YKSIN ELÄMÄSSÄ

Novelleja

Kirj.

KYÖSTI WILKUNA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908.

SISÄLLYS:

Väsyneitä. Vanhapoika. Hiiri. Naapurien kesken. Oikeudessa. Erään huvila-asukkaan huomioita. Erään vainajan kirjeistä. Yksin elämässä.

VÄSYNEITÄ

Der Tod, das ist die kühle Nacht, Das Leben ist der schwüle Tag. Es dunkelt schon, mich schläfert, Der Tag hat mich müd gemacht.

Heine.

Herra Launola istui yksin arkkitehtitoimistossaan ja kumartui sitä lähemmäs piirustuksiaan kuta sankempana syksymyöhäisen iltapäivän hämärä tunkeusi isoruutuisista ikkunoista sisään. Vaikka hänen edessään laajan työpöydän nurkalla oli viheriäkupuinen sähkölamppu, ei hän näyttänyt joutavan hellittämään kynää kädestään niin kauaksi että olisi sen palamaan vääntänyt, vaan työskenteli hermostuneella kiiruulla edelleen.

Mutta kun hän yhä alemmas kumartuneena tähysti papereihinsa, kihosi hänen ylenmäärin ärtyneisiin silmiinsä vettä, jolloin viivat hänen edessään taittuivat ja kaikki meni sekaisin. Silloin heitti hän kynän kädestään ja ojentui suoraksi. Mutta vain pari sekuntia oli hän tuossa asennossa. Kohoten puoleksi tuolilta veti hän ikkunaverhon alas, napsautti sähkölampun palamaan ja tarttui uudelleen piirustimeen.

Huoneeseen syntyneessä vihertävässä valossa näyttivät hänen hienopiirteiset ja parrattomat kasvonsa luonnottoman kalpeilta. Suuret ja kosteat silmät olivat kuin ulospullistuneet ja suun sekä silmäkulmien seutuvilla liikkui lakkaamatta hermoväreitä. Tavaton hermostuneisuus näkyi myöskin siitä kärsimättömästä tavasta millä hän liikutti kynää tai vaihtoi pöydällä hujanhajan olevia piirustusvehkeitä. Kaikki hänen kasvoissaan ja käytöksessään todisti intensiivistä nautintoelämää. Aina tavantakaa pysähtyi hän, laski päänsä vasemman käden varaan ja lepäsi siten liikkumatta ja hervotonna. Mutta yhtäkkiä hän havahtui äkkinäisen liikkeen tehden ja ryhtyi työtään jatkamaan, muistuttaen siten noilla pysähdyksillä ja niitä seuraavilla havahtumisilla lopen väsynyttä hevosta, joka vastamäkeen kuormaa vetäessään uupuneena seisahtuu kohta taas ajajan huudosta liikkeelle säikähtyäkseen.

* * * * *

Kun hän oli lampun sytytettyään työskennellyt noin pari tuntia, tärähti pöydällä oleva telefoni yhtäkkiä soimaan, tylyllä kilinällään ilkeästi keskeyttäen huoneessa vallinneen hiljaisuuden. Herra Launola säpsähti epämieluisasti, viskasi kynän kärsimättömästi pöydälle ja katsoi tuskastuneena ja vihaisesti puhelimeen. Mutta sen sijaan että olisi tarttunut kuulotorveen, väänsi hän lampun sammuksiin aivankuin tahtoen kätkeytyä soittajalta ja poistui nopeasti pöydän luota. Toimistosta johti ovi hänen yksityishuoneeseensa, jonne tultuaan hän valkeaa sytyttämättä painui pehmeään nojatuoliin, tuki pään käsiinsä ja jäi siten pimeän ja hiljaisuuden keskelle istumaan.

Mutta nyt ei hän voinut estää tulvimasta esiin niitä ajatuksia ja mielikuvia, joita hän kuumeenomaisella työllä oli koko päivän luotaan pidättänyt. Näitä yksinäisiä ja hiljaisia iltahetkiä oli hän aina pelännyt ja karttanut. Joka ainoan illan olikin hän toistakymmenen vuoden mennessä viettänyt joko jossakin tanssiaisissa tai toverien seurassa kapakassa. Mutta häntä oli alkanut jo kaikki kyllästyttää. Ei ainoastaan nautintoja vaan koko elämäänsä katsoi hän työläällä vastenmielisyydellä kuin sairas sille tarjottuja herkkuja.

Toimistossa herahti taas telefoni soimaan ja lakkasi sitte yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Se vaikutti niin ilkeästi aivankuin hän koko ajan sen soidessa olisi ollut tuskallisen hermokidutuksen alaisena. Hän tiesi että ne olivat tovereita, jotka kapakasta hänelle soittelivat, sillä tähän aikaan heidän oma pöytäseurueensa alkoi olla täysilukuisena tavalliseen illanviettoonsa kokoontuneena. Niin kauan kuin telefoni oli auki soitettuna, vaivasi häntä siellä jossakin langan toisessa päässä kuunteleva korva ja hänestä tuntui kuin telefonin kautta olisi tänne hänen huoneisiinsa levinnyt tympäsevä ravintolatuulahdus: pihvin käryä, sikarinsavua, punssin tuoksua ja äänten sorinaa. Hän yritti lähteä sulkemaan kokonaan telefonin, mutta teki sen sijaan vain kädellään ykskaikkisen liikkeen pimeässä ja painui entiseen asentoonsa, kädet ohimoille painettuina. Hänen ympärillään oli täydellinen hiljaisuus, jostain ylhäältä kuului vain kiviseinäin takaa kuin aavistuksena kehtolaulun hiukeneva sävel.

* * * * *

Mitä varten elää? kohosi hänen eteensä vanha kysymys, mutta tällä kertaa paljon selvempänä ja vaativampana kuin ennen. Elämä ei voi tarjota enää mitään uutta. Se on tyhjäksi kaluttu eikä siitä voi enää mitään nautinnonlähdettä puhjeta. Ei työnteollakaan ole entistä viehätystä, se on vain keino jolla päivän pitkään voi torjua luotaan kalvavat ajatukset. Eikä tämä ollut enää kuten ennen ohimenevää reaktsionia, jota saattoi seurata uuden elämän ja uusien nautintojen kausi. Tämä oli jo, sen hän tunsi, sitä lopullista ja kestävää reaktsionia, jota täytyi seurata kuoleman. Kaikki oli kuin kuloksipalanutta hänen ympärillään, ei missään koskematonta, vihantaa hohtaa. Se oli tullut minkä hän jo kauan oli kammoksuen tuntenut lähestyvän: hän tunsi olevansa impotentti — impotentti koko elämään nähden.

Eikö silloin ollut parasta muodollisestikin erota elämästä, kun kuolema itse asiassa oli jo tapahtunut, kun elämällä ei enää ollut mitään antaa. Olihan hänen elämänsä enää vain varjoelämää ja liikkuihan hän kuin konkurssintehnyt toimeliasten liikemiesten keskellä. Eikä häntä sitonut tänne niin mikään, hänellä ei ollut enää elossa läheisempiä omaisia eikä saamamiehiä, jotka jäisivät häntä kiroilemaan.

* * * * *

Hän istui kauan alallaan, silloin tällöin vain nytkähdellen ja kädet silmillä, sillä häntä pelotti katsoa pimeään huoneesensa, jossa monina unettomina öinä olivat hänen hermojaan kaikenlaiset hallusinatsionit kiduttaneet. Mutta lopulta tuskastutti häntä kuunnella oman sydämensä säännötöntä lyöntiä ja ohimoiden jyskytystä. Hän oihkasi, kohotti päänsä ja hapuili kuin vaistomaisesti pöytälaatikkoa, veti sen auki ja otti sieltä revolverin käteensä. Hän säpsähti hiukan sen kylmästä kosketuksesta ja muisti samalla, kuinka hän pari vuotta sitte sitä ostaessaan oli tullut ajatelleeksi, että sillä hän kerran vielä päivänsä päättää. Nyt viime aikoina oli hän yhä useammin tullut revolveriaan muistaneeksi ja tänään oli hänet kerran työn lomassa vallannut tunne, että illalla se tapahtuu, kun hän istuu yksin pimeässä huoneessaan ja kuulee sen vienon värinän etäisestä kehtolaulusta.

Kuin koetteeksi asetti hän revolverin suun oikeata ohimoaan vasten. Kylmä rauta synnytti hänessä puistutuksia ja sydämessä tuntui tavallista voimakkaampi sykähdys. Hän uudisti muutamia kertoja saman tempun ja tunsi kuin jonkinlaista nautintoa noista puistutuksista ja sydämen lyönneistä. Sitte sulki hän silmänsä ja koetti kuvitella kuinka se tapahtuisi. Hän asettaisi revolverin ohimolleen ja painaisi peukalolla liipasinta, huumaava pamaus ja samalla kuin murskaava salaman isku aivoihin, jonka jälkeen hän sammuvana vaipuisi kokoon ja kaikki olisi lopussa.

Mutta eikö hänen pitäisi jättää jälkeensä jonkunlainen selitys kuolemastaan, ettei sanomalehtireportterien tarvitsisi kuolinuutisen perään liittää omia tyhmiä arveluitaan? Hän teki liikkeen noustakseen ja sytyttääkseen lampun, mutta se kaikki tuntui niin vastenmieliseltä, että hän painui uudelleen istumaan. Eikä hän oikeastaan tuntenut mitään tarvetta jättää edes lähimmille tovereilleenkaan mitään selitystä tai viime tervehdystä. Hän tunsi olevansa kaikista niin etäällä ja yksinään. Kaikkea kohtaan tunsi hän vain rajatonta kyllästystä, ja inhoa.

Mutta miksi hän viivyttelee? Vai onko häneltä jo kaikki tarmo niin lopussa, ettei hän kykene muuta kuin tylsänä tässä paikallaan istumaan?

Hänessä heräsi jonkunlainen katkera vihantunne itseään kohtaan ja äkkinäisellä liikkeellä tarttui hän revolveriin. Kun hän nosti sen ohimolleen, rupesi hänen sydämensä äkkiä tavattoman rajusti lyömään ja silloin tunsi hän varmasti, että nyt hän laukasee revolverin. Mutta ennenkuin hän ehti asettaa peukaloaan liipasimelle, alkoi telefoni toisessa huoneessa taas soida. Se soi pitkään ja kiivaasti ja revolveri ohimolle kohotettuna kuunteli hän rävähtämättömin silmin, ja kun se lakkasi soimasta, kuuli hän sydämensä kumeat lyönnit. Silloin tuli äkkiä hänen mieleensä, että se on hänen äitinsä, joka juuri on tullut kaupunkiin ja nyt soittaa hänen luokseen. Mielikuva oli niin elävä että hän oli ilmetyisenä näkevinään äitinsä jossakin telefonikaapissa, kuulotorvi korvalle nostettuna ja jännittynyt ilme kasvoillaan. Hänet valtasi kauhu ja heittäen revolverin kädestään sieppasi hän päällystakkinsa ja syöksyi ulos.

* * * * *

Kadulle tultuaan selkeni hänelle vasta täydellisesti mielikuvansa epätodellisuus ja että äiti oli jo kaksi vuotta ollut kuollunna. Mutta takaisin asuntoonsa ei hän tuntenut voivansa palata, häntä värisytti vieläkin ja hän lähti kävelemään pitkin katua. Mereltä oli noussut sankka sumu, joka pehmeänä ja liikkumatonna lepäsi korkeiden kivirakennusten välissä. Pimeyden ja usvan keskeltä pilkottivat katulyhdyt kuin kuumesairaan silmät ja kadulla kulkevain miesten sikarit ja paperossit olivat kuin tulisilmiä, jotka yksinään pimeässä liikkuivat, suurenivat ja taas pienenivät. Hänestä tuntui kuin kaikkien niiden elämä olisi riippunut noista tulipisteistä, joita risteili kaikkialla sumun seassa ja joita ne intohimoisella epätoivolla imeskellen koettivat vireillä pitää. Häntä inhotti ja kyllästytti yhä enemmän ja vetäen päänsä kauluksen sisään kulki hän sivuilleen katsomatta katua edelleen.

Hetken käveltyään päätti hän mennä parhaan toverinsa, säveltäjä Kivimäen luo, ja jäädä sinne odottamaan, jollei Kivimäki olisi kotona, sillä omaan asuntoonsa ei hän tuntenut voivansa yöksi mennä.

Hän tapasi ihmeekseen Kivimäen kotona, jossa tämä loikoili leposohvalla palavan pesän edessä.

— Sinäkään et siis ole ulkona? — sanoi hän.

— En. Minua miellytti kotoinen takkavalkea enemmän. Sitäpaitsi odottelen tietoja äidistäni, joka on hyvin sairaana. Mutta kuinka sinä tulit tänne tulleeksi?

