Produced by Sami Sieranoja, Tapio Riikonen and PG Distributed

Proofreaders

TAPANI LÖFVINGIN SEIKKAILUT

Isonvihan aikana

Hänen oman päiväkirjansa pohjalla kertoellut

KYÖSTI WILKUNA

1918.

ALKULAUSE.

Niinsanotuilla seikkailukertomuksillakin on epäilemättä oma sijansa kunkin kansan kirjallisuudessa. Varsinkin poikavuosina ne ovat tavallisesti halutuinta luettavaa, ja löytääpä niistä moni kypsyneemmälläkin iällä tyydyttävää ajanvietettä. Että meilläkin on seikkailukirjallisuudella oma eikä suinkaan harvalukuisin lukijakuntansa, osoittaa se verraten runsas lukumäärä eriarvoisia seikkailukertomuksia, joita vuosien kuluessa on suomennettu tai vieraista alkulähteistä mukailtu. Kun puhtaasti omintakeinen seikkailukirjallisuus meillä vielä toistaiseksi on melkein olematonta, niin pyytää tämä »Tapani Löfvingin seikkailut Isonvihan aikana» tehdä siinä suhteessa jonkinlaisen vaatimattoman aloitteen.

Tapani Löfving on kirjavista seikkailuistaan kirjoittanut itse lyhyen päiväkirjan. Siitä kuvasta päättäen, minkä hän noissa päiväkirjamuistiinpanoissa itsestään antaa, hän on mitä onnistunein sotaseikkailija, älykäs, rohkea, kylmäverinen ja aina neuvokas. Biografisessa Nimikirjassa lausuu hänestä Yrjö Koskinen m.m.: »Löfvingin luonteessa näkyy olleen kummallinen sekoitus jumalisuutta ja uhkamielisyyttä. Hänen rohkeutensa ja sukkeluutensa sekä erinomainen taito muuttaa ruumiin ja kasvojen muotoa tekivät hänestä varsin onnistuneen sissisoturin».—Löfving on siis varsin kiitollinen päähenkilö seikkailukertomukselle—sitäkin enemmän, kun hänen vaiheensa sattuvat tuohon maallemme merkilliseen Isonvihan aikaan, josta moni jännittävä tieto vielä perimätietona elää aikalaistemme muistissa.

Läpi kirjan olen enimmiten tarkoin pysytellyt Löfvingin omien muistiinpanojen pohjalla, tyytyen laajemmin ja seikkaperäisemmin kertomaan vain erinäisiä jännittäviä kohtia, jotka Löfving päiväkirjassaan useinkin sivuuttaa vain muutamalla rivillä. Jos kertomuksessa ilmenisi joitakin vähäisempiä historiallisia virheellisyyksiä, niin on syy niihin etsittävä Löfvingin omasta päiväkirjasta. Mutta teoshan onkin ennen kaikkea seikkailukirja nuorisolle, pyytämättäkään varsinaisen historiallisen tai taidekirjallisuuden piiriin.

Nivalassa, 14. p:nä elok. 1911.

* * * * *

TOISEN PAINOKSEN JOHDOSTA

Loistavasti on kansamme nyt vapaussodassaan näyttänyt, ettei se satavuotisen venäläisen sorron alaisena vähääkään kadottanut sotilaskunnostaan. Vapaustaistelumme antaa mielestäni kuin uuden taustan kaikille niille tuhansille otteluille, joita esi-isämme ovat ryssää vastaan käyneet. Entistä kirkkaammin havaitsemme nyt, ettei ainoakaan pisara vertamme vuotanut koskaan hukkaan näissä taisteluissa, vaan olivat kaikki kansamme menneetkin haavat nyt saavuttamamme vapauden hinnan ensi maksueriä. Kirkkaana piirtyköön nyt mieleemme ja sydämeemme myös Löfvingin sisukas sissihenki.

Nivalassa, kesäkuussa 1918.

KYÖSTI WILKUNA.

* * * * *

TAPANI LÖFVINGIN SEIKKAILUT

I

* * * * *

ENSIMMÄINEN LUKU.

Syntymäni ja nuoruusvuoteni. Minusta yritetään tehdä kauppamiestä, mutta eräs korvapuusti katkaisee urani.

Ensi kerran näin päivänvalon—niin vakuuttaa kastetodistukseni—jouluaattona 1689. Vanhempani asuivat silloin Narvassa, missä isäni palveli konstaapelina sikäläisessä varusväessä. Edelleen kertoo kastetodistukseni minun pari päivää sen jälkeen päässeen kristillisen seurakunnan jäseneksi, ja koska kastaminen toimitettiin pyhän Stephanin eli Tapanin päivänä, tehtiin minusta tuon ensimmäisen marttyyrin kaima. Kun äitini, joka oli hyvin jumalaapelkääväinen vaimo, myöhemmin teroitti mieleeni kristinopin pääkappaleita, luki hän usein Tapani-marttyyrin suuresta uskosta ja kuolemasta kehoittaen minua vaeltamaan elämässäni niin, että olisin kunniaksi saamalleni nimelle. Kuinka minä monivaiheisen ja kirjavan elämäni aikana olen onnistunut näitä äitini kehoituksia toteuttamaan, sen ratkaiskoon Jumala.

Ensimmäiset vuoteni kuluivat leikeissä samanikäisteni kanssa Narvan valleilla. Kun me eräänä päivänä olimme tapamme mukaan sotasilla ja minä muutaman ovelan kujeen avulla olin houkutellut viholliseni ansaan, taputti eräs vanha vartiosotilas, joka hymyillen oli seurannut leikkiämme, minua olalle ja sanoi: »Mitä hyvänsä sinusta, poika, tuleekin, niin varo vain, ettet hirsipuussa päiviäsi päätä!» Myöhemmin johtuivat nuo vanhan sotilaan sanat usein mieleeni, kun kaulani oli vähällä joutua nuoransilmukkaan.

Ollessani yhdeksännellä ikävuodellani muuttivat vanhempani varsinaiseen kotimaahamme, johon isäni olikin aina ikävöinyt. Armon vuonna 1698 siirrettiin hänet toivomuksensa mukaan Käkisalmen varusväkeen, ja minä luonnollisesti seurasin äitini kanssa mukana. Pari vuotta sen jälkeen puhkesi tuo pitkäaikainen sota, jonka temmellyksiin minäkin ennätin varttua osaa ottamaan. Inkerinmaalta alkoi tulvia pakolaisia Viipurin ja Käkisalmen seutuville, ja minun vilkas mielikuvitukseni sai yltäkyllin työskentelyn aihetta. Minun ja ikätoverieni leikit muuttuivat yhä sotaisemmiksi ja jokainen meistä tahtoi näytellä nuoren Kaarlo-kuninkaan osaa. Jos äitini kiitti Jumalaa, joka niin hyvissä ajoin oli johtanut meidät pois ensimmäisenä sodan jalkoihin joutuneesta Narvasta, ajattelin minä sen sijaan monesti mielikarvaudella, etten tuon Käkisalmeen muuttomme takia saanut olla näkemässä kuuluisaa Narvan taistelua, jossa kahdeksan tuhatta meikäläistä löi pakosalle viisi kertaa suuremman vihollislauman. Mutta Herramme oli kyllä minunkin osalleni varannut yltäkyllin sodan kohtaloita.

Ennenkuin siirryn edemmäs, on minun tässä esiteltävä hiukan tarkemmin eräs käkisalmelaisista leikkitovereistani, sillä hänen elämänpolkunsa tuli vastaisuudessa sangen kohtalokkaasti risteilemään omani kanssa. Hän kuului kauniimpaan sukupuoleen, ollen itseäni pari vuotta nuorempi tytön heilakka, jota virkku ja hieman vallaton luonteensa veti meidän poikien joukkoon. Hän oli sotilaan lapsi kuten minäkin ja nimeltään Hinriika, jonka me pojat lyhensimme milloin Hinniksi, milloin Riikaksi. Hän oli isänsä ainoa lapsi ja oli jo varhain kadottanut äitinsä. Sen takia hän oli päässyt hieman villiintymään eikä näyttänyt ollenkaan viihtyvän omaan sukupuoleensa kuuluvien kainojen ikätoveriensa parissa. Muistan vielä elävästi, kuinka hän eräänä päivänä minun ollessani ensi aikoja Käkisalmessa ilmestyi meidän poikasten keskelle ja suuret, ruskeat silmät sädehtien pyysi päästä osalliseksi meidän sotaleikkiimme. Tunsin rehellisessä poikasydämessäni heti alunpitäen kiintymystä tuota reipasta tytönhattaraa kohtaan, ja olihan hän monessa suhteessa sukulaisluonteeni. Ja tuo kiintymykseni muuttui yhä hellemmäksi sen jälkeen, kun minun oli erottava Riikasta ja toisista leikkitovereistani.

Kun neljäntoista vuotiaana olin uudistanut kasteenliittoni ja muutenkin olin mielestäni jo täyden miehen veroinen, aloin minä vakavasti harkita mahdollisuutta päästä sotilaaksi, huolimatta siitä, että äitini oli jo aikoja sitten päättänyt minusta, ainoasta pojastaan, tehdä rauhanmiehen ja saanut luonteeltaan sävyisän isänikin tähän tuumaansa yhtymään. Tällä iälläni olin minä kasvanut jo melkein täyteen pituuteeni, eikä minusta koskaan venynyt keskikokoista suurempaa. Mutta voimakas minä kokoisekseni olin ja ennen kaikkea notkea ja ripeä liikkeissäni. Hypyissä ja ruumiin taivutuksissa ei minua kyennyt kukaan voittamaan. Näin ollen katsoin olevani kuin luotu sotilaaksi, jota paitsi minua siihen veti kiihkeä seikkailunhaluni.

Muutamia päiviä ripille pääsyni jälkeen päätin puhua asiasta isälleni. Kun hän eräänä iltapäivänä palasi toimestaan pieneen asuntoomme ja tapansa mukaan laski penkille raskaan miekkansa ja kolmikolkkahattunsa, vedin minä miekan huotrasta ja aloin tehdä sillä kaikenlaisia oppimiani hyökkäys- ja väistöliikkeitä, ikäänkuin tuolla sanattomalla tavalla antaen isäni tietää, mihin minun sydämeni palavimmin halasi. Isäni näytti arvaavan ajatukseni, sillä äitiin vilkaistuaan lausui hän:

»On jo aika, Tapani-poikaseni, sinun heittää nuo poikasten kujeet ja ruveta ajattelemaan vakavaa tointa.»

Laskin miekankärjen lattiaan ja aioin pyytää isääni menemään linnoituksen komentajan, eversti Stjernschantzin luo ehdottamaan minua varusväkeen otettavaksi tai saadakseni häneltä suosituskirjeen Inkerissä taistelevan Suomen maa-armeijan päällikölle. Mutta ennen kuin kerkesin suutani avata, ehätti äitini väliin ja sanoi:

»Minä olen tuuminut samaa asiaa jo pitemmän aikaa ja nyt luulen löytäneeni Tapanille toimialan. Hän on saanut oppia kirjoitusta ja luvunlaskua, ja koska kauppias Jaakkima Frees Viipurissa on meille etäistä sukua, niin ei ole mikään sen viisaampaa kuin että minä matkustan Tapanin kanssa sinne ja toimitan hänet palvelukseen sukulaisemme luo.»

»Mutta minä en halua kauppiaaksi, vaan sotilaaksi», rohkenin vihdoin epätoivoissani sanoa.

»Ei niistä mitään», sanoi äitini ankarasti. »Kauppiaana sinulla on edessäsi paljon parempi ja turvallisempi tulevaisuus kuin sotilaana, ja siihen ammattiin sinulla on sitäpaitsi suuret lahjat.»

Kun edelleen koetin taistella hartaimman haluni puolesta, vetosi äiti neljänteen käskyyn, ja kun lisäksi isä, kuten tavallista, mukautui äidin neuvoihin, näin parhaaksi vaieta. Sitäpaitsi rakastin äitiäni siinä määrin, etten pitemmällä niskoittelulla halunnut hänelle tuottaa mieliharmia. Muuten ei joustava luonteeni tästä vanhempaini päätöksestä ollut kovinkaan kauan masennuksissa. Olenhan Viipurissa jonkin verran lähempänä sotatapauksia, ja kukaties joudunkin siellä yht'äkkiä keskelle sodan telmettä ja saan tarttua miekkaan, ajattelin minä ja kuvittelin Viipuriin menoni omille unelmilleni mitä suotuisimmaksi.

Matkustin siis syksyllä v. 1703 Viipuriin, jossa äitini toimitti minut kirjanpitäjän oppilaaksi mainitun Jaakkima Freesin kauppahuoneeseen. Täällä vietin kokonaista viisi yksitoikkoista vuotta istuen ahtaassa puotikamarissa kaikenlaisten tavarakääröjen keskellä ja merkiten kirjoihin suola-, tupakka-ja inkiväärieriä sekä varttuen sillä välin täydeksi mieheksi. Ajatukseni liikkuivat kuitenkin alati jokapäiväisen toimintapiirini ulkopuolella. Ilmassa tuntui lakkaamatta ruudinkäryä ja sotaista levottomuutta. Rajalla taisteltiin nämä vuodet melkein yhtä menoa, ja alituiseen kulki Viipurin kautta suomalaisia joukko-osastoja kaakkoiselle rajalle, missä Venäjän tsaari oli ruvennut rakentamaan kaupunkia ja linnoitusta Nevajoen suulle. Ennen kaikkea antoi mielikuvitukselleni työtä inkeriläinen sissipäällikkö Kivekäs, jonka urotöistä ja seikkailuista kerrottiin toinen toistaan ihmeellisempiä juttuja.

Oltuani kolmisen vuotta Viipurissa luulin jo kerran vankeuteni tavarakääröjen keskellä päättyneen sekä saavani vaihtaa hanhensulan ikävöimääni miekkaan. Lokakuun alussa 1706 tuli nimittäin venäläisten tsaari suuren sotajoukon kanssa Viipurin edustalle ja alkoi piirittää kaupunkia, jota kenraaliluutnantti Maydell puolusti kolmentuhannen suomalaisen kera. Sainpa nyt sangen läheltä maistaa, miltä sota tuntuu, sillä heti piirityksen alussa viskasi vihollinen vanhan Viipurimme muurien sisäpuolelle muutaman vuorokauden kuluessa yli tuhat pommia, niin ettei välistä tiennyt, minne päänsä suojaan pistää. Mutta lienevätkö meidän suomalaisten vastatervehdykset tuntuneet tsaarista ja hänen kahdestakymmenestä tuhannesta miehestään vähän liian kuumilta, koskapa hän muutamana tuulisena yönä vähän ennen kuukauden loppua oli kojeinensa hävinnyt kaupunkimme edustalta. Sitten muuttui sota taas pieniksi partio- ja ryöstöretkiksi rajaseuduilla, ja Viipurissa palasi elämä entiseen uomaansa. Minä sain edelleen kumartua tilikirjojen yli ja raapustella numeroita loppumattomiin.

Mutta Viipurin piiritys ei ollut sotaista seikkailunhaluani sammuttanut. Päinvastoin oli mielikuvitukseni pienistä sotakokemuksistani saanut lisäyllykettä. Puolasta tuli viestejä, että peloittavan valloittajamaineen saavuttanut kuninkaamme varusti suurta retkeä Venäjälle perinpohjin nujertaakseen itäisen vihollisemme. Tämä ynnä toisaalta rajasissien rohkeat kepposet, joista yhtämittaa kuuli Viipurissa kerrottavan, olivat omiaan johtamaan ajatukseni kauas yksitoikkoisesta työstäni. Olin jo monesti saanut isännältäni muistutuksia hajamielisyydestäni, kunnes sitten keväällä 1708 sattui sellainen tapaus, joka kerrassaan katkaisi kauppamiesurani.

Istuin eräänä aamupäivänä tavallisessa työssäni ja minun piti juuri merkitä kirjaan muutamille Jääsken talonpojille velaksi annettu suolamäärä. Mutta ajatukseni olivat kokonaan illalla kuulemissani jutuissa, ja huomaamattani piirustin numerosarakkeiden keskelle parrakkaan kasakan sekä suomalaisen sissin lävistämässä häntä miekallaan. Kun töherrykseni alkoi olla valmis, tunsin jonkun kurkistelevan olkapääni yli. Kääntyessäni hieman sivulle huomasin vierelläni isäntäni, Jaakkima Freesin, hallavan peruukin ja terävän nenän. Yritin nousta paikaltani, mutta samalla sain kipenöivän korvapuustin.

Mitä tämän jälkeen seurasi, sen jätän mieluimmin kertomatta, sillä puolustukseksi sille, kaunistelematta puhuen, riittävät tuskin nuoruuteni ja pikainen luonteeni. Sanottakoon kuitenkin sen verran, että kun olin isännälleni maksanut korvapuustin, joutui hän useammaksi päiväksi vuoteeseen. Minut taas kuljettivat kivalterit raatihuoneen alla olevaan kaupungin vankityrmään, jonka vartija minua seuraavana päivänä lohdutti tiedolla, että tulisin menettämään oikean käteni.

»Siinä nyt ollaan, Tapani-poikaseni», sanoin minä itselleni. »Sinä olet vasta yhdeksäntoistavuotias ja harjaantunut miekkaa käyttämään, mutta mitä hyödyttävät sinua nyt kukoistava nuoruutesi ja asetaitosi, kun oikea kätesi hakataan sinulta häpeällisesti pois!»

