E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

VAIKEA TIE

Romaani nykyajalta

Kirj.

KYÖSTI WILKUNA

Kustannusosakeyhtiö Kansa, Helsinki, 1915.

1.

Tornikellon viisarit lähenivät kahta päivällä, kun ylioppilas
Markus Kaarlela Nikolainkatua kävellen saapui Säätytalon kohdalle.
Huomatessaan puistikon penkistä yhden olevan tyhjänä ja suojassa
auringonpaahteelta, läheni hän sitä ja vaipui huoahtaen istumaan.

Hän oli aamupäivällä saapunut kaupunkiin, jonne kesäluvalta kokoontuvia ylioppilaita oli vielä ainoastaan nimeksi ilmestynyt. Nyt oli hän jo pari tuntia kierrellyt kaupungilla asuntoa hakemassa, kiivennyt rappuja ylös ja toisia alas sekä soitellut lukuisia ovikelloja. Hän tunsi hermoissaan epämääräistä levottomuutta ja outoa kiihottuneisuutta kuten ainakin se, joka maaelämän rauhasta juuri on joutunut keskelle pääkaupungin melua ja kirjavaa hyörinää. Kuormarattaiden räminä, sanomalehtipoikien kimeät huudot ja raitiovaunujen ilkeästi vihlova vonkuna katukäänteissä vaivasi hermoja epämieluisasti, samalla kuin kaikkialla eteen kohoava kivinen suorasärmäisyys ja ahtaiden puistojen tyylitelty kauneus painostivat luonnon vapaisiin muotoihin tottunutta mieltä.

— Mutta jahka tässä löytää asunnon ja pääsee vakiintumaan, niin kyllä kai se taas alkaa käydä, ajatteli hän ja otti esille taskukirjan, mihin hän aamulehdistä oli merkinnyt joukon asuntoilmoituksia. Hän veteli viivat käytyjen yli ja jäljelle jäi vain pari kolme läntisessä osassa kaupunkia. Miellyttäviä huoneita hän oli kyllä useitakin löytänyt, mutta ne olivat liian kalliita hänelle. Hän oli nimittäin asettanut määräkseen etsiä yksinäisen huoneen, jonka vuokra oli korkeintaan kolmekymmentä markkaa kuussa.

Hän oli saapunut kaupunkiin lastattuna kaikenlaisilla hyvillä päätöksillä. Opinnot kandidaattitutkintoa varten oli hän päättänyt panna varmaan käyntiin sekä elää säästävästi, että kesällä hankkimansa laina kestäisi mahdollisimman kauan. Kaksi ensimmäistä lukukautta oli mennyt omasta edestään, kuten niin monelta muultakin suomalaiselta ja varsinkin maalaissyntyiseltä ylioppilaalta. Pääkaupungin elämään jouduttuaan oli hän ollut kuin juuriltaan temmattu puu, vailla varmaa tukikohtaa ja alttiina jokaiselle tuulenpuuskalle. Ketään sukulaisia tai tuttavia ei ollut opastamassa, kuinka elämänsä ja opintonsa noissa uusissa oloissa oli viisainta järjestää. Ja yksin oli vaikea saada asian päästä kiinni. Luennoilla oli hän alkanut käydä, mutta mitään mielenkiintoa eivät ne olleet hänessä kyenneet herättämään, ja yliopisto, missä vallitsi vieras kieli ja hengetön kaavamaisuus, teki pimeine ja kolkkoine käytävineen häneen kylmän ja luotaan työntävän vaikutuksen. Parin lähimmän toverin seurassa oli hän viettänyt apaattista ja vegeteeraavaa elämää. Ruokalassa ja kahviloissa viivyttiin mahdollisimman kauan ja iltaisin mentiin usein kapakkaan. Varsinkin syyskauden kylmiä ja sateisia iltoja tuntui mahdottomalta viettää muualla kuin ravintolan valoisissa ja lämpimissä suojissa, missä alkoholi ja musiikki ympäröivät lamautuneen mielen kuin pehmeillä untuvilla.

Osakunta, josta hän koulupoikana oli joidenkin kansallisen herätyksen aikuista osakuntaelämää koskevien kuvausten kautta saanut niin ylevän käsityksen, ei myöskään kyennyt mitenkään innostavasti ja kohottavasti vaikuttamaan. Odottavin ja jännittynein mielin saapuessaan ensi kertaa osakunnan kokoukseen, oli ensimmäinen havainto, minkä hän teki, että huone oli sakeana tupakansavusta, sillä melkein kaikki miesjäsenet tupruttivat paperossia. Kun hän ihmetellen mainitsi siitä eräälle vanhemmalle toverille, sai hän vastaukseksi kaksi säälivällä ylemmyydellä lausuttua sanaa: "akateeminen vapaus!" Häntä hävetti ja koulupoikamaisuuttaan kätkeäkseen sytytti hänkin kiiruusti paperossin ja niin tekivät muutkin keltanokat.

Osakunta oli suuri, kaksikielinen ja sen henkinen elämä ilmeni pikkumaisissa puoluekinasteluissa. Jos vanhojen fennojen puolelta tehtiin joku ehdotus, kuinka viatonta laatua tahansa, pitivät nuoret velvollisuutenansa koettaa tappaa sen, ja päinvastoin. Siitä, ketä julkisia henkilöitä piti osakunnan juhliin kutsuttaman ja ketkä siitä kunniasta osattomiksi jätettämän, riitti kinasteluja, äänestyksiä ja ovien läpi marssimista aivan loppumattomiin.

Puolue-elämän alallakaan hänellä ei ollut tähän saakka ollut mitään varmaa pohjaa tukenansa. Hän oli häälynyt vanhain ja nuorten keskivälillä ja kärsinyt siitä, ettei voinut, kuten monet lahjattomammatkin toverit — ja varsinkin juuri ne, kuten hän oli merkille pannut — varmasti kirjoittautua johonkin puolueeseen. Yksinään ja muista erillään ei hänestä taas ollut elämään, sillä hänellä oli kaikki laumaeläjän vaistot ja ominaisuudet. Tunteiden ja mielialojen ohjaamana, kiihkeänä ja uhkarohkeisiin tekoihin taipuvana oli hän lähempänä vastarinnan miehiä ja nuoriin hänet yleensä luettiinkin. Mutta siellä olivat vastassa ruotsalaiset, joita kohtaan hänellä oli synnynnäinen ja kiihkeä vastenmielisyys. Kun hän joskus ilokseen huomasi, että nuoret ja vanhat fennot olivat pääsemässä jossakin kysymyksessä yksimielisyyteen, silloin viskasi ruotsalaisten johtaja esiin jonkun riitakapulan, mikä tuossa tuokiossa sai nuoret ja vanhat tukkanuottasille. Kerran hän sellaisessa tapauksessa kiukustuneena äänesti yhdessä vanhojen kanssa, mutta sai nuorilta julmistuneita katseita ja tunsi sitten, kun kiukunpuuska oli asettunut, koko illan itsensä epävarmaksi ja onnettomaksi. Samoin kävi kerran päinvastaisessa tapauksessa.

Hänen läheisin toverinsa oli ylioppilas Veli Forsberg, jonka kanssa hän enimmiten kulutti päivänsä ja joka harjoitti samoja opinnoita kuin hänkin. Puolueeltaan oli Forsberg varma ja kiivas vanha fenno ja hänen seurassaan saattoi Markus monestikin ivata oman puolueensa pikkumaisuuksia ja kuinka hassunkuriselta tuntuu, kun kuulee useankin käyttävän haukkumanimeä "pimeä" itseään paljon lahjakkaammasta ja etevämmästä toverista. Kun he muutoinkin politiikasta keskusteltaessa tulivat sangen hyvin toimeen, luuli Forsberg Kaarlelasta tulleen vähitellen vanhan fennon. Kerran sitten äänestettäessä oli Forsberg toisena laskumiehenä sillä ovella, josta nuorten tuli kulkea ja kun hän näki Kaarlelankin siitä ohitsensa puikkelehtivan, ei hän voinut olla kiukkuisesti ärjäisemättä: — No olet sinäkin mies!

Häpeissään ja onnettomana oli Markus hiipinyt pois kokouksesta ja viettänyt koko illan lamppua sytyttämättä huoneessaan, syytellen ja kaivellen itseään ja valittaen, että hänen yhä uudelleen täytyi huomata olevansa kuin irtonainen, paikaton ja toimeton ratas varmasti toimivassa koneistossa.

Mutta nyt luuli hän tavanneensa varman pohjan. Hänestä oli nimittäin tullut sosialisti.

Kuluneena suvena oli hän ollut pari kuukautta kesätoimittajana muutamassa pienessä maaseutulehdessä. Kaupungin työväenyhdistys oli rakentanut uutta, muhkeata taloa, ja kun se oli kohonnut harjapääksi, oli hän saanut toimekseen kirjoittaa rakennuksesta ja sen vaiheista kertomuksen lehteen. Hän oli käynyt tutkimassa taloa ja kirjoittanut siitä sekä yleensä työväen pyrinnöistä lämpimin ja ylistelevin sanoin. Sen johdosta oli hänet kutsuttu työväentalolle harjannostajaisiin. Sinne oli kokoontunut työmiehiä vaimoineen yksinkertaiseen perheiltamaan ja noiden vaatimattomien, vakaisten ihmisten parissa oli hänet vallannut lämmin turvallisuuden tunne. Ylioppilaana ja ylimalkaan ainoana "herraskaisena" oli hän ollut joukossa kuin joku harvinainen korukalu, jota kohdeltiin ujolla huomaavaisuudella. Esimies oli tullut esittämään itsensä ja pyytänyt häntäkin pitämään puheen. Hän oli kieltäytynyt aluksi, sillä hän oli vähän esiintynyt puhujana eikä koskaan valmistumatta. Mutta kun hän oli yhä enemmän lämmennyt sekä saanut kiinni eräästä aatteesta, oli hän yhtäkkiä voittanut ujoutensa ja noussut puhumaan. Hän oli verrannut työväentaloa, joka matalan esikaupungin keskeltä nosti uljaasti harjaansa, todistuksen majaan, joka oikeuksiinsa pyrkiviä työväenjoukkoja oli pitävä koolla ja kohottava heidän oman voiman tuntoaan. Puhe oli otettu sangen suosiollisesti vastaan ja hän oli tuntenut itsensä yhä kotiutuneemmaksi. Täällähän hän oli oikealla pohjalla ja tänne häntä talonpojanpoikana sitoivat jo alaluokkavaistotkin. Sitäpaitsi tuossa alkuperäisessä, maailmaa valloittavassa liikkeessä oli jotakin salaista tenhoa, joka vahvasti veti puoleensa.

Loppukesän oli hän viettänyt kotonaan ja kirjoitellut Työmieheen, johon hänet mielihyvin oli otettu avustajaksi. Muutamia hänen pitempiä kirjoituksiaan oli ollut ensimmäisellä sijalla lehdessä ja ylimalkaan tunsi hän suurta tyydytystä, saadessaan nimittää itseään sosialistiksi. Yksin tuossa nimessäkin oli jo jotakin punaista, vihlovaa ja huumaavaa. Se oli maaseudulla vielä aivan outoa ja vain hämärästi tajusivat kaikki, että siihen kätkeytyi jotakin uutta, pelottavaa ja pakanallista. Kun hänen puoluekantaansa tiedusteltiin ja hän itse tietoisesti selitti olevansa sosialisti, räpyttivät ihmiset epäröiden silmiään, aivan kuin hänen, Kaarlelan Markuksen, ympärille olisi äkkiä tullut jotakin outoa punerrusta.

Sosialismillaan oli hän muutoin rikkonut välinsä isän ja vanhemman veljensä kanssa. Isä oli ankarasti uskonnollinen ja muutoin talonpoika vanhaa juurta. Samoin kuin Aaroni Perttilä tahtoi pojastaan tehdä joko talonpojan tai kuninkaan, samoin piti Kaarlelankin pojasta tulla joko pappi tai talonpoika, sillä kaikki muun lajiset ihmiset edustivat vain suuremmassa tai pienemmässä määrin välttämätöntä pahaa. Kuningas tai esivalta olisi tietysti kolmantena voinut tulla kysymykseen, mutta kun sellaista ei nyt omintakeisesti yhden miehen persoonassa ollut olemassa, oli valittava vain noiden kahden välillä.

