E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

INARI

Romaani

Kirj.

L. ONERVA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1913.

Oy. Weilin & Göös

I.

Inari istui ja odotti.

Meri kohisi raskaasti huoneen seinustan edessä. Syksyinen tuuli ulisi valittavasti savupiipuissa.

Yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne värisytti Inaria. Kello oli jo yhdeksän ja laskeutuva yö alkoi kauhistaa. Ilmassa oli jotakin kamalaa. Puolipimeän, surullisesti sisustetun vuokrahuoneen esineet irvistelivät tyhjää, haamumaista irvettä, ovi näytti uhkaavan ja kaikki nurkat ja sokkelot, joihin heikosti valaisevan lampun valo ei ulottunut, tuntuivat elävän omaa salaperäistä ja hirvittävää elämäänsä.

Inari nousi ja sytytti kaksi kynttilää.

Niiden kelmeästi lekottava liekki antoi vain lisää eloa hämärän epämääräisille hirviöille. Inari ei uskaltanut katsella ympärilleen. Hän palasi jälleen työpöytänsä ääreen odottamaan. Vaikka hän tiesi sen turhaksi.

Porkan olisi pitänyt tulla jo aikoja sitten.

Hän ei kaikesta päättäen tullut enää tänään. Inari tiesi sen kokemuksesta ja sentään hän ei voinut lakata odottamasta, niin kauan kuin oli vielä pieninkin mahdollisuus. Hän kaipasi ihmis-seuraa, mutta ei tohtinut mennä ulos huoneestaan. Joku selittämätön voima sitoi hänet liikkumattomaksi paikalleen, vaikka sovittu aika jo kokonaan oli ohitse ja hän rauhallisesti olisi voinut heittää mielestään koko kohtaamisen, ryhtyä jälleen työhönsä tai mennä muuhun seuraan. Mutta hänen täytyi vain odottaa. Niin väkivaltaisesti hallitsi tuon odotetun miehen haltia hänen tahtoaan.

Sitäpaitsi oli tällä tuskaisella jännitystilalla pitkät juuret hänen menneisyydessään. Odotusta, pelkoa, ikävöimistä, sitä oli ollut koko hänen elämänsä niin pitkälle kuin hän muisti. Onnen odotusta ja onnettomuuden pelkoa, onnen pelkoa ja onnettomuuden odotusta. Se kuului hänen luonteeseensa, se sekaantui kaikkeen, mitä hän teki, tunsi tai ajatteli.

Hän oli huhtikuun lapsi, täynnä lakkaamatonta levottomuutta, puolinaisuutta, valon ja varjon alati vaihtuvaa karkeloimista, aavistelevaa hermovärinää, samanlaista kuin se, joka elää keväisten viidakkojen paljailla, punertavilla oksa-verkoilla. Joka hetki odottaen elämää, peljäten kuolemaa, odottaen kuolemaa, peljäten elämää. Mitä parempi hänen oli olla, sitä enemmän vapisi hän tulevaisuuden kauhuja. Milloin hyvänsä saattoi taivaasta iskeä se hävityksen salama, joka tuhosi kaiken.

* * * * *

Mutta tällä rauhattomalla sydämen tykytyksellä oli myös ulkonaiset syynsä Inarin elämän vaiheissa. Kotonaan hän ei koskaan ollut nähnyt yhtään sopusointuista päivää. Heikon, juopottelevan isän ja ankaran, hyveellisyyttä torailevan äidin välillä hän oli ollut ainaisella heittelyksellä, aina säikähdellen, aina peljäten pahinta, koettaen estää riitaa ja väärinymmärryksiä, sovitellen ja ottaen usein viattomasti syyn omille niskoilleen, taistellen toiselta puolen rappeutumista, toiselta puolen raakuutta vastaan. Oli päiviä, jolloin koko talo oli täynnä sotaa ja pauhinaa, jolloin solvaukset ja sadatukset halkoivat ilmaa, jolloin lyötiin säpäleiksi tuoleja ja paiskeltiin ovia. Tällöin istui Inari tavallisesti jossakin nurkassa tai vaatekomerossa piilossa kuin pelästynyt varpunen, sydän tulvillaan sääliä, inhoa ja tuskaa. Ja tällöin hän saattoi surra omaa syntymätään, rukoilla jumalalta pelastusta vaikka kuoleman muodossa. — Syvemmin oli hän kuitenkin kiintynyt isäänsä tämän epäsäännöllisyyksistä huolimatta. Hän oli inhimillisempi, hänen sieluunsa saattoi nähdä, hän osasi iloita ja surra, unelmoida ja kuvitella, innostua ja tylsistyä, olla hellä ja murheellinen niinkuin Inarikin. Äiti sitävastoin oli aina kaukainen ja omituisesti ulkopuolinen, aina täynnä sääntöjä ja käytännöllistä laskevaisuutta, aina järkevä, kalsea ja Inarin mielestä hyvin kova. Isällekin. Hänestä tuntui, että jos äiti olisi ollut lempeämpi olisi isäkin ollut aivan toisenlainen. Vaistomaisesti hän aina asettui isänsä puolelle koettaen hyvyydellä korvata äitinsä pahuutta. Usein sattui, että isä lauantai-illoin viipyi tavallista pitempään kaupungissa, joka ollen vain viiden kilometrin päässä oli hänen asioittensa hoidon luonnollinen keskus. Silloin aina odotti Inari häntä salaa, vaikka aamuun asti, ollakseen saapuvilla kaikkien surullisten sattumain varalta. Silloin jo oppi Inari odotuksen tuskat. Joka hetki toi hänen mieleensä kauhunkuvia mahdollisesti tapahtuvista tai jo tapahtuneista onnettomuuksista. Ja hän saattoi istua siten liikkumattomana tuntikausia pimeässä huoneessa, henki kurkussa, korva ruutua vasten, kipeällä jännityksellä tarkaten yölliseltä maantieltä kuuluvia kulkusia tai kärrin kolinaa.

Sittenkään kun Inari pääsi ylioppilaaksi ja pääkaupunkiin, ei tämä jännitys hellittänyt. Hän eli edelleen alituisessa mielikuva-yhteydessä sen salaisen kauhun maailman kanssa, josta hän koteutui. Jos hän joskus unohtui olemaan keveä ja huoleton, pelästyi hän heti itseään, pitäen sitä jo varmana vaaran enteenä. Ja kun vihdoin todellakin hänen isänsä eräänä päivänä löydettiin huoneestaan kuula ohimossa, ei se Inarille enää ollut mikään yllätys. Senkin oli hän jo edeltäpäin käynyt läpi, unettomina öinä, tuskaa punovissa aivoissaan.

Kuitenkin vaikutti tämä tapaus ratkaisevasti Inarin kohtaloon. Isä jätti jälkeensä hyvin sekavat ja huonot raha-asiat ja hänen omavaltainen kuolemansa oli omiaan antamaan aihetta monenlaisiin halventaviin huhuihin, jotka yltivät Inarinkin korviin. Äiti ja Inari jäivät melkein puille paljaille. Äiti oli nyt monin verroin ankarampi Inarille kuin milloinkaan ennen, vieraat entistä vieraampia. Ylpeys ja halveksinta tekivät Inarin yksinäiseksi, ihmisiä hylkiväksi, ja melkein pelkästä suuttumuksesta hän silloin nopeasti ja katkerasti suoritti kandidaattitutkinnon saadakseen työtä, päästäkseen rahallisesti vapaaksi äidistään ja kuulemasta hänen ainaista karkeaa näykkimistään ja jankkaustaan: miten Inarilta muka puuttui siveellistä selkärankaa niinkuin isältäkin, miten hän oli tyhjäntoimittaja, jolle vielä oli käyvä samoin kuin isällekin.

Siihen asti Inari olikin virunut yliopistossa jotenkin tyhjin toimin, kuten tekevät enimmäkseen nuoret tytöt, katsellut ympärilleen, elänyt kuvitelmissa ja sisällisissä elämän-ongelmoissa. Hänellä ei ollut mitään halua opettajaksi, joksi äiti tahtoi häntä, eikä muutenkaan miksikään virka- tai tiedenaiseksi. Itse puolestaan hän olisi mennyt Ateneumiin, mutta äidin kivenkova kielto oli aikoinaan hänet sieltä estänyt ja niin se oli jäänyt. Inari oli pysähtynyt yliopiston penkille lapsellisen mukavasti murehtimaan muka laiminlyötyä elämän-kutsumustaan ja tätä pakkotyötä, josta ei mikään muu kuin äidin kuolema voinut häntä pelastaa. Hän vihasi äitinsä tahtoa, mutta ei voinut siitä irtautua.

Inari ei ollut lujatahtoinen eikä itsenäinen, senkin vuoksi ettei hän ollut päämäärästään eikä itsestään selvillä. Hän oli mielikuvituksensa raiskaama, älyllinen hysteerikko, hän hapuili kuin pimeässä tuhannen vastakkaisen halun jäytämänä, päättämättömänä, vailla suurta intohimoa tai antautumisen kykyä mihinkään suuntaan, mutta sentään uteliaana, herkkänä, silmät suurina ja aavistelevina. Muutamia rakkaudenseikkailuja hänellä oli niinkuin muillakin hänen ikäisillään tytöillä. Pitkän, auringottoman nuoruutensa korvaukseksi hän aivan janosi hellyyttä ja ihailua. Mutta hän ei koskaan itse hurmautunut, ei ihastunut silmittömästi. Salaisen kotisurunsa, salaisen taiteen-ikävänsä pohjalta hän uskotteli olevansa jo hyvin kokenut ja kaikkiymmärtäväinen. Hänessä oli yht'aikaa lapsen oikullista nautinnon-himoa ja vanhan epäilijän kyynillisyyttä ja hänen seurustelunsa miesten kanssa horjui toverillisuuden ja aistillisuuden rajamailla, vaihdellen keimailun ja suojaavan äidin tunteen välillä.

Inariin rakastui moni, kosikin, mutta hän oli yhtä haluton ottamaan kuin jättämäänkin ja siten hän tavallisesti teki kaiken lopullisen eron ja yhdynnän mahdottomaksi uuvuttaen uhrinsa pitkään, voimattomaan kiintymykseen, jonkinlaiseen kroonilliseen rakkauteen. Siihen sopikin parhaiten hänen epämääräinen, kaikissa äänilajeissa liikkuva ystävyytensä ihmisiin. Hän oli muita kohtaan hyvä ja itsensä suhteen varovainen.

Mutta tämä varovaisuus oli enemmän itsesäilytysvaistoa kuin arkuutta, mieluummin voimaa kuin heikkoutta. Hän ei tahtonut heittää itseään pois turhan tähden. Hän tahtoi olla aivan ehjä, kulumaton, koskematon, kokonainen, silloin kun se oikea, oikea rakkaus, oikea hetki tulisi, joka vaatisi kaikki hänen voimansa. Ja se tulisi kerran! Sen oli hän aina tuntenut. Hänen hyvän päänsä erittelevä laskevaisuus oli räikeässä ristiriidassa hänen pohjimmaisen vaistonsa kanssa. Hänen veressään asui kosmillinen poltto, joka ikävöi suurta haltioitumista, sellaista rajatonta, kaikkeutta syleilevää hurmautumista, jolloin saattoi vaikka tanssia itsensä kuoliaaksi niinkuin antiikin menaadit tai poltattaa itsensä elävältä niinkuin kristityt marttyyrit.

Tämän tapaista antaumuksen sankaririemua oli Inari jo lapsesta asti kuvitellut korkeimmaksi onnekseen. Ensin aivan naivisti, asiallisesti, historiallisten esikuvien mukaisesti, myöhemmin epämääräisemmin, naisellisemmin. Suuren rakkauden kanssa se varmaan tulisi…

Sitä hän odotti.

Ja se tuli Porkan mukana. Silloin muuttui Inari kokonaan. Hauras rokoko-kuori, johon hän tähän asti oli verhoutunut, särkyi silloin päästäen esille hänessä aina piilleen raskaan, kaikkivoimaisen intohimon. Hän kokoontui, keskittyi. Hänestä tuli niin vakava, ettei pienimmällekään kevytmielisyydelle enää jäänyt tilaa. Kaikki hänen entisen epämääräisen levottomuutensa pienet synnit hävisivät olemattomiin tässä suuressa, puhtaassa antaumuksessa.