— Minä pakenin kotoa, en voi siellä yötäkään olla. Minä… ooh, minua tämä elämä niin kyllästyttää, kaikki kyllästyttää… Tiedätkö, minä pidin äsken kotona istuessani jo revolveria kädessäni…

Ystävä kääntyi nopeasti ja katsoi häntä tarkasti silmiin.

— Ethän… niinkö pitkällä sinä jo olet?

— … mutta silloin soitti joku telefonia ja minä olin ensi hetkenä varma, että se on äitini, kaksi vuotta sitte kuollut äitini, joka siellä soittaa. Minut valtasi kauhu ja minä pakenin ulos.

— Totta puhuakseni ei kaikki tuo ole minullekaan outoa. Mutta nyt sinä jäät yöksi tänne minun luokseni, sillä yksinäisyys tuossa sinun mielentilassasi on sietämätöntä. — Sinä kai olet hyvin väsyksissäkin?

— Aivan äärimmäisyyteen. Olen koko päivän yhtä menoa työskennellyt, karkottaakseni kaikenlaisia kalvavia ajatuksia. Onko sinulla täällä kenties mitään… sydämeni lyö niin säännöttömästi ja muutoinkin on yhä niin tukala olla.

Herra Kivimäki haki säiliöistään alotetun konjakkipullon ja laittoi sitte sohvalle makuutilan. Launola maistoi vähän konjakkia ja laittausi lepäämään. Kun Kivimäki oli hänet huolellisesti viltillä peittänyt ja sitte istunut entiselle paikalleen pesän ääreen, valtasi Launolan jonkunlainen rauhottava turvallisuuden ja kodikkuuden tunto. Hän katseli ystäväänsä, joka istui pesän edessä selin häneen, nojaten leukaansa käteen. Hän näki vinosti hänen oikean ohimonsa, jolla värjyivät levottoman pesävalkean luomat varjot. Kulma oli rypyssä ja alaspäin vetäytynyt, kuten ainakin synkissä mietteissä istuvalla. Ja kun Launola siirsi katseensa hänen epäjärjestyksessä olevaan tukkaansa ja sitte alas tuon kumaran asennon takia köyristyneeseen selkään, unhotti hän melkein oman tilansa ja rupesi säälivällä myötätunnolla ajattelemaan ystävänsä asemaa. Hänen halutti puhutella Kivimäkeä ja hetken mietittyään lausui hän:

— Sinä sanoit muistaakseni, että odotat tietoja sairaasta äidistäsi?

— Niin.

— Mutta mikset ole matkustanut kotiin? Kivimäki oli vaiti ja Launolasta näytti hän kyyristyvän vielä kumarampaan. Hän alkoi jo pelätä loukanneensa toveriaan ja mietti sanoilleen jotakin perustusta, kun Kivimäki samalla lausui alakuloisesti:

— En töiltäni oikein jouda… ja… on siihen tärkeämpikin syy.

Hän kääntyi Launolaan ja katsoi tätä suoraan silmiin, jatkaen:

— Tiedätkö, minä pelkään että läsnäolollani tärvelisin äidin viime hetket. Minusta tuntuu että kaikilla, ja varsinkin äiteillä, kirkastuu katse kuoleman edellä niin että he näkevät paljon syvemmälle kuin muut. Eikä ainoastaan tunnu, vaan minä olen ihan varmakin, että äitini näkisi minua katsellessaan koko menneen elämäni ja… käsitäthän kyllä, että minä en sitä voi äidin silmille paljastaa… Olen tässä juuri muistellut, kuinka äiti minun nuorempana ollessani aina unelmoi miniästä ja koetti varovasti tiedustella, enkö ollut jo johonkin neitoseen vakavammin kiintynyt ja… nyt näkisi hän tuon äidillisen toiveensa auttamattomasti sammuneen. Olen syyksi ilmottanut työni, vaikka tosiasiassa minulla on syynä tämä pelkoni äidille näyttäytyä.

Hän kääntyi taas entiseen asentoonsa ja tuijotti pesään. Launola tunsi niin hyvin käsittävänsä ystäväänsä ja pelkästä myötätuntoisuudesta pysyi hän vaiti.

Hetkisen kuluttua muistui hänen mieleensä toinen toverinsa, toimittaja Lindroth, joka vuosikausia oli kolmantena miehenä kuulunut heidän suletuimpaan piiriinsä ja ollut mukana kaikissa heidän nuorenmiehen nautinnoissaan. Hän kohotti päätään tyynyltä ja sanoi:

— Kuule, missähän Erkki polonen mahtanee harhailla? Eiköhän meidän olisi hänetkin saatava tänne?

— Niin olisimme kaikin kolmin yhdessä. Minä ajattelin juuri samaa. Hän istuu tietysti kapakassa ja odottaa meitä. Kutsunko hänet tänne?

— Kutsu.

Kun Kivimäki läheni telefonia, nosti Launola uudelleen päänsä ja sanoi:

— Kuulehan, kun soitat, niin paina sormellasi sitä… sitä kilistintä, tiedäthän…

Sen sanottuaan painui hän kiiruusti tyynylle ja veti viltin hartioilleen. Sen läpi kuuli hän sen mykän tutinan, joka syntyi Kivimäen telefonia vääntäessä, ja sitte hänen huutonsa puhelimeen. Kuten äsken kotonaankin, oli hän tuntevinaan huoneeseen telefonin kautta leviävän vastenmielisen ravintolatuoksun.

* * * * *

Hetkisen kuluttua saapui herra Lindroth. Sohvalta nousematta tarkasteli Launola häntä, kun hän keskilattialla seisoen kuivasi silmälasejaan. Kun hän siiristellen tirkisteli tovereitaan, näyttivät hänen silmänsä niin oudoilta ja kiillottomilta. Ja Launolasta näytti hän entisestäänkin kutistuneen ja kalvenneen ja hänenkin kulmiensa ja suunsa ympärillä liikkui lakkaamatta hermoväreitä. Kun hän oli saanut silmälasit paikalleen, katsahti hän kumpaankin toveriinsa ja ikäänkuin olisi nyt vasta heidät tuntenut, lausui hän:

— Odotin teitä kapakkaan tuleviksi ja kun teitä ei näkynyt, valtasi minut omituisen kolkko tunne. Liityin kyllä erääseen tuttuun pöytäseuraan, mutta teidän poissaolonne vaivasi sittekin. Olin näkevinäni siinä jonkinlaisen ennemerkin, viittauksen siitä että meidän paikkamme ovat kohta kaikkialla elämässä omistajiaan vailla. Ja kun minua kutsuttiin telefoniin, heräsi minussa omituinen mielikuva. Kävellessäni salin läpi telefonin luo, tuli äkkiä mieleeni, että te olette jo aikoja sitte kuolleet… Älkää naurako (kukaan ei ollut yrittänytkään nauraa)!… ja nyt sieltä haudan takaa annatte minulle tietoja…

Hän vaikeni ja katseli vuoron perään tovereitaan kuin varmistuakseen että hän todellakin istui heidän keskellään.

— Eiköpä se kohta niin lienekin, — sanoi Launola, — ainakin minä tunnen olevani loppuun elänyt mies.

Hän tuntui sanoneen sen kuin kaikkien puolesta, sillä sen jälkeen olivat he pitemmän aikaa vaiti.

— Toivotonta se on, — alkoi Kivimäki hetken kuluttua, — että parhaassa iässä ollessa elämä sillä tavoin edestämme sulkeutuu. Mikään ei enää vedä puoleensa… ja tässä sitte istumme ja värjötämme yhdessä kuin lapset, jotka yksin kotiin jätettyinä pelkäävät pimeätä.

— Haaveiltiinhan sitä joskus ennen omasta kodistakin ja perhe-elämästä, — lausui Lindroth alakuloisesti, — mutta olisikopahan meistä enää siitäkään laidasta alkamaan?

Kun kukaan ei vastannut, jatkoi hän Launolaan kääntyen ja ikäänkuin tahtoen väkisinkin saada keskustelun käyntiin:

— Ja etkö se sinä Yrjö juuri viimeksi sellaista suunnitellut? Odottihan jo moni sinun menevän neiti Rönnholmin kanssa naimisiin.

— Niin, se oli silloin, — sanoi Launola vastenmielisesti ja päätään tyynyltä nostamatta. — Mutta sen on käynyt kuten niin monen muun naissuhteen sitä ennen… Hänen kanssaan minä todellakin kerran uskoin meneväni naimisiin. Kun häneen ensi kerran tutustuin, niin silloin se tuli mieleeni. Ja omituista, se oli hänen oikea käsivartensa, joka sai ensi kerran intohimoni leimahtamaan. Hän kirjotti pikimmältään jotakin, kuittia tai sen semmoista, ja minun katseeni kiintyi hänen pyöreään, valkoiseen ja voimakkaaseen käsivarteensa. Siinä oli jotakin niin sensualista, samaa mitä heti jälkeen huomasin hänen leuassaan, poskissaan ja koko olennossaan. Silloin tunsin jotakin väkevätä vetovoimaa häneen ja aloin ahkerasti seurustella hänen kotonaan. Mutta se meni pian ohi. Minulla, ja niin kai teilläkin, on vähitellen kehittynyt taipumus katsella kaikkia asioita kyynillisesti, niiden viheliäisimmässä alastomuudessa — eikä se kai oikeastaan ole katselemista, vaan tahdotonta näkemistä. No niin, ja kerran minä huomasin niin vääjäämättömän selvästi, kuinka tytön äiti pitää häntä kuin syöttiä edessäni ja tekee laskuja minun vuosituloistani ja kuinka tyttö itse kiemailee ja vetoaa aistillisuuteeni. Siitä hetkestä minua alkoi perinpohjin kyllästyttää ja seurustelenkin nyt enää vain muodon vuoksi heidän perheessään.

— Perheitä perustamaan! Siihen meistä ei totta tosiaan enää ole, — jatkoi hän hetkisen kuluttua katkerasti. — Ja olisiko meillä oikeuttakaan jatkaa kuolemaan tuomittua sukuamme? Ja viihdyttäisiköhän meitä perhe-elämä, kun ympärillämme saisimme nähdä sairaita ja rampoja jälkeläisiä?

Hän tunsi tätä sanoessaan jonkunlaista pirullista nautintoa ja odotettuaan jonkun aikaa vastausta, lausui hän vielä:

— Meidän ruveta perhe-elämästä suojaa hakemaan olisi yhtä kuin heittäytyä Skyllasta Karybdikseen. Sillä me olemme ehdottomasti menneitä miehiä.

Toiset istuivat sohvan edessä kahden puolen pöytää eivätkä puhuneet mitään. Lindroth vihelteli hiljaa ja Kivimäki naputti sormellaan tuolin nojapuuta ja tuijotti eteensä.

Ulkona oli alkanut sataa ja pehmeästi valellen viruttelivat sadekuurot akkunaruutuja. Kattorännistä kuului taukoamatta ja omituisesti hermoja jäytävä veden solina. Noita erilaisia ääniä kuunnellen vaipui Launola jonkunlaiseen unenhorrokseen.

* * * * *

Puoliyön seuduissa hän heräsi hänelle tavalliseen puistutukseen. Kun huoneessa paloi vielä lamppu, kohousi hän kyynärpäänsä varaan ja näki molempien toveriensa istuvan ennallaan, päät käsien varassa. Ensin luuli hän heidän nukkuvan, mutta tarkemmin katsoessaan huomasi hän, että kumpikin itkeä nyyhkytti. Ison aikaa silmäili hän vuoroin kumpaakin kuin lapsi, joka huomatessaan vanhempainsa itkevän on täydellisen neuvottomuuden vallassa ja valmiina seuraamaan heidän esimerkkiään. Sitte huomasi hän pöydällä auki revästyn sähkösanoman. Se oli osotettu Kivimäelle ja siinä oli sanat: "Viimeinen tervehdys äidiltä. Nukahti rauhallisesti tänä aamuna. Joudu hautajaisiin. Isä."

Hän laski sähkösanoman hiljaa pöydälle, painausi kiiruusti suulleen sohvalle ja veti viltin päänsä yli. Viltin alta näkyi kuinka hänen hartiansa värähtelivät. Huoneessa ei kuulunut muuta kuin lampun tasainen sihinä ja sade veden jorotus kattorännistä.

VANHAPOIKA

Ket' ei näkö pettää voi, Oikean se valikoi.

Shakespeare.

