E-text prepared by Tapio Riikonen

ANNAN UNELMAVUODET

Kirj.

Lucy M. Montgomery

Jatkoa kertomukseen "Anna ystävämme"

Suomentanut Toini Kalima

WSOY, Porvoo, 1921

SISÄLLYS:

I. Miten erilaista kuin ennen.
II. Syyskukkasia.
III. Pois kotoa.
IV. Uusia vaikutelmia.
V. Kotoa saapuu kirjeitä.
VI. Puistossa.
VII. Jälleen kotona.
VIII. Annan ensimmäinen kosija.
IX. Merkillinen ehdotus.
X. Karoliinan maja.
XI. Atossa-tädin luona.
XII. Semiramiksen sovitusuhri.
XIII. Pikku syntejä.
XIV. Kutsu.
XV. Kun unelma toteutuu.
XVI. Uusi koti.
XVII. Davyn kirje.
XVIII. Hyväsydäminen Josefina-täti.
XIX. Pikku pakinaa.
XX. Gilbert puhuu.
XXI. Vanha lapsuudenkoti.
XXII. Kevät ja Anna palaavat Vihervaaraan.
XXIII. Paul ei löydä luotoihmisiä.
XXIV. Uusi henkilö tulee näyttämölle.
XXV. Lumottu prinssi.
XXVI. Uusi henkilö.
XXVII. Molemminpuolista luottamusta.
XXVIII. Kesäkuun ilta.
XXIX. Dianan häät.
XXX. Anna Philipalle.
XXXI. Teekutsuissa.
XXXII. Miten kauan tätä kestääkään.
XXXIII. John Douglas saa puhekyvyn.
XXXIV. Viimeinen vuosi korkeakoulussa.
XXXV. Hienoja vieraita.
XXXVI. Jäähyväiset korkeakoululle.
XXXVII. Rantapaviljongissa.
XXXVIII. Toisten onni.
XXXIX. Anna lukee ilmestyskirjaa.
XL. Vanhassa puutarhassa.

I.

MITEN ERILAISTA KUIN ENNEN…

— On korjattu elo, ah, kesä, oot poissa, hyräili Anna Shirley katsellen uneksien leikattuja vainioita. Hän oli Diana Barryn kanssa poiminut omenat Vihervaaran puutarhasta, ja tytöt istuivat nyt leväten vaivoistaan aurinkoisessa nurkkauksessa, minne yhä vielä kesäisen lauhalta tuntuvat tuulet, leyhähdellen Kummitusmetsän sananjalkain tuoksua, lennättivät kevyitä ohdakkeenhahtuvia.

Mutta koko heidän ympärillään oleva luonto toi kuitenkin mieleen syksyn. Meri kohisi kumeasti kaukana, ja vainiot heidän edessään olivat autiot ja kuivettuneet, vain siellä täällä pilkisti joku kultapiisku. Notkossa, jossa puro virtasi Vihervaaran sivuitse, heloittivat sinervän purppuraiset asterit, ja Tumma, päilyvä aallokko oli sinisempi kuin milloinkaan. Sen sini ei kuitenkaan ollut veitikkamaisesti väreilevää kevään sineä eikä myöskään kesän haaleata taivaansineä, vaan selkeätä, tyyntä, täyteläistä väriä, ikäänkuin vesi olisi vapautunut kaikesta maltittomuudestaan ja levottomuudestaan ja vaipunut rauhaan, jota eivät koskaan enää tulisi häiritsemään vaihtuvat, oikukkaat unelmat.

— Kesä on ollut ihana, virkkoi Diana kiertäen hymyillen vasemman käden sormessa olevaa sileätä sormusta.

— Ja neiti Lavendelin häät aivan kuin kruunasivat kaiken. Hän on varmaankin miehensä kanssa nyt kaukana Tyynenmeren rannoilla.

— Minusta tuntuu aivan kuin he jo olisivat olleet niin kauan poissa, että siinä ajassa ehtisi matkustaa maailman ympäri, virkkoi Anna huoahtaen. — En voi mitenkään käsittää, että on kulunut vasta viikko heidän häistään. Kaikki on niin muuttunut. Neiti Lavendel on poissa, pastori Allan ja hänen rouvansa ovat poissa — kylläpä pappila näyttääkin yksinäiseltä suljettuine ikkunaluukkuineen! Kuljin eilen sen ohi, ja minusta tuntui kuin kaikki ihmiset olisivat sieltä kuolleet.

— Me emme saa koskaan niin kilttiä pappia kuin pastori Allan, virkkoi Diana asiastaan synkästi vakuutettuna.

— Tänne kai yrittää talvella kokonainen liuta vaalia saarnaamaan, mutta saat uskoa, ettei heidän saarnoistaan kuitenkaan ole mihinkään. Ja sinä ja Gilbert olette poissa — oh, kuinka yksitoikkoista ja ikävää täällä tulee olemaan!

— Sinullahan on sulhasesi, hyvä ystävä, vastasi Anna veitikkamaisen näköisenä.

— Milloin rouva Lynde muuttaa tänne? kysyi Diana, joka ei näyttänyt kuulevan Annan huomautusta.

— Huomenna. On hauskaa, että hän tulee, niin äärettömän toisenlaiseksi kuin kaikki muuttuukin. Eilen kitkin Marillan kanssa vierashuoneesta pois joka ainoan esineen. Usko pois, minusta se oli oikein vaikeata. Minusta tuntui — niin typerää kuin se luonnollisesti olikin — aivan kuin me olisimme tehneet pyhäinryöstön. Vanha vierashuone on aina ollut kuin pyhäkkö. Pienenä pidin sitä maailman ihmeellisimpänä huoneena. Muistatko, kuinka hartaasti toivoin saavani kerran nukkua jonkin vierashuoneen sängyssä — ei kuitenkaan Vihervaaran vierashuoneessa? Ei siinä, ei toki mitenkään. Se olisi ollut liian kaameata — pelkästä kunnioituksesta olisi minun ollut mahdotonta saada siellä unta silmiini. Kun Marilla joskus lähetti minut sinne jotain toimittamaan, en koskaan kävellyt huoneen poikki, sipsutin vain varpaisillani henkeä pidättäen, aivan kuin olisin ollut kirkossa, ja tuntui helpotukselta päästä taas pois. Georg Washingtonin ja Wellingtonin herttuan muotokuvat riippuivat molemmin puolin peiliä katsoen minuun hyvin tuiman näköisinä, varsinkin jos satuin katsomaan itseäni peilistä, talon ainoasta peilistä, jossa kasvot eivät vääristyneet aivan muodottomiksi. Minusta oli aina kummallista, että Marilla uskalsi panna toimeen suursiivouksen siinä huoneessa. Ja nyt se on sekä lakaistu että puhdistettu, ja lisäksi on vielä kaikki tavarat viety pois. Georg Washington ja herttua on karkoitettu kerrosta ylempänä olevaan suureen eteiseen. Niin voi käydä tämän maailman kuuluisuuksille. Ei ole koskaan hauskaa nähdä entisiä pyhättöjään hävitettyinä, vaikkakin ne merkitsisivät jo voitettua kantaa, päätti Anna naurahtaen, naurussa hiukan surumielinen sointu.

— Voi, voi, miten täällä tulee olemaan yksinäistä, kun sinä olet matkustanut pois, valitteli Diana ainakin sadannen kerran. — Ja sinähän matkustat jo ensi viikolla.

— Mutta nythän me vielä saamme olla yhdessä, sanoi Anna hilpeästi. Me emme saa antaa tulevan viikon turmella itseltämme tämän viikon iloa. Minusta ei suinkaan ole hauskaa, että täytyy matkustaa, siitä saat olla varma, sillä minä, jos kuka, olen oikea kotikissa. Sinä sanot jääväsi yksin. Minun kai täytyisi pikemmin sitä valittaa. Sinun ympärillesi jää tänne koko joukko hyviä ystäviä — sinun oma Fredisikin muitten mukana. Mutta minä joudun olemaan yksin aivan vieraassa ympäristössä, jossa en tunne ainoatakaan elävää sielua.

— Paitsi Gilbertiä — ja Charlie Sloanea, virkkoi Diana jäljitellen
Annan veitikkamaista ilmettä ja äänensävyä.

— Niin, Charlie Sloanea, hänestähän minulla tosiaan on paljon iloa ja virkistystä, myönsi Anna. Ja molemmat parantumattomat neitoset purskahtivat ääneensä nauramaan. Diana tiesi aivan tarkoin, mitä mieltä Anna oli Charlie Sloanesta, mutta monen monesta tuttavallisesta keskustelusta huolimatta hän ei ollut aivan selvillä siitä, miten Anna suhtautui Gilbert Blytheen. Ja täytyy sanoa, ettei Anna itsekään sitä oikein tietänyt.

— Pojat tulevat luultavasti asumaan Redmondin toisessa päässä, niin olen kuullut, virkkoi Anna. — Minusta on tietysti hyvin hauskaa päästä korkeakouluun, ja olen melkein varma siitä että viihdyn siellä jonkun ajan kuluttua oikein hyvin. Mutta ensi viikkoina tulee minulla varmasti olemaan koti-ikävä. Ei ole edes sitä lohdutusta, että voi odottaa lauantaipäiviä, jolloin minä seminaarissa ollessani aina sain matkustaa kotiin. Tuntuu siltä kuin jouluun olisi tuhat vuotta.

— Kaikki on muuttunut — tahi muuttuu aivan pian, virkkoi Diana alakuloisesti. — Tunnen selvästi, ettei meillä koskaan enää tule olemaan semmoista kuin ennen oli, Anna.

— Me olemme kai nyt tosiaan tulleet tienristeykseen, virkkoi Anna miettivänä. — Ja sitähän ei voi välttää. Uskotko sinä, Diana, että todellakin on niin viehättävää olla täysi-ikäinen kuin me pieninä aina kuvittelimme?

— En tiedä — muutamissa suhteissahan se on aika hauskaa, vastasi Diana hyväillen jälleen sormustansa vienon onnellisesti hymyillen, mistä oli ehdottomasti seurauksena, että Anna tunsi äkkiä olevansa ulkopuolelle jäänyt ja kokematon. — Monet seikat tuntuvat myös hyvin häiritseviltä. Joskus minua oikein peloittaa tuo tunne, että on täysi-ikäinen, ja silloin minä antaisin mitä hyvänsä, jos voisin kasvaa takaisin päin ja tulla taas pikku tytöksi.

— Me kai totumme aikanamme täysi-ikäisyyden tunteeseen, sanoi Anna päättävästi. Kun kaikki käy vähitellen, ei yllätyksiä varmaankaan satu kovin usein — vaikka juuri yllättävä ja odottamatonhan antaa elämälle puhtia. Me olemme nyt täyttäneet kahdeksantoista vuotta, Diana. Kahden vuoden perästä me olemme kaksikymmenvuotiaita. Kymmenvuotiaana oli minusta kaksikymmentä kauhea ikä. Ei kestä kauan, ennenkuin sinä olet vakava keski-ikäinen matruuna, ja minä kiltti vanhapiika, Anna-täti, joka tulee pyhäisin luoksesi sinua katsomaan. Kyllä kai sinulla on sitten pikku nurkka minullekin antaa, Diana kulta? Tietystikään ei vierashuoneessa, vanhatpiiat eivät tietenkään saa olla niin vaativaisia. Jos annat minulle pienen ullakkokomeronkin, niin olen erittäin tyytyväinen.

— Kylläpä sinä jaksat hullutella, Anna, nauroi Diana. Sinä menet naimisiin jonkun komean, kauniin ja rikkaan kanssa, ja sitten ei ainoakaan Avonlean vierashuone ole sinulle tarpeeksi hieno. Sinä vain nyrpistät nenääsi kaikille entisille nuoruudenystävillesi.

— Se olisi hyvin typerää. Minun nenäni on nyt jotakuinkin hyvä, mutta jos rypistäisin sitä, niin se kaikkea muuta kuin somistaisi sitä, virkkoi Anna sivellen hellästi kasvojensa hyvinmuodostunutta keskiosaa. — Minussa ei tosiaankaan ole niin paljon kaunista, että kannattaisi turmella sitä vähää, mikä menettelee, joten en nyrpistäisi nenääni sinulle, Diana, vaikka menisin naimisiin hänen majesteettinsa Kannibal-saarten kuninkaan kanssa.

Näiden sanojen jälkeen tytöt erosivat, Diana palatakseen kotiin Mäntymäelle, Anna jatkaakseen matkaa postikonttoriin. Siellä oli kirje häntä odottamassa, ja hänen silmänsä loistivat iloista yllätystä, kun Gilbert Blythe saavutti hänet Tumman, päilyvän aallokon sillalla.

— Kuule, Priscilla Grant pääsee myöskin korkeakouluun! huudahti Anna. — Kuinka kauhean hauskaa! Toivoin kovasti, että hän pääsisi, mutta hän ei ollenkaan uskonut isänsä suostuvan. Isä on kuitenkin nyt suostunut, ja me tulemme asumaan samassa täysihoitolassa. Nyt minusta tuntuu kuin uskaltaisin käydä professoreja vastaan, vaikka he tulisivat kaikki tyynni yhdessä rykelmässä, kun minulla on mukanani niin hyvä ystävä kuin Priscilla.

— Luultavasti me tulemme pitämään Kingsportista, virkkoi Gilbert. — Siellä kuuluu olevan komea vanha linna ja sen ympärillä mitä kaunein luonnonpuisto. Ihana näköala taitaa siellä myös olla.

— Onkohan — voikohan mikään näköala olla kauniimpi kuin tämä, virkkoi Anna hiljaa. Hän katseli ympärilleen rakastavin, ihastunein silmin, joille koti aina pysyy maailman viehättävimpänä paikkana, vaikka paljon ihanampia seutuja kangastaisi etäämpänä.

Iltahämärän tunnelmaan vaipuneina he nojasivat kaidepuuhun, joka reunusti pieneen järveen pistäytyvää laituria. Juuri tällä kohtaa oli Anna kiivennyt vajoavasta ruuhestaan samana päivänä, jona virta oli vienyt Elainen, liljaneidon, Camelotiin. Auringonlaskun himmeä purppuranhohde viipyi vielä lännen kevyissä pilvenhattaroissa, kuu alkoi nousta, ja vedenpinta välkkyi hopeaisena sen valossa. Muistot johtivat huomaamatta nuoret suloiseen taikapiiriinsä.

— Sinä olet hyvin vaitelias, Anna, virkkoi Gilbert lopulta.

— Pelkään liikahtaa tahi sanoa sanaakaan, jottei tämä ihmeellinen ihanuus katoaisi palaamatta enää samanlaisena, kuiskasi Anna.

Gilbert laski äkkiä kätensä hennolle valkealle kätöselle, joka nojasi laiturin kaiteeseen. Ruskeat silmät kävivät vielä syvemmiksi ja tummemmiksi, vielä poikamaiset huulet erkanivat sanoakseen jotain unelmista ja toiveista, joita sielu oli täynnä. Mutta Anna tempasi pois kätensä ja vetäytyi syrjään. Hämyhetken lumous oli hänen sielussaan auttamattomasti särkynyt.

— Minun täytyy kai lähteä kotiin, sanoi hän koettaen pysyä luontevana, mikä yritys kuitenkin teki hiukan teennäisen vaikutuksen. — Marillaa vaivasi nyt iltapäivällä hänen tavanmukainen päänsärkynsä, ja kaksoiset ovat varmasti taas olleet jossain kauhistuttavassa pahanteossa. Minun ei olisi pitänyt mitenkään olla näin kauan poissa.

Annan jutellessa tähän tapaan, jotakuinkin hajanaisesti, he tulivat Vihervaaraan erkanevalle tielle. Gilbert-raukalla tuskin oli tilaisuutta pistää väliin paria sanaa silloin tällöin. Heidän erotessaan Anna tunsi helpotusta. Outo arkuus Gilbertiä kohtaan oli päässyt hänessä valtaan siitä hetkestä lähtien, jolloin hänen mielestään hänen tunne-elämäänsä peittävä verho äkkiä oli vedetty syrjään Kaikurannan puutarhassa. Jotain vierasta ja kylmää oli tunkeutunut entiseen kouluaikojen viihtyisään toveruuteen — jotain, joka uhkasi sen täydelleen turmella.

— En ole koskaan ennen tuntenut iloa siitä, että Gilbert on lähtenyt tiehensä, ajatteli Anna puolittain häpeissään, puolittain pahoillaan, kulkiessaan Vihervaaraan vievää tietä pitkin. — Jos hän jatkaa noita tuhmuuksiaan, on meidän ystävyytemme pilalla. Enkä minä tahdo, että se turmeltuu — se ei saa turmeltua. Miksi pojat eivät voi olla järkeviä?

Annalla oli hämärä aavistus, ettei hänen "järkevyys"-käsitteittensä kanssa ollut juuri enempää sopusoinnussa sekään, että hän yhä edelleen tunsi Gilbertin käden lämpimän kosketuksen yhtä selvästi kuin sinä lyhyenä hetkenä, jolloin Gilbert painoi sitä omaa kättään vastaan. Samoin hänellä oli vahvat epäilyksensä siitä oliko "järkevää" pitää tätä tunnetta kaikkea muuta kuin epämiellyttävänä — tunnetta, joka oli äärettömän erilainen kuin se, mitä samanlainen temppu Charlie Sloanen suorittamana oli herättänyt, kun Anna erään tanssin ajan oli istunut mainitun nuoren herran kanssa Valkorannan kutsuissa pari iltaa sitten. Kaikki häiritsevät ajatukset rakastuneista nuorukaisista häipyivät kuitenkin hänen mielestään heti kun hän taas sai hengittää Vihervaaran keittiössä kaikenlaisten kodikkaiden tuoksujen täyttämää ilmaa. Penkillä istui kahdeksanvuotias poikanen vuodattaen surun kyyneleitä.

— Mikä nyt on, Davy? kysyi Anna ottaen hänet syliinsä. — Missä ovat
Marilla ja Dora?

