykerin vaimon kanssa jälleen kaupungille.

Jotta kaupungilla kiertelemisemme näyttäisi tavalliselta asioilla liikkumiselta, ostin minä torilta leiviskän tuoretta lihaa sekä leiviskän suoloja, mikä viimemainittu tavara tähän aikaan oli tavattoman kallista. Sitten kuljeskelimme kantamuksinemme katuja ylös, toisia alas, pysähtyen siellä ja täällä väkijoukkoihin päivän uutisia kuulemaan. Käveltyämme väsyksiin asti menimme veneelle ja soudimme pitkin jokea alaspäin. Täten oli minulla tilaisuus läheltä tarkastaa jokeen ahtautunutta kaleerilaivastoa. Linnan lähistöllä oli ankkuroinut danzigilainen kauppalaiva, joka oli tuonut Turkuun myytäväksi kolmesataa tynnyriä ruista. Meidän asianamme pitkin jokea soutaessamme oli muka mennä mainitusta laivasta jyviä ostamaan. Laskimmekin veneemme laivan luo ja minä kiipesin kannelle ja ostin näön vuoksi kahdeksan kappaa rukiita. Kun kauppa oli tehty, kysyin minä laivurilta, milloin hän aikoi purjehtia takaisin Turusta ja mitä väylää pitkin. Silmäiltyään minua hetkisen epäluuloisesti vastasi laivuri joutuvansa neljän- tai viidentoista päivän kuluttua paluumatkalle sekä purjehtivansa Utöön väylää.

»Minä olen Aspöön luotsiasemalta ja koska minä mahdollisesti joudun paluumatkallanne teitä luotsaamaan, niin tulin vain siksi kysyneeksi», sanoin yksikantaan.

Laivuri tuli heti luottavaisemmaksi ja tiedusteli, oliko niillä vesillä aivan äskettäin liikuskellut ruotsalaisia.

»Ei ole, eivätkä he enää uskalla oman maansa rannikolta loitota», vakuutin minä.

Mutta veneeseen laskeutuessani ajattelin: jollei mitään odottamatonta tule väliin, niin on tuo laiva neljän- tai viidentoista päivän kuluttua minun hallussani. Danzig kuului tähän aikaan myöskin vihollistemme joukkoon, joten minulla oli täysi oikeus siepata haltuuni sikäläisiä laivoja.

Sillan luo palattuamme jäi Dykerin vaimo veneeseen ostoksiamme vartioimaan, mutta minä nousin torille tehdäkseni siellä liikkuvien sotilasten parissa vielä joitakin havaintoja. Seisoskeltuani eri tavarakojujen edessä rupesin muutaman venäläisen kaupustelijan kanssa hieromaan saapasten kauppaa. Minä tarkastelin saappaita puolelta ja toiselta, kääntelin ja vääntelin niitä sekä tingin loppumattomiin, laverrellen samalla sitä ja tätä ympärillä seisoskelevien sotamiesten kanssa. Kun kauppakojun eteen ilmestyi myöskin Rymättylän nimismies, jota kohtaan minulla oli vanhastaan epäluuloja, mutta joka ei kuitenkaan tuntenut minua, lopetin vihdoinkin kaupanhieronnan ja hinta sovittiin viideksi karoliiniksi. Tarjosin kaupustelijaryssälle kolme karoliinia Venäjän sekä loput Ruotsin rahassa, mihin hän suostuikin. Mutta rahoja ottaessani sieppasi nimismies kämmeneltäni ruotsalaiset rahat ja kysyä tivasi, mistä olin kotoisin.

»Korpoosta», vastasin minä tyynesti, »ja olen nykyjään renkinä Erkki Matinpojalla ja saappaat minä ostin sille ylioppilaalle, joka meillä papinvirkaa toimittaa.»

»Mikä sen ylioppilaan nimi on?» tivasi nimismies edelleen.

»Niinkuin te nyt ette itsekin sitä tietäisi», vastasin minä, sillä todellakaan en tällä hetkellä sattunut muistamaan Korpoossa papinvirkaa toimittavan ylioppilaan nimeä.

»Niin, kyllä minä Antti Silvanin tunnen», sanoi nimismies.

»No niin, mitäs kysytte sitten, kun kerran itse paremmin tiedätte», tokaisin minä vastaan.

Mutta nyt löi nimismies valttinsa esiin, sanoen:

»Mutta Silvan itse oli ihan äskettäin Turussa. Miksi hän silloin ei itse ostanut saappaita?»

»Mistä minä sen tiedän!» vastasin minä juroksi tekeytyen.

»Niin niin, mutta sinä et ole mikään oikea korpoolainen!» tiuskasi nimismies.

»En olekaan, sillä olen syntyisin Kirkkonummen Killupakasta, mutta nykyjään olen kuten jo sanoin renkinä Korpoossa.»

Samalla huomasin itseäni ympäröivään miesjoukkoon ilmestyneen renki Matti Juhonpojan, joka kaksi vuotta sitten palveli maisteri Pihlmannilla Perniössä ja jonka lapselle minä kerran paikkakunnalla retkeillessäni olin ollut kummina. Hänet nähtyäni jatkoin minä samaan hengenvetoon:

»Ja jollette usko, niin kysykää tuolta Matilta, kyllä hän minut tuntee»

»Totta se on kaikki, kyllä minä hänet hyvinkin tunnen ja muistan, kun hän oli kummina lapselleni», vahvisti Matti totisin naamoin.

»Älä sinä mies rupea valehtelemaan!» tiuskui nimismies ravistaen Mattia käsipuolesta.