Siitä oli jo yli neljä vuotta kuin hän ensimäisen kerran oli tavannut Porkan. — Hän oli juuri silloin suorittanut tuon pakollisen ja äkkipikaisen kandidaattitutkintonsa mahdollisimman vähän erikoistutkimuksia kysyvissä aineissa, salaten sekä itseltään että äidiltään, kuinka vähän hän oikeastaan tällä ylimalkaisen humanistisen tieteellisyyden sädekehällä varustettuna oli kykenevä jokapäiväiseen virka- ja leipätaisteluun. Mutta jouduttuaan uudelleen äitinsä kanssa riitaan velvollisuudesta ja kelvollisuudesta hän teki tämän kanssa uhmaavan eron päättäen lujasti tavalla tai toisella tulla toimeen yksin, omilla ansioillaan. Äkillisessä tarmon puuskassaan hän onnistui voittamaan luontaisen arkatunteisuutensa. Hän kävi erinäisissä virastoissa ja toimistoissa kyselemässä työtä, ja kiitos olkoon hänen sovinnaisen maisteri-tittelinsä ei häntä missään suoranaisesti heitetty ovelle. Hänelle keksittiin aina jotakin sivistyneelle ihmiselle sopivaa työskentelyä. Tällöin hän myös eräältä sanomalehdeltä sai toimekseen mennä haastattelemaan taiteilija Porkkaa.

Porkan nimi oli siihen aikaan kaikkien huulilla. Hän oli taiteessaan vallankumouksen mies, jota ei voinut syrjäyttää.

Inari tuli hänen luokseen häveten kovasti itseään. Hänessä ei ollut vähääkään naisvapautuksen ajajaa, hänestä oli kirjallinen nainen ruma, naurettava, auttamattomasti epäesteettinen ilmiö. Ja että hän nyt itse tuli esiintymään juuri tällaisena oli hänestä suorastaan kohtalon-ivaa.

Mutta hän esiintyikin Porkalle aivan toisena. Porkka katsoi Inariin kuin korkeampaan ilmestykseen: Siinähän olikin hänen ikävöity henki-ystävänsä, ihana luonnon ihme, hänen utuisten unelmiensa päätä-pyörryttävän riemullinen todellisuus!

Ja Inari tunsi heti: Nyt on minun suuri hetkeni tullut, minä rakastan, rakastan!

Heidän rakkautensa oli alussa molemmin puolista, yhtämittaista juhlivaa hurmausta, kuin päihtymystä…

He tunsivat toteuttavansa ihmisyyden vuossataiset kauneus-unelmat. He olivat rakkaudessaan kaikkea sitä, mistä runoilijat olivat laulaneet, mistä uneksijat olivat uneksineet ja sibyllat ennustaneet, mitä taide turhassa ihanteen-ikävässään oli tavoitellut! He olivat uusia ihmistyyppejä, jollaisia ei mikään historia vielä koskaan ollut nähnyt!

Heidän rakkautensa oli täydellistä, onnellista ja vapaata, kahden yksinäisen ja ylvään ihmisen luonnollista henki-ystävyyttä, ilman rajoituksia, lupauksia, pakkoa tai alistumista, kahden itsenäisen elämäntyön ja maailmankatsomuksen toverillista tasa-arvoisuutta. Siitä oli poistettu kaikki, mikä muuten sovinnaisissa suhteissa on omiaan kutistamaan sielujen sisällistä totuutta ja estämään niiden kasvamista. Inarikin oli astunut miehen rinnalle yhtä voimakkaana, yhtä vapaana ja omia tarkoitusperiä toteuttavana olentona. Sentähden, että Porkka näki hänet sellaisena!

Porkka oli juuri kaikkein kuumeisimmassa tuotanto-kaudessaan. Hän eli ainaisessa hurjassa mielikuva-liekinnässä, hän paini jumalten kanssa, mutta Inari oli kaikkien hänen tehtyjen ja tekemättömien luomiensa hyvä hengetär, hänen uhkarohkeimpienkin kuvitelmiensa kuningatar.

Ja Inari tahtoi olla sellainen, miksi Porkka hänet uskoi, rakastaa siten, kuin hän tahtoi. Tämä rakkaus oli hänelle kaikki kaikessa, se määräsi hänen pienimmätkin tekonsa. Se oli ylivoimainen, ainoa todellinen. Kaikki muu elämässä oli sille alistettua, tekemällä tehtyä, näköhäiriötä, epäoleellista varjopeliä.

Väitöskirjakin, jota hän par'aikaa muka kirjoitti ja joka oli pantu ikäänkuin kyltiksi hänen ja muun maailman välille! Suuri harhauttava valhe se oli ainoastaan. Astinlauta hänen rakkaudelleen se oli ollut alunpitäen sekin. Porkan matkustaessa vähäksi aikaa Parisiin oli Inarin äkkiä vallannut hätä, älytön kadottamisen hätä, tarve päästä mukaan ja silloin oli hän häthätää keksinyt väitöskirjatyön, puuhannut itselleen stipendin ja lähtenyt yhtä matkaa. Mutta sisimpiä vaikuttimiaan, tuota lapsellisesti häilähtelevää lemmenhätäänsä hän ei kehdannut edes Porkallekaan tunnustaa. Ei uskaltanut. Se niin poikkesi Porkan rakkauden kuvitelmasta. Porkkahan rakasti häntä juuri siksi, että hän niin edukseen poikkesi heikoista, riippuvaisista kanssa-sisaristaan!

Mutta sehän oli valhetta. Eihän Inarilla ollut mitään omaa elämäntyötä niinkuin Porkalla, ainoastaan rakkaus, ei yksin kamppailevia ankaria unelmia, ainoastaan tarve palvella rakastettuaan. Hänen täytyi salaa itselleen myöntää, että heidän suhteeseensa varsin hyvin soveltuivat nuo ikivanhat määritelmät miehen ja naisen suhteesta: rakkaus on miehelle välikappale, ponnahduslauta, naiselle päämäärä, koko elämä; miehelle ajanviete, virkistys, naiselle kohtalokas kaikkeus. Inari oli kuin naiset yleensä.

Myöskin vapaus, tuo suuri ylpeä vapaus, jonka tunnustähtien alla he olivat yhtyneet, vapaus olla rehellinen, elää itselleen uskollisena, yhtyä ja erota elämän lakien mukaan, tahtomatta omistaa, olematta kenenkään omaisuutta, vetoamatta sääliin, säälimättä itse, pakottamatta, sietämättä pakkoa, koko tuo yli-inhimillinen, sankarillinen maailmankatsomus, tuo korkea, yksilöllinen suvaitsevaisuus oli vain Inarin päässä, ei hänen sydämessään. Hänen sydämensä oli yhä edelleen vanhanaikuinen ja suvaitsematon. Se tahtoi omistaa miehen kokonaan, ainaisiksi ajoiksi, ehdottomasti, vaativalla, velvoittavalla intohimolla. Se rukoili tuhannessa pikku kohdassa sääliä, hellyyttä, turhanpäiväistä huomaavaisuutta, se anoi armoa saada hetki hetkeltä olla rakastetun luona, lupausta elinkautisesta lemmen-orjuudesta.

Hän pelkäsi nyt enemmän kuin koskaan ennen. Jokainen odottamaton tapaus, pieninkin poikkeaminen tavallisuudesta sai hänet kauhusta jähmettymään: aina saattoi tulla se, joka tuhosi hänen elämänsä, se tietymätön ja tuntematon, joka varmasti kerran oli tuleva… Ja taas kun kaikki kävi hiljaa, tasaista tottumuksen taltuttamaa rataa, vapisi hän tämän tottumuksen alla piileviä vaaroja: kyllästymistä, väsymystä, arkipäiväistä toisiinsa tottumista…

Hänen sydämensä oli usein pakahtua tuskasta niinkuin hyljätyn, vaikk'ei mitään ollut tapahtunut.

Inari ei laisinkaan hyväksynyt itseään. Ja hän koetti kaikin voimin kamppailla tätä vaarallista vaisto-elämää ja atavistista naisellisuuttaan vastaan.

Mutta se ei ollut helppoa. Ja vuosien kuluessa se kävi yhä vaikeammaksi. Inari tunsi, ettei hän enää jaksanut tarjota Porkalle uutuuden viehätystä, että Porkka silloin tällöin jo kohteli Inaria jonkin verran huolimattomasti, huomaamattomasti. Mutta jos hän kadulla kohtasi jonkun vieraan naisen, tuli hänen silmiinsä heti vilkkaampi kiilto, poskille verevämpi väri, ja ensimäinen vastaantulija saattoi siten saada sen itsetiedottoman erotiikan henkäyksen, jota Inari jo sai olla vailla. Se teki Inarin usein omituisen levottomaksi, mutta hän peitti sen ollakseen loukkaamatta Porkkaa. Hän oli valmis mihin tahansa säilyttääkseen hänet. Alati hän vaali ja tarkkasi heidän suhteensa arkaa ilmapuntaria, mutta varovaisesti, tuhatsäikeisellä kekseliäisyydellä, valiten ja vaihtaen keinoja, toisen huomaamatta.

Sillä Inari tiesi hyvin, kuinka taiteilijat yleensä, ja etenkin Porkka, olivat vapaudestaan ja koskemattomuudestaan arkoja: heidän henkensä täytyi saada lentää siinä tunnossa, että se lensi yksin, kohti kaikille käsittämättömiä korkeuksia. Hän tiesi, että rakkaus, joka joutui kiinni ajatusten ja elämän vakoilemisesta, joka näytti olevansa liian viisas, kaikkivoipa, kaikkitietävä ja laskeva, oli kuolemaan tuomittu.

Sentähden koetti hän myös salata kaiken, mikä suinkin vivahti personalliseen mustasukkaisuuteen. Hän koetti tehdä rakkauden heidän välillään niin keveäksi, luonnolliseksi ja vaivattomaksi kuin suinkin, jotta se kestäisi kauan.

Tähän hellittämättömään, kylmään intohimoon vedoten jaksoi Inari hallita omaa heikkouttaan. Ainakin Porkan läsnäollessa.

Yksin ollen oli toista. Liiankin usein kohosi hänen sielustaan synkkä syytös, mustasukkaisuus, henkeä salpaava kadottamisen hätä, joka oli valtavampi kuin hän itse, joka ajoi häntä edellään hurjaan, pimeään vaistojen valtakuntaan, josta kaikki inhimillinen valo ja järjestys oli kadonnut, kaikki järki, työ, elämän ulkonaiset suhteet hukkuneet. Silloin saattoi hän harhailla tajuttomassa tuskassa ympäri kaupunkia, näkemättä, tuntematta ketään, juosta pitkin katuja tuntikausia kuin koditon koira. Sisällinen paine ajoi häntä edelleen kuin samum-tuuli, kuin pyörremyrsky. Kuolema ei häntä kauhistanut, yksi ainoa vain, se, että rakkaus hänet jättäisi! Kaikki muut aivojen liikkeet olivat hämärtyneet. Kuin siipirikko kotka siivet verillään hän lensi, kuin takaa ajettu kauris, kuin koira, joka ui poispurjehtivan isäntänsä jälessä ulappaa, siksi kunnes se vaipuu, mitään muuta ymmärtämättä, näkemättä kuin tuon ainoan rakastetun, pakenevan hahmon elämän merellä…

Tällainen älytön hätä valtasi Inarin melkein aina näin iltasin, jolloin hän turhaan oli odottanut Porkkaa tulevaksi.

Hän tiesi, että se tulisi nytkin samalla tavalla kuin ennenkin, samalla hetkellä, täsmälleen kuin kellon lyönti, silloin kun talon ulko-ovet suljettiin ja hän oli aivan varma siitä, ettei Porkka enää tulisi.

Siihen asti hän koetti pysyä tyynenä, jottei Porkka yllättäisi hänen hulluuttavaa vaikerointiaan. Hän saattaisi silloin ehkä mennä pois ijäksi.

Porkka kysyisi ihmetellen: Miksi olet sitten kanssani, jos kerran noin kärsit siitä, miksi liityt ihmiseen, jonka ominaisuudet eivät käy yhteen omiesi kanssa?

Inari muisti tämän tapaisen kohtauksen heidän suhteensa alkuajoilta. Ja se oli silloin säikyttänyt hänet niin, ettei hän enää senjälkeen koskaan uskaltanut näyttää murheelliselta eikä tyytymättömältä.

Tällaista oli siis tämä hänen suuri rakkautensa! Vihdoin oli hän löytänyt sen, mitä hän elämänsä ijän oli toivonut: suuren intohimon. Ja se söi hänet tyhjäksi, sairaaksi, heikoksi ja petolliseksi. Tämä nyt oli muka sitä vapaata, ennen olemattoman ylhäistä rakkautta, josta vuossadat olivat unelmoineet, tämä oman olemuksensa ainainen alaspainaminen, tämä sisällinen väkivalta, tämä ilon petollinen näytteleminen, tämä teoreettisen sopusoinnun keinotekoinen toteuttaminen, tämä lakkaamaton varuilla oleminen! Olihan tämä tahallinen pakko monin verroin kahlitsevampi kuin konsanaan minkään porvarillisen kodin tylsä lepo.

