Vaikea tie: Romaani nykyajalta

VAIKEA TIE

Romaani nykyajalta

Kirj.

KYÖSTI WILKUNA

Kustannusosakeyhtiö Kansa, Helsinki, 1915.

1.

Tornikellon viisarit lähenivät kahta päivällä, kun ylioppilas Markus Kaarlela Nikolainkatua kävellen saapui Säätytalon kohdalle. Huomatessaan puistikon penkistä yhden olevan tyhjänä ja suojassa auringonpaahteelta, läheni hän sitä ja vaipui huoahtaen istumaan.

Hän oli aamupäivällä saapunut kaupunkiin, jonne kesäluvalta kokoontuvia ylioppilaita oli vielä ainoastaan nimeksi ilmestynyt. Nyt oli hän jo pari tuntia kierrellyt kaupungilla asuntoa hakemassa, kiivennyt rappuja ylös ja toisia alas sekä soitellut lukuisia ovikelloja. Hän tunsi hermoissaan epämääräistä levottomuutta ja outoa kiihottuneisuutta kuten ainakin se, joka maaelämän rauhasta juuri on joutunut keskelle pääkaupungin melua ja kirjavaa hyörinää. Kuormarattaiden räminä, sanomalehtipoikien kimeät huudot ja raitiovaunujen ilkeästi vihlova vonkuna katukäänteissä vaivasi hermoja epämieluisasti, samalla kuin kaikkialla eteen kohoava kivinen suorasärmäisyys ja ahtaiden puistojen tyylitelty kauneus painostivat luonnon vapaisiin muotoihin tottunutta mieltä.

— Mutta jahka tässä löytää asunnon ja pääsee vakiintumaan, niin kyllä kai se taas alkaa käydä, ajatteli hän ja otti esille taskukirjan, mihin hän aamulehdistä oli merkinnyt joukon asuntoilmoituksia. Hän veteli viivat käytyjen yli ja jäljelle jäi vain pari kolme läntisessä osassa kaupunkia. Miellyttäviä huoneita hän oli kyllä useitakin löytänyt, mutta ne olivat liian kalliita hänelle. Hän oli nimittäin asettanut määräkseen etsiä yksinäisen huoneen, jonka vuokra oli korkeintaan kolmekymmentä markkaa kuussa.

Hän oli saapunut kaupunkiin lastattuna kaikenlaisilla hyvillä päätöksillä. Opinnot kandidaattitutkintoa varten oli hän päättänyt panna varmaan käyntiin sekä elää säästävästi, että kesällä hankkimansa laina kestäisi mahdollisimman kauan. Kaksi ensimmäistä lukukautta oli mennyt omasta edestään, kuten niin monelta muultakin suomalaiselta ja varsinkin maalaissyntyiseltä ylioppilaalta. Pääkaupungin elämään jouduttuaan oli hän ollut kuin juuriltaan temmattu puu, vailla varmaa tukikohtaa ja alttiina jokaiselle tuulenpuuskalle. Ketään sukulaisia tai tuttavia ei ollut opastamassa, kuinka elämänsä ja opintonsa noissa uusissa oloissa oli viisainta järjestää. Ja yksin oli vaikea saada asian päästä kiinni. Luennoilla oli hän alkanut käydä, mutta mitään mielenkiintoa eivät ne olleet hänessä kyenneet herättämään, ja yliopisto, missä vallitsi vieras kieli ja hengetön kaavamaisuus, teki pimeine ja kolkkoine käytävineen häneen kylmän ja luotaan työntävän vaikutuksen. Parin lähimmän toverin seurassa oli hän viettänyt apaattista ja vegeteeraavaa elämää. Ruokalassa ja kahviloissa viivyttiin mahdollisimman kauan ja iltaisin mentiin usein kapakkaan. Varsinkin syyskauden kylmiä ja sateisia iltoja tuntui mahdottomalta viettää muualla kuin ravintolan valoisissa ja lämpimissä suojissa, missä alkoholi ja musiikki ympäröivät lamautuneen mielen kuin pehmeillä untuvilla.

Osakunta, josta hän koulupoikana oli joidenkin kansallisen herätyksen aikuista osakuntaelämää koskevien kuvausten kautta saanut niin ylevän käsityksen, ei myöskään kyennyt mitenkään innostavasti ja kohottavasti vaikuttamaan. Odottavin ja jännittynein mielin saapuessaan ensi kertaa osakunnan kokoukseen, oli ensimmäinen havainto, minkä hän teki, että huone oli sakeana tupakansavusta, sillä melkein kaikki miesjäsenet tupruttivat paperossia. Kun hän ihmetellen mainitsi siitä eräälle vanhemmalle toverille, sai hän vastaukseksi kaksi säälivällä ylemmyydellä lausuttua sanaa: "akateeminen vapaus!" Häntä hävetti ja koulupoikamaisuuttaan kätkeäkseen sytytti hänkin kiiruusti paperossin ja niin tekivät muutkin keltanokat.

Osakunta oli suuri, kaksikielinen ja sen henkinen elämä ilmeni pikkumaisissa puoluekinasteluissa. Jos vanhojen fennojen puolelta tehtiin joku ehdotus, kuinka viatonta laatua tahansa, pitivät nuoret velvollisuutenansa koettaa tappaa sen, ja päinvastoin. Siitä, ketä julkisia henkilöitä piti osakunnan juhliin kutsuttaman ja ketkä siitä kunniasta osattomiksi jätettämän, riitti kinasteluja, äänestyksiä ja ovien läpi marssimista aivan loppumattomiin.

Puolue-elämän alallakaan hänellä ei ollut tähän saakka ollut mitään varmaa pohjaa tukenansa. Hän oli häälynyt vanhain ja nuorten keskivälillä ja kärsinyt siitä, ettei voinut, kuten monet lahjattomammatkin toverit — ja varsinkin juuri ne, kuten hän oli merkille pannut — varmasti kirjoittautua johonkin puolueeseen. Yksinään ja muista erillään ei hänestä taas ollut elämään, sillä hänellä oli kaikki laumaeläjän vaistot ja ominaisuudet. Tunteiden ja mielialojen ohjaamana, kiihkeänä ja uhkarohkeisiin tekoihin taipuvana oli hän lähempänä vastarinnan miehiä ja nuoriin hänet yleensä luettiinkin. Mutta siellä olivat vastassa ruotsalaiset, joita kohtaan hänellä oli synnynnäinen ja kiihkeä vastenmielisyys. Kun hän joskus ilokseen huomasi, että nuoret ja vanhat fennot olivat pääsemässä jossakin kysymyksessä yksimielisyyteen, silloin viskasi ruotsalaisten johtaja esiin jonkun riitakapulan, mikä tuossa tuokiossa sai nuoret ja vanhat tukkanuottasille. Kerran hän sellaisessa tapauksessa kiukustuneena äänesti yhdessä vanhojen kanssa, mutta sai nuorilta julmistuneita katseita ja tunsi sitten, kun kiukunpuuska oli asettunut, koko illan itsensä epävarmaksi ja onnettomaksi. Samoin kävi kerran päinvastaisessa tapauksessa.

Hänen läheisin toverinsa oli ylioppilas Veli Forsberg, jonka kanssa hän enimmiten kulutti päivänsä ja joka harjoitti samoja opinnoita kuin hänkin. Puolueeltaan oli Forsberg varma ja kiivas vanha fenno ja hänen seurassaan saattoi Markus monestikin ivata oman puolueensa pikkumaisuuksia ja kuinka hassunkuriselta tuntuu, kun kuulee useankin käyttävän haukkumanimeä "pimeä" itseään paljon lahjakkaammasta ja etevämmästä toverista. Kun he muutoinkin politiikasta keskusteltaessa tulivat sangen hyvin toimeen, luuli Forsberg Kaarlelasta tulleen vähitellen vanhan fennon. Kerran sitten äänestettäessä oli Forsberg toisena laskumiehenä sillä ovella, josta nuorten tuli kulkea ja kun hän näki Kaarlelankin siitä ohitsensa puikkelehtivan, ei hän voinut olla kiukkuisesti ärjäisemättä: — No olet sinäkin mies!

Häpeissään ja onnettomana oli Markus hiipinyt pois kokouksesta ja viettänyt koko illan lamppua sytyttämättä huoneessaan, syytellen ja kaivellen itseään ja valittaen, että hänen yhä uudelleen täytyi huomata olevansa kuin irtonainen, paikaton ja toimeton ratas varmasti toimivassa koneistossa.

Mutta nyt luuli hän tavanneensa varman pohjan. Hänestä oli nimittäin tullut sosialisti.

Kuluneena suvena oli hän ollut pari kuukautta kesätoimittajana muutamassa pienessä maaseutulehdessä. Kaupungin työväenyhdistys oli rakentanut uutta, muhkeata taloa, ja kun se oli kohonnut harjapääksi, oli hän saanut toimekseen kirjoittaa rakennuksesta ja sen vaiheista kertomuksen lehteen. Hän oli käynyt tutkimassa taloa ja kirjoittanut siitä sekä yleensä työväen pyrinnöistä lämpimin ja ylistelevin sanoin. Sen johdosta oli hänet kutsuttu työväentalolle harjannostajaisiin. Sinne oli kokoontunut työmiehiä vaimoineen yksinkertaiseen perheiltamaan ja noiden vaatimattomien, vakaisten ihmisten parissa oli hänet vallannut lämmin turvallisuuden tunne. Ylioppilaana ja ylimalkaan ainoana "herraskaisena" oli hän ollut joukossa kuin joku harvinainen korukalu, jota kohdeltiin ujolla huomaavaisuudella. Esimies oli tullut esittämään itsensä ja pyytänyt häntäkin pitämään puheen. Hän oli kieltäytynyt aluksi, sillä hän oli vähän esiintynyt puhujana eikä koskaan valmistumatta. Mutta kun hän oli yhä enemmän lämmennyt sekä saanut kiinni eräästä aatteesta, oli hän yhtäkkiä voittanut ujoutensa ja noussut puhumaan. Hän oli verrannut työväentaloa, joka matalan esikaupungin keskeltä nosti uljaasti harjaansa, todistuksen majaan, joka oikeuksiinsa pyrkiviä työväenjoukkoja oli pitävä koolla ja kohottava heidän oman voiman tuntoaan. Puhe oli otettu sangen suosiollisesti vastaan ja hän oli tuntenut itsensä yhä kotiutuneemmaksi. Täällähän hän oli oikealla pohjalla ja tänne häntä talonpojanpoikana sitoivat jo alaluokkavaistotkin. Sitäpaitsi tuossa alkuperäisessä, maailmaa valloittavassa liikkeessä oli jotakin salaista tenhoa, joka vahvasti veti puoleensa.

Loppukesän oli hän viettänyt kotonaan ja kirjoitellut Työmieheen, johon hänet mielihyvin oli otettu avustajaksi. Muutamia hänen pitempiä kirjoituksiaan oli ollut ensimmäisellä sijalla lehdessä ja ylimalkaan tunsi hän suurta tyydytystä, saadessaan nimittää itseään sosialistiksi. Yksin tuossa nimessäkin oli jo jotakin punaista, vihlovaa ja huumaavaa. Se oli maaseudulla vielä aivan outoa ja vain hämärästi tajusivat kaikki, että siihen kätkeytyi jotakin uutta, pelottavaa ja pakanallista. Kun hänen puoluekantaansa tiedusteltiin ja hän itse tietoisesti selitti olevansa sosialisti, räpyttivät ihmiset epäröiden silmiään, aivan kuin hänen, Kaarlelan Markuksen, ympärille olisi äkkiä tullut jotakin outoa punerrusta.

Sosialismillaan oli hän muutoin rikkonut välinsä isän ja vanhemman veljensä kanssa. Isä oli ankarasti uskonnollinen ja muutoin talonpoika vanhaa juurta. Samoin kuin Aaroni Perttilä tahtoi pojastaan tehdä joko talonpojan tai kuninkaan, samoin piti Kaarlelankin pojasta tulla joko pappi tai talonpoika, sillä kaikki muun lajiset ihmiset edustivat vain suuremmassa tai pienemmässä määrin välttämätöntä pahaa. Kuningas tai esivalta olisi tietysti kolmantena voinut tulla kysymykseen, mutta kun sellaista ei nyt omintakeisesti yhden miehen persoonassa ollut olemassa, oli valittava vain noiden kahden välillä.

Mutta pojassa oli jo aikaisin herännyt ankara vastustuksen halu uskontoa, kirkkoa ja pappeja vastaan ja hänessä olivat löytäneet kiitollisen maaperän ateismi ja yleensä mitkä aatteet hyvänsä, jotka vain olivat sotakannalla sitä uskonnonsuuntaa vastaan, johon hänen omaisensa kuuluivat. Ja nyt sosialismi ikäänkuin yhdisti ja kruunasi hänen erilaiset kapinalliset aatteensa.

Kun isä kesän lopulla oli vaatinut suoraa vastausta, tuleeko hänestä pappia vai ei, oli hän vastannut kieltävästi ja sanonut tahtovansa suorittaa kandidaattitutkinnon, valmistuakseen sanomalehtimieheksi. Silloin oli isä tehnyt asian taloudellisesta puolesta lyhyen selvän: — Ei penniäkään! Ja isän takana oli seisonut vanhempi veli yhtä ankarana ja tinkimättömänä.

Mutta kun hän nyt ensi kerran elämässään oli uskaltanut isälle sanoa suoraan eroavat ajatuksensa, oli hän tuntenut kuin miehistyneensä sekä ryhtynyt omin päin puuhaamaan pientä lainaa. Sen hän vaivalla oli saanutkin ja nyt oli hän tullut Helsinkiin panemaan opintojaan vakavasti käyntiin.

Oli vain nyt mitä pikimmin päästävä asettumaan ja vakiintumaan, voidakseen viivyttelemättä ryhtyä työhön. Hän pani muistikirjastaan lähimpänä paikkana merkille Yrjönkadun ja lähti nopeasti astelemaan osoitettuun paikkaan.

2.

Leveän ja raskaan ovenpuoliskon takaa aukeni avara, viileä ja puolihämärä käytävä kiiltävine käsipuineen ja marmoroituine porraspylväineen. Korkeat kaksipuoliset ovet katsoivat totisina häneen, sosialistiseen talonpoikais-ylioppilaaseen, ja laajalta nimitaululta räpyttivät uhkaavasti silmää arvonimet: enkefriherrinna, statsråd, professor…

Hän ei huolinut lähteä tuota aristokraattista käytävää ylemmäs kapuamaan, vaan palasi takaisin ja ääneti saranoillaan kääntyvä ovenpuolisko työnsi hänet vihaisesti katukäytävälle.

Seuraava paikka oli Annankadun eteläpäässä. Se oli noita Helsingin vanhempia kivirakennuksia, kolmikerroksinen, likaisen tumma talo ilman mitään rakennustaiteellisia koristeellisuuksia. Kadulta johtava ahdas ja jyrkkä porraskäytävä teki aivan päinvastaisen vaikutuksen kuin edellisessä talossa. Porrasastuimet olivat kuluneet ja likaiset ja punaiseksi sivutuilla seinillä näkyi lohkeilujen jäljeltä valkeita kalkkitäpliä. Ikkunoille ja nurkissa oleville hyllyille oli asetettu marjapuurovateja jäähtymään ja toisessa kerroksessa levisi muutamasta avoimesta ovesta vastenmielinen pihvin ja sipulin käry. Oviin kiinnitetyiltä messinkilevyiltä ja paperilipuilta tavasi hän nimiä: Lindström, Sergejeff, Lundgren, Kanerva… Vastaan tulevalta lihavalta, tohvelijalkaiselta naiselta, jolla oli mustat viiksenhaivenet, kysyi hän, asuiko Heinonen tässä porraskäytävässä ja sai vastaukseksi: — Nje ponimaju.

Häntä halutti kääntyä jo takaisin, mutta siitä huolimatta kiipesi hän ykskaikkisesti kolmanteen kerrokseen. — Täältä voin hyvinkin saada kolmellakymmenellä markalla asunnon ja porraskäytävähän on pikkuasia, lohdutteli hän itseään.

Kolmannen kerroksen perältä, siitä missä porras kääntyi ullakolle, löysi hän etsittävänsä. Yksipuolisella ikkunattomalla ovella kirjelaatikon vieressä oli ilmoituksessa mainittu nimi A. Heinonen.

Hän painoi kankeasti liikkuvaa kellonnappulaa ja kuin yskäisestä rinnasta kuului vaisu: junk-klunk. Hetken kuluttua pisti ovenraosta päänsä keski-ikäinen nainen, jolla oli rokonarpiset kasvot, pussistuneet silmänalustat ja punaisenruskea, otsalta käherretty tukka.

— Onko täällä huone vuokrattavana? kysyi Markus.

— Kyllä, herra on hyvä ja käy sisään, ja nainen työnsi oven selälleen.

Siinä oli pitkulainen ja kapea eteinen, jonka perällä oli kaksipuolinen ovi. Mutta sivuseinältä, läheltä ulko-ovea, työnsi nainen auki pienen tapettioven ja kehotti astumaan sisään. Siellä oli kohtalaisen suuri, kaksi-ikkunainen kamari, joka auringon juuri sisään paistaessa oli tulvillaan valoa. Kalustokin näytti varsin tyydyttävältä. Ikkunain välissä oli sohva pöytineen, nurkassa piironki peilineen ja sitäpaitsi pieni kirjoituspöytä, pesukaappi ja vuode yöpöytineen. Siis vallan moitteeton ylioppilaan asunnoksi.

— Paljonko tämä maksaa? kysyi Markus pikaisesti ympärilleen silmättyään.

— Kolmekymmentä markkaa.

— Jahaa, sehän soveltuukin juuri minun vaatimuksiini. Minä siis vuokraan tämän jouluun saakka.

Hän ilmoitti nimensä ja unohti ilossaan kokonaan vastenmielisen porraskäytävän, samoinkuin tiedustella, oliko huone lämmin, rauhallinen jne.

Nainen, joka oli hyvin puhelias ihminen, tuli ilmeisesti hyvilleen ja meni hakemaan miestään, jonka hän ilmoitti olevan viinurin, jotta tämäkin saisi uuteen vuokralaiseen tutustua.

Markus ei ollut koskaan nähnyt viinuria muuta kuin ravintolapöydän ääressä hännystakissa ja pyyheliina käsivarrella. Ihmeissään silmäili hän sen vuoksi huoneeseen astuvaa miestä, jolla oli tohvelit paljaissa jaloissa ja joka oli hyvin kömpelö, hermostunut ja neuvoton. Hänellä ei ollut asiaan mitään sanomista ja lopettaakseen kiusallisen vaitiolon kysyi Markus, saako hän sitten heti hakea asemalta tavaransa. Tietysti hän sen sai tehdä ja vaimo haki hänelle jo valmiiksi molempien ulko-ovien avaimet.

Kun hän oli saanut tavarat uuteen asuntoonsa ja sullonut kapsäkin sisällön piirongin laatikoihin, otti hän esille ne Työmiehen numerot, joissa oli hänen kirjoituksiaan. Vielä samana päivänä aikoi hän mennä Työmiehen toimitukseen kirjoituspalkkiota perimään ja muutoin tutustumaan. Hän leikkasi kirjoitukset irti ja silmäili tyytyväisenä noita pitkiä paperiliuskoja. Yhdessä niistä oli kirjoitus: "Eräs puoli raatajattarien asemassa." Se oli kiihkeäsanainen paloartikkeli pääkaupungin nuorten työläisnaisten puolesta, jotka iltaisin kaduilla ja puistoissa joutuvat alttiiksi herrasmiesten tungetteluille.

Kirjoituksen synty oli kokolailla omituinen. Edellisenä syksynä oli Markus erään toverinsa kanssa illalla ravintolasta tultuaan mennyt vanhan kirkon puistossa istumaan penkille, jossa ennestään oli kaksi nuorta, siististi puettua tyttöä. Toverukset olivat koettaneet aloittaa neitosten kanssa keskustelua kevytmielisessä äänilajissa. Nuorempi tytöistä oli yrittänyt heti lähteä pois, mutta vanhempi oli pidättänyt häntä, "saadakseen sanoa herroille muutaman sanan". Hän oli hyvin tarmokkaan näköinen, vaikka vielä vallan nuori tyttö, ja kiukusta värisevällä äänellä oli hän kertonut, kuinka hän nuoremman siskonsa kanssa iltaisin ompeluliikkeestä palatessaan ei koskaan saa herrasmiehiltä rauhassa kotiin vaeltaa, puistonpenkille istahtamisesta puhumattakaan. "Mitä oikeutta teillä on meitä ahdistaa, miksette hätyytä oman luokkanne naisia?" oli hän silmät vihasta säihkyen puhunut.

Markus oli heti mieltynyt tytön käytökseen, pyytänyt omasta ja toverinsa puolesta anteeksi sekä alkanut yks kaks aivan vilpittömässä mielessä puhua samaan äänilajiin kuin tyttökin. Tästä oli tyttö joutunut hämilleen ja neuvottomaksi ja nuorempi sisko oli uteliaana sisarensa olkapään yli kurkistellut ylioppilaita. Sitten oli Markusta yhtäkkiä alkanut hävettää se, että hän oli humalassa ja kun hän toisekseen oli halunnut enemmän keskustella tytön kanssa, oli hän ehdottanut kohdattavaksi huomenna samassa paikassa. Tyttö olikin suostunut siihen ja aivan oikein saapunut määrätyllä kellonlyönnillä, huolellisesti puettuna, ujona ja neuvotonna. Mutta keskusteluun he olivat pian päässeet ja innoissaan oli Markus sanonut, että siitä oli kirjoitettava sanomalehteen. "Työmieheen, kirjottakaakin Työmieheen!" oli tyttö säteilevin silmin huudahtanut. Markus oli luvannut kirjoittaa ja kysynyt, saako hän sitten tulla näyttämään kirjoitustaan. Hiukan empien oli tyttö sen luvannut sekä ilmoittanut talon, missä hänellä siskonsa kanssa oli pieni kamari vuokrattuna. Hänen nimensä oli Olga Mustonen ja kotoisin he olivat Viipurista.

Tämä lupaus oli Markukselta kuitenkin jäänyt sillä kertaa täyttämättä ja tyttöä ei hän sen koommin ollut tavannut. Usein hän kuitenkin oli muistellut, kuinka kauniilta tytön silmät olivat näyttäneet silloin illalla puistossa, ja nyt kesällä hän vihdoinkin oli siitä asiasta kirjoittanut. Ja ensi tilassa aikoi hän etsiä tytön käsiinsä, saadakseen näyttää hänelle täyttäneensä lupauksensa.

Tyytyväisenä palasi hän illalla kotiin. Työmiehen toimituksessa oli häntä kohdeltu ystävällisesti ja huomaavaisesti, sillä olihan hän toistaiseksi melkein ainoa ylioppilas, joka oli liittynyt sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Ja kun hän oli kertonut aikovansa opinnot päätettyään antautua sanomalehtialalle, oli oltu hyvin tyytyväisiä, että sosialistisille lehdille valmistuu kunnollisia toimittajia. Palkkio, minkä hän kesällisistä kirjoituksistaan sai, oli kyllä niukanlainen, ainoastaan hiukan yli kolmekymmentä markkaa. Mutta hän oli siihen tyytyväinen ja kolme ansaittua kultarahaa tuntui hänestä paljon arvokkaammalta kuin koskaan kotoa tai lainaksi saamansa rahat. Osan niistä oli hän käyttänyt sosialistisen kirjallisuuden ostamiseen ja mukanaan oli hänellä nyt Kautskyn Sosialismin historia, Bellamyn Vuonna 2000 sekä pari muuta pienempää kirjaa.

Väsyneenä istui hän sohvan kulmaan ja sytytti paperossin. Päivällinen valotulva oli haihtunut huoneesta, joka ei nyt näyttänyt läheskään niin hauskalta. Ja siirtäessään silmiään hitaasti esineestä toiseen, pani hän merkille yhtä ja toista, joka päivällä oli jäänyt kokonaan huomaamatta. Pesä oli varustettu hellauunilla ja se ei näyttänyt hänestä ollenkaan hauskalta, varsinkaan kun edessä ei ollut mitään varjostinta. Ja ovessa — mitä, siinähän oli säkkikankaiset verhot, jotka oli reunustettu punaisella, hiukan likaantuneella sertingillä! Hän meni sitä lähempää katsomaan. Säkkikangasta se oli kuin olikin. Päivällä hän ei ollut sitäkään huomannut, pannut vain ylimalkaan mielihyvällä merkille, että ovessa oli verhot. Hän sai epämieluisen tunteen ja istui uudelleen sohvan kulmaan. Siinä tuli hän tehneeksi uuden havainnon. Kun hän kohotti sohvan edessä olevan nelikulmaisen pöydän liinaa, huomasikin hän sen olevan — puutarhapöydän valurautaisine jalkoineen. Nyt alkoi hän kuin vimmastuneena etsiä lisää vajanaisuuksia uudessa asunnossaan. Toiselle ikkunankynnykselle oli ladottu joukko halpa-arvoisia ja kituliaita ruukkukasveja, jotka eivät olemassa-olollaan juuri huonetta somistaneet. Seinillä oli sinne tänne aseteltuina tummuneita ja erinomaisen kömpelötekoisia öljypainotauluja, jotka kaikesta päättäen olivat ahkeraan vierailleet huutokauppakamareissa. Yhdessä oli sataman edustalla ankkuroiva laiva, toisessa jonkunlainen ihannoitu maisema typerästi tyyliteltyine puineen jne. Ja huoneiston isäntänä oli viinuri!

Kaupunkiin tullessaan oli hänellä ollut hyvä joukko järkeviä ohjeita, joita hän huonetta valitessaan oli aikonut noudattaa. Mihin ne nyt olivat joutuneet? Nähdessään, että huone noin vain ylimalkaisesti silmätessä oli valoisa ja teki hauskan vaikutuksen sekä maksoi vain kolmekymmentä markkaa, oli hän antanut hetken tunnelman ratkaista ja kiiruhtanut tekemään kauppoja ja hakemaan tavaroitaan, aivankuin joku siinä välissä olisi ehättänyt huoneen häneltä riistämään.

Äsken vielä tuntemansa varmuus ja eheydentunto olivat nyt kokonaan poissa ja hän näki taas itsensä mihinkään kykenemättömänä ja kaaoksellisena vaistoeläjänä, joka ei pysty oman elämänsä herraksi kohoamaan. Kauan hän istui alakuloisena paikallaan ja kun hän viimein laittautui nukkumaan, tunsi hän jonkunlaista tyydytystä siitä, että vuode edes oli siisti ja lakanat puhtaan valkoiset. Ja pian pääsi hänessä taas luonnonlapsen löyhä optimismi vallalle. — Onhan tämä sentään lähellä keskustaa, ja nuo taulut sekä kukka-astiat, saahan ne pois ja oviverhollekin voi jonkun keinon keksiä. Kului kuitenkin useita tunteja ennenkuin hän sai unen päästä kiinni. Olojen vaihde, matkan vaikutukset ja kuluneen päivän vaiheet pitivät mieltä vielä vireessä ja levottomina ajelivat mielikuvat toisiaan. Kahden tienoilla kuuli hän jonkun avaavan eteisen oven, jonka jälkeen sieltä seinän takaa kuului epätasaisia, koluavia askeleita, käsin hapuilemista, mörisevää yksinpuhelua ja laulunrenkutusta. Se oli arvatenkin isäntä, joka palasi "virkatoimistaan" Esplanaadi-kappelista. Kolinaa ja mörinää jatkui vielä hänen sisälle mentyäänkin ja väliin sihahti sieltä hillityn vihainen naisen ääni.

Markus kätki päänsä tyynyyn ja veti peitteen korvilleen ja niin hän viimeinkin pääsi unenhelmassa viettämään ensimmäistä yötään Helsingissä syyslukukauden alussa ennen suurlakkoa.

3.

Mustosen sisarukset olivat joutuessaan tekemisiin ylioppilas Kaarlelan kanssa asuneet Sepänkadulla, mutta viime kesäkuussa he olivat muuttaneet Eerikinkadun länsipäähän. Siellä heillä oli viidentoista markan kuukausivuokrasta pienenlainen, vinoneliön muotoinen kamari vanhassa ja matalassa puurakennuksessa pihan perällä. Auringon säteet eivät juuri koskaan päässeet rakennusta hyväilemään, sillä kolmelta puolen ympäröivät sitä korkeat kivimuurit, niin että se oli kuin kaivoksen pohjalle litistynyt.

Laajasta ja puolipimeästä eteisestä meni ovia eri suunnille pieniin asumuksiin, jotka olivat täyteen sulloutuneet vuokralaisia ja vuokralaisten vuokralaisia. Ensimmäinen ovi vasemmalla vei talonmiehen asuntoon, jossa paitsi tämän kahta täysikasvuista poikaa asui vielä pari ulkotyöläistä, niin että miesten suuret ja likaiset työsaappaat yön aikana tyhjinä seisoen täyttivät suurimman osan ahdasta keittiötä. Ne olivat raakaa väkeä, joiden elämän sisältönä olivat roskainen työ, pomppa ja tappelut.

Paljon parempaa vaikka tuiki köyhää väkeä oli rinnalla asuvan seppä Tuomisen perhe. Oikealla asui muuan juutalainen narinkkakauppias vaimoineen ja poikineen ja vuokralaisena heillä oli virolainen poliisikonstaapeli, raaka, rokonarpinen mies, joka tuli aina puoli-juovuksissa kotiin ja jonka läsnäolo ei lainkaan häirinnyt talonmiehen puolella sattuvia kotirauhattomuuksia.

Juutalaisen rinnalla asui muuan räätäli, jonka pienenläntä huone oli kuuma kuin pätsi, sillä kahvipannun ja silitysraudan takia paloi väkiviinakeittiö aamusta iltaan. Koko perhe, pöydällä kyyröttävä yskäinen isä, laiha äiti ja kolme lasta olivat keltaisia kuin pergamentti, sillä talven ajan, jolloin oli niukalti työtä, elivät he pääasiallisesti kahvilla ja leivällä, jonka höystöksi toisinaan ostettiin raakaa lihajauhetta — sitäkin vain sen jälkeisinä päivinä kun äiti oli käynyt panttilainakonttorissa ja lisännyt yhdellä kappaleella vanhan valokuva-albumin sisällä olevaa panttilappupinkkaa. Viimeisenä oikealla asui muuan yksinäinen nainen, joka kutoi koneella villaröijyjä ja sivuammatikseen otti vastaan herroja.

Tällainen oli se ympäristö, jonka keskellä Mustosen sisarukset kesäkuun alusta saakka olivat asuneet. Ovi heidän huoneeseensa oli eteisen perimmäisenä, melkein pimeässä kolkassa. Hämäränlainen oli itse huonekin, sillä sylen päässä ikkunasta kohosi nelikerroksisen naapuritalon lohduton takaseinä. Painamalla nenänsä ruutuun saattoi ylhäällä nähdä parin kämmenen levyisen kaistaleen taivasta ja sitä tietä voi huoneesta poistumatta todeta, oliko ulkona pilvinen vai selkeä sää. Päinvastaiseen suuntaan kurkistaessaan näki taas parin neliösylen laajuisen alan kostean soran peittämää maankamaraa.

Huone oli muutoin hyvin siisti ja hämäryydestään huolimatta näytti se varsin kodikkaalta. Sen kalustona oli valkealla raidilla peitetty rautasänky, missä sisarukset kahden nukkuivat, piironki pienine koristeineen jne. Hellalla varustetun uunin soppeen oli varjostimen taakse järjestetty vähäiset keitto- ja talousvehkeet.

Keskellä huonetta oli ompelukone, jonka ääressä Olga istui, ja keskentekoisia puvunosia, kankaanpaloja ja tilkkuja oli tuoleilla ja läheisellä pöydällä, minkä edessä nuorempi sisko istui, tuskitellen muutaman väärin ompelemansa hihan kimpussa.

Heitä ei olisi voinut juuri sisaruksiksi arvata, siksi erinäköiset he olivat. Vanhemmalla oli selkeät, siniset silmät, vaalea iho ja tummahko tukka. Hänen kasvoillaan oli vakava, melkein äidillinen ilme. Nuoremmalla, joka oli siskoaan paljon hennompi, oli ruskeat veitikkamaiset silmät ja yleensä häneltä puuttui siskon ulkomuodolle ominainen selkeäpiirteisyys.

Häntä ei näyttänyt työ tänään oikein miellyttävän, hän haukotteli, silmäsi piirongilla äänekkäästi ja kiirehtien naksuttavaa herätyskelloa, joka läheni kuutta iltapäivällä, ja helähti sitten täysin äänin laulamaan:

Tula tuulan tuli tuli tei, emme erkane konsana, ei…

Olga katsahti sisareensa ja keskeytti hänen laulunsa sanomalla:

— Sinun pitää se hiha saada seitsemään valmiiksi, että minä ehdin ennen kahdeksaa sen istuttaa. Kahdeksaksi pitää puseron olla valmiina ja perille vietynä.

Hilma nyrpisti nenäänsä.

— Mitä siitä sitten on, jos se valmistuukin? Toinen työ on heti otettava esille ja sitten taas toinen ja… ja semmoista se sitten on meidän elämämme. Ei milloinkaan kunnollista vapautta ja lepoa!

— Kyllä haudassa on aikaa levätä, sanoi vanhempi harmaalla äänellä ja hänen suunsa ympärillä näkyi katkerat piirteet.

— Tuommoista puhuu! sanoi nuorempi äänellä, joka ilmaisi hänen olevan lähellä itkuun tyrskähtämistä.

Mutta Olga oli polkaissut jo koneen käyntiin ja sen raksutukseen hukkuivat nuoremman siskon sanat. Mutta kauan ei tämän kasvoilla pelästynyt apeamielisyys kuvastunut. Ilme vaihtui veitikkamaiseksi ja kun kone taas pysähtyi, hän sanoi:

— Ylioppilaitakin alkaa taas kaupungilla vilistä.

Olga silmäsi vaanien sisartaan, joka istui muka hyvin totisena ja työhönsä kumartuneena, mutta tehden koko olemuksellaan sen vaikutuksen kuin olisi häntä tarvinnut vain sormella osoittaa, jotta huoneen olisi täyttänyt hillitön naurun kikatus.

Ennenkuin kone taas alkoi rallittaa, kysyi Hilma, painaen päätään vieläkin alemmas:

— Mennäänkös tänä iltana istumaan vanhan kirkon puistoon?

— Kuinka sinä ratkot sitä hihaa? tiuskasi vihaisesti Olga, joka oli lehahtanut punaiseksi.

Hän nousi koneen äärestä, tempasi ompeluksen siskoltaan ja alkoi toruen neuvoa, kuinka oli tehtävä.

Hilma ei enää uskaltanut puhua mitään ja sitten ei toville aikaa kuulunut muuta kuin koneen raksutusta ja neulan suihketta.

Kun Hilma viimein ojensi valmistuneen hihan siskolleen, koputettiin ovelle.

— Sisään! ja kumpikin sisko katsoi jännittyneenä ovelle. Huoneeseen astui Markus Kaarlela.

Vasta tänään, viikkoa jälkeen Helsinkiin tuloansa, hän oli lähtenyt sisaruksia etsimään. Heidän entisessä asunnossaan oli talonmies tiennyt neuvoa hänet tänne. Kun hän talonmiehen suupielessä oli ollut näkevinään pilkallisen virnistyksen, oli hän jo vähällä ollut jättää sikseen enemmät etsimiset. Mutta sitten hän oli käynyt ylioppilaslakkinsa vaihtamassa tavalliseen hattuun ja tullut neuvottuun paikkaan. Mutta ei hän siinäkään asussa ollut ilman harmia perille saakka päässyt. Kun hän talon pihalle tultuaan oli muualta naiselta kysynyt etsittäviään, oli tämä huutanut lähellä olevaan pesutupaan, että "Adamsonska, täällä on yks herra kun kysyy Mustosen sisaruksia" ja sieltä höyrypilven sisältä oli ovelle ilmestynyt lihava, ahdasrintainen talonmiehen vaimo, joka paljaiksi käärityt käsivarret puuskassa oli hetkisen tarkastellut häntä ja sitten ryhtynyt asiaan kysymällä: "jaa Mustosen sisaruksiako?" Saatuaan myöntävän vastauksen oli hänen seuraava kysymyksensä ollut: "onko herra niitten sukulaisia vai?" "Ei muutoin minulla vain olisi asiaa", oli Markus sanonut ja samalla punastunut, peläten tuon pyylevän muijan aikovan asettaa hänet hyvinkin perusteellisen kuulustelun alaiseksi. Sitä tämä uhkaavasta alusta huolimatta ei kuitenkaan ollut tehnyt, vaan hetken vielä häntä kiireestä kantapäähän tarkasteltuaan neuvonut hänet puurakennuksen porraskäytävään. Siksi hän nyt sisään astuessaan näytti joltisenkin häiriytyneeltä.

4.

Pyydän anteeksi, jos tänne tuloni ei ole teille mieluista. Toivoakseni te vielä tunnette minut? sanoi Markus astuen hämärästä ovensuusta keskemmäs.

Olga punastui korviaan myöten ja nousi hämillään ompelukoneen takaa, sopertaen jonkun vastauksen Markuksen anteeksipyyntöön.

— Kyllä, tokihan me teidät tunnemme, sanoi hän ujosti kätensä ojentaen ja vapauttaen sitten vaatekappaleiden vallasta tuolin Markusta varten sekä heittäen hätäisen syrjäsilmäyksen siskoonsa, jonka suuriksi pyöristyneet silmät pahaa ennustavasti vilkkuivat toisesta toiseen.

— Te lupasitte silloin minun tulla näyttämään kirjoitusta, joka minun piti Työmieheen kirjoittaa, alkoi Markus istuttuaan. — Nyt vasta, lähes vuoden kuluttua, olen täyttänyt lupaukseni ja kirjoittanut siitä silloisesta asiasta. Kirjoitus oli nyt syyskesällä Työmiehessä, lienettekö huomannut sitä? ja hän rupesi etsimään povitaskustaan sanomalehtileikkelettä.

— Tekö se M.K. kumminkin olitte? Kyllä me sen kirjoituksen luimme. Kiitoksia vain, siinä oli ihan paikalleen sanottu.

Olga vapautui huomattavasti hämillisyydestään ja yritti jatkamaan jotakin, kun nuorempi sisar ehätti ennen:

— Olga osaa kai melkein ulkoa sen kirjoituksen, hän on sitä niin monesti lukenut.

Olga loi sisareensa vihaisen ja tuskastuneen silmäyksen, josta tämä tiesi varmasti saavansa kuuman ripityksen heidän kahden jäätyään.

— Minulta on ollut Työmiehessä useampiakin kirjoituksia, sanoi nyt Markus vapauttaakseen Olgan häiriöstään.

— Niin, sitä minä juuri aioinkin kysyä, vastasi Olga, — kyllä minä olen kaikki lukenut. — Teistä on tainnutkin tulla sosialisti? jatkoi hän hetkisen kuluttua hiukan arasti.

— No, jotakin sinne päin, vastasi Markus ja odotti minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät.

— Sepä on hauskaa… vastasi Olga ilostuen ja hengähti syvään, kun ei tiennyt mitä vielä olisi sopivaa sanoa.

— Onko muitakin ylioppilaita sosialisteja? kysyi Hilma voimatta sen kauemmin uteliaisuuttaan hillitä.

— Ei minun tietääkseni, vastasi Markus, tuntien samalla ikäänkuin sisäistä mielihyvää siitä, että hän yksin sai olla sellainen harvinaisuus.

— Mutta olettekos te sosialisteja? kysyi hän ja hymähti, kun mieleen juolahti lahkolaisten tapa tuolla tavoin tunnustella toisten ihmisten uskonnollista kantaa.

Sisarukset katsahtivat hymyillen toisiinsa ja Olga vastasi:

— En uskalla häntä niin varmaan sanoa. Työmiestä me kyllä luemme ja minä olen työväenyhdistyksen jäsen. Mitäpäs ne meikäläiset juuri muutakaan voivat olla kuin sosialisteja.

— Minä ainakin tahdon päästä kapitalistiksi, ilmoitti Hilma.

— Niin, sinä. Hänhän uneksiikin aina päästä naimisiin jonkun rikkaan kanssa, ettei tarvitsisi aamusta iltaan neuloa.

— Hyi sinua!

Kaikki nauroivat ja sitten syntyi pitempi äänettömyys, jonka kestäessä Markus silmäili vieressään pöydällä olevia kirjoja. Siinä oli kansankirjaston merkeillä varustettu, monissa käsissä tahraantunut ja tahkealehtinen Walter Scottin "Lammermoorin morsian", Kauppis-Heikin "Viija" ja Sienkiewiczin "Quo vadis?" sekä joitakin sisarusten omia kirjoja.

— Te harrastatte kirjallisuuttakin? virkahti Markus.

— Iltaisin ja sunnuntaisin me useinkin luemme, selitti Olga. — Minä niitä haen kansankirjastosta, mutta Hilma tahtoo päivälläkin unohtua niiden ääreen, varsinkin kun sattuu joku jännittävämpi kirja.

Hilma tahtoi nähtävästi heti kostaa, sillä hän sanoi aivan asiaan kuulumattomasti:

— Viime viikolla lopetimme Teuvo Pakkalan "Elsan" ja sitä luettaessa Olga itki niin…

— Häpeä! keskeytti hänet vanhempi sisko ja sitten oltiin taas ääneti.

Eteisestä alkoi kuulua räikeätä hanurinsoittoa. Arasti katsahti Olga Markukseen ja virkkoi sitten kuin anteeksipyytäen:

— Talonmiehen poika siellä taas renkuttaa. Tässä asuu jokseenkin ikäviä ihmisiä ja me olisimme jo muuttaneetkin, vaan ei käy laatuun kun tämä on koko vuodeksi vuokrattu ja kun muualta on vaikea näinkään halvalla saada asuntoa.

— Oletteko te saanut koko kesän olla täällä? kysyi Markus osaaottavasti.

— Kyllä melkein. Ainoastaan juhannuksen aikana olimme pari viikkoa Viipurissa äidin luona. Eihän täällä ole juuri hauska kesällä työskennellä, kun tietää miten ihanaa maalla on ja kun omaan huoneeseen ei päivä hetkeksikään pilkistä. Mutta minkäpäs sille voi, täytyy vain tyytyä.

Tätä sanoessaan näytti Olga niin vakavalta ja kulmien seutuville ilmestyi väsynyt piirre.

Kun Olga laittoi valmiin ompeluksen kääreeseen, kysyi Markus, oliko heidän mentävä viemään sitä jonnekin ja saatuaan myöntävän vastauksen, sanoi hän hymyillen:

— Ehkä minä saan tulla saattamaan, niin ette joudu alttiiksi samanlaiselle tunkeilulle kuin silloin vanhan kirkon puistossa?

Tarjous otettiin vastaan ujolla mielihyvällä.

Kun Olga oli valmiina lähtemään, katsahti hän kysyvästi sisareensa, joka sanoi jäävänsä illallista laittamaan, samalla kuin hänen ruskeissa silmissään vilkkui taas jotakin vallatonta.

He lähtivät siis kahden kävelemään keskikaupunkia kohti. Puhelua oli vaikea saada käyntiin ja Markusta vaivasi tuntiessaan, kuinka ujona ja jännittyneenä Olga hänen rinnallaan käveli. Mutta toiselta puolen tuo ujous häntä miellyttikin ja puhui jossakin suhteessa tytön puolesta. Itsensä hän tunsi taas, jolleikaan juuri hajamieliseksi, niin ykskaikkiseksi ja ympärillään virtaavasta elämästä irrallaan olevaksi. Hän katseli ikäänkuin syrjästä itseään ja ihmetteli, miksi hän siinä syysillan hämärässä kävelee tuon oudon tytön rinnalla. Heidän tutustumisessaan oli ollut jotakin romanttista, jos kohtakin vähemmän kaunista, ja kaikki romanttinen häntä aina veti puoleensa. Mutta nyt sitä ei enää ollut, vaan kaikki tämä oli mitä tavallisinta ja jokapäiväisintä.

Herättääkseen itsessään jotakin mielenkiintoa ja päästäkseen johonkin tarttumaan, tarkasteli hän syrjästä salavihkaa rinnallaan kävelevää tyttöä. Hänen olemuksessaan ei ollut mitään kiehtovaa kauneutta, mutta sen sijaan jotakin lujaa ja äidillisen vakavaa, huolekasta ja siveellistä kuten tavallisesti nuoressa naisessa, joka varhain on saanut tutustua elämän ankaruuteen. Markuksen rinnassa tulvahti taas lämmin myötätunnon puuska ja saadakseen keskustelun käyntiin, tiedusteli hän, oliko heillä usein tilaisuutta käydä teatterissa.

— Kyllä me toisinaan käymme työväentalolla ja joskus olemme olleet Kansallisteatterissakin, vastasi Olga.

— Saanko minä joskus hankkia teille piletit ja tulla kanssanne teatteriin?

Olga katsahti häneen kuin epäillen ja antoi sitten ujon ja kiitollisen myönnytyksen. Tarjous teki hänet silminnähtävästi onnelliseksi, sillä yhtäkkiä pääsi hän kuin jostakin vapautumaan ja alkoi vilkkaasti jutella näytöksestä, jota hän viimeksi oli ollut työväentalolla katsomassa.

Markus tunsi mielensä yhä enemmän lämpenevän. Hänestä oli melkein liikuttavaa, että niin pienellä asialla saattoi tehdä toisen onnelliseksi.

Liike, johon Olgan tuli työnsä viedä, oli Sentraali-pasaasissa ja Markus jäi Aleksanderinkadulle odottamaan, saattaakseen hänet takaisin kotiin. Kun hän käveli siinä edestakaisin omissa ajatuksissaan, havahtui hän epämieluisesti jonkun lyödessä häntä vankasti olkapäälle.

— Terve, Markku! kuului useampia ääniä ja hänen ympärilleen kerääntyi joukko kesän jäljeltä päivettyneitä entisiä koulutovereita, jotka vasta näinä päivinä olivat kaupunkiin tulleet.

Kohtaaminen ei ollut ollenkaan Markuksen mieleen, sillä hän pelkäsi Olgan pian palaavan ja hänestä oli vastenmielistä jättäytyä hänen kanssaan toverien uteliaan töllistelyn esineeksi. Tovereita ilmeisesti nolostutti hänen ikäänkuin vihamielinen äänettömyytensä, mutta koska tuntui vielä nolommalta heti niin vain sanaa vaihtamatta erota, sanoa tokasi heistä muuan, joka illan viileydestä huolimatta piti uutta samettiliiviään näkösällä:

— Sinustahan, Markku, kuuluu tulleen sosialisti.

— No entä sitten, onko siinä mitään niin ihmeellistä?

— Noo, eipä silti.

Kaikki näyttivät kuitenkin hieman epäuskoisesti hymyilevän. Se suututti Markusta, sillä hän oli sitä ennenkin huomannut ihmisissä, milloin hänen sosialismistaan oli tullut puhe.

Hieman äreästi sanoi hän:

— Arvokkaampaa minusta on nuorelle miehelle olla sosialisti kuin istua tupakansavuisessa osakunnan kokouksessa ja jankata siitä, ketä isänmaan etu vaatii kulloinkin vuosijuhlaan kutsuttaviksi, ketkä poisjätettäviksi.

— Arvokkaampaa ja intresantimpaa… Saa kirjoittaa piikatytöistä artikkeleja, sanoi samettiliivinen ja kaikki rähähtivät nauramaan.

Markus punastui kiukusta ja kääntyi heihin selin.

— No elä nyt toki, Markku, tyhjästä suutu. Tule Prinsessiin, siellä on veikeä ohjelma! ja meluten ja hälyten menivät he jo pasaasin portista sisälle.

Samassa palasi Olgakin ja hetken hänen rinnallaan käveltyään puhkesi Markuksen suuttumus lauseeksi:

— Meikäläiset ylioppilaat ovat järjestään yksiä tomppeleita! Olga katsahti häneen kummastuneena ja vähääkään käsittämättä tuon äkillisen mielenpurkauksen syytä.

Äänetönnä ja mieli yhä kuohuksissa käveli Markus hänen rinnallaan takaisin Eerikinkadun päähän ja kun siellä oli erottu, jatkoi hän yksin kävelyään vielä tunnin verran ja palasi sitten kuutamoisia katuja pitkin väsyneenä ja tyyntyneenä asuntoonsa.

5.

Seuraavana aamuna käveli Markus edestakaisin pitkin päivänpaisteista asemasiltaa, odotellen Pohjanmaan junaa. Siinä piti tulla Veli Forsbergin, kuten hän kortilla oli Markukselle ilmoittanut.

Viime yön oli Markus nukkunut hyvin, eikä viinurin kotiintulo ollut tällä kertaa häntä häirinnyt. Kun lisäksi ilmakin oli tänään harvinaisen herttainen, tunsi hän itsensä tavallista virkeämmäksi ja iloisemmaksi. Aikaa oli vielä kymmenisen minuuttia junan tuloon, ja sydämessä mieluisa jälleennäkemisen tunto käveli hän edestakaisin puista asemasiltaa, jossa jalka nousi niin keveästi ja joustavasti. Siihen kerääntyi vähitellen toisiakin kotipuolen ylioppilaita ottamaan vastaan myöhemmin saapuvia tovereitaan.

— Terve, Markku, Veliäkö sinä odotat? tervehti häntä Heino Kavander, sama samettiliivinen ylioppilas, joka hänet oli illalla Sentraali-pasaasin portilla saanut suuttumaan.

Markus vastasi lyhyesti ja vetäytyi hänestä etäämmäs. Alunpitäin oli hän tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä Kavanderia kohtaan, jonka hän oli huomannut itsekkääksi, viekkaaksi ja kateelliseksi luonteeksi. Tällä kertaa lisäsi hänen vastenmielisyyttään se, että hän huomasi entisen koulutoverinsa kasvoilla selvät jäljet Prinsessissä vietetystä yöstä. Hän oli edellisenä talvena itsekin käynyt ahkerasti mainitussa kapakassa, mutta nyt häntä inhottivat sen punssitunnelmat ja rivot varieteehoilaukset. Eikä hän mielessään voinut kyllin tuomita ylioppilaita, jotka sellaisissa huveissa iltojaan kuluttivat.