Sappeni kuumeni kuumenemistaan ja kun nimismiehen kupeella riippui siro miekka, teki minun kovin mieleni siepata se ja survaista tuon kunnottoman omistajansa sisuksiin. Mutta paikka oli liian vaarallinen ryhtyäkseni harjoittamaan oikeutta mokoman isänmaansa unohtaneen viholliskätyrin kanssa. Hillitsin siis itseni nopeasti ja puhelin Matille mahdollisimman rauhallisesti:

»Eipä sitä ole pitkään aikaan satuttu tapaamaankaan. Kuinkas siellä eukko ja kummipoika jaksavat? Mutta pitääpä lähettää vähän tuomisia… Varrohan tässä, niin käyn ostamassa pojalle vehnäpullaa».

Samalla pujahdin väkijoukkoon ja jättäen niinhyvin rahani kuin saappaat sinne etäännyin nopeasti kojulta. Eräässä kadunkulmassa pysähdyin ja kurkistin taakseni. Nimismies oli ottanut joitakin sotamiehiä avukseen ja etsiskeli minua väkijoukosta. Kiersin kiireesti jokirantaan, jossa Dykerin vaimo veneessä istuen odotti minua. Kun en kuitenkaan halunnut rehellisesti ostettuja saappaitani niin vain jättää, pyysin minä Dykerin vaimoa menemään asianomaiselle kojulle sekä vaatimaan »miehensä» äsken ostettuja saappaita; sillä arvasin nimismiehen apureineen ulkoutuneen jo torilta. Käskin hänen palata tuomiokirkon rantaan, jonne minä sill'aikaa soutaisin veneeni. Hetken kuluttua palasikin vaimo saappaat mukanaan, minkä jälkeen me rauhallisesti lähdimme soutelemaan jokea ylöspäin. Kaikki ostokseni, paitsi saappaita, lahjoitin Dykerin vaimolle ja lähdin illan tullen pyrkimään takaisin miesteni olinpaikkaan, jonne kahden päivän seikkailujen jälkeen onnellisesti pääsinkin.

Nyt kirjoitin laajan ja seikkaperäisen raportin, jossa luettelin kaikki venäläisten Suomessa olevat rykmentit, niiden päälliköt ja eri rykmenteissä käytettyjen sotilaspukujen värit; sota-alusten lukumäärästä ja laadusta, eri vartioasemista sekä yleensä kaikista tietooni tulleista vähänkin tärkeämmistä seikoista tein raportissa selkoa. Raportin toimitin kolmena eri kappaleena, jotka kaikki osoitin hänen kuninkaalliselle majesteetilleen sekä lähetin toisen toisensa jälkeen Ruotsiin. Itse jäin koko loppukesäksi ja syksyksi Suomen rannikolle joutuen seuraavassa luvussa kerrottuihin seikkailuihin ja kahakoihin.

* * * * *

KYMMENES LUKU.

Luodoilla ja salmilla, vainottuna ja vainoojana.

Oli yön pimein aika viikon päivät edellä kerrottujen tapausten jälkeen, kun minä miehineni varovaisesti soutaen lähenin erästä pienenpuoleista luotoa Hankoniemen saaristossa. Suunnanantajina olivat saarella palavat nuotiot, joiden ympärillä liikehti tummia haamuja. Olimme eilisaamusta saakka olleet väijyksissä erään läheisen saaren suojassa ja pitäneet silmällä venäläisiä aluksia, joita yhtä menoa purjehti itään ja länteen Hankoniemen editse. Tänään iltapäivällä oli myrskyn käsissä kolme kaleeria tarttunut edessämme olevan luodon rannalle ja jäänyt siihen pimeään saakka. Nyt olimme matkalla korjataksemme, jos mahdollista, ne omaan huostaamme tai ainakin tehdäksemme niille mahdollisimman suurta haittaa.

Kun olimme tulleet siksi lähelle, että nuotioiden valaisemalle alueelle saattoi hyvin nähdä, laskin tulien ympärillä olevan noin kolmisensataa venäläistä, joiden päällikkö näytti majurin arvoiselta mieheltä. Kaleerit olivat ihan rannassa, mutta kun ne olivat enemmän pimennossa, oli vaikea päättää, oliko niissä vartiomiehiä vai ei. Rannalla niiden lähellä häämötti kyllä muutamia vartijoita.

Kehoitin vähäistä miehistöäni pysymään lujana ja käymään rohkeasti päälle, sillä voitto on aina pelottomain oma. Pidin sitten lyhyen rukouksen, kuten tapanani taistelujen edellä on aina ollut, minkä jälkeen soudimme eteenpäin. Meillä oli aluksessamme neljä pientä tykkiä, jotka olimme ladanneet karkeilla raehauleilla. Itse otin niistä kaksi hoitaakseni ja kersantti Ceder toiset kaksi.

Kun olimme tulleet niin lähelle, että airojemme loiske kuului rantaan, huusi yksi vartijoista:

»Shto ljudi?—mitä väkeä te olette?»

»Peterburgskavo polkà—Pietarin rykmenttiä», vastasin minä umpimähkään.

»Grebi tut—soutakaa tänne», huusi vartija jälleen ja minä kajahutin vastaan:

»Seitshas—hetipaikalla.»

Kun olimme tulleet ihan lähelle rantaa kahden kaleerin väliin, annoimme me tykkimme viivyttelemättä lausua tulotervehdykset nuotioiden ympärillä hääriville venäläisille. Kekäleitä, säkeniä ja tuhkaa tuprusi ilmaan yhtenä pyörteenä ja viholliset hajosivat kuin akanat ympäri luotoa jätettyään äskeisten nuotioiden seutuville joukon kaatuneita ja haavoittuneita.

