Inari: Romaani

INARI

Romaani

Kirj.

L. ONERVA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1913.

Oy. Weilin & Göös

I.

Inari istui ja odotti.

Meri kohisi raskaasti huoneen seinustan edessä. Syksyinen tuuli ulisi valittavasti savupiipuissa.

Yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne värisytti Inaria. Kello oli jo yhdeksän ja laskeutuva yö alkoi kauhistaa. Ilmassa oli jotakin kamalaa. Puolipimeän, surullisesti sisustetun vuokrahuoneen esineet irvistelivät tyhjää, haamumaista irvettä, ovi näytti uhkaavan ja kaikki nurkat ja sokkelot, joihin heikosti valaisevan lampun valo ei ulottunut, tuntuivat elävän omaa salaperäistä ja hirvittävää elämäänsä.

Inari nousi ja sytytti kaksi kynttilää.

Niiden kelmeästi lekottava liekki antoi vain lisää eloa hämärän epämääräisille hirviöille. Inari ei uskaltanut katsella ympärilleen. Hän palasi jälleen työpöytänsä ääreen odottamaan. Vaikka hän tiesi sen turhaksi.

Porkan olisi pitänyt tulla jo aikoja sitten.

Hän ei kaikesta päättäen tullut enää tänään. Inari tiesi sen kokemuksesta ja sentään hän ei voinut lakata odottamasta, niin kauan kuin oli vielä pieninkin mahdollisuus. Hän kaipasi ihmis-seuraa, mutta ei tohtinut mennä ulos huoneestaan. Joku selittämätön voima sitoi hänet liikkumattomaksi paikalleen, vaikka sovittu aika jo kokonaan oli ohitse ja hän rauhallisesti olisi voinut heittää mielestään koko kohtaamisen, ryhtyä jälleen työhönsä tai mennä muuhun seuraan. Mutta hänen täytyi vain odottaa. Niin väkivaltaisesti hallitsi tuon odotetun miehen haltia hänen tahtoaan.

Sitäpaitsi oli tällä tuskaisella jännitystilalla pitkät juuret hänen menneisyydessään. Odotusta, pelkoa, ikävöimistä, sitä oli ollut koko hänen elämänsä niin pitkälle kuin hän muisti. Onnen odotusta ja onnettomuuden pelkoa, onnen pelkoa ja onnettomuuden odotusta. Se kuului hänen luonteeseensa, se sekaantui kaikkeen, mitä hän teki, tunsi tai ajatteli.

Hän oli huhtikuun lapsi, täynnä lakkaamatonta levottomuutta, puolinaisuutta, valon ja varjon alati vaihtuvaa karkeloimista, aavistelevaa hermovärinää, samanlaista kuin se, joka elää keväisten viidakkojen paljailla, punertavilla oksa-verkoilla. Joka hetki odottaen elämää, peljäten kuolemaa, odottaen kuolemaa, peljäten elämää. Mitä parempi hänen oli olla, sitä enemmän vapisi hän tulevaisuuden kauhuja. Milloin hyvänsä saattoi taivaasta iskeä se hävityksen salama, joka tuhosi kaiken.

* * * * *

Mutta tällä rauhattomalla sydämen tykytyksellä oli myös ulkonaiset syynsä Inarin elämän vaiheissa. Kotonaan hän ei koskaan ollut nähnyt yhtään sopusointuista päivää. Heikon, juopottelevan isän ja ankaran, hyveellisyyttä torailevan äidin välillä hän oli ollut ainaisella heittelyksellä, aina säikähdellen, aina peljäten pahinta, koettaen estää riitaa ja väärinymmärryksiä, sovitellen ja ottaen usein viattomasti syyn omille niskoilleen, taistellen toiselta puolen rappeutumista, toiselta puolen raakuutta vastaan. Oli päiviä, jolloin koko talo oli täynnä sotaa ja pauhinaa, jolloin solvaukset ja sadatukset halkoivat ilmaa, jolloin lyötiin säpäleiksi tuoleja ja paiskeltiin ovia. Tällöin istui Inari tavallisesti jossakin nurkassa tai vaatekomerossa piilossa kuin pelästynyt varpunen, sydän tulvillaan sääliä, inhoa ja tuskaa. Ja tällöin hän saattoi surra omaa syntymätään, rukoilla jumalalta pelastusta vaikka kuoleman muodossa. — Syvemmin oli hän kuitenkin kiintynyt isäänsä tämän epäsäännöllisyyksistä huolimatta. Hän oli inhimillisempi, hänen sieluunsa saattoi nähdä, hän osasi iloita ja surra, unelmoida ja kuvitella, innostua ja tylsistyä, olla hellä ja murheellinen niinkuin Inarikin. Äiti sitävastoin oli aina kaukainen ja omituisesti ulkopuolinen, aina täynnä sääntöjä ja käytännöllistä laskevaisuutta, aina järkevä, kalsea ja Inarin mielestä hyvin kova. Isällekin. Hänestä tuntui, että jos äiti olisi ollut lempeämpi olisi isäkin ollut aivan toisenlainen. Vaistomaisesti hän aina asettui isänsä puolelle koettaen hyvyydellä korvata äitinsä pahuutta. Usein sattui, että isä lauantai-illoin viipyi tavallista pitempään kaupungissa, joka ollen vain viiden kilometrin päässä oli hänen asioittensa hoidon luonnollinen keskus. Silloin aina odotti Inari häntä salaa, vaikka aamuun asti, ollakseen saapuvilla kaikkien surullisten sattumain varalta. Silloin jo oppi Inari odotuksen tuskat. Joka hetki toi hänen mieleensä kauhunkuvia mahdollisesti tapahtuvista tai jo tapahtuneista onnettomuuksista. Ja hän saattoi istua siten liikkumattomana tuntikausia pimeässä huoneessa, henki kurkussa, korva ruutua vasten, kipeällä jännityksellä tarkaten yölliseltä maantieltä kuuluvia kulkusia tai kärrin kolinaa.

Sittenkään kun Inari pääsi ylioppilaaksi ja pääkaupunkiin, ei tämä jännitys hellittänyt. Hän eli edelleen alituisessa mielikuva-yhteydessä sen salaisen kauhun maailman kanssa, josta hän koteutui. Jos hän joskus unohtui olemaan keveä ja huoleton, pelästyi hän heti itseään, pitäen sitä jo varmana vaaran enteenä. Ja kun vihdoin todellakin hänen isänsä eräänä päivänä löydettiin huoneestaan kuula ohimossa, ei se Inarille enää ollut mikään yllätys. Senkin oli hän jo edeltäpäin käynyt läpi, unettomina öinä, tuskaa punovissa aivoissaan.

Kuitenkin vaikutti tämä tapaus ratkaisevasti Inarin kohtaloon. Isä jätti jälkeensä hyvin sekavat ja huonot raha-asiat ja hänen omavaltainen kuolemansa oli omiaan antamaan aihetta monenlaisiin halventaviin huhuihin, jotka yltivät Inarinkin korviin. Äiti ja Inari jäivät melkein puille paljaille. Äiti oli nyt monin verroin ankarampi Inarille kuin milloinkaan ennen, vieraat entistä vieraampia. Ylpeys ja halveksinta tekivät Inarin yksinäiseksi, ihmisiä hylkiväksi, ja melkein pelkästä suuttumuksesta hän silloin nopeasti ja katkerasti suoritti kandidaattitutkinnon saadakseen työtä, päästäkseen rahallisesti vapaaksi äidistään ja kuulemasta hänen ainaista karkeaa näykkimistään ja jankkaustaan: miten Inarilta muka puuttui siveellistä selkärankaa niinkuin isältäkin, miten hän oli tyhjäntoimittaja, jolle vielä oli käyvä samoin kuin isällekin.

