Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

VIIMEISET LUOSTARIASUKKAAT

Romaani

Kirj.

KYÖSTI WILKUNA

WSOY, Porvoo, 1912.

TEUVO PAKKALALLE

JA

SANTERI ALKIOLLE,

laajan kotiseutuni eteville ihmiskuvaajille heidän täyttäessään viisikymmentä vuotta

kunnioittaen

TEKIJÄ.

SISÄLLYS:

Metsäläinen
Isällinen päätös
Luostarikirkon edustalla
Kirkossa
Luostarimuurien sisällä
Uneksija
Kohtaamisia
Luostari saa tietoonsa uuden pappismunkin
Sisar Kaarina saa kuulla erään uutisen.
Toistensa kuuluvissa, mutta ei näkyvissä
Sairastuvassa
Lähentymistä
Salarippi
Nuoruus ottaa oikeutensa takaisin
Piispantarkastus
Loppukatsaus

METSÄLÄINEN.

"Ja sen minä sanon sinulle, kanttori, että sanokoon piispa mitä hyvänsä, niin Kerttulia minä en aja pappilasta pois, en!"

Ja isä Mikkeli, Jämsän seurakunnan kuratus eli kirkkoherra, lyödä järäytti turpean nyrkkinsä pöytään, niin että juuri täytetystä katajahaarikasta läikähti olutta myllylaudalle. Vaikka vasta oli puolenpäivän aika, istuivat he kanttorin kanssa ryypiskellen ja pelaten jälkimäisen tuvassa. Ikkunalauta oli työnnetty auki ja ulkoa löyhähteli vasta niitetyn heinän tuoksu ja kuului pääskysten luritusta.

"Se on minun for-for-siiani [forsia-nimellä kutsuttiin katolisaikuisten pappiemme emännöitsijä-jalkavaimoja] ja sitä ei pappilasta aja muut kuin minä ja minä en aja", jatkoi isä Mikkeli sammaltaen ja korottaen luonnottomasti forsia-sanan loppuosan.

Kanttori, joka oli jo yhtä humalassa, odotti suunvuoroa ja alkoi sen saatuaan rentoilla eilisellä kalansaaliillaan. Mutta kuratus keskeytti hänet heti alkuun, änköttäen:

"Elä, elä, elä sinä kanttori… kyllä minä ne sinun kalansaaliisi tunnen…"

Kanttori korotti ääntään ja koetti saattaa kalastuskertomuksensa loppuun, mutta silloin ilmestyi ikkuna-aukon taakse joku, joka varjosti heiltä päivänvalon, ja kumpikin vaikenivat he yhtaikaa. Siellä seisoi keski-ikäinen tanakkatekoinen vaimo, selässään iso kontti ja huivi työnnettynä niskaan. Hän kurkisti sisälle, katsahti vuorotellen kumpaankin mieheen ja kysyi:

"Onko se pappi täällä, kun sanoivat sen tulleen kanttorin tuvalle?"

"Tässä!" sanoi isä Mikkeli, lyöden kämmenensä pöytään "mitäs sinulla on minulle asiaa?"

"No kun olisi tuo poika ristittävä, ettei hänen nyt ihan pakanana tarvitsisi lähteä maailmaa kiertämään", vastasi vaimo siirtyen hieman syrjään, jolloin hänen takaansa tuli näkyviin noin nelitoista vuotias poika. Sillä oli päällään aikamiehen sarkamekko, jonka hihat oli kääritty vahvoiksi mykkyröiksi. Selässään hänellä oli vahvatekoinen jousi ja olkapäille ulottuvaa tukkaa piti koossa pieni ja partaaton sarkanaapukka, joka oli pyöreä kuin pallonpuolikas. Hänen vilkkaat silmänsä välähtelivät eloisasti, kun hän äitinsä takaa uteliaasti kurkisti sisälle kanttorin tupaan.

"Mitä, tuoko tuossa?" kysyi kuratus tuimasti, osottaen sormellaan poikaa.

"Ka se juuri", myönsi äiti.

"No olette te jämsäläiset!… Miksei sitä aikanaan ole ristille tuotu?… Ja mistä pitäjän kulmalta te sitten oikein olette?"

"Korpilahden puolelta, sieltä Kuusanmäen sydänmailta, ja onhan sitä jo kauankin aiottu ristille kulettaa, mutta Tuomas-vainaja sanoi aina, kun minä siitä puhuin, että kerkiääpä tuota, jahka tulee muutakin asiaa kirkolle. Ja niin se on aina jäänyt. No nyt sitten keväällä lumen sulatessa otti Tuomas ja kuoli niihin karhunpuremiin, joita se oli paastosta asti sairastanut. Se kun poloinen yritti metsässä ollessaan kirveellä nujertamaan sitä samaa kontiota, joka syksyllä repi meidän ainoan lehmämme. Niine. Ja sitten tässä miittumaarin alla paloi pirtti poroksi, kun me pojan kanssa olimme metsässä tuohia kiskomassa. Miten liekin syttynyt, paukka kaiketi lensi, kun minä jätin suurimapadan liedelle hautumaan, ja niin meni kaikki, ettei jäänyt muuta kuin mitä tässä päällämme näkyy. Silloin minä sanoin pojalle, että nyt on parasta kun painutaan tästä kylälle, sillä nälkään me täälläkin kuolemme. Parissa Korpilahden talossa olemme sitten olleet työssä ja kun tulimme tänne kirkolle, niin sanoin minä, että nyt on parasta poiketa papin luo pyytämään sinulle kastetta, kun ei siltä Tuomas-vainajalta milloinkaan tullut lähdetyksi."

Vaimo lasketti tämän tulemaan yhtämenoa ja tasaisella äänellä kuin ulkoa opitun läksyn, silmäillen tuttavallisesti vuoroin kirkkoherraa, vuoroin kanttoria. Edellinen jahkaili ja murahteli hyvän aikaa itsekseen, kunnes neuvotonna kysyi:

"Ja minnekä te sitten aiotte vaeltaa?"

"Rantamaahan päinhän me olemme aikoneet tästä painua. Siellä jossain Turun lähistöllä pitäisi olla Tuomas-vainajalla sukulaisiakin. Ja eiköhän tuota köyhä leski siellä rikkaammilla mailla aina paremmin jotakin toimeentulon neuvoa löytäne. Vaikka samahan tuo on missä häntä milloinkin työtä ja ruokaa saa", vastasi äiti, katsoen viimeisiä sanoja lausuessaan luottavasti kuratusta silmiin.

Mutta Turku-nimi pani kuratuksen miettimään kokonaan toista asiaa. Hän raapi takkuista partaansa molemmilta poskilta ja leuan alta, muristen itsekseen: "Kun he tulevat Turkuun, voi siellä vielä tulla kapitulin herrojen ja vaikka itse piispan korville, että täällä Jämsässä on vielä kastamattomia pakanoita." Äkeästi tiuskasi hän odottavalle vaimolle:

"No totta kai se pentu on kastettava! Menkää siitä kirkon luo odottamaan. Mutta sen minä, vaimo, sanon sinulle, että ne korpilahtelaiset ovat kaikista vastahakoisin joukko koko laajassa Jämsän pitäjässä. Lapsensa ne jättävät pyhää kastetta vaille eivätkä maksa sielunpaimenelleen koskaan täysiä kymmenyksiä. Mutta kyllä minä ne…"

Vaimo oli poikineen jo menossa, kun kuratus uhkauksensa keskeyttäen huusi heidän jälkeensä:

"Entäs kummit, hoi! Onko kummeja?"

"Hyvänen aika, mistäs meille köyhille sydänmaalaisille olisi kummit mukaan tullut?" hätääntyi vaimo.

"No, no, menkää siitä, kanttori muorineen tulkoon kummiksi", keskeytti hänet kuratus hiukan lauhemmin.

Hän siemasi olutta tuopista, pyyhki partansa ja sanoi:

"Mennään sitten ja jatketaan iltapäivällä tuota peliä."

Mutta kanttorin muoria ei löytynytkään. Hän oli äsken lukinnut olutkellarin ja mennyt matkoihinsa. Korvallistaan kynsien pyörähteli kanttori neuvotonna ympäri tupaa, kunnes kirkkoherra ratkasi pulman sanomalla:

"No näethän sinä, ettei se täällä ole. Tietysti se silloin on Kerttulin luona juoruamassa. Juokse sinä sen kautta, minä nousen tästä suoraa kirkolle."

Ja kädessään suuri kirkon avain lähti kanttori piennarta pitkin mennä lennättämään pappilaan. Sieltä joutui hän muorinsa ja pappilan Kerttulin kanssa kirkon rappusten eteen samaan aikaan kuin kuratuskin, joka itsekseen murahdellen ja syleksien oli hitaasti kävellä löntöstellyt kanttorin talolta tuovaa polkua. Ristilapsi seisoi asehuoneen seinustalla ja näytteli joustaan kuratuksen tai oikeammin Kerttulin pojalle, joka kummiväen edellä oli hilpassut tänne kirkkotarhaan.

"Se on isä-vainajan jousi enkä minä sitä oikein vielä jaksa jännittää, mutta annahan kun minä pääsen vähän isommaksi, niin jo putos oravat ja koppelot…" kehui poika ja ojensi innoissaan jousen kirkonkatolla olevaa ristiä kohti.

Mutta rämisten aukeni kirkonovi ja kuratus sekä kanttori menivät sakaristoon, missä jälkimäinen auttoi edellisen päälle papillista asua. Kanttorin muori opasti ristittävän eteisen ovisuuhun seisomaan, asettuen itse Kerttuli-emännän kanssa hänen taakseen kumpaankin ovenpieleen. Kastettavan äiti, joka oli laskenut konttinsa veräjän pieleen, seisoi ulkopuolella rappusilla ja hänen rinnallaan seisoi hajasäärin ja ylöskäärityin housunlahkein Kerttulin poika.

"No herrankiesus, eikö tuolla pojalla ole jousikin vielä selässä", hätääntyi yhtäkkiä kanttorin muori, mutta samassa astui kuratus kanttorin seuraamana eteiseen ja muori jäi vaieten paikalleen.

Isä Mikkeli näytti nyt varsin juhlalliselta Hänen kiiltävän ja nuhraantuneen arkipukunsa päälle oli kiireessä viskattu avarahihainen, liinainen alba, jonka alta näkyivät ainoastaan hänen läntistyneet lapikkaansa. Alba oli nivusilta sitaistu kämmenenlevyisellä nauhalla, johon kömpelöin munkkikirjaimin oli neulottu lause: "Longitudo sanctissimi sepulchri Domini nostri Ihesu Christi." [Herramme Jeesuksen Kristuksen kaikkein pyhimmän haudan pituus] Kaulan ympärillä oli rinnoille ja hartioille ylettyvä, neliskulmainen liinavaate, humerale, jonka etuosaan oli risti ommeltu. Mutta vatsaa ja selkää peitti aina polviin saakka hopeakirjailtu, mustapohjainen kasukka. Kaulassa oli stola, kämmenenlevyinen viheriä nauha, joka kulki rinnan yli ristiin ja jonka päät oli pistetty vyön alle molemmilla sivuilla.