Kohta kun tykkimme juhlallisella mylvinällä olivat tyhjentäneet kitansa, komensin minä mieheni iskemään entraushaat toiseen sivullamme olevista kaleereista. Samalla heilautin itseni sen kannelle, mutta huomasinkin nyt vasta, että siellä oli toistakymmentä sotilasta, jotka arvatenkin olivat juuri nousseet kannen alta ja joutuneet parahiksi ottamaan minut vastaan iskuin ja laukauksin. Mutta luonnollisesti minä en antanut toimetonna seisoen itseäni hosua, vaan iskin vimmatusti vastaan. Ensiksi kaasin pistoolin laukauksella erään miehen, jolla oli syli täynnä kiväärejä, jotka hän lienee aikonut pelastaa kaleerista maalle. Sitten lävistin miekallani kaksi miestä ja jakelin haavoja ainakin puolellekymmenelle. Mutta omia miehiäni ei ilmestynyt kannelle, olin saanut jo useita lievempiä haavoja ja taistelu kävi minulle liian epätasaiseksi. Annettuani säiläni hurjalla vimmalla salamoida heidän edessään sain heidät sen verran ympäriltäni häädetyksi, että kykenin äkkiliikkeellä heittäytymään laidan yli, jolloin verisenä suinpäin putosin miesteni keskelle omaan alukseemme. Venäläiset olivat jo sitä ennen katkaisseet entrausköytemme, joten pahanpäiväisesti pelästyneet mieheni alkoivat heti minun alas tultuani soutaa pois. Kuulia vinkui ympärillämme kuin rakeita ja yksi niistä lävisti kersantti Cederin, joka seisoi purren perällä ja kierähti siitä ääntä päästämättä laidan yli mereen.

Niin pian kuin olimme päässeet turvaan vihollisen kuulilta, aloin ankarasti nuhdella miehiäni epäröivästä ja miehuuttomasta käytöksestään. Sillä jos he olisivat seuranneet minua kaleerin kannelle, olisi se nyt varmasti ollut meidän saaliinamme. Uutta yritystä ei ollut enää ajatteleminenkaan, sillä tykkiemme luodoille hajoittamat viholliset olivat jälleen kokoontuneet ja ammuskelivat rannalta meidän jälkeemme. Meillä ei siis ollut muuta tehtävää kuin jatkaa matkaamme salmen yli entiselle väijyntäpaikallemme, missä kallion suojaan laadimme tulen ja aloimme tutkia haavojamme. Minusta vuoti verta viidestä eri kohdasta, mutta haavat olivat kuitenkin varsin lieviä ja saatiin ne siteiden avulla pian asettumaan.

Haukattuani hiukan illallista ja kulautettuani pari ryyppyä nukahdin viittaani kääriytyneenä pari tuntia. Aamun koittaessa havahduttuani tunsin itseni jälleen täysin virkeäksi ja ajoin kohta mieheni jalkeille, sillä meidän oli parasta mitä pikimmin päästä naapurisaaren rannassa olevien kaleerien läheisyydestä.

Tuuli kävi etelästä ja heti aamuhämärissä nostimme purjeet ja lähdimme viilettämään länsiluodetta kohti ja olimme jo puolenpäivän aikana Hiittisten saaristossa. Pysähtyessämme siellä erään luodon suojaan, parin meripenikulman päähän Turkuun vievästä laivaväylästä, huomasimme ulapalla kaakkoisessa purjeen, ensimmäisen sinä päivänä. Se läheni ja oli siis joko meitä ajamaan lähtenyt vihollisalus tai muuten Turkuun pyrkivä venäläinen laiva—meikäläinen se tuskin missään tapauksessa saattoi olla. Kun se oli tullut siksi lähelle, että saattoi lipun erottaa, huomasimme sen isonpuoleiseksi tavara-alukseksi.

»Siinä olisi taas saalis ihan nenämme edessä», virkoin minä, »mutta lienee turhaa yksinään yrittää noin ison aluksen kimppuun».

Mieheni olivat illallisen yrityksen jälkeen olleet hyvin noloina ja rupesivat nyt sanojeni johdosta kiihkeästi vaatimaan, että meidän oli yritettävä anastaa tuo laiva.

»No, jos teissä tänään on paremmin miestä osoittamaan todeksi sen mitä minä illalla sanoin, että nimittäin voitto on aina pelottomain oma, niin käykäämme sitten herran nimessä vitkailematta asiaan käsiksi.»

Kiireesti nostimme nyt purjeet ja laskimme pääväylää vältellen luotojen suojassa eteenpäin Neitsytsalmea kohti. Venäläisestä laivasta tietysti nähtiin meidän purjeemme, mutta kun meidän pieni aluksemme lähti kiireellä poispäin ja hävisi heidän näkyvistään saarten suojaan, niin täytyi heidän luulla, että meidät pelko ajoi pakosalle. Luonnollisesti heillä oli tieto siitä, että Ruotsin laivasto ei enää pitempään aikaan ollut näillä vesillä liikkunut, joten meitä ei tarvinnut pelätä niinkään kaapparilaivueen vakoilijoiksi. Meillä oli siis täysi syy odottaa heidän turvallisena jatkavan matkaansa Neitsytsalmea kohti.

Huomaamatta pääsimme pujahtamaan Lehtisaaren pohjoispäästä ulkonevan kapean niemekkeen suojaan, mihin asetuimme väijyksiin. Laivaväylä Neitsytsalmeen kulkee nimittäin sangen lähellä mainittua niemekettä, jonka takaa meidän mainiolla takalaitaisella sopi laskettaa vihollisen kimppuun. Niemen kalliot suojasivat meitä siksi hyvin, että saatoimme vihollisen huomaamatta päästä ampumamatkan päähän.