Markuksen luokkatovereissa oli useitakin talonpoikaispoikia. Mutta ne olivat aatteettomia ja materialistisia keskinkertaisuuksia, jotka tuon tavallisen, pelkkään läksyjen toistamiseen tarvittavan hyväpäisyytensä takia olivat joutuneet koulutielle. Heillä oli jo koulunpenkillä ollut virkaura valmiiksi viitoitettuna eikä Markuksella ollut koskaan syntynyt mitään lähempää toverisuhdetta heidän kanssaan. Yksi niistä oli torpparin poika hänen kotiseudultaan ja häntä Markus suorastaan vihasi tämän paksun aistillisuuden ja luonteen mataluuden takia. Tätä toveriaan ajatellen oli Markus kerran suuttuneena selittänyt Forsbergille, että papit ovat tehneet paljon syntiä keksiessään kylänluvuilla ja koulutielle toimittaessaan noita "hyväpäisiä" kansan lapsia, jotka useinkin ovat mitä karkearakeisimpia materialisteja ja joiden henkiset avut ilmenevät siinä, että he katekismusläksynsä lukevat kuin vettä valaen. Hienommat kyvyt sen sijaan jäävät useinkin huomaamatta ja vain harvemmin aukenee heille mahdollisuus korkeampaan sivistykseen.

Vältellen tovereitaan käveli Markus asemasillan äärimmäiseen päähän ja pysähtyi siihen katsomaan pitkin ratapihaa, jolla päivystäjäveturit liikkuivat edestakaisin. Kaisaniemen puut kylpivät päivänpaisteessa ja niiden juurelta kuului iloisia lasten ääniä. Markus tunsi mielialansa niin keveäksi ja suonissaan pulppuava elämänilo silmäili hän joka puolella leviävää pääkaupunkia monisokkeloisine kivimuureineen ja puistoineen kuin valloittaja, joka tekee mielessään lupauksen anastaa sen itselleen. Hän tunsi ensimmäisen askeleen jo ottaneensa, sillä Helsinki ei enää tehnyt häneen niin luotaan työntävää ja vierasta vaikutusta kuin edellisenä syksynä ja vielä äskenkin hänen kaupunkiin saapuessaan. Joka tapauksessa oli hänellä jo Helsingissä muutamia kiinnepisteitä.

Töölön sillan takaa kuului jyrinää ja sitten pitkä vihellys. Kohta sen jälkeen porhalsi Eläintarhan kallioleikkauksesta esiin veturi sakeata kivihiilen savua tupruttaen. Raskaasti puhkuen vieri pitkä matkustajajuna asemasillan viereen ja tuskin oli se ehtinyt pysähtyä, kun silta tulvahti täyteen kapsäkkejään laahaavia matkustajia. Vastaanottajat etsivät tuttaviaan, tervehdyksiä vaihdettiin ja kuuluvina lennähtelivät naisten suukkoset.

Markus harppasi pitkin vaunujonoa ja etsi katseillaan Veli Forsbergia. Etummaisen toisen luokan vaunun portaalla keksi hän tämän raahaamassa ulos suurta matkalaukkuaan. Markus riensi luo ja toverukset puristivat toistensa kättä. Kumpikin he olivat siksi täynnä jälleennäkemisen iloa ja kummankin mieli oli siksi tulvillaan sanottavaa ja kysyttävää, että aluksi oli vaikea päästä sananvaihdon alkuun.

— Saanko minä tarjota sinulle aamiaista jossain ulkona? kysyi Veli, kun he yhdessä olivat vieneet matkatavarat hänen väliaikaiseen asuntoonsa.

Tietysti suostui Markus tarjoukseen ja hetken neuvoteltuaan päättivät he mennä Kappeliin syömään.

Veli Forsberg oli pienenpuoleinen, teräväpiirteinen nuorukainen, jonka kalpeutta lisäsivät tukan ja kulmakarvojen tummuus sekä ylähuulessa sarastavat mustat viiksien alut. Hän oli kaupunkilaislapsi virkamieskodista sekä useita vuosia Markusta nuorempi. Mutta hän oli varhain kypsynyt ja niin paljon suuremmat kuin Markuksella olivatkin elämänkokemukset, tunsi hän itsensä kuitenkin Veljen rinnalla älyllisessä suhteessa kehittymättömäksi. Kun Markus oli välillä ollut yhden vuoden pois koulusta, olivat he vasta kahdeksannella luokalla joutuneet välittömämpään kosketukseen toistensa kanssa. Heti ensi tutustumisesta olivat he alkaneet tuntea vetovoimaa toisiaan kohtaan ja sisäinen sukulaisuuden tunto oli ajanoloon yhä vahvistunut. Parina edellisenä lukukautena olivat he Helsingissä olleet joka päivä toistensa seurassa, sillä paitsi molemminpuolista myötätuntoa yhdistivät heitä yhteiset opinnotkin. Kumpikin olivat he vieraantuneet entisistä koulutovereista ja muodostivat oman suljetun piirinsä harrastaen estetiikkaa ja keskustellen kirjallisista kysymyksistä.

Kuten edellä olemme maininneet, oli Veli jo koulussa ollut selväpiirteinen ja kiivas vanha fenno ja hän halveksi sydämensä pohjasta kagaaleja. Markus saattoi välistä miltei kadehtia ystävänsä varmaa kantaa, jota hän näihin saakka ei ollut onnistunut omaksumaan. Usein oli Veli vaativasti käynyt hänen kimppuunsa tehdäkseen hänestä vanhan fennon ja Markus oli nähnyt hänen katseessaan suuttumuksen sekaista pettymystä, kun hän oli huomannut saaliin lujasta otteesta huolimatta luisuvan käsistään. Tämä oli siihen saakka ollut arkana kohtana heidän toveruussuhteessaan ja tuntiessaan ystävänsä vallanhimoiseksi ja helposti ärtyväksi oli Markus ainoastaan varovaisuudella ja peräänantavaisuudella onnistunut välttämään ilmiriitaisuuksia. Mutta tästä oli taas johtunut, että hänessä ei ilmennyt mitään varmaa kantaa ja että hän siinä suhteessa tunsi itsensä hajanaiseksi ja ilmassa riippuvaksi. Nyt luuli hän kuitenkin sosialismista löytäneensä pelastuksen kallion ja vaikkei hän ollut varma, kuinka Veli pohjaltaan suhtautuisi tähän liikkeeseen, tiesi hän tämän kuitenkin olevan tyytyväisen, kun hän, Markus ei enää lukeutunut kagaaliin. Muistipa hän Veljen kanssa edellisenä talvena mielihyvällä lukeneensa Työmiehestä erään pitemmän artikkelisarjan, nimeltä "Kultainen ketju", joka oli suunnattu ruotsalais-nuorsuomalaista yhtymää vastaan.

Kun he olivat päässeet mukavasti sijoittumaan Kappelissa ja Veli oli tilannut syötävää, työnsi Markus esiin suuren uutisensa, lausuen naiivilla itsetunnolla:

— Tiedätkö, että minusta on tullut sosialisti?

— Elä nyt! huudahti Veli, mutta noissa sanoissa ei ollut mitään ivaa, vaan ainoastaan pelkkää veljellistä ihmettelyä.

— On kyllä, vahvisti Markus. — Viime kesän kuluessa minä kirjoitin Työmieheen puolikymmentä artikkelia ja nyt olen sen vakinaisia avustajia. Tullessani kävin Työmiehen toimituksessa ja tutustuin muun muassa Valppaaseen. Olivat hyvin mielissään siitä, että ylioppilaita alkaa liittyä heidän puolueeseensa. Toistaiseksi minä olenkin miltei ainoa. Kyselivät mitä tutkintoja minä aion suorittaa ja olivat hyvillään kuullessaan minun aikovan valmistua sanomalehtimieheksi, sillä niistä sanoivat heillä olevan puutteen.

— Mutta sehän on mainiota, että sinusta on tullut sosialisti! huudahti jälleen Veli ja katseli toveriaan täynnä veljellistä myötätuntoa. — Siinähän sinulle aukenee tavattoman laaja vaikutusala.

— Eikö totta, puhkesi Markus sanomaan iloissaan toverinsa osoittamasta vilpittömästä myötätunnosta, — että sosialismissa on jotakin vahvasti puoleensa vetävää? Se käy suorastaan uskonnosta.

— Niin, uskontona se onkin työläisjoukoilla, myönsi Veli, — ja siitä johtuu sen suuri voima.

— Meillä koettavat perustuslailliset vetää sosialisteja puolelleen, mutta se on saatava pysymään täysin itsenäisenä puolueena, sanoi Markus, antaakseen toverilleen vastalahjan tämän osoittamasta myötätunnosta ja osoittaakseen, ettei hänessä enää ollut jäljellä mitään vanhasta hapatuksesta.

— Tietysti, vakuutti Veli, — sillä ovathan työväenluokan edut kokonaan ristiriidassa ruotsalaisen puolueen kanssa.

Hetken vaiti oltuaan jatkoi Markus:

— Minä olen innolla ryhtynyt syventymään sosialismin oppeihin ja kansantalouden olen yliopistossa päättänyt ottaa yhdeksi oppiaineeksi. Toissa päivänä kirjoittauduin jo kansantalouden luennoille.

— Sehän onkin sinulle nyt välttämätöntä, myönsi Veli. — Mutta et kai silti estetiikkaa jätä?

— Ehkä minä suoritan siinäkin arvosanan, arveli Markus, — sillä sittenhän voin toimia kirjallisuusarvostelijana sosialistisissa sanomalehdissä.

Veli piti tätäkin oikein harkittuna ja siten vallitsi toverusten kesken mitä suotuisin mieliala. Mutta Markuksen sydämellä liikkui vielä monta asiaa ja tärkein niistä oli hänen suhteensa Olgaan. Hän oli tottunut avomielisesti ripittämään itsensä tälle lähimmälle toverilleen ja niinpä alkoi hän hetken kuluttua:

— Eräs minun Työmieheen kirjoittamistani artikkeleista sai alkunsa hyvin omituisista asianhaaroista.

— Mitenkä niin, kerrohan! innostui Veli ja asettui tarkkaavasti kuuntelemaan.

Ja Markus kuvasi nyt toverilleen ensi tutustumisensa Mustosen sisaruksiin ja kuinka hän sen johdosta myöhemmin kesällä oli kirjoittanut kiivaan artikkelin Työmieheen ja nyt Helsinkiin tultuaan käynyt uudistamassa tuttavuuttaan sisarusten kanssa. Veli, jolle kaikki tämän luontoiset seikkailut olivat tuiki outoja, ihaili niitä aina toverissaan eikä hänen myötätuntonsa jäänyt nytkään julki tulematta. Siitä innostui Markus perinpohjin kuvailemaan Olgaa, niin että neitonen hänen omissa silmissäänkin kasvoi ja verevöityi.

Kappelista lähdettyään viettivät he koko päivän yhdessä, keskustellen tapansa mukaan kaikista mahdollisista asioista maan ja taivaan välillä. Kun he kävivät katsomassa Markuksen asuntoa ja Veli, kiinnittämättä huomiotaan sen varjopuoliin, antoi sille siunauksensa, tunsi Markuskin itsensä jälleen tyytyväiseksi. Ja kun hän illan tullen toveristaan erottuaan jäi yksin, kiehui hänen päänsä niin täynnä ajatuksia ja mielikuvia, että hänen oli mahdoton keskittyä lukemiseen tai kirjoittamiseen. Hän tunsi halua ihmisseuraan purkamaan itseään ja koska Olgan kuva oli tänään entistä eloisampana asettunut hänen mieleensä, päätti hän nyt jo lähteä häntä uudelleen tervehtimään.

Sen enempää harkitsematta lähti hän siis matkaan ja toivoi mennessään, että nuorempi sisko olisi kotoa poissa ja että hän siis saisi olla Olgan kanssa kahden.

6.

Kun Markus pimeässä eteisessä koputti sisarusten ovelle, ei sieltä kuulunut mitään vastausta. Hän hapuili avainta, mutta huomasi sen olevan pois suulta. Pettymystä tuntien kääntyi hän lähteäkseen, mutta silloin aukeni viereinen, seppä Tuomisen huoneeseen johtava ovi ja Olga pisti päänsä ulos.

— Hyvänen aika! ihastui hän Markuksen tuntiessaan ja riensi avaamaan ovea. — Minä olin sisareni kanssa tuolla naapurin isännän nimipäivillä, toimitti hän lamppua sytyttäessään.

— Mutta nythän teidän vierailunne tuli keskeytetyksi, pahoitteli Markus. — Palatkaa toki takaisin sinne, minä lähden kotiini ja tulen uudelleen sopivammalla ajalla.

— Ei, ei, kielteli Olga ja siitä tunsi Markus tulevansa hyvilleen. — Olkaa vain hyvä ja istukaa. Minä käyn Tuomisen puolella sanomassa, että meille tuli vieras.

Ovea lähestyessään lisäsi hän hieman arkaillen:

— Oikeastaan minusta on tänään tuntunutkin, että te illalla tulette meitä tervehtimään. Siksi minä heti ehätinkin ovelta kurkistamaan, kun kuulin askelia eteisestä.

— Niinkö? hymähti Markus. — Se johtuu ehkä siitä, että minun ajatukseni tänään ovat paljon askarrelleet teissä.

— Te ilman vain! sanoi Olga ja pyörähti samalla ovesta ulos. Markus ehti kuitenkin huomata, että hän punastui ja se sai hänen mielensä lämpimästi ailahtamaan.

Pian palasi Olga takaisin ja oven suuhun pysähtyen virkkoi empien:

— Tuominen pyysi herra Kaarlelaa tulemaan heidän puolelleen.

— Minuako? ihmetteli Markus ja tunsi vastenmielisyyttä lähteä.

— Niin, hän on kuullut meiltä, että te olette se M.K., joka on kirjoittanut Työmieheen ja sen vuoksi hän… — koetti Olga selittää. — Mutta ellette halua, niin…

Markuksesta tuntui, että Olgakin olisi mieluummin jäänyt heidän omaan huoneeseensa. Mutta kuultuaan vaikuttimen seppä Tuomisen kutsuun, muutti hän äkkiä mieltään ja lausui:

— Mennään vain. Onhan se hauska tutustua helsinkiläiseen työmieskotiin.

Seppä Tuomisen huone oli suunnilleen saman kokoinen kuin sisarustenkin asunto. Sekin oli varustettu hellauunilla ja sen kalustoon kuului leveä, kahden maattava sänky, piironki ja keinutuoli. Ainoan ikkunan alla oli kaappipöytä, jolle nyt oli asetettuna kahvivehkeet sekä valokuva-albumi.

Tuominen oli keskikokoinen ja laiha mies sekä iältään nähtävästi puolivälissä neljääkymmentä. Hänellä oli hiukan ulkonevat poskipäät, mustanruskeat silmät sekä saman väriset viikset ja tukka. Iho oli epäpuhdas ja ikäänkuin noen syövyttämä.

Kun Olga esitti Markuksen, kiirehti Tuominen itse sanomaan oman nimensä ja esitti sitten vaimonsa, joka oli jonkun verran miestään nuorempi, kalvakka ja vakavailmeinen työläisnainen sekä näytti olevan viimeisillään raskaana. Tämä teki Markukseen kiusallisen vaikutuksen ja vasten tahtoaan tuli hän kuvitelleeksi Olgaa samanlaisessa tilassa.

Paitsi Olgan sisko oli nimipäivävieraana myös eräs Tuomisen työkumppani ja vuokralainen, vahvaraajainen ja hitaan näköinen nuori mies, jonka nimen Markus luuli kuulleensa Virtaseksi. Hän oli istunut keinutuolissa, mutta vetäytyi nyt tavalliselle tuolille ovipuoleen. Hänen olemuksensa synnytti Markuksessa epämääräistä vastenmielisyyttä, jota vastoin Tuominen vilkaseleisenä ja puheliaana miehenä teki häneen heti alussa miellyttävän vaikutuksen.

Kehottaen Markusta istumaan tyhjäksi jääneeseen keinutuoliin lausui hän:

— Herrahan kuuluu olevan sosialisti.

— No jaa, ehkäpä hiukan sinnepäin, myönteli Markus.

— Eipä niinkään hiukan! väitti Tuominen tuttavallisesti. — Kirjoituksistanne päättäenhän te olette ihan niitä punaisimpia.

Markus katsahti Olgaan, joka silmät hymyilevinä katsoi vastaan. Tuominen jatkoi innoissaan:

— On se hyvä, että ylioppilaitakin alkaa liittyä meidän joukkoomme, sillä kyllä ne tietomiehet ovat aina tarpeeseen. Mutta mikä teidät on oikein saanut työläisiin liittymään, jos tässä saa luvan olla utelias?

Markus joutui hiukan hämilleen, mutta päätti pelastua tilinteosta leikillä ja vastasi:

— Kysykää tuolta neiti Mustoselta, hän se oikeastaan on minut käännyttänyt.

Kaikki hymyilivät ja loivat silmänsä Olgaan, joka nyt vuorostaan joutui hämilleen ja huudahti:

— Minäkö! Hyvänen aika, mitä te puhuttekaan! Kuinkas minä nyt olisin herra Kaarlelan käännyttänyt!

— Saanko minä sanoa? tarttui nyt Hilma odottamatta.

— Sinäkö? hätääntyi Olga. — Ole sinä vaiti tai saat mennä heti kotiin neulomaan!

— Ähää, on siinä sittenkin jotain takana, nauroi Tuominen, antaen katseensa kääntyä Olgasta Markukseen.

Mutta viimemainittu pelkäsi, ettei Hilma malttaisi hillitä kieltään ja virkkoi sen vuoksi, ottaen jälleen vakavan sävyn:

— Kaipa se on vaisto ajanut työväen leiriin, minä kun itsekin olen kansan lapsi.

— Mutta ihme se sittenkin on, sillä kyllähän niitä on paljon kansasta tulleita ylioppilaita ja tunnen minäkin muutamia, mutta eivätpäs vain ole sosialisteja. Niihin taitaa jo koulussa tarttua sellainen yläluokkalaishenki.

— Kyllä kai se on sellaista ja siksipä meidän on saatava koululaitoskin perinpohjin uudistetuksi, myönsi Markus ja tunsi olevansa tyytyväinen saadessaan tuoda esiin kumouksellisia mielipiteitään.

Tuomisen vaimo tarjosi tällä välin kahvia, kantaen leveän tarjottimen leipäkoreineen erikseen kunkin eteen. Kun kupit oli tyhjennetty, sanoi Tuominen toveriaan osoittaen:

— Me sitä olemme tästä aamusta lähtien työlakossa.

— Jassoo, kyllä kai eilisessä Työmiehessä taittiin kertoakin lakon puhkeamisesta eräällä tehtaalla, vaikkei minun tullut sitä tarkempaan luetuksi, vastasi Markus.

— Joo, puhkesihan se, jatkoi Tuominen. — Herrat pantiin ahtaalle ja kun eivät ruvenneet hyvällä palkkoja korottamaan, niin pistettiin pyörät seisomaan. Sillä meistä se voima lähtee!

— Mahtaakohan tulla pitkällinenkin lakko? tiedusteli Markus.

— Eivät olleet herrat luvanneet hellittää, niin että kyllähän se taitaa venyä pitkällekin sillä hevillä emme mekään anna jälkeen.

— Mutta kun nälkä pakottaa, huomautti tähän Tuomisen vaimo.

— Kiristetään suolivyötä, virkkoi Tuominen huolettomasti. — Mutta onhan meillä sitä ennen lakkorahasto, lisäsi hän kuin vaimoaan rohkaisten, — ja toisista ammattikunnista on jo luvattu avustusta, niin ettei tässä nyt ihan heti tarvitse nälkäremmiin tarttua.

— Hyvä olisi, ettei tarvitsisi, huokasi vaimo. — Mutta voi siinä niinkin päin käydä, että menetätte kokonaan työpaikkanne, kun herrat ottavat tehtaaseen uusia työmiehiä. Kyllä niitä halukkaita aina löytyy.

— Elä sinä, muija, katsele noita asioita aina niin harmajasti! sanoi Tuominen hiukan äreästi, josta Markus huomasi, että asia oli hänellekin hieman arka. — Kyllähän sen tietää, että aina niitä rikkureita ilmestyy, mutta kyllä me ollaan jo niitäkin varten ryhdytty toimenpiteisiin.

— Annetaan selkään rikkureille, lisäsi Virtanen, tuoden siten hänkin osansa keskusteluun.

Nuo sanat panivat nähtävästi hänen raskaan verensä vilkkaampaan liikkeeseen, sillä hän nosti toisen jalkansa toisen päälle, puhalsi paperossin imukkeen tyhjäksi ja rupesi laittamaan uutta tilalle.

— Täytyyhän sitä aina jotakin uskaltaa, muutenhan emme koskaan mitään saavuttaisi, lausui nyt Markus Tuomista rohkaisten.

— Kyllä se niin on! ihastui Tuominen ja heitti häneen kiitollisen silmäyksen. — Ei sitä tarvitse toivoakaan, että herrat meille omasta halustaan mitään antavat, ei vaikka me nälissämme raataisimme ja heillä itsellään olisi niin paljon, etteivät tietäisi mihin niitä käyttää.

— Kyllä se vain niin on, vahvisti jälleen Virtanen.

— Eipähän ne taida niitä palkanylennyksiä itsestäänkään antaa, mutta pelottaa se siltikin tuo lakko, kun ei sitä meikäläisillä ole suuria säästöjäkään, sanoi vaimo alakuloisella äänellä ja katsoi Markusta kuin häneen vedoten.

Tähän ei Markus osannut muuta kuin ylimalkaisesti huomauttaa.

— Tietystihän se varsinkin perheenäitejä huolettaa, mutta toivottavasti tämä lakko nyt kuitenkin päättyy onnellisesti. Sillä eihän sitä nyt juuri voi otaksua, että keskellä sivistynyttä Helsinkiä kuolisi ihmisiä nälkään.

— No niinpä minustakin! puhkesi Tuominen vapautuneesti, mutta vaimo kaatoi jälleen kylmää vettä hänen innostuksensa päälle, huudahtaen:

— Voi, voi, kyllä tässä kylässä on monta kurjaa, joilla aamulla herätessään ei ole eineestä tietoa enempää kuin taivaan linnuilla. Ja kyllä minä uskon, että täällä usein kuolee ihmisiä suorastaan nälkäänkin.

Näitä sanoja seuranneen äänettömyyden vallitessa katsahti Olga Markukseen ja nousi lähteäkseen. Markus seurasi hänen esimerkkiään ja kun hän oli Tuomiselta tiedustellut, milloin työväenyhdistyksellä oli kokouksia, että hänkin voisi tulla ja liittyä jäseneksi, heitti hän hyvästit, luvaten tulla vastakin tervehtimään.

Hilma oli, nähtävästikin tahallaan, syventynyt katselemaan Tuomisten valokuvia, joten Markus ja Olga joutuivat kahdenkesken. Tätä oli Markus toivonutkin, mutta kumpikin alkoivat he kahdenkesken jäätyään tuntea ujoutta ja keskustelu kävi väkinäisesti. Tuomisten luona oli Markukselta haihtunut se tuuli, jonka vallassa hän oli lähtenyt Olgaa tapaamaan ja saamattomuuttaan pahotellessaan muuttui hän yhä jurommaksi. Itsepintaisesti selaili hän kirjoja, jotka jo edellisellä kerralla oli käynyt läpi. Olga liikkui levotonna huoneessa, tietämättä millä huvittaisi vierastansa tai kuinka saisi keskustelun käyntiin. Markus puolestaan ponnisteli myös löytääkseen keskusteluaiheen. Kun hänen mielessään pyöri vielä äskeinen lakkokeskustelu, johtuivat hänen ajatuksensa Olgan työoloihin ja yhtäkkiä kysyi hän varsin kuivasti:

— Kuinka paljon te päivässä keskimäärin ansaitsette?

Olga joutui tuosta suorasukaisesta kysymyksestä hieman hämilleen.

— Se on hyvin eri tavalla, vastasi hän viivytellen. — Toisinaan, kun neuloo oikein ahkerasti, saa enemmän ja toisinaan menee taas vähempään.

— Niin, mutta keskimäärin? tiukkasi Markus hiukan äreästi, sillä häntä suututti se, että ihmisiltä, ja varsinkin oppimattomilta, sai jotakin keskimäärää tiedustellessaan aina tuon tapaisen epämääräisen vastauksen, jolla Olga nyt viattomuudessaan oli tullut hänelle muistuttaneeksi olevansa oppimaton työläisnainen.

Markuksen töykeys sai Olgan punastumaan, mutta alistuvaisesti vastasi hän kuitenkin:

— Ehkä noin puolitoista markkaa, jos sitäkään.

— Entä kuinka monta tuntia päivässä täytyy työskennellä, saadakseen tuon puolitoista markkasen?

— Ainakin kaksitoista tuntia, mutta monesti me neulomme, kun on kiire, viisikintoista tuntia.

— Siis kymmenen penniä tunnilta! Kyllä se on kauheaa, että juutalaiset saavat sillä tavoin nylkeä teitä neulojattaria? kiihtyi Markus yhtäkkiä ja nousi kävelemään. — Ettekö te ole ryhtyneet vaatimaan parempia palkkoja?

— Kyllä siitä on ollut puhetta työväenyhdistyksessä, mutta toimeen ei ole vielä mitään saatu. Ja vaikea taitaa olla saadakin, kun täällä on niin paljon naisia, jotka ottavat neulomatyötä vaikka kuinka halvasta.

Tämän sanoi Olga sillä sävyllä kuin asiaa ei voisi millään parantaa.

— Jospa minä kuitenkin kirjoittaisin siitä Työmieheen, yritti Markus vielä, mutta siihen ei Olga hänen harmikseen puhunut mitään.

Siten syntyi taas pitempi äänettömyys, kunnes Markus itseensä suuttuneena nousi ja virkkoi kuin anteeksi pyytäen:

— Mikä merkillinen minuun on mennyt, kun tänä iltana minä ikävystytän itseäni ja muita. On niin ollen parasta, että minä lähden omaan asuntooni murjottamaan.

Hän koetti hymyillä ja hyvästiä sanoessaan kysyi hän:

— Tokko te enää lupaattekaan minun tulla tänne?

— Tietysti, tervetulemaan vain, milloin teille itsellenne suinkin sopii, kiiruhti Olga vastaamaan, katsoen häntä avonaisesti silmiin.

Hän sieppasi lampun pöydältä ja näytti ovelta valkeaa, että Markus näki mennä pimeän eteisen läpi.

— Voi, voi, mitä rähinää ne taas pitävät! päivitteli hän talonmiehen puolelta kuuluvaa hoilotusta.

Talonmiehen kyökinovi oli raollaan ja portaita laskeutuessaan kuuli Markus jonkun humalaisella äänellä laulavan:

Mikäs se meitillä suutaripojilla on hätä ja hätä, kun helvetin pellit suletaan, niin perkele kuolee häkään ja häkään.

Päästyään loppuun kuului sama ääni kysyvän:

— Eikös meill' oo reilu marssi, häh?

Sitten remahti hanuri soimaan ja sen räikeä ääni seurasi Markusta aina portille saakka.

7.

Markus palasi kansantalouden luennolta, astellen pitkin Aleksanterinkatua palttoon kaulus pystyssä. Oli aito helsinkiläinen syysilma, koleatuulinen ja sateinen.

Markus oli heti ylösnoustessaan ollut huonolla tuulella, sillä huone oli tänään tuntunut tavallista kolkommalta ja epäkodikkaammalta. Ja nyt luennolla oli hänen mielialansa painunut entistä harmaammaksi.

Luennot olivat mitä kuivinta laatua ja tapahtuivat lisäksi ruotsinkielellä, jota hän ymmärsi vielä verrattain vaillinaisesti. Luennoitsija, laiha ja tummapintainen mies, joka luki papereitaan kuivan koneellisella äänellä, aloitti aina esityksensä sanoilla: "mina damer och herrar", vaikka saapuvilla ei ollut vielä kertaakaan ollut naisia. Hän jatkoi yhtä tasaisella ja värittömällä äänellä, katsettaan kertaakaan paperista nostamatta, tunnin loppuun, jolloin hän sähkökellon soidessa vaikeni ja paperinsa kooten meni matkaansa. Näytti kuin hän suorittaisi kaiken tuon, alkaisi sanoilla "mina damer och herrar" sekä jatkaisi keskeytymättä tunnin loppuun, vaikka auditorio olisi ollut vallan tyhjäkin. Luentojen aihe, pankkiliikkeen kehitys Euroopassa, oli jo sinänsä mitä kuivinta laatua. Kuulijat, joita jo alussa oli ollut vähän, olivat harventumistaan harventuneet ja tänään oli ainoastaan muutamia uskollisia torkkunut siellä täällä luentosalissa.

Markus oli koettanut miehuullisesti ponnistaa tarkkaavaisuuttaan, saadakseen luennosta edes jotakin irti ja päästäkseen siten kansantalouden opintojen alkuun. Mutta yhtä laihaksi tunsi hän itsensä äsken luennon päättyessä kuin edellisilläkin kerroilla. Ne katkelmat, jotka hän kielellisesti oli pystynyt itselleen valloittamaan, olivat vuorostaan vilisseet oudoista pankkitermeistä, niin että hänellä oli ainoana tuloksena koko luennosta pakottavat ohimot.

Hän oli niin vajonnut ärtyiseen synkkämielisyyteen, ettei hän huomannut ketään kadulla kulkijoita. Mikonkadun kulmassa tyrkkäsi häntä joku kylkeen ja kun hän epämieluisasti havahtuneena käänsi päätään, näki hän vierellään Veli Forsbergin.

— Sinähän olet synkkä kuin ukkospilvi, huomautti tämä hymyillen. — Minne sinä vaellat?

— Aioin mennä talolle päivällistä syömään, vastasi Markus, jonka katse toverinsa tavattuaan huomattavasti ilostui.

— Osmolaanko? Äsh! virkahti Veli kasvojaan muikistaen. — Mitä sinä sinne viitsit mennä? Tule mieluumminkin minun kanssani syömään, sillä minäkin olin juuri päivälliselle menossa.

Veli oli itsekin aiemmin syönyt ylioppilastalolla, mutta kyllästynyt ja muuttanut erääseen herkkuruokalaan. Hänessä oli nuoruudestaan huolimatta muutamia vanhan herran vaistoja, jotka kärsivät siitä väentungoksesta ja melusta, mikä Osmolassa tavallisesti vallitsi. Sitäpaitsi saivat hänen ylimykselliset taipumuksensa hänet vaihtamaan ruokalaa. Kerran oli hän, heidän yhdessä palatessaan syömästä, sanonut kiukustuneena Osmolasta, että se on aito kansallinen syöpöttelylaitos, jossa meidän nousukassivistyksemme kuvastuu kuin heijastuspeilissä. Markus oli tästä toverinsa purkauksesta mielessään katkeroitunut sitäkin enemmän, kun hän tiesi sen pohjaltaan olevan totta. Hän itsekin oli kärsinyt nähdessään, millä säädyttömyydellä vaatimattomissa maalaiskodeissa kasvaneet nuorukaiset ylellisten pöytien ääressä mättivät ruokia lautasilleen, joihin he jättivät tai tahrivat suurimman osan, aivankuin Suomen kansalle ei olisi koskaan säästäväisyyttä ja siivoutta opetettu. Ja se ähkivä yltäkylläisyys, minkä vallassa useimmat syötyään siirtyivät lukusalin puolelle tai muihin joutopaikkoihin ruokaansa sulattamaan, muistutti liian paljon renkituvasta aterian jälkeisine röyhtelytunnelmineen.

Kuuluen itsekin siihen nousukas-ainekseen, joka alkoi yhä enemmän leimata kansallista sivistystä, kärsi Markus tämän aineksen vioista, joita hänen silmänsä oli liiankin herkkä huomaamaan, kuin konsanaan läheisen sukulaisen heikkouksista. Kun Veli ei kuulunut tähän ainekseen, piti Markus hänen arvosteluitaan ulkopuolelta tulleina ja siis rakkaudettomasti lausuttuina eikä sen vuoksi tahtonut niihin kernaasti yhtyä. Veljen muutettua ruokapaikkaa oli hän edelleenkin jäänyt Osmolaan, pitäen velvollisuutenaan kannattaa tuota kuitenkin kaikitenkin kotoista ja kansallista ruokalaitosta.

Valmiina asettumaan nytkin vastahankaan sanoi hänen toverinsa ehdotukseen:

— Mitäpä minä huolisin muualle lähteä, kun minulla on kerta lippu Osmolaan.

— Tule seuraksi, kun on näin ikävä päiväkin. Minä tarjoan, ettei itsesi tarvitse maksaa.

Veli lausui tämän vilpittömästi ja pyytäen. Se sai Markuksen taipumaan, koska hän itsekin kaipasi seuraa. Nyt saattoi hän viettää Veljen kanssa koko illan, tarvitsematta mennä kolkkoon asuntoonsa.

Päivälliseltä päästyään menivät he Veljen luo. Hänellä oli tilava ja mukava huone viidennessä kerroksessa keskikaupungilla. Sieltä oli aito suurkaupunkimainen näköala yli loppumattomien kattojen. Katumelu ei yltänyt sinne asti ja Markuksesta se oli mitä soveliain lukumiehen asunto. Kun huone oli lämmin, oli ruutuja pieksävä sade omiaan lisäämään kodikkuuden tuntua.

Otettuaan mukavan asennon pehmeässä nojatuolissa ja saatuaan paperossin palamaan, tunsi Markus äskeisen apeamielisyytensä melkein tyyten haihtuneen. Mutta tätä mielen tasapainoa ei hän kuitenkaan saanut kauan pitää. Veli oli tänään myöskin rikkinäisellä ja tyytymättömällä mielellä. Sen hän tavallisesti purki kaiken ivalliseen ja sapekkaaseen arvostelemiseen. Näin ollen muodostui heidän seurustelunsa aina kummallekin kiduttavaksi ja erottaessa oli yleisen rikkinäisyyden tunto sitä suurempi.

Koko heidän sukupolvensa, sen tunsivat hyvin nämä kaksi toverusta, oli pohjaltaan anarkisteja, jotka ylimalkaan kaikkeen suhtautuivat kielteisesti. Heidän isiensä iässä oleva sukupolvi, joka oli kasvanut kansallisten suurmiesten jalkojen juuressa ja nähnyt kansallisen nousuajan täydessä kukkeudessaan, oli lahjoiltaan keskinkertaista, kankeata ja itsekylläistä joukkoa, joka ylväili henkisen perintönsä runsaudella, samalla kun se saiturin itsepintaisuudella koetti säilyttää valta-asemansa. Sakeana ja elottomana muurina erottivat he nuorimman polven kansallisesta nousuajasta, josta näillä jälkimmäisillä oli ainoastaan kangastuksenomainen käsitys. Lämmittämään ja innostamaan ei tuo nousuaika heitä kyennyt eikä johdossa oleva sukupolvi pystynyt heille ojentamaan samaa runsauden sarvea, josta he itse nuoruudessaan olivat saaneet juoda.

Nyt oli — siihen suuntaan olivat toverukset usein järkeilleet — kansallinen kehitys syvimmässä aallonpohjassa. Sen vuoksi ei nuorimmalla polvella ollut perspektiivejä eteen- eikä taaksepäin ja siksi suistuivat he luonnostaan henkiseen anarkismiin. Lahjattomimmat tyytyivät ilman mitään sivuharrastuksia jauhamaan virkatutkintoja, keskinkertaisuudet koettivat hankkia tyydytystä urheilusta ja puoluekinasteluista, kun taas lahjakkaimmat ja herkimmät olivat vaipuneet pessimismiin ja sairaalloiseen psykologiseeraamiseen, mikä lopulta johti kaiken kieltämiseen.

Veli loikoi nojatuolissaan, kantapäät nostettuina pöydän reunalle ja kyynärpäät tuettuina tuolin käsinojiin, joten hän oli omituisessa, puoliriippuvassa asennossa. Markus tunsi vaistoissaan, että tuo asento samoinkuin Veljen omituinen nenäänsä tuhkiminen ei ennustanut mitään hyvää. He tupakoivat hetken aikaa ääneti, kunnes Veli kysyi:

— Mikä sinun mielipiteesi on Suomen kansasta?

— Kysymyksesi on kieltämättä hieman ylimalkainen, naurahti Markus, koettaen siten keventää mielialaa, joka oli jo ehtinyt käydä hiukan painostavaksi.

Mutta Veli ei ottanut parantuakseen, vaan täydensi kysymystään miltei ärtyisesti:

— Minä tarkoitin, onko sillä mielestäsi mitään tulevaisuutta?

— Tietysti, miksikä sillä ei olisi sitä niinkuin millä muulla nuorella kansalla hyvänsä, vastasi Markus.

Hän ei asettunut tälle kannalle pelkästään väittelyhalusta — eikä hän tällä kertaa tuntenutkaan mitään halua siihen, vaan enemmänkin eräänlaisesta itsesäilytysvaistoon vivahtavasta velvollisuudentunnosta, aivankuin hänen oma tulevaisuutensa olisi asetettu epäilyksen alaiseksi. Hän saattoi kyllä itsekin usein riehautua mitä tuimimmin soimaamaan suomalaisten luonteenominaisuuksia, mutta kohta kun siihen ryhtyivät muut, olkoonpa niinkin läheinen henkilö kuin Veli, jonka hän lisäksi tiesi suomalaisuutensa puolesta tarvittaessa olevan yhtä aran kuin hän itsekin, asettui hän heti vaistomaisesti puolustusasentoon. Ja jos väittely kävi kiihkeäksi, saattoi hän lopulta tuntea itsensä syvästi loukatuksi, aivankuin hänen omaa persoonaansa vastaan olisi heitetty joukko syytöksiä.

— Eipä se juuri varsin toivorikkaalta näytä, jatkoi Veli. — Emmehän me tee mitään!

— Ellemme juuri me kaksi tee, niin on niitä sentään paljon, jotka tekevät.

— Kutka esimerkiksi? kiihtyi Veli. — Enhän minä nyt virkamiesten virkatyötä ja talonpoikain peltotyötä tarkoita, vaan hengen töitä. Tekeekö meillä niitä kukaan? Eihän meillä, veikkonen, ole muita kuin pukareita ja suunsoittajia! Suunsoittamiseen ja tyhjään psykologiseeraamiseen, kas siihen me olemme miehiä. Persoonallisuudet ne kansakunnalle jotakin merkitsevät, mutta niitä meillä ei ole!

— Jollei nyt ole, niin onhan meillä ainakin ollut ja tietysti niitä vastakin ilmestyy, yritti Markus. — Mehän elämme nykyään aallonpohjassa, mutta…

— Aallonpohjassa! kertasi Veli, venyttäen sanaa ivallisesti. — Me elämme ja olemme aina eläneet aallonpohjassa. Eihän meillä oikeastaan ole mitään historiaakaan…

— Historiaako? Kuinka sinä niin voit väittää, ettei meillä historiaa ole, yritti Markus jälleen, mutta Veli ryösti sanat hänen suustaan ja jatkoi purkaustaan:

— Ei kannata sanoa historiaksi kertomusta sellaisen ryhdittömän kansan vaiheista, joka on aina elänyt ikeen alla ja joka ei koskaan ole uskaltanut itse tarttua kohtalonsa ohjiin. Mitä historiaa voisivat luoda sellaiset passiiviset vetkulat, jotka peräytyvät elämän edestä eivätkä käy siihen tosi otteella käsiksi. Piilopirttimetsäläisiä me suomalaiset olemme.

Markus tunsi loukkaantumistaan loukkaantuvansa. Hän tuijotti mitään puhumatta suoraan eteensä ja Veli jatkoi sapekasta vuodatustaan, aina väliin hetkeksi vaieten ja nenäänsä tuhkien. Markuksen päässä vilahti oivallisia vastaväitteitä: Sisäisenä näkemyksenä kohosi hänen eteensä yhtäkkiä se pohjalainen maalaiskansa, jonka keskuudesta hän oli lähtenyt — työtä tekevä, toimelias ja siveellisesti terve kansa, jonka keskuudessa lisäksi kukoisti melkoinen hengenviljelys uskonnollisessa muodossa. Hänestä tuntui kuin tuon kansan keskeltä olisi joukko kasvoja ankarine ja itsetietoisine ilmeineen kääntynyt heitä, Suomen kansasta järkeileviä nuorukaisia kohti sekä pelkällä katseellaan tehnyt tyhjäksi ne väitteet, joita tässä oli Suomen kansasta ja sen historiallisista mahdollisuuksista lausuttu. Markus tiesi, ettei Veli voinut nähdä sitä mitä hän ja tuon näkemyksensä perustuksella halutti häntä käydä torjumaan toverinsa syytöksiä. Mutta hän oli ehtinyt jo syvästi loukkaantua sekä ikäänkuin jähmettyä omaan kyräilyynsä. Ja kun hänen mieleensä juolahti, että tämä hänen itsepintainen vaikenemisensa silloin kun hänen tulisella tarmolla olisi takerruttava jokaiseen toisen heittämään sanaan, johtuu juuri tuosta suomalaisten piilopirttiominaisuudesta, tuli hän suorastaan onnettomaksi. Nyt oli hänen vieläkin vaikeampi avata suutansa ja Veljen sanat alkoivat täydellä todistusvoimalla kaivautua hänen sieluunsa.

Kun Veli oli lopultakin tyhjentänyt itsensä, syntyi pitkä kiusallinen äänettömyys. Markukselle tuli pakottava halu päästä täältä pois, yksinäisyyteen ajatuksiaan kokoamaan ja järjestämään. Mutta hän tunsi itsensä niin rikki jauhetuksi, ettei hän saanut paikaltaan liikahtaneeksi — eipä edes katsettaan irroitetuksi sen alkuperäisestä suunnasta.

Lopulta kävi äänettömyys niin piinaavaksi, että Markus tunsi välttämättömäksi saada kuulla oman äänensä. Uhkarohkeasti käänsi hän siis katseensa ikkunaan ja virkkoi vallan yksinkertaisesti:

— Siellä yhä sataa.

Veli vastasi tähän arkipäiväiseen huomautukseen nenäänsä tuhkaisemalla. Mutta noilla viattomilla sanoilla oli Markukseen kuitenkin vapauttava vaikutus. Hän kohosi seisaalleen ja mutisi jotakin lähdöstään. Veli oli kyllä huomannut toverinsa olevan pahasti nyrpeissään ja nähdessään nyt hänen kasvonsa, jotka olivat vieläkin synkemmät kuin äsken kadulla, valtasi hänet säälinsekainen katumus. Kokonaan muuttuneella, lämpimällä äänensävyllä ehätti hän sanomaan:

— Elä nyt vielä. Mihin sulla sellainen kiire on? Istutaan nyt täällä ja kulutetaan tätä ikävää iltaa. Vai mennäänkö ulos?

— Ei, minun täytyy mennä kotiin, on vähän työtä siellä, murisi Markus ja ojensi kätensä hyvästiksi, katsomatta kuitenkaan toveriaan silmiin.

Veli huomasi, että hänen toverinsa oli auttamattomasti muuttunut myskihäräksi, kuten hänellä oli tapana Markuksen kyräilykohtauksista leikillään sanoa, ja sen vuoksi koetti hän vielä eteiseen saattaessaan puhella hänelle keveässä ja ystävällisessä äänilajissa, saamatta vastaukseksi kuitenkaan muuta kuin epäselviä murahduksia.

Niin työntyi Markus ulos ja kädet syvälle palttoon taskuihin pistettyinä sekä pää hartiain väliin painuneena lähti hän pitkin likomärkää katukäytävää tarsimaan asuntoaan kohti.

8.

Huoneeseensa tultuaan huomasi Markus heti, että sitä ei oltu lämmitetty. Häntä kiukutti suunnattomasti, mutta samalla tunsi hän itsensä, kuten aina sisäisen rikkinäisyyden ja synkkyyden hetkinä, kykenemättömäksi ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin tilansa parantamiseksi. Tunsipa hän tuollaisina hetkinä suorastaan jonkunlaista askeettista nautintoa siitä, että hänen olonsa muodostui mitä epämukavimmaksi ja että kaikki mahdolliset harmit ja kiusat samalla kertaa nousivat eteen.

Hän ei huolinut sytyttää edes lamppua, vaan heittäytyi pilkkopimeässä sohvan nurkkaan ja kääri viltin ympärilleen. Ajatukset liikkuivat tahmeasti kuin tervassa. Kaikki tuntui niin tympeältä ja mielenkiinnottomalta. Tänä iltana olisi hänen tullut Tuomisen kanssa mennä työväentalolle, ruvetakseen jäseneksi työväenyhdistykseen, mutta pelkkä ajatuskin sinne lähtemisestä tympäisi häntä.

Entä yliopisto, kansantalouden opinnot ja kirjoitukset Työmieheen? Hänestä tuntui miltei käsittämättömältä, että hänellä oli saattanut olla innostusta sellaiseen.

Olga? Ei hänenkään kuvansa kyennyt tällä haavaa vähimmässäkään määrin hänen mieltään lämmittämään. Häntä vain ihmetytti nyt, että hän toissa iltana Olgan luota palattuaan oli voinut kuvitella pientä omaa kotia hänen kanssaan sekä tuntenut sen kuvittelun johdosta eloisia sykähdyksiä rinnassaan. Nyt tuntui se ompelukonetta aamusta iltaan polkeva kaino tyttönen niin etäiseltä ja vieraalta.

Sisimmässään tiesi hän kyllä, että hän aikanaan oli taas pääsevä tästä avuttomasta mielentilasta, kuten oli aina ennenkin päässyt sekä saava tarmonsa ja elämänintonsa aivankuin uudistuneena takaisin. Mutta niin kauan kuin kesti tuota mielentilaa, joka näköjään mitä vähäpätöisimmistä aiheista tuli kuin tauti hänen päälleen, oli hän ihan voimaton sitä vastaan — puuttuipa häneltä, vastoin sisintä tietoaan, kokonaan uskokin siihen, että hän oli jälleen nostava päänsä aallon harjalle.

Lankkuseinän takaa eteisestä kuului hento lapsen ääni, joka hiljaa hyräili jotakin alakuloista ja yksitoikkoista tuutulaulua. Se oli hänen isäntänsä, kyypparin, ainoa lapsi, kahdeksanvuotias tytär, joka nukkiensa kanssa siellä omissa rauhoissaan talosteli. Markuksen kulkiessa eteisen läpi, nousi se, isosilmäinen, kalpea ja varhain kypsyneen näköinen lapsi, nopeasti talouspöytänsä äärestä ja niiasi syvään. Näin iltasella oli hän häätynyt talouspaikalleen nähtävästi sen vuoksi, että isä itse oli tänään kotona ja hänellä tuntui olevan joku virkatoveri vieraana, sillä seinän takaa kuului lasien kilinää ja humalaista keskustelunsorinaa.

Tyttösen alakuloinen laulu yhtyneenä kattoränneistä kuuluvaan vedensolinaan soveltui hyvin Markuksen mielentilaan. Kietoutuen miltei umpipäähän viltin sisään kuunteli hän tuota yksitoikkoista säveltä, kuvitellen elävänsä yksinänsä nokisessa ja hautovan lämpimässä metsäpirtissä kaukana salojen keskellä. Tällaisina raskasmielisyyden hetkinä palautui hän aina itsestään tuohon samaan atavistiseen mielikuvaan.

Mutta kauan ei hän saanut rauhassa lojua piilopirtissään, sillä keskustelu isäntäväen puolella kävi hetki hetkeltä äänekkäämmäksi, palauttaen hänet Helsinkiin ja keskelle todellisuutta. Seinän takana puhuttiin sekaisin suomea ja ruotsia ja väliin pistettiin lauluksi. Isäntänsä kuuli hän änkkäämällä lausuvan toverilleen:

— Du… du kan int' finska lika bra som ja.

— Kyll' minä suomee osaan ja olen osannut tuon korkuisesta, väitti toinen ääni.

— Mutta sinä olet kuitenkin helsinkiläinen syntyjäsi, vaan minä olenkin Hämeestä kotoisin.

— Is nu int', August! kuului matalampi naisen ääni. — Om Henrikson inte kan finska som du, så kan han svenska bättre än du.

— Hörru, säger du att… att… huusi toinen, mutta nainen hyssytti ja sanoi jotakin, mihin hänen miehensä äkäisesti vastasi:

— Kuulkoon, mitä se haittaa!

— Gå och bjud honom på konjak, sanoi vieras, mihin isäntä kuului lisäävän:

— Niin tosiaankin, menepäs ja kutsu se tänne yhteen joukkoon. Ei ne ylioppilaat sivu suunsa pane ja ikävähän sen on siellä yksinään turjottaa.

— Viitsiikö sitä nyt, kun toi Augustkin on jo niin humalassa, vastasi vaimo, mutta mies korotti jälleen äänensä ja huusi:

— Minäkö humalassa, kuule! minkä johdosta vaimo jälleen hyssytti, tuntuen samalla lähtevän pöydän äärestä liikkeelle.

Ovi eteiseen narahti ja heti sen jälkeen kuului arkaa koputusta Markuksen ovelle. Markus käski sisään ja kohoten vastenmielisesti sohvan nurkasta ryhtyi sytyttämään lamppua.

Rouva Heinonen astui sisään, toivotti hyvää iltaa ja sanoi:

— Ei suinkaa herra Kaarlela tykkää pahaa, kun noin miehet tuolla laulavat? Minun miehelläni on vapaapäivä ja hänellä on siellä vieraana yks kun palvelee samassa paikassa…

— Ei häiritse, sillä eipä minulla ole tässä mitään tekemistä, vakuutti Markus.

Vaimo oikoi hiukan hämillään pöytäliinaa, mutta Markuksen vastauksesta rohkaistuneena jatkoi hän:

— Mieheni pyysi, että jos herra Kaarlela tykkäis tulla tuonne meidän puolelle ottamaan lasin konjakkia.

— Kiitoksia vain… tuota, voinhan minä tulla, vastasi Markus empien.