Kirkkoherra pysähtyi vastapäätä ristittävää ja kanttori asettui sivulle, pitäen kädessään puulautasta, jossa oli hienoksi survottuja suoloja. Kirkon omaisuuteen kuului Saksassa painettu, latinankielinen käsikirja, Manuale aboense, mutta oluen hämärtämillä silmillään eivät kuratus ja kanttori olleet löytäneet sitä sakaristosta ja edellinen oli silloin vakuuttanut osaavansa kasterituaalin ulkoakin. Nyt kutristeli hän verestäviä silmiään, sipaisi paljaaksi ajeltua, punottavaa päälakeaan ja alkoi sitten ruopia partaansa. Olut oli saanut hänen ajatuksensa kovin tahmeiksi ja hänellä oli täysi työ muistellessa rituaalin alkua. Vihdoin hän sai asian päästä kiinni, avasi silmänsä selkosen selälleen ja rupesi kysymään kastettavan nimeä. Mutta silloin sattuivat hänen silmänsä pojan selässä olevaan jouseen, hän keskeytti lauseensa ja sanoi järkähtämättömällä totisuudella:

"Ota jousi pois selästäsi!"

Poika avarassa sarkamekossaan seisoi vasemman jalkansa varassa ja raaputti oikean jalan varpailla nilkkaansa. Papin sanojen johdosta muutti hän ruumiinsa painon oikealle jalalle ja jatkoi raaputusta päinvastaisessa järjestyksessä, samalla kuin hän katsoi kirkkoherraa kiinteästi silmiin. Mutta korottaen äänensä kahta askelta ylemmäs lausui isä Mikkeli harvaan:

"Minä sanon sinulle: ota pois jousi selästäsi!"

Poika asettui nyt molempien jalkojensa varaan, mutta katsoi yhtä julkeasti pappia silmiin, aivankuin hänen kielellään olisivat pyörineet sanat: mitä äyskit siinä?

Mutta nyt hyökkäsi äiti esiin, riisti pojan selästä jousen ja valitti portaille palatessaan:

"Voi ristinkiesus sentään, minkälainen äkäpuukko siitä tuosta pojasta onkin tullut."

Nyt saattoi pitkä kasterituaali rauhassa alkaa ja juhlallisesti kysyi isä Mikkeli:

"Mikä lapselle annetaan nimeksi?"

"Ka, kunhan nyt saisi jonkunkaan, minkä hyvänsä ristillisen nimen. Pojaksi sitä on vain tähän asti sanottu, kun ei meillä muita lapsia ole ollutkaan", ehätti äiti.

"Poika! eihän se mikään nimi ole", sanoi kuratus nuhtelevalla äänellä ja raapi taas neuvotonna partaansa, kunnes huomasi kysyä: "Mutta mikäs hänen isänsä nimi oli?"

"Tuomas."

"Olkoon sitten poikakin Tuomas", ja kuratus astui juhlallisesti kastettavan eteen, puhalsi häntä kasvoihin, niin että pojan pitkät hiukset häilähtivät, ja alkoi räikeästi särähtelevällä äänellä lukea manausta:

"Recede, diabole, ab hac imagine dei… Luovu pois, perkele, tästä Jumalan kuvasta…"

Sen jälkeen teki hän ristinmerkin pojan otsaan ja rintaan sekä asetti sitten kätensä pojan päälaelle, alkaen lukea latinankielistä rukousta. Mutta hän ei muistanut sitä loppuun saakka, vaan pysähtyi keskelle lausetta, ryähti pari kertaa ja viittasi kanttorille, joka ehätti ojentamaan hänelle suolalautasta. Nyt alkoi hän lukea suolan manausta, täytti lautaselta hyppysensä ja ojensi pojan suuta kohti. Mutta tämä väisti päätään taaksepäin ja näpisti huulensa lujasti kiinni.

"Avaa suusi!" läheni nyt kanttori-kummi uhkaavana.

Mutta vasta kun poika tunsi äitinsä astuvan kynnyksen yli, raotti hän sen verran huuliaan, että kuratus voi sinne hyppysensä tyhjentää.

"Accipe sal sapientiae, ut propiciatus sit tibi deus in vitam aeternam, amen! — Ota tämä viisauden suola, että Jumala olisi sinulle leppyisä ja kätkisi sinut ijankaikkiseen elämään, amen!" luki kuratus suolasanat ikäänkuin ei mikään välikohtaus olisi toimitusta häirinnyt.

Tämän jälkeen olisi seurannut kokonainen joukko rituaaliin kuuluvia rukouksia, manauksia ja raamatunlauseita, mutta isä Mikkeli tunsi päänsä siksi tahmeaksi, että hän kuittasi koko kohdan muutamilla latinalaisilla sanoilla ja lauseparsilla, joilla ei ollut mitään keskinäistä yhteyttä.

Mutta tämä umpisokkelossa uiminen uuvutti hänet kokonaan, hänen järkensä tuntui kerrassaan pysähtyneen eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka rituaalin nyt tuli jatkua. Seurasi taas parran raaputusta, jonka kestäessä hän syrjäsilmällä mulautti kanttoriin. Tämä oli siksi monesti ollut jo läsnä kastetoimituksissa, että hän latinaa taitamatonnakin muisti rituaalin pääkohdat. Hän lähenikin heti esimiestään ja kuiskasi:

"Sylk…"

"Hömh!" ryähti kuratus huojennuksesta, kun sai taas asian päästä kiinni.

Hän asetti oikean kätensä etu- ja keskisormen huulilleen, töpehti niihin sylkyä ja kastettavaa uudelleen läheten ojensi kätensä hänen oikeaa korvaansa kohti. Mutta poika nykäsi äkkiä päänsä taaksepäin, samallakuin häneltä pääsi äkäinen ja hämmästynyt:

"Ke!"

Hän olisi peräytynyt papin edestä kynnykselle saakka, jollei kanttori kummivelvollisuutensa pakottamana olisi uudelleen tarttunut asian kulkuun ja tarrannut poikaa käsivarsista kiinni.

"Vai et pysy siinä, senkin karhunpentu… kyllä, kyllä minä…" ja hän piti vastaan kimmurtelevaa poikaa kuin ruuvipihdissä.

Varovasti ja tapaillen, ikäänkuin vaarallista ja terävähampaista elävää käsitellessä, ojensi nyt pappi kätensä ja siveli sylellä pojan korvat ja sieramet, mutisten samalla asianomaiset luvut. Kuului selvästi, kuinka kiukustunut poika karskutti hampaitaan.

Kun tämä toimituksen osa oli saatu kutakuinkin kunnialla suoritetuksi, kääntyi kuratus ja asteli kirkkoon, lausuen juhlallisesti latinaksi:

"Astu Herran temppeliin, ettäs saisit ijankaikkisen elämän ja eläisit vuosisadoista vuosisatoihin, amen!"

Kanttori työnsi poikaa hänen perässään ja kirkossa asettuivat he sivuseinään kiinnitetyn, yhdestä puusta padanmuotoon koverretun, avaran kastemaljan ääreen. Kerttuli ja pojan äiti siirtyivät etehisen ovelta kirkon ovelle, ja heidän välistään kurkisteli Kerttulin poika. Kanttorin muori oli asettunut myöskin kastemaljan ääreen ja nyt alkoi Vannottaminen.

"Abrenuncias sathane — luovutko pois saatanasta?" kysyi isä Mikkeli, katsoen tuimasti poikaa silmiin.

Kanttori, joka yhä kaiken varalta seisoi pojan takana ja piteli häntä käsipuolesta, töykkäsi häntä kylkeen ja sanoi hiljaa:

"Sano meidän perässämme, että luovun!"

Sen jälkeen nyökäytti hän päätään papille, samallakuin muori niiasi, ja kumpikin sanoi:

"Luovun!"

Mutta pojan suusta kuului vain epäselvä murahdus.

"Ja kaikista hänen töistään?" jatkoi isä Mikkeli.

"Luovun!"

"Ja kaikista hänen menoistaan?"

"Luovun!"

Kastaminen tapahtui tavallisissa oloissa kolmasti veteen upottamalla, mutta tässä tapauksessa se luonnollisesti ei voinut tulla kysymykseen. Kuratus viittasi vain kanttorille ja tämä kävi poikaa niskasta, taivuttaen hänen päänsä kastemaljan reunalle.

"Siivolla!" kirkui poika ja koetti taakseen käsin potkia kanttoria jaloille.

Mutta isä Mikkeli ammensi jo kourallaan vettä pojan päähän.

"Minä kastan sinut, Tuomas, isän, pojan ja pyhänhengen nimeen."

Kanttori hellitti otteensa ja poika ojensi itsensä suoraksi. Mutta silloin valui vesi tukasta hänen niskaansa ja hän pudisti itseään, niin että pisaroita pärskyi papin ja kummien päälle.

"Voi, entäs öljy!" suhahti kanttori säikähtyneenä esimiehelleen.

Todellakin, toimitukseen olisi kuulunut ennen kastamista voidella ristilapsen rinta ja lapaluiden väli pyhällä öljyllä, mutta kiiruussa oli se nyt kokonaan unohtunut. Kuratus murahti tyytymättömästi ja raapi leukaansa. Mutta kuinkapa se tuohon mettäksenpentuun nähden olisi juuri käynytkään laatuun? Sehän olisi täytynyt riisua alasti ja mikä tora ja rynnistely siitä taas olisi syntynytkään. Ja yhtä vähän häntä saattoi nyt kasteen jälkeen pukea siihen valkoiseen kastekaapuun, joka oli kirkossa ristilapsia varten. Sen sijaan lausui isä Mikkeli vain puetussanat:

"Accipe vestem candidam, sanctam et immaculatam… Ota tämä valkoinen, pyhä ja tahratoin puku…"

Heti tämän jälkeen hönkäsi hän kanttorille:

"Kynttilä!"

Kanttori alkoi neuvotonna juoksennella ympäri kirkkoa, kunnes viimein löysi kynttilän ulko-oven pielestä vihkivesiastian reunalta, jonne hän ennen toimituksen alkua oli sen varalle asettanut. Kiiruusti kalkutti hän tulta piikivestä, sai kynttilän palamaan ja toi sen papille. Tämä työnsi sen pojan käteen ja alkoi:

"Ota tämä palava ja virheetön lamppu…"

Saatuaan kynttilän käteensä rupesi poika hymyilemään, paljastaen tiiviit ja valkoiset hammasrivinsä. Hän kääntyi katsomaan, että näkeekö äiti, ja iski samalla silmää Kerttulin pojalle.

Kun kuratus oli vielä virallisella äänellä terottanut kummeille, että opettaisivat lapselle Pater nosterin ja Credon sekä äidille, että hän varjelisi lasta veden ja tulen vaaroilta ja muilta sen kaltaisilta, oli toimitus lopussa.

Riisuttuaan sakaristossa papillisen asunsa tuli kuratus kanttorin kanssa ulos.

"Tietenkään teillä ei ole maksaa?" sanoi kuratus Tuomaan äidille, joka veräjän suussa kiskoi konttia uudelleen selkäänsä.

