ILTAKELLOT
Runoja
Kirj.
L. ONERVA
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1912.
SISÄLLYS:
Hämärä.
Ma karille laskin elämäni purren. Sa menet pois… Yön hämärä-kellot rinnassa soi… Ikäväni. Yön yhden ma valvoin. Näin unta. Laineen laulu. Kutsuu valtiaat ja orjat… Ylösnousemus. Huokaus. Ma vannon. Jo luovutko luotani ainoa armas. Hämy lankee. Nuorena tein minä lemmen valan. Vanki. Jo väsymys saapuu. Damokleen miekka. Hakamaassa liikkumatta. Ma olen kuin alaston puu. En ma pelkää, vaikka näen. Pidän iltasin iloa itsellein. Ken olen, en ma tiedä. Ma menin maata lapsena. Auringolle. Minun ei pitäisi näin. Ma taas olen niinkuin lapsi. Sama tunteemme, järkemme, tahtomme on. Olit sairas ja sentään sankari. Mitä voimme me sille. Kalpeni poski, harveni hapsi. Ah, syy jos syytä lievittää voi.
Yön ääniä.
Rakastin kaukaista, korkeaa päivää. Astun ulos unhoitettu. Elegia. Viri kylmä käy yli kalpean veen. Pyhä yö. Talvi. Murhe. Ei pääty mun yöni, ei valkene aamu. Mun askeleitani vartioi. Nocturno. Meni onneni pois. Peijaat. Me kuljemme ääneti, kahden. Sérénade mélancolique. Yössä kuljen. Tuomio. Aivoissa sekoo ja sakoo. Syntiinlankeemus. Helppo on kestää kohtalo. Luominen. Suruni on syvempi syvintä merta. Tuskalle. Voitettu. Paljon on tanssittu.
Kaukomaa.
Suuri, täysterin paistava päivä. Oi, ihmeiden ihme. Ma tahdon uskoa sinusta. Ilot ovat useasti ensin itketyitä. Jo kevät-ilon valkeaa. Kirkkotie. Hiipii halla harmahin helmoin. Syksyinen rakkaudenlaulu. Miksi vain kevät kehuttu. Kuoleva. Mieleni oisi. Henki, mi pakenit. Ah, miten kimmeltää keväinen hanki! Rakensin rintaani kirkon. Leikkivälle lapselle. Taas kaukaa laulavat lauluaan. On mulla maa, kaunehin kaikista maista. Keväisten unien valkea Suomi. Siunaus.
Hämärä.
Ma karille laskin elämäni purren.
Ma karille laskin elämäni purren: suru ääretön on, ei ehjene surren.
Suru ääretön on, sydän lausu ei julki, kuin simpukka sairas se kuorensa sulki.
Se leikkinsä jättää, se ystävät hylkää, ei enää varro se ylhäistä ylkää.
Ei kannusta työ, ei hellytä hyvyys, ei houkuta vieraiden silmien syvyys.
Ei enää pyydä se onnea uutta, vain unhoitusta ja hiljaisuutta.
Se sykkää aikaa ja aatosta vailla ja helähtää särkyneen kellon lailla…
Sa menet pois…
Sa menet pois, ja kaikki kaunis katoo. Sa menet pois, ja päivän soihtu putoo uloon syvyytehen merihelmen. Ummut vastavalmiit varisevat niinkuin syksyn sato, heelmät herkulliset ilon, onnen katselevat elonpuussa tyhjään, peilaillen kuin kalpeet kuvapatsaat pintaan autioksi jääneen altaan.
Sa menet pois, ja kaikki keitaat kuolee. Sa menet pois, ja aron hiekkatuuli rannattomaan hautaan yrtit nuolee. Karavaanit kalliit vaipuvat kuin vainajien varjot, sammuvat kuin sammuu yössä tähti irronneena luota suuren Luojan taikka sielu kultaa sinkovainen suljettuna lemmen auringolta.
Yön hämärä-kellot rinnassa soi…
Yön hämärä-kellot rinnassa soi… Mua odotat suotta. Olen vanha, lien elänyt tuhannen vuotta. En lempiä voi.
Maa vait' on, avaruus autio soi… Mua pelkäät syyttä. Ma katselen elämän äärettömyyttä. En vihata voi.
Ikäväni.
Ikäväni ainainen mua ajaa, ikäväni vailla määrää, rajaa, ikäväni, joll'on vauhti meren, myrskyn, luonnon paine, pakko veren.
Virta vierii, rannat yhä vaihtuu, kuihtuu kukkaset ja nuoruus haihtuu, aukee ijäisyydet jäiset, laajat… Onnettomat suuren kaihon saajat!
Yön yhden ma valvoin ja ainiaks vanhennuin.
Yön yhden ma valvoin ja ainiaks vanhennuin, nyt yksin aavoja selkiä allina uin. Voi, mitä ma tein, kun hukkasin leikin ja lempeän nuoruutein!
Käy kuoleman kohina ylitse raskahan veen ja ylitse punaisen puiston lakastuneen. Voi, suloa suvisen haan! Sua rakastin niinkuin onnea rakastetaan.
Näin urita: sa minua suutelit
Näin unta: sa minua suutelit hämyssä valkean ehtoon: ja rintaani tuhahti sävelten vuot kuin leivoset keväiseen lehtoon…
Näin unta: sa syliisi suljit mun ja kuiskasit ainoaksesi: kaikk' aamujen auringot huikaisi mun ja silmistä virtasi vesi…
Havahduin: kaikk' oli haihtunut, et enää tuntenut mua: jäin muistamaan, jäin murehtimaan unen onnea kadotettua.
Laineen laulu.
Laine huokaa, laine laulaa, musertuen maata kaulaa… — Kelle laulat, laine, kelle? — Tyhjyydelle, tyhjyydelle.
Lisää saapuu monta, monta samaa rataa rannatonta… — Mistä tulet, laine, mistä? — Kaukaa tietymättömistä.
Meri käy, vaikk' aalto vaipuu. Sydän kuoli, vaan ei kaipuu, muruinakin pyrkii soimaan, lyötynäkin kapinoimaan.
Kysyy: miks lyön määrää vailla, vaivun tielle laineen lailla? Miksi halla, miksi helle? Raskas laulaa tyhjyydelle!