— Marilla panee juuri Doraa nukkumaan, nyyhkytti Davy, — ja minä itken, kun Dora putosi kellarinportaita alas — hän meni ihan nurinniskoin ja nahka lähti nenästä, ja —

— Vai niinkö kävi, no niin, älä nyt kuitenkaan itke noin kauheasti!
Onhan sinun tietysti sääli pikku siskoa, mutta hän ei parane siitä,
että sinä vaan itkeä pillität. Kyllä hän huomenna taas on terve,
Davy-poju, saatpas nähdä… Itkemisestä ei ole suurta apua…

— En minä itke siksi, että Dora putosi kellarinrappusia alas, keskeytti Davy ja katsoi Annaa väärinkäsityksestä loukkaantuneena. — Minä itken siksi, etten ollut näkemässä, kun hän putosi… Kaikki, mikä on hauskaa, sattuu, kun minä olen poissa.

— Mutta Davy! — Annan täytyi ponnistaa kaikki voimansa saadakseen naurunsa pidätetyksi. Olisiko sinusta todellakin hauskaa nähdä pikku Dora-paran putoavan ja loukkaantuvan?

— Ei häneen paljon sattunut, vastasi Davy uhmaavasta. — Kyllä kai sinä tiedät, että olisin ollut pahoillani, jos hän olisi kuollut. Mutta me olemme aika sitkeähenkisiä, Dora ja minä. Kuule, eräänä päivänä Herb Blewett tipahti tallinvinniltä suoraan luukusta, josta heinät ja kaurat työnnetään, ja joutui samaa kyytiä talliin, missä on kauhean vihainen hevonen, joka potkii ja puree, ja putosi ihan sen jalkoihin. Hänet saatiin kumminkin elävänä ulos, kolme pikku luuta oli vain poikki. Rouva Lynde sanoi, että on ihmisiä, joista ei saa henkeä lähtemään lihakirveelläkään. Tuleeko rouva Lynde tänne huomenna, Anna?

— Tulee, pikku Davy, ja minä toivon, että sinä olet aina kiltti ja kohtelias hänelle.

— Kyllä minä olen kiltti ja kohtelias. Mutta ei kai hän vaan pane minua nukkumaan iltaisin?

— Kyllä kai hän joskus panee. Miksi hän ei saisi sitä tehdä?

— Kun hän panee minut nukkumaan, en voi lukea iltarukouksiani niinkuin sinun kuullen.

— Sehän on omituista. Miksi et sitten voi?

— Hyi kaikkea! Minusta ei ole hauskaa puhua Jumalan kanssa, kun vieras ihminen istuu vieressä kuulemassa. Puhukoon Dora, jos tahtoo, kun tuo rouva on sisällä, minä en tahdo. Minä odotan kunnes hän on mennyt, sitten minä annan tulla. Eikö niin?

— Vaikka niinkin, kun vaan et unhota lukea rukouksia, Davy-poju.

— En toki — voit olla rauhassa. Minusta on metkaa lukea iltarukouksia. Mutta silloin saat vain sinä olla sisällä. Kun sinä jäisit kotiin, Anna! En voi ymmärtää, miksi sinun pitää lähteä pois täältä.

— Älä usko, että se on kovin hauskaa naimistakaan, mutta minusta tuntuu, että minun täytyy lähteä.

— Jos se ei ole sinustakaan hauskaa, niin ei kai sinun tarvitse lähteä. Olethan sinä täysi-ikäinen. Kun minä tulen täysi-ikäiseksi, niin saat uskoa, etten minä aio tehdä mitään, mikä ei minusta ole hauskaa.

— Niin kauan kuin elät, täytyy sinun useinkin tehdä sellaista, mikä ei sinusta ole hauskaa.

— No, se on sitten vale, vastasi Davy hyvin vakuuttavasti. — Älä usko! Nyt minun on pakko tehdä sellaista, jota en tahdo, muuten sinä ja Marilla toimitatte minut sänkyyn. Mutta kun minä tulen isoksi, jätätte te minut kauniisti rauhaan, ja tahtoisin tietää, kuka muu uskaltaisi… Siinä saakin olla miestä. Kuulepas, kun Milty Boulter sanoo, että hänen äitinsä sanoo, että sinä lähdet korkeakouluun katsomaan, etkö saisi sieltä pyydystetyksi miestä itsellesi. Onko se totta? Sanopas.

Anna tunsi hetkeksi punastuvansa närkästyksestä. Mutta sitten hän purskahti nauramaan ja rauhoitti itseään ajattelemalla, ettei rouva Boulterin viheliäiset sukkeluudet voineet häntä vahingoittaa.

— Ei ole, pikku ystävä. Sentähden minä en matkusta. Minä aion lueskella ja kehittyä ja oppia koko paljon kaikenlaista.

— Mutta jos tahtoisit pyydystää miehen, miten sinä silloin tekisit? Minä tahtoisin tietää sen hyvin mielelläni, jatkoi Davy, joka näytti tuntevan suurta mielenkiintoa asiaan.

— Eiköhän liene parasta kysyä sitä rouva Boulterilta, vastasi Anna harkitsematta. — Hän kai tietää paremmin kuin minä, miten se käy päinsä.

— Minä kysynkin heti ensi kerralla, kun hän tulee tänne, vastasi
Davy vakavasti.

— Uskallapas vaan, sinä vekkuli, huudahti Anna huomattuaan erehdyksensä.

— Sanoithan sinä itse, että kysyisin, huomautti loukkaantunut Davy kaikessa viattomuudessaan.

— Kyllä nyt jo on aika sinun mennä nukkumaan, komensi Anna lopettaen keskustelun.

Davyn mentyä levolle, lähti Anna Viktoria-saareen, jonne istuutui yksin hämärän kevyen autereen liihoitellessa ympärillä. Hän kuunteli puron sorinaa ja tuulen huminaa. Sitä puroa hän oli aina rakastanut. Ennen aikaan hän oli usein uneksinut täällä valveillaan, katse suuntautuneena välkkyvään virtaan. Hän unohti nyt huokailevat nuorukaiset, ilkeiden naapurirouvien pistelyt ja kaikki pikku ongelmat, joita saattaa sukeltautua nuoren tytön elämään. Mielikuvitus sai nostaa purjeensa, iltatähti majakkana, ja suunnata kulkunsa satujen kietomain merten ulapoille, jotka huuhtovat etäällä kangastavia paratiisillisten seutujen rantamia. Unelmat tekivät hänet rikkaammaksi kuin elämän todellisuus, sillä näkyvä katoaa, mutta näkymätön pysyy ikuisesti.

II.

SYYSKUKKASIA.

Seuraava viikko kului hyvin pian, mutta siihen sisältyvätkin Annan niin sanotut "viimeiset päivät". Jäähyväiskäyntejä oli tehtävä ja vastaanotettava, ja ne olivat sekä hauskoja että ikäviä riippuen siitä, ottivatko rakkaat ystävät osaa Annan iloon ja toiveihin vai pitivätkö he Annaa liian ylpeänä siitä, että hän sai lähteä korkeakouluun, ja katsoivat hänen olevan hiukan "höyhentämisen" tarpeessa.

Yhdistys A.N.Y. — Avonlean Nuoret Yhteiskunnan-parantajat — pani toimeen jäähyväisjuhlan Annan ja Gilbertin kunniaksi eräänä iltana Josie Pyen kodissa. Hänen kotinsa valittiin osaksi sen vuoksi, että talo oli avara ja mukava, mutta myös siksi, että oli suuresti syytä otaksua, etteivät Pyen tytöt olisi suostuneet olemaan missään tekemisessä kekkerihomman kanssa, ellei heidän huoneistotarjoustaan olisi otettu kiitollisina vastaan. Juhlasta tulikin erittäin onnistunut, sillä Pyen neitoset olivat hyvällä tuulella eivätkä sanoneet tahi tehneet mitään, joka olisi sorahtanut epäsointuna yleisen mielialan sopusointuisuudessa — mikä kylläkin oli vasten heidän tapojaan. Josie oli harvinaisen suosiollinen — siinä määrin, että hän tuli tuona iltana sanoneeksi Annalle alentuvalla sävyllä:

— Sinun uusi pukusi oikein pukee sinua. Sinä olet melkein sievä siinä.

Tähän Anna vastasi säteilevin silmin:

— Sinä olet hyvin kiltti, kun sanot noin.

Hänen huumorintunteensa oli aikaa myöten kehittynyt, ja sanat, jotka olisivat syvästi pahoittaneet neljätoistavuotiaan mieltä, olivat hänestä vain huvittavia. Josie epäili kyllä naurun piileskelevän Annan veitikkamaisessa katseessa, mutta hän tyytyi kuiskaamaan Gertie-sisarelleen heidän kulkiessaan alas rappusia, että Anna Shirley varmasti kulkee nenä vielä pystymmässä, kun pääsee korkeakouluun — katsotaanpas!…

Koko "vanha kaarti" oli saapuvilla, kaikki uhkuen elämänhalua ja nuorekasta huolettomuutta. Diana Barry ruusuisena, hymykuopat poskissa, uskollinen Fred alinomaa kintereillään. Jane Andrews sievänä ja sirona, vaikka häntä ei voinutkaan pitää kauniina, Ruby Gillis häikäisevän kauniina, yllään kermanvärinen silkkipusero ja punaisia kurjenpolvia kullankeltaisissa hiuksissaan, Gilbert Blythe ja Charlie Sloane kumpikin koettaen pysytellä niin lähellä taitavasti väistelevää Annaa kuin suinkin, Carrie Sloane kalpean ja surumielisen näköisenä, kun — niin tiesi huhu kertoa — hänen julma isänsä ei suosinut sitä, että Oliver Kimball kävi tyttöä katsomassa; Moody Spurgeon Mac-Pherson, pyöreä mukulapää, ulkonevat korvat yhtä pyöreinä ja ulkonevina kuin ennenkin, ja lopuksi Billy Andrews, joka istui koko illan samassa nurkassa nauraa virnistäen, kun hänelle jotain sanottiin, ja tuijottaen Annaan leveät, kesakkoiset kasvot tyytyväisessä hymyn irvissä.

Anna oli tietänyt edeltäpäin kutsuista, mutta hänellä ei ollut aavistusta siitä, että Gilbertiä ja häntä juhlittaisiin ja että he yhdistyksen perustajina saisivat kunnialahjan — näkyväksi tunnustuksen ilmaisuksi ansioistaan. Anna sai lahjaksi Shakespearen näytelmät ja Gilbert mainion täytekynän. Anna joutui kovasti hämilleen ja liikutuksen valtaan kuullessaan kauniit sanat, jotka oli kirjoitettu kunnialahjaan liittyvään "adressiin" ja jotka Moody Spurgeon lausui mitä papillisinta äänenpainoa käyttäen. Pusertautumaisillaan olevat kyyneleet antoivat Annan suurille harmaille silmille kostean loisteen. Hän oli työskennellyt innokkaasti A.N.Y:n hyväksi, ja häntä ilahdutti syvästi, että muut yhdistyksenjäsenet antoivat niin suuren arvon hänen pyrinnöilleen. Kaikki olivat tosiaan sydämellisen herttaisia ja ystävällisiä, Pyen neitosetkin käänsivät tänä iltana parhaimmat puolensa ulospäin… Anna piti koko maailmasta.

Hän nautti sanomattomasti tästä illasta — mutta ennenkuin päästiin loppuun, turmeltui kaikki. Gilbert erehtyi jälleen sanomaan hänelle jotain tunteellista heidän syödessään illallista kuutamon valaisemalla verannalla. Rangaistakseen häntä Anna oli hyvin suosiollinen Charlie Sloanea kohtaan ja antoi tuon muulloin halveksimansa pojan tulla saattajakseen kotimatkalle. Hän huomasi kuitenkin, ettei ilkeys vahingoita ketään niin paljon kuin sitä itseään, joka siihen turvautuu. Gilbert lähti kutsuista hyvätuulisena Ruby Gilliksen seurassa, ja Anna kuuli heidän puhuvan ja nauravan minkä jaksoivat tyynessä syysilmassa, joka kantoi äänet kauas. Saattoi sekä silmin että korvin todeta, että heillä oli hyvin hauska toistensa seurassa, kun taas hänestä tuntui hirveän tympäisevältä kuulla koko ajan saattajansa lörpöttelyjä. Charlie Sloane ei näet kyennyt kertaakaan, ei edes sattumalta, sanomaan mitään kuulemisen arvoista. Anna vastasi joskus hajamielisesti "kyllä" tahi "ei" ajatellen, miten viehättävän kaunis Ruby oli ollut samana iltana, kuinka Charlien silmät muistuttivat kuutamossa pyöriviä tinanappeja — ne olivat vieläkin hassummat kuin päivänvalossa — ja ettei maailma sittenkään ollut aivan niin hauska kuin se hänestä oli ollut vähän aikaisemmin iltapäivällä.

— Minä olen väsynyt ja lopussa — siitä johtuu kaikki, ajatteli hän istuessaan vihdoin yksin huoneessaan, mistä tunsi suurta kiitollisuutta. Ja hän uskoi täyttä totta, että siinä oli syy. Hänen sydämessään pulpahti kuitenkin pieni ilonlähde, varmaan jostain salaisesta, piiloutuneesta suonesta, kun hän seuraavana päivänä näki Gilbertin tulevan pitkin askelin Kummitusmetsästä ja reippaasti jatkavan matkaansa kapealle sillalle. Gilbert ei siis aikonut viettää viimeistä iltaansa Ruby Gilliksen seurassa.

— Sinä näytät väsyneeltä, virkkoi Gilbert.

— Minä olenkin väsynyt ja, mikä on pahempaa, joutunut pois tasapainosta. Minua väsyttää, kun olen seisonut koko päivän päälläni matka-arkussani ja paikkaillut ja korjannut. Ja tasapainosta jouduin, kun kuusi akk…, ei, kuusi naista kävi täällä sanomassa minulle hyvästi, ja jokainen heistä tuli sanoneeksi juuri sellaista, mikä vei elämästäni värin ja teki sen yhtä harmaaksi ja synkäksi kuin on kolea marraskuun aamu.

— Senkin ilkeät marakatit, arvosteli Gilbert.

— Ei, kuule, jatkoi Anna. — Juuri sitä ne eivät olleet. Jos he olisivat olleet ilkeitä marakatteja, en minä olisi välittänyt vähääkään heidän sanoistaan. Mutta he olivat kaikki kilttejä, herttaisia ja hyväätarkoittavia sieluja, jotka pitävät minusta ja joista minä pidän, ja siksi se, mitä he sanoivat tahi mihin he viittailivat, kiusaa minua. Minä sain huomata, että he pitivät minua hulluna, kun matkustan Redmondiin ja koetan suorittaa tutkinnon, ja siitä asti olen ajatellut, että ehkä he loppujen lopuksi ovatkin oikeassa. Rouva Sloane sanoi huoaten toivovansa, että minun terveyteni kestää, kunnes tulen valmiiksi — ja kohta kuvittelin olevani kolmannen vuoden lopussa rasittunut ja näivettynyt ja mahdoton mihinkään kunnolliseen työhön… Rouva Wright huomautti, ettei maksa aivan vähän olla neljä vuotta Redmondissa, ja minä tunsin sormenpäissänikin, että on anteeksiantamatonta tuhlata Marillan ja omia rahoja sellaiseen järjettömyyteen… Rouva Bell toivoi, ettei oleskelu korkeakoulussa kokonaan panisi päätäni nurin, sellaistakin kun joskus sattuu, ja minä näin jo hengessäni miten itserakas ja ylpeä ja tuiki sietämätön ja kaikkitietävä olen neljän vuoden kuluttua ja miten vähäarvoisina pidän kaikkia avonlealaisia. Rouva Elisha Wright sanoi kuulleensa, että kaikki Redmondin tytöt, varsinkin korkeakoulussa opiskelevat, ovat pukuhulluja ja hirvittävän keimailevia, ja hänen arvelunsa mukaan minä en tule viihtymään heidän seurassaan… Silloin näin heti mielessäni, miten tallustelen kömpelönä, saamattomana ja masentuneena maalaistollona korkeakoulun vanhoissa saleissa kenkärohjakkeet jalassa, tallukat kenkien päällä ja villahuivi sidottuna karvalakin ylle…

Anna vaikeni huoaten ja naurahti. Hänen tunteellinen luonteensa ei voinut sivuuttaa kevyesti mitään paheksumista, ei silloinkaan kun se tuli sellaisten ihmisten taholta, joiden mielipiteisiin hän muuten kiinnitti hyvin vähän huomiota. Juuri tällä hetkellä oli hänen elämänsä vailla virikettä, ja kunnianhimo oli sammunut kuin liian kovakouraisesti niistetty kynttilä.

— Et kai sinä välitä siitä, mitä tuollaiset puhuvat! virkkoi Gilbert. — Sinähän tiedät erinomaisesti, miten ahdas heidän näköpiirinsä on, niin kilttejä ja kunnon ihmisiä kuin he muutoin voivat ollakin. Kun tekee sellaista, jota he eivät koskaan ole tehneet, on se jo heistä miltei luvatonta. Sinä olet ensimmäinen tyttö, joka Avonleasta lähtee korkeakouluun, ja onhan tunnettu asia, että kaikkia tienraivaajia pidetään enemmän tahi vähemmän mielenvikaisina.

— Tietysti. Mutta se vaikuttaa minuun joka tapauksessa. Terve järki sanoo kyllä, että sinä olet aivan oikeassa, mutta on hetkiä, jolloin terveellä järjellä ei ole mitään valtaa minuun. Se, mikä on täydelleen vastoin tervettä järkeä, saa vallan sielussani. Minun täytyy tunnustaa, että rouva Wrightin mentyä tuskin saatoin jatkaa matka-arkkuni pakkaamista. Olin niin pahoillani ja suuttunut.