"Hyvänen aika", hätääntyi vaimo, mutta kuratus keskeytti alkuunsa hänen valitusvirtensä, murahtaen:

"Joudatte tulla sitten pariksi päivää pappilaan elonkorjuuseen.
Talonruuassa tietenkin."

Jälkimäinen seikka teki kuusanmäkeläisiin edullisen vaikutuksen. Joukolla alkoivat he solua pappilaa kohti. Edellä kulki Tuomas, joka oli jälleen heittänyt jousen selkäänsä ja jonka tukka kiilteli vielä kastevedestä. Hän harppaili pitkin aikamiehen askelin ja Kerttulin poika koki pysytellä hänen rinnallaan, tiedustellen osanottavasti:

"Mitä he sinulle siellä oikein tekivät?"

"Mitä ne lienevät ähränneet", vastasi Tuomas jurosti ja sylkeä tirskautti hammastensa välitse.

Mutta hetken kuluttua jatkoi hän iloisemmin:

"Turkanen kun minä säikähdin, kun se rupesi sitä sylkyään minun korvaani tukkimaan. Jollei se toinen karilas olisi tullut ja tarrannut minuun kiinni, niin minä olisin suorapäätä pökässyt metsään."

Hän päästi iloisen naurun ja alkoi sitten vihellellä. Kerttulin poika pysytteli hänen rinnallaan ja koetti tavottaa hänen katsettaan.

II

ISÄLLINEN PÄÄTÖS.

Heinänkorjuu pappilassa oli päättynyt. Oli tyyni iltapäivä. Vinosti lankeavat päivänsäteet pistäytyivät papintuvan avonaisesta ikkuna-aukosta sisälle ja leikkasivat pölyn keskelle yli tuvan ylettyvän juovan. Mutta isä Mikkeli, joka juuri tuli sisälle, katkasi juovan. Hän istui ikkunan eteen pöydän päähän ja antoi säteiden hautoa selkäänsä. Kerttuli istui uunin luona, edessään suuri kasa ruskettuneita kuminanvarsia, joita hän sitoi lyhteisiin ja ripusti orsille kuivamaan. Niistä levisi huoneeseen väkevä ja miellyttävä tuoksu. Avaran perhesängyn uudinten välistä vihersivät kissan uneliaat silmät, pihalta kuului pääskysten ja lasten ääniä ja jossain kauempana möyrii sonni kumealla kurkkuäänellään.

"Huh, oikeinpa hiostuin kävellessäni", sanoi isä Mikkeli ja kohautti hartioitaan.

Kerttuli ymmärsi ja lähti kesken lyhteen sitomisen huoneesta. Kohta hän kuitenkin palasi ja asetti täyden oluthaarikan kuratuksen eteen. Isä Mikkeli otti pari pitkää siemausta, pyyhki partansa, nojasi kyynärpäänsä pöytään ja näytti sangen lauhkealta. Kerttuli jatkoi äänetönnä kuminain sitomista.

Ovi porstuaan oli raollaan ja siitä pujahti ääneti sisälle Antti, heidän vanhin lapsensa, sama joka kirkon luona oli rakentanut tuttavuutta Tuomaan kanssa. Avaran pellavapaidan hihoista näkyivät hänen hennot ranteensa ja ylöskäärityt hurstihousujen lahkeet jättivät polvia myöten paljaiksi hänen tummiksi päivettyneet, sirot pojan jalkansa. Hän istahti sivupenkille, pujotti kätensä polvitaipeiden alle ja antaen hartiainsa painua kokoon jäi pää kenossa tuijottamaan eteensä. Hänen eloisissa, viisaissa silmissään oli epämääräinen, uneksiva ilme.

Tuomas äitineen oli ollut pappilan työssä heinänkorjuun loppuun asti. He olivat maksaneet ristimispalkan ja saaneet vielä monen päivän muonan mukaansa. Tänään he olivat lähteneet vaeltamaan eteenpäin ja uusia ansiomahdollisuuksia etsimään. Antti oli kiintynyt tuohon raisuun "mettäksen poikaan", josta hän ei olisi mielellään eronnut. Hän oli ollut heitä saattamassa kokonaisen virstan päässä ja palasi nyt siltä matkaltaan.

"Onko sinun nälkä?" kysyi äiti hellästi.

"On", myönsi Antti hajamielisesti, katsellen yhä johonkin epämääräiseen kaukaisuuteen.

Äiti kävi hakemassa hänelle voileivän ja tämän välikohtauksen johdosta kiintyi kuratuksen katse poikaan. Tarkasteltuaan häntä hetken syrjästä, siemasi hän olutta ja sanoi:

"No, puer Anterus, mitäs sinä mietit?"

Antti havahtui, pysäytti voileivän kannan sen matkalla kädestä suuhun ja vastasi ujosti:

"Ilman vain."

"Onko sinulla Tuomasta ikävä?"

Antti hymähti myönnytykseksi.

"Olisitkin tainnut mielelläsi lähteä hänen kanssaan maailmaa vaeltamaan, näkemään kirkkoja, linnoja ja kaupunkeja. Enkös minä arvannut oikein?"

Antti katsahti isäänsä ja näytti ihmettelevän, kuinka tämä saattoi hänen ajatuksensa lukea.

"Hmh!" hymähti vain isä Mikkeli ja vaipui tuumailuihin.

"Antin varaanhan te toiset tietysti joudutte, kun minusta aika jättää", sanoi hän hetken päästä Kerttulille.

Tämän kasvot saivat hätääntyneen, ikäänkuin itkevän ilmeen, josta näki, että asia oli hänelle arka. Hän oli kuratusta kymmenisen vuotta nuorempi, joten oli hyvinkin todennäköistä, että hän kolmen lapsensa kanssa saisi kerran jäädä omanonnensa nojaan. Hän oli papin emännöitsijä, forsia, ei yhtään sen enempää ja sellaisena oli hänen tulevaisuutensa siis sangen epävarma.

"No, no, elähän nyt, muoriseni", ehätti isä Mikkeli, nähdessään mitä Kerttulin mielessä liikkui. "En minä nyt ihan tähän paikkaan aio vielä kuolla, ja siksi toisekseen, ei sinun tarvitse pelätä lasten kanssa puille paljaille jääväsi, kun sekin aika tulee, että minä teidät jätän. Kaikki mitä minä olen tässä saanut kokoon raaksituksi, jätän minä teille. Tosinhan se ei ole ihan statuuttien mukaista, mutta kylläpähän sillekin keino keksitään."

"Kunpa häntä nyt ei tarvitsisi noiden poloisten kanssa ihan tielle joutua", sanoi Kerttuli, joka isä Mikkelin viimeisten sanojen johdosta oli saanut entisen tyynen ja äidillisen ilmeensä.

Mutta isä Mikkeli otti uuden kulauksen olutta ja jatkoi:

"Oikeastaan minulla olikin kokonaan toinen asia mielessä, vaikka sinä sen sillä tyhjällä hätäilemiselläsi sotkit."

"Hyvänen aika, enhän minä puhunut halaistua sanaa!" yritti Kerttuli, mutta isä Mikkeli sanoi:

"No, no!" ja kääntyi sitten Anttiin sekä sanoi säyseästi: "Tulehan tänne, puer!"

Empien lähestyi Antti isäänsä ja istahti hänen rinnalleen penkin äärimmäiselle reunalle.

"Mitäs, jos sinusta tehtäisiin pappi? Haluaisitko sinä papiksi?" kysyi hän ja kouri Antin tuuheata pellavatukkaa.

"Kyllä, mutta…" sanoi Antti ja naurahti hyvänmielisesti.

"Mutta mitä?"

"Eikös sitä pitäisi ensin käydä teinikoulua?"

"Aivan niin, ja sitäpä minä tässä juuri mietinkin, että jos siinä joulun tienoissa, kun järvet ja suot ovat ehtineet oikein hyväksi jäätyä, valjastettaisiin Poku ison laiturin eteen, lastattaisiin se muonaa täyteen ja ajaa karautettaisiin Turkuun. Mutta olisikohan sinussa sitten miestä jäämään sinne yksinäsi, pänttäämään viisautta päähäsi?"

"Totta kai siellä on toisiakin poikia?" vastasi Antti loistavin silmin.

"On, ei siellä tovereista puutetta tule. Mitäs muuta sitten kuin aletaan tässä kirjoituspuustaveja opetella ja pänttäillä grammatikan alkeita, sikäli kuin täällä isän yläkammiossa on vielä jälellä jotakin Donatuksen viisaudesta. Ja sitten heti joulun mentyä matkaan ja… ja sitte sinusta tulee isän seuralainen, sanalla sanoen curatus jämsensis."

"Voi noita teidän tuumianne!" puhkesi nyt Kerttuli, joka silmät hyvästä mielestä palaen oli seurannut heidän keskusteluaan.

"No mikä on, vai epäiletkö ettei meidän Anteruksella ole päätä papiksi päästä?"

"Vaikka kohta, mutta kyllähän sinä sen itsekin tiedät, että on siinä matkassa muitakin mutkia."

"Mitä mutkia? Poika viedään kouluun, käypi sen läpi ja sitten vihitään papiksi. Siinä kaikki!"

"Niin, niin, koulun kyllä voi käydä läpi, mutta papiksipa häntä poloista ei vihitä."

"Ahaa, sinä tarkotat sitä, ettei Anteruksella muka ole isää ja että isättömät eivät pääse papiksi", oli kuratus vasta nyt hoksaavinaan.

"Enkö minä sitten olekaan teidän poikanne?" työnsi nyt Antti säikähtyneenä väliin, saaden molemmat vanhempansa kelpo ällistyksen valtaan.

"Tuota, mitä sinä, poika, nyt oikein… kuinkas sitten, tietysti sinä olet minun poikani", alkoi isä Mikkeli, raapien hämillään partaansa, "ihan täysi poikani! Niin että jos minun hartioiltani nostettaisiin neljäkymmentä vuotta, päähäni istutettaisiin tuollainen liinaharja kuin sinullakin ja sitten tämä partavihko nykäistäisiin edestä pois, niin totisesti tässä nähtäisiin rinnan istumassa kaksi aivan samannäköistä pojan naperoa. Sillä sinä olet ihan isän kuva, vaikka äidiltäsi ehkä oletkin saanut hieman lempeämmän mielenlaadun. Niin, niin, minä tarkotin äsken vain sitä, että jotkut pahanilkiset voisivat kenties jollakin lainvarjolla väittää, ettet sinä olisi muka minun poikani ja… mutta ne asiat sinä opit paremmin ymmärtämään, jahka olet koulun käynyt."

Hän tyhjensi haarikan pohjaan, pääsi äskeiselle tolalle ja jatkoi
Kerttuliin kääntyen:

"Sinä pelkäät siis sen estävän Anttia papiksi pääsemästä? O sancta simplicitas! Ei sitä toki auta täällä maailmassa niin vähään kompastua. Mikäs nyt on sen yksinkertaisempaa kuin että minä kirjotan esimerkiksi tällaisen todistuksen: Andreas Pietarinpoika — siinähän ei muutoin ole yhtään valetta, sillä minun isäni oli Pietari ja minun poikanani on Antti hänenkin poikansa. Siis Andreas Pietarinpoika, varakkaan ja hyvämaineisen talonpojan poika Jämsän pitäjästä — siinäkään ei juuri oikeastaan ole valetta, sillä olenhan minä papinvirkani ohella tavallaan myöskin talonpoika, koska minä itse viljelen maatani ja koska minulla pappilan lisäksi on omakin, ruumille veroa maksava talo. Sellaisella todistuksella varustettua miestä ei itse Rooman ukkokaan voisi estää papiksi pääsemästä."