Ajatellessani vakavammin tulevaisuuttani avuttomana raajarikkona valtasi minut yhä suurempi ahdistus. Tyrmän seinät olivat vahvat ja raudoitettu ovi varmasti teljetty, joten vähintäkään pakenemisen mahdollisuutta ei ollut. Kun mieleeni muistuivat vanhempani sekä Riika, jonka kuva oli haihtumatonna mielessäni säilynyt, ei se suinkaan ollut omiaan epätoivoani lievittämään. Mutta äidin kuva toi mieleeni hänen opetuksensa ja neuvonsa, ja minä aloin hiljaa itsekseni toistella Davidin psalmeja, joita jo pienenä olin saanut suuren joukon oppia ulkoa. Kun epätoivoni seitsemännen päivän iltana oli korkeimmillaan enkä voinut hetkeksikään silmiäni ummistaa, toistin useampaan kertaan ja sydämeni pohjasta kuudetta psalmia. Se rauhoitti minua ihmeellisesti, ja puolenyön tienoissa nukahdin virkistävään uneen.

Aamulla heräsin siihen, että yksi kaupungin kivaltereista tuli hakemaan minua ulos. Luulin jo lähdettävän suoraan teloituspaikalle, mutta ulos tultuamme sanoi kivalteri minun olevan nyt vapaan ja käski mennä isäntäni luo. Ihmeissäni ja vähän vastahakoisesti lähdin Freesin taloon. Tapasin isäntäni istumassa kirjoituspulpettinsa ääressä. Minuun katsahtamatta puhui hän:

»Kunniallisen ja jumalisen äitisi takia en tahtonut saattaa sinua rangaistukseen teostasi, mutta toimesi minun luonani ei luonnollisesti myöskään voi tämän jälkeen jatkua. Kun kuitenkin ajattelemattomasta ja äksystä luonteestasi huolimatta olet ollut toimessasi älykäs ja ripeä ja koska lisäksi kuulut tyrmässä ollessasi katuneen tekoasi, niin en tahdo sinua suoraapäätä syöstä tielle.»

Hän otti pulpetilta lyhyehköllä kirjoituksella ja omalla sinetillään varustetun paperin Ojentaessaan sen minulle jatkoi hän:

»Tässä on sinulle todistus sekä samalla suositus palvelukseen rajamajuri Simo Affleckin luona. Hän tiedusteli minulta jokin aika sitten kirjanpitoon perehtynyttä kirjuria. Ja tässä on jäljellä oleva osa palkastasi.»

Hän ojensi minulle nahkakukkaron, jossa oli muutamia riikintaalereita hopeassa. Liikutettuna laskin paperin ja rahakukkaron takaisin pulpetille ja ilmoitin, etten hyvällä omallatunnolla voi niitä ottaa vastaan, sillä enhän ollut häneltä vielä pyytänyt anteeksikaan tekoani. Ja häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että vasta isäntäni hyväntahtoisuus sai minut tuntemaan katumusta käytökseni johdosta. Tyrmässä ollessani olivat minua liiaksi vaivanneet muut tunteet, jotta siellä olisin rehellisesti voinut katumuksen valtaan antautua. Kun isäntäni sanoi katumuksestani kuulleensa, niin sen hän jostakin syystä sanoi selvästi omasta päästään. Mutta ojentaen minulle kätensä sanoi hän:

»No, älkäämme nyt enää sitä muistelko. Ota vain nämä hyvällä omallatunnolla, ja Jumalan haltuun!»

Siihen päättyi urani kauppamiehen ammatissa. Olin nyt vapaa kuin taivaan lintu, ja, mikä parasta, voimakkaaksi varttunut oikea käteni oli yhä edelleenkin palveluksessani. Nyt jos milloinkaan oli mielestäni aika omistaa se miekan heiluttamiseen ja heittää hanhenkynä hitolle. Mutta ensinnä ohjasin kuitenkin matkani Käkisalmeen tervehtiäkseni vanhempiani sekä nähdäkseni, mimmoinen impi Riikasta oli varttunut. Lähtiessäni ostin pienen kullatun hopeasormuksen, jonka sisälle kaiverrutin sanat: »Muisto ystävältäsi Tapanilta». Sen aioin soveliaan tilaisuuden sattuessa antaa Riikalle, jonka olin jo tottunut yhdistämään kaikkiin rauhallisempiin tulevaisuuden unelmiini.

Kotiin saavuttuani tapasin äitini sairaana. Jyrkästi vastusti hän nytkin aikomustani lähteä taisteluita etsimään. Niin palava halu kuin minulla siihen olikin, en kuitenkaan hennonut nytkään tehdä vastoin hänen tahtoaan, vaan lähdin jonkin aikaa kotona vietettyäni tuon huonossa huudossa olevan rajamajurin luo Pielisjärvelle.

Ennen lähtöäni olin tavannut Riikan useamman kerran. Kun ensi iltana kotiin tultuani olin entisiä leikkitanhuitani katsomassa, kohtasin siellä Riikan käyskelemässä omissa unelmissaan. Hänestä oli kehittynyt korkearintainen, solakka tyttö, jonka ruskeista silmistä välkehtinyttä entistä vallattomuutta nyt vaimensi neitseellinen kainous. Ilman mitään tunnustuksia ja hempeitä sanoja selveni meille suhteemme heti tuossa ensi kohtauksessamme. Tunnettuani hänet punastuin nimittäin vahvasti, ja ikäänkuin heijastuksena levisi punastus hänenkin poskilleen, ulottaen äärensä aina siroihin, tuuhean tukan salaamiin korviin ja ihmeen valkealle kaulalle saakka. Viime kerran tavatessamme uskalsin suudella häntä, ja silloin annoin myöskin hänelle sormuksen, jota hän lupasi uskollisesti kantaa, kunnes tulisin häntä vaimokseni pyytämään.

Niin matkustin sitten kahden naisen esirukousten saattamana Pielisjärvelle. Vaikka tuleva toimeni olikin rauhan tointa syrjäisellä seudulla, oli mielessäni kuitenkin varma aavistus siitä, että minä ennen pitkää olin joutuva keskelle sodan pyörteitä. Ja niin kävikin, kuten seuraavassa olen kertova.

* * * * *

TOINEN LUKU.

Sota leviää sisämaahan ja minä saan heti aloitteeksi juosta kilpaa kasakan hevosen kanssa.

Rajamajuri otti minut mielihyvin veronkantoapulaisekseen, ja sain hoitaakseni Kiteellä olevan Suorlahden kartanon. Täällä elin vielä parisen vuotta rauhan miehenä. Mutta idästä päin alkoi kuulua yhä pahempaa, kunnes synkkiä aavistuksia synnyttäen levisi tieto onnettomasta taistelusta Pultavan luona, jossa siihen saakka voittamaton kuninkaamme oli lyöty ja josta hän joukkojensa jäännösten kanssa oli paennut Turkinmaalle. Pian sen jälkeen tuli Venäjän tsaari suuren armeijan kanssa uudelleen maahamme ja valloitti Viipurin kesällä 1710. Vähän sitä ennen oli äitini Jumalan armosta päässyt viimeiseen lepoonsa.

Kaikkialla oli ihmiset vallannut suunnaton pelko. Joka suunnalla tapasi länttä kohti rientäviä pakolaisia, ja ne, jotka edelleenkin aikoivat kotinurkille jäädä, kuljettivat karjansa ja omaisuutensa salojen kätköön. Samankaltaisiin toimiin olin minäkin ryhtynyt haltuuni uskotun omaisuuden suhteen.

Eräänä heinäkuun aamupäivänä seisoin kujasilla ja katselin tuleentuvaa ruisvainiota. Kunpa saataisiin vilja korjatuksi ja talteen kuljetetuksi, ennenkuin vihollinen näille tienoin ilmestyy, ajattelin itsekseni. Silloin kuului omituista töminää, ja kun käännyin katsomaan pitkin tietä, joka vainion läpi kulkien hävisi viidakkoon, tuprahti sieltä yht'äkkiä näkyviin ankara pölypilvi, minkä keskellä hulmusi hevosten harjoja ja välähteli pitkävartisia piikkejä.

»No nyt, Tapani, aseta kieli suoraan suussasi, sillä saat tehdä tuttavuutta kasakkain kanssa, ennenkuin osasit odottaakaan!» sanoin minä itselleni ja aloin rauhalliseksi tekeytyen astella pihaan päin.

Olisin kyllä hyvin ehtinyt juosta rantaan, työntää kaikki kartanon veneet vesille ja päästä saarten suojassa pakoon, mutta isäntävelvollisuuteni pidätti minua alallaan. Pihalle päästyäni olivat kasakatkin jo kintereilläni, ja siinä tuokiossa olin minä pölyisten, parrakasten miesten ympäröimänä. Päällikkö laskeutui hevosen selästä, astui eteeni ja kysyi, olinko minä kartanon omistaja tai hoitaja. Tulin kutakuinkin hyvin toimeen venäjänkielessä, mutta en ollut kuitenkaan ymmärtävinäni hänen kysymystään, vaan hyvin yksinkertaisen näköiseksi tekeytyen pudistin päätäni. Päällikkö viittasi silloin luokseen erään miehistään, joka hänen käskystään toisti saman kysymyksen kurjaksi väännetyllä suomenkielellä.

Vastasin, etten ole kumpikaan, vaan ainoastaan työvouti.

»No missä sitten on tilanhoitaja?» tiedusteltiin minulta edelleen.

»Kolme päivää sitten hän lähti kuljettamaan kartanon jyvävarastoa
Savonlinnaan».

»Ah, tshort, sen sinä hirtehinen valehtelet! Eikö kartanossa sitten muka olisi jyviä jäljellä?»

»Enpä luule montakaan kappaa olevan, ja mitä on, ovat ne kernaasti vierasten käytettävänä.»

Päällikkö irvisti vastaukseksi minun kohteliaisuuteeni ja käski parin miehistään jäädä minua vartioimaan sekä muiden seurata itseään. He hajaantuivat penkoen ja nuuskien ympäri taloa, mutta minä tunsin suurta tyytyväisyyttä siitä, että jo parisen viikkoa sitten olin kuljettanut talon viljavarat muutamaan saareen, missä jyväsäkit olivat kätkettyinä erääseen vaikeasti löydettävään luolaan.

Hetken kuluttua palasi päällikkö luokseni, kirosi ja ärhenteli sekä sivalsi minua korvalle, minkä minä tyynenä koetin kestää. Sitten tiukkasi hän minulta, missä kartanon karja ja hevoset ovat.

»Ne kuljetettiin samoihin aikoihin Savonlinnaan», vastasin minä, ja uudelleen oli minun syytä olla mielessäni tyytyväinen, että lehmät ja hevoset olivat turvassa, sillä aikaa ennen vihollisen tuloa oli ne ehditty viedä etäiselle laitumelle.

»Ah, durak!» ärjyi päällikkö lyöden minua uudelleen korvalle, ja ikäänkuin hänen esimerkistään innostuneina alkoivat ympärillä olevat kasakatkin minua lyödä läimiä, tyrkkiä ja potkia.

Kun mylläkkä ympärilläni asettui ja minä sain vähän henkeäni vetää, näin äskeisen tulkin päällikön käskystä juoksevan pirttiin ja tuovan sieltä puolillaan olevan piimähaarikan. Pitäen sitä nenäni edessä ja takoen vihaisesti nyrkillään sen kylkeen äyhkyi päällikkö:

»Mitäs tämä? Itsekö, roisto, olet sitä tehnyt, kun lehmät ovat
Savonlinnassa?»

Niin hurjasti kuin minun sisälläni kiehuikin, onnistuin minä yhä edelleenkin pysymään näköjään rauhallisena sekä aloin selittää:

»Mutta maistakaahan sitä piimää, niin huomaatte, että se on jo monen viikon vanhaa. Tuolla aitassa sitä on kokonainen amme, koottu jo juhannuksen aikana, ennenkuin karja Savonlinnaan vietiin.»

Päällikön suusta tuli kirouksia tulvanaan, ja piimähaarikan tyhjensi hän minun silmilleni. Ympärillä olevat kasakat räjähtivät pilkkanauruun, samalla kuin muutamat heistä päällikön käskystä kävivät käsiksi minuun ja sitoivat ranteeni yhteen monikertaan kiedotulla niininuoran pätkällä. Mielessäni välähti jo, että he rupeavat minusta kiduttamalla tietoja pusertamaan. Mutta ryöstettyään ja peuhattuaan kaikkialla talon huoneissa sekä sälytettyään mukaansa kaikenlaista otettavaksi kelpaavaa nousivatkin kasakat hevosten selkään ja varustausivat pois lähtemään. Minut sijoitettiin parin villinnäköisen partaniekan väliin, joista toinen sitoi yhteen kytketyistä ranteistani lähtevän nuoranpään satulaansa. Sitten lähdettiin täyttä ravia liikkeelle.

Kiinni sidottujen käsieni takia oli minun mitä tukalinta juosta, mutta kasakan satulaan sidottu nuora ja takanani korskuvat hevoset pakottivat minut seuraamaan mukana. Sivullani ratsastavat nauroivat ja irvistelivät minulle pahanilkisesti, hiki virtasi pitkin ruumistani, ja hevosten jaloista tupruava pöly oli minut tukehduttaa. Tunsin, etteivät jalkani enää kauan jaksaisi suorittaa tehtäväänsä, vaan että vaipuisin pitkin tietä hevosten jaloissa raahautumaan. Mutta silloin tuli onneksi Kiteen kirkko näkyviin, ja kasakat pysähtyivät erääseen taloon, jonka pihanurmelle minä läähättäen vaivuin pitkälleni. Epäselvästi vain tajusin, kuinka kasakat ympärilläni elämöivät ja kuinka sisältä kuului pelästyneen ja ahdistetun naisväen kirkunaa.

Kun olin pahimmasta uupumuksestani hiukan toipunut, nousin istumaan voidakseni tehdä joitakin huomioita. Päinvastaiselta suunnalta, kuin mistä me olimme tulleet, läheni taloa toinen kasakkajoukko, kuljettaen mukanaan muutamia vankeja, joukossa pari naistakin, sekä kaikenlaista ryöstösaalista. Tämä oli siis nähtävästi eri tahoille ryöstelemään hajaantuneiden vihollisjoukkojen sovittu kokoontumispaikka. Mutta kauan en saanut siinä huomioitani tehdä, sillä samassa läheni minua muuan rokonarpinen ja hirveän ruma kasakka, joka potkaisten vaati minua nousemaan. Sen tehtyäni päästi hän siteet ranteitteni ympäriltä ja alkoi sitten kiskoa vaatteita päältäni, niin että minä lopuksi seisoin siinä ilkosen alasti virnottavan kasakkajoukon keskellä.

»Mitähän iloa sinulle, Tapani-poikaseni, nyt aiotaan valmistaa?» kysyin itseltäni, kun samalla huomasin kasakkain pariin kohtaan pihamaalle puuhaavan nuotioita. Ensiksi ajattelin, että vihollinen aikoi minut ja toiset vankinsa roviolla korventaa. Sellaisia julmuuksia oli kuultu vihollisten Inkerissä ja Käkisalmen puolella yllin kyllin harjoittaneen. Katselin jo ympärilleni, mistä saisin jonkinlaisen aseen käsiini temmatuksi, puolustaakseni sillä itseäni niin kauan kuin suinkin ja saadakseni kärsimieni kolhujen korvaukseksi lähettää manalaan edes muutamankaan noista ympärilläni pauhaavista paholaisista. Maltoin kuitenkin vielä mieleni ja odotin, kunnes minuun ruvettaisiin uudestaan käymään käsiksi.

Pian huomasin kuitenkin nuotioiden suhteen erehtyneeni. Kasakat olivat nimittäin saaneet käsiinsä muutamia lehmiä, joita he nyt ryhtyivät pihalla teurastamaan, ja nuotiot oli viritetty lihojen paistamista varten.

Äskeinen riistäjäni, joka nyt omien repaleisten housujensa sijalle oli pukenut minulta anastamansa, lähestyi jälleen ja viskasi minulle risaisen ja pahoin likaantuneen pellavapaidan. Se oli nähtävästi ollut pitkät ajat hänen omilla hartioillaan, ja vaikka minulla ei suinkaan ollut halua sellaista jätettä päälleni pujottaa, tuntui toiselta puolen alastomuutenikin siksi nololta, että katsoin lopulta parhaaksi ottaa antimen kiltisti vastaan. Jalomielinen lahjoittaja seisoi vieressäni, kunnes olin saanut repaleen ylleni, minkä jälkeen hän parin toverinsa avustamana köytti käteni jälleen yhteen. Sen jälkeen tyrkkäsivät he minut tallin päässä olevaan pieneen ruoka-aittaan ja pönkittivät oven ulkoa.

Aitan seinissä ei ollut muuta aukkoa kuin ovi, mutta räystästen alta ja oven alanurkassa olevasta kissankäytävästä pääsi sen verran valoa, että näin hyvin ympärilleni. Kasakat olivat puhdistaneet sen ruokavaroista, joten siellä oli vain muutamia astioita ja pari tyhjää hinkaloa. Astellessani edestakaisin huomasin muutamien lattiapalkkien hiukan liikkuvan ja mieleeni välähti heti paon tilaisuus. Kumarruin alas ja tarkastelin lähemmin lattiaa. Lankut olivat irtonaisina poikkiniskojen päällä, joten niistä verraten helposti saattoi muutamia siirtää paikoiltaan. Eräästä suuremmasta raosta näin myöskin, että lattian alla oli kyllin tilaa miehelle ryömiäkseen ulos. Nyt oli päästävä vain selville siitä, kuinka tarkkaan aittaa vartioitiin, ja sitten yöllä yritettävä, sillä kaikesta päättäen aikoivat viholliset tähän yöpyä. Muutamista seinänraoista tirkistelemällä sain selville, ettei aitan ympärillä liikkunut vartijaa, mutta sensijaan oli toinen nuotioista lähellä aitan ovea, ja sen ympärillä hääräsi joukko kasakoita syöntipuuhissa. Sen paremminhan heidän kannaltaan katsoen ei kannattanutkaan vartioida sisään suljettua ja käsistään köytettyä vankia.

