E-text prepared by Tapio Riikonen

ANNA OMASSA KODISSAAN

Kirj.

LUCY M. MONTGOMERY

Jatkoa kertomukseen "Annan unelmavuodet"

Suomentanut Hilja Wallden [Vesala]

WSOY, Porvoo, 1922.

SISÄLTÖ:

I. Vihervaaran ullakolla.
II. Haaveksittu koti.
III. Häävalmisteluja.
IV. Vihervaaran ensimmäinen morsian.
V. Kotiintulo.
VI. Kapteeni Jim.
VII. Opettajan morsian.
VIII. Ensimmäinen vieras.
IX. Neljän tuulen niemessä.
X. Leslie Moore.
XI. Leslie Mooren tarina.
XII. Leslie tulee vierailulle.
XIII. Käynti Leslien luona.
XIV. Marraskuun päiviä.
XV. Jouluaatto.
XVI. Uudenvuoden valvonta majakassa.
XVII. Tulee täysi talvi.
XVIII. Kevätpäiviä.
XIX. Pilvi pimittää auringon.
XX. Margareta, jonka turma vei.
XXI. Muuri murtuu.
XXII. Täti Cornelia ryhtyy neuvotteluihin.
XXIII. Owen Ford saapuu.
XXIV. Kapteeni Jimin elämänvaiheet.
XXV. Kirja saadaan aikaan.
XXVI. Owen Fordin tunnustus.
XXVII. Hietasärkällä.
XXVIII. Minkä mitäkin.
XXIX. Anna ja Gilbert ovat erimielisiä.
XXX. Leslie ratkaisee asian.
XXXI. Totuus vapauttaa.
XXXII. Täti Cornelialla on paljon kerrottavaa.
XXXIII. Leslie palaa.
XXXIV. Pieni matkamies.
XXXV. Politiikkaa ja sen seurauksia.
XXXVI. Anna puhuu lastenkieltä ja tervettä järkeä.
XXXVII. Neiti Cornelia julistaa hämmästyttävän uutisen.
XXXVIII. Punaisia ruusuja.
XXXIX. Kapteeni Jim ehtii "taa tyrskyjen".
XL. Ero haavemajasta.

I.

VIHERVAARAN ULLAKOLLA.

— Nyt olen siis. Jumalan kiitos, päässyt geometriasta, päässyt koettamasta sulloa sitä omaan pääpahaseeni tai toisten aivoihin, sanoi Anna Shirley, heittäen ilkkuvin ilmein kuluneen ja kolhitun Euklideen suureen kirjalaariin. Riemukkaasti paiskasi hän sitten kannen kiinni ja istuutui laarille jääden katsoa tuijottamaan Vihervaaran ullakon poikki Diana Wrightiin — harmain silmin, jotka muistuttivat aamutaivaan hohtoisaa pilvenhattaraa.

Tuo ullakko oli, kuten kaikkein ullakoiden olla tulee, hauska vanha suojuspaikka, täynnä kattohirsien muodostamia pimeitä soppia ja nurkkauksia ja omiansa nostattamaan mielikuvituksen hereille. Avoimesta akkunasta, jonka ääressä Anna istui, tulvi elokuun aurinkoisen iltapäivän lempeä, tuoksukas ilma lehahdellen sisään, ja ulkona suhisivat tuulessa poppelien huojuvat oksat. Kauempana oli metsä, missä Rakastavaisten polku suikerteli sammaltuneiden puunrunkojen ja sanajalkavarvikkojen välitse, sekä vanha kasvitarha, jossa omenapuut upeilivat runsain, punoittavin sadoin. Ja taustana kuvastui etelän puolella sinitaivaalle mahtava vuorijono, jonka muodostivat korkeuteen kohoavat lumivalkoiset pilvet. Vastakkaisesta akkunasta häämötti kaukaa siintävä meri vaahtoharjaisine laineineen. Kaunis St. Lorenzo-lahti se oli, mistä kohoaa upean vihreä Abegweit. Mutta tuo lempeän ja vienon soinnukas intiaaninkielinen nimi on jo aikoja vaihtunut arkipäiväisempään nimeen Prinssi Edwardin saari.

Diana Wright, joka viime näkemästämme on käynyt kolme vuotta vanhemmaksi, on tällä välin lihonut hiukan ja saanut olentoonsa jonkunmoista äidillistä arvokkuutta. Mutta hänen silmänsä ovat yhtä mustat ja loistavat, hänen kasvojensa puna yhtä raikas, niiden naurukuopat yhtä viehkeät kuin tuona kaukaisena ajankohtana, jolloin hän ja Anna Shirley vannoivat toisillensa ikuista ystävyyttä Mäntymäen puutarhassa. Hänellä oli nyt sylissänsä pieni mustakiharainen nukkuva olento, joka jo kaksi onnellista vuotta oli Avonlean maailmassa tunnettu nimellä Pikku-Anna Cordelia. Se, että Diana oli antanut tytöllensä nimen Anna, oli kyllä ymmärrettävää, mutta mistä hän oli saanut nimen Cordelia, sitä mietti moni päänsä puhki. Cordeliaa ei tiedetty konsanaan olleen enempää Wrightin kuin Barrynkaan suvussa. Rouva Harmon Andrews otaksui Dianan löytäneen tuon nimen jostakin turhanpäiväisestä romaanista, mutta se häntä ihmetytti, ettei Fredissä ollut miestä panemaan jyrkästi vastaan. Mutta Diana ja Anna katsoivat toisiinsa nauraa myhähdellen. He olisivat kyllä tietäneet selittää, miksi tyttönen oli saanut tuon nimen.

— Niin, geometriaan ei sinulla todellakaan ollut taipumusta, sanoi
Diana, ja tuon asian muisteleminen sai hänen huulensa hymyyn. —
Oivallan hyvin, kuinka mielissäsi olet päästessäsi nyt eroon kaikesta
opetuksesta!

— Itse asiassa pidän varsin paljon opetustyöstä — geometriaa lukuunottamatta. Nämä Summersidessä viettämäni kolme viime vuotta ovat olleet oikein hauskat. Tullessani kotiin sanoi rouva Andrews minulle, että luopuessani opettajanurasta avioliiton takia en kenties hyötyisi vaihdosta niin paljoa kuin kuvittelin. Varmaa hyvää ei pitäisi vaihtaa oletettuun, arveli hän.

Hilpeänä ja vastustamatonna, kuten entisaikoina, joskaan ei enää täysin niin tyttömäisenä, raikahti Annan nauru nyt ilmoille. Marilla, joka paraikaa keitti luumuhilloa alhaalla keittiössä, kuuli sen ja nauroi hänkin. Sitten hän huokasi ajatellessaan, kuinka harvoin tässä talossa tulevina vuosina saataisiin kuulla tuota rakasta naurua. Marilla ei ollut vielä koskaan elämässään tuntenut niin suurta iloa kuin kuullessaan, että Anna aikoi mennä naimisiin Gilbert Blythen kanssa, mutta varmaankin täytyi kaikkeen iloon liittyä myöskin hitunen haikeutta. Noina kolmena vuotena, jolloin Anna oli ollut opettajana Summersidessä, oli hän aina viettänyt lupa-ajat kotona ja käväissyt siellä usein sunnuntainkin seutuvilla. Tästäpuoleen ei varmaankaan ollut toivoakaan, että hän kävisi siellä useammin kuin kahdesti vuodessa.

— Ei sinun tarvitse välittää rouva Andrewsin puheista, sanoi Diana nelivuotisen avioliiton suomalla tyynellä luottamuksella. — Voihan tietysti avioliitossakin väliin sattua pieniä vastuksia. Sinun ei pidä odottaa, että kaikki kävisi aina kohdalleen toivomusten mukaan. Mutta voin vakuuttaa sinulle, Anna, että jos vain saa sen, jonka on saava, niin avioliitto tuottaa suurta onnea.

Annan täytyi hymyillä, — oli niin huvittavaa tarkata tuota Dianan esiintymisessä ilmenevää kokeneisuuden sävyä.

— Mutta kenties minäkin esiinnyn samaan tapaan, kun olen ollut neljä vuotta naimisissa, ajatteli hän. —Tosinhan se, jolla on huumorin tajua, pyrkii pitämään varansa.

— Onko kysymys tulevasta asuinpaikastanne jo ratkaistu? kysyi nyt Diana, puristaen Pikku-Anna Cordeliaansa tuollaisella äidillisen hellyyden ilmauksella, joka aina sai Annan sydämen tulvilleen suloisia, sanattomia toiveita.

— On kyllä. Siitä juuri halusin kertoa sinulle, soittaessani sinut tänne tänään. Muutoin voin tuskin uskoa todeksi tuota, että me nyt olemme saaneet puhelimen tänne Avonleahin. Se tuntuu minusta olevan aivan liian uudenaikainen ja ihmeellinen keksintö soveltuaksensa tähän rakkaaseen vanhaan paikkakuntaan, missä elämä aina on ollut niin tyyntä ja hiljaista.

— Avonlean nuoria "Yhteiskunnanparantajia" meidän on kiittäminen puhelimen saannista, sanoi Diana. — Emme ikinä olisi saaneet johtoa taikka pylväitä, jolleivät he olisi ottaneet asiaa ajaaksensa ja vieneet sitä perille. Ja sen tiedätkin, että kovasti siinä pantiin vastaan. Mutta he eivät hellittäneet. Teit Avonlealle ihanan palveluksen perustaessasi tuon yhdistyksen. Kuinka hauskaa meillä olikaan kaikissa kokouksissamme! Muistathan kaiketi vielä tuon räikeänsinisen käräjätalon ja Judson Parkerin maantieaitaan maalattavan kauhean pilleri- ja laastari-ilmoituksen?

— En tiedä sentään, olenko Parantajille niin erikoisen kiitollinen puhelimen hankkimisesta, sanoi Anna. — Tosinhan se on mukava käyttää — paljon mukavampi kuin meidän vanha merkkijärjestelmämme palavine kynttilöineen ja kaihtimen kohotuksineen — siitä ei kyllä ole epäilemistäkään! Ja totta on sekin, mitä rouva Lynde sanoo: "Miksikä Avonlean aina pitäisi olla jäljellä muusta maailmasta?" — Mutta sittenkin minusta tuntuu, etten tahtoisi idyllimäistä Avonleatamme turmeltavan "nykyajan epämukavuuksilla", kuten setä Harrisonin on tapana sanoa. Haluaisin säilyttää sen aina sellaisena kuin se oli entisaikoina. Mutta sehän on typerää — hempeämielistä ja mahdotonta. Minusta on vain niin kiusallista, että heti kun soittaa jollekin hyvälle ystävälle, kymmenkunta ihmistä kiiruhtaa linjan varrella kuuntelemaan.

— Niin, eikö se ole kauheata, huokasi Diana. — On niin harmillista kuulla, kuinka kuulotorviin tartutaan heti kun soittaa jollekin. Kuulin juuri, että rouva Andrews välttämättömästi tahtoi puhelimensa keittiöön, niin että hän voi kuunnella heti kun huomaa keskustelun linjalla olevan käynnissä, ja samalla pitää silmällä päivällisruokiansa… Eikö tuo ole katalaa? Ja tänään, kun sinä soitit minulle, kuulin selvästi Pyen kellon kukkuvan. Tietysti Gertie oli kuuntelemassa.

— Vai niin — senkövuoksi sinä sanoitkin: "Olette taitaneet saada uuden kellon Vihervaaraan?" En voinut käsittää, mitä sinä tarkoitit. Mutta juuri kun olit sanonut nuo sanat, kuulin kovaa kalinaa. Tietenkin Pyen perheen kuulotorvi asetettiin paikoilleen, vieläpä aikamoista vauhtia! Mutta puhutaan nyt hauskemmista asioista. Niin, ystäväiseni, nyt on jo päätetty täysin varmasti, missä uusi kotini tulee olemaan.

— Mitä sinä puhut, Anna! Teidänhän täytyy asettua näille seuduin!

— Ei — tuo asia tuotti minulle suuren pettymyksen… Gilbert aikoo asettua asumaan jonnekin lähelle Neljän tuulen satamaa. Sinne on täältä aika pitkä matka, varmaankin satasen kilometriä.

— Sata! Yhtä hyvin sitten voisi olla kuusisataa, sanoi Diana pahoitellen. — Minähän nykyisin töin tuskin pääsen kotoa edes Charlottetowniinkaan saakka.

— Mutta Neljää tuulta sinun täytyy kumminkin tulla katsomaan. Se on koko saaren kaunein satama. Lahden pohjukassa on pieni kylä, Glen S:t Mary nimeltään, ja siellä on tohtori David Blythe harjoittanut lääkärinammattia viidenkymmenen vuoden ajan. Hänhän on, kuten tiedät, Gilbertin isän setä. Hän aikoo nyt luopua toimestansa, ja Gilbert ryhtyy sitä jatkamaan. Mutta tohtori Blythe jää kumminkin asumaan sinne, joten meidän täytyy koettaa laatia itsellemme kuntoon oma asunto. En tiedä vielä ollenkaan, missä tai millainen se on, mutta olen mielikuvituksessani jo sisustanut mitä sievimmän tuulentuvan — pienen haavelinnan, jota koristavat sirot tornit ja harjat!

— Rakas lapsi… No, minne te lähdette häämatkalle?

— Emme minnekään. Älä toki näytä noin kauhistuneelta! Muistutat aivan rouva Andrewsia. Hän tulee kyllä sanomaan alentuvaisella äänellä, että sellaisten ihmisten, joilla ei ole varaa lähteä häämatkalle, on kyllä viisainta olla lähtemättä, ja sitten hän samassa hengenvedossa muistuttaa minua siitä, että Jane oli häämatkalla Euroopassa. Minä tahdon viettää avioliittoni ensi ajat omassa rakkaassa haavemajasessani Neljän tuulen niemellä.

— Ja olet päättänyt olla ilman morsiusneitoja?

— Täällähän ei ole ainoatakaan saatavissa. Sinä ja Phil ja Priscilla ja Jane olette kaikki tyyni ehtineet rouviksi ennen minua, ja Stella on opettajattarena kaukana Vancouverilla. Muita sukulaissieluja ei minulla ole, ja morsiusneidoiksi en tahdo ketään muita.

— Mutta tottakai sentään hankit morsiushunnun myrtteineen? kysyi
Diana levotonna.

— Se on selvää. En tuntisi olevani morsian, jollei minulla olisi huntua ja kruunua. Muistan vielä, kuinka tuona iltana, jolloin Matthew'n rattailla ajoin tänne Vihervaaraan, sanoin, etten luullut koskaan joutuvani naimisiin, koska olin niin ruma, ettei varmaankaan kukaan huolisi minusta — jollei kenties joku ulkomaalainen lähetyssaarnaaja. Mietin näet mielessäni, että lähetyssaarnaajat eivät voineet olla niin vaativaisia ulkomuotoon nähden, jos he halusivat julmien ihmissyöjien parissa säilyttää valittunsa hengissä. Mutta olisitpa vain nähnyt tuon lähetyssaarnaajan, jonka kanssa Priscilla meni naimisiin. Hän oli yhtä kaunis ja sorea kuin ne kosijat, joiden lapsuudenpäivinämme haaveksimme tulevan anomaan oikeutta tehdä meidät onnellisiksi. Niin komea hän oli, ettet sinä ikinä ole nähnyt hänen vertaistansa, Diana, ja hän oli aivan hurmaantunut Priscillan "hentoon" kauneuteen. Mutta Japanissa ei tiettävästi olekaan ihmissyöjiä. —

— Sinun morsiuspukusi on viehättävä, huokasi Diana. — Tulet siinä olemaan aivan kuin kuningatar — sinähän oletkin niin pitkä ja solakka. Mitä sinä oikeastaan teet, pysyäksesi noin hoikkana, Anna? Minä lihon lihomistani — pian ei minulla ole enää lainkaan vyötäröä.