Rouva Ström, muutaman virkamiehen leski, oli eräälle huvila-alueelle lähelle Helsinkiä perustanut pienen täysihoitolan. Kesän tullen hajaantuivat hänen hyyryläisensä ympäri maaseutua, joten meitä erään kesäkuun alussa oli jälellä vain kaksi uskollista, jotka kodittomina jäimme koko kesäksi rouva Strömin äidilliseen huomaan. Eikä meillä ollut syytä olla kohtaloomme tyytymättömiä, sillä rouva Ström ei ravinnut meitä ainoastaan maallisilla hyvyyksillään, vaan sivistyneenä naisena osasi hän laittaa olomme henkisestikin miellyttäväksi. Hän taisi soittaa hyvin pianoa ja keskustella mistä asioista hyvänsä. Varsinkin muodostuivat tuona kesänä lauantai-illat hupaisiksi, sillä silloin saapui kaupungista huvilaamme iltaa viettämään pieni seurue, johon kuului rouva Strömin kaksi miessukulaista sekä toisen sukulaisen rouva ja kaksi tytärtä.

Kun iltahämy pehmoisena laskeutui maille, kokoonnuimme me aina teetä juomaan balkongille, joka teatterinäyttämön tavoin muodosti syvennyksen ulkoseinään. Sinne saattoi metsien yli nähdä osan kaupunkia, josta kuului vain etäinen häipyvä kohina ja jonka sähkövalot illoin panivat koko eteläisen taivaanrannan hohtamaan. Kun huvilaamme ympäröivässä, omiin unelmiinsa vaipuneessa lehtimetsässä lauloi rastas ja kukkulan juurta kiertävä pieni joki hopeanvälkkyisenä uomassaan uinui, silloin olivat nuo lauantaiset teeillat siellä balkongilla todellisia nautinnonhetkiä. Kaupungista tulleet vieraamme vakuuttivatkin niiden hetkien muistoilla elävänsä aina koko seuraavan viikon kaupungin pölyssä ja melussa.

Illat kuluivat nopeasti keskustelujen vaihdellessa tai rouva Strömin ja edellä mainittujen neitien soittaessa viereisessä huoneessa olevaa pianoa. Eräänä iltana kertoi rouva Ström yhden lukemattomista ja hauskoista anekdoteistaan. Hänen sukulaisensa rouva vastasi samanlaisella ja niin virisi siitä kuten tavallista henkilöstä toiseen siirtyvä kertoilu, kunnes jälellä oli enää toinen rouva Strömin miessukulaisista, asessori S. Hän oli pieni ja vaitelias mies, jolla oli lyhyeksi leikatut, kankeat ja jo harmahtavat viikset ja jonka silmät kultasankaisten lasien takaa katselivat ystävällisesti ulos maailmaan. Noissa iltaseuroissa istui hän aina sikaria poltellen mukavassa asennossa, nojaten oikeaa kylkeään balkongin rintasuojukseen. Keskusteluihin otti hän osaa vain silloin tällöin lausutulla leikinlaskulla, jonka vaikutusta aina tuntuvasti lisäsi se, että hän tavallisesti sanoi sen hiljaa hymisevällä äänellä.

Kun nyt jokainen oli omalla kertomuksellaan iltaa lyhentänyt, lausui rouva Ström asessorin puoleen kääntyen:

— Kuulepas, sinä vanha nuorimies, nyt on sinunkin välttämättä jotakin kerrottava.

Asessori joutui hiukan hämilleen, kun kaikkien huomio yhtäkkiä kääntyi häneen.

— Mitäpäs minä yksinäinen vanhapoika osaan kertoa, — sanoi hän, — minä mieluummin kuuntelen muita.

— No kerro esimerkiksi, minkä vuoksi sinä valitsit itsellesi vanhanpojan elämän, vaikka kerran olit jo kihloissakin, — jatkoi rouva Ström.

Asessorin viikset alkoivat pöyhistyä aivankuin niiden alla olisi jotakin liikkunut ja molemmat neidit, jotka tämän nähdessään vainusivat sukkeluutta, purskahtivat jo edeltäpäin nauramaan. Mutta asessori virkkoi vain, silmäillen veitikkamaisesti kutakin vuoroonsa:

— Ennenkuin tuo kihlaukseni ehti kiinteämmäksi suhteeksi muuttua, rakastuin minä toiseen, erääseen mieheen nimittäin, ja siinä syy vanhaksipojaksi jääntiini.

Rouva Ström heilutti vakavuutta teeskennellen päätään ja naputti sormellaan pöytään. Sitte sanoi hän:

— Mutta rangaistukseksi häijyydestäsi sinun täytyy sittekin kertoa, kuinka tuo kihlauksesi purkautui.

— Olkoon menneeksi, jos minut sillä vapautetaan koko kesäksi kertomisvelvollisuudestani. Muutoin siinä ei ole mitään erinomaista.

Hän hymähti ja alkoi sitte hiljaisella äänellä kertoa:

* * * * *

— Opiskelin viimeisiä lukukausia yliopistossa, tehden ahkerasti työtä ja viettäen lepohetket morsiameni seurassa. Olin nimittäin ylioppilaaksi päästyäni mennyt kihloihin tytön kanssa, johon olin koulukaupungissani tutustunut ja joka nyt orvoksi jouduttuaan asui Helsingissä yksinäisen ja varakkaan tätinsä luona.

Eräänä syyspäivänä palasin yliopiston kirjastosta asuntooni, jossa huomasin kirjotuspöydälläni paperilapun, mihin oli kirjotettu: "Saavuin tänään kaupunkiin Hanneksen kanssa, joka tuli tänne lääkäriin. Asumme ——— hotellissa, numero 8:ssa. Pentti N."

Ilostuin tavattomasti tästä odottamattomasta löydöstä, sillä veljekset N. olivat samasta pitäjästä kuin minäkin ja parhaita tovereitani. He olivat erään etevän, mutta häviöön joutuneen ja nyt äskettäin kuolleen liikemiehen poikia ja oli heistä vanhempi, tuo kirjelipussa mainittu Hannes, toiminut jo useita vuosia maanmittarina. Nuorempi, Pentti, joka oli minun ikuiseni, palveli silloin apteekkialalla täällä Etelä-Suomessa. Hän oli peräti herkkäsydäminen, vilkas ja avomielinen mies, jonka kanssa minä olin monta hurjaa unelmaa haaveillut ja muun muassa tehnyt erään lukemamme romanin perusteella muu tämänlaisen veriveljesliiton ja muuta semmoista. Hannes taas oli vaitelias ja tyyni mies, kulmikas käytöksessään ja perki vaatimaton, joka vältti meluisia seuroja, tyytyi pariin hyvään toveriin ja teki tavattoman ahkerasti työtä. Velvollisuudentunto ja sen kanssa läheisessä yhteydessä oleva hienotunteisuus olivat hänessä äärimmilleen kehittyneet. Kun hän oli minua koko joukon vanhempi, opin häntä ja näitä hänen ominaisuuksiaan vasta myöhään tuntemaan.

Kerran kun minä vielä olin lyseossa ja hän työskenteli jo varamaanmittarina, kirjotin minä hänelle jostakin vähäpätöisestä asiasta. Hän vastasi viipymättä pitkällä ja huolellisesti kirjotetulla kirjeellä, mikä sai minut häpeämään omaa huolimatonta kirjelippuani. Kun hän myöhemmin eräänä kevätkesänä oli lähdössä maanmittaustöihin Lappiin, halutti minunkin lähteä sinne seikkailemaan, jonka vuoksi tiedustelin eikö hänellä olisi ollut antaa minulle siellä jonkunlaista työtä, vaikkapa vitjanvetäjän tai linjanhakkaajan. Mutta hän ei sanonut voivansa antaa minulle minkäänlaista työtä, jonka vuoksi suunnitelmani raukesi. Mutta Lappiin päästyään lähetti hän minulle pitkän kirjeen, jossa selitti että hänellä olisi kyllä ollut melkoisen hyväpalkkaista ja minulle sopivaa työtä, jota paitsi hän olisi minut kovin mielellään ottanut toverikseen sinne Lapin yksinäisyyteen, mutta niiden tukalien olojen ja monien vaikeuksien vuoksi, joissa siellä täytyy elää, ei hän katsonut hennoneensa minua sinne houkutella.

No niin, mainitsin vain nuo pari pikku seikkaa osotukseksi hänen luonteestaan. Nyt oli hän siis tullut Helsinkiin, arvatenkin suoraa Lapista, jossa hän viimeksi erottuamme oli lähes vuoden päivät työskennellyt. Lähdin juoksujalassa kirjeessä mainittuun hotelliin, etsin heidän hallussaan olevan numeron ja syöksyin sisään. Molemmat veljekset olivat kotona. Minut nähtyään riensi Pentti riemuhuudoin vastaani. Hänen rajuista tervehdysmenoistaan vapauduttuani käännyin vanhemman veljen puoleen, joka istui huoneen perällä olevalla sohvalla. Sydämeni vavahti, sillä niin muuttunut hän oli. Silmät olivat painuneet sisään, iho muuttunut keltaisen kalpeaksi ja rinta painunut entistä enemmän olkapäiden väliin. Ääni oli käynyt niin käheäksi että hänen vaivaloista puhettaan tuskin saattoi kuulla. Sitäpaitsi oli hän sakean ja punertavan partansa antanut kasvaa täydessä vapaudessaan, mikä myöskin osaltaan lisäsi hänen koko olemuksessaan ilmenevää jäytävän sairauden leimaa. Hän oli Lapissa saanut kurkkutuberkulosin ja raskas työ, huonot asunnot ja peräti puutteellinen ravinto olivat tavattoman nopeasti edistäneet tuon vaarallisen taudin työtä.

On aina lämmittävää ja liikuttavaa nähdä kuinka tuollaisten hienotunteisten ja itseensäsulkeutuneiden miesten kasvoille oikein puustavillisesti leviää ilonhohde, kun he tapaavat toverin, josta paljon pitävät. Olin monesti nähnyt hänen ilosta jopa punastuvankin, kun kotikylässämme joululupien alussa odottamatta ilmestyin hänen yksinäiseen huoneeseensa, missä hän karttojensa ja laskujensa ääressä ahersi. Monia muistoja herätti sen vuoksi mielessäni ilme mikä hänen sairauden runtelemilla kasvoillaan kuvastui, kun hän vaivaloisesti kohosi sohvalta ja kävi minua tervehtimään.

Olen usein jälestäpäin hävennyt riehakkaa käytöstäni tuossa tapaamisessamme. Aivankuin olisin ollut maailman keskipiste, aloin minä tuolla kihloissa olevain sokealla ja vastenmielisellä itsekkyydellä kuvailla morsiantani, kertoa päättyvistä luvuistani ja pikaisesta naimisiinmenostani, mitä kaikkea veljekset hienotunteisuudessaan pitivät velvollisuutenaan, osanotolla kuunnella, niin paljon vakavammat asiat kuin heillä itsellään olikin.

Kun hiukan myöhemmin tulin uudelleen heidän luokseen, olivat he jo käyneet lääkärin luona. Kummankin kasvoista näin heti sisään astuessani, minkä tuomion lääkäri oli julistanut. Mitään paranemisen toivoa ei enää ollut, sairaan oli palattava kotiin kuolemaa odottamaan. Oli enemmän kuin liikuttavaa nähdä noiden miehekkäiden veljesten siinä hartiat kyyryssä istuvan lääkärin kyynillisesti julistaman tuomion painamina.

Pentti veljen tuli samana iltana matkustaa toimipaikkaansa, hänellä kun oli ollut vain muutaman päivän loma, mutta Hannes jäi huomiseen saakka kaupunkiin, käydäkseen nuoremman veljensä kehotuksesta vielä toisenkin spesialilääkärin luona. Olihan siten edes yhdeksi päivää vielä heikko toivonkipinä jälellä.

Odotellessamme aikaa, jolloin Pentin tuli lähteä, ei vaihdettu juuri montakaan sanaa. Vihdoin tuli veljesten sanoa hyvästit toisilleen. Puristaessaan toisiaan kädestä koetti nuorempi veli lausua rohkasevia sanoja, mutta yhtäkkiä valtasi kummankin varma tunto siitä, että he viime kerran näkevät toisiaan, ja kumpikin purskahti itkuun. On aina syvästi mieltä järkyttävää nähdä karastuneiden ja miehekästen miesten itkevän. Silloin on ikäänkuin kosketuksissa elämää johtavien voimien kanssa ja tajuaa niin selvästi ihmiselämän kohtalokkuuden. Jotain tuollaista eepoksissa esiintyväin sankarien tapaista oli siinä, kun nuo viime kerran eroavat veljekset itkien puristivat toistensa käsiä, peittäen vapaalla vasemmalla kädellä silmiään. Ja itsestään ymmärrettävää on, etten minä, joka syrjempänä seisoin tuon kohtauksen äänetönnä todistajana, voinut lopulta paljonkaan eteeni nähdä.