Yhden miehistä komensin niemelle tähystämään, milloin laiva lähestyisi. Muut latasivat sillä aikaa kanuunoita, ja puolessa tunnissa oli kaikki pantu kuntoon hyökkäystä varten. Samalla antoi jo tähystäjäkin merkin, että laiva oli tulossa. Kun se oli pääsemässä niemenkärjen kohdalle, palasi tähystäjä kiireesti purteemme, joka samalla sai siipensä levälleen ja lähti kiitämään eteenpäin pitkin niemen sivustaa. Kun vihollislaiva pujahti näkyviin, oli välillämme enää ainoastaan noin parisen sataa syltä. Vihollinen tuskin ehti meitä huomatakaan, kun kanuunamme jo lähettivät heille tervehdyksensä. Hetkinen vielä ja purtemme iski laivan vasempaan kylkeen kuin ilves härän kimppuun. Entraushaat toimivat kuin ilveksen kynnet ja seuraavassa tuokiossa rynnistimme me hurraata huutaen kannelle, musketit, miekat ja pistoolit valmiina tekemään lopun vastarinnasta. Mutta sitä ei yritettykään. Ne harvat laivamiehistä, jotka olivat ehtineet kaapata itselleen jonkinlaisen aseen, pudottivat ne typertyneinä kannelle ilmoittaen siten antautuvansa meidän armoillemme. Miehistöä oli kaksitoista henkeä sekä laivuri. Laiva oli matkalla Tallinnasta Turkuun ja lastina sillä oli seitsemänkymmentä tynnyriä suoloja, kaksisataa leiviskää tupakkaa ynnä yhtä ja toista muuta tavaraa. Saalis oli siis sangen arvokas, varsinkin mitä suoloihin tulee. Miehet suljimme peräkajuuttaan otettuamme heiltä ensin tarkoin pois kaikki aseentapaiset. Oman purtemme kiinnitimme laivan perään ja annoimme matkan jatkua. Itse asetuin ruorirattaan ääreen ja ohjasin Neitsytsalmea kohti, jonka läpi päästyämme aioin muuttaa suunnan, Turun väylältä poiketen, Aspöötä kohti sekä niin edelleen Köökarin ja Utöön kautta Tukholmaan.

Mutta tuuli heikkeni heikkenemistään ja aurinko alkoi olla jo laskullaan, kun me löysin purjein pysyttelimme vielä Brändöön pohjoisnokalla. Salmeen saakka ei ollut toivomistakaan sinä iltana päästä, joten me näimme parhaaksi laskea ankkurin ja ottaa alas purjeet.

Muutamat miehistäni ryhtyivät laivan ruokavaroista puuhaamaan hyvin ansaittua illallista ja minä itse käyskelin edestakaisin kannella tähystellen pitkin salmia ja saarten välisiä selkiä, ettei vain mitään kutsumattomia vieraita ilmestyisi meidän illasteluamme häiritsemään. Ja aivan oikein! Iltaruskon viimeinen kajastus ei ollut vielä ehtinyt lännen taivaalta hävitä, kun Neitsytsalmen puolelta ilmestyi näköpiiriin alus, jonka kohta tunsin vihollisen kaleeriksi. Samalla tuli näkyviin toinenkin kaleeri, joka seurasi edellistä vähän jäljempänä. Ne lähenivät soutaen Brändöön nokkaa. Tuskin olin huomiostani ehtinyt miehille ilmoittaa, kun joku laivan peräkannella huusi, että Lehtisaaresta päin lähenee viholliskaleeri. Siis kolme kaleeria kahdelta suunnalta lähenemässä paikkaa, johon me olimme vasta valloittamamme laivan ankkuroineet!

Mitä tehdä? Näytelläkö venäläisen osaa, kuten olin joskus ennenkin tehnyt, ja pysyä rauhallisena alallaan, sillä liehuihan laivan mastossa vielä venäläinen lippu! Mutta hyvin luultavaa oli, että kaikki kolme kaleeria ankkuroisivat yöksi meidän lähellemme, jolloin varmasti olisi odotettavissa vierailuja heidän puoleltaan. Silloin selviäisi asia piankin ja siitä seuraisi luonnollisesti taistelu, johon meidän oli mieletöntä antautua, sillä kussakin kaleerissa saattoi olla satakunta miestä.

Silmänräpäyksessä olivat nämä asiat selvänä päässäni ja päätökseni oli tehty. Komensin pari miestä alas ruumaan hakkaamaan reikää laivan kylkeen, sillä tästä aluksesta ja sen tavaroista ei pitänyt enää oleman hyötyä venäläisille. Yhden laivan tykeistä hilasimme omaan purteemme ja toiset viskasimme mereen siltä varalta, ettei laiva ehtisi ennen kaleerien saapumista upota. Kannelta poistuessamme avasimme kajuutan oven. Nähdessään laivansa täyttyvän vedellä oli vangeilla tilaisuus turvautua pelastusveneeseensä, jolleivät pitäneet parempana pientä matkustusta meren pohjaan.

»Nyt airot liikkeeseen ja soutakaa, minkä ikinä teistä lähtee!» huusin miehille asettuen itse peräsimen ääreen ja ohjaten etelään päin, jossa luotojen turvin toivoin pääseväni kaleereilta suojaan. Miehet soutivat, että vesi vaahtosi, ja minä pidin silmällä kaleerien liikkeitä sekä hiljalleen vajoavaa laivaa. Vangit vetäytyivät kiireesti veneeseen ja lähtivät soutamaan Neitsytsalmesta tulevia kaleereja kohti. Kun he olivat päässeet noin parinsadan sylen päähän, kallistui laiva kyljelleen, pyörähti kerran ympäri ja katosi sitten näkyvistä.