— Tuollaisiin seikkoihin nähden — lihooko vai pysyykö hoikkana — on turhaa pyristellä kohtaloaan vastaan, sanoi Anna. — Ennen sain aina Summersidestä palatessani kuulla: "Kas vain, Anna kulta, sinä olet yhä vielä samanlainen kuikelo kuin ennenkin." Sinä valitset sanasi oivallisesti, — "kuikelo" kuuluu pahalta, mutta "pitkä ja solakka" soinnahtaa aivan toisenmoiselta. — Janen äiti puhui sinun kapioistasi. Hän myöntää, että ne ovat melkein yhtä kauniit kuin Janen, vaikka Jane, kuten hän sanoo, meni naimisiin miljoonamiehen kanssa, ja sinä saat mieheksesi köyhän nuoren lääkärin, jolla on tyhjä odotushuone.

Anna nauroi.

— Pukuni ovat aika hauskat. Minä pidän kauneista vaatteista. Muistan niin hyvin ensimmäisen kauniin puvun, jonka elämässäni sain, — tuon sammalenvihreän villapuvun, joka oli koristettu samanvärisillä silkkiruusukkeilla ja jonka Matthew lahjoitti minulle koulujuhlaan. Kaikki mitä sitä ennen olin saanut, oli niin rumaa. Oli kuin tuona iltana olisin joutunut aivan uuteen maailmaan.

— Sinä samana iltanahan Gilbert lausui runon "Reinin linna" ja katsoi sinuun, lausuessaan sanat: "Viel' tyttö toinen on, ei läheinen kuin sisko…" Ja sinä suutuit niin kovin, kun hän pisti povitaskuunsa vaaleanpunaisen silkkipaperiruusun, joka sinulta oli pudonnut keijukaiskuningatarkuvaelmassa. Etpä tainnut silloin aavistaa, että vielä menisit hänen kanssaan naimisiin.

— Se oli kai sallimuksen määräys, naurahti Anna heidän laskeutuessaan yhdessä portaita alas.

II.

HAAVEKSITTU KOTI.

Vihervaarassa vallitsi suurempi hälinä ja jännitys kuin koskaan koko talon olemassaolon aikana. Yksin Marillakin oli niin hermostunut, ettei hän pystynyt sitä salaamaan, — ja siinäkin seikassa oli jo ihmettä kerrakseen.

— Tässä talossa ei ole vielä koskaan ennen vietetty häitä, sanoi hän kuin puolustukseksensa hyvälle ystävällensä rouva Rakel Lyndelle. — Lapsena ollessani kuulin erään vanhan papin sanovan, ettei mikään talo ole oikea koti ennenkuin sen on siksi pyhittänyt lapsensyntymä, häät ja kuolintapaus. Kuolintapauksia on täällä sattunut — isäni ja äitini kuolivat täällä ja samaten Matthew — ja lapsikin on täällä meidän asuinaikanamme kerran tullut maailmaan. Kauan sitten, juuri tänne muutettuamme, oli meillä jonkun aikaa nainut renki, ja hänen vaimonsa sai täällä lapsen. Mutta häitä ei täällä ole vielä vietetty. On niin omituista ajatella, että Anna nyt menee naimisiin. Hän tuntuu minusta tavallaan samalta pieneltä tytöltä, jonka Matthew toi mukanansa tänne muuanna iltana täsmälleen neljätoista vuotta sitten. Minun on niin vaikea käsittää, että hän nyt on täysikasvuinen ihminen. En koskaan unohda, miltä minusta tuntui, kun Matthew ajoi pihaan, tytöntyllerö rattaillaan… Kuinkahan lienee käynyt sen poikasen, joka olisi tullut meille, jollei tuota erehdystä olisi tapahtunut. Millaiseksi lienee hänen kohtalonsa muodostunut?

— Niin, tuo erehdys oli sentään hyväksi, sanoi rouva Rakel Lynde. — Totta puhuen oli kyllä aika, jolloin minä olin toista mieltä, — muistanet kaiketi tuon illan, jolloin tulin ensi kerran Annaa katsomaan ja tuo tenava käyttäytyi minua kohtaan niin perin sopimattomasti?… Sellaista on tosiaankin vaikea sulattaa.

Rakel rouva huokasi, mutta kävi pian jälleen pirteälle mielelle. Kun häät olivat tulossa, oli hän valmis unohtamaan kaikki kärsimänsä vääryydet.

— Aion antaa Annalle kaksi virkattua koristepeitettäni, sanoi hän. — Toisen tupakanlehtimallisen, ja toisen, jossa on omenakukkia ja kiemurtelevia köynnöksiä. Hän sanoi, että sellaiset alkavat jälleen tulla muotiin. Niin, muodit vaihtelevat, niistä minä vähät välitän, mutta se on varmaa, ettei vierashuonevuoteisiin voi saada kauniimpaa koristepeitettä kuin on siisti valkoinen taiteellisesti virkattu peite pumpularipsuineen. Minun täytyy panna ne hiukan valkenemaan. Kirnumaidon ja Jumalan kirkkaan päivänpaisteen avulla se käy oivallisesti. Ne ovat aina Thomaan kuolemasta saakka olleet neulottuina palttinapusseihin ja ne ovat tietenkin kellastuneet aivan kauheasti. Mutta onhan tässä vielä kuukausi aikaa.

— Kuukausi vain! Marilla huokasi ja sanoi sitten ylvästellen:

— Minä annan Annalle kaikki nuo kutomani räsymatot, jotka minulla on ullakon konttorissa. En olisi ikänä uskonut, että hän niistä välittäisi, — nehän ovat niin vanhanaikaisia, ja nykyisin kaikki tahtovat tehtaissa kudottuja juutemattoja. Mutta hän pyysi niitä minulta — sanoi panevansa ne lattioilleen mieluummin kuin mitään muuta. Niin, siistejähän ne ovatkin. Leikkasin niihin kaikkein kauneimmat räsyt ja joukossa oli paljon silkkisiäkin, ja raidat onnistuivat aika hyvin. Tuo työ on ollut minulle kuin hauskana seurana nämä viime talvet. Ja luumuhilloa minä keitän hänelle niin paljon, että hänen ruokahuoneensa hyllyt ovat täynnä koko vuoden. Omituista sentään, — nämä siniluumuiset puut eivät ole edes kukkineetkaan kolmeen vuoteen, ja tuumiskelin jo hiukan antaa kaataa ne. Mutta nyt keväällä ne olivat kuin kukkavihkot, valkoisia kukkia täynnänsä, ja sellaista luumusatoa ei täällä Vihervaarassa minun muistinaikanani ole ollut.

— Niin, on tosiaankin varsin hauskaa ajatella, että Annasta ja Gilbertistä nyt sittenkin tulee pari. Sitä juuri olen aina rukoillut, sanoi Rakel rouva sellaisella äänensävyllä, kuin olisi hänen rukouksillansa aina aivan erityinen teho. — Olipa vallan erinomaista, ettei tuon kingsportilaisen vintiön onnistunut saada Annan päätä sekaisin. Rikashan hän kyllä oli, se oli ilmeistä, ja Gilbert on köyhä — tai ainakin hän alkaa uransa tyhjin käsin — mutta hän on edes syntynyt ja kasvanut täällä omalla saarellamme.

— Ja on Gilbert Blythe, sanoi Marilla rauhallisen tyytyväisesti.

Mutta hän ei olisi henkensäkään uhalla pukenut sanoihin tuota ajatusta, jonka Gilbertin näkeminen aina tämän lapsuudenajoista saakka oli herättänyt hänen mielessänsä, — nimittäin että jos silloin entisaikoina hänen oma ylpeytensä ja heltymättömyytensä ei olisi ollut esteenä, olisi Gilbert voinut olla hänen poikansa. Marillasta tuntui, että Gilbertin avioliitto Annan kanssa jollakin ihmeellisellä tavalla sovitti tuon vanhan ristiriidan, ja katkeruus suli pois hänen sydämestänsä kuten lumi päivänpaisteessa.

Ja Anna itse oli niin onnellinen, että hänet valtasi pelästys. Niinhän väitetään, että jumalat kadehtivat kuolevaisilta liikaa onnea. Se ainakin on varmaa, että jotkut inhimilliset olennot sitä katselevat karsain silmin.

Kaksi tämäntapaista vierasta tuli eräänä harmaanpunertavana hämyhetkenä tekemään parastansa hillitäkseen Annan nuoruudenriemua ja hänen pilviähipovia toiveitansa. Nuo kaksi olivat tästä huolimatta varsin kunnianarvoisia ja oikeastaan hyväntahtoisiakin naisia, jotka eivät kantaneet mitään vihankaunaa Annalle, vaan päinvastoin olivat häneen vilpittömästi kiintyneet ja olisivat puolustaneet häntä mitä innokkaimmin, jos joku toinen olisi häntä parjannut. Mutta muutamille luonteille on johdonmukaisuus täysin vieras ominaisuus.

Rouva Inglis — syntyisin Jane Andrews, kuten sanomalehden ylhäisölle omistetussa uutisosastossa sanottiin — tuli vierailulle äitinsä ja rouva Jasper Bellin kanssa. Mutta Janen hyvää sydäntä eivät vuodet olleet muuttaneet, ja hänellä oli sitäpaitsi täysi syy olla tyytyväinen osaansa. Huolimatta siitä tosiseikasta — kuten rouva Rakel Lynde sanoisi — että hän oli naimisissa miljoonamiehen kanssa, oli hänen avioliittonsa onnellinen. Rikkaus ei ollut turmellut häntä. Hän oli yhä edelleen muinaisen neliapilan leppeä ja ystävällinen Jane, joka otti sydämellisesti osaa entisten koulutovereittensa onneen ja osoitti yhtäsuurta mielenkiintoa Annan kapioiden jokaiseen yksityiskohtaan nähden, kuin jos nuo varusteet olisivat voineet kilpailla hänen omien kahisevien silkkipukimiensa ja jalokivikoristeittensa kanssa. Henkistä lahjakkaisuutta ei Jane ollut saanut osaksensa, ja tuskinpa hän vielä koskaan elämässään oli sanonut mitään mieleenpainettavaa. Mutta hän ei myöskään sanonut koskaan mitään, joka olisi loukannut toisten tunteita, — mikä ansio ehkä kyllä oli hiukan kielteistä laatua, mutta silti monen muun veroinen.

— Ihme, että Gilbert kaikesta huolimatta pysyi sinulle uskollisena, sanoi rouva Harmon Andrews, ihmettelevä sävy äänessään. — Mutta Blytheillä on tapana pitää sanansa, kun kerran ovat antaneet lupauksensa. Kuinkas onkaan — sinähän olet nyt viidenkolmatta vuoden vanha, Anna? Minun tyttönä ollessani pidettiin viidenkolmatta vuoden ikää Kyöpelin alarinteenä. Mutta sinähän näytät vielä oikein nuorelta. Se etu punatukkaisilla on meidän toisten rinnalla. Ja kesakkosikaan eivät ole enää niin silmäänpistäviä kuin ennen.

— Punainen tukka on nykyisin hyvin muodikas, sanoi Anna koettaen hymyillä, vaikka hänen äänensä kajahtikin kylmähköltä. Elämä oli hänessä kehittänyt taipumusta leikillisyyteen, joka auttoi häntä monissa vastuksissa, mutta tukkaansa nähden oli hän yhä edelleen varsin arkatuntoinen.

— On, on kyllä, myönteli rouva Andrews. — Tuskinpa lienee olemassa mitään niin käsittämätöntä ja oikullista kuin muoti. Niin, Anna kulta, kapiosi ovat oikein sievät ja asemasi mukaiset, vai mitä sanot, Jane? Toivon, että tulet onnelliseksi — lausun nyt onnitteluni jo etukäteen. Pitkät kihlaukset eivät useinkaan ole hyväksi. Mutta eiväthän olosuhteenne ole jättäneet mitään valitsemisen varaa.

— Gilbert näyttää harvinaisen nuorelta ollaksensa lääkäri. Jumala tiesi, voiko hän herättää ihmisissä mitään luottamusta, lausui rouva Jasper Bell kuolonkolkolla äänellä.

Sitten hän puristi huulensa lujasti yhteen, kuin olisi lausumalla nuo sanat täyttänyt velvollisuutensa ja pelastanut sielunsa. Hän kuului siihen naislajiin, joilla aina on kähertämätön musta sulka hatussa ja niskassa joukko tukkalaitteesta erinneitä suortuvia.

Nuo pisteliäät huomautukset häiritsivät jossakin määrin iloista mielialaa, jonka vallassa Anna oli yrittänyt ryhtyä näyttelemään häiksi hankkimiansa kauniita esineitä, mutta ne eivät pystyneet samentamaan syviä onnenlähteitä, jotka pulppusivat hänen sydämessään. Kun Gilbert vihdoinkin saapui, olivat kunnon rouvien pienet neulanpistot jo aikoja unohduksissa. Kihlautuneet lähtivät nyt astelemaan kohden puron varrella kasvavia koivuja, jotka Annan tullessa Vihervaaraan olivat olleet hentoja vesoja vain, mutta nyt häämöittivät heille vastaan lempeästä iltahämärästä ja tähtivalosta muovaellun keijukaislinnan soleiden valkohohteisten pilareiden kaltaisina. Niiden suojassa keskustelivat Anna ja Gilbert nuorten rakastavaisten tapaan uudesta kodistansa ja elämästänsä siellä.

— Olen löytänyt meille pienen sopukan, Anna.

— Mitä sanotkaan! Mistä ihmeen paikasta? Toivottavasti et sentään keskeltä kylää. Se ei olisi erikoisesti minulle mieleen.

— Siitä ei ole pelkoa — kylässä ei ollut mitään saatavissa. Se on pieni valkoinen huvila lähellä merenrantaa, puolitiessä Glen S:t Maryn ja Neljän tuulen niemen välillä. Se on hiukan syrjässä, mutta mehän saamme puhelimen, joten se ei merkitse suuria. Paikka on viehättävä. Kuistilta voimme ihailla auringonlaskua, edessämme on aava siintävä ulappa satamineen. Hietasärkät eivät ole kovinkaan kaukana, — tyrskyt huuhtelevat niitä ja pirskottavat suolaräiskettä aina meille saakka.

— Mutta entä itse talo, Gilbert — meidän uusi kotimme? Millainen se on?

— Ei juuri iso, mutta tarpeeksi tilava meille. Alakertaan sisustamme muhkean arkihuoneen, jossa on avoin liesi, sekä hauskan ruokasalin, joka on rantaan päin, sekä pienemmän huoneen, joka tulee vastaanottohuoneekseni. Talo on kuutisenkymmentä vuotta vanha — vanhin koko seudulla. Mutta se on säilynyt varsin hyvässä kunnossa, ja kymmenen vuotta sitten toimitettiin siellä perinpohjainen korjaus, — katto katettiin uudelleen, huoneisiin pantiin uudet lattiat ja talo maalattiin sisältä ja ulkoa. Se oli alun pitäin erityisen huolellisesti rakennettu. Siihen näyttää liittyvän jokin romanttinen tarina — se rakennettiin jostakin erityisestä syystä — mutta vuokraaja ei tuntenut tuota asiaa sen tarkemmin. Hän sanoi, että kapteeni Jim oli ainoa, joka vielä muisti nuo vanhat tapahtumat.