Siihen asti Inari olikin virunut yliopistossa jotenkin tyhjin toimin, kuten tekevät enimmäkseen nuoret tytöt, katsellut ympärilleen, elänyt kuvitelmissa ja sisällisissä elämän-ongelmoissa. Hänellä ei ollut mitään halua opettajaksi, joksi äiti tahtoi häntä, eikä muutenkaan miksikään virka- tai tiedenaiseksi. Itse puolestaan hän olisi mennyt Ateneumiin, mutta äidin kivenkova kielto oli aikoinaan hänet sieltä estänyt ja niin se oli jäänyt. Inari oli pysähtynyt yliopiston penkille lapsellisen mukavasti murehtimaan muka laiminlyötyä elämän-kutsumustaan ja tätä pakkotyötä, josta ei mikään muu kuin äidin kuolema voinut häntä pelastaa. Hän vihasi äitinsä tahtoa, mutta ei voinut siitä irtautua.

Inari ei ollut lujatahtoinen eikä itsenäinen, senkin vuoksi ettei hän ollut päämäärästään eikä itsestään selvillä. Hän oli mielikuvituksensa raiskaama, älyllinen hysteerikko, hän hapuili kuin pimeässä tuhannen vastakkaisen halun jäytämänä, päättämättömänä, vailla suurta intohimoa tai antautumisen kykyä mihinkään suuntaan, mutta sentään uteliaana, herkkänä, silmät suurina ja aavistelevina. Muutamia rakkaudenseikkailuja hänellä oli niinkuin muillakin hänen ikäisillään tytöillä. Pitkän, auringottoman nuoruutensa korvaukseksi hän aivan janosi hellyyttä ja ihailua. Mutta hän ei koskaan itse hurmautunut, ei ihastunut silmittömästi. Salaisen kotisurunsa, salaisen taiteen-ikävänsä pohjalta hän uskotteli olevansa jo hyvin kokenut ja kaikkiymmärtäväinen. Hänessä oli yht'aikaa lapsen oikullista nautinnon-himoa ja vanhan epäilijän kyynillisyyttä ja hänen seurustelunsa miesten kanssa horjui toverillisuuden ja aistillisuuden rajamailla, vaihdellen keimailun ja suojaavan äidin tunteen välillä.

Inariin rakastui moni, kosikin, mutta hän oli yhtä haluton ottamaan kuin jättämäänkin ja siten hän tavallisesti teki kaiken lopullisen eron ja yhdynnän mahdottomaksi uuvuttaen uhrinsa pitkään, voimattomaan kiintymykseen, jonkinlaiseen kroonilliseen rakkauteen. Siihen sopikin parhaiten hänen epämääräinen, kaikissa äänilajeissa liikkuva ystävyytensä ihmisiin. Hän oli muita kohtaan hyvä ja itsensä suhteen varovainen.

Mutta tämä varovaisuus oli enemmän itsesäilytysvaistoa kuin arkuutta, mieluummin voimaa kuin heikkoutta. Hän ei tahtonut heittää itseään pois turhan tähden. Hän tahtoi olla aivan ehjä, kulumaton, koskematon, kokonainen, silloin kun se oikea, oikea rakkaus, oikea hetki tulisi, joka vaatisi kaikki hänen voimansa. Ja se tulisi kerran! Sen oli hän aina tuntenut. Hänen hyvän päänsä erittelevä laskevaisuus oli räikeässä ristiriidassa hänen pohjimmaisen vaistonsa kanssa. Hänen veressään asui kosmillinen poltto, joka ikävöi suurta haltioitumista, sellaista rajatonta, kaikkeutta syleilevää hurmautumista, jolloin saattoi vaikka tanssia itsensä kuoliaaksi niinkuin antiikin menaadit tai poltattaa itsensä elävältä niinkuin kristityt marttyyrit.

Tämän tapaista antaumuksen sankaririemua oli Inari jo lapsesta asti kuvitellut korkeimmaksi onnekseen. Ensin aivan naivisti, asiallisesti, historiallisten esikuvien mukaisesti, myöhemmin epämääräisemmin, naisellisemmin. Suuren rakkauden kanssa se varmaan tulisi…

Sitä hän odotti.

Ja se tuli Porkan mukana. Silloin muuttui Inari kokonaan. Hauras rokoko-kuori, johon hän tähän asti oli verhoutunut, särkyi silloin päästäen esille hänessä aina piilleen raskaan, kaikkivoimaisen intohimon. Hän kokoontui, keskittyi. Hänestä tuli niin vakava, ettei pienimmällekään kevytmielisyydelle enää jäänyt tilaa. Kaikki hänen entisen epämääräisen levottomuutensa pienet synnit hävisivät olemattomiin tässä suuressa, puhtaassa antaumuksessa.

Siitä oli jo yli neljä vuotta kuin hän ensimäisen kerran oli tavannut Porkan. — Hän oli juuri silloin suorittanut tuon pakollisen ja äkkipikaisen kandidaattitutkintonsa mahdollisimman vähän erikoistutkimuksia kysyvissä aineissa, salaten sekä itseltään että äidiltään, kuinka vähän hän oikeastaan tällä ylimalkaisen humanistisen tieteellisyyden sädekehällä varustettuna oli kykenevä jokapäiväiseen virka- ja leipätaisteluun. Mutta jouduttuaan uudelleen äitinsä kanssa riitaan velvollisuudesta ja kelvollisuudesta hän teki tämän kanssa uhmaavan eron päättäen lujasti tavalla tai toisella tulla toimeen yksin, omilla ansioillaan. Äkillisessä tarmon puuskassaan hän onnistui voittamaan luontaisen arkatunteisuutensa. Hän kävi erinäisissä virastoissa ja toimistoissa kyselemässä työtä, ja kiitos olkoon hänen sovinnaisen maisteri-tittelinsä ei häntä missään suoranaisesti heitetty ovelle. Hänelle keksittiin aina jotakin sivistyneelle ihmiselle sopivaa työskentelyä. Tällöin hän myös eräältä sanomalehdeltä sai toimekseen mennä haastattelemaan taiteilija Porkkaa.

Porkan nimi oli siihen aikaan kaikkien huulilla. Hän oli taiteessaan vallankumouksen mies, jota ei voinut syrjäyttää.

Inari tuli hänen luokseen häveten kovasti itseään. Hänessä ei ollut vähääkään naisvapautuksen ajajaa, hänestä oli kirjallinen nainen ruma, naurettava, auttamattomasti epäesteettinen ilmiö. Ja että hän nyt itse tuli esiintymään juuri tällaisena oli hänestä suorastaan kohtalon-ivaa.

Mutta hän esiintyikin Porkalle aivan toisena. Porkka katsoi Inariin kuin korkeampaan ilmestykseen: Siinähän olikin hänen ikävöity henki-ystävänsä, ihana luonnon ihme, hänen utuisten unelmiensa päätä-pyörryttävän riemullinen todellisuus!