Miksi he valehtelivat? Ei! Porkka oli kyllä kaunis, ehjä, rehellinen, hän oli järjestänyt elämän luonnollisesti, itsensä mukaisesti, arvaamatta ollenkaan, että tuo toinen hento, naisellinen intelligenssi haaskaantui ja rumentui tässä toivottomassa kilpajuoksussa miehisten hyveiden kanssa, pyrkiessään laajentamaan ja rikkomaan omia rajojaan. Ja sittenkin Inarin oli mahdoton riittää Porkalle kaikkien hänen henkisten tarpeittensa varasto-aitaksi, hänen nautintojensa ehtymättömäksi lähteeksi. Porkka eli suurimman osan elämäänsä muualla, etsi seikkailunsa maailmalta, sisällisen taiteilija-uudistuksensa alati vaihtuvien vaikutelmien kirjavasta vilinästä. Hän ei voinut löytää sitä Inarista, eikä Inari puolestaan rakkaudelleen tyydytystä siinä osittaisessa yhtymisessä, siinä kuitenkin kenties ainoassa mahdollisessa suhteen jatkamisessa, jossa he elivät.

Näin he siis menisivät eteenpäin tyydyttämättömien toiveittensa mittaamattomassa puristuksessa. Porkka edellä, Inari jälessä. Porkka kooten elämänsä ulkomaailmasta, Inari Porkasta. Ja he omistaisivat todellisuudessa toisistaan vain sen, minkä he onnistuisivat arvaamaan, tavaamaan esille alta pinnalle näkyvän ryöpyn tai levollisuuden.

Kummallista oli onni. Oikeastaan se olikin vain onnettomuutta. Tai oikeastaan ei Inari pitänyt väliä siitä, oliko tämä rakkaus hänelle onnea tai onnettomuutta, se oli vain jotakin, jota ilman hän ei tullut toimeen, jota ilman hän ei voinut ajatella elämää. Se oli tärkeää hänelle niinkuin ilma tai valo tai ravinto. Hän ei voinut siitä irroittua.

Hänen täytyi vain rakastaa.

Hänen täytyi vain odottaa.

II.

Kello löi kellarikerroksessa Inarin huoneen alla olevassa käsityöläispajassa hitaasti kymmenen.

Se päästi Inarin siitä liikkumattomasta tuijotuksesta, mihin hän oli kangistunut hallitessaan rääkättyjä hermojaan.

Mutta samassa palautui myös pelko tuhatkertaisena. Myrskyn ja meren kohu hiljaisessa pimeydessä oli kuin raivotarten ratsastusta. Lamppu lekotti pöydällä sairaasti kuin sammuva ihmissydän. Maailma oli aivan tyhjä, ainoastaan yksinäisyyden kaameilla mielikuvilla kyllästetty. Inaria kammotti aivan kuin vanhan ajan ihmisiä kalmiston ohi kulkiessa.

Hän olisi tahtonut nähdä jonkun elävän olennon, kenen hyvänsä, päästä pois aaveiden asuttamasta huoneestaan, minne tahansa. Jonnekin missä elämä humisi, missä puheensorina, liike ja lämpö rauhoittivat mielikuvituksen kiihottuneen värinän! Sinne, missä Porkkakin! Missä oli ajan täytettä, unhoitusta, hetken lepoa rakkauden sietämättömälle tuskalle!

Mutta minne mennä? Perheisiin oli mahdotonta, sopiva aika oli jo ammoin ohitse. Ruokapaikkojen tylsä, surullinen hämärä ei myöskään ollut mikään ilo sielulle. Ravintoloihin hän ei voinut yksin mennä. Miksi ei? Miks'ei hänen sopinut kurkistaa ovelta sisälle, olisiko siellä kenties joku tuttava, kuten tekivät miehet, tai istahtaa pöydän ääreen yksinkin syömään illallista jonkun sanomalehden vierellä? Olisihan hän ansainnut samat oikeudet kuin mies, kun hän kerran täytti samat velvollisuudetkin, ansaitsi elatuksensa, teki itsenäistä työtä, asui yksin, hoiti itsensä yksin! Hänellä oli miehen epämukavuudet, ei mitään hänen mukavuuksiaan, naisen epämukavuudet, ei mitään hänen mukavuuksiaan.

Miksi ei hän vapauttanut itseään näistä ennakkoluulon kahleista! Olisihan hän voinut tehdä sen näennäisesti hyvinkin helposti. Asettunut kaiken yläpuolelle vain ja mennyt istumaan yksin kapakkaan. Mutta ei levähtämään kuten se, joka koko päivän on ollut työssä ja illalla tahtoo hieman virkistää hermojaan, nauttia hetkisen huoletonta lepoa. Ei! Hänen olisi samalla pitänyt mennä taistelemaan yleistä mielipidettä ja vallitsevia tapoja vastaan, varustautua puolustautumaan porvareita, kyyppareita, portinvahteja ja poliiseja vastaan, yleensä sitä ihmisluokkaa vastaan, joka viimeisimmäksi piti kiinni vanhoillisista tottumuksista. Ne eivät olleet hänen arvoisiaan vastustajia. Siinä muodossa hänellä ei ollut aikaa eikä halua ajaa naisen vapautta. Hän teki sitä kyllä tarpeeksi omalla työllään ja olemassa-olollaan.

Eikä hänen muutenkaan koskaan ollut tehnyt mieli varsinaisesti liittyä emansipatsioni-intoilijoihin. Hänellä oli tarpeeksi hoitamista omassa asiassaan. Ja se mikä sopi hänelle, ei sopinut kaikille. Naisilla oli yleensä ulkonaista vapautta liiaksikin, paljon enemmän kuin mitä he jaksoivat kannattaa. Inari oli monasti melkein katkera ajatellessaan useita oman asiansa ajajia. Hätäkö oli toitottaa uutta oppia, kun ei tarvinnut sitä elämällään maksaa, puhua nykyajan naisen ylpeistä ihmis-oikeuksista, kun ei tarvinnut menettää menneisyyden naisen mukavuuksia, kun kaikki tämä aatteellisuus sai olla vain huvia, henkistä koristusta, ajanvietettä, turhamaisuutta, ei elämäntaistelua, kun sai nousta toisten kannattamalle jalustalle, pysyä hemmoiteltuna porvarisrouvana, kun mies vielä kuitenkin takasi yhteiskunnallisen aseman, kodin, asunnon, ruoan, vaatteet, rakkauden palkan! Miten olisi käynyt heidän, jos he olisivat saaneet sanoissaan edistyä vain sikäli kuin he elämällään jaksoivat todistaa kestävänsä!

Sillä se oli vaikeaa, sen Inari tiesi. Tietysti oli joskus kaukaisessa tulevaisuudessa syntyvä naisia, joille tämä kaikki oli oleva helppoa ja luonnollista, mikä Inarille vielä oli kovaa ja pakollista. Tietysti oli joskus oleva myös Inarin kaltaisia naisia, jotka tällä samalla asteella ollen, samoilla elämän vaatimuksilla varustettuina kykenivät liikkumaan keveästi jopa onnellisestikin. Mutta Inarille se oli mahdotonta. Koko hänen olemuksensa oli kuin ristiriidoille rakennettu. Hänellä oli menneisyyden naisen hermosto, tulevaisuuden naisen pää ja tahto. Hän oli luotu onnettomaksi.

Inari istui kyyristyneenä tuolillaan kylmästä värjöttäen. Huonetta ei saanut valoisaksi eikä lämpimäksi millään…

Koti olisi pitänyt olla, oikea koti. Pohjoisen viiman, lumen ja myrskyn keskellä pieni turvallinen pesä! Tai kodittomalle sitten kapakka, yhteinen, lämmin ilopirtti turvaksi peikkoja, sisällistä ja ulkonaista paleltumista vastaan!

Mutta naisen kohtalo oli pysyä kotona, silloinkin kun hänellä ei ollut kotia, odottaa kunnes häntä tultiin rakastamaan, silloinkin kun se odotus oli turhaa! Nainen ilman kotia oli luonnoton, säälittävä olio!

Inarilta oli kielletty tämä turvallisuus. Porkka ei mahtunut siihen. Koti ei ollut luovaa taitelijaa varten, joka tarvitsi yksinäisyyttä ja vapautta, niin oli hän opettanut. Eihän oikeastaan Inariakaan varten, sillä Inari oli aina lapsesta asti halveksinut naisia, jotka lepäilivät miesten rakentamissa pesissä ja komeilivat miesten nimellä, työllä, rahalla, kunnialla niinkuin omallaan ilman pienintä oman-arvontuntoa. Silloinkin kun eivät sitä tahtoneet! Sillä yleinen mielipide alisti heidät siihen.

Ja kuitenkin Inarikin salaa ikävöi samaa. Kenties tämä orjuuden kaipaus hänen sydämessään oli vuosisatain jättämää jälkikaikua, jolle ei voinut mitään. Sillä aina olivat naiset pitäneet etevistä miehistä, miehet mitättömistä naisista, aina miehet olleet ylpeitä itsestään, naiset miehistään. Inarin järki sanoi, että sellainen oli rumaa, mutta hänen tunteensa tunnusti sen kauniiksi. Sehän osoitti vain, että rakkaus oli naiselle keskeisin, että hän asetti rakkautensa kaikkea muuta korkeammalle. Se oli hänelle enemmän kuin työ, elämän tehtävä, kunnia, onni, maine, sen kera kaunistui hän ja rumeni, kasvoi ja katkesi, eli ja kuoli. Kaikki muu oli keinotekoista, keinoja sen saavuttamiseksi, keinoja sen salaamiseksi tai unohtamiseksi, epätoivoista ponnistelua yli voimain.

Oliko nainen siis heikompi, huonompi, vähemmän älykäs kuin mies? Ei. Erilainen ainoastaan… Pitikö hävetä sitä, että rakasti? Oliko niin arvotonta kohdistaa tavoittelunsa määrä ihmiseen? Luopua muusta saadakseen itselleen vain palasen elävää iankaikkista sielua, sitä, jonka korkeutta ja kauneutta kaiken maailman työ lopullisesti tarkoitti, jossa ulkonaisen ja sisällisen maailman pyrkimykset ihanasti yhtyivät, joka oli niin rikas ja vapaa, ettei se ollut ostettavissa eikä maksettavissa, että sitä ei voinut vaatia, ansaita, ainoastaan ikävöidä, toivoa ja ottaa vastaan pyhänä armolahjana! Jos rakkauden kaikkivalta olisi; jotakin rumaa, kuinka olisivat rakkauden uhrit kaikkina aikoina jääneet korkeimman traagillisen kauneuden ilmauksiksi! Olihan se todistus siitä, että rakkauden ehdottomuus ylläpiti sitä inhimillisyyden ikuista ehdottomuuden tarvetta, sitä uskoa näkymättömään, olemattomaan, joka vie kuolemaan ennenkuin peräytyy, jonka kautta kaikki suuri on tehty, mikä tehty on!

Mutta turhaan Inari täten puolusteli omaa onnettomuuttaan. Se oli onnettomuus ja pysyi sinä. Jos hän olisi ollut mies, olisi hänellä tietysti ollut tuo levoton pyrkimys eteenpäin, johonkin uuteen, pois saavutetusta, joka on rakas vain niin kauan kuin se on päämäärä. Niin oli Porkan laita ja sentään Porkkakin rakasti Inaria. Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä sitä. Mutta eiköhän Porkka sittenkin ollut väärässä luullessaan, että taide välttämättä vaati ulko-elämää ja sen vaihtelevaa aisti-iloa? Keinotekoista oli sellainen ilo täällä pohjoisessa, jossa aurinko piti korvata sähköllä, veren vilkkaus myrkyn antamalla kiihotuksella ja hermokulutuksella!

Inari tiesi kyllä, mistä Porkan vastenmielisyys perhe-elämää kohtaan syvimmältään johtui. Porkka oli kertonut Inarille elämästään. Siihen oli aikoinaan sisältynyt pari vuotta kestänyt avioliiton tapainen suhde. Ei tosin Suomessa, vaan Italian heleän taivaan alla. Hänen vaimonsakin oli ollut taitelija, ennen heidän yhtymistään nimittäin. Senjälkeen oli hän muuttunut kokonaan: omistusvietti, kodillisuuden ja äidillisyyden vaisto oli tunkenut etusijalle. Se oli myrkyttänyt heidän yhdessäolonsa, lopettanut heidän molempain taiteen, tuonut kaikki riidan ja pikkumaisen eripuraisuuden hengettäret heidän majaansa. Heidän oli täytynyt erota. Tai toisin sanoen Porkka oli jättänyt hänet, sillä hän ei ollut voinut sietää sitä vangin iestä, jolla tämä nainen häntä raskautti. Ja sentähden oli hän niin ihastunut Inariin, kun Inari muka oli niin erilainen, niin vapauttava, niin kevyt kestää, niin vertainen. Inari tiesi tämän hyvin ja sentähden hän ponnisti kaiken voimansa painaakseen alas hänessä piileviä samoja kodillisuuden ja omistamisen vaistoja, jotka jo kerran ennen olivat vieroittaneet Porkan rakastetusta naisesta. Nyt oli Inari perinyt edellisen kohtalon, kerinyt sydämensä kerälle saman kirvelevän vyyhdin ja hän kärsi siitä aivan yhtä paljon kuin toinenkin, kenties enemmänkin, senvuoksi, että hän salasi kärsimyksensä…

Ajatukset paloivat Inarin päässä kuin rovio. Huone tukahdutti. Hänen täytyi mennä ulos, vaikka minne! Kenties hän vielä sattumalta tapaisi Porkankin, kyti lapsellinen, hullu toivo hänessä…

Ulkona oli täydellinen raju-ilma. Pistävän äkkipakkasen esiin-ärsyttämänä ryöppysi marraskuinen lumi kiukkuisesti silmiin. Tuuli möyrysi ja vihelteli pitkin korkeiden kivitalojen kattoja ja nuoli maan jalkojen alta hengenvaarallisen liukkaaksi.