Pentin mentyä vietin minä koko seuraavan yönseudun Hanneksen luona. Koetin kaikin tavoin pitää yllä hänen rohkeuttaan ja toivoaan, vaikka tunsinkin sanani ontoiksi ja tehottomiksi. Hän koetti hymyillä ja keskustella minkä mistäkin, vaikka kaiken alla näkyikin selvästi se toivoton murtuneisuus, minkä lääkärin tuomio oli hänessä saanut aikaan.

Seuraavana päivänä sammutti sitte toinen lääkäri senkin ainoan toivonkipinän, mikä meissä vielä saattoi olla jälellä. Saman päivän iltana oli Hanneksen lähdettävä kotiinsa Pohjanmaalle. Mikäli omilta asioiltani suinkin joudin, olin hänen luonaan ja tulin sinne nytkin ennen junalle lähtöä. Asemalta minun oli sitte kiiruhdettava morsiameni luo, jonka kanssa minun oli määrä mennä teatteriin. Silloin oli premieri-ilta ja morsiameni oli innokas teatterissa kävijä. Sitäpaitsi oli hänelle vasta valmistunut silkkinen teatteripuku, jota hän oli eilen minulle näyttänyt ja jonka takia hän kahta kiihkeämmin odotti sen illan näytäntöä. Ei minustakaan suinkaan ollut vastenmielistä esiintyä hänen kanssaan sinä iltana teatterissa, sillä tuo puku oli todellakin aistikas ja soveltui hänelle mainiosti.

Mutta Hanneksen oli lähdettävä asemalle. Hänellä oli kolmannen luokan piletti ja kun vielä istuimme hänen huoneessaan, kehotin minä häntä kaikin mokomin ostamaan lisäpiletin, joka oikeuttaisi hänet matkustamaan toisessa luokassa, ja hän piti sitä itsekin viisaimpana. Sitä seuranneen äänettömyyden aikana alkoi hän levottomasti nykiä viiksiään, josta minä tiesin hänellä olevan mielessä jotakin mitä hänen on hyvin vaikea sanoa. Hetken kamppailtuaan saikin hän sen vihdoin ujosti esitetyksi. No niin — hän pyysi vain minua puolestaan ostamaan tuon lisäpiletin, sillä hänen itsensä oli äänen käheyden takia vaikea sitä toimittaa!

Asemalle tultuamme ja lisäpiletin saatuamme saatoin minä hänet sitte muutamaan toisen luokan vaunuun. Kun hänen piti melkein yhtä menoa yskiä ja sylkeä, näytti hän kovin arkailevan ympäristöään. Hetken istuttuamme tuli viereiseen osastoon äänekkäästi puhua parpattaen laukkuineen ja paketteineen pari tukholmalaisen hattumodistin näköistä, lihavan puoleista, leveähattuista ja vahvasti parfymoitua rouvasihmistä. Kuullessaan Hanneksen yskivän, kurkistivat he vuorotellen ovelta, miineilivät paheksivasti ja raivasivat sitte välioven kiinni. Heti jälkeen asettui viereiselle penkille muuan kiveräviiksinen herrasmies, näköjään kauppamatkustaja, joka lakkaamatta venytteli kaulaansa ikäänkuin saadakseen sen paremmin soveltumaan tavattoman korkean kauluksensa sisään. Antaen katseensa hitaasti liukua Hanneksen päästä jalkoihin ja sen jälkeen vielä heittäen jonkunlaisen tuomarillisen yleissilmäyksen hänen kasvoihinsa, otti hän matkalaukkunsa hyllyltä ja siirtyi toiseen osastoon. Tämä kaikki vaikutti Hannekseen kuin piiskaniskut. Hän kyyristyi mahdollisimman ahtaalle penkin kulmaan ja silmäili minua avuttomasti. Ollen säälistä ja harmista pakahtumaisillani olisin jossakin toisessa tilaisuudessa ollut valmis hyökkäämään tuon herrasmiehen kimppuun. Mutta sen sijaan sain nyt paljon onnellisemman päähänpiston, jonka heti panin toimeen.

Kello oli jo kahdesti soinut, kun minä hyökkäsin junasta pilettiluukulle ja ostin itselleni piletin kotiasemalle. Juna lähti juuri liikkeelle, kun minä palasin vaunuun ja kerroin Hannekselle päätöksestäni seurata häntä kotiin. On mahdoton kuvata hänen neuvotonta hämmästystään ja iloaan sen johdosta. Huolestuneena valitti hän, kuinka minun asiani joutuvat tämän äkkinäisen matkan takia kärsimään ja miten minä voin morsiamelleni selittäytyä. Vaikka minä hänet hellällä väkivallalla pakotinkin siitä asiasta vaikenemaan, näin kuitenkin tämän seikan huolettavan häntä koko sen ajan mikä meidän oli suotu vielä yhdessä olla. Mutta toiselta puolen oli hän tuosta odottamattomasta matkatoveruudestani niin iloinen, että hän ensi aluksi huomattavasti virkistyi ja minä saatoin jo jonkun aikaa uskoa hänen voivan vielä parantua.

Ensimäisellä asemalla pistin kirjelaatikkoon pari postikorttia, joissa kortteerini rouvalle ja morsiamelleni lyhyesti ilmotin matkastani. Ja niin minä sitte sairasta toveriani holhoen seurasin häntä kotikyläämme saakka.

Asemalta oli vielä melkoinen taival ajettavana hänen kotiinsa. Alakuloinen lokakuun päivä alkoi hämärtää ja haikea tuuli lennätteli kulottuneen lakeuden yli kellastuneita lehtiä, kun minä tuon kuolemaa lähestyvän mutta äänettömästi kohtaloonsa alistuvan toverini rinnalla ajoin lokaista maantietä. Ja silloin tunsin minä katsovani elämää toiselta kannalta kuin pääkaupungin humussa ja omien pikku opintojeni ääressä. Kylmänä ja lyijynkarvaisena vieri talvilevolle riisuutuneen maiseman halki joki, jonka rannalla olevassa pienessä ja köyhässä kodissa Hanneksen vanhaan sivistyssukuun kuuluva ja monien elämän kolhujen rypistämä äiti eli. Sellaisissa ahtaissa kodeissa, joissa kärsimysten syventämä perheenäiti liikkuu kuin menneiden aikojen unelma parempain päiväin häviöstä pelastuneiden ja haaksirikon merkkejä kantavien huonekalujensa keskellä, on aina oma erikoinen viehätyksensä, mikä sellaiset kodit tekee monin verroin arvokkaammiksi kuin loistavat nousukaskodit. Saattaessani Hanneksen tuohon hänen pieneen kotiinsa, jossa minullekin oli vanhastaan kaikki niin tuttua ja rakasta, lähtien suuresta vanhanaikaisesta piirongista, rouvan sedän, erään kuuluisan tiedemiehen muotokuvasta ja tutusta heliotroopin tuoksusta aina Pentin piirustamaan Wilhelm von Schwerinin muotokuvaan, joka vuosikausia oli salin oviseinällä uunin vieressä riippunut, tunsin etten voi Hannesta vieläkään jättää.

Eikä hän elänytkään enää kuin kaksi viikkoa, jona aikana minä harvoin poistuin hänen vuoteensa luota. Silloin minä sain nähdä yhä syvemmälle hänen sydämeensä, jota tahtoisin sanoa totisen miehen sydämeksi, missä eheinä asuivat Platonin neljä päähyvettä. Kuinka minä tuona lyhyenä aikana ikäänkuin kasvoin kiinni häneen, sen huomasin vasta oikein seisoessani hänen avonaisen hautansa äärellä.

* * * * *

Tähän päästyään vaikeni asessori pitemmäksi aikaa, jolloin alkoi erikoisen selvästi kuulua joen rannalla olevasta lehdosta rastaan helkkyvä liverrys. Vedettyään muutaman savun sikaristaan jatkoi hän:

* * * * *

— Kun sitte palasin Helsinkiin, tunsin tuona lyhyenä aikana eläneeni pitkän ja sisällökkään taipaleen elämää. Olipa aluksi ikäänkuin vastenmielistä ryhtyä jatkamaan omaa yksityistä elämääni siitä mihin sen parisen viikkoa sitte olin keskeyttänyt.

Ensimäiseksi palattuani menin tietysti morsiameni luo. Hänet nähdessäni tunsin omituista vieraantumista itsessäni. Tuntui kuin siitä olisi kulunut hyvin pitkä aika, kun häntä viimeksi näin. Vasten tahtoanikin tunsin jonkunlaista ujoutta häntä tervehtiessäni ja minun täytyi oikein vakuuttamalla vakuuttaa itselleni, että viime näkemästämme ei ollut kahta viikkoa enempää kulunut. Sitäpaitsi huomasin heti sisään astuessani, että hän oli minulle ankarasti vihoissaan.

Hän istui sohvan nurkassa vastapäätä minua ja kun minä aloin odottamatonta poistumistani perustella lähemmin kuin mitä tuossa kortissa sekä sen jälkeen lähettämässäni kirjeessä saattoi tapahtua, katsoi hän muualle ja hengitti kuohuisasti, joten hyvin näin hänen tahtovan minua perusteellisesti kurittaa. Jatkoin alakuloisen tyynesti kertomustani, kunnes hän keskeytti minut sanomalla:

— Niinkö vähän sinä todellakin minusta piittaat, että voit sanaa puhumatta moneksi viikkoa hävitä näkyvistäni?

— Mutta hyvä Martta, — vastasin minä, — etkö sinä nyt kirjeestäni tai ainakin tästä yksityiskohtaisesta selityksestäni ymmärrä, että minä en voinut muuten tehdä ja että kenen hyvänsä olisi ollut velvollisuus niin tehdä. Ja ymmärrätkinhän sinä, jos vain tahdot, tiedänhän minä sen.

— Josko tahdon? Sinä siis väität että minä vasten tahtoani ja ymmärrystäni sinua syytän!

— Enhän minä mitään väitä, sanon vain että sinun pitäisi hyvin käsittää ja suoda minulle anteeksi tämä poistumiseni.

Koetin jatkaa kuvaustani Hanneksesta ja hänen sairaudestaan, mutta hän ei kuunnellut minua, vaan purskahti itkuun ja jatkoi tyrskivällä äänellä:

— Sinä vain vaadit minua suomaan anteeksi etkä edes pyydäkään!

Täti oli osanotolla kuunnellut kertomustani ja sanoi nyt morsiamelleni nuhtelevalla äänensävyllä:

— Kuulehan nyt, lapsi kulta, toki loppuun saakka ja tuomitse sitte.

Mutta hän itki edelleen ja puhui katkonaisesti jotakin teatterista ja odotuksesta, josta minä huomasin kuinka hän oli katkeroitunut siitä, ettei tuona edellämainittuna iltana päässytkään minun kanssani teatteriin pukuaan uudistamaan.

Siinä hämilläni ja neuvotonna istuessani näin mielikuvituksessani elävästi Hanneksen sellaisena kuin hän kädet suoriksi ojennettuina ja syvä levontunto piirteissään makasi kirstussaan. Ja nähdessäni samalla morsiameni yhä vain itkevän ja, kuten minusta näytti, sormiensa lomitse tarkastelevan sen vaikutusta minuun, tuntui minusta kuin tuo oikullinen tyrskinä häiritsisi ystäväni lepoa, ja minussa alkoi viha saada vallan. Tunsin kasvoni pahaenteisesti punastuvan, ja täti joka sen huomasi, katsoi huolestuneena meihin kumpaankin ja koetti uudelleen tyynnyttää Marttaa. Mutta hän ei nyt kerran tahtonut kuulla muuta kuin minun anteeksipyyntöjäni.

Minussa viha yhä kohosi ja samalla minä ikäänkuin siirryin hänestä yhä kauemmas, jotta hän lopulta näytti minusta kovin pieneltä, vieraalta ja vastenmieliseltä. Ja yhtäkkiä tunsin niinä vastustamatonta halua huutaa hänelle jotakin hirveän loukkaavaa. Onneksi minä kuitenkin hillitsin itseni, nousin ääneti ylös ja laskien sormukseni pöydälle lähdin mitään puhumatta ja kiiruusti pois.

— Joitakin kuukausia sen jälkeen huomasin sanomalehdistä, että hän oli mennyt uudestaan kihloihin. Mutta minä sen sijaan jäin vanhaksipojaksi, — lopetti asessori keveämmällä äänellä ja hymähti kuten kertomaan alkaessaankin.

HIIRI

Traurig wird in dieser Stunde Selbst der Liebe süsstes Pfand, Kalt der Kuss von deinem Munde, Matt der Druck von deiner Hand.

Göthe.