Ja Inari tunsi heti: Nyt on minun suuri hetkeni tullut, minä rakastan, rakastan!

Heidän rakkautensa oli alussa molemmin puolista, yhtämittaista juhlivaa hurmausta, kuin päihtymystä…

He tunsivat toteuttavansa ihmisyyden vuossataiset kauneus-unelmat. He olivat rakkaudessaan kaikkea sitä, mistä runoilijat olivat laulaneet, mistä uneksijat olivat uneksineet ja sibyllat ennustaneet, mitä taide turhassa ihanteen-ikävässään oli tavoitellut! He olivat uusia ihmistyyppejä, jollaisia ei mikään historia vielä koskaan ollut nähnyt!

Heidän rakkautensa oli täydellistä, onnellista ja vapaata, kahden yksinäisen ja ylvään ihmisen luonnollista henki-ystävyyttä, ilman rajoituksia, lupauksia, pakkoa tai alistumista, kahden itsenäisen elämäntyön ja maailmankatsomuksen toverillista tasa-arvoisuutta. Siitä oli poistettu kaikki, mikä muuten sovinnaisissa suhteissa on omiaan kutistamaan sielujen sisällistä totuutta ja estämään niiden kasvamista. Inarikin oli astunut miehen rinnalle yhtä voimakkaana, yhtä vapaana ja omia tarkoitusperiä toteuttavana olentona. Sentähden, että Porkka näki hänet sellaisena!

Porkka oli juuri kaikkein kuumeisimmassa tuotanto-kaudessaan. Hän eli ainaisessa hurjassa mielikuva-liekinnässä, hän paini jumalten kanssa, mutta Inari oli kaikkien hänen tehtyjen ja tekemättömien luomiensa hyvä hengetär, hänen uhkarohkeimpienkin kuvitelmiensa kuningatar.

Ja Inari tahtoi olla sellainen, miksi Porkka hänet uskoi, rakastaa siten, kuin hän tahtoi. Tämä rakkaus oli hänelle kaikki kaikessa, se määräsi hänen pienimmätkin tekonsa. Se oli ylivoimainen, ainoa todellinen. Kaikki muu elämässä oli sille alistettua, tekemällä tehtyä, näköhäiriötä, epäoleellista varjopeliä.

Väitöskirjakin, jota hän par'aikaa muka kirjoitti ja joka oli pantu ikäänkuin kyltiksi hänen ja muun maailman välille! Suuri harhauttava valhe se oli ainoastaan. Astinlauta hänen rakkaudelleen se oli ollut alunpitäen sekin. Porkan matkustaessa vähäksi aikaa Parisiin oli Inarin äkkiä vallannut hätä, älytön kadottamisen hätä, tarve päästä mukaan ja silloin oli hän häthätää keksinyt väitöskirjatyön, puuhannut itselleen stipendin ja lähtenyt yhtä matkaa. Mutta sisimpiä vaikuttimiaan, tuota lapsellisesti häilähtelevää lemmenhätäänsä hän ei kehdannut edes Porkallekaan tunnustaa. Ei uskaltanut. Se niin poikkesi Porkan rakkauden kuvitelmasta. Porkkahan rakasti häntä juuri siksi, että hän niin edukseen poikkesi heikoista, riippuvaisista kanssa-sisaristaan!

Mutta sehän oli valhetta. Eihän Inarilla ollut mitään omaa elämäntyötä niinkuin Porkalla, ainoastaan rakkaus, ei yksin kamppailevia ankaria unelmia, ainoastaan tarve palvella rakastettuaan. Hänen täytyi salaa itselleen myöntää, että heidän suhteeseensa varsin hyvin soveltuivat nuo ikivanhat määritelmät miehen ja naisen suhteesta: rakkaus on miehelle välikappale, ponnahduslauta, naiselle päämäärä, koko elämä; miehelle ajanviete, virkistys, naiselle kohtalokas kaikkeus. Inari oli kuin naiset yleensä.

Myöskin vapaus, tuo suuri ylpeä vapaus, jonka tunnustähtien alla he olivat yhtyneet, vapaus olla rehellinen, elää itselleen uskollisena, yhtyä ja erota elämän lakien mukaan, tahtomatta omistaa, olematta kenenkään omaisuutta, vetoamatta sääliin, säälimättä itse, pakottamatta, sietämättä pakkoa, koko tuo yli-inhimillinen, sankarillinen maailmankatsomus, tuo korkea, yksilöllinen suvaitsevaisuus oli vain Inarin päässä, ei hänen sydämessään. Hänen sydämensä oli yhä edelleen vanhanaikuinen ja suvaitsematon. Se tahtoi omistaa miehen kokonaan, ainaisiksi ajoiksi, ehdottomasti, vaativalla, velvoittavalla intohimolla. Se rukoili tuhannessa pikku kohdassa sääliä, hellyyttä, turhanpäiväistä huomaavaisuutta, se anoi armoa saada hetki hetkeltä olla rakastetun luona, lupausta elinkautisesta lemmen-orjuudesta.

Hän pelkäsi nyt enemmän kuin koskaan ennen. Jokainen odottamaton tapaus, pieninkin poikkeaminen tavallisuudesta sai hänet kauhusta jähmettymään: aina saattoi tulla se, joka tuhosi hänen elämänsä, se tietymätön ja tuntematon, joka varmasti kerran oli tuleva… Ja taas kun kaikki kävi hiljaa, tasaista tottumuksen taltuttamaa rataa, vapisi hän tämän tottumuksen alla piileviä vaaroja: kyllästymistä, väsymystä, arkipäiväistä toisiinsa tottumista…

Hänen sydämensä oli usein pakahtua tuskasta niinkuin hyljätyn, vaikk'ei mitään ollut tapahtunut.

Inari ei laisinkaan hyväksynyt itseään. Ja hän koetti kaikin voimin kamppailla tätä vaarallista vaisto-elämää ja atavistista naisellisuuttaan vastaan.

Mutta se ei ollut helppoa. Ja vuosien kuluessa se kävi yhä vaikeammaksi. Inari tunsi, ettei hän enää jaksanut tarjota Porkalle uutuuden viehätystä, että Porkka silloin tällöin jo kohteli Inaria jonkin verran huolimattomasti, huomaamattomasti. Mutta jos hän kadulla kohtasi jonkun vieraan naisen, tuli hänen silmiinsä heti vilkkaampi kiilto, poskille verevämpi väri, ja ensimäinen vastaantulija saattoi siten saada sen itsetiedottoman erotiikan henkäyksen, jota Inari jo sai olla vailla. Se teki Inarin usein omituisen levottomaksi, mutta hän peitti sen ollakseen loukkaamatta Porkkaa. Hän oli valmis mihin tahansa säilyttääkseen hänet. Alati hän vaali ja tarkkasi heidän suhteensa arkaa ilmapuntaria, mutta varovaisesti, tuhatsäikeisellä kekseliäisyydellä, valiten ja vaihtaen keinoja, toisen huomaamatta.