"Mutta entäpä saavat piispan herrat Turussa tietää asian?" epäili
Kerttuli.

"Mitäs vielä! Kukas täältä Jämsästä asti nyt lähtisi sellaisia juoruja kulettamaan? Ja jos saisivatkin, niin luuletko sinä, etteivät arvon isät Turussa ole jo ennen oppineet tällaisia asioita sormien läpi katsomaan, tai muuten niitä parhain päin kääntämään. Niinkuin esimerkiksi sitä Scheelin peukalojuttuakin."

"Mikä peukalojuttu se oli?" uteli Kerttuli.

"Olipahan vain semmoinen pikkuinen juttu, jossa täytyi aivan samoin kuin tässäkin kiertää hiukan kanoonista lakia, noin sen verran vain, että päästiin kunnialla eteenpäin. Se tapahtui minun ensimäisenä teinivuotenani. Mestari Paavali Scheel, sama, josta sitten tuli tuomiorovasti, oli silloin Maunu-piispalla sihteerinä. He olivat yhdessä vieneet piispan sotajoukon Viipurin avuksi, jota venäläinen silloin piiritti. Kun he sieltä palaavat laivalla ja pimeänä elokuun yönä lähestyvät Kuusiston rantaa, päättävät he pamauttaa muutamia laukauksia, että linnassa heräisivät ja sytyttäisivät tulet.

"No, annahan olla, herra Paavali on hyvällä tuulella, lieneekö sitten ottanut yökylmäänsä jotakin lämmikettä, summa vain se, että hän sieppaa käsiinsä yhden bombardarämän, kaataa hoilauttaa siihen ruutia, työntää kivenmukuran suusta sisään ja asettaa sitten palavan taulankappaleen sankkireikään. Bombarda räjähtää tuhannen kappaleiksi ja samalla menee mieheltä vasemman käden peukalo sen tien. Ihan juuriaan myöten, niin että suonen tyngät vain jäivät kämmensyrjästä näkyviin."

"Hyvänen aika!" pääsi Kerttulilta, joka oli jännittyneenä kuunnellut kertomusta ja kokonaan unhottanut asian alun. Mutta isä Mikkeli piti siitä kiinni ja jatkoi:

"Maltahan nyt! Paavali-herralta oli siis toinen peukalo pois ja jos kanoonista lakia olisi nyt oikein puustavilleen seurattu, niin hänen papillinen uransa olisi ollut kerrassaan: stop! Sillä laki sanoo, että joka on defectus integritatis corporis — se on: viallinen ruumiiltaan, niin sellaista älköön vihittäkö papiksi älköönkä sellaisen sallittako papillisia tehtäviä toimittaa. Tosin siinä nyt ei oteta lukuun sellaisia kuin teerenpisamat, syylät ja sen semmoiset, vaan esimerkiksi sormen puuttuminen on jo täysi este. Taikka oikeastaan ei jokaista sormeakaan laissa mainita, vaan ainoastaan peukalo ja etusormi. Ja Scheeliltä puuttui nyt toinen peukalo. Siis jos laki olisi pantu voimaan, niin mies ei ikänä enää olisi saanut messukasukkaa päälleen pukea eikä kirkon kymmenyksiä kantaa."

"Ja kuitenkin pääsi tuomiorovastiksi", puhkesi Kerttuli niin iloisesti kuin olisi hän oman Antti-poikansa jo nähnyt samalla arvolla varustetuksi.

"Ja piispaksikin olisi päässyt, jollei olisi ennen aikojaan kuollut. Ei siinä sen kummempia mutkia ollut kuin että piispa lähetti Roomaan pitkän kirjeen ja kovasti heliseviä mukaan — kokonaista sata florinia, sanottiin, ja pyhä isä — kukas se nyt silloin paavina olikaan, kas kun en muista, enkä taida nykyistäkään muistaa…"

"Paulus kolmas!" pisti Antti kirkkaalla äänellä.

"Kas, ihanhan sinä, puer, olet jo valmis pappi. Niin juuri, Paulus kolmas… tai oikeammin Kustaa Eerikinpoika Waasa, Jumalan armosta Ruotsin ja Suomen kuningas, sillä vähänpä täällä taitaa olla enää Rooman ukolla sanomista… Ahaa, nyt muistan sen silloisenkin, Aleksanteri kuudes. Kuuluu olleen erinomaisen rahan-ymmärtävä mies, ja kukapa meistä ei sitä olisi. No niin, mikäli Maunu-piispan kirje ei hänen sydämeensä koskenut, sikäli koskivat siihen ne sata florinia, ja summa summarum oli se, että herra Paavali sai paavillisen dispensation — se on oikeuden yksipeukaloisenakin jatkaa papillista virkaansa."

"Niin, kyllähän sitä rikkaiden ja isoisten kelpaa", huokasi Kerttuli.

"Minkä isoiset edellä, sen pienemmäiset perässä. Vaikka enhän tässä minäkään niitä maan kaikista vähimpiä ole. Ja jollei tämä vielä tarpeeksi vahvistanut sinun uskoasi Antin papilliseen tulevaisuuteen, niin minä heitän eteesi toisenkin esimerkin, joka tässä asiassa iskee ihan naulan päähän. Oletko sinä, muoriseni, koskaan kuullut Maunu Tavastista, joka meillä oli piispana noin satakunta vuotta sitten? No, hänkin oli nuoruudessaan maistellut rakkauden kielletystä puusta, sillä ei se hänkään tuohesta ollut, niin hurskas ja kuuluisa mies kuin hän muutoin olikin. Ja niinpä hänelläkin oli poika aivankuin meillä tässä. Eikä hän poikaansa mieronselkään heittänyt paremmin kuin minäkään aion sitä tehdä. Hän kustansi hänet kouluun, vieläpä ulkomaille yliopistoonkin, ja loppujen lopuksi tuli pojasta piispa isänsä jälkeen. Vaikka Maunu-Piispa siis täten piti mitä armainta huolta pojastaan, ei hän julkisesti kuitenkaan pitänyt häntä omana poikanaan, vaan sisarensa poikana, ja itse oli hän olevinaan hänen enonsa, he, he. Vaan kaikkihan sen Turussa tiesivät, miten asia oikeastaan on, ja vaikkapa hyvinkin lienevät sen ylempänäkin tienneet, mutta sitä katsottiin noin vain."

Hän haarotti sormensa ja tirkisti niiden läpi Kerttuliin.

"Kumpahan tuosta nyt jotakin tulisi!" sanoi Kerttuli ja hyvän mielensä osotteeksi yritti hän uudelleen täyttämään isä Mikkelin oluthaarikkaa. Mutta hänen ihmeekseen sanoikin tämä:

"No, annahan olla ja pistä illallista, hiukaavan tässä tuntuu."

Sitten kouri hän taas Antin tukkaa ja puheli tälle:

"Mutta kuinkahan sinä, varpusen poika, siellä Turussa oikein nahkasi pärjäät. Ei siellä olekaan äidin voileivät ja rieskamaito tarjolla. Monta nälkää siellä isäkin aikanaan sai nähdä, ja patukkaan, patukkaan pitää selkänähän tottua."

"Annetaanko siellä selkään, vaikka on siivolla ja osaa hyvin kaikki luvut?" kysyi Antti.

"Kaikille siellä, poikaseni, annetaan patukkaa, sillä kuinkas sitä ilman mieheksi karkenisi. Siivot ja ahkerat saavat vähemmän selkäänsä opettajilta, mutta sen sijaan enemmän tovereiltaan. Ei siellä lampaanmieli auta, vaan karski meno täytyy ottaa päälleen. Kuinkas se Turun teinien vanha laulu alkoikaan?"

Hän hieroi kaljua päälakeaan ja muisteli silmät ummessa. Vihdoin löysi hän sen ja alkoi käheällä äänellä laulaa:

"Felix ludus, in quo nudus scolaris verberibus non succumbit nec decumbit magistri livoribus."

(Opin sauna autuas aina, Koska vitsoill' vihdoillan; ei saerasta siit saunasta kuin kylmält kylvötellään.)

Kolmannen ja kuudennen säkeen lauloi hän venytetyllä ja haikealla messuäänellä, mutta toiset lyhemmät nopeasti lurittamalla ja sivuuttaessaan sanat "non succumbit nec decumbit" heilutti hän poljennon tahtiin päätään, ottaen samalla niin hullunkurisen ilmeen, että Antti purskahti nauruun. Mutta laulu toi isä Mikkelin mieleen elävinä vanhat teiniseikkailut, hänen silmänsä kostuivat muistellessaan kaikkia sekä iloisia että synkeitä kokemuksiaan noin vallattomina vuosina ja hellästi puheli hän pojalleen:

"Mutta hätäkös sinun on koulua käydessä, kun isällä on aitat provjänttiä täynnä. Toista oli minun, joka sain itse ympäri maakuntaa ylläpitoni kerätä ja sittenkin joka toinen päivä nälkää nähdä. Mutta iloinen mieli ja karski luonto minulla aina sentään säilyi."

Isän ja pojan jutellessa tulevasta Turun retkestä sekä äidin laittaessa illallista, olivat kuratuksen nuoremmat lapset, kaksi nykerönenäistä tytön hälläkkää, tulleet tupaan. Uteliaina lähenivät he veljeään ja vanhempi kysyi:

"Menetkö sinä, Antti, Turkuun?"

"Menenpä tietenkin!" vastasi Antti jalkojaan heilutellen.

Sisarista näytti hän äkkiä kasvaneen ja miehistyneen. Arastellen tiedusteli vanhempi:

"Tuletko sinä sitten enää ollenkaan kotiin?"

Antti katsahti isäänsä ja tämä vastasi hänen puolestaan:

"Tulee Antti kotiin sitten ensi kesänä ja silloin hän puhuu latinaa isän kanssa niin että paukkuu. Mutta varokaahan silloin, te tuhkapöperöt, ettei suunne repeä ristiin kuten jäniksellä!"

Anttia nauratti ja hän veti syvään henkeään.

Mutta isompi tytöistä tinki häneltä:

"Tuotkos sitten minulle… niin mitähän sinä toisitkaan?"

Tytöt katsoivat toisiinsa ja nauraa kihersivät.

"Lasiset kaulahelmet, semmoiset kuin, kuin…"

"Ja minulle saksan pähkinöitä, semmoisia kuin se Viipurin saksa talvella antoi", ehätti nuorempi sisko.

"Saattaapa noita tuoda", lupasi Antti.