Hulluna näin huudan yhä häntä, jok' on Suuri, Pyhä, jota turhaan palvoin lassa, jot' ei ole olemassa:
Herra, Herra, näätkö sinä, sadat sammui niinkuin minä, tuli yöstä, yöhön meni… Ole hellä heimolleni!
Huudan eikä kenkään vastaa… Kuohut kasvojani kastaa. — Vaipukohon ken ei kestä! Suur' on laulu tyhjyydestä.
Suur' on luomakunnan hätä, eikä silmää näkevätä. Meri pauhaa, tuuli tuulee, eikä korvaa, joka kuulee.
Kutsuu valtiaat ja orjat…
Kutsuu valtiaat ja orjat… Yhä jään ma paikalleni: en nää heissä heimolaista, enkä muista nähneheni.
Kun hän tulee, ei hän kutsu hiihtää Hiiden sivakoilla ohi, vaiti, yössä, yksin, tuskan onni ohimoilla.
Ylösnousemus.
Haaveissa ja unelmissa aikani ma ennen elin, herkkämieltä henkeäni niinkuin lasta hemmottelin.
Lauloin sille: maa on taivas, taivaan pieltä punertavaa liidä, leiki sadun mailla, älä silmiäsi avaa!
Kävin teitä kumaroita ainahisen valheentunnon. Tuosta kumaraisen tielle kulmakivi kovan kunnon.
Nousi varsi niinkuin honka, tulta iski pää ja rinta. Siitä asti leikit lepää, raataa karhi rautapinta.
Huokaus.
Joutaisit jo, rinta houru, alle piilun, alle paalun, alle paasipermannonkin!
Tulesi on velhon tulta: huout kylmää, huout kalmaa tulen alta tuimimmankin.
Joutaisit jo kalman kyttä surman salpojen sisälle, kalman rautakammitsoihin, ankioon oilun ikuisen!
Ma vannon.
Ma vannon: sydämestäni ei kuvaas kaada mikään; sua rakastan, en muuta tehnyt elämäni ikään!
Ma vannon: korkeammasti viel' lempinyt ei kukaan; ma tiedän, millä mittaan sen: sen tuoman tuskan mukaan.
Sen vuoksi vuodet hukkasin, työt suuret tyhjäks meni, sen alla paloi poroksi mun herkkä nuoruuteni.
Sen vuoksi maailmanrantoja nyt koditonna polen… mut ällös sääli, nääthän, kuinka onnellinen olen!
Jo luovutko luotani, ainoa armas.
Jo luovutko luotani, ainoa armas, onko jo kuoleman ilta? Oi, viivy, onneni viimeinen muisto päiviltä kaukaisilta!
Jää katseesi tyhjään tuijottamaan, huulesi vastuuta vaille… Ah, hyvästi siis, sinä kultainen nuoruus! Aurinko painuu maille.
Hämy lankee.
Hämy lankee, tähdet syttyy… Värjyy syöntä arkaa kaksi… Tähdet häipyy… Sana hyytyy huuliin sanomattomaksi…
Nuorena tein minä lemmen valan.
Nuorena tein minä lemmen valan; kauan on siitä, jo vanheta alan.
Vuosien vaahdot vaiheita ajaa; ei ole valasta vapauttajaa.
Ohitse ammoin armaani meni; unta on mieletön kaipaukseni.
Ah, mutta tiedän: haudassa vasta voin minä lakata odottamasta.
Vanki.
En omasi olla ma koskaan voi, mitä sille itse ma taidan, sua pettänyt en, sua ikävöin läpi vankilan ristikko-aidan.
Mut vapahtaa et vankia voi, sitä ei ole voineet kutkaan, sua syleilin, sua suutelin, vaikk'en sua rakastanutkaan.
Sua kaihoni kipeä kurkoittaa, mut toisen tahto sen johtaa; olet tuomitun iltatähtönen, joka rautaruudusta hohtaa.
Jo väsymys saapuu.
Jo väsymys saapuu väkevämpi kuin elämän huuma, on armaampi siimes kuin auringon suutelo kuuma, ei peljätä tyhjin tyhjyys, ei kuoleman hätä: en kohtaa elämätöntä ma taakseni jätä.
Jo väsymys saapuu, en jaksa pystyhyn nousta, käsivarteni herpoo, ei jännitä entistä jousta, sydän heikosti sytee ja järkeni vaikea vaipuu, olemattoman onneen on henkeni ainoa kaipuu.
Jo väsymys saapuu, tule luokseni armias uni, tule autuas tummuus, tule kuolema kaivattuni! Syyslehdet hautani peittää, syystuulet huokaa… Ah, älkää etsikö mua, mun nukkua suokaa!
Damokleen miekka.
Maa kaunis on tää, paras kaikista lie, ja korkea, ihana ihmisen tie! Jo siunaten kohotan taivaalle pään, kun Damokleen miekan ylläni nään…
— Sua kutsuu suuret sankarityöt ja unet niin aavat kuin tähtienvyöt. — ma tulen! mut uuvun ja valjuna vaan jään Damokleen miekkaan tuijottamaan…
Soi karkelon tahti, ei pilveä näy. — Sa elämän seppelejuhliin käy! Ma riennän luo, mut syrjähän jään: Damokleen miekan heiluvan nään…
— Olet sairas, sa ainoa armaani mun, mut rakkaus pelastaa kadotetun! — Sa väisty! Jo putoaa päivä ja kuu: Damokleen miekka laskeutuu…
Hakamaassa liikkumatta.
Hakamaassa liikkumatta pitkä lehmilava… Kaukaa vanhan vinttikaivon laulu valittava… Sumut uivat lakkasoilla, päivä laskee lakeoilla…
Askel, huntu, aironloiske, lemu niittyliljan… Elotulet taivahalla, kypsyttäjät viljan… Sumut lepää lakkasoilla, päivä laskee lakeoilla…
Ma olen kuin alaston puu
Ma olen kuin alaston puu; syyshyhmät laskeutuu…
Pois tuuli on puistanut puvun, ja halla on hyytänyt kukat ja lehtien tuhatluvun.
Ma olen kuin alaston puu, mi sairaana sammaltuu…
En ma pelkää, vaikka näen.
En ma pelkää, vaikka näen haudan harmaan aukeanan; tiedän hengen, ajatuksen haudan halki vaeltavan.