Sillä Inari tiesi hyvin, kuinka taiteilijat yleensä, ja etenkin Porkka, olivat vapaudestaan ja koskemattomuudestaan arkoja: heidän henkensä täytyi saada lentää siinä tunnossa, että se lensi yksin, kohti kaikille käsittämättömiä korkeuksia. Hän tiesi, että rakkaus, joka joutui kiinni ajatusten ja elämän vakoilemisesta, joka näytti olevansa liian viisas, kaikkivoipa, kaikkitietävä ja laskeva, oli kuolemaan tuomittu.

Sentähden koetti hän myös salata kaiken, mikä suinkin vivahti personalliseen mustasukkaisuuteen. Hän koetti tehdä rakkauden heidän välillään niin keveäksi, luonnolliseksi ja vaivattomaksi kuin suinkin, jotta se kestäisi kauan.

Tähän hellittämättömään, kylmään intohimoon vedoten jaksoi Inari hallita omaa heikkouttaan. Ainakin Porkan läsnäollessa.

Yksin ollen oli toista. Liiankin usein kohosi hänen sielustaan synkkä syytös, mustasukkaisuus, henkeä salpaava kadottamisen hätä, joka oli valtavampi kuin hän itse, joka ajoi häntä edellään hurjaan, pimeään vaistojen valtakuntaan, josta kaikki inhimillinen valo ja järjestys oli kadonnut, kaikki järki, työ, elämän ulkonaiset suhteet hukkuneet. Silloin saattoi hän harhailla tajuttomassa tuskassa ympäri kaupunkia, näkemättä, tuntematta ketään, juosta pitkin katuja tuntikausia kuin koditon koira. Sisällinen paine ajoi häntä edelleen kuin samum-tuuli, kuin pyörremyrsky. Kuolema ei häntä kauhistanut, yksi ainoa vain, se, että rakkaus hänet jättäisi! Kaikki muut aivojen liikkeet olivat hämärtyneet. Kuin siipirikko kotka siivet verillään hän lensi, kuin takaa ajettu kauris, kuin koira, joka ui poispurjehtivan isäntänsä jälessä ulappaa, siksi kunnes se vaipuu, mitään muuta ymmärtämättä, näkemättä kuin tuon ainoan rakastetun, pakenevan hahmon elämän merellä…

Tällainen älytön hätä valtasi Inarin melkein aina näin iltasin, jolloin hän turhaan oli odottanut Porkkaa tulevaksi.

Hän tiesi, että se tulisi nytkin samalla tavalla kuin ennenkin, samalla hetkellä, täsmälleen kuin kellon lyönti, silloin kun talon ulko-ovet suljettiin ja hän oli aivan varma siitä, ettei Porkka enää tulisi.

Siihen asti hän koetti pysyä tyynenä, jottei Porkka yllättäisi hänen hulluuttavaa vaikerointiaan. Hän saattaisi silloin ehkä mennä pois ijäksi.

Porkka kysyisi ihmetellen: Miksi olet sitten kanssani, jos kerran noin kärsit siitä, miksi liityt ihmiseen, jonka ominaisuudet eivät käy yhteen omiesi kanssa?

Inari muisti tämän tapaisen kohtauksen heidän suhteensa alkuajoilta. Ja se oli silloin säikyttänyt hänet niin, ettei hän enää senjälkeen koskaan uskaltanut näyttää murheelliselta eikä tyytymättömältä.

Tällaista oli siis tämä hänen suuri rakkautensa! Vihdoin oli hän löytänyt sen, mitä hän elämänsä ijän oli toivonut: suuren intohimon. Ja se söi hänet tyhjäksi, sairaaksi, heikoksi ja petolliseksi. Tämä nyt oli muka sitä vapaata, ennen olemattoman ylhäistä rakkautta, josta vuossadat olivat unelmoineet, tämä oman olemuksensa ainainen alaspainaminen, tämä sisällinen väkivalta, tämä ilon petollinen näytteleminen, tämä teoreettisen sopusoinnun keinotekoinen toteuttaminen, tämä lakkaamaton varuilla oleminen! Olihan tämä tahallinen pakko monin verroin kahlitsevampi kuin konsanaan minkään porvarillisen kodin tylsä lepo.

Miksi he valehtelivat? Ei! Porkka oli kyllä kaunis, ehjä, rehellinen, hän oli järjestänyt elämän luonnollisesti, itsensä mukaisesti, arvaamatta ollenkaan, että tuo toinen hento, naisellinen intelligenssi haaskaantui ja rumentui tässä toivottomassa kilpajuoksussa miehisten hyveiden kanssa, pyrkiessään laajentamaan ja rikkomaan omia rajojaan. Ja sittenkin Inarin oli mahdoton riittää Porkalle kaikkien hänen henkisten tarpeittensa varasto-aitaksi, hänen nautintojensa ehtymättömäksi lähteeksi. Porkka eli suurimman osan elämäänsä muualla, etsi seikkailunsa maailmalta, sisällisen taiteilija-uudistuksensa alati vaihtuvien vaikutelmien kirjavasta vilinästä. Hän ei voinut löytää sitä Inarista, eikä Inari puolestaan rakkaudelleen tyydytystä siinä osittaisessa yhtymisessä, siinä kuitenkin kenties ainoassa mahdollisessa suhteen jatkamisessa, jossa he elivät.

Näin he siis menisivät eteenpäin tyydyttämättömien toiveittensa mittaamattomassa puristuksessa. Porkka edellä, Inari jälessä. Porkka kooten elämänsä ulkomaailmasta, Inari Porkasta. Ja he omistaisivat todellisuudessa toisistaan vain sen, minkä he onnistuisivat arvaamaan, tavaamaan esille alta pinnalle näkyvän ryöpyn tai levollisuuden.

Kummallista oli onni. Oikeastaan se olikin vain onnettomuutta. Tai oikeastaan ei Inari pitänyt väliä siitä, oliko tämä rakkaus hänelle onnea tai onnettomuutta, se oli vain jotakin, jota ilman hän ei tullut toimeen, jota ilman hän ei voinut ajatella elämää. Se oli tärkeää hänelle niinkuin ilma tai valo tai ravinto. Hän ei voinut siitä irroittua.

Hänen täytyi vain rakastaa.

Hänen täytyi vain odottaa.

II.

Kello löi kellarikerroksessa Inarin huoneen alla olevassa käsityöläispajassa hitaasti kymmenen.

Se päästi Inarin siitä liikkumattomasta tuijotuksesta, mihin hän oli kangistunut hallitessaan rääkättyjä hermojaan.

Mutta samassa palautui myös pelko tuhatkertaisena. Myrskyn ja meren kohu hiljaisessa pimeydessä oli kuin raivotarten ratsastusta. Lamppu lekotti pöydällä sairaasti kuin sammuva ihmissydän. Maailma oli aivan tyhjä, ainoastaan yksinäisyyden kaameilla mielikuvilla kyllästetty. Inaria kammotti aivan kuin vanhan ajan ihmisiä kalmiston ohi kulkiessa.

Hän olisi tahtonut nähdä jonkun elävän olennon, kenen hyvänsä, päästä pois aaveiden asuttamasta huoneestaan, minne tahansa. Jonnekin missä elämä humisi, missä puheensorina, liike ja lämpö rauhoittivat mielikuvituksen kiihottuneen värinän! Sinne, missä Porkkakin! Missä oli ajan täytettä, unhoitusta, hetken lepoa rakkauden sietämättömälle tuskalle!