— Kuka on kapteeni Jim?

— Hän on vanha merikarhu, joka hoitaa Neljän tuulen niemen majakkaa. Tuo valo sinua varmasti miellyttää, Anna. Se on vilkkumajakka ja se tuikkaa komean tähden tavoin sumusta ja yön pimeästä. Voimme nähdä sen arkihuoneemme akkunasta ja kuistiltamme.

— Kuka tuon talon omistaa?

— Se on Glen S:t Maryn seurakunnan omaisuutta, ja minä vuokraan sen kirkon isännöitsijältä. Mutta aivan viime aikoihin saakka on sen omistanut muuan hyvin vanha nainen, neiti Elizabeth Russell. Hän kuoli keväällä, ja kun hänellä ei ollut mitään läheisiä sukulaisia, jätti hän tuon pienen kiinteimistönsä perinnöksi seurakunnalle. Hänen huonekalunsa ovat siellä vielä jäljellä, ja minä ostin suurimman osan niistä — hintaa sinäkin tulet pitämään varsin huokeana, sillä ne olivat niin vanhanaikaisia, ettei kirkon isännöitsijä ollut toivonutkaan saavansa niitä myydyiksi. S:t Maryn asukkaat pitävät enemmän plyyshihuonekaluista ja peililasilla ja sorvatuilla palloilla koristetuista astiakaapeista. Mutta neiti Russellin huonekalut ovat oivallista tekoa ja hyvässä kunnossa, ja minä olen varma siitä, että sinä tulet niistä pitämään.

— Niin minäkin luulen, sanoi Anna, nyökäten miettiväisesti. — Mutta, Gilbert, ihminen ei elä pelkistä huonekaluista. Et ole maininnut sanaakaan eräästä varsin tärkeästä asiasta. Kasvaako talon ympärillä ollenkaan puita?

— Oi sinä pikku metsänneito — aivan riittämään asti. Talon takana on oikea kuusimetsikkö, pääovelle johtavaa ajotietä reunustaa kaksinkertaiset poppelirivit, ja valkorunkoiset koivut muodostavat piirin viehättävän puutarhan ympärille. Portti on kahden hongan välillä. Saranat ovat kiinnitetyt toiseen ja säpin sinkilä toiseen. Honkien oksat muodostavat holvikaaren tulijan pään yläpuolelle.

— Oi, kuinka olen iloinen! Kuinka kauniilta tuo kaikki kuuluu! En voisi asua paikalla, missä ei olisi puita — minussa kuihtuisi ja menehtyisi jotakin elämisen arvoista. Niin, kuultuani tuon kaiken en enää rohjenne kysyä, onko siellä missään lähellä puroa?…Olisi kaiketi liikaa sitä enää vaatia.

— Armaani, siellä on puro, ja se viiltää suorastaan puutarhastamme yhden nurkkauksen pois.

— Niinkö, sanoi Anna, vetäen tyydytyksen vallassa syvään henkeä, — siinä tapauksessahan tuo löytämäsi talo on minun oma ilmetty haavemajaseni!

III.

HÄÄVALMISTELUJA.

— Oletko jo miettinyt, ketkä kaikki on kutsuttava häihin, Anna? kysyi rouva Rakel Lynde, joka päärmäsi ruokaliinoja pikajunanvauhdilla. — Varmaankin sinun jo täytyy lähettää kortit, vaikka kaikki käykin mahdollisimman yksinkertaisesti.

— Minä en välitä liioista vieraista, sanoi Anna. — Ainoastaan ne,
joista pidämme eniten, saavat tulla katsomaan, kun meidät vihitään.
Siis kutsumme Gilbertin läheisimmät sukulaiset, pastori ja rouva
Allanin ja setä Harrisonin rouvineen.

— Muistan vielä varsin hyvin sen ajan, jolloin sinä et suinkaan olisi lukenut herra Harrisonia lähimpiin ystäviisi kuuluvaksi, sanoi Marilla.

— Niin tosiaankin — hi hi — ensi kertaa kohdatessamme ei hän minusta tuntunut erityisen viehättävältä, myönsi Anna. — Mutta lähemmin tutustuessamme hän esiintyi paljoa enemmän eduksensa, ja rouva Harrison on suunnattoman herttainen ihminen. — Neiti Lavendelin tietysti myöskin kutsumme sekä Paulin.

— Ovatko he päättäneet tänä kesänä käydä saarellamme? Luulin heidän matkustavan Eurooppaan.

— He luopuivat siitä tuumasta kuullessaan minun aikovan mennä naimisiin. Sain tänään kirjeen Paulilta. Hän sanoo, että minun häihini hänen täytyy tulla, — Eurooppa saa huolehtia itsestänsä parhaansa mukaan.

— Tuo pojannaskali on aina jumaloinut sinua, Anna, sanoi rouva Lynde.

— Pojannaskali on nyt yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, täti Rakel.

— Siunatkoon, kuinka aika sentään rientää! sanoi Rakel rouva, puraisten säikeen poikki.

— Charlotta Neljäs liittyy kenties heidän seuraansa. Hän lähetti Paulin kautta tervehdyksen, että hän tulee, jos saa miehensä suostumuksen. Olisipa hauska tietää, vieläkö hän koristaa tukkaansa sinisillä jättiläisruusukkeilla… Minusta olisi tosiaankin varsin hauskaa saada Charlotta tänne — mehän olemme jo kerran ennen yhdessä olleet häissä… Heitä odotetaan ensi viikolla Kaikurantaan. Sittenhän meidän on vielä kutsuttava Phil ja hänen papinpätkänsä…

— Varo toki puhumasta hengen miehestä noin epäkunnioittavaan tapaan,
Anna! sanoi Rakel rouva nuhtelevasti.

— Hänen omalla rouvallansa on tapana sanoa, että hän taputtaa pientä lihavaa herttaista papinpätkäänsä…

— Eikö hän sitten ollenkaan tunne kunnioitusta tämän pyhää virkaa kohtaan?… Hyi, minä en pidä tuollaisesta kevytmielisyydestä, jatkoi rouva Lynde.

— Minä olen kuullut täti Rakelin itsensä antavan pappismiehille ympäri korvia, kiusoitteli Anna.

— Voihan kirkon miestä arvostella kaikessa ystävyydessä — se ei ole hänelle haitaksi. Mutta et koskaan ole kuullut minun nimittelevän ketään sanan julistajaa liikanimillä, olipa hän nyt kirkkoherra tai pelkkä vaatimaton apupappi.

— Sitten täytynee kaiketi minunkin varoa sitä tekemästä, sanoi Anna nauraa myhähdellen. — No niin, lisäksi tulee sitten vielä Diana ja hänen Fredinsä ja pikkaraisen pieni Fred ja Pikku-Anna Cordelia — ja Jane Andrews. Varsin kernaasti olisin myöskin halunnut saada tänne kiltin opettajattareni neiti Staceyn ja täti Jamesinan ja Priscillan sekä Stellan — mehän vietimme niin monet hauskat hetket yhdessä Karoliinan majassa! Mutta Stella on Vancouverilla ja Pris Japanissa ja neiti Stacey on Kaliforniassa naimisissa ja täti Jamesina on matkustanut Intiaan — niin pahoin kuin hän pelkääkin käärmeitä — tytärtänsä tervehtimään. Ihme sentään, kuinka ihmiset hajaantuvat yli koko maapallon!

— Se ei ikinä ole ollut meidän Herramme tarkoitus, sen minä sanon, vakuutti Rakel rouva järkkymättömällä vakaumuksella. — Minun nuorena ollessani ihmiset kasvoivat ja ylenivät ja menivät naimisiin siellä, missä olivat syntyneet, ja asettuivat sitten asumaan sinne tai ainakin jonnekin aivan lähelle. Jumalan kiitos, että sinä ainakin jäät tälle saarelle, Anna. Olin niin peloissani, että Gilbert valmistuttuaan lääkäriksi kuljettaisi sinut täältä jonnekin maitten ja merten taa.

— Jos kaikki jäisivät sinne, missä ovat syntyneet, tulisi pian tilanahtaus, täti Rakel.

— En aio suinkaan ryhtyä väittelyyn kanssasi, Anna, minähän en valitettavasti ole saanut akateemista sivistystä… No, mihin aikaan päivästä tapahtuu vihkiminen?

— Kello kaksitoista päivällä, niin olemme ajatelleet. Kenties lukuunottaen akateemisen neljänneksen, koska täti mainitsi sen sanan… Silloin ehdimme iltajunalla Glen S:t Maryyn.

— Ja tuo! juhlallinen toimitus tapahtuu vierashuoneessa?

— Ei millään muotoa — ellei vain sattuisi satamaan. Meidät vihitään puutarhassa, puiden latvojen ja sinisen taivaan alla ja keskellä päivänpaistetta. Tiedätkö, kuinka järjestäisin vihkimisen, jos voisin menetellä aivan oman mieleni mukaan? Se tapahtuisi päivänkoitteessa — kesäkuun aamuna, auringon noustessa kaikessa ihanuudessaan ja ruusujen kukkiessa. Ja minä hiipisin hiljaa puutarhaan kohtaamaan Gilbertiä, ja me menisimme käsi kädessä kauas pyökkimetsään — ja siellä, vihreässä lehtiholvissa, meidät vihittäisiin, kuin muhkeassa tuomiokirkossa.

Marilla päästi suuttuneen äännähdyksen, ja rouva Lynde näytti loukkaantuneelta.

— Sinulla on aina ollut sellaisia pilviähipovia päähänpistoja, Anna. Jumala tiesi, tokko sellaista vihkimistä edes voitaisiin katsoa lailliseksikaan. Sillätavoin menettelevät kenties villit, jotka eivät ole saaneet oppia parempaa, mutta sivistyskansat noudattavat yleisiä tapoja. Ja ajatteles, kuinka ihmiset sinua siitä parjaisivat!

— Niin, siinäpä se! sanoi Anna. — Ajatelkaa, kuinka paljon hauskaa elämässä saisi nauttia, ellei tuo "parjaaminen" aina olisi uhkaamassa.

— Annalla on aina ollut romanttisia päähänpistoja, senhän hyvin tiedät, sanoi Marilla sovitellen.

— Niistä päähänpistoista avioliitto kyllä hänet parantaa, vastasi
Rakel rouva rauhoittavasti.

Anna nauroi ja pujahti huomaamatta Rakastavaisten polulle, mistä Gilbert hänet löysi. Kumpikaan heistä ei näyttänyt pelkäävän tai toivovan, että heidän tuleva avioliittonsa karkoittaisi kaiken romantiikan heidän elämästänsä.

Kaikurannan perhe tuli seuraavalla viikolla ensivierailulleen, ja koko Vihervaara raikahteli jälleennäkemisen riemusta. Neiti Lavendel ei ollut sanottavasti muuttunut niinä kolmena vuotena, jotka olivat kuluneet hänen käynnistänsä saarella, mutta Paulin nähdessään joutui Anna hämmästyksiinsä. Voiko tuo komea kolme kyynärää täyttävä nuorukainen olla pieni hento suurisilmäinen poika, joka mieluimmiten seurusteli Luotoihmisten, Merimieskaksosten ja Kultaisen rotkonaisen kanssa? — Sehän oli aivan uskomatonta.

— Katsoessani sinuun, Paul, tunnen olevani vanha, sanoi Anna. —
Minun täytyy myöskin tunnustaa, että sinä olet isompi.

— Tuollainen opettajaneiti kuin sinä ei tule koskaan vanhaksi, sanoi Paul. — Et sinä eikä neiti Lavendel. En voi myöskään ikinä nimittää sinua rouvaksi — minuun nähden pysyt aina opettajaneitinä, joka on opettanut minulle kaiken hyvän, mitä tiedän. Minulla on muutoin sinulle hiukan näytettävää.

Tuo "hiukka" oli muistiinpanokirja täynnä runoja. Paul oli pukenut runomuotoon muutamat kauneimmista haaveistansa, ja sanomalehtien toimittajat eivät olleetkaan osoittautuneet niin taipumattomiksi kuin heidän väliin väitetään olevan. Paulin runot herättivät Annan mielessä todellista ihastusta. Ne henkivät ylevää, vienoa tunteellisuutta, suoden runsaita lupauksia tulevaisuuteen nähden.

— Sinä tulet vielä saavuttamaan kuuluisuutta, Paul. Minulla oli aina haaveena saada edes yksi ainoa kuuluisa oppilas. Hänestä piti tulla korkeakoulun rehtori, — mutta suuri runoilija on vielä parempi. Jonakin päivänä minä vielä voin kerskua sillä, että olen lyönyt kuuluisaa Paul Irvingiä näpeille. Mutta kuinkas onkaan — minä en taitanut koskaan tulla sitä tehneeksi, vai kuinka, Paul? Minkä oivan tilaisuuden olenkaan auttamattomasti päästänyt käsistäni!

— Sinä voit itse vielä tulla kuuluisaksi, opettajaneiti. Olen nähnyt varsin paljon tuotteita, jotka kolmena viime vuotena ovat lähteneet kynästäsi.

— Valitettavasti tunnen varsin hyvin kykyni rajoituksen. Voin kyllä päästää mielikuvitukseni valloilleen ja kirjoittaa aika sieviä pikku kyhäelmiä, jotka miellyttävät lapsia ja joista lehtien toimittajat lähettävät minulle tervetulleita postiosoituksia. Mutta mitään suurta en pysty saamaan kokoon. Ainoa keino, millä voisin saavuttaa kuolemattomuuden täällä maan päällä, on että sinä omistaisit minulle muistelmissasi jonkun sanan.

Charlotta Neljäs oli luopunut mahtavista sinisistä ruusukkeistaan, mutta kesakot olivat yhtä lukuisat kuin ennenkin.

— En ikinä olisi uskonut, että minun voisi käydä niin, että menisin naimisiin yankeen kanssa, neiti Shirley, sanoi hän. — Mutta kukaan ei tiedä tulevia vaiheitansa, ja sitäpaitsi ei mieheni taida mitään sille, että on yankee, se on hänessä synnynnäistä.

— Ja sinähän olet itsekin nyt muuttunut yankeeksi, Charlotta, kun kerran olet mennyt naimisiin yankeen kanssa.

— Älkäähän toki, neiti Shirley, — siksi en tule, vaikka menisin kymmenesti naimisiin yankeen kanssa. Mutta hän on kiltti kunnon mies, ja minä mietin mielessäni, ettei minun käynyt liiaksi valikoiminen — ken tiesi, vaikka lopuksi olisin jäänyt ilman. Tom ei juo, eikä hän myöskään murise, vaikka panen hänet tornittamaan kaikenmoisia askareita, niin että oikeastaan minä itse asiassa olen varsin tyytyväinen olooni. Ja nyt neitikin on niissä puuhissa. Niinpä niin… Minä olen aina ajatellut, että olisi kovin mukavaa olla naimisissa tohtorin kanssa. Ei hätää mitään, vaikka lapset sattuisivatkin saamaan ripulin tai hinkuyskän! Tom on vain putkenlaskija, mutta hän on niin kiltti ja hyvä. Kun sanoin hänelle: "Tom, saanko matkustaa neiti Shirleyn häihin? Aion kyllä lähteä, sanoitpa niin taikka näin, mutta minusta olisi hauskempi saada sinulta lupa", — silloin hän sanoi: "Mene vain, Lotta kulta, jos sinulla on hauska, niin on minullakin." Onhan hän aika kiltti ukko, kun puhuu noin, vai mitä neiti sanoo?