En ma pelkää, vaikka näen, miten päivä iltaan siirtyy; hetken hymy hukkuvaisin ajan kirjoitukseen piirtyy.
Sielu sammunutkin soittaa taivaan kaarten alla kaikain, putoo tähtisatehena päälle uutten ajast'aikain.
Pidän iltasin iloa itsellein.
Pidän iltasin iloa itsellein: mun hylkäsi maailma muu. maanpiiri ahtaaks allani käy, mut taivas suurentuu.
Nyt vasta ma oikean onneni sain, ma onnesta osaton, nyt vainajat valkeat, seppelepäät mun korkeat vieraani on.
Ma äitini äänen kuulen taas ja taattoni armaan nään, hän lastaan hiljaa silittää yli poloisen, polttavan pään.
Hän kertoo, kuinka on vilpoisa sen, jonka elämän halla hyys, ja kuinka on väkevä sorretun syön ja ylpeä yksinäisyys.
Ja äitini laululla tuudittaa: ma vaivun virtehen sen, olen lapsi taas ja ilmassa on kuin huntuja enkelten.
Ma kanssa henkien karkeloin: mun hylkäsi maailma muu. maanpiiri ahtaaks allani käy, mut taivas suurentuu…
Ken olen, en ma tiedä.
Ken olen, en ma tiedä, taivaltani tunne en. Min elin, on vain muisto, harhakuva kaukainen.
Ma tuskan jäljet näen, tuska itse haihtui pois, ja tuntuu siltä, niinkuin toinen kokenut sen ois…
Niin outoa on kaikki, minkä kuulen taikka nään… Lien elon hyörinästä jäänyt jälkeen, hämärään…
Ma menin maata lapsena.
Ma menin maata lapsena, nyt harmajana havaan; näin katoamaton kytketty on muotoon katoavaan.
Pois nuoruutemme murenee, pois elämämme hajoo; me rakennamme hiekalle, mi ajan virtaan vajoo.
Meit' oudot haaveet heittelee, yks nousee, toinen vaipuu; ja sentään kalleimpamme on tuo tuhon tuova kaipuu,
mi uskot uudet nostattaa, mi rauhaisat vie sotaan, ja myriaadit kuljettaa näin kohti turmiotaan.
Ei elon aikaa säästä hän, ken ikuisempaa janoo, vaan kuihtuvalle kuorelleen hän tyynin mielin sanoo:
Nyt voitit voiton suurimman, kun vastuksesi suli, sun iski tuli taivainen, Jumalan murheen tuli.
Auringolle.
Kaunis olet, rikas olet, sentään syötät karvaan petun. Mitä tahdot, Kaikkivalta, kartanoista kadotetun?
Ennen palvoin pyhyyttäsi, nyt ma petostasi pelkään. Suuri olet, kirkas olet, sentään heität pimeen selkään.
Nyt en katsettasi siedä aamuin, päivin enkä illoin: jos ma valkeutes näen, mustempi vain yöni silloin!
Minun ei pitäisi näin.
Minun ei pitäisi näin miettiä takaisin päin ja hetkestä hetkeen kuvaasi armasta toistaa, mutta kun yksin ma jään, aina sen eessäni nään, kuin tähti se yöstä ylleni lempeesti loistaa.
Pyytävän puoleeni näyt… Miksi niin kaukana käyt, oi, astu jo alas ja syöntäni syötyä säästä! Kohtalon tähti sa liet, sama siis minnekkä viet, mun luoksesi täytyy kotiin valkeaan päästä!
Ma taas olen niinkuin lapsi.
Ma taas olen niinkuin lapsi, niin taipuva, pehmoinen, ma tunnen vain hetken huolen ja silmässä kyynelen.
Ja poissa on äsköinen järki, meni urhokas uhmakin pois, ja mieleni on niin herkkä, että maahan se vaipua vois…
En ymmärrä haastoa järjen, en kuuntele tahtoakaan, ma kuulen vain yhden äänen ja yhden tuntehen vaan.
Voi, liian on hento se heinä, jolla tuulet leikkiä lyö! Pian katkeaa hauras korsi ja joutuu sortuvan yö…
Sama tunteemme, järkemme, tahtomme on.
Sama tunteemme, järkemme, tahtomme on, se ei lievitä henkemme pulaa: me ymmärrämme ja yhdymme, mut emme voi yhdeksi sulaa.
Ken löysi onnensa oikean, sen kadotti ainoastaan: me rakastamme ja kärsimme ja särymme toistamme vastaan.
Olit sairas ja sentään sankari.
Olit sairas ja sentään sankari, olit oikeaa sankaruutta, jok' ei lievitys-yrttien hintaankaan myy sielunsa aateluutta,
jok' ei maantien almuja anele, eikä rakkautta rahvaan, vaan uskoo omaan uskoonsa ja oman kalpansa kahvaan.
Näin kauniina kuvasi kerran näin, ja muuta en nähdä mieli, muu kaikki on valhetta, varjoa vain. Siitä vaikene kantelon kieli!
Mitä voimme me sille
Mitä voimme me sille, jos minulla on kuumempi, villimpi veri, jos sinä olet rannan kallio, minä levoton, läikkyvä meri!
Mitä voimme me sille, jos minussa elo tummasti roihuten palaa, sinä valkeaa naista haaveksit ja lauhkeaa ilmanalaa!
Älä tule: en merta, en tultakaan lie, mene pois, elä onnekkaana! Olen onneton, lemmetön, olematon vaan pettävä Fata Morgana!
Kalpeni poski, harveni hapsi.
Kalpeni poski, harveni hapsi, vanhuus jo varjonsa heittää. Sulhoni rinnall' on morsio nuori… Kunne voin tuskani peittää!
Kuuletko itkuni nurmen alla, armas taatto vainaa? Aukaise ijäisen kartanon portit! Murhe mun mieltäni painaa.
Ah, syy jos syytä lievittää voi.
Ah, syy jos syytä lievittää voi, niin tää tiedä turmioni salaisuus: mun kaasi lemmen ylönpalttisuus, mun epätoivo syöksi rikoksiin.
Ma vannon kautta kaiken kallihin: sa yksin olit ylkä sydämen, ja halki elämäni myrskyisen ma sua ainoata tavoitin.