Mutta jo ehtivät pelastuneet laivamiehet kaleerien luo, jotka heti muuttivat suuntansa ja lähtivät kaksinkertaisella vauhdilla liikkumaan meitä kohti. Etumaisesta annettiin merkkejä Hankoniemeltä päin tulevalle kaleerille, joka sekin lähti kohta meitä takaa ajamaan. Vaara uhkasi meitä siis kahdelta suunnalta ja tilamme näytti sangen tukalalta. Huomasin heti, että kaleerit kulkivat paljon nopeammin kuin meidän purtemme, sillä olihan heillä moninverroin enemmän käsivarsia airoihin käytettävänä. Ainoa toivoni oli saada kaleerit eksytetyiksi edessämme olevan luotoryhmän sokkeloissa. Maston olimme heti soutamaan lähtiessä laskeneet veneen pohjalle ja nyt heitätin kulkua keventääkseni vihollislaivasta otetun tykin mereen. Omat entiset kanuunamme aioin vasta äärimmäisessä hädässä uhrata.

Ihan edessämme oli kaksi pientä, metsää kasvavaa saarta, jotka erotti toisistaan kapea salmi. Ohjasin veneemme salmeen ja pian katosimme kaleerien näkyvistä. Mutta salmesta päästyämme oli edessämme taas laajempi selkä. Etäämpänä näkyi muutamia puuttomia, louhikkoisia kareja ja vasta niiden takana, noin puolentoista virstan päässä oli uudelleen metsäisiä saaria. Kun olimme puolitaipalessa kareihin, tulivat kaikki kolme kaleeria taas näkyviin. Ne olivat eri puolilta soutaneet äskeisten saarten ympäri ja lähenivät nyt meitä vinhasti. Huomasin pian, ettei meillä ollut toivoa päästä metsäsaariin saakka, sillä puolessa tunnissa pääsisi etumainen kaleeri niin lähelle, että se saattaisi ruveta kanuunoitaan käyttämään. Meidän oli siis tavalla taikka toisella pelastuttava noiden edessämme olevien autioiden karien avulla. Onneksi yhä sakeneva hämy edisti meidän pyrkimyksiämme.

Tultuamme suurimman karin taakse pääsimme taas hetkeksi näkyvistä. Komensin nyt soutamaan niin lähelle karia, että mela ulottui pohjaan. Masto, airot ja muut veden päällä pysyvät kapineet kiinnitettiin teljojen alle, ruutivarastomme nostettiin karille muutaman rantakiven suojaan ja veneen pohjatappi avattiin. Muutamassa tuokiossa täyttyi se vedellä ja painui pohjaan peittyen juuri parahiksi veden pinnan alle. Itse asetuimme sinne tänne rantakivien väliin suuta myöten veteen kyyröttämään. Täten saattoi yönhämärässä luulla vedenpinnalla häämöttäviä päitämme kiviksi. Kari oli pieni, puuton ja aivan kalju, joten viholliset kaleeriensa kannelta helposti saattoivat nähdä, ettei meitä ainakaan siinä ollut kätkössä.

Kului kymmenisen minuuttia ja jo erottivat korvamme aironloisketta. Se läheni lähenemistään, ja kun toinen kymmenen minuuttia oli kulunut, tuli karin takaa näkyviin kaleeri. Hetken kuluttua seurasi sitä toinen ja sitten vielä, karin toiselta puolen tullen, kolmas. Ne soutivat ihan lähitsemme ohi ja me kuulimme selvästi venäjänkielisiä lauseita, joita kaleereissa vaihdettiin. He ihmettelivät, mihin me olimme yhtäkkiä hävinneet, kunnes joku heistä oli näkevinään meidän purtemme juuri vilahtavan etäämpänä olevien metsäsaarten välissä. Tätä näköhäiriötä uskoivat heti kaikki (ja mitenkäpä muutenkaan he saattoivat asian selittää) ja entistä suuremmalla vauhdilla lähtivät he pyrkimään mainittuja saaria kohti.

Mutta sikäli kuin he etenivät, nostimme mekin päätämme ylemmäs ja kun silmämme ei enää yöhämystä erottanut poistuvien kaleerien haamuja, kävimme rivakasti purteemme käsiksi, vedimme sen rantaan ja tyhjensimme vedestä. Kun lisäksi olimme vaatteistamme veden vääntäneet, asetuimme jälleen teljoille ja aloimme rivakasti soutaa, mutta tällä kertaa takaisinpäin, niin että nuo autiot karit yks-kaks olivat taasen meidän suojanamme kaleereja vastaan. Kun vielä olimme sivuuttaneet äsken mainitun, kahden pikku saaren välisen salmen, saatoimme pitää itseämme ainakin toistaiseksi turvattuina. Vielä samana yönä kuljimme kenenkään häiritsemättä Neitsytsalmen läpi ja asetuimme auringon noustessa Pohjoissaaren länsirannalla olevaan pieneen, suojaiseen poukamaan tuulta odottamaan.