Toisissa oloissa olisi hän joko jyrkästi kieltäytynyt tai noudattanut mielihyvin kutsua, saadakseen tutustua elämään seinän takana. Nyt hänestä oli vastenmielistä liikkua paikaltaan, mutta passiivisessa ykskaikkisuudessaan noudatti hän kuitenkin kutsua. Hän ei ollut vielä käynyt isäntäväkensä puolella. Se oli avara, kaksiakkunainen huone, josta yksi nurkka oli punaisella verholla erotettu keittiöksi. Ikkunain välissä oli sohva ja sen edessä pöytä, jonka ääressä molemmat miehet istuivat. Pöydällä oli konjakkipullo, muutamia laseja sekä pari soodapulloa.

Herra Heinonen nousi tervehtimään Markusta. Hänen kasvonsa punoittivat eikä hänessä ollut jälkeäkään siitä kohmelohermostuneisuudesta, jonka vallassa Markus oli hänet ensi kerran nähnyt. Hän pyysi Markusta istumaan pöydän ääreen ja kysyi, saiko olla lasi konjakkia. Molemmat miehet ponnistelivat salatakseen humalaansa ja kun Markus oli saanut täyden lasin eteensä, syntyi huoneessa kiusallinen äänettömyys. Markus huomasi heidän arkailevan häntä, tarttui sen vuoksi kursailematta lasiinsa ja kilisti miesten kanssa.

— Tällaisena iltana onkin konjakki paikallaan, virkkoi hän maistettuaan.

Miehet vapautuivat hämmingistään ja alkoivat jutella. Samalla paljastui heidän humalansa uudelleen. Heillä oli puolelta päivin ollut lomaa, kertoi Heinonen, ja siitä saakka olivat he istuneet täällä, pelanneet korttia ja maistelleet konjakkia.

— Se on sellaista koiran virkaa tämä kyypparin toimi, virkkoi Heinonen, täyttäen uudelleen lasit.

— Juomarahoilla juomista, lisäsi hänen toverinsa Henrikson hirtehishuumorilla. — Skool!

— Mikäs siinä, toimi kuin toimi, koetti Markus vakuuttaa.

— Herra Kaarlela puhuu nyt ulkopuolelta hammastensa, väitti Heinonen, sillä varmastikaan herra Kaarlela ei pidä meitä samanarvoisina kuin muita. Kyyppari!

Hänen äänessään oli katkera sävy ja todellisesta säälistä koetti Markus vakuuttaa, ettei hän pitänyt kyyppareita sen halvempina kuin muitakaan ammattilaisia.

— Ja yksinpä senkin takia, että minä olen sosialisti, ei minun sovi asettaa toisia ihmisiä ylemmäs kuin toisiakaan, lopetti hän.

Kumpikin miehistä vilkasi Markukseen ja sitten toisiinsa, samalla kun heidän kasvoillaan vilahti epäilevä hymy — sama minkä Markus harmikseen oli nähnyt niin monen muunkin kasvoilla, ilmoittaessaan olevansa sosialisti. Mutta rouva Heinonen, joka hänkin oli asettunut pöydän ääreen, sekä täyttänyt itselleen lasin, puhkesi kummastuneena sanoiksi:

— Onko herra Kaarlela sitten ihan tosissaan sosialisti?

— Kyllä, vakuutti Markus painavasti.

— Minä olenkin ihmetellyt, että herra Kaarlelalle tulee Työmieslehti, kertoi rouva ja katsoi Markusta ikäänkuin olisi nähnyt hänet kokonaan uudessa valossa.

Heinonen täytteli ahkerasti laseja ja hän alkoi tovereineen käyttäytyä yhä vapaammin. Markuksellakin oli konjakki jo kihonnut päähän. Mutta iloisemmaksi se ei saanut hänen mielialaansa, päinvastoin ärsytti se hänen aistejaan, synnytti epämääräisiä haluja ja lisäsi sisäistä rikkinäisyyttä. Kiihtyneet hajuhermot kärsivät huoneen ummehtuneesta ilmasta, samalla kuin hänen ärtyneille näköaistimilleen paljastui noiden ihmisten kuluneisuus. Häntä alkoi yhä enemmän ellottaa, mutta hän ei saanut lähteneeksi poiskaan, kun pelkäsi sillä loukkaavansa toisia ja tekevänsä tyhjäksi vasta esittämänsä sosialistiset tasa-arvoisuusperiaatteensa. Hänen pelastusenkelikseen ilmestyi huoneeseen kuitenkin isäntäväen tytär, joka Markukseen katsoen kuiskutti jotakin äidilleen.

— Elli ilmoittaa, että sedälle on tullut sinne joku vieras, julisti vuorostaan äiti.

Markus ponnahti seisaalleen, heitti hyvästit ja lähti kiiruusti omaan huoneeseensa. Mennessään koetti hän arvailla, kuka se olisi.

Eihän vain Olga? vilahti ensiksi hänen mieleensä. Mutta ei, Olga se ei voinut olla — eikä kaiketi Velikään, sillä vastahan he olivat eronneet.

— Kas, Jussi! ällistyi Markus sisälle tultuaan ja nähdessään lihavahkon, prillisilmäisen miehen istumassa sohvalla. — Terve mieheen!

Jussi Paavolainen oli Markusta pari vuotta vanhempi ylioppilas.

Hän oli luonteeltaan peräti tyyni sekä joltinenkin humoristi. Markus oli kouluaikana jonkun verran seurustellut hänen kanssaan sekä alkanut hänestä hieman pitää. He eivät olleet tavanneet pitempään aikaan, sillä koko viime vuoden oli Paavolainen ollut Lapin perukoilla, kotiopettajana eräällä sikäläisellä virkamiehellä.

— Tuletko sinä suoraan Lapista? tiedusteli Markus uteliaana.

— Kutakuinkin suoraan, vastasi Jussi. — Tänä aamuna tulin Helsinkiin, niin että olen vasta ehtinyt kirjoittautua yliopistoon sekä etsiä itselleni asunnon. Pistäydyin juuri ylioppilastalolla ja kun näin siellä sinun osoitteesi, niin tulin heti tapaamaan.

— Sepä olikin mainiota, sillä minä olen koko päivän ollut niin turkasen pessimistisellä päällä. Mutta… ja Markus silmäili surkean näköisenä ympäri huonettaan.

— Kolkolta tuntuu tämä sinun poksisi, virkahti Jussi tämän johdosta avomielisesti, jospa lähdettäisiinkin ulos istumaan ja juttelemaan?

Tätä kohti oli Markuskin pyrkinyt, sillä yhtäkkiä oli hänessä vastoin hyviä päätöksiä herännyt halu heittäytyä suinpäin hurjastelemaan.

— Lähdetään vain! sanoi hän äskeiseen passiivisuuteensa nähden odottamattomalla valmiudella, nousi ylös ja alkoi kiskoa palttoota päälleen.

Jussi seurasi hänen esimerkkiään ja hetken kuluttua olivat he katukäytävällä matkalla keskikaupungille.

9.

Kello yhden aikaan yöllä, jolloin vieraat kapakoista alkoivat tyhjentyä kadulle, oli sade jo kokonaan lakannut ja valju täysikuu katsoi vinhasti kiitävien pilvien lomasta pitkin Esplanaadia. Kosteat katukäytävät välkkyivät kuutamossa ja niillä liikkuivat, kokoontuivat ryhmiin ja taas hajaantuivat vallattomat yövaeltajat. Kapakoista tulleisiin miehiin liittyivät katunymfit, jotka kuin yöperhoset olivat lähteneet liikkeelle laitakaupunkikätköistään ja keskiyön varjojen suojassa uskaltautuneet kaupungin hienoimpaan osaan saalistamaan. Julkeata kaupanhierontaa säestivät äänekkäät naurunkikatukset ja rivot sukkeluudet. Kaapuihinsa kääriytyneet poliisikonstaapelit mittelivät hiljalleen keskikatua kuin elävät patsaat. He nauttivat siitä vaihtelusta, jota heidän yksitoikkoiselle maleksimiselleen tuotti vallaton näytös katukäytävillä, vaanien samalla tilaisuutta päästä jonkun liiaksi juopuneen keralla poliisiasemalle lämmittelemään ja tupakoimaan.

Käsi Jussin kainaloon pistettynä, äänekkäänä ja remuisena kulki Markus pitkin Pohjois-Esplanaadia. Heihin yhtyi ennen pitkää kokonainen liuta tuttuja osakuntatovereita ja melu kävi yhä kovemmaksi. Markus oli kaikista äänekkäin, iloisin ja riehakkain. Tottunut silmä saattoi kuitenkin huomata, että tuon riehakkuuden pohjana oli vain synkkä apeamielisyys. Hän oli täynnä hurjia ehdotuksia ja Jussi hänen rinnallaan koetti tukahduttaa hänen remuaan katkeamattomalla naurulla. Mutta Markus, luullen hänen naurullaan kannattavan itseään, kiihtyi yhä pahemmin mekastamaan.

Kun oli puoli tuntia sekavana ryhmänä ilman mitään tarkoitusta huojuttu edestakaisin katukäytävää, pysäytelty tuntemattomia vastaantulijoita, rakennettu näiden kanssa tilapäisiä tuttavuuksia ja tasattu tupakkavarat, naurettu ja hoilattu, huudahti joku Markuksen tovereista:

— Pojat, lähdetäänpä Sandran poksiin!

— Lähdetään! oli Markus ensimmäisenä valmis, vaikka hän ei ollut koskaan tuota nimeä kuullut eikä tiennyt, missä sellainen "poksi" oli.

Enempää asiasta neuvottelematta riensivät he nyt joukolla Mikonkadun kulmaan, ottivat haltuunsa pari ajuria ja yks kaks oltiin liikkeessä Hietalahden puoleista kaupungin osaa kohti. Heitä istui sylitysten rattailla ja jotkut olivat vierähtäneet poikittain pitkälleen, niin että kummastakin kuormasta pisti näkyviin ulkona roikkuvia jalkoja ja huitovia käsiä. Niin mennä keinuttiin eteenpäin iloisesti remuten ja hoilaten. Toisia samanlaisia kuormia ajoi samalle suunnalle, kunnes joku pimeä porttikäytävä nieli ne näkyvistä. Tuolla ja täällä seisoi taas hevonen kyydittävineen katuvierustalla, samalla kun ajuri läheisen pihan perällä koputteli ruoskanvarrellaan ovia tai puhui jotakin avatusta oviluukusta sisään ja kehui matkassaan olevan "kilttejä herroja".

He ajoivat pitkin Punavuorenkatua ja siinä kohti, missä se kääntyy Hietalahteen, poikkesivat ajurit erään kaksikerroksisen talon pihaan. Portista oikealle oli rakennuksen päädyssä kaksiovinen, leveä ja rapistunut lautaeteinen. Kadun puoleisesta ovesta tunkeutuivat ylioppilaat sisälle ja se, jonka ehdotuksesta tänne oli tultu, koputti sisemmälle ovelle.

— Kuka siellä? kuului sisältä naisen ääni.

Koputtaja mainitsi toverinimensä, minkä jälkeen ovi aukeni raolleen ja koko poikajoukko työntyi sisälle.

— Jessus, kuinka suuri lauma! sanoi oven avaaja tyytymättömällä äänellä.

— Muistakaakin olla hiljaa, sillä minut on uhattu ajaa pois, jos täällä vielä kerran melutaan. Tuolla ylhäällä asuu niin kronkelia ihmisiä.

Päästyään kynnyksen yli tirkisteli Markus uteliaasti ympärilleen. Se oli avara kellarikerroksen huone, josta hellauunin puoleinen osa oli punaisella esiripulla erotettu keittiöksi ja makuusuojaksi. Etummaisessa osassa oli kulunut sohvakalusto, piironki peilineen ja keinutuoli.

Keskellä lattiaa seisoi huoneen omistajatar, noin kolmenkymmenenvuotias, pitkä ja solakka nainen, päällään punainen, löysänä riippuva leninki. Hänen tuuhea, ruskea tukkansa oli kierretty niskaan isolle solmulle. Iho oli kalvakka ja hänen soikeissa, miltei ylimyksellisissä kasvoissaan oli Markuksen mielestä jotakin tuttua, vaikkei hän jaksanutkaan muistaa, missä ja milloin hän oli tuon naisen ennen nähnyt.

— Elä pelkää, Sandra! vastasi heidän opastajansa Sandran varoitukseen ja pyörähti hänen kanssaan pari kertaa ympäri. — Onko sinulla mitään suuhun pantavaa?

— On minulla yks konjakkihalva ja muutamia olut- ja portteripulloja. Mutta konjakkiani, se kun on ainoa pullo, minä en anna — hän mietti hetkisen — kymmenen markan alle. Oluesta saatte maksaa markan pullolta ja portterista kaksi.

— Maksetaan, maksetaan, hae vain esille! kuului useammasta suusta.

Pojat olivat heittäneet päältään ja nopeasti kotiutuneet. Sandran mennessä eteisen kätköistä hakemaan juomatavaroita, oli muuan pojista pistäytynyt esiripun taakse ja huusi sieltä:

— Hei pojat, tulkaas katsomaan, mikä neekeri täällä on! Koko joukko kavahti jalkeilleen ja esirippu työnnettiin syrjään, niin että näkyviin tuli Sandran messinkinuppinen rautasänky, jonka reunalla istui pieni, mustapintainen ja tihrusilmäinen mies, koettaen avuttomalla hymyllä peittää hämminkiään. Naurun kaikuessa vedettiin hänet huoneen etuosaan.

— Guten Abend! soperteli mies, kumarrellen pelokkaana ympärilleen.

— Ohoo, se on saksalainen, huusi joku. — Wie geht es Ihnen? Samassa palasi Sandra pulloineen ja nähdessään pikku saksalaisen toisten ilon esineenä huusi vihaisena:

— Mitä te hänestä tahdotte? Antakaa sen olla rauhassa, se on minun sulhaseni!

— Hurraa, me olemme löytäneet Sandran sulhasen! riemuitsi koko poikajoukko.

— Niin niin, elkää virnuilkokaan! kiivasteli Sandra. — Se on sirkuksen musikantteja ja minun sulhaseni.

Hänen äänessään ja kasvonilmeissään ei ollut mitään leikkiä ja itse asiassa puhuikin hän totta. Kuten useimmat katunaiset, kaipasi Sandrakin sisimmässään jotakin pysyvämpää ja ihanteellisempaa suhdetta. Kaiken sen naisellisen hellyyden ja taipumuksen miehisen olennon hoitamiseen, mikä heidän rappeutuneisuutensa pohjalla oli säilynyt, saattoivat he useinkin liikuttavalla tavalla kohdistaa johonkin mitä kurjimpaan hylkiöön. Siten oli Sandrakin tärveltyneen sydämensä sopukassa säilyneiden tosi naisellisten vaistojensa esineeksi valinnut tämän taudin syömän ja värisevän sirkusmusikantin.

Sandran paluuta hyväkseen käyttäen luikki musikantti tiehensä poikajoukon keskeltä ja pujahti ovesta ulos. Sandra meni häntä saattamaan eteiseen ja kun hän poikain mielestä viipyi siellä liian kauan, raotti heistä eräs ovea ja kurkisti sen taakse.

— Totta vieköön syleilevät toisiaan! julisti hän toisille. — Se taitaa sittenkin olla hänen sulhasensa.

— Oletko sinä, Sandra, oikein kihloissa hänen kanssaan? pitkitti hän, kun Sandra palasi huoneeseen.

— Olinpa mitä olin! tuiskahti Sandralta vihainen vastaus. — Hän on paljon parempi mies kuin te, mokomat familjin herrat, jotka kyllä käytte täällä öisin mekastamassa, mutta jos päivällä vastaan tulette, niin nenä pystyssä kuljette ohi kuin ei ikinä olisi tavattu. Mutta hän tulee päiväsydämenäkin minun kanssani Espikselle.

Alahuuli pitkällä ryhtyi Sandra vetämään korkkia konjakkipullosta.

— Skool ny sitt', sanoi hän, äänessään vieläkin äkää, ja tyhjensi ensimmäisenä lasinsa pohjaan. Sen sisällys tyynnytti hänet kuitenkin pian ja leppyneenä istahti hän erään polvelle sekä sytytti paperossin. Hänen katseensa kiintyi vastapäätä istuvaan Markukseen, joka tähän saakka oli pysynyt ääneti ja vakavana, mietiskellen näkemiään ja kuulemiaan. Hetken häntä hymyillen tarkasteltuaan kysyi Sandra:

— Kukas se toi totinen mammanpoika on? Onko sillä suussaan ikävä?

— Ei ole, havahtui Markus, — skool!

— Skool, skool, tuleehan siitä mies sentään. Mutta mikä teidän nimenne on, kun näytätte niin tutulta?

— Markus.

— Entäs sukunimi? tiukkasi Sandra.

— Ei minulla muuta nimeä olekaan, vastasi Markus ja nousi kävelemään.

— Mutta mistäs te olette kotoisin? Vai eikö teillä ole kotipaikkaakaan? pitkitti Sandra toisten nauraessa.

Markus kuuli jonkun tovereistaan mainitsevan hänen kotipitäjänsä nimen sekä Sandran sen johdosta sanovan: — Hoo, nytpä minä tiedänkin!

Itse kiintyi hän katsomaan piirongin päälle jalustoihin asetettuja valokuvia. Yhtäkkiä tempasi hän yhden niistä käteensä ja Sandraan kääntyen kysyi kovin jännittyneenä:

— Mistä te tämän olette saanut?

Kaikki kääntyivät katsomaan valokuvaa ja päästivät äänekkään naurun, nähdessään sen esittävän papinkauluksella varustettua, tuuheatukkaista miestä.

— Sandran suojeluspyhimys! tokaisi joku joukosta.

— Minun entinen heilini, hihitti Sandra itse.

Mutta Markusta ei ollenkaan naurattanut, sillä hän oli valokuvasta tuntenut yhden kotipuolensa heränneistä papeista. Hän katsoi kiinteästi Sandraa, odottaen tältä jotakin selitystä, mutta Sandra nauroi vain hänen hämmästykselleen ja virkahti sitten odottamatta:

— Muistattekos te, kun Kaarlelan tuvassa veisattiin näin ja samassa alkoi hän heränneiden nuotilla kimeästi veisata: — Ah, mik' ompi elomm' tääll', tuska vaiva tuskan pääll'.

Hän veisasi ensimmäisen värssyn loppuun ja pillahti sitten sävelen nostamien muistojen ja mielikuvien vaikutuksesta yhtäkkiä humalaisen itkuun.

Markus oli yhtä hämmästynyt veisuusta kuin siitäkin, että Sandra odottamatta mainitsi hänen kotitalonsa nimen. Tuo tuttu sävel oli yhtäkkiä loihtinut hänen eteensä kotoisen kuvan iltahartauteen keräytyneine vakaisine ihmisineen, jotka totisina veisasivat virsiä ja lukivat ankarasanaisia kirjoja ja seinällä käveli harvakseen vanha kello ja heläytti lyöntinsä sointuvammin aivankuin sekin olisi hartauteen yhtynyt. Veisaavan väen joukossa näki hän nuoren, solakkavartaloisen tytön ja yhtäkkiä muisti hän, että hänen poikasena ollessaan oli hänen kotonaan palvellut Sandra-niminen tyttö, joka sitten myöhemmin oli ollut palveluksessa tuon valokuvan esittämällä papilla. Että Sandra oli sittemmin joutunut Helsinkiin sekä luisunut nykyiselle asteelleen, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.

Sandra lakkasi itkemästä yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin ja virkahtaen: — Höpsis kaikkiakin! alkoi hän jälleen nauraa ja täyttää laseja. Markuksen toverit, jotka kohtauksen aikana olivat ällistyneinä tuijotelleet Sandraan, pääsivät hekin lumouksestaan ja tarttuivat laseihin.

Juominki jatkui entistä remuisempana. Huone oli täynnä tupakansavua, äänten sorinaa ja välistä kajahti vallaton laulu, jonka kuitenkin aina keskeytti milloin ylhäältä, milloin sivuseinäin takaa kuuluva vihainen koputus.

Markus riehui toisten mukana, vaikka hänen mielensä pohjalla elikin äskeinen yllättävä kohtaus, jonka lähempään selvittelyyn hän tunsi pakottavaa tarvetta. Mutta tällä kertaa ei siihen näyttänyt olevan tilaisuutta, sillä Sandra tuntui välttelevän häntä, käyden hetki hetkeltä yhä remuisemmaksi. Markuskin alkoi olla jo niin juovuksissa, että hän tajusi enää vain hämärästi ja katkelmaisesti, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kaikki kävi kuin unennäössä. Jostakin ilmestyi pöydälle voileipiä, jotka nopeasti hävisivät nälkäisiin suihin. Niiden tilalle ilmestyi jälleen olut- ja portteripulloja. Yksi pulloista kaatui, vuodattaen sisällystään lattialle. Kuin sumun läpi näki Markus parin toverinsa syleilevän toisiaan, samalla aikaa kuin Sandra oli kavunnut jonkun olkapäille seisomaan ja katosta kiinni pidellen nauroi hurjasti.

Jussin näki Markus kuorsaavan sohvalla, käsi ojona ja sormien välissä paperossin pätkä. Takki oli reuhahtanut auki ja povitaskusta oli lompakko vierähtämäisillään lattialle. Itselleen tunsi Markus tekevän pahaa ja vaistomaisesti haparoitsi hän ovea kohti.

Hetkisen kuluttua löysi hän itsensä keskeltä autiota katua, tajuamatta aluksi missä hän oikein olikaan. Täällä raittiissa ilmassa hän vasta tunsi, kuinka perinpohjin juovuksissa hän oikeastaan oli.

Tolkuttomasti lähti hän kulkemaan katua eteenpäin ja omasta varjostaan näki hän, kuinka hän horjahteli puolelle ja toiselle. Hän koetti turhaan ponnistella kulkeakseen kohtisuoraan. Viimeisen, hiipuen palavan järjenkipinänsä avulla tarkasteli hän itseänsä ikäänkuin syrjästä sekä näki siinä ryhtinsä menettäneen miehen vierasten ja pahansuopain voimain hallittavana. Ja sydämensä pohjalla tunsi hän häpeätä ja sääliä sekä itseään että Sandraa kohtaan.

10.

Olga oli koko päivän ollut alakuloinen, istuen työnsä ääressä äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena. Saatuaan muutamia haluttomia ja äreitä vastauksia, ei sisar lopulta uskaltanut häntä puhutella, vaan tyytyi tavantakaa salavihkaa häntä silmäämään.

Olga oli herkällä vaistollaan huomannut, että Markus viime käynnillään oli jostakin loukkaantunut sekä ollut pois lähtiessään tyytymätön ja kylmä. Tämä koski häneen sitä kovemmin, kun Markuksen kuva oli jo ehtinyt juurtua hänen sydämeensä sekä saada ympärilleen hyvyyden ja jalouden sädekehän.

Hän oli mielikuvituksessaan elänyt jo kokonaisen romaanin Markuksen kanssa, sisustanut ja pienimpiä yksityisseikkoja myöten järjestänyt pienen kodin ja häärinyt siinä onnellisena emäntänä. Tämä ruusuinen haaveilu oli keventänyt hänen yksitoikkoista raatajaelämäänsä, lyhentänyt pitkiä päiviä ja tehnyt valoisammaksi heidän ahtaan asuntonsa.

Hän kävi jälleen mielikuvituksessaan läpi kaikki ne harvat kerrat, jotka hän oli Markuksen seurassa ollut, palauttaen mieleensä jokaisen hänen sanansa, eleensä ja kasvonilmeensä sekä koettaen niistä tehdä johtopäätöksiä. Muutamia päiviä aikaisemmin oli hän tuntenut rintaa paisuttavaa riemua tietoisuudesta, että Markus ei ole häneen nähden välinpitämätön, mutta nyt tuo varmuus oli kokonaan kaikonnut eikä hän muisteluistaan kyennyt tekemään mitään myönteisiä johtopäätöksiä. Mutta Markus saattoi pian tulla käymään, sillä hän muisti hänen luvanneen tänä iltana mennä Tuomisen kanssa työväenyhdistykseen.

Kiihkeästi odotti hän siis iltaa ja löi mielessään arpaa, että jos Markus Tuomista hakiessaan tulee heidänkin luonaan pistäytymään, niin silloin on kaikki hyvin, mutta ellei, niin on varmaa että jokin vihamielinen voima on iskenyt heidän alkavaan suhteeseensa. Hitaasti kuluivat hetket ja herkin korvin kuunteli Olga askelten ääniä eteisestä. Hän säpsähti joka kerta, kun joku läheni heidän oveaan, mutta avaimeen ei kuitenkaan kukaan tarttunut.

Ilta pimeni ja täytyi sytyttää lamppu. Kun Olga oli juuri saanut sen palamaan, koputettiin heidän ovelleen. Värähdys kulki läpi Olgan ruumiin ja Hilman täytyi hänen puolestaan ääntää sisäänastumiskehotus. Sitä suurempi oli Olgan pettymys, kun ovelle ilmestyikin vain Tuominen, joka tuli kysymään herra Kaarlelaa, sillä oli aika lähteä työväentalolle.

— En minä tiedä… ei hän ainakaan täällä ole käynyt, vastasi Olga vaisusti.

— Ei tainnut sitten tullakaan, arveli Tuominen. — Minä ainakin lähden ja jos hän sattuisi tulemaan, niin neuvokaa työväentalolle, kyllä hän sieltä minut löytää.

Olga lupasi ja niin jäi hänelle vielä pieni toivonkipinä, että Markus saapuu ehkä myöhemmin.

Kun Tuomisen lähdöstä oli kulunut noin neljännestunti, kaikui eteisestä reippaat askeleet, jotka lähenivät suoraan heidän oveaan. Niitä seurasi yhtä reipas koputus, joka jälleen sai Olgan hermoissa aikaan väristyksen. Mutta tällä kertaa ilmestyi oviaukkoon posteljooni.

Kirje Markukselta! välähti Olgan mielessä. Mutta posteljooni virkkoi kysyvästi:

— Neiti Hilma Mustonen? sekä ojensi kirjeen nuoremmalle siskolle, joka oli ehättänyt häntä vastaan.

Kun posteljooni oli sulkenut oven jälkeensä, valtasi pettymyksen tunne Olgan niin syvästi, että hän laski otsansa ompelukoneen pöydälle ja purskahti itkuun.

Hilma, joka ilosta punastuen oli ryhtynyt kirjettään avaamaan, katsahti säikähtyneenä sisareensa. Hänen herkillä kasvoillaan kuvastui säälivä osanotto ja lohduttavalla äänellä virkkoi hän:

— Elä nyt itke, Olga, saattaahan hän vielä tulla tai on hänellä sitten joku este.

— Mitä sinä höpiset, kuka tässä on ketään odottanut! vastasi Olga vihaisesti, sillä hänen mielestään ei nuoremman siskon tarvinnut tietää mitään hänen sydänasioistaan.

Hän kuivasi päättävästi kyyneleensä ja ryhtyi työtään jatkamaan. Nyt vasta tuli hän kiinnittäneeksi huomionsa Hilman saamaan kirjeeseen. Se oli jo toinen lyhyen ajan kuluessa ja salaa häntä silmäillessään huomasi Olga värin sisarensa kasvoilla kirjettä lukiessa vaihtelevan. Hän oli jo kysymäisillään, mistä kirje on, kun muisti Hilman kieltäytyneen edellisestä kirjeestäkään mitään ilmaisemasta. Jos hän nytkin alkaisi sitä udella, kävisi Hilma vain sen varovaisemmaksi. Muuta keinoa käyttäen hänen siis oli saatava selko sisarensa kirjevaihdosta, sillä siihen katsoi hän vanhempana siskona ja ikäänkuin äidin sijaisena itsensä velvolliseksi. Täten tunkeutui hänen sydämeensä yhtäkkiä huoli sisaren asioista, työntäen hänen omat mielihaikeansa hetkeksi syrjään.

Hän oli siis syventyvinään työhönsä, mutta piti kuitenkin salaa silmällä, minne Hilma panee kirjeen. Lopetettuaan lukemisen kääri Hilma sen kokoon ja pisti, sisareensa vilkaisten, esiliinansa taskuun. Hänen silmänsä loistivat ja nähtävästi jostakin syystä hyvin levotonna ryhtyi hän päivän työtä lopettamaan.

Sillä aikaa mietti Olga, kuinka hän pääsisi käsiksi sisarensa kirjeeseen. Pian juolahtikin hänen mieleensä hyvä keino ja Hilmaan kääntyen virkkoi hän:

— Kuule, voisitkohan sinä tänä iltana yksinäsi viedä nämä neulomukset keskikaupungille, sillä minun on pääni niin raskaana ja hiukan viluttaakin, niin että minä en mielelläni nyt lähtisi ulos?

— Voi, miksenkäs minä nyt saata niitä viedä! vastasi Hilma odottamattoman valmiisti ja iloisesti, mikä kohta pani Olgan epäilemään, että kysymyksessä oli joku kohtaus tai muuta tuosta kirjeestä johtuvaa.

Kun päivän urakka oli saatu suoritetuksi, ryhtyi Hilma kiiruusti pukeutumaan. Olga huomasi hänen suorittavan sen tavallista huolellisemmin sekä sitä tehdessään tavallista useammin kurkistavan peiliin, mikä yhä vahvisti hänen epäilyksiään. Mitään ei hän kuitenkaan huomioidensa johdosta puhunut.

— Et kai sinä siellä kauan viivy? kysyi hän noin vain muodon vuoksi, kun Hilma oli valmiina lähtemään.

— Mitäpäs minä hänessä, vastasi Hilma epämääräisesti ja pyörähti samassa ulos.

Kun joitakin hetkiä hänen lähdöstään oli kulunut, lukitsi Olga oven ja nykäisi vuoteen päästä Hilman esiliinan, jonne tämä oli pukeutuessaan sen pannut. Kirje oli taskussa ja heti ensi silmäyksellä huomasi Olga, että hänen sisarensa nimi ja osoite kuoressa olivat kirjoitetut siistillä ja tottuneella käsialalla. Kiihkeästi veti hän kirjeen ulos ja luki siitä seuraavaa:

"Oma haikeasti ikävöity mesimarjani! Et kai pahastune, että käytän näin tuttavallisia nimityksiä, vaikka en ole vielä nähnytkään Sinua muuta kuin valokuvassa."

— Valokuvassa! kertasi Olga lukemisen keskeyttäen ja tempasi esiin heidän pienen valokuva-albuminsa, jossa muun muassa oli heidän kummankin valokuva. Hilman kuva oli poissa.

— Kas sitä! hymähti Olga harmistuneena ja alkoi lukea edelleen.

"Mutta minulla on Sinua niin ikävä — olen valokuvasikin suudellut jo himmeäksi -, että toisinaan tunnen ihan pakahtuvani. Eikö olekin ihmeellistä, että ihminen voi pelkän valokuvan perusteella niin silmittömästi rakastua? Mutta nyt Sinun, oma kaivattuni, on minulle vihdoinkin näyttäydyttävä, ellet tahdo minua tehdä hulluksi. Etkö siis voisi tänä iltana kello kahdeksan tulla vanhan kirkon puistoon, jossa löydät minut keskikäytävällä lähellä kirkkoa? Tule, kultani, tule kaikin mokomin, säästä ja mistään piittaamatta, tule!!! Siinä autuaallisessa toivossa, että tänä iltana saamme suullisesti jutella, en huoli tämän pitemmin kirjoittaa. — Siis vanhan kirkon puistossa kello 8 löydät Sinä oman, ikävöivän Heinosi."

— Vai sillä lailla! sanoi Olga itsekseen. — Mutta minäpä tahdon myös olla kohtauspaikalla läsnä. Vaan otetaanpas sitä ennen selvä toisistakin kirjeistä ja ehkäpä löytyy jostain valokuvakin.

Hän ryhtyi penkomaan sisarensa laatikoita ja aivan oikein löysi hän kaikenlaisten pikkutavarain alta kaksi samalla käsialalla kirjoitettua kirjettä kuin tänään saapunutkin. Toisen kuoressa oli: "Nimimerkki 'Orvokki'. Bulevardin postitoimisto."

— Ahaa, tuttavuus on siis alkanut sanomalehti-ilmoituksen perusteella! virkkoi Olga harmista punehtuen. — Mutta onko tyttö itsestään pannut ilmoituksen sanomalehteen?

Tähän kysymykseen sai hän kuitenkin pian selityksen. Kummankin kirjeen välissä oli nimittäin Työmiehen ilmoitusosastosta leikattu palanen, jossa oli muun muassa seuraava ilmoitus: "Kaksi yksinäisyydessä ikävöivää neitoa, joiden yhteenlaskettu ikä on 35 vuotta, haluaa päästä tuttavuuteen iloisten nuorten herrain kanssa. Vastaukset valokuvineen Bulevardin postitoimistoon nimim. Kaiho ja Orvokki."

— Kas niin, siinä on siis ollut opastajana joku meidän tuttavistamme, harmitteli Olga.

Vetäessään ensimmäistä kirjettä kotelosta vierähti sieltä valokuva. Hämmästyksekseen näki Olga siinä kuvatulla nuorella miehellä ylioppilaslakin päässä. Mies oli Olgalle muutoin aivan outo ja kasvojen ilme, vaikka hän kyllä olikin komeahko mies, teki Olgaan yhtä vastenmielisen vaikutuksen kuin hänen mesikielinen kirjeensäkin.

— Vai aiot sinä vietellä minun sisareni! sanoi Olga kuvaa katsellen. — Mutta siitäpä ei tule mitään! ja hän repi kuvan palasiksi ja viskasi uuniin.

Sitten silmäsi hän läpi molemmat kirjeet. Ne olivat täynnä samanlaisia ikävän ja rakkauden vakuutteluja kuin äsken saapunut kirjekin. Ensimmäisessä ilmoitti ylioppilas nimensä olevan Heino Kavander, mainiten samalla osoitteensa, jonne siis Hilma nähtävästikin oli hänelle kirjoittanut ja valokuvansa lähettänyt. Sitä lapsi poloista! Olgaa sekä säälitti että suututti sisarensa käytös ja hiljaisessa mielessään päätti hän tästä lähin entistä tarmokkaammin paimentaa kevytluontoista siskoaan. Siihen oli äitikin häntä velvoittanut.

Kaikki kolme lemmenkirjettä saivat saman kohtalon kuin valokuvakin. Viskattuaan palaset uuniin katsahti Olga kelloon, mutta se oli vasta seitsemän ja aikaa oli siis vielä kokonainen tunti kirjeessä määrättyyn kohtaukseen.

— Tulisipa herra Kaarlela nyt tänne, huoahti Olga, istuutuen pöydän ääreen ja nojaten päänsä käsiin, niin purkaisin huoleni hänelle. Mutta voisinko minä hänelle niitä purkaa, sillä onhan tuttavuutemme vasta alussa? kysyi hän epäillen itseltään. — Voisin, varmasti voisin nyt, päätteli hän ja samassa valtasi hänet rajaton ikävä ja yksinäisyyden tunto.

Mitäpä jos kirjoittaisin hänelle! välähti sitten yhtäkkiä hänen mieleensä. — Mutta eihän se käy päinsä, se näyttäisi vain tungettelulta, epäili hän kohta perään. — Mutta voisinhan minä kuitenkin jostakin asiasta lyhyesti kirjoittaa, eihän se nyt mitään sopimatonta liene, — päätteli hän ja samassa juolahti hänelle sopiva asiakin mieleen. Markus oli nimittäin ensimmäisellä käynnillään luvannut toimittaa hänelle jotakin luettavaa, mutta unohtanut toisella kertaa tuoda. Hänellähän oli siis syytä muistuttaa häntä siitä, varsinkin kun hänellä nykyään ei todellakaan ollut mitään lukemista.

Ajatus kirjeen kirjoittamisesta oli jo ehtinyt häneen juurtua, niin että hän, hetkisen vielä itsensä kanssa kiisteltyään, otti esille paperia ja kirjoitusvehkeet. Monta kertaa sai hän kuitenkin yrittää, ennenkuin hän tuon pari kolme lausetta sisältävän kirjeen sai mieleiseensä muotoon. Hän muistutti siinä vain Markusta lupauksestaan ja ilmoitti nykyään olevansa lukemisen puutteessa. Luettuaan sen vielä pariin kertaan läpi, sulki hän sen kuoreen ja kirjoitti huolellisesti päällekirjoituksen.

— Ellei hän viime kerralla ole jostakin perinpohjin kyllästynyt, niin tulee hän nyt varmastikin, ajatteli hän toivorikkain mielin. — Ja silloin saan minä puhua hänelle tuosta Hilman asiasta sekä tiedustella, tunteeko hän sitä Heino Kavanderia sekä minkälainen se on miehiään.

Kelloon kurkistaessaan säpsähti hän, sillä se läheni jo kahdeksaa. Kiiruusti heitti hän palttoon päälleen ja kietaisi liinan päähänsä. Hän ei tahallaan ottanut hattua, sillä liina päässä tiesi hän Hilman tuntematta pääsevänsä heitä mahdollisimman lähelle.

Ottaen Markukselle menevän kirjeen mukaansa ja sammutettuaan lampun lähti hän matkaan pamppailevin sydämin, mutta täynnä äidillistä velvollisuudentuntoa ja päättäväisyyttä.

11.

Kiivaasta kävelystä hengästyneenä saapui Olga vanhan kirkon puistoon. Kun ilta oli kolea ja sateinen, olivat kaikki penkit tyhjinä ja ainoastaan ristiin kulkevia käytäviä pitkin kiirehti jokunen läpikulkija. Lyhtyjen valo tunki vaisuna ja autereisena kosteiden puiden keskelle.

Olga jännitti silmiään nähdäkseen paremmin ja hän alkoi jo pelätä myöhästyneensä. Mutta samassa keksi hän kirkon varjossa miehen ja naisen, jotka hiljalleen ja lähekkäin painautuneina kävelivät lyhyttä välimatkaa edestakaisin, suojaten itseään yhteisellä sateenvarjolla. Lähemmäs tultuaan tunsi hän vartalon muodosta ja hatusta sisarensa, vaikka hän ei voinut kasvoja nähdäkään.

Suojaten itseään sateenvarjolla istui Olga yhdelle niistä penkeistä, joiden ohi rakastavaiset kulkivat. Mutta nähdessään, että mies oli kietaissut kätensä hänen sisarensa vyötäisille, alkoi Olgassa kuohua ja hän oli vähällä kavahtaa uudestaan jalkeille ja komentaa sisarensa heti kotiin. Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja päätti odottaa, lähtisivätkö he heille päin, jolloin hän kulkisi perässä ja miehelle näyttäytymättä ripittäisi Hilman vasta kahdenkesken kotona. Sitä paitsi halutti hänen kuulla heidän keskusteluaan, päästäkseen selville miehen aikomuksista.

— Huh, kun täällä on kylmää ja kolkkoa! kuuli hän miehen sanovan, samalla kun kumpikin pysähtyi kirkon puoleiseen päähän käytävää.

— Niin on, vastasi siihen Hilma, — mutta minun pitääkin lähteä jo kotiin.

— Nyt jo kotiin! huudahti mies. — Ei niistä mitään! Vai raskisit sinä tällaisena iltana jättää minut yksin! ja hän kietoi uudelleen kätensä Hilman ympärille.

— Mutta minä en uskalla viipyä kauemmin, kun sisko jäi yksin kotiin, koetti Hilma väittää, vaikka Olgan mielestä hyvin vaisusti.

— Nuorempi siskoko? kysyi mies.

— Ei kun vanhempi, oikaisi Hilma.

— No sittenhän ei hätää, kyllä hän siellä toimeen tulee. Mennään me hetkeksi istumaan johonkin kahvilaan tai ravintolaan.

"Vai ravintolaan!" kertasi Olga itsekseen.

— En minä ravintolaan uskalla lähteä, epäili Hilma.

— Ja miksi et, ihmisiä vartenhan ne ovat.

— Vaikka… mutta…

— No mennään sitten tavalliseen kahvilaan… tai, kuule, mennään minun asuntooni, me voimme saada sielläkin teetä.

— Mutta en minä sittenkään taida uskaltaa lähteä, empi Hilma yhä. — Mitä minä sitten osaan sanoa sisarelleni viipymisen syyksi?

— Sano vaikka tavanneesi jonkun ystävättäresi ja sen kanssa hiukan kävelleesi.

— Voi, voi, kun te opetatte minua valehtelemaan! nauroi Hilma.

— Elä sano te, vaan sinuttele niinkuin minäkin.

Tämän sanottuaan lähti mies liikkeelle ja enempää vastustelematta seurasi Hilma hänen kynkässään. Mutta käytävien risteyksessä ehätti heidät Olga, joka lujalla äänellä sanoi sisarelleen:

— Hilma, nyt sinä lähdet kotiin!

Pari erkani äkkiä toisistaan. Punaiseksi lehahtaen, säikähtyneenä ja osaamatta mitään sanoa tuijotti Hilma sisareensa. Mies tointui kuitenkin varsin pian hämmästyksestään.

— Taitaa olla sisar, toinen neiti Mustonen? virkkoi hän sekä lisäsi Olgaa läheten: — Saanko esittää itseni? Nimeni on Kavander, ylioppilas.

Hän otti hatun päästään ja ojensi kätensä Olgalle, joka vaistomaisesti pisti siihen omansa, virkkamatta kuitenkaan mitään.

— Näytätte olevan hieman pahalla tuulella siitä, että tapasitte minut yhdessä sisarenne kanssa, jatkoi Kavander. — Mutta eihän siinä toki pitäisi mitään pahaa olla. Me olemme sattumalta aikaisemmin tulleet tuttaviksi ja niinikään sattumalta kohtasimme äsken toisemme.

— Eipä niinkään sattumalta, kyllä minä tiedän, sanoi Olga tylyllä äänellä.

— Lähde nyt kotiin minun kanssani, lisäsi hän hieman säyseämmin sisarelleen ja otti tätä kädestä.

— Anteeksi, mutta kai sallitte minun saattaa, että saatte kulkea juopuneilta rauhassa? ehdotti Kavander ja asettui kävelemään heidän rinnalleen.

"Kylläpä on julkea!" ajatteli Olga vastaamatta mitään hänen tarjoukseensa.

Hilma oli vihaisesti nykäissyt kätensä Olgan kädestä, mutta asteli kuitenkin hänen rinnallaan, vaikka allapäin ja nähtävästi itkua vastaan taistellen. Herra Kavander koetti aloittaa keskustelua ensinnä ilman koleudesta ja sitten yhdestä ja toisesta muusta aiheesta, mutta kun hän ei saanut Olgalta muuta vastausta kuin korkeintaan lyhyen kyllä- tai ei-murahduksen, näki hänkin parhaaksi vaieta kokonaan. Siten kävi hänen asemansa sangen noloksi, mutta ilman muuta hän ei voinut takaisinkaan palata ja niin jatkettiin matkaa kolmisin ja ääneti.

Kun oli tultu sisarusten asunnon portille nyökäytti Olga hiukan päätään herra Kavanderille sekä sanoi lyhyen: — Hyvästi! kääntyen samassa portista sisälle. Mutta Hilma pysähtyi ja ojentaen kätensä herra Kavanderille kuului sanovan jotakin.

— Tule, Hilma! kiirehti Olga pihalta.

Hän oli ehtinyt jo huoneeseen sekä sytyttänyt lampun, kun Hilma tuli sisälle. Päällysvaatteitaan riisumatta heittäytyi hän tuolille ja huusi rajuun itkuun purskahtaen:

— Kyllä sinä olet niin hävytön ja ilkeä ihminen, että… Tulla sillä tavalla käyttäytymään sivistyneen herrasmiehen edessä! Jo minä sinuna häpeisin silmät päästäni.

— Ole nyt vaiti sinun sivistyneinesi! sanoi Olga ankarasti. — En minä mitenkään olisi voinut uskoa sinua niin lapselliseksi ja kevytmieliseksi, että noin vain antaudut kaikenlaisten roikaleiden narrattavaksi.

— Roikaleiden! huusi Hilma itkunsa seasta. — Se ei ole mikään roikale, vaan sivistynyt mies ja ylioppilas ja niin kohtelias ja veljellinen…

— Ko-ohtelias! venytti Olga. — Sitä ne kylläkin osaavat olla, mokomat tyttöjen pyydystäjät.

— On se niin hyvä kuin sinunkin ylioppilaasi! tiuskasi tähän Hilma.

— Minun ylioppilaani, mikä se on, en minä ainakaan sellaisesta mitään tiedä, sanoi Olga.

— Se sinun Kaarlelasi, jonka perään sinä itket ja huokailet, pitkitti Hilma pahankurisesti.

— Kuule, ole nyt nopeasti vaiti ja ala riisua päältäsi! komensi Olga niin kiivaasti, että Hilma katsoi parhaaksi totella.

Kun hän yhä niiskuttaen vähenteli vaatteitaan, jatkoi Olga äänellä, jonka mielenliikutus sai vapisemaan:

— Jos sinä vähänkään perustat itsestäsi ja tulevaisuudestasi, niin sinä tottelet minua ja katkaset kerrassaan seurustelusi sen ylioppilaan kanssa. Etkö sinä jo hänen kasvoistaan ja kirjeistäänkin huomaa, minkä laatuinen mies hän on?

— Kirjeistään? tuli Hilmalta uhkaavasti.

— Niin juuri! Hyi olkoon sellaista mesikielistä sukoilua!

— Oletko sinä minun kirjeitänikin penkonut? kysyi Hilma valmiina uuteen itkuun.

— Mokomatkin kirjeet! Tuolla ne ovat uunissa palasina ja samoin valokuva.

Tähän vastasi Hilma uudella itkun puuskalla. Hän oli tällä välin riisuutunut ja heittäytyi nyt vuoteeseen, kaivautuen syvälle peittoihin ja itkien tyynyä vasten.

Kun hän oli jonkun verran tyyntynyt, jatkoi Olga ripitystään hiukan säyseämmin:

— Tuommoiset sanomalehti-ilmoitusten kautta tehdyt tuttavuudet ovat aina kevytmielisiä. Niissä ei ole mitään oikeata rakkautta eivätkä ne oikein pääty.

— Miksei siinä saata olla oikeata rakkautta niinkuin muussakin! nyyhkytti Hilma puolustukseksi.

— Eikä ole! kielsi Olga tiukentaen jälleen ääntään. — Se ei ole muuta kuin — kiimaa!

— Uhuu! kuului sängystä ja Hilma veti peitteen päänsä yli tahtoen suojella korviaan vanhemman sisaren kovilta sanoilta.

Olgaa halutti vielä ottaa selvää, kenen kanssa Hilma oli pannut sellaisen ilmoituksen Työmieheen, mutta hän jätti kuitenkin tällä kertaa sisarensa rauhaan. Puuhattuaan vielä hetkisen kaikenlaisissa pienissä ilta-askareissa riisuutui hän itsekin ja paneutui levolle sisarensa viereen.

Hilma tuntui olevan jo unessa, sillä välistä hengähti hän syvään ja vavahdellen kuin lapset ankaran itkukohtauksen jäljeltä. Olgan valtasi sääli sisartaan kohtaan ja äidillisellä hellyydellä korjasi hän tämän peitettä, samalla kuin hänen sydämensä täytti huoli siitä, miten hän saisi Hilman vastedes estetyksi tuon ylioppilaan kanssa seurustelemasta. Sillä hän aavisti, ettei kaikki ollut vielä siihen loppunut.

Uni pakeni hänen silmiään ja ajatukset ajoivat toisiaan. Kun hän muisteli äskeistä kohtausta kirkkopuistossa, joutui hän vertaamaan herra Kavanderia "omaan ylioppilaaseensa". Hänen täytyi myöntää, että edellisellä oli paljon sujuvampi ja herrasmaisempi käytös, mutta siitä huolimatta tuntui hänestä Markus rehellisessä kömpelyydessään paljon jalommalta ja miellyttävämmältä. Lämpimästi läikähti hänen rinnassaan, kun hän palautti mieleensä Markuksen avoimen ulkomuodon ja ilmeikkäät silmät, joista hän toisinaan saattoi lähettää niin hellän katseen, että se ihan värisytti.

"Mitähän hän mahtanee ajatella siitä minun kirjeestäni?" johtui sitten hänen mieleensä. "Ei kai hän voine pitää sitä tungetteluna, sillä olihan se vain yksinkertaista asiaa. Kunpa hän nyt tulisi pian, tulisi jo huomenna!"

Kun hän viimeinkin puolenyön tienoissa vaipui kevyeen unenhorrokseen, oli hän kuulevinaan kimeän naisäänen huutavan pitkään ja läpitunkevasti. Huutoa jatkui lyhyin väliajoin ja se synnytti unikuvia taisteluista ja tulipaloista. Äkkiä havahdutti hänet kuitenkin hereille ovelta kuuluva kiivas koputus.

Hän kavahti istualleen vuoteessa. Seinän takaa kuului vihlovaa huutoa ja samassa koputettiin uudestaan ovelle.

— Hyvä Jumala, onko nyt tuli irti! hätääntyi Olga ja tyrkkäsi Hilmaa kylkeen. — Kuka siellä? huusi hän, kun ovelle jälleen koputettiin.

— Tuominen tämä on, avatkaahan vähän, kuului eteisestä.

Se hiukan rauhoitti Olgaa. Saatuaan lampun palaamaan ja hiukan vaatetta ympärilleen riensi hän avaamaan.

— Meidän muijalle siellä taisi tulla synnytykset, ilmoitti Tuominen hätääntyneesti, — ja se alkoi heti niin rajusti, ettei sitä voi enää kuljettaa synnytyslaitokselle. Minun täytyy juosta kätilöä hakemaan ja minä pyytäisin neiti Mustosta olemaan niin hyvä ja tulemaan siksi aikaa sen luokse, sillä eihän sitä voi yksinään jättää ja Virtanenkin on missä lie omilla teillään. Ja noita toisia asukkaita minä en taas viitsisi mennä pyytämään.

Olga lupasi tulla ja Tuominen riensi kaupungille. Pantuaan enemmän vaatetta päälleen kiiruhti hän naapuriensa huoneeseen, jättäen Hilman säikähtyneesti tuijotellen vuoteelle istumaan.

Tuomisen vaimo väänteli vuoteessa ja päästi aina väliin parahtavan tuskanhuudon, samalla kuin kasvot eläimellisesti vääntyivät ja silmät jäykkinä ja kauhistuneesti tuijottivat tyhjyyteen.