Mutta pojassa oli jo aikaisin herännyt ankara vastustuksen halu uskontoa, kirkkoa ja pappeja vastaan ja hänessä olivat löytäneet kiitollisen maaperän ateismi ja yleensä mitkä aatteet hyvänsä, jotka vain olivat sotakannalla sitä uskonnonsuuntaa vastaan, johon hänen omaisensa kuuluivat. Ja nyt sosialismi ikäänkuin yhdisti ja kruunasi hänen erilaiset kapinalliset aatteensa.

Kun isä kesän lopulla oli vaatinut suoraa vastausta, tuleeko hänestä pappia vai ei, oli hän vastannut kieltävästi ja sanonut tahtovansa suorittaa kandidaattitutkinnon, valmistuakseen sanomalehtimieheksi. Silloin oli isä tehnyt asian taloudellisesta puolesta lyhyen selvän: — Ei penniäkään! Ja isän takana oli seisonut vanhempi veli yhtä ankarana ja tinkimättömänä.

Mutta kun hän nyt ensi kerran elämässään oli uskaltanut isälle sanoa suoraan eroavat ajatuksensa, oli hän tuntenut kuin miehistyneensä sekä ryhtynyt omin päin puuhaamaan pientä lainaa. Sen hän vaivalla oli saanutkin ja nyt oli hän tullut Helsinkiin panemaan opintojaan vakavasti käyntiin.

Oli vain nyt mitä pikimmin päästävä asettumaan ja vakiintumaan, voidakseen viivyttelemättä ryhtyä työhön. Hän pani muistikirjastaan lähimpänä paikkana merkille Yrjönkadun ja lähti nopeasti astelemaan osoitettuun paikkaan.

2.

Leveän ja raskaan ovenpuoliskon takaa aukeni avara, viileä ja puolihämärä käytävä kiiltävine käsipuineen ja marmoroituine porraspylväineen. Korkeat kaksipuoliset ovet katsoivat totisina häneen, sosialistiseen talonpoikais-ylioppilaaseen, ja laajalta nimitaululta räpyttivät uhkaavasti silmää arvonimet: enkefriherrinna, statsråd, professor…

Hän ei huolinut lähteä tuota aristokraattista käytävää ylemmäs kapuamaan, vaan palasi takaisin ja ääneti saranoillaan kääntyvä ovenpuolisko työnsi hänet vihaisesti katukäytävälle.

Seuraava paikka oli Annankadun eteläpäässä. Se oli noita Helsingin vanhempia kivirakennuksia, kolmikerroksinen, likaisen tumma talo ilman mitään rakennustaiteellisia koristeellisuuksia. Kadulta johtava ahdas ja jyrkkä porraskäytävä teki aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin edellisessä talossa. Porrasastuimet olivat kuluneet ja likaiset ja punaiseksi sivutuilla seinillä näkyi lohkeilujen jäljeltä valkeita kalkkitäpliä. Ikkunoille ja nurkissa oleville hyllyille oli asetettu marjapuurovateja jäähtymään ja toisessa kerroksessa levisi muutamasta avoimesta ovesta vastenmielinen pihvin ja sipulin käry. Oviin kiinnitetyiltä messinkilevyiltä ja paperilipuilta tavasi hän nimiä: Lindström, Sergejeff, Lundgren, Kanerva… Vastaan tulevalta lihavalta, tohvelijalkaiselta naiselta, jolla oli mustat viiksenhaivenet, kysyi hän, asuiko Heinonen tässä porraskäytävässä ja sai vastaukseksi: — Nje ponimaju.

Häntä halutti kääntyä jo takaisin, mutta siitä huolimatta kiipesi hän ykskaikkisesti kolmanteen kerrokseen. — Täältä voin hyvinkin saada kolmellakymmenellä markalla asunnon ja porraskäytävähän on pikkuasia, lohdutteli hän itseään.

Kolmannen kerroksen perältä, siitä missä porras kääntyi ullakolle, löysi hän etsittävänsä. Yksipuolisella ikkunattomalla ovella kirjelaatikon vieressä oli ilmoituksessa mainittu nimi A. Heinonen.

Hän painoi kankeasti liikkuvaa kellonnappulaa ja kuin yskäisestä rinnasta kuului vaisu: junk-klunk. Hetken kuluttua pisti ovenraosta päänsä keski-ikäinen nainen, jolla oli rokonarpiset kasvot, pussistuneet silmänalustat ja punaisenruskea, otsalta käherretty tukka.

— Onko täällä huone vuokrattavana? kysyi Markus.

— Kyllä, herra on hyvä ja käy sisään, ja nainen työnsi oven selälleen.

Siinä oli pitkulainen ja kapea eteinen, jonka perällä oli kaksipuolinen ovi. Mutta sivuseinältä, läheltä ulko-ovea, työnsi nainen auki pienen tapettioven ja kehotti astumaan sisään. Siellä oli kohtalaisen suuri, kaksi-ikkunainen kamari, joka auringon juuri sisään paistaessa oli tulvillaan valoa. Kalustokin näytti varsin tyydyttävältä. Ikkunain välissä oli sohva pöytineen, nurkassa piironki peilineen ja sitäpaitsi pieni kirjoituspöytä, pesukaappi ja vuode yöpöytineen. Siis vallan moitteeton ylioppilaan asunnoksi.

— Paljonko tämä maksaa? kysyi Markus pikaisesti ympärilleen silmättyään.

— Kolmekymmentä markkaa.

— Jahaa, sehän soveltuukin juuri minun vaatimuksiini. Minä siis vuokraan tämän jouluun saakka.

Hän ilmoitti nimensä ja unohti ilossaan kokonaan vastenmielisen porraskäytävän, samoinkuin tiedustella, oliko huone lämmin, rauhallinen jne.

Nainen, joka oli hyvin puhelias ihminen, tuli ilmeisesti hyvilleen ja meni hakemaan miestään, jonka hän ilmoitti olevan viinurin, jotta tämäkin saisi uuteen vuokralaiseen tutustua.

Markus ei ollut koskaan nähnyt viinuria muuta kuin ravintolapöydän ääressä hännystakissa ja pyyheliina käsivarrella. Ihmeissään silmäili hän sen vuoksi huoneeseen astuvaa miestä, jolla oli tohvelit paljaissa jaloissa ja joka oli hyvin kömpelö, hermostunut ja neuvoton. Hänellä ei ollut asiaan mitään sanomista ja lopettaakseen kiusallisen vaitiolon kysyi Markus, saako hän sitten heti hakea asemalta tavaransa. Tietysti hän sen sai tehdä ja vaimo haki hänelle jo valmiiksi molempien ulko-ovien avaimet.

Kun hän oli saanut tavarat uuteen asuntoonsa ja sullonut kapsäkin sisällön piirongin laatikoihin, otti hän esille ne Työmiehen numerot, joissa oli hänen kirjoituksiaan. Vielä samana päivänä aikoi hän mennä Työmiehen toimitukseen kirjoituspalkkiota perimään ja muutoin tutustumaan. Hän leikkasi kirjoitukset irti ja silmäili tyytyväisenä noita pitkiä paperiliuskoja. Yhdessä niistä oli kirjoitus: "Eräs puoli raatajattarien asemassa." Se oli kiihkeäsanainen paloartikkeli pääkaupungin nuorten työläisnaisten puolesta, jotka iltaisin kaduilla ja puistoissa joutuvat alttiiksi herrasmiesten tungetteluille.

Kirjoituksen synty oli kokolailla omituinen. Edellisenä syksynä oli Markus erään toverinsa kanssa illalla ravintolasta tultuaan mennyt vanhan kirkon puistossa istumaan penkille, jossa ennestään oli kaksi nuorta, siististi puettua tyttöä. Toverukset olivat koettaneet aloittaa neitosten kanssa keskustelua kevytmielisessä äänilajissa. Nuorempi tytöistä oli yrittänyt heti lähteä pois, mutta vanhempi oli pidättänyt häntä, "saadakseen sanoa herroille muutaman sanan". Hän oli hyvin tarmokkaan näköinen, vaikka vielä vallan nuori tyttö, ja kiukusta värisevällä äänellä oli hän kertonut, kuinka hän nuoremman siskonsa kanssa iltaisin ompeluliikkeestä palatessaan ei koskaan saa herrasmiehiltä rauhassa kotiin vaeltaa, puistonpenkille istahtamisesta puhumattakaan. "Mitä oikeutta teillä on meitä ahdistaa, miksette hätyytä oman luokkanne naisia?" oli hän silmät vihasta säihkyen puhunut.

Markus oli heti mieltynyt tytön käytökseen, pyytänyt omasta ja toverinsa puolesta anteeksi sekä alkanut yks kaks aivan vilpittömässä mielessä puhua samaan äänilajiin kuin tyttökin. Tästä oli tyttö joutunut hämilleen ja neuvottomaksi ja nuorempi sisko oli uteliaana sisarensa olkapään yli kurkistellut ylioppilaita. Sitten oli Markusta yhtäkkiä alkanut hävettää se, että hän oli humalassa ja kun hän toisekseen oli halunnut enemmän keskustella tytön kanssa, oli hän ehdottanut kohdattavaksi huomenna samassa paikassa. Tyttö olikin suostunut siihen ja aivan oikein saapunut määrätyllä kellonlyönnillä, huolellisesti puettuna, ujona ja neuvotonna. Mutta keskusteluun he olivat pian päässeet ja innoissaan oli Markus sanonut, että siitä oli kirjoitettava sanomalehteen. "Työmieheen, kirjottakaakin Työmieheen!" oli tyttö säteilevin silmin huudahtanut. Markus oli luvannut kirjoittaa ja kysynyt, saako hän sitten tulla näyttämään kirjoitustaan. Hiukan empien oli tyttö sen luvannut sekä ilmoittanut talon, missä hänellä siskonsa kanssa oli pieni kamari vuokrattuna. Hänen nimensä oli Olga Mustonen ja kotoisin he olivat Viipurista.

Tämä lupaus oli Markukselta kuitenkin jäänyt sillä kertaa täyttämättä ja tyttöä ei hän sen koommin ollut tavannut. Usein hän kuitenkin oli muistellut, kuinka kauniilta tytön silmät olivat näyttäneet silloin illalla puistossa, ja nyt kesällä hän vihdoinkin oli siitä asiasta kirjoittanut. Ja ensi tilassa aikoi hän etsiä tytön käsiinsä, saadakseen näyttää hänelle täyttäneensä lupauksensa.

Tyytyväisenä palasi hän illalla kotiin. Työmiehen toimituksessa oli häntä kohdeltu ystävällisesti ja huomaavaisesti, sillä olihan hän toistaiseksi melkein ainoa ylioppilas, joka oli liittynyt sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Ja kun hän oli kertonut aikovansa opinnot päätettyään antautua sanomalehtialalle, oli oltu hyvin tyytyväisiä, että sosialistisille lehdille valmistuu kunnollisia toimittajia. Palkkio, minkä hän kesällisistä kirjoituksistaan sai, oli kyllä niukanlainen, ainoastaan hiukan yli kolmekymmentä markkaa. Mutta hän oli siihen tyytyväinen ja kolme ansaittua kultarahaa tuntui hänestä paljon arvokkaammalta kuin koskaan kotoa tai lainaksi saamansa rahat. Osan niistä oli hän käyttänyt sosialistisen kirjallisuuden ostamiseen ja mukanaan oli hänellä nyt Kautskyn Sosialismin historia, Bellamyn Vuonna 2000 sekä pari muuta pienempää kirjaa.

Väsyneenä istui hän sohvan kulmaan ja sytytti paperossin. Päivällinen valotulva oli haihtunut huoneesta, joka ei nyt näyttänyt läheskään niin hauskalta. Ja siirtäessään silmiään hitaasti esineestä toiseen, pani hän merkille yhtä ja toista, joka päivällä oli jäänyt kokonaan huomaamatta. Pesä oli varustettu hellauunilla ja se ei näyttänyt hänestä ollenkaan hauskalta, varsinkaan kun edessä ei ollut mitään varjostinta. Ja ovessa — mitä, siinähän oli säkkikankaiset verhot, jotka oli reunustettu punaisella, hiukan likaantuneella sertingillä! Hän meni sitä lähempää katsomaan. Säkkikangasta se oli kuin olikin. Päivällä hän ei ollut sitäkään huomannut, pannut vain ylimalkaan mielihyvällä merkille, että ovessa oli verhot. Hän sai epämieluisen tunteen ja istui uudelleen sohvan kulmaan. Siinä tuli hän tehneeksi uuden havainnon. Kun hän kohotti sohvan edessä olevan nelikulmaisen pöydän liinaa, huomasikin hän sen olevan — puutarhapöydän valurautaisine jalkoineen. Nyt alkoi hän kuin vimmastuneena etsiä lisää vajanaisuuksia uudessa asunnossaan. Toiselle ikkunankynnykselle oli ladottu joukko halpa-arvoisia ja kituliaita ruukkukasveja, jotka eivät olemassa-olollaan juuri huonetta somistaneet. Seinillä oli sinne tänne aseteltuina tummuneita ja erinomaisen kömpelötekoisia öljypainotauluja, jotka kaikesta päättäen olivat ahkeraan vierailleet huutokauppakamareissa. Yhdessä oli sataman edustalla ankkuroiva laiva, toisessa jonkunlainen ihannoitu maisema typerästi tyyliteltyine puineen jne. Ja huoneiston isäntänä oli viinuri!