Oli ankara syystalven pakkanen, jonka lisäksi Helsingin katuja lakasi mereltä tuleva kostea ja kylmästi pureva tuuli. Ihmiset, joiden oli pakko ulkona liikkua, kulkivat turkkeihinsa ja kauluksiinsa vetäytyneinä kiirein askelin katuja eikä kukaan näyttänyt vähääkään välittävän lähimmäisestään. Pohjois-Esplanadin keikaritkin, jos niitä tällaisella ilmalla yleensä oli päiväkävelyllä, eivät oman ruumiinsa suojelemiselta joutaneet heittämään silmäyksiä vastaan tuleviin naisiin.

Kenenkään huomiota kiinnittämättä kulkikin neiti Aurén mainitun kadun päästä päähän, pysähtyen vain kuin vanhasta tottumuksesta kurkistamaan jonkun myymälän ikkunaan. Näädänpäällä varustettu boa tiukasti kaulan ympärillä ja muftiin pistetyt kädet rinnan alle painettuina kulki hän hoikkana ja hentosena kiiruusti eteenpäin aivankuin eteläsatamasta puhaltava tuuli olisi häntä edellään kiidättänyt Hänen suuret silmänsä, joissa oli tuntuva kärsineisyyden leima, olivat kylmästä käyneet tavallistakin kosteammiksi ja hänen hienoihoisilla ja kalvakoilla kasvoillaan oli ikävystynyt ilme.

Tänään kahdesta kolmeen hänen olisi pitänyt antaa sairasvoimistelua eräälle Kruununhaassa asuvalle rouvalle, mutta hänet oli anteeksi pyytäen palautettu ovelta, sillä rouvalla ei tänään ollut tilaisuutta hänen hoitoonsa antautua. Eräs toinen hänen hoidokkaistaan oli aamupäivällä ollut määräaikana kokonaan poissa kotoa, joten hänellä tällaisen muutenkin ikävän päivän osalle oli kaksi turhaa käyntiä. Hän tunsi mielessään katkeruutta, jota lisäsi vielä kodittomuuden tunne.

Esplanadin päähän tultuaan pysähtyi hän ja mietti hetkisen, lähtisikö takaisin ja menisi erään Kluuvikadulla asuvan perheen luo, joka oli hänelle hiukan sukua ja johon hänellä oli tilaisuus mennä päivälliselle. Toiselta puolen halutti hänen pelkästä katkeruudesta mennä ja sulkeutua koko iltapäiväksi omaan yksinäiseen ja kylmään asuntoonsa. Kun hän näki Esplanadia pitkin tulevan muutaman vanhan herran, joka aina vastaan tullessaan katsoi häneen hyvin julkeasti ja jota kohtaan hän tunsi suurta vastenmielisyyttä, antoi hän tuon pikku asian ratkasta, kuten on tavallista tuollaisissa ykskaikkisissa taitekohdissa. Hän kääntyi ympäri ja lähti kulkemaan Antinkadulle, jonka länsipäässä hän asui.

* * * * *

Tultuaan huoneeseensa, joka yhdeltä seinältään porraskäytävään rajottuen oli tällaisella ilmalla tavattoman kylmä ja epäkodikas, istui hän nojatuoliin akkunan luo ja jäi tuijottamaan autiolle kadulle. Vastapäätä toisella puolen katua oli suuri rakennuksen alainen tiilimuuri, jota ympäröivässä aidassa tuuli yksitoikkoisesti remputti irtaantunutta laudankappaletta. Aidan takaa näkyi rakennuksen vartian piippua poltteleva pyöreä pää, joka katsoi kohtisuoraa hänen akkunaansa. Muulloin tuo humoristinen ukonpää olisi häntä huvittanut, mutta nyt sen yksitotinen tuijotus kyllästytti ja vaivasi niin että hän veti uutimen alas ja sytytti lampun, vaikkei ulkona ollutkaan vielä kovin pimeä.

Hänen halutti itkeä, sillä tuollaisina iltoina kävi yksinäisyyden ja kodittomuuden tunne aina kovin painostavaksi. Mutta ainoastaan pari kirpeää kyyneltä kihosi silmiin eivätkä ne lievennystä tuottaneet. Kädet silmille painettuina koetti hän elää yhä uudelleen ne muistot, joita hänellä oli kodistaan. Mutta noiden muistojen keskeltä esiintyi hänen mieleensä aina voimakkaimpina kaksi tapausta, jotka yhä vielä saivat hänet värisemään, kuten silloin niiden tapahtuessakin. Ne molemmat keskittyivät hänen isäänsä, jota hän muistikin vain noiden tapausten nojalla.

Hän oli silloin vielä pieni tyttönen vanhempainsa kodissa eräässä maaseutukaupungissa. Muutamana syyskesän aamuna heräsi hän aikaisin ja kun hänen kotiopettajattarensa toisessa vuoteessa vielä nukkui, avasi hän akkunan pihalle, jossa paistoi päivä ja josta leyhähti vahva saunakukkien tuoksu, mikä on niin ominaista elokuulle ja pikkukaupungeille. Kun hän juuri kurottausi uutimien välitse ulos, kuuli hän toisesta huoneesta isänsä äänen. Isä oli kuten hänelle vasta paljon myöhemmin selveni, ollut yön ulkona ja tuli nyt vasta kotiin, puhuen iloisella ja rennolla äänellä. "Katsos, Amalia, mitä minä sinulle tuon," kuuli hän isänsä sanovan ja sitte kuului äidin vihaista mutta häädettyä puhetta. Siinä ikkunan luona seisoessaan ja kuunnellessaan piirtyi hänen mieleensä varma kuva isästä ja hänen halutti pian päästä näkemään isää, aivankuin tarkistaakseen tuota kuvaa.

Myöhemmin päivällä hän sen sitte saikin tehdä. Hän meni äidin jälessä pihan perällä olevaan makasiiniin ja sieltä löysivät he hiiren, joka oli mennyt satimeen. Häntä huvitti ja pelotti tuo pieni, mustasilmäinen ja vapiseva elukka, joka säikkyen hyppi rautalankaverkon sulkemassa vankilassaan. Kun hän henkeään pidätellen ja vuoroin huudahtellen kantoi sen pihalle, tuli isä hihasillaan ja haukotellen ulos. Nähdessään satimen otti isä sen häneltä, tarkasteli sitä hetkisen ja etsi sitte ison rautanaulan, jolla alkoi rautalankojen välitse tavotella hiirtä. Hän seisoi syrjässä ja äidin hameesta pidellen seurasi henkeä pidättäen isän käden liikkeitä. Kuullessaan kuinka rautanaula kalahteli satimen pohjaan ja hiiri hätääntyneenä heittelehti ympäri ahdasta vankilaansa, alkoi hän yhtäkkiä huutaa ja hyppiä paikallaan. Silloin käänsi isä käherän täysiparran peittämät kasvonsa ja sanoi kylmällä äänellä: "Mitä se tyttö siinä parkuu?" Hän hillitsi itkunsa ja näki kuinka isän jäntevälihaksinen käsi teki äkkiliikkeen. Samalla kuului satimesta rusahdus ja isän paksulle kalvoselle ruiskahti verta.

Kun isä puoli vuotta sen jälkeen loukkausi tehtaassaan ja kannettiin verissään ja kuolevana kotiin, valtasi hänet samanlainen kauhu ja äitiinsä tarttuen huusi hän: "Hiiri, hiiri!"

* * * * *

Karkottaakseen noista muisteluista syntyneen piinaavan mielialan, otti hän pöydältä sulhasensa valokuvan ja vaipui sitä katselemaan. Hän oli viime kevännä lyhyen tutustumisen jälkeen mennyt kihloihin muutaman nuoren maisterin kanssa, joka nykyään oli lehtorin sijaisena eräässä maaseutukaupungissa. Vuoden kuluttua olivat he päättäneet perustaa kodin ja olivat nyt keskenään vilkkaassa kirjevaihdossa.

Mutta kuinka tänään näyttäysikin kaikki niin vieraassa valossa. Noissa hänen Kaarlonsa piirteissäkin ilmeni jotakin mitä hän ei ennen ollut huomannut, ei ainakaan niin itsetietoisesti kuin nyt. Kasvoissa, vaikka ne olivatkin säännölliset ja hyvin muodostuneet, oli jotakin paksua ja viljelemätöntä. Silmät olivat tuollaiset rehelliset siniset silmät, mutta ei mitään muuta. Vaalea pystyyn kammattu tukka antoi kasvoille yksinkertaisen ja hiukan avuttoman ilmeen.

Mutta minähän olen tänään ihan häijy, ajatteli hän, siirsi valokuvan syrjään, ummisti silmänsä ja koetti loihtia eteensä Kaarlon kuvaa kokonaisuudessaan. Mutta silloin ei hän voinut olla entistä selvemmin tuntematta sitä vastenmielistä painostusta, jota hänessä oli aina, vaikka ennen tosin epäselvemmin, synnyttänyt Kaarlon tukeva vartalo ja koko hänen olemuksestaan uhkuva vahva hyvinvointi. Ja niin sukeltausi hänen mieleensä elävänä se hetki, jolloin he viime kevännä kerran ravintolassa söivät illallista ja Kaarlo syömästä lakattuaan nojausi mukavaan asentoon, levitti heidän välilleen sanomalehden ja alkoi hampaitaan kaivellen uutisia katsella. Silloin oli hänen mieleensä varastautunut kysymys, tuleeko hän Kaarlon kanssa onnelliseksi ja tahtomattaan oli hän hänen tilalleen kuvitellut hentoa, kalvakkaa ja syväkatseista miestä ja oli tuntenut etäistä onnentunnetta ajatuksesta saada sellaista hoitaa ja vaalia.

Mutta miksi hänen mieleensä tulvivat tänään kaikki kiusalliset mielikuvat! Kuin Kaarloa hyvittääkseen otti hän piirongin päältä lippaan, jossa hän säilytti tältä tulleet kirjeet, otti sieltä päällimmäisen ja alkoi sitä lukea. Kaarlo kertoi siinä ikävästään ja tulevan kodin kaipuustaan, teki selkoa uusista tuttavuuksistaan ja ruokapaikkansa viimeisestä päivällisestä, josta hän oli tullut hiukan pahoinvoivaksi. Sitte kertoi hän edellisenä sunnuntaina käyneensä eräällä kauniilla näköpaikalla. "Näköala oli todellakin hurmaava. Siellä yksin seisoessani muistin Sinua ja sitä iltaa, jolloin me yhdessä istuimme Tähtitornin mäellä." Sen jälkeen oli kirjeessä vedetty ajatusviivoja kaksi yli sivun ylettyvää riviä ja hänellä vilahti mieleen, että nuo viivat on pantu siihen peittämään ajatusten ja mielikuvituksen köyhyyttä. Mutta hän karkotti nopeasti sellaisen ajatuksen ja luki edelleen: "Lopetin juuri kirjottamaan ryhtyessäni oppilasten ainevihkojen korjauksen ja tunnen sen vuoksi itseni väsyneeksi. Sitäpaitsi on jo lähdettävä illalliselle. Lopetan siis tällä kertaa tähän. Voi paksusti, pusuja monia! piirsi Kaarlosi."

Hän säpsähti niin että tunsi sydämensä alkavan tavallista kiivaammin lyödä. Oliko siinä todellakin sillä lailla? "Voi paksusti, pusuja monia!" Niin siinä oli selvin kirjaimin. Mutta kuinka hän sen olikaan ensi kerralla lukenut, huomaamatta ollenkaan noita sanoja. Hän oli itkuun purskahtamaisillaan, sulki kirjeen lippaaseen ja nosti sen takaisin piirongin päälle.

Koko kirje ja vallankin viime lause sopi niin kiusallisesti yhteen niiden piirteiden kanssa, joita hänelle juuri oli sulhasestaan selvinnyt. Mutta eikö tämä kaikki johtunut vain hänen satunnaisesta mielentilastaan? Mitä sitte jos tuo kirje hiukan tuoksahtikin ylioppilasten osuusruokalalle, eihän siinä vielä tarvinnut mitään pahaa olla. Rehellisessä poikamaisuudessaan käytti Kaarlo noita ylioppilaskielen sanoja, jotka häneen toverien seurassa olivat juurtuneet. Ja eikö häntä Kaarlossa alkuaan ollutkin miellyttänyt juuri tuo koristelematon poikamaisuus?