Hätääntyneenä ja itku kurkussa pysähtyi Olga vuoteen ääreen, tietämättä mihin ryhtyä. Uuden poltekohtauksen sattuessa tarttui Tuomisen vaimo hänen käteensä ja pusersi sitä niin rajusti, että hänenkin täytyi kivusta huudahtaa. Kun tuskat vähäksi aikaa hellittivät, napisi sairas katkonaisella ja voihkivalla äänellä sitä, että naisten osalle yksistään oli pantu noin kova vaiva.

— Voih! Voih! Vo-iiih! kaikui Tuomisen huoneesta läpi seinien yhä lyhemmin väliajoin. Lopussa muuttui huuto aina järjettömyyteen rajoittuvaksi kirkunaksi. Olga ei voinut sitä kestää, vaan purskahti hillittömään itkuun ja antoi vaimon mielinmäärin pusertaa käsivarttaan. Sydän tuskaa täynnä luki hän hetkiä, odottaen Tuomista palaavaksi ja toivoen, että toisista huoneista sitä ennen jokukaan ehättäisi apuun, sillä hän luuli vaimon kuolevan siihen paikkaan.

Kun Tuominen vihdoinkin palasi seurassaan kookas ja lihava nainen, joka vuoteeseen silmätessään ei osoittanut mitään hätääntymisen merkkejä, pujahti Olga ovesta ulos, kysymättä tarvittiinko häntä vielä vai ei. Omaan vuoteeseensa päästyään kuoppasi hän itsensä umpipäähän peitteisiin, mutta siitä huolimatta kuuli hän Tuomisen puolelta tulevat vihlovat huudot ja näki ilmielävänä edessään kuivahuulisen vääntyneen suun, selkosen selälleen jäykistyneet silmät laajenneine terineen ja valkoiselle tyynylle hajonneen tukan.

— Voi hyvä Jumala, kylläpä se on kauheaa! kuuli hän Hilman nyyhkyttäen sanovan.

Hän kietoi kätensä Hilman ympärille ja puhkesi itsekin uudestaan itkemään. Hän näki tällä kertaa oman luokkansa elämän entistä harmaampana ja painavampana ja kuin apua hakien pakenivat hänen ajatuksensa Markukseen, sillä ainoastaan hänen rinnallaan kykenisi hän kohoamaan keveämpään ja valoisampaan elämään.

12.

Yrityksestään päästä Sandran luota omaan asuntoonsa olisi Markus voinut huudahtaa: "Incidit in Scyllam, qui vult vitare Charybdin!", jos hänellä sen apaattisen ja murjottavan mielialan sijasta, mihin vajonneena hän vietti seuraavat päivät, olisi ollut hitunenkaan huumoria, jonka valossa hän olisi vaellustaan tarkastellut.

Yöllisestä retkeilystään muisti hän ainoastaan unenomaisia katkelmia. Kuljettuansa ties kuinka kauan käyrän viivan suunnassa umpimähkään eteenpäin, tunsi hän rinnallaan jonkun tukevan toverin, jonka käsipuolessa riippuen hän tarpoi pitkin autiota katua. Mistä tuo avulias toveri oli siihen ilmestynyt ja mitä varten se häntä oli ryhtynyt saattamaan, sitä hän ei tiennyt eikä liioin siitä välittänytkään. Jossain kadunkulmassa muisteli hän itsensä ja saattajansa välillä syntyneen erimielisyyttä matkan suunnasta. Kinastelu ja siitä aiheutunut pieni rynnistely päättyi kuitenkin siihen, että tuo järkähtämätön toveri piti päänsä ja saattoi Markusta omalle suunnalleen…

Noustiin sitten ylös joitakin portaita, joissa Markus kompastui ja olisi suistunut nenälleen, ellei saattaja olisi käsipuolesta kiskonut häntä ylös. Sen jälkeen seisoi hän saattajineen jossakin valaistussa huoneessa jonkun aition edessä. Häneltä kysyttiin jotakin ja hän selitteli jotakin laajasti… Huoneessa kuului naurua ja joku tyrkkäsi häntä hartioihin…

Seuraava muiston katkelma alkoi siitä, että joku raskas ovi hänen takanaan paukahti kiinni. Edessään näki hän pienen umpiseinäisen huoneen, jonka lattialle oli levitetty olkia. Niiden keskeltä pisti näkyviin jalkoja ja päitä ja sieltä kuului vahva kuorsaus. Tätä näyttämöä valaisi himmeästi ulkopuolella oleva lamppu, jonka valo pääsi huoneeseen oviseinässä olevan, rautaristikolla varustetun aukon kautta. Hämärästi tajusi Markus olinpaikkansa luonteen ja että hänen vapautensa oli toistaiseksi rajoitettu näiden neljän seinän väliin. Se herätti hänessä rajatonta kiukkua. Raivostuneena alkoi hän potkia ovea, vaatien ulospääsyä sekä julistaen olevansa ylioppilas, jota heillä ei ollut oikeus niin vain sulkea lukkojen taa.

Mutta hänen äänekkäät vaatimuksensa, joita oveen sattuneet potkut ryskien säestivät, eivät ulkopuolelta saaneet mitään vastakaikua osakseen. Niiden ainoana seurauksena oli se, että pehkujen keskeltä alkoi kuulua karkeata mörinää, samalla kuin kädet ja jalat alkoivat liikahdella, muodostuen kokonaisiksi, istualleen kömpiviksi ja häirityn unensa takia äreiksi miehiksi.

Lähinnä ovea istui tavattoman vahvaraajainen ja paksupiirteinen mies, näköjään teurastajanrenki, joka molemmin käsin kynsi oljenryönästä kirjavaa tukkaansa muristen kiroillen.

— Mitäs rähinää se toi herra p—le täällä pitää ja häiritsee ihmisten yörauhaa! ärähti hän raa'alla äänellä, kuullessaan uuden huonetoverinsa olevan ylioppilaan.

Sanojaan säesti hän Markusta kohti tähdätyllä potkulla. Vimmassaan ei viimemainittu kuitenkaan arvannut takaapäin uhkaavaa vaaraa kyllin suureksi, vaan pommitti edelleen ovea, niin että autiot käytävät ulkopuolella kumahtelivat, huutaen samalla kiukkuisesti:

— Millä oikeudella te suljette ihmisiä yhteen kaikenlaisten hampuusien kanssa!

— Luuleks snää s—na sitten olevas täss' parei kuin muutkaan ihmiset? karjui teurastajanrenki hänen takanaan, heittäytyen pitkäkseen oljille ja lähettäen raskailla saappaillaan kokonaisen potkuryöpyn Markusta kohti.

Viimemainitun vapauspyrinnöt ja vastalauseet katkesivat kerrassaan, hän keikahti pitkäkseen oljille, sai vielä ylimääräisiä tyrkkäyksiä raivostuneen teurastajan nyrkeistä ja kyynärpäistä, kierien toisten yövierasten ylitse seinän viereen. Mutta vimmastunut renki jatkoi rajua potkimistaan umpimähkään, niin että pehkut pöllysivät korkealle ja raudotettujen saapasten kolke permantoa ja kynnystä vasten muistutti pilttuussaan teutaroivaa hevosta. Samalla ryöppysi hänen kurkustaan kokonainen tulva ärjyviä sakarapäitä ja rivoja haukkumasanoja kaikissa niissä äänilajeissa, joihin hänen korvansa teurastuslaitoksessa olivat tottuneet.

Tämä särmikäs meteli sai osakseen hiukan enemmän huomiota kuin Markuksen äskeiset vastalauseet, Ristikkoluukulle ilmestyi nimittäin yövartijan rypyläiset kasvot pystynenineen ja epäluuloisine silmineen. Kädellä silmiään varjostaen tähysti hän ääneti sisälle, mutta huomasi nähtävästikin oman asiaan sekaantumisensa tarpeettomaksi, sillä hetken kuluttua poistui hän aukolta ja hänen etääntyvät askeleensa kajahtelivat käytävässä.

Kauhu yhdessä itsesäilytysvaiston kanssa saivat Markuksen tyyten vaikenemaan tuon luonnonvoimain riehuntaa muistuttavan metelöimisen edessä. Vetäen kauluksen niin ylös korvilleen kuin sai makasi hän hievahtamatta alallaan, toisella puolellaan kylmä kiviseinä, toisella yksi tilapäisistä yötovereistaan, josta pöyhiintyneet oljet olivat jättäneet näkyviin ainoastaan käsivarren ja osan toista jalkaa. — Kylläpäs se ruoja meluaa! kuuli Markus tämän vieruskumppaninsa puoli nukuksissa ärisevän.

Mutta potkut ja ärjyntä taukosivat ja pian alkoi teurastajanrenki jällen kuorsata, niin että seinät tuntuivat sen voimasta tärisevän. Samaan kuoroon liittivät toisetkin yövieraat oman röhinänsä, vinkunansa ja piipityksensä. Markus vain ei nukkunut. Hänen kiihtyneissä aivoissaan häilähteli kirjavia mielikuvia köyhälistön nostattamisesta ja vallankumouksesta, joka lakaisee olemattomiin tyrannillisen poliisivallan. Hän tunsi kärsineensä suunnatonta vääryyttä ja hänen kielellään pyörivät jo valmiina voimalauseet, joilla hän aamulla oli hyökkäävä poliisiherrain kimppuun. Illan pitkään nautitut erilaiset juomat huumasivat häntä vielä siinä määrin, ettei asian häpeällinen puoli häntä painostanut.

Käytävästä kuului askeleita ja ääniä. Läheisyydessä avattiin joku ovi ja kohta taas suljettiin. Lankkuseinän takaa kuului olkien kahinaa, minkä jälkeen sieltä kajahti laulu:

Suutarin sälli on suuri herra ja rahoja paljon se ansaitsee. Mitäpä siitä, jos ryyppää se kerran ja likkoja hiukkasen halailee.

Kun tämä iloinen renkutus oli loppunut muutamiin säännöttömiin lurituksiin, helähti jossain etäämpänä ja ikäänkuin ylempänä sointuva naisääni laulamaan:

Jos sinä heila minut heität yksin maailmalle, niin pois minä tahdon täältä kuolla ja nukkua nurmen alle.

Laulu päättyi nyyhkytykseen. Mutta äskeinen miesääni alkoi siihen vastaukseksi laulaa hartaalla antaumuksella:

Ellös sä kultani sentään sure, kerran se päivä loistaa, riemunpäivä se ruskottaa ja murhepilvet poistaa.

Vuorolaulua näiden kahden välillä jatkui edelleen ja sitä kuunnellessaan vaipui Markus levottomaan uneen.

Tunnin tai parin kuluttua heräsi hän kuitenkin siihen, että rautamäärlyinen ovi kolisten aukeni. Toiset yövieraat olivat jo valveilla ja yksi heistä meni juuri yövartijan seurassa jonnekin.

Oli harmaan kalsea aamuhetki ja lamppu käytävässä oli jo sammutettu. Kello mahtoi siis olla kuuden tai seitsemän vaiheilla.

Kyhnien ja päätään raappien istuivat useimmat oljilla ja ainoastaan teurastajanrenki loikoi vielä selällään, haukotellen pitkään ja äänekkäästi.

— On se toi ruunu sentään poikaa, kun se toimittaa ihmiselle tämmöisen frii yösijan, ilmaisi hän tyytyväisyytensä olotilaansa.

— Luuletko täällä ilmaiseks yötä viettänees? huomautti siihen joku. — Kympin siitä saat maksaa ja hyvässä lykyssä enemmänkin, jos olet konstaapelin kanssa rähjännyt.

— Kyll mää sen tierän, mut mistäs ne multa ottaa, vastasi teurastajanrenki. — En mää ensi kertaa ole pappia kyydissä.

— Jollet maksa, niin saat käydä tiilenpäitä lukemassa.

— Eipä ole ennenkään käyty enkä aio nytkään mennä. Äskeinen mies palasi takaisin ja ovi sulkeutui jälleen.

— Kuulkastis faari! huusi teurastajanrenki yövartijalle, ei sunkas teill' mahra olutta olla?

— Vieläkö pitäisi olutta olla? sanoi yövartija ristikon taakse pysähtyen.

— No nythän se vasta paikallaan olis. Mutta jollei ole, niin antakas sitt vähän vettä.

Hetken kuluttua ojensi vartija ristikon läpi suuren läkkikannun, jonka kylki oli kirjavanaan ruostepilkkuja.

Juotuaan kyllikseen ja annettuaan kannun toisille sanoi renki yövartijalle:

— Kyll me ollaan jo tarpeeks nukuttu, niin että avatkaa vain ovi. Tarttis täsä joutua töihin, mestari siellä ilmankin noituu.

— Kyllä se avataan kun komisarius tulee, vastasi yövartija.

— Milloinkas se sitten tulee?

— Tuossa kahdeksan tienoissa.

— No voi turkanen, mitä tässä nyt vielä komisariuksia tarvitaan! Antakaa sitten yks paperossi, että saa ajan kulumaan.

— Ei passaa, on kielletty! vastasi yövartija päätään pudistaen ja saatuaan tyhjän vesikannun takaisin poistui hän aukolta.

— Perhanan rähjää, kun on nuuka! noitui teurastajanrenki. — Mutta tuolla toisessa sellissä poltetaan varmastikin tupakkia.

Hän kömpi jalkeilleen ja väliseinässä olevien poikkipienojen avulla alkoi kiivetä ylös, asettuen vatsalleen seinän päälle, joka ei ylettynyt kattoon saakka.

— Kuules, kaveri, mistäs sinä tupakkia sait? puhui hän alas seinän toiselle puolen.

— Kyll'hän sitä ai saa kun elää hissuksis, vastasi ääni toiselta puolen.

— Kattos sitä kränää, kun ei mulle antanut, vaikka niin korjasti pyysin!

— Mut mää sain heti kaks. Tosa on toinen naapureille!

— Heppuli-hei! kiitti teurastajanrenki. — Annas vielä tultakin. Saatuaan tulen toisen paperossista alkoi hän kiivetä alas.

— Voi jumaliste, kun se maistuu! ähki hän mielihyvästä ja veti savuja silmät pakarallaan.

— Elä hemmetissä kaikkia polta! ehättivät toiset hätäytyneinä. Siemaistuaan vielä pitkän savun ja upotettuaan sen keuhkojensa pohjaan ojensi teurastajanrenki rutistuneen ja hikeä tihkuvan paperossin lähimmälle miehelle, heittäytyen itse huumautuneena oljille selälleen.

— Anna jo tännekin! hätäilivät jäljellä olevat sormet harillaan paperossia kohti, joka intohimoisista imasuista käpristeli sinne tänne, samalla kun se uhkaavasti pieneni.

Siten suusta suuhun kulkien joutui se ihan Markuksen vieressä istuvalle miehelle. Vedettyään siitä kyliänsä ojensi tämä pari haikua sisältävän jäännöksen toverillisesti Markukselle.

Tuntien polttavaa kiihotusaineen kaipuuta ja muutoin välinpitämättömänä kaikelle tarttui Markus epäröimättä paperossinpätkään ja imi sen saiturin tarkkuudella aina pumpuleihin saakka. Väkevät pohjasavut saivat hänet uudestaan humaltumaan. Hän tunsi olonsa keveämmäksi sekä samalla päässeensä ikäänkuin lähemmäs yötovereitaan.

Nousten istualleen alkoi hän tarkastella näitä lähemmin. Vieressään kököttävä mies näytti syrjästä katsoen tutulta ja kun se käänsi päänsä häneen päin, tunsi Markus hänet Virtaseksi, seppä Tuomisen asuin- ja työtoveriksi.

Se oli harmillinen kohtaus Markukselle. Virtanen näkyi myös tuntevan hänet, mutta ei tuntunut olevan siitä tietävinään, vaan kysyi, nähdessään Markuksen hierovan otsaansa:

— Porottaakos päätä?

— Kyllä hieman, vastasi Markus ja hänen sydämessään heräsi toivonkipinä, että Virtanen ei ehkä ole häntä tuntenutkaan.

Lähempänä ovea näki Markus ihmeekseen istuvan oljissa vanhan ukonkin. Se oli puettu kuluneisiin ja paikattuihin vaatteisiin ja näytti olevan Helsingin tupakkaukkoja. Äreän ja tyytymättömän näköisenä istui se polvet koukussa alallaan ja tuijotti eteensä. Kun eräs nuori ja siististi puettu mies nousi seisaalleen ja ristikkoaukon edessä alkoi huolellisesti poistaa vaatteitaan oljentörkyä, ärähti ukko hänelle vihaisesti: — Mitäs nuolet siinä, anna lakeijan harjata vaatteesi. Tämä ylimyksellinen mielenpurkaus sai toiset nauramaan, mutta ukko itse ei ottanut siihen osaa, vaan istui yhtä äkämystyneenä, liikutellen päässään ties mitä kuninkaallisia mielikuvia, samalla kun oljenkorret saivat kaikessa rauhassa roikkua hänen tukassaan ja parrassaan.

Taaempana käytävässä helähti yöllinen naisääni jälleen laulamaan ja sen johdosta huomautti yksi miehistä:

— Jopas siellä sirkkunenkin heräsi!

Mutta teurastajanrenkiin, joka yhä polvet koukussa loikoi selällään pehkuissa, vaikutti naisäänen kuuleminen nähtävästi kovin kiihottavasti, sillä yhtäkkiä päästi hän kurkuntäydeltä tulemaan kirouksilla höystetyn, hermoja karmivan rivouden. Se teki kaikkiin epämieluisan vaikutuksen ja naisääni herkesi heti laulamasta.

— Mylvii kuin sonni siinä! murisi ukko äkäisesti ja kömpi seisoalleen, sillä yövartija avasi juuri oven ja käski miehiä perimään tavaroitaan.

Markus koetti tekeytyä välinpitämättömäksi, mutta juro ja synkkä ilme hänen kasvoillaan ilmaisi kyllin, ettei hän kyennyt asemaansa keveästi ottamaan. Pudistettuaan enintä oljentörkyä vaatteistaan lähti hän viimeisenä kopista.

Kulkiessaan miesjoukon jatkona pitkin käytävää huomasi hän erään ristikon takana nuoren naisen, jolla oli kauniit siniset silmät ja poskilla selvät kyynelten jäljet. Se oli varmastikin sama nainen, joka yöllä oli niin kauniisti laulanut. Hän oli nähtävästi puhdistanut juuri vaatteitaan, sillä hänellä oli harja vielä kädessään.

Kun Markus katsoi häneen kummastuneena, kysyi nainen osaaottavasti:

— Kuinka tekin olette tänne joutunut? Hämillään mutisi Markus jotakin epäselvää.

— Voi kun teidän selässänne on roskia, antakaas kun minä harjaan, jatkoi nainen.

Markus asettui selin aukon eteen ja nainen alkoi ristikon läpi huolellisesti puhdistaa hänen takkiaan. Markuksen sydämen täytti lämmin myötätunto tuota naisellista osatoveriaan kohtaan, joka arvatenkin oli yöpynyt tänne ensi kertaa kuten hänkin ja jonka naiselliset vaistot niin luonnollisesti ja välittömästi pulpahtivat esille.

Hän oli aloittamaisillaan keskustelun huoltajansa kanssa, kun yövartija käytävän päästä viittoi häntä joutumaan muiden mukaan. Kiittäen nyökäytti hän siis päätään hyvästiksi tuolle kovan onnen neitoselle, joka pää kallellaan jäi surumielin katsomaan hänen jälkeensä.

Konstaapelien oleskeluhuoneeseen kerääntyi nyt eri kopeista sangen kirjava seurakunta. Kirjoitettuaan kuittauksen suureen kirjaan sai kukin takaisin ne tavarat, jotka hänen taskuistaan oli yön ajaksi tyhjennetty.

Eräs tavattoman kookas mies, joka pölyisestä puvustaan päättäen oli eilen kantanut jauhosäkkejä satamassa ja jonka suuripalkkaisten housujen toinen lahje oli repeytynyt auki reidestä aina pohkeeseen saakka, virkkoi veitsensä ja kukkaronsa saatuaan:

— Piti minulla olla aapinenkin mukana, minnekähän se lienee joutunut?

Hartioitaan kyhnien sanoi hän tämän niin totisin kasvonilmein, että tavaroita jakava konstaapeli ei näyttänyt tietävän, laskiko toinen leikkiä, vai pitikö hänen todellakin ruveta etsimään kaivattua aapista.

Tuolla halkihousuisella satamajättiläisellä oli iso mustelma toisen silmän alla ja sen johdosta virkkoi eräs:

— Onpa kaveri tainnut olla ottelussa, koska toinen akkuna on ollut vaarassa mennä rikki.

— Joo! myönsi jättiläinen ja alkoi rauhallisella perusteellisuudella kynsiä toista kylkeään. — Vaikka minä en ryypännyt kuin litran verran tenttua, niin miten lie niin päähän kihahtanut, että jouduin tappeluun kaverien kanssa.

Paitsi tupakka-ukkoa oli joukossa toinenkin vanhus. Se oli kumaraselkäinen äijä, jolla oli pienet, tuuheakulmaiset silmät ja jonka alasriippuvat viikset ja harmaa leukaparta olivat kuin hyytyneet. Päällään hänellä oli liasta kiiltelevä kauhtana, jota ainoastaan yksi nappi piti kiinni. Epäluuloisesti ympärilleen tähyillen läheni hän Markusta ja hetken häntä silmiin tuijotettuaan kysyi:

— Onko tämä se herra, joka minua syyttää?

— Ei, ei! kielsi Markus päätään pudistaen.

— Tappelukaveriaankos vaari etsii? kysyi joku ja kaikki räjähtivät nauramaan.

Mutta siitä piittaamatta jatkoi vaari etsintäänsä, tirkistellen huolestuneena silmiin jokaista siistimmin puettua miestä.

Joukossa oli eräs, joka puvustaan ja käytöksestään päättäen oli herrasmies ja hänen läsnäolonsa huojensi hiukan Markuksen painunutta mieltä. Mutta herrasmies ei nähtävästikään ollut ensi kertaa pappia kyydissä, sillä hän tuntui ottavan asian varsin huolettomasti. Samoin tekivät muutkin Markusta ja noita kahta ukkoa lukuun ottamatta. Kaikki laskettelivat sukkeluuksia ja naljailivat yönvietostaan jälkipäivähuolettomuudella. Siten kuluivat heiltä hauskasti hetket odoteltaessa komisariusta, jonka kanssa viimeinen selvittely oli tapahtuva.

13.

Kello kävi yhdeksää, kun Markus tuli poliisikamarista ulos kadulle. Aamu oli siis verrattain varhainen helsinkiläis-aamuksi. Sanomalehtipojat huutelivat vielä päivän numeroita, kaduilla liikkui etupäässä asioilleen rientävää porvariyleisöä, torilta palaavia naisia ja myöhään nukkuneita katutyttöjä, jotka kuin päivänvaloa häveten katse maahan luotuina kiiruhtivat kortteereihinsa. Hiukan samalla tavoin oli Markuksenkin laita, sillä vaikka hänen ei vielä tarvinnut pelätä tuttuja tapaavansa, teki häneen päiväsaika toimissaan häärivine ihmisineen luotaan työntävän vaikutuksen.

Komisariusta odotellessaan oli hänen kolkostunutta mieltään hitusen lämmittänyt muisto kaunisäänisestä ja kyynelposkisesta tytöstä, joka ristikon läpi niin hellällä huolella oli siistinyt hänen nuttuaan. Ulos tullessaan oli hän päättänyt poliisikamarin edustalla odottaa tyttöä, sillä hän arvasi tämän pääsevän viimeisenä pois. Mutta kadulle ehdittyään tuntui hänestä mahdottomalta jäädä ohikulkijain huomion esineenä seisoskelemaan tuon laitoksen läheisyydessä.

Oikopäätä lähti hän siis harppailemaan asuntoaan kohti. Hän heitteli epäluuloisia silmäyksiä vastaantuleviin ja synkistyi synkistymistään, sillä kaikki näyttivät tänään katsovan häneen merkitsevämmin. Lopulta vetäytyi hän kokonaan kuoreensa ja kulki kyräten tietänsä etukumarana ja kiirehtivin askelin.

Tultuaan asuntoonsa, josta hän koko yön ajan oli ollut poissa, sai hän ympärilleen silmäillessään omituisen ja vierastavan tunteen, aivankuin hän olisi saapunut paikkaan, joka on hyvin pitkiä aikoja ollut asumatonna. Hän seisoi liikkumatonna keskellä lattiaa, kasvoillaan tympeä ilme, kunnes alkoi hitaasti kiskoa palttoota päältään. Sen jälkeen kurkisti hän arastellen peiliin, sillä kadulla oli häntä koko ajan vaivannut tunne kuin olisi hänen kasvoissaan mustelmia sekä lisäksi vahva likakerros. Mitään erikoisempaa ei hän niissä kuitenkaan huomannut, silmät ainoastaan hieman verestivät. Se jonkun verran rauhoitti häntä. Likaisuuden tunne vaivasi kuitenkin edelleen ja häntä halutti perinpohjin peseytyä sekä harjata vaatteensa. Mutta pesukaappia lähestyessään sai jokin askeettinen päähänpisto hänet kuitenkin yhtäkkiä peräytymään aikeestaan ikäänkuin hän ulkonaisen olemuksensa olisi puhdistamatonna tuntenut olevansa paremmassa sopusoinnussa sisällisen ihmisensä kanssa.

Sohvaa lähestyessään huomasi hän pöydällä kirjeen. Olgalta! välähti hänen mieleensä kohta, kun hän oli osoitetta silmännyt.

Hän oli repäisemäisillään kirjeen auki, kun hänen mieleensä juolahti Virtanen. Säikähtyneenä viskasi hän kirjeen takaisin pöydälle, heittäytyi raskaasti ähkäisten sohvalle ja veti viltin korviinsa aivankuin joltakin piiloutuakseen. Pian huomasi hän kuitenkin, että Olgan oli täytynyt kirjoittaa tuo kirje jo eilisiltana, joten hän ei mitenkään ollut voinut kuulla hänen yönvietostaan. Siitä huolimatta ei hän kajonnut kirjeeseen, vaan virui liikkumatonna piilossaan.

Eilen oli hän lojunut tällä samalla paikalla synkkänä ja itseään repelöivänä. Tänään tunsi hän tilansa vielä sitäkin pahemmaksi, kun sisäisen lamaannuksen lisäksi oli tullut ulkonainen häpeä. Sillä tavallisuuden mukaan suurenteli hänen mielikuvituksensa vierailun poliisiasemalla aivan suunnattomiin. Hän piti itseään suorastaan rikollisena eikä jaksanut tällä haavaa käsittää, kuinka hänen Helsinkiin lähtiessä viitottu uransa saattoi enää lainkaan jatkua.

Kaiken tämän ohella jäyti hänen mieltään entistä selvempi tietoisuus kansansa valtiollisesta alennustilasta. Sen aiheuttivat erinäiset poliisiasemalla mieleen jääneet huomiot. Konstaapeleista puhuivat useimmat keskenään venäjää ja vironmurteista suomea. Ne olivat raakoja ja kiroilevia miehiä ja kaikkialla siellä pisti nenään vahva tökötinhaju. Komisarius, jonka eteen hänet oli ensimmäisenä kutsuttu, oli pitkäkasvuinen ja parraton mies kellertävin ihoin ja tummin silmänalustoin. Sen tukka oli pomadalla voideltu kiiltäväksi ja hänestä levisi venäläiseen tapaan ellottavan sakea hajuvesien tuoksu. Heittäen Markukseen kylmän ja vihaisen katseen oli hän lausunut jotakin venäjäksi. Kun Markus oli ollut vaiti, oli hän toistanut sanansa huonolla ruotsinkielellä. Siihen oli Markus jurosti huomauttanut, että hänen äidinkielensä oli suomi, jolloin ylikonstaapeli oli ryhtynyt tulkitsemaan. Häntä oli syytetty siitä, että hän oli ollut kadulla juovuksissa ja sanonut konstaapelia ryssäpiruksi.

— Siitä lähetetään raportti yliopiston rehtorille! oli komisarius lopettanut oikeudenkäyntinsä ja heittänyt poistuvan Markuksen jälkeen ilkeän silmäyksen.

Markus oli aikonut valittaa siitä, että hänet ylioppilaana oli pidätetty koko yöksi poliisiasemalle ja lisäksi suljettu samaan putkaan sellaisen raakalaisen kanssa, joka olisi saattanut häneltä vaikka hengen nitistää. Mutta komisariuksen olemus oli saanut sanat tyrehtymään hänen huulilleen ja hän oli tuntenut huojennusta, päästessään mitä pikimmin ulos sieltä äitelän hajuveden, tökötin ja venäjänkielen täyttämästä ilmapiiristä.

Päivän hetket kuluivat suunnattoman hitaasti ja Markuksen ajatukset kiersivät samaa ahdasta kehää. Hän ei saanut niitä temmatuksi irti kuluneen vuorokauden pimeistä muistoista. Ja jos hän koettikin siirtää ajatuksiaan muihin asioihin, pakenivat ne sieltä heti kammoksuen takaisin. Yhtäältä uhkasi poliisikamarista rehtorille menevä raportti ja toisaalla näki hän Virtasen kertomassa Tuomiselle ja Olgalle, kuinka hän poliisiputkan pahnoilla oli tavannut sen ylioppilas Kaarlelan. Kuvittelu muuttui lopulta niin eläväksi, että hän saattoi nähdä Olgan kuulemansa johdosta syvästi punastuvan sekä kuulla Tuomisen vaimon huudahtavan: — Semmoinenko sekin on!

Uh! Häntä ihan karsivat vilunväreet ja kädellään huitaisten kuin jotakin luotaan karkottaen käänsi hän kylkeään. Kirje oli yhä koskematonna pöydällä ja se palautti aina uudelleen mieleen Olgan ja sitten Virtasen kertomassa huomioitaan. Hän soimasi nyt itseään siitä, ettei hän sittenkin ollut saanut lähenneeksi Virtasta sekä pyytäneeksi häntä vaikenemaan asiasta.

Hän ei liikahtanut koko päivänä sijaltaan, vaan makasi vilttiin kääriytyneenä kuin karhu pesässään. Tupakka ei enää maistunut ja häntä alkoi vaivata kipeä nälkä, mutta tavalliseen ruokapaikkaan meno tuntui aivan mahdottomalta. Ei hän myöskään saanut lähteneeksi ulos, hankkiakseen kotiin jotakin syötävää. Väliin otti hän käteensä jonkun kirjan, mutta saamatta siitä mitään irti viskasi sen jälleen pöydälle.

Merkillistä, ettei Jussikaan tullut hänen luokseen, jotta olisi saanut juttelulla viihdyttää itseään. Minne lienee sekin huvennut uusille rymyretkille!

Vihdoinkin läheni ilta ja sen mukana alkoi eteisestä jälleen kuulua pikku tytön alakuloinen nukkelaulu. Markus kuunteli sitä hetkisen silmät ummessa, mutta se vaikutti häneen tällä kertaa suorastaan tuskallisesti. Se synnytti tunteen kuin olisi hän paikalleen sidottuna maannut äärettömän pitkän ajan ja kuullut korvissaan tuon saman säveleen sekä saisi sitä eteenpäin kuunnella loppumattomiin. Tuskastuneena heitti hän viltin päältään ja kavahti istualleen. Samassa kuuli hän ovikellon eteisessä kilahtavan — ensimmäistä kertaa koko tänä pitkänä päivänä. Hän kuuli avattavan ovea sekä mainittavan nimeään. Kyypparin vaimo kurkisti hänen huoneeseensa ja sanoi sitten jollekin ulkopuolella: — Kyllä hän on kotona, herra on hyvä ja käy sisään. Jännittyneenä jäi Markus tähystämään ovelle. Häneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun kynnykselle ilmestyi Veli Forsberg, sillä hän oli tulijaa kuvitellut yliopiston rehtorin lähetiksi tai joksikin vielä pahemmaksi.

Veli pysähtyi ovelle ja tähysti pimenevään huoneeseen.

— Terve! Käy vaan peremmäs! kehotti Markus, kohoten vihdoinkin sohvalta ja käyden häntä vastaan.

— Terve! Oletko sinä ollut sairaana? ja Veljen äänessä oli osaaottava sävy.

— No, en ihan juuri sairaana, vaikkei tosin paljon muutenkaan, vastasi Markus, jonka mieli oli ehtinyt jo hiukan lämmetä parhaan toverinsa tulosta sekä hänen osaaottavasta käytöksestään.

— Minä kävin sinua eilen illallakin tapaamassa, mutta sinä et ollut kotona, ilmoitti Veli.

Tämä sulatti yhä enemmän Markuksen mieltä, sillä hän arvasi Veljen tahtovan hyvittää sitä, että hän eilen oli pahottanut hänen mieltään.

— Minä olin hiukan ulkona, vastasi hän ja heitti toveriinsa epäluuloisen silmäyksen.

Veljellä ei luonnollisesti ollut aavistustakaan Markuksen retkistä. Pienellä mustasukkaisuudella tiedusteli hän, kenen kanssa Markus oli ollut matkassa.

— Jussi Paavolaisen kanssa, ilmoitti Markus. — Se oli eilen saapunut kaupunkiin ja tuli illalla minua tapaamaan. Menimme yhdessä ulos ja päädyimme lopuksi erääseen poksiin, jossa minua kohtasi tavaton yllätys.

Veli tuli uteliaaksi ja pyysi Markusta kertomaan lähemmin seikkailustaan ja Markus alkoi kuvata Sandraa sekä tämän luona sattuneita kohtauksia. Hän innostui ja lämpeni omasta kuvauksestaan ja esitti asiat yhä värikkäämmin. Viime yön kokemukset ihan kumpusivat hänestä esiin.

— Elä nyt! huudahti Veli tavantakaa, täynnä korkeimmilleen jännittynyttä mielenkiintoa.

— Mennäänpä yhdessä sinne! innostui Veli yhtäkkiä, kun Markus oli lopettanut kuvauksensa.

— Tuskinpa sinne viitsii, esteli Markus, sillä hän oli tottunut Veljeä pitämään kuin hauraana korukaluna, jota ei mitenkään sopinut viedä sellaisiin paikkoihin. Kokemuksesta tiesi hän myös, että jos Veli mielikuvituksessaan saattoikin innostua johonkin seikkailuun, vetäytyi hän kuitenkin avutonna kuoreensa, kohta kun tuli kosketuksiin alastoman todellisuuden kanssa.

Mutta Markus oli vasta kertonut puolet viime yön vaiheista. Joitakin hetkiä sitten olisi hänestä tuntunut tuiki mahdottomalta paljastaa muille yön loppuvaiheita, kaikista vähimmin hienorakenteiselle Veljelle. Mutta nyt hänen mielialansa oli ehtinyt lämmitä, hän oli jossakin määrin etääntynyt kokemuksistaan ja alkoi jo nähdä ne keveämmässä valossa. Samalla tunsi hän pakottavaa tarvetta kertoa niistäkin Veljelle ja siten ikäänkuin ripittää itsensä parhaalle toverilleen sekä keventää mieltään.

— Sieltä Sandran luota palatessani jouduin minä vielä poliisin kanssa tekemisiin, sanoi hän hetken mietittyään arastellen.

— Niinkö! huudahti Veli, jonka mielenkiinto virisi uudelleen.

— No, kuinka se päättyi?

— Siten, että minä jouduin poliisiasemalle yöksi, jatkoi Markus rohkaistuneena, äänessään kuitenkin vielä tunnusteleva sävy.

— Elä nyt! Kylläpä sinulla on ollutkin kirjavat seikkailut! innostui Veli. — Minkälaista siellä oikein oli, kerrohan.

Markusta ei tarvinnut toistamiseen kehottaa. Hän tyhjensi nyt itsensä kokonaan, kuvaten poliisikamariretkensä kaikkia yksityisseikkoja myöten, viivähtäen erikoisella lämmöllä laulavassa neitosessa, joka ristikon läpi oli harjannut hänen takkiaan. Veljen katseesta luki hän pelkkää myötätuntoa. Siinä ei näkynyt paheksumisen jälkiäkään, vaan hän kuunteli suurimmalla mielenkiinnolla kuin jotakin romaania.

Kun Markus oli vihdoinkin lopettanut, puhkesi hän sanomaan: — Sinähän olet sitten viime näkemämme elänyt läpi kokonaisen odysseian.

— Mutta onnistumatta Odysseuksen tavoin välttää Skyllaa, lisäsi Markus, joka tunsi saattavansa ottaa asian jo joltisenkin keveästi.

— Mutta kyllä sinä oletkin mainio, kun menet suoraan konstaapelia tituleeraamaan sillä tavalla, lausui Veli ja nauroi sydämensä pohjasta.

— Sitä minä en ollenkaan muista, koetti Markus puolusteleida, hämillään nauraen toisen mukana.

Hänen silmänsä kostuivat tuon tuostakin, sillä hän tunsi mielensä nyt kokonaan keventyneeksi. Viime öisten kokemusten rumat puolet olivat yhtäkkiä hävinneet näkyvistä, hän saattoi jo nauraa itselleen ja seikkailuilleen sekä katsoa niitä kokonaan humoristisessa valossa. Hänen oli kevyt ja hyvä olla kuin sen, joka juuri on päässyt pahasta painajaisesta. Samalla tunsi hän suoniinsa virtaavan uutta rohkeutta ja toimitarmoa kuin jostakin syvyyden kaivosta.

"Näin minä taas yhtäkkiä ja odottamatta huljahdin aallon harjalle", ajatteli hän sydän täynnä lämmintä kiitollisuutta Veljeä kohtaan, joka tulollaan oli vapauttanut hänet painajaisestaan.

Huoneessa oli jo lähes täysipimeä ja Markus ryhtyi sytyttämään lamppua.

— Mutta mitäs hittoa tämä on! huudahti hän harmistuneena, sillä pöydältä oli hävinnyt entinen lamppu ja sijalle oli ilmestynyt seinään kiinnitettävä kuvuton käytävän lamppu.

Veli nauroi sydämestään, kun Markus oli sytyttänyt lampun. Se näytti tosiaankin naurettavalta siinä sohvapöydällä ja levitti kovin niukasti valoa huoneeseen.

— Lähempi tutustumiseni isäntäväkeeni näyttää käyvän minulle kalliiksi, lausui Markus. — Tämä olisi saanut jo riittää, ja hän osoitti Veljelle säkkikankaisia oviverhoja, hellauunia sekä sohvapöydän valurautaisia jalkoja.

— Kyllä sinun oikeastaan olisi muutettava asuntoa, virkkoi nyt Veli vakavaksi muuttuen. — Lähin ympäristöhän merkitsee niin paljon, varsinkin henkisen työn tekijälle. Tällaisessa poksissahan sinä väkisinkin lamaannut.

— Muun olisi vielä voinut sietää, mutta tuo lamppu! päivitteli Markus. — Ja toiseksi lämmin. Pelkään, että täällä ilmain kylmettyä ei kykene muuhun kuin viltti ympärillä sohvan nurkassa värjöttämään.

— Muuta, veikkonen, pois, muuta jo huomispäivänä, hoputti Veli.

— Mutta käyneeköhän se laatuun? epäili Markus. — Voivat vaatia vuokran koko lukukaudelta.

— Millä oikeudella ne sitä voisivat vaatia ja jos nurisevat, niin voithan nakata niille kympin hyvittäjäisiksi, neuvoi Veli.

— Tosiaankin, innostui nyt Markus. — Minäpä panenkin sen heti huomispäivänä toimeksi. Mutta nyt minun täytyy ennen kaikkea saada ruokaa, sillä minä en ole koko päivänä maistanut yhtä suupalaa.

— Mitä, etkö ole syönyt koko päivänä! ällistyi Veli. — Lähdetään nyt sitten heti syömään yhdessä illallista.

He hankkiusivat lähtemään, mutta aikoessaan sammuttaa lampun, osui Markuksen katse Olgan kirjeeseen. Hän repäisi sen auki ja luki nopeasti läpi.

— Joudu jo, muutenhan sinä menehdyt siihen paikkaan! kiirehti Veli ovelta.

— Odotahan vielä pari silmänräpäystä, pyysi Markus, istahti palttoo päällä pöydän ääreen ja kirjoitti seuraavan kirjeen:

"Neiti Olga Mustonen. Valitettavasti en nyt muutamaan päivään voi tulla Teitä tervehtimään ja kirjoja tuomaan, sillä minun on vähäisen sairauden takia pysyttävä huoneessani. Mutta ettekö Te sen sijaan voisi esim. huomenillalla — tai mihin aikaan päivästä hyvänsä — tulla minun luokseni. Olisitte sangen tervetullut. Sydämellisin terveisin Markus Kaarlela."

Luettuaan Olgan kirjeen, oli Markuksen mieleen välähtänyt lähteä heti illallisen syötyään Olgan luo. Mutta sitten muisti hän Virtasen ja hänestä tuntui vastenmieliseltä tavata tätä tai Tuomisia. Sitä mahdollisuutta välttääkseen turvautui hän tähän pieneen viekkauteen ja hätävalheeseen. Olgan kohtaamista ei hän nyt enää tuntenut pelkäävänsä, vaikka Virtanen olisi tälle kertonutkin hänen seikkailuistaan.

Ottaen kirjeen mukaansa postilaatikkoon pantavaksi sammutti hän lampun ja kiiruhti Veljen jälkeen.

14.

Virkeänä ja levänneenä heräsi Markus seuraavana aamuna hyvissä ajoin. Juuri kun hän päättäväisesti haukotteli unentähteitä itsestään, ryhtyäkseen illalla suunnittelemaansa päivän ohjelmaa toteuttamaan, soi ovikello ja kohta sen jälkeen koputettiin hänen ovelleen.

— Sisään! huusi Markus reippaasti, kohentaen peitettään ja päättäen katsoa vaikka itse kuolemaa silmiin.

Sisään työntyi vanha, ystävällisen näköinen ukko, kainalossaan salkku. Tämä viimemainittu esine sai Markuksen säpsähtämään, mutta kohta tajusi hän kuitenkin mistä oli kysymys. Ukko otti salkustaan ison paperiarkin, jossa oli lyhyt kutsumus Markukselle saapua sinä päivänä tasan kello kaksitoista yliopiston rehtorin kansliaan. Alla oli rehtorin nimi.

Kun Markus oli merkinnyt paperiin, että hän on nähnyt sen, poistui ukko ja muistutti vielä mennessään Markusta saapumaan kansliaan määrätyllä ajalla.

Niin välinpitämättömältä kannalta kuin Markus koetti asian ottaakin, tunsi hän salaisen huolen kuitenkin hiipivän sydämeensä. Loikoen vielä vuoteessa koetti hän kuvitella, kuinka kaikki tulisi tapahtumaan. Se ei suinkaan ollut omiaan vähentämään hänen huolestuneisuuttaan, sillä yliopisto ja varsinkin yliopiston kanslia vihreäverkaisine pöytineen ja juronnäköisine, äänettömine virkamiehineen oli hänestä kovin juhlallinen paikka. Ja siellä piti hänen sitten tehdä selvää rumasta poliisijutusta rehtorille, jota hän oli tottunut pitämään hienosti sivistyneen miehen perikuvana. Uh!

Mutta hänen elämänintonsa oli sitten eilisillan liian suuri, että hän tästä seikasta olisi voinut lamaan painua.

— Onnettomuutta vastaan pitää käydä rautarinnoin! toisti hän Fredrik Suuren sanat, jotka kouluaikana olivat historian oppikirjasta jääneet hänen mieleensä ja joita hän tällaisissa tapauksissa aina käytti.

Noilla sanoilla itseään sonnustettuaan kavahti hän vuoteesta, peseytyi ja pukeutui kiiruusti sekä kävi päättäväisyydellä käsiksi päivän ohjelmaan.

Ensiksi meni hän isäntäväkensä puheille ja ilmoitti halunsa muuttaa. Viinurin väki tuli tästä tiedonannosta huomattavasti pahoilleen, mutta kun Markus lupasi hyvitykseksi maksaa heille lähtiessään puolen kuukauden vuokran eteenpäin, tulivat he tyytyväisiksi eivätkä panneet mitään esteitä hänen aikomuksilleen. Asia oli siis sitä myöten selvä ja iloisena tästä päivän ensi menestyksestä lähti hän etsimään uutta asuntoa.

Hän löysi sen heti ensi yrityksellä Rauhankadulta, Säätytaloa vastapäätä. Siellä asui isonlaisessa huoneustossa kolme iäkkäämpää neitiä, jotka puhuivat surkean huonosti suomea. Niistä toinen, joka vasemmalla silmällään katsoi pahasti kieroon, lähti Markukselle näyttämään huonetta. Se oli pitkän, kapean ja pimeän käytävän päässä, jonka pari suurta vaatekaappia teki vieläkin kapeammaksi. "Oikea luostarin käytävä", ajatteli Markus, mutta se tuntui hänestä hyvin soveltuvan tieksi lukumiehen kammioon. Itse huone oli täydellisesti eristetty, rauhallinen ja valoisa. Huonekalut olivat vaatimattomat ja jonkun verran kuluneet, mutta niillä oli kuitenkin sivistyksen leima, sillä ne oli koottu vakiintuneen herrasperheen kalustosta. Kun vuokrakin oli sangen kohtuullinen, teki Markus nopean päätöksen ja ilmoitti ottavansa huoneen.

Sillä välin oli tultu takaisin varsinaiseen eteiseen ja Markuksen odottaessa vastausta, saisiko hän ja milloin muuttaa huoneeseen, vaihtoivat sisarukset keskenään muutaman sanan hiljaa ruotsiksi. Sen jälkeen kiinnitti kierosilmäinen neiti katseensa Markukseen ja kysyi:

— Oleko te suometariaani?

Markus ällistyi tällaista kysymystä, mutta päätti sitten ottaa asian leikin kannalta ja kysyi vuorostaan hymyillen:

— Mutta mitäs se asiaan vaikuttaa, mitä puoluetta minä olen?

— Jaa, se vaikuttaa! huudahtivat molemmat neidit yhteen ääneen. — Me ei tahdo suometariaani huoneesemme. Ne ovat sellaisia… ja Markus sai kuulla kokonaisen luettelon mitä pimeimpiä mainesanoja.

Ei ollut epäilystäkään, etteivätkö sisarukset puhuneet mitä vilpittömintä vakaumuksen kieltä. Sen näki heidän katseestaan ja kuuli heidän äänestään. Niin hämmästyneeksi kuin Markus tunsikin itsensä, saadessaan taas uuden todistuksen siitä, kuinka syvälle puolue-ennakkoluulot olivat ihmisiin syöpyneet, halutti hänen kuitenkin vielä hieman leikitellä sisarusten kanssa.

— No niin, minä en kylläkään kuulu suomettarelaiseen puolueeseen, sanoi hän, — mutta minulla on suomettarelaisia tovereita. Saisivatko he käydä täällä minun luonani?

Sisarukset joutuivat hämilleen ja toinen heistä mutisi:

— No jaa, tietysti.

He eivät kuitenkaan sanoneet uskaltavansa päättää huoneen vuokraamisesta, ennenkuin heidän vanhin sisarensa palaa virastosta. Sen tähden pyysivät he Markusta tulemaan uudestaan illalla.

"Haluavat varmaan neuvotella siitä, sopiiko heidän antaa huonettaan suomalaiselle", ajatteli Markus ja häntä halutti jo jättää kaikkityyni siihen. Mutta samassa saapui vanhin sisar, oven täyteineen, lihava ja vahvasti hajuvesillä priiskotettu neiti.

— Va' sku' de' gälla? kysyi hän nähdessään eteisessä vieraan mieshenkilön.

Nuoremmat sisaret riensivät selittämään hänelle asian. Kuultuaan, että Markus on ylioppilas, ei hän asettanut mitään lisäehtoja ja asia oli pian päätetty. Ensi viikon alusta ilmoitti Markus muuttavansa uuteen asuntoonsa.

"Nyt on siitäkin huolesta päästy", ajatteli hän tyytyväisenä, laskeutuessaan kadulle. "Mutta pahin päivän velvollisuuksista on vielä edessäpäin."

Käytyään aamiaisella käveli hän edestakaisin Aleksanterilla ja sitä mukaa kuin kellonviisari läheni kahtatoista, lisääntyi puristus hänen sydämessään. Jos hänellä eilen tai toissapäivänä olisi ollut tämä sama velvollisuus, niin asia olisi näyttänyt hänestä niin synkältä, että hän luultavastikaan ei olisi saanut menneeksi yliopiston kansliaan, vaan piiloutumisella pilannut kokonaan asiansa. Kaikki ne laiminlyönnin synnit, joita hän elämässään oli tehnyt, olivat sattuneet tuollaisina sisäisen lamaantumisen aikoina. Mutta nyt oli hänen joustavuutensa ja elämäntarmonsa siksi suuri, ettei mikään olisi voinut pidättää häntä menemästä rehtorin puheille.

Kun hän kolmannen kerran pysähtyi senaatintorin kulmalle, osoitti Nikolainkirkon kello viittä vaille kaksitoista. Hän veti syvään henkeään ja lähti päättävästi nousemaan yliopiston portaita, tuntien kuinka sydämensä alkoi askel askeleelta yhä kovemmin lyödä. Kaikista vastaan ponnistuksista huolimatta kohosi hänen hermostuneisuutensa toiseen kerrokseen kiivetessä siihen määrään, että hän melkein saattoi nähdä kahtena vastaan tulevat henkilöt. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt kertaakaan epäröimään, vaan hokien ajatuksissaan: — Ja Napoleon tempasi lipun käteensä ja kuulien vinkuessa ympärillään marssi suoraan sillalle, kulki hän päämääräänsä kohti. Kanslian oven takana veti hän vielä kerran syvään henkeään ja astui sisälle.

Rehtoria ei näkynyt tavallisella paikallaan pitkän kansliapöydän päässä ja muut saapuvilla olevat virkamiehet kirjoittivat päätään työstä nostamatta. Markus pysähtyi oven läheisyyteen odottamaan. Takanaan, vielä lähempänä ovea, huomasi hän kaksi nuorta ylioppilasta, jotka olivat siinä seisseet hänen tullessaan. Ne olivat nähtävästi samantapaisella asialla kuin hänkin, sillä kummankin kasvoista näki selvästi, että he olivat äärimmilleen hermostuneet. Tämä huomio rauhoitti Markusta suuresti, jopa koetti hän huolettomalla asennolla ja muilla eleillä näytellä levollista ja arkailematonta miestä noille poloisille.