Kaupunkiin tullessaan oli hänellä ollut hyvä joukko järkeviä ohjeita, joita hän huonetta valitessaan oli aikonut noudattaa. Mihin ne nyt olivat joutuneet? Nähdessään, että huone noin vain ylimalkaisesti silmätessä oli valoisa ja teki hauskan vaikutuksen sekä maksoi vain kolmekymmentä markkaa, oli hän antanut hetken tunnelman ratkaista ja kiiruhtanut tekemään kauppoja ja hakemaan tavaroitaan, aivankuin joku siinä välissä olisi ehättänyt huoneen häneltä riistämään.

Äsken vielä tuntemansa varmuus ja eheydentunto olivat nyt kokonaan poissa ja hän näki taas itsensä mihinkään kykenemättömänä ja kaaoksellisena vaistoeläjänä, joka ei pysty oman elämänsä herraksi kohoamaan. Kauan hän istui alakuloisena paikallaan ja kun hän viimein laittautui nukkumaan, tunsi hän jonkunlaista tyydytystä siitä, että vuode edes oli siisti ja lakanat puhtaan valkoiset. Ja pian pääsi hänessä taas luonnonlapsen löyhä optimismi vallalle. — Onhan tämä sentään lähellä keskustaa, ja nuo taulut sekä kukka-astiat, saahan ne pois ja oviverhollekin voi jonkun keinon keksiä. Kului kuitenkin useita tunteja ennenkuin hän sai unen päästä kiinni. Olojen vaihde, matkan vaikutukset ja kuluneen päivän vaiheet pitivät mieltä vielä vireessä ja levottomina ajelivat mielikuvat toisiaan. Kahden tienoilla kuuli hän jonkun avaavan eteisen oven, jonka jälkeen sieltä seinän takaa kuului epätasaisia, koluavia askeleita, käsin hapuilemista, mörisevää yksinpuhelua ja laulunrenkutusta. Se oli arvatenkin isäntä, joka palasi "virkatoimistaan" Esplanaadi-kappelista. Kolinaa ja mörinää jatkui vielä hänen sisälle mentyäänkin ja väliin sihahti sieltä hillityn vihainen naisen ääni.

Markus kätki päänsä tyynyyn ja veti peitteen korvilleen ja niin hän viimeinkin pääsi unenhelmassa viettämään ensimmäistä yötään Helsingissä syyslukukauden alussa ennen suurlakkoa.

3.

Mustosen sisarukset olivat joutuessaan tekemisiin ylioppilas Kaarlelan kanssa asuneet Sepänkadulla, mutta viime kesäkuussa he olivat muuttaneet Eerikinkadun länsipäähän. Siellä heillä oli viidentoista markan kuukausivuokrasta pienenlainen, vinoneliön muotoinen kamari vanhassa ja matalassa puurakennuksessa pihan perällä. Auringon säteet eivät juuri koskaan päässeet rakennusta hyväilemään, sillä kolmelta puolen ympäröivät sitä korkeat kivimuurit, niin että se oli kuin kaivoksen pohjalle litistynyt.

Laajasta ja puolipimeästä eteisestä meni ovia eri suunnille pieniin asumuksiin, jotka olivat täyteen sulloutuneet vuokralaisia ja vuokralaisten vuokralaisia. Ensimmäinen ovi vasemmalla vei talonmiehen asuntoon, jossa paitsi tämän kahta täysikasvuista poikaa asui vielä pari ulkotyöläistä, niin että miesten suuret ja likaiset työsaappaat yön aikana tyhjinä seisoen täyttivät suurimman osan ahdasta keittiötä. Ne olivat raakaa väkeä, joiden elämän sisältönä olivat roskainen työ, pomppa ja tappelut.

Paljon parempaa vaikka tuiki köyhää väkeä oli rinnalla asuvan seppä Tuomisen perhe. Oikealla asui muuan juutalainen narinkkakauppias vaimoineen ja poikineen ja vuokralaisena heillä oli virolainen poliisikonstaapeli, raaka, rokonarpinen mies, joka tuli aina puoli-juovuksissa kotiin ja jonka läsnäolo ei lainkaan häirinnyt talonmiehen puolella sattuvia kotirauhattomuuksia.

Juutalaisen rinnalla asui muuan räätäli, jonka pienenläntä huone oli kuuma kuin pätsi, sillä kahvipannun ja silitysraudan takia paloi väkiviinakeittiö aamusta iltaan. Koko perhe, pöydällä kyyröttävä yskäinen isä, laiha äiti ja kolme lasta olivat keltaisia kuin pergamentti, sillä talven ajan, jolloin oli niukalti työtä, elivät he pääasiallisesti kahvilla ja leivällä, jonka höystöksi toisinaan ostettiin raakaa lihajauhetta — sitäkin vain sen jälkeisinä päivinä kun äiti oli käynyt panttilainakonttorissa ja lisännyt yhdellä kappaleella vanhan valokuva-albumin sisällä olevaa panttilappupinkkaa. Viimeisenä oikealla asui muuan yksinäinen nainen, joka kutoi koneella villaröijyjä ja sivuammatikseen otti vastaan herroja.

Tällainen oli se ympäristö, jonka keskellä Mustosen sisarukset kesäkuun alusta saakka olivat asuneet. Ovi heidän huoneeseensa oli eteisen perimmäisenä, melkein pimeässä kolkassa. Hämäränlainen oli itse huonekin, sillä sylen päässä ikkunasta kohosi nelikerroksisen naapuritalon lohduton takaseinä. Painamalla nenänsä ruutuun saattoi ylhäällä nähdä parin kämmenen levyisen kaistaleen taivasta ja sitä tietä voi huoneesta poistumatta todeta, oliko ulkona pilvinen vai selkeä sää. Päinvastaiseen suuntaan kurkistaessaan näki taas parin neliösylen laajuisen alan kostean soran peittämää maankamaraa.

Huone oli muutoin hyvin siisti ja hämäryydestään huolimatta näytti se varsin kodikkaalta. Sen kalustona oli valkealla raidilla peitetty rautasänky, missä sisarukset kahden nukkuivat, piironki pienine koristeineen jne. Hellalla varustetun uunin soppeen oli varjostimen taakse järjestetty vähäiset keitto- ja talousvehkeet.

Keskellä huonetta oli ompelukone, jonka ääressä Olga istui, ja keskentekoisia puvunosia, kankaanpaloja ja tilkkuja oli tuoleilla ja läheisellä pöydällä, minkä edessä nuorempi sisko istui, tuskitellen muutaman väärin ompelemansa hihan kimpussa.

Heitä ei olisi voinut juuri sisaruksiksi arvata, siksi erinäköiset he olivat. Vanhemmalla oli selkeät, siniset silmät, vaalea iho ja tummahko tukka. Hänen kasvoillaan oli vakava, melkein äidillinen ilme. Nuoremmalla, joka oli siskoaan paljon hennompi, oli ruskeat veitikkamaiset silmät ja yleensä häneltä puuttui siskon ulkomuodolle ominainen selkeäpiirteisyys.

Häntä ei näyttänyt työ tänään oikein miellyttävän, hän haukotteli, silmäsi piirongilla äänekkäästi ja kiirehtien naksuttavaa herätyskelloa, joka läheni kuutta iltapäivällä, ja helähti sitten täysin äänin laulamaan:

Tula tuulan tuli tuli tei, emme erkane konsana, ei…

Olga katsahti sisareensa ja keskeytti hänen laulunsa sanomalla:

— Sinun pitää se hiha saada seitsemään valmiiksi, että minä ehdin ennen kahdeksaa sen istuttaa. Kahdeksaksi pitää puseron olla valmiina ja perille vietynä.

Hilma nyrpisti nenäänsä.

— Mitä siitä sitten on, jos se valmistuukin? Toinen työ on heti otettava esille ja sitten taas toinen ja… ja semmoista se sitten on meidän elämämme. Ei milloinkaan kunnollista vapautta ja lepoa!

— Kyllä haudassa on aikaa levätä, sanoi vanhempi harmaalla äänellä ja hänen suunsa ympärillä näkyi katkerat piirteet.

— Tuommoista puhuu! sanoi nuorempi äänellä, joka ilmaisi hänen olevan lähellä itkuun tyrskähtämistä.

Mutta Olga oli polkaissut jo koneen käyntiin ja sen raksutukseen hukkuivat nuoremman siskon sanat. Mutta kauan ei tämän kasvoilla pelästynyt apeamielisyys kuvastunut. Ilme vaihtui veitikkamaiseksi ja kun kone taas pysähtyi, hän sanoi:

— Ylioppilaitakin alkaa taas kaupungilla vilistä.

Olga silmäsi vaanien sisartaan, joka istui muka hyvin totisena ja työhönsä kumartuneena, mutta tehden koko olemuksellaan sen vaikutuksen kuin olisi häntä tarvinnut vain sormella osoittaa, jotta huoneen olisi täyttänyt hillitön naurun kikatus.

Ennenkuin kone taas alkoi rallittaa, kysyi Hilma, painaen päätään vieläkin alemmas:

— Mennäänkös tänä iltana istumaan vanhan kirkon puistoon?

— Kuinka sinä ratkot sitä hihaa? tiuskasi vihaisesti Olga, joka oli lehahtanut punaiseksi.

Hän nousi koneen äärestä, tempasi ompeluksen siskoltaan ja alkoi toruen neuvoa, kuinka oli tehtävä.

Hilma ei enää uskaltanut puhua mitään ja sitten ei toville aikaa kuulunut muuta kuin koneen raksutusta ja neulan suihketta.

Kun Hilma viimein ojensi valmistuneen hihan siskolleen, koputettiin ovelle.

— Sisään! ja kumpikin sisko katsoi jännittyneenä ovelle. Huoneeseen astui Markus Kaarlela.

Vasta tänään, viikkoa jälkeen Helsinkiin tuloansa, hän oli lähtenyt sisaruksia etsimään. Heidän entisessä asunnossaan oli talonmies tiennyt neuvoa hänet tänne. Kun hän talonmiehen suupielessä oli ollut näkevinään pilkallisen virnistyksen, oli hän jo vähällä ollut jättää sikseen enemmät etsimiset. Mutta sitten hän oli käynyt ylioppilaslakkinsa vaihtamassa tavalliseen hattuun ja tullut neuvottuun paikkaan. Mutta ei hän siinäkään asussa ollut ilman harmia perille saakka päässyt. Kun hän talon pihalle tultuaan oli muualta naiselta kysynyt etsittäviään, oli tämä huutanut lähellä olevaan pesutupaan, että "Adamsonska, täällä on yks herra kun kysyy Mustosen sisaruksia" ja sieltä höyrypilven sisältä oli ovelle ilmestynyt lihava, ahdasrintainen talonmiehen vaimo, joka paljaiksi käärityt käsivarret puuskassa oli hetkisen tarkastellut häntä ja sitten ryhtynyt asiaan kysymällä: "jaa Mustosen sisaruksiako?" Saatuaan myöntävän vastauksen oli hänen seuraava kysymyksensä ollut: "onko herra niitten sukulaisia vai?" "Ei muutoin minulla vain olisi asiaa", oli Markus sanonut ja samalla punastunut, peläten tuon pyylevän muijan aikovan asettaa hänet hyvinkin perusteellisen kuulustelun alaiseksi. Sitä tämä uhkaavasta alusta huolimatta ei kuitenkaan ollut tehnyt, vaan hetken vielä häntä kiireestä kantapäähän tarkasteltuaan neuvonut hänet puurakennuksen porraskäytävään. Siksi hän nyt sisään astuessaan näytti joltisenkin häiriytyneeltä.

4.