* * * * *

Heti joulun jälkeen matkasivat sitten isä Mikkeli ja Antti Turkuun, jossa viimemainittu pääsi oppilaaksi katedraalikoulun alimmalle osastolle. Jätämme hänet nyt sinne taivaltamaan triviumin ja quadriviumin ohdakkeista polkua ja siirrymme heti nelisen vuotta ajassa eteenpäin, jolloin tapaamme nuo Jämsän kirkkopihassa tuttavuutta rakentaneet poikaset nuorukaisiksi varttuneina ja kokonaan toisissa oloissa.

III

LUOSTARIKIRKON EDUSTALLA.

Oli puolenpäivän aika elokuun lopulla. Keskitaivas oli selkeä ja kuulas ja ainoastaan läntiselle ranteelle oli ryhmittynyt toistensa nojalle hallavia, totisia pilvenlonkareita, jotka näyttivät mahtavalta, lumipeitteiseltä vuoristolta kaukana Luonnonmaan takana. Merenpinta oli tyyni ja peilikirkas niin kauas kuin silmä kantoi Lemunselälle. Jakoluoto, Kailonsaari, Pöllönkloppi ja muut lukuisat pikkuluodot, joita luonto niin anteliaasti on sirotellut Ailostenniemen ympärille, näyttivät kaksipuolisina keinuvan kahden vastakkaisen taivaan keskivälillä. Ja jaala, joka oli kiinnitetty Tuulensuulahden rantaan, ihan munkkiluostarin alla olevaan laivasiltaan, kuvastui sekin kahtena, joista toinen oli ylösalaisin vedenpinnan alla. Ilma oli niin kantava, että Kultarannalta salmentakaa kuului leikkiväin lasten ääniä.

Kirkon itäisen päädyn edustalle, josta kaupunkilaiset ja muut luostariin kuulumattomat saivat käydä jumalanpalvelukseen ja jossa oli luostarin kapea hautausmaa, oli kokoontunut joukko eri-ikäistä kansaa. Ne olivat pienen luostarikaupungin porvareita, vähävaraisia käsityöläisiä ja kalastajia sekä heidän vaimojaan ja jälkeläisiään. Joukossa näkyi pari turkulaista merimiestäkin, jotka aamupäivän olivat ryypiskelleet kaupungin krouvissa ja latelivat nyt rauhallisille porvareille kaikenlaisia päättömiä juttuja.

"Häpeä, senkin retkale!" sanoi suulaammalle merimiehelle muuan iäkäs muori, joka nojasi hautausmaan aitaan ja kutoi sukkaa.

"Mitä häpeämistä siinä on, ihan tosi juttu, vaikka mennään itse appetissalta kysymään", vällötteli merimies. "Lapsenkin oli tyttö saanut veljelleen ja se kuului olleen jo iso poika, kun piispa tuli Simoon ja sai papilta kuulla asian. Teilipuuhun olisivat kumpikin päässeet, niin sisar kuin velikin, ellei äiti olisi tullut väliin ja luvannut hyvittäjäisiä piispalle."

"Kuinkahan kauan siitä mahtaa olla?" kysyi muuan kalastajan renki, joka mielenkiinnolla oli seurannut merimiehen jutustelua.

"Tavastin aikana se on tapahtunut, miten kauvan tuosta sitten lie", vastasi merimies.

"Kolmen vuoden päästä tulee sata vuotta Maunu-piispan kuolemasta", ilmotti eräs vanhempi porvari tyynellä ylemmyydellä sekä sellaisella äänensävyllä, josta kaikkien piti ymmärtää, ettei hän sen enempää halunnut mokomaan keskusteluun sekaantua.

"Ja joka vuosi ovat siitä talosta saaneet luostarille maksaa puoli tynnyriä suolattua lohta?" sanoi äskeinen kalastajanrenki yhä suuremmalla mielenkiinnolla.

"Nii-in", vakuutti merimies, "siis kaikkiaan viisikymmentä tynnyriä tähän asti. Niin että kalliiksi se lysti tulee niin läheisen sukulaisen kanssa."

Hän iski silmää rengille ja remahti sitten nauruun.

"Retkale!" toisti äskeinen muori mahdollisimman halveksivalla äänellä.

Merimiehet olivat sen aluksen miehistöä, joka oli luostarin laivasiltaan kiinnitetty. Se oli eilen palannut Pohjanmaalta, josta se oli kulettanut luostarin sikäläiset kala- ja voisaatavat. Simossa oli merimies kuullut eräästä sikäläisestä talosta luostarille tulevan lohitynnyrin historian, jota hän nyt humalaisen itsepäisyydellä oli selittää vatvonut.

"Kyllä siellä vielä lohi poikineen tarvitaankin, kun sinne yhä menee uusia asukkaitakin", sanoi kalastajanrenki.

"Tarvitaan, ja tarvitaan siellä muutakin", vahvisti merimies, iskien kaksimielisesti silmää.

Estääkseen häntä jatkamasta tarttui nyt asiaan se porvari, joka oli määritellyt ajan Maunu Tavastin kuolemasta, ja sanoi arvokkaasti rykäisten:

"Lieneeköhän tämä nunnaksi vihittävä niitä samoja Sakkoja Turusta, joita luostarissa on ennenkin ollut?"

"Se on Sakon Greeta-muorin tytär, kyllä minä äidin tunnen, vaikken tytön lähelle ole koskaan päässytkään", tuppausi merimies mukaan.

Mutta kysyjä ei ollut häntä kuulevinaan, vaan jatkoi toisiin kääntyneenä tyynesti:

"Poikasena ollessani kuoli luostarissa Marketta Sakko niminen nunna ja sanoivat hänen äitinsäkin aiemmin kuolleen luostariin."

"Tämä Kaarina Sakko on juuri samaa sukua, Marketan veljen pojanpojan tytär. Luostarilla on Marketan jälkeen puolet Sakon talosta Turussa, ja nyt kuuluu tämän Kaarinan äiti luvanneen kuolemansa jälkeen luostarille toisenkin puolen talosta tyttärensä provjäntiksi."

Tämän sanoi noin kuusikymmenvuotias, laiha ja vilkasliikkeinen porvari, joka oli vasta saapunut paikalle ja ehti parahiksi selvittelemään nunnaksi vihittävän sukujuuria. Hän oli hansikkaan tekijä Olavi Pietarinpoika, jokapäiväisessä puheessa tunnettu nimellä Säämiskän Uolevi. Hänen isänsä oli nimittäin jo aikoinaan valmistanut säämiskähansikkaita, jonka ammatin poikakin oli perinyt, ja heidän taloaan oli siitä syystä ruvettu nimittämään Säämiskäksi.

Uolevi oli hiukan omituinen mies, joka helposti antoi irvihampaille aihetta pitämään iloa hänen kustannuksellaan. Varsinkin seuraava seikka oli hänet tehnyt kuuluisaksi.

Vähän päälle parinkymmenen vuoden vanhana oli hän saanut periä isänsä talon ja ammatin. Samoihin aikoihin oli hän tullut tutuksi itseään hiukan vanhemman luostariveljen, Matias Olavinpojan kanssa. Tämä oli suuri haaveilija, joka piankin täytti lapsekkaan ystävänsä mielen pyhimystarinoilla ja ihmeellisillä kertomuksilla. Heissä oli herännyt vähitellen vastustamaton halu päästä näkemään niitä paikkoja, joissa apostolit ja muut pyhät miehet olivat eläneet ja toimineet. Uolevi oli vuokrannut talonsa pois, ottanut kaikki isänsä säästöt matkarahoiksi ja niin he olivat yhtäkkiä pienen luostarikaupungin suureksi hämmästykseksi lähteneet pitkälle matkalle pyhiin maihin.

Puolen kolmatta vuoden perästä he olivat ilmestyneet takaisin Naantaliin eheinä ja terveinä, mutta paljon kokeneina miehinä. Uolevi, joka heti kotiin tultuaan rupesi jatkamaan entistä ammattiaan, oli nyt kaupungin huomattavin mies, jota kaikki tahtoivat päästä puhuttelemaan. Mutta kohta kotiintulonsa jälkeen oli Uolevi tullut toisellakin, mutta paljon vähemmän mairittelevalla tavalla kuuluisaksi.

Etelämaiden keikareilla oli niihin aikoihin käytännössä omituiset ja hullunkuriset puujalkakengät. Ne olivat loppukeskiajan nopeassa muotivaihtelussa tulleet käytäntöön yhtä hullunkuristen kärsäkenkien sekä niitä seuranneiden tasakärkisten latuskakenkien jälkeen. Niillä saattoi jatkaa pituuttaan kokonaisen kyynärän, sillä nykyaikaisen tohvelin muotoinen kenkä oli niissä kiinnitetty kahden, kolmen, jopa neljänkin korttelin korkuiseen, hieman tiimalasia muistuttavaan jalustaan. Pohjoismaissa ei tästä muodista tietty enempää kuin mitä jotkut merimiehet olivat siitä liiotellen ja siis epäuskottavasti jutelleet.

Kaikkialla Italian huomattavimmissa kaupungeissa olivat pyhiinvaeltajamme nähneet noilla omituisilla puujalkakengillä kukkoilevia miehiä ja naisia. Varsinkin Roomassa oli Uolevi kauan silmillään seurannut erästä hyvin puettua telkkaria, joka kyynärän korkuisilla kengillään oli astellut uljaasti kuin kukko. Silloin nuo laitokset olivat yhtäkkiä alkaneet miellyttää Uolevia. Ja Naantaliin tultuaan oli hän päättänyt lisätä kuuluisuuttaan istuttamalla kotoiseen maaperään tämän Suomessa ja Ruotsissa vallan tuntemattoman kenkämuodin.

Kenenkään tietämättä oli hän sitten kotonaan suurella huolella valmistanut sellaiset kengät ja niin ilmestynyt eräänä päivänä kyynärää pitempänä kaupungin ainoalle varsinaiselle kadulle. Se oli herättänyt tavatonta huomiota. Hänen ympärilleen oli heti kerääntynyt joukko lapsia, jotka ilosta pakahtumaisillaan olivat huutaneet: "Hoi, tulkaa katsomaan Säämiskän Uolevia! Uolevi on ruvennut kyöpeliksi!" Ja kaikista porteista oli kadulle purkaantunut nauravia kaupunkilaisia. Mutta juhlallisesti oli Uolevi astellut luostaria kohti, sillä hän oli tässä uudessa asussaan päättänyt mennä tervehtimään ystäväänsä Matiasta. Vaan luostarin portinvartia olikin, nähdessään Uolevin tavattoman asun sekä meluavan lapsijoukon hänen kintereillään, lyönyt portin hänen nenänsä edessä vihaisesti kiinni. Silloin oli Uolevi suuttunut lapsiin ja heitä edellään ajaen oli hän palannut kaupunkiin. Kun hän oli yrittänyt potkasemaan pahinta vekaraa oli hän kaatunut keskelle katua ja, yritettyään vallattoman naurun kaikuessa turhaan päästä ylös, riisunut siinä nuo kovanonnen kengät jaloistaan sekä kantanut ne käsissään kotiin. Sen koommin ei niitä ollut kukaan nähnyt, mutta vuosikausiksi oli siitä kaupunkilaisille riittänyt pilanaihetta ja vielä nytkin saattoivat koiranleuat sen toisinaan vetää esiin.