Jos käyt siis, armas, työlle tuomarin ja kysyt: onko tekoasi tää? ma vastaan: olen kaikkeen vikapää, mut sua ainoata rahastin.
Yön ääniä.
Rakastin kaukaista, korkeaa päivää.
Rakastin kaukaista, korkeaa päivää, vaikk'en päivää ma nähnytkään. Hetkinen haavetta, haihtuvaa häivää riitti riemuksi tuomitun pään.
Unessa uskoin: aurinko koittaa mullekin, piltille pimeän maan. Elämän murhe mun voimani voittaa, aamuun asti en jaksanutkaan.
Astun ulos unhoitettu
Astun ulos unhoitettu talvi-yöhön aavaan, annan jäisen viiman viiltää poven paljaan haavaan.
Tähtitaivaan kylmän alla polvilleni lankeen, painan posken polttavaisen viluun valko-hankeen.
Siinä lepään, siksi kunnes haihtuu hourekuvat, sydän syyttämästä lakkaa, veret vaientuvat.
Kunnes olen talvi itse, tunteeton ja tyyni; jokaisen, ken tielle sattuu, hyydän hymyilyyni.
Elegia.
En ole unta silmiini saanut seitsemään pitkään yöhön, en ole päivin päälleni pannut, enkä koskenut työhön, en ole voinut, en ole voinut, niin on sydämeni lyönyt.
Tuijotan autioon, kolkkoon kotaan, aatos aatosta ajaa… Miksi et säästänyt, musta surma, köyhän aarnio-majaa? Kuka on käynyt? Hukka on käynyt, karitsani ainoan syönyt.
Ijäti itken, ijäti huokaan häntä, mi ijäksi meni. Itkekää kaikki ihanat tähdet kuolemaa rakkauteni! Ei ole moista, ei ole toista, toista taivahan alla.
Haavoittuiko, hairahtuiko, mielelläänkö hän lähti? Tähdet ei vastaa, tähdet ei paista. Hän oli ainoa tähti, ainoa kauneus, riemu ja rikkaus elämäni taivahalla.
Viri kylmä käy yli kalpean veen.
Viri kylmä käy yli kalpean veen. Mua syvyyden henget vuottaa… Mulle nuoli on ammuttu sydämeen, en jaksa elämään luottaa…
Vesi luokseni luovii hiljalleen ja huuhtoo liestyvää jalkaa… Olen astunut väärän taipaleen, en jaksa alusta alkaa…
Ylt'ympäri hirveä hiljaisuus. Meri aution helmansa avaa… Joko alkaa autuas tuskattomuus, uni, josta en enää havaa?…
Pyhä yö.
Kaikk' on hiljaa, pimeä on yö, tuul' ei tunnu eikä laine lyö. Kynttiläni yksin lekottaa, tervehtäen vilkkumajakkaa.
Kuvat kulkee, pyhä yö on tää: tehdyks nään, mi tekemättä jää: purjelaivan vanha raakapuu kaukomatkoistansa uneksuu.
Hetki seisoo, heijastusta vain aikain menneiden ja tulevain syksyn ensi tähti kaukainen toistaa tiessä vesipeilien.
Talvi.
Nukun niinkuin lumen alla lakkapäinen lahti. Jäähän kiinni kytkettynä unten huvijahti.
Hangen alle haudattuina sadun suuret saaret, pilvivalliin vangittuina kaikki taivaankaaret.
Murhe.
Surun lapsi, tuskan tuttu olen aina ollut, niin ei vaivaa vaikeata, jok' ei tielle tullut.
Tuli tuskat niinkuin tunnit, meni päiväin mennen… Nyt on murhe, jok' ei mene, suurempi kuin ennen,
murhe, joka kaataa kaiken elon työni lakoon, murhe, jok' ei lähde enää toista tuskaa pakoon,
murhe, joka saartaa sielun rannattomaan sumuun, murhe, jot' ei hukuttaa voi epätoivon humuun,
jota ei voi kyynelöidä eikä laulaa julki… Kaiken lohdun armoilta se sydämeni sulki.
Ei pääty mun yöni, ei valkene aamu
Ei pääty mun yöni, ei valkene aamu, sen kertoi unessa äitini haamu…
Syyn synkimmän tiessä hän vastaani astui, kun epätoivon nyyhkeestä kasvoni kastui, oman sieluni yöstä hän varjona nousi, oman vereni hyrskyjä venhonsa sousi. Oli ammoin jo sammunut järkensä valo, hänen silmistään liekehti hulluuden palo. Hän viittoi, hän nilkutti, huuteli lastaan, hän käteeni tarttui, ma en pannut vastaan, pois turtuvan tunsin vain tuskan ja huolen, kun kuuntelin lauluja mielipuolen…
Voi, äitini laulu ja äitini ääni soi vieläkin lävitse hämärtyvän pääni…
Ah, äiti, äiti! minne hän meni? Sun jälleen tunnen ma äidikseni! Ah, äiti, äiti, niin raskas on elää! Niin keveästi mieletön laulusi helää… Ah, äiti, äiti, älä jätä sa mua, ma tulen, ma kaipaan ja rakastan sua…
Mun askeleitani vartioi
Mun askeleitani vartioi rodun ankara edesvastuu, ma tiedän: kaukana korvessa on silmä, mi eestäni kastuu; siell' auransa raskaan takana suon raataja harmaa astuu.
Siell' istuu pirtissä pimeessä tuo köyhä ja kalpea väki, joka polvesta polvehen samat työt ja samat halla-yöt näki, jonka ainoa kulta ol' aurinko ja lehtojen lempeä käki.
Ah, Herra, armahda vihdoinkin eräkorpien raataja-rukkaa, mi ikänsä palveli harmaata hallaa ja kuunteli syys-yön hukkaa! Ja varjele minua ensimäistä halla-yö-heimon kukkaa!
Mun askeleitani vartioi esitaattojen harmaja muuri… Herra, tee minun päästäni valoinen ja sydämestäni suuri. Kaikk', kaikki ma jällehen sinne vien, kuhun vie minun henkeni juuri!
Kaikk', kaikki ma jällehen sinne vien, missä heimoni surua kantaa, missä erakko askelin raskain käy erälammikon laihaa rantaa. Vasta sitten hän, siunattu, rauhan saa, kun mulle hän murheensa antaa!