— Se johtui siitä, että olit väsynyt, Anna. Unohda nyt kaikki ja tule minun kanssani kävelemään — tehdään retki metsän läpi suon toiselle puolen. Siellä pitäisi olla jotain, jota näyttäisin mielelläni sinulle.

— Pitäisi olla? Etkö sitten tiedä, onko siellä?

— En. Minun laskelmaini mukaan vaan pitäisi olla, päättäen siitä, mitä näin siellä keväällä. Tule, lähdetään sinne. Kuvitelkaamme, että olemme jälleen lapsia ja että lähdemme löytöretkelle.

He läksivät iloisina retkelleen. Annalla oli tuoreessa muistissa edellisen illan ikävyys, minkä vuoksi hän oli hyvin kiltti Gilbertille, ja Gilbert, joka oli kokemuksesta viisastunut, teki kaikkensa nähdäkseen seuralaisessaan vain entisen koulutoverin. Rouva Lynden ja Marillan katseet seurasivat heitä keittiön ikkunasta.

— Noista kahdesta tulee aikaa myöten pari, sanoi rouva Lynde, äänessä hyväksyvä sävy.

Marilla teki pienen vastahakoisuutta ilmaisevan eleen. Hän toivoi sydämessään, että niin kävisi, mutta hän ei ohut halukas käsittelemään aihetta kuivan juorumaisesti, joka oli rouva Lyndelle ominainen tapa.

— Vastahan he ovat lapsia, vastasi hän lyhyesti.

Rouva Lynde nauroi hyväntahtoisesti.

— Anna on täyttänyt kahdeksantoista; siinä iässä olin minä naimisissa. Meillä vanhuksilla, Marilla, on vain suuri halu uskoa, etteivät lapset milloinkaan kasva suuriksi, siinä on koko asia. Anna on nuori nainen ja Gilbert mies, ja sen voi helposti nähdä, että Gilbert jumaloi maata, jota Annan jalat koskettavat. Gilbert on kelpo poika, Annan ei tarvitse valittaa kauppojaan. Toivottavasti Anna ei päästä Redmondissa päähänsä mitään romanttisia houreita. Minä en ole koskaan suosinut yhteiskouluja, olivatpa ne sitten ylemmän tai alemman asteen kouluja, enkä tule koskaan niitä suosimaan. Minä en uskokaan, virkkoi rouva Lynde lopuksi juhlallisen ratkaisevasti, että nuoriso tuollaisissa korkeakouluissa juuri tekee muuta kuin "hakkailee", niinkuin se itse sanoo.

— Rakas ystävä, kyllähän he sentään pitävät huolta opinnoistaankin, virkkoi Marilla hiukan hymyillen.

— Ei sitä taida kannattaa kehua, tuhisi Rachel. — Joka tapauksessa luulen Annan ainakin lukevan. Hän ei ole milloinkaan ollut mikään poikatyttö. Mutta asian laita on se, ettei hän anna tarpeeksi arvoa Gilbertille. Minä kyllä tunnen tytöt! Hännysteleehän Charlie Sloanekin häntä, mutta en neuvoisi Annaa milloinkaan menemään naimisiin kenenkään Sloanen kanssa. Suku on kilttiä, kunnollista ja kunnioitettavaa. Mutta se ei paljon auta, he ovat kuitenkin Sloaneja!

Marilla nyökkäsi päätään. Sivulliselle ei selitys, että Sloane aina oli ja tuli pysymään Sloanena, ollut kovinkaan valaiseva, mutta hän ymmärsi. Jokaisessa kylässä on sellainen perhe; olipa se sitten miten kiltti, kunnollinen ja kunnioitettava tahansa, pysyy se kuitenkin sinä, mitä se on; asia ei parane, vaikka se puhuisi enkelien kielillä.

Gilbert ja Anna, jotka onnellista kyllä eivät tietäneet, miten rouva Rachel ratkaisi heidän kohtalonsa, kulkivat hitain askelin Kummitusmetsän hämärässä. Heidän toisella puolellaan viljavainiot vielä hehkuivat auringonlaskun punertavankeltaisessa valossa, kalpean läpikuultavan taivaan alla, joka liekehti ruusunpunaisin ja sinisin juovin. Etäällä havumetsät vivahtivat pronssinruskeaan, ja honkien pitkät varjot loivat tummia viivoja niityille. Heidän ympärillään soi tuuli vienosti sammaleisten oksien lomitse, sävel syksyn sointuun viritettynä.

— Tässä metsässä kummittelee nyt tosiaan, virkkoi,

Anna kumartuen poimimaan hallanpuremia sananjalkoja. Minusta tuntuu aivan kuin Diana ja minä pikkutyttöinä vielä leikkisimme täällä ja istuisimme Metsänymfin lähteellä hämärässä odottamassa kummituksia. Uskotko, minä en voi koskaan astua tätä polkua pimeässä ilman että kylmät viireet kulkevat selässäni. Olimme keksineet yhden aivan erikoisen ilkeän pikku kummituksen — murhatun lapsen haamun, joka kulki hiipien meidän takanamme ja tarttui meihin kylmillä sormillaan. Minun täytyy tunnustaa, että minä vielä tänään kuvittelen kuulevani sipsuttavia askeleita takanani, kun kävelen metsän läpi auringon laskettua. En pelkää Valkeata rouvaa enkä päätöntä miestä tahi kalisevia luurankoja, mutta minä toivoisin, ettemme olisi koskaan mananneet esiin tuota pientä lapsenhaamua. Kyllä Marilla ja rouva Barry olivat äkäisiä, kun saivat kuulla siitä! virkkoi Anna lopuksi ja nauroi sitä muistellessaan.

Suon toisessa päässä oli metsässä purppuranhohteisia aukeamia. Hämähäkit olivat kutoneet isoja verkkoja puunrunkojen väliin. Kun retkeilijät olivat kulkeneet kukkulan ohi, jossa kasvoi monista myrskyistä kunnialla selviytyneitä jylhiä mäntyjä, ja sivuuttaneet vaahterain reunustaman notkon, jota aurinko vielä lämmitti, olivat he tulleet suoraan sen "jonkin" eteen, jota Gilbert oli etsiskellyt.

— Katsopas, tässä se on, sanoi hän hyvin tyytyväisenä.

— Omenapuu — näin kaukana piilossa, huudahti Anna ihastuneena.

— Niin juuri, oikea omenapuu, jossa on omenia, vaikka se on havumetsän ja koivujen keskellä, pari kilometriä lähimmästä hedelmäpuutarhasta. Kun kävin täällä keväällä, kukki se aivan valkeana, päätin silloin tulla tänne taas syksyllä katsomaan, tulisiko siihen hedelmiä. Katso, sehän on aivan täynnä omenia. Hyviltä ne näyttävätkin — vähän tummarintaisilta ja karkeakuorisilta, mutta puhtailta ja punaposkisilta. Metsistyneet omenat näyttävät tavallisesti vihertäviltä ja pahanmakuisilta.

— Se on varmaan lähtenyt kasvamaan jostain siemenkodasta, joka on tänne heitetty, virkkoi Anna. — Ja sitten se on kasvanut ja puhjennut lehteen ja ylennyt korkeaksi täällä muukalaisten keskellä — kylläpä se on tarmokas ja kestävä puu!

— Tässä on kaatunut puunrunko, jossa on pehmeä sammalpeite. Istuhan Anna — se ei ole ollenkaan huono sohva. Minä kiipeän poimimaan omenia. Ne ovat kaikki korkealla — puun on täytynyt kurottautua yläilmoihin saadakseen aurinkoa.

Omenat olivatkin ihania. Ruskeanpunaisen kuoren alla oli hieno valkea sisus, jossa kulki himmeitä, punertavia syitä. Tavallisen hyvän omenanmaun ohella oli siinä jotain metsistynyttä ja kirpeätä, jota ei milloinkaan ole viljellyissä omenissa.

— Katso, virkkoi Anna äkkiä, — kolme minuuttia sitten oli vielä hämärä, mutta nyt on kuutamo. Mikä vahinko, ettemme kiinnittäneet huomiota juuri siirtymähetkeen. Mutta nyt on meidän lähdettävä kotiin.

— Mennään takaisin suon ympäri ja kuljetaan sitten Rakastavaisten polkua. No, Anna, oletko vielä yhtä alakuloinen ja haluton kuin kotoa lähtiessäsi?

— Älä puhukaan! Omenista virkistyi sekä sielu että ruumis. Nyt minusta tuntuu kuin tulisin viihtymään Redmondissa ja viettämään siellä neljä ihanaa vuotta.

— Ja niiden neljän vuoden kuluttua — millaista on elämä sitten?

— Sitten tie taaskin kääntyy, vastasi Anna kevyesti. — Mutkan taa ei voi katsoa, eikä minulla ole siihen haluakaan. On parempi olla mitään tietämättä.

Rakastavaisten polku oli ihastuttava sinä iltana, se oli äänetön ja salaperäinen kuutamon himmeässä valossa. Gilbert ja Anna astuivat hitaasti eteenpäin, toverillinen äänettömyys ei tuntunut heistä kummastakaan painostavalta. Kumpaakaan ei haluttanut puhua.

— Jos Gilbert olisi aina juuri tällainen kuin tänä iltana, kuinka hauskaa ja yksinkertaista kaikki silloin olisi, ajatteli Anna.

Gilbert katseli kulkiessaan Annaa. Vaaleassa puvussaan ja hienoine hentoine piirteineen Anna muistutti Gilbertin mielestä valkeata kurjenmiekkaa.

— Voinkohan koskaan saada häntä välittämään itsestäni, mietti Gilbert ääneti itsekseen, ja epäilys tuntui pieneltä, terävältä pistolta.

III.

POIS KOTOA.

Seuraavana maanantai-aamuna Charlie Sloane, Gilbert Blythe ja Anna Shirley lähtivät Avonleasta. Anna oli kaihoisasti toivonut kaunista ilmaa. Dianan tuli saattaa häntä hevosella asemalle, ja he toivoivat tästä pitkiksi ajoiksi viimeisestä yhteisestä ajelusta tulevan oikein hauskan. Annan kiivetessä vuoteeseensa sunnuntai-iltana vinkui itätuuli Vihervaaran nurkissa ennustaen ilmanmuutosta, mikä todella pian tulikin. Annan herätessä ropisivat sadepisarat hänen ikkunaansa vasten ja himmensivät pienen järven harmaata pintaa lukemattomin laajentuvin ja aina uusiutuvin renkain; harjut olivat sumun peitossa, ja koko maisema tuntui värittömältä ja alakuloiselta. Kolean harmaassa aamuhämärässä Anna nousi pukeutumaan, heidän kun tuli lähteä matkaan ehtiäkseen junaan ja höyrylaivaan; hän taisteli kyyneleitä vastaan, jotka väkisinkin itsepintaisesti pusertuivat silmistä. Hänen oli erottava kodista, joka hänelle oli hyvin rakas, ja jokin ääni hänessä sanoi, että hän jätti sen ainiaaksi, ellei oteta lukuun matkoja kotiin loma-ajoiksi. Aivan entisenlaista ei tulisi enää milloinkaan olemaan; aivan toista on tulla kotiin sattumalta pyhiksi ja kesälomiksi kuin oikein asua kotona. Ah, miten hän rakasti kaikkea: pientä valkeaksi rapattua, tyttöunelmille omistettua ullakkokamaria, vanhaa Lumikuningatarta jonka oksat hiljaa kopauttelivat ikkunaan, alhaalla notkossa juoksevaa puroa, Metsänymfin lähdettä, Kummitusmetsää ja Rakastavaisten polkua, kaikkia tuhansia rakkaita paikkoja, joihin kätkeytyi menneiden aikojen muistoja. Voisiko hän koskaan tulla oikein onnelliseksi missään muualla?

Aamiainen Vihervaarassa nautittiin tänään mitä surkeimman mielialan vallitessa. Davy oli — luultavasti ensi kertaa elämässään — aivan kykenemätön syömään ja vuodatti vuolaita kyyneleitä puuroonsa. Muillakaan ei näyttänyt olevan sanottavaa ruokahalua paitsi Doralla, joka hyvällä ruokahalulla pisti poskeensa annoksensa, nauttivan näköisenä. Dora kuului niihin onnellisiin olentoihin, jotka antavat harvoin minkään painaa sydäntään. Vaikka hän oli täyttänyt kahdeksan ja häneen jo alkoi ilmestyä järkeä, vaadittiin paljon, ennenkuin hänen sielunsa tasapaino järkkyi. Hän oli luonnollisesti pahoillaan, kun Annan tuli matkustaa pois, mutta se ei estänyt häntä mitä tyytyväisimmin popsimasta munakokkelia ja paahdettua leipää… Ja huomatessaan, että Davyn oli mahdotonta saada niellyksi ruokaansa, söi Dora hänenkin annoksensa pelkästä hyväntahtoisuudesta.

Sovittuun aikaan ilmestyi Diana hevosineen ja nelipyörärattaineen, kasvojen pilkistäessä ruusuisina ja raikkaina esiin sadetakin hilkasta. Eron hetki oli tullut. Rouva Lynde tuli omalta taholtaan sydämellisesti syleilemään Annaa ja kehoittamaan häntä kaikin mokomin pitämään huolta terveydestään. Kasvot maahan kääntyneinä puuhaili Marilla matkatavarain kimpussa vuodattamatta kyyneltäkään. Hän hipaisi huulillaan Annan poskea ja mumisi jotain siitä, että Anna kai antaa tietoja itsestään, kun on päässyt perille ja saanut siellä elämänsä kuntoon. Pintapuolinen katsoja olisi saanut sen käsityksen, ettei Annan matka merkinnyt hänelle paljoakaan — ellei tuo katsoja tullut syvemmältä tarkastaneeksi hänen silmiään. Dora suuteli Annaa mieli täysin tasapainossa ja hänen silmistään pusertui pari kyyneltä kasvojen ollenkaan vääntymättä, mutta Davy oli aamiaisesta saakka ulissut ääneen keittiöportailla ja kieltäytyi nyt kokonaan jäähyväisistä. Nähdessään Annan tulevan vastaan lennähti hän paikaltaan, syöksyi portaita ylös ja piilottautui vaatekaappiin, mistä häntä ei saanut esiin hyvällä eikä pahalla. Viimeisinä ääninä kuului Vihervaarasta Annan korviin Davyn tukahdutettu ulvonta.

Satoi rankasti koko matkan asemalle saakka. Charlie ja Gilbert seisoivat asemasillalla Annan ja Dianan sinne tullessa, ja juna vihelsi tulovihellystään. Anna ehti töintuskin ostaa itselleen lipun ja panna tavaransa pakaasiin ja sanoa hätäisesti jäähyväiset Dianalle sekä kiivetä erään vaunun takasillalle. Hän olisi tahtonut päästä takaisin Avonleahin Dianan kanssa — hän tiesi tulevansa menehtymään koti-ikävästä… Kunpa edes tuo kauhea sade lakkaisi. Oli aivan kuin koko maailma olisi virtanaan itkenyt mennyttä kesää ja päättynyttä iloa. Gilbertin läsnäolokaan ei tuottanut hänelle mitään lohdutusta, kun Charlie Sloane myöskin oli läsnä, jota saattoi sietää vain kauniilla ilmalla. Sadeilmalla semmoinen seura tuntui kerrassaan sietämättömältä.

Laivan kääntäessä kokkansa ulapalle Charlottetownin satamasta kävi taivas valoisammaksi, eikä vain taivas. Sade lakkasi, pilviin ilmestyi suuria aukkoja, ja niistä pilkisti aurinko näkyviin vallan pyöreänä ja kirkkaana, luoden kuparinpunaisen loiston harmaille laineille ja hälventäen sumuharsot, jotka siihen saakka olivat peittäneet saaren punahohteisia rantoja. Näytti siis kuitenkin tulevan kaunis päivä. Charlie Sloane tuli heti niin merikipeäksi, että hänen täytyi mennä alas hyttiin. Anna ja Gilbert jäivät siis kahden kannelle.

— Mainiota, että kaikki Sloane-nimiset tulevat merikipeiksi heti kun joutuvat johonkin alukseen, ajatteli Anna sydämettömästi. — En olisi voinut oikein sanoa jäähyväisiä näille rakkaille seuduille, jos Charlie olisi istunut vieressäni ja koettanut näyttää tunteelliselta.

— No niin, nyt me olemme matkalla, virkkoi Gilbert hilpeästi.

— Niin, minusta tuntuu aivan samoin kuin Childe Haroldista — ero on vain siinä, ettei tämä kuitenkaan ole oikean "isänmaani rantama", virkkoi Anna räpäyttäen ahkeraan silmäluomiaan. — Se on Nova Scotia. Mutta se maa, josta me eniten pidämme, tulee meidän "isänmaamme rantamaksi", ja siksi on vanha herttainen Prinssi Edvardin saari minulle sitä. On vaikea ajatella, etten ole aina siellä asunut. Ne yksitoista vuotta, jotka kuluivat ennen tuloani sinne, tuntuvat tuskalliselta unelta. Seitsemän vuotta sitten tulin tänne juuri tällä samalla laivalla — samana iltana rouva Spencer nouti minut Hopetownista. Muistan niin selvästi vanhan, kauhean kotikutoisen hameeni ja haalistuneen merimieslakkini ja kuinka juoksentelin ihastuneena nuuskimassa kaikki kolkat sekä kannella että hyteissä. Oli kaunis ilta, voit kuvitella kuinka punaisina rantakalliot hehkuivat auringonpaisteessa! Nyt lähden taas samaa tietä, vaikka päinvastaiseen suuntaan. Oi, Gilbert, toivoisin niin äärettömän mielelläni viihtyväni Kingsportissa ja korkeakoulussa, mutta tiedän varmasti, etten voi viihtyä.

— Mutta Anna, mihin on filosofiasi livistänyt?