Vain harvoja ihmisiä oli liikkeellä. Kadut olivat autiot. Inari ei tiennyt minne mennä, hänellä oli vain tarve liikkua, mennä pois lakkaamatta, viihdyttääkseen mieltään.

Vaistomaisesti veivät Inarin askeleet Porkan atelierille. Näin oli hän useana yksinäisenä iltana kierrellyt sen edustalla, juossut sinne sydän kurkussa, silmä sokeana, tietämättä edes miksi. Vaikka se oli turhaa, vaikka se puristi hänen sydämensä yhä kouristavampaan hätään.

Ikkunat olivat nytkin pimeät. Porkka ei siis ollut siellä. Taaskin hän alkoi kierrellä ja kaarrella pitkin katuja. Hermojen jännitys laukesi pimeässä kylmässä lumituiskussa. Kyyneleet tulivat tyrskimällä ja hän valitti ääneen kilpaa myrskytuulen kanssa. Hän kiirehti yhä hiljaisemmille seuduille, ja pysähtyi vasta Tähtitornin mäen rinteellä.

Kaupunki hälisi hiljaa hänen allaan valottaen lumi-usvan halki kaameana kajastuksena.

Tuolla siis oli Porkka! Tuolla siis noissa tuntemattomissa taloissa oli par'aikaa hänen kohtalonsa langat tuntemattomien ihmisten käsissä, jotka juuri tälläkin hetkellä kenties tietämättään tahtomattaan murensivat hänen elämänsä onnea. Tai ehkä tieten tahtoen…

Naima, Naima!

Tämä nimi puhkesi Inarin aivoista kuin parkaisu.

Naima oli oikeastaan kaikkien hänen tuskiensa suurin syy. Naima oli hänen säikkyvän mielikuvituksensa olennoitu turmion symbooli.

Mutta Naimaa ei voinut vihata eikä vastustaa. Potkaista tai hyväillä korkeintaan! Hän oli personaton, syyntakeeton, luisuen ja vieden käsistä! Hänellä ei ollut kunniantuntoa, ei käsitystä oikeasta eikä väärästä. Hän ei ollut mikään siveellinen luonne, mutta sentään kaunis ja kestävä. Niinkuin eläin, täydellinen, oman olemuksensa tiedoton, tunnoton toteuttaja. Hän oli voittamaton, sillä hän ei antautunut taisteluun. Hän oli köynnöskasvi, hän mateli maata pitkin ja kiipesi korkeuksiin yhtä vaivattomasti, kaikkialla missä vain oli tukea, hän käytti hyväkseen esteitä, nousi toisten olkapäiltä ja sukeltautui vaaran tullen turviin toisten selän taa. Hän painoi päänsä, missä portti oli liian matala, haihtui härmänä tähtitaivaalle tarvittaissa, piili hiiren hiljaa vaaran paikalla, mutta oli jälleen aina saapuvilla otollisella ajalla. Hän otti vastaan ruoskan ja rakkauden yhtä vahingoittumattomasti, yhtä upottavan väsymättömästi, hänen selkänsä kumartui luokkana miehen astinlaudaksi, hänen ruumiinsa saattoi kutistua kokoon yhtä olemattomaksi kuin hänen henkensäkin, mutta oli aina valmis jälleen ottamaan entisen tilansa, unohtamaan kaiken. Hän oli kokonaan vailla jatkuvaisuutta eikä sentään lakannut. Hän ei koskaan kapinoinut, mutta ei myöskään luopunut itsestään eikä otteestaan. Häntä sai häväistä ja kiduttaa, mutta pinteestä päästyään oli hän taas niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ehompi entistään, koskemattomampi kuin koskaan. Hänen hameensa ei koskaan rypistynyt, hänen otsansa ei koskaan punastunut, hänen sitkeä, taipuisa, edesvastuuton kauneutensa ei mistään karissut. Hänen kasvoillaan asui alati ikäänkuin iloinen hyvyys, joka paistoi niin väärille kuin vanhurskaillekin. Hän oli valmis varastamaan toiselta lemmityn ja valmis häntä siitä lohduttamaan. Hänen ruumiissaan oli lähentelemisen ja pakenemisen viiva selvimmin merkitty. Hänen kauniit, solakat nilkkansa olivat kuin luodut livistämään…

Tällaisena kiinni-saamattomana, itsepintaisena luonnonvoimana näki Inari Naiman, ja sellaista vastaan oli hän vallan voimaton. Hän pelkäsi Naimaa. Alunpitäen, siitä asti kun tämä Porkan oppilaana ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Jo ensimäisen kerran hänen nimensä kuullessaan sai Inari pahaaennustavan sydämen-tykytyksen, joka sittemmin ei enää heittänyt häntä.

Ja kuitenkin oli Naima vain lapsi. Häilähtelevä, vaalea lapsi, joka ojensi leikkivän lapsen kätensä kenelle hyvänsä, mutta mieluimmin voimakkaimmalle. Vaistomaisesti pysähtyi hän sentähden Porkkaan eikä enää luopunut hänestä.

Naima asettui hänen ilmapiiriinsä, koteutui hänen atelieriinsa, valloitti hänen tuttavansa, omisti hänen ajattelutapansa, taidekeinonsa ja jokapäiväiset tottumuksensa.

Inari tapasi Naiman usein ja kohteli häntä suojaavasti, melkein äidillisellä lempeydellä. Eihän hän toki voinut olla paha sille, joka hänelle itselleen aina oli hyvä. Sillä sen suuren pahan, minkä Naima Inarille teki, korvasi hän runsaasti pienillä hyvillä töillä. Tavallaan hän kyllä hiukan arasteli Inaria, siksi, että tämä oli maisteri ja siksi, että hän rakasti Porkkaa, mutta se teki hänet vain sitä hyväilevämmäksi. Hän saattoi hiipiä hänen viereensä pehmeästi kuin nuori kissa, istua matolle hänen jalkojensa juureen ja painaa päänsä hänen syliinsä. Hän silitteli Inaria silmillään ja petti sydämellään. Koko hänen olemuksensa oli pelkkää lempeä ja kavaluutta. Hän valehteli aina, siksi että hän oli kekseliäs ja siksi että hän oli heikko.

Hän tarvitsi jonkun tuekseen ja hän tarrautui kiinni Porkkaan kuin vesikasvi.

Mutta eihän siinä ollut mitään pahaa. Samoinhan oli Inarikin aikoinaan tehnyt. Olihan Naimallakin tietysti oikeus kurkoittaa siihen, minkä hän onnekseen tunsi. Tämän Inari aina myönsi ja se esti häntä mustasukkaisuuden syytöksestä ja jätti jälelle vain sen murheen. Naimassakin asui kaikkivaltias elämän pyyde, joka käski hänen ottamaan osansa voimasta, ilosta ja rakkaudesta. Hänkin pyrki muodostamaan elämää elinehtojensa mukaiseksi. Hänkin tarvitsi elämälleen täydennystä, lisää toisen aivoista ja ajatuksista, jotakin, jota ilman hän ei kenties tullut toimeen ja jonka hän löysi Porkassa, samoin kuin Inarikin. Eikä Inari edes voinut pitää kiinni omastaan, kun hänen päänsä kielsi koko omistus-oikeuden, ei työntää syrjään lasta, jolle hänen omatuntonsa myönsi kasvamisoikeuden. Pitihän hänen olla vapaa ja voimakas, sitähän koko hänen sisällinen taistelunsa tarkoitti. Mutta miten se oli raskasta ja miten se oli ristiriidassa koko rakkauden alkeellisen olemuksen kanssa! Saattoiko rakkaus koskaan olla muuta kuin orjuutta, yhtyminen toiseen muuta kuin heikkoutta?

Eikö ollutkin hulluutta koko Inarin ponnistelu! Jos sittenkin Naima vei Porkan! Eikö ollutkin kohtalon ivaa, että taistelu näin pilkallisesti kääntyi häntä itseään vastaan! Nyt kun hän juuri oli kieltänyt entisen naisellisen itsensä, ollakseen rakastamansa miehen arvoinen, tehnyt itsensä marttyyriksi näyttääkseen sankarilta, nyt tuli toinen, hänen entinen itsensä, pieni, epämääräinen sukupuoli-olento ja siirsi hänet syrjään, valloitti Porkan aivan vaivattomasti ja ansaitsemattomasti. Mitä hyödytti Inaria Porkan teoreettinen tunnustus ja ihailu, jos Naima kuitenkin käytännössä miellytti häntä enemmän, jos hän kuitenkin viihtyi paremmin Naiman seurassa. Siltä ainakin näytti.

Ja kuitenkin oli Naima kaiken sen vastakohta, mihin Inari pyrki. Oikea ikivanhan naisellisuuden perityyppi luonnontaloudessa hän oli! Kaiken yksilöllisen ponnistelun salakavala tyhjäksi tekijä! Mutta juuri se seikka, että Porkka ei tunnustanut häntä vertaisekseen, näytti takaavan hänelle lukemattomia pieniä miellyttävyyksiä, joista Inari jäi osattomaksi: Inari oli edesvastuunalainen, Naima alaikäinen. Inaria saattoi vastustaa, Naimaa ainoastaan puolustaa. Inarin saattoi jättää oman onnensa nojaan, Naimalle täytyi olla ritari tai tyranni vanhaan tapaan. Inarilla oli valoisat aivot, ankara omatunto ja terävä silmä, hänen kanssaan täytyi olla vakava, omantunnontarkka, periaatteellinen, Naiman kanssa saattoi leikitellä vähän kevytmielisemminkin, leperrellä, unohtaa itsensä pelkäämättä tilitystä, levätä…

Siksi saattoi Porkka milloin hyvänsä luisua Naiman syliin. Ehkä oli jo luisunutkin. Monestikin! Inari ei tiennyt sitä, mutta hän epäili ja pelkäsi sitä. Pelkäsi myös saada varmuutta siitä… Sillä ainakin periaatteellisesti hän soi Porkalle kaiken mahdollisen ilon, mistä hän sen ikänä löysikin, elämännautinnon kaikissa muodoissaan. Ja eroottinen puoli ei heidän suhteessaan merkinnyt paljoa, ei mitään oleellista ainakaan. Inari tunsi itsensä enemmän Porkan vaimoksi kuin rakastajattareksi. Hän oli valmis jakamaan hänen kanssaan, kestämään hänen edestään kaikki elämän vastoinkäymiset, kunhan hän vain olisi saanut olla hänen lähellään. Mutta hän ei saanut. Ja tässä sammuvassa aisti-ärsytyksessä oli myös jotakin, joka suretti, vaivasi häntä, se oli tie, joka saattoi ohjata Porkan pois hänestä ja viedä kenties kerran kokonaan näkymättömiin.

Inari seisoi Tähtitornin mäellä tuijottaen omaan tuskaansa niinkuin tuhannesti ennen. Hän oli näkevinään Porkan ja Naiman iloisilla illallisilla. Sehän oli niin luonnollista. Naimakin oli taiteilija. Naima oli rikas, hänellä oli varaa taiteilla! Hänellä oli varaa huvitella! Ja kuitenkin hänelle, vaikka hän oli rikas, tarjottiin aina ilmaiset juhlat ja ilonpidot, päivälliset ja illalliset, Porkkakin. Inarille ei milloinkaan. Inari oli tasa-arvoinen toveri, Naima vain nainen!

Sanomattomalla katkeruudella Inari muisti niukkoja itse-ansaitsemia ropojaan, ainaista arki-köyhyyttään, jonka hän ylpeydestä yksin Porkaltakin salasi.

Näin tulisi siis olemaan aina, aina…

Kyyneleet Inarin poskilla jäätyivät hyiseksi riitteeksi. Jäykin, lasittunein katsein hän alkoi koneellisesti jälleen astella kotiinpäin.

Näin tulisi olemaan aina, aina… Ja vielä pahemminkin. Eikä hän voinut auttaa asiaa. Hänen täytyi vain katsella, miten rakkaus jätti hänet, niinkuin se oli ottanutkin, tuo rakkaus, jota hän väärin nimitti omakseen, uskaltamatta edes valittaa. Hänen täytyi vain olla paikallaan, vaikka hän murskautui tässä ahdistuksessa, vaikka hänen maailmansa supistui tässä umpisokkelossa, elämäntyö rapisi hänen käsistään ja kuolemattomuuden toivo hänen sielustaan. Ei mitään jäisi hänestä jälelle maailman kaikkisuuteen kuin tuo arvoituksellinen, salaperäinen voima, joka kulutti hänen ainehistoaan, joka oli tietysti ollut ennen häntä ja myös oli jäävä hänen jälkeensä poltettuaan hänen hauraan elimistönsä poroksi…

Kuin unissa-kulkija astui Inari jälleen huoneeseensa, kesynä, hiljaisena, kaukaisena itselleenkin.