Nocturno.
Sydämeni sairaasti syksy-yössä sytee…
Käteeni nojaan väsyneen pään. Vanhat muistot piirtyvät mieleen, akkunan pieleen nyyhkien vaivun, kaiken turhuutta tuumimaan jään.
Viimeinen kynttilä pöydällä kytee…
Meni onneni pois.
Meni onneni pois, jaksa olla en onnetonkaan, miten ääretön, ah, väsymykseni onkaan!
Mut lempeä auer mun sieluni sairaan saartaa, maa silmistä hukkuu, vain tähdet ylläni kaartaa.
Avaruus haastaa, yö korvaani kuiskii hiljaa kuin illan tuuli, mi heijaa valmista viljaa.
En terve ole, ei tautini parata saata, mut kuollut voin olla ja taidan jo arkussa maata.
Surun jäytävä haava lie sydämeni loppuun jo syönyt, sen haavan on armas herkällä hetkellä lyönyt.
Se ei polta enää, se on lakannut tykyttämästä, sua kiitän, taivas, kuoleman onnesta tästä!
Sua kiitän, tuli, joka sytytit sydämeni laavan, sua kiitän, käsi, joka iskit sen kuoleman haavan.
Nyt lien vain muisto, nyt lien vain valkea haamu, on sairaan lempeni suur' ylösnousemus-aamu.
Ja kukkais-kenttää ma riennän taas armasta vastaan, hän suutelee mua ja itkee kuin kuollutta lastaan.
Pois mennehen pyyhkii ja syyttömän syliinsä painaa: olen untensa morsio taas, olen autuas vainaa…
Peijaat.
Pitävät peijaita haaveesta sairaat: suitseva ihmiskeko. Kaunis on häijy ja häijy on kaunis, totta vain leikinteko!
Putoaa kukka, halkeaa sydän, varisee helpehet haaveen. Lemmityn hymyily, muinen hellä, irvettä ilkkuvan aaveen!
Putoaa kukka, halkeaa sydän, mutta ei itke kukaan. Hänkin, jolta kallehin kuoli, nauraa muiden mukaan.
Saapuvat peijaista haaveesta sairaat: — Terveitä kaikki jo liemme! Tuttu on vieras ja vieras on tuttu… — Kunne nyt kulkee tiemme?
Me kuljemme ääneti, kahden.
Me kuljemme ääneti, kahden. On talvinen tie. Ah, kerran nurmea nuorta se kasvanut lie!
Ma kätees turvaten tartun. On pakkas-yö. Vain sairas, sammuva veri noin nopeaan lyö!
Ma silmäsi välkkeessä viivyn: se on valhetta vaan! noin kuollut kukkanen kiiltää jää-umpussaan!
Ma suutasi suutelen hiljaa: Sano, elätkö, oi? Kuin hukkuvan lapsen nyyhke mun korvaani soi.
Sérénade mélancolique.
Sua rakastan harmaa, lokainen katu, siks että liet armaani askeleen latu.
Yön kelmeät lyhdyt kivillä kiiltää, yön yksin-nyyhkyt rintaani viiltää.
Tuossa on talo ja tuossa on ovi… Ah, siitä en enää ma sisälle sovi!
Tuossa on armaani akkunan lauta. Ma itken, mut itkuni ei mua auta.
Armaani nukkuu, ei suutelooni havaa, on armaani sairas, ei syliään avaa.
Voi sydämeni ainoista, korkeaa ylkää! Hän rinnaltaan minut yöhön hylkää.
Mun täytyy jälleen pimeään syöstä. Sua siunaan murheeni mustasta yöstä.
En elämää saa minä kanssasi jakaa. Sua siunaan elämäni tuskan takaa.
Vain kukka on onni, sen kohtalo niittää. Sua tahdon elämäni onnesta kiittää.
Olin orja, kahlittu toisten tapaan. Sua kiitän, että sain hengen vapaan.
Olin vanki, kytketty kymmenin köysin. Sua kiitän, että ma itseni löysin.
Ma itseni löysin, kun löysin sinut. Ah, sillä sa ijäksi vangitsit minut.
Ma ihmistä etsin, siks ihmiset hylin. Sa ainut olit etsimäni ihminen ylin.
Ma rukoilin ihmettä ikuisen valon. Sun silmissäs näin sen pelastavan palon.
Olin uupunut jalkoihin ihmislasten. Sa vedit minut vankkaa rintaasi vasten.
Ma sortunut olin, ma jälleen nousin. Sun rinnallas seisoin joustavin jousin.
Valmiina työhön ja valmiina sotaan, valmiina suistumaan kuoleman otaan.
Valmiina riemuihin valkean taivaan, valmiina syöksymään syvimpään vaivaan.
Ma tunsin: paljon mun lempeni maksaa, mut kaikki ma jaksan, mit ihminen jaksaa.
Ma liikaako vannoin? Myös kestänkö eron? Myös jaksanko kantaa ma raskaimman veron?
Mun täytyy. En keksinyt uskoa uutta. Mun lempeni uhmaa katoovaisuutta.
Nyt auta, Rakkaus, hetki on ankee! Nyt kuoleman-ilta mun ylleni lankee.
Sa loista! Jo uskon: ei viel' ole ilta. Olet heijastus päiviltä autuaammilta.
Ma uskon: ma kestän aution yöni, kun armaani siunaa mun elämäntyöni.
Sa piirsit sieluuni kultaiset kuvat, ma kansoitan untesi tuulentuvat.
Ei ollut uljain uskosi unta; minä olen untesi ihmiskunta.
Maat välillä on, ne ei erota meitä; henkemme kulkevat toisia teitä.
Turhaan vuodet luntansa sataa, me yhdymme tähtien linnunrataa.
Minä menen sinne, sinä jäät tänne, mut jousessa meillä on yhteinen jänne.
Ja yhdessä laulumme taivaalle helää, ne yhdessä kuolee ja yhdessä elää.
Jos yksinäisyyteenkin ainiaks jäänen, vain paremmin kuulen ma armaani äänen.
Yössä kuljen.
Yössä kuljen, yöstä haen tarinoita taivaanlaen, huojennusta elon ehdon, ruusupuuta armon lehdon…
Yössä kuljen, taukoo taisto, lankee outo onnen vaisto, halki tumman tuulen humun välkkyy härmä tähtisumun.