Pyydän anteeksi, jos tänne tuloni ei ole teille mieluista. Toivoakseni te vielä tunnette minut? sanoi Markus astuen hämärästä ovensuusta keskemmäs.

Olga punastui korviaan myöten ja nousi hämillään ompelukoneen takaa, sopertaen jonkun vastauksen Markuksen anteeksipyyntöön.

— Kyllä, tokihan me teidät tunnemme, sanoi hän ujosti kätensä ojentaen ja vapauttaen sitten vaatekappaleiden vallasta tuolin Markusta varten sekä heittäen hätäisen syrjäsilmäyksen siskoonsa, jonka suuriksi pyöristyneet silmät pahaa ennustavasti vilkkuivat toisesta toiseen.

— Te lupasitte silloin minun tulla näyttämään kirjoitusta, joka minun piti Työmieheen kirjoittaa, alkoi Markus istuttuaan. — Nyt vasta, lähes vuoden kuluttua, olen täyttänyt lupaukseni ja kirjoittanut siitä silloisesta asiasta. Kirjoitus oli nyt syyskesällä Työmiehessä, lienettekö huomannut sitä? ja hän rupesi etsimään povitaskustaan sanomalehtileikkelettä.

— Tekö se M.K. kumminkin olitte? Kyllä me sen kirjoituksen luimme.
Kiitoksia vain, siinä oli ihan paikalleen sanottu.

Olga vapautui huomattavasti hämillisyydestään ja yritti jatkamaan jotakin, kun nuorempi sisar ehätti ennen:

— Olga osaa kai melkein ulkoa sen kirjoituksen, hän on sitä niin monesti lukenut.

Olga loi sisareensa vihaisen ja tuskastuneen silmäyksen, josta tämä tiesi varmasti saavansa kuuman ripityksen heidän kahden jäätyään.

— Minulta on ollut Työmiehessä useampiakin kirjoituksia, sanoi nyt
Markus vapauttaakseen Olgan häiriöstään.

— Niin, sitä minä juuri aioinkin kysyä, vastasi Olga, — kyllä minä olen kaikki lukenut. — Teistä on tainnutkin tulla sosialisti? jatkoi hän hetkisen kuluttua hiukan arasti.

— No, jotakin sinne päin, vastasi Markus ja odotti minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät.

— Sepä on hauskaa… vastasi Olga ilostuen ja hengähti syvään, kun ei tiennyt mitä vielä olisi sopivaa sanoa.

— Onko muitakin ylioppilaita sosialisteja? kysyi Hilma voimatta sen kauemmin uteliaisuuttaan hillitä.

— Ei minun tietääkseni, vastasi Markus, tuntien samalla ikäänkuin sisäistä mielihyvää siitä, että hän yksin sai olla sellainen harvinaisuus.

— Mutta olettekos te sosialisteja? kysyi hän ja hymähti, kun mieleen juolahti lahkolaisten tapa tuolla tavoin tunnustella toisten ihmisten uskonnollista kantaa.

Sisarukset katsahtivat hymyillen toisiinsa ja Olga vastasi:

— En uskalla häntä niin varmaan sanoa. Työmiestä me kyllä luemme ja minä olen työväenyhdistyksen jäsen. Mitäpäs ne meikäläiset juuri muutakaan voivat olla kuin sosialisteja.

— Minä ainakin tahdon päästä kapitalistiksi, ilmoitti Hilma.

— Niin, sinä. Hänhän uneksiikin aina päästä naimisiin jonkun rikkaan kanssa, ettei tarvitsisi aamusta iltaan neuloa.

— Hyi sinua!

Kaikki nauroivat ja sitten syntyi pitempi äänettömyys, jonka kestäessä Markus silmäili vieressään pöydällä olevia kirjoja. Siinä oli kansankirjaston merkeillä varustettu, monissa käsissä tahraantunut ja tahkealehtinen Walter Scottin "Lammermoorin morsian", Kauppis-Heikin "Viija" ja Sienkiewiczin "Quo vadis?" sekä joitakin sisarusten omia kirjoja.

— Te harrastatte kirjallisuuttakin? virkahti Markus.

— Iltaisin ja sunnuntaisin me useinkin luemme, selitti Olga. — Minä niitä haen kansankirjastosta, mutta Hilma tahtoo päivälläkin unohtua niiden ääreen, varsinkin kun sattuu joku jännittävämpi kirja.

Hilma tahtoi nähtävästi heti kostaa, sillä hän sanoi aivan asiaan kuulumattomasti:

— Viime viikolla lopetimme Teuvo Pakkalan "Elsan" ja sitä luettaessa
Olga itki niin…

— Häpeä! keskeytti hänet vanhempi sisko ja sitten oltiin taas ääneti.

Eteisestä alkoi kuulua räikeätä hanurinsoittoa. Arasti katsahti Olga
Markukseen ja virkkoi sitten kuin anteeksipyytäen:

— Talonmiehen poika siellä taas renkuttaa. Tässä asuu jokseenkin ikäviä ihmisiä ja me olisimme jo muuttaneetkin, vaan ei käy laatuun kun tämä on koko vuodeksi vuokrattu ja kun muualta on vaikea näinkään halvalla saada asuntoa.

— Oletteko te saanut koko kesän olla täällä? kysyi Markus osaaottavasti.

— Kyllä melkein. Ainoastaan juhannuksen aikana olimme pari viikkoa Viipurissa äidin luona. Eihän täällä ole juuri hauska kesällä työskennellä, kun tietää miten ihanaa maalla on ja kun omaan huoneeseen ei päivä hetkeksikään pilkistä. Mutta minkäpäs sille voi, täytyy vain tyytyä.

Tätä sanoessaan näytti Olga niin vakavalta ja kulmien seutuville ilmestyi väsynyt piirre.

Kun Olga laittoi valmiin ompeluksen kääreeseen, kysyi Markus, oliko heidän mentävä viemään sitä jonnekin ja saatuaan myöntävän vastauksen, sanoi hän hymyillen:

— Ehkä minä saan tulla saattamaan, niin ette joudu alttiiksi samanlaiselle tunkeilulle kuin silloin vanhan kirkon puistossa?

Tarjous otettiin vastaan ujolla mielihyvällä.

Kun Olga oli valmiina lähtemään, katsahti hän kysyvästi sisareensa, joka sanoi jäävänsä illallista laittamaan, samalla kuin hänen ruskeissa silmissään vilkkui taas jotakin vallatonta.

He lähtivät siis kahden kävelemään keskikaupunkia kohti. Puhelua oli vaikea saada käyntiin ja Markusta vaivasi tuntiessaan, kuinka ujona ja jännittyneenä Olga hänen rinnallaan käveli. Mutta toiselta puolen tuo ujous häntä miellyttikin ja puhui jossakin suhteessa tytön puolesta. Itsensä hän tunsi taas, jolleikaan juuri hajamieliseksi, niin ykskaikkiseksi ja ympärillään virtaavasta elämästä irrallaan olevaksi. Hän katseli ikäänkuin syrjästä itseään ja ihmetteli, miksi hän siinä syysillan hämärässä kävelee tuon oudon tytön rinnalla. Heidän tutustumisessaan oli ollut jotakin romanttista, jos kohtakin vähemmän kaunista, ja kaikki romanttinen häntä aina veti puoleensa. Mutta nyt sitä ei enää ollut, vaan kaikki tämä oli mitä tavallisinta ja jokapäiväisintä.

Herättääkseen itsessään jotakin mielenkiintoa ja päästäkseen johonkin tarttumaan, tarkasteli hän syrjästä salavihkaa rinnallaan kävelevää tyttöä. Hänen olemuksessaan ei ollut mitään kiehtovaa kauneutta, mutta sen sijaan jotakin lujaa ja äidillisen vakavaa, huolekasta ja siveellistä kuten tavallisesti nuoressa naisessa, joka varhain on saanut tutustua elämän ankaruuteen. Markuksen rinnassa tulvahti taas lämmin myötätunnon puuska ja saadakseen keskustelun käyntiin, tiedusteli hän, oliko heillä usein tilaisuutta käydä teatterissa.

— Kyllä me toisinaan käymme työväentalolla ja joskus olemme olleet
Kansallisteatterissakin, vastasi Olga.

— Saanko minä joskus hankkia teille piletit ja tulla kanssanne teatteriin?

Olga katsahti häneen kuin epäillen ja antoi sitten ujon ja kiitollisen myönnytyksen. Tarjous teki hänet silminnähtävästi onnelliseksi, sillä yhtäkkiä pääsi hän kuin jostakin vapautumaan ja alkoi vilkkaasti jutella näytöksestä, jota hän viimeksi oli ollut työväentalolla katsomassa.

Markus tunsi mielensä yhä enemmän lämpenevän. Hänestä oli melkein liikuttavaa, että niin pienellä asialla saattoi tehdä toisen onnelliseksi.

Liike, johon Olgan tuli työnsä viedä, oli Sentraali-pasaasissa ja Markus jäi Aleksanderinkadulle odottamaan, saattaakseen hänet takaisin kotiin. Kun hän käveli siinä edestakaisin omissa ajatuksissaan, havahtui hän epämieluisesti jonkun lyödessä häntä vankasti olkapäälle.

— Terve, Markku! kuului useampia ääniä ja hänen ympärilleen kerääntyi joukko kesän jäljeltä päivettyneitä entisiä koulutovereita, jotka vasta näinä päivinä olivat kaupunkiin tulleet.

Kohtaaminen ei ollut ollenkaan Markuksen mieleen, sillä hän pelkäsi Olgan pian palaavan ja hänestä oli vastenmielistä jättäytyä hänen kanssaan toverien uteliaan töllistelyn esineeksi. Tovereita ilmeisesti nolostutti hänen ikäänkuin vihamielinen äänettömyytensä, mutta koska tuntui vielä nolommalta heti niin vain sanaa vaihtamatta erota, sanoa tokasi heistä muuan, joka illan viileydestä huolimatta piti uutta samettiliiviään näkösällä:

— Sinustahan, Markku, kuuluu tulleen sosialisti.

— No entä sitten, onko siinä mitään niin ihmeellistä?

— Noo, eipä silti.

Kaikki näyttivät kuitenkin hieman epäuskoisesti hymyilevän. Se suututti Markusta, sillä hän oli sitä ennenkin huomannut ihmisissä, milloin hänen sosialismistaan oli tullut puhe.

Hieman äreästi sanoi hän:

— Arvokkaampaa minusta on nuorelle miehelle olla sosialisti kuin istua tupakansavuisessa osakunnan kokouksessa ja jankata siitä, ketä isänmaan etu vaatii kulloinkin vuosijuhlaan kutsuttaviksi, ketkä poisjätettäviksi.

— Arvokkaampaa ja intresantimpaa… Saa kirjoittaa piikatytöistä artikkeleja, sanoi samettiliivinen ja kaikki rähähtivät nauramaan.

Markus punastui kiukusta ja kääntyi heihin selin.

— No elä nyt toki, Markku, tyhjästä suutu. Tule Prinsessiin, siellä on veikeä ohjelma! ja meluten ja hälyten menivät he jo pasaasin portista sisälle.

Samassa palasi Olgakin ja hetken hänen rinnallaan käveltyään puhkesi
Markuksen suuttumus lauseeksi:

— Meikäläiset ylioppilaat ovat järjestään yksiä tomppeleita! Olga katsahti häneen kummastuneena ja vähääkään käsittämättä tuon äkillisen mielenpurkauksen syytä.

Äänetönnä ja mieli yhä kuohuksissa käveli Markus hänen rinnallaan takaisin Eerikinkadun päähän ja kun siellä oli erottu, jatkoi hän yksin kävelyään vielä tunnin verran ja palasi sitten kuutamoisia katuja pitkin väsyneenä ja tyyntyneenä asuntoonsa.

5.

Seuraavana aamuna käveli Markus edestakaisin pitkin päivänpaisteista asemasiltaa, odotellen Pohjanmaan junaa. Siinä piti tulla Veli Forsbergin, kuten hän kortilla oli Markukselle ilmoittanut.

Viime yön oli Markus nukkunut hyvin, eikä viinurin kotiintulo ollut tällä kertaa häntä häirinnyt. Kun lisäksi ilmakin oli tänään harvinaisen herttainen, tunsi hän itsensä tavallista virkeämmäksi ja iloisemmaksi. Aikaa oli vielä kymmenisen minuuttia junan tuloon, ja sydämessä mieluisa jälleennäkemisen tunto käveli hän edestakaisin puista asemasiltaa, jossa jalka nousi niin keveästi ja joustavasti. Siihen kerääntyi vähitellen toisiakin kotipuolen ylioppilaita ottamaan vastaan myöhemmin saapuvia tovereitaan.