Mutta minne mennä? Perheisiin oli mahdotonta, sopiva aika oli jo ammoin ohitse. Ruokapaikkojen tylsä, surullinen hämärä ei myöskään ollut mikään ilo sielulle. Ravintoloihin hän ei voinut yksin mennä. Miksi ei? Miks'ei hänen sopinut kurkistaa ovelta sisälle, olisiko siellä kenties joku tuttava, kuten tekivät miehet, tai istahtaa pöydän ääreen yksinkin syömään illallista jonkun sanomalehden vierellä? Olisihan hän ansainnut samat oikeudet kuin mies, kun hän kerran täytti samat velvollisuudetkin, ansaitsi elatuksensa, teki itsenäistä työtä, asui yksin, hoiti itsensä yksin! Hänellä oli miehen epämukavuudet, ei mitään hänen mukavuuksiaan, naisen epämukavuudet, ei mitään hänen mukavuuksiaan.

Miksi ei hän vapauttanut itseään näistä ennakkoluulon kahleista! Olisihan hän voinut tehdä sen näennäisesti hyvinkin helposti. Asettunut kaiken yläpuolelle vain ja mennyt istumaan yksin kapakkaan. Mutta ei levähtämään kuten se, joka koko päivän on ollut työssä ja illalla tahtoo hieman virkistää hermojaan, nauttia hetkisen huoletonta lepoa. Ei! Hänen olisi samalla pitänyt mennä taistelemaan yleistä mielipidettä ja vallitsevia tapoja vastaan, varustautua puolustautumaan porvareita, kyyppareita, portinvahteja ja poliiseja vastaan, yleensä sitä ihmisluokkaa vastaan, joka viimeisimmäksi piti kiinni vanhoillisista tottumuksista. Ne eivät olleet hänen arvoisiaan vastustajia. Siinä muodossa hänellä ei ollut aikaa eikä halua ajaa naisen vapautta. Hän teki sitä kyllä tarpeeksi omalla työllään ja olemassa-olollaan.

Eikä hänen muutenkaan koskaan ollut tehnyt mieli varsinaisesti liittyä emansipatsioni-intoilijoihin. Hänellä oli tarpeeksi hoitamista omassa asiassaan. Ja se mikä sopi hänelle, ei sopinut kaikille. Naisilla oli yleensä ulkonaista vapautta liiaksikin, paljon enemmän kuin mitä he jaksoivat kannattaa. Inari oli monasti melkein katkera ajatellessaan useita oman asiansa ajajia. Hätäkö oli toitottaa uutta oppia, kun ei tarvinnut sitä elämällään maksaa, puhua nykyajan naisen ylpeistä ihmis-oikeuksista, kun ei tarvinnut menettää menneisyyden naisen mukavuuksia, kun kaikki tämä aatteellisuus sai olla vain huvia, henkistä koristusta, ajanvietettä, turhamaisuutta, ei elämäntaistelua, kun sai nousta toisten kannattamalle jalustalle, pysyä hemmoiteltuna porvarisrouvana, kun mies vielä kuitenkin takasi yhteiskunnallisen aseman, kodin, asunnon, ruoan, vaatteet, rakkauden palkan! Miten olisi käynyt heidän, jos he olisivat saaneet sanoissaan edistyä vain sikäli kuin he elämällään jaksoivat todistaa kestävänsä!

Sillä se oli vaikeaa, sen Inari tiesi. Tietysti oli joskus kaukaisessa tulevaisuudessa syntyvä naisia, joille tämä kaikki oli oleva helppoa ja luonnollista, mikä Inarille vielä oli kovaa ja pakollista. Tietysti oli joskus oleva myös Inarin kaltaisia naisia, jotka tällä samalla asteella ollen, samoilla elämän vaatimuksilla varustettuina kykenivät liikkumaan keveästi jopa onnellisestikin. Mutta Inarille se oli mahdotonta. Koko hänen olemuksensa oli kuin ristiriidoille rakennettu. Hänellä oli menneisyyden naisen hermosto, tulevaisuuden naisen pää ja tahto. Hän oli luotu onnettomaksi.

Inari istui kyyristyneenä tuolillaan kylmästä värjöttäen. Huonetta ei saanut valoisaksi eikä lämpimäksi millään…

Koti olisi pitänyt olla, oikea koti. Pohjoisen viiman, lumen ja myrskyn keskellä pieni turvallinen pesä! Tai kodittomalle sitten kapakka, yhteinen, lämmin ilopirtti turvaksi peikkoja, sisällistä ja ulkonaista paleltumista vastaan!

Mutta naisen kohtalo oli pysyä kotona, silloinkin kun hänellä ei ollut kotia, odottaa kunnes häntä tultiin rakastamaan, silloinkin kun se odotus oli turhaa! Nainen ilman kotia oli luonnoton, säälittävä olio!

Inarilta oli kielletty tämä turvallisuus. Porkka ei mahtunut siihen. Koti ei ollut luovaa taitelijaa varten, joka tarvitsi yksinäisyyttä ja vapautta, niin oli hän opettanut. Eihän oikeastaan Inariakaan varten, sillä Inari oli aina lapsesta asti halveksinut naisia, jotka lepäilivät miesten rakentamissa pesissä ja komeilivat miesten nimellä, työllä, rahalla, kunnialla niinkuin omallaan ilman pienintä oman-arvontuntoa. Silloinkin kun eivät sitä tahtoneet! Sillä yleinen mielipide alisti heidät siihen.

Ja kuitenkin Inarikin salaa ikävöi samaa. Kenties tämä orjuuden kaipaus hänen sydämessään oli vuosisatain jättämää jälkikaikua, jolle ei voinut mitään. Sillä aina olivat naiset pitäneet etevistä miehistä, miehet mitättömistä naisista, aina miehet olleet ylpeitä itsestään, naiset miehistään. Inarin järki sanoi, että sellainen oli rumaa, mutta hänen tunteensa tunnusti sen kauniiksi. Sehän osoitti vain, että rakkaus oli naiselle keskeisin, että hän asetti rakkautensa kaikkea muuta korkeammalle. Se oli hänelle enemmän kuin työ, elämän tehtävä, kunnia, onni, maine, sen kera kaunistui hän ja rumeni, kasvoi ja katkesi, eli ja kuoli. Kaikki muu oli keinotekoista, keinoja sen saavuttamiseksi, keinoja sen salaamiseksi tai unohtamiseksi, epätoivoista ponnistelua yli voimain.

Oliko nainen siis heikompi, huonompi, vähemmän älykäs kuin mies? Ei. Erilainen ainoastaan… Pitikö hävetä sitä, että rakasti? Oliko niin arvotonta kohdistaa tavoittelunsa määrä ihmiseen? Luopua muusta saadakseen itselleen vain palasen elävää iankaikkista sielua, sitä, jonka korkeutta ja kauneutta kaiken maailman työ lopullisesti tarkoitti, jossa ulkonaisen ja sisällisen maailman pyrkimykset ihanasti yhtyivät, joka oli niin rikas ja vapaa, ettei se ollut ostettavissa eikä maksettavissa, että sitä ei voinut vaatia, ansaita, ainoastaan ikävöidä, toivoa ja ottaa vastaan pyhänä armolahjana! Jos rakkauden kaikkivalta olisi; jotakin rumaa, kuinka olisivat rakkauden uhrit kaikkina aikoina jääneet korkeimman traagillisen kauneuden ilmauksiksi! Olihan se todistus siitä, että rakkauden ehdottomuus ylläpiti sitä inhimillisyyden ikuista ehdottomuuden tarvetta, sitä uskoa näkymättömään, olemattomaan, joka vie kuolemaan ennenkuin peräytyy, jonka kautta kaikki suuri on tehty, mikä tehty on!