Hetken kuluttua astui rehtori jostakin sivuhuoneesta kansliaan. Kolme ylioppilasta ovensuussa kumarsi syvään, mihin hän vastasi sirolla ja kohteliaalla tavallaan. Istuttuaan paikalleen viittasi hän Markuksen luokseen.

— Herra Kaarlela kai? kysyi hän, ennenkuin Markus oli ehtinyt nimeään mainita. — Hm, taisi olla kysymys jostain poliisiraportista, ja hän avasi lähellä olevan suuren seinäkaapin.

Eräällä hyllyllä oli paksu pinkka papereita ja niiden joukosta valitsi hän yhden. "Jos nuo kaikki ovat samanlaisia poliisiraportteja, niin enpä totisesti ole yksinäni tässä kadotuksessa", ajatteli Markus, tuntien suurta huojennusta.

Rehtori luki puoliääneen hymisten raportin, joka oli kirjoitettu ruotsiksi. Suomeksi olivat siinä kuitenkin nuo tuhoisat sanat, jotka Markuksen kerrottiin eräälle konstaapelille lausuneen. Raportti teki koomillisen vaikutuksen ja sivuuttaessaan nuo suomalaiset sanat näki Markus rehtorin kasvoilla vilahtavan hyväntuulisen hymyn, jonka hän kuitenkin nopeasti kätki partaansa.

— Kuinka tämä asia nyt oikeastaan on? kysyi rehtori ja Markus kertoi olleensa juovuksissa sekä joutuneensa poliisin kanssa tekemisiin, mutta noita sanoja ei hän sanonut muistavansa.

— Onko teillä tapana hyvinkin ahkerasti istuskella ravintoloissa? kysyi rehtori tämän jälkeen.

— Kyllä minä niissä toisinaan käyn, mutta ei se minulla tapana ole, vastasi Markus.

— Koettakaa nyt vasta välttää tällaista, se on ikävätä sekä yliopistolle että teille itsellenne.

Tämän sanottuaan nyökäytti rehtori päätään hyvästiksi. Markus kumarsi parhaan taitonsa mukaan ja riensi kuin vietereillä matkaansa, heittäen ohi mennessään säälivän katseen niihin kahteen poloiseen ovensuussa, josta toinen sai juuri viittauksen astua vuorostaan rehtorin eteen.

Ulos tultuaan tunsi Markus mielialansa niin keveäksi ja valoisaksi, että hän olisi halunnut syleillä koko maailmaa. Ja merkillistä, kuinka valoisalta ja ystävälliseltä nyt näytti myös koko ulkomaailma. Sen sijaan että toissapäivänä olivat kaikki ihmiset näyttäneet synkiltä ja vihaisilta, kohtasi hän nyt kadulla pelkästään iloisia ja hymyileviä ihmisiä.

"Muuttuuko ulkomaailma aina minun mukanani vai miten tämä on selitettävä?" ajatteli Markus Aleksanteria kävellessään. Hänen sisällään sykähteli ja silmät loistivat ja hänen teki mieli puristaa jokaisen vastaantulijan kättä. Yksinpä juutalaisetkin ja venäläiskuosiset konstaapelit saivat osakseen hänen myötätuntonsa.

Tultuaan asuntoonsa ei hän tiennyt, mihin oikein ryhtyä, sillä päässä surisi ja kiehui tuhansia ajatuksia. Olgaa oli hänellä kiihkeä ikävä ja ensi kerran tunsi hän voimakasta ja terveesti aistillista vetovoimaa hänen puoleensa. Kunpa nyt aika kuluisi nopeasti, että hän pian tulisi! Mutta entäpä hän ei tule ollenkaan? Silloin menee hän itse Olgan luo piittaamatta mitään Virtasista ja Tuomisista.

Hän käveli pitkin askelin edestakaisin lattialla ja poltti paperossin toisensa jälkeen, tyynnyttääkseen mieltään. Kun hän oli saanut riehuvat ajatuksensa jonkun verran talttumaan, päätti hän pitkästä aikaa valmistaa Työmieheen jonkun kirjoituksen. Siten saisi hän parhaiten ajan kulumaan, sillä kirjoihin syventymään hän ei tällä kertaa tuntenut kykenevänsä.

Hetken mietittyään, mistä kirjoittaisi, juolahti hänen mieleensä asia, josta hän viime kerralla oli Olgaa niin kuivakiskoisesti kuulustellut. Neulojattarien asema sopi sitäkin paremmin kirjoituksen aiheeksi, kun hän kohta oli tapaava Olgan ja saattoi siis lukea sen heti tuoreeltaan hänelle. Hän istui siis kirjoituspöydän ääreen, leikkasi valmiiksi joukon kapeita käsikirjoitusliuskoja, kirjoitti yhdelle niistä otsakkeen: "Neulojattaret, yhtykää parantamaan asemaanne!" ja alkoi sitten miettiä itse kirjoitusta. Pian pääsi hän alkuun, ajatukset toimivat vilkkaasti ja lause lauseen jälkeen syntyi paperille. Päivällisajan ehdittyä oli hänellä valmiina puoliväliin toistakymmentä liuskaa käsittävä artikkeli.

Kun hän hämärässä palasi päivälliseltä ja aikoi ryhtyä käymään kirjoitusta läpi, saapui hänen luokseen Jussi Paavolainen. Markus tunsi mielensä happameksi tästä toverinsa odottamattomasta tulosta, sillä kohta saattoi hän ruveta Olgaa odottamaan. Mutta Jussi ei piitannut toisen kylmäkiskoisuudesta mitään, sillä hän tuli nähtävästikin suoraan kapakasta. Rennosti sijoittautui hän sohvalle ja kysyi:

— Mihin sinä, kuule, katosit sieltä Sandran luota?

— Tulin kotiin nukkumaan, vastasi Markus lyhyesti, sillä häntä ei tällä kertaa lainkaan haluttanut ruveta tekemään selkoa toisenyöllisistä vaiheistaan.

— Minä nukuin koko yön siellä Sandran sohvalla ja aamulla mentiin sitten poikain kanssa piiskaryypyille ja niin sitä on oltu sitten yhtä menoa remmissä, kertoi vällötteli Jussi hiukan sammaltelevalla äänellä.

Hän tuoksahti vahvasti väkijuomilta ja se teki Markukseen kovin vastenmielisen vaikutuksen, jopa hänestä tuntui tällä kertaa käsittämättömältäkin, miten ihmiset saattoivat kapakoissa uisakoida.

— Me olemme istuneet tämän päivää polyteekkarein talolla ja minä tulin sinuakin hakemaan sinne yhteen joukkoon, jatkoi Jussi.

— En minä voi nyt mitenkään lähteä, kiirehti Markus ilmoittamaan, pannen samalla aivonsa nopeaan toimintaan, keksiäkseen jonkun pätevältä näyttävän verukkeen, millä hän pääsisi Jussista pian eroon.

— Mikset voi, mitä kiireitä sinulla nyt on? tiukkasi Jussi.

— Minun täytyy kuudelta olla kansantalouden seminaariharjoituksissa.

Markus katsahti kelloansa ja jatkoi:

— Ai hiivatissa, sehän onkin kohta kuus! Suo anteeksi, mutta minun täytyy nyt lähteä.

— Kuinka kauan sinä siellä viivyt? — Ainakin pari tuntia ja voipa mennä enempikin.

— Jos minä jään tähän sinun sohvallesi siksi aikaa lojumaan, arveli Jussi rauhallisesti. — Mennään sitten yhdessä ulos.

"Senkin rankkitynnyriä, minkä vastuksen heitti!" harmitteli Markus mielessään, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja koetti pusertaa uusia hätävalheita.

— Minä en tule sieltä suoraan kotiin, vaan lupasin mennä Veli Forsbergia tapaamaan.

Tämän kuultuaan ei Jussin auttanut muu kuin vääntyä ylös sohvalta ja lähteä Markuksen mukana ulos.

He kävelivät ääneti Roopertinkatua alas. Jussi käveli velttona ja päämäärätönnä Markuksen rinnalla ja tämä ärtymistään ärtyi. Kun he olivat tulleet Erottajalle, alkoi Markusta pelottaa, että Jussi seuraa kuin varjo hänen matkassaan aina yliopistolle saakka. Mutta niin kauas ei hän tuntenut uskaltavansa lähteä, sillä Olga saattoi jo piankin tulla. Hän pysähtyi yhtäkkiä, löi näppiään ja huudahti: — Mutta hitto soikoon, minähän unohdin alustukseni pöydälle. Minun täytyy juosta takaisin ja ajaa sitten ajurilla yliopistolle. Terve nyt!

Hän pisti nopeasti kättä ällistyneelle Jussille ja lähti taakseen katsomatta harppomaan takaisin Annankadulle.

15.

Pöydällä olivat valmiina leivokset ja hedelmät, jotka Markus kotiin palatessaan oli hankkinut. Itse istui hän kirjoituspöydän ääressä käyden läpi artikkeliaan. Mutta hänen huomionsa ei tahtonut pysyä aiheessa. Kaikki rappukäytävästä kuuluvat äänet saivat hänet pysähtymään ja heristämään korviaan.

Kun hän lukuisin keskeytyksin oli päässyt käsikirjoituksen puoliväliin, helähti ovikello hiljaa ja arasti. Markus tunsi sydänalassaan levottoman sysäyksen, sillä hän vaistosi soitosta, että oven takana oli Olga. Kiiruusti kohosi hän seisaalleen, mennäkseen avaamaan, mutta kuuli jo askeleita eteisestä. Ulko-ovi avattiin ja hän kuuli rouva Heinosen äänen:

— Kyllä hän on kotona.

Ovelle koputettiin ja rouva ilmoitti:

— Täällä on yks neiti, kun tahtoo tavata herra Kaarlelaa.

Olga ujona ja hämillään. Rouva Heinonen heitti huoneeseensa palatessaan heihin hymyilevän katseen.

— Hyvää iltaa. Tulittepas te toki! Mutta elkää nyt kynnyksen taka jääkö! ja Markus tarttui Olgaa molemmista käsistä ja veti hänet huoneeseen, pyörittäen häntä samaa vauhtia kerran ympäri.

Tämän teki Markus harkitusti ja onnistuikin laskussaan. Hän vapautui siten yks kaks siitä hellävaraisesta, miltei saamattomasta ujoudesta, joka häntä edellisillä kerroilla oli Olgan seurassa kahlehtinut ja joka vähällä oli nytkin päästä heitä kangistamaan. Yhtä vapauttavasti vaikutti se nähtävästi Olgaankin, sillä häneltä helähti iloinen nauru.

— Mutta olettepas te koko sairas! huudahti hän.

— Ai tosiaankin, minunhan piti ollakin sairas! oli Markus havahtuvinaan. — Mutta asia on niin, että minä paranin juuri silloin, kun kirjoitin teille sen kirjelipun ja tänään minä olen ollut maailman tervein mies.

— Kyllä sen näkeekin, mutta mitä tautia sellainen on, josta niin äkkiä paranee?

— Mutta heittäkäähän ensin päältänne, ettette ole niin kovin lähtevän näköinen, niin minä kerron siitä teille.

Samassa päästeli Markus kursailematta Olgan hatun ja ryhtyi sitten palttoota päältä auttamaan. Mutta kun Olgan valkeaihoinen ja täyteläinen kaula tuli näkyviin, valahti Markuksen yli ikäänkuin lämmin aalto ja yhtäkkiä sulki hän Olgan syliinsä sekä suuteli häntä kiihkeästi ensin kaulalle ja sitten suulle. Olga oli niin hämmästynyt, että hän salli sen vastustelematta tapahtua. Sitäpaitsi oli se käynyt niin nopeasti ja sähköisesti, että hän ei ehtinyt tehdä mitään, vaan nojautui raukeana Markuksen käsivarteen.

Vasta jäljestäpäin ehti Markus itsekin joutua hämilleen. Hän hellitti Olgan syleilystään ja tarttuen häntä molemmista käsistä sopersi:

— Elähän suutu, Olga, mutta minulla on ollut näinä päivinä sinua niin tulinen ikävä ja… ja sinä näytit niin kauniilta… Meidän pitää tästä lähin sinutella toisiamme, sehän on luonnollista meidän välillämme, eikös niin?

Olga oli lehahtanut punaiseksi aina hiusmartoa myöten, mutta mitään moitetta ei Markus huomannut hänen katseessaan eikä hän vetänyt käsiään pois Markuksen käsistä. Tästä oli seurauksena, että Markus katsoessaan häntä silmiin haltioitui uudestaan ja tarttuen häntä ohimoista suuteli tällä kertaa otsalle.

— Rakas, rakas… ethän ole vihainen minulle? sopersi hän. — Mutta minähän seisotan sinua keskellä lattiaa! ja hän talutti Olgan sohvalle istumaan, asettuen itse hänen rinnalleen ja ottaen hänen toisen kätensä omaansa.

Olga salli kaiken tämän vastustelematta tapahtua. Hän ei ollut puhunut vielä mitään siitä lähtien kun Markus sulki hänet syliinsä. Nyt vapautui hän hämmingistään ja katsoen hymyillen Markukseen kysyi:

— Entäs se teidän sairautenne?

— Kenen teidän?

— Sinun, korjasi Olga ja loi ujostelevan katseensa alas. Kysymystä tehdessään oli Olga Markuksen mielestä hymyillyt hieman omituisesti ja se herätti hänessä epäluuloa. Mahdollisesti oli Virtanen ollut kielimässä. Hän päätti tarttua härkää sarvista ja olla rehellinen.

— Minä sairastin kohmeloa ja murjotin, aloitti hän ja tarkkasi sanojensa vaikutusta.

— Vai sellaista se sairaus olikin! naurahti Olga.

— Mutta ei se ollut tavallista yksinkertaista kohmeloa, vaan… minä murjotin häpeästä ja harmista ja…

— Kuinka olitte päissänne?

— Mutta minä keskeytän rippini, jollet sinä lakkaa minua teitittelemästä.

— Se tapahtui epähuomiossa, puolusteli Olga.

— Niin, tuota, en minä sen takia murjottanut, vaan… hän venytti sanojaan ja syöksi sitten nopeasti tulemaan: — siksi, että jouduin poliisin kynsiin.

Hän pusersi lujasti Olgan kättä, ikäänkuin estäen tätä karkuun lähtemästä. Kun Olga katsoi häneen epäilevästi hymyillen, jatkoi hän:

— Mutta tietysti Virtanen on Tuomiselle kertonut ja Tuomisen vaimo sinulle?

— Mutta mitä ihmeessä Virtasen sitten olisi pitänyt kertoa? kysyi Olga, samalla kuin hänen kasvoillaan kuvastui vilpitön kummastus.

Markus huomasi nyt, ettei Olga tiennyt asiasta tämän taivaallista ja häntä alkoi harmittaa, että oli ollenkaan ruvennut tunnustuksia tekemään. Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että jollei Olga nyt tiedäkään, niin mahdollisesti saa hän sen kuitenkin jäljestäpäin tietää ja siinä tapauksessa on viisainta, että hän ehättää edelle. Hän jatkoi siis:

— Niin, minä jouduin poliisin kynsiin ja sain sattumalta viettää yöni samoilla… samoilla oljilla Virtasen kanssa.

Tätä sanoessaan oli hän niin huolestuneen näköinen, että Olga purskahti nauramaan ja huudahti:

— Mutta mitä maailmassa te… sinä minulle syötätkään! Markus ei tiennyt oikein, pitikö hänen nauraa mukana vai pysyä vakavana. Olga oli ilmeisesti saattanut hänet pulaan.

— Niin, totta se on! vakuutti hän puoli äkäisesti ja ryhtyi sitten juurta jaksain kertomaan, kuinka kaikki oli tapahtunut ja kuinka hänen paras toverinsa, Veli Forsberg, jota hän ylistelevin sanoin kuvasi Olgalle, oli tulollaan päästänyt hänet synkästä murjotustilasta, niin että hän oli uskaltanut avata Olgan kirjeenkin sekä lähettää siihen vastauksen.

— Kaiketi sinä nyt sydämestäsi halveksit minua? kysyi hän lopuksi, katsoen Olgaa silmiin ja pitäen yhä hänen kättään omassaan.

Mutta Markuksen kuva avoimine kasvoineen ja elämänintoisine silmineen oli jo ehtinyt niin pysyvästi painua Olgan sydämeen, että hän olisi saanut istua siinä kertomassa itsestänsä mitä ryövärijuttuja tahansa, ilman että tuo kuva Olgan silmissä olisi saanut siitä mitään tahroja. Markus näki sen Olgan katseesta ja vastaten itse omaan kysymykseensä: — Et, kulta tyttöseni! kietoi hän kätensä Olgan ympärille ja veti hänet lähemmäs itseään. Punehtuen ja ujosti kallisti Olga päänsä hänen olkaansa vasten. Siten istuivat he moniaan hetken mitään puhumatta.

— Mutta minähän en muista sinulle mitään tarjotakaan, havahtui Markus. — Ole hyvä! ja hän asetti Olgan eteen hedelmät ja leivokset.

— Ja onpa minulla jotain muutakin tarjota, jatkoi hän ja haki kirjoituspöydältä käsikirjoituksen.

— Tuleeko se Työmieheen? kysyi Olga.

— Sitä varten minä olen sen kirjoittanut. Se koskee neulojattaria. Haluatko sinä kuulla, niin minä luen?

Tietysti Olga sanoi haluavansa ja hänen kuoriessaan appelsiinia alkoi Markus lukea. Mutta itse asiassa ei Olgan mieleen jäänyt montakaan sanaa, sillä hänen sydämensä oli siksi täynnä äsken tapahtunutta. Markuksen lopetettua lukemisen joutui hän sen vuoksi hämilleen, kun ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt kirjoituksesta sanoa. Mutta Markus ei odottanutkaan hänen arvosteluaan, vaan pannen paperit pois sanoi:

— Se on kiireessä kirjoitettu ja muutenkin ylimalkainen, mutta voinee mennä jonkunlaisena herätyshuutona. Ja oikeastaan minusta ei olekaan kirjoittamaan muuta kuin tulipaloartikkeleja.

— Tarvitaanhan sitä niitäkin aikanaan, huomautti Olga, kasvoillaan miellyttävä pikku järkevän piirre, jonka Markus oli niillä usein ennenkin huomannut.

Kun hän oli lopettanut appelsiinin, nousi hän sohvalta ja sanoi:

— Mutta nyt minä olen viipynyt jo liian kauan. Täytyy rientää kotiin.

— Miksi sellainen kiire? ihmetteli Markus. — Ethän sinä tänä iltana toki enää työtä tehne! Vai käykö siellä pikku sisko tyytymättömäksi?

Viimeinen huomautus sai Olgan vakavaksi. Hän muisti yhtäkkiä Hilman seikkailun ja että hän oli sen johdosta halunnut keskustella Markuksen kanssa.

— Olin vähällä unohtaa erään asian, jota minun piti sinulta kysyä, virkkoi hän hämillään, sillä hänen oli vaikea tottua niin yhtäkkiä sinuttelemaan Markusta.

— No? valmistui Markus kuulemaan.

— Tunnetko sinä erästä ylioppilas Kavanderia?

— Heino Kavanderiako? kysyi Markus ihmeissään.

— Niin juuri.

— Miksenkäs minä häntä tuntisi, kun hän on minun koulu- ja luokkatoverini. Mutta kuinkas sinä hänet tunnet?

Markus katsoi epäluuloisesti Olgaan.

— En minä häntä tunne juuri nimeksikään, vastasi Olga empien. — Muuten vain halusin tietää, minkälainen mies hän on.

— Hyvin ikävä luonne, sanoi Markus kiivaasti, — kateellinen, salakavala ja ulkokullattu. Elostelee itse salassa, mutta on aina ensimmäinen toitottamaan julki toveriensa kompastuksia.

— Niinkö? huudahti Olga, käyden kovin huolestuneen näköiseksi. Markuksen epäluulo kasvoi.

— Miksi sinä hänestä tiedustelet? kysyi hän ja tähysteli terävästi Olgaa.

— Kun minä voisin sen sinulle kertoa? virkkoi Olga hiljaa ja näytti olevan itkuun puhkeamassa.

Markus synkkeni synkkenemistään.

— Kerrohan nyt kuitenkin, hoputti hän Olgaa.

— Hän, se Heino Kavander, on ollut kirjeenvaihdossa minun sisareni kanssa, ilmaisi Olga hetken mietittyään.

— Niinkö? huudahti Markus keventyneenä. — Mutta kuinka hän on joutunut sisaresi tuttavuuteen?

Punastuen vastasi Olga:

— Sisareni, joka on aina ollut sellainen ajattelematon hälläkkä, oli yhdessä jonkun naistuttavansa kanssa pannut Työmieheen sellaisen kirjevaihtoilmoituksen, tiedäthän sinä ne sellaiset, ja sitä tietä he ovat joutuneet kirjevaihtoon. Toissa iltana kun sisareni sai taas kirjeen, luin minä sen salaa ja kun hän siinä pyysi sisartani tulemaan vanhan kirkon puistoon, menin minäkin sinne ja ajoin Hilman kotiin.

— Se oli oikein, ihastui Markus. — Tee vastakin niin, sillä siitä ei varmastikaan seuraa hyvää, että hän seurustelee Kavanderin kanssa.

— Minä pelkään, että se ei suinkaan jäänyt siihen, arveli Olga, — sillä hän tuntui olevan kovin häikäilemätön mies. Vaikka minä käyttäydyin niin töykeästi kuin taisin, tunkeutui hän kuitenkin saattamaan meitä kotiin.

— Sellainen hän on, vahvisti Markus. — Mutta mitä sinun sisaresi sanoo asiasta?

— Hän on niin kovin lapsellinen, puolusteli Olga. — Hän itkee nyt kovasti ja murjottaa minulle ja minä pelkään, että hän on senkin jälkeen kirjoittanut sille. Siksi minun täytyy nytkin joutua ajoissa kotiin, sillä tiesi vaikka hän olisi tullut sinne, kun hän kerran on niin häpeämätön.

Olga ryhtyi asettamaan hattua päähänsä ja Markus pukeutui myös palttooseensa, lähteäkseen häntä saattamaan.

Kun he laskeutuivat portaita alas, kysyi Markus:

— Kuinkas Tuomisella voivat? Minulta ei silloin tullut lähdetyksi häntä tapaamaan.

— Heillä on nyt kaksi pikku Tuomista lisäksi, vastasi Olga.

— Mitä, kaksosetko? ihmetteli Markus.

— Niin, toissa yönä ne tulivat.

— Onpas se. Ja kuinka mahtanee lakko päättyä?

— Taitavat entiset työmiehet jäädä työttömiksi, sillä rikkureita kuuluu olevan paljon. Tuomiska siitä on kovin huolissaan, niin että häneltä käy paraneminenkin hitaasti.

— Vai niin nolosti se päättyykin. On sentään sääli Tuomista, sillä hän teki minuun rehdin ja miellyttävän vaikutuksen.

Tuomisen asia ei kuitenkaan voinut kauan pitää heitä alakuloisuuden vallassa. Oli lauha ja kuutamoinen ilta, kuten oli ollut Markuksen ensi kertaa Olgan luota palatessa. Mieli sykähtelevänä kävelivät he käsikkäin katua, kunnes Markus puhkesi puhumaan:

— Minä muistelin sinua lakkaamatta koko viime kesän. Entäs sinä, Olga, muistelitko sinä kertaakaan minua?

— Ei sellaisia asioita sanota, vastasi Olga.

— Jaha, sinä siis muistit! ja Markus kietasi äkkiä kätensä Olgan ympärille ja suuteli häntä.

— Kattos noita, kun pussaavat keskellä katua! huomautti ohikulkeva juopunut toverilleen.

— Odottakaahan, senkin… kiukustui Markus ja yritti miesten jälkeen, mutta Olga tarttui hänen käteensä ja kiskoi nauraen mukaansa.

Kisaillen ja ilakoiden jatkoivat he sitten matkaansa. Kun he pysähtyivät Olgan asunnon portille, huudahti Markus: — Mutta sinun luettavasihan unohtui kokonaan.

— Itse asia, jonka vuoksi minun piti tulla, jäi siis suorittamatta, nauroi Olga.

— No, meillä oli muuta niin paljon tärkeämpää selviteltävää, sanoi Markus, ja sitä paitsi se oli hyväkin, että kirjat unohtuivat, sillä sen varjollahan minä pääsen pian luoksesi.

— Tuotko sinä ne jo huomenna? kysyi Olga.

— Vähintäänkin huomenna, vakuutti Markus.

— Mutta nyt minun on mentävä eli muuten me jäämme koko yöksi tähän portille. Hyvää yötä!

Hän ojensi kätensä Markukselle, joka viivytti sitä omassaan mahdollisimman kauan.

— Näe nyt minusta kaunista unta!

— Ja sinä minusta!

Keveästi pyörähtäen lähti Olga pihan halki astumaan. Muutaman askeleen otettuaan katsoi hän taakseen, nyökäytti hymyillen päätään ja hävisi sitten pimentoon. Markus tähysi vielä hetkisen hänen jälkeensä, kääntyi sitten ja lähti mieli eloisana astelemaan takaisin.

16.

Kun Markus havahtui ruusuisista unelmistaan, huomasi hän kulkeneensa sivu oikean suunnan ja saapuneensa juuri Albertin- ja Punavuorenkadun kulmaan. Hän oli aikeissa lähteä astelemaan jälkimmäistä katua Fredrikintoria kohti, mennäkseen sitä tietä asuntoonsa, kun hän samalla muisti olevansa aivan lähellä Sandran asuntoa. Uteliaisuus sai hänet lähtemään Punavuorenkatua vastakkaiseen suuntaan, kurkistaakseen, oliko Sandra kotona ja minkälaista elämää siellä tänä iltana vietettiin.

Kohdalle tultuaan näki hän tulen pilkottavan Sandran akkunasta. Ulko-ovi oli auki ja Markus kiipesi pimeään porstuaan. Sisältä kuului ainoastaan hiljaista hyräilyä, joka hetken kuluttua yleni apeamieliseksi lauluksi: Oven lähelle siirtyen erotti Markus sanat:

Papallani on mökkikin ja pari papusarkaa, mutt' surun maljalla juotettu on tätä tyttöparkaa.

Markus tunsi Sandran äänen. Hänet valtasi sääli tuota elämänsä tärvellyttä tyttöpoloista kohtaan, joka oli syntynyt ja kasvanut hänen omalla kotiseudullaan, vieläpä jonkun aikaa asunut saman katonkin alla hänen kanssaan. Hän huomasi hetken soveliaaksi toteuttaakseen aikeen, joka eilispäivän kuluessa oli kerran tullut hänen mieleensä: koettaa saada Sandra muuttamaan takaisin kotikyläänsä, alkaakseen siellä uutta elämää. Sitäpaitsi kiihotti häntä uteliaisuus päästä selville, kuinka Sandra, sellaisista oloista lähteneenä, oli liukahtanut näille luonnottomille jäljille. Kun laulu oli tauonnut, koputti Markus ovelle.

— Kuka siellä? kuului sisältä raukealla ja välinpitämättömällä äänellä.

— Markus.

Kului vielä hetkinen, jonka jälkeen laahustavat askeleet lähenivät, ovi risahti auki ja työntyi raolleen.

Markuksen sisään astuessa meni Sandra sohvalle, heittäytyi velttoon asentoon ja alkoi sekoittaa kortteja, joita hän asetti pöydälle povausjärjestykseen. Hänen kasvonsa näyttivät veltoilta ja poskilla oli kyynelten jälkiä. Tyhjä viinipullo pöydällä osoitti, että hän oli äsken juopotellut.

Vasta peremmäs astuessaan huomasi Markus, että huoneessa oli toinenkin henkilö. Se oli pyöreäkasvoinen, tummaihoinen ja hinterä nainen, jolla oli ohkainen palttoo päällä ja tiukkaan kääritty valkoinen liina päässä. Hän oli polvillaan lattialla ja hänen ympärillään oli huiskin haiskin kirjekortteja, valokuvia, hiusneuloja, kellonperät, tukkatäyte ja muuta pikkutavaraa, joita hän sovitteli edessään lattialla olevaan piirongin laatikkoon. Arasti silmäsi hän Markusta ja jatkoi sitten ääneti työtään. Sohvalla huoletonna lojuva Sandra ja hän tekivät sen vaikutuksen kuin olisivat he olleet valtiatar ja orjatar.

Kun Markus hiukan kummastuneena katsoi naisen työtä, virkkoi Sandra huolettomasti naurahtaen:

— Minä äsken etsin erästä kahdenkymmenmarkkasta ja kun sitä ei mistään löytynyt, paiskasin minä tuon laatikon lattiaan ja olisin pannut kaikki nurin, ellei toi Fiffi olisi tullut väliin.

— Voi jes, minkälaista elämää se piti, puhkesi lattialla askarteleva nainenkin puhumaan. — Ihan vissiin se olisi ilman minua hajoittanut koko talon.

Hän nauraa hihitti ja katsoi jo Markusta tuttavallisesti silmiin.

— Mutta sill' on vasta lujat käsivoimat tuolla Fiffillä, vaikka se on noin pikkanen ja keveä, innostui Sandra auttajaansa ylistämään.

— Minulla on ihan mustelmia kaulassa, kun se kuristi minua kurkusta.

— Mitä kun sinä et muuten asettunut, puolusteli Fiffi.

— Ja minä olin jo aivan tiedotonna, ennenkuin se hellitti, jatkoi Sandra.

He nauroivat rynnistelylleen. Fiffi sovitti piironginlaatikon paikoilleen ja rupesi sitten muuten huonetta järjestelemään. Hän asetteli tuolit paikoilleen, pyyhki tomut piirongilta, nouti verhon takaa kihvelin ja harjan ja kumartui lattiaa lakaisemaan. Ketterästi ja ääneti pyörähteli hän askareissaan ja teki Markukseen sen vaikutuksen kuin olisi hän ollut puoleksi aineeton, ilmassa liihotteleva olento. Kun Sandra komensi hänet jotakin syötävää hakemaan, jätti hän kerkeästi harjan kädestään, otti rahat ja pujahti ääneti ulos. Hän oli nähtävästi myös katunainen, jolla oli Sandraan alistuvaisen ihailijattaren suhde.

— Mutta minne se seteli sitten oli joutunut? palasi Markus äskeiseen asiaan, saadakseen jostakin asiasta keskustelun käymään.

— Ei minnekään, vastasi Sandra. — Se oli minun sukassani, jossa minä aina talletan viimeisiä tienistejäni.

Hän nosti toisen jalkansa tuolille ja nauroi. Kun hänen äänessään oli jotakin tahallista ilkeyttä, käänsi Markus katseensa häneen ja huomasi hänen alahuulensa olevan omituisesti lerpallaan. Sen ja ikenen välistä näkyi jotakin mustaa.

— Mitä sinulla on huulessa? kysyi hän vastenmielisyyttä kuvastavin ilmein.

— Se on nuuskaa. Saako luvan olla? ja Sandra ojensi Markusta kohti nuuskatötteröä. — Loppui viinikin, niin täytyi turvautua tähän tavaraan. Menee se tämäkin päähän, kun aikansa imeskelee.

Markusta inhotti.

— Hyi, pane pois se suustasi! pyysi hän. — Jos tietäisit, kuinka inhottavalta sinä näytät, niin et hetkeäkään pitäisi sitä suussasi.

Vastaukseksi työnsi Sandra alahuulensa vielä enemmän lerpalleen, niin että nuuskamälli näkyi kokonaan.

— Hyi! toisti Markus Sandran nauraessa ja käänsi inhoten katseensa toisaalle.

Häntä kadutti, että oli lainkaan tullut tänne, sillä Sandra ei ollut siinä mielentilassa, että hänelle olisi voinut tehdä mitään vakavampia ehdotuksia. Hän tuntui olevan erikoisen katkeralla päällä, mikä muun muassa ilmeni haluna käyttäytyä inhottavasti ja muita kiusaavasti.

Fiffi palasi ja laski Sandran eteen paketin voileipiä, jotka hän kertoi ostaneensa eräästä kahvilasta. Sen jälkeen rupesi hän jatkamaan keskeytynyttä työtään.

Seurasi pitempi äänettömyys, jonka kestäessä Markus itsepintaisesti tuijotti verhossa näkyvään likatahraan, vihellellen hiljaa ja hermostuneesti viiksiään nyplien.

Yhtäkkiä kysyi Sandra: — Milloin te olette viimeksi ollut kotikylässä?

Kummastuneena kääntyi Markus kysyjään, sillä tämän äänessä oli kokonaan toisenlainen sävy kuin äsken. Ja hänen kummastustaan lisäsi huomio, että Sandra oli salaa poistanut huulestaan nuuskamällin, joten hänen kasvoiltaan oli hävinnyt niiden äskeinen vastenmielinen ilme. Hän silmäsi pikimmältään Markusta ja loi sitten arasti katseensa alas, ikäänkuin häpeillen sitä, että hänen ajatuksensa olivat hiipineet kotikylään.

Markus oli iloissaan tästä Sandran mielialassa tapahtuneesta äkillisestä muutoksesta sekä siitä, että hän itsestään oli lähennyt asiaa, josta Markus oli halunnut hänelle puhua.

— Syyskuulla ennen Helsinkiin lähtöäni minä olin kotona. Entäs milloinka te olette viimeksi siellä ollut?

Hän teititteli tahallaan Sandraa, saadakseen keskustelulla edelleenkin säilymään vakavan sävyn. Sandra vilkasi häneen epäluuloisesti, mutta nähdessään hänen kasvoillaan totisen ilmeen, vastasi hän huoahtaen:

— Siitä on jo aikaa… kuinka kauan liekään. Itsestäni minusta tuntuu olevan kokonainen ihmisikä siitä, kun minä siellä viimeksi olin.

— Kai teillä on sinne joskus, ja ehkä useinkin, ikävä?

— Mitäpä siitä jos onkin! vastasi Sandra uudelleen huoaten.

— Mutta jos on ikävä, niin mikäs estää menemästä sinne, kiinnitti Markus.

— Voi, voi, kyllä sinne olisi tällaisen ihmisen kamala palata, kauhisteli Sandra. — Jokainenhan siellä sormellaan osoittelisi.

Markus huomasi, että Sandra oli ainakin ajatellut kotikylään palaamista.

— Se on vain turhaa kuvittelua, rohkaisi hän. — Mistä ne siellä saakka tuntisivat teidän vaiheenne?

— Kyllä ne pahat kielet kerkeävät.

— En minä ainakaan ole kuullut teistä siellä mitään kerrottavan. Jos ne jotain tietäisivät, niin kyllä minä joskus olisin kuullut kotonani naisväen siitä puhuvan. Täällä teidän omassa huoneessannehan minäkin sain vasta tietää, millä jäljillä te olette.

Kun Sandralla ei ollut tähän mitään huomauttamista, jatkoi Markus:

— Ja eikö teillä elä äitikin vielä siellä kotikylässä?

— Elää kyllä, vastasi Sandra ja hänen suupielissään värähteli.

— Ja hänellä on oma asunto?

— Onhan se sellainen pieni ja matala tölli.

— Teillä on siis kuitenkin siellä paikka, mihin mennä, ettei tarvitse heti vieraisiin turvautua. Ja mikä onkaan kodikkaampi asunto kuin sellainen neliseinäinen matala tölli, joka on sisältä vuorattu sanomalehdillä ja jonka pienellä ikkunalla kasvaa palsami.

Samassa juolahti Markuksen mieleen eräs Erkon parhaimpia runoja ja hetken mielialan virittämänä alkoi hän hartaudella lausua:

Kasteli kukkaa vanha mummo, kukkaa ikkunalla. — Missä on tyttösi, vanha mummo? — Kaukana maailmalla.

— Tiedätkö millä hän kulkee tiellä, vaivainen mummo kulta? — Tiedä en, — maailma taisi niellä, taikka jo peittää multa.

— Kastelen kukkaa, armastani, muistelen tyttölasta. Tuskinpa jälleen puhdastani löytänen maailmasta.

Sandra oli nostanut kädet silmilleen ja itki ääneensä. Fiffi, joka silmät suurina oli seurannut edellistä keskustelua, oli harja helmassaan kyyristynyt lattialle istumaan ja alkoi Markuksen tauottua nyyhkyttää kuin lapsi, joka seuraa aikuisten esimerkkiä.

Nähdessään nuo yhteiskunnan ulkopuolelle liukuneet naispoloiset omaa alennustaan ja koti-ikäväänsä itkemässä edessään, tunsi Markuskin silmäinsä kostuvan.

Fiffi kuivasi kyyneleensä ja puhkesi yhtäkkiä sanomaan:

— Voi, voi, Sandra, kyllä minä sinuna lähtisin kotiin!

— Ei suinkaan se mitään ihanaa ole tämä tällainen elämä, ettei sitä raskisi jättää, vastasi Sandra nyyhkytysten katkomalla äänellä. — Nythän minä sitä paitsi olen kohta ilman kattoakin, kun tästäkin on käsketty muuttamaan.

Markus huomasi Sandran mielialan varsin alttiiksi ja kiirehti sen vuoksi yllyttämään:

— Silloinpa on viisainta lähteä vitkastelematta. Ellei teillä ole matkarahoja, niin minä ostan piletin.

Sandra loi Markukseen kummastuneen ja epäilevän silmäyksen, mutta kohtasi katseen, jossa ei näkynyt jälkiäkään leikinlaskusta.

— On minulla sen verran rahoja ja näistä huonekaluista saan vähän lisää, kun myön ne, vastasi hän.

— No silloinhan teidän ei tarvitse ihan tyhjänä äidin luo tulla. Ryhtykää nyt heti huomispäivänä myymään huonekalujanne.

— Mitähän jos minä todellakin rupeaisin tässä puuhaamaan kotimatkaa, sanoi Sandra hetken vaiti oltuaan ja hänen silmiinsä virisi toivorikas ilme.

— Rupea vain ja ihan heti, kyllä minä autan sinua matkavalmistuksissa, riensi Fiffi hänen aikomustaan kannattamaan.

Markus nousi lähteäkseen. Hän ojensi kätensä Sandralle ja sanoi:

— Luvatkaa nyt minulle varmasti, että lähdette.

— Olkoon menneeksi! vastasi Sandra ja antoi hänelle kätensä.

— Minä lähetän teidän mukananne kotiini jotakin Helsingin terveisiä. Ilmoittakaa sen vuoksi minulle lähtöpäivänne, että minä tiedän tulla asemalle tuomaan.

Tämä juolahti Markuksen mieleen keinona, jolla hän voisi rohkaista Sandraa sekä samalla päästä varmuuteen, matkustiko tämä todellakin Helsingistä. Sillä hänen mielensä saattoi vielä monestikin kääntyä ja kotiinmeno jäädä ikipäiviksi.

Ovella kääntyi Markus vielä varoittamaan:

— Elkää nyt vain laskeko tänne enää ketään elostelijoita!

— En laskisi, vaikka kuka tulisi koputtamaan, vastasi Sandra.

— En ole nyt sillä tuulellakaan.

Hän sanoi sen sillä äänensävyllä, että Markus ehdottomasti uskoi hänen sanoihinsa. Toivotettuaan vielä onnea matkavalmistuksille lähti Markus huoneesta, jossa hän parilla käynnillään oli saanut kokea niin omituisia mielialoja.

17.

Se tuli yhtäkkiä kuin mahtava hyökyaalto idästä, lakaisten kaikki tieltään, sotkien umpeen vanhat rajat ja repien ylös vuosisataisia juuria sekä meuroen siinä tuokiossa koko yhteiskunnan kaaokselliseen alkutilaansa. Ja se tuli nopeasti. Tuskin olivat viestit ehtineet siitä mainita, kun se jo itsekin oli perillä, yllättäen kuin humaus pääkaupungin ja koko maan.

Viimeiset puolikymmentä vuotta oli eletty kiduttavan painostuksen alla. Vieras sortovalta lepäsi koko yhteiskunnan yllä kuin tukahduttava painajainen. Se pimitti kaikki laajemmat näköalat ja tukki yhteiskunnalliset ilmatiehyeet. Henkinen elämä ja kaikenlainen yritteliäisyys olivat lamassa ja mieliä jäyti yleinen epävarmuuden tunto. Ilma oli myrkyttynyttä ja yhteiskuntaruumiiseen ilmestyi epäterveitä kasvannaisia. Huonot ainekset, jotka terveissä ja säännöllisissä oloissa pysyivät enemmän tai vähemmän näkymättömissä, olivat näinä vuosina kohonneet pinnalle ja rehottivat tuossa heidän elimistölleen suotuisassa ilmanalassa. Kuin ihmisruumista tärvelevät loiselävät työnsivät halpamainen ilmianto- ja kätyrijärjestelmä lonkeroitaan yhä syvemmälle yhteiskunnan sisälmyksiin.

— Meiltä puuttuu edellytyksiä säännölliseen työntekoon, oli Markus kuullut kerran sanottavan eräässä toveripuulaakissa, jossa aikaa tapettiin ryyppäämisellä ja kortinpeluulla.

Se oli tietysti hirtehismielessä lausuttu sukkeluus, mutta pohjaltaan se oli kuitenkin totta. Ylioppilasnuorison elämä oli ihanteetonta ja aatteetonta varsinkin sen jälkeen kun isänmaallinen innostus, joka tämän routakauden alussa oli kaikkien sydämiä avartanut, oli alentunut puoluevimmaksi ja toistensa pikkumaiseksi nälvimiseksi. Elettiin kuin kannen alla, ilkeässä puristuksessa ja kiusallisen lähelle toisiaan sullottuina.

Mutta paine synnyttää aina vastapaineen ja kaikkien näiden vuosien kuluessa oli kannen alle kerääntynyt runsaasti räjähdysaineita. Tarvittiin vain ulkonainen sysäys niiden sytyttämiseksi.

Nyt oli tuo sysäys äkkiarvaamatta tapahtunut.

Kun Markus lauhana pilvisenä aamupäivänä lähti uudesta asunnostaan Rauhankadun varrella, tunsi hän kadulle tullessaan ilmassa jotakin erikoisempaa, näki samaa vastaan tulevien ihmisten kasvonilmeissä ja huomasi sitä heidän kiirehtivässä käynnissään. Jotakin erinomaisempaa täytyi olla tekeillä tai jo tapahtunut, vaikka kaupunki ulkonaisesti olikin ennallaan.

Senaatintorin halki kulkiessaan näki hän koululapsia opettajainsa johdolla kulkueina marssivan Aleksanterinpatsaalle ja laulavan siinä isänmaallisia lauluja. Mitä olikaan tapahtunut, sillä eilen vielä ei tällaista olisi sallittu?

Aleksanterinkadulle tullessaan tapasi Markus muutamia tuttavia ja sai ensimmäiset alkeistiedot kehittymässä olevista asioista: Venäjällä oli puhjennut valtava yleislakko ja täällä piti nyt liityttämän mukaan.

Tapaukset seurasivat päivän kuluessa nopeasti toisiaan. Koulut ja virastot lakkasivat toimimasta, tehtaiden pyörät pysähtyivät, höyryhevoset herkesivät junia kiidättämästä ja sähkölangat välittämästä tietoja. Oli kuin joku näkymätön käsi olisi yhtäkkiä lamauttanut kaikki ne tuhannet jänteet, jotka yhteiskuntaa ja sen laitoksia pitävät vireessä. Helpotuksesta huoaten, mutta samalla täynnä jännittynyttä odotusta riisuivat ihmiset päältään yhteiskunnalliset valjaansa. Etiketit putosivat pois, ei ollut enää senaattoreja, poliisipäälliköltä eikä tuomareita, yhtä vähän kuin mestareita, kisällejä, palvelijoita tai juoksupoikia. Oli vain pelkkiä ihmisiä, jotka eivät aluksi näyttäneet tietävän, kuinka suhtautua tähän uuteen olotilaan.

Santarmit ja poliisit olivat ykskaks kadonneet kuin kaste maahan ja sen huomatessaan hengähti Markus monen muun kanssa syvään. Tuntuipa kuin koko yhteiskunta olisi sen johdosta helpotuksesta huoahtanut. Käden käänteessä siirtyi hallitus- ja käskyvalta niille, jotka siitä vielä eilen eivät olleet osanneet uneksiakaan.

Työväentalolla pantiin erilaisista aineksista kokoon ylin hallitusvalta: lakkokomitea. Se otti kaikki ohjakset käsiinsä ja jakoi ihmisille välttämättömimmät tiedot lyhtytolppiin päivittäin kiinnitetyillä julistuksillaan. Kun Markus ei ollut vielä ehtinyt lähemmin kotiutua Helsingin järjestäytyneen työväen pariin, jäi hän tämän merkillisen viikon vaiheissa vieraaksi lakkokomitean toimille sekä yleensä tapahtumille työväentalolla. Hänen pääkortteerinaan oli koko ajan ylioppilastalo.

Mainitussa paikassa oli iltapuolella ensimmäistä lakkopäivää ylioppilaskunnalla suuri kokous, jossa pidettiin toinen toistaan radikaalisempia puheita, huudettiin eläköön ja alas ja nautittiin vapauden ensi huumauksesta. Mutta siellä päätettiin myöskin käytännöllisistä asioista. Muun muassa perustettiin ylioppilaskaarti, jonka työväen kaartin rinnalla tuli pitää yllä järjestystä kaupungissa. Osakunnat jakautuivat komppanioihin ja valitsivat itselleen päälliköt. Merkkinä kaartilaisilla oli valkoinen side vasemman käsivarren ympärillä ja aseena kävelykeppi, jolla sellainen oli. Markus kirjoittautui erääseen pohjalaisten komppaniaan, jonka seuraavana aamuna tuli lähteä kaduille "passiin".

Sähkövalot eivät palaneet ja ulkona oli miltei säkkipimeä, kun Markus laskeutui ylioppilastalon portaita alas. Kuin kiiltomatoja vilkkui tuolla ja täällä käsilyhtyjä ja välistä hulmahti kaupungin yli Viaporista suunnatun valonheittäjän häikäisevä sädekimppu kuin kohtalonsilmä, joka levotonna seurasi tapahtumia tuossa kaikki siteensä katkoneessa, poreilevaan käymistilaan joutuneessa ja kaikkia mahdollisuuksia kätkevässä kaupungissa, mikä oli verhonnut itsensä pimeydellä kuin synnyttävä vaimo.

Äänten sorina ja satojen jalkain kapse pimeillä kaduilla ilmaisivat kuitenkin laadullaan, että odottamattomat tapaukset eivät olleet suomalaista tyyneyttä tasapainostaan järkyttäneet, vaan että valjaansa riisuneet ihmiset suhtautuivat pohjoismaalaisen kylmällä järkevyydellä tähän eriskummaiseen olotilaan. Turvallisin mielin sukeltautui Markus kaduilla lainehtivaan kansanjoukkoon ja käsivarressaan jo kansalliskaartilaisen merkki suuntasi hänen askeleensa Eerikinkadulle.

Ainoastaan kerran oli hän pikimmältään tavannut Olgaa sen ihanan ja täyteläisen illan jälkeen, jolloin he olivat yhtäkkiä päässeet niin lähelle toisiaan. Hän oli sen jälkeen muuttanut uuteen asuntoonsa, hoitanut opinnoitaan ja kirjoittanut jälleen pienen artikkelin Työmieheen. Ja nyt olivat viime näkemisen lisäksi tulleet vielä tämän päivän merkilliset tapahtumat. Sydän tulvillaan päivän kokemuksista ja ensimmäisen vapauden tuulahduksen juovuttamana tunsi hän pakottavaa halua tavata Olgaa ja nauttia yhdessä hänen kanssaan siitä vapauden huumasta, jonka vallassa hän oli koko päivän elänyt. Kun hän kaartilaisvelvollisuuksistaan oli vielä huomen-aamuun saakka vapaa, päätti hän rientää suoraa Olgan luo, ajattelematta ollenkaan, että tämä saattoi olla ulkona kuten lähes koko Helsinki.

Eerikin ja Fredrikin katujen kulmassa ojensi joku vastaantulija heijastuslyhtynsä vasten hänen kasvojaan ja häikäisi hetkeksi hänen silmänsä. Sen verran kuin hän ehti tuota häikäilemätöntä lyhtyniekkaa nähdä, luuli hän tunteneensa Heino Kavanderin, joka kulki jonkun naisen seurassa.

"Se olikin juuri hänen tapaistaan!" ajatteli Markus kiukustuneena lyhdyn häikäisystä.

Hän pysähtyi kuuntelemaan ja tunsi nyt selvästi Kavanderin äänen. Hänen jutteluunsa vastasi silloin tällöin pehmeä naisääni.

"Varmaankin Hilma!" välähti Markuksen mieleen ja hänen tuli ilkeä olla, ilkeä sekä itsensä että Olgan takia. Sillä hänestä tuntui, että Kavander noudattaa hänen omia askeleitaan ja jäljittelee hänen eleitään kuin kateellinen varjo. Hänen mieleensä muistui siinä kadun kulmassa seistessään, kuinka toverit kerran kouluaikana olivat yksimielisesti kiittäneet erästä hänen kirjoitustaan toverikunnan lehdessä ja kuinka Kavander oli hiipinyt miehestä mieheen ja koettanut uskotella, ettei hän, Markus, ole sitä itse kirjoittanut, vaan jostakin plagieerannut. Ja sitten oli hän itse kirjoittanut seuraavaan lehteen samasta aiheesta sekä ollut kiukussaan, kun hänen osalleen ei tullutkaan toverien kiitosta.

Jos Kavanderin seurassa ollut nainen oli todellakin Hilma, niin mihin hänen oli nyt ryhdyttävä? Äänet ja askelten kapse olivat jo häipyneet pimeyteen ja jos hän tavoittaisikin heidät, niin millä oikeudella voisi hän käydä riistämään Hilmaa Kavanderin seurasta? Hän tunsi tässä asiassa itsensä kykenemättömäksi ja mieli masentuneena lähti hän jatkamaan matkaansa.