Aurinko oli jo laskullaan, ja hämärän tuloa odotellessani istahdin kumollaan olevalle kalanelikolle ja aloin tarkastella käsiäni kytkevää nuoraa. Kun olin hetken käyttänyt hampaitani, huomasin ilokseni nuoran höltyvän. Mutta toistaiseksi minun oli viisainta jättää se paikoilleen, sillä saattoihan joku vartijoistani milloin hyvänsä pistäytyä minua katsomaan.

Kesäinen hämärä laskeusi vihdoin maille. Minun oli aika ruveta suunnitelmaani toteuttamaan. Kukaan vihollisista ei ollut vielä käynyt aitassa minua katsomassa, mutta pelkäsin, että he sen kuitenkin tekisivät ennen yölevolle asettumistaan. Päästäkseni siitä huolesta päätin itse huomauttaa heitä olemassaolostani. Kumarruin kissanreiästä tähystämään nuotiolle. He olivat nähtävästi saaneet käsiinsä viinaa, jota he äänekkäästi hoilaten ryypiskelivät. Hyvä on, ajattelin minä, tuo edistää vain minun tarkoituksiani. Toiset heistä, nähtävästi vartiolta vasta palanneet, olivat vielä syöntipuuhissa, paistaen piikkiensä kärjissä lihakappaleita.

Ryskytin ovea ja kumarruin uudestaan katsomaan. Omalta melultaan eivät he nähtävästi olleet sitä huomanneet. Ryskytin vielä pari kertaa kovemmin ja kerran huutaa hoilautinkin sekä jäin sitten seurauksia odottamaan. Vihdoin otettiin pönkkä sijaltaan, ja pari horjahtelevaa kasakkaa ilmestyi ovelle.

»Ruokaa, veljet, minulla on kuoleman nälkä», sanoin minä sävyisästi, ja kun he eivät näyttäneet sanojani ymmärtävän, tein minä heille syöntiä muistuttavilla eleillä tarkoitukseni selväksi. He räjähtivät nauramaan ja selittivät nuotiolla mellastaville tovereilleen, kuinka tsuhna-lurjus sanoo haluavansa ruokaa. Silloin yksi aterioivista viskasi minua kohti puoleksi kalutun luun, jonka vaivalloisesti otin yhteen sidottujen käsieni väliin ja lattialle kyyristyen aloin muka ahnaasti sitä kaluta. Kasakat nauroivat makeasti, sulkivat uudelleen oven ja asettivat pönkän paikalleen.

Yksin jäätyäni heitin luun nopeasti kädestäni ja aloin sen sijaan kaluta ranteissani olevaa nuoraa. Muutamissa minuuteissa olin saanut käteni vapaiksi ja kumarruin oitis lattianlankkuja tutkimaan. Ne olivat vahvat, halaistuista hirsistä veistetyt, eikä minun onnistunut saada kättäni yhteenkään rakoon niin pitkälle, että olisin voinut kohottaa lankun sijaltaan. Mutta päivällä muistin toisen hinkalon pohjalla nähneeni pienen jauholapion. Se oli koivupuuta ja hiukan kouruksi veistetty, mutta siitä huolimatta sain minä sen soveltumaan suurimpaan lattianrakoon ja kohotetuksi sillä sen verran lankkua sijoiltaan, että käteni sopi paremmin rakoon. Nyt sain yks kaks väännetyksi lankun paikaltaan. Vieressä olevalle tein saman tempun ja sitten laskeuduin viivyttelemättä lattian alle.

Kivijalassa oli ympäriinsä suuria aukkoja, ja eräästä peräseinällä olevasta ryömin ulos. Ensinnä pistin siitä vain pääni varovasti esille ja tähystelin ympärilleni. Sillä puolella ei ainakaan lähettyvilläni näkynyt vartijoita, ja etäämmäs en hämärän takia voinut nähdä. Muutaman sylen päässä aitasta alkoi ruispelto, ja ensimmäinen työni oli nyt ryömiä sinne. Kasakat hoilasivat yhä nuotioiden ääressä pihalla sekä sisällä asuinrakennuksessa. Heidän liekaan pantuja hevosiaan oli syödä järskyttelemässä ympäri ketoja ja pellon pientareita.

Lähdin rohkeasti ja Jumalaan turvaten liikkeelle. Pitkälläni kosteassa ruohossa ryömien pääsin muutamassa tuokiossa ruispeltoon. Siten ensimmäisen suojan saavutettuani pysähdyin hetkeksi ja käännyin taakseni silmäilemään. Muuan puolijuopunut kasakka tuli samassa aitan taakse, ja luulin jo heidän vainuavan pakoani. Mutta hän oli nähtävästi tullut vain hevosia katsastamaan, sillä hetkisen kuluttua palasi hän takaisin pihalle. Kevein mielin lähdin kiireesti konttaamaan pitkin peltoa eteenpäin. Kuljettuani siten vielä toisenkin, ohraa kasvavan pellon halki huomasin edessäni riihirakennuksen mustine oviaukkoineen. Sen takaa alkoi pienoinen, lyhyttä heinää kasvava luhtaniitty, joka toisella reunallaan rajoittui vähitellen metsäksi ylenevään viidakkoon. Kun vartijoita ei täälläkään päin ollut näkyvissä, lähdin mitä suurinta varovaisuutta noudattaen ryömimään pitkin riihen sivua päästäkseni sen taakse ja sitten pitäen sitä suojana itseni ja kartanon välillä ryömiäkseni edelleen niityn poikki metsään, jolloin pakoni olisi varmasti turvattu.

Mutta nurkan ympäri pujahdettuani olin vähällä tulla pahki kahteen kasakkaan, jotka maassa istuen nuokkuivat riihen seinustalla. Kummankin pyssy ja keihäs olivat seinän nojassa. Vaikka liikuinkin melkein mitään ääntä synnyttämättä, havahtui toinen kasakoista kumminkin heti minun näkyviin tultuani. Silmänräpäyksessä toinnuin hämmästyksestäni, karkasin pystyyn ja tempasin toisen keihäistä, jolla naulitsin seinään lähempänä olevan ja puolittain jo seisaalleen ehtineen kasakan. Mutta hänen toverinsa oli paljon ketterämpi, hän tempasi pyssyn seinustalta ja ojensi sen minun rintaani vasten, ennenkuin minä keihäälläni kerkesin valmistaa hänelle saman kohtalon kuin toisellekin. Kuului jo hanan napsaus, mutta samassa hetkessä minä heitin keihään kädestäni, tartuin pyssyn piippuun ja nostin sen suuta ylöspäin. Tulta tuiskahti korvalliselleni kärventäen hiuksiani, ja kuula mennä vinkasi olkapääni yli. Samassa kuin pyssy laukesi, riuhtasin minä sen kasakan kädestä ja survasin sen perällä häntä otsaan, niin että hän ääntä päästämättä kuukertui riihen seinustalle.

Mutta laukaus oli pamahtanut, hälytys oli tehty, ja aikaa ei siis ollut hukata. Heti kasakan maahan vaipuessa heitin pyssyn kädestäni ja lähdin suinpäin karkaamaan luhtaniityn poikki metsän reunaan. Pihasta päin kuului huutoja ja hevosten hirnuntaa, ja juuri kun olin viidakkoon pääsemässä, pamahti takanani useita laukauksia. Kuulat vinkuivat korvissani ja rapisivat edessäni olevain petäjäin oksissa. Mutta samassa olin minäkin metsän suojassa ja tunsin olevani turvassa kasakoilta, sillä hevosin he eivät nyt voineet minua seurata ja jalkapelissä minä kyllä tulisin aina puoleni pitämään. Niin kankeat ja kipeät kuin raajani olivatkin kuluneen päivän kolhuista ja saatuani juosta kilpaa kasakan hevosten kanssa, porhalsin minä tuulena pensaiden, kantojen ja louhien yli suoraan eteenpäin, umpimähkään yhä syvemmäs metsään. Eikä minun juoksuani ainakaan puku rasittanut. Mutta haavoja ja verinaarmuja sain jalkani täyteen, ja senpä vuoksi lähdinkin noudattamaan muuatta sattumalta kohtaamaani metsätietä.

Aamun valjetessa tulin laajan suon partaalle, jonka yli tie kulki pitkospuita myöten. Niitä pitkin oli minun, paitarepaleeseen verhotun, avojalkaisen miehen varsin mukava harpata eteenpäin. Mutta nälästä ja uupumuksesta olin aivan nääntymäisilläni, ja kun lisäksi katsoin nyt päivän valjettua vaaralliseksi jatkaa matkaani ihmisten käyttämiä uria myöten, niin jätin äkkiä pitkospuut ja poikkesin suolle.

Tultuani mielestäni tarpeeksi kauas polulta heittäydyin lopen uupuneena selälleni laajalle rahkamättäälle, johon vaivuin kuin parhaalle untuvapatjalle. Mättään reunoilla kasvavat suokanervat suojasivat minua siksi hyvin, että minut saattoi keksiä vasta ihan viereen tultua. Porraspuilta lähdettyäni olin hyppinyt pitkin rahkamättäitä, joissa jalanjälkiä ei pitkäksi aikaa jäänyt näkyviin. Saatoin siis kutakuinkin turvallisesti heittäytyä väsymykseni valtaan.

Aurinko oli noussut ja hiveli tuoreella lämpimällään minun puolialastonta, runneltua ruumistani. Jossakin lähelläni äänteli suokurppa, ja ylhäällä ilmassa toisteli yksitoikkoista säveltään taivaanvuohi. Pian kuitenkin tunkeutui korviini toisenlaisiakin ääniä, sillä etäältä suonreunoilta rupesi kuulumaan takaa-ajavien kasakkain huutoja ja ärhentelyä. Mutta kanervat ympärilläni tuoksuivat unettavasti, ja heittäen itseni Jumalan huomaan vaivuin sikeään uneen.

Päivä oli sivuuttanut jo puolen, kun vihdoinkin heräsin. Raajani olivat kankeat, ja pieninkin liike tuntui tuskalliselta, jota paitsi tunsin kiukkuista nälkää. Vihollisten äänet olivat vaienneet, ja kun makuultani varovasti ja puolittain kohosin ympärilleni tähystelemään, en huomannut millään suunnalla, niin kauas kuin silmä kantoi, ainuttakaan elävää olentoa. Heinäkuun aurinko vain valoi polttavaa hellettään harmaan suomaiseman yli. Niin tuskallista kuin se aluksi olikin, nousin kuitenkin seisoalleni ja lähdin pyrkimään suon toista laitaa kohti. Kuljin edelleenkin mättäältä mättäälle, sillä pitkospuille en varovaisuuden vuoksi huolinut palata. Matkallani tapasin laajan muurainalueenkin, ja noilla parhaimmilleen kypsyneillä mehevillä suon antimilla tyydytin pahimman nälkäni.

Päästyäni kuusimetsää kasvavalle maalle suuntasin kulkuni sinnepäin, missä tiesin kohtaavani Suorlahteen vievän tien. Sikäli kuin jäseneni ehtivät jonkin verran vertyä, sujui matkani paremmin. Aurinko alkoi painua jo kuusien taakse, kun saavuin tielle. Ympärilläni oli kesäillan tyyni rauha. Hetken kuunneltuani ja pantuani korvani maata vastenkin en erottanut muita ääniä kuin lintujen liverrystä. Silloin lähdin rohkeasti kulkemaan tietä pitkin. Siinä kävellessäni muistelin viimeisiä kokemiani, ja minua rupesivat kovasti säälittämään toiset vangit, joita kasakat eilen olivat mukanaan raahanneet. He saivat varmaankin, samaan aikaan kuin minä täällä turvassa astelin, kärsiä kovinta kidutusta minun pakoni tähden.

Sivuutettuani erään tien mutkan pysähdyin äkkiä kuin salaman lyömänä. Noin parinkymmenen sylen päässä ratsasti käymäjalkaa vastaani kaksi kasakkaa. Ensiksi välähti päähäni ajatus hypätä syrjään ja paeta kuusten suojassa. Mutta se oli myöhäistä, sillä he huomasivat minut luonnollisesti heti ja pyssyään ojentaen komensivat minua pysymään alallani. Rauhalliseksi tekeytyen jäinkin paikalleni, kunnes he ehtivät luokseni.

»Kuda tij idjosh (minnekä sinä menet)?» kysyi heistä toinen hevosensa pysäyttäen.

»Domoi (kotiin)», vastasin minä ja lisäsin sitten suomeksi: »Toverinne päästivät minut vapaaksi».

Kysymyksestään päättäen olivat he toista joukkuetta kuin ne, jotka minut olivat Suorlahdessa vanginneet, ja se rauhoitti minua hiukan.

He vaihtoivat keskenään muutamia sanoja, joista ymmärsin heidän aikovan ottaa minut mukaansa. Toinen, jolla oli savuava piippu hampaissa, lähti hiljalleen ratsastamaan eteenpäin, mutta toinen komensi minua pitämään kiinni hänen hevostaan. Hänellä oli siis nähtävästi aikomus laskeutua satulasta ja sitoa minun käteni.

»Katso nyt, Tapani, eteesi ja varo toista kertaa joutumasta surman silmukkaan», sanoin itselleni, pitäen tarkasti silmällä kasakan liikkeitä, samalla kuin hänen käskynsä mukaisesti pidin hevosta turvan alta.

Kasakalla oli selkänsä takana satulassa kaikenlaista ryöstösaalista, kuparikattiloita, pyttyjä ja nyyttejä. Sen vuoksi täytyi hänen satulasta noustakseen ja saadakseen toisen jalkansa niiden yli kumartua syvään. Vilkaisin hänen edelleen ratsastanutta toveriaan ja näin hänen kadonneen saman tienmutkan taa, joka minut vasta ansaan saattoi. Tartuin silloin salamannopeasti kasakkaa niskasta ja painoin häntä vieläkin alemmas, niin että hän jäi tuohon luonnottomaan asentoon kiikkumaan, voimatta minun niskasta nujertaessani edes huutaakaan. Sitten tempasin hänen vasemmalla kupeellaan roikkuvan miekan ja upotin sen hänen ruumiiseensa, niin että hän sätkytellen ja koristen putosi alas tielle.

Otin nyt kiireesti arvokkaimmilta näyttävät hänen kuljettamastaan ryöstösaaliista sekä hänen miekkansa ja pistoolinsa ja livahdin kuusten suojaan, huolimatta suinkaan jäädä odottamaan, kunnes toinen kasakka palaisi toveriaan etsimään. Päästyäni turvalliseen paikkaan syvemmälle metsään ryhdyin saalistani tarkastamaan. Siinä oli ensinnäkin villakankaasta valmistettu viheriäinen kauhtana, joka oli minulle heti hyvään tarpeeseen alkavaa yökylmää vastaan. Eräästä sangen painavalta tuntuvasta mytystä löysin lähemmäs tuhat taaleria rahaa ja nahkapussin, jossa oli kultasormuksia, korvarenkaita ja solkia.

Sormuksia silmäillessäni osui katseeni muutamaan pieneen, kullattuun hopeasormukseen, joka sai minut ankarasti säpsähtämään ja vapisemaan kautta ruumiini. Tempasin kiireesti sormuksen hyppysiini ja katsoin sen sisäpuolelle. Tällöin en voinut pidättää pientä huudahdusta, sillä sormuksen sisäpuolella seisoi kuin seisoikin kirjoitus: »Muisto ystävältäsi Tapanilta».

* * * * *

KOLMAS LUKU.

Seikkailuni Maanselän saloilla ja eroni rajamajurin palveluksesta.

Jääköön lähemmin kuvailematta se synkeä mieliala, minkä minussa synnytti tuo onneton sormuslöytöni. Jyskyttävin ohimoin tuijotin siihen kauan, tajuamatta muuta, kuin että Riika, jota en Käkisalmesta lähtöni jälkeen ollut tavannut, oli monen muun kansalaiseni kanssa joutunut raakojen kasakkain uhriksi. Oliko julma kidutus päättänyt hänen nuoren elämänsä vai oliko hänet vankina raahattu kauas Venäjälle, siihen ei mykkä sormus voinut antaa mitään valaistusta. Kun vihdoinkin kykenin hieman selvemmin asiaa harkitsemaan, käsitin, että Riikan oli täytynyt jossakin Käkisalmen puolella joutua vihollisten valtaan, sillä muuten ei hänen sormuksensa olisi voinut tulla kasakan ryöstösaaliiksi. Mutta mitä minun oli nyt tehtävä? Harvoin olen elämäni varrella tuntenut itseäni niin neuvottomaksi ja avuttomaksi kuin tätä kysymystä harkitessani. Jos olisi ollut hitunenkaan toivon mahdollisuutta päästä lemmittyni jäljille, en olisi hetkeäkään empinyt lähteä seurailemaan häntä vaikka Venäjän toiseen ääreen ja panna oma elämäni alttiiksi pelastaakseni hänet orjuudesta. Mutta nyt näyttivät kaikki tiet olevan tukossa, sillä koko kaakkoisin kulma maatamme oli jo vihollisen vallassa, joten oli enemmän kuin turhaa lähteä sieltä urkkimaan tietoja Riikan kohtalosta. Ja niin minä en ymmärtänyt muuta kuin raskain mielin jättää lemmittyni Jumalan huomaan, sillä että hän oli vielä elossa, siitä säilyi sydämeni pohjalla pieni varmuuden kipinä.

Itse ryhdyin niihin toimiin, mihin minua virkani tilanhoitajana ensi kädessä velvoittivat. Saatuani Suorlahden väen koolle asetin eri suunnille vartijoita, joiden tuli määrätyillä merkeillä antaa kartanoon tieto, jos vihollisia näkyisi, sekä ryhdyin sitten kiireesti viljan korjuuseen. Rannassa pidettiin veneitä aina lähtövalmiina, ja miehillä oli aseet mukana työpaikallaan. Täten muistutimme niitä juutalaisia, jotka Baabelin vankeudesta palattuaan saivat työskennellä miekka toisessa ja muurauslasta toisessa kädessä.