Mutta turhaan Inari täten puolusteli omaa onnettomuuttaan. Se oli onnettomuus ja pysyi sinä. Jos hän olisi ollut mies, olisi hänellä tietysti ollut tuo levoton pyrkimys eteenpäin, johonkin uuteen, pois saavutetusta, joka on rakas vain niin kauan kuin se on päämäärä. Niin oli Porkan laita ja sentään Porkkakin rakasti Inaria. Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä sitä. Mutta eiköhän Porkka sittenkin ollut väärässä luullessaan, että taide välttämättä vaati ulko-elämää ja sen vaihtelevaa aisti-iloa? Keinotekoista oli sellainen ilo täällä pohjoisessa, jossa aurinko piti korvata sähköllä, veren vilkkaus myrkyn antamalla kiihotuksella ja hermokulutuksella!

Inari tiesi kyllä, mistä Porkan vastenmielisyys perhe-elämää kohtaan syvimmältään johtui. Porkka oli kertonut Inarille elämästään. Siihen oli aikoinaan sisältynyt pari vuotta kestänyt avioliiton tapainen suhde. Ei tosin Suomessa, vaan Italian heleän taivaan alla. Hänen vaimonsakin oli ollut taitelija, ennen heidän yhtymistään nimittäin. Senjälkeen oli hän muuttunut kokonaan: omistusvietti, kodillisuuden ja äidillisyyden vaisto oli tunkenut etusijalle. Se oli myrkyttänyt heidän yhdessäolonsa, lopettanut heidän molempain taiteen, tuonut kaikki riidan ja pikkumaisen eripuraisuuden hengettäret heidän majaansa. Heidän oli täytynyt erota. Tai toisin sanoen Porkka oli jättänyt hänet, sillä hän ei ollut voinut sietää sitä vangin iestä, jolla tämä nainen häntä raskautti. Ja sentähden oli hän niin ihastunut Inariin, kun Inari muka oli niin erilainen, niin vapauttava, niin kevyt kestää, niin vertainen. Inari tiesi tämän hyvin ja sentähden hän ponnisti kaiken voimansa painaakseen alas hänessä piileviä samoja kodillisuuden ja omistamisen vaistoja, jotka jo kerran ennen olivat vieroittaneet Porkan rakastetusta naisesta. Nyt oli Inari perinyt edellisen kohtalon, kerinyt sydämensä kerälle saman kirvelevän vyyhdin ja hän kärsi siitä aivan yhtä paljon kuin toinenkin, kenties enemmänkin, senvuoksi, että hän salasi kärsimyksensä…

Ajatukset paloivat Inarin päässä kuin rovio. Huone tukahdutti. Hänen täytyi mennä ulos, vaikka minne! Kenties hän vielä sattumalta tapaisi Porkankin, kyti lapsellinen, hullu toivo hänessä…

Ulkona oli täydellinen raju-ilma. Pistävän äkkipakkasen esiin-ärsyttämänä ryöppysi marraskuinen lumi kiukkuisesti silmiin. Tuuli möyrysi ja vihelteli pitkin korkeiden kivitalojen kattoja ja nuoli maan jalkojen alta hengenvaarallisen liukkaaksi.

Vain harvoja ihmisiä oli liikkeellä. Kadut olivat autiot. Inari ei tiennyt minne mennä, hänellä oli vain tarve liikkua, mennä pois lakkaamatta, viihdyttääkseen mieltään.

Vaistomaisesti veivät Inarin askeleet Porkan atelierille. Näin oli hän useana yksinäisenä iltana kierrellyt sen edustalla, juossut sinne sydän kurkussa, silmä sokeana, tietämättä edes miksi. Vaikka se oli turhaa, vaikka se puristi hänen sydämensä yhä kouristavampaan hätään.

Ikkunat olivat nytkin pimeät. Porkka ei siis ollut siellä. Taaskin hän alkoi kierrellä ja kaarrella pitkin katuja. Hermojen jännitys laukesi pimeässä kylmässä lumituiskussa. Kyyneleet tulivat tyrskimällä ja hän valitti ääneen kilpaa myrskytuulen kanssa. Hän kiirehti yhä hiljaisemmille seuduille, ja pysähtyi vasta Tähtitornin mäen rinteellä.

Kaupunki hälisi hiljaa hänen allaan valottaen lumi-usvan halki kaameana kajastuksena.

Tuolla siis oli Porkka! Tuolla siis noissa tuntemattomissa taloissa oli par'aikaa hänen kohtalonsa langat tuntemattomien ihmisten käsissä, jotka juuri tälläkin hetkellä kenties tietämättään tahtomattaan murensivat hänen elämänsä onnea. Tai ehkä tieten tahtoen…

Naima, Naima!

Tämä nimi puhkesi Inarin aivoista kuin parkaisu.

Naima oli oikeastaan kaikkien hänen tuskiensa suurin syy. Naima oli hänen säikkyvän mielikuvituksensa olennoitu turmion symbooli.

Mutta Naimaa ei voinut vihata eikä vastustaa. Potkaista tai hyväillä korkeintaan! Hän oli personaton, syyntakeeton, luisuen ja vieden käsistä! Hänellä ei ollut kunniantuntoa, ei käsitystä oikeasta eikä väärästä. Hän ei ollut mikään siveellinen luonne, mutta sentään kaunis ja kestävä. Niinkuin eläin, täydellinen, oman olemuksensa tiedoton, tunnoton toteuttaja. Hän oli voittamaton, sillä hän ei antautunut taisteluun. Hän oli köynnöskasvi, hän mateli maata pitkin ja kiipesi korkeuksiin yhtä vaivattomasti, kaikkialla missä vain oli tukea, hän käytti hyväkseen esteitä, nousi toisten olkapäiltä ja sukeltautui vaaran tullen turviin toisten selän taa. Hän painoi päänsä, missä portti oli liian matala, haihtui härmänä tähtitaivaalle tarvittaissa, piili hiiren hiljaa vaaran paikalla, mutta oli jälleen aina saapuvilla otollisella ajalla. Hän otti vastaan ruoskan ja rakkauden yhtä vahingoittumattomasti, yhtä upottavan väsymättömästi, hänen selkänsä kumartui luokkana miehen astinlaudaksi, hänen ruumiinsa saattoi kutistua kokoon yhtä olemattomaksi kuin hänen henkensäkin, mutta oli aina valmis jälleen ottamaan entisen tilansa, unohtamaan kaiken. Hän oli kokonaan vailla jatkuvaisuutta eikä sentään lakannut. Hän ei koskaan kapinoinut, mutta ei myöskään luopunut itsestään eikä otteestaan. Häntä sai häväistä ja kiduttaa, mutta pinteestä päästyään oli hän taas niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ehompi entistään, koskemattomampi kuin koskaan. Hänen hameensa ei koskaan rypistynyt, hänen otsansa ei koskaan punastunut, hänen sitkeä, taipuisa, edesvastuuton kauneutensa ei mistään karissut. Hänen kasvoillaan asui alati ikäänkuin iloinen hyvyys, joka paistoi niin väärille kuin vanhurskaillekin. Hän oli valmis varastamaan toiselta lemmityn ja valmis häntä siitä lohduttamaan. Hänen ruumiissaan oli lähentelemisen ja pakenemisen viiva selvimmin merkitty. Hänen kauniit, solakat nilkkansa olivat kuin luodut livistämään…

Tällaisena kiinni-saamattomana, itsepintaisena luonnonvoimana näki Inari Naiman, ja sellaista vastaan oli hän vallan voimaton. Hän pelkäsi Naimaa. Alunpitäen, siitä asti kun tämä Porkan oppilaana ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Jo ensimäisen kerran hänen nimensä kuullessaan sai Inari pahaaennustavan sydämen-tykytyksen, joka sittemmin ei enää heittänyt häntä.