Tuomio.
Vaatii velka Ylähisen: Puukko rintaan rikollisen!
Painuu päivä synkkiin vesiin. Rikollinen, astu esiin!
Mistä tuska mulla onkaan? Syypää en, en viatonkaan!
Iske siis ja ota hinta! Kuoloon kypsä raukka rinta.
Aivoissa sekoo ja sakoo.
Aivoissa sekoo ja sakoo, aivoissa tykkii ja takoo, aatokset uupuvat lamaan, miel'kuvat kiertyvät kerään alati samaan…
Syömmessä palelee ja palaa, sammumus saapuu jo salaa, kuolema talven aukeen levittää helmansa vilveen levätä raukeen…
Syntiinlankeemus.
Sama mulle, jos ylläni taivaalla on Baalin päivä tai risti! Mua viisaampi myrkky vallitsee, sen Eedenin käärme pisti.
Älä toivo, Jahve kiukkuinen, sun että lempeäks lahjon; ma mieluummin tottelen tahtoo maan ja uhmaa rintani ahjon!
Saat verkot tielleni langettaa, saat turvata mustiin juoniin, saat kerrankin rääkätä riemukses ja iskeä valtimosuoniin!
Saat henkeni kiertää ja kaarrella ja työni tallata jaloin, saat sieluni silpoa, raadella ja syödä sen pala paloin!
Varomalla ma ehkäkin voittaisin elämälleni vuoden tai puolen, yhtä hyvin jo tänään ma sortua voin, kun huomenna kuitenkin kuolen!
Helppo on kestää kohtalo.
Helppo on kestää kohtalo kaatavan myrskyn lainen, vaarallisempi on tauti hiljaa hivuttavainen.
Manasin Manalan taiat: mahdutte tupiini suuriin! Sain minä kalvavan madon syvälle sydämen juuriin.
Sain minä rintaani tulen, mi ainaista ankeaa uhoo, sammuttamattoman ahjon, mi hitaasti hiiltäen tuhoo.
Huominen.
Kuoleman halki kulkevat luomisen ladut: murtuvat muodot, särkyvät sydänten sadut.
Taivaan tuulet puhuvat tummaksi lieden, miehet parhaat hää-ilo-vuoteelta vieden,
onnettomuuteen vihkien kojut ja linnat, vaivaan mykkään sulkien lempivät rinnat.
Turha on vastus, tuomiot tunnon soiman. Pyhä on levoton lento luomisen voiman!
Suruni on syvempi syvintä merta.
Suruni on syvempi syvintä merta, synkempi syyllisen synkintä verta, musta kuin yö, sairas kuin haava, min lemmitty lyö.
Nurjan sattuman elämään heittämä, pian jo mustan mullan peittämä raukka ma lien. Suruni on päättäjä suruisen tien.
Tuskalle.
Tuska, Tuska, miksi sa minua vainoot, kohtalon kovista neidoista tuhmin ja turhin! Liian on kihlasi raskaat, kalpea, ijäinen impi, miksi sa rakkaudellas hetken lapsia vaivaat!
Anna mun olla, tuhkaa ja tuulta ma olen, eilen ma tulin ja tänään jo jällehen menen, huomenna ei ole mitään, huomenna en ole missään, tyhjään paistavi päivä, turhaan kukkivi kunnaat.
Ah, miten lyhkäinen tämä ainoa autuus, ah, miten murheinen tämä ainoa onni! Ah, miten turhaa tuntea luomisen rikkahat riemut, silloin kun luoja itse on hauraampi haavettansa!
Anna mun olla, tuhkaa ja tuulta ma olen, anna mun lentää lehtenä lakastuksen! Ei sovi koruiksi meille kirkastuksesi kivet, tomun lapsien päähän kruunut kuolottomuuden!
Voitettu.
Liioin jo taistelin taivasta vastaan. Aika on tullut kääntyä palausretkelleni… Nään, miten vihamiehet voimassa viisaat julmasti nauraa, nauraa sortumahetkelleni.
Siksi mun mursitte, jumalat julmat, että ma tohdin luottaa nousunvoimahan omaan, että ma elämää palvelin enkä pyytänyt koskaan luoksenne riemuhun loputtomaan.
Ah, miten suon teille, voittajat viekkaat, riemunne kitsaan, jonka te haalitte perinnöistä sydänten syötyjen, kavalasti lyötyjen ihmis-aivojen kesken jääneistä kehruutöistä!
En ano armoa, kuoleman lapsi, siksi on valtanne väärä ja riemunne liian halpa. Täss' olen, selkähän syösty, ja tässä on vääryydellä katkaisemanne kaunis kalpa.
Paljon on tanssittu,
Paljon on tanssittu, puhki on tanssittu permantopalkki; paljon on juotu, sakkaan saakka viimeinen kalkki!
Ilmassa ilkkuu aavehet yöllisten soihtujen sauhun; kenkään ei haasta, kuoleman rauha on tappanut pauhun.
Lähenee loppu, tummuneet tulet on juhlaturun; vaihtuvat vieraat, saapuvi hiljainen saattue surun.
Katoaa kaikki keinoteon kirjavat taivaankaaret; kangastuksina hukkuvat haaveiden höyhensaaret.
Missä on prinssi, missä nyt prinsessa lumotun linnan? Ei tohdi kenkään katsoa tuhkaan hiiltyneen rinnan.
Ankara aamu valaisee syyttäen jälkeä kulon. Vapisee valjut hetkeä kirkasta tuomion tulon.
Kaukomaa.
Suuri, täysterin paistava päivä
Suuri, täysterin paistava päivä, ilkutko tuskaani mun, kaikelle kansalle tahdotko näyttää rintani haavoitetun?
Vaiko säälit, aurinko armas, itkua ihmisien, näet, kuinka on murheemme pitkä, onnemme lyhkäinen?
Sua pelkään, korkea Koitar, tuskien tuojatar uus. Siunattu ollos, hiljainen, himmee, lempeä katoovaisuus!
Oi, ihmeiden ihme!
Oi, ihmeiden ihme! Kevääni takaisin saan ja kukkia kantaa multa vierahan maan!
Ja onnea antaa veräjät vierahien: voi matkoilla maailman kohdata omaisen.