Äskeinen tuska aaltoili enää epämääräisinä, surusointuisina maininkeina hänen sielussaan.

Naima! Kuka oli Naima? Ei kukaan. Mistä hän oli tullut? Ei mistään. Hän oli aina ollut. Hän oli hänen itsensä luoma, hänen vauhkon mielikuvituksensa vanha painajainen, se tuntemattoman uhka, jonka tuloa hän oli vavissut lapsesta saakka!

Mutta miksi ruumiillistui kaikki tuo pitkä kauhu juuri tuon kultatukkaisen pikku tytön kuvassa? Se oli väärin. Sovittaakseen tämän parantumattoman sydämensä väärän syytöksen, jota hän häpesi, kostaakseen itselleen täytyi hänen aivan ehdoin tahdoin työntää Porkka ja Naima yhteen. Niin oli hän tehnyt useasti. Viimeksi eilen. Miksi hän siis kärsi siitä, että he nyt olivat yhdessä! Se oli oikea kuritus Inarille itselleen. Ehkä hän täten vähitellen parantuisi, vähitellen tottuisi…

III.

Kun Porkka tuli Inaria tapaamaan, oli hänellä pari valvottua yötä takanaan ja hän oli tavallista herkempi ja puheliaampi.

Hän veti Inarin ensi töikseen syliinsä, hän hyväili häntä ja suuteli häntä.

Sellaista ei ollut tapahtunut enää pitkiin aikoihin. Monasti oli Inari sitä turhaan toivonut, mutta tällä kertaa se tuntui hänestä melkein loukkaavalta. Hänen ärtyneet hermonsa olivat tässä kaikessa aavistavinaan jotakin ylimalkaista, ennen-elettyä, kiihotuksella esiinkutsuttua. Edellisten hyväilyjen vaistomaista jatkuvaisuutta tai hyvitystä…

Hän alistui vastahakoisesti ja nyrpeästi.

Mutta Porkka ei sitä huomannut.

— Miten onnellinen olen, sanoi hän pehmeästi, kun minulla on sinut, Inari. Sinä olet minun mittapuuni, ankkurini. Muuten heittelehtisin aivan määrättömästi ja rajattomasti maailmalla. Ja kuitenkin tarvitsen sellaistakin. Jospa tietäisit, mitä kaikkea nytkin olen elänyt ja saanut nähdä! Ihmisiä paljaaltaan. Vielä alastomampina kuin mitä he ovat ruumiillisesti riisuttuina. Oikea ihmis-syöjä minä olen. Syön sieluja ja syön nopeasti, tarvitsen aina uusia. Ja saankin. En voi valittaa. Ja tiedätkö miten? Siten vain että katson ihmisiä taitelijan silmällä, näen heidät kauniina, suitsutan ihailua, nostan kerjäläisen kuninkaaksi. Ja he muuttuvat silloin kauniiksi, he aukenevat, lämpenevät, puhkeavat kuin kukkaset, antavat parhaimman itsensä pelkästä kiitollisuudesta, että olen uskonut siihen. Kaikki kuitenkin kaipaavat siinä suhteessa vapauttajaa, sitä, joka antaisi tunnustusta heidän olemukselleen. Ja miksi en antaisi! Minusta ovat ihmiset todellakin hyviä juuri sellaisinaan, en tahdo karsia heistä pois mitään. Olen yhtä amoraalinen kuin heidän luojansa suuri luonto, joka on sentään kaikista suurin taiteilija.

— Ymmärrän hyvin tuon kaiken, sanoi Inari, mutta minä en vain voisi noin imarrella kuin sinä. Jos he tietäisivät, että sinä tahallisesti käyttelet heitä, että kuitenkin oikeastaan petät heitä…

— Kunhan en vain petä itseäni enkä sinua, Inari. Sinua en voi koskaan pettää. En voi siksi edes olla uskoton kaikesta huolimatta. Minun täytyy aina uudestaan ja uudestaan rientää luoksesi. Sinä olet se keko, johon kokoon maailmalta saamani vaikutelmat. Ja sinuun en kyllästy koskaan. Toiset syön jo yhdessä yössä. Muutamat kestävät viikon pari. Sitten en jaksa enää. Sinussa on niin äärettömästi syömistä…

Inari naurahti.

— Tyydytät suurimman nälkäsi sentään muualla. Minua tapaat niin harvoin.

— Useammin sentään kuin ketään muuta.

— Lukuunottamatta Naimaa, lisäsi Inari välinpitämättömällä äänellä.

— Naima on todellakin hyvin tunnollinen oppilas, pilaili Porkka, hän koettaa nähtävästi ahkeruudella korvata kyvyttömyytensä.

— Sentähden että tietysti tapasi mukaan olet nostanut hänet kuningattareksi taiteen valtakunnassa!

— Oh, naiset eivät ole niin vaateliaita. Heidän hurmaamisekseen riittää hyvin yksinkertaiset keinot. "Teitä ei ole vielä kukaan oikein ymmärtänyt, neiti. Olette kärsinyt paljon, rouvaseni. Ette ole se miltä näytätte. Ei kukaan ole niinkuin te." Joku sellainen pieni hentomielinen, personallista harrastusta osoittava sana vain ja asia on valmis: nainen kallistaa päänsä heti miehen rintaan vasten.

— Hän tietysti rakastuu niin suuresta myötätunnosta…

— Jospa se vain rajoittuisi siihen, mutta naiset käyvät nykymaailman aikaan aivan hirvittävän tarmokkaiksi, jatkoi Porkka leikillisesti, naisellisimmatkin naiset. Voi meitä mies-parkoja, kuinka jaksamme tehdä heille kaikille mieliksi!

— Onko se sitten niin välttämätöntä? Tietysti on miehellä lupa kieltää naiselta rakkautensa, niinkuin nainenkin kieltää mieheltä.

— Naisen ja miehen laita on aivan erilainen. Naisella on tuhat keinoa puolustautua, paeta ja piillä, naiselle se sopii, se suorastaan kaunistaa häntä. Mutta ei suinkaan miestä. Josefin rooli on naurettava. Miehen tulee aina hyökätä, ampua yli naisesta. Ja sitäpaitsi jos nuori, kaunis nainen tarjoaa rakkauttaan, niin luuletko että on miestä, joka ei ottaisi vastaan! Olisipa se aika hölmö. Se olisi tyhmää, raukkamaista ja rumaa ja naista kohtaan erittäin loukkaavaa. Nainen halveksisi sellaista miestä elämän ikänsä. Ja se olisikin hyvin epäkohteliasta ja myös totuuden vastaista, sillä nuori, kaunis nainen ei ole normaalisti kehittyneelle miehelle niinkään vastenmielinen…

— Siispä ovat kaikki miehet tällä naisellisen tarmon aikakaudella auttamattomasti etukäteen tuomitut portoiksi. Te tulette kehittämään tämän aatteen vielä ennen kuulumattoman korkealle, arvaan minä! virkahti Inari hieman katkerasti koettaen pysyttää ääntään lystikkäänä.

Mutta tällainen keskustelu oli hänelle myrkkyä. Hänen sydäntään kouristi taas syyttävä katkeruus, jota hän ei uskaltanut ilmituoda.

Hän muisti äkkiä monta tapahtumaa heidän yhteisestä elämästään, jotka todistivat Porkan osaavan olla sekä epäkohteliaan että säälimättömän naiselle. Inarille vain, ei tietysti Naimalle eikä muille. Muut tulivat osallisiksi vain Porkan keventävistä puolista. Heille vei hän ilomielisyytensä, miellyttämishalunsa, nautinnonhimonsa ja seikkailevan mielikuvituksensa, heille hyväntuulensa ja ritarillisen palvomisensa; Inarille kyllästyksensä, kiihotusten aiheuttamat välinpitämättömät väliaikansa, mielipahansa, kipeät sielunpaljastuksensa, ihmis-inhonsa, itse-halveksintansa, kovat elämänarvonsa ja toteuttamattomien unelmainsa painiskelevan levottomuuden, ikuisemman itsensä kyllä, mutta samalla myös karuimman ja ankarimman. Sehän oli kyllä hyvä. Mutta miksi vain sen, miksi ei muitakin puoliaan, miksi ei kaikkia? Olihan Inarikin ihminen, joka tarvitsi elämälleen joskus kevennystä niinkuin muutkin.

Porkka jatkoi yhä pakinoimistaan, mutta Inari ei voinut enää vastata. Vaivoin sai hän pidätetyksi itkun-nyyhkytyksen, joka väkisin alkoi tunkeutua esille.

Hän kääntyi selin Porkkaan.

— Mikä sinulle tuli? kysyi Porkka hämmästyneenä.

Inari vaikeni katsoen itsepintaisesti poispäin.

— Mitä ajattelet?

— Sitä että miksi et sitten minulle koskaan tee mieliksi kuten muille naisille! Olenhan minäkin nainen! ryöpsähti Inari nopeasti.

— Mitä tarkoitat?

— Sitä ettet välitä mitään minusta, että jätät minut yksin pitkiksi pimeiksi illoiksi, että olet mieluummin muitten kanssa, vaikka tiedät, että itken ja odotan sinua ja kärsin…

— Ei, sitä en todellakaan ole tiennyt, sanoi Porkka närkästyneesti.
Mutta jos niin on asian laita, on se todellakin hyvin ikävää…

— Et koskaan ole ajatellut, että minuakin pitäisi vähän miellyttää…

— En, sanoi Porkka hyvin painokkaasti, olen ajatellut asian aivan toisin: luulin että sinulle voisin olla suora niinkuin itselleni. Mutta jos se luulo on ollut erehdys, on se ollut hirveä erehdys.

Porkka katsoi Inaria lujasti silmiin.

— Inari, jatkoi hän vakavasti. Sinähän tiedät, että olet ainoa nainen maailmassa, jota todella kunnioitan ja rakastan…

— En minä tiedä, mutisi Inari, se on sinun tapasi puhua vain. Sanot tietysti niin kaikille, muillekin. En tiedä… ja siksi juuri kärsin…

— Kärsit siitä, että en ole toisenlainen.

— Kärsin sentähden, että rakastan sinua niin äärettömästi.

— Ei se ole mikään syy kärsiä. Mutta sinä tahtoisit minut toisenlaiseksi. Olen usein huomannut sen. Enkä minä voi olla toisenlainen. Mutta en myöskään voi kestää ajatusta, että olet onneton, että sillä aikaa kun minä kuljen ihanassa maailmassa pää täynnä kauniita mielikuvia, silmissä elämän tuhatväriset taivaankaaret, sydän täynnä Inaria ja rakkauden ylpeyttä, silloin sinä siitä itket ja kärsit. Ja sinua varten on kuitenkin kaikki. Sinun tähtesi juuri tahdon lakkaamatta uudistua, jotta minulla olisi aina sinulle jotakin uutta tarjottavana. Sinä vaadit niin paljon. Joka aamu pitäisi sinulle tuoda joku uusi uro-työ huomenlahjaksi…

— Minähän en vaadi mitään.

— Et sanoillasi, vaan koko olemassa-olollasi. Tunnen, että kaikille muille kelpaisin jo sellaisenani. Sinä olet ainoa, joka kannustat joka hetki minua ihmisenä ja taiteilijana kasvamaan. Sinä näet sieluuni. Ilman sinua olisin aivan valmis. Sinä olet ainoa yleisöni, jolle panen arvoa, senhän tiedät. Sinua ilman olisin sisältäpäinkin kyynillinen, huoleton, sellainen miltä joskus näytän ulospäin. Sinua on raskas rakastaa, tiedä se. Olet valkyyria, joka pitää painien voittaa, aina valloittaa uudestaan. Usein olen kauhulla ajatellut, että kerran tietysti tulee hetki, jolloin en jaksa enää, jolloin väsyn. Silloin täytyy minun mennä pois luotasi…

— Silloin sinun juuri pitää tulla luokseni. Kuka on sinua lähempi tukemaan heikkoina hetkinä kuin minä! Jospa sinä kerran väsyisitkin! Aina olen toivonut, että joskus saisin auttaa sinua, että todella oikein tarvitsisit minua, ettet tulisi toimeen ilman minua, että saisin palvella, vaalia sinua. Silloin olisin onnellinen…

Porkka rypisti hermostuneesti silmäkulmiaan.