Philippa ja hänen arvoisa pastorinsa saapuivat Vihervaaraan häitten edellisenä päivänä. Jälleennäkeminen saattoi Annan ja Philippan myrskyisän riemun valtaan, joka vähitellen hiljeni kodikkaan tuttavalliseksi jutteluksi — kaikesta, mitä oli tapahtunut tai oli tapahtumaisillaan.

— Anna, sinulla on yhä vieläkin täydelleen kuningattaren ryhti ja eleet. Minä olen laihtunut niin kauheasti pikkulasten synnyttyä. En ole enää puoleksikaan niin hyvännäköinen kuin ennen, mutta herttainen papinpätkäni pitää minusta siitä huolimatta. Kuinka olenkaan ihastuksissani siitä, että sinä hyväksi lopuksi kumminkin menet naimisiin Gilbertin kanssa! Roy Gardner ei olisi ollenkaan sopinut sinulle — sen käsitän nyt varsin hyvin, vaikka silloin, kun tuo kaikki tapahtui, tunsin suuresti pettyneeni sinun suhteesi. Ja kyllä minun täytyy sittenkin sanoa, että sinä kohtelit Roy-parkaa aika pahoin.

— Hänhän kuuluu jo sentään voittaneen surunsa, hymyili Anna.

— Olet oikeassa. Hänellä on miellyttävä rouva, joka ihailee häntä. Silloin kyllä kaikki käy hyvin. Niin sanoo sekä Joeni että Raamattu, ja ne tietävät kyllä kumpikin, mitä puhuvat.

— Ovatko Alec ja Alonzo jo naimisissa?

— Alec on kyllä, mutta ei Alonzo. Kuinka tuo hauska aika jälleen kuvastuu elävästi mieleeni sinun kanssasi jutellessa, Anna! Ajatteles, kuinka meillä sentään oli äärettömän hauskaa!

— Oletko äskettäin käynyt Karoliinan majalla?

— Olen kyllä, käyn siellä varsin usein. Neiti Karoliina ja neiti
Maria istuvat kuten ennenkin avoimen lieden ääressä sukkaa kutoen.
Olipa hyvä, että puhe johtui heihin, — minullahan on sinulle
häälahja heiltä, Anna. Arvaapa, mikä se on!

— Siihen en pysty. Kuinka he tiesivät minun aikovan mennä naimisiin?

— Minä kerroin heille. Kävin siellä viime viikolla. Asia tuntui heistä perin mielenkiintoiselta. Kaksi päivää sitten kirjoitti neiti Karoliina minulle pienen lipun, pyytäen minua käymään heillä. Hän kysyi sitten, ottaisinko tuodakseni lahjan sinulle. Mitä tahtoisit kaikkein kernaimmiten muistoksi Karoliinan majasta, Anna?

— Eihän liene mahdollista, että tarkoittaisit neiti Karoliinan lähettäneen minulle nuo molemmat posliinikoirat?

— Pilkulleen! Ne ovat molemmat matka-arkussani. Ja minulla on myöskin kirje sinulle. Odota hiukan, niin juoksen noutamaan sen.

"Rakas neiti Shirley", kirjoitti neiti Karoliina. "Maria ja minä olemme suurella mielenkiinnolla vastaanottaneet tiedon Teidän aiotusta avioliitostanne. Me lähetämme Teille sydämellisimmät onnentoivotuksemme. Maria ja minä emme ole itse menneet naimisiin, mutta meillä ei ole mitään vastaan, jos muut tekevät sen. Nyt lähetämme me Teille posliinikoiramme. Aikomukseni oli jättää ne Teille perinnöksi, siksi että Te vilpittömästi olitte niihin kiintynyt. Mutta Maria ja minä toivomme Jumalan avulla saavamme elää vielä kauan, ja siksi minä olen päättänyt antaa Teille koirat Teidän vielä nuorena ollessanne. Arvelen Teidän kyllä vielä muistavan, että Gog katsoo oikealle ja Magog vasemmalle."

— Kuvittele noiden molempien herttaisten koirien istuvan valkean ääressä minun haavemajassani, sanoi Anna haltioissaan. — En ikinä olisi aavistanut sellaisen onnen tulevan osakseni!

Sinä iltana puuhailivat Vihervaarassa monet toimeliaat kädet, valmistellen huomispäivän merkkitapahtumaa, mutta hämärän tultua pujahti Anna kenenkään huomaamatta pois. Hän aikoi tehdä pienen toivioretken tyttöaikansa viime päivänä, ja sille retkelle hän ei halunnut ketään seuralaista. Hän meni Matthew'n haudalle, Avonlean pienelle, poppelien varjostamalle kirkkotarhalle, ja siellä hän omisti hiljaisen hartaushetken vanhoille muistoille ja rakkaille vainajille.

— Kuinka iloinen Matthew olisikaan huomenna, jos hän vielä olisi keskuudessamme, kuiskasi hän. — Mutta minä luulen, että hän tietää kaikki ja iloitsee — jossakin muualla. Olen lukenut jostakin, että vainajamme eivät ole todella kuolleita, ennenkuin me olemme heidät unohtaneet. Minuun nähden ei Matthew tule koskaan olemaan kuollut, sillä en voi unohtaa häntä koskaan.

Anna laski hänen hautakummullensa kukat, jotka hän oli tuonut mukanansa, ja lähti sitten kulkemaan hitaasti loivaa rinnettä alas. Oli ihana ilta, täynnä valon ja varjojen vaihtelua. Läntinen taivas oli osaksi peittynyt kevyihin pilvenhattaroihin, joiden väri vaihteli purppuranpunasta merivahankeltaiseen, ja niiden välitse häämötti sopusuhtaisin värivivahduksin vilpoisa omenanvihreä tausta. Alhaalla kimmelsi meri, auringonlaskua kuvastaen, ja tuulenhenkäysten mukana tuli helakanvihreiden levävallien ja hietasärkkien reunustamasta rannasta vuoroin vahvenevaa, vuoroin heikkenevää aallonkohinaa. Maaseudun tyynen hiljaisuuden ympäröiminä kuvastuivat nyt Annalle kaikki nuo ympäristön metsäiset harjut, kummut ja kedot, jotka olivat hänelle niin rakkaita vanhoja tuttavia.

— Kaikki toistuu tässä maailmassa, sanoi Gilbert, joka tuli ulos ja liittyi häneen, Annan kulkiessa hänen veräjänsä ohitse. — Muistatko, kun ensi kerran kuljimme tätä rinnettä alas? Se oli muutoin ensimmäinen kävelyretki, jonka teimme kahdenkesken.

— Minä tulin hämärissä Matthew'n haudalta — aivan kuten nytkin — ja sinä tulit kotisi veräjästä. Ja minä nielaisin ylpeyteni, jota vuosimääriä olin povessani säästänyt ja säilyttänyt, ja antauduin puheisiin kanssasi.

— Ja minun poveni vavahti ilosta, sanoi Gilbert. — Kun sinä iltana erosin sinusta sinun veräjälläsi ja sitten kuljin kotiin, tuntui minusta elämäni alkaneen uudelleen. Olihan Anna antanut minulle anteeksi.

— Itselläsi sinulla oli eniten anteeksiannettavaa… Minä olin ilkeä ja kiittämätön pieni marakatti — ja kumminkin sinä olit pelastanut henkeni, kun minä lummeneitona olin kiivennyt vihreälle, niljakalle sillanpylväälle. Oi, mikä kammottava hetki se oli… Ja sitten sinä tulit soutaen sillan alitse Harmon Andrewsin ruuhessa. Mutta et voi kuvitellakaan, kuinka tuo kiitollisuudenvelka minua vaivasi! Minä en ole ansainnut niin paljon onnea, kuin nyt olen saanut osakseni.

Gilbert nauroi ja puristi kiinteämmin tuota pehmeätä pientä kättä, jossa hänen sormuksensa kimmelsi. Annan kihlasormusta koristi sen ympäri ulottuva helmirivi, timanttikoristeista hän ei ollut tahtonut.

— Timanteista en ole välittänyt senjälkeen kun minulle selveni, etteivät ne ole ihanan purppuravärisiä, kuten aina olin kuvitellut. Ne muistuttavat minua aina tuosta muinoisesta pettymyksestäni.

— Mutta helmien sanotaan merkitsevän kyyneliä, oli Gilbert vastustellut.

— Niitä minä en pelkää. Kyyneliä voi vuodattaa sekä ilosta että surusta. Onnellisimpina hetkinäni ovat silmäni aina olleet kyynelissä, — kuten silloin, kun Marilla sanoi minulle, että saisin jäädä Vihervaaraan, taikka silloin, kun Matthew antoi minulle ensimmäisen kauniin puvun, minkä koskaan olin omistanut, ja silloin, kun kuulin, että kovassa kuumeessasi oli tapahtunut käänne ja että pahin vaara oli ohitse. Anna minulle siis kihlasormus, jossa on helmiä, Gilbert, ja minä otan kernaasti kantaakseni ne surutkin, jotka elämällä voi olla minulle varattuina.

Mutta tänä iltana ajattelivat nuo nuoret, jotka olivat toisiinsa niin hartaasti kiintyneet, ainoastaan iloa eikä surua. Olihan seuraava päivä heidän hääpäivänsä, ja haaveksittu koti odotti heitä terhenisen, vienon purppurahohteisen Neljän tuulen niemen nenässä.

IV.

VIHERVAARAN ENSIMMÄINEN MORSIAN.

Herätessään hääpäivänsä aamuna Anna näki päivänpaisteen virtaavan sisään tuon pienen päätyhuoneen akkunasta ja syyskuun tuulahdusten liehuttelevan ohuita akkunaverhoja.

— Kuinka hauskaa, että aurinko tahtoo olla kiltti ja paistaa minulle! oli hänen ensi ajatuksensa.

Hän muisteli ensi aamua, jolloin hän oli herännyt tässä samassa ullakkokamarissa, auringon siivilöidessä valoaan sisään vanhan Lumikuningattaren tiheäkukkaisen latvuksen lomitse. Onnea ei hän ollut tuona hetkenä liioin tuntenut, sillä herääminen toi mukanaan muiston edellisen illan suuresta pettymyksestä. Mutta sittemmin oli tuo pieni huone käynyt hänelle rakkaaksi ja mieluisaksi noina onnen vuosina, jolloin hän lapsena oli siellä luonut itselleen oman iloisenraikkaan haavemaailmansa ja neitosena antaunut houkuttelevien tulevaisuudenkuvien lumoihin. Vanhan ystävän tavoin oli se ottanut hänet hellästi huomaansa, kun hän pitkän poissaolon jälkeen taasen palasi sinne. Sen akkunajakkaralle oli hän polvistunut tuona polttavan tuskan yönä, jolloin hän luuli Gilbertin olevan kuolemaisillansa, ja tuon saman akkunan ääressä oli hän istunut, ennen aavistamattoman onnentunteen vallassa, iltana, jolloin hän oli Gilbertille antanut uskollisuudenlupauksensa. Monet yönhetket hän oli siellä viettänyt valveilla, milloin ilon, milloin surun vallassa, ja tänään oli hänen jätettävä se ainaiseksi. Nyt ei se enää ollut oleva hänen omaisuuttansa, viidentoistavuotias Dora oli perivä sen häneltä hänen muutettuansa. Eihän Anna toivonutkaan, että olisi toisin — tuo pieni huone oli pyhitetty nuoruudelle ja tyttövuosille — tuolle ajanjaksolle, joka oli päättyvä tänään hänen seuratessaan sulhastansa yhteiseen uuteen kotiin.

Sinä aamupäivänä vallitsi Vihervaarassa touhu ja kiire ja riemu. Diana tuli hyvissä ajoin, Fred-poikanen ja Pikku-Anna Cordelia mukanansa, auttaaksensa tarpeen mukaan. Davy ja Dora, Vihervaaran kaksoset, ottivat heti pienokaisia kädestä ja livahtivat heidän mukanansa puutarhaan.

— Varokaa vain, ettei Pikku-Anna turmele hienoa pukuansa! huusi
Diana heidän jälkeensä.

— Sitä sinun ei tarvitse pelätä, kun hän on Doran hoteissa, sanoi Marilla. — Se tyttö on huolellisempi ja ymmärtäväisempi kuin monet äidit, joita olen nähnyt. Hän on todellakin omalla tavallaan ihailtava — aivan toista laatua kuin tuo hulivilineitonen, joka myöskin on ollut kasvattinani.

Marilla loi kanamajoneesin takaa hymyilevän katseen Annaan. Tuosta katseesta päättäen oli hulivili sentään ollut hänelle rakkaampi kuin kukaan muu.

— Kaksosten kehitys on tosiaankin käynyt erinomaisen ilahduttavaan suuntaan, sanoi rouva Lynde, ehdittyään vakuuttautua, että he jo olivat poissa kuuluvista. — Dora on niin avulias ja toimelias, ja Davysta tulee oikea reimapoika, jos kaikki käy hyvin. Mutta herrainen aika, millainen rasavilli hän ensi aikoina oli! Kärsivällisyyteni joutui silloin usein kovalle koetukselle.

— En eläessäni ole tuntenut sellaista levottomuutta kuin ensimmäisenä puolena vuotena hänen tänne tultuansa, sanoi Marilla. — Mutta kaikkeenhan sentään tottuu. Viime aikoina hän on alkanut kovasti harrastaa maanviljelystä, ja nyt hän tahtoo, että ensi vuodeksi uskoisin talon hoidon hänelle. Kenties se ei olisi niinkään tyhmää, sillä Dianan isä haluaisi päästä arennista, joten tuo asia kumminkin on järjestettävä uudelleen jollakin tavoin.

— Kylläpä saatkin, Anna kulta, ihanan sään hääpäiväksesi, sanoi Diana, piilottaen silkkisen komeutensa suunnattoman hihallisen esiliinan suojaan. — Sehän on kuin suorastaan tilattu.

— Kunpa vain onnesi tulisi kestävämmäksi kuin kaunis sää, huokasi rouva Lynde.

Hän toivoi sitä koko sydämestään ja uskoi myöskin niin käyvän, mutta hän pelkäsi liian julkisen menestymisenilon ehkä yllyttävän sallimusta muuttamaan menettelynsä. Hän luuli tekevänsä tytölle vain palveluksen hillitsemällä hänen ylitsevuotavaa riemuansa.

Mutta tuo tähtisilmä, solakka neitonen — Vihervaaran ensimmäinen morsian — säteili onnesta astellessaan ihanana syyskuun päivänä, lyönnilleen kahdeltatoista, vanhoja kotikutoisilla matoilla peitettyjä portaita alas, utuinen huntu päälaella hulmuavana, syli täynnä ruusuja. Gilbert, joka odotti häntä alhaalla eteisessä, kohotti ihaillen katseensa häneen. Vihdoinkin hän sai hänet omaksensa, tuon aran, kauan kaihoamansa Annan, jonka hän oli voittanut vuosia kestäneen kärsivällisen odotuksen jälkeen. Nyt Anna lähestyi häntä hänen hellänä ja lempeänä morsiamenansa. Oliko hän tuollaisen morsiamen arvoinen? Voiko hän tehdä Annan niin onnelliseksi kuin toivoi? Jollei hän voisi vastata Annan odotuksia — jollei hän miehenä ja puolisona täyttäisi mittaa — kuinka silloin kävisikään?… Mutta silloin Anna ojensi hänelle kätensä, heidän katseensa yhtyivät ja kaikki epäilykset väistyivät iloisen varmuuden tieltä. He olivat luodut toisiansa varten — se oli epäämätöntä — mitä elämä sitten heille tarjoaisikin. Kummankin onni oli hyvässä tallessa toisen huostassa, ja kummankin mielen täytti rohkeus ja alttius.