Sillä aikaa, kun venäläiset etsivät minua kaikkialta Hiittisten ja Hankoniemen saaristosta, anastin minä kaikessa rauhassa lähellä Neitsytsalmea kolme venäläistä jauholotjaa. Samassa rymäkässä joutui saaliiksemme sataviisikymmentä ruplaa rahaa ja kaksikymmentä vankia. Ainoastaan kolme venäläistä sai kahakassa surmansa. Tällä kertaa ei ilmestynyt ketään saaliinjaolle ja pari päivää vastatuulessa risteiltyämme pääsimme onnellisesti Aspööhön. Täällä päätimme odottaa sitä danzigilaista viljalaivaa, jonka Turussa ollessani olin jo saaliikseni merkinnyt ja jonka laivurin silloisen ilmoituksen mukaan piti näihin aikoihin lähteä paluumatkalle. Se tulikin seuraavana päivänä näkyviin ja nosti luotsinpyyntimerkin. Kymmenen miehistäni oli käskyni mukaan pukeutunut vangeilta riisuttuihin pukuihin, joten he nyt näyttivät venäläisiltä sotamiehiltä. Luotsinpurren mastoon nostimme venäläisen lipun ja niin lähdimme viilettämään danzigilaisen luokse. Loput miehistäni jäivät saarelle lotjien luo vartioimaan vankeja ja pitämään silmällä luotseja, etteivät he vain millään merkinannolla kavaltaisi meitä ennen aikojaan.

Yksi mukanani seuraavista miehistäni oli puettu vankien joukossa olevan venäläisen upseerin pukuun ja minä pänttäsin nyt kiireesti hänen päähänsä muutamia venäläisiä lauseita, joita hänen tuli ohjeitteni mukaan käyttää. Itse olin pukeutunut tavallisen luotsin asuun.

Laskettuani »Neitsyt Kristiinan» kylkeen—se oli laivan nimi—tervehdin reelingin yli kurkistavaa laivuria, joka näkyi minut tuntevan Turun-retkeltäni. Nyt posmitti upseerin puvussa oleva mieheni laivurille venäjäänsä. Kun tämä pudisti päätänsä, esiinnyin minä tulkkina ja selitin tämän veneessä olevan komennuskunnan pyytävän hänen laivassaan päästä Köökariin, jonne se oli määrätty sikäläisen komennuskunnan vahvistukseksi. Kun näillä vesillä oli muka äskettäin liikkunut ruotsalaisia kaappareita, piti komennuskunta turvallisempana suorittaa tuon matkan suuremmassa aluksessa. Varsinkin viittaus siihen, että lähistöllä liikkuisi ruotsalaisia kaapparialuksia, näytti tehoavan kapteeniin, joka komennuskunnasta uskoi saavansa hyvän turvan hyökkääjiä vastaan. Hän antoi siis suostumuksensa ja mieheni alkoivat musketteineen kiivetä kannelle.

Kun kaikki olimme ehtineet kannelle, silmäsin pikaisesti ympärilleni ja huomasin, että laivamiehistöllä ei ollut aseita käsillä. Viittauksestani asettuivat mieheni riviin pitkin vasenta laivan parrasta ja virittivät muskettien hanat. Itse tempasin povestani pistoolin, astuin ällistyneen kapteenin eteen ja ilmoitin olevani luutnantti hänen majesteettinsa Kaarle XII:n armeijassa sekä ottavani haltuuni tämän laivan, koska se purjehti vihollisvaltion lipulla.

No niin, vastarintaa ei laivaväestön luonnollisesti käynyt yrittäminenkään ja hetkistä myöhemmin olivat he vankeina suljetut kanssiin. Ohjasin laivan jauholotjien luo, jotka kiinnitettiin »Kristiinan» perään. Vielä saman päivän iltana olimme saaliinemme matkalla Tukholmaa kohti.

* * * * *

YHDESTOISTA LUKU.

Minä ajan yksinäni venäläisen laivaston pakosalle.

Oli päästy kevääseen vuonna 1719. Edellisen vuoden lopulla oli Kaarle-kuninkaamme saanut ohimoonsa surmanluodin Fredrikstenin linnan edustalla ja lepäsi nyt esi-isiensä seurassa Ritariholman kirkossa. Kuninkaan valtikkaa hoiti maanmieheni Arvid Hornin johdolla ja opastuksella prinsessa Ulriika Eleonoora. Vihollisvaltojen kanssa oli jo ryhdytty rauhanneuvotteluihin, mutta siitä huolimatta olivat sotatoimet vielä käynnissä. Jo joulun aikana oli alkanut Tukholmassa liikkua huhuja, että venäläiset ensi suveksi varustelivat suurta hyökkäystä itse Ruotsin rannikolle.

Huhtikuussa sain kutsun hänen majesteettinsa kuningattaren puheille, missä sitouduin hankkimaan tietoja venäläisten Suomessa tekemistä varustuksista sekä heidän maa- ja merivoimansa nykyisestä suuruudesta. Palkaksi luvattiin minulle 200 riikintaaleria kuussa. Retki oli tehtävä omalla aluksellani, mutta kruunun puolesta sain käytettäväkseni joukon purjehdukseen tottuneita miehiä. Saatuani matkavarustuksia varten 160 riikintaaleria, suoritin nopeasti kaikki valmistukset ja lähdin Tukholmasta huhtikuun 28 p:nä.

Kävisi liian laveaksi kuvailla kaikkia niitä vaaroja ja seikkailuja, joita minun oli tälläkin retkellä kestettävä. Risteilin miehineni aina kesäkuun loppuun saakka Ahvenan, Turun ja Hankoniemen saaristossa keräten tietoja sieltä ja täältä sekä tehden itse havaintoja. Onnistuin omin silmin näkemään suuren venäläisen sotalaivastonkin, joka valmisteilla olevaa hyökkäystä varten oli koottu Hankoniemen edustalle. Sain myöskin tietää, että itsensä tsaarin piti tulla Suomeen 40 tuhannen miehen kanssa, minkä jälkeen hyökkäys Ruotsin rannikolle pantaisiin alkuun.