Ja sydän jo kuollut lämpönsä takaisin saa… Ah, ihana olet sa, ijäti nuortuva maa!
Ja ihanaa olla maa-emon lapsonen on: ei tapa talvi, ei syys ole loppumaton!
Jo huokasin huolta elämän kadotetun. Taas kaunis on elää, sitten kun kohtasin sun!
Mun rintani tunsi herjan, hellyyttä ei; vain kuoleman kauhu synkeän syliisi vei…
Olin yksin ja orpo, saartama elämän jään; jäin rintaasi vasten itkien lepäämään.
Ja havahduin heleään huomeneen rakkauden, Ah, kuinka on kaunis onneni myöhäinen!
Ja kuinka on kaunis kevät valkea tää! Taas päivä paistaa, muuta en muista, en nää!
Ja kuinka on kaunis lempeä katseesi sun! Sillä katseella kerran pelastit henkeni mun.
En muuta pyydä armoilta autuaan maan kuin siunata sua ja katsoa silmään vaan,
ja olla kuin lapsi herkkä ja aseeton. Muu kaikki, sen tiedän, tuskaa ja turhuutta on.
Vain levätä mielin, vaeltaja vaikean tien. Ma kaikkeen muuhun väsynyt liiaksi lien…
Ma tahdon uskoa sinusta.
Ma tahdon uskoa sinusta vain puhdasta ja hyvää, nään sielusi lähtehen silmässä vain kirkasta ja syvää; sua katselen murien pohjalla kuin huuhtoja kultajyvää…
Ilot ovat useasti ensin itketyitä.
Ilot ovat useasti ensin itketyitä; älä kysy katseheni kyynelsumun syitä!
Synnyin tummaan syksysäähän, myrskytuulten selkään: murhetta en peljännyt, mut riemua ma pelkään.
Arastellen aamuruskoon katseheni kannan: aurinko on noussut yli yöni taivaanrannan!
Jäinen kukka värähtelee hyyssä aamuhäivän: elämää vai kuolemaako tietää nousu päivän?
Jo kevät-ilon valkeaa.
Jo kevät-ilon valkeaa suur-aurinko valaa. Mun rinnassani rakkaus ja kaipaus palaa.
Ah, kaikki, mikä elää, jo lempiä halaa! Mun rinnassani rakkaus ja kaipaus palaa.
Kirkkotie.
Outo tähti silmähäni syntyissäni hohti; sanoi mulle: lähde käymään kynttilääni kohti!
Siitä asti taipaletta talotonta polen; sen vain tiedän: tähtikirkkoon matkalla ma olen.
Surun suuren rinnalla on ilon pilke pieni; surun suuren lävitse käy suorin kirkkotieni.
Hiipii halla harmahin helmoin.
Hiipii halla harmahin helmoin polvia someroteiden, putoaa kuparikukkaset puiden, kahleessa kellastuneiden.
Valkeat, viileät autuuden aamut sille, ken elossa kesti! Sydän, opi sykkimään syksyn halki vitkaan, voimallisesti!
Syksyinen rakkaudenlaulu.
Älä mitään sa kysy, ma mitään en tiedä, Ah, tuska on tainnut mun järkeni viedä!
Sa vaikene, älä mulle lemmestä haasta! On sydämeni kuollut kuin kukkaset maasta.
Ei ruusut puhkea ruskossa ehtoon; ijäisyys paistaa syksyiseen lehtoon.
Näät, kaiken jo peittää valkea halla. Tulen vastaasi korkeiden tähtien alla.
Sun myöhään kohtasin, kadotan varhain. Olet viimeinen kulkija kuolevain tarhain.
En voi enää kukkia tiellesi kantaa, en voi enää maallista autuutta antaa.
En voi enää vastata syleilyllä. Olen siunaus suuri vain untesi yllä,
siit' että sa tavoitit sammuvan säteen ja tartuit hellästi kuolevan käteen,
ja että sa, astuja aamuhun uuteen, katsoit kauniisti katoovaisuuteen,
ja että sa hellyit mun murheeni eessä ja saatoit mun hautahan silmät veessä.
Miksi vain kevät kehuttu.
Miksi vain kevät kehuttu, aamun aika arvostettu, miksi ei elämä kaikki, aikaisesta yöhön asti, koittehesta päähän päivän?
Syttyvi joka sekunti niinkuin nuori tähden nousu, kulkee hetkien helinä kuin suuri sävelten virta halki aineen vaipuvankin, uomassa ikuisen voiman.
Kuolema.
Tyyntyy, taukoo, lauhtuu tuska haavain, elon tunto hiljaa varjoon vaipuu. yksin elää, palaa pimeässä rinnan jähmettyvän sairas kaipuu.
Usko kaunis, herjattu ja syösty, unen-auer ammoin olleen aamun käy taas autuaasen aamuruskoon, hymyy yöstä silmä armaan haamun.
Paistaa niinkuin lempee lepotähti lakkaamista hyörinän ja hyödyn, nastaa valkeaksi vertaisekseen miehen menneen, tantereelle lyödyn.
Mieleni oisi.
Mieleni oisi kaikesta laata, mullassa maata, mut ei! Viel' en ole vainaa, vaikka askel painaa, vielä ma kerran taipaleelle lähden. Eespäin murtuvan elontyöni tähden!
Lempeni kanssa riutua soisin, sammua voisin. mut ei! Aika on mulla vapahaksi tulla. Kuivihin kyynelten lähtehet juoksi. Pystyhyn! poljetun sydämeni vuoksi.
Nuorille tahtoisin päätäni puistaa, intoaan suistaa, mut ei! Kaunis on kuolla uskovien puolla, kaunis on elää, en tahdo estää. Kunnia sille, ken keskellä kestää!
Kirota saisin elämäni juuren, tuskani suuren, mut ei! Kaiken, min annoin, takaisin ma kannoin, autuuden sain minä vaivaani liittää. Kaikesta tahdon taivasta kiittää.
Henki, mi pakenit.
Henki, mi pakenit yli-isän luota, helmasta autuaasta alku-ajatuksen, sydämestä kaikki-elon syntymättömästä, yksilöksi yleten, aineheksi aleten, hallitsijaks halaten, takaisin käy!