Ympärillään rakkaat vanhat ystävät leppeinä, kasvot ilosta loistavina, vihittiin morsiuspari päivänpaisteessa tuossa vanhassa puutarhassa. Pastori Allan suoritti juhlatoimituksen, ja Priscillan lämminsydäminen Jonas piti, kuten rouva Lynde sittemmin sanoi, "kauneimman häärukouksen, minkä hän koskaan oli kuullut". Linnut eivät usein laula syyskuussa, mutta puutarhassa oli yksi ainoa väsymätön laulaja, joka hopeanheleällä äänellänsä viserteli syrjäisellä oksalla Annan ja Gilbertin lausuessa pyhät lupauksensa. Anna kuuli sen ja tunsi vienon ilonväreen povessansa, Gilbert kuuli sen myöskin ja ihmetteli, miksi eivät kaikki maailman lintuset liittyneet yhteen riemuitsevaksi kuoroksi, Paul kuuli sen ja sepitti myöhemmin runon, joka henki keväimen viehkeyttä, Charlotta Neljäs tarkkasi sitä, onnellisena varmasta tiedosta, että se merkitsi suurta menestystä rakkaalle neiti Shirleylle. Lintu lauloi, kunnes vihkimistoimitus oli lopussa, ja päätti sitten virtensä elämäniloa uhkuvaan, riemukkaasti helmeilevään crescendoon.

Ei koskaan tuo harmaa vanha talo suojaavine puutarhoineen ollut nähnyt niin iloista iltapäivää. Kaikki vanhat pilat ja kepposet, jotka ammoisista ajoista ovat kuuluneet häähuvitteluun, toistettiin nyt taas kerran ja vaikuttivat niin uusilta ja raikkailta ja lystikkäiltä, kuin olisivat ne olleet uuden uutukaisia keksintöjä. Juteltiin ja pidettiin hauskaa, ja kun Anna ja Gilbert, ehtiäksensä ajoissa Carmodyn junalle, lausuivat jäähyväiset ja lähtivät Paulin kyyditseminä matkaan, olivat kaksoset jo varanneet riisisuurimoita ja vanhoja kenkiä, joiden heittämisessä Charlotta Neljäs ja setä Harrison melkein veivät voiton kaikista. Marilla seisoi veräjällä, katsoen vaunujen jälkeen, kunnes ne katosivat näkyvistä tuon pitkän kujatien kultapiiskureunustuksen taa. Anna käännähti liehuttaakseen viime hyvästit. Hän oli poissa — Vihervaara ei ollut enää hänen kotinsa, ja Marillan kasvot näyttivät vanhoilta ja väsyneiltä, kun hän nyt palasi takaisin taloon, jonka Anna neljäntoista vuoden aikana, yksin poissaollessaankin, oli täyttänyt valolla ja elolla.

Mutta Diana pienokaisineen, Kaikurannan perhe ja pastori Allan rouvineen jäivät noiden kahden vanhan naisen luo, auttaaksensa heitä voittamaan ensi illan yksinäisyydentunteen. Sitten seurasi oikein hauska illallisateria, jolloin he istuen kaikki pöydän ympärillä juttelivat päivän merkkitapauksista. Ja heidän siinä vielä istuessaan, toisilleen seuraa pitäen, laskeutuivat Anna ja Gilbert junasta Glen S:t Maryn asemalla.

V.

KOTIINTULO.

Tohtori David Blythe oli lähettänyt hevosensa rillarattaineen nuorta avioparia vastaan, ja keskenkasvuinen poika, joka oli ylvästellyt kuskinistuimella, livahti nyt tiehensä ymmärtäväinen virnistely huulillaan, jättäen tulijat nauttimaan huvista saada matkata kahden illan ihanuudessa.

Anna ei koskaan unohtanut viehättävää näköalaa, joka aukeni heille, kun he ehtivät kylän toisessa päässä olevalle mäelle. Tulevaa kotiansa hän ei tosin vielä voinut erottaa, mutta hän näki edessään Neljän tuulen sataman vaalean punan ja hopean hohteessa, suuren kiiltävän peilin kaltaisena. Kauempana häämötti satamansuu, kellanharmaa hietasärkkien muodostama töyrämä toisella puolen ja toisella korkea äkkijyrkkä punainen hietakivikallio, joka loi synkän varjon veteen. Hietasärkkien takana hohti meri haaveellisena, tyynenä ja mahtavana kuulakassa iltavalaistuksessa. Lahdenpohjukassa, missä hietasärkät yhtyivät sataman rantamatalikkoon, sijaitsi pieni kalastajakylä ranta-aittoineen ja varastohuoneineen, ja noiden pikku mökkien akkunat välkkyivät kodikkaan ystävällisesti mailleen menevän auringon kirkastamina. Suolaisen meriveden ja levien lemu täytti ilman, ja koko maisema oli kuin hienoon hopeaharsoon verhottu. Himmeästi hohtavin valkopurjein ajelehti pari alusta pitkin pimentoon vaipuvia honkametsän reunustamia rantoja. Lahden vastakkaiselta rannalta kuului pienen valkoisen kirkon tornista kellonsoittoa. Vienon haaveellisena väreili tuo ääni yli vetten, sulaen maininkien hiljaiseen solinaan. Satamansuun viereisellä kalliolla loistava kirkas kullankeltainen valopilkku kuvastui säteilevänä pohjoisen taivaan helmiäishohteeseen, sitten se himmeni hehkuvaksi pisteeksi, joka jälleen laajeni, kasvaen hitaasti, kuin empien, jälleen tuikkivaksi tähdeksi, merenkulkijoille oppaaksi ja lohduksi. Kaukana taivaanrannalla näkyi ohikulkevan aluksen muodostama koukeroinen harmaa savuviiru.

— Kuinka kaunista, oi, kuinka kaunista! kuiskasi Anna. — Minä tulen rakastamaan Neljää tuulta, Gilbert! Missä meidän talomme sijaitsee?

— Emme voi vielä nähdä sitä — koivuhaka, joka lahden rannasta laajenee maallepäin, on sen edessä. Sieltä on melkein kilometrin matka Glen S:t Maryyn, ja yhtä pitkälti on meiltä majakalle. Naapureita ei meillä ole monta, Anna. Aivan lähellä on vain yksi ainoa talo, enkä tiedä, kuka siinä asuu. Tuleekohan sinun ikävä minun matkoilla ollessani, niin että mielesi käy apeaksi?

— Ei suinkaan — tässä ihanassa ympäristössä ja iltailonani tuo tuikkava tähtönen. — Kuka asuu tässä talossa, Gilbert?

— En tiedä. Ei näytä juuri siltä, että siellä voisimme toivoa tapaavamme sukulaissieluja — vai mitä ajattelet?

Rakennus, josta he puhuivat, oli tilava ja suuri ja maalattu vihreällä värillä, niin räikeän silmäänpistävällä, että ympäröivä maisema sen rinnalla näytti haalistuneelta. Talon takana sijaitsi kasvitarha hedelmäpuineen, etualan peitti tasaiseksi leikattu ja huolellisesti siistitty ruohokenttä, mutta kaikki tyyni vaikutti omituisen autiolta ja epäkodikkaalta. Riihet, ladot, navetat, tallit — kaikki näytti täällä olevan erinomaisessa kunnossa, huolellisesti puhdistettua ja hoidettua.

— Ei tosiaankaan tunnu erityisen luultavalta, että henkilö, jolla on tuollainen väriaisti, voisi olla sukulaissielumme, sanoi Anna. — Ellei talo nimittäin ole saanut väriänsä jonkun erehdyksen johdosta, kuten Avonlean käräjätalo. Olen varma, ettei siellä ole ollenkaan lapsia. Minne katsookaan, on kaikki niin kiusallisen hyvässä järjestyksessä, että tuntee kylmänväreitä sieluun saakka.

He eivät olleet kohdanneet ainoatakaan ihmistä kostealla punaisella tiellä, joka seurasi rannan mutkia. Mutta juuri kun he tulivat koivuhakaan, jonka takana heidän kotinsa sijaitsi, huomasi Anna nuoren tytön, joka ajoi lumivalkoista hanhiparvea edellään tien oikealla puolen kohoavaa ruohopeitteistä rinnettä pitkin. Ylempänä kasvoi siellä täällä jokunen mahtava honka. Niiden runkojen välitse voi erottaa huojuvia laihoja, kullanhohtoisia, rantakauran koossapitämiä hietasärkkiä ja kaistaleita auringossa kimmeltävää, siintävää mertä. Tuo tyttö oli pitkä ja hänellä oli yllään vaaleansininen karttuunipuku. Hän asteli ryhdikkäänä, joustavin askelin. Hän tuli hanhinensa ulos rinteen juurella olevasta veräjästä, juuri kun Anna ja Gilbert ajoivat ohitse. Käsi veräjän säpillä hän tuijotti heihin herkeämättä, kasvoillaan ilme, jonka tuskin voi sanoa kuvastavan mielenkiintoa, mutta ei myöskään pelkkää uteliaisuutta. Silmänräpäyksen ajan tuntui Annasta kuin olisi siinä tuikahtanut esiin villan välähdys. Mutta valtavimmin vaikutti häneen tytön kauneus, joka sai hänet suorastaan säpsähtämään — kauneus, piirteiden ja värien puolesta niin häikäisevä, että sen kaikkialla täytyi herättää huomiota. Tyttö käyskenteli hatutta, ja hänen raskaat, kypsyvän vehnän väriset palmikkonsa olivat kiedotut pään ympäri kruunun tavoin. Silmät olivat syvät ja siniset kuin alppijärvi. Yksinkertainen karttuunipuku verhosi ylvästä, soreata vartta, ja hänen huulensa olivat yhtä upean punaiset kuin valmukimppu, jonka hän oli pistänyt vyönsä alle.

— Gilbert, kuka oli tuo tyttö, jonka ohi ajoimme äsken? kysyi Anna hiljaa.

— En minä nähnyt mitään tyttöä, sanoi Gilbert, jonka huomio oli tykkänään kiintynyt nuorikkoon.

— Hän seisoi tuolla veräjän luona — ei, älä katso sinnepäin! Hän seisoo siellä vielä ja katsoo meidän jälkeemme. En ole koskaan elämässäni nähnyt niin kauniita kasvoja.

— En muista nähneeni mitään kauniita tyttöjä täällä asuessani. The Glenissä on kyllä muutamia sieviä typyköitä, mutta eivät ne ole senlaatusia, että niitä tulisi erityisesti huomanneeksi.

— Mutta tähän tyttöön kiintyy huomio aivan ehdottomasti. Et varmaankaan ole nähnyt häntä koskaan, sillä muutoin kyllä hänet muistaisit. Häntä ei unohda niin helposti. Tuollaisia kasvoja en ole ikinä nähnyt muualla kuin kuvissa. Ja entä tukka sitten! Hän voisi hurmata sekä runoilijaa että maalaajaa.

— Varmaankin hän on täällä tervehtimässä jotakin tuttua — asuu kenties lahden tuolla puolen sijaitsevassa suuressa kesähotellissa.

— Se ei voi olla mahdollista — hänellä oli valkoinen esiliina ja hän kuljetti hanhiparvea.

— Sen hän voi ehkä tehdä huviksensa. Katsos, Anna — tuolla on meidän talomme!

Anna katsoi katsomistaan, unohtaen hetkiseksi tykkänään tytön, jolla oli niin komeat, uhmaa uhkuvat silmät. Hänen uuden kotinsa näkeminen oli omiansa ilahduttamaan silmää ja mieltä — se muistutti siinä yksinäisyydessään suurta kermanväristä simpukkaa, jonka laineet ovat heittäneet rannalle. Soleiden lombardilaisten poppelien kahdenkertaiset rivit kuvastuivat taivaalle tumman purppuran värittäminä. Matalan talon takana, suojaten puutarhaa liian navakalta merituulelta, kohosi tiheä, tumma honkametsä, missä tuulet voivat virittää kaikki kolkon hurmaavat sävelensä. Kuten kaikki metsät näytti se syvimmissä sopukoissaan säilyttävän salaisuuksia, joiden selvittäminen houkuttelee kärsivällistä tutkijaa. Uteliailta ja välinpitämättömiltä katseilta suojaa niitä itsepintaiset, pauloihin kiehtovat vihreät käsivarret.

Öiset tuulenpuuskat alkoivat jo vallattoman karkelonsa hietasärkillä ja rantaniityillä, ja lahden toisella puolen sijaitsevasta kalastajakylästä näkyi tuikkivia valopilkkuja, kun Anna ja Gilbert saapuivat poppelikujan päähän. Pienen talon ovi aukeni ja pesävalkean loimu tunki tervehtäen ulos hämärään. Gilbert nosti Annan alas kevyistä vaunuista ja ohjasi hänet sisään puutarhaan veräjästä, jonka molemmin puolin kohosi vaalein uusin lehvin koristetut hongat, ja he astelivat nyt siistiä, punaisella hiedalla peitettyä polkua pitkin eteisen portaille.

— Tervetuloa kotiin, kuiskasi Gilbert, ja käsi kädessä astuivat he yli uuden kotinsa kynnyksen.

VI.

KAPTEENI JIM.

Vanha tohtori Dave ja hänen rouvansa olivat tulleet tuohon pieneen taloon tervehtämään nuorta avioparia. Tohtori Dave oli kookas ja säyseä vanha herra, jolla oli valkoinen poskiparta, ja rouva oli siro pieni nainen, jolla oli talviomenoita muistuttavat posket ja hopeanharmaa tukka. Hän sulki heti Annan äidillisesti syliinsä.

— Kuinka hauskaa, että nyt olet täällä, pikku ystäväni! Olet varmaankin kovasti väsyksissäsi? Me olemme valmistaneet hiukan illallista, ja kapteeni Jim on onkinut teille forelleja. Kapteeni Jim, missä te olettekaan! Vai niin, hän on kaiketi mennyt huolehtimaan hevosesta. Lähdetään tuonne yläkertaan, niin voit riisua yltäsi päällysvaatteet!

Anna silmäili kaikkea iloisin ja kiitollisin katsein, seuratessaan vanhaa tohtorinrouvaa portaita ylös. Hän oli varsin mieltynyt uuteen kotiinsa. Hänestä tuntui Vihervaaran ilma täällä tulvehtivan häntä vastaan sekä tuo entisyyden lemu, joka häntä niin viehätti.

— Olisin varmaankin sopeutunut hyvin yhteen tuon vanhan neidin kanssa, joka omisti tämän kaiken, kuiskasi hän itseksensä, jäätyään yksin huoneeseensa.

Se oli hauska ullakkohuone, jossa oli kaksi akkunaa. Toisesta näkyi lahti kalastaja veneineen ja hietasärkkineen sekä Neljän tuulen majakka. Toisesta oli näköala laaksonpohjukkaan, missä puro kulki kohisten läpi mehevän ruohikon. Samalla suunnalla, mutta kappaleen matkaa kauempana, sijaitsi ainoa naapurikartano, säännöttömästi rakennettu vanha harmaa talo, jonka akkunat pilkistelivät piilipuitten himmeiden lehdistöjen takaa esiin arasti kuin pimeässä pälyvät silmät. Anna olisi halunnut tietää ketä siellä asui, sillä olivathan nuo ihmiset hänen lähimmät naapurinsa, ja hän toivoi heidän olevan hauskaa väkeä. Äkkiä hän huomasi ajatustensa johtuneen tuohon kauniiseen tyttöön, joka paimensi hanhilaumaa.