Heinäkuun alkupäivinä olin jälleen onnellisesti Tukholmassa, missä minä hänen majesteetilleen toimitin laajan raportin retkeni tuloksista. Heti sen tehtyäni sain amiraali Tauben komennosta lähteä uudestaan tiedustelulle. Mutta tällä kertaa en päässyt Ahvenanmerta pitemmälle, sillä siellä kohtasin venäläisen laivaston. Palasin nyt kiireesti takaisin Tukholmaan ja ilmoitin amiraalikunnalle huomiostani. Lähdin kohta saman tien takaisin seurassani muutamia ylempiä upseereita, jotka kuningatar oli lähettänyt katsomaan venäläistä laivastoa. Saimme tällä retkellä vaihettaa laukauksia muutamien laivaston edellä kulkevien eskaluupien kanssa, mutta pääsimme onnellisesti takaisin Tukholmaan, jonka edustalla Ruotsin laivasto pysytteli. Kohta tämän jälkeen laski venäläinen laivasto Djurhanmiin. Täällä nousi joukko venäläisiä maihin, naulaten muun muassa kirkon ovelle manifestin, missä asukkaita kehoitettiin pysymään rauhallisina alallaan ja vakuutettiin heille turvallisuutta. Heti kun viholliset olivat poistuneet, otin manifestin kirkon ovelta ja toimitin sen hänen majesteetilleen kuningattarelle, joka tähän aikaan hovinsa kanssa oleskeli Tuunassa. Kohta lähetettiinkin kaikkiin valtakunnan kirkkoihin luettavaksi kuulutus, jossa ihmisiä kiellettiin panemasta mitään luottamusta näihin venäläisten julistuksiin.

Ryhtymättä mihinkään ratkaisevampiin yrityksiin liikkui venäläinen laivasto Tukholman ja Norrköpingin välisellä rannikolla. Pidin koko ajan sen liikkeitä valppaasti silmällä ja toimitin tietoja amiraalikunnalle. Elokuun 12 p:nä olin kymmenen miehen kanssa liikkeellä saaristossa Djurhamnin seutuvilla. Silloin tuli meitä vastaan eräässä salmessa venäläinen eskaluupi, joka kuljetti postia laivastoon. Eskaluupissa oli kolmattakymmentä miestä ja kaksi yliupseeria sekä oivalliset ampumaneuvot. He ampuivat ensiksi yhteislaukauksen meitä kohti. Kysyin, oliko kukaan miehistäni haavoittunut. »Ei yksikään!» vastattiin. »Ei sitten hätää, soutakaa eteenpäin!» huusin minä, ja miehet tekivät työtä käskettyä. Kun olimme siten päässeet lähemmäs, räiskäytti vihollinen toisen yhteislaukauksen. Tällä kertaa olivat seuraukset hiukan tuntuvammat: minulta lensi lakki päästä, hankaset veneemme vasemmalla laidalla pirstautuivat ja lähelle vesirajaa ilmestyi pieni reikä, mutta henkeään ei kukaan menettänyt, ainoastaan yksi miehistäni sai käsivarteensa haavan.

»Käyvätpä liian tunkeileviksi», virkoin miehille, »lienee siis parasta meidänkin vuorostamme sylkäistä.»

Samalla asetuin kolminaulaisen kanuunamme ääreen, joka oli työnnetty täyteen raehauleja, tähtäsin pitkin eskaluupia ja laukaisin. Seuraus oli sangen tuhoisa. Ja kun vielä kaikki olimme laukaisseet kiväärimme, ei eskaluupissa näkynyt enää airoissa muuta kuin neljä miestä, jotka soutivat pakoon minkä hengestä irti lähti. Meidän täytyi sensijaan pysyä vähän aikaa alallamme, kunnes saimme hankaset jotenkuten korjatuiksi. Sitten lähdimme takaa-ajoon ja saavutimme heidät Möijassa, missä sain eskaluupin haltuuni ja upotin sen mereen.

Käytyäni Waxholmassa, johon Ruotsin laivasto nyt oli asettunut, lähdin uudelleen viiden miehen kanssa Djurhamniin päin. Tällä matkalla tuli minua vastaan koko venäläinen laivasto. Käännyin nopeasti ympäri ja kuljin laivaston edellä Sundbyhyn saakka, jossa kuitenkin näin parhaaksi nousta maihin ja jättää purteni venäläisten saaliiksi. Kun laivasto jatkoi matkaansa pitkin rannikkoa pohjoiseen, otin Sundbyn kartanosta hevosen ja ratsastin täyttä laukkaa Lindaliin ja olin siellä parahiksi kun laivastokin saapui. Vartiopaikalla ei ollut tullessani yhtään sotilasta. Olivat kai pötkineet pakoon ja jättäneet jälkeensä pari ladattua kanuunaa sekä muita vehkeitä. Laivaston lähestyessä laukaisin minä molemmat kanuunat sekä pärrytin rummulla hälytyksen, aivankuin paikalla olisi ollut hyväkin sotajoukon osasto. Laivasto, joka nähtävästi oli aikonut purjehtia Lindalin ohi, kääntyi heti laukaukset ja rummunpärrytyksen kuultuaan Wärdholmiin ja ankkuroi siihen yöksi. Etuvartioston asettivat he Lindalin rannalle.

Kello yhdeksän aikana löin iltarummutuksen kuten ainakin vartioasemalla ja lähdin sitten täyttä karkua ratsastamaan Waxholmaan, jossa pyrin amiraalin puheille ja kehoitin häntä lähtemään Lindaliin katsomaan venäläistä laivastoa, voidakseen sitten sen mukaan järjestää puolustustoimet.