— Naiset puhuvat yleensä kaikki niinkuin sinä nyt, sanoi hän pimeästi. Heidän tapansa on pyrkiä päällepäin alistumalla. Mutta eihän sellainen kuulu sinulle, Inari. Minulle se ei olisi ilo, ei! Kuka hyvänsä, et sinä! Ei, minä en nauttisi siitä, että sinä hoitaisit, turvaisit minua, kuluttaisit aikasi laupeuden-sisaruuteen. Se on vallan pirullinen ajatus. Olenhan nähnyt kyllä, kuinka sinun naisellisuutesi välistä on pyrkinyt sinnepäin. Olen aina tahallani torjunut sen pois. Olet luullut sitä kovuudeksi kenties, se on johtunut sisällisestä kunnioituksesta. Inarilla on oma elämäntehtävänsä, olen ajatellut. Minun omatuntoni ei salli sitoa Inaria niinkuin muita naisia…

— Mutta kun sentään olen sidottu! Minkä minä sille mahdan! Enkä minä voi muuttua mielikuvasi kaltaiseksi, vaikka tahtoisinkin. Sinähän vaadit enkä minä! Sinähän juuri et rakasta minua sellaisena kuin olen! Teet minusta jätti-immen ja minä olen vain tavallinen nainen, heikko ihminen. Minä en kestä hullua uskoasi, se menee yli voimieni. Anna minun olla heikko ja naisellinen!

— Ole millainen tahdot. Mielikuvani vastaa kuitenkin ikuisempaa, syvintä itseäsi, olen varma siitä. Ja sitä minä rakastan. Sitä et voi rikkoa millään.

Porkan varmuus raivostutti Inaria. Siinä oli aallonmurtaja, johon kaikki hänen todistelunsa, tuskansa avuttomina, hyödyttöminä murskautuivat. Turhaan rukoili hän tältä mieheltä edes muruja siitä hellyydestä ja heikkoudesta, jolla hän muita onnellistutti!

— Mutta minä tahdon sen rikkoa! hän epätoivoisesti tiuskasi. Mitä minä ikuisesta, kun se tappaa tämän ajallisen elämän! Minäkin tahtoisin seurata hetken ailahteluja, pumpuloida sieluni heikkoudella, väsymyksellä ja levolla tai huumata itseni ilolla, ihmisvilinällä, niinkuin sinäkin teet, hummata vuorokausmääriä niinkuin sinäkin teet, niinkuin miehet! Voi, miksi minä olen nainen!

Inarin jatkuva kiihtymys alkoi kiusata Porkkaa. Eikä hän mistään ollut niin lapsekkaan itsekkäästi arka kuin hyvästä tuulestaan. Mielialansa rikkojalle hän saattoi kantaa kaunaa kuukausmääriä.

— Minkä minä sille mahdan, syytätkö minua ehkä siitäkin! virkahti hän ärtyisästi. Iloilkaa te naiset keskenänne!

— Et sinäkään ole vain miesten kanssa. Miks'et ota minua mukaan sinne, missä kerran itse voit olla ja kartuttaa kauneuttasi? Pitääkö minun aina olla yhteiskunnan vanki! Enkö saa olla vapaa niinkuin sinäkin! Kuuluuko se vain miehille!

Porkan silmissä välähti ja hänen suupieliinsä piirtyi häikäilemätön ja julma viiva, jonka Inari joskus ennenkin oli ohimennen nähnyt.

— No juodaan sitten huomenna, niin että nyrkit savessa! ärähti hän raa'asti ja loukkaantuneesti.

Inarista tuntui kuin olisi hän saanut rautamoukarilla vasten kasvoja. Porkan äänen sävy vei aivan toiseen maailmaan kuin hänen oma mielikuvituksensa. Hänen intoileva sanatulvansa tyrehtyi siihen paikkaan. Hän tunsi itsensä äkkiä karkeasti solvaistuksi, pahoinpidellyksi ja hyljätyksi, ja kauan hallittu hermorasitus purkautui itkuksi.

Porkka kääntyi poispäin. Häntä vaivasi ja suututti. Tällaista kohtausta ei heidän välillään ollut sattunut sitten suhteen alku-aikojen.

Inari itki sohvalla hänen vieressään yksitoikkoista, kyyneletöntä valitusta niinkuin koira, joka pakkas-yönä nostaa kuononsa tähtitaivaalle ja ulvoo. Sitten se vähitellen hiljeni, muuttui avuttomaksi lapselliseksi kitinäksi, araksi, eläimelliseksi vinkunaksi.

Huoneessa oli muuten kuoleman-hiljaista.

Porkka oli oikaissut itsensä nojatuolin selkämystä vastaan pitkäkseen. Hänellä oli silmät vaivaantuneesti ummessa.

Inarikin vaikeni lopulta aivan. Hän katsahti Porkkaan. Mutta nähdessään hänen kylmän, liikkumattoman ilmeensä hän vajosi hänen jalkoihinsa purskahtaen uudestaan itkuun.

— Anna minulle anteeksi, hän nyyhkytti.

Porkka nousi seisomaan.

— Miksi sinä nyt noin, Inari? Jos sinun on vaikea olla minun kanssani, niin ei olla sitten yhdessä… Minä lähden nyt ainakin, tulen toiste, kun olet rauhallisempi.

Inari parahti jälleen:

— Älä mene! Minun on paras olla sinun lähelläsi. Enhän muuta pyydä!

— Mutta miksi siis itket, miks'et ole iloinen?

— Sinä et rakasta minua enää… Mutta minä olen rakkauteni orja. Ole kuinka kova tahansa, loukkaa minua, kohtele kuin koiraa, mutta älä jätä minua…

Inari ryömi hysteerisessä epätoivossa hänen jaloissaan.

— En voi rakastaa ylhäältä alaspäin, sen tiedät, sanoi Porkka kylmästi. Minusta on äärettömän tuskallista kuulla sinun puhuvan noin. Miksi tahdot aivan väkisin rikkoa kauniin tasa-arvoisen suhteemme? Enkä edes ymmärrä sinua enää. Jos edellytät minun loukkaavan sinua, miksi pyydät minua jäämään?

— Kun näen, että tahdot jättää minut?

— Luuletko, että tämä on minulle sitten hauskaa! Ja sitten muka olla syypää tähän! Jos et tule toimeen kanssani, niin eroa minusta, mutta ole ennen kaikkea itsesi kanssa sopusointuinen. Miksi tällaista! En ymmärrä!

Porkka kulki edestakaisin huoneessa hermostuneesti.

Inari koetti tukahduttaa nyyhkytyksiään. Hänelle selvisi, mitä hän oli tehnyt. Hänen väkisin esiintulvahtanut tuskanryöppynsä kauhisti häntä itseäänkin. Tätähän hän juuri oli aina tahtonut estää. Hän seisoi hämillään, avuttomana, onnettomana, tietämättä hädissään mitä sanoa.

— Kaikkihan on hyvin, hän sammalsi. Kaikki riippui hermoistani. Niissä vain oli vika. Anna anteeksi. Enhän minä oikeastaan itkekään, hermoni vain itkevät…

Hän koetti hymyillä.

Porkka ei vastannut.

Inari pakotti itsensä myös hiljaiseksi. Hänen hermonsa kapinoivat yhä, mutta kadottamisen pelko piti ne aisoissa.

Kumpikaan ei puhunut mitään pitkään aikaan.

Sitten puki Porkka päällysnutun ylleen.

— No, lähdetkö sitten kapakkaan? kysyi hän vieraalla, tylyllä äänellä. Sinnehän sinä oikeastaan vain olet itkenytkin!

Jos Inari vähääkään olisi noudattanut sitä kaunan kärkeä, jolla nämä sanat olivat lausutut, ja omaa loukkaantumistaan, olisi hän vastannut kieltävästi. Mutta hän painoi alas ylpeytensä. Hän oli jo rauhoittunut ja kaikki tuntui hänestä nyt niin kaukaiselta. Jos oli jo tullut kuolema heidän välilleen, niin sittenhän kaikki oli yhdentekevää. Hänen täytyi nähdä, mitä nyt tapahtuisi. Hän meni ikäänkuin havaitsemaan toisen miehen ja toisen naisen kuolinkamppailua. Jokin hellittämätön jatkuvaisuuden-vaisto kielsi häntä jättämästä kesken tätä rääkkäystä.

He menivät äänettöminä ulos pimeälle kadulle, kumpikin tietoisina siitä, että he tällä hetkellä kiusaantuivat ja kiusasivat toisiaan.

He eivät saaneet enää sanotuksi sanaakaan.

Ravintolassa he joivat viiniä virkistyäkseen. Mutta eivät sittenkään voineet särkeä piinallista kivetystilaansa.

Inarin tunne-värinä oli kokonaan loukkauksesta lakannut ja vaihtunut älylliseksi soimaksi. Hän oli vallan tyyni, mutta hänellä oli vastustamaton halu vielä jollakin lailla huomauttaa siitä vääryydestä, mikä hänelle tehtiin. Hän virkahti:

— Muille katsot olevasi velvollinen aina pitämään hauskaa, mutta minun seurassani vaikenet ja ikävystyt.

— Sinulla on ikävä minun seurassani, tarkoitat. Mutta ei riidellä siitä enää.

He vaikenivat taas.

— En minä oikeastaan miestä tarvitsisikaan, keskeytti vielä Inari, jos voisin yksin mennä minne hyvänsä niinkuin sinä. Jos olisin mies, olisi kaikki hyvin.

— Aina sinä palaat tuohon samaan. Sehän on suorastaan päähänpisto!
Ja miksi sinä juuri minulle siitä kinailet, että olet nainen?

— Enhän minä kinaile, sanon vain…

— Sitäpaitsi en ymmärrä, mitä sinulla naisenakaan on valittamista. Olet varustettu elämäntaisteluun kaikin puolin paremmin kuin yleensä naiset. Jos vertaat itseäsi muihin, täytyy sinun myöntää olevasi kaikin puolin edullisemmassa asemassa.

— Sitä en voi myöntää, eikä minua voi verrata edes muihin naisiin, koska en ole samanlainen kuin he. Minä elätän itse itseni, maksan edestäni, kannan kaikki yhteiskunnalliset veroitukset niinkuin mies, mutta en kaikella tällä kuitenkaan voi ansaita itselleni samoja mukavuuksia…

— Sille ei voi mitään. Minä ainakin olen tehnyt parhaani, jotta sinulla olisi hyvä olla. Useimmat illat vietän luonasi. Saatan sinut ulos ja sisälle…

— Mutta ajattele niitä lukemattomia iltoja, jolloin et tulekaan, jolloin istun yksin ja odotan…

— Ne illat ovat helposti luetut! Ja ne sinä vain otat huomioon, etkä niitä äärettömän monia, jolloin olen tullut. Muistat vain laiminlyöntini, et ansioitani. Muut naiset kiittävät jokaisesta odottamisen mahdollisuudestakin. Mutta sinulla on niin ylettömät vaatimukset…

Porkka alkoi taas suuttua, Inari oli aivan kylmä.

Hän aikoi vastata, mutta pidättäytyi.

Hän tunsi, ettei siitä tulisi mitään hyvää, että heidän molempain pohjimmaiset vaistot löivät tulta vastakkain. Oli joitakin asioita, joissa he eivät voineet tai eivät tahtoneet ymmärtää toisiaan. Inari oli huomaavinaan, että hänen naisellisuutensa tämän lapsellisesti aran ja samalla häikäilemättömän mielikuva-ihmisen aivoissa oli ase häntä itseään vastaan, milloin hyökkäys- milloin puolustus-valttina, mutta aina kokonaan toisen, miehisen intelligensin palveluksessa.

Kuin yhteisestä sopimuksesta he nousivat hetkisen kuluttua lähteäkseen.

Ja kun he kulkivat kotiinpäin oli heidän välillään parin kyynärän levyinen välimatka — täynnä kahden yksilön, kahden sukupuolen leppymätöntä vihamielisyyttä.

IV.

Tämän kohtauksen jälkeen Inarin ja Porkan suhde oli jonkun aikaa hieman kalsea, mutta parani sitten entiselleen.

Inari teki kaiken voitavansa pyyhkiäkseen pois ikävän muiston.

Sillä lopultakin hän jälleen syytti itseänsä kaikesta.

Oliko ihme, että Porkka oli ollut raaka, kun hän itse oli osoittautunut niin mahdottomaksi. Olihan hän suorastaan rukoillut imarrusta, leperrystä, ainaista pyhäpäivää, pyytänyt päästä korukaluksi tarvekalun asemesta ja taas päinvastoin, puhunut itseään, Porkkaa, kaikkea luonnonjärjestystä vastaan. Eihän hänellä ollut varaa noin kapinoida tottumusta vastaan, koska hänellä ei kerran ollut varaa kadottaa Porkkaa. Tottumus kyllä hävitti romantiikan, tuon kultaisen satutunnelman, jota taiteilija, jota rakkaus kaipaa, mutta se oli sittenkin eräs side, eräs vakuutus, eräs takuu, joka esti eroamasta, kadottamasta kokonaan.