— Gilbert ei luullut hänen kuuluvan tänne, ajatteli Anna, — mutta minä olen varma, että hän asuu täällä. Hänen olennossaan oli jotakin, joka osoitti hänen kuuluvan yhteen meren ja taivaan ja lahden ja kalastaja-alusten kanssa. Hän on Neljän tuulen lapsi.

Annan palatessa ullakolta seisoi Gilbert avoimen lieden ääressä, puhellen tuntemattoman miehen kanssa. He käännähtivät molemmat Annan tullessa sisään.

— Kapteeni Boyd — vaimoni, esitteli Gilbert.

Gilbert käytti nyt ensi kerran vierasten ihmisten kuullen nimitystä "vaimoni", ja hän tunsi itsensä perin ylpeäksi ja onnelliseksi niin tehdessään. Tuo vanha merimies ojensi Annalle jäntevän kätensä, he hymyilivät toisillensa, ja samassa he olivat solmineet ystävyydenliiton eliniäkseen. Kiintymyksen tunne voi syttyä äkkiä kuin teräksestä kirpoava kipinä.

— Onpa herttaisen hauskaa saada tutustua tähän pikku rouvaan! Tulkaa yhtä onnelliseksi kuin ensimmäinen morsian, joka tänne tiili! Parempaa en enää voisi teille toivottaa. Mutta miehenne ei esitellyt minua oikealla tavoin. Minua sanotaan arkioloissa kapteeni Jimiksi, ja kun tekin joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tulette nimittämään minua sillä nimellä, niin voitte yhtä hyvin tehdä sen alun pitäin. Sallikaa minun sanoa, rouva Blythe, että te olette oikein suloisen miellyttävä nuori rouva, jonka näkeminen suorastaan virkistää vanhan erakon mieltä.

Hän näytti aikovan tehdä lähtöä, mutta vanha tohtorinrouva pyysi, että hän jäisi syömään illallista yhdessä heidän toisten kanssa.

— Kiitän nöyrimmästi — siinä asiassa minä en pane vastaan, rakas rouva Dave. Minähän saan enimmäkseen syödä ateriani yksin — ainoana seuranani on vanhan naamani kuva, jonka näen vastakkaisella seinällä riippuvassa peilissä. En saa usein tilaisuutta istua kahden niin herttaisen ja rakastettavan naisen seurassa.

Kapteeni Jimin kohteliaisuudet vaikuttanevat kenties painettuina esiintyessään hiukan liian rohkeilta, mutta hän lausui ne niin vaatimattomasti ja niin kunnioittavin ilmein ja äänensävyin, ettei se nainen, jolle ne omistettiin, koskaan raskinut pahastua noista ihailun ilmauksista.

Kapteeni Jim oli oikea valiomies, hienoluonteinen, vilpitön ja suora, katse ja sydän täynnä ikuista nuoruutta. Hänellä oli kookas ja hiukan järeä varsi ja hän käveli vähän kumarassa, mutta koko hänen olentonsa todisti suurta voimaa ja kestävyyttä. Sileiksiajellut kasvot olivat täynnä ryppyjä ja ahavoituneet ja päivän paahtamat, ja tuuhea raudanharmaa harja valui melkein hartioille saakka. Mutta jokaisen huomio kiintyi eniten hänen ihmeellisiin sinisiin syvällisiin silmiinsä, joiden katse oli väliin säteilevä, väliin haaveellinen, ja jotka väliin suuntautuivat ulapalle raskasmielisin, salaperäisin ilmein, kuin hakien jotakin kallisarvoista, joka häneltä oli joutunut kadoksiin. Oli vielä tuleva päivä, jolloin Anna sai tietää, mitä kapteeni Jim mereltä tähysteli.

Ei käy kieltäminen, että kapteeni Jim oli jokseenkin ruma mies. Hänen karkearakenteinen alaleukansa, tuima suunsa ja kupera otsansa eivät olleet vähääkään kauneudensääntöjen mukaisia, ja hän oli kokenut paljon suruja ja vastoinkäymisiä, jotka olivat jättäneet jälkiä sekä hänen ruumiiseensa että sieluunsa. Mutta vaikka Anna ensi hetkenä pitikin häntä jotenkin rumana, ei hän myöhemmin koskaan ajatellut koko asiaa — asustihan tuossa karkeassa kuoressa niin paljon sydämen hyvyyttä.

Hilpein mielin istuuduttiin nyt illallispöytään. Avoimella liedellä palava valkea levitti lämpöä syysillan koleuteen, ruokasalin akkuna oli auki ja merituuli sai vapaasti puhaltaa sisään. Näköala oli ihana, ulappa verhoutui haaveelliseen hämärään ja hietasärkkien epämääräiset ääriviivat häipyivät usmaan. Rantakallioiden punaisenruskea väritys oli vaihtunut harmaaseen. Pöytä oli täynnä vanhan tohtorinrouvan herkkuja, mutta forellivati oli sentään saanut kunniasijan.

— Ajattelin, että ne kenties maistuisivat matkan jälkeen, sanoi kapteeni Jim. — Ne ovat aivan tuoreita, hyvä rouva. Kaksi tuntia sitten ne vielä hypiskelivät reippaina ja iloisina koskessa.

— Kuka hoitaa majakkaa tänä iltana, kapteeni Jim? kysyi tohtori Dave.

— Sen tekee veljenpoikani Alec. Hän pystyy kyllä siihen yhtä hyvin kuin minä. Mutta nyt voin kertoa, että olen oikein iloissani siitä, että herrasväki pyysi minua jäämään illalliselle. Olen aika nälkäinen — päivälliseni laita oli tänään varsin kurjasti.

— Te ette varmaankaan pidä tarpeeksi hyvää huolta itsestänne siellä majakassanne, sanoi vanha rouva. — Teillä on niin paljon muuta puuhaa, että tuskin tulette koskaan nauttineeksi kunnon aterian.

— Te erehdytte aivan, pani kapteeni Jim vastaan.

— Enimmäkseen elän vallan herkullisesti. Olin eilisiltanakin kylässä ostamassa kaksi kiloa luutonta häränlihaa — aioin siitä saada oivan vatkulipäivällisen ja vielä muutakin.

— No, kuinka häränlihan sitten kävi? kysyi tohtorinna.

— Kadotitteko sen kotimatkalla?

— Enhän toki — Kapteeni empi hämillään. — Juuri kun aioin mennä levolle, tuli muuan kurja koiraparka anomaan minulta yömajaa. Varmaankin se oli jonkun kalastajan koira. Enhän voinut ajaa pois tuota raukkaa — sillä oli yksi käpälä kipeä ja se juosta hölkytti kolmen varassa. Siksi päästin sen sisään pieneen ulkoeteiseeni, annoin sille vanhan säkin makuu-alukseksi ja palasin sisään. Mutta kuinka olikaan, en saanut unta silmiini. Tulin ajatelleeksi, että koira oli näyttänyt niin nälkäiseltä.

— Ja te nousitte ja annoitte koiralle pihvilihan, koko tuon suuren pihvilihapalan, sanoi tohtorinrouva vitkaan ja omituisella riemukkaan nuhtelevalla äänensävyllä.

— Niin, hyvä rouva — mitäs muuta minä olisin sille antanut? vastasi kapteeni Jim nöyrästi. — Eihän minulla ollut muuta — ainakaan koiran maun mukaista. Ja nälissään se epäilemättä oli, sillä muistan että lihasta tuskin tuli enempää kuin kaksi suupalaa. Minä nukuin oivallisesti loppuyön, mutta päivälliseni laita oli hiukan huonosti — minulla oli vain perunoita, eikä edes kastiketta. Mutta koira lähti aamulla hyvillä mielin kotiin. Kasvissyöjä ei se ainakaan ollut, se on varmaa.

— Sehän on hirveätä, että teidän täytyy paastota viheliäisen juoksukoiran takia! kauhisteli tohtorinrouva.

— Kenties se on hyvinkin arvokas omistajalleen, sanoi kapteeni Jim. — "Ei ole koiran karvoihin katsomista." Ensi perämiestä se tosin ei ollenkaan miellyttänyt. Se ilmaisi tunteensa perin pontevasti — sähisi ja syljeskeli. Mutta Ensi perämies on niin ennakkoluuloinen. Ei kissasta ole koiran tuomariksi… No niin, päivälliseni meni sitä tietä, joten tämä herkullinen illallisateria miellyttävässä seurassa oli minulle perin mieluisa, kuten sanottu. Kuinka ihana asia onkaan omistaa hyviä naapureita!

— Kuka asuu tuolla puron viereisessä talossa, jonka ympärillä kasvaa piilipuita? kysyi Anna.

— Rouva Dick Moore, sanoi kapteeni Jim. — Sekä hänen miehensä, lisäsi hän, kuin olisi hän äkkiä tullut ajatelleeksi jotakin erikoista.

— Monta naapuria ei teillä ole, rouva Blythe, jatkoi kapteeni Jim. — Tämä puoli lahtea on hyvin harvasti asuttua. Suurin osa maasta kuuluu eräälle herra Howardille, joka asuu The Glenin tuolla puolen, ja hän vuokraa sen muille laidunmaaksi. Mutta sen enemmän väkeä asuu kalastajakylässä — ja totta puhuen se on varsin sekalaista seurakuntaa.

Tohtori Dave, joka nelikymmenvuotisen virkauransa kestäessä oli saanut käydä monet kovat ottelut tuon itsepintaisen kalastajaväestön kanssa, veti suunsa nauruun ja nyökkäsi.

— Kukas asuu tuossa hirvittävässä ruohonvihreässä talossa noin neljänneskilometrin päässä täältä?

Kapteeni Jimin suu vetääntyi makeaan hymyyn.

— Siellä asuu neiti Cornelia Bryant. Hän tulee kyllä pian tänne vierailulle, koska herrasväki kuuluu presbyteriläiseen seurakuntaan eikä metodisteihin. Jos olisitte metodisteja, ei hän koskaan astuisi jalkaansa taloonne.

— Peräti itsenäinen luonne, hihitti tohtori Dave. — Piintynein miestenvihaaja, joka koskaan on käynyt naisten kengissä — 42 numeron, luullakseni.

— Ovatko pihlajanmarjat sattuneet olemaan happamia? tiedusteli
Gilbert nauraen.

— Ei, ei mitenkään, vastasi kapteeni Jim vakavasti. — Cornelia olisi nuorena ollessaan voinut valita mielensä mukaan. Ja nytkin tarvitsisi hänen vain sanoa sana, saadaksensa vanhat leskimiehet liikkeelle. Hänellä on terävin kieli ja parhain sydän koko Neljässä tuulessa. Kun joku joutuu pulaan, on hän heti valmis tarjoamaan apuansa mitä ystävällisimmällä tavalla. Toisesta naisesta hän ei ikinä sanoisi pahaa sanaa, ja jos hän sättiikin meitä miespahuksia, niin olemme me kyllä niin paksunahkaisia, että sen kestämme.

— Teistä hän aina puhuu hyvää, kapteeni Jim, sanoi vanha tohtorinrouva.

— Niin, pelkään kyllä niin olevan. Se ei ole minulle ollenkaan mieleen. Se herättää minussa sellaisen tunteen, kuin olisi minussa jotakin eriskummallista, suorastaan luonnonvastaista.

VII.

OPETTAJAN MORSIAN.

— Kuka oli ensimmäinen nuori rouva, joka tuli tähän taloon, kapteeni Jim? kysyi Anna heidän käytyänsä illallisen jälkeen istumaan valkean ääreen.

— Kenties hänen vaiheensa kuuluvat tarinaan, jonka kuulin liittyvän tähän taloon, sanoi Gilbert. — Joku mainitsi teidän tuntevan sen, kapteeni Jim?

— Se pitää kyllä paikkansa. Luullakseni olen Neljän tuulen elossaolevista asukkaista ainoa, joka vielä voi muistaa opettajan morsiamen, sellaisena kuin hän oli tullessaan Prinssi Edvardin saarelle. Hänen kuolemastansa on nyt jo kolmekymmentä vuotta, mutta hän oli niitä naisia, joita ei unohda koskaan.

— Kertokaa meille tuo tarina, pyysi Anna. — Tahtoisin niin mielelläni saada tietoja niistä naisista, jotka ovat asuneet tässä talossa ennen minua.

— Niin, niitä on kaikkiaan ollut ainoastaan kolme, viimeksi Elizabeth Russel — ja sitten vielä rouva Ned Russel ja opettajan morsian. Molemmat ensinmainitut olivat kilttejä kunnon ihmisiä, mutta opettajan morsiamelle eivät he vetäneet vertoja.

— Opettaja oli nimeltään John Selwyn. Hän saapui tänne Vanhasta maailmasta opettajaksi The Glenin kouluun, minun ollessani kuudentoistavuotias poika. Hän ei ollut tuota tavallista laatua, jota siihen aikaan pidettiin kyllin hyvänä meille. Ne olivat enimmäkseen olleet nuoria miehiä, joilla tosin kyllä oli joukko tietoja, vaan jotka olivat joutuneet hiukan huonoille jäljille ja hoitivat koulua pohmelojen väliaikoina. Mutta John Selwyn oli kunnon poika, siivo kaikin puolin. Hän asui kotonani täysihoidossa, ja hänestä ja minusta tuli hyvin hyvät ystävät, vaikka hän oli kymmenen vuotta minua vanhempi. Me luimme yhdessä ja teimme pitkiä kävelyretkiä ja keskustelimme kaikesta taivaan ja maan välillä. Luulen että hän tunsi melkein kaiken runouden, mitä on kirjoitettuna, ja kävellessämme illoin rannalla sain aina kuulla mitä kauneinta runonlausuntaa. Isäukon mielestä sellainen oli vain ajanhukkaa, mutta hän ei sentään sekaantunut asiaan, sillä hän toivoi noiden harrastusten parantavan minut halusta mennä merille. No, siihen nähden ei mistään olisi ollut apua — äiti kuului vanhaan merimiessukuun, ja tuon halun olin saanut vereeni. Mutta minusta oli hauskinta mitä tiesin kuulla Johnin lukevan ja lausuvan runoja. Siitä on nyt likimmittäin kuusikymmentä vuotta, mutta osaan vielä tänäkin päivänä ulkoa joukon runoja siltä ajalta. Niin, niin, melkein kuusikymmentä vuotta!