Rauhottuakseen koetti hän kuvitella heidän tulevaa kotiaan jossakin rauhallisessa pikkukaupungissa, jossa lauantai-illoin kirkonkello ilmottaa lepopäivän tuloa ja työmiehet vihta kainalossa vaeltavat saunaan. Kaarlo on lehtorina kaupungin lyseossa ja he asuvat omassa talossaan: pitkä valkoinen puurakennus tontin kulmassa vastapäätä puistoa. Mutta sitte tuli kuin syrjästä työnnettynä hänen mieleensä syyskesäinen päivä, jolloin saunakukat heidän pihallaan väkevästi tuoksuvat. Hän on pikku tyttärensä, oman kihara tukkansa kanssa löytänyt hiiren satimesta, Kaarlo tulee hihasillaan ja unisena päivällislevolta, ottaa satimen ja alkaa rautanaulalla tavotella hiirtä ja silloin kiharatukka hänen hameeseensa tarttuen alkaa hätääntyneenä huutaa…

Tällä kertaa purskahti hän todellakin hillittömään itkuun, sillä tuo mielikuva tuntui niin todelliselta ja samalla niin toivottomalta tuo menneen palautuminen uuden sukupolven mukana.

* * * * *

Tyynnyttyään ja kyynelet kuivattuaan otti hän esille käsityönsä, pienen kankaan palasen, jolle hän brodeerasi eräänlaista alankomaalaista maisemaa. Siitä piti tulla taulu Kaarlon huoneen seinälle. Mutta kun hän hetken oli työskennellyt jäi kangas polvelle lepäämään, hänen tuijottaessaan miettivänä eteensä. Sitte siirsi hän sen kokonaan syrjään, istui pöydän ääreen ja otti paperia ja kynän esille.

"Hyvä Kaarlo," kirjotti hän, mutta jäi taas pitkäksi aikaa miettimään. Sitte kastoi hän uudelleen kynän ja kirjotti nopeasti ja tylyin kynänliikkein: "Tahdon kiertelemättä sanoa sen, mihin vakaumukseen olen nykyään meidän suhteestamme tullut, ja se on: Olemme olleet lapsellisia ja harhanäyillä pettäneet itseämme. Me olemme liiaksi erilaista ainesta emmekä siis sovi toisillemme. Avioliitostamme ei voisi lähimainkaan muodostua sellainen ihanneyhdistys, josta olemme haaveilleet. Tällainen vakaumus on minussa horjumattomaksi varmistunut ja toivoakseni selvenee se joskus Sinullekin. Suo anteeksi että näin jyrkässä muodossa esitän tämän, mutta minun oli ikäänkuin pakko tehdä se, päästäkseni sisälliseen tasapainoon. Jos tämä tulee Sinulle kovin odottamatta ja masentavana, niin toivon Sinun miehen tavalla sivuuttavan sen. Toivottaen Sinulle kaikkea menestystä piirrän ystävällisesti Anna Aurén."

* * * * *

Päätettyään kirjeen istui hän hetkisen mietteissään ja ikäänkuin kuunteli, eikö hänen sisältään nousisi joku ääni vastustamaan tätä tekoa. Mutta hänen sydämessään oli kaikki äänetöntä ja niin sulki hän kirjeen ja vei heti lähimpään postilaatikkoon.

Palattuaan pyysi hän palvelustytön virittämään pesään tulen, siirsi nojatuolin valkean eteen ja ottaen kirjelippaan syliinsä alkoi hän heitellä siinä olevia kirjeitä yksitellen pesään. Hänen huulillaan oli itkevää hymyä ja silmistä kuvastui pelonsekaista ihmettelyä kuin lapsella, joka heittelee särkyviä korukaluja lattialle.

Kun viimeinen kirje oli hiiltynyt, laski hän tyhjän lippaan polvelleen ja istui hiilokseen tuijottaen. Ja hänestä tuntui ettei hänen ollut hyvä eikä paha olla — enemmän kenties hyvä.

NAAPURIEN KESKEN.

Pikku palanen arkielämää.

Tunnolle kapalo kaavan, tuskalle kapulavyö, näyttämätöntä haavan ei susi sutta syö.

O. Manninen.

Kello oli puoli kahdeksan aamulla. Auringon synnyttämä ikkunan kuva oli kerinnyt jo hiljaa väristen hiipiä yli kyökin lattian ja pistäysi juuri avoimesta ovesta kamariin, jonka punaiseksi lakatulle lattialle se muodottomaksi venähtäen jäi virumaan.

Ikkunan alta asfalttipihalta kuului käsikärryjen hyrinää ja sitte vahva miehen ääni, joka sieltä alhaalta umpinaisesta pihasta kaikui venytettynä ja laulavana:

— Mu-unia, mu-unia, ostaka'mu-unia! — sekä pienen väliajan jälkeen hiukan toiseen äänilajiin: — färskiä munia.

Silloin koputettiin hiljaa kyökin ovelle. Herra Saarela, joka oli juuri vuoteesta noussut mutta ei vielä täysin pukeutunut, raotti ovea, ja rouva joka makasi vielä vuoteessa veti peitteen silmilleen.

He olivat keväällä sen jälkeen kuin herra Saarela oli pienten riitaisuuksien vuoksi eronnut sanomalehdestä, jossa hän oli aputoimittajana palvellut, muuttaneet menoja vähentääkseen tänne suureen työväen kasarmiin, mistä olivat vuokranneet itselleen kyökin ja kamarin. Edellisestä oli särmillä erotettu yksi osa makuuhuoneeksi, jälkimäisen ollessa miehen työ- ja samalla vierashuoneena. Rouva hoiti itse heidän pienen taloutensa ja kaksi lastaan, sillä ne pienet tulot joita herra Saarela hankki käännöstöillä ja sanomalehtiin kirjottamalla eivät sallineet heidän pitää palvelustyttöä.

Kun herra Saarela oli vetäytynyt syrjään, ilmestyi ovenrakoon vanhanpuoleisen naisen kasvot, jotka likaisen ruskeina ja ryppyisinä muistuttivat päiväpaisteessa näivettynyttä omenaa. Vähitellen tulivat naisen muutkin ruumiinosat ovenraosta esiin. Hän oli pieni ja laiha ihminen, yllään rinnankohdalta yhdellä napilla kiinnitetty karttuuninen aamunuttu ja jalassa paksupohjaiset kirjavat tohvelit.

— Ai, rouva nukkuu vielä, — sanoi hän ja yritti palaamaan takaisin.

— Ei se mitään, enkä minä enää nuku, — sanoi rouva Saarela, joka oli tuntenut äänen ja noussut vuoteessa istualleen.

— Ovatko lapset nukkuneet, koska ei ole ääntä kuulunut? — kysyi nainen, jonka epämääräisen mustat, pienet ja vilkkaat silmät eivät kertaakaan pysähtyneet puhuteltuun vaan luiskahtivat aina ohi jonnekin muualle.

Hän kumartui pienen rautasängyn puoleen, jonka toisessa päässä nukkui kaksivuotias tyttö, toisessa istui vielä nuorempi poika ja koputteli rutistuneella teerasialla sängyn päärautaa.

— Mu-unia, mu-unia… — kuului taas pihalta.

— Pitää lähteä munia valitsemaan… eikö rouvallekin osteta? — kysyi nainen ja siirtyi ovelle.

— Ei… on vielä entisiäkin, — vastasi rouva viivytellen ja silmäsi miestään pikaisesti kuin säikähtyneenä.

Enempää kyselemättä meni nainen ulos.

Hän oli vastapäätä samassa porraskäytävässä asuvan kirvesmies Kankkusen vaimo ja oli hän Saarelain tänne muutettua asettunut heihin nähden alunpitäin ystävälliselle ja suojelevalle kannalle. He olivat hyvinvoipaa väkeä, jolla oli oma osake huoneisiinsa ja rahoja vähän säästössä. Vaimo pistäysi tuhkatiheään uusien naapuriensa kyökkiin ja näytti hän vallankin näiden lapsiin mieltyneen.

* * * * *

— Kuule, mitä varten se nytkin tänne tuli, eihän sillä ollut oikeastaan mitään asiaa? — sanoi herra Saarela naapurittaren mentyä vaimolleen.

Kun tämä ei vastannut mitään, jatkoi hän: — Minä en voi häntä oikein kärsiä… En tiedä miksi, mutta minä tunnen joka kerta hermostumista kun hän tänne tulee.

— Mutta ajattelepas, hyvä ystävä, miten minä olisin tänä kesänä tullut noiden lasten kanssa toimeen ilman häntä.

— Niin, mutta sittekin… — yritti mies väittää vastaan, mutta vaikeni kesken kun ei löytänyt sopivaa vastaväitteen aihetta.

— Ja hän pitää niin kovin tuosta pojasta, — jatkoi rouva puolustustaan, — että aina heti hyökkää tänne kun kuulee sen itkevän.

— No, en minä hänestä muuten, mutta nyt kun meiltä on raha kaikki… ja kohta ruokakin kaikki, niin… tuntuu niin ilkeältä että hän käy täällä kurkistelemassa.

— Onhan se kyllä minuakin näinä päivinä vähän vaivannut, — myönnytteli rouva. — Eilenkin sattui kaksi kertaa tulemaan juuri silloin kun minä syötin lapsille marjasoppaa. Kyllä kai hän siitä huomasi, ettei meillä ole maitoa. Ja eilen minun täytyi myöskin lainata häneltä kolme markkaa, kun silittäjältä tuotiin ne sinun kauluksesi… Saisi sen nyt vain pian maksetuksi.

— Tänään minä viimeistäänkin toivon saavani vähän rahaa. Ja ei kai se nyt satunnainen puute hänellekään niin kumma asia liene, — sanoi herra Saarela kuin vaimoaan tyynnytellen.

— Mutta kuulehan nyt, — sanoi vaimo taas hetkisen kuluttua ja keskeyttäen pukemisensa istui kuin lamautuneena vuoteen reunalle. — Tänään tulee taas maitokuski maalta — eikö nyt kello alakin olla jo yhdeksän, niin, ja Kankkusen rouva menee taas hakemaan siltä maitoa ja tulee ottamaan meidänkin kannun niinkuin ennenkin. Mitä sille kehtaa sanoa, kun ei ole penniäkään rahaa?

Hän istui jännittyneenä kuin joka hetki peläten oven aukeavan ja äskeisten, näivettynyttä omenaa muistuttavien kasvojen ilmestyvän siihen uudelleen.

— Sanoo, ettemme tarvitse maitoa, ja sillä hyvä! — vastasi mies kärsimättömästi ja heilautti päätään kuin merkiksi että asia oli hänestä hyvin vähäpätöinen.

Hän huomasi kuitenkin, ettei hän sillä saanut vaimonsa huolestuneisuutta karkotetuksi. Hetkisen kuluttua sanoi hän sen vuoksi reippautta teeskennellen:

— Minä käyn maitopuodista noutamassa… pyydän iltaan tai huomiseen asti velaksi, ja kun hän tulee kannua ottamaan, niin sinä saatat sanoa että me olemme ehtineet jo maitopuodista ottaa.

Vaimo tuntui kuin vapautuvan jännityksestään ja rupesi pukeutumistaan jatkamaan. Mies otti porsliinisen maitokannun ja lähti ulos.

Palattuaan asetti hän täysinäisen kannun pöydälle.

— Siinä on maitoa, ja sitte minä lähden rahaa tekemään, — sanoi hän iloisena, kun oli onnistunut hämilleen joutumatta ja aivan luonnollisena asiana ottamaan velaksi maitoa.

Juuri herännyttä tyttöä käsillään heijaten jatkoi hän reippaasti:

— Sitte saat maksaa ne pikku velkasi, Kankkusen rouvalle ja muille… ja sitte, tiedätkös, otamme palvelustytön että sinäkin saat vähän hengähtää ja minä rauhassa työskennellä… ja sitte se käy taas kuin voideltu, hei vaan!

Kyökin ovelle koputettiin taas. Se oli Kankkusen vaimo, joka pisti kuten äskenkin päänsä sisään ja sanoi:

— Siellä on maitokuski portilla. Antakaahan astia, niin minä otan samalla teillekin.

Herra Saarela oli mennyt kamariin ja kuuli vaimonsa sanovan:

— Emme nyt tarvitsekaan… kerkesimme jo puodista ostaa.

— Vaikka, kyllä te lapsille enemmänkin tarvitsette… ja maalta tuotu maito on aina parempaa. Antakaahan vain kannu, niin mä tuon samalla kertaa.

— Kyllä me tulemme nyt tämän päivän tälläkin toimeen… eikä tässä ole astiaakaan käsillä, — koetti rouva Saarela vältellä, mutta Kankkusen vaimo näki pöydällä tyhjän läkkiastian, otti sen ja vakuutti ulos mennessään:

— Kyllä se tulee lapsille tarvituksi.

— Hyväinen aika, nyt se kuitenkin tuo sitä, ja milläs me maksamme, eikö sinulla ole yhtään penniä? — hätäili rouva, kun mies tuli takaisin kamarista.

— Ei. Ja mikset jyrkemmin kieltänyt, — sanoi mies ja palasi ärtyneenä kamariin.