— Se on hukkunut kauheaan, kaikkinielevään yksinäisyyden ja koti-ikävän hyökyaaltoon. Olen kolme vuotta toivonut pääseväni korkeakouluun — nyt olen matkalla sinne, ja tahtoisin kovasti taas saada istua kotona, omassa pienessä huoneessani. Mutta yhdentekevää! Hyvä tuuleni ja filosofiani kyllä tulevat takaisin, kun kerrankin olen saanut itkeä kunnollisesti… Minun täytyy tehdä se, mutta on pakko odottaa kunnes pääsee illalla johonkin täysihoitolan sänkyyn, olipa se sitten missä tahansa. Sen jälkeen olen taas entinen Anna. Olisi hauska tietää, onko Davy jo ryöminyt esiin vaatekaapista.

Kello oli jo yhdeksän illalla, kun juna puhisten saapui Kingsportin asemalle. Pian seisoivat matkatoverukset kupusähkölamppujen sinertävässä valossa ihmisiä täynnä olevalla asemasillalla. Anna tunsi olevansa aivan ymmällä ja päästä pyörällä, mutta äkkiä häntä syleili Priscilla Grant, joka oli saapunut Kingsportiin jo lauantaina.

— Tervetuloa, rakas ystävä! Sinä olet varmaankin yhtä väsynyt kuin minä lauantaina tänne tullessani.

— Väsynytkö! Älä puhukaan, Priscilla! Olen kuolettavasti nääntynyt ja maalaistollo ja vain kymmenen vuoden vanha. Vie nääntynyt ja rusikoitu ystäväparkasi jonnekin, missä taas tulee tajuihinsa.

— Vien sinut suoraapäätä meidän täysihoitolaamme. Minulla on ajuri odottamassa, täällä ulkopuolella.

— On suorastaan siunattu asia, että sinä olet täällä, Prissy. Ellet sinä olisi täällä, niin minä luultavasti istuisin ruskealle matkalaukulleni ja rupeaisin ulvomaan. Kyllä on suuri lohdutus nähdä edes yhdet tutut kasvot koko tässä myllertävässä vieraassa ihmismeressä!

— Gilbert Blythekö tuossa seisoo? Kylläpä hän on kasvanut viime vuosina! Hän oli vasta koulupoika, kun minä olin Carmodyssa opettajana. Ja tuo toinen on tietysti Charlie Sloane. Hän ei sitten ole muuttunut. Kehdossa hän oli samannäköinen kuin nytkin ja tulee vielä kahdeksankymmenen vanhana näyttämään samanlaiselta. Tätä tietä, ole hyvä. Me olemme kotona kahdessakymmenessä minuutissa.

— Kotona! kauhistui Anna. — Tarkoitat kaiketi, että saamme istua hirveässä täysihoitolassa, ikävässä, ahtaassa huoneessa, joka on roskaiselle takapihalle päin.

— Hyvä ystävä, se ei ole ollenkaan mikään kauhea täysi-hoitola. Tässä on meidän ajurimme. Nouse vain — ajuri pitää huolta matka-arkustasi. Saat pian nähdä, että meillä on oikein hauska asunto, sen myönnät itsekin huomenna, kun olet nukkunut suloisesti ja pystyt näkemään asiat valoisammalta kannalta. Meidän asuntomme on isossa harmaassa vanhanaikaisessa kivirakennuksessa Johanneksenkadun varrella, sopivan kävelymatkan päässä korkeakoulusta. Siellä päin asui ennen aikaan vain hienoa ja ylhäistä väkeä, mutta nykyään Johanneksenkatu ei ole enää muodissa, ja sen talot saavat vain uneksien muistella mennyttä loistoaikaansa. Asunnot ovat niin avaria, että asukkaiden täytyy ottaa täysihoitolaisia saadakseen huoneistoihinsa edes hiukankin elämää. Meidän emäntämme näyttävät ainakin pitävän hyvin tärkeänä ilmoittaa meille, että he ovat yksistään suunnattoman tilan paljouden vuoksi ottaneet meidät. He ovat tosiaankin ihania — meidän emäntämme, tarkoitan.

— Kuinka monta heitä on?

— Kaksi kappaletta. Neidit Hanna ja Ada Harvey. He ovat kaksoisia, syntyneet noin viisikymmentä vuotta sitten.

— Kaksoiset näyttävät minua oikein vainoavan, virkkoi Anna. — Minun tielleni ilmestyy kaikkialla kaksoisia.

— Hyvä ystävä, he eivät ole enää kaksoisia. Sitä he lakkasivat olemasta noin kolmikymmenvuotisina. Hanna-neiti on vanhentunut, mutta ei erikoisen viehättävästi, ja Ada-neiti on säilynyt kolmikymmenvuotisena, pysyen paikoillaan yhtä vähän viehättävästi. En tiedä osaako neiti Hanna hymyillä vai eikö, en ole koskaan nähnyt hänen hymyilevän, mutta neiti Ada hymyilee lakkaamatta, ja se on monin verroin hullumpaa. He ovat kuitenkin hyvin kilttejä ja kunnollisia ja joka vuodeksi he ottavat pari täysihoitolaista, kun neiti Hannan taloudellisuus ei voi sietää ajatusta, että niin paljon tilaa "menee hukkaan"… Sillä heidän ei kylläkään tarvitsisi vuokrata huoneitaan vieraille ihmisille — sen on Ada-neiti maininnut minulle senkin seitsemän kertaa lauantaista saakka. Mitä meidän pikkuisiin komeroihimme tulee, ei niissä voi juuri mitään muuta kuin nukkua. Minun huoneeni on pihalle päin ja sinun on talon julkisivulla ja ikkunat ovat vanhaan kirkkotarhaan päin, joka on vastapäätä toisella puolen katua.

— Sehän on kolkkoa, huudahti Anna väristen. Mieluummin katselisin pihaa.

— Älä sano. Odotahan, niin saat nähdä. Vanha kirkkomaa on ihastuttava paikka. Se on ollut jo niin kauan hautausmaana, ettei se enää ole mikään hautausmaa, vaan kuuluu paikkakunnan nähtävyyksiin. Kävelin siellä kauan huvikseni eilen. Sitä ympäröi kiviaita ja ikivanhat jättiläispuut ja puistokäytäviä kulkee ristiin rastiin, ja siinä on mitä merkillisimpiä vanhoja hautakiviä kummallisine kirjoituksineen. Sinä tulet menemään sinne vielä usein niitä tutkimaan, saatpas nähdä! Nyt ei sinne enää tietysti kaiveta hautoja. Muutama vuosi sitten pystytettiin sinne kaunis muistopatsas Krimin sodassa kaatuneille Nova Scotian sotilaille. Muistopatsas on vastapäätä hautausmaan suurta ristikkoporttia ja antaa mielikuvituksellesi tilaisuuden "vapaasti lentää", niinkuin sinä tavallisesti sanot. Tuossa tulee vihdoin viimein matka-arkkusi, ja pojat tulevat sanomaan hyvästi. Pitääkö minun todellakin antaa Charlie Sloanelle kättä? Hänen käsissään oli aina jotain kylmää ja kalamaista. Meidän täytyy pyytää heitä joskus käymään katsomassa. Neiti Hanna sanoi minulle aivan vakavasti tässä eräänä päivänä, että me saisimme pyytää nuoria herratuttaviamme "pistäytymään" parina iltana viikossa, jos heillä vain on ymmärrystä lähteä pois säädylliseen aikaan. Ja Ada-neiti pyysi hymyhuulin minua kaikin mokomin katsomaan, etteivät he istu hänen hienoille kirjailluille sohvatyynyilleen. Sen minä lupasin, mutta herraties missä ihmeessä he siinä tapauksessa saavat istua, elleivät tahdo istua lattialla, sillä tyynyjä on joka paikassa. Ada-neiti on pianollekin asettanut pörröisen nukkatyynyn.

Anna ei voinut muuta kuin nauraa. Priscillan iloinen pakina vaikutti tarkoituksensa mukaisesti ja virkisti häntä; koti-ikävä katosi hetkeksi eikä myöskään palannut yhtä voimakkaana, kun Anna vihdoin oli yksin omassa pikku huoneessaan. Hän astui ikkunan ääreen ja katseli ulos. Katu sen alapuolella oli hämärä ja hiljainen. Vastapäätä paistoi kuu pilvenhattarain lomitse vanhan kirkkomaan puiden yllä, juuri muistopatsaan ison leijonanpään takana.

Anna ei voinut ymmärtää, että hän todella oli saman päivän aamuna lähtenyt Vihervaarasta. Hänestä tuntui kuin siitä olisi kulunut rajattoman pitkä aika. — Senhän saa usein matka ja muutos aikaan.

— Juuri tuo sama kuu pilkistää nyt Vihervaaraankin, ajatteli hän puoliääneen itsekseen. — Mutta minä koetan olla sitä ajattelematta — muutenhan minä oikein hemmottelisinkin koti-ikävääni. En aio edes suoda itselleni suloista itkuhetkeä. Jätän sen sopivampaan tilaisuuteen, ja nyt minä menen kilttinä ja järkevänä tyttönä nukkumaan.

IV.

UUSIA VAIKUTELMIA.

Kingsport on omituinen vanha kaupunki, jonka juuret palautuvat ensimmäisten siirtolaisten aikoihin saakka. Siitä henkii vanhanaikaisuus, ja se muistuttaa vanhaa hienoa naista, joka pukeutuu vielä lavendelituoksuisiin, oman nuoruutensa aikojen muotien mukaisiin vaatteisiin. Se on hankkinut itselleen jonkun uudenaikaisen vivahduksen, mutta sydän on säilynyt entisenä; se on täynnä omituisia vanhoja muistomerkkejä ja verhoutuu muinaisten tarujen ja legendain romanttiseen sädekehään. Aluksi se vain oli raja-asema, etuvartiopaikka erämaan laidassa, siihen aikaan, jolloin intiaanit yhtämittaa toivat vaihtelua uutisasukkaiden elämään, johon sisältyi hyvinkin jännittäviä tapauksia. Kaupungista tuli sitten englantilaisten ja ranskalaisten välinen riidanaihe, ja sen miehitti milloin toinen, milloin toinen puoli. Ja jokaisesta miehityksestä jäi siihen uusi arpi, jonka taistelevat kansallisuudet olivat siihen polttaneet.

Kingsportin puistossa on pyöreä torni, joka ennen muinoin kuului rannikkopuolustukseen ja oli varustettuna kiertotykillä, mutta nykyään on muurit töhritty täyteen matkailijain nimikirjoituksia. Vanha hävitetty ranskalainen linnoitus näkyy kaupungin ulkopuolella olevalla kukkulalla, ja sen toria koristavat muutamat umpeennaulatut vanhanaikaiset kanuunat. Maankamara on täällä historiallista, eikä vanhoista muistorikkaista paikoista mikään ole niin erikoinen ja viehättävä kuin vanha Pyhän Johanneksen kirkkotarha aivan kaupungin sydämessä. Sitä ympäröi kahdelta puolen hiljaisten, vanhanaikaisten talojen reunustamat kadut, kahdelta muulta taas uudenaikaiset liikennereitit tärisevine vaunuineen ja kiiruhtavine kulkijoineen. Jokainen Kingsportin kansalainen on ylpeä omistusoikeudestaan vanhaan Pyhän Johanneksen kirkkotarhaan, sillä jos hän kuuluu edes jotakuinkin hyvään sukuun, niin hänellä on joku "esi-isä" sinne haudattuna, mureneva kivilaatta pystyssä pään puolella tahi suojaavasti haudan yli asetettuna ja tärkeimmät päivämäärät vainajan elämästä kiveen kaiverrettuina. Harvoin on näiden vanhojen hautapatsaiden koristamiseen uhrattu mitään taiteellista taituruutta. Useimmat ovat hakatut ympäristön kivilouhimojen ruskeasta tahi harmaasta kivestä, ja niissä voi harvoin huomata koristeluyrityksiä. Muutamia koristaa pääkallo ynnä ristiin asetetut luut, joita kruunaamassa on enkelinpää suuremman esteettisen vaikutuksen aikaansaamiseksi. Moni hautapatsas on kaatunut ja mennyt rikki. Miltei kaikkia on ajan hammas kalvanut, joten muutamista on kirjoitus kulunut aivan näkymättömiin ja toisissa tullut hyvin epäselväksi. Kirkkotarha muistuttaa suurta lehtimajaa, jonka ympärillä ja sisällä kasvaa rivissä tuuheita jalavia ja pajupuita. Luulisi vainajien uinuvan täällä hyvin häiritsemättä, hiljaa lepattelevien lehtien huminassa, rauhassa läheisten katujen hälinältä.

Ensimmäisenä iltapäivänään Kingsportissa kuljeskeli Anna hitaasti kirkkomaalla. Aamupäivällä hän oli Priscillan kanssa mennyt korkeakouluun kirjoittautumaan oppilaaksi, eikä sinä päivänä enää ollutkaan muuta tehtävää. Tytöt poistuivat sieltä mahdollisimman pian, sillä oli hyvin vähän rohkaisevaa liikkua suurissa nuorisoparvissa, missä useimmat näyttivät olevan jokseenkin ymmällä, ikäänkuin he eivät olisi vielä oikein tietäneet, missä heidän paikkansa oh.

Vastatulleet, tahi akateemisesti sanottuna keltanokat, seisoivat hajallaan kahden tahi kolmen hengen ryhmissä katsoen vieraasti toisiaan. Junior-ylioppilaat, iän ja opin puolesta jo jonkun verran pitemmälle päässeet, olivat kokoontuneet eteisen isoon porraskäytävään ja päästivät silloin tällöin kuuluville keuhkojensa koko voimalla jonkinlaisen sotahuudon, jonka tarkoituksena oli "tympäistä" otaksuttuja vihamiehiä, senioreja, jotka olivat olleet kahta vuotta kauemmin korkeakoulussa ja katsoivat voivansa luoda silloin tällöin ylimielisen arvostelevan katseen "poikasiin". Gilbertiä ja Charliea ei näkynyt missään.

— Ajat muuttuvat, sanoi Priscilla. — En olisi uskonut sen päivän milloinkaan koittavan, jolloin minusta olisi ilo nähdä Charlie Sloanen tinanapit. Ne olisivat ainakin tuttua nähtävää.

— Voi, huokasi Anna, — en voi selittää, miltä minusta tuntui, kun seisoin odottamassa vuoroani ilmoittauduttaessa — tunsin olevani yhtä vähäpätöinen kuin pienistä pienin pisara vesiämpärissä. Ei ole hauskaa tietää olevansa vähäpätöinen, mutta on sietämätöntä, kun sieluun hankautuu tietoisuus siitä, ettei koskaan voi tullakaan miksikään muuksi… Ihan siltä minusta tuntui kuin olisin ollut näkymätön ilman suurennuslasia ja kuin kuka tahansa noista hirttämättömistä "senioreista" olisi voinut astua päälleni.

— Odota vain ensi vuoteen, lohdutti Priscilla. — Silloin on meidän vuoromme näyttää alentuvilta. Tietysti on tuskallista tuntea itsensä noin vähäpätöiseksi, mutta luulen sen kuitenkin olevan helpompaa kuin tuntea olevansa niin iso, karkea ja kömpelö kuin minä tunsin olevani — vain siksi että satuin olemaan pari tuumaa pitempi muuta joukkoa. En tietenkään pelännyt kenenkään "seniorin" astuvan päälleni — pikemminkin tuli mieleeni, että he ehkä luulevat minua aarniometsän jättiläisnaiseksi, joka on ruvennut himoitsemaan sivistyksen murusia.

— Vika on kai siinä, että me emme ole vielä ehtineet tottua siihen, että kaikki on täällä suuripiirteisempää kuin seminaarissa, jatkoi Anna, joka otti mielellään selvän asioista pohjia myöten. — Kun lähdimme seminaarista, niin me tunsimme siellä joka ainoan ja meillä oli oma, kaikkea muuta kuin halpa asemamme muitten joukossa. Me olemme kaiketi tietämättämme odottaneet saavamme jatkaa Redmondissa elämää juuri siitä, mihin se päättyi seminaarissa, ja nyt meistä tuntuu siltä kuin olisimme pohjaa vailla ja maa liukuisi jalkojemme alta. Minä olen sekä iloinen että kiitollinen, ettei kukaan kilteistä Avonlean tädeistä voi katsoa sydämeeni juuri tällä hetkellä, sillä he saisivat silloin vain vettä myllyihinsä ja huudahtaisivat: enkö minä sanonut! — He olisivat varmoja siitä, että tämä on lopun alkua, vaikka se onkin aivan päinvastoin — sen alun loppua, joka epäilemättä on sujunut vähän niin ja näin.

— Niin juuri. Niin puhuu oikea Anna. Kyllä me pian totumme ilmanalaan, ei ole hätää. Huomasitko sinä tyttöä, joka seisoi kauan aikaa aivan yksin vaatesäiliön oven vieressä — hyvin sievä, ruskeasilmäinen tyttö, ylähuuli aivan lyhyt?

— Huomasin. Kiinnitin erikoisesti huomiota häneen, sillä hän oli varmaan ainoa koko joukossa, joka näytti yhtä yksinäiseltä ja orvolta kuin tunsi olevansakin. Sinä olit minun seuranani, mutta hän oli aivan yksin.

— Kyllä hän taisi tuntea itsensä hyvin hyljätyksi. Näin hänen monta kertaa tekevän yrityksiä tulla meidän luoksemme, mutta hän ei tullut sitä kuitenkaan tehneeksi — hän oli varmaan liian ujo. Olisin toivonut hänen tulevan. Ellen minä olisi mielestäni ollut ihan jättiläinen, olisin kyllä ensiksi lähestynyt. Mutta en olisi mistään hinnasta suostunut marssimaan leveän käytävän poikki, kun pojanheittiöt vetelehtivät portaissa. Sievä ja herttainen hän joka tapauksessa oli.

— Aamiaisen jälkeen aion pistäytyä kirkkomaalla, virkkoi Anna. — En kylläkään usko, että kirkkomaa on luotu virkistämään mieltä, mutta se on lähin paikka, missä on puita, ja ilman puita en voi olla. Aion istua jollekin vanhalle kivelle, uinailla ja kuvitella olevani Avonlean metsässä.