Onnellisesti saatiin vilja korjatuksi ja puiduksi. Noin seitsemisenkymmentä tynnyriä jyviä kuljetin sitten veneillä Savonlinnaan, jossa nyt miehistöineen isännöitsi Käkisalmen linnan entinen päällikkö, eversti Stjernschantz, ja jossa myöskin sain viimeisen kerran isääni tavata. Häneltä kuulin, että Riikan isä oli vähän ennen piiritystä kuollut kulkutautiin ja että Riika kohta sen jälkeen, yksin jääneenä, oli lähtenyt jonkin sukulaisensa luo Viipurin tienoille. Sen enempää ei isäni hänestä tiennyt. Hänen oli siis täytynyt joko perillä tai jo matkallaan joutua jonkin vihollisjoukon valtaan.

Savonlinnasta palattuani lastasin jäljellä olevat jyvät veneisiin ja lähdin niitä kuljettamaan Pielisjärvelle jättäen Suorlahden kartanon typötyhjäksi oman onnensa nojaan. Kun huhuja levisi vihollisten tulosta aina Pielisjärvelle saakka, poltatti majuri Affleck ne viljavarat, joita ei voitu ottaa mukaan eikä ehditty väestölle jakaa, ja sitten lähdimme rekikelejä hyväksemme käyttäen edelleen Nurmekseen ja sieltä Kajaaniin. Levättyämme pari päivää Kajaanin linnassa komensi majuri minut tiedusteluretkelle Nurmekseen. Miehistökseni sain kolme aseilla hyvin varustettua rotevaa renkiä.

Oli leuto päivä joulukuun alussa, kun lähdimme eväspussit ja pyssyt selässämme suksilla painaltamaan kohti kaakkoisella taivaanrannalla kuumottavaa Vuokattia, jonka ohi meidän oli kuljettava Nurmekseen. Puolenpäivän jälkeen, kun olimme jo sivuuttaneet Vuokatin, muuttui ilma suojaiseksi ja suksikeli huononi. Vaivalloisesti kävi kulku tahkoutuneessa lumessa ylös Maanselän harjanteelle. Hiestä läpimärkinä ja nääntyneinä osuimme iltahämärissä pieneen ja yksinäiseen talorähjään Hiienvaaran rinteelle ja päätimme yöpyä siihen.

Talossa oli vanhanpuoleinen mies, yhtä iäkäs emäntä ja juuri mieheksi varttuva poika. Isäntä, joka muutenkin teki epämiellyttävän vaikutuksen, lupasi hyvin ynseästi ja luimistellen meille yösijan. Kursailematta ripustimme nyt enimmät vaatteemme ja jalkineemme kuivamaan sekä asetuimme lämpimän muurin kupeelle aterioimaan.

Saatuaan tietää, mitä miehiä me olimme ja minne matkalla, ei talon väki osoittanut halua pitempiin puheluihin, vaan murjotti äänettömänä omissa hommissaan. Heidän ynseä ja umpimielinen käytöksensä herätti epäluuloani; päätin pitää silmäni auki. Niinpä syödessäni ja toverieni kanssa jutellessani pidin koko ajan varkain silmällä talonväen hommia. Hetken kuluttua huomasinkin vaarin salakähmää kuiskaavan jotakin pojalle, joka veti sarkamekon päälleen ja hevosen illastamisesta mutisten lähti ulos.

Syötyään heittäytyivät mieheni penkille pitkälleen ja alkoivat kohta raskaasti kuorsata. Istuin vielä muurin kupeella ja vetelin savuja nysästäni. Muori oli kiivennyt uunille, ja vaari kutoi päreen valossa verkkoa.

»Minnekäs se poika jäi, kun sitä ei näykään tallista palaavaksi?» kysäisin minä saatuani piipun poltetuksi pohjaan.

»Liekö mennyt saunaan nukkumaan», murahti vaari minuun katsahtamatta.

Epäluuloni kasvoi yhä, ja itsekseni päätin valvoa niin kauan kuin väsymykseltäni jaksaisin sekä herättää sitten kaikessa hiljaisuudessa yhden miehistä valvomaan sijastani. Mutta koetellakseni vaaria asetuin itsekin pitkäkseni penkille ja sijoitin miekkani sekä molemmat pistoolit vierelleni. Aloin hengittää raskaasti sekä sitten kuorsata samaan tahtiin miesteni kanssa, pitäen kuitenkin toista silmääni sen verran raollaan, että saatoin hyvin nähdä vaarin hommat. Hän kutoi edelleen verkkoa ja niisti väliin pärettä, jolloin hän aina katsoa luihautti penkkiä kohti.

Jonkin hetken kuluttua nousi hän ylös ja siirsi jalallaan jakkaraa, niin että se kaatui. Mutta minä kuorsasin häiriytymättä edelleen. Silloin hän lähti varovasti liikkuen ulos. Kun häntä ei hyvään aikaan kuulunut takaisin palaavaksi, aioin jo nousta ylös ja lähteä katsastamaan, mitä ulkona oli tekeillä. Mutta samassa palasi vaari ja hiljaa tassutellen läheni minua sekä rupesi ottamaan aseitani. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti niihin tarttua, kavahdin minä salamana seisaalleni ja sivaltaen tyrmistynyttä vaaria korvalle niin, että hän kaatui, kiljaisin:

»Tuosta saat, kelmi! Vai kavaltaa aiot kunniallisia partiomiehiä.»

Säikähtyneinä hypähtivät mieheni ylös ja silmiään hieroen töllistelivät ympärilleen.

»Sitokaa tuo vaari, hänellä on joitakin pirun konsteja tekeillä», komensin minä, ja tuossa tuokiossa oli kiroileva äijä sidottu käsistään ja jaloistaan. Kiireesti vedimme senjälkeen vaatteet päälle ja saappaat jalkoihin.

»Meidän on viisainta lähteä heti matkaan, sillä varmaankin majailee täällä jossakin lähistöllä karjalaisia sissejä», sanoin minä miehille.

»Mutta mitä teemme tuolle vaarille?» kysyi yksi miehistä.

»Jätämme siihen, kunnes hänen poikahulttionsa apureineen tulee häntä pelastamaan. Mutta ettei hän ennen aikojaan siitä liikkeelle pääsisi, on meidän paras sitoa hänen aviosiippansakin, joka piileskelee tuolla uunilla.»

Pari miehistä sieppasi muorin alas, ja tuossa tuokiossa makasi hänkin sidottuna.

»Ja nyt taipaleelle, niin että tuli suksista suihkaa!» huusin, ja kiireesti työnnyimme pihalle.

Mutta juuri kun olimme valmiina heittäytymään suksillemme, kuului reen kitinää, ja samassa ajoi pihalle neljä hevosta. Reistä karkasi toistakymmentä pitkillä keihäillä varustettua partaniekkaa, jotka ympäröivät meidät kolmelta puolen. Tempasin pistoolini ja laukaisin ne peräkkäin lähinnä seisovia kohti, sivaltaen heti sen jälkeen miekkani. Mieheni eivät ehtineet muskettejaan laukaista, vaan alkoivat perillä huitoa ympärilleen. Pimeä vaikeutti taistelua, me tulimme tungetuiksi erilleen toisistamme, ja yksin jääneenä puolustin minä itseäni pirtin nurkan luona.

Hetken aikaa torjuttuani vihollisten uhkaavia keihäitä ja haavoitettuani heistä hyvänlaisesti ainakin kahta, kuulin toisten huudoista, että kaksi tovereistani oli kaatunut ja kolmas saatu vangiksi. Samassa jakaantui minua ahdistava joukko kahtia, antaen tietä eräälle rotevalle sissille, joka oli siepannut vahvan aisakoivun ja tavoitti sillä olkainsa takaa minua lyödäkseen. Ketterästi syrjään hypäten väistin minä vaarallisen iskun, mutta toista lyöntiä miekalla torjuessani meni kunnon aseeni kappaleiksi. Samalla sain pari keihäänpistoa käsivarteeni ja minuun käytiin joka puolelta käsiksi. Hetkistä myöhemmin makasin minä käsistä ja jaloista niiniköydellä sidottuna ainoan henkiin jääneen, Pekka-nimisen toverini rinnalla reslan perällä.

Kun rosvot olivat vähän aikaa viivähtäneet sisällä ja vapauttaneet liittolaisensa pintehistä, lähtivät he meluten ja hoilaten ajamaan takaisin. Edellämme ajoi yksi hevoskuorma sissejä ja perässä kaksi. Oman reslamme keulalla istui kaksi miestä, joista toinen ajoi hevosta, toinen piti kädessään tapparaa. Matka kulki tiettömiä epätasaisia metsämaita, arveluni mukaan eteläiseen suuntaan.

Kun koetin päästä miesten kanssa keskusteluun ja tiedustelin, mihin he meitä veivät, vastasi toinen hevosta nykien: »Ka, pyhä velj, kyllä siitä ehit tiion suaha, jahka perille tullah.» Jätin heidät rauhaan ja koetin miettiä, miten päästä tästä tukalasta pintehestä. Makasin kyljelläni sangen epämukavassa asennossa, ja selkäni takana ähki Pekka. Hapuillessani taakse sidotuilla käsilläni sain kouraani Pekan parran ja mieleeni välähti heti jotakin. Lähensin ranteeni hänen suunsa eteen, ja paikalla älysikin Pekka tarkoitukseni, alkaen kaluta käsiäni kiristävää nuoraa. Etteivät keulalla kyyröttävät miehet olisi huomanneet puuhiamme, ähkyin ja vaikertelin minä yhtä mittaa.

Kun Pekka oli arviolta noin puoli tiimaa käyttänyt hampaitaan, tunsin minä nuoran vihdoin hellittävän ja käsieni olevan vapaina. Pidin niitä edelleenkin selkäni takana ja odotin tilaisuutta voidakseni vapauttaa jalkanikin. Kauan ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin matkueemme joutui synkän kuusikon pimentoon, niin ettei voinut juuri käden pituutta eteensä nähdä. Tempasin silloin nopeasti puukkoni, jota sissit eivät olleet huomanneet minulta riistää, ja vapautin silmänräpäyksessä jalkani. Tie kulki onneksi epätasaista vaaran rinnettä alaspäin, joten reki kolisi ja heittelehti puolelta toiselle. Tämän ynnä pimeän takia eivät vartijamme voineet huomata minun puuhiani. Vielä pari silmänräpäystä ja Pekkakin oli vapaana siteistään. Minun oli mahdoton kuiskata hänelle toimintaohjetta, eikä aikaa sitäpaitsi ollut hetkeäkään hukata, sillä suojaava kuusikko ja louhinen rinne saattoivat milloin hyvänsä päättyä. Niinpä heti, kun olin sivaltanut poikki Pekan jalkoja kiristävän nuoran, karkasin pystyyn ja iskien puukkoni tapparaa pitelevän rosvon hartioihin loikkasin reslasta kuusten keskelle. Pekka seurasi rivakasti kintereilläni.

Iskun saanut mies ehti karjahtaa, ja ajaja pysäytti paikalla hevosen. Huutaen ja kiroillen pysähtyivät perässä tulevat samaan rykelmään, ja ennenkuin ehdimme paria askelta eteenpäin harpata, kuului pari kolme laukausta. Pekka takanani huudahti, ja minä tunsin hänen vaipuvan maahan. Mutta minun oli mahdoton pysähtyä häntä auttamaan, ellen itsekin tahtonut joutua saman kohtalon alaiseksi. Suinpäin ja umpimähkään loikkailin minä eteenpäin minkä puutuneet jalkani, pimeys ja louhinen maa suinkin sallivat. Mutta pimeydestä oli minulle enemmän hyötyä kuin haittaa, sillä vainoojieni oli siten mahdoton seurata jälkiäni. Kuulin kyllä hyvän aikaa heidän melunsa aivan kintereilläni, mutta muutettuani suuntaa alkoivat heidän äänensä vähitellen loitota, ja kun olin päässyt ulos kuusikosta sekä kykenin nopeammin juoksemaan, lakkasivat ne kokonaan kuulumasta.

Turvassa en kuitenkaan ollut näillä tienoin, sillä päivän valjetessa saattaisivat he helposti seurata jälkiäni ja joko suksilla tai hevosilla minut piankin tavoittaa, Riensin sen vuoksi yhtä menoa eteenpäin, ja etten eksyisi samalle paikalle takaisin, koetin puiden asentoa tarkkaamalla pitää suuntaa pohjoista kohti. Lunta oli ainoastaan puoleensääreen, joten se ei sanottavasti kulkuani vaikeuttanut.

Reessä ollessani olivat käsivarteen saamani haavat veren hyydyttyä tyrehtyneet, mutta alkoivat nyt juoksusta lämmettyäni uudelleen vuotaa. Kiskaisin sen vuoksi paidanhihastani pari kaistaletta ja hampaita apuna käyttäen sidoin haavat parhaani mukaan. Sitten porhalsin taas viimeisiä voimiani jännittäen puolijuoksua eteenpäin. Matkani kulki yli aavojen soiden, kangasten ja vaarojen, öinen erämaa lepäsi ympärilläni äänetönnä talvisessa unessaan. Joskus kuului etäältä pitkäveteinen suden ulvonta, jota säesti ketun ilkeä parunta. Kiitin onneani, ettei susi ilmestynyt lähettyvilleni, sillä silloin olisin ollut hukassa.

Kun itäinen taivaanranta vihdoin alkoi vaaleta, saavuin laajan, kulovalkean autioksi polttaman ahon reunaan, joka pohjoispuolella näytti rajoittuvan korkeaan hongikkoon. Sieltä olin kuulevinani ikäänkuin kukon kiekumista. Kuljettuani vielä noin puoli tuntia eteenpäin näin metsän päällä kiemurtelevan pari savupatsasta. Kohta sen jälkeen keksivät silmäni hongikon rinteessä kaksi taloa.

Niin iloiseksi kuin tämä löytöni minut aluksi saattoikin, aloin kuitenkin pian empiä taloon menemistä, sillä eihän ollut lainkaan taattua, etteivätkö väet olleet liitossa rajantakaisten rosvojen kanssa. Mutta väsymykseni ratkaisi asian, sillä tunsin, etten kykenisi edemmäs kulkemaan. Niin astelin rohkeasti eteenpäin ja työnnyin ensimmäisen talon pirttiin.

Talonväki oli sisään astuessani aamiaisella, josta minäkin kohta tervehdykset vaihdettuamme pääsin osalliseksi. Isännän ja hänen väkensä huomasin pian rehellisiksi kuninkaan alamaisiksi, ja silloin uskalsin vapaasti kertoa yölliset seikkailuni. He olivat kuulleet vienalaisten sissien suurella joukolla liikkuneen näillä seuduin ryöstelemässä sekä pitävän leiriä jossakin Hiienvaaran seutuvilla. Itse he kuitenkin olivat vielä säilyneet näiden vierailulta.

Isännän arvelun mukaan olin minä viime yönä taivaltanut kokonaista kuusi penikulmaa. Eipä siis ihme, että jalkani tuntuivat raskailta kuin lyijyharkot ja syötyäni kykenin tuskin itseäni liikuttamaan. Kun isäntä oli luvannut lähettää renkinsä heti paikalla viemään sanaa majurille Kajaaniin sekä pitää tarkoin varalla, etteivät sissit odottamatta taloon pääsisi, kömmin minä turvallisin mielin ylös lämpimälle uunille, jossa kohta vaivuin sikeään uneen.

Heräsin vasta myöhään illalla. Mitään erinomaisempaa ei päivän kuluessa ollut tapahtunut. Isäntä oli hiihtänyt pitkän matkan etelää kohti, mutta sisseistä ei ollut näkynyt jälkeäkään. Valvoimme isännän kanssa pärevalkean äärellä haastellen kaikenlaista tämän levottoman ajan tapauksista ja odotellen renkiä palaavaksi. Kun oli vierähtänyt tunti pari sivu puolen yön, palasi tämä vihdoin mukanaan kaksikymmentä jääkäriä, kaksi majurin kirjuria sekä joukko renkejä, kaikki hyvin asestettuina. Näiden kanssa tuli minun kaikin mokomin etsiä rosvojen leiripaikka sekä karkoittaa heidät seudulta.

Ensi aluksi komensin miehet levolle, jota he ankaran hiihdännän jälkeen hyvin kaipasivatkin. Itse toimitin isännän kanssa vuorotellen vartijan virkaa sekä nukahdin vielä pari tuntia aamuhämärässä. Seuraava päivä oli toinen adventtisunnuntai, taivas oli selkeä ja suksikeli parasta lajia. Haukattuamme vankan aamiaisen lähdimme viimeisten tähtien vaalenevalla aamutaivaalla vielä pilkkiessä painaltamaan kohti eteläisellä ilmanrannalla häämöttäviä lumisia vaaroja. Kun molemmista taloista lähti miehiä mukaamme, oli meitä alun neljättäkymmentä henkeä käsittävä joukkue. Ripeästi sujui matkamme, ja puolipäiväauringon kirkkaasti paistaessa saavuimme siihen Hiienvaaran taloon, jossa meidät oli sissien käsiin kavallettu.

Talossa oli muori yksinään kotona ja säikähtyi pahanpäiväisesti meidän pirttiin ilmestyessämme. Aluksi hän ei ollut ollenkaan tietävinään rosvojen lymypaikkaa, mutta hetken häntä kovisteltuamme ilmoitti hän sen vihdoin. Se oli puolentoista penikulman päässä yksinäisessä Lahden talossa Hiienjärven rannalla.