"Mutta mitä syytä minulla on uskoa pahaa heidän suhteestaan?" kysyi hän itseltään. "Miksei hänellä saattaisi olla yhtä rehelliset aikomukset Hilmaan nähden kuin minulla Olgaan? Ja että hän tällä hetkellä on etsinyt Hilman seuraa, siihenhän saattaa hyvinkin olla samanlaiset syyt kuin minulla tavata Olgaa."

Mutta vakuutetuksi ei hän saanut itseään ja äskeinen voimakas mielenlento oli auttamattomasti lauennut.

Hän pysähtyi hetkiseksi Olgan asunnon portille kuin empien astua sisälle tässä nolossa mielentilassa. Katu oli täällä saakka aivan tyhjä ja pimeä. Keskikaupungilta kuului liikkeellä olevien kansanjoukkojen aiheuttama, taukoamaton kohina, mikä muistutti käyntiin joutuneen meren henkäilyä. Tuon tuostakin hipaisivat linnoituksen levottomasti häilähtelevät valosoihdut savupiippuja ja alhaalla riippuvia syksyisiä pilviä.

Siinä katsellessaan ja kuunnellessaan tunsi Markus äskeisen harmin aiheen häipyvän omaan mitättömyyteensä. Hän pääsi jälleen samaan mielen vireeseen, jossa hän oli matkalle lähtenyt. Sydän avartuneena astui hän portista sisään ja alkoi hapuilla portaita kohti.

Eteisen seinässä palaa kituutti pieni lamppu ja sen valossa näki Markus avaimen sisarusten ovella. Hän koputti ja astui vastausta odottamatta sisälle.

Olga istui pöydän ääressä käsi poskella. Hän oli yksinään huoneessa ja hänen kasvoillaan oli tuskastunut ilme. Markuksen nähdessään ilostui hän kuitenkin huomattavasti, kohosi nopeasti paikaltaan ja astui häntä vastaan.

— Mitä, etkö sinä tiedä mitään tämän päivän tapahtumista, koska istut täällä yksinäsi ja murjotat? huudahti Markus ja veti hänet syliinsä.

Vastaukseksi painautui Olga hänen rintaansa vasten ja purskahti itkuun. Vaikka Markus arvasikin syyn Olgan mielihaikeaan, joutui hän tästä kuitenkin ikävästi hämilleen ja tunsi korkean mielialansa jälleen luisuvan käsistään.

Olga itki kauan ja hillittömästi aivankuin hän Markusta odottaessaan olisi viimeiseen saakka taistellut sitä vastaan.

Tyytymättömällä, miltei äreällä äänellä virkkoi Markus, korjaten kuin velvollisuudentunnosta hänen otsalle valahtaneita hiuskiharoitaan:

— Mutta mitä sinä noin itket? Mikä sinulla on?

— Kun minä äsken pistäydyin Tuomisen vaimon luo, oli Hilma silläaikaa mennyt kaupungille.

— Mutta mitä vaarallista siinä nyt vielä on? oli Markus olevinaan.

— Hän on taas mennyt tapaamaan sitä Kavanderia, vastasi Olga ja katsoi Markukseen sellaisella ilmeellä, kuin olisi hän tahtonut sanoa, että etkö jo ymmärrä, miksi minä olen huolissani.

— Onko Kavander käynyt täällä vai mistä sinä sen tiedät? jatkoi Markus kyselyään kuin asia yhäkin olisi ollut hänelle uusi.

— Ei, mutta Hilma sai häneltä aamulla kirjeen ja sen johdosta on hän koko päivän ollut niin levoton.

— Oliko kirje sitten varmasti juuri Kavanderilta?

Se kuiva kuulustelusävy, jolla Markus lateli kysymyksiään, oli saattaa Olgan uudestaan itkemään.

— Varmasti se oli häneltä, minä näin sen jo Hilman silmistäkin, kun hän luki kirjettä, vastasi hän loukkaantuneena.

Markus oli yhä äissään siitä, että tämä kiusallinen pikku-asia, kuten hän tällä kertaa sitä mielessään nimitti, oli särkenyt hänen juhlamielensä. Sen vuoksi ei hän puhunut mitään kadulla tekemästään huomiosta, vaan jatkoi hetken kuluttua:

— Mutta miksi sinä niin kovin pelkäät Kavanderia? Ehkäpä hänellä on hyvinkin rehelliset aikomukset.

— Ei ikinä! huusi Olga sisäisestä vakuutuksesta värisevällä äänellä.

— Minä näin sen heti hänen kirjeestään ja sitten hänen silmistään ja käytöksestään.

Niin vakuutettu kuin Markus olikin siitä, että Olga oli oikeassa, halutti hänen edelleenkin purkaa äkäänsä sanomalla:

— Naiset luottavat aina liiaksi aavistuksiinsa ja vaistoihinsa.

Olga ei vastannut siihen mitään, vaan tuijotti loukkaantuneen näköisenä eteensä.

Seurasi painostava äänettömyys. Tuomisen huoneesta kuului hyssytystä sekä kaksoslasten ärtyisä ja läpitunkeva itku. Milloin se hetkeksi taukosi, täytti sen sijan heti räätälin puolelta tuleva, katkeamaton köhiminen ja kakisteleminen. Markus ärtyi ärtymistään ja vaikka ääni hänen sydämessään kehottikin osoittamaan myötätuntoa Olgan sisarhuolia kohtaan, pääsi kuitenkin voitolle halu olla tyly ja kostaa äskeinen juhlamielen rikkuminen.

Seisaalleen ponnahtaen ja kätensä hyvästiin ojentaen sanoi hän lyhyesti ja päättävästi:

— Minun täytyy nyt lähteä.

Olga loi häneen säikähtyneen katseen, samalla kuin hän vaistomaisesti antoi kätensä.

— Mihin sinulla sellainen kiire on? sopersi hän hätääntyneenä. Hän puristi arasti Markuksen kättä kuin tahtoen pidättää häntä.

Markus tunsi sen johdosta hellän kosketuksen sydämessään, mutta hän oli ehtinyt jo ikäänkuin kangistua tylyyteensä. Kätensä pois vetäen virkkoi hän:

— Minä olen ylioppilaskaartissa ja aamulla täytyy minun jo kello kahdeksalta olla talolla valmiina palvelukseen. Hyvää yötä! ja hän astui ulos, tuntien sydämessään katkeran suloista tuskaa.

Portille tultuaan pysähtyi hän hetkeksi, sillä ilmielävänä näki hän edessään, kuinka Olga on jälleen kumartunut pöytää vasten ja itkee haikeasti. Sääli ja hellyys kaihersivat hänen sydäntään, mutta hän paadutti uudelleen mielensä, huitaisi ykskaikkisuuden merkiksi kädellään ja lähti päättävästi astelemaan keskikaupungille josta yhä kuului taukoamaton kohina kuin salaperäisyydellään kiehtovan meren ulapalta.

18.

Ylioppilastalo oli muuttunut täydelliseksi kasarmiksi. Se oli ylioppilaista muodostetun kansalliskaartin pääkortteerina. Sieltä lähti ja sinne palasi yhtä mittaa läpi vuorokauden pieniä vahtipatrulleja. Niiden päälliköt ottivat lähtiessään kansliasta ohjeet ja jättivät sinne palatessaan selonteon toimistaan. Yläkerran ruokasali oli yötä päivää miehiä täynnä. Siellä söivät he ateriansa ja lepäilivät väliajoin. Penkeillä näkyi aina loikoilevia siiviksiä ja pöytien ympärillä istui taajoja ryhmiä vilkkaasti jutellen, kahvia juoden tai korttia pelaten. Huoneen täytti aina huumaava äänten sorina ja tupakansavu. Pitkän ravintolapöydän takana liikkuivat tarjoilijattaret nääntyneinä ja unisina, koettaessaan tyydyttää nälkäisten ja janoisten kansalliskaartilaisten tarpeita.

— Pohjalaisten ensimmäinen komppania! — Hämäläisten toinen komppania…! kuului yhtämittaa huutoja, kun päälliköt vahtivuoron lähetessä kokosivat kahvi- ja korttipöytien ääreen hajaantuneita tai penkeille venähtäneitä miehiään. Kiiruusti kavahtivat nämä jalkeilleen, järjestyivät eteisessä riveihin ja sotilaallista ryhtiä tavoitellen marssivat päällikköjensä jäljessä ulos, aseinaan kävelykepit ja järjestysvallan merkkeinä nuo vasempaan käsivarteen sidotut valkeat liinat. Vakavampien tapausten varalle saattoi lisäksi yhden ja toisen taskuun kätkettynä olla revolveri tai kummibatonki.

Kello oli neljänneksen yli kahdeksan, kun pohjalaisten toinen komppania, johon Markus kuului, marssi kaksimiehisissä riveissä ylioppilastalon portaita alas. Aamuvarhaisesta huolimatta oli talon edustalle kokoontunut jo taaja väkijoukko. Rauhallisina ryhminä seisoskelivat siinä ihmiset, keskustellen viime tapauksista ja odottaen saavansa kuulla uutisia tai nähdäkseen ohi marssivia ylioppilaskaartilaisia, jotka olivat jo ehtineet päästä yleisön, varsinkin sivistyneemmän osan suosikeiksi. Joka kerta kun joku ylioppilasosasto läheni, avasivat he keskelleen leveän käytävän ja seurasivat myötätuntoisin silmäyksin noita nuoria isänmaan toivoja, jotka kaaokselliseen tilaan joutuneen pääkaupungin kaduilla pitivät yllä järjestystä.

Väkijoukon halki marssiessaan sai Markus yhtäkkiä tunteen, että Olga seisoo siellä muiden joukossa, katse häneen kiinnitettynä. Hän tunsi rinnassaan lämpimän ailahduksen, mutta sen sijaan että olisi etsinyt silmillään Olgaa, palasi hän itserakkaan turhamaisuuden yllytyksestä eilisiltaiseen ohjelmaansa ja marssi sivuilleen katsomatta eteenpäin, tahdissa pysyäkseen hokien mielessään: — yks, kaks, yks, kaks…

Komppanian oli määrä kello kahteentoista saakka valvoa järjestystä Korkeavuoren-, Kasarmin- ja Fabianinkaduilla. Markuksen osasto sai osakseen Kasarminkadun ja kaksimiehisinä ryhminä alkoivat he kävellä sitä edestakaisin.

Päivä oli lenseä ja tyyni ja aina väliin kurkisti aurinko pilvien raosta, alakuloisen lempeästi hyväillen suvivärinsä heittäneitä puistoja ja nurmikenttiä. Kaikki tavallinen suurkaupungin melu oli kokonaan vaiennut. Ei kuulunut tehtaiden ja veturien vihellyksiä, raitiotievaunujen vonkunaa tai rattaiden räminää. Ilmassa oli tuntu kuin suurena juhlapäivänä ja odottava juhlailme oli ihmisten kasvoilla, heidän hiljalleen soljuessaan pitkin katukäytäviä tai keräytyessään lyhtytolppien ympärille lukemaan niihin kiinnitettyjä lakkokomitean tiedonantoja.

Kapakat ja kaikki väkijuomalähteet olivat suljetut ja kun yleisö käyttäytyi rauhallisesti ja mallikelpoisesti, ei nuorilla kansalliskaartilaisilla ollut järjestyksen ylläpitämisestä mitään vaivaa. Markuksesta muuten tuntui, että tämä heidän kaartilaistoimensa olikin jonkunlaista leikkinäytöstä, jota näyteltiin vakavin naamoin ja totisin mielin. Hän ei voinut uskoa, että heillä yleisön silmissä olisi mitään järjestysvallan auktoriteettia. Että niin kuitenkin oli laita, sen tuli hän huomaamaan jo tällä ensimmäisellä vartiovuorollaan Kasarminkadulla. Lakkokomitea oli antanut tarkat määräykset siitä, minä aikana päivästä ja kuinka pitkään ruoka- ja maitokaupat saivat olla auki. Näitä määräyksiä oli kuitenkin huomattu rikottavan ja "esikunnasta", kuten Markus tovereineen nimitti lakkokomiteaa, tuli kaikille vahdissa oleville kansalliskaartilaisille käsky valvoa ankarasti, että kaikki kaupat pysyvät luvattomana aikana visusti suljettuina. Vähän tämän jälkeen huomasi Markus toverinsa kanssa, että eräs ruoka- ja sekatavarakauppa oli auki ja että siellä kävi ostajia. Mitäs muuta kuin noudattaa käskyä ja mennä vaatimaan sen sulkemista. Mielessään epäillen, tulisiko puodinomistaja olemaan millänsäkään heidän, sivilipukuisten nuorukaisten antamista käskyistä astui Markus vakavana puotiin, toverin seuratessa ihan kintereillä. Kauppias loi pelästyneen silmäyksen heidän kansalliskaartimerkkeihinsä ja siitä rohkaistuneena kysyi Markus:

— Miksi te pidätte puotianne auki, vaikka se on tähän aikaan kielletty?

Markus ei ollut uskoa silmiään, nähdessään puodinomistajan selvästi vapisevan. Epäselvällä ja änkyttävällä äänellä mutisi hän jotakin, mistä Markus ymmärsi niin paljon, että hän lupasi heti sulkea puotinsa. Kun toverukset olivat palanneet kadulle, riensi hän todellakin täyttämään lupauksensa.

Nyt vasta käsitti Markus, etteivät he olleet näyttelijöitä missään leikkinäytöksessä, vaan että he olivat jonkun uuden ja salaperäisen mahdin edustajia — mahdin, jonka edessä yleisö vaistomaisesti taipui ja alistui. Tehdessään itselleen selväksi, että tämä mahti pohjaltaan oli kansantahto, ei siinä arkipäiväisessä ja alasrepivässä mielessä, missä räyhäävät joukot sitä jumaluutenaan käyttävät, vaan korkeammassa ja pyhemmässä, koko yhteiskunnan ja isänmaan parasta tarkottavassa mielessä, — tehdessään tämän itselleen selväksi, tunsi Markus rintansa laajenevan. Hän ei ollut enää mikään leikkinäyttelijä, joka valkoinen side käsivarressaan ilman tosi tarkoitusta mitteli katuja, vaan tärkeän ja mahtavan vallan palvelija. Kun kauppapuodin ovi paukahti kiinni, hengähti hän syvään ja tunsi itsensä vaikuttavaksi tekijäksi keskellä tätä kaaosta.

Astellessaan näissä mietteissä mäkeä ylös, huomasi hän kirurgisen sairaalan kohdalle tultuaan katukäytävällä Olgan, joka silmät maahan luotuna kulki samaan suuntaan. Markus kiinnitti katseensa häneen, mutta Olga ei kääntänyt päätään. Toveristaan erkaantuen läheni hän katukäytävää ja virkkoi:

— Olga!

Olga säpsähti, pysähtyi ja kääntyi häntä kohti. Hänen katseessaan luuli Markus huomaavansa samalla kertaa surua, arkuutta, ikävöintiä ja uhmaa. Olga ei puhunut mitään, katsoi vain Markukseen, silmissään tuo monivivahteinen ilme.

Markus käsitti heti, että Olga oli seisonut väkijoukossa ylioppilastalon edustalla, kuten hän oli vaistonnutkin, sekä sitten seurannut heidän osastonsa jäljessä tänne Kasarminkadulle. Lämmin hellyyden tunto sekä katumus illallisesta käytöksestään täyttivät hänen sydämensä.

Kätensä ojentaen lausui hän:

— Olga, annatko sinä minulle anteeksi sen, että minä eilenillalla olin sinulle niin tyly, vaikka sinulla ilmankin oli surua ja huolta? En tiedä mikä minuun meni, mutta minä olin sellainen ikäänkuin vasten tahtoani. Ulos tultuani oli minun suorastaan paha olla, kun olin varma, että sinä jäit yksinäsi itkemään.

Vastaukseksi ojensi Olga kätensä ja hänen silmiinsä kohosivat kyyneleet, kun hän lämpimästi ja luottavasti puristi Markuksen kättä. Hänen katseessaan kuvastui nyt pelkkää onnellisuutta. Sen tenhoamana unohti Markus hetkeksi sen omituisen tilanteen, jossa nyt elettiin ja hänellä oli täysi työ hillitä itseään tempaamasta Olgaa syleilyynsä.

— Voi, sinä rakas, rakas… hoki hän sen sijaan ja pusersi rajusti Olgan kättä. — Koko yön ajan minä olen ajatellut vain sinua ja äsken ylioppilastalolta lähtiessämme tunsin minä, että sinä olet siellä väkijoukossa. Etkös ollutkin?

— Olin, myönsi Olga hiukan ujosti, — mutta sinä olit vihainen etkä katsonut sinne päinkään.

— Vihainenko? Enhän toki, mistä minä olisin voinut vihainen olla, se oli vain sellaista… ja kun hän ei osannut käytöstään selittää, käänsi hän äkkiä päinvastaiseen suuntaan: — Mutta ethän ole, Olga, siitä vihoissasi minulle?

— Mitä syytä minulla olisi siitä vihotella, naurahti Olga.

— Kaikki on siis hyvin jälleen ja sinä olet minun oma Olgani, lopetti Markus. — Ja nyt sinä saat tehdä vartiopalvelusta yhdessä minun kanssani. Eteenpäin mars!

He lähtivät rinnan kävelemään mäkeä alas. Samalla juolahti Markuksen mieleen jotakin ja hän virkahti:

— Mutta maltahan, minäpä jätänkin tämän osan katua hetkeksi toverini huostaan ja me teemme sillaikaa pienen retken ylös tähtitorninmäelle, nähdäksemme hiukan ympärillemme.

Hän tavoitti toverinsa, ilmoitti tälle parilla sanalla aikomuksensa ja lähti sitten Olgan kanssa kaartinmaneesin sivutse oikaisemaan mainitulle näköpaikalle.

— Kuinka kaunis pääkaupunki meillä sentään onkaan! huudahti Markus, kun he olivat tulleet perille ja pysähtyneet haaksirikkoisten patsaan luo. — Kaikkialla on niin rauhallista ja hiljaista kuin maalla jonakin suurena kirkkojuhlana. Katsopas, kun merenpintakin on aivan rasvatyynenä. Mutta mitäs tuo on?

Hän oli kääntänyt katseensa eteläsatamaan päin ja huomannut samalla senaatintalon katolla Suomen leijonalipun.

— Näetkö sinä? kysyi hän henkeään pidättäen Olgalta.

Mutta Olga ei tajunnut heti, mitä Markus tarkoitti ja pieni tyytymättömyyden väre äänessään selitti hän lähemmin asian. Olga ei kuitenkaan kyennyt ottamaan asiaa samalta kannalta kuin Markus, jonka sydämen tuon kauan kätkössä olleen lipun näkeminen sai kiivaasti sykkimään. Kuten tuhannet muutkin suomalaiset olivat tänään tehneet, säpsähti hänkin ensinnä sen nähdessään sekä tunsi sydämessään outoa huumausta. Ja samalla heräsi mielessä kummia aavistuksia sekä aukeni sielunsilmäin eteen päätä pyörryttäviä näköaloja tulevaisuutta kohti. Kuin lumottuna tähysti hän lippua tuntien itsessään heräävän eloon jotakin, mikä siihen saakka oli uinunut heikkona itiönä.

— Uskotko sinä, Olga, että tämä kaikki päättyy onnellisesti? kysyi hän äänellä, joka tuli kuin kaukaa jostakin korkeuksista, niin että Olga ihmetellen käänsi katseensa häneen.

— Kuka sen tietää, vastasi hän epätietoisuuttaan arastellen.

— Usko sinä vain, sillä kyllä tämä kaikki päättyy onnellisesti, sanoi Markus varmasti. — Vaikka me olemmekin monien kärsimysten kansa, niin me olemme myöskin onnen kansa, sillä itse Jumala valvoo meidän kohtaloamme kuin holhooja alaikäisen asioita.

Markus oli joutunut omituisen kansallisen haltioitumisen tilaan. Sellaisina hetkinä hän hengessään ikäänkuin syleili koko Suomen kansaa, poissulkematta mitään sen huonoimmistakaan ominaisuuksista. Hän näki sen kuin yhtenä, moniosaisena henkilönä, jonka yhden jäsenen hän itse muodosti, tunsi sitä kohtaan palavaa, miltei aistillista rakkautta, jonka hurmaamana hän hoki sanoja: — suomalaiset! suomalaiset! — kuten äsken kadulla oli Olgalle hokenut: — rakas! rakas!

Kun he hetken kuluttua palasivat Kasarminkadulle, laskeutui Markus takaisin maanpinnalle ja maanpinta muistutti heti omista vaatimuksistaan. Hän alkoi nimittäin yhtäkkiä tuntea huikeata nälkää ja sen johdosta lausui hän:

— Aamulla lähtiessä en voinut syödä ja nyt minulla on nälkä kuin metsärosvolla. Mutta eihän täällä saa mistään ruokaa.

— Vaan jospa minä lähden hankkimaan sinulle voileipiä? ehdotti Olga.

Markus suostui tähän muitta mutkitta ja Olga lähti heti matkaan. Kuinka kauan hän viipyi poissa, sitä ei Markus voinut arvioida, sillä koko ajan käveli hän toverinsa rinnalla omiin ajatuksiinsa vaipuneena sekä vastaamatta juuri mitään tämän kysymyksiin. Siitä kun Olga lähti, tuntui hänestä kuluneen vain monias silmänräpäys siihen, kun hän jälleen ilmestyi heidän kohdalleen katukäytävälle, kainalossaan pieni paketti. Siitä löytyi siistejä ja maukkaita voileipiä, jotka Markus tasasi toverinsa kanssa.

Kädessään nopeasti häipyvä voileipä katsoi Markus hymyilevin silmin Olgaa.

— Sinun ensimmäinen emäntänäytteesi on arvosteltava korkeimmalla kiitoksella, ei hän voinut olla mielihyväänsä purkamatta.

— Sinua! mumisi Olga ja loi katseensa alas.

— Nyt minun on lähdettävä Hilmaa paimentamaan, ilmoitti hän hetken kuluttua.

— Milloin minä saan tulla ensi kerran sinua tapaamaan? kysyi Markus, sillä yksin jäätyäni tulee minulle heti sinua ikävä.

— Milloin hyvänsä. Sinä olet aina tervetullut, ja Olga katsoi häntä rohkeasti silmiin.

— Elä katso minua noin tahi minun on vaikea pysyä tässä alallani!

Iloisesti naurahtaen heitti Olga hyvästi ja lähti astumaan keskikaupungille päin. Mielihyvin seurasi Markus häntä silmillään. Tuon pienen ja kiinteän, somaan harmaaseen kävelypukuun verhotun vartalon liikkeissä sekä nopeassa käynnintahdissa ilmeni niin paljon lujaa luonnetta ja äidillistä huolekkuutta, jotka Markus oli aina Olgan seurassa vaistomaisesti pannut merkille.

Tultuaan seuraavaan kadunkulmaan pysähtyi Olga ja katsoi taakseen. Markus heitti hänelle intomielisen lentosuukon, mihin Olga vastasi hansikastaan huiskuttamalla, kadoten jo seuraavassa tuokiossa väkijoukkoon.

19.

Seppä Tuomista ei Markus ollut ensi tutustumisensa jälkeen ollenkaan tavannut. Toisena lakkopäivänä kohtasi hän hänet odottamatta.

Iltapuoleksi päivää oli Markuksen komppania komennettu vahtiin kenraalikuvernöörin palatsin luo. Mainitun talon kummallekin Esplanaadin puoleiselle kulmalle oli poikki kadun asetettu kaksinkertainen vartioketju. Liike oli siltä kohtaa katua siis kokonaan katkaistu ja kansalliskaartilaiset osoittivat kulkijoita kiertämään Kappeliesplanaadin kautta. Näistä vartioista oli puolet työväestön muodostamasta kansalliskaartista, joka käytti merkkinään punaista sidettä käsivarressa ja jonka pääkortteeri sekä ylin päällystö olivat ensimmäisellä poliisiasemalla.

Näiden työväenkaartilaisten joukossa oli Tuominenkin. Hän teki iloisen, miltei innostuneen vaikutuksen.

— Suuria asioita on ehtinyt tapahtua sitten kun viimeksi tavattiin, lausui Markus tervehdittyään.

— Niin on ja vielä suurempia on tulossa, vastasi Tuominen. — Valta on nyt kokonaan meillä.

Tämän viimemainitun sanoi hän tuttavallisesti, aivankuin kysymys olisi ollut yksinomaan heistä kahdesta. Markus hymähti siihen sekä joutui samalla aprikoimaan, kuinka hänen oman sosialisminsa laita pohjaltaan olikaan, sillä tämän nykyisen tilanteen oli hän ottanut hieman toisin, nimittäin kokonaan suurisänmaalliselta kannalta sekä sivuuttaen kaikki luokkanäkökohdat.

— Teillä niitä on sattunut onnellisia perhetapauksia sitten viime näkemän, muutti hän keskustelun aihetta.

— On niin, kokonaista kaksi poikaa tulla hurahti samalla kertaa. Tätä sanoessaan koetti Tuominen näyttää iloiselta ja terhakalta, mutta Markus huomasi kuitenkin, että tämä kaksinkertainen väenlisäys oli myös tuonut joukon uusia huolia Tuomisen perheeseen. Eikä kummakaan, sillä olihan mies parasta aikaa lakossa. Sen muistaen virkkoi Markus:

— Te sitä olette saanut siirtyä lakosta lakkoon. Kuinkas sen ensimmäisen lakon kävi, tokko se ehti vielä päättyäkään?

Tuominen synkkeni huomattavasti vastatessaan:

— Eiköpä se lie ollut jo päätöksissä. Herrat ottivat järjestymättömiä tilalle ja omasta joukostakin ilmestyi muutamia rikkureita.

— Te menetitte siis työpaikan?

— Mennyttä se on, mutta sillä ei väliä nyt, kun köyhälistö nousee valtaan.

— Te uskotte siis, että niin käy?

— No varmasti! innostui Tuominen unohtaen samalla omat yksityishuolensa ja vastoinkäymisensä. — Vanha virkavaltahan on kokonaan jo pyhkäisty pois ja valta on meidän käsissämme.

Markuksella oli omat epäilyksensä tämän vallan pysyväisyyteen nähden, mutta hän ei hennonut niitä tuoda esille. Hän antoi Tuomisen pitää haaveensa, kuten hänellä itselläänkin oli omansa, sekä nauttia eheästä juhlatuulesta keskellä painavia arkihuolia.

Maan ylimmällä hallitusmiehellä oli sentään muitakin vartioita kuin kansalliskaartilaiset. Palatsin pihalle oli sijoitettu muutamia komppanioita venäläistä sotaväkeä. Markus huomasi sen vahdinmuutoksen aikana ja samalla sai hän yhtä ja toista ajattelemisen aihetta. Hän oli juhlahuumauksessaan monien muiden tavalla miltei kokonaan unohtanut venäläisen sotaväen olemassaolon. Sotilashenkilöitä ei nimittäin ollut lainkaan näkynyt kaduilla, vaan he olivat pysyneet visusti kasarmeissaan.

Vahdista lähtevä sotaväen osasto marssi, kansalliskaartilaisten antaessa tietä, palatsin editse kauppatorille. Upseerit olivat nähtävästi kehottaneet miehiä näyttämään ryhtiään, sillä he astuivat tavallista paljon jäykempinä ja polkivat jalkansa vihaisesti katuun. Jokaisen kasvoissa kuvastui hermostunutta jännittyneisyyttä ja uhkaa. Katu tömisi, kun he syrjilleen katsomatta marssivat ohitse ja ilman täytti hetkeksi aikaa sakea tökötinhaju.

— Näyttivät siltä, ettei niitä ole hyvä mennä ärsyttämään, virkkoi muuan vanhempi työläiskaartilainen.

Siihen ei kukaan puhunut mitään ja kaikki tuntuivat miettivän, ettei asema ollut niinkään vaaraton kuin miltä se ensi silmäyksellä näytti. Mutta yleisessä humussa oli suurin osa ihmisiä sen kokonaan unohtanut ja varsinkin nuoremmat olivat laskeneet mielikuvituksensa valloilleen sekä leikkivät innostuneesti vallankumousta aivankuin aseman herruus olisi vastaan kiistämättä ollut heidän. Että melkoinen osa vanhempaakin ikäluokkaa otti asian siten, osoitti kuinka lapsenkengissä Suomen kansa valtiollisiin tosiasioihin nähden vielä kulki.

Muutoin oli järjestys kaduilla ja kaikkialla yleisön keskuudessa erinomainen. Kenraalikuvernöörin palatsia vartioivien kansalliskaartilaisten tehtävä supistui siihen, että he neuvoivat siitä ohitse pyrkivää yleisöä kiertämään keskiesplanaadin kautta. Innokkain tässä toimessa oli eräs kuuromykkä mies, joka työläiskaartiin kuuluvana oli sitonut käsivarteensa punaruutuisen nenäliinan. Käsillään hosuen ja mölisten ehätti hän jokaisen eteen, joka läpimenon aikomuksissa läheni vartioketjua. Piittaamatta vähääkään säikähtyneiden naisten kiljauksista tai niistä vihaisista silmäyksistä, joita häneen heitettiin, jatkoi hän väsymättömällä innolla hosumista, mölyämistä ja viittilöimistä, herättäen kansanjoukoissa sekaisin naurua ja paheksumista.

Iltahämärissä marssi Markuksen komppania pois kenraalikuvernöörin talolta ja sijalle tuli toinen. Syötyään ylioppilastalolla voileipiä ja kylmiä piirakoita lähti Markus käymään asunnossaan, sillä seuraava vartiovuoro alkoi vasta kello kahdeltatoista yöllä.

Paljosta kävelystä ja seisomisesta väsyneenä heittäytyi hän keinutuoliin, lepuuttaakseen hiukan jäseniään. Unta hän ei kuitenkaan tuntenut kaipaavansa, sillä päivän vaikutelmista oli hänen mielensä vielä virkeänä ja valppaana.

Olgan kuva, sellaisena kuin hän oli esiintynyt äsken Kasarminkadulla, palasi yhä uudestaan hänen mieleensä. Sen huolekkaan ja äidillisen piirteen johdosta, joka Olgassa oli yhä enemmän alkanut Markukselle selvetä, olivat hänen ajatuksensa suuntautuneet oman kodin perustamiseen. Tähän saakka oli yhteiselämä Olgan kanssa ja oma koti esiintyneet hänelle ainoastaan tulevaisuuden mielikuvana. Mutta tänään, Olgan lähdettyä hänen luotaan Kasarminkadulta, oli hänessä entistä voimakkaampana herännyt oman kodin kaipuu ja hän oli tehnyt itselleen kysymyksen, eikö sen perustaminen voinut jo kaikista lähimmässä tulevaisuudessa käydä päinsä. Yhä uudelleen ja uudelleen olivat hänen ajatuksensa päivän kuluessa palanneet tähän asiaan ja se oli alkanut näyttää yhä mahdollisemmalta. Nyt teki hän muutamia käytännöllisiä laskelmia ja huomasi, että hän hyvin voi mennä naimisiin jo ennen opintojen päättymistä.

Kuten tavallista, valtasi hänet, asiasta kerran selville päästyään, rajaton kiihko viedä se mitä pikimmin perille. Hän ponnahti ylös keinutuolista ja varustautui lähtemään Olgan luo, esittääkseen hänelle asian heti tuoreeltaan.

Laskeuduttuaan alas kadulle tunkeutui hänen mieleensä kuitenkin pieni epäilys. Oliko tämä nyt laitaa, kysyi hän itseltään, että hän keskellä tätä yleistä kaaosta, jolloin kaikkien mieliä jännitti yksinomaan isänmaan asia, takertui yhtäkkiä kodin perustamisajatuksiin? Näitä epäilyksiä torjuessaan sai hän odottamatonta apua itse Goetheltä, sillä yhtäkkiä muistui hänen mieleensä runoelmasta "Hermann und Dorothea" eräs kohta, jonka hän kouluaikana oli erikoisella mielihyvällä ja ikäänkuin ennakkovaistolla mieleensä painanut. Pimeätä katua astellessaan kertasi hän ääneensä säkeet, joilla Hermannin äiti rohkaisi lemmen kahleisiin joutunutta poikaansa:

"Darum lob' ich dich, Hermann, dass du mitt reinem Vertrauen Auch ein Mädchen dir denkst in diesen traurigen Zeiten, Und es wagtest zu frein im Krieg und über den Trümmern."

Lämpimästi ja voimakkaasti sykähyttivät nämä säkeet Markuksen sydäntä. Kaikki epäröimiset olivat kuin pois puhalletut. Pitkin askelin harppasi hän säkkipimeässä eteenpäin, törmäten tavan takaa pahki vastaantulijoihin sekä aiheuttaen äkäisiä sisunpurkauksia. Mutta mistään piittaamatta kulki hän eloisin mielin halki pimeän kaupungin.

Minua kuljettaa kohti päämäärääni "vividus impetus", ajatteli hän hymyillen, kun mieleensä muistuivat sanat, joilla Horatius eräässä oodissaan kuvaa nuoren kotkan eloisata viettiä.

20.

Kyllä se on surkeata, että sitä pitää vielä noita lapsia laittaa tähän kurjuuteen! puhui Tuomisen vaimo harmaalla äänellä, istuen pesän edessä ja kuivaten rievulla toista kaksospoikaa, joka sylkeä kakistellen makasi tyytyväisenä hänen helmassaan.

Hänen kuulijanaan oli Olga, joka oli pistäytynyt auttamaan häntä lasten kylvetyksessä. Pyöreät ja valkoiset käsivarret paljaina kyynärpäihin saakka istui hän kahden tuolin varaan asetetun soikean pesuastian ääressä, sivellen sienellä toista kaksospoikaa, joka makasi vatsallaan haaleassa vedessä, rinta nojaten Olgan vasempaan kämmeneen.

— Ja mikä ihme siinä pitää olla, jatkoi Tuomisen vaimo, — että noita lapsia annetaan niin runsaasti juuri köyhille, joilla usein on tietämistä siinä, että itse pääsevät päivästä toiseen. Kyllä vain olisi meillekin tämmöisenä aikana ollut yhdessä tarpeeksi.

— Noo, siinä samassahan niitä menee kaksikin, koetti Olga lohduttaa. — Tällaisia kilttiä palleroita! Ihan huvikseen sitä käsittelee, kun on ihokin niin pehmoista kuin sametti.

— Voi, voi, kyllä sitä on hyvä puhua sellaisen, jolla ei itsellään ole lapsia. Mutta kun ne yökauden vuorotellen poraavat ja välistä yhteen ääneen, niin ettei tiedä kumman niistä syliinsä sieppaa, niin kyllä siinä jo johtuu toisenlaisiinkin ajatuksiin. Entäs sitten, kun ne vähän kasvavat ja alkavat vaatia muutakin syömistä kuin rintaa! Ihan hirvittää ajatellessa, että lapsijoukon kanssa joutuu kokemaan tällaista työttömyyden aikaa.

Vaimon ääni sortui itkun sekaiseksi valitukseksi, kun hän jatkoi:

— Kohta tässä ei ole kuin paljaat seinät jäljellä, kun on täytynyt panttiin kantaa kaikki, jolla on jonkunkaan markan irti saanut. Viimeksi vei Antti minun kihlakelloni ja kauanko nekään rahat enää kestää!

Säälien silmäili Olga hänen kelmeitä ja laihtuneita piirteitään sekä luisevia käsiään, joilla hän kapaloitsi lasta. Annettuaan sille rintaa asetti hän sen varovasti pärevasuun, jossa molemmat pojat nukkuivat rinnan. Vasun yli kumartuneena piispitti hän hetken hiljaa, kunnes poika ummisti silmänsä, minkä jälkeen hän otti Olgalta toisen ja alkoi sitä vuorostaan pesän edessä kuivailla. Olgasta näyttivät hänen huulensa alituisesta piispittämisestä venyneen torvelle ja muutoinkin se äkkiä vanhentuminen, mikä Tuomisen vaimossa näkyi niin selvänä, teki häneen aina painostavan, miltei itkettävän vaikutuksen. Tällä kertaa lauloi hänen sydämensä kuitenkin siinä määrin omaa onnentunnettaan, että hän näki nämä seikat ainoastaan puolella silmällä ja kuuli Tuomisen vaimon harmaat valitukset vain puolella korvalla. Vaikka Markus ei ollut tiennyt sanoa, milloin hän ensi kerran pääsee tulemaan, oli hän kuitenkin pitkin iltaa odottanut häntä. Korvat herkkinä tarkkasi hän eteisestä kuuluvia askeleita sekä kykeni ainoastaan vaillinaisesti tajuamaan Tuomisen vaimon sydämenpurkauksia.

Kun viime mainittu oli saanut toisenkin kaksospojan kapaloiduksi, havahdutti Olgan eteisestä kuuluva koputus unelmistaan.

— Eikös meidän ovelle joku koputtanut? kysyi hän seisomaan nousten.

— Kyllä kai, koska teidän oveanne kuulutaan avattavan, arveli Tuomisen vaimo katsettaan lapsesta nostamatta.

— Pitää mennä katsomaan, kuka sinne tuli, ja Olga ryhtyi hihojaan suoristamaan.

— Taitaa olla se ylioppilas, sanoi Tuomisen vaimo, saaden kasvoilleen puserretuksi vaisun hymyn.

— Mitä joutavia! sanoi Olga moittivasti, sillä hän ei mielellään kuullut viittailuja suhteeseensa.

Ennenkuin hän ehti lähteä omalle puolelleen, tuli Hilma Tuomisen huoneeseen.

— Se on siellä, hän sanoi sisarelleen, viitaten päällään heidän huonettaan kohti.

Sisarusten välillä oli eilen illalla, Hilman palattua kaupungilta, ollut jälleen kiivas kohtaus. Sen johdosta oli Hilma koko päivän paikannut mökönturkkia ja sen takia hän nytkin niin ynseällä tavalla ilmoitti siskolleen Markuksen saapumisen.

— Kuka se? oli Olga vähällä kivahtaa, mutta Tuomisen vaimon takia jätti hän asian sikseen ja lähti mitään puhumatta huoneesta.

Tultuaan omaan kamariinsa ei hän aluksi huomannut siellä ketään vierasta. Hän luuli Hilman narranneen häntä ja tunsi jo mielessään suuttumuksen sekaista pettymystä. Mutta peremmäs astuessaan huomasi hän uunin takaa pistävän näkyviin miehen palttoonhelman. Mieli iloiseksi sykähtäen astui hän löytöään kohti, huudahtaen nauravalla äänellä:

— Ahaa, löysinpäs!

Samassa tuli Markus esiin piilostaan, kaappasi hänet riehakasti syliinsä ja nosti kohoksi lattiasta.

— Voi, voi, pudotat vielä! oli Olga hätäilevinään.

— Niinkö mitättömänä sinä minua pidätkin! Tässä rangaistus, ja hän suuteli Olgaa kaulaan, kun ei sillä kertaa ylettänyt ylemmäs.

Hän istahti lähimmälle tuolille, asetti Olgan polvelleen ja katsoen häntä koomillisen vakavasti silmiin jatkoi:

— Kuulehan, Olga, sinustako siis tulee minun pikku vaimoni ja emäntä minun talooni ja minun lukuisain lasteni äiti ja…

Samassa painoi Olga kämmenensä hänen suulleen.

— Mutta mitä nyt, Olga, etkö sinä siis rakastakaan minua, työntäen Olgan käden syrjään suuteli hän häntä.

— Kuulehan nyt kuitenkin, mitä minä olen miettinyt koko päivän ja mitä minä tulin sinulle ehdottamaan, jatkoi Markus tosissaan.

— Minä olen päättänyt perustaa oman pienen kodin ja tehdä sen mahdollisimman pian. Mitä sinä siihen sanot?

— Mitäpä minulla olisi siihen sanottavana, vastasi Olga teeskennellyn epätietoisena.

— Mutta kysymys on siitä, suostutko sinä tulemaan sen kodin valtiattareksi?

Markus katsoi Olgaa vakavasti silmiin. Olga ei puhunut mitään, mutta yhtäkkiä kietoi hän kätensä luottavasti Markuksen kaulaan.

— Sinä siis suostut, rakkaani! riemuitsi Markus ja likisti Olgan rintaansa vasten. — Mutta eikö sinua pelota, että me kuolemme nälkään?

— En minä sinun kanssasi pelkää mitään! vastasi Olga ja kätki kasvonsa Markuksen olkapäälle.

— Kiitos siitä! Mutta kuulehan kuitenkin, miten minä olen ajatellut, ja Markus alkoi selvittää Olgalle laskelmiaan, joiden pohjana oli se, että kaksi henkeä voi kalustamattoman huoneen vuokraten ja itse ruuan laittaen elää samalla kuin yksineläjä, joka vuokraa kalustetun huoneen ja syö ulkona. Ja varakeinona oli Markuksella se, että hän tarpeen vaatiessa rupeaa vakinaiseen sanomalehtityöhön jo ennen opintojen päättymistä.

— Mutta minä olen aikonut toteuttaa tämän mahdollisimman pian, jatkoi hän. — Heti kun tästä sekasorron tilasta päästään taas säännöllisiin oloihin. Hyväksytkö sinä sen?

Olgalla ei ollut siihenkään mitään vastaan sanottavaa.

— Kaikki on siis sitä myöten selvää! lopetti Markus ja sinetöitsi asian suutelolla.

Kun Olga oli irtautunut hänen syleilystään ja ryhtynyt teetä puuhaamaan, virkkoi Markus hetken mietittyään ja hiukan arastellen:

— Tietysti me emme suostu kirkolliseen avioliittoon?

— Kuinkas sitten? kysyi Olga säikähtyneenä ja pysähtyi askartelussaan.

— Kuinka hyvänsä muuten, mutta papin eteen minä en rupea polvistumaan! kiihtyi Markus. — Ja yhtä vähän sopii sinunkaan sitä tehdä, koetti hän hetken kuluttua korjata yksipuolista ja tylyä lausettaan.

— Mutta eihän siitä muutenkaan voi tulla oikeaa avioliittoa, sanoi Olga hiljaa.

— Miksei voi? Ei suinkaan pappi avioliittoa avioliitoksi tee. Sehän on yhteiskunnallinen laitos ja kokonaan miehen ja naisen välinen asia, jonka kanssa mustatakeilla ei ole mitään tekemistä. Ja jos joitakin muodollisuuksia tarvitaan, niin voimmehan me solmia siviliavioliiton raastuvanoikeuden edessä.

Sellaisia oli viime aikoina muodostettu muutamia ja Markus oli äskettäin lukenut eräästä vapaamielisestä aikakauslehdestä artikkelin, jossa niitä puolustettiin sekä kehotettiin raastuvanoikeutta käyttäen välttämään kirkollista vihkimistä. Olga oli nähtävästi myös kuullut mistä sekä tiesi, mikä naista alentava seikka siihen kätkeytyisi, sillä punastuen vastasi hän:

— Eihän toki sellaista, hyi!

Markus oli näkevinään Olgassa uuden piirteen: vaistoihin ja ennakkoluuloihin nojautuvan itsepäisyyden. Häntä suututti ja mitään puhumatta murjotti hän alallaan.

Arastellen ja äänessään lepyttelevä sävy virkkoi Olga hetken kuluttua:

— Miksemme me voisi antaa papin vihkiä itseämme? Onhan se niin kaunis tapa ja… ja kuulehan, minä tahtoisin sitä ennen kaikkea äitini tähden.

Hän katsoi pyytävästi Markusta silmiin.

— No niin, siitähän me ehdimme lopullisesti vielä tuonnempana sopia, sanoi Markus, jonka jäykistyneen mielen Olgan katse sai sulamaan ja joka tällä kertaa päätti voittaa itsensä, ettei syntyisi sellaista painostavaa murjotuskohtausta kuin hänen parilla edellisellä käynnillään.

Olga hengähti helpotuksesta ja ryhtyi asettelemaan teekuppeja pöydälle.

Kun he hetkistä myöhemmin istuivat vastapäätä hämmennellen höyryäviä teekuppejaan, sanoi Olga hymyillen:

— Me olemme tässä sopineet jo miltei kaikesta, eikä minun mieleenikään ole juolahtanut kysyä, mitä sinun omaisesi tästä kaikesta sanovat.

— Ja minä puolestani olen unohtanut tiedustella, hyväksyykö sinun äitisi minua vävypojakseen, vastasi Markus.

— Mitä siitä, hän on sellainen yksinkertainen vanha mummo, joka varmastikin on iloinen, saadessaan kuulla asiasta, sanoi Olga vaatimattomasti.

— Minun äitini on kuollut, ilmoitti nyt Markus, — mutta jos hän eläisi vielä, niin mieltyisi hän varmastikin heti sinuun. Muutoin minä olen täysi-ikäinen mies enkä kysy tässä asiassa kenenkään mieltä. Minä otan vaimon itselleni enkä omaisilleni.

Oikeastaan oli Markus ehtinyt jo ajatella isänsä ja veljensä suhtautumista tähän asiaan ja hän oli vakuutettu heidän vastustuksestaan. Mutta kaikesta huolimatta oli hän päättänyt toteuttaa aikomuksensa. Haihduttaakseen viimeisetkin huolten tähteet Olgan sydämestä jatkoi hän:

— Mitä isääni ja veljeeni tulee, niin olen varma, että hekin pitäisivät sinusta, jos he nyt yleensä sosialismini takia haluavat minua lainkaan enää nähdä.

Sitä ja tätä jutellen jatkoivat he teen juontia. Hilma pysyi koko ajan visusti Tuomisen puolella. Olgan kerrottua viimeisestä riidastaan siskonsa kanssa, johtuivat he neuvottelemaan siitä, miten Hilman elämä olisi viisainta järjestää sen jälkeen kun Olga asettuu Markuksen kanssa yhteiseen kotiin. Lopulta pitivät he parhaimpana sitä, että Hilma asuu heidän luonaan.

Puoliyön lähetessä heitti Markus hellät hyvästit ja lähti pääkortteeriinsa, kuten hän nykyään nimitti ylioppilastaloa. Vaeltaessaan halki pimeän kaupungin, tunsi hän mielensä iloiseksi ja tyytyväiseksi, vaikka kodin perustamisen tiellä olikin vielä tuo avioliiton solmiamismuotoa koskeva kiusallinen erimielisyys. Mutta hän toivoi sille löytävänsä onnellisen ratkaisun.

21.

Kaaoksellista olotilaa jatkui päivästä toiseen. Markus pysyi uskollisesti toimessaan, milloin yösydännä seisten tovereineen vartijana yliopiston portilla, aseena tukeva kummibatonki, milloin patrulleeraten eri osissa kaupunkia. Lyhyet lomahetket vietti hän ylioppilastalolla tai kävi keski-yötä nukahtamassa jonkun lähellä asuvan toverin asunnossa. Olgan luona tai omassa huoneessaan ei hän tullut pariin vuorokauteen käyneeksi.

Epävarmuuden tunto ja odotuksen jännitys kasvoivat päivä päivältä. Se juhlamielinen innostus, jolla koko kansa oli lakkoon liittynyt, ei voinut ajan oloon suojata ihmisiä syvälle syöpyneen puoluekatkeruuden purkauksilta. Kenraalikuvernöörin palatsin edustalla puhkesivat eräänä päivänä ihmisten puolueintohimot näkyviin vähemmän kauniilla tavalla ja sen jälkeen sattui rettelöitä ylioppilaskaartilaisten ja punakaartilaisten välillä, mikä nimitys työväen muodostamasta kansalliskaartista alkoi päästä käytäntöön. Jälkimmäiset, joiden kunniaksi kuitenkin on luettava hyvä järjestys ja ankara kuri, anastivat vähitellen haltuunsa koko järjestysvallan, niin että ylioppilaskaarti kävi kokonaan tarpeettomaksi. Komppania toisensa jälkeen jäi pois vahtipalveluksesta ja niin lakkasi hiljalleen koko komento.

Ilmassa risteili mitä kirjavimpia ja toinen toistaan eriskummallisempia huhuja, jotka saivat varsinkin arvostelukyvyttömäin ihmisten päät pyörälle. Milloin kerrottiin sosialistijohtajain panneen toimeen sen ja sen hullutuksen, milloin taas satapäinen huhu tiesi tarkkaan määrätä ajan, jolloin Helsinkiä alettaisiin Viaporista käsin pommittaa. Ja tiedot, joita Pietarista päin saapui, olivat vieläkin päättömämpiä. Tämä sähkön ja sanomalehtien seisausaika loi ilmapiirin, jossa huhu yks kaks puhkesi mitä rehevimpään kukintaansa. Lakkokomitea koetti kyllä taistella lyhtytolppiin kiinnitetyillä tiedonannoillaan näitä päättömiä juttuja vastaan, mutta ihmiset uskoivat sellaisia aina mieluummin kuin kuivaa totuutta, ja jos yksi huhu osoittautuikin perättömäksi, kuten aina vähän ajan kuluttua kävi, niin ilmestyi heti tilalle toinen kahta kummempi. Jos koskaan, niin vilisi tuona merkillisenä viikkona hyvien helsinkiläistemme päässä mitä kirjavin ja levottomin lauma muurahaisia — kuten suuremmassa tai vähemmässä määrin oli laita yli koko maankin.

Sen jälkeen kun ylioppilaskaarti lakkasi toimimasta, kulutti Markus aikansa yksinomaan ylioppilastalolla. Hän oli perinpohjin kyllästynyt kaikkiin huhuihin ja ikäänkuin tylsistynyt niiden vaikutuksille. Ei edes se verisen mylläkän uhka, joka tuon hullunkurisen torisenaatin valitsemisen edellä äärimmilleen kiihotti ihmisten mieliä, kyennyt hänessä herättämään juuri sanottavaa vastakaikua. Kyllästyneenä kaikkeen tyytyi hän rauhassa odottamaan, mitä tuleman piti ja mihin uusiin muotoihin yhteiskunta tästä kaaostilastaan oli selkiintyvä. Hän ei tuntenut itsessään mitään kutsumusta vaikuttamaan tapausten kulkuun ja häntä tympäisi nähdä ympärillään tuhansien höyrypäiden tärkeinä häärivän ja soittavan suutaan ikäänkuin tuo käynnissä oleva jättiläisprosessi olisi heidän eleistään ja huudoistaan riippunut. Hänen isänmaallinen juhlamielensäkin oli alentunut ja hän katseli tapauksia ympärillään jonkinlaisella filosofisella resignatsionilla — mikäli hän ylenmääräiseltä henkiseltä ja ruumiilliselta väsymykseltä enää lopulta siihenkään kykeni. Viitsimättä juuri mistään keskustellakaan, istui hän järkähtämättä alallaan lähellä tarjoilupöytää ja pelasi korttia. Paikaltaan liikkumatta tyydytti hän nälkänsä kylmillä piirakoilla ja kahvilla. Pelitoverit hänen ympärillään vaihtuivat yhtä mittaa, mutta hän pysyi uskollisena tuolillaan.