Hänen suunnitelmansa ei kuitenkaan semmoisenaan toteutunut, sillä päästyään määräpaikkaansa Anna näki niin paljon mielenkiintoista, ettei voinut uinailla, vaan päinvastoin piti silmänsä selko selällään. He astuivat valtavasta ristikkoportista sisään ja kulkivat yksinkertaisen, mutta jykevän kaariholvin alta, jota kruunaa Englannin majesteettinen leijona, ja olivat kohta vihertävässä ympäristössä, viileässä hämärässä, jossa vain tuuli hiljaa kuiskailit He astuivat eteenpäin puiden muodostamia pitkiä, ruohonpeittämiä holvikäytäviä ja lukivat outoja, seikkaperäisiä hautakirjoituksia. Silloin, kun nämä kirjoitukset oli kaiverrettu, oli ihmisillä ollut runsaammin aikaa kuin nykypäivinä.

"Tässä lepää Hänen Ylhäisyytensä Albert Crawford", luki Anna kuluneesta, harmaasta kivestä, — "useita vuosia ollut Hänen Majesteettinsa tykistönpäällikkönä Kingsportissa. Palveli sotaväessä v:n 1763 rauhaan, jolloin erosi heikontuneen terveytensä vuoksi. Hän oli urhoollinen upseeri, mitä parhain puoliso, isä ja sydämellisin ystävä. Kuoli 29 p:nä lokakuuta 1792, 84 vuoden iässä." — Ajattele, Prissy, miten täynnä seikkailuja hänen elämänsä on varmaankin ollut! Mitä hänen henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa tulee, näyttävät ne olleen kaiken kiitoksen yläpuolella. Saikohan hän yhtä paljon tunnustusta eläessään?

— Niin, kuka tietää, vastasi Priscilla. — Tässä on toinen. "Aleksanteri Rossin muistolle. Kuoli 22 p:nä syyskuuta 1840, 43 vuoden iässä. Kiven pystytti kiitollisuuden osoitukseksi eräs, jota hän palveli 27 vuotta niin uskollisesti, että vainajaa pikemmin pidettiin täyden luottamuksen ja syvän kiintymyksen ansainneena ystävänä."

— Siinä oli kaunis hautakirjoitus, sanoi Anna miettivänä. — En osaisi toivoa itselleni sen parempaa. Me olemme kaikki palvelijoita tavalla tahi toisella, ja jos hautakirjoitus pitää paikkansa sanoessaan, että olemme olleet uskollisia, niin eihän muuta tarvita. Tässä on pieni surullisen näköinen harmaa kivi "pikku lemmikin muistoksi". Ja tähän on toinen kivi "pystytetty muistoksi vainajalle, joka on muualle haudattu". Tahtoisin tietää, missä se tuntematon hauta on. Voi, Prissy, nykyajan kalmistot eivät milloinkaan liikuta niin sydäntä kuin tämä. Sinä olit oikeassa — tänne minä tulen usein. Olen jo aivan ihastunut tähän paikkaan. Mutta katsohan, me emme ole täällä ainoat — tuolla on nuori tyttö viereisen käytävän päässä.

— Niin, ja minä luulen, että se on sama tyttö, jonka minä näin korkeakoulun eteisessä aamulla. Olen pitänyt häntä silmällä vähän aikaa. Hän on noin viisi, kuusi kertaa tullut vähän matkaa tännepäin ikäänkuin haluten tulla meitä puhuttelemaan, mutta yhtä monta kertaa kääntynyt takaisin. Joko hän on hirmuisen ujo taikka hänellä on paha omatunto. Mennään häntä vastaan. On varmasti helpompaa tutustua täällä ulkoilmassa kuin korkeakoulun seinien sisäpuolella.

He alkoivat kulkea nurmettunutta puistokäytävää pitkin tuntematonta nuorta tyttöä kohti. Tyttö oli istuutunut hautakivelle tuuhean, kauniin halavan suojaan. Hän oli todella hyvin kaunis, sitä kauneustyyppiä, jossa enemmän viehättävät värit ja eloisuus kuin säännölliset piirteet. Silkinhienoissa hiuksissa oli ruskean kastanjan loiste, ja vieno puna oli kohonnut hänen pyöreille poskilleen. Suurten, ruskeiden ja lempeiden silmien yllä kaareutuivat mustat, selväpiirteiset kulmakarvat, ja suu liian lyhyine ylähuulineen oli ruusunpunainen. Hän oli pukeutunut hyvin sulavaan ruskeaan kävelypukuun, jonka helman alta pilkisti esiin pari pientä, erittäin muodinmukaista kenkää, ja bananinkeltainen hattu, jonka kupua seppelöivät isot, kullanruskeat unikot, todisti ehdottomasti tulleensa hattuompelijattaren käsistä, joka oli mestari alallaan. Priscillan mieleen tuli omituisen kiusallisesti se seikka, että Avonlean ompelutarpeidenkaupan neiti oli vaatettanut hänen hattunsa, ja Anna, jolla oli hiukan häiritsevä tunne, olisi tahtonut tietää, näyttiköhän hänen puseronsa, jonka hän oli itse ommellut ja jonka rouva Lynde oli hänen sitä koettaessaan nuppineuloilla merkinnyt pienennettäväksi, hyvin maalaiselta ja kotitekoiselta tuntemattoman nuoren tytön harvinaisen tyylikkään puvun rinnalla. Annan ja Priscillan mieli teki yhtäkkiä kääntyä takaisin.

Mutta he olivat jo pysähtyneet ja kääntyneet harmaata kiveä kohti. Oli liian myöhäistä peräytyä, sillä ruskeasilmäinen tyttö oli nähtävästi jo huomannut, että he olivat tulleet tehdäkseen hänen kanssaan tuttavuutta. Hän nousi hyvin nopeasti ja lähestyi heitä käsi ojennettuna ja iloisesti ja ystävällisesti hymyillen, osoittamatta vähääkään ujoutta tahi pahaa omaatuntoa.

— Olen niin kovasti toivonut saada tietää, ketä te molemmat olette, huudahti hän innokkaasti. — Olen toivonut sitä ihan kuolemakseni… Näin teidät aamulla eteisessä. Huh, eikö siellä ollut kauheata? Minä toivoin jo todellakin, että olisin jäänyt kotiin ja mennyt naimisiin.

Tytöt purskahtivat ääneen nauramaan kuullessaan tämän odottamattoman tunnustuksen. Ruskeasilmäinen nauroi myöskin.

— Se on totinen tosi — minä olisin voinut mennä naimisiin. Tulkaa istumaan tähän hautakivelle, niin tutustumme. Se ei ole vaikeata. Minä tiedän, että me ihastumme hirmuisesti toisiimme — sen minä tunsin hengessäni heti kun näin teidät aamulla korkeakoululla. Minulla oli kova halu tulla teitä syleilemään.

— Miksi te ette tehnyt sitä? kysyi Priscilla.

— Niin, en tullut sitä tehneeksi. Minulla on se vika, etten voi koskaan mitään päättää — minä epäröin aina. Kun päätän jotain tehdä, on heti kuin jokin sisäinen ääni käskisi tehdä päinvastoin. Se on kauhean kiusallista, mutta sellaiseksi minä olen syntynyt. On aivan turhaa koettaa muuttaa minua toisenlaiseksi tahi torua, niinkuin muutamat tekevät. Sentähden en myöskään voinut olla niin päättäväinen, että olisin tullut teitä tervehtimään, vaikka kuinka olisi haluttanut.

— Me luulimme teitä ujoksi, virkkoi Anna.

— E-ei. Ujous ei kuulu Philippa Gordonin moniin puutteisiin tahi hyveisiin. Minua sanotaan mukavuuden vuoksi Philiksi. Niin voitte tekin aivan hyvin sanoa. No, mikä teidän nimenne on?

— Tämä on Priscilla Grant, vastasi Anna osoittaen sormellaan toveriaan.

— Ja tämän nimi on Anna Shirley, virkkoi Priscilla osoittaen vuorostaan toista sormellaan.

— Ja me olemme Prinssi Edvardin saarelta, sanoivat molemmat yhtaikaa.

— Ja minä olen kotoisin Bolingbrokesta, Nova Scotiasta, ilmoitti
Philippa.

— Bolingbrokesta! huudahti Anna. — Mutta minähän olen syntynyt siellä! Sehän on mainiota, että olemme ihan kuin heimolaisia. Kaiken ikäni olen kuitenkin ollut Prinssi Edvardin saarella ja olen sen puolesta valmis vaikka mihin.

— Niinkö! virkkoi Philippa. Se on minustakin hauskaa, sillä kun minä nyt kohta tässä käyn kertomaan salaisuuksiani teille, niin en kerrokaan mielestäni vieraille. Ja minun täytyy kertoa. Minä en voi itsekseni hautoa salaisuuksia — ei kannata koettaakaan Se on minun pahin vikani — ja se etten voi päättää, niinkuin äsken sanoin. Voitteko uskoa, että meni puoli tuntia, ennenkuin päätin minkä hatun ottaisin, kun läksin tänne — tänne kirkkomaalle. Aioin ensin ottaa ruskean, jossa on siipi, mutta kohta kun sain sen päähäni oli minusta tämä mutkalierinen pukevampi. Kun se lopulta oli päässäni, pidin enemmän ruskeasta. Viimeksi asetin molemmat vierekkäin vuoteelleni, puristin silmäni kiinni ja tökkäsin hattuneulan umpimähkään hattuja kohti. Onkeen tuli vaalea, ja siksi otin sen. Se pukee minua ihanasti, eikö se ole totta? Ja nyt teidän täytyy sanoa minulle, miltä minä teistä näytän!

Priscilla purskahti jälleen nauramaan lapselliselle kysymykselle, joka tehtiin aivan vakavalla äänellä. Mutta Anna tunne-ihmisenä puristi lujasti Priscillan kättä sanoen:

— Meidän mielestämme sinä olit aamulla kaunein tyttö, mitä me olemme
Kingsportissa nähneet.

Philippa hymyili tyytyväisesti, jolloin lyhyt ylähuuli paljasti rivin pieniä, hyvin valkeita hampaita.

— Olin ainakin omasta mielestäni, oli odottamaton vastaus, — tahdoin kuitenkin mielelläni kuulla myös jonkun toisenkin mielipiteen tullakseni siitä varmaksi. Minä en ole varmempi ulkomuodostani kuin mistään muustakaan. Juuri kun olen vakuutettu, että tosiaan olen jokseenkin sievä, tulen alakuloiseksi ja uskon olevani kauhean ruma. Minulla on muuten hirmuisen vanha äidintäti, joka aina sanoo minulle valittavalla äänellä ja huokaillen: "Voi, kuinka sievä sinä olit pienenä ollessasi kehdossa. Merkillistä, kuinka lapset voivat muuttua, kun kasvavat suuriksi!" — Pidän kyllä omista tädeistäni, mutta en vanhempien tädeistä. Ettekö tahtoisi olla niin kilttejä ja kultaisia että joskus sanotte minulle, että olen sievä. Silloin olisi paljon parempi olla. Ja minä teen mielelläni teille saman palveluksen — ja hyvällä omallatunnolla voin tehdäkin.

— Kiitoksia vaan, nauroi Anna, — mutta Priscilla ja minä olemme itse niin varmasti vakuutettuja siitä että olemme hauskan näköisiä, ettei kenenkään tarvitse vahvistaa meitä siinä asiassa.

— Sinä teet vain pilaa minusta. Minä tiedän kyllä olevani teidän mielestänne hirvittävän itserakas ja turhamainen, mutta minä en ole kuitenkaan. Minussa ei ole totta tosiaan itserakkautta hiventäkään. Enkä minä koskaan epäilisi sanoa toiselle tytölle ystävällisiä sanoja hänen ulkomuodostaan, jos se tekisi hänet vähän iloiseksi. Kuinka hauskaa, että me olemme tulleet tutuiksi! Tulin tänne lauantaina, ja olen ikävöinyt kotiin, niin että olen ollut menehtyä. En tiedä mitään kauheampaa tunnetta. Kotona Bolingbrokessa olen jotakuinkin merkitsevä, mutta täällä minä olen pelkkä nolla. Olen ollut vähällä tulla aivan hupsuksi… Missä te oikein asutte?

— Johanneksen kadulla, kolmessakymmenessäkahdeksassa.

— Sehän on hienoa — minä asun aivan kulman takana Wallace-kadulla. Minä en ollenkaan pidä täysihoitopaikastani. Siellä on niin synkkää ja ikävää, ja minun huoneeni on inhottavalle pihalle päin. Se on rumin paikka mitä voi kuvitella. On ehkä liikaa sanoa että kaikki Kingsportin kissat kokoontuvat siellä öisin, mutta puolet kokoontuu aivan varmasti. Rakastan kissoja, jotka kehräävät sohvannurkassa tahi jollain matonpalasella, kodikkaasti räiskyvän uunivalkean ääressä, mutta takapihan kissat keskellä yötä ovat aivan toista. Koko ensimmäisen yön täällä itkin, ja kissat panivat kaikki voimansa liikkeelle ja naukuivat aivan hirvittävästi. Olisitte nähneet kuinka punainen ja turvonnut minun nenäni oli aamulla! Kyllä minä kadun, että tulin tänne ollenkaan!

— En käsitä, kuinka sinä ensinkään saatoit päättää tulla tänne, kun olet niin epäröivä, huomautti Priscilla.

— Hyvä lapsi, enhän minä päättänyt. Isä oli saanut sen päähänsä — en tiedä todellakaan minkätähden. Eikö olekin naurettavaa, että minun pitää olla täällä lukemassa tutkintoa varten! Ei silti, etten voisi selviytyä, jos tahdon Minulla on mainion hyvä lukupää.

— Niinkö! virkkoi Priscilla äänensävyllä, joka oli hiukan monivivahteinen.

— Niin juuri. Mutta kyllä se kysyy voimia. Ja ne, jotka valmistautuvat tutkintoon, tulevat hyvin viisaiksi ja oppineiksi ja arvokkaiksi — sitähän ei voi välttää. Ehei — minä en tahtonut korkeakouluun. Tulin tänne vain siksi, että tahdoin olla pikku isä-ukolleni mieliksi — hän on niin kultuinen. Tiesin muuten, että olisi täytynyt mennä naimisiin, jos olisin jäänyt kotiin. Sen keksi äiti — ja hän tietää kyllä, mitä tahtoo, sen saat uskoa. Mutta hyi — minä en tahdo mennä naimisiin vielä moneen vuoteen. Täytyy sitä nyt vähän huvitella ennenkuin perustaa kodin ja tulee vanhaksi ja ymmärtäväiseksi. Olen vasta kahdeksantoista vanha. Mieluummin matkustin tänne, kuin menen naimisiin. Miten ihmeessä minä sitten olisin voinut päättää, kenet minun oli otettava?

— Oliko sinulla niin monta valittavana? kysyi Anna ihmeissään.

— Varmasti! Tusinoittain! Minä olen kovasti miesten makuun. Mutta vain kaksi saattoi tulla kysymykseen. Kaikki muut olivat liian nuoria ja liian köyhiä. Minun täytyy tietysti mennä naimisiin rikkaan kanssa.

— Minkätähden?

— Rakas pikku hupakko — et suinkaan sinä voi kuvitella minua naimisissa jonkun köyhän kirkonrotan kanssa? Minä en voi tehdä kerrassaan mitään hyödyllistä, ja minä olen hirmuisen tuhlaavainen, mitä rahoihin tulee. E-ei — minun tulevan mieheni täytyy olla upporikas. Siksihän ne hupenivat vain kahteen. Mutta minun oli yhtä vaikea valita kahdesta kuin kahdestasadasta. Tunsin ihan varmasti, että jos olisin valinnut kumman hyvänsä, niin olisin surrut koko loppu-ikäni, etten ottanut toista.

— Etkö sinä ollut — rakastunut — kumpaankaan, kysyi Anna epäröiden. Hänestä tuntui vastahakoiselta puhua aivan uuden tuttavan kanssa niistä salaperäisistä voimista, jotka ovat omiaan järkyttämään ihmiselämää.

— Hyvät ihmiset — en minä osaa rakastua kehenkään! Minulta puuttuu siihen kaikki edellytykset. En muuten tahtoisikaan rakastua. Rakkaushan tekee ihmisen vain orjaksi. Miehet saavat sitten niin paljon valtaa meihin — minä tahdon säilyttää itsenäisyyteni… Ei mistään hinnasta! Alec ja Alonzo ovat kunnon poikia, ja minä pidän oikein paljon heistä kummastakin. Täsmälleen yhtä paljon — siinähän sitä taas ollaan… Alec on kyllä komeampi, enkä voi kuvitellakaan koskaan ottavani ketään, joka ei ole kaunis. Hänellä on lisäksi vielä tasainen ja hyvä luonne ja niin herttainen musta, kihara tukka. Hänessä ei ole kerrassaan mitään muistuttamista, mutta niin täydellinen mies olisi varmaan kyllästyttävä ajan pitkään.

— Miksi et sitten ottanut Alonzoa? kysyi Priscilla vakavana.

— Hyi kauhistusta, olla naimisissa miehen kanssa, jonka nimenä on Alonzo! huudahti Phil surkealla äänellä. — Sitä en jaksaisi. Mutta hänellä on hieno roomalainen nenä, ja olisi aika hauskaa saada sukuun mies, jolla on ylhäinen nenä. Olen aivan hullaantunut hienoihin neniin. Sinun nenäsi on erinomaisen hyvä, Anna Shirley. Alonzon komea nenä painoi paljon vaa'assa. Mutta nimi! Ei, en voinut mitenkään päättää. Olisi kai ollut paras tehdä Alecin ja Alonzon suhteen niinkuin tein hatuille — asettaa ne vierekkäin, sulkea silmät ja keihästää hattuneulalla.