Sytytit väärässä kohden sydämesi sytytinlangat, iskit otsasi korskan maapallon matalaan kattoon, ja nuoli korkein, minkä järkesi ampui, putosi naimattomana, kaaoksen synkeään syliin…
Ah, miten kimmeltää keväinen hanki!
Ah, miten kimmeltää keväinen hanki! Iloitse, ihminen, kuoleman vanki! Kohta on murtuva muurit ja esteet, kohta on kuohuva luomisen nesteet, kohta sa jällehen näät korkeat lakkapäät!
Aukene päivälle pilvien loma! Maa on ijäisen auringon oma! Turhaan syö meitä syksy ja rakeet, turhaan lyö lumilainehet lakeet; kultaiset laihot maan nousevat uudestaan!
Rakensin rintaani kirkon
Rakensin rintaani kirkon turvaksi tunteeni ainoon. nytkö jo uuvun kirkkoni kiviseen panssaripainoon! Tahdoin ma välttää vaarat synnin ja sielunsoiman. nytkö jo murrun taakkaan ylpeän tahtoni voiman! Kestä en ankaraa rauhaa kalsean jäätymisasteen, onnea kurjaa jo himoon kyynelten autuaan kasteen.
Jälleen ma halaan leikkihin eksyväin ihmislasten, jälleen ma tahdon itkeä ihmisen rintaa vasten. Pelastaa päivälle mielin elämänkukkani parhaan, jälleen ma aukaisen portit hukkuvain hetkien tarhaan, jälleen ma lähden teille riutumuksen ja kulon kokemaan kovuutta armaan ja lohtua kyynelten sulon. En tahdo autuas olla valkeiden varjojen lailla, siihen on aikaa sitten, varjojen mailla!
Leikkivälle lapselle.
Sinä leikkivä laps, tule luokseni mun, en mitään niin lemmi kuin leikkiäs sun!
Oli nuoruus mulla, mut lapsuutta ei, jokin outo mun lapsuus-onneni vei,
niin suur' oli kauneus taivaan ja yön ja paino vastaisen, vaikean työn.
Veti kaipaus kauas pilvien taa, ja kallehin maa oli korpien maa.
Mut murheesta haastoivat metsän puut: en leikkiä voinut kuin lapset muut.
Muut tanssi ja nauroi, ma nauranut en: oli katse niin kärsivä ihmisten.
Ma virran partaalle vaieten jäin. yön tähtiä painelin paljain päin.
Ja päivän kehrää nähnyt en lain, kulin usvassa aamujen valkenevain.
Meren rannalle saavuin ja aavalle uin ja yksinäisyydessä vanhennuin.
Ah laps, ah laps, tule luokseni mun, ma mitään en lemmi kuin leikkiäs sun!
Sulle helyjä maailmanmatkoilta toin. Nyt vasta vanhana leikkiä voin.
Taas kaukaa laulavat lauluaan.
Taas kaukaa laulavat lauluaan eräkankahat kalvakkaat, ja hongat korvaani huokaavat ja horsmat ja apilamaat…
Taas kaukaa siintävät silmiini meren aavat aukeat nuo, ja rannan somer soittelee ja laine kutsuu luo…
Taas rintani lähteet aukeaa, taas nostan väsyneen pään… Ma tunnen: mun voimani palautuu, kun teidät ma jälleen nään!
On mulla maa, kaunehin kaikista maista.
On mulla maa, kaunehin kaikista maista, varjossa valkean yön, kuullossa välkkyvän veen, kesän ja talven kukkivat kanervakankaat, aarnihongat huojuvat hiljalleen.
Heimo on myös, josta mun syömmeni veri pulppuaa ilmoille kuin maa-emon hetteistä vuo, josta mun hermoni sitkeät langat lähtee, josta mun tahtoni elpyy, aivoni juo.
Kantaja, oi, hersyvän lempehin rinnoin kartuta voimaani mun, etten ma sortua saa! Lastesi kautta sa astut aikojen taakse, ijäti nuorena säilyt, syntymämaa!
Keväisten unien valkea Suomi.
Keväisten unien valkea Suomi, auringon-nousujen maa. Niin totta sun päiväsi saapuva on kuin taivaasi ruskottaa!
Keväisten myrskyjen silpoma Suomi, ei turmios loppua näy. Niin totta sun voimasi voittava on kuin kuohusi korkeina käy!
Keväisten kylvöjen kasvava Suomi, on aarteesi mittaamaton. Niin totta kuin itävi ikuinen maa se ilmoille nouseva on!
Sun laulusi viestiäs kuljettaa, jos saarretaan airuet muut. Niin kauan sa soitat kuin koskesi soi ja humisee korpesi puut!
Yö peljätä ei, kellä rinnassaan on aarnihautojen yö. Niin kauan sun taikasi tenhova on kuin rintasi suuresti lyö!
Ole siunattu, valkea, korkea Suomi, auringon-nousujen maa! Niin totta sun päiväsi saapuva on kuin taivaasi ruskottaa!
Siunaus.
Jo tunnen: yö minun ylleni lankee, niin sielu on sairas ja mieli on ankee.
Mut rauha ääretön rintani täyttää; niin kauniilta laskeva aurinko näyttää.
Se kangastaa luvattua, kaukaista maata. Sua kohtalo raskas en kirota saata.
Niin musta on takanani elämän taulu. Soi kauniisti elämäni murheen laulu!
Soi taivaan tahtoa särjetty rinta: on kalliisti maksettu soittosi hinta.
Ole tähtien peili kuin uinuva vesi: on myrskyillä ostettu tyyneytesi.
Ole puhdas kuin syntiä tehnyt voi olla, yön lilja mi puhkeaa kalmistolla!
Ole airue polven paremman, uuden, laps lempeni tuskan ja levottomuuden!
Ole viittoja vaarain ja tietäjän tähti jokaiselle, ken jälkeeni lähti!
Ja ilmat korkeat, ihanammat suo sille, ken jättävi rauhaiset rannat,
ja jaksaa hyljätä hyvyyttä monta ja uskoa unelmaa olematonta.
Ah, teille ma siunaukseni annan, te palvojat pettävän taivaanrannan!
Jota kaihoaan meistä ei kenkään ennä, on osamme nuorina manalle mennä.
Ja kauneus onnen haaveksimamme vast' aukee kukkahan haudallamme.
Niin, teille ma siunaukseni annan, te palvojat kaukaisen taivaanrannan.