Arkipäivää edusti Inari. Porkka vietti juhlansa muualla, Inari ei missään. Hänellä oli vaimon asema ilman minkäänlaisia yhteiskunnallisia lievikkeitä. Mutta olihan hänellä myös vaimon rakkaus. Kaiken hyvän hän sydämestään soi Porkalle, sellaisenkin, joka häneen itseensä koski, joka ostettiin hänen oman kieltäymyksensä hinnalla. Inari rakasti Porkkaa liian paljon kieltääkseen häneltä mitään, kaikkein vähin sellaista, jota hän tarvitsi elämäntehtävänsä suorittamiseksi: uusia tuokiotiloja, uusien suhtautumisten sähköittävää virvaliekkiä. Hän vain suri sitä, ettei hän itse voinut joka päivä olla uusi ja ihmeellinen, aina sellainen, jollaista Porkka tarvitsi. Mutta sellainenhan oli kerta kaikkiaan mahdotonta. Sentähden hän ei uskaltanut purskahtaa: joko tai! kaikki tai ei mitään! joka usein pyrki esiin hänen sydämestään. Hän oppi kokoamaan murujakin, säilyttämään nöyrästi siekaleitakin.

Mutta hän ei voinut tukahduttaa sielunsa sisällistä kapinaa ja soimaa. Se riutuva kaipaus ja haikeus, jolla hän alati seurasi Porkan retkiä, kalvoi häntä, se näkyi väkisinkin läpi ja teki hänet Porkallekin kiusalliseksi. Siinä oli perikadon siemen, joka oli kitkettävä pois hinnalla millä tahansa.

Selvää oli, että se johtui vain siitä, ettei hänellä itsellään ollut mitään, millä täyttää sitä tyhjää sijaa, minkä tuon toisen poissa-olo aiheutti. Hän olisi siis tarvinnut joitakin omia elämyksiä, omia kokemuksia, jotka olisivat askarruttaneet hänen ajatuksiaan ja estäneet kadehtimasta muita. Hänen täytyi siis tehdä jotakin, sill'aikaa kuin Porkka oli poissa, jotakin, joka oli terveempää kuin hänen ikävänsä, tappaa odotuksensa työllä tai ihmisvilinällä, saada täytekuvioita aivojensa autioille lakeoille. Hänen täytyi saada heidän elämänsä vaaka tasapainoon tapojen yhdenkaltaisuuksien avulla, olla miesten kanssa silloin kuin Porkka oli naisten kanssa, mennä eteenpäin lakkaamatta kuten hänkin.

Koska hän ei voinut pelkällä tahdonponnistuksella muuttaa olemustaan, tuntemus- ja aistimistapaansa eikä painaa alas naisellisen rakkautensa tuskaa, niin saattoi hän ainakin pakottaa itsensä ulkonaisiin, tahallisiin tekoihin, jotka sitten välttämättömyyden pakolla vähitellen jättäisivät jälkensä häneen. Tekemällä miehen tekoja oli hänen sielunelämänsäkin vähitellen muuttuva miehisen kaltaiseksi. Ja silloin oli hänet yhdistävä Porkkaan ei ainoastaan rakkaus, vaan myös samanlaisen elämän- ja tuntemustavan luonnollinen yhteenkuuluvaisuus, kaikki se, mitä Porkka jo hänestä otaksui ja mitä Inari vain teeskenteli: yksinäisyys, itsenäisyys, vapaus.

Kaikkein ensiksi oli hänen hankittava omalletunnolleen ne eroottiset kokemukset, joista hän tahtomattaan syytti Porkkaa. Mitä siitä, jos ne olivat rikoksia häntä itseään kohtaan, silloin hän juuri saisi syytöksen kärjen käännetyksi itseensä, saisi edes pahan omantunnon rauhan, pääsisi mustasukkaisuudestaan.

Näin ajatteli Inari, mutta käytännössä tämä tuntui tuiki mahdottomalle. Kaikkia muita miehiä kohtaan hänellä oli niin vähän harrastusta, että hän töin tuskin saattoi olla heille kohtelias. Vaikka hän ajatteli ketä tahansa, ei hän voinut kutsua itsestään esille edes muodollista mielenkiintoa. Maailmassa oli vain yksi ihminen, yksi ajatuksen, tarkoituksen arvoinen kohta: Porkka. Niin oli tämä suuri rakkaus syönyt häneltä kaiken muun elämän sisällön.

Inari muisteli entisyyttään. Olihan hänkin silloin ollut seurustelukykyisempi. Mistä oli hänellä silloin ollutkin tuo uteliaisuus ja viehtymys ihmisiin, tuo vähin kiihottava ja kiihottunut lähestyminen, tuo sähköinen vilkkaus suonissa, joka jokaisessa vieraassa aina löysi jonkun erikoisen kosketuskohdan? Lapsellisuutta se tietysti oli ollut, nuoruuden kokemattomuutta. Ja sitten vielä jotakin muutakin. Sitä, että hän ei silloin vielä tuntenut suurta rakkautta…

Senjälkeen olivat kaikki muut ihmishahmot rapisseet pois hänen muistostaan kuin kuivat lehdet, jäljettömiin, olemattomiin. Ja kuitenkin hän nyt juuri tämän saman rakkauden säilyttämiseksi olisi tarvinnut sitä, minkä hän sen vuoksi oli heittänyt pois.

Se seurapiiri, jota Inari parhaiten saattoi käyttää omanaan, oli kotoisin hänen ylioppilas-vuosiltaan. Ne olivat tovereita, joita hän vieläkin tapasi kirjastoissa ja lukusaleissa ja yleisissä tilaisuuksissa. Useimmiten hän joutui yhteen erään Karivuon kanssa, joka myöskin valmisteli väitöskirjaa. Tämä oli aikoinaan ollut rakastunut Inariin, mutta huomattuaan Inarin vastahakoisuuden oli hän sittemmin suostuttanut itsensä hänen epäitsekkääksi ystäväkseen. Yhteiset työt vuosien kuluessa olivat myös olleet omiaan tasoittamaan pois tuon hetkellisen ärsytyksen muiston. Inari saattoi sekä luottaa Karivuohon että puhella hänen kanssaan aivan tuttavallisesti ja avomielisesti.

Hän oli ainoa, jota Inari väärin-ymmärryksiä pelkäämättä saattoi pyytää seurakseen milloin tahansa. Mutta jo se seikka, että hän oli pakotettu ulosmennessään turvautumaan mies-seuraan, että häntä aina piti saattaa, seurata, varjella, kiusasi häntä. Hänen piti sopia kohtauksesta edeltäpäin ja se rajoitti, vei pois kaiken äkkiarvaamattomuuden. Hänen piti suorastaan tilata joku muu Porkan sijalle, silloin kun tämä ei tullut. Se oli inhoittavaa. Ja kuitenkin täytyi Inarin jotenkuten kansoittaa oma maailmansa ollakseen kerjäämättä Porkan valtakunnassa.

Ja Inari sopi Karivuon kanssa siitä, että hän puhelimitse ilmoittaisi, silloin kun hän oli ikävissään ja seuran puutteessa.

Tämä toimenpide jo rauhoitti häntä. Näin oli hän sittenkin lannistava oman luontonsa.

Porkan seurassa koetti hän olla entistä ennakkoluulottomampi. Poistaakseen hänestä pienimmänkin, edellisestä kohtauksesta mahdollisesti jääneen epäluulon ja epävarmuuden hän tahallaan vei puheenaiheen uudestaan vaaralliselle tolalle, teki pilaa itsestään, kuvaili hyväntahtoisesti leikitellen kaikenlaisia mahdollisia uskallettuja tilanteita, joihin Porkan taiteilija-ammatti hänet luonnollisesti pakotti, sepitti puheita hänen suuhunsa, viekoitteli hänet kertomaan, loruilemaan naisista ja malleista.

— Minun periaatteisiini oikeastaan kyllä kuuluu, etten koskaan toiselle naiselle puhu toisesta, mutta sinä olet poikkeus, olet niin erilainen kuin kaikki muut, sinuun voi luottaa, sanoi Porkka tietämättä ollenkaan, että Inari koko ajan pani merkille pienimmätkin yksityiskohdat vain eroottisten rikosten kannalta, laski mitättömimmätkin alkusyyt ja johtopäätökset koettaen kuumeisella, ovelalla vakoilemisella saada selvyyttä pitkälle, arvailevalle epätietoisuudelleen.

Hänen täytyi saada tietää, mitä hänen armaansa elämä sisälsi, yksityiskohtia myöten. Ja pieninkin koski häneen. Ei koskaan ollut hän vielä ennen noin suoranaisesti pannut hermoelämäänsä alttiiksi näin kirveleville piiskan-iskuille.

Mutta että hän itse voisi matkia Porkkaa, seurata hänen esimerkkiään saavuttaakseen suvaitsevaisuuden vaikean taidon, kohdistaa joihinkin vieraisiin samat hyväilyt, jotka Porkkakin oli tuhlannut vieraille, se oli aivan, aivan mahdotonta! Ja keneen? Karivuohon kenties. Ei, se oli liian hullunkurinen ajatus. Joskus hän omien mielijohteittensa heittelemänä salaa katseli Karivuota tässä valaistuksessa ja tuli aina silloin melkein hyvälle tuulelle ruveten nauramaan omalle hulluudelleen.

Karivuon seura viihdytti Inaria, joskaan ei erityisesti huvittanut. Se oli vaivatonta ja samalla kaukaista. Itsekohtaisesta itsestään he eivät puhuneet koskaan mitään.

Mutta sisällisestä ahdistuksestaan ei Inari silti päässyt. Ja hän huomasi, että se ei johtunutkaan yksinäisyyden aiheuttamasta ikävästä, että se sittenkin pääasiallisesti oli mustasukkaisuutta, sairasta pahansuopaisuutta kaikkia niitä tuntemattomia naisia ja epämääräisiä uskottomuuksia kohtaan, joista Porkka ei aina maininnut, mutta jotka hän aavisti oleviksi.

Hän kärsi enemmän kuin koskaan ennen, vaikk'ei hänen enää välttämättä tarvinnutkaan viettää iltojaan yksin.

Eräänä iltana tuli Karivuo pyytämättä hakemaan häntä kävelylle.

— On niin kaunis ja leuto sää ulkona, hän sanoi.

— Porkka tulee kenties minua tapaamaan, virkahti Inari.

— Se on sangen vähän luultavaa.

— Kuinka niin?

— Näin hänet juuri äsken Naimansa kanssa kapakassa sangen iloisessa mieli-alassa.

— Niin, hänen pitäisikin jo olla täällä oikeastaan, jos hän tulisi, äännähti Inari niin ylimalkaisella äänellä kuin suinkin, mutta hänen sydämensä löi aivan haletakseen ja veri työntyi hänen päähänsä.

Aivan tietämättään oli Karivuo iskenyt Inarin arimpaan ja saanut aikaan äkkiarvaamattoman mielenliikutuksen. Hänen sanoissaan ei piillyt mitään salatarkoittelua. Tunnettu asia kaupungilla oli, että Naima oli Porkan oppilas ja moni luuli häntä Porkalle läheisemmäksikin.

— Mennään sitten! sanoi Inari.

Tuska teki hänet äkkiä kiihkeäksi. Salatakseen ja painaakseen sen alas hän tunsi tarvitsevansa paljon ulkopuolista kiihotusta.

Hän muutti kävelyretken kapakkaretkeksi. Sielunsa tasapainon vuoksi hänen täytyi juuri tällä haavaa tehdä samaa, mitä hän luuli Porkankin tekevän.

Hän sai Karivuon tilaamaan yksityishuoneen. Hän melkein unohti että hänen edessään oli hänen vanha ystävänsä. Tämä oli vain vieras mies, jota hän koetti ylläpitää mahdollisimman samoilla keinoin kuin Porkka vierasta naista. Hän puheli, nauroi ja leikitteli. Hän oli epätoivoista hurjuutta ja keimailua sekaisin.

Karivuo kummasteli Inarin tavallisesta poikkeavaa mielentilaa, mutta ei kysynyt syytä eikä pallotellut, sillä tämä ei lainkaan ollut hänelle mitään epämieluista, pikemmin päinvastoin.

Karivuo oli pohjaltaan suuri naisten suosija ja samalla herjaaja, mutta Inaria hän todellakin kunnioitti, asetti hänet jonkinlaiseen erikois-asemaan, siksi että hän älyltään oli miehen vertainen ja vaistomaisesti myös siksi, että hän oli ainoa nainen, jota hän ei parhailla tempuillaankaan ollut saanut. Hän ei ollut suinkaan mikään viettelijä-tyyppi, mutta hän oli mies, jolla oli selvä pää ja helposti ärtyvät aistit ja joka yleensä piti eroottisen nautinnon asian henkilökohtaisesta kiintymyksestä erillään. Hän piti siitä niinkuin pidetään hyvästä ruoasta ja hyvästä viinistä, se oli välttämätöntä hermo-elvykettä, jota hän aika ajoin tarvitsi ja jonka hän mieluimmin nautti hyvässä seurassa.