Ja kuitenkin oli Naima vain lapsi. Häilähtelevä, vaalea lapsi, joka ojensi leikkivän lapsen kätensä kenelle hyvänsä, mutta mieluimmin voimakkaimmalle. Vaistomaisesti pysähtyi hän sentähden Porkkaan eikä enää luopunut hänestä.

Naima asettui hänen ilmapiiriinsä, koteutui hänen atelieriinsa, valloitti hänen tuttavansa, omisti hänen ajattelutapansa, taidekeinonsa ja jokapäiväiset tottumuksensa.

Inari tapasi Naiman usein ja kohteli häntä suojaavasti, melkein äidillisellä lempeydellä. Eihän hän toki voinut olla paha sille, joka hänelle itselleen aina oli hyvä. Sillä sen suuren pahan, minkä Naima Inarille teki, korvasi hän runsaasti pienillä hyvillä töillä. Tavallaan hän kyllä hiukan arasteli Inaria, siksi, että tämä oli maisteri ja siksi, että hän rakasti Porkkaa, mutta se teki hänet vain sitä hyväilevämmäksi. Hän saattoi hiipiä hänen viereensä pehmeästi kuin nuori kissa, istua matolle hänen jalkojensa juureen ja painaa päänsä hänen syliinsä. Hän silitteli Inaria silmillään ja petti sydämellään. Koko hänen olemuksensa oli pelkkää lempeä ja kavaluutta. Hän valehteli aina, siksi että hän oli kekseliäs ja siksi että hän oli heikko.

Hän tarvitsi jonkun tuekseen ja hän tarrautui kiinni Porkkaan kuin vesikasvi.

Mutta eihän siinä ollut mitään pahaa. Samoinhan oli Inarikin aikoinaan tehnyt. Olihan Naimallakin tietysti oikeus kurkoittaa siihen, minkä hän onnekseen tunsi. Tämän Inari aina myönsi ja se esti häntä mustasukkaisuuden syytöksestä ja jätti jälelle vain sen murheen. Naimassakin asui kaikkivaltias elämän pyyde, joka käski hänen ottamaan osansa voimasta, ilosta ja rakkaudesta. Hänkin pyrki muodostamaan elämää elinehtojensa mukaiseksi. Hänkin tarvitsi elämälleen täydennystä, lisää toisen aivoista ja ajatuksista, jotakin, jota ilman hän ei kenties tullut toimeen ja jonka hän löysi Porkassa, samoin kuin Inarikin. Eikä Inari edes voinut pitää kiinni omastaan, kun hänen päänsä kielsi koko omistus-oikeuden, ei työntää syrjään lasta, jolle hänen omatuntonsa myönsi kasvamisoikeuden. Pitihän hänen olla vapaa ja voimakas, sitähän koko hänen sisällinen taistelunsa tarkoitti. Mutta miten se oli raskasta ja miten se oli ristiriidassa koko rakkauden alkeellisen olemuksen kanssa! Saattoiko rakkaus koskaan olla muuta kuin orjuutta, yhtyminen toiseen muuta kuin heikkoutta?

Eikö ollutkin hulluutta koko Inarin ponnistelu! Jos sittenkin Naima vei Porkan! Eikö ollutkin kohtalon ivaa, että taistelu näin pilkallisesti kääntyi häntä itseään vastaan! Nyt kun hän juuri oli kieltänyt entisen naisellisen itsensä, ollakseen rakastamansa miehen arvoinen, tehnyt itsensä marttyyriksi näyttääkseen sankarilta, nyt tuli toinen, hänen entinen itsensä, pieni, epämääräinen sukupuoli-olento ja siirsi hänet syrjään, valloitti Porkan aivan vaivattomasti ja ansaitsemattomasti. Mitä hyödytti Inaria Porkan teoreettinen tunnustus ja ihailu, jos Naima kuitenkin käytännössä miellytti häntä enemmän, jos hän kuitenkin viihtyi paremmin Naiman seurassa. Siltä ainakin näytti.

Ja kuitenkin oli Naima kaiken sen vastakohta, mihin Inari pyrki. Oikea ikivanhan naisellisuuden perityyppi luonnontaloudessa hän oli! Kaiken yksilöllisen ponnistelun salakavala tyhjäksi tekijä! Mutta juuri se seikka, että Porkka ei tunnustanut häntä vertaisekseen, näytti takaavan hänelle lukemattomia pieniä miellyttävyyksiä, joista Inari jäi osattomaksi: Inari oli edesvastuunalainen, Naima alaikäinen. Inaria saattoi vastustaa, Naimaa ainoastaan puolustaa. Inarin saattoi jättää oman onnensa nojaan, Naimalle täytyi olla ritari tai tyranni vanhaan tapaan. Inarilla oli valoisat aivot, ankara omatunto ja terävä silmä, hänen kanssaan täytyi olla vakava, omantunnontarkka, periaatteellinen, Naiman kanssa saattoi leikitellä vähän kevytmielisemminkin, leperrellä, unohtaa itsensä pelkäämättä tilitystä, levätä…

Siksi saattoi Porkka milloin hyvänsä luisua Naiman syliin. Ehkä oli jo luisunutkin. Monestikin! Inari ei tiennyt sitä, mutta hän epäili ja pelkäsi sitä. Pelkäsi myös saada varmuutta siitä… Sillä ainakin periaatteellisesti hän soi Porkalle kaiken mahdollisen ilon, mistä hän sen ikänä löysikin, elämännautinnon kaikissa muodoissaan. Ja eroottinen puoli ei heidän suhteessaan merkinnyt paljoa, ei mitään oleellista ainakaan. Inari tunsi itsensä enemmän Porkan vaimoksi kuin rakastajattareksi. Hän oli valmis jakamaan hänen kanssaan, kestämään hänen edestään kaikki elämän vastoinkäymiset, kunhan hän vain olisi saanut olla hänen lähellään. Mutta hän ei saanut. Ja tässä sammuvassa aisti-ärsytyksessä oli myös jotakin, joka suretti, vaivasi häntä, se oli tie, joka saattoi ohjata Porkan pois hänestä ja viedä kenties kerran kokonaan näkymättömiin.