Siten oli hän yhteen menoon ollut sijallaan vuorokauden ympäriinsä, kun Veli Forsberg odottamatta ilmestyi siihen hänen läheisyyteensä. Markuksen päässä tuntui tyhjältä eikä hän ollut enää selvillä, monesko lakkopäivä oli kulumassa. Veljeä ei hän ollut sitten lakon puhkeamisen ollenkaan tavannut, mutta siitä huolimatta ei hän osoittanut mitään erikoisempia ihastuksen merkkejä, sillä siihen määrään olivat hänen aistimensa väsähtäneet.

— Mitä kaikkea sinulle kuuluu? tiedusteli Veli uteliaana.

— Eipä mitään erikoisempaa, vastasi Markus vallan arkipäiväisesti ja ryhtyi jakamaan kortteja.

Veli seurasi hetken äänetönnä pelin kulkua, mutta sanoi sitten ikävystyneenä Markukselle:

— Kuule, lähdetään pois, täällä on niin kamalan raskas ilma.

— Taitaa olla, vaikka minä en tiedä siitä mitään. Mutta joutaapa täältä lähtemäänkin.

Markus heitti kortit kädestään pöydälle ja seurasi toveriaan ulos. He lähtivät astelemaan Veljen asuntoa kohti ja matkalla liittyi heidän seuraansa eräs kolmaskin toveri.

— Sinä olet kai ollut kansalliskaartissa? virkkoi Veli heidän kävellessään.

— Niin olen, vastasi Markus. — Entäs mitä sinä olet puuhannut, kun sinua ei ole näkynyt koko lakkoaikana?

— Olen flaneerannut pitkin katuja, katsellut ympärilleni sekä ollut muutamissa kokouksissa.

Veli oli vakavan, miltei uhkaavan näköinen ja Markus alkoi aavistaa hänellä olevan jotakin hampaankolossa. Kun he olivat ehtineet Veljen asuntoon, asettuneet istumaan ja saaneet paperossit palamaan, alkoi purkaus. Veli oli ollut vanhojen fennojen kokouksissa kirjallisuudenseuran talolla sekä imenyt siellä itsensä täyteen sitä ärtyistä katkeruutta, jota mainitun puolueen keskuudessa olivat synnyttäneet viime päivinä heikäläisiä virkamiehiä kohdanneet loukkaukset. Varsinkin oli Veli kiihtynyt niistä tiedoista, joita hän puolueensa kokouksissa oli kuullut Turun tapauksista; kuinka katuyleisö siellä oli ruokottomasti häväissyt, jopa rääkännytkin hovioikeuden virkamiehiä. Kun hän kiihtyneessä äänilajissa oli tehnyt selkoa kaikista kuulemistaan, lopetti hän sanottavansa seuraavalla kiukkuisella purkauksella:

— Älkää te luulkokaan, että tämä on viimeinen tilinteko! Pitäkööt nyt kagaalit orgioitaan, kyllä se heillekin koittaa tilinteonpäivä, jahka suomalainen puolue on päässyt vapautumaan siitä painolastista, jota sen hartioille on näinä vuosina kertynyt. Tämän jälkeen täytyy jokaisen olla selvillä rajoista!

Viimeisiä sanoja lausuessaan katsoi Veli vaativasti Markukseen. Tälle oli Veljen kiihko kokonaan odottamatonta, sillä joistakin sattuneista häiriöistä ja yleisöjoukon vallattomuuksista huolimatta oli hän luullut koko kansan puolueisiin katsomatta olleen yksimielisen. Hän oli kuin yksinkertainen sotilas, joka näännyksiin saakka oli toimittanut palvelusta rintamassa, luullen koko armeijan ylimmästä alimpaan tehneen samoin ja samassa mielessä. Mutta nyt sai hän hämmästyksekseen havaita, että ylempänä esikunnassa eivät asiat olleetkaan sillä kannalla, vaan että puoluevimma oli siellä leimahtanut entistä katkerampaan paloon.

— Ei sinunkaan käy enää laatuun hoippua puolelle ja toiselle, vaan sinun on merkittävä kantasi selvästi! jatkoi Veli, käyden nyt avoimesti Markuksen kimppuun ja pitäen kaikupohjanaan toveria, joka kadulla oli liittynyt heidän seuraansa ja joka vaieten istui syrjempänä.

— Mutta eikö minun kantani ole kyllin selvä, sopersi Markus, joutuen yhä enemmän hämilleen. — Olenhan minä sosialisti, mikäli tässä puoluerajoja tarvitaan.

— Sosialisti! kertasi Veli ivallisesti. — Sosialistinahan sinun pitäisi kuulua työväen kaartiin, mutta sinä vedätkin yhtä köyttä kagaaliylioppilasten kanssa!

Ennenkuin Markus ehti vastata, että hän on ylioppilaskaartissa nähnyt monta vanhaa fennoakin, jatkoi Veli kiihkeästi:

— Että joku kaupunkilaisnulikka kuuluu kagaaliin, niin sen nyt voi vielä käsittää, mutta että sinä maalaisena ja talonpojanpoikana lukeudut samaan joukkoon, se on miltei anteeksi antamatonta. Kehtaat kuulua joukkoon, joka on häväissyt Yrjö-Koskista ja kuitenkaan sinä et voisi olla ylioppilas ilman samaa Yrjö-Koskista, koska meillä ilman häntä ei olisi suomenkielisiä kouluja!

Kun Veli näin vain ilman muuta luki hänet kagaaliin kuuluvaksi ja sen perusteella ripitti häntä tällä odottamattomalla tavalla, se sai Markuksen hämmästyksestä ja loukkaantumisesta sanattomaksi. Sitäpaitsi saattoi hänet rajaton väsymyskin kykenemättömäksi ja ennen kaikkea haluttomaksi antautumaan kiihkeään väittelyyn. Hän tunsi vain halua päästä mitä pikimmin asuntoonsa ja saada hiukkasen levähtää.

He lähtivät kolmisin alas kaupungille. Veljeä tuntui ärsyttävän se, ettei Markus vastannut mitään hänen hyökkäyksiinsä. Hän tuhkaili nenäänsä ja tuntui latailevan itseään uuteen purkaukseen kuin pienoispilvi, joka oli imeytynyt täyteen sitä sähköä, mitä vanhain fennojen puoluekokous oli nähtävästi ollut täynnä.

Markus kulkeutui tahallaan edelle molemmista tovereistaan ja kun oli tultu Esplanaadille, joudutti hän yhä enemmän askeleitaan, kunnes ihmisvirta yks kaks erotti hänet näistä. Nyt lähti hän suoraa päätä ja mistään katukohtauksista piittaamatta astumaan Rauhankadulle. Päästyään vihdoinkin omaan huoneeseensa heittäytyi hän riisuutumatta vuoteeseen, vaipuen siinä tuokiossa raskaaseen uneen.

Nukuttuaan noin tunnin verran heräsi hän siihen, että joku nyki häntä käsivarresta sekä toisti hätäisesti hänen nimeään. Kun hän vaivalla sai silmänsä auki sekä pääsi hiukan tajuamaan todellisuutta ympärillään, huomasi hän vuoteensa vieressä nuorimman talon neideistä, joka kovin kiihtyneenä pyysi häntä tulemaan eteiseen. Kuullessaan samalla muutamia etäisiä tykinjymähdyksiä sekä luullen jotakin tavattoman vakavaa olevan tekeillä, kavahti Markus siekailematta jaloilleen ja seurasi neitiä unipohmelosta hoippuen sekä silmiään hieroen eteiseen, josta kuului riiteleviä ääniä.

Päästyään pimeän käytävän läpi näki Markus ulko-oven edessä rivissä seisovan erään hyvin keikarimaisesti puetun miehen, jonka käytös ja vielä enemmän puhetapa ilmaisi hänen kuuluvan työväen luokkaan, sekä pari naista, joista toinen oli talon oma palvelijatar. Miehellä oli tulipunainen kravatti sekä punainen side käsivarressa. Vieraalla naisella oli myös käsivarressaan jonkunlainen merkki. He olivat tulleet lakkokomitean lähetteinä panemaan herrasväkeä tilille siitä, että palvelustyttö ei oman kantelunsa mukaan ollut saanut täyttä lakkovapautta.

Heistä vastapäätä, sisähuoneisiin johtavalla ovella, seisoi keskimmäinen talon neideistä, sillä vanhin sisko oli kaupungilla. Kun Markus saattajineen asettui hänen rinnalleen, oli heitä silläkin puolen kolmihenkinen rivi. Kierosilmäinen neiti ja punakravattinen mies pitivät yllä äänekästä keskustelua tai paremmin sanoen uhkauksilla ja haukkumasanoilla höystettynä riitaa. Palvelustyttö, mustasilmäinen ja liukaseleinen hälläkkä, jonka pahankurisuudesta Markus oli saanut pätevän todistuksen, kuullessaan hänen pesää sytyttäessään särmikkäästi kiroilevan, ei nuoruudestaan huolimatta häikäillyt emäntiensä edessä jatkaa kanteitaan, joita hän teki hyvin äkäisessä ja kiihtyneessä äänilajissa. Kun vanhempi läsnäolevista sisaruksista selitti niiden johdosta lujasti, että palvelijattarien ei ole tarpeellista olla niin perusteellisesti lakossa, että kotiaskareet jäävät suorittamatta, menetti punakravattinen, jolla äsken saavutetun vallan maku oli nähtävästikin kohonnut arveluttavasti päähän, viimeisenkin mielenmalttinsa.

— Älkää te luulkokaan, huusi hän astuen askeleen eteenpäin ja pudistaen nyrkkiään vanhemman neidin kasvojen edessä, — älkää te luulkokaan, että te saatte tästä puolin meitä mielenne mukaan kuranssata. Nyt onkin, kuulkaa, valta meitillä ja me näytämme, ettei köyhälistön kanssa pelatakaan miten hyvänsä!

— Näyttä te mitä näyttä! huusi vanhempi neiti miltei yhteen suuhun hänen kanssaan. — Ei me pelkkä teitä eikä te saa tulla räyhämään ihmisten huoneisiin!

— Sådant pack! — säesti nuorempi neiti siskoaan.

Punakravattinen naisseuralainen ja talon palvelustyttö kiihtyivät hekin huutamaan yhteen ääneen toisten kanssa ja niin täytti pienen eteisen tuota pikaa sekava melu. Nuorempi talon neideistä nyki Markusta yhtä mittaa hihasta, kehottaen häntä ajamaan ulos nuo kutsumattomat vieraat. Mutta päästyään selville tilanteesta, etääntyi Markus siitä samalla. Hän katseli ikäänkuin kauempaa noita edessään riiteleviä ja kiihtyneesti eleileviä ihmisiä. Hänen myötätuntonsa ei kallistunut kummallekaan puolelle ja mikäli se jäi seisahduskohtaan, sikäli tunsi hän itsensä voimattomaksi ryhtymään aktiivisiin toimiin.

Tyhjennettyään itsensä ylivuotavimmasta kiihkostaan ja lausuttuaan vielä joukon uhkauksia sekä saatuaan samanlaisia vastaan poistuivat lakkokomitean lähetit näyttämöltä. Palvelustyttö pyörähti keittiöön ja räiväsi oven perästään kiinni niin että pihtipielet paukkuivat. Molemmat neidit peräytyivät omiin huoneisiinsa, heittäen tyytymättömiä silmäyksiä Markukseen, joka lähti viimeisenä näyttämöltä. Astellessaan pimeän käytävän läpi hymähti hän näkemälleen, tuntien samalla kuitenkin apeutta mielensä pohjalla.

Tultuaan huoneeseensa ei hän tuntenut enää mitään halua heittäytyä vuoteeseen, sillä uni oli kaikonnut kokonaan. Istuttuaan hetken keinutuolissa ja tehtyään muutamia johtopäätöksiä äskeisestä kohtauksesta, lähti hän takaisin ylioppilastalolle.

22.

Kun Markus seuraavana aamuna palasi asuntoonsa, ryhtyi hän heti riisuutumaan, pannakseen levolle. Päästyään vuoteeseen ja saatuaan itselleen mukavan nukkuma-asennon, lausui hän itselleen:

— Tästä minä en liiku, vaikka koko maailma menisi nurin, ennenkuin olen tarpeekseni levännyt ja ennenkuin tämä sekamelska on jälleen selvinnyt säännöllisiin muotoihin!

Koko yön oli hän viettänyt ylioppilastalolla mitä ristiriitaisimmassa mielentilassa.

Kun hän eilen tuon asuntonsa eteisessä sattuneen tragikoomillisen kohtauksen jälkeen oli lähtenyt ulos, oli häntä vastaan pääpostikonttorin kohdalla astellut Veli, kasvoillaan synkän vakava ilme. Ollen omiin ajatuksiinsa vaipuneena ei Veli ollut väen vilinässä huomannut häntä, vaan jatkanut matkaansa. Markus oli heti arvannut Veljen olleen menossa häntä tapaamaan, mutta aamullisen loukkauksen muistaen oli hän kylmentyneenä vetäytynyt kuoreensa sekä toveriaan pysäyttämättä kulkenut omaan suuntaansa.

Tultuaan ylioppilastalolle oli hän istahtanut entiselle paikalleen korttipöytään sekä kuulumisista piittaamatta ryhtynyt pelaamaan. Jonkun ajan kuluttua oli, aivan kuten aamupäivälläkin, pöydän ääreen ilmestynyt Velikin. Markus oli arvannut, että Veli oli häntä asunnostaan löytämättä tullut tänne häntä tapaamaan, saadakseen jollakin tavoin sovitetuksi aamullisen kohtauksen. Mutta huolimatta olla häntä näkevinään, oli hän itsepintaisesti tähystellyt kortteihinsa. Yhtä itsepintaisesti oli Velikin istunut pöydän ääressä, ottamatta kuitenkaan osaa peliin ja vaihettaen silloin tällöin jonkun sanan toisten kanssa.

Ilmassa risteileviin huhuihin nähden oli Markus edelleenkin pysytellyt järkähtämätönnä, kunnes illan tullen eräs sellainen oli vihdoinkin saanut hänet turtumuksestaan temmatuksi. Talolle kerääntyneiden siivisten kesken oli näet kaamean vakavana alkanut kierrellä huhu, että punakaartilaiset ovat ensi yön kuluessa päättäneet hyökätä ylioppilastalolle sekä anastaa sen haltuunsa. Huhu oli saanut yhä uskottavampia lisäpiirteitä ja nostattanut kaikki talolle kokoontuneet ylioppilaat jalkeilleen. Oli päätetty ryhtyä puolustamaan taloa, ulko-ovelle oli asetettu vartijoita, jotka ainoastaan tunnussanalla laskivat väkeä sisälle ja joukko pisimpiä miehiä oli lähtenyt jostakin vissistä paikasta kaupungilta hakemaan kiväärejä, mitkä heidän oli päällystakkinsa alla kuljetettava talolle.

Tämä kaikki oli saattanut Markuksen omituisen ristiriidan valtaan. Hänen mieleensä oli yhtäkkiä muistunut se Työmiehen artikkeli, jonka hän oli kirjoittanut tutustumisensa johdosta Olgaan ja jossa hän oli erikoisesti viittaillut ylioppilaihin työläisnaisten viettelijöinä. Sen johdosta oli hänen eteensä asettunut vaativana kysymys, eikö hän osaltaan ollut tuntuvassa määrin herättänyt sitä katkeruutta, joka työmiehissä vallitsi ylioppilaita kohtaan ja joka ensi yönä uhkasi purkautua väkivaltaisuuksiin. Tehdessään siten tiliä itsensä kanssa, oli hän myöntänyt itsensä syylliseksi, sekä päättänyt sovittaa rikoksensa taistelemalla ylioppilasten riveissä ja puolustamalla viimeiseen saakka heidän omaa taloaan. Tähän valintaan olivat häntä pakottaneet jo pelkät tunnesyytkin, sillä olivathan toisella puolen olleet kysymyksessä omat toverit, kun taas toisella puolen oli vihan kiihdyttämä lauma, josta häämötti ainoastaan sellaisia vähemmän miellyttäviä muotoja kuin sen hänen asuntonsa eteisessä esiintyneen punakravattisen työläiskeikarin.

Tehdessään valintansa oli Markus kaikesta huolimatta tuntenut asemansa traagiseksi. Se oli pakottanut hänet vihdoinkin lähenemään Veljeä, saadakseen vaihtaa hänen kanssaan ajatuksia hetken tilanteesta. Mutta Veli oli heittäytynytkin kylmäksi koko huhuun ja vielä enemmän taisteluvalmistuksiin nähden. Hän oli ivannut kiväärinhakijoita ja sanonut koko hommaa kagaali-lapsellisuudeksi. Markus oli ollut vähällä uudelleen loukkaantua, mutta se kaamean juhlallinen mieliala, mihin hän oli ehtinyt jo virittyä, oli saanut hänet suhtautumaan toverinsa ivaan ikäänkuin joltakin korkeammalta tasolta.

Kun sitten illan kuluessa eräs puolustuksen johtomiehistä oli yläravintolassa kuuluvasti julistanut, että niiden siivisten, jotka eivät voineet jäädä taloa puolustamaan, oli poistuttava, tarttui Veljeenkin hetken romanttinen mieliala. Markus oli nähnyt hänen muuttuneesta kasvonilmeestään, että hänen mielikuvituksensa oli, kuten kaikkien muidenkin, alkanut askarrella yöllisessä taistelussa, jolloin ulkona kaikuvat hyökkääjäin raivoisat huudot ja talon akkunoista kajahtelevat kiväärinlaukaukset, valaisten aina hetkeksi säkkipimeätä ympäristöä. Kaikki olivat varmaankin syvimmässä mielessään tunteneet, että tämä sittenkin oli vain hieman lapsekasta näyttelemistä, mutta asia oli nyt kerta kaikkiaan otettu niin vakavasti ja juhlallisesti, että hetken tunnelma oli saanut jokaisen lumoihinsa.

Kun Veli kehotusta noudattaen oli varustautunut poistumaan, oli hän lähtiessään pyytänyt Markustakin mukaan sekä tehnyt sen sillä sävyllä kuin olisi hän peljännyt toverinsa henkeä. Markus oli juhlallisesti kieltäytynyt, tuntien samalla sydämestään haihtuvan kaiken närän toveriaan kohtaan, varsinkin nähdessään sen paljon puhuvan jäähyväiskatseen, jonka tämä poistuessaan oli häneen heittänyt.

Huhu ylioppilastalon valtaamisesta, joka niin päteväpiirteisenä ja tärkeänä oli ilmestynyt talolle ja saanut kaikki lumoihinsa, oli osoittautunut yhtä päättömäksi kuin tuhannet edeltäjänsäkin. Pidettyään talolle jääneiden siivisten mieliä koko yön kaamean romanttisessa vireessä, oli se aamun valjetessa häipynyt omaan tyhjyyteensä. Yö oli kulunut aivan rauhallisesti ja aamulla oli Markus lähtenyt asuntoonsa "odottamaan järjestyneitä oloja", kuten hän lähtiessään oli tovereilleen sanonut.

Saatuaan päälleen ja koko ruumiilleen mukavan asennon tyynyjen välissä, tunsi hän ikäänkuin hiljalleen vaipuvansa alaspäin. Aivojen toiminta herpaantui, samalla kuin kuluneiden päivien kirjavat tapahtumat himmenivät ja häipyivät kokonaan näkyvistä. Sikeästi, unia näkemättä nukkui hän iltapimeään saakka. Havahtuessaan ja huomatessaan, että ympärillä oli pimeätä ja hiljaista, vaihtoi hän asentoaan ja vaipui uudestaan uneen.

Kun hän seuraavan kerran heräsi, paistoi huoneeseen leppeä syysaurinko. Hän tunsi nyt itsensä selkeäksi ja valppaaksi kuin lapsi, joka tarpeeksi nukuttuaan kavahtaa heti istualleen ja tarttuu lähimpään leikkikaluun. Hän haukotteli perusteellisesti ja solahuttaen paidanhihat kyynärpäiden taakse siveli mielihyvin lämpimiä ja nuoruuden voimakkaita käsivarsiaan. Jääden mukavaan loikoma-asentoon nautti hän henkisestä ja ruumiillisesta hyvinvoinnistaan. Samalla koetti hän arvailla, mille kannalle asiat ulkona kaupungilla olivat kehittyneet.

Ulkoa päin ei huoneeseen tunkeutunut minkäänlaisia ääniä. Ainoastaan kyökin puolelta päin kuului jotain vähäistä askartelun kolinaa. Markuksesta tuntui samanlaiselta kuin kotona maalla kesäisenä sunnuntaina, jolloin hän muiden kirkkoon mentyä heräsi kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja syvässä hiljaisuudessa kuuli toisista huoneista kotinaisen askartelun ainoastaan hiljaisena kapsehtimisena. Hänen oli erinomaisen hyvä olla, niin hyvä, että häntä rupesi aiheettomasti naurattamaan. Samalla täytti hänet omituinen turvallisuuden tunto ja luottamus siihen, että kaikki päättyy mitä parhaiten sekä hänelle itselleen että kaikille niille, jotka nyt tuolla ulkona häärivät ja huutavat ja turhanpäiten kiihkoilevat…

Käytävästä kuului askelia, hänen ovelleen koputettiin ja sisälle astui palvelustyttö, kantaen kahvitarjotinta, jonka hän mitään puhumatta ja äkäisen näköisenä asetti tuolille vuoteen viereen sekä poistui samalla. Tämä oli ensi kerta, jolloin Markukselle talon puolesta tarjottiin kahvia, mutta se ei ihmetyttänyt häntä ollenkaan. Pitäen sitä maailman luonnollisimpana asiana ryhtyi hän mielihyvin tyhjentämään kahvikannua ja leipälautasta.

Jatkaen velttoa loikoilemistaan koetti hän keksiä soveliasta ratkaisua avioliittokysymykselle, joka viime kerralla oli aiheuttanut ankaran erimielisyyden hänen ja Olgan välillä. Mutta hänen oli aivan liian kevyt ollakseen, jotta hän olisi voinut keskittyneemmin jotakin kysymystä selvitellä. Ajatukset karkasivat yhtä mittaa omille teilleen ja seurattuaan jonkun aikaa mielikuvituksensa leikkiä rupesi häntä uudelleen raukaisemaan. Käsivarsi pään alla nukahti hän huomaamattaan kuin lapsi, joka hetken vuoteessa leikittyään sekä tyhjennettyään lasillisen maitoa vaipuu jälleen unettaren helmaan ehtimättä edes mukavampaa asentoa itselleen ottaa.

Ensimmäinen havainto, minkä hän täydellisesti havahduttuaan teki, oli se, että huone oli puoli pimeä ja että uuninkyljessä näkyi kirkkaana ikkunankuvio. Ulkona paloivat siis jälleen sähkövalot!

Tällä kertaa kavahti Markus jalkeilleen hetkeäkään siekailematta sekä alkoi kiiruulla varustautua ulos lähteäkseen. Kun hän tuli eteiseen, näki hän talon neitien vilkkaasti keskustellen istuvan kahvipöydän ympärillä kirkkaaksi valaistussa vierashuoneessa.

— Go' dag, herr Kaarlela! huudahti vanhin sisar Markuksen nähdessään ja riensi juoksujalkaa puristamaan hänen kättään. — Får gratulera, för nu ha vi fått allt igen!

Markus tunsi olevansa kuin puusta pudonnut. Hän aavisti kyllä, mistä oli kysymys, mutta kaikki lähemmät asianhaarat olivat hänelle vielä tuiki tuntemattomat. Mutta hänen ei tarvinnut noloa tietämättömyyttään paljastaa. Hänet pyydettiin sisälle kahvipöytään ja toinen toiseltaan suunvuoron riistäen kertoivat sisarukset, kuinka tänä aamuna luotsilaiva "Eläköön" oli palannut odotetulta Pietarin matkaltaan sekä tuonut hallitsijan manifestin, jolla Suomi sai takaisin vanhat oikeutensa sekä lisäksi lupauksen eduskuntalaitoksen uudistamisesta ja yleisestä äänioikeudesta.

Sisarukset olivat pelkkää riemua ja päivänpaistetta. Samoin olivat kaikki ihmiset, joita Markus hetkistä myöhemmin kadulle tullessaan tapasi. Ilmassa oli samanlainen tuntu kuin ensimmäisen lakkopäivän aamuna, se vain eroa, että silloinen odotuksen jännitys oli nyt poissa ja sen sijalla huojennuksen riemu sekä varmuuden tunto.

Senaatintori oli juhlavalaistu ja iloisesti soristen liikkuivat ihmiset kaduilla, juhlien vapauden päivää. Aikeissa mennä Olgaa tapaamaan päättikin Markus Aleksanterilla kävellessään poiketa erääseen keskikaupungin kahvilaan, jossa hänen osakuntatoverinsa tapasivat kohdata toisiaan. Sillä häntä halutti ennen Olgan luo menoaan heittäytyä hetkeksi yleiseen riemun surinaan sekä imeä itsensä täyteen päivän juhlatunnelmaa.

23.

Avara kahvilahuone oli kirkkaasti valaistu ja kaikki pöydät olivat vieraita täynnä. Jokaisen kasvoilta hohti ilo ja keskustelun aiheena oli kaikkialla Suomen tulevaisuus, joka hitaimpienkin arki-ihmisten mielessä kangasti tällä hetkellä ruusun karvaisessa valossa. Toiset innostuivat ottamaan asian aivankuin Suomi olisi ollut jo itsenäinen valtio. Suoden mielikuvitukselleen täyden vapauden pohtivat he kuinka se ja se asia oli tästä puolin järjestettävä, oliko sotalaitos palautettava entisessä muodossaan vai asetettava kansallinen miliisi jne.

Erään pikku pöydän ääressä näki Markus Jussi Paavolaisen, jota hän ei ollut pitempään aikaan tavannut. Jussin pyöreät kasvot olivat pelkkää hymyä. Markus pudisti lämpimästi hänen kättään sekä istahti hänen seuraansa.

— Sinun kasvosi loistavat ja hymyilevät kuin täysikuu vuoden hedelmällisimpänä aikana, virkkoi hän aluksi.

— Eikö ole syytäkin niiden loistaa? vastasi Jussi.

— Onpa kylläkin.

— Ilmakin tuntuu nyt keveämmältä hengittää, kun kaikenlaiset kiipijät, urkkijat ja ilmiantajat ovat hävinneet takaisin maanalaisiin koloihinsa.

— Ja me saamme uudenaikaisen eduskuntalaitoksen. Kaiketikin ykskamarisen?

— Luultavasti. Ja yleisen äänioikeuden. Jos sinusta tulee edusmiesehdokas, niin saat minun ääneni, vaikka minä en olekaan sosialisti enkä taida sellaiseksi muuttuakaan.

Markus oli hyvillään siitä, että Jussi tuntui ottavan vakavasti hänen sosialisminsa. Hän lämpeni ja innostui yhä enemmän tuon tyynen ja humoristisessa valossa asioita katselevan toverinsa seurassa.

Kun he olivat hetkisen jutelleet niistä suurista tapauksista, jotka kaikissa pöydissä olivat keskustelun aiheena, siirtyi Markus kuin huomaamattaan omiin asioihinsa, mitkä olivat lähinnä hänen sydäntään. Jussi ei tiennyt vielä mitään hänen suhteestaan ja kun Markus oli hieman arastellen ilmaissut hänelle päätöksensä mennä naimisiin ihan kaikista lähimmässä tulevaisuudessa, sanoi hän:

— Mitäs siinä, mene pois vain naimisiin. Niinhän eräs sananlaskukin sanoo, että kaikkea katua saa vaan ei nuorra naimistaan.

Yhä enemmän lämmiten tästä toverinsa rohkaisusta jatkoi Markus:

— Mitäs sinä arvelet siviliavioliitosta?

— Hm, mutta eihän meillä ole siviliavioliittolakia.

— Onpahan tavallaan, koska oikeus voi julistaa miehen ja naisen aviopuolisoiksi. Olethan kai nähnyt viime aikoina tehtävän sellaisia avioliittoja?

— Mutta sellainen lakipykälähän on aivan erikoistapauksia varten: turvana avioliittolupauksella vietellyille naisille.

— Niin kyllä, myönsi Markus hiukan hämillään, — mutta niin kauan kuin meillä ei ole varsinaista siviliavioliittolakia, on minusta syy käyttää sitä menettelyä.

— No miksei sitten käyttää vanhaa vihkimätapaa siksi, kunnes saadaan oikea siviliavioliittolaki?

— Minä esimerkiksi en katso voivani polvistua mustatakkien eteen, julisti nyt Markus.

Jussilla näyttivät yksin silmälasitkin hymyilevän, kun hän vastasi:

— Onko sinussa vielä jäljellä niin paljon penikkatautia?

— Sanotko sinä penikkataudiksi pyrkimystä päästä irti pappisvallan kahleista? kivahti Markus loukkaantuneena.

— No rasittavatko sinua kovinkin nuo pappisvallan kahleet? kysyi Jussi, yhä yhtä hymyilevänä.

— Rasitti mitä rasitti, mutta minä en suostu olemaan polvillani papin edessä!

— Hi, hi, hi! nauroi nyt Jussi sydämensä pohjasta. — Sinussa näkyy olevan vielä aika lujassakin penikkatauti.

Markus murjotti mitään puhumatta. Hetken kuluttua jatkoi Jussi vakavasti:

— Entäs morsiamesi, eikö hänkään tahdo kirkollista vihkimistä?

— Sepä se tässä on, että hän tahtoo sitä, tunnusti Markus onnettoman näköisenä.

Jussin kasvot muuttuivat jälleen hymyileväksi täysikuuksi.

— Miksi et silloin suostuisi sinäkin siihen, sillä sisällisesti vapaata miestä eivät muotoseikat sido.

Markus katsoi ihmetellen toveriaan, joka yhtäkkiä tuntui kuin kasvaneen kokonaisen päänsä pituuden sitten viime näkemän. Samalla tunsi hän noiden toverinsa lausumien yksinkertaisten sanojen panneen hänen vakaumuksensa horjumaan. Hän katseli asiaa ikäänkuin ulompaa ja silloin hänestä alkoi näyttää, että se ei olekaan mikään oikea vakaumus, vaan tosiaankin eräänlaisesta penikkataudista johtunut päähän-patoutuma. Ja kun hän moniaan hetken kuluttua oli matkalla Eerikinkadun päähän, tunsi hän olevansa valmis ilahduttamaan Olgaa myönnytyksellään.

Annan- ja Eerikinkadun kulmassa tavoitti Markus Tuomisen, joka oli matkalla kotiinsa.

— Onneksi olkoon! toivotti Markus, puristaen Tuomisen kättä. — Kaikki on saatu takaisin ja lisän kanssa!

Tuominen katsahti hiukan kummastuneena Markukseen, joka jälleen sai aiheen tehdä itselleen kysymyksen, kuinka hänen oman sosialisminsa laita oikeastaan olikaan. Kahvilassa oli hän juuri kuullut toveriltaan suurlakon loppukohtauksista, jotka olivat sattuneet — hänen nukkuessaan. Kun vapautusmanifestin Pietarista saavuttua porvarilliset puolueet olivat julistaneet lakon päättyneeksi, oli järjestyneen työväestön puolelta vaadittu sitä vielä jatkettavaksi, koska tulokset eivät tyydyttäneet heitä. Olipa tämän erimielisyyden johdosta ollut vähällä syntyä verinen yhteentörmäyskin. Kun lakko porvarillisten taholta oli julistettu päättyneeksi, oli eräs keskikaupungin suurimpia liikkeitä avannut myymälänsä. Joukko punakaartilaisia oli marssinut sulkemaan liikettä, koska heidän puolueensa ei ollut katsonut lakkoa vielä päättyneeksi. Tätä myymälän sulkemista estämään oli rientänyt ylioppilaskaartilaisten kantajoukko, joka tämän luontoisten tapausten varalta oli viime lakkopäivinä erään entisen upseerin johdolla uudelleen järjestäytynyt. Molemmat joukot olivat uhkaavina ja sähköisinä seisoneet vastakkain mainitun liikkeen edustalla, revolverit valmiina antamaan tulta, ja ainoastaan työväen kaartilaisten maltillisen perääntymisen avulla vältettiin viimeisessä silmänräpäyksessä verenvuodatus. Myöhemmin iltapäivällä oli sitten työväestön taholtakin virallisesti julistettu lakko päättyneeksi. Mieliin oli sillä taholla kuitenkin jäänyt jonkun verran katkeruutta, jota varsinkin tuo ylioppilaskaartilaisten kiihkeä menettely oli omiaan pitämään edelleenkin vireillä.

— Niin, tosinhan sitä nyt ei ihan kaikkea saatu, mitä vaadittiin, mutta ovathan tulokset sittenkin sentään sangen tyydyttävät, kun ottaa huomioon eduskuntalaitoksen uudistamisen sekä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, koetti Markus tasotella ensi sanojensa vaikutusta.

— Herrat ne taas juksasivat meitä! sanoi Tuominen lipsauttaen ärtyisästi näppiään.

— Tänä aamunahan se oli vähällä syntyä tappelukin meikäläisten ja ylioppilasten välillä, jatkoi hän hetken kuluttua ja silmäsi epäluuloisesti Markusta.

— Niin, ikävä kyllä, vastasi Markus. — Itse en ollut kohtauksessa mukana, joten sain siitä vasta äsken kuulla.

— En minäkään ollut siinä joukossa, joka lähti ylioppilaita vastaan, ilmaisi nyt Tuominenkin, tarjoten siten Markukselle vastalahjan.

Hänen epäluulonsa oli nyt kokonaan haihtunut. Samalla pulpahti hänessä näkyviin tyytyväisyys, jota hän samoinkuin koko työväenpuolue pohjaltaan tunsi lakon tuloksia kohtaan.

— Juksashan ne, peijakkaat, mutta ei se pitkälle vie, jahka tässä saadaan uusi eduskunta pystyyn ja köyhälistö miehissä ja naisissa marssii vaaliuurnille, tulkitsi hän toivorikkaalla äänellä tyytyväisyyttään. Kun he olivat saapuneet eteiseen, virkkoi hän epäröiden:

— Käskisin sisälle tänne meidän puolellekin, mutta kun ei ole mitä vieraalle tarjota, niin…

— Mitäs siitä, ehätti Markus, mutta minulla ei tällä kertaa olisi aikaa tullakaan, sillä lähdin vain pikimältään tapaamaan neiti Mustosta.

He heittivät hyvästi. Lähestyessään omaa oveaan virkkoi vielä Tuominen:

— Jahka minä pääsen taas työn päästä kiinni, niin sitten sitä voi edes kahvikupin vieraalle tarjota.

Huolimatta siitä, että hän näillä toivorikkailla sanoilla koetti ryhdistää itseään, näytti hän Markuksesta ikäänkuin arkuudesta kutistuvan astuessaan sisälle huoneeseensa, josta puute kaikessa alastomuudessaan irvisteli häntä vastaan.

Juuri kun Markus ojensi kätensä, koputtaakseen sisarusten ovelle, lennähti se auki ja eteiseen tulla tuiskahti Hilma, pidellen toisella kädellään hattua, jota hän ei nähtävästi ollut ehtinyt perusteellisemmin kiinnittää. Heti hänen perässään ilmestyi kynnykselle Olga, joka huusi, äänessään sekaisin hätää ja ankaruutta:

— Kuule, Hilma, sinä et saa mennä!

Käyttäen hyväkseen sitä hämminkiä, jonka valtaan Olga joutui, nähdessään odottamatta edessään Markuksen, livahti Hilma pihalle ja katosi pimeään.

Markus astui sisälle ja sulki oven perässään.

— Voi, hyvä Jumala, nyt se taas meni sitä tapaamaan! sanoi Olga, painaen molemmilla käsillä rintaansa sekä silmät suurina tuijottaen Markukseen kuin hukkuva.

— Mutta koeta nyt, rakkaani, ottaa asia tyynemmin, lausui Markus ja sulki hänet hellävaroen syliinsä.

Olga purskahti itkuun ja painaen päänsä Markuksen olkapäälle vaikeroi:

— Minä en ymmärrä, mikä häneen on viime aikoina mennyt! Ennen on hän aina totellut minua ja seurannut kaikessa minun neuvojani, mutta nyt hän on kuin vimmattuna sen roiston perään.

— Kavanderinko?

— Niin.

— Mutta eihän hän nyt sentään roisto ole.

— Liepä mikä hyvänsä, mutta en minä vain jaksa uskoa hänen aikeistaan mitään hyvää.

Kääntääkseen hänen ajatuksensa pois tästä ikävästä asiasta lausui Markus, kun Olga oli ehtinyt jonkun verran tyyntyä:

— Kuulehan nyt, minä olen päättänyt jo tänä iltana kirjoittaa veljelleni sekä pyytää häntä lähettämään kuulutuskirjani. Sen saavuttua toimitamme heti itsemme kuulutuksille Viipurissa sekä menemme itse perässä vihittäviksi siellä sinun äitisi luona. Onko sinulla mitään sitä vastaan?

— Sinä et siis enää tahdokaan sitä siviliavioliittoa? virkkoi Olga ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.

— En, myönsi Markus ja hänestä tuntui tällä hetkellä miltei käsittämättömältä, että hän oli niin itsepäisesti saattanut kiivailla siviliavioliiton puolesta.

He viettivät yhdessä koko illan keskustellen ja neuvotellen niistä monista pikku asioista, jotka avioliittoa ja kotia perustettaessa tulevat kysymykseen, sekä unohtaen kokonaan ne päivän suuret tapahtumat, mitkä muiden mieliä pitivät vireessä.

24.

Oli kulunut muutamia viikkoja suurlakosta.

Seppä Tuominen istui eräänä aamuna hihasillaan keinutuolissa sekä käänteli kädessään eilisiltaista Työmiehen numeroa. Hänen vaimonsa kapaloitsi toista kaksospoikaa. Toinen oli vielä puolipaljaana korissa sängyn päällä sekä huusi täyttä kurkkua. Tuo taukoamaton, kimeä ja itsepintainen huuto hermostutti Tuomista, niin ettei hän saanut silmiään ja ajatuksiaan kiinnitetyksi mihinkään erikoiseen kohtaan sanomalehdessä, vaan levitteli ja taittoi sitä yhtä mittaa sekä käänteli sitä puolelle ja toiselle. Välistä silmäsi hän pikaisesti vaimoaan ja näki, että hänenkin hermostuneisuutensa nousi nousemistaan. Hän tunsi, että hänen velvollisuutensa olisi ollut mennä tyynnyttämään huutavaa poikaa, mutta hän oli ärtynyt sekä lapseen että vaimoonsa ja itseensä eikä liikahtanut paikaltaan. Tällä kertaa eivät vaimon kuihtuneet ja kalvistuneet piirteet herättäneet hänessä sääliä, vaan päin vastoin lisäsivät hänen ärtyneisyyttään. Hän jäi siis alalleen ja sytyttäen lyhyen ajan sisällä jo kolmannen ajuripaperossin veteli sitä kiihottuneesti, niin että laihat posket joka imaisulla painuivat syvälle kuopalle.

Hän ei ollut vieläkään onnistunut saamaan mitään vakinaista työpaikkaa. Kuinka hän yleensä oli perheineen päässyt näiden kuluneiden viikkojen yli, sitä hän tuskin itsekään selvästi käsitti. Puute oli tietysti kohonnut äärimmilleen. Kaikki mahdolliset apulähteet oli jo aikoja tyhjennetty ja nälkä irvisteli yhä uhkaavampana. Vuokra oli tietysti maksamatta ja talonomistaja oli jo uhannut karkottaa heidät huoneestaan, ellei sitä lähipäivinä suoritettaisi.

Joka aamu oli hän lähtenyt kaupungille työtä kuulustelemaan ja palannut aina iltaisin väsyneenä ja masentuneena. Jos hän joskus näillä tuloksettomilla retkillään oli onnistunut paremmassa asemassa olevilta tovereiltaan lainaamaan jonkun markan, oli hän jo ilahtunut siinä määrin, että oli kyennyt vaimoaankin lohduttamaan parempien päivien toivolla. Mutta yhä harvinaisemmiksi olivat nämäkin vähäiset kosteikkokohdat alkaneet käydä ja hän ei tiennyt, mihin vielä mennä ja kenen puoleen kääntyä. Lähdettävä sitä kuitenkin oli, sillä kotona oli hänen mahdoton oleskella niin kauan kuin perheen toimeentulo oli kokonaan tyhjän pohjalla.

Ikäänkuin etsien Työmiehen numerosta jotakin pelastavaa ajatuksen kipinää, käänteli hän sitä yhä kiihkeämmin käsissään, huolimatta siitä, että hän oli jo illalla lukenut sen kutakuinkin tarkkaan läpi. Vaimo sai toisen pojan juuri kapaloiduksi ja asettaen sen vuoteelle otti toisen käsille. Se jatkoi äidin hyssyttelystä huolimatta huutamistaan ja yksin jäätyään korotti nyt kapaloitu velikin äänensä. Äiti teki kaikkensa, minkä hänen yövalvonnasta nääntyneet voimansa suinkin sallivat, vaientaakseen kaksosia, mutta itsepintaista ja läpitunkevaa parkumista jatkui herkeämättä. Se tunkeutui kuin vihlova puikko isän ja äidin aivoihin, pannen heidän ärtyneet hermonsa äärimmäiselle koetukselle. Tavan takaa silmäsi Tuominen vaimoaan ja näki, että hänen hermonsa pettävät siinä tuokiossa ja että koht'siltään tapahtuu jotakin kaameata. Mutta siitä huolimatta istui hän kuin loihdittuna alallaan keinutuolissa. Sanomalehti hänen käsissään ratisi yhtä mittaa ja vihaisesti pureskeli hän loppuun palanutta paperossin pätkää.

Yhtäkkiä näki Tuominen vaimonsa kasvojen pelottavasti vääntyvän, hän heitti pojan sylistään vuoteen päälle ja tukkaansa tarttuen huusi:

— Voi, herra ju-umala tätä elämää!

Se oli läpi seinien tunkeva, kaamea ja hermoja vihlova huuto. Samalla tarttui vaimo hurjan hermokohtauksen vallassa tukkaansa, niin että se ratisi juuriaan myöten ja suuria hiustukkoja irtautui lattialle.

Kauhistuneena viskasi Tuominen sanomalehden kädestään ja karkasi vaimoaan hillitsemään. Hänellä oli täysi työ saadessaan hänet estetyksi tukkaansa raatelemasta ja vaatteitaan repimästä. Heidän rynnistellessään kaatui pöytä suurella ryminällä ja aina väliin päästi vaimo vihlovan kiljahduksen, joka kuului yli kaksosten parkunan.

Eteisestä kuului hätäisiä ääniä ja kiireisiä askeleita. Ovi temmattiin auki ja räätälin eukko sekä talonmiehen lihava ja ahdasrintainen muija asettuivat kynnykselle siunailemaan. Heidän takaansa kurkisteli räätälin lähimpänä huonenaapurina asuva yksinäinen nainen. Hammastaudin takia ajettunutta poskeaan hieroen seurasi hän tylsin ilmein huoneessa tapahtuvaa rynnistelyä, parkuen lopuksi havaintonsa kysymykseen:

— Onks toi nainen känniss' vai?

Tuominen oli tällä välin saanut vaimonsa istutetuksi keinutuoliin, missä hän alkoi vähitellen tyyntyä. Kuullessaan tuon typerän kysymyksen ovelta, huomasi Tuominen vasta noiden syrjäläisten läsnäolon.

— Ei täällä ole mitään kometiaa nähtävänä! äsähti hän heille vihaisesti ja läheni sulkeakseen oven.

Kun akat olivat poistuneet kynnykseltä, huomasi Tuominen heidän takanaan Olgan, joka hätääntynein ilmein tiedusteli, mitä heillä oli tapahtunut. Tuominen pyysi häntä astumaan sisälle, sulkien oven hänen jälkeensä.

Vaimo oli nyt kokonaan rauhoittunut sekä puhjennut vapauttavaan itkuun. Kaksosetkin olivat yhtäkkiä vaienneet, tuijotellen typertyneen näköisinä ylös kattoon.

— Hermokohtaus… hermokohtaus vain… kyllä se… kyllä se jo asettuu siitä, selitti Tuominen hengästyneenä Olgalle, joka hämmästyneenä ja neuvotonna oli pysähtynyt keinutuolin viereen.

Huomatessaan, että pahin oli jo ohitse ja että vaimo alkoi itkustaankin tyyntyä, veti Tuominen takin ylleen ja pyysi Olgaa, jos suinkin mahdollista, viivähtämään vaimonsa seurassa, että hän itse pääsisi kaupungilla käymään. Vaikka hänellä ei ollutkaan selvillä mitä varten hänen tuli sinne niin kiiruusti lähteä, oli hänellä kuitenkin tulinen hoppu päästä ulos raittiiseen ilmaan selvitelläkseen ajatuksiaan sekä koettaakseen keksiä jotakin apua perheensä tukalaan asemaan.

Hän hoippui voimanponnistuksestaan ja päästään oli hän niin pyörällä, ettei hän ollenkaan tajunnut, mitä päämäärää kohti hänen oli pyrittävä. Törmäillen pahki vastaantuleviin kulki hän vaistomaisesti keskikaupunkia kohti.

Tultuaan Wladimirinkadulle havahtui hän siihen, että kuuli nimeään mainittavan. Hän sai kuitenkin hyvän aikaa tuijottaa silmiin edessään seisovaa miestä, ennenkuin hänelle selvisi, että se oli Virtanen, hänen entinen työ- ja lakkotoverinsa.

— Oletko sinä humalassa vai? kysyi Virtanen tervehdittyään.

— Humalassa? sopersi Tuominen. — Elä, hyvä mies puhu syntiä! Kuka tässä humalassa olisi, kun leipäpalasta on kiipeli.

— No tule sitten pitkästä aikaa juomaan mun kanssani pullo olutta, ehdotti Virtanen.

— Onkos sinulla sitten rahoja? kysyi Tuominen ja hänen katseessaan vilahti vaisu toivonkipinä.

— No aina sen verran, vastasi Virtanen vältellen. Tuominen mietti hetkisen ja ehdotti sitten arastellen:

— Mutta jos jätettäisiin oluet parempiin aikoihin ja sinä lainaisit osan rahoistasi minulle. Kotona tarvittaisiin kovin kipeästi sellaista tavaraa.

— Ei sitä niin paljon ole, että sillä oikeita reikiä pystyisi paikkaamaan, selitti Virtanen. — Mutta pään täyden olutta me sillä aina saamme. Enkä minä, hitto vieköön, ole itsekään syönyt moneen herran aikaan, mutta ruokatavaroihin minä en sittenkään uhraa näitä pennejäni. Täytyy panna ne siihen, jota varten ne on hankittukin. Niinhän sitä sanotaan, että vaikka tosi tarpeeseen ei saisi rahaa itkemälläkään, niin viinaan aina saa. Viina minullakin oli mielessä, kun minä näitä rahoja hommasin ja siksi minun nyt täytyy ryypätä. Tule pois vain sinäkin, kyllä minä tarjoan.

Tuominen oli jälleen kuin kokoon painunut ja tahdottomasti seurasi hän Virtasta. Tämä pysähtyi erään korkeilla kivijaloilla seisovan vanhan puurakennuksen luo, jonka ikkunoissa suurin kirjaimin näkyivät vuorotellen sanat: Restaurant — Ravintola.

— Jos poikettais tuonne, vai onko se niitä herrain kapakoita?

— Ei se nyt ainakaan mahda niitä fiineimpiä olla, arveli Tuominen.

— No mennään sitten, rohkaisihe Virtanen. — Mene sinä edellä, sinulla on vähän herraskaisempi munteerinki, ja hän työnsi Tuomisen portaille, jotka jyrkkinä kohosivat ylös.

25.

Kapakan ovenvartija, lihavahko elähtänyt äijä pussistunein silmänalusin, päällään kuluneisuuttaan kiiltävä kaluunatakki ja suupielessä hajalle pureskeltu sikarinpätkä, kohosi tuoliltaan oven pielessä ja heitti miehiin epäluuloisen silmäyksen sekä teki eleen kuin aikoen palauttaa heidät kynnykseltä takaisin. Mutta sitten hän nähtävästi päätteli nopeasti mielessään, että koska miehet ovat ennestään selviä ja ravintolassa näin aamulla oli vasta harvoja vieraita, niin hän saattoi huoleti antaa heidän tyhjentää kolikkonsa talon hyväksi, sillä uloshan hän kykenisi heidät aina saamaan, jollei muuten niin turvautumalla talon edustalla käyskentelevään konstaapeliin. Hän päästi siis heidät sisälle ja peukalollaan tönäisten osoitti heille paikan ränsistyneen pöydän ääressä lähellä ovea, missä he olivat hänen välittömän silmälläpitonsa alaisina.

Se oli tyypillinen toisen luokan helsinkiläiskapakka kuluneine ja hieman likaisine kalustoineen, tursistuneine tarjoilijattarineen, polyfoonineen ja ränsistyneine biljardi-pöytineen. Niitä tapaa kaikista lukuisimmin Henrikin esplanaadin ja Fredrikinkadun välisessä osassa kaupunkia ja kaikki ne ovat paikkoja, joissa rappeutuvat herrasmiehet alaspäin painuessaan sekä syvistä riveistä porvarisluokkaan kiipeävät nousukkaat kohtaavat toisensa ja ennen lopullista sivuuttamistaan hetkisen hankautuvat toisiaan vasten.