— Terve, Markku, Veliäkö sinä odotat? tervehti häntä Heino
Kavander, sama samettiliivinen ylioppilas, joka hänet oli illalla
Sentraali-pasaasin portilla saanut suuttumaan.

Markus vastasi lyhyesti ja vetäytyi hänestä etäämmäs. Alunpitäin oli hän tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä Kavanderia kohtaan, jonka hän oli huomannut itsekkääksi, viekkaaksi ja kateelliseksi luonteeksi. Tällä kertaa lisäsi hänen vastenmielisyyttään se, että hän huomasi entisen koulutoverinsa kasvoilla selvät jäljet Prinsessissä vietetystä yöstä. Hän oli edellisenä talvena itsekin käynyt ahkerasti mainitussa kapakassa, mutta nyt häntä inhottivat sen punssitunnelmat ja rivot varieteehoilaukset. Eikä hän mielessään voinut kyllin tuomita ylioppilaita, jotka sellaisissa huveissa iltojaan kuluttivat.

Markuksen luokkatovereissa oli useitakin talonpoikaispoikia. Mutta ne olivat aatteettomia ja materialistisia keskinkertaisuuksia, jotka tuon tavallisen, pelkkään läksyjen toistamiseen tarvittavan hyväpäisyytensä takia olivat joutuneet koulutielle. Heillä oli jo koulunpenkillä ollut virkaura valmiiksi viitoitettuna eikä Markuksella ollut koskaan syntynyt mitään lähempää toverisuhdetta heidän kanssaan. Yksi niistä oli torpparin poika hänen kotiseudultaan ja häntä Markus suorastaan vihasi tämän paksun aistillisuuden ja luonteen mataluuden takia. Tätä toveriaan ajatellen oli Markus kerran suuttuneena selittänyt Forsbergille, että papit ovat tehneet paljon syntiä keksiessään kylänluvuilla ja koulutielle toimittaessaan noita "hyväpäisiä" kansan lapsia, jotka useinkin ovat mitä karkearakeisimpia materialisteja ja joiden henkiset avut ilmenevät siinä, että he katekismusläksynsä lukevat kuin vettä valaen. Hienommat kyvyt sen sijaan jäävät useinkin huomaamatta ja vain harvemmin aukenee heille mahdollisuus korkeampaan sivistykseen.

Vältellen tovereitaan käveli Markus asemasillan äärimmäiseen päähän ja pysähtyi siihen katsomaan pitkin ratapihaa, jolla päivystäjäveturit liikkuivat edestakaisin. Kaisaniemen puut kylpivät päivänpaisteessa ja niiden juurelta kuului iloisia lasten ääniä. Markus tunsi mielialansa niin keveäksi ja suonissaan pulppuava elämänilo silmäili hän joka puolella leviävää pääkaupunkia monisokkeloisine kivimuureineen ja puistoineen kuin valloittaja, joka tekee mielessään lupauksen anastaa sen itselleen. Hän tunsi ensimmäisen askeleen jo ottaneensa, sillä Helsinki ei enää tehnyt häneen niin luotaan työntävää ja vierasta vaikutusta kuin edellisenä syksynä ja vielä äskenkin hänen kaupunkiin saapuessaan. Joka tapauksessa oli hänellä jo Helsingissä muutamia kiinnepisteitä.

Töölön sillan takaa kuului jyrinää ja sitten pitkä vihellys. Kohta sen jälkeen porhalsi Eläintarhan kallioleikkauksesta esiin veturi sakeata kivihiilen savua tupruttaen. Raskaasti puhkuen vieri pitkä matkustajajuna asemasillan viereen ja tuskin oli se ehtinyt pysähtyä, kun silta tulvahti täyteen kapsäkkejään laahaavia matkustajia. Vastaanottajat etsivät tuttaviaan, tervehdyksiä vaihdettiin ja kuuluvina lennähtelivät naisten suukkoset.

Markus harppasi pitkin vaunujonoa ja etsi katseillaan Veli Forsbergia. Etummaisen toisen luokan vaunun portaalla keksi hän tämän raahaamassa ulos suurta matkalaukkuaan. Markus riensi luo ja toverukset puristivat toistensa kättä. Kumpikin he olivat siksi täynnä jälleennäkemisen iloa ja kummankin mieli oli siksi tulvillaan sanottavaa ja kysyttävää, että aluksi oli vaikea päästä sananvaihdon alkuun.

— Saanko minä tarjota sinulle aamiaista jossain ulkona? kysyi Veli, kun he yhdessä olivat vieneet matkatavarat hänen väliaikaiseen asuntoonsa.

Tietysti suostui Markus tarjoukseen ja hetken neuvoteltuaan päättivät he mennä Kappeliin syömään.

Veli Forsberg oli pienenpuoleinen, teräväpiirteinen nuorukainen, jonka kalpeutta lisäsivät tukan ja kulmakarvojen tummuus sekä ylähuulessa sarastavat mustat viiksien alut. Hän oli kaupunkilaislapsi virkamieskodista sekä useita vuosia Markusta nuorempi. Mutta hän oli varhain kypsynyt ja niin paljon suuremmat kuin Markuksella olivatkin elämänkokemukset, tunsi hän itsensä kuitenkin Veljen rinnalla älyllisessä suhteessa kehittymättömäksi. Kun Markus oli välillä ollut yhden vuoden pois koulusta, olivat he vasta kahdeksannella luokalla joutuneet välittömämpään kosketukseen toistensa kanssa. Heti ensi tutustumisesta olivat he alkaneet tuntea vetovoimaa toisiaan kohtaan ja sisäinen sukulaisuuden tunto oli ajanoloon yhä vahvistunut. Parina edellisenä lukukautena olivat he Helsingissä olleet joka päivä toistensa seurassa, sillä paitsi molemminpuolista myötätuntoa yhdistivät heitä yhteiset opinnotkin. Kumpikin olivat he vieraantuneet entisistä koulutovereista ja muodostivat oman suljetun piirinsä harrastaen estetiikkaa ja keskustellen kirjallisista kysymyksistä.

Kuten edellä olemme maininneet, oli Veli jo koulussa ollut selväpiirteinen ja kiivas vanha fenno ja hän halveksi sydämensä pohjasta kagaaleja. Markus saattoi välistä miltei kadehtia ystävänsä varmaa kantaa, jota hän näihin saakka ei ollut onnistunut omaksumaan. Usein oli Veli vaativasti käynyt hänen kimppuunsa tehdäkseen hänestä vanhan fennon ja Markus oli nähnyt hänen katseessaan suuttumuksen sekaista pettymystä, kun hän oli huomannut saaliin lujasta otteesta huolimatta luisuvan käsistään. Tämä oli siihen saakka ollut arkana kohtana heidän toveruussuhteessaan ja tuntiessaan ystävänsä vallanhimoiseksi ja helposti ärtyväksi oli Markus ainoastaan varovaisuudella ja peräänantavaisuudella onnistunut välttämään ilmiriitaisuuksia. Mutta tästä oli taas johtunut, että hänessä ei ilmennyt mitään varmaa kantaa ja että hän siinä suhteessa tunsi itsensä hajanaiseksi ja ilmassa riippuvaksi. Nyt luuli hän kuitenkin sosialismista löytäneensä pelastuksen kallion ja vaikkei hän ollut varma, kuinka Veli pohjaltaan suhtautuisi tähän liikkeeseen, tiesi hän tämän kuitenkin olevan tyytyväisen, kun hän, Markus ei enää lukeutunut kagaaliin. Muistipa hän Veljen kanssa edellisenä talvena mielihyvällä lukeneensa Työmiehestä erään pitemmän artikkelisarjan, nimeltä "Kultainen ketju", joka oli suunnattu ruotsalais-nuorsuomalaista yhtymää vastaan.

Kun he olivat päässeet mukavasti sijoittumaan Kappelissa ja Veli oli tilannut syötävää, työnsi Markus esiin suuren uutisensa, lausuen naiivilla itsetunnolla:

— Tiedätkö, että minusta on tullut sosialisti?

— Elä nyt! huudahti Veli, mutta noissa sanoissa ei ollut mitään ivaa, vaan ainoastaan pelkkää veljellistä ihmettelyä.

— On kyllä, vahvisti Markus. — Viime kesän kuluessa minä kirjoitin Työmieheen puolikymmentä artikkelia ja nyt olen sen vakinaisia avustajia. Tullessani kävin Työmiehen toimituksessa ja tutustuin muun muassa Valppaaseen. Olivat hyvin mielissään siitä, että ylioppilaita alkaa liittyä heidän puolueeseensa. Toistaiseksi minä olenkin miltei ainoa. Kyselivät mitä tutkintoja minä aion suorittaa ja olivat hyvillään kuullessaan minun aikovan valmistua sanomalehtimieheksi, sillä niistä sanoivat heillä olevan puutteen.

— Mutta sehän on mainiota, että sinusta on tullut sosialisti! huudahti jälleen Veli ja katseli toveriaan täynnä veljellistä myötätuntoa. — Siinähän sinulle aukenee tavattoman laaja vaikutusala.

— Eikö totta, puhkesi Markus sanomaan iloissaan toverinsa osoittamasta vilpittömästä myötätunnosta, — että sosialismissa on jotakin vahvasti puoleensa vetävää? Se käy suorastaan uskonnosta.

— Niin, uskontona se onkin työläisjoukoilla, myönsi Veli, — ja siitä johtuu sen suuri voima.

— Meillä koettavat perustuslailliset vetää sosialisteja puolelleen, mutta se on saatava pysymään täysin itsenäisenä puolueena, sanoi Markus, antaakseen toverilleen vastalahjan tämän osoittamasta myötätunnosta ja osoittaakseen, ettei hänessä enää ollut jäljellä mitään vanhasta hapatuksesta.

— Tietysti, vakuutti Veli, — sillä ovathan työväenluokan edut kokonaan ristiriidassa ruotsalaisen puolueen kanssa.

Hetken vaiti oltuaan jatkoi Markus:

— Minä olen innolla ryhtynyt syventymään sosialismin oppeihin ja kansantalouden olen yliopistossa päättänyt ottaa yhdeksi oppiaineeksi. Toissa päivänä kirjoittauduin jo kansantalouden luennoille.

— Sehän onkin sinulle nyt välttämätöntä, myönsi Veli. — Mutta et kai silti estetiikkaa jätä?

— Ehkä minä suoritan siinäkin arvosanan, arveli Markus, — sillä sittenhän voin toimia kirjallisuusarvostelijana sosialistisissa sanomalehdissä.

Veli piti tätäkin oikein harkittuna ja siten vallitsi toverusten kesken mitä suotuisin mieliala. Mutta Markuksen sydämellä liikkui vielä monta asiaa ja tärkein niistä oli hänen suhteensa Olgaan. Hän oli tottunut avomielisesti ripittämään itsensä tälle lähimmälle toverilleen ja niinpä alkoi hän hetken kuluttua:

— Eräs minun Työmieheen kirjoittamistani artikkeleista sai alkunsa hyvin omituisista asianhaaroista.

— Mitenkä niin, kerrohan! innostui Veli ja asettui tarkkaavasti kuuntelemaan.

Ja Markus kuvasi nyt toverilleen ensi tutustumisensa Mustosen sisaruksiin ja kuinka hän sen johdosta myöhemmin kesällä oli kirjoittanut kiivaan artikkelin Työmieheen ja nyt Helsinkiin tultuaan käynyt uudistamassa tuttavuuttaan sisarusten kanssa. Veli, jolle kaikki tämän luontoiset seikkailut olivat tuiki outoja, ihaili niitä aina toverissaan eikä hänen myötätuntonsa jäänyt nytkään julki tulematta. Siitä innostui Markus perinpohjin kuvailemaan Olgaa, niin että neitonen hänen omissa silmissäänkin kasvoi ja verevöityi.