— Miltä mahtoi tuntua Alecin ja Alonzon sydämessä, kun matkustit tiehesi? tiedusteli Priscilla.

— Oh, he elävät vielä toivossa. Sanoin heille, että he saavat odottaa siksi kunnes olen ehtinyt päättää. He odottavat hyvin mielellään. He ovat hullaantuneet minuun kumpikin. Sillaikaa aion huvitella täällä niin paljon kuin jaksan. Pian minulla on koko liuta hakkailevia kavaljeereja täällä korkeakoulussa. Minä en viihtyisikään, ellei olisi. Vastatulleet eivät olleet kuitenkaan minkäännäköisiä minun mielestäni. Näin vain yhden ainoan oikein komean. Hän meni tiehensä jo ennenkuin te tulitte. Kuulin, että hänen toverinsa kutsui häntä Gilbertiksi. Toverin silmät muistuttivat hillottuja karviaismarjoja sameassa kastikkeessa. Ette kai te vielä lähde, tytöt? Äh, istukaa vielä!

— Meidän täytyy kyllä jo mennä, vastasi Anna hieman kylmästi. — Tulee jo myöhä, ja minulla on vielä koko lailla työtä, joka on saatava valmiiksi.

— Tulettehan molemmat minua katsomaan, ettekö tulekin? pyysi Philippa nousten ja kietoen kätensä heidän ympärilleen. — Ja minä kai saan tulla katsomaan millaista teillä on. Tahdon tulla teidän parhaimmaksi ystäväksenne. Pidän niin paljon teistä. Mutta teidän mielestänne minä kaiketi olen kovasti hupsu.

— Sitä ei tarvitse pahasti pelätä, nauroi Anna syleillen vuorostaan
Philiä sydämellisesti.

— En ole kuitenkaan puoleksikaan niin hassu kuin miltä päältäpäin näyttää… Ottakaa vain levollisesti vastaan Philippa Gordon sellaisena kuin Luoja on hänet luonut, kaikkine vikoineen ja puutteineen, niin luulisin teidän pitävän hänestä. Eikö tämä hautausmaa ole suloinen paikka? Täällä tahtoisin mielelläni olla haudattuna. Katsokaa — tätä hautaa en ole vielä nähnyt. Tämä rauta-aitauksen sisässä oleva — oi tytöt, katsokaa, kiveen on kirjoitettu: "tässä lepää nuori merikadetti, joka sai surmansa Shannonin ja Chesapeaken välillä tapahtuneessa suuressa meritaistelussa." Oh, ajatelkaa!

Anna pysähtyi rauta-aitauksen ääreen ja katseli kulunutta kiveä sydän kiivaasti sykkien. Vanha kirkkomaa tuuheine puineen ja varjoisine käytävineen häipyi hänen silmistään. Hän näki sen sijaan Kingsportin sataman noin vuosisata sitten. Sumusta sukelsi näkyviin mahtava fregatti, jossa Englannin värikäs lippu hulmusi. Sen takaa ilmestyi toinen, jonka kannella virui, oman tähtilippunsa peittämänä, kuoleman kangistamana, urhoollinen Lawrence. Ajan sormi oli kääntänyt taaksepäin suuren kirjansa lehtiä — "Shannon" purjehti voittoa säteillen lahteen voitettu "Chesa-peake" sotasaaliina.

— Tule takaisin, Anna Shirley — tule takaisin! nauroi Priscilla. — Sinä olet siirtynyt ajassa sata vuotta taaksepäin. Tule kohta takaisin!

Anna tuli huoaten takaisin, hänen silmänsä loistivat lempeästi.

— Olen aina pitänyt hyvin paljon tuosta sotatapauksesta, vaikkakin englantilaiset voittivat. Rakastan sitä luultavasti tuon urhean, kaatuneen ylipäällikön vuoksi. Tämä hauta tuo sen tapauksen niin lähelle ja tekee sen niin todelliseksi. Pikku kadettiraukka oli vain kahdeksantoistavuotias. "Hän kuoli jaloihin haavoihin, kunniakkaassa taistelussa saatuihin" — niin sanotaan hautakirjoituksessa. Juuri sellaista hautakirjoitusta pitäisi reippaan sotilaan tavoitella.

Ennenkuin he poistuivat irroitti Anna vyöstään pienen kimpun tummia punertavansinisiä orvokkeja ja antoi sen hiljaa pudota vihertävälle kummulle, jonka povessa uinui suuressa meritaistelussa kaatunut nuorukainen.

— No, mitä sinä pidät meidän uudesta ystävästämme? kysyi Priscilla heidän erottuaan Philistä.

— Hän on minusta miellyttävä. Vaikka hän hulluttelee niin paljon, on hänessä jotain hyvin kultuista ja herttaista. Hän on luultavasti oikeassa väittäessään, ettei hän ole puoleksikaan niin hupsu kuin miltä näyttää. Hän tekee kiltin, mutta hemmoitellun tyttölapsen vaikutuksen. Herraties, tuleeko hänestä milloinkaan oikein täysi-ikäistä.

— Minä pidän myöskin hänestä, vakuutti Priscilla. — Hän puhuu kyllä aivan yhtä paljon pojista kuin Ruby Gilliskin. Minua aina kiusaa ja tuntuu äitelältä, kun Ruby puhuu, mutta Phil saa minut vain nauramaan. Mistähän sekin johtuu?

— Niin, siinä on varmasti eroa, virkkoi Anna miettiväisenä.

— Se johtuu kai siitä, että Ruby oikeastaan on kauhean itsetietoinen ja pikkuvanha. Hauska ja luonnollinen suhde poikien ja tyttöjen välillä täytyy hänen aina tehdä hakkailuksi tahi joksikin rakkauden parodiaksi. Huomaa sitäpaitsi hyvin selvästi, että hän oikein tahtomalla tahtoo kerskailla ihailijalaumallaan ja saada toisen päähän, ettei muilla ole puoltakaan siitä määrästä. Mutta kun Phil juttelee ihailijoistaan, kuuluu vain siltä kuin hän puhuisi hyvistä tovereistaan. Hänestä kaikki pojat ovat tovereita, ja hän on iloinen ja tyytyväinen, kun näkee niitä suunnilleen tusinan ympärillään, ja hänelle tuottaa lapsellista ihastusta huomio, että hänestä yleisesti pidetään. Alec ja Alonzokin — vastedes nämä nimet varmaankin tulevat kulkemaan minun mielessäni rinnakkain — ovat hänelle vain kaksi leikkitoveria, jotka toivoisivat hänen leikkivän heidän kanssaan koko elämän ajan. Minusta on oikein hauskaa, että me tapasimme hänet ja että me tulimme tänne vanhalle kirkkomaalle. Tuntuu kuin sieluni olisi iltapäivällä hiukan juurtunut Kingsportin maaperään. Niin ainakin toivon. Ei tunnu hauskalta tulla istutetuksi uuteen maaperään.

V.

KOTOA SAAPUU KIRJEITÄ.

Seuraavina kolmena viikkona Annasta ja Priscillasta yhä edelleenkin tuntui siltä kuin he olisivat olleet muukalaisina vieraalla maalla. Mutta tulipa päivä, jolloin äkkiä kaikki alkoi heistä hahmottua tuttuihin, miellyttäviin piirteisiin — korkeakoulu, professorit, kurssit, toverit, seuraelämä. Elämä muodostui jälleen yhtenäiseksi, tähän asti se oli ollut vain joukko hajanaisia sirpaleita. Vastatulleet, jotka aluksi olivat esiintyneet kirjavana ja jotakuinkin päättömänä laumana, olivat nyt sulautuneet yhdeksi elimistöksi, jota elähytti voimakas yhteenkuuluvaisuuden tunne, yhteiset sympatiat ja antipatiat ja väkevästi kuohuva halu kunnostautua. Oli liian aikaista ajatella voittoja älyllisellä alalla, mutta vuosittain toistuvassa isossa jalkapallokilpailussa voitti tulokkaiden puoli "seniorien" vanhan, kokeneen puolen, millä edellämainitut hankkivat itselleen katoamattoman kunnian ja suunnattomasti suosiota. Kolmen vuoden aikana oli voitto ollut seniorien käsissä; onnen kääntyminen tänä vuonna luettiin yleisesti Gilbert Blythen harvinaisten johtajaominaisuuksien ansioksi. Hän kiihoitti reippaita joukkojaan ja keksi osittain uusia taistelutapoja, joista seniorit joutuivat ymmälle ja joiden avulla tulokkaat pääsivät yhä lähemmäksi houkuttelevaa voittoa. Palkinnoksi valittiin hänet "uusien" luottamusmieheksi, kunniakas ja — ainakin tulokkaiden näkökannalta — vastuunalainen tehtävä, jota moni oli turhaan tavoitellut. Erikoisen pätevyyden saavuttamiseksi tähän tehtävään tuli hänen terästää luonnettaan eräiden kokeiden avulla, jotka hänen oli suoritettava. Ensimmäinen koe edellytti jotakuinkin suurta moraalista rohkeutta, mutta Gilbert suoritti sen täysin kunniakkaasti. Hänen tuli kokonainen päivä kulkea pitkin Kingsportin vilkasliikkeisimpiä katuja päässään räikeä, kukilla koristettu olkihattu ja edessään valtavan suuri kukallisesta kankaasta tehty hihallinen esiliina. Hän teki sen hilpeän reippaasti ja nosti kohteliaasti olkihattua kohdatessaan naistuttaviaan. Charlie Sloane, joka oli turhaan ponnistellut samaan asemaan, sanoi Annalle, ettei hän voi käsittää, kuinka Blythe saattoi alentua sillä tavoin — täytyyhän ihmisellä olla oman arvon tuntoa…

— Ajattelepas millainen Charlie Sloane olisi edessään kirjava esiliina ja päässä leveälierinen, kukilla koristettu olkihattu, nauraa hihitti Priscilla.

— Hän olisi aivan Sloane'ien vanhan isoäidin näköinen. Mutta Gilbert näytti mieheltä sormenpäitä myöten — aivan kuin omissa vaatteissaankin.

Anna ja Priscilla huomasivat ihmeellisen äkkiä joutuneensa niiden korkeakoulun piirien huostaan, joissa ei ainoastaan opiskeltu vaan myöskin vilkkaasti huviteltiin. Siitä he saivat suureksi osaksi kiittää Philippa Gordonia. Hän oli arvossapidetyn ja varakkaan miehen tytär ja kuului vanhaan, hienoon sukuun. Mainitut seikat sekä niiden lisäksi hänen miellyttävä ulkomuotonsa ja herttainen välittömyytensä hankkivat hänelle pian pääsyn kaikkiin harrastuspiireihin, kerhoihin ja yhdistyksiin, ja milloin hänet kutsuttiin, kutsuttiin myös Anna ja Priscilla. Phil oli ihastunut molempiin Avonlean tyttöihin, varsinkin Annaan. Hän oli välitön, uskollinen sielu, jossa ei ollut oikullisuutta eikä alhaisia laskelmia. "Jos pidät minusta, niin pidä ystävistäni", näytti olevan tiedottomasti hänen tunnuslauseensa. Mitä yksinkertaisimmalla ja luonnollisimmalla tavalla hän vei heidät yhä taajenevaan ystävä- ja tuttavapiiriinsä, joten Anna ja Priscilla huomasivat joutuneensa Redmondin seuraelämään hyvinkin vaivatta ja miellyttävästi, mitä muut uudet naisylioppilaat eivät voineet olla ihmettelemättä ja kadehtimatta. Sillä kukaan Philippa ei ottanut heitä siipiensä suojaan, vaan he saivat ensimmäisenä opiskeluvuotenaan useinkin pysyä jotakuinkin passiivisina katsojina, kun huvituksia pantiin toimeen.

Anna ja Priscilla, jotka ottivat elämän vakavammalta kannalta, näkivät Philissä edelleenkin saman herttaisen ja kehittymättömän tyttölapsen kuin tavatessaan hänet ensi kerran. Hän oli itse maininnut "kauhean hyvästä lukupäästään". Mutta selittämättömänä salaisuutena pysyi, milloin ja missä hänellä oli aikaa lukea, sillä hän näytti aina ajavan takaa jotain 'metkaa', ja niinä iltoina, joina hän sai ottaa vastaan vieraita, tuli näitä huone täyteen — enimmäkseen "tuttuja poikia". Hänellä oli ihailijoita loppumattomiin, sillä yhdeksän kymmenesosaa 'uusista' ja suuri osa muista ikäluokista kilpaili hänen hymyilyistään. Hän oli siitä lapsellisen onnellinen ja kertoi ilosta säteillen Annalle ja Priscillalle jokaisesta uudesta valloituksestaan — nenäkkäin huomautuksin ja selittelyin, joista miespoloisten korvat olisivat tulleet tulikuumiksi, jos he olisivat saaneet olla niitä kuulemassa.

— Alecia ja Alonzoa ei ole kuitenkaan vielä lyöty laudalta, kiusoitteli Anna.

— Ohoh, siltäkö näyttää, virkkoi Philippa. — Minä kirjoitan heille kerran viikossa ja kerron, miten minua suositaan. Luulen sen varmasti huvittavan heitä. Mutta tietysti on niin, että se, josta minä eniten pidän, ei välitä minusta. Gilbert Blythe ei välitä minusta vähääkään — hän pitää minua korkeintaan sievänä pikku kissanpoikana, jota tekisi mieli taputtaa. Minä kyllä tiedän syyn siihen. Oikeastaan minun pitäisi olla sinulle kateellinen, Anna. Sen sijaan jumaloi minun sydämeni sinua, ja minä olen onneton sinä päivänä, jona olen sinua näkemättä. Sinä olet erilainen kuin kaikki muut tytöt, jotka tunnen. Kun sinä katsot minuun erikoisella tavalla, niin minä tunnen, miten tyhjä ja ryhditön minä olen, ja teen kaikkein parhaimmat päätökset vakaantua ja kehittyä. Mutta sitten tulee taas paljon muuta väliin, joka vie ajatukseni muuhun… Kyllä on kauhean hauskaa opiskella korkeakoulussa. Ajattele, kuinka typerä minä olin ensimmäisenä päivänä — kaduin, että olin tänne ollenkaan tullut! Ellen olisi tullut, niin en olisi koskaan tullut sinun kanssasi tutuksi. Anna, kultamuru, sano minulle nyt taas, että pidät minusta edes aivan, aivan pikkuruisen. Minä kaipaan kauheasti saada sitä kuulla.

— Minä pidän sinusta oikein paljon. Sinä olet herttainen ja pehmyt ja sametinlauhkea pikku kissimirri — kynnet vedettyinä käpälien sisään ainakin mitä minuun tulee, nauroi Anna. — Mutta vaikka miettisin huomisaamuun, niin en ymmärrä, milloin sinulla on aikaa edes vilkaista oppikirjojasi.

Philillä täytyi kuitenkin olla salatut ahkeruushetkensä, sillä hän selvisi hyvin kaikissa aineissa. Vanha ärtyisä matematiikan professorikaan, joka inhosi yhteisopetusta ja kiukkuisasti vastusti tyttöjen pääsyä korkeakouluun, ei voinut keksiä mitään keinoa hänen reputtamisekseen. Phil oli 'uusista' paras kaikissa aineissa, paitsi Englannin kirjallisuuden historiassa, jossa Anna Shirley pääsi voitolle. Annasta itsestään oli hänen ensimmäinen opiskeluvuotensa odottamattoman helppo, mikä johtui siitä uutteruudesta, johon hän ja Gilbert olivat kannustaneet toisiaan kahtena viimeisenä vuonna Avonleassa. Näin saattoi hän antautua nauttimaan iloisesta toveri-elämästä, joka oli hänestä erittäin hauskaa.

Mutta hän ei unohtanut kuitenkaan hetkeksikään Avonleassa olevia ystäviään. Onnellisimmat hetket viikossa olivat hänelle ne, jolloin kirjeenkantaja kävi talossa. Vasta sitten kun hän oli saanut ensimmäiset kirjeet kotoaan, alkoi hän uskoa voivansa pitää Kingsportista ja tulevansa siellä toimeen. Ennen niiden tuloa tuntui hänestä kuin Avonlea olisi ollut tuhannen peninkulman päässä; kirjeet ikäänkuin lyhensivät välimatkan ja liittivät uuden elämän niin läheisesti entiseen, että ne alkoivat sulautua yhteen eivätkä enää tuntuneet olevan, kuten tähän asti, kaksi toivottomasti erotettua olotilaa. Ensimmäisessä lähetyksessä oli kuusi kirjettä, Jane Andrewsilta, Ruby Gillisiltä, Diana Barrylta, Marillalta, rouva Lyndeltä ja Davylta.

Janen kirje oli huoliteltua kaunokirjoitusta, jokaisella "i:llä" oli pisteensä juuri siinä, missä piti ollakin, eikä minkään "t:n" tarvinnut tuskitella viivan unohtumista. Mutta siinä ei ollut ainoatakaan mielenkiintoista lausetta. Koulua hän ei edes maininnut, ja siitä oli Anna kovasti kaivannut uutisia. Hän ei vastannut ainoaankaan Annan kirjeessä tehtyyn kysymykseen. Sitävastoin hän selitti tarkoin, montako metriä pitsiä hän oli virkannut, sekä välipitsiä että reunapitsiä; hän kertoi, millainen ilma oli ollut, miten hän aikoi ommella pukunsa ja että hänen päänsä oli "pakahtua" jollain erikoisella tavalla, kun sitä pakotti. Ruby Gillis kirjoitti hyvin tunteellisen epistolan kuvaten suruaan ja kaipaustaan Annan lähdettyä. Hän siirtyi vähitellen iloisempiin asioihin, kysyi, minkä vaikutuksen korkeakoulun "pojat" tekivät ja täytti molemmat viimeiset sivut ihmeellisillä elämyksillä, joita hän oli saanut kokea ollessaan ihailijoittansa kanssa kahden kesken kävelymatkoilla ja tanssitilaisuuksissa. Se oli turhanpäiväinen kirje, kiltille ja huolimattomalle Rubylle hyvin ominainen, ja Anna olisi nauranut sille, ellei siinä olisi ollut seuraava jälkikirjoitus: "Gilbert näyttää viihtyvän erinomaisesti Kingsportissa kirjeistä päättäen. Charlie ei taida olla yhtä tyytyväinen."