Hän tunsi kuitenkin itsensä levottomaksi ja pysähtyi kuin vasten tahtoaan kuuntelemaan, kun Kankkusen vaimo toi maitoastiaa.

— Kun teillä on entistäkin, niin minä otin vain yhden litran, — sanoi hän ja laski astian pöydälle.

Rouva Saarela puetti juuri tyttöä ja kumartui vuoteen alta hakemaan tämän kenkiä, vaikka hän tiesikin niiden olevan selkänsä takana tuolilla. Ja kun Kankkusen vaimo viipyi vielä ovella, huusi hän miehelleen toiseen huoneeseen:

— Näkyykö siellä kamarissa pikku Liinan kenkiä?

Sillä aikaa kerkesi Kankkusen vaimo lähteä ja rouva Saarela sanoi miehelleen, joka taas ilmestyi kyökkiin:

— Nyt hän varmastikin huomasi, ettei meillä ole rahaa, mutta oli siksi hienotunteinen ettei puhunut mitään siitä mitä maito maksoi.

— Noh, tänään hän saa kuitenkin rahat. Lähden heti syötyäni liikkeelle.

* * * * *

Päivällisen aikaan palasi herra Saarela kaupungilta. Hän ei ollut saanut käsiinsä sen sanomalehden taloudenhoitajaa, jolta hänen olisi pitänyt rahaa saada. Kärsimättömän eleen tehden heittäysi hän väsyneesti sohvalle eikä puhunut mitään.

— Et saanut rahaa? — kysyi rouva varovasti. Mies murisi jotain epäselvästi ja sitten olivat he pitemmän aikaa ääneti, kunnes vaimo taas virkkoi:

— Mitäs me syömme päivälliseksi?

Mies liikahti, mutta ei vieläkään puhunut mitään, katseli vain itsepintaisesti tapetinkuvioita.

— … kun leipäkin on kaikki, — jatkoi vaimo.

— Keitä puuroa… vai onko ryynitkin kaikki? — sanoi vihdoin mies ja alkoi vihellellä.

— Niin, siihen saatkin nyt tyytyä, — ja rouva lähti kyökkiin.

Hetkisen perästä palasi hän kamariin ja sanoi hätääntyneenä:

— Voi hyvä jumala, kun nyt kaljakuskikin tulee! Mitä me sille osaamme sanoa?

— Äsh, sekin tähän nyt vielä… sano, ettemme ota kaljaa tällä kertaa, että on vielä entistäkin… ja huonoahan tuo onkin sen tehtaan kalja…

— Mene sinä nyt kerrankin, ettei minun aina tarvitse… kuuletko, nyt se on jo käytävässä!

— Olkoon… hitto! — ja mies heilautti ärtyneesti kättään.

Rouva riensi kyökin kautta porraskäytävään, mutta mies istui pöydän ääreen, laski kyynärpäät pöydälle ja asetti nyrkit korvilleen, kohta taas ne poistaakseen ja jännittyneenä kurottautuakseen kyökkiä kohti.

Rouva palasi taas kamariin ja istui sohvalle, ottaen nuoremman lapsen syliinsä. Kun hän ei puhunut mitään, kysyi mies arasti ja uskaltamatta katsoa häneen:

— Sinä et tietysti ottanut kaljaa?

— Otinpahan.

— Kankkusen rouva maksoi.

— Äsh, taasko sen piti siihen ehättää!

— Hän oli käytävässä kun ajuri tuli, ja kun minä sanoin etten voi tällä kertaa ottaa kaljaa, käski hän vain ottaa ja haki rahat… Ei kai se ainakaan pahasti ollut, kun hän kerta tietää että meillä tällä kertaa sattuu olemaan rahanpuute.

— Tiesi hänen — murahti mies, mutta mielessään täytyi hänen myöntää vaimonsa olevan oikeassa.

Sitte he olivat vaiti, söivät päivälliseksi puuroa ja aamulla lähti mies uudelleen rahaa tavottelemaan. Puolenpäivän seudussa hän palasi ja heti hänen sisään astuessaan näki vaimo että asia oli tällä kertaa onnistunut.

Mies asetti pöydälle muutamia pieniä paketteja, seisahtui juhlallisesti vaimonsa eteen ja pudisti vasenta liivintaskuaan.

— Kuulehan tätä.

— Mitähän tuo nyt on… pari kymmenpennistä helisee ja… — mutta vaimokaan ei voinut olla hymyilemättä.

— Pari kymmenpennistä! Sanotko sinä niin? Mikä kuulumaton loukkaus! Mutta odotahan sinä!

Hän tempasi tuolin, istui vaimoaan vastapäätä ja alkoi juhlallisin elein vedellä taskustaan rahoja, jotka hän yksitellen laski vaimonsa helmaan, ensin kuparikolikoita, sitte hopearahoja pienemmästä isompaan ja lopuksi seteleitä samalla tavoin ylenevässä järjestyksessä.

— Mitäs sanot? — ja hän katsoi voitonriemulla vaimoaan silmiin.

— Ja entäs täällä, — jatkoi hän ja alkoi paketteja aukoa, — juustoa, makkaraa, munia, hei, ja savustettua siikaa… Pistäysin saman tien hallissa, että pikemmin saadaan syödä. Ja nyt joutuin munat kiehumaan, sillä aikaa käyt maksamassa lähimmät pikku velat ja sitten elämme taas ilossa ja riemussa herkullisesti kuin rikas mies ennen!… Eikö sillä sentään ole hyvätkin puolensa tuolla köyhyydellä? Syntyy sellainen katkelma kuin meillä juuri oli, on hermostunut ja ahdistuksissaan ja sitte kun siitä pääsee… ja ainahan sitä pääsee, tietysti, niin hei vaan, elämä tuntuu paljon keveämmältä kuin koskaan ja ruokakin maistuu paremmalta, kun on pikku paastolla valmistunut sitä vastaan ottamaan.

— Noita sinun puheitasi! — sanoi vaimo, johon yhä enemmän alkoi tarttua miehensä keveä mieliala.

— Ja sitten, kuulehan, — jatkoi mies näppiä lyöden, — kävin myös pistämässä sanomalehteen ilmotuksen: nuori siisti tyttö saa palveluspaikan pienessä perheessä, katu ja numero, toinen kerros, ovi oikealle, ja siitä niitä huomenaamuna tulee, ettei muuta kuin ota ja valitse vain… Niin, tässä täytyy vähitellen ruveta elämään suuremmin, sanalla sanoen rikastumaan.

* * * * *

Illalla kun he olivat jo makuulla, sanoi rouva:

— Miksikähän siitä tuosta Kankkusen rouvasta on niin vastenmielistä, että me otamme palvelustytön?

— Kuinka niin, mistä sinä sellaista päätät?

— Kun puhuin hänelle äsken, että meille pitäisi huomenna tulla palvelijan, sanoi hän että me sen suotta otamme elättääksemme ja samoin hän tätäkin ennen hankasi vastaan kun meillä oli aikomus ottaa palvelustyttö.

— Mitä se sitte hänelle kuuluu?

— Minä luulen että hän pitää noista lapsista niin että hän on tavallaan mustasukkainen ja pelkää palvelijan tultua niiden vieraantuvan hänestä.

— Niinkö lie, — sanoi mies unisena, käänsi kylkeä ja nukkui.

Aamulla he sitte saivat palvelustytön ja lähtivät illalla yhdessä käymään eräiden tuttavainsa luona, jättäen lapset tytön huostaan.

Seuraavana aamuna istui herra Saarela pöytänsä ääressä ja kuuli porraskäytävästä kiivasta puhetta. Kohta sen jälkeen tuli hänen vaimonsa hyvin kuohuissaan sisälle.

— Kuulitko sinä… En olisi uskonut kun alkoi sättiä että jätetään lapset kotiin huutamaan ja ihmisiä häiritsemään ja itse lähdetään koko yöksi kylää laukkaamaan… Sanoi että hän olisi poliisin lähettänyt hakemaan, jos olisi tiennyt missä me olimme. Niin, ja kun minä sanoin että kello oli vasta yhdeksän kun me palasimme ja että lapset jo nukkuivat silloin, sanoi hän että minä valehtelen, että me emme tulleet vielä silloin… Ajatteles, kun sanoi että minä valehtelen.

Syvästi hengittäen ja suurin säikähtynein silmin katsoi rouva Saarela miestään ikäänkuin hän olisi vasta ollut putoamaisillaan johonkin pimeään kuiluun ja viime hetkessä siitä pelastunut.

— No sepäs… mikä siihen nyt on mennyt? — sanoi mies, hänkin yhtä hämmästyneenä.

— No, kai hän ennen pitkää huomaa itsekin sopimattoman käytöksensä ja pyytää anteeksi, — jatkoi hän neuvottoman äänettömyyden kuluttua kuin sillä tuon odottamattoman kohtauksen synnyttämää kiusallista mielialaa hälventääkseen.

* * * * *

Kun herra Saarela illalla palasi kaupungilta asioiltaan, istui hänen vaimonsa kamarissa ja näytti itkeneen.

— No, mikäs nyt pikku äitiä on kohdannut? Joko taas Kankkusen naapuritar vai?

— Niin, nyt se kävi anteeksi pyytämässä? Tuli tänne ja haukkui mitä hävittömimmin.

— Mitä varten? — kysyt mies kiristyvällä äänellä.

— Kun poika nukutettaessa itki, niin tuli ja alkoi huutaa, että me nälällä ja kaikella lapsia rääkkäämme ja itketämme, etteivät ihmiset muka saa nukkua… Pauhasi niin että tuolla seinän takana lakkasivat soittamasta ja herkesivät kuuntelemaan….

— Ja sinä annoit sen täällä suutaan soittaa! Mikset osottanut kohta ovelle?

— En minä voinut muuta kuin itkeä, — sanoi vaimo masentuneesti, — teki mielelleni niin pahaa, kun saa yöt päivät noiden lapsi polosten hyväksi puuhata, ja sitte tullaan syrjästä sillä tavoin… ettei niitä muka hoideta.

— Eikä se siinä vielä kaikki ole, — jatkoi hän ja hänen poskilleen ilmausi punaisia täpliä. — Äsken alhaalla maitopuodissa käydessäni kuulin myyjättäreltä, kuinka hän on pitkin kesää puhunut yhdelle ja toiselle tämän talon asukkaista, ja muun muassa myöskin maitopuodissa, kuinka me piinaamme nälällä lapsiamme ja kuinka ne ilman häntä olisivat nälkään kuolleet…

Mies tuijotti sanatonna vaimoonsa ja tämä jatkoi melkein itkuun purskahtamaisillaan:

— Ja nyt minä aivankuin uudessa valossa näen monta muutakin seikkaa, joita en luottavaisuudessani heti käsittänyt. Heti maitopuodista palattuani välähti sekin mieleeni, kun hän keväällä poikansa nimipäivänä tuli lapsiamme noutamaan heidän puolelleen. Ne olivat vielä pukematta ja pesemättä… poika vasta kastellutkin itsensä, niin minä en luvannut viedä, kun siellä oli juuri joitakin vieraita heillä. Mutta hän sanoi vievänsä vain kyökkiin ja niin otti ne kiellostani huolimatta mukaansa. Varotin vielä jälkeen, ettei saa kamariin viedä… ja yhtäkkiä kuulenkin seinän läpi niiden äänen kamarista. Muistan kuinka säpsähdin ja aavistin jo silloin jotakin ilkeää, mutta nyt vasta selvästi käsitän, että hän tahallaan vei ne siinä asussa sinne, ikäänkuin näyttääkseen että hän on puhunut totta… Oh, tunnen ihan puistutuksia kuvitellessani siellä olleiden akkojen vihjauksia toisilleen, kun he lapsiamme osottelivat… Ja nyt olen varma siitäkin että hän näinä päivinä on vain urkkiakseen tänne alinomaa pistäytynyt ja tungeksinut auttamaan saadakseen siitä sitte puhua…

— Kylläpäs se… Semmoinenko se pohjaltaan olikin! — puhkesi mies kuin yksinään sanomaan.

Sitte he vaikenivat ja ikäänkuin häpesivät katsoa toisiaan silmiin. Kummallakin oli samanlainen tunne kuin ihmisellä, joka unissaan on olevinaan alastomana suuren juhlapukuisen kansajoukon keskellä, tai joka päiväpaisteisella nurmikolla nukuttuaan herää siitä, että kylmä sammakko on livistänyt vaatteiden alle ja hyppiä loiskii pitkin ihoa.