Kappelista lähdettyään viettivät he koko päivän yhdessä, keskustellen tapansa mukaan kaikista mahdollisista asioista maan ja taivaan välillä. Kun he kävivät katsomassa Markuksen asuntoa ja Veli, kiinnittämättä huomiotaan sen varjopuoliin, antoi sille siunauksensa, tunsi Markuskin itsensä jälleen tyytyväiseksi. Ja kun hän illan tullen toveristaan erottuaan jäi yksin, kiehui hänen päänsä niin täynnä ajatuksia ja mielikuvia, että hänen oli mahdoton keskittyä lukemiseen tai kirjoittamiseen. Hän tunsi halua ihmisseuraan purkamaan itseään ja koska Olgan kuva oli tänään entistä eloisampana asettunut hänen mieleensä, päätti hän nyt jo lähteä häntä uudelleen tervehtimään.

Sen enempää harkitsematta lähti hän siis matkaan ja toivoi mennessään, että nuorempi sisko olisi kotoa poissa ja että hän siis saisi olla Olgan kanssa kahden.

6.

Kun Markus pimeässä eteisessä koputti sisarusten ovelle, ei sieltä kuulunut mitään vastausta. Hän hapuili avainta, mutta huomasi sen olevan pois suulta. Pettymystä tuntien kääntyi hän lähteäkseen, mutta silloin aukeni viereinen, seppä Tuomisen huoneeseen johtava ovi ja Olga pisti päänsä ulos.

— Hyvänen aika! ihastui hän Markuksen tuntiessaan ja riensi avaamaan ovea. — Minä olin sisareni kanssa tuolla naapurin isännän nimipäivillä, toimitti hän lamppua sytyttäessään.

— Mutta nythän teidän vierailunne tuli keskeytetyksi, pahoitteli Markus. — Palatkaa toki takaisin sinne, minä lähden kotiini ja tulen uudelleen sopivammalla ajalla.

— Ei, ei, kielteli Olga ja siitä tunsi Markus tulevansa hyvilleen. — Olkaa vain hyvä ja istukaa. Minä käyn Tuomisen puolella sanomassa, että meille tuli vieras.

Ovea lähestyessään lisäsi hän hieman arkaillen:

— Oikeastaan minusta on tänään tuntunutkin, että te illalla tulette meitä tervehtimään. Siksi minä heti ehätinkin ovelta kurkistamaan, kun kuulin askelia eteisestä.

— Niinkö? hymähti Markus. — Se johtuu ehkä siitä, että minun ajatukseni tänään ovat paljon askarrelleet teissä.

— Te ilman vain! sanoi Olga ja pyörähti samalla ovesta ulos. Markus ehti kuitenkin huomata, että hän punastui ja se sai hänen mielensä lämpimästi ailahtamaan.

Pian palasi Olga takaisin ja oven suuhun pysähtyen virkkoi empien:

— Tuominen pyysi herra Kaarlelaa tulemaan heidän puolelleen.

— Minuako? ihmetteli Markus ja tunsi vastenmielisyyttä lähteä.

— Niin, hän on kuullut meiltä, että te olette se M.K., joka on kirjoittanut Työmieheen ja sen vuoksi hän… — koetti Olga selittää. — Mutta ellette halua, niin…

Markuksesta tuntui, että Olgakin olisi mieluummin jäänyt heidän omaan huoneeseensa. Mutta kuultuaan vaikuttimen seppä Tuomisen kutsuun, muutti hän äkkiä mieltään ja lausui:

— Mennään vain. Onhan se hauska tutustua helsinkiläiseen työmieskotiin.

Seppä Tuomisen huone oli suunnilleen saman kokoinen kuin sisarustenkin asunto. Sekin oli varustettu hellauunilla ja sen kalustoon kuului leveä, kahden maattava sänky, piironki ja keinutuoli. Ainoan ikkunan alla oli kaappipöytä, jolle nyt oli asetettuna kahvivehkeet sekä valokuva-albumi.

Tuominen oli keskikokoinen ja laiha mies sekä iältään nähtävästi puolivälissä neljääkymmentä. Hänellä oli hiukan ulkonevat poskipäät, mustanruskeat silmät sekä saman väriset viikset ja tukka. Iho oli epäpuhdas ja ikäänkuin noen syövyttämä.

Kun Olga esitti Markuksen, kiirehti Tuominen itse sanomaan oman nimensä ja esitti sitten vaimonsa, joka oli jonkun verran miestään nuorempi, kalvakka ja vakavailmeinen työläisnainen sekä näytti olevan viimeisillään raskaana. Tämä teki Markukseen kiusallisen vaikutuksen ja vasten tahtoaan tuli hän kuvitelleeksi Olgaa samanlaisessa tilassa.

Paitsi Olgan sisko oli nimipäivävieraana myös eräs Tuomisen työkumppani ja vuokralainen, vahvaraajainen ja hitaan näköinen nuori mies, jonka nimen Markus luuli kuulleensa Virtaseksi. Hän oli istunut keinutuolissa, mutta vetäytyi nyt tavalliselle tuolille ovipuoleen. Hänen olemuksensa synnytti Markuksessa epämääräistä vastenmielisyyttä, jota vastoin Tuominen vilkaseleisenä ja puheliaana miehenä teki häneen heti alussa miellyttävän vaikutuksen.

Kehottaen Markusta istumaan tyhjäksi jääneeseen keinutuoliin lausui hän:

— Herrahan kuuluu olevan sosialisti.

— No jaa, ehkäpä hiukan sinnepäin, myönteli Markus.

— Eipä niinkään hiukan! väitti Tuominen tuttavallisesti. —
Kirjoituksistanne päättäenhän te olette ihan niitä punaisimpia.

Markus katsahti Olgaan, joka silmät hymyilevinä katsoi vastaan.
Tuominen jatkoi innoissaan:

— On se hyvä, että ylioppilaitakin alkaa liittyä meidän joukkoomme, sillä kyllä ne tietomiehet ovat aina tarpeeseen. Mutta mikä teidät on oikein saanut työläisiin liittymään, jos tässä saa luvan olla utelias?

Markus joutui hiukan hämilleen, mutta päätti pelastua tilinteosta leikillä ja vastasi:

— Kysykää tuolta neiti Mustoselta, hän se oikeastaan on minut käännyttänyt.

Kaikki hymyilivät ja loivat silmänsä Olgaan, joka nyt vuorostaan joutui hämilleen ja huudahti:

— Minäkö! Hyvänen aika, mitä te puhuttekaan! Kuinkas minä nyt olisin herra Kaarlelan käännyttänyt!

— Saanko minä sanoa? tarttui nyt Hilma odottamatta.

— Sinäkö? hätääntyi Olga. — Ole sinä vaiti tai saat mennä heti kotiin neulomaan!

— Ähää, on siinä sittenkin jotain takana, nauroi Tuominen, antaen katseensa kääntyä Olgasta Markukseen.

Mutta viimemainittu pelkäsi, ettei Hilma malttaisi hillitä kieltään ja virkkoi sen vuoksi, ottaen jälleen vakavan sävyn:

— Kaipa se on vaisto ajanut työväen leiriin, minä kun itsekin olen kansan lapsi.

— Mutta ihme se sittenkin on, sillä kyllähän niitä on paljon kansasta tulleita ylioppilaita ja tunnen minäkin muutamia, mutta eivätpäs vain ole sosialisteja. Niihin taitaa jo koulussa tarttua sellainen yläluokkalaishenki.

— Kyllä kai se on sellaista ja siksipä meidän on saatava koululaitoskin perinpohjin uudistetuksi, myönsi Markus ja tunsi olevansa tyytyväinen saadessaan tuoda esiin kumouksellisia mielipiteitään.

Tuomisen vaimo tarjosi tällä välin kahvia, kantaen leveän tarjottimen leipäkoreineen erikseen kunkin eteen. Kun kupit oli tyhjennetty, sanoi Tuominen toveriaan osoittaen:

— Me sitä olemme tästä aamusta lähtien työlakossa.

— Jassoo, kyllä kai eilisessä Työmiehessä taittiin kertoakin lakon puhkeamisesta eräällä tehtaalla, vaikkei minun tullut sitä tarkempaan luetuksi, vastasi Markus.

— Joo, puhkesihan se, jatkoi Tuominen. — Herrat pantiin ahtaalle ja kun eivät ruvenneet hyvällä palkkoja korottamaan, niin pistettiin pyörät seisomaan. Sillä meistä se voima lähtee!

— Mahtaakohan tulla pitkällinenkin lakko? tiedusteli Markus.

— Eivät olleet herrat luvanneet hellittää, niin että kyllähän se taitaa venyä pitkällekin sillä hevillä emme mekään anna jälkeen.

— Mutta kun nälkä pakottaa, huomautti tähän Tuomisen vaimo.

— Kiristetään suolivyötä, virkkoi Tuominen huolettomasti. — Mutta onhan meillä sitä ennen lakkorahasto, lisäsi hän kuin vaimoaan rohkaisten, — ja toisista ammattikunnista on jo luvattu avustusta, niin ettei tässä nyt ihan heti tarvitse nälkäremmiin tarttua.

— Hyvä olisi, ettei tarvitsisi, huokasi vaimo. — Mutta voi siinä niinkin päin käydä, että menetätte kokonaan työpaikkanne, kun herrat ottavat tehtaaseen uusia työmiehiä. Kyllä niitä halukkaita aina löytyy.

— Elä sinä, muija, katsele noita asioita aina niin harmajasti! sanoi Tuominen hiukan äreästi, josta Markus huomasi, että asia oli hänellekin hieman arka. — Kyllähän sen tietää, että aina niitä rikkureita ilmestyy, mutta kyllä me ollaan jo niitäkin varten ryhdytty toimenpiteisiin.

— Annetaan selkään rikkureille, lisäsi Virtanen, tuoden siten hänkin osansa keskusteluun.

Nuo sanat panivat nähtävästi hänen raskaan verensä vilkkaampaan liikkeeseen, sillä hän nosti toisen jalkansa toisen päälle, puhalsi paperossin imukkeen tyhjäksi ja rupesi laittamaan uutta tilalle.

— Täytyyhän sitä aina jotakin uskaltaa, muutenhan emme koskaan mitään saavuttaisi, lausui nyt Markus Tuomista rohkaisten.

— Kyllä se niin on! ihastui Tuominen ja heitti häneen kiitollisen silmäyksen. — Ei sitä tarvitse toivoakaan, että herrat meille omasta halustaan mitään antavat, ei vaikka me nälissämme raataisimme ja heillä itsellään olisi niin paljon, etteivät tietäisi mihin niitä käyttää.

— Kyllä se vain niin on, vahvisti jälleen Virtanen.

— Eipähän ne taida niitä palkanylennyksiä itsestäänkään antaa, mutta pelottaa se siltikin tuo lakko, kun ei sitä meikäläisillä ole suuria säästöjäkään, sanoi vaimo alakuloisella äänellä ja katsoi Markusta kuin häneen vedoten.

Tähän ei Markus osannut muuta kuin ylimalkaisesti huomauttaa.

— Tietystihän se varsinkin perheenäitejä huolettaa, mutta toivottavasti tämä lakko nyt kuitenkin päättyy onnellisesti. Sillä eihän sitä nyt juuri voi otaksua, että keskellä sivistynyttä Helsinkiä kuolisi ihmisiä nälkään.

— No niinpä minustakin! puhkesi Tuominen vapautuneesti, mutta vaimo kaatoi jälleen kylmää vettä hänen innostuksensa päälle, huudahtaen:

— Voi, voi, kyllä tässä kylässä on monta kurjaa, joilla aamulla herätessään ei ole eineestä tietoa enempää kuin taivaan linnuilla. Ja kyllä minä uskon, että täällä usein kuolee ihmisiä suorastaan nälkäänkin.

Näitä sanoja seuranneen äänettömyyden vallitessa katsahti Olga Markukseen ja nousi lähteäkseen. Markus seurasi hänen esimerkkiään ja kun hän oli Tuomiselta tiedustellut, milloin työväenyhdistyksellä oli kokouksia, että hänkin voisi tulla ja liittyä jäseneksi, heitti hän hyvästit, luvaten tulla vastakin tervehtimään.

Hilma oli, nähtävästikin tahallaan, syventynyt katselemaan Tuomisten valokuvia, joten Markus ja Olga joutuivat kahdenkesken. Tätä oli Markus toivonutkin, mutta kumpikin alkoivat he kahdenkesken jäätyään tuntea ujoutta ja keskustelu kävi väkinäisesti. Tuomisten luona oli Markukselta haihtunut se tuuli, jonka vallassa hän oli lähtenyt Olgaa tapaamaan ja saamattomuuttaan pahotellessaan muuttui hän yhä jurommaksi. Itsepintaisesti selaili hän kirjoja, jotka jo edellisellä kerralla oli käynyt läpi. Olga liikkui levotonna huoneessa, tietämättä millä huvittaisi vierastansa tai kuinka saisi keskustelun käyntiin. Markus puolestaan ponnisteli myös löytääkseen keskusteluaiheen. Kun hänen mielessään pyöri vielä äskeinen lakkokeskustelu, johtuivat hänen ajatuksensa Olgan työoloihin ja yhtäkkiä kysyi hän varsin kuivasti:

— Kuinka paljon te päivässä keskimäärin ansaitsette?