Saatuamme tämän tärkeän tiedon sekä otettuamme eväsrepuistamme hiukan vahvistusta lähdimme oitis matkaan, kulkien muorin osoitusten mukaan lounaista ilmansuuntaa kohti yli vaaraisen selänteen. Aurinko punoitti vielä taivaan rannalla, kun puiden välistä näimme allamme pienen salojärven ja sen vastakkaisella rannalla talon, josta kohosi pari savupatsasta korkealle ilmaan. Lähemmin tarkastellessamme huomasimme pihan avonaiset sivut suljetuiksi korkeilla hirsivarustuksilla. Keskellä pihaa paloi suuri nuotio, jonka ääressä istuskeli joukko miehiä. Pirtin katolla seisoi vartija turkki päällä, ja varustuksen ulkopuolella ärhenteli joukko koiria.

Pidimme lyhyen sotaneuvottelun. Toiset ehdottivat jakaannuttavaksi kahtia ja kierrettäväksi metsän suojassa talon takapuolelle, josta sitten yön tullen hyökättäisiin yht'aikaa varustuksen kimppuun. Minä pidin kuitenkin ajan voittamiseksi parempana hyökätä suoraan järven yli. Jos rosvot olivatkin miesluvultaan vahvemmat sekä varustetussa asemassa, oli meillä sen sijaan parikymmentä miestä säännöllistä sotaväkeä ja paremmat aseet, joten en ollenkaan epäillyt voittavamme.

Heti merkin annettuani laskimme yhtenä pyrynä rinnettä alas järven jäälle. Paikalla pani pirtin katolla oleva vartija toimeen hälytyksen ja suljetussa pihassa syntyi liikettä ja melua. Järven puoleisella sivulla olevalle hirsivallille kohosi parrakas pää toisensa viereen.

»Kunhan nyt pysyisitte kiltisti siellä itse laittamassanne satimessa, että apajani tulisi niin suureksi kuin mahdollista», ajattelin kiitäessäni miesteni etunenässä kaikin voimin rantaa kohti.

Rosvojen huomasin olevan varustettuja etupäässä jousilla, ainoastaan joillakin heistä näkyi olevan tuliluikkuja. Pyssynkantaman ulkopuolella pysäytin joukkoni. Viisitoista jääkäriä asetin rintamaan ja komensin heidät juoksemaan sekä ampumaan hyvin tähdätyn yhteislaukauksen hirsivallilla odottavaan rosvojoukkoon. Seuraus oli, kuten odottaa sopikin, että joka ainoa rosvo katosi vallilta, paitsi viittä kuutta miestä, jotka jäivät siihen kuolleina kellettämään. Jääkärit saivat kyllä hekin vastaansa nuoli- ja kuulasateen, mutta ainoastaan pari heistä lievästi haavoittui.

Erotin nyt kiireesti viisi jääkäriä ja seitsemän muuta miestä, jotka komensin toisen kirjurin johdolla kiertämään talon takapuolelle sekä ottamaan vastaan viholliset, jos he lähtisivät varustuksestaan peräytymään. Kohta kun he olivat kadonneet huoneiden taa ja minä juuri järjestin kahtakymmentä jäljellä olevaa miestäni päähyökkäykseen, alkoi talon takaa kuulua kiivas taistelun meteli. Kuten jäljestäpäin selvisi, oli siellä näreikön keskellä suuri, pölkyistä ja havuista kyhätty tilapäinen talli, jonne sissit olivat keränneet Pielisjärven, Nurmeksen ja Sotkamon puolelta ryöstettyjä hevosia, kaikkiaan kuutisenkymmentä kappaletta. Joukko sissejä oli takasolasta hyökännyt tallille pelastamaan hevosia joutumasta meidän käsiimme. Mieheni joutuivat parahiksi estämään heitä tässä aikeessaan.

Komensin joukkoni seuraamaan itseäni ja hyökkäsin vitkastelematta ylös vallille. Olin järjestänyt väkeni niin, että he kapusivat ylös samalla hetkellä. Ylös tultuaan pistivät he määräykseni mukaan ensiksi ainoastaan päänsä vallinharjan yli ja ampuivat nopeasti yhteislaukauksen pihalla tiheänä joukkona seisoviin vihollisiin. Seuraavana tuokiona, kun rosvot vielä olivat yhteislaukauksen aiheuttaman sekasorron vallassa, heittäysin minä hurraata huutaen vallilta alas pihalle ja heti maahan päästyäni lävistin tervetuliaisiksi muutaman rokonarpisen ja punapartaisen roikaleen, joka ei ehtinyt edes keihästä suojakseen ojentaa. Mieheni seurasivat heti kintereilläni, ja pistimet tanassa hyökkäsivät jääkärit epäjärjestyksessä olevan rosvolauman kimppuun.

Taistelu pihalla ei kestänyt kauan. Lumi alkoi pian punoittaa kaatuneiden sissien verestä, ja sekasortoisena joukkona tunkeutuivat toiset kummallakin takaosalla olevien hirsiröykkiöiden yli pakoon. Miekat ja piikit ojossa seurasimme heidän kintereillään. Pölkkytallin luona taisteli toinen joukkoni kaksi kertaa lukuisampaa sissiparvea vastaan. Kun pihasta ulos hyökätessämme molemmat joukkomme pääsivät yhtymään, lähti koko jäljellä oleva viisikymmenmiehinen sissilauma hurjaan pakoon. Ajoimme heitä takaa hämärän tuloon saakka, kaataen heistä useita sekä ottaen joukon vankeja. Omalta osalta lävistin kymmenkunta rosvoa ja ammuin kolme.

Pakenevien joukossa huomasin muun muassa Hiienvaaran kierosilmäisen äijän, joka niin katalasti oli vihollisiin liittynyt. Päästyäni hänen kintereilleen tempasin hänet kiinni pitkästä niskatukasta ja heitin kinokseen, komentaen jäljessä tulevan miehen sitomaan hänet. Muiden vankien mukana sai hän sitten seurata meitä Kajaanin linnaan kärsimään hyvin ansaittua rangaistustaan.

Paitsi mainittua kuuttakymmentä hevosta löytyi talosta kaikenlaista ryöstösaalista, muun muassa melkoinen määrä jyviä. Vietettyämme yön talossa sytytimme sen hirsi varustuksineen palamaan ja valtavan tulenloimun tietämme valaistessa lähdimme saaliinemme ja vankeinemme aamuhämärissä ajelemaan Kajaania kohti.

Joulun vietimme sitten kaikessa rauhassa Kajaanin linnassa. Mutta koska aika täällä sydänmaan perukoilla tuntui vähitellen käyvän pitkäksi ja mieleni paloi Etelä-Suomeen, suurempain sotatapausten keskelle, menin nimipäivänäni rajamajurin puheille ja pyysin häneltä eroa toimestani. Oikullinen ja käsittämätön ihminen kun hän oli sekä lisäksi tällä kertaa hyväisesti juovuksissa, suuttui hän pyyntööni silmittömästi, alkoi ärjyä ja temmeltää, niin että vaahto suusta kävi, ja raahautti minut lopuksi pimeään vankityrmään. Siellä sain virua kokonaista kolme päivää ja oli minulla kyllin tilaisuutta miettiä ihmiselämän kummallisia käänteitä ja oikkuja, joita kohtalo näytti erityisen runsaskätisesti minun osalleni varanneen.

Mutta paljon enemmän kuin syytön vankeuteni vaivasi minua yksinäisyys ja liikkumattomuus sellaisenaan, sillä silloin takertuivat aina ajatukseni Riikan kohtaloon ja mieleni synkkeni syttäkin mustemmaksi. Voisi kenties näyttää siltä, kuin olisin tämän seikan ottanut hyvinkin keveästi, kun yleensä näissä muisteluissani olen niin vähän kajonnut Riikaan ja hänen kohtaloonsa. Mutta itse asiassa palasi hän aina mieleeni, milloin vain levottomalta elämältäni joudin hetkeksikään pysähtymään ja antautumaan mielikuvituksen valtaan. Niinpä oli tämä pakollinen paikallaan pysyminen Kajaanin linnan vankityrmässä juuri sen takia minulle monin verroin vaikeampi kestää kuin mitä se muutoin olisi ollut.

Edellä olevan tahdoin vain sanoa puolustuksekseni, etteivät ne, joiden silmiin mahdollisesti joskus maailman päivinä nämä vaatimattomat muistelmani joutuvat, syyttäisi minua liian suuresta kevytmielisyydestä—sillä kevytmielisyyttä, Herra paratkoon, on luonteessani aina ollut runsaasti, mutta en kuitenkaan soisi, että minua siitä paheesta syytettäisiin suhteessani lapsuuteni ystävättäreen. Jos jonkun mielestä kaikenlaisten seikkailujen ohella näytän liian vähän huolehtivan lemmittyni kohtalosta, niin siihen on yksinkertaisesti syynä vain se, etten tahdo lukijoitani turhanpäiten rasittaa liian paljon omista mielenmurheistani puhumalla.

No niin, tiesin kyllä, ettei vankeuteni, johon minut oli ihan aiheettomasti raastettu, voisi missään tapauksessa kovin kauan kestää, ja neljäntenä päivänä sainkin minä jälleen astua päivänvaloon. Esimieheni oli nyt yhtä kohtelias ja makea kuin Tapanin iltana kiukkuinen. Hän pyysi minulta anteeksi käytöstään ja sanoi suuttuneensa yksistään vain sen tähden, että minä pyrin pois hänen palveluksestaan. Hän kiitteli ripeyttäni ja rohkeuttani sekä kirjoitti minulle suosiollisen erokirjan. Saatuani sitten jäljellä olevan palkkani, satakaksikymmentä taaleria kuparissa, lähdin vanhan vuoden viimeisenä päivänä taivaltamaan Uudellemaalle yhdessä kapteeni Salomon Enbergin kanssa, joka sotamarski Nierohtin lähettinä oli ollut Kajaanin linnassa.

* * * * *

NELJÄS LUKU.

Saan paikan armeijassa ja poltan sillan vihollisten nenän edessä.

Tammikuun lopulla saavuin Liljendaaliin, jossa Suomen pääarmeija silloin oli leirissä. Pyrin hetimiten perille tultuani kenraalimajuri Armfeltin puheille, esitin hänelle rajamajuri Affleckilta saamani erokirjan sekä ilmoitin haluavani jotakin tointa armeijassa. Kenraali otti minut sangen ystävällisesti vastaan, kyseli Kajaanin kuulumisia ja kun olin hänelle lyhyesti ja avomielisesti, kuten tapani oli, kertonut viimeisistä seikkailuistani, taputti hän minua olkapäälle ja sanoi minun kaltaiseni miehen, jos kenenkään, tarvitsevan sijansa armeijassa. Tunsin itseni tästä kenraalin kohteliaisuudesta varsin ylpeäksi ja vakuutin hänelle alttiuttani.

»No, no, pidän teidät kyllä muistissani, milloin vain tarvitsen sukkelaa ja ripeätä miestä», lausui hän minua ovelle saattaessaan, »mutta pahoin pelkään, että monen rehellisenkin alttius joutuu liian kovalle koetukselle.»

Näitä sanoja lausuessaan näin hänen otsallaan viivähtävän synkän pilven. Tuo jalo sotilas aavisti varmaan jo tällöin isänmaansa ja sen viimeisen, vaivalla kootun armeijan synkeän kohtalon, joka meiltä muilta oli vielä tulevien vuosien kätkössä. Vasta joitakin aikoja armeijassa oltuani alkoi minulle selvitä, kuinka huonolla kannalla sotajoukon tila oli, ja kuinka kaikki sotatoimet Nierohtin ja Armfeltin ponnistuksista huolimatta jäivät hajanaisiksi ja hervottomiksi. Ja yhä huonommiksi kehittyivät asiat, kun vanha kunnon Nieroht vuotta myöhemmin, tuhansista vastoinkäymisistä murtuneena, äkkiä sairastui ja kuoli, ollessamme leirissä Kymijoen suulla, ja hänen sijaansa Suomen armeijan ylipäälliköksi tuli uudestaan tuo kelvoton Lybecker.

Mutta ehätänhän jo tapausten edelle. Seuraavana päivänä siitä, kun olin käynyt kenraali Armfeltin puheilla, sain paikan päästen munsterikirjuriksi Turun läänin jalkaväkirykmenttiin, majuri Fraserin komppaniaan. Toimeeni en aluksi ollut suinkaan tyytyväinen, sillä tulihan pääasiallisimpana aseenani taasenkin olemaan hanhenkynä, johon jo Viipurissa palvellessani olin ehtinyt niin perin pohjin kyllästyä. Mutta pian sain mieluisampaa ja enemmän luonnettani vastaavaa tointa. Kenraali Armfelt piti minut lupauksensa mukaan muistissaan, ja kevättalvella komennettiin minut pienen miesjoukon kanssa ensimmäiselle partioretkelleni, jonka tein Viipurin seuduille. Turhaan koetin täällä saada joitakin tietoja Riikasta ja hänen sukulaisistaan. Hänen kohtalonsa pysyi minulle vielä toistaiseksi pimeän peitossa.

Samanlaisia partio- ja tiedusteluretkiä sain sitten tehdä tuon tuostakin. Koska näillä ensimmäisillä retkilläni ei mielestäni sattunut mitään erinomaisempaa, niin en huoli ruveta lukijaa rasittamaan niistä laveammin kertomalla, vaan siirryn kokonaista pari vuotta ajassa eteenpäin, sillä silloin ryhtyi tsaari Pietari oikein todenteolla maatamme valloittamaan. Mainitut vuodet olivat jonkinlaista väliaikaa, jolloin armeija liikehti Kymijoen ja Viipurin välisillä seuduilla, saamatta tilaisuutta mihinkään ratkaisevampaan tekoon. Vanhan marsalkka Nierohtin tarmolla suunnittelema Viipurin takaisin valloituskin raukesi kunnollisen tykistön ja muiden sotatarpeiden puutteessa tyhjiin, ja tästä masentuneena tuo iäkäs ylipäällikkö sitten kuolikin, kuten jo olen maininnut.

Päästiin sitten aseman juuri nimeksikään muuttumatta kevääseen armon vuonna 1713, neljä vuotta siitä kuin Kaarlo-kuningas oli tullut Pultavassa lyödyksi ja kolme vuotta sen jälkeen, kun Viipuri oli menetetty venäläisille. Toukokuun kymmenentenä päivänä nousi tsaari Pietari kahdentoista tuhannen miehen kanssa maihin Helsingin Hietalahdessa, kun kenraalimajuri Armfelt puolinetoista tuhansine miehineen, joiden joukossa minäkin olin, oli ensinnä karkoittanut hänen kaleerinsa kaupungin satamasta. Kun vihollinen kuitenkin pääsi maihin, emme voineet enää paikkaamme puolustaa, vaan sytytimme kaupungin palamaan ja peräydyimme asukasten seuraamana maalle pääarmeijan luo Porvooseen. Kohta sen jälkeen palasi tsaari kuitenkin uuteen pääkaupunkiinsa ja venäläinen sotavoima vetäytyi meritse Pernajanlahden perukassa olevaan Koskensaareen, johon se asettui leiriin. Ollessani tiedusteluretkellä sain urkituksi, että Venäjältä odotettiin Koskensaaressa olevan vihollisvoiman vahvistukseksi kahdeksantuhatta ratsumiestä. Tuotuani tämän tiedon pääarmeijalle pyysi Armfelt lupaa marssia jonkin armeijaosaston kanssa oitis Kymijoelle lyödäkseen tuon ratsujoukon takaisin. Sen jälkeen olisi ollut helppo koko voimalla käydä Koskensaaressa majailevan vihollisarmeijan kimppuun, varsinkin kun Helsingin edustalle oli tullut ruotsalais-suomalainen sotalaivasto, joka olisi voinut tukkia vihollisen peräytymistien. Mutta tähän järkevään tuumaan ei hänen pelkuruutensa Lybecker suostunut. Näin omin silmin, kuinka kiihtyneenä Armfelt ja muut upseerit tulivat sotaneuvottelusta. Ja kun sotaneuvottelun tuloksista tieto levisi armeijaan, valtasi kaikkien mielet sama kiihtymys, ja äänekästä nurinaa sekä sotamarsalkasta lausuttuja herjauksia kuului kaikkialta. Niin pääsivät vihollisvoimat yhtymään, meikäläisten sotilasten täytyi tyytyä vain voimattomina hampaitaan kiristämään. Kohta sen jälkeen alkoi yhtynyt vihollisvoima pitkin rantatietä liikehtiä Porvoota kohti.

Oli helteinen päivä heinäkuun puolivälissä. Kedoilla lainehti vehmas nurmi, mutta niitty- ja peltomiehiä ei näkynyt työssä. Metsässä kukahteli käki ja heinikossa siritti sirkka. Rakuunain ja tykkimiesten hevoset, joita oli liekään pantuina ympäri ketoja, olivat ahmineet kyllikseen mehevää apilasta ja seisoivat nyt vatsat pulleina ja päät nuupollaan, huiskien laiskasti kärpäsiä kyljiltään. Hevoset kuuluivat tuhatmiehiselle etujoukolle, joka kenraalimajuri Armfeltin komennossa oli asettunut Vanhankartanon ympäristölle, noin penikulman päähän Porvoosta jokivartta ylöspäin. Sanoin tätä etujoukoksi, vaikka oikeampi nimitys sille olisi jälkijoukko, sillä hänen ylhäisyytensä sotamarsalkka oli päävoiman ja kyökkinsä kanssa vetäytynyt Mäntsälään ja oli kenties sieltäkin jo liikkeessä Hämeenlinnaa kohti.