Mutta oli toinenkin seikka, mikä usein sai irvihampaat Uolevin kimppuun. Hän oli ollut jo varma vanhapoika, kun hän yhtäkkiä oli nainut erään raumalaisen tytön, tai oikeammin: tuo Raumalta Naantaliin muuttanut tyttö, vanttera ja kovakourainen nainen, oli valinnut Uolevin miehekseen. Kaupunkilaiset huomasivat kyllä pian, että Uolevi oli joutunut kokonaan naisvaltikan alle, mutta siitä oli hänelle pelkkää siunausta. Hänen varallisuutensa alkoi kasvaa, sillä Uolevin täytyi kisällineen tehdä nyt ahkerasti työtä eikä hän iltasin saanut kovin usein ja kovin pitkään istua krouvissa oluthaarikan ääressä. Moniaan kerran oli nimittäin sattunut, että Uolevin istuessa krouvin pöydässä ja parhaillaan rentoillessa monivaiheisen matkansa kokemuksilla, oli hän kahden turpean naiskäden nostamana kohonnut paikaltaan ja lennähtänyt ovesta ulos. Tämä oli Uoleville paljon arempi asia kuin nuo jo puoleksi unohtuneet puujalkakengät.

Mutta kahdella seikalla saattoi hän kuitenkin aina pitää arvoaan yllä. Ensinnäkään ei kukaan kyennyt tekemään tyhjäksi sitä, että Uolevi oli nähnyt paljon maailmaa ja oli sen vuoksi kaupungin tietorikkain mies. Vaikkei hän osannutkaan mitään vierasta kieltä, oli hänen muistiinsa matkoilla sentään jäänyt yksi ja toinen saksan, italian, jopa latinankielinenkin sana tai kokonainen lauseparsi ja hätätilassa kykeni hän yksistään milläkin nolaamaan tunkeilevimmat irvihampaat. Toiseksi hän oli kaupungin ehdottomasti pätevin luostarin asiain tuntija ja tuoreimpain uutisten tietäjä. Hänen ystävänsä Matias Olavinpoika eli vielä luostarissa ja Uolevi kävi ahkerasti hänen luonaan sekä joutui siten tekemisiin muidenkin munkkien kanssa. Siten pysyi hän aina viimeisinten luostaria koskevain tietojen tasalla. Kaupunkilaiset pitivät luostaristaan, ei niinkään paljon uskonnollisista kuin taloudellisista syistä, sillä olihan luostari tuon pienen kaupungin äiti ja elonantaja. Sen mukana oli kaupunki kohonnut ja sen mukana se tulisi myöskin kuihtumaan. Tämän tajusivat porvarit kyllä hyvin ja sentähden he aina mielenkiinnolla seurasivat luostarin asioita. Ja tässä suhteessa saivat he aina kääntyä Uolevin puoleen.

Kun Uolevi oli antanut asialliset tiedot tänään nunnaksi vihittävästä tytöstä, oli hän heti päässyt luostarikirkon edustalle kokoontuneen väkijoukon keskukseksi, ja kaikki suhtautuivat häneen nyt vakavalla huomaavaisuudella.

"Tokkohan siinä perää onkaan, että kuningas olisi muka kieltänyt uusia jäseniä luostariin ottamasta, koskapa sinne vielä pääsee nunnaksi", arveli se vanhempi porvari, joka oli keskeyttänyt merimiehen lavertelut.

"Ei mitään perää", vahvisti Uolevi, "kuningas on luvannut Naantalin luostarin olla ennallaan, mutta muille luostareille hänellä ei ole hyvä silmä."

"Tietääpäs sen", huokasi sukkaa kutova muori. "Oletko sinä Lipiltä sen kuullut vai?"

"Lipiltä!" kertasi Uolevi halveksivasti ja venyttäen, "Lippi se on, Fra Filippo Lippi!"

Viimeiset sanat sanoi Uolevi äkäisesti ja kovasti. Se oli yksi hänen vieraita valttilauselmiaan ja sen historia oli seuraava. Hänen tultuaan veli Matiaksen kanssa Italiaan, olivat heidän siellä ja täällä näkemänsä, pyhimyksiä ja heidän elämäänsä esittävät maalaukset vallanneet kokonaan Matiaksen. Kaikista enimmän oli hän ihastunut Filippo Lippin maalauksiin, joita he olivat nähneet pienessä Praton kaupungissa ja jotka esittivät kohtauksia Johannes-kastajan ja Stefanus-marttyyrin elämästä. Päiväkaudeksi oli hän unohtunut näitä tauluja katsomaan, purkaen tuon tuostakin ihastustaan ikävystyneelle matkatoverilleen. Ja koko matkan ajan oli Matias sen jälkeen puhennut tuon tuostakin puhumaan Fra Filippo Lippistä, niin että tuo nimi oli lopulta ikipäiviksi syöpynyt Uolevin muistiin. Leikillään oli hän alkanut toveriaan kutsua sillä nimellä, mutta se oli vähitellen vakiintunut hänellä tavaksi ja siirtynyt sitten muillekin kaupunkilaisille. Aivan vakavassa mielessä kutsuttiin Matiasta, suomeksi vääntäen, Lipiksi, ja kaupungin nuorin sukupolvi tuskin tiesikään hänen oikeata nimeään. Muutoin oli veli Matias, kuten vasta saamme nähdä, kiintynyt siinä määrin jaloon maalaustaiteeseen, että hänen ainoana pyrkimyksenään sitten matkalta paluun oli ollut harjaantua itsekin maalariksi ja saada munkkikonventille muistoksi itsestään jättää pyhää Birgittaa esittävä taulu.

"Lippi tai Lappi!" sanoi muori närkästyneesti, "mutta häneltäkö sinä sitä kuulit?"

"Konfessori sitä minulle kertoi", vastasi Uolevi lyhyesti.

"No mitäs muuta hän tiesi?" kysyi muori, jonka närkästys äkkiä vaihtui uteliaisuudeksi. "Eikö hän maininnut mitään sisar Ursulasta? Hän kuuluu taas niskotelleen abbedissaa vastaan ja kun abbedissa oli määrännyt hänet kahdeksi päivää vedelle ja leivälle, oli hän uhannut lähteä luostarista ja mennä naimisiin."

"Ei siitä mitään tule!" sanoi Uolevi äkäisesti, sillä itse asiassa ei hän ollut tästä seikasta kuullut mitään ja se rupesi häntä kovin harmittamaan.

Pom! Pom! Pom! kuului samalla kellokastarista, joka seisoi munkkien esipihassa kirkon eteläpuolella. Avonaisesta luukusta näkyi soittaja, eräs luostarin maallikkoveljistä, sekä kolme toinen toistaan suurempaa kelloa pylvästensä välissä. Soittaja seisoi keskimmäisen alla, lyöden kielellä laitaan yhdeksän kertaa, mutta pitäen pienen väliajan joka kolmannen lyönnin jälkeen. Se oli niiden vasaranlyöntien lukumäärä, joilla Vapahtaja kiinnitettiin ristinpuuhun. Muori, Uolevi ja vanha porvari tekivät ristinmerkin, mutta nuoremmat katsoivat vain jalkoihinsa ja merimies virnisteli.

Kun läppäys oli vaiennut, alkoi pienin kelloista nopeasti heilua patsastensa välissä ja ulos kajahti kimeä: ping-pang! ping-pang! ping-pang! Samalla ilmestyi patsasten väliin toinenkin maallikkoveli, joka tarttui isoimman kellon mursunnahkaiseen siimaan ja alkoi siitä hartiavoimin tempoa. Raskaasti heilahteli kello ja vasta moniaan hetken päästä kumahti sen malmirinnasta valtava: pom-m-m!

"Ähäh, saipas Iso-Briitakin äänensä esille!" sanoi iloisesti kalastajanrenki, joka jännityksellä oli seurannut kellon heilahtelua.

"Nyt tulee!" sanoi samassa joku hätäisesti, ja kaikki kääntyivät katsomaan Piispanniemelle päin. Siellä, vastapäätä luostaria Tuulensuun poukaman toisella puolen näkyi korkean kivikellarin päällä se pienoinen rakennus, jossa Maunu Tavast oli viimeiset elinvuotensa viettänyt. Se oli siitä myöten ollut piispojen omaisuutta, jossa nämä tarkastusmatkoillaan majailivat. Talon vanhan hoitajattaren luona tiedettiin nuoren nunnankokelaan majailleen vihkimistä odottaessaan.

Heti läppäyksen aikana oli tämä astunut ulos talosta ja lähtenyt kävelemään poukaman ympäri luostarille johtavaa polkua. Kun yhteensoitto vaikeni, kiersi hän juuri poukaman päitse ja läheni väkijoukkoa, joka kiinnitti häneen uteliaat katseensa.

Hän saapui avopäin ja avojaloin, kuten luostarisäännöt määräsivät vihkimistilaisuuteen tulevalle noviisille. Muutoin hänellä oli yllään tavallinen porvarisneidon puku. Ihomyötäisen röijyn kiinnitti vyötäröiltä hopeasolkinen vyö, jonka alta hame riippui vapaina laskoksina. Hänen solakan, neitseellisesti kiinteän vartalonsa ääriviivat näkyivät selvästi, kun hän lyhyin, kiirehtivin askelin läheni pitkin polkua. Mutta sikäli kuin hän läheni uteliasta väkijoukkoa, hidastutti hän askeliaan ja painoi päänsä alas. Hänen kävellessään kaupunkilaisjoukon ohi näkyivät syrjästä hänen hiukan kaareva, hyvin muodostunut nenänsä ja pyöreä leukansa, jotka yhdessä hänen täyden, valkoisen kaulansa kanssa paljastivat hänen kasvoissaan ja koko olennossaan jotakin pyöreää, lujaa ja terveesti aistillista.

Hän punastui punastumistaan ja äkkiä kohotti hän päänsä ja hänen suuret, siniset silmänsä heittivät vihasta leimahtavan katseen äännetönnä töllöttävään joukkoon. Sitten jatkoi hän kiiruusti matkaansa ja pysähtyi kirkon porrasten eteen, johon hän jäi seisomaan selin kaupunkilaisiin.

"Oih, sitä katsetta, ihan kuumaksi pani miehen!" sanoi merimies puoliääneen. "Tuommoinen tyttöhän nyt saisi vaikka itse Kankaisten nuoren junkkerin, ja luostariin vain menee!"

"Ei se mikään rumien pakopaikka olekaan, on sinne moni kauno ennenkin mennyt ja hunnun päähänsä ottanut", sanoi Uolevi närkästyneesti.

"Kaunis oli Elinakin, joka viimeksi kolme vuotta sitten nunnaksi vihittiin, nuori ja kaunis", vahvisti muori, joka oli laskenut sukankutimensa alas ja tarkasteli tyttöä.

Tämä oli painanut päänsä jälleen alas ja näytti varpaallaan kaivavan hiekkaa jaloissaan. Röijyn nelikulmaisesta, avarasta pääntiestä näkyi hänen puhdas, valkoinen kaulansa ja osa pyöreitä olkapäitä. Ruskean tukan suojasta kuumottivat punaisina pienet korvat.