Olga joutui tuosta suorasukaisesta kysymyksestä hieman hämilleen.

— Se on hyvin eri tavalla, vastasi hän viivytellen. — Toisinaan, kun neuloo oikein ahkerasti, saa enemmän ja toisinaan menee taas vähempään.

— Niin, mutta keskimäärin? tiukkasi Markus hiukan äreästi, sillä häntä suututti se, että ihmisiltä, ja varsinkin oppimattomilta, sai jotakin keskimäärää tiedustellessaan aina tuon tapaisen epämääräisen vastauksen, jolla Olga nyt viattomuudessaan oli tullut hänelle muistuttaneeksi olevansa oppimaton työläisnainen.

Markuksen töykeys sai Olgan punastumaan, mutta alistuvaisesti vastasi hän kuitenkin:

— Ehkä noin puolitoista markkaa, jos sitäkään.

— Entä kuinka monta tuntia päivässä täytyy työskennellä, saadakseen tuon puolitoista markkasen?

— Ainakin kaksitoista tuntia, mutta monesti me neulomme, kun on kiire, viisikintoista tuntia.

— Siis kymmenen penniä tunnilta! Kyllä se on kauheaa, että juutalaiset saavat sillä tavoin nylkeä teitä neulojattaria? kiihtyi Markus yhtäkkiä ja nousi kävelemään. — Ettekö te ole ryhtyneet vaatimaan parempia palkkoja?

— Kyllä siitä on ollut puhetta työväenyhdistyksessä, mutta toimeen ei ole vielä mitään saatu. Ja vaikea taitaa olla saadakin, kun täällä on niin paljon naisia, jotka ottavat neulomatyötä vaikka kuinka halvasta.

Tämän sanoi Olga sillä sävyllä kuin asiaa ei voisi millään parantaa.

— Jospa minä kuitenkin kirjoittaisin siitä Työmieheen, yritti Markus vielä, mutta siihen ei Olga hänen harmikseen puhunut mitään.

Siten syntyi taas pitempi äänettömyys, kunnes Markus itseensä suuttuneena nousi ja virkkoi kuin anteeksi pyytäen:

— Mikä merkillinen minuun on mennyt, kun tänä iltana minä ikävystytän itseäni ja muita. On niin ollen parasta, että minä lähden omaan asuntooni murjottamaan.

Hän koetti hymyillä ja hyvästiä sanoessaan kysyi hän:

— Tokko te enää lupaattekaan minun tulla tänne?

— Tietysti, tervetulemaan vain, milloin teille itsellenne suinkin sopii, kiiruhti Olga vastaamaan, katsoen häntä avonaisesti silmiin.

Hän sieppasi lampun pöydältä ja näytti ovelta valkeaa, että Markus näki mennä pimeän eteisen läpi.

— Voi, voi, mitä rähinää ne taas pitävät! päivitteli hän talonmiehen puolelta kuuluvaa hoilotusta.

Talonmiehen kyökinovi oli raollaan ja portaita laskeutuessaan kuuli
Markus jonkun humalaisella äänellä laulavan:

Mikäs se meitillä suutaripojilla on hätä ja hätä, kun helvetin pellit suletaan, niin perkele kuolee häkään ja häkään.

Päästyään loppuun kuului sama ääni kysyvän:

— Eikös meill' oo reilu marssi, häh?

Sitten remahti hanuri soimaan ja sen räikeä ääni seurasi Markusta aina portille saakka.

7.

Markus palasi kansantalouden luennolta, astellen pitkin Aleksanterinkatua palttoon kaulus pystyssä. Oli aito helsinkiläinen syysilma, koleatuulinen ja sateinen.

Markus oli heti ylösnoustessaan ollut huonolla tuulella, sillä huone oli tänään tuntunut tavallista kolkommalta ja epäkodikkaammalta. Ja nyt luennolla oli hänen mielialansa painunut entistä harmaammaksi.

Luennot olivat mitä kuivinta laatua ja tapahtuivat lisäksi ruotsinkielellä, jota hän ymmärsi vielä verrattain vaillinaisesti. Luennoitsija, laiha ja tummapintainen mies, joka luki papereitaan kuivan koneellisella äänellä, aloitti aina esityksensä sanoilla: "mina damer och herrar", vaikka saapuvilla ei ollut vielä kertaakaan ollut naisia. Hän jatkoi yhtä tasaisella ja värittömällä äänellä, katsettaan kertaakaan paperista nostamatta, tunnin loppuun, jolloin hän sähkökellon soidessa vaikeni ja paperinsa kooten meni matkaansa. Näytti kuin hän suorittaisi kaiken tuon, alkaisi sanoilla "mina damer och herrar" sekä jatkaisi keskeytymättä tunnin loppuun, vaikka auditorio olisi ollut vallan tyhjäkin. Luentojen aihe, pankkiliikkeen kehitys Euroopassa, oli jo sinänsä mitä kuivinta laatua. Kuulijat, joita jo alussa oli ollut vähän, olivat harventumistaan harventuneet ja tänään oli ainoastaan muutamia uskollisia torkkunut siellä täällä luentosalissa.

Markus oli koettanut miehuullisesti ponnistaa tarkkaavaisuuttaan, saadakseen luennosta edes jotakin irti ja päästäkseen siten kansantalouden opintojen alkuun. Mutta yhtä laihaksi tunsi hän itsensä äsken luennon päättyessä kuin edellisilläkin kerroilla. Ne katkelmat, jotka hän kielellisesti oli pystynyt itselleen valloittamaan, olivat vuorostaan vilisseet oudoista pankkitermeistä, niin että hänellä oli ainoana tuloksena koko luennosta pakottavat ohimot.

Hän oli niin vajonnut ärtyiseen synkkämielisyyteen, ettei hän huomannut ketään kadulla kulkijoita. Mikonkadun kulmassa tyrkkäsi häntä joku kylkeen ja kun hän epämieluisasti havahtuneena käänsi päätään, näki hän vierellään Veli Forsbergin.

— Sinähän olet synkkä kuin ukkospilvi, huomautti tämä hymyillen. —
Minne sinä vaellat?

— Aioin mennä talolle päivällistä syömään, vastasi Markus, jonka katse toverinsa tavattuaan huomattavasti ilostui.

— Osmolaanko? Äsh! virkahti Veli kasvojaan muikistaen. — Mitä sinä sinne viitsit mennä? Tule mieluumminkin minun kanssani syömään, sillä minäkin olin juuri päivälliselle menossa.

Veli oli itsekin aiemmin syönyt ylioppilastalolla, mutta kyllästynyt ja muuttanut erääseen herkkuruokalaan. Hänessä oli nuoruudestaan huolimatta muutamia vanhan herran vaistoja, jotka kärsivät siitä väentungoksesta ja melusta, mikä Osmolassa tavallisesti vallitsi. Sitäpaitsi saivat hänen ylimykselliset taipumuksensa hänet vaihtamaan ruokalaa. Kerran oli hän, heidän yhdessä palatessaan syömästä, sanonut kiukustuneena Osmolasta, että se on aito kansallinen syöpöttelylaitos, jossa meidän nousukassivistyksemme kuvastuu kuin heijastuspeilissä. Markus oli tästä toverinsa purkauksesta mielessään katkeroitunut sitäkin enemmän, kun hän tiesi sen pohjaltaan olevan totta. Hän itsekin oli kärsinyt nähdessään, millä säädyttömyydellä vaatimattomissa maalaiskodeissa kasvaneet nuorukaiset ylellisten pöytien ääressä mättivät ruokia lautasilleen, joihin he jättivät tai tahrivat suurimman osan, aivankuin Suomen kansalle ei olisi koskaan säästäväisyyttä ja siivoutta opetettu. Ja se ähkivä yltäkylläisyys, minkä vallassa useimmat syötyään siirtyivät lukusalin puolelle tai muihin joutopaikkoihin ruokaansa sulattamaan, muistutti liian paljon renkituvasta aterian jälkeisine röyhtelytunnelmineen.

Kuuluen itsekin siihen nousukas-ainekseen, joka alkoi yhä enemmän leimata kansallista sivistystä, kärsi Markus tämän aineksen vioista, joita hänen silmänsä oli liiankin herkkä huomaamaan, kuin konsanaan läheisen sukulaisen heikkouksista. Kun Veli ei kuulunut tähän ainekseen, piti Markus hänen arvosteluitaan ulkopuolelta tulleina ja siis rakkaudettomasti lausuttuina eikä sen vuoksi tahtonut niihin kernaasti yhtyä. Veljen muutettua ruokapaikkaa oli hän edelleenkin jäänyt Osmolaan, pitäen velvollisuutenaan kannattaa tuota kuitenkin kaikitenkin kotoista ja kansallista ruokalaitosta.

Valmiina asettumaan nytkin vastahankaan sanoi hänen toverinsa ehdotukseen:

— Mitäpä minä huolisin muualle lähteä, kun minulla on kerta lippu
Osmolaan.

— Tule seuraksi, kun on näin ikävä päiväkin. Minä tarjoan, ettei itsesi tarvitse maksaa.

Veli lausui tämän vilpittömästi ja pyytäen. Se sai Markuksen taipumaan, koska hän itsekin kaipasi seuraa. Nyt saattoi hän viettää Veljen kanssa koko illan, tarvitsematta mennä kolkkoon asuntoonsa.

Päivälliseltä päästyään menivät he Veljen luo. Hänellä oli tilava ja mukava huone viidennessä kerroksessa keskikaupungilla. Sieltä oli aito suurkaupunkimainen näköala yli loppumattomien kattojen. Katumelu ei yltänyt sinne asti ja Markuksesta se oli mitä soveliain lukumiehen asunto. Kun huone oli lämmin, oli ruutuja pieksävä sade omiaan lisäämään kodikkuuden tuntua.

Otettuaan mukavan asennon pehmeässä nojatuolissa ja saatuaan paperossin palamaan, tunsi Markus äskeisen apeamielisyytensä melkein tyyten haihtuneen. Mutta tätä mielen tasapainoa ei hän kuitenkaan saanut kauan pitää. Veli oli tänään myöskin rikkinäisellä ja tyytymättömällä mielellä. Sen hän tavallisesti purki kaiken ivalliseen ja sapekkaaseen arvostelemiseen. Näin ollen muodostui heidän seurustelunsa aina kummallekin kiduttavaksi ja erottaessa oli yleisen rikkinäisyyden tunto sitä suurempi.

Koko heidän sukupolvensa, sen tunsivat hyvin nämä kaksi toverusta, oli pohjaltaan anarkisteja, jotka ylimalkaan kaikkeen suhtautuivat kielteisesti. Heidän isiensä iässä oleva sukupolvi, joka oli kasvanut kansallisten suurmiesten jalkojen juuressa ja nähnyt kansallisen nousuajan täydessä kukkeudessaan, oli lahjoiltaan keskinkertaista, kankeata ja itsekylläistä joukkoa, joka ylväili henkisen perintönsä runsaudella, samalla kun se saiturin itsepintaisuudella koetti säilyttää valta-asemansa. Sakeana ja elottomana muurina erottivat he nuorimman polven kansallisesta nousuajasta, josta näillä jälkimmäisillä oli ainoastaan kangastuksenomainen käsitys. Lämmittämään ja innostamaan ei tuo nousuaika heitä kyennyt eikä johdossa oleva sukupolvi pystynyt heille ojentamaan samaa runsauden sarvea, josta he itse nuoruudessaan olivat saaneet juoda.

Nyt oli — siihen suuntaan olivat toverukset usein järkeilleet — kansallinen kehitys syvimmässä aallonpohjassa. Sen vuoksi ei nuorimmalla polvella ollut perspektiivejä eteen- eikä taaksepäin ja siksi suistuivat he luonnostaan henkiseen anarkismiin. Lahjattomimmat tyytyivät ilman mitään sivuharrastuksia jauhamaan virkatutkintoja, keskinkertaisuudet koettivat hankkia tyydytystä urheilusta ja puoluekinasteluista, kun taas lahjakkaimmat ja herkimmät olivat vaipuneet pessimismiin ja sairaalloiseen psykologiseeraamiseen, mikä lopulta johti kaiken kieltämiseen.