Gilbert siis kirjoitti Rubylle! Kirjoittakoon vaan — siihen hänellä tietysti on täysi oikeus. Vaikka… Anna ei tietänyt, että Ruby oli kirjoittanut ensin ja että Gilbert vastasi vain kohteliaisuudesta. Anna heitti halveksien Rubyn kirjeen syrjään. Dianan raikas kirje, johon oli ahdettu hauskaa lörpöttelyä ja huvittavia uutisia, oli kuitenkin hyvin välttämätön lääkitsemään sen pienen piston kirvelyä, jonka Rubyn jälkikirjoitus oli jättänyt. Hiukan liian laveasti oli Dianan epistolassa rakkaasta Fredistä, mutta muuten siinä kerrottiin niin paljon mieltäkiinnittäviä seikkoja, että Anna niistä lukiessaan melkein tunsi olevansa jälleen Avonleassa. Marillan pikku kirje oli mallikelpoinen ja persoonaton, siinä ei ollut tunnepurkauksia eikä pirteitä juoruja. Mutta siinä oli hyväätekevä henkäys yksinkertaisesta ja terveestä Vihervaaran elämästä, siinä oli vanhanaikaisen rauhallisuuden tuoksua ja sen uskollisesti valvovan rakkauden henkeä, jota Anna sai siellä aina nauttia.

Rouva Lynden kirjeessä oli enimmäkseen kirkollisia asioita. Nyt, kun hän oli lakannut pitämästä omaa taloutta, riitti häneltä runsaasti aikaa seurakunnan asioihin, ja hän oli tällä hetkellä kovasti kuohuksissaan niiden vaalisaarnaajien viheliäisyydestä, jotka sunnuntaisin korottivat aran äänensä Avonlean kirkon saarnastuolista.

"Jumala ties", minkälaista väkeä nykyään antautuu papin uralle, kirjoitti hän. "Siunatkoon, millaisia vaivaisia jäniksiä tänne lähetetään ja millaista soppaa saarnataan! Puoletkaan ei ole totta ja, mikä on paljon pahempaa, se on väärää oppia. Meillä on nyt paraikaa kauhein kaikista. Hän valitsee tekstin, mutta saarnaa aivan muusta. Ja lisäksi hän ei sano uskovansa, että pakanat ovat ikuisesti kadotettuja. Kylläpä se olisi kaunista! Jos niin olisi, niin kaikki rahat, jotka me olemme vuosien kuluessa antaneet pakanalähetykselle, olisivat suorastaan kaivoon heitettyjä. Missä kirkossa sinä käyt? Toivon sinun käyvän säännöllisesti. Usein on niin, että ne, jotka matkustavat pois kotoaan, eivät enää yhtä ahkeraan käy kirkossa, ja minä olen kuullut sanottavan, että korkeakoulun oppilaat tekevät paljon syntiä siinä suhteessa. Väitetään vielä lisäksi, että moni lukee läksyjään sunnuntaisin juuri jumalanpalveluksen aikana. Niin syvälle et varmaan lankea, rakas Anna. Muista, miten sinua on kasvatettu. Ja katso tarkkaan, millaisia ystäviä valitset. Taitaa olla hyvin sekalaista seurakuntaa noissa korkeakouluissa. Ulkoapäin ne voivat olla kuin valkeaksi rapatut haudat, mutta sisällä on raatelevia susia, se on varmaa. Äläkä antaudu seurusteluun kenenkään nuoren herran kanssa, joka ei ole meidän saareltamme kotoisin.

"Minun täytyy kai kertoa sinulle, miten hullunkurisesti sattui, kun virkaatekevä pastori tuli meillä käymään. Hullumpaa en ole koskaan nähnyt. Sanoin juuri Marillalle: jos Anna olisi ollut täällä, niin hän olisi nauranut itsensä kuoliaaksi. Marillakin nauroi. Kuten tiedät, on pastori lyhyt, paksu ja vääräsäärinen. Harrisonin vanha sika — se suuri paksu — oli, niinkuin se usein tekee, eksynyt tänne pihaan ja astunut keittiönporstuaan meidän ollenkaan sitä aavistamatta ja oli siinä vielä pastorin marssiessa sisään. Se lähti luonnollisesti pötkimään pihalle, mutta kun ei ollut muuta tietä, pujahti se pastorin länkäsäärien väliin, ja kun se oli iso ja pastori pieni, nosti se pastorin maasta ja laukkasi eteenpäin pastorin istuessa hajareisin selässä. Pastorin hattu lensi toiseen suuntaan ja kävelykeppi toiseen, juuri kun Marilla ja minä tulimme ulos. Sitä näkyä en unohda koskaan. Ja sika tuli melkein hulluksi pelosta. En voi enää koskaan lukea raamatusta sitä kohtaa, jossa puhutaan kalliolta mereen syöksyvästä sikolaumasta, näkemättä sielussani, miten herra Harrisonin sika laukkaa mäkeä alas pastori selässä. Jumalan kiitos, etteivät kaksoiset olleet kotona. Olisi todellakin ollut kovin sopimatonta, jos he olisivat nähneet Herran palvelijan niin epäarvokkaassa tilanteessa. Juuri ennenkuin sika tuli purolle, hyppäsi tahi putosi pastori selästä. Mutta sika jatkoi matkaa kuin villitty laudan yli puron toisella puolella olevaan metsään. Marilla ja minä juoksimme pastorin luokse, autoimme hänet ylös ja pudistimme pölyn hänen takistaan. Hän ei ollut saanut mitään vammaa, mutta oli kauhean suuttunut. Hänestä varmaan kaikki oli Marihan ja minun syytä, vaikka me sanoimme hänelle, ettei sika edes ollut meidän, vaan oli kulkenut tässä meidän kiusanamme koko kesän. Miksi hänen sitten piti tulla keittiön kautta? Pastori Allan ei koskaan tehnyt sitä. Kyllä kestää ennenkuin saamme tänne hänen vertaisensa. Ei ole kuitenkaan mitään niin pahaa, jossa ei samalla olisi jotain hyvää. Me emme ole nähneet sikaa vilaukseltakaan sen jälkeen, ja minun uskoni on, ettei meidän tarvitsekaan nähdä.

"Hiljaista ja rauhallista on täällä Avonleassa. Minusta ei ole kuitenkaan niin yksinäistä Vihervaarassa kuin alussa pelkäsin olevan. Alan pian kutoa kangasta uuteen vieraspeitteeseen. Rouva Silas Sloanella on kaunis malli, väri punainen ja valkea, kuvioina omenankukkasia ja lehtiä.

"Kun kaipaan vähän virkistystä, luen murhajuttuja Bostonin lehdestä, jonka veljentyttäreni lähettää minulle. En ole koskaan maailmassa ennen lukenut, mutta ne ovat aika huvittavia. Hyvänen aika, millaista mahtaa olla Yhdysvalloissa! Toivottavasti et joudu sinne milloinkaan. Mutta tytöthän kulkevat ja retkeilevät nykyään aivan kauheasti. Se tuo mieleen saatanan Jobin kirjasta — kuinka siitä sanotaankaan: 'olen kulkenut ympäri kaiken maan'. En voi milloinkaan saada päähäni, että se olisi meidän Herramme tarkoitus.

"Davy on ollut aika kiltti lähtösi jälkeen. Eräänä päivänä, kun hän oli paha, ja Marilla pakotti hänen kulkemaan Doran esiliina edessään koko päivän, meni hän leikkaamaan isoja lovia Doran kaikkiin esiliinoihin. Mutta silloinpa minä otinkin ja kuritin nuorta herraa, ja niin pian kuin hän pääsi käsistäni, juoksi hän ulos ja alkoi ajaa takaa minun suurta kukkoani, kunnes se kaatui kuoliaana maahan. MacPhersonit ovat muuttaneet minun vanhaan tupaani. Rouva on kelpo emäntä ja kauheasti tarkka. Hän on nyhtänyt pois kaikki minun kieloni. Hän sanoo, että ne tekevät puutarhan roskaiseksi. Thomas istutti ne heti meidän mentyämme naimisiin, mutta täytyy kyllä myöntää, ettei hän istuttanut niitä mitenkään järjestykseen, vaan jotakuinkin miten sattui. Luulen että MacPherson on kiltti kunnon mies, mutta rouva ei koskaan pääse vanhanpiian tavoistaan.

"Älä vain lue liiaksi, niin että rasitut, ja muista ottaa yllesi villahousut, kun ilma alkaa käydä kylmäksi. Liivit sait myöskin mukaasi. Marilla on aina niin huolissaan sinusta, mutta minä olen sanonut hänelle, että sinä olet viime aikoina tullut aika paljon järkevämmäksi kuin mitä uskalsinkaan toivoa ja että sinä kyllä tulet toimeen."

Davyn kirje lähti heti hyvin surullisesta aiheesta: "Kiltti Anna, ole niin kiltti ja kirjota ja sano Marillale ettei hän saa sitoo minua siltaan kiini, ku menen onkiin, pojat vaan nauraa minule, ku hän niin tekee. On kamalan yksinästä ilman sinuu, mutta me tehhään paljo kivaa koulussa. Jane Andrews ei ole niin mukava kun sinä. Pelotin rouva lyndeä paukulla eilen illala ja hän oli vihanen! Ja sitte hän oli vihanen ku minä jahtasin pihalla sitä vanhaa kukkovaaria että se kaatu ja kual. Em minä ajatellu sit tappaa mistä sinä luulet että se kual sanoppas. Rouva lynde viskas sen tunkiolle, olishan hän voinu sen myyvä taikka me oltas voitu ite se syyvä. Minä kuulin ku rouva lynde pyysi että pastor rukoilis häne puolestaa mitä koirankujeita luulet että hän on tehny. Minulla on lohikäärme ja sillä on komija häntä. Milty Boulter jutteli eilen koulussa jotain mikä on ihan totta saat uskoa. Niin vanha Joe noser istui renkisä kanssa metsässä korteja pelamassa yhtenä iltana viime viikolla. Kortit oli kannon päällä ja yks kaks tuli sinne pitkä musta mies pitempi kuin puut ja kisko kannon ja kortit ja lensi tiehensä semmosella jyrinällä ku kamalin ukkonen. Ja Joe ja renki kaatu maahan ne ku nii pelästyi. Milty sanoo että musta mies oli ite paholainen, olikohan se, luuletko. Herra Kimball spencervale on kovasti sairas ja ne vie hänet pian sairashuoneeseen. Odota hiukan ku minä kysyn Marilalta olenkos kirjottanu oikeen. Marilla sanoi että hän on hupsu niin että hän ei menekää sairashuoneeseen vaan hulluinhuoneseen. Hän uskoo että häellä on käärme vattassa. Miltä mahtaa tuntua kun on käärme vattassa? Hyi, kyllä kai se siinä osaakin kiemurrella. Rouva Lawrencebeel on kanssa kipee mutta rouva Lynde sanoo että hän ajattelee liian paljon mikä häntä mahtaa vaivata ja että se on koko tauti."

— Mitähän rouva Lynde pitäisi Philipasta? sanoi Anna kääntäessään kirjeen kokoon.

VI.

PUISTOSSA.

— Mitä te aiotte hommata tänään tytöt? kysyi Philippa kurkistaessaan eräänä lauantai-iltana Annan huoneen ovesta.

— Me aiomme lähteä puistoon kävelemään, vastasi Anna, — Minun pitäisi tietysti jäädä kotiin, jotta saisin puseroni valmiiksi. Mutta ei tule mitään ompelemisesta tällaisena päivänä. Ilmassa on jotain, joka saa veren nopeammin kiertämään ja sielun riemuitsemaan. Sormet hyppisivät, ja jokainen sauma menisi vinoon. Sentähden me aiomme heittäytyä vapaiksi ja marssimme honkien juurelle.

— Ketä kaikkia sinä oikeastaan tarkoitat sanalla "me"? Vain
Priscillaa ja itseäsi?

— Sillä tarkoitan myöskin Gilbertiä ja Charliet'a, ja meistä on erittäin mieluista saada tarkoittaa sillä myös sinua.

— Mutta, virkkoi Philippa alakuloisesti — siinä tapauksessa pyörin vain tarpeettomana viidentenä pyöränä, ja se on Philippa Gordonille uusi kokemus.

— Uudet kokemukset laajentavat näköpiiriä. Tule sinä vaan mukaan, niin kykenet vastedes antamaan myötätuntosi kaikille raukoille, joiden täytyy useinkin pyöriä viidentenä pyöränä. Mutta missä on kunniatervehdykselle tuleva ritaristo?

— Oh, minä olin väsynyt heihin kaikkiin, he tympäisivät minua kaikki tyynni. Olen suoraan sanoen vähän huonolla päällä tänään. Kirjoitin viime viikolla Alecille ja Alonzolle ja pistin kirjeet kirjekuoriin ja kirjoitin niihin osoitteet, mutta en sulkenut niitä. Ja sitten tapahtui ihan kamalan hassua. Nimittäin Alecista se saattoi olla hassua, mutta ehkäpä ei Alonzosta. Minulla oli kauhean kiire ja vedin kirjekuoresta Alecin kirjeen, — niinkuin luulin — ja töhersin vitsikkään jälkikirjoituksen. Pistin sitten molemmat kirjeet postilaatikkoon kulmassa. Tänä aamuna sain kirjeen Alonzolta, — kuulkaa nyt, tytöt, miten hullua! Minä olin lisännyt jälkikirjoituksen hänen kirjeeseensä, ja hän oli suunniltaan! Hänen on lepyttävä taas — ja ellei hän sitä tee, on se minusta yhdentekevää — mutta hyvä tuuli meni kuitenkin. Tulin siksi teidän luoksenne, kullanmurut, että saisitte minut vähän paremmalle tuulelle. Aion vastedes mennä joka lauantai katsomaan jalkapalloilua. Minulla on räikeä lakki ja juovikas urheilupaita, juovissa Redmondin värit. — Minä olen sitten melkein krokettipaalun näköinen. Oletteko kuulleet, että naisten Gilbert on valittu "uusien" joukkueen kapteeniksi?

— Olemme, hän kertoi sen meille eilen illalla, virkkoi Priscilla nähdessään, että Annaa harmitti ja että hän oli haluton vastaamaan. — Gilbert ja Charlie pistäytyivät täällä. Me tiesimme, että heidän piti tulla, siksi me tahallamme poimimme pois kaikki neiti Adan tyynyt. Suuritöisimmän, sen, jossa on koholla seppeleitä ja lehtiä, asetin lattialle nurkkaan tuolin taakse, johon se oikeastaan kuuluu. Luulin sen saavan olla siellä rauhassa. Mutta voitko ajatella — Charlie Sloane marssi suoraan tuolia kohti, näki tyynyn lattialla ja onki sen sieltä varovasti ja istui sen päällä koko illan. Tyynyparkaan tuli aika kuoppa! Ada-neiti poloinen kysyi minulta tänään huulillaan ikuinen hymy, mutta kuitenkin masentuneena, kuinka minä olin voinut antaa kenenkään istua sen päällä. Sanoin hänelle, että olin aivan viaton — kuinka voisin torjua kohtalon, joka saapuu Sloanen hahmossa?

— Neiti Adan tyynyt kysyvät oikein hermojani, virkkoi Anna — Kaksi uutta hän taas ompeli viime viikolla, kirjaili ja täytti, niin että ne olisivat pysyneet pystyssä vaikka missä. Kun ei enää ollut mitään muuta tyynytöntä paikkaa, mihin ne olisi voinut asettaa, pani hän ne pystyyn seinää vasten porraskäytävään. Joskus ne tekevät kuperkeikan ja ovat jaloissa, kun juoksee pimeässä ylös tahi alas rappusia. Toissa sunnuntaina, kun pastori Davis saarnassaan puhui merenkulkijoista ja kaikesta, mitä he saavat kestää, niin minä ajattelin, mitä ne saavat kärsiä, joiden asunnossa palvotaan epäjumalina paksuja täytettyjä tyynyjä. Kas niin, nyt ollaan jo valmiit ja tuossa näkyvät pojatkin tulevan kirkkomaan kautta. No tuletko mukaan, Phil?

— Kyllä kiitos, jos minä saan kulkea Priscillan ja Charlien kanssa.
Silloin tuntuu vielä siedettävältä viidentenäkin pyöränä. Sinun
Gilbertisi on suloinen, Anna, mutta miksi hän raahaa aina muassaan
tuota "Mulkosilmää"?

Anna jäykistyi. Hän ei itse ollut ollenkaan mikään Charlie Sloanen suosija. Mutta Charlie oli avonlealainen eikä kenelläkään vieraalla ollut oikeutta tehdä hänestä pilaa.

— Charlie ja Gilbert ovat aina olleet hyviä ystäviä, sanoi hän kylmästi. — Charlie on kunnon poika. Hän ei voi sille mitään, millaiset hänen silmänsä ovat.

— Älä sinä! Kyllä hän voi. Uskon aivan varmasti, että hän on tehnyt jotain kauheaa jossain edellisessä olotilassa ja siksi hänen nyt täytyy rangaistukseksi kulkea tuollaiset pyörivät mulkosilmät päässä. Priss ja minä aiomme iloita oikein vimmatusti hänen kustannuksellaan nyt iltapäivällä. Kujeilemme kamalasti hänen kanssaan, mutta sitäpä hän ei tule huomaamaan.