Äkkiä narahti kirkon raskas, lukuisilla rautaleikkauksilla ja naulakuvioilla koristettu ovi, joka näkyi romaanilaistyylisen, vihreästä vuolukivestä veistetyn porttaalin perällä. Se työntyi selkosen selälleen ja hämärässä oviaukossa näkyi piispa Martti Skytte täydessä ylimmäispapillisessa ornaatissaan. Tuo kahdeksakymmenvuotias hinterä vanhus aivankuin hukkui avaran, maata laahaavan ja kärpännahoilla reunustetun, tulipunaisen piispanmanttelinsa poimuihin. Raskas hiippa painoi hänen päänsä kumaraan ja lumivalkoisina haituvina näkyivät sen alta hänen harvenneet hiuksensa. Päivänsäteet alkoivat leikkiä hänen hiippansa ja piispansauvansa kultauksissa, rinnalla riippuvassa ristissä ja manttelin hopeaompeleissa, kun hän porttaalin läpi astui kirkon ulkoportaille. Hänen takanaan näkyi kaksi hänen seurueeseensa kuuluvaa kaniikkia, luostarin kenraalikonfessori sekä yksi pappisveli, kaikki täydessä messupuvussa. Munkki kantoi punaista lippua, jonka toisella puolen oli ristiinnaulitun, toisella neitsyt Maarian kuva.

Hitaasti laskeutui piispa portaita alas ja joka astimen kohdalla vilahtivat vuorotellen manttelin alta hänen punaiset, pehmeät kartuaanikenkänsä. Hiljaa kolahteli sauva porraskiviin. Kirkkaat, siniset ja lapsenomaiset silmänsä kiinnitti hän lempeällä tarkkaavaisuudella noviisiin, joka seisoi katse maahan luotuna ja kiivasti hengittäen.

Kun piispa pysähtyi hänen eteensä, laskeutui noviisi polvilleen ja hänen paljaat jalkansa katosivat hameen poimuihin.

"Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, amen! Mitä tahdot sinä, tyttäreni?" kysyi piispa.

Hiljaisena kuiskauksena kuului noviisin vastaus:

"Tahdon päästä Kristuksen morsiameksi ja Pyhän Birgittan sisarkunnan jäseneksi, palvellakseni Jumalaa köyhyydessä, nöyryydessä ja siveydessä aina kuolemaani saakka."

"Nouse siis ja käy sisälle Herran temppeliin, tullaksesi vihityksi
Kristuksen morsiameksi!"

Piispa ojensi hänelle kätensä, nosti hänet seisomaan ja alkoi taluttaa ylös portaita. Munkki kantoi lippua heidän edellään, kaniikit ja kenraalikonfessori järjestyivät heidän jälkeensä.

Vielä kerran, heidän kulkiessaan porttaalin läpi, suutelivat auringonsäteet noviisin ruskeita kiharoita ja valkoista kaulaa. Sitten katosi hän loistavapukuisine saattajineen kirkonhämärään ja ovi sulkeutui.

"Sinne se nyt meni!" sanoi merimies ja lyöden kätensä toverinsa kaulaan jatkoi hän: "Mutta me mennään krouviin ja otetaan kaunisten nunnain ja hyvän purjetuulen malja."

Kaulatusten lähtivät he sitten mennä retuamaan kaupunkiin, laulaen mennessään haikealla äänellä:

"Seljällä tuulet puhaltaa ja vihurit purjetta pieksää, vaan rannalla tytöt vetistää ja poikia kotiin vuottaa."

"Kaikenlaisia tänne kulkeupikin!" sanoi Uolevi syvästi paheksuvalla äänellä.

"Sanos muuta!" virkahti siihen muori ja kaikki he lähtivät astelemaan kaupunkia kohti, jonka matalat turve- ja malkakattoiset tuvat, aitat, saunat, navetat ja pienet laskupuodit näkyivät sekavana ja harmaana rykelmänä Tuulensuulahden ja Kuparimäen välillä.

IV

KIRKOSSA.

Munkit seisoivat kahdessa rivissä kirkon eteläisessä laivassa. Heitä vastapäätä, pohjoisessa laivassa, olivat nunnat, muodostaen pitkin seinustaa kolme tiheätä riviä. He seisoivat liikkumattomina kuin harmaat kuvapatsaat. Hämärässä kirkossa näkyivät heidän kasvonsa tiukkaan kiedotun hunnun keskeltä ainoastaan epäselvinä täplinä.

Täysilukuiseen birgittalaisluostariin tuli kuulua kuusikymmentä nunnaa ja abbedissa sekä viisikolmatta munkkia. Viimemainittuja tuli olla kolmetoista pappisveljeä, neljä diakoonia ja kahdeksan maallikkoveljeä. Mutta käynnissä oleva uskonpuhdistusliike oli saanut aikaan melkoisia muutoksia Naantalinkin luostarissa, huolimatta siitä että vanha katolilaisuus siellä teki uudelle ajalle kaikista lujinta vastarintaa. Vesteråsin recessin nojalla olivat entisten nunnien ahnaat sukulaiset riistäneet luostarilta melkoisen joukon sen maatiloja. Luostarin tulot olivat vähentynyt ja sen veljes niinkuin sisarkonventtikin harventuneet. Ainoastaan pari sisarta oli kuluneina vuosina jättänyt luostarin ja mennyt naimisiin. Suuremman harvennuksen sen sijaan oli aiheuttanut se, että uusia sisaria ei enää tullut luostariin sikäli kuin vanhoja kuoli. Abbedissaa lukuunottamatta oli luostarissa nykyään enää kolmekymmentäviisi nunnaa.

Toista vuotta sitten oli kuollut iäkäs abbedissa Valpuri Torkilintytär. Hänen seuraajakseen luultiin yleisesti tulevan Birgitta Kurjen, joka oli yli viidenkymmenen vuotias nainen ja ollut luostarissa jo lähemmäs kolmekymmentä vuotta. Kaikki sisaret pitivät hänestä hänen lempeän ja äidillisen mielenlaatunsa takia, jota paitsi hän oli nunnien joukossa suvultaan ylhäisin. Hänen isänsä oli Pohjanmaan ja Satakunnan laamanni, Knuutti Eerikinpoika Kurki, samalla kuin hän oli piispa Arvid Kurjen sisaren tytär sekä kuuluisan Klaus Kurjen tyttärentytär. Sitäpaitsi oli hän eläkkeekseen luostariin tuonut kaikista suurimmat myötäjäiset. Hänellä oli siis ollut kaikki edellytykset päästä abbedissaksi Valpuri Torkilintyttären jälkeen. Mutta vaali, jonka toimittivat munkki- ja nunnakonventti yhteisesti ja jonka piispa vahvisti, olikin päättynyt niin, että abbedissaksi tuli Birgitta Fleming.

Hän oli hurjuudestaan kuuluisan Friskalan herran, Pietari Flemingin tytär. Suvultaan oli hän suunnilleen yhtä mahtava kuin Birgitta Kurkikin, sillä hänen isänsä oli valtaneuvosten Iivari ja Eerikki Flemingin orpana, mutta varallisuudeltaan ei hän vetänyt vertoja kilpailijattarelleen. Hänen velipuolensa oli ollut kymmenisen vuotta sitten kuollut tuomiorovasti Johannes Petri, jyrkkä katolilainen ja Pietari Särkilahden kiivas vastustaja.

Nykyään oli Birgitta Fleming neljänkymmenen vuotias ja luostarissa hän oli ollut kymmenen vuotta. Nuoruudessaan hän oli kerran rakastunut, mutta kun hänen rakkautensa esine, Särkilahden nuori Kustaa-herra, ei ollut häneen mitään huomiota pannut, oli hän katkerana vetäytynyt luostariin. Häneltä puuttui melkein tyyten kaikki naisellinen sulous. Hän oli kapealanteinen, vailla rintoja, suora, luiseva ja miehekäs. Kapeiden kasvojen keskeltä ulkoni terävähkö suora nenä, joka pitkin harjaansa hiukan punersi ja antoi yhdessä mustien kulmien, ohuiden, miltei värittömien huulten ja voimakkaan leuan kanssa hänen kasvoilleen kovan ja käskevän leiman. Hänessä oli jotakin kylmää ja järkähtämätöntä ja sen vuoksi kaikki sisaret häntä pelkäsivät. Luostariin tultuaan oli hänen ainaisena päämääränään ollut päästä Valpuri Torkilintyttären seuraajaksi. Ja hän oli osannut laittaa asiat niin, että hän oli tullut valituksi, vaikka tuskin kukaan luostarin jäsenistä oli sitä oikeastaan tahtonut. Vanhempi ja ansiokkaampi Birgitta Kurki sai tyytyä olemaan priorissana, joka ei ollut muuta kuin ensimäinen nunna abbedissasta lähtien ja joka nunnien ruokasalissa istui toisen pöydän yläpäässä.

* * * * *

Jäykkänä ja liikkumattomana seisoi abbedissa etumaisen nunnarivin korkeakuorin puoleisessa päässä ja tähysti ulko-ovelle, josta piispa seurueineen astui sisälle. Noviisi jäi oven eteen seisomaan, mutta piispa, kaniikit ja kenraalikonfessori astuivat keskilaivaa pitkin korkeakuoriin, laulaen edelleen virttä, jonka he ulkona olivat alkaneet. Pappisveli lippuineen asettui eteläisen laivan keskimmäisten pilarien väliin.

Kun virsi oli tauonnut, astui abbedissa alttarin eteen ja ojensi piispalle kultasormuksen, jolla noviisi oli vihittävä luostarin asukkaaksi. Asettaen sormuksen alttarille alkoi piispa lukea sormuksen vihkimissanoja.

Kaarina seisoi paljaine jalkoineen kylmillä lattiapaasilla ja yli hänen ruumiinsa kulki yhtämittaisia väristyksiä. Hän siristeli silmiään nähdäkseen paremmin eteensä. Kapeista, lasimaalauksilla varustetuista akkunoista pääsi kirkkoon hyvin niukasti valoa. Sen vuoksi paloi kullakin kirkon kolmestatoista alttarista kaksi paksua vahakynttilää. Niiden keltaisessa valossa kimaltelivat alttareilla olevat hopeiset kalkit, kupariset suitsutusastiat, kapeakaulaiset hopea- ja kristalliampullat, joissa säilytettiin pyhää öljyä, sekä kullatut krusifiksit. Kaarina seisoi sylen päässä ovesta ja hänen oikealla puolellaan oli aitauksella erotettu munkkien kuori. Sen keskellä olevan alttarin päällä seinässä oli parin sylen levyinen alttarikaappi, jonka tammipuusta veistettyjen pyhimysten kruunut ja manttelit säteilivät tuhansin värivivahduksin. Hänen vasemmalla puolellaan ovipielessä lähellä vihkivesiastiaa, oli ruumispaarit, joilla näkyi kasa multaa.

Korkeakuori, jota myös nimiteltiin nunnakirkoksi, muodosti kirkon läntiseen päätyyn erikoisen, viidellä akkunalla varustetun ulkoneman. Se oli rautaisella ristikkoaidalla erotettu muusta kirkosta ja sen lattia oli kirkon lattiaa ylempänä. Siellä olevan alttarin eteen oli piispa klerkkiensä kanssa asettunut.