Veli loikoi nojatuolissaan, kantapäät nostettuina pöydän reunalle ja kyynärpäät tuettuina tuolin käsinojiin, joten hän oli omituisessa, puoliriippuvassa asennossa. Markus tunsi vaistoissaan, että tuo asento samoinkuin Veljen omituinen nenäänsä tuhkiminen ei ennustanut mitään hyvää. He tupakoivat hetken aikaa ääneti, kunnes Veli kysyi:

— Mikä sinun mielipiteesi on Suomen kansasta?

— Kysymyksesi on kieltämättä hieman ylimalkainen, naurahti Markus, koettaen siten keventää mielialaa, joka oli jo ehtinyt käydä hiukan painostavaksi.

Mutta Veli ei ottanut parantuakseen, vaan täydensi kysymystään miltei ärtyisesti:

— Minä tarkoitin, onko sillä mielestäsi mitään tulevaisuutta?

— Tietysti, miksikä sillä ei olisi sitä niinkuin millä muulla nuorella kansalla hyvänsä, vastasi Markus.

Hän ei asettunut tälle kannalle pelkästään väittelyhalusta — eikä hän tällä kertaa tuntenutkaan mitään halua siihen, vaan enemmänkin eräänlaisesta itsesäilytysvaistoon vivahtavasta velvollisuudentunnosta, aivankuin hänen oma tulevaisuutensa olisi asetettu epäilyksen alaiseksi. Hän saattoi kyllä itsekin usein riehautua mitä tuimimmin soimaamaan suomalaisten luonteenominaisuuksia, mutta kohta kun siihen ryhtyivät muut, olkoonpa niinkin läheinen henkilö kuin Veli, jonka hän lisäksi tiesi suomalaisuutensa puolesta tarvittaessa olevan yhtä aran kuin hän itsekin, asettui hän heti vaistomaisesti puolustusasentoon. Ja jos väittely kävi kiihkeäksi, saattoi hän lopulta tuntea itsensä syvästi loukatuksi, aivankuin hänen omaa persoonaansa vastaan olisi heitetty joukko syytöksiä.

— Eipä se juuri varsin toivorikkaalta näytä, jatkoi Veli. — Emmehän me tee mitään!

— Ellemme juuri me kaksi tee, niin on niitä sentään paljon, jotka tekevät.

— Kutka esimerkiksi? kiihtyi Veli. — Enhän minä nyt virkamiesten virkatyötä ja talonpoikain peltotyötä tarkoita, vaan hengen töitä. Tekeekö meillä niitä kukaan? Eihän meillä, veikkonen, ole muita kuin pukareita ja suunsoittajia! Suunsoittamiseen ja tyhjään psykologiseeraamiseen, kas siihen me olemme miehiä. Persoonallisuudet ne kansakunnalle jotakin merkitsevät, mutta niitä meillä ei ole!

— Jollei nyt ole, niin onhan meillä ainakin ollut ja tietysti niitä vastakin ilmestyy, yritti Markus. — Mehän elämme nykyään aallonpohjassa, mutta…

— Aallonpohjassa! kertasi Veli, venyttäen sanaa ivallisesti. — Me elämme ja olemme aina eläneet aallonpohjassa. Eihän meillä oikeastaan ole mitään historiaakaan…

— Historiaako? Kuinka sinä niin voit väittää, ettei meillä historiaa ole, yritti Markus jälleen, mutta Veli ryösti sanat hänen suustaan ja jatkoi purkaustaan:

— Ei kannata sanoa historiaksi kertomusta sellaisen ryhdittömän kansan vaiheista, joka on aina elänyt ikeen alla ja joka ei koskaan ole uskaltanut itse tarttua kohtalonsa ohjiin. Mitä historiaa voisivat luoda sellaiset passiiviset vetkulat, jotka peräytyvät elämän edestä eivätkä käy siihen tosi otteella käsiksi. Piilopirttimetsäläisiä me suomalaiset olemme.

Markus tunsi loukkaantumistaan loukkaantuvansa. Hän tuijotti mitään puhumatta suoraan eteensä ja Veli jatkoi sapekasta vuodatustaan, aina väliin hetkeksi vaieten ja nenäänsä tuhkien. Markuksen päässä vilahti oivallisia vastaväitteitä: Sisäisenä näkemyksenä kohosi hänen eteensä yhtäkkiä se pohjalainen maalaiskansa, jonka keskuudesta hän oli lähtenyt — työtä tekevä, toimelias ja siveellisesti terve kansa, jonka keskuudessa lisäksi kukoisti melkoinen hengenviljelys uskonnollisessa muodossa. Hänestä tuntui kuin tuon kansan keskeltä olisi joukko kasvoja ankarine ja itsetietoisine ilmeineen kääntynyt heitä, Suomen kansasta järkeileviä nuorukaisia kohti sekä pelkällä katseellaan tehnyt tyhjäksi ne väitteet, joita tässä oli Suomen kansasta ja sen historiallisista mahdollisuuksista lausuttu. Markus tiesi, ettei Veli voinut nähdä sitä mitä hän ja tuon näkemyksensä perustuksella halutti häntä käydä torjumaan toverinsa syytöksiä. Mutta hän oli ehtinyt jo syvästi loukkaantua sekä ikäänkuin jähmettyä omaan kyräilyynsä. Ja kun hänen mieleensä juolahti, että tämä hänen itsepintainen vaikenemisensa silloin kun hänen tulisella tarmolla olisi takerruttava jokaiseen toisen heittämään sanaan, johtuu juuri tuosta suomalaisten piilopirttiominaisuudesta, tuli hän suorastaan onnettomaksi. Nyt oli hänen vieläkin vaikeampi avata suutansa ja Veljen sanat alkoivat täydellä todistusvoimalla kaivautua hänen sieluunsa.

Kun Veli oli lopultakin tyhjentänyt itsensä, syntyi pitkä kiusallinen äänettömyys. Markukselle tuli pakottava halu päästä täältä pois, yksinäisyyteen ajatuksiaan kokoamaan ja järjestämään. Mutta hän tunsi itsensä niin rikki jauhetuksi, ettei hän saanut paikaltaan liikahtaneeksi — eipä edes katsettaan irroitetuksi sen alkuperäisestä suunnasta.

Lopulta kävi äänettömyys niin piinaavaksi, että Markus tunsi välttämättömäksi saada kuulla oman äänensä. Uhkarohkeasti käänsi hän siis katseensa ikkunaan ja virkkoi vallan yksinkertaisesti:

— Siellä yhä sataa.

Veli vastasi tähän arkipäiväiseen huomautukseen nenäänsä tuhkaisemalla. Mutta noilla viattomilla sanoilla oli Markukseen kuitenkin vapauttava vaikutus. Hän kohosi seisaalleen ja mutisi jotakin lähdöstään. Veli oli kyllä huomannut toverinsa olevan pahasti nyrpeissään ja nähdessään nyt hänen kasvonsa, jotka olivat vieläkin synkemmät kuin äsken kadulla, valtasi hänet säälinsekainen katumus. Kokonaan muuttuneella, lämpimällä äänensävyllä ehätti hän sanomaan:

— Elä nyt vielä. Mihin sulla sellainen kiire on? Istutaan nyt täällä ja kulutetaan tätä ikävää iltaa. Vai mennäänkö ulos?

— Ei, minun täytyy mennä kotiin, on vähän työtä siellä, murisi Markus ja ojensi kätensä hyvästiksi, katsomatta kuitenkaan toveriaan silmiin.

Veli huomasi, että hänen toverinsa oli auttamattomasti muuttunut myskihäräksi, kuten hänellä oli tapana Markuksen kyräilykohtauksista leikillään sanoa, ja sen vuoksi koetti hän vielä eteiseen saattaessaan puhella hänelle keveässä ja ystävällisessä äänilajissa, saamatta vastaukseksi kuitenkaan muuta kuin epäselviä murahduksia.

Niin työntyi Markus ulos ja kädet syvälle palttoon taskuihin pistettyinä sekä pää hartiain väliin painuneena lähti hän pitkin likomärkää katukäytävää tarsimaan asuntoaan kohti.

8.

Huoneeseensa tultuaan huomasi Markus heti, että sitä ei oltu lämmitetty. Häntä kiukutti suunnattomasti, mutta samalla tunsi hän itsensä, kuten aina sisäisen rikkinäisyyden ja synkkyyden hetkinä, kykenemättömäksi ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin tilansa parantamiseksi. Tunsipa hän tuollaisina hetkinä suorastaan jonkunlaista askeettista nautintoa siitä, että hänen olonsa muodostui mitä epämukavimmaksi ja että kaikki mahdolliset harmit ja kiusat samalla kertaa nousivat eteen.

Hän ei huolinut sytyttää edes lamppua, vaan heittäytyi pilkkopimeässä sohvan nurkkaan ja kääri viltin ympärilleen. Ajatukset liikkuivat tahmeasti kuin tervassa. Kaikki tuntui niin tympeältä ja mielenkiinnottomalta. Tänä iltana olisi hänen tullut Tuomisen kanssa mennä työväentalolle, ruvetakseen jäseneksi työväenyhdistykseen, mutta pelkkä ajatuskin sinne lähtemisestä tympäisi häntä.

Entä yliopisto, kansantalouden opinnot ja kirjoitukset Työmieheen? Hänestä tuntui miltei käsittämättömältä, että hänellä oli saattanut olla innostusta sellaiseen.

Olga? Ei hänenkään kuvansa kyennyt tällä haavaa vähimmässäkään määrin hänen mieltään lämmittämään. Häntä vain ihmetytti nyt, että hän toissa iltana Olgan luota palattuaan oli voinut kuvitella pientä omaa kotia hänen kanssaan sekä tuntenut sen kuvittelun johdosta eloisia sykähdyksiä rinnassaan. Nyt tuntui se ompelukonetta aamusta iltaan polkeva kaino tyttönen niin etäiseltä ja vieraalta.

Sisimmässään tiesi hän kyllä, että hän aikanaan oli taas pääsevä tästä avuttomasta mielentilasta, kuten oli aina ennenkin päässyt sekä saava tarmonsa ja elämänintonsa aivankuin uudistuneena takaisin. Mutta niin kauan kuin kesti tuota mielentilaa, joka näköjään mitä vähäpätöisimmistä aiheista tuli kuin tauti hänen päälleen, oli hän ihan voimaton sitä vastaan — puuttuipa häneltä, vastoin sisintä tietoaan, kokonaan uskokin siihen, että hän oli jälleen nostava päänsä aallon harjalle.

Lankkuseinän takaa eteisestä kuului hento lapsen ääni, joka hiljaa hyräili jotakin alakuloista ja yksitoikkoista tuutulaulua. Se oli hänen isäntänsä, kyypparin, ainoa lapsi, kahdeksanvuotias tytär, joka nukkiensa kanssa siellä omissa rauhoissaan talosteli. Markuksen kulkiessa eteisen läpi, nousi se, isosilmäinen, kalpea ja varhain kypsyneen näköinen lapsi, nopeasti talouspöytänsä äärestä ja niiasi syvään. Näin iltasella oli hän häätynyt talouspaikalleen nähtävästi sen vuoksi, että isä itse oli tänään kotona ja hänellä tuntui olevan joku virkatoveri vieraana, sillä seinän takaa kuului lasien kilinää ja humalaista keskustelunsorinaa.

Tyttösen alakuloinen laulu yhtyneenä kattoränneistä kuuluvaan vedensolinaan soveltui hyvin Markuksen mielentilaan. Kietoutuen miltei umpipäähän viltin sisään kuunteli hän tuota yksitoikkoista säveltä, kuvitellen elävänsä yksinänsä nokisessa ja hautovan lämpimässä metsäpirtissä kaukana salojen keskellä. Tällaisina raskasmielisyyden hetkinä palautui hän aina itsestään tuohon samaan atavistiseen mielikuvaan.

Mutta kauan ei hän saanut rauhassa lojua piilopirtissään, sillä keskustelu isäntäväen puolella kävi hetki hetkeltä äänekkäämmäksi, palauttaen hänet Helsinkiin ja keskelle todellisuutta. Seinän takana puhuttiin sekaisin suomea ja ruotsia ja väliin pistettiin lauluksi. Isäntänsä kuuli hän änkkäämällä lausuvan toverilleen:

— Du… du kan int' finska lika bra som ja.