Olin eilisen päivän sekä viime yön ollut parin miehen kanssa tiedusteluretkellä Pernajan puolella ottamassa selkoa vihollisten lukumäärästä ja liikkeistä. Aamupuolella olin nukahtanut muutaman tunnin heinissä tallinparvella, ja haukattuani senjälkeen aamiaiseksi puolihomehtuneen leivänkannikan sillinpäiden kanssa istuin nyt päivää paistatellen ja nysääni imeksien tallinportaalla. Päärakennuksen pihanpuoleiset ikkunat olivat auki, ja eräässä huoneessa näin kenraali Armfeltin käyskentelevän edestakaisin.

Pölypilveen peittyneenä läheni silloin Porvoosta tulevaa tietä ratsumies ajaen täyttä laukkaa höyryävällä hevosellaan.

»Mitä kuuluu?» huutelivat hänelle sotilaat, jotka tienvarsinurmikolla loikoen nousivat istualleen hänen ohi rientäessään.

Mutta ehtimättä heidän uteliaisuuttaan tyydyttää karautti rakuuna päärakennuksen porrasten eteen ja jättäen hevosensa pihanurmea järsimään katosi sisään. Näin ikkunan läpi hänen viittoen puhuvan jotakin kenraalille, joka hetkistä myöhemmin ilmestyi portaalle. Varjostaen kädellä silmiään tähysteli hän ympärilleen.

»Löfving!» huusi hän viitaten minulle, joka sillä välin olin noussut seisomaan.

Kunniaa tehden astuin minä hänen eteensä.

»Kuuletteko tuota ammuntaa?» sanoi hän. »Siellä on etuvartiostomme taistelussa vihollisen kanssa, joka on ehtinyt jo Porvoon edustalle. Nouskaa heti ratsaille ja rientäkää sinne minkä hevosesta lähtee. Kohta kun etuvartijamme ovat peräytyneet joen yli, sytyttäkää silta palamaan. Jos vihollinen seuraa ihan kintereillä, on etuvartioston sitä pidätettävä niin kauan, että te ehditte saada sillan kunnollisesti palamaan. Ymmärrättekö?»

»Olen täsmälleen täyttävä käskynne, herra kenraali», vastasin minä tehden uudelleen kunniaa.

Riensin heti lähimpäin sotilasten luo ja tyhjensin heidän ruutisarvensa rensseliini. Tarkastettuani, olivatko tulukseni kunnossa, sieppasin renkituvasta kirveen vyöni alle ja ottaen kedolta lähimmän hevosen lähdin täyttä karkua ajamaan Porvoota kohti, josta silloin tällöin jymähti tykinlaukaus. Muskettien pauketta ei raskaan ilman takia voinut vielä tänne saakka erottaa.

Ehdittyäni sille kukkulalle, josta Kiialan vainioiden yli näkyy Porvoo, huomasin etuvartijaimme kulkevan juuri sillan yli, kääntyen tavan takaa laukaisemaan muskettinsa vihollista kohti, joka oli jo ilmestynyt Pappilanmäelle. Kannustin ja hosuin hevostani, joka aivan suorana lensi siltaa kohti. Etuvartijajoukko oli jo ehtinyt yli ja marssi Kiialaa kohti. Huusin heidän päällikölleen, majuri Gyllenströmille, kenraali Armfeltin käskyn ja ratsastin edelleen.

Ollessani noin kymmenen sylen päässä sillasta suistui hevoseni äkkiä polvilleen, lennättäen minut hyvän joukon eteenpäin tielle. Joutamatta sen enempää piittaamaan hevosesta, johon varmaankin oli sattunut yksi ympärilläni vinkuvista kuulista, juoksin sillalle. Voimaini takaa kirvestä heiluttaen irroitin tuossa tuokiossa muutamia kansilankkuja ja työnsin ne läjään. Sen jälkeen riuhtaisin puolilahonneen kaidepuun irti ja löin sen säpäleiksi, tukkien kuivat pirstat kansilautojen väliin. Sitten siroitin rensselissäni olevan ruudin puiden sekaan ja otin tulukseni esille.

Vihollinen oli Pappilanmäeltä nähnyt minun puuhani ja laukasi yht'aikaa ainakin parisataa muskettia minua kohti. Ympärilläni oli helvetillinen vinkuna ja surina, sillan puista lenteli sälöjä ja maa takanani jokiäyräällä ikäänkuin savusi. Mutta Jumalan sallimuksesta ei minuun sattunut yksikään kuula.

»Vaikka ampuisitte minut seulaksi, niin täytän sittenkin kenraalin käskyn», ajattelin itsekseni ja kalkutin kipinöitä piikivestä.

Mäeltä lähti täyttä juoksua siltaa kohti muutamia kymmeniä viheriätakkeja, mutta meikäläinen etuvartiosto oli etsinyt suojaa Kiialan pellonojista ja lähetti heitä vastaan tuhoisan kuulasateen. Sain tulen taulankappaleeseen, ja ruudin kähähdellessä syttyivät rutikuivat siltapuut vehmaasti palamaan.

Olin polvillani tulta kiihoitellen, kun huomasin yhden venäläisen päässeen eheänä meikäläisten kuulasateen läpi ja juosseen aina sillan päähän saakka, josta hän ojensi pyssynsä minua kohti. Tempasin kiireesti oman muskettini ja ehtimättä juuri tähtäämään laukaisin sen häntä kohti. Kuula sattui viheriätakkia rintaan, ja töppösensä ilmaan heittäen keikahti hän selälleen. Mutta samassa laukesi hänenkin pyssynsä ja kuuma suraus sivusi vasenta ohimoani.

Sillanpää oli kuitenkin ehtinyt jo täyteen palamisen vauhtiin, ja pitkin maantien ojaa kumarassa juosten palasin minä meikäläisten luo. Majuri Gyllenström tuli luokseni ja sanoi kättäni pudistaen:

»Hyvin tehty, Löfving, mutta kuinka meidän on nyt teitä nimitettävä, sillä vasen korvannehan on riekaleina?»

Sivusin kädellä mainittua ruumiinosaani ja huomasin vasta nyt, että kaulalleni vuoti verta, sillä venäläisen kuula oli rikkonut korvalehteni, joka riippui riekaleena alas poskelle.

»Korvani olen näemmä menettänyt», vastasin minä, »mutta onhan tuo vain vasen korva. Moni tässä leikissä saa vielä päänsäkin menettää.»

Sen sanottuani tempasin korvalehden riekaleen irti ja viskasin menemään. Samalla saapui luoksemme oman komppaniani päällikkö, majuri Fraser, tuoden avuksemme satakunta miestä. Majuri Gyllenström jätti hänelle etuvartioston päällikkyyden ja lähti itse ratsastamaan Vanhaankartanoon.

Tällä välin olivat venäläiset kuljettaneet tykkejä Pappilanmäelle ja alkoivat niillä ampua meikäläisiä. Majuri Fraser nousi eräälle puolen sylen korkuiselle kivelle ja tarkasteli vihollisen hommia. Joukossamme oli Porvoon pappi, joka etuvartioston mukana oli seurannut kaupungista tänne. Hän pyysi majuria astumaan alas kiveltä, sillä hän väitti vihollisen yhdellä tykillään tähtäävän juuri häntä. Majuri tottelikin, mutta nousi hetkisen kuluttua uudelleen kivelle ja kädellä silmiään varjostaen tähysti joen taakse. Silloin tulla viuhahti kanuunankuula, riuhtaisten majurin vatsan kohdalta melkein poikki sekä surmaten kaksi kiven takana seisovaa sotamiestä.

»Ach mein Herr Pastor, mein Pastor!» huudahti majuri saksaksi vaipuessaan maahan aivan minun jalkoihini.

Hänen sormensa tekivät kouristelevia liikkeitä ja hänen suunsa kävi vielä muutaman hetken, vaikkei mitään ääntä kuulunut. Maatessaan selällään siinä meidän jaloissamme muistutti hän omituisesti pesästään pudonnutta linnunpoikaa. Hänet käärittiin Kiialasta haettuun karhuntaljaan, ja neljä sotamiestä kantoi hänet pois.

Niin paljon ja moninaisia sodankauhuja kuin seuraavina vuosina sainkin nähdä ja kokea, painui tämä näky kuitenkin kaikista syvimmin mieleeni. Muistellessani sitä ja ummistettuani silmäni näen ilmielävänä edessäni majuri Fraserin, kuinka hän raadeltuna makasi jaloissamme aukoen suutaan ja liikuttaen sormiaan.

* * * * *

VIIDES LUKU.

Metsissä ja maantiellä. Tutustun vastaiseen sotatoveriini keskellä vihollisten leiriä.

Oli raikas aamu syyskuun keskipaikkeilla, kun astuin ulos nokisesta saunasta, missä oljilla maaten olin muutamain komppaniatovereitteni kanssa viettänyt yön. Vainioilta ja Vanajan rantaniityiltä haihtui yöllinen sumu parast'aikaa riekaleina ilmaan, ja tuolta ja täältä kuului kiireistä, mutta tahdikasta varstankapsetta, kun maamiehet puivat viljojaan pois sotajoukkojen jaloista. Ympäri ketoja savusi vielä yöllisiä leirinuotioita, joiden ympärillä näkyi toistensa nojaan asetettuja musketteja, einehtiviä tai jalkineitaan parsivia sotamiehiä ja joukko nälkiintyneitä rääsyläisiä, joita armeijan kintereillä oli Uudeltamaalta kulkenut tänne Hämeeseen. Osa eri rykmenttien sotilaista oli jo luomassa valleja Vanajan rannoille sillan kummallekin puolelle. Kylän alla olevalla niityllä hirnahtelivat ratsuväen hevoset, ja vallinluojain taholta kuului välistä reipas laulun hoilaus. Sellaista ei oltu armeijassa pitkään aikaan kuultu, ja se vaikutti omituisen elostuttavasti kaikkien mieliin.

Armeijassa oli herännyt uutta luottamusta sen jälkeen kuin Lybecker oli viimeinkin kutsuttu sinne, missä hänen olisi pitänyt aina pysyä, nimittäin Tukholmaan, ja kenraalimajuri Armfelt oli toistaiseksi saanut ylipäällikkyyden. Mutta kykenisikö parhainkaan päällikkö enää korjaamaan hänen jälkiään? Sitä epäilivät kaikki, jotka asioita vähänkään ymmärsivät. Olihan Lybecker Armfeltin ja muiden rukouksista huolimatta peräyttänyt armeijan miekanlyönnittä rannikolta Hämeenlinnaan. Vihollisen voimat olivat siten saaneet rauhassa yhtyä ja rakentaa varustuksiaan sekä ottaa haltuunsa Helsingin ja Turun. Armfelt oli puolustuspaikakseen valinnut Mierolan sillan lähellä Hattulan kirkkoa. Taistelu oli ennen pitkää odotettavissa, sillä Hämeenlinnaa läheni venäläisten ylipäällikkö, kenraali Apraksin, jolla oli käytettävänään meikäläisiä paljon suurempi sotavoima.

Koska munsterikirjurin toimi ei minua ollenkaan miellyttänyt, kävin rykmenttini päällikön, eversti Yxkullin puheilla, pyytäen ylennystä virassani. Mutta hän kohteli minua röyhkeästi, sanoen hänellä olevan parempiakin miehiä autettavana. Pyysin silloin eroa paikastani mennäkseni johonkin toiseen rykmenttiin, jossa olisi minua huonompiakin miehiä. Mutta hän käski minun vain pysyä paikallani komppaniassani. Tämän jälkeen kävin vielä kenraalimajuri Fittinghoffin luona, että hän auttaisi minut pohjalaiseen rykmenttiinsä. Hän lupasikin minulle kenttävääpelin paikan, mutta ero entisestä rykmentistäni oli minun itseni hankittava. Mutta sehän minulta kiellettiin, ja sen vuoksi päätinkin nyt kääntyä itse Armfeltin puoleen.

Hän asui esikuntansa kanssa pappilassa, jonka pihalle minä asetuin odottelemaan puheille pääsyn mahdollisuutta. Jutellessani siinä erään hämäläisen kersantin kanssa kuulin tutun äänen huutavan nimeäni. Kääntyessäni näin ikkunassa kenraali Armfeltin, joka viittoi minua luokseen.

Astuessani sisälle istui hän yksinään pappilan vierastuvassa. Pöydällä hänen edessään oli kartta levällään, miekka sekä kolmikulmainen hattu olivat tuolilla hänen vieressään.

»Muutama päivä sitten olivat vihollisten etujoukot Nurmijärvellä», lausui hän karttaa silmäillen, »mutta varmaankin he ovat jo liikkeessä Hämeenlinnaa kohti. Tarvitsisin nyt pikaisesti tietoja heidän hankkeistaan ja viimeisimmästä lukumäärästään. Oletteko valmis lähtemään heti liikkeelle?»

»Heti paikalla, herra kenraali, mutta uskaltaisinko sitä ennen esittää pienen pyynnön?» vastasin minä.

Kun hän oli suopeasti nyökäyttänyt päätään, ilmaisin haluni tulla ylennetyksi munsterikirjurin virasta johonkin muuhun toimeen. Suosiollisesti lupasi hän toimittaa minulle ylennyksen heti, kun palaisin tiedusteluretkeltäni.

Hän oli sillä välin noussut seisomaan ja kävellyt ikkunan luo. Pappilan ohi marssi juuri komppania Hämeen läänin jalkaväkeä, joka arvatenkin oli menossa etuvartiostoon. Heitä katsellen puhui kenraali enemmän itsekseen kuin minulle:

»Uusmaalaiset ovat saaneet jo jättää kotiseutunsa. Jumala yksin tietää, saavatko hämäläisetkin tehdä samoin. Ja sitten on pohjalaisten vuoro! Ja tämä kaikki yhden kelvottoman ihmisen laiminlyöntien takia.»

Huomattuaan minun vielä viipyvän ovensuussa kääntyi hän puoleeni ja sanoi:

»Toivon teidän täyttävän hyvin tehtävänne, kuten ennenkin. Siitä lopultakin kaikki riippuu, kuinka uskollisesti kukin täyttää velvollisuutensa. Jumalan haltuun, Löfving!»

»Jumalan haltuun, herra kenraali!» vastasin liikutettuna ja läksin huoneesta.

Tämän jälkeen en enää nähnyt kenraali Armfeltia koko pitkällisen ja hävittävän sodan aikana. Tehtyään miehekästä vastarintaa Pälkäneellä, Tammerkoskella ja Isossakyrössä sai hän harventuneen, ryysyisen ja nälkäisen sotajoukkonsa kanssa peräytyä yhä kauemmas Pohjolan yöhön ja lumiin sekä loppujen lopuksi kestää viimeisten Suomen miesten kanssa kaikkia kuoleman kauhuja Norjan tuntureilla. Mutta minä jäin edelleenkin vihollisten valtaamaan Etelä-Suomeen, jossa omalla tavallani koetin olla hyödyksi isänmaalleni ja vahingoksi viholliselle.

Lähdin siis kohta Armfeltin luota tultuani retkelle. Tovereikseni sain vänrikki Sahlmanin sekä viisi sotamiestä. Kuljimme ensiksi meikäläisten etuvartioston ohi Hämeenlinnaan ja sieltä edelleen Nurmijärvelle päin. Kylät Hämeenlinnan eteläpuolella olivat enimmiten melkein tyhjinä, sillä asukkaat olivat vihollisten pelosta piiloutuneet metsiin tai seuranneet meikäläistä sotajoukkoa.

Sivuutettuamme Janakkalan kirkon kuljimme metsäisten mäkien välitse mutkittelevaa maantietä Nurmijärveä kohti. Silloin kohtasimme äkkiarvaamatta kasakkajoukon, joka hiljalleen ratsasti meitä vastaan. Livahdimme oitis puiden väliin ja kiipesimme lähintä rinnettä ylös. Kasakkain näimme allamme pysähtyneen neuvottelemaan.

»Laukaiskaamme muskettimme tyhjiksi», sanoin tovereilleni, »mutta tähdätkää tarkoin kukin omaan mieheenne!»

Laukaisimme seitsemän muskettiamme melkein yht'aikaa ja seitsemän arohevosta jäi haltijattomiksi. Kasakat joutuivat hämmennyksiin, päällikkö kirosi ja ärhenteli. Kun hän oli saanut joukkonsa hiukan toipumaan, komensi hän kaksikymmentä miestä jalkaisin hyökkäämään kimppuumme, jolla aikaa toiset ampuivat meitä kohti yhteislaukauksen, niin että oksia ja kaarnanpalasia sinkoili ympärillämme. Olimme sillä välin saaneet muskettimme uuteen latinkiin ja kun kimppuumme lähetetyt kasakat tulivat puiden välistä näkyviin, lähetimme heille kuumat tervetuliaiset. Ainakin viisi heistä jäi petäjäin juurelle kierimään ja loput pakenivat suinpäin alas nähdessään pistimemme edessään välkehtivän.

Emme enää jääneet uutta rynnäkköä odottamaan, vaan riensimme toista rinnettä alas, ladaten juostessamme muskettejamme. Päästyämme takana olevan noron pohjalla kasvavaan tiheään viidakkoon ilmestyi vasta jättämällemme kukkulalle uusi joukko kasakoita. Lähetimme heille vielä erojaisiksi kuulatuiskun ja lähdimme sitten kiireesti viidakon suojassa rientämään pitkin noroa eteläiseen suuntaan.

Pääsimme sen enemmittä kasakoista eroon ja noin tunnin ajan kuljettuamme lähenimme jälleen varovasti maantietä muutaman yksinäisen metsätalon kohdalla. Näkyvissä ei ollut ristin sieluakaan, mutta joka tapauksessa marssisi venäläisten päävoima tästä piakkoin sivu. Meidän oli siis parasta asettua näille seuduin ottamaan selkoa vihollisvoiman suuruudesta.