Inarin suhteen hän oli aikoja sitten, ensi yrityksensä jälkeen, luopunut kaikesta hyväilyn halusta. Inari ei koskaan ollut antanut aihetta siihen. Mutta nyt herätti Inarin kuumeinen käytös vanhan rakkauden. Hän muisti taas, että Inari oli nainen.

— Tiedätkö, Inari, sanoi hän, että olet hyvin kaunis? Sinulla on aivan renessansin pää. Ja niin harvinaiset värit. Et ole tumma etkä vaalea, vaan himmeä, tuhkan pehmeä.

— Tuhkaa! oikaisi Inari katkerasti.

— Tarkoitan, että vaikutat väkevältä kuin tummat ja suloiselta kuin vaaleat…

Inari hymyili ja Karivuo innostui yhä enemmän. Hän ei puhunut enää mistään muusta kuin Inarista. Hän kuumeni omasta ihailustaan, hän suli, unohti itsensä, kertoi pitkien vuosien salatusta rakkaudentuskastaan ja uskoi omiin sanoihinsa.

Ja kun he ajoivat kotiin suljetussa vaunussa, uskalsi hän hiljaa kietoa kätensä Inarin vyötäisille eikä tämä kieltäytynyt nojaamasta siihen. Hän ei ollut siis tehnyt mitään Inarille epämiellyttävää ja tästä hän yhä rohkaistui.

Inari istui silmät ummessa ja ajatteli Porkkaa. Varmasti hän ei vielä ollut ohjelmansa lopussa. Miksi siis hänkään menisi yksinäiseen kamariinsa itkemään!

Hän pyysi Karivuota luokseen vielä hetkiseksi juttelemaan.

Ei koskaan ennen hän ollut uskaltanut tehdä tällaista sovinnaisuuden rikkomusta.

Inarin luona Karivuo jatkoi palvomistaan entistä palavammin.

— Tiedätkö, sanoi hän tarkastellen Inaria, että sinulla on myös hyvin kaunis ruumis?

— Tiedän, virkahti Inari naljaillen.

— Miksi et koskaan näytä sitä? On suorastaan synti kätkeä sellainen kauneus, joka on luotu ihailtavaksi. Mutta sinä et näytä sitä kenellekään! Et ole mikään oikea nainen!

Karivuo sanoi tämän melkein syyttäen.

Inari naurahti hänen turhamaiselle mies-sokeudelleen. Hänen itse-imartelunsa vakuutti hänelle nähtävästi, että koska Inari ei kerran ollut voinut häntä rakastaa, oli hän siihen kokonaan kykenemätön.

— Niin, kunpa en olisikaan, hän surumielisesti hymähti. On vaikeaa olla nainen! On ikävää olla nainen!

— Niin, ymmärrän kyllä, että se on ikävää, kun hoitelee naisellisuuttaan noin karusti kuin sinä. Mitä teet sillä tosiaan? Et välitä miehistä, et rakkaudesta, et seurasta, et ihailusta, et osaa nauttia, et iloita elämästä!

Karivuo puhui kiihottaakseen Inaria, ärsyttääkseen hänen nautinnonhimoaan.

— Voit olla oikeassa, sanoi Inari yksinkertaisesti.

— Sinun sijassasi minä iloitsisin jo itsestäni. Sinulla on niin kaunis käynti. Siitä päättäen luulisi sinua aistilliseksi, etkä kuitenkaan ole. Sinulla on varmaan myös hyvin kauniit jalat. Näytä, Inari!

He istuivat sohvalla vierekkäin ja kuin huomaamatta alkoi Karivuon käsi Inarin passivisuuden sähköittämänä hiljalleen soljua pitkin hänen jalkavarttaan.

Inari istui liikkumattomana ja tuijotti eteensä. Kaikki oli hänelle yhdentekevää. Hänellä ei ollut minkäänlaista eroottista levottomuutta veressään eikä siis mitään synnillisyyden tuntoakaan.

Hän ei ollut uskoton, ei voinut olla. Hänestä oli samantekevää, pitikö Karivuo häntä kiinni kädestä tai jalasta.

— Mitkä ihanat polvet sinulla on, jatkoi Karivuo hivellen niitä, ja millainen iho, niin herkkä ja sametin-pehmeä. Ei kellään ole sellaista!

— Eiköhän ihmisten jalat ole yleensä kaikkien samanlaisia…

— Ei, ei kellään ole sellaista hermo-elämän herkistämää hipiää kuin sinulla. Sinua voisi kauan rakastaa, äärettömästi rakastaa…

Karivuon silmät paloivat ja koko hänen olentonsa oli täynnä kiihottunutta värinää.

Inari kuunteli melkein hyvillään tätä hetken esiinkutsumaa rakkauden tunnustusta, jonka hän kyllä arvasi ylimalkaiseksi ja usein uudistuvaksi. Mutta hänestä oli hauskaa uskoa siihen, uskoa, että hän todellakin oli kaunis. Miksi ei Porkka sitä huomannut. Niin pitkään aikaan ei hänen ruumisparkansa enää ollut saanut pienintä huomiota osakseen. Muut olivat saaneet kuulla sen korkeanveisun, joka oikeastaan kuului sille. Karivuo sai nyt korvata Porkan laiminlyönnin.

Äärettömällä välinpitämättömyydellä Inari salli Karivuon toimiskella omia aikojaan. Hän ei estänyt eikä houkuttanut. Hän oli vain väsynyt, liian väsynyt tehdäkseen mitään, raukea viinistä ja läpikäymästään mielenliikutuksesta. Pitkästä aikaa pääsi hänessä jälleen oikeuksiinsa tuo naisen syvin, kaukaa itämaisilta syntymä-sijoilta periytynyt pohjaominaisuus: passivisuus, tuo antaa tapahtua, ei olla myötä eikä vastaan, tuo täydellinen tahdottomuus, joka aikoinaan teki naisen aina voimakkaamman saaliiksi, tuo luontainen valikoiminen, tulla otetuksi, jäädä sille, joka jaksoi ottaa.

Inari nojautui veltosti sohvan selkämystään. Hän oli vaiennut kokonaan ja hän oli niin liikkumaton, että olisi voinut luulla häntä kuvaksi. Hänen sielunsa ui kaukana epämääräisissä mielikuvissa ja hänen ruumiinsa otti tunteettomana vastaan vieraan miehen hyväilyt.

Hänen päänsä läpi kulki: jos Porkkakin oli tehnyt näin, oli hänenkin näin tehtävä, otettava tämä vieras kosketus niinkuin karvas pilleri, niinkuin myrkyllinen lääke, joka sitten ainaisiksi ajoiksi parantaisi hänet mustasukkaisuudesta ja vääristä omistusvaatimuksista, joka kääntäisi yksinäisten hetkien mielenkiinnon ja soiman häneen itseensä, joka tekisi hänet Porkalle hyväksi, kiitolliseksi vähimmästäkin, antautuvaksi ja kieltäytyväksi, ilman että se tuntuisi raskaalle, antaisi hänelle sovituksen tarpeen ja pahan omantunnon iloisen palvelevaisuuden.

Tämä oli vain niin omituista. Miten kummallinen oli tuo mies hänen jaloissaan, tuo mies, jonka jäsenet kurkoittuivat häntä kohti, jonka huulet höpisivät imartelevia, rukoilevia, himoitsevia sanoja.

Jollakin tavoin Inari siis vielä oli miellyttävä, nuori ja kaunis ja tavoituksen arvoinen. Ja se tuntui hyvälle tietää. Se oli kuin lohdutus. Niin kauan aikaa oli hän jo elänyt tällaisen naisellisuuden ihannoimisen ulkopuolella. Muita hyväili Porkka luultavasti juuri näin. Kenties oli sittenkin niin, että rakkaus oli ikuinen vain sillä ehdolla, että esinettä silloin tällöin muutettiin.

Inari painui taas ajattelemaan suhdettaan Porkkaan.

Hän tuskin enää huomasi Karivuon läsnä-oloa. Läheisin oli etäisintä… Jollakin aivojensa murto-osalla hän kyllä huomasi, miten tämä koski häneen, silitteli hänen ruumiinsa viivoja sekä varovaisesti yritti irroittaa hänen vaatteitaan.

Inari ei hävennyt eikä himoinnut eikä pelännyt. Hän tiesi olevansa hyvän ystävänsä parissa, mutta hänen ruumiinsa oli kuollut ja outo tuolle miehelle, joka ei jaksanut herättää sitä rakkaus-elämän herkkään väräjöimiseen…

Äkkiä hän tunsi, miten kaksi käsivartta tarttui häneen, miten hänet nostettiin ilmaan ja laskettiin vuoteelle.

Silloin vasta käänsi Inari silmänsä Karivuohon. Ei mikään värähtänyt hänessä vieläkään. Hänen silmänsä vain tuijottivat julmasti, kivettävästi, mielipuolisesti. Hän näki, mitä Karivuo tarkoitti. Mutta joku selittämätön esti häntä liikahtamasta, ilmehtimästä, ulkonaisesti merkitsemästä kantaansa.

Hän vain tuijotti suurin, pimein silmin Karivuohon. Hänen katseensa oli jäykkä, hänen jäsenensä olivat jäykät. Suuri totisuus heijasti koko hänen olennostaan.

Karivuo hämmästyi tätä mykkyyden ankaraa vastalausetta. Kevyt-iloinen aistillisuus alkoi hävitä, välitön hermojännitys katkesi. Hänkin jäykistyi. Tilanne näytti surulliselta, rumalta. Hän selveni ja häpesi.

Tunnelma muuttui.

— Oletko vihainen? Oletko sairas? kysyi hän.

Inari ei vastannut, jatkoi vain kolkkoa tuijotustaan hellittämättä Karivuosta katsettaan, joka paremmin olisi sopinut viimeiselle tuomiolle kuin hupaiseen hummaus-mielialaan. Hän ei vielä koskaan ollut sisimmässään ollut näin vakava ja itsestään edesvastuun-alainen. Hänhän oli itse tahtonut näin, etukäteen päättänyt suostua tähän uhkakeinoon, solvata ruumistaan pelastaakseen sielunsa, joka juuri tällä hetkellä oli kauempana uskottomuudesta ja kevytmielisyydestä kuin milloinkaan.

— En minä tahdo väkisin, mutisi Karivuo. Se ei ole hauskaa. Miksi olet niin hirvittävän vakava? Olenko loukannut sinua? Mutta sano nyt jotakin.

Inari ei näyttänyt kuulevan.

Hän seurasi omia sisällisiä ajatus-sarjojaan. Hän oli siis todellakin päässyt niin pitkälle, että oli käytännössä hahmotellut kuvittelemansa porton-uhrin. Hyvä jumala, mihin asti oli hän antanut houreittensa kehittyä! Mitä oli hän tehnyt!

Kuvat kulkivat. Mielteet risteilivät sekavina, syyttävinä, vapauttavina…

Inarin tuijotus oli kamala. Se tuli kuin kaukaa, rajan takaisista kuiluista.

Karivuo tuskastui ja tuli todenteolla levottomaksi. Hän ei ollut nähnyt ketään ihmistä niin kaamean näköisenä. Hän pelkäsi Inarin todellakin tulleen hulluksi.

Hän koetti laskea leikkiä, hän rukoili, uhkasi, maanitteli, vetosi kaikkiin järkeviin ja järjettömiin syihin saadakseen Inarista jotakin elonmerkkiä. Kaikki turhaa.

Aamu alkoi sarastaa. Karivuota kammotti jättää Inaria noin, tuollaiseen tilaan, mutta oikeastaan ei hän myöskään enää voinut viipyä tuottamatta Inarille ikävyyksiä.

Hän katsoi kauhulla Inarin lasittuneita silmiä, irroitettuja vaatteita, epämukavaa, tajutonta asentoa, jota hän itse ei näyttänyt yrittävänkään korjata, ja huoneessa vallitsevaa pientä epäjärjestystä, joka todisti toisen ihmisen myötävaikutusta. Täydellinen rikos-interiööri!

Kaikenlaisia lapsellisen hirvittäviä mahdollisuuksia välähti läpi Karivuon laskevien, valvomisesta rasittuneiden aivojen. Inari saattoi kuolla tai olla mielipuoli. Aamulla ehkä parin tunnin kuluttua löytäisi hänen emäntänsä hänet tässä kunnossa, poliisit tekisivät arvioimisensa yön tapahtumista, sanomalehdet selostaisivat…

Mutta hänen täytyi lähteä, ennenkuin talonväki heräsi, välttääkseen edes lähintä skandaalia.

Turhaan koetettuaan Inaria toinnutella Karivuo nosti hänet käsivarsilleen kuin murhatun ruumiin, pujotti hänet varovaisesti ja kauniisti peiton alle, kohensi hänen tyynynsä, oikoi hänen vaatteensa ja järjesti huoneen kaikki pikkutavarat tavalliseen kuntoonsa.