"Hyljätyt P:t", kuten Anna heitä kutsui, toteuttivat hauskan suunnitelmansa. Mutta Charlie ei aavistanut mitään, hän oli ylpeä ja tyytyväinen saadessaan kävellä kahden niin komean tytön kanssa, varsinkin Philippa Gordonin, joka oli kaunotar ja ensimmäinen "uusista tytöistä". Ei haittaa ollenkaan saada näyttää Annalle, että on niitäkin, jotka ymmärtävät antaa minulle oikean arvon, ajatteli Charlie.

Gilbert ja Anna kulkivat muita hitaammin; he nauttivat syksyisen iltapäivän tyynestä, hiljaisesta kauneudesta ja hengittivät pihkantuoksua jota laivareitille päin johtavan rantapolun varressa kasvavat hongat levittivät.

— Tämä hiljaisuus tuntuu aivan rukoukselta. Miten paljon pidänkään hongista, sanoi Anna, kasvot suunnattuina kirkaspaisteista taivasta kohti. On kuin honkien juuret ulottuisivat syvälle menneisiin aikoihin ja niiden koko romantiikkaan. On niin viihdyttävää päästä välistä tänne hetkiseksi puhelemaan niiden kanssa. Täällä tunnen aina olevani onnellinen.

— Eikö sinusta meidän omat harrastuksemme niiden varjossa ikäänkuin kutistu vähäpätöisemmiksi, Anna?

— Ainakin on varmaa, että jos minua kohtaisi suuri suru, tulisin minä honkien juurelle lohdutusta hakemaan, sanoi Anna haaveksien.

— Toivottavasti sinun ei tarvitse milloinkaan kokea kovaa surua, sanoi Gilbert, jonka oli vaikea liittää suru-käsitettä vierellään astelevaan vilkkaaseen ja hilpeään olentoon. Hän ei tiennyt, että ne, jotka voivat liitää huimaavimpiin korkeuksiin, kadottavat myöskin helpoimmin jalkainsa alta tuen ja suistuvat syvään kuiluun. Ne luonteet, jotka kykenevät muita helpommin iloitsemaan, tuntevat myös voimakkaimmin kärsimyksen karvauden.

— Senhän täytyy kerran kuitenkin tulla, huomautti siihen Anna. — Elämä on minusta kuin riemun pikari, joka juuri nyt on nostettu minun huulilleni. Mutta siinäkin täytyy olla karvasta pohjasakkaa — sitähän on jokaisessa juomassa. Kerran saan minäkin sitä maistaa. No, minä uskon voivani ottaa sen vastaan urheasti ja pelkäämättä. Ja minä toivon, etten itse tule olemaan sen aiheuttaja. Muistatko, mitä pastori Davids sanoi viime sunnuntai-iltana — että ne surut, jotka Jumala lähettää meille, antavat voimaa ja alistuvaisuutta, kun taas ne surut, joihin me itse olemme syypäät ja jotka aiheutuvat meidän pahuudestamme ja ajattelemattomuudestamme, ovat paljon raskaampia kantaa. Mutta älkäämme puhuko suruista tällaisena iltana. Nyt tulee meidän vain tuntea, miten kaunista elämä on. Sitä varten tämä ilta on annettu.

— Jos minulla olisi valta, poistaisin minä sinun elämästäsi kaiken muun paitsi ilon ja onnen, Anna, sanoi Gilbert äänellä, joka oli käynyt Annalle tutuksi.

— Rakas ystävä, se ei olisi ollenkaan viisasta, vastasi Anna nopeasti. — Minä olen vakuutettu siitä, ettei kenenkään kehitys kulje oikeata latua, jollei ole jonkunverran koettelemuksia ja suruja, mutta kenties me myönnämme sen vain silloin, kun meidän on oikein hauska… Joudupas — toiset ovat ehtineet huvimajalle, he seisovat ja vilkuttavat meille.

He istuutuivat kaikki pieneen huvimajaan katselemaan syksyistä auringonlaskua, joka verhoutui tummaan punaan ja himmeään kultaan. Vasemmalta näkyi Kingsport kattoineen ja sinipunertavasta sumusta sukeltavine torninhuippuineen. Oikealla oli satama, jonka tyyni pinta väreili ruusunpunervana ja vaskenvärisenä. Lähinnä rantaäyrästä, jolla he olivat, kimmelsi vesi hopeanharmaana, ja kauempana nousivat autereesta Williaminsaaren aaltomaiset ääriviivat. Sen majakan tuli vilkahti silloin tällöin pienen uneliaan tähden tavoin ja kaukana taivaanrannalla vastasi toinen vilkutukseen.

— Oletteko milloinkaan nähneet paikkaa, joka olisi noin torjuvan ja vieroittavan näköinen? kysyi Philippa. — Minä en erikoisesti kaipaa Williaminsaarta, mutta siitä olen varma, etten voisi sitä koskaan saada, jos mieleni sitä tekisi. Katsokaa vahtisotilasta, joka seisoo linnoituksen huipulla lipputangon oikealla puolella. Eikö hän ole aivan kuin romaanista siihen leikattu?

— Romaanista muistan, sanoi Priscilla, — että olemme etsineet kanervia, mutta luonnollisesti emme ole löytäneet ainoatakaan. Ehkä on syksy jo liian pitkällä, niin luulisin.

— Kanervia? kysäisi Anna. — Eihän kanervia kasva Amerikassa — vai mitä?

— Koko mantereella kasvaa kaksi kanervamätästä, sanoi Phil, — toinen on juuri tässä puistossa, toinen taas jossakin muualla Nova Scotiassa, en muista missä. Skotlannin vuoriston kuuluisa rykmentti "Musta vartio" majaili leireineen täällä eräänä vuonna, ja kun miehet keväällä pudistivat oljet matrasseistaan, joutui maahan kanervansiemeniä, joista muutamat rupesivat itämään.

Juuri tämäntapainen viehätti Annaa. — Voi, se on erinomaista! huudahti hän.

— Mennään kotiin Spofford-tietä, ehdotti Gilbert. — Silloin saamme nähdä kaikki ne komeat talot, joissa Kingsportin kapitalistit asuvat. Spofford-tie on hienoin katu koko kaupungissa. Sinne ei saa rakentaa kukaan, joka ei ole miljonääri.

— Niin, mennään sitä tietä, sanoi Phil. — Siellä on suorastaan hurmaava pikkupaikka, jonka tahtoisin näyttää sinulle, Anna. Sitä ei totisesti ole mikään miljonääri rakentanut. Se on ensimmäinen talo, kun tullaan puistosta, ja se on noussut siihen varmaankin jo silloin, kun Spofford-tie oli vasta maantie. Sillä se on noussut siihen muuten, sitä ei ole rakennettu. Minä en välitä valtatien rakennuksista. Ne ovat liiaksi uutuutta hohtavia ja kopeilevia. Mutta se pikku talo on kuin unelma… Ja mikä sen nimi on, siitä ei sinulla saata olla aavistusta. Mutta sinä saat heti paikalla itse nähdä. He saivat nähdä sen kiivetessään puistosta honkien reunustamaa kumpua ylös. Ylinnä mäen huipulla, jonka laella upea valtatie oli jo muuttunut vaatimattomaksi maantieksi, oli pieni vaaleankeltainen puuhuvila, honkametsikön peitossa, rakennuksen matala katto suojaavien oksien alla. Talo oli punaa ja kultaa hohtavan tuuhean villiviinin peitossa, jonka välistä vihreiden luukkujen reunustamat ikkunat pilkistelivät. Talon edessä näkyi matalan kiviaidan ympäröimä pikku puutarha. Vaikka jo oltiin lokakuussa, loisti puutarhasta vielä runsaasti viehättäviä, värikkäitä, vanhanaikaisia kukkia — harjaneilikoita, saksankatajia, tuoksuva verbena, intiaanikrassi, kehäkukkia, päivänkukkia. Pieni käytävä, joka oli laskettu kuviomaisesti asetetuilla kirjavilla kivillä, johti portilta eteiskuistille. Koko paikka teki sen vaikutuksen, kuin se olisi äskettäin siirretty jostain etäisestä maalaiskolkasta, ja sillä oli sellainen luontevan yksinkertaisuuden leima, joka teki ruohikkoinaan toisella puolen olevan lähimmän naapuritalon, tupakkakuninkaan omistaman, torneja ja tankoja täyteensullotun huvilan, sangen pöyhkeilevän ja nousukasmaisen näköiseksi. Kuten Phil oli kerran sanonut, näki täällä synnynnäisen hienouden ja tuhrimalla tehdyn loisteliaisuuden välisen erotuksen.

— Sievempää paikkaa en ole milloinkaan nähnyt, sanoi Anna, äänessä syvän ihailun väreet. — Se on niin sievä, että suorastaan tunnen suloista kipua sydämessäni. Tämä on vielä somempi ja erikoisempi kuin neiti Lavendelinkin viehättävä pikku koti.

— Toivoisin sinun erikoisesti kiinnittävän huomiota nimeen, sanoi Phil — katso — valkeita kirjaimia portin holvikaaren päästä toiseen — "Karoliinan maja". Sepä on ihastuttavaa! Juuri tämän valtatien päässä, missä miljonäärien huvilat pöyhkeine nimineen kilpailevat keskenään. Karoliinan maja, eikä mitään muuta — se tuntuu suorastaan liikuttavalta.

— Onko sinulla mitään aavistusta siitä, kuka Karoliina on? kysyi
Priscilla.

— Mikäli olen saanut tietää, on Karoliina Spoford sen vanhan naisen nimi, jonka hallussa paikka on. Hän asuu siellä veljentyttärensä kanssa, ja niin he ovat asuneet jo miltei vuosisatoja — ei sentään aivan, Anna. Liioittelu on vain runollisen mielikuvituksen korkeampaa lentoa. Mikäli olen kuullut, ovat rikkaat jo usein koettaneet saada ostaa tupaa tontteineen — niiden arvo on nyt tietenkin jo kokonainen omaisuus. — Mutta Liina ei suostu myymään millään ehdoilla. Ja tuvan takana on vihannestarha känsäisine omenapuineen — saat nähdä sen, kun pääsemme vähän tuonnemmas. Kuvittele, että kaalimaa rabarbereineen ja omenapuineen on tämän keikarimaisen valtatien varrella!

— Minä näen unta Karoliinan majasta ensi yönä, sanoi Anna. — Minusta on aivan kuin olisin sen talon asukas. Olisi hauska tietää, tuleeko milloinkaan käymään niin, että me saamme nähdä sen sisältä.

— Se on tuskin luultavaa, sanoi Priscilla.

Anna hymyili salaperäisesti.

— Ei, luultavaa se ei ole. Mutta minä olen kuitenkin vakuutettu, että niin tapahtuu.. Minä tunnen aivan selvästi — tästä lähtien alat sinäkin uskoa aavistuksia — että Karoliinan maja ja minä tulemme vielä läheisiksi tuttaviksi.

VII.

JÄLLEEN KOTONA.

Kolme ensimmäistä korkeakoulussa vietettyä viikkoa oli tuntunut pitkältä, mutta lukukauden loppu-osa meni yhtenä hurinana. Ennenkuin nuoret opiskelijat aavistivatkaan, olivat joulututkinnot edessä, joista he selviytyivät mikä suuremmalla mikä vähemmällä kiitoksella. Vastatulleista saivat Anna, Gilbert ja Philippa eniten kiittäviä arvosanoja; myös Priscilla suoriutui hyvin. Charlie Sloane selvisi niin ja näin. Mutta hänen tyytyväisistä ja itsetietoisista kasvoistaan päättäen olisi helposti tullut siihen käsitykseen, ettei koko Redmondissa ollut suurempaa tietomestaria kuin hän. — Minä en osaa mitenkään kuvitella, että huomenna tähän aikaan harhailen Vihervaarassa, sanoi Anna lähdön edellisenä iltana. — Mutta niin on joka tapauksessa asianlaita. Ja sinä, Phil, kävelet Bolingbrokessa, Alecin ja Alonzon kanssa.

— Niin, minun on todella ikävä niitä kilttejä poikia, myönsi Phil ja pisti uuden chokoladipralinin suuhunsa. — Voi, minulla tulee olemaan äärettömän hauska loma. Tanssitilaisuuksia ja rekiretkiä tulee olemaan paljon — yhtämittaista juhlimista. En anna sinulle milloinkaan anteeksi, Anna Shirley, ettet tule minun luokseni joululomaa viettämään.

— "Ei milloinkaan" merkitsee sinun kielessäsi kolmea päivää, Phil. Teit hyvin kiltisti pyytäessäsi minua luoksesi — ja minä tulisin tavattoman mielelläni joskus toiste Bolingbrokeen. Mutta tänä vuonna se ei käy päinsä — minun täytyy matkustaa kotiin. Sinun on mahdotonta aavistaa, miten ikävöin sinne.

— Mitä iloa sinulla on Avonleassa? sanoi Priscilla halveksivasti. — Varmaankin vain pari kolme ompeluseura-kokousta "pullakahveineen", ja kaikki vanhat rouvat ja vanhatpiiat tulevat arvostelemaan sinua ja korkeakoulun vaikutusta, sekä edessäsi että selkäsi takana. Huh, miten kuivaa sinulla onkaan siellä.

— Avonleassa? sanoi Anna vetäen suunsa hymyyn.

— Mutta jos seuraat minua, niin tulee sinulla olemaan hauskempaa kuin tähän saakka on milloinkaan ollut. Oh, minkä vaikutuksen tulet tekemään — tukallasi ja koko ulkomuodollasi! Sinussa on kaikki aivan omalaatuista ja sinä olet aivan erilainen kuin muut ihmiset. Sinä tulet herättämään suunnatonta ihastusta — ja minä saan lämmitellä sinun loisteessasi. Tule, tule, Anna, ei ole vielä liian myöhäistä!

— Sinä kuvaat minun voittokulkuni seurapiireissä äärettömän houkuttelevin värein, Phil, mutta nyt minä kerron sinulle vastapainoksi, mitä minä ikävöin. Minä matkustan vanhaan maalaistaloon, jonka päärakennus on aikoinaan ollut vihreä, mutta jonka väri nyt on jo miltei kokonaan lähtenyt ja jonka ympärillä on tähän aikaan paljaat, känttyräiset omenapuut. Jonkun matkan päässä talon alapuolella lirisee puro ja toisella puolella humisee ja kohisee valtava havumetsä — väliin siitä kuuluu kuin harpun ääni, kun tuuli liikuttelee sen kieliä. Aivan talon vieressä on pieni lampi, joka nyt uinuu harmaan himmeänä. Talossa on kaksi iäkkäänpuoleista naista, toinen pitkä ja laiha, toinen lyhyt ja paksu, ja lisäksi on meillä kaksoiset, joista toinen on oikea mallilapsi, toinen rouva Lynden sanojen mukaan "mahdoton lurjuksenalku". Toisessa kerroksessa on pieni taitekattoinen vinnikamari, ja siellä majailevat vanhat unet paksuina kuin hämähäkinverkot, ja eräässä nurkassa on sänky suurine, houkuttelevine, pöyheine höyhenpatjoineen, jotka tulevat tuntumaan erikoisen ihanilta täysihoitoasunnon laihan ja lutistuneen matrassin jälkeen. Mitä arvelet minun kuvauksestani, Phil?

— Eipä se juuri ole erittäin houkutteleva, sanoi Phil virnistellen.

— Mutta siellä on semmoista, mistä en ole sinulle vielä puhunut, sanoi Anna alentaen ääntään. — Siellä on rakkautta, Phil, uskollista ja hellää rakkautta, jonka vertaista en koskaan voi maan päällä tavata — ja se odottaa minua. Ja siinä on minun kuvaukseni valtti, jos värit muuten tuntuvat sinusta hiukan haaleilta.

Phil nousi äänetönnä, työnsi rajusti syrjään chokoladirasian, meni
Annan luo ja syleili häntä.

— Anna, jospa minä olisin sinun kaltaisesi! sanoi hän vakavasti.

Seuraavana iltana oli Diana Annaa vastassa Cormodyn asemalla, ja he ajoivat kotiin äänettömän öisen tähtitaivaan alla. Vihervaara näytti erikoisen juhlallisen näköiseltä, kun matka päättyi, kynttilä paloi joka ikkunassa ja valo loisti pimeyteen muistuttaen tulipunaisena liekehtivää kukkaa, joka versoi Kummitusmetsän tummaa taustaa vasten. Ja pihalle oli tehty valtava riemurovio, jonka ympärillä tanssi kaksi pientä iloista olentoa. Toinen heistä päästi raikuvan sotahuudon, kun vaunut kääntyivät poppelien alle.

— Tuo kuuluu olevan intiaanien sotahuuto, selitti, Diana. — Davy on oppinut sen herra Harrisonin renkipojalta ja hän on opetellut sitä hyvin ahkerasti voidakseen sillä lausua sinut tervetulleeksi. Rouva Lynde väittää, että hänen hermonsa vääristyvät, kun hän kuulee sen. Davy hiipii hänen taakseen, ajatteles, ja kiljaisee sen. Ja riemurovion tahtoi hän välttämättä tehdä sinun kunniaksesi, mikään ei auttanut. Kaksi viikkoa on hän yhtämittaa pinonnut oksia ja risuja ja piinannut Marilla-raukkaa jankutuksellaan, että Marihan tulee panna hiukan lamppuöljyä rovioon, ennenkuin hän sytyttää sen. Kaikesta päättäen on Marilla niin tehnytkin, koska rovio leimuaa noin kovasti, mutta rouva Lynde sanoi viimeiseen saakka, että Davy räjäyttäisi varmasti koko talon ilmaan, jos hän saisi täyttää tahtonsa.

Anna oli nyt hypännyt vaunuista ja Davy oli iki-ihastuneena syöksynyt syleilemään hänen polviaan, kun taas Dora oli tarttunut hänen toiseen käteensä.

— Eikö meidän roviomme ole tavattoman komea, Anna? Odotas, niin saat nähdä, miten sitä kohennetaan! Kuule, miten se rätisee! Minä olen toimittanut sen sinun kunniaksesi, sillä minä olin ihan äärettömän iloinen siitä, että sinä tulet kotiin.