Kapteeni Jim vaikeni hetkeksi, jääden tuijottamaan hiipuvaan hiillokseen, missä muistot piirsivät kuvakirjoitustaan punaan ja harmaaseen. Huoahtaen hän ryhtyi sitten jälleen jatkamaan kertomustansa:

— Muistan erityisesti erään kevätillan, jolloin kohtasin hänet hietasärkkien keskellä. Hän ikäänkuin loisti sisäisestä ilosta — jokseenkin samoin kuin te, tohtori Blythe, tuodessanne tänä iltana rouvanne tänne sisään. Heti teidät nähdessäni muistin hänet. Ja silloin hän kertoi minulle, että hänellä kotimaassaan oli rakastettu, ja että tyttö nyt oli tuleva tänne hänen luoksensa. Minä en tullut siitä juuri erityisen iloiseksi, mutta se johtui pelkästä itsekkyydestä — sillä minä mietin sitä, että tuo uusi suhde tulisi vieroittamaan meidät toisistamme. Mutta minulla oli sentään tarpeeksi älyä salatakseni tuon ajatukseni. Hän alkoi nyt kertoa minulle minkä mitäkin morsiamestansa. Hänen nimensä oli Persis Leigh. Hän olisi jo heti seurannut sulhastaan tänne, mutta ei voinut lähteä vanhan setänsä takia. Tämä oli sairaalloinen ja heikko, mutta hän oli ollut kiltti veljentyttärelleen hänen vanhempiensa kuollessa, ja tyttö ei ollut tahtonut lähteä hänen luotansa. Mutta nyt hän oli kuollut ja nyt oli Persis tuleva sulhonsa luo, mennäkseen avioliittoon hänen kanssaan. Siihen aikaan ei tuollainen matka ollut mikään helppo asia yksinäiselle naiselle. On näet muistettava, ettei höyrylaivoja ollut olemassa.

— "Milloin odotat hänen saapuvan?" sanoin minä.

— "Hän lähtee matkaan Royal William-aluksella kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä", sanoi hän, "ja silloin täytyy hänen ehtiä tänne heinäkuun keskivaiheilla. Minun täytyy pyytää rakennusmestari Johnsonia kyhäämään minulle kokoon tuvan. Hänen kirjeensä tuli tänään. Tiesin jo ennenkuin olin ehtinyt avata sen, että se sisälsi hyviä uutisia. Näin hänet muutama ilta sitten."

— Minä en ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja silloin hän alkoi selittää — mutta siitä en tullut hullua harmaammaksi. Hän sanoi, että hän omisti hengen lahjan — tai kenties tuota kykyä oli katsottava kiroukseksi. Aivan niin hän sanoi, rouva Blythe. Hyödyksikö se oli vai kiroukseksi, sitä ei hän tiennyt. Hänen isoäidillään oli myöskin ollut sama lahja, ja siitä syystä hänet oli noita-akkana poltettu roviolla. Opettaja kertoi joutuvansa tuon tuostakin ikäänkuin omituiseen unitilaan — muistelin hänen sitä nimittäneen selkeänäköisyydeksi. Onko sellaista olemassa, tohtori Blythe?

— Epäilemättä on olemassa ihmisiä, joilla on selkeänäköisyyden tiloja, vastasi Gilbert. — Mutta tuo asia kuuluu pikemmin sielutieteellisten tutkimusten kuin lääketieteen alalle. Ja mitään lopullista selvyyttä ei siihen nähden ole suinkaan saavutettu. No, millaisia olivat sitten nuo hänen näkynsä?

— Hän näki aivan yksinkertaisesti unta, sanoi vanha tohtori epäilevästi.

— Hän sanoi tuossa tilassa voivansa nähdä tulevaisia asioita, jatkoi kapteeni Jim empivästi. — Minä toistan vain hänen omat sanansa. Hän sanoi, että väliin tuo tuotti hänelle suurta iloa, väliin saattoi hänet pelästyksiin. Neljä päivää sitten oli hän joutunut tuollaiseen tilaan, istuessaan valkean ääressä siihen tuijottaen. Silloin hän näki Persis Leighin edessään Englannissa eräässä vanhassa huoneessa, jonka hän tunsi varsin hyvin entisajoilta, ja tyttö ojensi hänelle kätensä ja näytti niin iloiselta ja onnelliselta. Silloin opettaja ymmärsi saavansa häneltä hyviä tietoja.

— Niin, niin — olihan se kaunis uni, ilveili vanha tohtori. — Hän istuu siinä valkean ääressä morsiantaan ajatellen ja torkahtaa uneen.

— Sehän on kyllä mahdollista, myönsi kapteeni Jim. — Sitä minäkin heti sanoin. Olihan paljon rauhallisempaa ajatella sillä tavoin. Minua kammotti ajatellessa, että hänellä olisi tuollaisia aavenäkyjä, jotka hänelle ilmaisisivat muilta ihmisiltä salattuja seikkoja.

— "Ei", sanoi hän, "unennäköä se ei ollut. Mutta jättäkäämme tuo asia. Jos ajattelet sitä liiaksi, et pysy enää oikein ystävänäni samalla tavoin kuin ennen."

— Sanoin hänelle, että ystävyyttämme ei mikään voisi häiritä. Mutta hän pysyi ajatuksessansa, pudisti päätänsä ja sanoi:

— "Minä tunnen sen asian paremmin, poikaseni. Olen samasta syystä ennenkin menettänyt ystäviä. En suinkaan lue sitä heille viaksi. Mutta väliin tunnen sentään katkeruutta mielessäni. Tuo kyky, jonka omistan, on yliluonnollista laatua, — mutta hyvänkö vai pahan hengen suoma, sitä ei ole helppo sanoa. Ja me kuolevaiset kammomme joutua liian läheisiin kosketuksiin sekä Jumalan että pimeyden ruhtinaan kanssa."

— Juuri niin hän puhui. Muistan hänen sanansa niin selvästi kuin hän olisi lausunut ne eilispäivänä. Mitä arvelette, tohtori, hänen oikeastaan tarkoittaneen?

— Siitä ei hän arvattavasti ollut itsekään selvillä, vastasi tohtori
Dave lyhyesti.

— Minä luulen käsittäväni hänen tarkoituksensa, kuiskasi Anna.

Hän oli kuunnellut kertomusta jännittyneenä, tutussa asennossaan, huulet puoliavoinna ja silmät loistavina. Oivaltaen hänen katseessaan ilmenevän kehoituksen, jatkoi kapteeni Jim kertomustansa:

— Ei tietysti kestänyt kauan, ennenkuin kaikki ihmiset The Glenissä ja Neljässä tuulessa tiesivät, että opettajan morsian oli tulossa sinne, ja kaikki iloitsivat siitä, sillä opettaja oli voittanut kaikkien sydämet. Mielenkiinnolla seurattiin nyt hänen asuntonsa valmistumista — tämän samaisen talon, jossa nyt olemme. Itse hän oli valinnut paikan — sinne piti näkyä lahti kalastajaveneineen ja kuulua aaltojen loiske. Hän laati kuntoon puutarhan käytävineen ja kukkalavoineen sekä kasvistarhan ja poppelikujan. Ja The Glenin koulun pikkutytöt istuttivat käytäväin varsille ruusupensaita, jotka yhä vieläkin ovat paikoillaan, joskin useat niistä ovat hiukan kituvassa tilassa, — iloksi opettajan morsiamelle. Ja opettaja sanoi, että vienon punertavat ruusut kuvasivat hänen morsiamensa poskia ja tummemmat hänen huuliansa ja valkoiset hänen otsaansa… Niin, hän oli niin runoutta tulvillaan, että hän väliin tuskin osasi puhua tavallisen ihmisen tavoin…

— Melkein jok'ikiseltä hän sai jonkin pienen lahjan kotinsa sisustamiseksi. Itsellänsähän hänellä ei juuri ollut liikoja sitä varten varattuna. Mutta rakkauden mitta oli siinä talossa ylitsevuotavainen. Naiset lähettivät virkattuja peitteitä ja kirjailtuja pöytäliinoja ja pyyhkeitä, muuan ukko veisti piirongin, toinen pöydän, mikä mitäkin. Vanha sokea täti Margaret Boyd palmikoi pienen kopan mausteille tuoksuvasta rantakaurasta, ja siinä säilytti opettajan rouva vuosikausia nenäliinavarastoansa.

— No niin, lopuksi oli sitten kaikki valmista — yksin halotkin oli asetettu liedelle, — nuorikon tarvitsi vain ottaa tulitikku ja sytyttää ne. Liesi ei ollut aivan sama kuin nyt, mutta se oli samassa paikassa. Neiti Elizabeth muurautti tämän tähän, kun talossa toimitettiin korjauksia kymmenen vuotta sitten. Tuo entinen oli suunnaton, avoin tulisija, joka ulottui syvälle muuriin ja johon olisi mahtunut kokonainen härkä paistumaan. Olen istunut sen edessä lukemattomat kerrat, laivurijuttujani kertoellen — aivan kuten nyt…

Jälleen seurasi hiljaisuus, kapteeni Jimin loitsiessa eteensä rakkaita vieraita, joita Annan ja Gilbertin ei ollut suotu nähdä, — nuo ystävät, jotka entisinä päivinä olivat istuneet tässä lieden ääressä hänen kanssaan, hilpeyden ja elämänhalun väike silmissään, ja jotka jo aikoja olivat vaipuneet lepoon kirkkotarhan multaan tai äärettömän meren kehtoon. Nämä suojat olivat kerran raikuneet lasten naurusta. Talvi-iltoina olivat ystävät kokoontuneet tänne. Täällä oli laulettu ja karkeloitu ja laskettu leikkiä. Täällä olivat nuorukaiset ja neitoset rakennelleet tuulentupia. Kapteeni Jim näki talon täynnä olentoja, jotka pyrkivät esiin, muistuttaaksensa häntä olemassaolostansa.

— Talo valmistui heinäkuun ensi päiväksi. Sitten alkoi opettaja laskea päiviä. Näimme hänen usein astelevan rantaan, ja silloin tuumiskelimme aina keskenämme: "Ajatteles, pian hän käyskentelee yhdessä vaimonsa kanssa!"

— Morsiamen odotettiin saapuvan heinäkuun keskivaiheilla, mutta hän ei saapunutkaan. Levottomaksi ei sentään kukaan siitä käynyt. Tapahtui usein, että laivat myöhästyivät päivä- ja viikkomääriä. Royal William oli viipynyt viikkokauden yli määräajan — se viipyi kaksi ja viipyi kolme. Lopuksi jo aloimme pelätä pahaa — ja tilanne paheni yhä pahenemistaan. Tuli aika, jolloin en enää rohjennut katsoa John Selwyniä silmiin. Tiedättekö, rouva Blythe — tässä alensi kapteeni Jim äänensä — minusta niiden katse oli aivan samanlainen kuin tuon vanhan isoäidin lienee ollut, kun hänet poltettiin roviolla. Sanoja ei hän liioin hukannut ja työnsä koulussa hän hoiti, mutta hän oli kuin unissakävijä, sielu oli toisaalla, ja heti kun hän pääsi koulusta, hän kiiruhti rantaan. Siellä hän välistä voi kuljeksia pimeän tulosta päivänkoittoon. Hänen synkkämielisyytensä alkoi jo tuntua arveluttavalta. Odotettuun alukseen nähden olivat kaikki jo luopuneet toivosta — kahdeksan viikkoa oli jo mennyt menojaan. Oli ehditty syyskuun keskivaiheille, ja opettajan morsian ei ollut vieläkään saapunut — ei ollut saapuva koskaan, niin ajattelimme.

— Sitten nousi kova myrsky, jota kesti kolme päivää, ja sen tyynnyttyä menin illalla rantaan. Siellä seisoi opettaja, käsivarret nojattuina kalliokielekkeeseen, ja hän tuijotti herkeämättä ulos merelle.

— Minä puhuttelin häntä, mutta hän ei vastannut. Hänen katseensa näytti olevan kiintynyt johonkin, jota minä en voinut nähdä. Kasvot olivat jäykät kuin kuolleella.

— "John, John", huusin minä hänelle, tuntien kalmankylmää läpi luiden ja ytimien, sillä niin kummalliselta hän näytti, "herää — herää!"

Silloin katosi tuo omituinen ilme hänen katseestansa. Hän käänsi päätään ja katsoi minuun. En koskaan unohda hänen kasvojansa — en ennenkuin lähtiessäni viimeiselle matkalle…

— "Kaikki on hyvin, poikaseni", sanoi hän. — "Olen nähnyt Royal William'm kiertävän East Pointin niemeä. Päivänkoitteessa se laskee maihin. Huomisiltana istun morsiameni kanssa oman lieteni ääressä."

— Luuletteko, että hän todella näki sen? keskeytti kapteeni Jim äkkiä kertomuksensa.

— Jumala tiesi, vastasi Gilbert hiljaisella äänellä. — Ken pystyy sanomaan, mitä ihmeitä suuri rakkaus ja suuri kaipaus yhdessä voivat saada aikaan.

— Minä olen varma siitä, että hän näki sen, sanoi Anna vakavasti.

— Kaikki riippuu uskosta, sanoi tohtori Dave, mutta hänen äänensävynsä ei ollut enää niin ivallinen kuin aikaisemmin.

— No niin, nyt saatte kuulla ihmeellisiä asioita, sanoi kapteeni Jim juhlallisesti. — Seuraavana aamuna näkyi Royal William päivänkoitteessa satamansuulla, kulkien myötätuulessa, kaikki purjeet pystyssä, ja pian laski alus satamassa ankkuriin. The Glenistä ja koko rannikolta oli joka kynsi sitä vastassa. Opettaja oli istunut koko yön rannalla odottamassa. Kuinka me hurrasimmekaan laivan lähetessä rantaa!

Kapteeni Jimin silmät loistivat. Hän näki edessään Neljän tuulen sataman tuona päivänä kuusikymmentä vuotta sitten, jolloin muuan kulunut vanha englantilainen laiva saapui sinne päivännousun hohteessa.

— Ja Persis Leigh oli myöskin laivassa? kysyi Anna.

— Niin oli — se on tietty — kapteenin vaimon seurassa. Heillä oli ollut kauhea matka — myrskyä myrskyn jälkeen — ja lopuksi olivat ruokavaratkin loppuneet. Mutta nyt he olivat vihdoinkin perillä! Kun Persis Leigh nousi maihin, silloin otti John Selwyn hänet syliinsä — ja ihmiset eivät enää saaneet hurratuksi kyyneliltänsä. Minäkin itkin, vaikka tosin olisin mieluummin puraissut kieleni poikki kuin myöntänyt sen. Eikös olekin hullunkurista tuo, että pojat niin häpeävät sitä, jos ovat joskus itkeneet?

— Oliko Persis Leigh kaunis? kysyi Anna.

— En oikein luulisi, sanoi kapteeni Jim miettiväisesti,— että häntä voisi sanoa nimenomaan kauniiksi. Oikeastaan ei koskaan tullut harkinneeksi, oliko hän kaunis vai ei. Sillä kysymyksellä ei ollut mitään merkitystä. Hänen olennossaan oli jotakin niin suloista ja viehkeätä, että hänestä täytyi pitää. Mutta hän oli hyvin miellyttävä ulkomuodoltaankin. Hänellä oli suuret kirkkaat ruskeat silmät ja tuuhea ruskeankiiltävä tukka sekä englantilainen marjamaitohipiä. Heidät vihittiin meidän talossamme samana iltana, juuri kun hämärissä alettiin sytyttää valkeita, ihmisiä tuli idästä ja lännestä heitä katsomaan, ja sitten me saatoimme kaikki tyyni heitä tänne uuteen kotiin. Nuori rouva Selwyn sytytti itse valkean heteen ja me lähdimme pois ja jätimme heidät tänne istumaan, juuri kuten John oli nähnyt näyssänsä. Ihmeellistä se vain oli — tosiaankin perin ihmeellistä! Mutta minä olen elämässäni nähnyt paljon ihmeellistä.

Kapteeni Jim pudisti päätänsä, näyttäen uhkuvan salattua viisautta.

— Tuopa oli sievä kertomus, sanoi Anna, tuntien liikkuvansa miellyttävän romanttisessa ilmakehässä. — Kuinka kauan he sitten saivat elää täällä yhdessä?