»Piru liikkukoon Waxholmasta mihinkään!» ärjäisi amiraali ja niine hyvineni sain poistua.

Ratsastin oitis takaisin Lindaliin ja näyttelin vartiopaikalla koko yön sotajoukkoa. Huusin tavan takaa kovalla äänellä »Verda?» ja juoksin sitten kiireesti toiseen paikkaan, missä toisenlaista ääntä jäljitellen huusin yhtä kuuluvan vastauksen. Sitä tein läpi koko yön ja kun päivä alkoi hämärtää, löin aamurummutuksen sekä laukaisin ruotsalaiset tunnuslauseet. Auringon noustessa näin sitten venäläisen laivaston mennä viilettävän kaukana Tuunan selällä.

Mitään ratkaisevampaa hyökkäystä eivät venäläiset tehneet Ruotsin laivaston kimppuun, vaan kiertelivät pitkin rannikoita ryöstäen ja polttaen, kuten heidän barbaarinen tapansa on aina ollut. Elokuun lopulla vetäytyi sitten koko laivasto takaisin Suomen rannikolle.

Seuraavana kesänä teki venäläinen laivasto samanlaisen hävitysretken Ruotsin rannikolle, polttaen muun muassa Uumajan kaupungin. Minulla oli näiden tapausten aikana vielä monta vaarallista seikkailua, joiden seikkaperäisellä kuvailulla en kuitenkaan huoli näiden rivien lukijaa sen pitemmälle väsyttää. Ruotsi oli saanut aikaan rauhan muiden vihollistensa kanssa ja vähitellen heikkenivät sotatoimet Venäjänkin kanssa, kunnes vihdoinkin rauhansopimus allekirjoitettiin Uudessakaupungissa 30:ntena p:nä elokuuta 1721. Lopen uupunut, raiskattu ja veriinsä näännytetty isänmaani menetti silloin kaiken lisäksi vielä kappaleen itsestään vieraalle valloittajalle.

Ansioitteni palkaksi ylennettiin minut sodan lopulla kapteeniksi, mutta vastaavaa virka-asemaa ja tuloja minun ei onnistunut saada. Mutta siitä huolimatta vihittiin minut Riikan kanssa avioliittoon ja se tapahtui samana päivänä, jolloin venäläiset lähtivät Suomesta.

* * * * *

JULKAISIJAN JÄLKIHUOMAUTUS.

Päiväkirjansa on Löfving lopettanut Porissa 1734. Se säilytetään Porvoon lyseon kirjastossa ja sen mukana on useita muitakin Löfvingin papereita. Niistä käy selville, että hän ainakin edellämainittuun vuoteen saakka on elänyt suuressa köyhyydessä. Nähtävästi katkeroituneena siitä, ettei hänelle ansioistaan ja kapteeninarvostaan huolimatta oltu annettu mitään virkaa, lähettää hän v. 1735 kuninkaalliselle majesteetille anomuskirjeen, jossa hän pyytää päästä Ruotsin alamaisuudesta muuttaakseen syntymäkaupunkiinsa Narvaan sekä pyrkiäkseen Venäjän keisarikunnan palvelukseen. Tämän anomuksen johdosta vaati kuningas sotakollegion mietintöä ja mainittu virasto pitääkin viisaampana saada Löfving pysytetyksi valtakunnassa, jota varten hänelle ehdotetaan annettavaksi joko ruotuväen kapteenin virka tai jokin kruununtila. Löfving saikin sitten tämän johdosta Hommanäsin tilan Porvoon pitäjässä.

N.s. Pikkuvihan puhjettua v. 1741 oli tuo kokenut partioretkeilijä taas mukana, sillä hänen tiedetään silloin m.m. karkoittaneen venäläiset Hailuodosta. Mitään omia muistiinpanoja ei Löfving tässä sodassa kokemistaan vaiheista ole kuitenkaan jättänyt.—Myöhemmällä iällään oli hänellä majurin arvo. Oltuaan kahdesti naimisissa kuoli hän 87-vuotiaana Hommanäsissä 22 p:nä lokak. 1777.

* * * * *

ALAVIITTEET

[1] Yksi Isonvihan surullisimpia ilmiöitä oli juuri se, että venäläiset pistivät maassamme vangiksi ottamiaan naisia ratsujoukkoihinsa ja pakottivat heidät sitten taistelemaan omia maanmiehiä vastaan. Niinpä oli Vologodskin rakuunarykmentissä viitisenkymmentä nuorta suomalaista naista, jotka ottivat osaa useimpiin Isonvihan taisteluihin. Näistä seikoista katso lähemmin Annikka Svahnin elämäkertaa Biografisessa Nimikirjassa sekä Yrjö Koskinen: Lähteitä Ison vihan historiaan, ss. 364-5.

Julkaisijan huomautus.

[2] C = alkukirjain nimessä Carolus.

Julkaisijan huomautus.

[3] Erään isonvihan murhenäytelmän liikuttavimpia episoodeja on Löfvingin mainitsema Abraham Frosterus esittänyt kertomuksessaan Frosterus-suvun vaiheista, joka on julkaistuna Kirkkohistoriallisen Seuran pöytäkirjoissa VI. Siinä on oivallisesti ja seikkaperäisesti kerrottu puheenalaisen pappisperheen ynnä siihen läheisissä sukulaisuussuhteissa olevain Paltamon Cajanusten kärsimysrikkaista vaiheista noina kovina aikoina.

Julkaisijan huomautus.