Lähelle tarjoilupöytää; jonka takana istui sukkaa kutoen lihava emäntä, oli sijoittunut viisihenkinen seurue. Sen keskustana ja hallitsevana henkilöllisyytenä oli muuan tyypillinen kapakkahuijari, lihava, äänekäs ja raakasanainen nousukas. Hänellä oli salkku edessään pöydällä ja koska hän nähtävästikin oli se, joka tarjosi koko pöytäseurueelle, pitivät toiset velvollisuutenaan nauraa hohottaa hänen kömpelöille sukkeluuksilleen sekä kutsua häntä tuomariksi, siten sekä imarrellakseen häntä että samalla herättääkseen syrjäisissä kunnioitusta koko seuruetta kohtaan. Toinen huomattava henkilöllisyys tässä seurassa oli kuluneeseen asuun puettu, kaljupäinen ukko, jonka punertavalla bakkusnenällä oli luusankaiset kakkulat. Hänen käytöksensä ja eleensä osoittivat synnynnäistä herrasmiestä. "Tuomarin" sukkeluudet olivat kaikki häneen tähdättyjä ja aina kun ne kävivät liian paksuiksi ja ylimielisiksi, ryhdisti vanhus itseään ja sutkautteli takaisin odottamattoman terävästi ja sattuvasti. Se vaistomainen kunnioitus, jota raa'inkin ihminen tuntee sivistyksen muotoja kohtaan, sai silloin "tuomarin" alentamaan ääntänsä sekä ikäänkuin kutistumaan kokoon. Sekä nöyrtymisensä merkiksi että saadakseen valta-asemansa takaisin tilasi hän nopeasti uutta juotavaa. Saatuaan lasinsa täyteen heltyi vanhus jälleen ja niin vallitsi jonkun aikaa tasa-arvoinen sovinto, kunnes "tuomari" taaskin paisui ja entinen leikki alkoi uudelleen.

Muut kolme olivat vähäpätöisyyksiä, jotka tarjoilun korvaukseksi katsoivat velvollisuudekseen nauraa hohottaa kaikelle mitä lausuttiin, pitäen kuitenkin visusti sen varan, että he "tuomarin" sukkeluuksille nauroivat äänekkäämmin ja pitempään. Biljardihuoneessa, jonne johtava ovi oli auki, oli muutamia kaikesta päättäen latojia tai paikattomia kauppa-apulaisia, jotka väliin olutta maistaen häärivät pöydän ympärillä hihasillaan ja tärkeinä, ojennellen sauvojaan ja kalistellen luisia pelipalloja.

Tuomisen ja Virtasen pöydän ääreen ilmestyi jostakin tarjoilijatar, jonka paljaat ja rasvaiset käsivarret näyttivät liiasta lihakkuudestaan saaneen sinipunervia täpliä. Mitään virkkamatta silmäili hän ylimielisen näköisenä kumpaakin miestä päästä kantapäähän. Virtanen rykäisi ja rohkaistuneena siitä, että ensimmäinen vaikeus ovenvartijan hahmossa oli kaikella kunnialla voitettu, katsoa luimautti hän kulmainsa alta vinosti tarjoilijatarta sekä pyysi pari pulloa olutta.

Mitään vastaamatta poistui tämä tarjoilupöydän luo ja miehet näkivät hänen puhuvan jotakin emännälle, joka vuorostaan kurottautui sijaltaan ja syynäsi heitä katseellaan. Nähdessään ovenvartijan levollisena paikallaan nyykäytti hän tarjoilijattarelle päätään. Kohta sen jälkeen pamahti kaksi korkkia ja kolahtaen ilmestyi miesten pöydälle kaksi kokonaista olutpulloa.

— No kippis nyt sitten! sanoi Virtanen täytettyään molempain lasit sekä tyhjentäen omansa yhdellä siemauksella pohjaan.

Kun he olivat samaan menoon tyhjentäneet vielä toisetkin lasit vaahtoineen päivineen, tunsivat he hieman kotiutuvansa sekä vapautuvansa siitä painostuksesta, jota he oudon ympäristön sekä varsinkin monien epäluuloisten katseiden johdosta olivat tunteneet. He kaivoivat ylätaskuistaan paksut pennin paperossit, sytyttivät ne palamaan ja koettivat panna keskustelua käyntiin.

— No sinä sitä olet tainnut onnistua saamaan työtä, koska olet rahoissa? tiedusteli Tuominen.

— Koiranhäntää! vastasi Virtanen. — En yhtä ainutta päivää ole ollut työssä sitten sen meidän lakkomme.

Olut oli kihonnut jo tuntuvasti hänen päähänsä, hän tuli avomieliseksi ja alkoi ripittää itseään Tuomiselle.

— Kyllä se on oikeata koiran elämää tämä työttömän elämä, alkoi hän, — kun raavaan miehen täytyy melkein kerjäämällä henkeään elätellä. Sillä mitäpä muuta se on kuin kerjäämistä, että täytyy muka lainan nimellä nyhtää hilkku sieltä, toinen täältä, niin että saisi henkensä niukuin naukuin viedyksi seuraavaan päivään. Kyllä tässä on jo monasti tullut rasvattu naru mieleen… Ja nyt tässä on lopuksi jouduttu asunnon suhteenkin ajelulle…

— Mitenkä niin? tiedusteli Tuominen, jonka tarkkaavaisuus alkoi höltyä, sillä Virtanen puhui jo sammaltaen ja kangerrellen.

— No kun tässä muuanna iltana tuli kännipäissä vähän rähjätyksi kortteeripaikassa, niin ajoivat pois ja ottivat palttoon hyyrin pantiksi. Sen jälkeen olen viettänyt öitä minkä missäkin. Viime yönä makasin kuin koira käppyrässä muutaman uutisrakennuksen akkunankynnyksellä. Eihän siinä oikeaa unta saanut ja koko yön minä hunteerasin, mistä saada sen verran rahaa, että saisi vielä kerran kunnollisen pään täyden… sitten menköön kaikki vaikka päin…

— Mutta mistä sinä sitten sait rahoja? keskeytti Tuominen.

— Sainpahan vain, vastasi Virtanen ja iski toista silmäänsä.

Tuomista alkoi epäilyttää, että Virtanen on saanut rahansa epärehellisellä tavalla. Se lisäsi hänen hermostuneisuuttaan. Vaikka hän oli juonut yhtä monta lasia kuin Virtanenkin, ei hän ollut vielä yhtään juovuksissa, aivankuin se levottomuus, joka kyti hänen sydämensä pohjalla, olisi lasi lasilta niellyt kaikki humalanmahdollisuudet. Hän näki yhtä mittaa edessään vaimonsa kalpeat kasvot sekä kuuli korvissaan kaksosten parkunan ja hänen suonissaan poltteli kiire päästä liikkeelle, etsimään jotakin avun mahdollisuuksia.

Virtanen tilasi lisää olutta sekä juopui juopumistaan.

— Se… se… kuule, sinä Tuominen, mikä se ylioppilas nyt olikaan? Hän ponnisti muistiaan ja hänen päänsä painui sitä tehdessä yhä alemmas.

— Se… siellä sinun nimipäivilläs? koetti hän sokertaa.

— Kaarlelako? auttoi Tuominen hajamielisesti.

— Se juuri! innostui Virtanen ja nosti jälleen päänsä pystyyn. — Niin kuulehan, tuota, tiedäks, että me kerran maattiin putkassa samoilla oljilla, tuota…

Seuraavassa hetkessä hairahtui hän jo toiseen asiaan. Tuominen kuunteli vain puolella korvalla ja istui enää alallaan ainoastaan sen vuoksi, ettei hänen mieleensä ollut välähtänyt minkäänlaista päämäärää, jota kohti lähteä pyrkimään.

"Tuomarin" käskystä kävi eräs hänen pöytäkumppaneistaan pistämässä kymmenen penniä polyfooniin. Se alkoi kähisten ja nilkuttaen soittaa jotakin sentimentaalista kansanlaulun säveltä. Virtanen tuli sen vaikutuksesta yhtäkkiä tunteelliseksi, hänen samentuneet silmänsä kostuivat ja laulun sanoja tavoitellen keikutti hän päätään edestakaisin. Kaikki se närä, mitä hän aluksi oli tuntenut biljardihuoneessa ja tarjoilupöydän luona olevia herraskaisia kohtaan, joita hän oli nähnyt kohdeltavan huomaavaisemmin kuin itseään ja Tuomista, haihtui kokonaan ja hän tunsi pelkkää myötätuntoa kaikkia kohtaan. Sen merkiksi alkoi hän yhtäkkiä täysin keuhkoin laulaa:

Minäpä se olen se veitikka nuori, jolla on rinta kuin tunturivuori.

Kun polyfooni samassa lakkasi soimasta, kajahti hänen äänensä huoneessa humalaisen raskaana ja rämeänä. Sillä oli vielä pelottavampi vaikutus kuin Lemminkäisen laululla samporetkellä. Kun jälkimmäinen säikytti linnut lentoon, peljästyi Virtasen äänestä itse lihava kapakan emäntä, joka nosti kädet korvilleen ja antoi julmistuneita merkkejä tarjoilijattarelle mennä hillitsemään tuota odottamatonta musikaalista purkausta. Mutta sitä ennen oli jo ovenvartija kavahtanut paikaltaan sekä rientänyt hätään.

— Mitä, enks mää saa laulaa, häh? sammalsi Virtanen hänen kieltonsa johdosta.

— Ei tämä ole mikään laulupaikka ja varsinkaan täällä ei saa huutaa.

— Olenkos mää sitten huutanut? tankkasi Virtanen.

Hän yritti kaatamaan olutta laseihin, mutta huomasi pullot tyhjiksi.

— Kaks pulloa tykö, huusi hän tarjoilijattarelle huolimatta Tuomisen estelyistä.

— Ei teille anneta lisää, ilmoitti tarjoilijatar ja palasi pöydän luo.

— Mitä, eiks me saa enää olutta omalla rahallamme? huusi Virtanen.

— Älkää nyt ruvetko siinä rähjäämään, vaan lähtekää hyvällä ulos eli minä käsken poliisin, uhkasi ovenvartija.

— Luuleks snää senkin pussileuka, että mää pelkään sun lahtareitas, möyrysi Virtanen.

Hänen raskas verensä oli pääsemässä kuohumistilaan ja äskeinen myötätunto oli yhtäkkiä muuttunut meuruavaksi vihaksi herraskaisia kohtaan, jotka huoneen perällä saivat ryypiskellä ja hoilottaa kaikessa rauhassa, kun sen sijaan häneltä ja toveriltaan kiellettiin olut. Kulmikkaan vihansa puhdissa tarttui hän pöydän reunoihin kuin aikeissa heittää sen nurin.

— Kuule, mitä sinä nyt tyhjää, lähdetään pois ja siirrytään toiseen paikkaan, ehätti Tuominen häntä houkuttelemaan, tarttuen hätääntyneenä hänen käsipuoleensa.

— Tuominen, kuule, vedätkö sinäkin yhtä köyttä noiden haljujen kanssa? mörähti Virtanen ja otteensa hellittäen nousi pöydän äärestä.

Tuominen oli sillä välin pujahtanut ovesta ulos ja ikäänkuin häntä käsiinsä tavoitellen hoippui Virtanen perässä. Jyrkissä portaissa kaatui hän suurella ryminällä nurinniskoin ja vieri melkein katukäytävälle. Synkeästi sadatellen hapuili hän jalkeilleen.

— Tuominen hoi! Missä sinä olet, tulehan tänne, niin minä oikeilla aikamiehen kämmenillä hieron sinusta herrasvinkeet! huusi hän seisaalleen päästyään.

Mutta hän oli niin juovuksissa ja pyörällä päästään, ettei hän ohikulkevain ihmisten takia äkännyt Tuomista, joka seisoi etempänä katukäytävällä ja levotonna koetti miettiä, mitä hänen oli tehtävä riehautuneen toverinsa kanssa. Hän näki konstaapelin kiinnittäneen jo huomionsa Virtaseen ja tuntien itsensä kykenemättömäksi hillitsemään tuota vahvaraajaista miestä, pudisti hän huolestuneena päätään ja lähti omille teilleen.

Virtanen kulkea toikkuroi pitkin katukäytävää, kiroillen itsekseen, tölmien vastaan tulevia ja sisällään kiehuvan vihan pakotuksesta väliin hampaitaan kiristäen. Wladimirin- ja Yrjönkadun kulmassa horjahti hän erästä pönäkkää herrasmiestä vasten, josta kiukustuneena tämä tyrkkäsi häntä niin että Virtanen oli kaatua nenälleen katuun.

— Senkin sika! ärjäisi herrasmies ja jatkoi matkaansa sen enempää kohtauksesta välittämättä.

— H—tin herrat! karjui Virtanen ja päästyään hiukan tasapainoon lähti jotakin mielijohdetta seuraten kompuroimaan kadun yli, pakottaen ohi kiitävän ajurin hetkeksi pysäyttämään hevosensa sekä syytämään hänelle haukkumasanoja.

Ennenkuin hän ehti vastakkaiselle katukäytävälle, tarttui joku lujalla otteella hänen käsivarteensa sekä pysäytti hänet siihen paikkaan. Kääntyen pysäyttäjäänsä sekä avaten sameat silmänsä selkosen selälleen, näki Virtanen edessään poliisikonstaapelin, joka komensi häntä seuraamaan mukanaan.

Aivankuin tuo kiiltonappinen ja kaskipäinen järjestysvallan edustaja olisi sulkenut itseensä kaikki ne kiusat, jotka Virtasta olivat kohdanneet ja aivankuin hän olisi esiintynyt sen herraskaisuuden esikuvana, jota kohtaan häneen näinä kuluneina viikkoina oli imeytynyt katkera viha, sai konstaapelin äkillinen ilmestyminen ja luja kouraisu Virtasen raivon kuohahtamaan yli reunojensa. Mitä hänen aivoissaan vielä oli jäljellä selvän järjen kipinää, pimeni yhtäkkiä, kouristuksen tapaisella liikkeellä tempasi hän puukkonsa sekä mörähtäen: — s—nan lahtari! — iskien sen konstaapelin rintaan.

Konstaapeli hellitti otteensa, horjahti ja kaatui maahan. Virtanen jatkoi lonksavin polvin ja tylsänä matkaansa pitkin keskikatua. Hänen takanaan kuului huutoja ja ihmisiä riensi paikalle, mutta mistään piittaamatta ja olematta edes täysin selvillä siitä, mitä hän oli tehnyt, toikkarehti Virtanen kadulle, kunnes Länsi-Henrikillä paikalle rientäneet konstaapelit ympäröivät ja vangitsivat hänet.

26.

Oli touhinaa, ääntä ja kiirettä, kun "uutta Suomea" rakennettiin. Ennen kaikkea kuitenkin ääntä, sillä kaiken karvaisia kokouksia pidettiin yhtä mittaa ympäri maan ja joka päivä pantiin pystyyn uusia yhdistyksiä ja seuroja. Yhtäkkiä saavutettu rajaton sananvapaus vaikutti, että jokainen tahtoi saada ajatuksensa julkisuuteen ja äänensä kuuluville. Koko maa oli kuin suuri lastenkamari, jossa vanhoja huonekaluja kaadettiin kumoon, kiskottiin toisiaan tukasta, huudettiin, kiljuttiin ja piipitettiin mitä erilaisimmissa äänilajeissa.

Päätään pudistellen, neuvottomina ja huolestuneina seisoivat ne, jotka olivat kasvaneet kiinni vanhaan ja koeteltuun. Se mikä vielä eilen oli ollut kiellettyä ja pyhää, siihen saivat tänään kaikki käydä käsiksi, sillä lait ja tavat, jotka ennen olivat kieltäneet pyhyydenloukkauksen, olivat tänään voimattomina vaienneet. Viime aikojen suuret tapaukset olivat meuroneet perustuksiaan myöten Suomen kansan ja nostaneet pinnalle ennen aavistamatonta pohjasakkaa. Suomalaisen Matin leveät, hyvänsuovat ja rehelliset kasvot olivat yhtäkkiä vaihtaneet ilmettä: näkösälle oli tullut piirteitä, joita vielä eilen ei oltu uskottu olevan olemassakaan. Se karakteristiikka, jonka Runeberg, Topelius ym. sekä heidän aikanaan että ennen sitä olivat Suomen kansasta antaneet, oli yhtäkkiä mennyt nurin, niin että monet saivat ainaisen pelon ja epäluulon tuota vanhaa, hyvänahkaista Mattia kohtaan.

Mutta jos nämä viimemainitut vetäytyivät ylpeästi erilleen ja katsoivat pessimistisesti tai halveksuen sitä lastenkamaritouhua, jolta kaikki ensi katsauksella näytti, niin oli sentään paljon niitäkin, jotka pelkäämättä olivat laskeneet kätensä auraan ja hikipäässä tekivät todellista, positiivista työtä uuden Suomen rakentamiseksi. Vaikka toisaalta kaiken karvaisten radikaalien piipitys ja suunpieksäntä sekä toisaalta dynamiittisankarien, pakkoluovuttajain ja temppelinraastajain hurjuudet täyttivät ilman pauhinallaan, tehden toivottomaksi monen eilispäivien lapsen, oli näillä kuitenkin varma usko siihen, että vuosisataisesta levostaan järkytetyn suomalaisen Matin kasvonpiirteet selkiintyvät jälleen hyviksi ja ymmärrettäviksi — ja siinä uskossa he tekivät työtä tulevien aikojen varalle.

Sillä aikaa kuin muut täten rakensivat tai olivat rakentavinaan uutta Suomea, rakensi Markus kaikella kiiruulla ja tarmolla omaa kotia, ottaakseen sitten hänkin kodin ja perhe-elämän vankalta pohjalta osaa yhteiseen työhön.

Iltahämärässä pari päivää edellisessä luvussa mainittujen tapausten jälkeen asteli hän pitkin Tehtaankatua Neitsytpolulle päin, kainalossaan lähes kymmenen metrin mittainen kattolistan pätkä. Hän hymyili käydessään, sillä hänen mieleensä oli juuri juolahtanut muurahainen, joka raahaa pitkää kortta kekoonsa. Aivan samoin oli tällä kertaa hänenkin laitansa. Viikko sitten oli hän Neitsytpolun varrelta vuokrannut avaran, kaksiakkunaisen huoneen, joka piti verholla jaettaman kahtia. Siihen tarpeeseen oli hän juuri ostanut listan eräältä puuseppätehtaalta Hietalahden puolella.

Viime viikolla oli hän, vuokrakuukauden päättyessä, jättänyt vanhan asuntonsa Rauhankadulla ja menoja säästääkseen asettunut jo uuteen kotiinsa, jonne hän oli hankkinut välttämättömimmät huonekalut.

Saatuaan ovissa hankalasti kuljetettavan ostoksensa kunnialla perille, ryhtyi hän sitä heti kiinnittämään paikoilleen. Olgan piti myöhemmin illalla tuoda valmistamansa verho, jonka he sitten yhdessä kiinnittäisivät listaan. Sitä ennen oli Markuksen oltava vielä eräässä kokouksessa.

Sitten suurlakon oli hän antanut opintojensa levätä, pysyen samalla myös erillään kaikista yleisistä asioista. Tänään oli hän kuitenkin päättänyt mennä sosialistisen ylioppilasyhdistyksen kokoukseen. Sellainen yhdistys oli äskettäin perustettu ja pitänyt jo muutamia kokouksia. Markus ei ollut niissä ollut vielä mukana ja koko yhdistys oli herättänyt hänessä eräänlaista ennakkovastenmielisyyttä. Olipa muutenkin näinä kuluneina viikkoina yhä useammin asettunut hänen eteensä kysymys, kuinka hänen oman sosialisminsa laita oikeastaan olikaan. Varsinkin iltaisin, luettuaan päivän Työmies-numeron, oli hän saanut käydä tilille itsensä kanssa. Mainitun lehden sävy oli kokonaan muuttunut sen jälkeen kuin sosialistinen puolue suurlakon vaiheissa oli saanut ilmaa siipiensä alle sekä kehittynyt merkitseväksi yhteiskunnalliseksi mahdiksi. Niin kiivaasti kuin Työmies olikin ennen käynyt yhteiskunnallisten epäkohtien kimppuun, niin oli se tehnyt sen kuitenkin varmalla tahdilla. Nyt oli tuo tahdikkuus muuttumassa ylimielisyydeksi ja röyhkeydeksi sekä kiivaus räähkyydeksi. Lukiessaan sellaisia kirjoituksia, joissa katupoikamaisella riihattomuudella käytiin kaiken vanhan kimppuun, oli Markus monta kertaa aivankuin itse huomaamattaan asettunut vastahankaan. Hän oli itsekin usein mitä tulisimmin kiivaillut esimerkiksi kirkonoppia ja pappeja vastaan, mutta nähdessään näitä nyt suorastaan loalla ryvetettävän, olikin hänen myötätuntonsa yks kaks asettunut niiden puolelle. Ne patriarkkaalispietistiset vaistot, jotka hänelle olivat perinnöllisiä, mutta jotka tähän saakka olivat uinuneet myrsky- ja kiihkokauden vaahtoon peittyneinä, olivat alkaneet kohota näkösälle, hänen itsensäkään olematta siitä vielä täysin selvillä.

Kun hän ajatteli monia todellisia epäkohtia yhteiskuntaelämässämme sekä muisti sellaisia työläisluokan yksilöitä kuin seppä Tuominen, Olga ja useat muut heidän kaltaisensa, oli hän täynnä sosiaalista kiivautta ja parannusintoa. Niillä perusteilla uskotteli hän vielä edelleenkin olevansa sosialisti ja koetti riepata tämän parasta aikaa mahtiinsa nousevan puolueen liepeissä. Siinä mielessä oli hän päättänyt mennä tutustumaan sosialistiseen ylioppilasyhdistykseenkin, jonka hän oli saanut kuulla olevan taas tänä iltana koolla ylioppilastalolla.

Hän oli niin kiintynyt työhönsä, ettei muistanut katsoa kelloa ennenkuin lista oli paikoillaan. Aika, jolloin kokouksen oli ilmoitettu alkavan, oli jo hiukan ohi ja hän lähti kiiruusti rientämään määräpaikkaan.

Pujotellessaan Aleksanterinkadun yli yhytti hän Tallbergin rautakaupan edustalla Tuomisen, joka kiireesti astellen oli juuri aikeissa lähteä oikaisemaan Kolmikulman halki. Hän huomasi myös Markuksen ja nostaen suuressa kaaressa lakkiaan tervehti häntä.

— Hyvää iltaa, herra Kaarlela!

Hän oli pelkkää hymyä ja hyväätuulta koko mies. Mielihyvin pysähtyi Markus puristamaan hänen kättänsä.

— No jo se viimeinkin nykäsi! ilmoitti Tuominen ja katsoi Markusta aivankuin hän olisi juuri-ikään saanut tiedon suuresta arpajaisvoitosta.

Markus ei ollut ensinnä huomata mitä hän tarkoitti. Mutta sitten muisti hän Tuomisen pitkän työttömyyden ja kysyi:

— Oletteko saanut työpaikan?

— Olen kun olenkin! vakuutti Tuominen, silmäillen Markusta yhä voittajan katsein. — Tulihan sitä viimeinkin. Mutta kyllä tässä, kissa vieköön, onkin joka päivä saanut olla juoksussa kuin lintukoira. Ja nälkävyötä on pitänyt kiristää kiristämästä päästyäänkin.

— Pääsittekö johonkin tehtaaseen?

— Ei kun muutamaan hevosenkengityspajaan tuolla lähellä Hermannia. Mutta ei sillä väliä, pääasia että saa tässä taas tarttua vasaran varteen. Silloin sitä aina heruu sen verran, että on mitä pistää hammasten väliin. Huomenaamulla saa vetää taas vanhat työvaatteet päälleen ja kyllä sen nähdessään muijankin suupieliin ilmestyy pitkästä aikaa hymyn väreet.

Yhtäkkiä vaihtui ilme hänen kasvoillaan alakuloiseksi. Arastellen jatkoi hän:

— Mutta Virtas-parkahan se teon teki! Olette kai nähnyt sanomalehdistä?

— Ai todellakin, eräs Virtanenhan murhasi Wladimirinkadulla konstaapelin, muistui äkkiä Markuksen mieleen. — Oliko se juuri sama Virtanen, joka ennen lakkoa asui teidän luonanne?

— Sama mies. Ja mikä ihme lie satuttanut, että minun vähää ennen sitä tekoa piti yhyttää hänet tuolla kadulla. Tahtoi minua kivenkovaa kapakkaan ja minä aivan vasten tahtoani lähdin matkaan. Siellä se herja tuli niin humalaan, että menetti kaiken tolkkunsa. Sehän minun mieltäni painostaa, että minä kadulle tultua jätin sen omiin hoteisiinsa enkä sittenkin koettanut häntä seurailla ja hillitä. Se näet jo siellä kapakassa riehautui ja ulos tullessa alkoi minunkin kanssani riitaa jauhaa ja kun se on vankka mies ja humalassa pahapäinen, en minä suoraan sanoen uskaltanut jäädä hänen seuraansa. Mutta kyllä se nyt jäljestäpäin painaa minun mieltäni, että minä sittenkin jätin hänet.

— Kyllähän sen käsittää, mutta eihän se kuitenkaan millään tavalla ole teidän syynne, koetti Markus lohduttaa. — Se oli nyt kerta kaikkiaan Virtasen kohtalo ja onneton sattuma saattoi teidät vain hetkistä aiemmin hänen seuraansa.

— Onhan se niinkin, onhan se niinkin. Ja se oli se Virtanen aina sellainen yksisarvinen mies, joka kulki omaan suuntaansa ja jolle toinen ei mahtanut mitään, puheli Tuominen kuin itseään vakuutellen.

Hetken perästä palasi kuitenkin tyytyväinen ilme jälleen hänen kasvoilleen, kun hän hyvästiä heittäessään virkkoi:

— Täytyy tässä rientää viemään muijalle ilosanomaa, että leivänkannikka on tullut taas näkösälle.

Hän oli jo kääntynyt lähteäkseen, kun Markus pysähdytti hänet huudahtamalla:

— Tuominen, kuulkaahan!

Kun Tuominen oli uudelleen asettunut hänen eteensä, kysyi hän:

— Tokko te vielä tiedättekään, että minä aion piakkoin asettua saman katon alle Olga Mustosen kanssa?

Tuominen sai suuret silmät.

— No kyllähän minä olen vähin aavistellut, että sinne päin se tuuli käy, mutta en minä ole osannut uskoa, että te jo niin pitkällä olisitte. No, onneksi olkoon, kyllä te siitä Olgasta saattekin oikein tosi hyvän frouvan. Minä oikein tykkään siitä ihmisestä.

Markus tunsi itsensä varsin tyytyväiseksi tästä Tuomisen antamasta todistuksesta.

— Viekää nyt vaimollenne paljon terveisiä ja tervetuloa sitten meidän vieraiksemme, jahka me olemme asettuneet yhdeksi taloksi.

— Kiitos, kiitos, kyllä me tulemme! ja heilauttaen jälleen suuressa kaaressa lakkiaan lähti Tuominen pitkin askelin ilosanomaansa kotiin kiidättämään.

Markus katsoi hymyillen hänen jälkeensä. Ja lähtiessään jatkamaan matkaansa ylioppilastalolle tunsi hän jälleen itsensä miltei luokkatietoiseksi sosialistiksi.

27.

Ensimmäinen huomio, minkä Markus kokoukseen tullessaan teki, oli hänelle melkoinen ja samalla vastenmielinen yllätys. Kokous oli jo alkanut ja puheenvuoroa käytti parhaillaan — Heino Kavander.

Markus asettui erilleen muutamaan nurkkaan ja alkoi tehdä havainnoita. Hän oli sekä kuullut että nähnyt sanomalehdistä, että suurlakon jälkeen oli melkoinen joukko ylioppilaita liittynyt sosialistiseen puolueeseen. Nyt näki hän heidät kaikki koolla. Kavanderia lukuunottamatta olivat he kaikki muista osakunnista ja hänelle ennestään kokonaan vieraita. Että Kavander kuului myös näihin marraskuun sosialisteihin, kuten heitä oli alettu nimittää, sitä hän ei ollut osannut aavistaakaan.

Kavanderilla oli kaulassaan punainen kravatti, kuten useimmilla muillakin kokouksen jäsenillä, ja hänen puheensa vilisi voimasanoista sekä toinen toistaan radikaalisemmista mielipiteistä. Kokouksessa ei tuntunut olevan mitään erikoista keskustelukysymystä, vaan jokainen teki vuorostaan selkoa niistä vaikuttimista, jotka hänestä olivat tehneet sosialistin. He kilpailivat voimasanoillaan ja radikaalisuudellaan, aivankuin peläten toisten ja varsinkin parin saapuvilla olevan sosialistijohtajan epäilevän heidän kääntymyksensä vilpittömyyttä. Lisäksi huomasi Markus usean esityksessään tavoittelevan sitä sanonnan sävyä, mikä nykyään alkoi yhä räikeämpänä ilmetä Työmies-lehdessä.

Markus kuunteli noita proselyyttien todistuksia hyvin sekalaisin tuntein. Jotkut vaatimattomimmat joukosta tekivät häneen hyvän ja vilpittömän vaikutuksen, mutta useimmat punaisine kravatteineen ja kuohuvine kiihkoineen herättivät hänessä vastenmielisyyttä ja epäluuloa. Vaikka hänen täytyikin myöntää luonnolliseksi asiaksi että suurlakko, samalla kuin se oli järkähyttänyt niin monta muutakin vanhaa perustetta, oli ihmisten ja vallankin nuorten mielissä saanut aikaan täydellisiä vallankumouksia, niin ei hän voinut estää mieleensä hiipimästä epäilystä, että useilla läsnäolijoista oli sosialistiksi kääntyessään häämöttänyt mielessä eduskunta ja vaikutusvaltainen asema köyhälistöpuolueen johdossa. Varsinkin herätti hänessä Kavander tällaisia epäilyksiä. Hänen oli aluksi miltei vaikea uskoa silmiään ja korviaan, nähdessään täällä Kavanderin punaisessa kravatissa ja kuullessaan hänen kiivailevan sorretun köyhälistön puolesta — saman Kavanderin, joka parisen kuukautta sitten oli ylimielisesti loukannut Markusta hänen työläisnaisten puolesta kirjoittamansa artikkelin johdosta.

Mutta kun hän lähemmin ajatteli asiaa, soveltui kaikki vallan hyvin yhteen Kavanderin luonteen kanssa. Siihen saakka kuin työväenpuolue oli ollut vähäinen ja vailla valtiollista mahtia, oli hän halveksinut siihen kuulumista, mutta kohta kun osat olivat muuttuneet ja toisaalta sosialismi oli yhtäkkiä saavuttanut ikäänkuin käyvän rahan arvon, toisaalta taas siihen kuuluminen alkoi olla jo melkein muotiasia, oli Kavander pitänyt soveliaana liittyä mukaan. Sosialisteihin lukeutumisessa ei nyt enää ollut mitään alttiiksipanon vaaraa, päinvastoin yhtä ja toista voitettavana. Että Kavanderin kääntymiseen olisi millään tavoin vaikuttanut hänen suhteensa Hilmaan, sitä ei Markus ottanut ollenkaan uskoakseen, koska hän ensinnäkään ei, paremmin kuin Olgakaan, uskonut tuota suhdetta Kavanderin puolelta vakavaksi.

Markus oli panevinaan merkille, että hänen sisälle astuessaan ilmeni Kavanderissa jonkunlaisia levottomuuden oireita. Kun kokouksen virallinen puoli päättyi ja yhdessä oloa jatkui vapaasti keskusteltaessa, läheni Kavander hiukan epäröiden Markusta, joka edelleenkin istui yksinään nurkassaan.

— Sinä et käyttänytkään puheenvuoroa? lausui hän aluksi, kun olisi tervehditty.

— Eipä minulla ollut mitään niin tärkeätä sanottavana, vastasi Markus, — tai jos olikin, niin se olisi vain ikävystyttänyt herroja ja häirinnyt niitä liikuttavia todistuksia, joilla herrat kilpailivat keskenään.

Itse asiassa oli hänen mieleensä juolahtanut Tuomisesta erotessaan puhua kokouksessa, jos siihen tilaisuutta tarjoutuisi, työttömyyden aiheuttamista surkeuksista ja mainita tuoreeltaan Virtasen esimerkki sekä kuinka taloudelliset parannukset ensi kädessä olisi kohdistettava siihen, ettei kenenkään yhteiskunnassa tarvitsisi joutua kärsimään pitemmästä työttömyydestä. Mutta ne vastenmieliset vaikutelmat, jotka hän oli kokouksessa saanut, olivat tyrehdyttäneet sanat hänen suuhunsa.

Hänen ivalliseen huomautukseensa ei Kavander osannut vastata mitään. Nolouttaan peittääkseen hymähti hän ylimielisesti ja sytytti paperossin ja toinen peukalo pistettynä samettiliivin olka-aukkoon puhalteli lyhyitä savutupruja ylös kattoa kohti, keikauttaen joka puhallukselle päätään taaksepäin. Tuo hänen paperossinpolttotapansa oli aina omituisesti ärsyttänyt Markusta. Nyt se yhdessä hänen samettiliivinsä ja punaisen kravattinsa kanssa sai hänet suorastaan vihan valtaan. Olgan takia oli hän jo kauan halunnut vetää hänet tilille ja nyt päätti hän ottaa asian esille.

— Kuulehan, mikä tarkoitus sinulla oikeastaan on sen Hilma Mustosen suhteen? kysyi hän äänessään uhkaava sävy.

Kavander säpsähti, mutta naamioitsi sitten äkkiä itsensä suuttuneeksi ja vastasi:

— Mutta mitä ihmeessä se sinulle kuuluu?

— Se kuuluu paljonkin, sillä minä menen piakkoin naimisiin hänen vanhemman siskonsa kanssa ja niin ollen minun velvollisuuteni on katsoa, ettei tuleva kälyni joudu hunningolle.

Kavander koetti nyt ottaa leikillisen äänilajin vastatessaan:

— Vai aiot sinä naimisiin hänen kanssaan. No, onneksi olkoon! Minä aion myös naimisiin Hilman kanssa.

Tuo nulikkamainen sanaväännös suututti yhä enemmän Markusta. Hän ponnahti seisaalleen ja lyöden rystysensä joka sanalla pöytään lausui:

— Kuule sinä, jos sinä vain saatat sen tytön hunningolle, niin minä totisesti vedän sinut siitä kerran tilille ja sitä tilintekoa sinä tulet ikäsi muistamaan!

Sana sanalta, jonka hän lausui, nousi hänen vihansa, niin että hänen lopulta oli vaikea hillitä itseään käymästä Kavanderiin käsiksi. Kohtaus oli herättänyt huomiota ja yhä useampia katseita kääntyi heihin.

Kavanderin kasvoilla vaihtelivat pelko ja viha.

— Höpsis, kun tyhjästä suuttuu! mutisi hän ja vetäytyi toveriensa luo.

Markus näki hänen kertovan heille jotakin, minkä johdosta häneen heitettiin kummastuneita, epäluuloisia ja pilkallisia katseita. Hänet valtasi suuri halu purkaa heille vasten silmiä kaikki se, mitä hänen mielessään kokouksen aikana oli liikkunut sekä julistaa heille halveksumisensa. Mutta hän sai hillityksi itsensä ja lähti sen sijaan lujin askelin huoneesta.

— Kiekuvat kiipijät! mutisi hän hammastensa välitse, painaessaan oven jäljessään kiinni.

Laskeutuessaan alas ylioppilastalon portaita selveni hänelle askel askeleelta, että hän oli nyt kääntänyt selkänsä sille puolueelle johon hän viimeksi oli koettanut kotiutua. Mutta tällä kertaa ei hän tuntenut mitään tuuliajolle joutumisen pelkoa, vaan sisäistä varmuutta ja lujentumista sekä samalla eräänlaista vapautuksen riemua.

Ilta oli kostea ja sumuinen ja katulyhdyt tuikkivat kuin kellertävän verhon sisältä. Markus nosti palttoon kauluksen pystyyn ja lähti tyhjentyneitä katuja pitkin astelemaan uutta asuntoaan kohti.

Kun hän Mikonkadulta tullen oikasi Esplanadin poikki Kasarminkadulle, sivuutti hän Runebergin patsaan luona erään naisen, jota humalaisella äänellä puhutteli silinteripäinen herra. Kuljettuaan jo kappaleen matkaa heidän ohitseen, herätti hänet ajatuksistaan naisen ääni. Hän pysähtyi vaistomaisesti ja kuullessaan naisen uudelleen puhkeavan puhumaan, säpsähti hän epämieluisasti tuntiessaan Sandran äänen.

Ympäri kääntyessään näki hän herran juuri lähtevän matkaansa, naisen jäädessä seisomaan paikalleen. Nopeasti lähestyi häntä nyt Markus, päästäkseen selville, oliko nainen todellakin Sandra vai eikö hän kuitenkin ollut erehtynyt.

— No mutta… Sandra! ilmaisi hän hämmästyksensä, pysähtyessään hänen eteensä. — Pitääkö minun nyt todellakin uskoa silmiäni, että sinä seisot siinä ilmielävänä, vaikka minä silloin olin asemalla näkemässä, kun sinä lähdit äitisi luo?

Markus sanoi tämän vakavasti, äänessään pettynyt ja nuhteleva sävy. Sandra, joka näytti olevan jonkun verran juovuksissa, joutui ikävästi hämilleen. Hän koetti pelastua siitä lyömällä asian leikiksi.

— Mitä ihmettä siinä on, jos minä tässä seison, sanoi hän huolettomuutta tavoitellen. — Kävin kotona ja tulin takaisin, siinä kaikki.

— Suistuaksesi entisille raiteillesi. Ja saatoit jättää äitisi!

— Hitto hänessä rupesi maatumaan ja olemaan ihmisten töllisteltävänä! vastasi Sandra ärtyisesti.

Markuksen katse piinasi häntä nähtävästi ja pelastuakseen tästä painostavasta tilanteesta, heittäytyi hän äkkiä ylimieliseksi ja virkkoi:

— Täytyy lähteä ottamaan kiinni toi herra tuolla Kämpin nurkalla, se varttoo just minua. Hyvästi sitten!

Hän pyörähti nopeasti ympäri ja lähti astumaan mainitsemaansa paikkaa kohti. Markus tuijotti hänen jälkeensä, kunnes hänen korkea ja solakka vartalonsa häipyi sumuun.

— Ei maailmaa niin vain radaltaan käännetä, hymähti hän surumielisesti, kääntyi ja lähti mietteisiinsä vaipuen astelemaan ylös Kasarminkatua.

28.

Sisälle tullessaan tapasi Markus siellä Olgan istumassa leposohvalla itkettynein silmin.

— Mitä nyt taas on tapahtunut? huudahti hän, istuutuen Olgan rinnalle ja kietoen kätensä hänen vyötäisilleen.

— Hilma… änkytti Olga ja alkoi uudelleen itkeä.

— Mitä Hilma on tehnyt? kysyi Markus, muistaessaan että Kavander oli hänen lähtiessään jäänyt ylioppilastalolle.

— Hän ei lähdekään Viipuriin äidin luo, vaan uhkaa asettua sen Kavanderin kanssa yhdessä asumaan, nyyhkytti Olga. — Tänä iltana sanoi hän sen minulle.

Kun Olga ja Markus olivat ehdottaneet Hilmalle, että hän tulisi heidän luoksensa asumaan, jota varten he olivat vuokranneet kyökin ja kamarin, oli Hilma kieltäytynyt ja aikonut yksin jäätyään lähteä Viipuriin äidin luo. Sen vuoksi oli Markus heidän tulevaa kotiaan varten vuokrannut vain yhden huoneen.

— Se Viipuriin lähtö täisikin olla vain tekosyy, virkkoi Markus.

— Kaiketikin. Enkä minä ymmärrä, mitä minä voisin hänelle tehdä, sillä hän ei tottele minua enää ollenkaan. Äidille minä en henno koko asiasta mainita eikä siitä olisi mitään apuakaan.

— Tiedätkö sinä, että Kavanderista on tullut muka sosialisti?

— Pyh! ja Olga keikautti ylenkatseellisesti niskaansa.

— Minä tapasin hänet kokouksessa ja puhuin siitä Hilman asiasta.

— No mitä hän sanoi? kysyi Olga jännittyneenä.

— Sen verran kuin sain selvää hänen vällötyksestään, niin aikoi hän naimisiin Hilman kanssa.

— Naimisiin! huudahti Olga. — Jospa he menisivätkin edes oikeisiin naimisiin, mutta sitäpä he eivät tee, vaan aikovat ilman muuta asettua yhdessä elämään. Siten kuuluvat päättäneen tehdä muutkin sosialisti-ylioppilaat. Siis aivankuin mustalaiset!

Olga tuijotti tuskastuneena eteensä. Sisaren kohtalo painoi raskaana hänen sydäntään. Markus veti hänet syliinsä ja koetti lohduttaa.

— Ehkäpä he hyvinkin mukautuvat toisiinsa ja muodostavat ajanoloon oikean avioliiton, varsinkin jos saadaan siviliavioliittolaki. Ja sehän on sama asia. Elleivät, niin silloin otamme me Hilman hoivaamme. Onhan meitä kaksi, jotka muodostamme lujan kokonaisuuden.

He istuivat moniaan hetken sylitysten ja mitään puhumatta. Sitten havahtui Olga kuin unesta ja virkkoi:

— Sinulle on tullut tänne kirjekin. Se on tuolla pöydällä.

— Se on varmaankin kotoa, huudahti Markus ja riensi kirjettä avaamaan. — Viimeinkin he suvaitsevat vastata.

Heti suurlakon päätyttyä oli hän kirjoittanut veljelleen ja pyytänyt tätä lähettämään hänen kuulutuskirjansa, ilmoittaen menevänsä naimisiin. Kun vastausta ei ollut heti kuulunut, oli hän lähettänyt toisen, ärtyisästi kirjoitetun kirjeen.

— Katsopas! huudahti hän riemuiten ja veti kotelosta papinkirjan. Hän ojensi sen Olgalle ja pöydän ääreen istuutuen alkoi itse lukea kirjettä. Se alkoi:

"Rakas veljeni! Samalla kun lähetän sinulle tämän pyytämäsi kuulutuskirjan, ilmoitan sen surusanoman, että isämme ainoastaan pari päivää sairastettuaan nukahti täältä pois yöllä eilistä vasten —"

Markuksen sisällä jysähti ja hänen silmänsä himmenivät. Hän muisti kylmän, miltei vihamielisen eronsa isästä ja uskaltamatta lukea pitemmälle siirtyi hän Olgan rinnalle istumaan sekä osoitti hänelle kirjeen alkua. Luettuaan siitä ensimmäisen lauseen kietoi Olga lujasti kätensä Markuksen ympärille samoin kuin Markus oli äsken tehnyt hänelle.

Aivan kuin tästä rohkaistuneena otti Markus kirjeen uudestaan käteensä ja luki:

"Hänen loppunsa oli rauhallinen ja muun muassa käski hän sanoa sinulle viimeiset terveisensä sekä toivomuksensa, että sinusta tulisi mies —"

Markuksen rinnasta tunkeutui nyyhkytyksen kaltainen ääni. Hänen silmänsä tulvahtivat kyyneliä täyteen, niin että hänen täytyi laskea kirje polvilleen.

Tyynnyttyään luki hän edelleen:

"Hän ehti kuulla sinun päätöksesi mennä avioliittoon ja piti sitä hyvänä merkkinä sekä toivoi, että sinä olisit löytänyt itsellesi oikean elämänkumppanin —"

— Katsopas! kuiskasi Markus ja osoitti näitä sanoja Olgalle. Luettuaan ne pusersi Olga hänen käsivarttaan ja Markus näki hänenkin silmiensä kyyneltyneen.

Edelleen oli kirjeessä pyyntö, että Markus matkustaisi heti kotiin, ehtiäkseen isän hautajaisiin.

— Minä lähden heti huomenna! ilmoitti sen johdosta Markus. Kirjeensä lopetteli veli näin:

"Ja toivottaessani nyt omasta puolestani onnea aikomallesi avioliitolle, liitän minä tähän pari lausetta kirjasta, josta sinä nykyään et taida paljon välittää, mutta jonka arvon sinä elämän varrella varmaankin opit tuntemaan: 'Joka toimellisen vaimon löytää, se on kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt. Hänen miehensä sydän uskaltaa häneen: hänen elatuksensa ei puutu häneltä.'"

— Kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt! kertasi Markus ja kumartui suutelemaan Olgaa. — Minä olen menettänyt isän ja sinä siskon, mutta jäljellä on meillä kuitenkin toinen toisemme.

Yö oli kulunut jo huikean matkan yli puolen, kun he saivat Olgan tuoman verhon kiinnitetyksi paikoilleen.

— Katsohan, kuinka somalta tämä meidän alkava kotimme nyt näyttää! ihasteli Markus. — Tällä puolen verhoa on minun työhuoneeni ja vierashuone, tuollapuolen taas makuuhuone, ruokasali ja keittiö. Siis neljän seinän sisällä kokonainen huoneusto.

Hetkisen kuluttua lisäsi hän ajatuksissaan:

— Jos isäni olisi elänyt ja nähnyt tämän meidän kodin alkumme, niin hän olisi varmaankin sanonut, että joka lusikalla aloittaa, se kauhalla lopettaa.

Kun Markus kellon kolmea käydessä palasi saattamasta Olgaa ja paneutui levolle, ei hän saanut vielä pitkään aikaan unen päästä kiinni. Kuluneen päivän vaikutelmat olivat olleet siksi moninaiset ja muutamissa suhteissa syvälle käyvät, että hän tunsi välttämättömäksi selvitellä niitä mielessään.

Lähtönsä sosialistisesta ylioppilasyhdistyksestä, Sandran löytäminen entisiltä jäljiltään sekä veljen kirje uutisineen isän kuolemasta — kaikki nämä seikat olivat saattaneet loppuunsa sen kypsymisprosessin, jonka hän viime aikoina oli vaistomaisesti huomannut itsessään tapahtuvan. Täysi-ikäisen miehen varmuudella tunsi ja tunnusti hän nyt omikseen ne isiltä perityt patriarkkaalis-pietistiset vaistot, joiden olemassaoloa hän viime aikoina oli alkanut yhä selvemmin aavistaa. Nyt hän tunsi olevansa siitä selvästi tietoinen ja samalla tunsi hän jalkainsa alla lujan pohjan.

Se, että hän nyt lopullisesti oli luisunut kaikkien puolueiden ulkopuolelle, ei huolettanut häntä ollenkaan.

— Minulle riittää se, että tiedän olevani suomalainen ja isäni poika, lopetti hän tilintekonsa, — ja sellaisena on minun paikkani kaikkien niiden riveissä, jotka tänä sekamelskan ja yleisen alasrepimisen aikana koettavat säilyttää kaikkea sitä kunnollista, lujaa ja koeteltua, mitä isät ovat meille perinnöksi jättäneet.

29.

Kaarlelan vanha isäntä oli haudattu ja kaikki kuolinpesän selvittelyä koskevat asiat oli kunnialla saatu järjestykseen. Markus seisoi syntymäkotinsa pihalla, valmiina nousemaan rattaille veljensä kanssa, joka tuli saattamaan häntä asemalle.

Oli auringonpaisteinen myöhäsyksyn päivä. Maassa ei ollut vielä lunta ja se oli roudasta vapaa. Tuvan ikkunasta katsoi sedän lähtöä veljen pikku poika punaposkisena ja hymyilevänä. Markus hymyili hänelle vastaan ja nyökytti päätään. Se oli Kaarlelan tuleva isäntä ja Markus toivotti sydämessään, että hän tulisi kulkemaan samoja teitä kuin isänsä ja vasta haudattu iso-isänsä. Eikä hän itse asiassa tuntenut mitään epäilyksiä siitä, etteikö niin tulisi käymään. Sillä kaikki täällä ympärillä henki tyyntä rauhaa, terveyttä ja voimaa.

— Paljon ne nyt huutavat ja meluavat, virkkoi veli keskustelun aluksi, kun he istuivat rinnan rattailla ja hevonen lähti liikkeelle, — mahtanevatko sitten saada maailman sijoiltaan väännetyksi?

Veljen koko olemus, se tapa, millä hän piti suitsia ja määräsi hevosen juoksun juuri sellaiseksi, että he parahiksi ehtivät junalle, samoinkuin koko se ympäristö, missä hän eli ja hallitsi — kaikki se todisti tällä hetkellä voimakkaasti Markukselle, että Suomen kansassa oli vielä paljon lujaa ja tervettä, jota hetken tuulet eivät pysty järkyttämään ja jonka pohjalla todellinen uusi Suomi voi seisoa lujana.

Veli oli kyllä vaistoissaan huomannut, että Markus ei ollut enää sama maailmankaataja kuin syyslukukauden alussa Helsinkiin lähtiessään. Vaikka veli ei ollut nimenomaan siitä puhunut, huokui tuo tietoisuus hänestä Markukseen lämpimänä myötätuntona ja luottamuksena.

— Voisithan sinä nyt naimisiin mentyäsi palata kotiinkin, lausui veli hetken kuluttua, kyllähän täällä olisi tilaa ja toimialaa sinullekin.

— Kyllä kai minun on sittenkin mentävä Helsinkiin ja valloitettava pääkaupunki itselleni, vastasi Markus ajatuksistaan havahtuen.

Kun veli ei tuntunut käsittäneen hänen sanojaan, vaan katsahti häneen hiukan kummastuneena, lisäsi Markus:

— Minä tarkoitan: meille, meidän henkisillemme, meidän rodullemme.

Nyt tuntui veli käsittävän, sillä hetken kuluttua sanoi hän:

— Niin, tarvitseehan maa pääkaupungin aivankuin talo isännän. Lämminneenä jatkoi Markus:

— Jos minä voin täyttää sijani siellä yhtä hyvin kuin sinä täällä, niin — me olemme luja kansa.

Kun Markus seisoi vaunun ikkunassa ja veli rattaille noustuaan nyökäytti hänelle päätään viimeiseksi hyvästiksi, luki hän veljen katseesta lujan luottamuksen hänen kutsumukseensa. Ja kun hän tuttujen maisemien jäädessä jäljelle istuutui vaununpenkille, tunsi hän laskeneensa kätensä auraan, yhä edelleen kulkeakseen vaikeata tietä ja tehdäkseen työtä isäin hengessä.