Pitkän äänettömyyden perästä virkkoi rouva: — Mutta kuinka tämä sittekin on mahdollista? Kun sitä pysähtyy ajattelemaan, niin tuntuu se väkisinkin pahalta unelta, jota on vaikea todeksi uskoa. En voi mitenkään itselleni selittää, että sen kaiken hyväntahtoisuuden pohjalla onkin ollut katalaa ilkeyttä…

Hän vaikeni taas ja katsoi mieheensä avuttomasti ja värähdellen vielä äskeisistä mielenliikutuksista.

— Todellakin tämä on ollut meille alennuksen aikaa, — sanoi mies, — me olemme ehkä liiaksi luonnonlapsia… ja olemme muita pitäneet samanlaisina. Onnellisimmin kai sitä elää lähimmäistensä parissa se, joka elää enimmän, erilleen vetäytyneenä.

— Niinkö se lie? — huokasi vaimo alakuloisesti ja ikäänkuin äskeistä ajatusjuoksuaan jatkaen lisäsi hän:

— Ja tiedätkö, minua on ruvennut niin inhottamaan se ihminen. Kun näen hänet tuolla porraskäytävässä, niin on kuin olisin käärmeen päälle astumaisillani. En tahtoisi nähdä häntä enää… enkä muistaakaan.

Mies nousi kävelemään ja muutamia kertoja lattian yli kulettuaan pysähtyi hän vaimonsa eteen ja ikäänkuin koettaen väkivoimin mielialaa kohottaa lausui teennäisellä reippaudella:

— Mutta nyt muutammekin kurssia. Haemme uuden asunnon emmekä päästä ketään lähellemme. Ihan huomenna ryhdymme huoneita etsimään!

Mutta kun hän ei tuntenut itsekään ikävästä, mielialasta vapautuneensa, istui hän uudelleen ja jäi katsomaan vaimoaan, jonka kasvoilla, näkyi yhä jonkunlainen säikähtynyt ilme.

OIKEUDESSA.

Oikeuden majesteetti kaikessa mahtavuudessaan lepää jokaisessa tuomiossa, jonka tuomari julistaa täysivaltiaan kansan nimessä.

Anatole France.

Odotushuoneen seinällä oleva kello oli juuri päässyt lyömästä puoli yhtä, kun oikeussalin ovet avautuivat ja käsillä olleen jutun asianomaiset astuivat ulos. Keltaiseksi maalatulla halkoarkulla istuva mies, joka ajatuksiinsa vaipuneena oli nojannut uunin kylkeen, teki levottoman liikkeen ja jäi tuijottamaan oveen. Hän oli lyhyen vanttera mies, jonka pyöreistä, lyhyeksi leikatun parran reunustamista kasvoista saattoi heti päättää, että niissä ilmenevä huolestuneisuus oli vain väliaikaisesti anastanut tilan niillä tavallisesti majailevalta hyväntuulisuudelta.

Oikeussalin ovi avautui uudelleen ja virallisuutta tavottelevalla äänellä kutsui vahtimestari kuorma-ajuri Antti Kaakista vastaamaan jutussaan. Uunin luona istuva mies ponnahti ylös ja astui ponnistetulla päättäväisyydellä sisään. Hän koetti pakottaa kasvoilleen leikillistä ilmettä, mutta se onnistui perin huonosti. Kotoa lähtiessään oli hän kumonnut muutamia ryyppyjä, kyetäkseen suuremmalla ponnella lyömään kaikki leikiksi, näyttämään että asia, josta häntä syytettiin, oli hänen puoleltaan ollut sulaa leikintekoa. Mutta saadessaan tuntikauden odottaa esiinhuutoa, oli noiden ryyppyjen vaikutus ehtinyt haihtua, ja miettiessään ehtisikö hän ennen jutun alkua pistäytyä Suurosen matamin luona lisää itseään vahvistelemassa, oli hänen jännityksensä käynyt vain sen kiusallisemmaksi.

Sisään tultuaan pysähtyi hän epävarmana oven lähelle ja teki tuomaripöytää kohti tervehtivän liikkeen. Vahtimestarin viittauksesta astui hän sitte keskelle avaraa salia ja pysähtyi vastapäätä oikeudenpuheenjohtajaa, joka istui pitkän viheriäverkaisen pöydän takana erikoisella korokkeella. Toisessa päässä pöytää istui pöytäkirjuri, tummaverinen ja laiha lakitieteen ylioppilas, joka papereitaan järjestellen hiljaa ryiskeli. Toisessa päässä nojaili tuoleihinsa muutamia äänettömiä raatimiehiä. Salin vasemmalla sivustalla istui pienen pöydän takana yleinen syyttäjä ja oikealla häntä vastapäätä jonkun sanomalehden kertoja, joka lyijykynä sormiensa välissä katsoi tarkkaan Kaakiseen, aivankuin aikeissa ruveta hänen muotokuvaansa piirustamaan edessään oleville paperiliuskoille.

Kaakinen tunsi hyvin viskaalin, mutta koskaan ei tuo lihavakasvoinen ja kaljupäinen ukko ollut hänestä näyttänyt niin pelottavalta ja vieraalta kuin täällä, tässä avarassa ja äänettömässä salissa, jossa yksin tuolla viheriäverkaisella pöydällä ja korkeaselkäisillä tammipuisilla tuoleillakin tuntui olevan syyttäjän ilme. Puheenjohtajan nuorekkaat kasvot tummine ja likinäköisine silmineen näyttivät nojatuolin korkeata selustaa vasten kylmiltä ja ilmeettömiltä ja kuin apua anoen käänsi Kaakinen katseensa yleisölle varattuja tuoleja kohti, jossa oli vain yksi kuulija. Se oli asioitsija Telin, joka ajettavanaan olevan jutun esiinhuutoa odotellessaan oli tullut muiden asiain käsittelyä seuraamaan. Hän käytti aina ruskettunutta hännystakkia ja oli kaikkien kaupunkilaisten tuttava, joka kaduilla ja torilla pysähtyi nuuskaa tarjoten jokaisen luo, vaihtaakseen ystävällisen sanan ilmoista ja yleisistä asioista. Hänet nähdessään koetti Kaakinen hymyillä kuin löydöstään ilostuneena. Mutta Telinin suu oli tiivisti yhteen nipistettynä ja nuuskarasiansa kantta etusormen kynnellä naputtaen katsoi hän Kaakisen ohi jonnekin sinne salin perälle.

Silloin tunsi Kaakinen olevansa ypöyksinään vihamielisten voimain saartamana. Mielessään kutistui hän siinä keskilattialla seisoessaan yhä pienemmäksi ja vilahduksena kävi hänen mielessään katumus, ettei hän sittekin ollut pistäytynyt Suurosen matamin luona.

Viskaali alkoi isosta paperiarkista lukea syytöstään yksitoikkoisella ja rämähtelevällä äänellä, jonka jokaisessa väreessä tuntui Kaakisen mielestä olevan salattua ilkeyttä. Syytöksessä kerrottiin kuorma-ajuri Antti Kaakisen juovuspäissään häirinneen katurauhaa käymällä käsiksi hänen ohitsensa kulkeneeseen patruuna Isak Rönnbergiin, jota hän ensin oli lyönyt olkapäälle sekä sitte tästä kiellettynä tarttunut mainittua patruuna Rönnbergiä rinnuksiin, pudistaen siitä niin että palttoosta oli nappi irtautunut. Tämän johdosta vaati syyttäjä vastaaja Kaakiselle erinäisten rikoslain pykäläin nojalla edesvastausta juopumuksesta, rauhan häiritsemisestä yleisellä paikalla ja pahoinpitelystä sekä ilmottaen asiaan kaksi todistajaa.

Kun syyttäjä oli lopettanut, kääntyi oikeudenpuheenjohtaja syytetyn puoleen ja kysyi mitä hänellä oli puolustuksekseen esiintuotavana.

Kaakinen oli viskaalin puhuessa koettanut sonnustaa vaipuvaa ryhtiään ja saatuaan suurella ponnistuksella vaisun naurunilmeen kasvoilleen, ryhtyi hän puolustautumaan. Nieleskeltyään ensin hetkisen tyhjää alkoi hän:

— … olin ollut vähän niinkuin ilottelemassa sinä päivänä ja kun sitte pitkin kirkkokatua palailin kotiin, niin näin Römperin patruunan tulevan vastaan… ja kun me olemme vanhoja tuttuja — minähän olin renkinä patruunan pappa vainajalla ja yhdessä Iikan kanssa tehtiin silloin monta kujetta — niin minä, kun näin Iikan tulevan vastaan, löin olalle ja sanoin että: terve, Iikka! Ja kun se ei tuntunut tuntevan muuta kun karjasi vain että: huuti, mies! niin minä tartuin häntä rintapielistä ja pudistin, että etkö sinä Iikka minua tunne, Kaakisen Anttihan minä…

Kaakinen nauroi ja teki nyrkeillään pudistavan liikkeen. Sitte pisti hän kädet housuntaskuihin ja yritti kiikkua jalkaterillään, kuten hänen tapansa oli tehdä tuttavajoukossa rentoillessaan. Mutta kun hän näki ympärillään yhä vain totisia kasvoja ja uhkaavia silmäpareja, kävi hän uudelleen levottomaksi ja jatkoi epävarmemmin:

— Enkähän minä sillä mitään pahaa tarkottanut, noin vain leikinvarjolla pudistin, että etkö muista Iikka miten sitä ennen…

— Vastaaja myöntää siis ensinnäkin olleensa juovuksissa tuossa tilaisuudessa? — keskeytti puheenjohtaja.

Kaakinen siristi toisen silmänsä pienemmäksi ja katsoi viekkaasti puheenjohtajaan ikäänkuin tutkaillen piilikö tuossa kysymyksessä joku salainen koukku.

— Niin no, enhän minä nyt oikeastaan juovuksissa muuta kuin noin iloisimmillaan… eikähän sitä niin paljon ryypättykään, mitä häntä nyt oli pari kolme lämmintä ja jokunen kylmä ryyppy siihen nokkaan… Niin etten minä sen päähän sitä tehnyt, vaan kuten jo sanoinkin, tuttavuuden nimessä ja noin vain leikinvarjolla…

Nyt pyysi syyttäjä puheenvuoroa ja tahtoi painostaa erikoisesti sitä seikkaa, että patruuna Rönnbergin palttoosta oli tuossa tilaisuudessa lähtenyt nappi, mikä seikka hänen mielestään päivän selvästi puhui sitä vastaan, että kohtaus syytetyn puolelta olisi mitenkään leikinvarjolla tapahtunut.

— Nappiko? — puuttui Kaakinen viskaalin vaiettua puolustustaan jatkamaan. — Jos lie nappi lähtenyt, en minä häntä niin huomannut… ja eikähän ne napit aina niin lujassa…

Hän olisi vielä jatkanut ja koettanut saada oikeudenjäsenet vakuutetuiksi, että se totisesti oli vain leikkiä, mutta hän ei löytänyt mielestään kyllin tehovia sanoja. Hän vaikeni ja kulmat rypistettyinä katsoi eteensä lattiaan kuin ajatuksiaan kooten.

Vahtimestari kutsui nyt puheenjohtajan viittauksesta todistajat sisään. Toinen niistä, poliisikonstaapeli, kertoi tavanneensa vastaajan kirkkokadulla pitelemässä patruuna Rönnbergiä rinnuksista sekä ottaneensa miehen, joka oli juovuksissa, haltuunsa. Toinen todistaja, muuan muotikaupan myyjätär, kertoi ohikulkiessaan nähneensä vastaajan näköisen miehen — hän silmäili tarkkaan Kaakista — pitävän rinnuksista muuatta herrasmiestä.

Todistajain poistuttua otti syyttäjä taas puhevuoron ja sanoi asian tulleen tarpeeksi toteennäytetyksi sekä vaati vastaajalle rangastusta syytöksessä mainitsemainsa lainkohtain nojalla.

Syyttäjän jälkeen sai vastaaja vielä puhevuoron. Viskaalin rämähtelevä ääni oli saanut hänet taas epävarmaksi ja sen vuoksi käytti hän vielä viimeistä tilaisuutta hyväkseen, saadakseen oikeudenjäsenet ymmärtämään asian oikealta kannalta.

— … tuota, kyllä minä pysyn sanassani, ettei siinä minun puoleltani ollut mitään pahaa tarkotusta… ja ymmärtäähän sen nyt toki oikeuskin, ettei sitä selvällä päivällä ja keskellä katua tartuta toisen rintaan muuten kuin leikinvarjolla, nimittäin tuttavuuden nimessä minä tarkotan… ja kun ei siinä sen pahemmin päissäänkään oltu, niin… ymmärtäähän oikeus ettei…

Hän hymyili epävarmasti ja vaikeni. Kun hän ei enää jatkanut, sai hän poistua ja oikeus rupesi päätöstä harkitsemaan.