Silmäillessäni typö tyhjäksi jätettyä taloa juolahti mieleeni eräs tuuma. Metsän reunassa lähellä tietä oli riihi. Mitäpä jos asetunkin sen ahtaaseen ullakkoon, niin voin aivan vierestä laskea ohi marssivain vihollisten lukumäärän? Eihän ollut luultavaa, että heidän päähänsä pälkähtäisi kiivetä nuuskimaan tyhjäksi jätetyn talon riihen ullakkoa. Toverini piiloutuisivat sen sijaan niityn takana olevalle metsäiselle kukkulalle ja tekisivät puolestaan sieltä käsin huomioita. Ihan tien viereisiin metsiin oli uhkarohkeata piiloutua, sillä arvatenkin kulkisi vihollisjoukkojen kummallakin puolen metsässä partioita vaanimassa meikäläisten mahdollisia väijytyksiä. Mutta etäämpää tehdyt huomiot eivät luonnollisestikaan olleet niin tarkkoja kuin ihan vierestä tehdyt. Kahdesta eri paikasta tehdyt havaintomme voisimme sitten verrata toisiinsa ja päästä siten kutakuinkin tarkkoihin tuloksiin.

Toverini pitivät tuumaani viisaana, ja vitkastelematta ryhdyimme panemaan sitä toimeen. Mutta riihen päädyssäpä ei ollutkaan aukkoa, kuten tavallista. Sitä parempi, sanoin minä, sillä eihän olkikatto miestä pidättäne ja sittenpähän olen kerran sinne päästyäni varmasti säilössä. Päädyssä on arvatenkin sellaisia rakoja, että voin niistä hyvin tielle tähystää. Kiipesin siis oitis yhden sotamiehen seuraamana ylös katolle, jossa siirsin pari malkaa sijaltaan ja aloin penkoa katto-olkia. Pian sainkin niihin sellaisen aukon, että mahduin siitä ryömimään ahtaaseen ja pimeään ullakkoon. Kaiken varalta otin muskettini ja rensselini sinne mukaan. Sotamies asetti oljet ja malat paikalleen ja laskeutui alas, jonka jälkeen he kaikki hävisivät metsään.

Asetuin pitkälleni välikaton multiin ja eräästä suurenpuoleisesta raosta sopi minun mainiosti tähystää tielle ja lähimpään ympäristöön. Oli tyyni ja ihana syyskuun päivä. Hiljaisuutta keskeyttivät ainoastaan linnut, jotka livertelivät metsässä huolettomina kuin olisi maassa vallinnut mitä herttaisin rauha. Omituisen kaihomielen valtaamana makasin pimeässä piilossani ja näin edessäni hylätyt pellot ja viheriän metsän niiden takana.

Kun kuusten varjot alkoivat pidentyä, kuului talon eteläpuolelta tasaista töminää ja hetken kuluttua ratsasti hiljaista ravia ajaen lymypaikkani ohitse tuhatmiehinen kasakkajoukko. Sain heidän lukumääränsä tarkoin lasketuksi ja summan merkitsin puukon kärjellä seinähirteen. Kohta kasakkain mentyä kulki ohitse kuormasto, jota seurasi rykmentti rakuunoita. Sitten kulki tykistö ja sen perässä muuan korkea-arvoinen upseeri esikuntineen. Arvasin hänet kenraali Apraksiniksi. Hänen lähimmän päällikkönsä, ruhtinas Galitsinin, tunsin entisiltä tiedusteluretkiltäni. Kohta ylipäällikön jäljestä alkoi jalkaväki marssia ohitse pitkissä ja tiheissä kolonnissa. Tarkkaavaisuuteni sain jännittää äärimmilleen ehtiäkseni saada heidän lukunsa selville, sillä he eivät kulkeneet säännöllisissä riveissä. Montakaan päätä en sentään luule erehtyneeni.

Jalkaväen mentyä pysyi tie lähes tunnin ajan tyhjänä. Iltakin alkoi jo hämärtää ja minä mietin jo kömpiä piilopaikastani ulos, kun jälleen alkoi eteläpuolelta kuulua töminää ja esiin ratsasti kokonainen rakuunarykmentti. Se oli nähtävästi vihollisarmeijan jälkijoukko ja pysähtyi talon luo, aikoen arvattavasti yöpyä tähän. Sain siis koreasti jäädä lymypaikkaani odottamaan yötä tai pahimmassa tapauksessa huomispäivää. Mitään hätää minulla ei kuitenkaan ollut, sillä rensselissäni oli leipää ja palanen suolattua lihaa ja nukkua kellettää saatoin kattomullassa vallan hyvin.

Rakuunat laittautuivatkin aivan oikein leiriin. Hevosensa he liekasivat kedoille ympäri taloa, virittelivät nuotioita ja alkoivat aterioida. Muuan nuotioista oli aivan riihen lähistöllä ja minun oli mukava seurata elämää sen ympärillä. Syötyään hakivat he riihen seinustalla olevasta kasasta olkia, joita levittivät alleen ja alkoivat sitten toiset loikoen tarinoida, toiset parsia vaatteitaan ja jalkineitaan.

Ennen yöpimeän tuloa saapui maantietä myöten vielä kymmenmiehinen rakuunajoukko ja pysähtyi riihen luona olevalle nuotiolle. He tuntuivat olevan hyvin kiihdyksissään ja heidän keskellään huomasin vangin, puolittain sotamieheltä, puolittain talonpojalta näyttävän nuoren, hartiakkaan miehen, jonka kädet oli lujasti sidottu selän taakse. Rakuunat tyrkkivät ja lyödä läimäyttelivät häntä ehtimiseen ja hänen kasvonsa olivat hyytyneen veren tahraamat. Nähtävästi olivat rakuunat olleet partioretkellä ja joutuneet kahakkaan meikäläisten kanssa.

Lisättyään puita nuotioon asettuivat rakuunat makuulle. Yö verhosi lähimmät ympäristöt vaippaansa ja riihen metsänpuoleinen laitakin jäi kokonaan pimentoon. Ensinnä aioin viettää koko yön piilossani ja vasta vihollisen mentyä ryömiä sieltä esiin, mutta nyt tulikin minulle vastustamaton halu yrittää heti, kun rakuunat näyttäisivät uneen vaipuneen, sekä koettaa samalla pelastaa vangittu maanmieheni. Yritys oli tosin sangen uhkarohkea, mutta sellaisethan minua juuri enimmän vetivätkin puoleensa. Ennen yölevolle asettumistaan olivat rakuunat sitoneet lujasti myöskin vankinsa jalat, ja makasi hän nyt heidän keskellään päin nuotioon. Rakuunat olivat itse kääriytyneet viittoihinsa, mutta vanki virui kyljellään ilman mitään suojaa yökylmyyttä vastaan.

Jonkin hetken kuluttua alkoi nuotiolta kuulua kuorsauksia. Jalkeilla ei näkynyt ketään, sillä vartijat olivat etäämpänä pimennossa. Oliko heistä yhtään asetettu riihen ja metsän väliin, siitä oli minun ensiksi päästävä selvyyteen. Aloin siis mitä suurinta varovaisuutta noudattaen kaivautua katto-olkien läpi. Onneksi muutamia hevosia syödä rouskutteli ihan riihen seinustalla, joten se hämmensi olkien kahinaa, mitä oli mahdoton kokonaan välttää, varsinkin tunkeutuessani aukosta katolle.

Kun vihdoinkin kyyrötin metsänpuoleisella katonpuoliskolla, kuului talosta päin askelia. Kurkistin varovasti harjan yli ja näin nuotiolle pysähtyneen erään upseerin, joka arvatenkin kierteli yövartioita tarkastamassa. Ja aivan oikein, hän kiersikin riihen taakse ja lausui jonkin sanan, mihin toinen miehen ääni antoi yhtä lyhyen vastauksen. Sen jälkeen jatkoi upseeri matkaansa ja hänen askelensa hupenivat pimeyteen.

Allani riihen seinustalla oli kuin olikin siis vartija. Kuinka nyt menetellä? Tosinhan olisin voinut vartijan yli loikata maahan ja hävitä saman tien metsään, ennenkuin ällistynyt rakuuna olisi ehtinyt edes pyssyään laukaista. Mutta minä olin nyt kerta kaikkiaan saanut päähäni pelastaa vangitun maanmieheni ja siksi minun oli päästävä vartijan huomaamatta maahan sekä sitten tehtävä hänet vaarattomaksi voidakseni ryhtyä enempiin toimenpiteisiin.

Yksi hevosista kalusi aivan takimmaisen päätyseinän alla. Aloin liikutella itseäni siihen päähän kattoa. Vaikka kuljettavanani oli ainoastaan sylen pituinen matka, vei se lähes puoli tuntia, sillä joka ainoa ja pieninkin liikkeeni oli tehtävä mitä varovaisimmin, ja sittenkin pelkäsin joka hetki vartijan allani kuulleen olkien tai kattomalkojen risahtelua. Mitään elonmerkkiä hän ei kuitenkaan antanut itsestään.

Päästyäni siis vihdoinkin katon reunalle ja kurkistettuani räystään yli näin allani hevosen ääriviivojen häämöttävän. Tartuin nyt muskettiani toisella kädellä perästä ja ojensin sen alaspäin, töytäten pistimenkärjellä hevosen selkää kohti. Hevonen karkasi ensin korskahtaen pystyyn ja laukkasi seinän luota pois. Mutta koska se oli jalastaan köydessä, kaatui se köyden päähän tultuaan nurinniskoin ja alkoi reuhtoa ylös päästäkseen. Vartija juoksi kohta sen luokse ja heikäläisiä puhuttelusanoja hokien ryhtyi auttamaan sitä jaloilleen.

Nyt en hukannut silmänräpäystäkään, vaan hivuttausin räystäälle ja pudotin siitä itseni maahan. Hevonen teutaroi siksi tuimasti, ettei vartija saattanut putoamistani kuulla, varsinkin kun hän itsekin oli yhä äänessä. Pitäen käsissäni muskettia tanakasti pistoasennossa asetuin odottamaan lähelle sitä nurkkaa, jonka takaa vartijan oli palattava paikalleen.

Kun hevonen oli viimeinkin rauhoittunut, kuuluivat vartijan askelet lähestyvän ja hetkistä myöhemmin ilmestyi hänen hahmonsa riihen nurkalle. Survaisin silloin pistimen voimaini takaa hänen rintaansa kohti. Pistin upposi polvekettaan myöten hänen ruumiiseensa ja heikosti korahtaen vaipui hän maahan. Aioin juuri rientää riihen toiselle, nuotion puoleiselle nurkalle, kun mieleeni välähti jotakin. Kumarruin heti alas ja riistin kaatuneelta vartijalta viitan, jonka kiskoin omille hartioilleni. Sitten ripustin vyölleni hänen sapelinsa ja ottaen päähäni hänen lakkinsa astelin varovasti nuotiolle, joka oli palanut jo hiillokselle ja valaisi ainoastaan vaisusti lähintä ympäristöä. Ketään ei näkynyt liikkeellä eikä askeliakaan kuulunut. Rakuunat ympärilläni kuorsasivat viittoihinsa kääriytyneinä. Vanki yksin näytti olevan valveilla.

Juuri kun kumarruin käsiäni muka hiiloksessa lämmittämään, kohotti muuan rakuunoista päätään ja murahti minulle jotakin hyvin unenpohmeloisella äänellä. Käsitin hänen tarkoittavan, että minun oli nuotioon lisättävä puita. »Da!» murahdin minä päätäni nostamatta ja lähdin hetken kuluttua riihen luo, jonka seinustalla olevasta pinosta otin muutamia halkoja ja vein ne nuotioon, asettaen ne kuitenkin niin, etteivät heti leimahtaneet tuleen. Sitten aloin taas käsiäni lämmitellä, pitäen kuitenkin ympäristöäni tarkoin silmällä.

Kohta kun äskeinen rakuuna alkoi jälleen kuorsata, kumarruin vangin puoleen, joka nähtävästi kovin ihmeissään käänsi päänsä minuun.

»Pysykää alallanne, kunnes katkaisen siteenne», kuiskasin minä hänelle mahdollisimman hiljaa.

Sitten otin hetkeäkään hukkaamatta puukkoni ja viilsin hiljaa poikki nuorat hänen käsistään ja jaloistaan. Mutta juuri kun hän oli seisaalleen kohoamassa, työnsi lähinnä makaava rakuuna viitan silmiltään ja vangin nähtyään kavahti istualleen. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti mitään virkkaa, potkaisin minä raudoitetulla saappaankorollani häntä otsaan, niin että hän ulahtaen rojahti takaisin selälleen.

»Joutuin toveri!» kuiskasin vangille ja harppasin riihen nurkalle, josta sieppasin muskettini ja painuin sitten yhtä kyytiä metsään. Vanki juoksi ihan kantapäilläni. Nuotiolla nousi ankara meteli ja muutamia umpimähkään ammuttuja laukauksiakin kajahti. Mutta me riensimme eteenpäin minkä säkkipimeässä metsässä suinkin saatoimme ja olimme piankin rakuunoilta turvassa. Kuljimme sitten umpimähkään siihen suuntaan, missä arvelin sen kukkulan olevan, jonne toverieni oli päivällä määrä asettua. Arviolta noin pari tuntia metsässä hiiviskeltyämme näimmekin edessämme puiden välissä vähäisen tulen. Lähemmäs mentyämme tunsinkin sen äärellä toverini.

»Ohoi, toverit, olkaa alallanne, täältä saapuu ystäviä», huusin puoliääneen ja sitten astuimme nuotiolle.

Kerroin puvustani pahasti ällistyneille tovereilleni lyhyesti seikkailuni, minkä jälkeen vapauttamani vanki teki selkoa omista vaiheistaan. Hän oli nimeltään Juho Ahokas, kolmenkymmenen vuotias, leveäharteinen ja peräti tyyniluontoinen mies. Syntynyt hän oli Loimijoella ja oli jo useita vuosia ollut Turun läänin jalkaväkirykmenttiin kuuluvan kapteeni Möllerin palveluksessa. Hän oli ollut isäntänsä ja kymmenkunnan sotilaan kera partioretkellä Lopen puolella, jossa he olivat väijyneet muuatta kuormastoa, mutta joutuneet kahakkaan erään vihollisjoukon kanssa. Ahokas oli joutunut vangiksi, mutta toiset olivat päässeet pakoon.

Lopetettuaan lyhyen kertomuksensa kävi Ahokas ahnaasti käsiksi leivänkannikkaan, jonka eräs sotamies hänelle ojensi. Haukattuaan sen muutamana suupalana kallistui hän nuotion kupeelle pitkälleen ja alkoi kohta raskaasti kuorsata. Kun toiset lupasivat vartioimisesta pitää huolen, noudatin hänen esimerkkiään ja vaivuin pian sikeään uneen.

* * * * *

KUUDES LUKU.

Armeija hajallaan. Vaellan Turkuun ja saan olla tekemisissä kelvottomain alamaisten kanssa.

Oli sumuinen lokakuun aamu ja päivä tuskin vielä sarasti, kun me Ahokkaan kanssa läpimärkinä samosimme suon halki luoteista ilmansuuntaa kohti. Edellisestä oli kulunut jo kappaleen kolmatta viikkoa. Olimme silloin heti päivän sarastaessa lähettäneet yhden sotilaista pitkin metsäteitä viemään päämajaan kirjettä, missä vänrikki Sahlmanin kanssa annoimme tarkat tiedot vihollisten lukumäärästä ja eri aselajeista. Itse lähdimme toisten miesten ja Ahokkaan kanssa retkeilemään Kärkölän, Lammin ja Tuuloksen puolelle, jossa emme kuitenkaan vihollisen kanssa joutuneet sanottavampiin tekemisiin.

Eilen illalla olimme saapuneet Hauhon kirkolle ja päättäneet siinä jakaantua kahteen joukkoon. Olimme muutamilta paikkakuntalaisilta kuulleet Armfeltin jättäneen Mierolan sillan ja vetäytyneen Pälkäneelle, missä hän oli rakentanut varustuksia Kostianvirran pohjoisille äyräille. Vihollinen oli myöskin näinä päivinä lähtenyt Hämeenlinnasta liikkeelle ja leiriytynyt Ilmoilan seutuville, noin parin penikulman päähän meikäläisten päämajasta. Ratkaiseva taistelu oli siis ihan ovella. Armeijaan kiiruhtaessamme päätimme me vielä hankkia mahdollisimman monipuoliset tiedot vihollisen asemasta ja hankkeista. Sitä varten tuli Sahlmanin sotamiesten kanssa kulkea venäläisten päämajan itäpuolitse, samalla kuin minä kiertäisin Ahokkaan kanssa länsipuolelta.

Illalla olimme siis eronneet ja yöllä olin Ahokkaan kanssa soutanut Hauhonselän yli ja sitten yhtä mittaa taivaltanut tiettömiä metsiä matkalla Hämeenlinnasta Pälkäneelle johtavalle maantielle. Sitä me luonnollisestikaan emme voisi paljon hyväksemme käyttää, vaan oli meidän ainoastaan kuljettava sen poikki ja sitten pitkin länsipuolisia metsiä jatkettava matkaa Pälkänettä kohti.

Suo, jota viimeksi olimme kulkeneet, kohosi kanervaiseksi ahoksi rajoittuen edessäpäin jyrkkään ja louhiseen kallionselänteeseen. Juuri kun olimme sen juurelle ehtineet, alkoi kallion takaa kuulua rattaiden räminää, kavioiden töminää ja hevosten korskuntaa. Arvasimme olevamme ihan maantien lähellä ja kiipesimme oitis kalliolle, nähdäksemme, keitä sen takana oli liikkeellä. Tultuamme kallionlaelle, jossa siellä ja täällä oli mataloita, mutta tiheitä kuusinäreikköjä, huomasimme kallion muodostavan toiselle puolelle pystysuoran seinän, jonka vieritse kulki maantie, noin kolme tai neljä syltä suoraan alapuolellamme. Maaten pitkänämme näreikössä tähystimme alas tielle.