Kaarina painoi päänsä alas ja hänen poskensa hehkuivat, sillä hän tunsi että kaikki silmäparit tuossa harmaassa ja liikkumattomassa nunnajoukossa olivat häneen kiinnitetyt. Tunto siitä, että hän itsekin oli kohta häviävä tuohon samaan joukkoon kuin pisara mereen, pusersi omituisesti hänen sydäntään.

Piispa laskeutui alttarilta kädessään vihitty nunnansormus. Hän astui pitkin keskilaivaa noviisia kohti ja hänen manttelinsa liepeet kahisivat pitkin lattiapaasia. Kolmiona seurasivat pienen välimatkan päässä hänen jälessään kaniikit ja konfessori. Kun piispa pysähtyi Kaarinan eteen, laskeutui tämä jälleen polvilleen. Lippua kantava pappisveli asettui heidän sivulleen, niin että lipun poimut riippuivat noviisin yli. Konfessori ojensi piispalle pergamenttiliuskan, johon oli kirjotettu birgittalaisnunnainvihkimäkaava.

"Ego soror Katharina Thomae facio professionem —" alkoi piispa sanella, ja matalalla, värähtelevällä äänellä toisti Kaarina hänen jälessään valan sanat. — "Minä sisar Kaarina Tuomaantytär lupaan ja vannon kuuliaisuutta Jumalalle kaikkivaltiaalle ja Pyhälle Neitsyelle, Pyhälle Augustinukselle ja Pyhälle Birgittalle ja Sinulle, heidän sijaiselleen, ja Abbedissalle ja sinun seuraajillesi; ja edelleen lupaan minä elää kuolemaani saakka köyhyydessä ja siveydessä Pyhän Augustinuksen ja Pyhän Birgittan sääntöjen mukaan."

Tämän jälkeen lausui piispa:

"Kaikella kilvoituksella tulee sinun panna luottamuksesi Jumalaan ja luvata, ettet mitään niin rakasta kuin Herraa sinun Jumalaasi, johon sinun tulee kaikella ikävöimisellä liittyä."

Kaarina vastasi, kuten hänelle edeltäpäin oli opetettu:

"Minä liityn Jumalaani koko sydämelläni ja sielullani ja annan itseni hänelle kaikessa sydämen yksinkertaisuudessa."

Piispa:

"Ja minä kaikkivaltiaan Jumalan ja hänen ainosyntyisen poikansa, meidän herramme Jesuksen Kristuksen sijaisena liityn sinuun."

Tämän jälkeen luki piispa lyhyen rukouksen ja otti sitten sormuksen oikean kätensä hyppysiin. Kaarina ojensi ylös vasemman kätensä. Hiha valahti lähelle kyynärpäätä ja paljasti hänen pyöreän, valkoisen ranteensa. Piispa pujotti sormuksen hänen nimettömäänsä ja lausui:

"Minä vihin sinut Jumalan morsiameksi ja hänen ikuiseksi omaisuudekseen. Nimeen isän j.n.e."

Kaarina nousi jälleen seisoalleen, mutta sai jäädä entiselle paikalleen, samalla kuin piispa seuralaisineen vetäytyi takaisin korkeakuoriin. Abbedissan viittauksesta erkani rivistä priorissa ja neljä häntä lähinnä olevaa nunnaa, mennen korkeakuoriin ja pysähtyen alttarin eteen. Kukin heistä kantoi käsissään yhtä nunnanpuvun osaa, jotka nyt olivat vihittävät puettaviksi uuden luostariasukkaan päälle.

Avaraan, valkoiseen dalmatikaan puettu diakooni käveli sillä välin hitaasti ympäri kirkkoa kädessään soikea kuparinen suitsutusastia. Sen vitjat helähtelivät ja sinertävinä tupruina pöllähteli hyvänhajuinen suitsutus. Maallikkoveljet poistuivat hiljaa lounaisessa kirkonkulmassa olevan pienen munkkioven kautta. Heidän harmaat kaapunsa ja keltaisina kumottavat tonsuurinsa vilahtelivat oviaukossa.

Kun puku oli vihitty, palasivat nunnat korkeakuorista riviinsä. Abbedissa lähti sen jälkeen liikkeelle, astuen suorana ja jäykkänä Kaarinan luo, jota hän otti kädestä ja lähti taluttamaan korkeakuoria kohti. Alas luoduin katsein, punastuneena ja kiivaasti hengittäen seurasi Kaarina saattajaansa. Näytti kuin tyly vanginvartia olisi taluttanut nuorta rikoksentekijätärtä rangaistuspaikalle.

He pysähtyivät keskilaivan perälle korkeakuorin eteen. Piispa, kaniikit, pappisveljet ja diakoonit olivat kuorissa, seisoen päin alttariin sekä alottaen messun vuorolauluineen.

Abbedissa antoi merkin ja molemmat nunnarivit lähtivät liikkeelle, ympäröiden hänet ja Kaarinan moninkertaiseen piiriin. Sisimmässä piirissä olivat ne viisi nunnaa, jotka kulettivat Kaarinalle tulevaa nunnan pukua. Mykällä viittauksella komensi abbedissa Kaarinan riisuutumaan. Hän värähti kuin unesta havahtuen ja avasi nopeasti vyönsä hopeisen soljen. Ja samanlaisella hätäilevällä kiiruulla riisui hän päältään vaatekappaleen toisensa jälkeen, kunnes hän liikkumattoman nunnajoukon keskellä seisoi alastonna kuin merestä noussut Venus. Hän painoi päänsä syvään alas ja suojeli molemmilla käsillä alastomuuttaan. Hienot väristykset puistuttivat hänen ruumistaan ja lattiapaasista uhova viileys nosti hänen ihonsa harmaille näppylöille.

Abbedissan katse sivusi Kaarinan täyteläisiä muotoja, hänen silmänsä leimahtivat ja molemmissa suupielissä nytkähti. Mutta samalla jähmettyivät hänen kasvonsa jälleen liikkumattomiksi ja hän viittasi priorissalle, jonka käsivarrella oli pitkä, lumivalkoinen pellavapaita. Se hulmahti levälleen ja priorissa pujotti sen Kaarinan päälle. Siitä levisi puhtaan pellavan ja mintun tuoksu. Seuraava nunna auttoi Kaarinan päälle pitkän, ohuesta harmaasta sarasta ommellun, hihallisen hameen. Se kiristettiin vyötäröille mustalla, rautasolkisella nahkavyöllä. Tämän jälkeen kiinnitettiin skapulaari, rinnasta hameenhelmaan ulottuva, vapaana riippuva, korttelin levyinen kangassuikale. Sen tuli estää naisellisia muotoja pääsemästä kaapun aukosta näkyviin. Nyt seurasi järjestyksessä päällyskaapu, avara, nilkkoihin ylettyvä harmaasarkainen vaippa, joka heitettiin hartioille ja kiinnitettiin rinnan kohdalta yhdellä ainoalla, soikealla puunapilla. Kaapun vasempaan rintamukseen, sydämen kohdalle, oli ommeltu punainen risti. Niskaa, kaulaa ja hartioita suojaamaan kiinnitettiin valkoisesta villakankaasta valmistettu kaulus.

Jälellä oli vielä kaksi pukija-nunnaa, pitäen käsissään molempia päähineitä. Toisella oli valkea pellavahuivi, jolla hän peitti Kaarinan pään, osan otsaa, poskipäät ja leuan, kiinnittäen huivinnurkat neulalla niskan taa. Toinen heitti tämän valkoisen huivin päälle mustan hunnun, _velum'_in, jonka hän pyhän kolminaisuuden mukaan kiinnitti kolmella neulalla. Huntu verhosi vain päälaen ja korvalliset, laskeutuen vapaina poimuina taakse hartioille. Nyt kumartui Kaarina abbedissan eteen ja tämä kiinnitti hänen päälakeensa Kristuksen kruunun. Siihen kuului kolme valkoista nauhankappaletta, joista pisin kulki vanteena päälaen ympäri. Toiset kaksi muodostivat sen keskelle ristin. Nauhojen viiteen yhtymäkohtaan oli Kristuksen viiden haavan mukaan kiinnitetty pienet punaiset tilkut, jotka valkoiselta pohjalta näkyivät kuin veripisarat.

Nyt oli Kaarina ulkoasunsa puolesta täydellisesti sulautunut häntä ympäröivään nunnajoukkoon. Mutta vihkimistoimitus ei ollut vielä lopussa. Abbedissa talutti hänet entiselle paikalleen oven lähellä, nunnat palasivat kahtena rivinä pohjoislaivaan ja yhtyivät vuorolauluillaan messuun.

Diakooni kiersi jälleen pehmittämässä suitsutusta ympäri kirkon. Siniset, hyvänhajuiset savutuprut vaippuivat pilarien välissä ja kohosivat hiljalleen holveihin. Vahakynttilät liekehtivät raskaasti. "Veni, sancte spiritus!" kaikui korkeakuorista ja siihen vastasi nunnain kuoro: "Veni, Domine, veni!"

Kun messu päättyi, astui yksi pappisveljistä kuorin eteen ja lausui kuuluvasti:

"Astu, Kristuksen morsian, Kristuksen alttarin eteen!"

Kankeana ja jäykkänä uudessa nunnanasussaan kulki Kaarina noiden monien silmäparien editse. Alttarin eteen tultuaan kumartui hän kasvoilleen. Piispa seuralaisineen laskeusi polvilleen ja samoin kaikki nunnat.

"Kyrieleison! Christe-eleison! Kyrieleison! Christe audi nos!" alkoi piispa apulaisineen. Ja sitten seurasi pitkä, yksitoikkoinen ja uuvuttava litania, jossa kolminaisuuden, profeettain ja apostolein lisäksi nimeltään mainittiin yli kuusikymmentä roomalaisen kirkon pyhimystä, avuksi huutaen heitä kutakin erikseen ja kaikkia yhteisesti.

Kun se vihdoinkin päättyi ja piispa lopen uupuneena nousi seisoalleen, kantoi yksi pappismunkki esiin hostian. Nyt julisti piispa vastavihitylle synninpäästön sekä antoi hänelle herranehtoollisen. Sen jälkeen asetti hän Kaarinan käteen palavan vahakynttilän ja talutti hänet abbedissan luo. Tämä otti nyt vuorostaan Kaarinaa kädestä ja lähti taluttamaan nunnaluostariin, jonka käytäviin aukeni ovi pohjoisesta kirkon seinästä. Muut nunnat seurasivat heitä parittain. Sopiakseen säännöllisissä riveissä liikehtimään, kaarsivat he keskilaivan kautta, kynttilää kantava Kaarina ja abbedissa etumaisina. Pehmeät ruojuskengät sihahtelivat lattiapaasia vasten ja pitkät kaaput kahisivat.

Kun molemmat rivit olivat ehtineet päästä liikkeeseen, alkoi koko nunnakuoro laulaa:

"Vanitatum vanitas, omnia sunt vana, nil sub sole stabile in vita humana, velut fumus transiit gloria mundana. Ista cur amplecteris, o tu, mens insana?"