— Viisitoista vuotta. Minä karkasin merille heti heidän mentyään naimisiin — minähän olin parantumaton poikaviikari. Mutta matkoilta palatessani kiiruhdin aina heitä tervehtämään, ennenkuin edes olin käväissytkään kotona, ja silloin tahtoi rouva Selwyn aina kuulla kaikista seikkailuistani. Viisitoista onnellista vuotta! He olivat kuin luodut olemaan onnellisia — oletteko huomanneet, että on sellaisia ihmisiä? He eivät voineet olla kauan onnettomia, mitä sitten tapahtuikin. Pari kertaa he joutuivat epäsopuun, sillä olihan heillä kummallakin sentään oma päänsä. Mutta kerran rouva Selwyn sanoi minulle — nauraen omaan herttaiseen tapaansa: "Minusta oli kauheata, kun John ja minä muuanna päivänä jouduimme kiistaan, mutta kaikesta huolimatta tunsin itseni niin onnelliseksi siitä, että minulla oli niin viehättävä mies, jonka kanssa voin riidellä ja sopia." Sitten he muuttivat Charlottetowniin, ja Ned Russell osti tämän talon ja toi vuoroonsa tänne nuoren rouvansa. Silloin alkoi täällä elo ja touhu, sen voin vakuuttaa. Tämän talon seinien täytyy olla suorastaan naurulla ja leikillä kyllästettyjä! Te olette kolmas morsian, jonka olen nähnyt käyvän tämän kynnyksen ylitse, rouva Blythe, ja aivan empimättä voin vakuuttaa, että te olette niistä kaunein.

Tuo suorasukainen kohteliaisuus, jota sanamuotonsa puolesta lähinnä voisi verrata koreaan auringonruusuun, vaikutti kapteenin lausumana, omituista kyllä, vienon viehkeältä kuin orvokin lemu ja tuotti Annalle mielihyvää. Nuori rouva olikin tänä iltana aivan erityisesti eduksensa, ruusunpuna poskillaan ja rakkauden hohde katseessaan. Yksin juro vanha tohtori Davekin loi häneen hyväksyvän katseen, mutisipa vielä kotimatkalla vaimolleen, että poika nähtävästi ei ollut valinnut niinkään huonosti.

— Nyt täytyy minun lähteä kotiin majakkaani, lausui kapteeni Jim. —
Tämä ilta on ollut harvinaisen hauska.

— Sittenhän tulette varmaankin usein meitä tervehtimään, sanoi Anna.

— Olisipa hauska tietää, kehoittaisitteko te minua sitä tekemään, jos tietäisitte, kuinka halukas olen tulemaan, sanoi kapteeni Jim, luoden Annaan tutkivan katseen.

— Luuletteko kenties, ettei tulonne olisi minulle mieleen? hymyili Anna. — Vakuutan, että se minusta on hauskaa — ja tämä on niin totta, niin totta, niin toden totta, kuten koulussa aina sanoimme.

— Siinä tapauksessa tulen kyllä. Tulen vaivaamaan teitä käynneilläni mihin aikaan päivästä milloinkin sattuu. Toivon, että tekin miehenne kanssa joskus käväisette luonani. Minulla ei yleensä ole muuta puhetoveria kuin Ensi perämies, mirri-kissani, ja se kyllä on hyvä kuuntelemaan, mutta vastaukset ovat hiukan vähissä. Te olette nuori, minä olen vanha jöröjukka, mutta luulisin sittenkin, että meidän sielumme ovat jokseenkin yhdenikäiset.

Annan saattaessa vieraita veräjälle oli kuu juuri kohonnut taivaalle. Neljän tuulen lahti kuvastui haavemaisessa hohteessa — kuin tyyni satama tarumaassa, minne tuulet eivät löydä tietä. Kujaa reunustavat poppelit vaikuttivat synkän ylväiltä kuin ylimmäiset papit, päässä suipot, kuunhohteen hopeoimat hiipat.

— Poppelit ovat aina olleet minun lempipuitani, sanoi kapteeni Jim, viitaten niihin pitkällä käsivarrellansa. — Ne ovat puita, joiden alla prinsessojen sopii kulkea haaveilemassa. Mutta ne eivät ole nykyisin muodissa. Ihmiset väittävät että ne kuihtuvat latvasta eivätkä pysy tuuheina. Sehän kyllä voi olla mahdollista, mutta jos panee henkipahasensa kaupalle ja kiipee keväällä kevyitten tikapuitten varassa niitä puhdistamaan, niin ei niistä sitten enää ole huolta mitään. Niin tein minä aina neiti Elizabethin poppeleille, ja ne eivät koskaan yrittäneetkään kuihtua. Hän oli erityisen ihastunut niihin — hän sanoi, että niillä oli oman arvon tuntoa ja että ne aina pysyttelivät erillään roskajoukosta. Ovathan vaahterat kyllä hauskoja, mutta poppelien parissa tuntee liikkuvansa hienoimmassa seurapiirissä.

— Miten ihana ilta, sanoi vanha tohtorinrouva noustessaan tohtorin kieseihin ja levittäessään huopapeitteen polvillensa.

— Niin, sanoi kapteeni Jim, — kun lahti tuolla tavoin väreilee laajalti kuun hohteen hopeoimana, silloin tuskin tietäisin sanoa, mitä ihanampaa taivas enää voi tarjota. Kas kuu, se on minun ystäväni, rouva Blythe. Sitä olen rakastanut kaiken muistinaikani. Ollessani viisivuotias palleroinen nukuin eräänä iltana puutarhaamme, eikä kukaan huomannut, etten ollut tullut sisään. Keskellä yötä heräsin sitten ja pelästyin melkein järjiltäni. Huh, miten mustia varjoja ja outoa rapinaa! En uskaltanut hievahtaakaan paikaltani — makasin siinä käppyrässä ja vavisten, lapsipahanen. Minusta tuntui kuin ei maailmassa olisi ainoatakaan elävää sielua paitsi minä ja maailma oli niin hirvittävän suuri… Mutta silloin huomasin äkkiä kuun katsovan minuun vanhan omenapuun ryhmyisten oksien välitse, herttaisesti kuin vanha ystävä. Tuostakos ihastuin ikihyväksi. Rohkeus palasi rintaani ja astelin taloon uljaana kuin leijona ja tuijottaen herkeämättä kuuhun. Monet yöt olen vaeltanut edestakaisin laivani kannella, kaukaisilla merillä, silmäillen kuuta ja sille nyökkäillen. — Mutta miksikä te, hyvät ihmiset, ette käske minua vaikenemaan vihdoinkin ja menemään tieheni!

Nauru ja hyvästelyt olivat vaienneet. Anna ja Gilbert käyskentelivät hetkisen puutarhassa käsi kädessä. Puutarhan nurkkauksessa virtaava puro keinutteli karehtien kiemurtelevilla laineillansa kuutamoa, ja valkorunkoisten koivujen latvat suhisivat hiljaa. Tummina punoittivat unikukat varjossa pitkin puron rantoja. Ilman täytti sulotuoksu, — ehkäpä lähtöisin kukkasista, joita tänne alkuaan oli istuttanut tuo nuori, kaukaa tullut morsian. Menneitten aikojen muistot tuntuivat leijailevan nuoren avioparin ympärillä. Anna pysähtyi puolipimentoon,'tahtaaksensa kukkivan oksan.

— On niin miellyttävää hengittää kukkien tuoksua pimeässä, sanoi hän. — Silloin saavuttaa helpommin niiden sielun. Oi Gilbert, tämä pieni talo on juuri sellainen kuin olin kuvitellut! Ja iloitsen siitä, että täällä jo ennen meitä on asunut kaksi rakastavaista, jotka pitkän odotuksen jälkeen lopuksi olivat löytäneet toisensa.

VIII.

ENSIMMÄINEN VIERAS.

Syyskuu jatkui, tuoden mukanaan päiviä, joiden kullanhohteinen auer illoin häipyi purppura-usmaan Neljän tuulen satamassa — jälkikesäpäiviä — ja öitä, joita kirkasti kuutamo ja kalvas tähtivalo. Lahdella ei näkynyt mitään myrskyn ajelemia ärjyviä aaltoja, puiden lehdet saivat rauhassa tuulenpuuskilta riippua paikoillaan. Anna ja Gilbert puuhailivat parhaansa mukaan saadaksensa pienen kotinsa kuntoon, purjehtivat lahdella, tekivät pitkiä kävely- ja ajeluretkiä, käyden katselemassa kalastajakylää ja muita lähiseudun pikku kyliä tai nauttien sanajalkain reunustamien metsäteiden yksinäisyydestä. He viettivät sanalla sanoen olemassaoloa, joka olisi saattanut kaikki maailman nuoret rakastavaiset heitä kadehtimaan.

Jos elämämme päättyisi vaikka nyt heti, kuinka rikasta se olisikaan ollut vain siksi, että se on lahjoittanut meille nämä viimeiset neljä viikkoa, sanoi Anna. — Neljää tällaista viikkoa emme varmaankaan saa kokea enää koskaan, mutta mehän omistamme ne muistoina. Kaikki tyynni — tuulet ja sää, kiltit ihmiset, haavemajasemme — on ollut omiansa tekemään tämän ensi kuukauden suorastaan viehättäväksi. Ei ole ollut ainoatakaan sumu- tai sadepäivää siitä saakka kun tänne tulimme.

— Eikä edes sisälläkään, sanoi Gilbert. — Me emme ole joutuneet epäsopuun ainoatakaan kertaa.

— Arvelenkin, että on parasta karttaa sitä mahdollisimman kauan, sanoi Anna. — Ja tiedätkös — olen niin hyvilläni siitä, että päätimme heti asettua tänne. Nyt kaikki avioliittomme ensi aikojen hilpeät muistot tulevat liittymään tähän seutuun, sen sijaan että ne olisivat hajalla lukemattomissa vieraissa paikoissa.

Tuon uuden kodin ilmakehässä tuntui kuin seikkailujen ja romanttisuuden henkäys, jommoista Anna ei ollut koskaan tuntenut Avonleassa. Olihan hän tosin sielläkin asunut niin, että voi kaukaa nähdä meren, mutta sen vaikutus ei ollut koskaan ulottunut mitenkään hänen elämäänsä. Neljän tuulen satamassa se oli alati läheisyydessä, olemassaolostansa muistuttamassa. Uuden kotinsa joka akkunasta hän voi seurata sen tarjoaman kuvan alati vaihtelevia vivahduksia. Sen kohina tai hiljainen aallonloiske täytti yötä ja päivää hänen korvansa. Joka päivä hän näki laivojen laskevan ankkuriin vanhan rasahtelevan hirsisillan luo tai purjehtivan pois iltaruskon kultaamina, matkalla satamiin, jotka voivat olla vastakkaisella puolella maapalloa. Kalastaja-alukset kiitivät pullistunein purjein päivänkoitteessa ulos satamansuusta ja palasivat illan tullen täynnänsä vedenriistaa. Pitkin kiemurtelevia teitä, jotka kulkivat rantaniittyjen ja hietasärkkien välitse, kuljeskeli hilpeitä ja tyytyväisiä merimiehiä ja kalastajaukkoja. Aina siellä tuntui siltä kuin olisi jotakin tekeillä, seikkailut houkuttelivat, ne, jotka jo olivat niitä kokeneet, palasivat kotiin ja heillä oli paljon kertomista ja näyttelemistä… Neljän tuulen tiet eivät olleet niin tarkoin viitoitetut ja tasaiset kuin Avonlean, raikkaat tuulet puhalsivat niillä jäljet umpeen, meri houkutteli ja veti puoleensa, ja nekin, jotka eivät sen kutsua noudattaneet, tunsivat sentään mielessään omituista levottomuutta, joka johti ajatukset tuhansiin salaperäisiin mahdollisuuksiin.

— Nyt käsitän hyvin, miksi monen täytyy lähteä merille, sanoi Anna. — Tuo kaipaus, jota jokainen meistä väliin tuntee, halu liitää poikki tunturin, joka sulkee näköalan, purjehtia taa iltaruskon, — se on epäilemättä mahdoton vastustaa, jos se on synnynnäistä ja pysyy alati vireillä mielessä. En ollenkaan ihmettele, että kapteeni Jim karkasi kotoansa, siksi ettei voinut sitä vastustaa. Joka kerran kun näen laivan liukuvan ulos satamansuusta tai kalalokin lentävän poikki särkkien, herää minussa toivomus, että olisin tuossa laivassa tai omistaisin siivet — ei lentääkseni kuin kyyhky pesään, vaan liitääkseni kalalokin tavoin sinne, missä myrsky pahimmin pauhaa.

— Sinä pysyt kauniisti minun luonani, Anna-tyttöseni, sanoi Gilbert, rauhallisena ja tyytyväisenä kuin pasha. — En tahdo, että lennät sinne, missä myrsky pahimmin pauhaa.

Oli myöhäinen iltahetki, ja he istuivat ulkona punaisella hietakiviportaallansa. Ääretön rauha vallitsi maalla ja merellä ja taivaan avaruudessa. Heidän päänsä ylitse lenteli hopeanvalkoisia lokkeja. Loppumaton jono punertavia hattaroita vaelsi hitaasti edelleen pitkin taivaanrantaa. Hiljaisessa ilmassa kuului vain lepoon laskeutuvain laineiden ja tyyntyväin tuulahdusten lempeä suhina. Asterit hohtivat kalpeassa valossa tuvan ja merenlahden välisillä niityillä, jotka nyt usman takaa paistoivat ruskeilta.

— Lääkärit, jotka ovat olleet valveilla koko yön pitääksensä silmällä sairaita, eivät tietenkään voi olla niin erityisen seikkailuhaluisia, sanoi Anna säälivästi. — Jos olisit nukkunut yhtä hyvin kuin minä, olisit varmaankin yhtä valmis retkeilyihin mielikuvituksen siivin.

— Minun onnistui viime yönä suorittaa eräs hyvä työ, Anna, lausui Gilbert. — Jumalan avulla pelastin ihmishengen. On ensi kerta, jolloin todella rohkenen väittää sitä. Olenhan tosin muulloinkin voinut olla siinä suhteessa avullisena, mutta jos en olisi jäänyt Allonbylle taistelemaan vasten kasvoja kuoleman kanssa, olisi vaimo aamun tullen jo maannut kalman saaliina. Turvauduin erääseen kokeeseen, jota varmaankaan ei ole vielä koskaan tehty täällä. Luulisin melkein, ettei tuota keinoa ole koetettu vielä muualla kuin sairashuoneissa. Kingsportin sairaalassa käytettiin sitä viime talvena ensi kerran. En ikinä olisi uskaltanut tuota yritystä, jos en olisi tiennyt, ettei mitään muuta neuvoa enää ollut jäljellä. Rohkenin siis sitä koettaa — ja onnistuin. Hyvä puoliso ja äiti on nyt, kuten toivon, pelastettu vuosikausiksi jatkamaan onnellista ja siunausta tuottavaa elämää. Ajaessani aamulla kotiinpäin ja nähdessäni auringon nousevan tyynen ja kirkkaan ulapan takaa kiitin Jumalaa siitä, että hän oli sallinut minun joutua lääkärin uralle. Olen taistellut hyvän taistelun ja saanut voiton elon vihamiehestä. Jotakin sentapaista haaveksin aina, kun entisaikoina puhuimme siitä, mitä elämässä aioimme saada aikaan. Se haave toteutui tänä aamuna.