Ohitse ratsasti melkein loppumattomalta näyttävä jono kasakoita, joiden välissä marssi aseettomia suomalaisia sotilaita, toiset verissään, toiset repeytynein vaattein ja loan tahraamina. Siellä täällä matkueessa, joka kulki Hämeenlinnaa kohti, oli vankkureita, joissa virui pahemmin haavoittuneita. Nähtyäni kulkueen allani välähti heti salamana mieleeni, että taistelu Pälkäneellä oli jo taisteltu ja meidän armeijamme lyöty. Jouduin tästä siinä määrin mielenliikutuksen valtaan, että hetkeksi unhotin vaarallisen asemamme ja nähdessäni vankien joukossa kersantti Kuulan omasta komppaniastani huusin hänelle:

»Hoi, veli Kuula, miten ovat asiamme?»

Kuula katsahti ylös veristyneillä silmillään ja tuntiessaan minut näreiden välissä vastasi ontolla äänellä:

»Armeija on lyöty ja hajallaan kuin akanat tuulessa.»

Samassa sai hän niskaansa pari kolme tyrkkäystä pyssynperistä ja meitä kohti ojentui kymmenkunta tuliluikkua. Vetäydyimme nopeasti näreiden suojaan, samalla kuin kuulat rapisivat oksissa ympärillämme. Heittäydyimme kiireesti alas kalliolta ja kätkeydyimme aholle. Jonkin hetken kuluttua ilmestyikin kallionlaelle etsiviä ja ympärilleen tähysteleviä kasakoita, jotka kuitenkin pian hävisivät.

Tunsimme itsemme omituisen herpaantuneiksi, aivankuin jokin meitä täällä maailmassa pitelevä emäjuuri olisi äkkiä riuhtaistu poikki. Neuvottomina kyyrötimme hyvän aikaa alallamme tietämättä, mihin meidän nyt oli ryhdyttävä. Mutta lopuksi karistin väkipakolla päältäni apean ja toivottoman mielialan, hypähdin pystyyn ja sanoin:

»Eläähän meidän sittenkin täytyy. Siispä eteenpäin!»

Niin lähdimme taivaltamaan karjanpolkuja myöten, tällä kertaa Hämeenlinnaan päin. Illalla tulimme Hattulan Juutilaan ja siellä tapasimme pari Hämeen rykmentin miestä, jotka rykmentin hajottua Pälkäneen tappelussa olivat lähteneet kotiseudulleen. Heiltä saimme lähemmin kuulla, kuinka kaikki oli käynyt. Armeija oli Kostianvirran takana tehnyt urhoollista vastarintaa ja lyönyt useat vihollisen hyökkäykset takaisin. Mutta sitten olivat venäläiset kulkien lautoilla Mallasveden yli kiertäneet suomalaisten aseman, jolloin meikäläisten oli täytynyt kahdelta suunnalta tunkevan ylivoiman alta vetäytyä pois, kunnes koko armeija oli ankarasti taisteltuaan joutunut melkein täydelliseen hajaannustilaan. Mihinkä eri joukkokunnat olivat joutuneet, siitä ei sotamiehillä ollut tietoa. He sanoivat, etteivät itse muuta enää ymmärtäneet kuin lähteä omia kotinurkkiaan puolustamaan ja pelastamaan edes lähimpiä omaisiaan yleisestä tuhosta.

Vietettyämme yön Juutilassa lähdimme Ahokkaan kanssa taivaltamaan Turkua kohti. Siellä päin toivoin itselleni tarjoutuvan joitakin toiminnan mahdollisuuksia ja toverini toivoi niillä seuduin tapaavansa entisen isäntänsä, joka luultavastikaan ei ollut mukana Kostianvirralla. Venäläiset olivat jo elokuun lopulla marssineet Turkuun, mutta jättäneet sen jälleen ja palanneet Uudellemaalle ja Hämeeseen. Apraksin oli levityttänyt ympäri Turun lääniä julistusta, jossa luvattiin kansalle täysi turvallisuus. Senpä vuoksi eivät kylät täällä päin olleetkaan niin autioina kuin Uudellamaalla ja Hämeenlinnan ympäristöillä, vaan siellä ja täällä näki talojen piipuista savuja nousevan sekä ihmisiä tavallisissa askareissaan. Mutta levottomina ja pelonalaisina he elivät kotinurkissaan ehdättäen jokaiselta ohikulkijalta uutisia tiedustamaan.

Turusta olivat enimmät asukkaat ennen venäläisten tuloa kalliimman omaisuutensa kanssa paenneet Ahvenanmaalle tai Tukholmaan. Osa alempaa porvaristoa oli sentään palannut entisille asuinsijoilleen. Kaupungissa oli myöskin läänin maaherra, paroni Stjernstedt, joka vihollisen vierailun aikana oli piilotellut saaristossa. Menin hänen puheilleen ja kerroin hänelle viimeiset vaiheeni sekä tiedustelin, oliko minun lähdettävä etsimään armeijan jäännöksiä Pohjanmaan puolelta vai johonkin muuhunko ryhdyttävä. Hän määräsi minut olemaan hänen käytettävänään, jotta hän voisi seurata vihollisen hankkeita ja toimittaa niistä tietoja Tukholmaan.

Ahokas tapasi kuin tapasikin Turussa isäntänsä, joka oli joukkueineen ollut useissa pikku kahakoissa vihollisen kanssa ja kerran jo vangiksikin joutunut, mutta livistänyt karkuun ja päässyt onnellisesti Turkuun. Nyt hänen oli määrä viedä tänne kokoontuneet sotamiehet sekä lähisaaristossa kätkössä olleet kaleerit ja veneet Ahvenaan. Mutta Ahokkaan tuli jäädä minun käskyläisekseni.

Ensi töikseni retkeilin Ahokkaan kanssa Loimijoelle, jossa kapteeni Möllerin pyynnöstä kävin tarkastamassa hänen puustelliaan sekä korjaamassa talteen, jos siellä vielä löytyi jotakin arvokkaampaa. Otinkin sieltä haltuuni muutamia lampaita, kaksi hevosta satuloineen sekä joukon kolme- ja kuusnaulaisia kranaatteja. Nämä kaikki kuljetin Sauvossa olevaan omaan Hallela-nimiseen virkatalooni, tai paremmin sanoen torppaan, jota en vielä ollut nähnytkään. Lepäiltyäni täällä muutamia päiviä palasin Turkuun, jossa maaherralta sain määräyksen mennä Huittisiin hävittämään erään siellä olevan kruunun makasiinin, ettei se joutuisi vihollisen saaliiksi.

Lähdin oitis Ahokkaan kanssa ratsain matkalle. Saavuttuamme Hannunkosken kylään päätin poiketa muutamaan taloon, saadakseni tietää, oliko paikkakunnalla kuulunut vihollisia liikkuvan. Ahokas jäi molempain hevosten kanssa kujasille odottamaan. Kylän talot näyttivät kaikki huonosti hoidetuilta ja rähjääntyneiltä. Kuten myöhemmin sain kuulla, olivat hannunkoskelaiset laiskaa väkeä, kuuluen niihin ihmisiin, jotka kituuttaen elävät päivästä toiseen ja kantavat sydämessään ainaista tyytymättömyyttä esivaltaa ja paremmin toimeentulevia lähimmäisiään kohtaan pitäen näitä syypäinä heidän kurjuuteensa.

Astuin siis sisälle pirttiin, jossa istui muutamia miehiä viinaa ryypiskellen, ja näyttivät he jo olevan hyvänlaisesti humalassa. He kehoittivat minua istumaan seuraansa tarjoten minullekin viinakulhoa. Mutta minä kieltäydyin sitä ottamasta. Yksi miehistä, joka nähtävästikin oli talon isäntä, alkoi nyt tarkastella sarkakauhtanani alta näkyvää univormunkaulusta, joka oli kapealla kultakaluunalla reunustettu. Siitä hän arvatenkin huomasi minut herraksi ja sanoi röyhkeästi nauraen:

»Lyödäänkö sadan riikintaalerin veto, että venäläinen tästälähin pitää
Suomen?»

»Ei minulla ole varaa niin suuria vetoja lyödä», vastasin kartellen.

»Huilaa sitten helvettiin toisten Suomen herrain perässä!» sanoi hän ryyppytoveriensa hyväksyvästi nauraa röhötellessä.

Kun hän ei tällä saanut minua vielä suututetuksi, jota hän kaikin mokomin näytti haluavan, lisäsi hän hetken kuluttua ärsytellen:

»Tällä pojalla on paloverorahat jo valmiina ja ryssä saa ne heti, kun kylään tulee.»

»Hyvä on», vastasin minä, »mutta antaisitteko minulle oman rahani edestä vähän ruokaa?»

Tämän sanoin vain saadakseni syytä viipyä hiukan pitempään talossa, jossa noiden puolijuopuneiden miesten suusta saatoin siepata yhden tai toisen pikkutärkeän tiedon.

»Kyllähän sitä aina ruokaa on, mutta siitä saat maksaa kestikievaritaksan mukaan kymmenen äyriä hopeassa», vastasi isäntä.

Kaivoin rahat esille ja ojensin ne hänelle, jonka jälkeen häijyn näköinen, huolimattomasti puettu pikisilmä-akka kantoi pöytään leipää, voita, silakkaa ja savustetun lampaankyljen. Kun menin pöydän taakse navetakseni aterioimaan, tuli lähelleni pöydän päähän istumaan muuan vanha ukko. Isäntä meni ulos ja palasi hetken kuluttua takaisin kädessään pitkässä varressa oleva, puolikuun muotoinen lehtirauta. Hän läheni pöytää ja yritti yht'äkkiä varrastaa minut raudalla seinään kiinni. Mutta minä olin koko ajan ollut vanoillani ja samalla kuin hän ojensi aseensa, kumarruin minä vikkelästi pöydän alle.

Nyt tarrasi vierelleni asettunut vaari minua niskasta, koettaen pidellä minua kiinni. Mutta minä sieppasin penkiltä pöydän takaa muskettini, jonne sen syömään ryhtyessäni olin selästäni laskenut, ja tyrkkäsin sen perällä vaaria leuan alle, niin että hänen kätensä paikalla heltisivät. Samalla viritin musketinhanan ja ärjäsin isännälle:

»Ulos, lurjus, taikka laukaisen paikalla!»

Hän peräytyikin edelläni ulos ja pudotti puolikuunsa, minkä jälkeen minä miekanlappeella annoin hänelle muutamia kunnon sivalluksia. Mutta samalla tulla lennätti pirtistä akanhäijyläinen ja rupesi sivaltelemaan minua saavin korennolla päähän. Ennätin kuitenkin ennen ja löin häneltä korennon käsistä, jonka jälkeen hänenkin selkäpuolensa sai hyvin ansaitun osansa miekkani lappeesta. Kun korento putosi hänen kädestään, yritti hän siepata lehtiraudan, joka oli maassa jalkojeni välissä, samalla kun isäntäkin yritti uudelleen käydä minuun käsiksi. Mutta annoin potkuja oikealle ja vasemmalle, niin että kumpikin heistä sai hyvänpäiväiset mustelmat muistokseen.

Kun viimein pääsin heistä erilleni, aloin juosta kujalle, jossa Ahokas hevostani pidellen oli istunut omansa selässä ja hymyillen seurannut minun kahakkaani. Mutta edellä mainittu vaari, joka oli hyvin kookas ja luiseva äijä, seurasi juosten perässäni ja juuri kun olin satulaan nousemassa, tarttui hän muskettini perään. Kun en hellittänyt asettani, takertui hän minun korvuksiini, ja kun minä jalustimessa kiikuin verraten epämukavassa asennossa, sai hän minut keikautetuksi alleen. Toiset huutaa hoilasivat sill'aikaa kylänväkeä kokoon ja miehiä ja akkoja alkoi talorähjistä rientää paikalle. Vapautin kuitenkin itseni nopeasti vaarin alta ja annettuani hänelle muutamia oivallisia sivalluksia hyppäsin satulaan ja ajoin toverini kanssa täyttä laukkaa tieheni. Lakkini, kintaani ja rahakukkaroni jäivät kuitenkin taloon.

Huittisten kirkolle tultuamme kutsuimme talonpoikia koolle ja jaoimme heille sen vähäisen viljan, mitä makasiinissa vielä oli jäljellä, minkä jälkeen sytytimme sen palamaan, ettei siitä viholliselle olisi minkäänlaista hyötyä. Paluumatkalla pistäydyin uudestaan vierailulla Hannunkoskella ja otin kapineeni, jotka minun tullessani oli täytynyt sinne jättää.

* * * * *

SEITSEMÄS LUKU.

Taistelemme kaksi kuutta vastaan ja anastamme kuormallisen rahoja. Venäläinen rakuuna saa minut elämäni suurimman hämmästyksen valtaan.

Huittisista palattuani ja päivän Turussa levättyäni sain Ahokkaan kanssa lähteä uudelleen liikkeelle. Tällä kertaa oli matkamme määränä Loimijoki, sillä sielläpäin kerrottiin nähdyn vihollisia ja meidän oli urkittava tietoomme, mitä heillä oli tekeillä.

Lähdimme aikaisin aamulla Turusta ja marraskuisen päivän vaisusti harmaista maisemaa valaistessa ajoimme hyvää vauhtia pitkin Oripäähän ja Loimijoelle johtavaa tietä. Juho oli lähtiessämme saanut majatalomme isännältä lahjaksi käärön venäläistä lehtitupakkaa ja tyytyväisenä pyöritteli hän nyt mälliä poskessaan, ruiskauttaen välistä ruskean sylkilätäkön hevosen pään yli tielle.

»Varmaan sinä, Juho, vaihtaisit taivasosasikin tupakkapuruun, jos oikein lujalle ottaisi», sanoin minä nähdessäni, kuinka hartaasti hän käänteli mälliään ja siirteli sitä poskesta toiseen.

»Kyllähän se hyvää on, mutta tokkopa tuohon sentään tulisi taivasosaansa vaihtaneeksi», vastasi Juho yksikantaan.

»Mutta mahtaneekohan sinusta taistelussa olla suurtakaan apua», jatkoin leikinlaskuani, »sillä tuo mällin käänteleminenhän sinulta vie kaiken ajan ja huomion, niin ettet sinä ehtisi oikealla ajalla ja paikalla asettasi käyttää.»

»Eiköpä tuota ryssän kanssa aina toimeen tultane», arveli Juho suuttumatta.

Niin jatkoimme matkaamme ja puolenpäivän aikaan saavuimme Loimijoen kirkolle, jossa ensiksi ajoimme nimismiehen talolle. Kohta kun pääsimme pihalle ja laskeuduimme hevosten selästä, ehätti nimismies luoksemme ja sanoi:

»Ollapa teitä nyt viisi tai kuusikaan miestä, niin saisitte suuren joukon rahoja.»

»Mistä niin ja millä tavoin?» kysyin minä.

»Juuri ikään kulki tästä ohi kuusi venäläistä rakuunaa mukanaan kokonainen kuorma meikäläistä rahaa.»

»Minnepäin ne menivät?»

»Ypäjälle päin ja lienevät nyt puolen penikulman päässä täältä. Kolmen penikulman päässä, Ypäjän ja Jokioisten välillä, sanotaan olevan vihollisten leirin.»

»Hyvä on, antakaa meille vain tuoppi olutta mieheen», sanoin minä nimismiehelle.

Kun saimme oluttuopit, sanoin minä toverilleni:

»No nyt saat, Juho, näyttää, kelpaatko sinä muuhunkin kuin tupakkapurua jauhamaan ja rakuunahevosen kanssa kilpaa juoksemaan.»

»Montako niitä olikaan?» kysyi Juho.

»Kuusi, siis kolme miestä kohti. Mitäs arvelet?»

»Niin kolmeko? Ajoinpa minä kerran talkootansseissa seitsemän ypäjäläistä yksinäni käpälämäkeen, kun olin parhaillaan nousuhumalassa.»

»Mutta tämä onkin hieman toista kuin talkootanssit», huomautin minä.

»Vaan eiköhän seitsemän ypäjäläistä, vaikka ne ovatkin aina olleet hiukan jänishousuja, paina sentään koko joukon enemmän kuin kolme moskovalaista», arveli Juho totisena.

»No pianpahan saamme nähdä», vastasin minä tyhjentäen oluttuoppini sekä nousten satulaan.

Juho seurasi esimerkkiäni ja työntäen uuden lehtikäärön poskeensa sanoi:

»Perässä tullaan, antakaa vain nelijalkaisen pyyhkäistä.»

Painoimme siis kannukset ratsujemme kylkiin ja aloimme täyttä neliä pyyhältää Ypäjälle johtavaa tietä. Ratsastettuamme alun toista penikulmaa ja sivuutettuamme juuri Kauhanojan talot, kuulimme edessämme olevan tien mutkan takaa ratasten kolinaa. Pysäytin heti huohottavan ratsuni ja sanoin Juholle:

»Nyt he ovat varmasti ihan edessämme. On parasta, että me täältä takaapäin hyökkäämme täyttä neliä ajaen heidän niskaansa. Ensin laukaisemme muskettimme ja sitten käymme miekka kädessä heidän kimppuunsa, ennenkuin he ennättävät ampuma-aseitaan käyttää.»

Tarkastimme nopeasti, olivatko muskettimme reilassa, ja kopistimme ruutia sankkipannuun. Kummallakin meillä oli musketti ja minulla sitä paitsi pari pistoolia vyössäni.

»Pidä nyt, Juho, kieli suorana suussasi!» sanoin minä ja painoin kannukset hevoseni kylkeen.