Inari seisoi Tähtitornin mäellä tuijottaen omaan tuskaansa niinkuin tuhannesti ennen. Hän oli näkevinään Porkan ja Naiman iloisilla illallisilla. Sehän oli niin luonnollista. Naimakin oli taiteilija. Naima oli rikas, hänellä oli varaa taiteilla! Hänellä oli varaa huvitella! Ja kuitenkin hänelle, vaikka hän oli rikas, tarjottiin aina ilmaiset juhlat ja ilonpidot, päivälliset ja illalliset, Porkkakin. Inarille ei milloinkaan. Inari oli tasa-arvoinen toveri, Naima vain nainen!

Sanomattomalla katkeruudella Inari muisti niukkoja itse-ansaitsemia ropojaan, ainaista arki-köyhyyttään, jonka hän ylpeydestä yksin Porkaltakin salasi.

Näin tulisi siis olemaan aina, aina…

Kyyneleet Inarin poskilla jäätyivät hyiseksi riitteeksi. Jäykin, lasittunein katsein hän alkoi koneellisesti jälleen astella kotiinpäin.

Näin tulisi olemaan aina, aina… Ja vielä pahemminkin. Eikä hän voinut auttaa asiaa. Hänen täytyi vain katsella, miten rakkaus jätti hänet, niinkuin se oli ottanutkin, tuo rakkaus, jota hän väärin nimitti omakseen, uskaltamatta edes valittaa. Hänen täytyi vain olla paikallaan, vaikka hän murskautui tässä ahdistuksessa, vaikka hänen maailmansa supistui tässä umpisokkelossa, elämäntyö rapisi hänen käsistään ja kuolemattomuuden toivo hänen sielustaan. Ei mitään jäisi hänestä jälelle maailman kaikkisuuteen kuin tuo arvoituksellinen, salaperäinen voima, joka kulutti hänen ainehistoaan, joka oli tietysti ollut ennen häntä ja myös oli jäävä hänen jälkeensä poltettuaan hänen hauraan elimistönsä poroksi…

Kuin unissa-kulkija astui Inari jälleen huoneeseensa, kesynä, hiljaisena, kaukaisena itselleenkin.

Äskeinen tuska aaltoili enää epämääräisinä, surusointuisina maininkeina hänen sielussaan.

Naima! Kuka oli Naima? Ei kukaan. Mistä hän oli tullut? Ei mistään. Hän oli aina ollut. Hän oli hänen itsensä luoma, hänen vauhkon mielikuvituksensa vanha painajainen, se tuntemattoman uhka, jonka tuloa hän oli vavissut lapsesta saakka!

Mutta miksi ruumiillistui kaikki tuo pitkä kauhu juuri tuon kultatukkaisen pikku tytön kuvassa? Se oli väärin. Sovittaakseen tämän parantumattoman sydämensä väärän syytöksen, jota hän häpesi, kostaakseen itselleen täytyi hänen aivan ehdoin tahdoin työntää Porkka ja Naima yhteen. Niin oli hän tehnyt useasti. Viimeksi eilen. Miksi hän siis kärsi siitä, että he nyt olivat yhdessä! Se oli oikea kuritus Inarille itselleen. Ehkä hän täten vähitellen parantuisi, vähitellen tottuisi…

III.

Kun Porkka tuli Inaria tapaamaan, oli hänellä pari valvottua yötä takanaan ja hän oli tavallista herkempi ja puheliaampi.

Hän veti Inarin ensi töikseen syliinsä, hän hyväili häntä ja suuteli häntä.

Sellaista ei ollut tapahtunut enää pitkiin aikoihin. Monasti oli Inari sitä turhaan toivonut, mutta tällä kertaa se tuntui hänestä melkein loukkaavalta. Hänen ärtyneet hermonsa olivat tässä kaikessa aavistavinaan jotakin ylimalkaista, ennen-elettyä, kiihotuksella esiinkutsuttua. Edellisten hyväilyjen vaistomaista jatkuvaisuutta tai hyvitystä…

Hän alistui vastahakoisesti ja nyrpeästi.

Mutta Porkka ei sitä huomannut.

— Miten onnellinen olen, sanoi hän pehmeästi, kun minulla on sinut, Inari. Sinä olet minun mittapuuni, ankkurini. Muuten heittelehtisin aivan määrättömästi ja rajattomasti maailmalla. Ja kuitenkin tarvitsen sellaistakin. Jospa tietäisit, mitä kaikkea nytkin olen elänyt ja saanut nähdä! Ihmisiä paljaaltaan. Vielä alastomampina kuin mitä he ovat ruumiillisesti riisuttuina. Oikea ihmis-syöjä minä olen. Syön sieluja ja syön nopeasti, tarvitsen aina uusia. Ja saankin. En voi valittaa. Ja tiedätkö miten? Siten vain että katson ihmisiä taitelijan silmällä, näen heidät kauniina, suitsutan ihailua, nostan kerjäläisen kuninkaaksi. Ja he muuttuvat silloin kauniiksi, he aukenevat, lämpenevät, puhkeavat kuin kukkaset, antavat parhaimman itsensä pelkästä kiitollisuudesta, että olen uskonut siihen. Kaikki kuitenkin kaipaavat siinä suhteessa vapauttajaa, sitä, joka antaisi tunnustusta heidän olemukselleen. Ja miksi en antaisi! Minusta ovat ihmiset todellakin hyviä juuri sellaisinaan, en tahdo karsia heistä pois mitään. Olen yhtä amoraalinen kuin heidän luojansa suuri luonto, joka on sentään kaikista suurin taiteilija.

— Ymmärrän hyvin tuon kaiken, sanoi Inari, mutta minä en vain voisi noin imarrella kuin sinä. Jos he tietäisivät, että sinä tahallisesti käyttelet heitä, että kuitenkin oikeastaan petät heitä…

— Kunhan en vain petä itseäni enkä sinua, Inari. Sinua en voi koskaan pettää. En voi siksi edes olla uskoton kaikesta huolimatta. Minun täytyy aina uudestaan ja uudestaan rientää luoksesi. Sinä olet se keko, johon kokoon maailmalta saamani vaikutelmat. Ja sinuun en kyllästy koskaan. Toiset syön jo yhdessä yössä. Muutamat kestävät viikon pari. Sitten en jaksa enää. Sinussa on niin äärettömästi syömistä…

Inari naurahti.

— Tyydytät suurimman nälkäsi sentään muualla. Minua tapaat niin harvoin.

— Useammin sentään kuin ketään muuta.

— Lukuunottamatta Naimaa, lisäsi Inari välinpitämättömällä äänellä.

— Naima on todellakin hyvin tunnollinen oppilas, pilaili Porkka, hän koettaa nähtävästi ahkeruudella korvata kyvyttömyytensä.

— Sentähden että tietysti tapasi mukaan olet nostanut hänet kuningattareksi taiteen valtakunnassa!

— Oh, naiset eivät ole niin vaateliaita. Heidän hurmaamisekseen riittää hyvin yksinkertaiset keinot. "Teitä ei ole vielä kukaan oikein ymmärtänyt, neiti. Olette kärsinyt paljon, rouvaseni. Ette ole se miltä näytätte. Ei kukaan ole niinkuin te." Joku sellainen pieni hentomielinen, personallista harrastusta osoittava sana vain ja asia on valmis: nainen kallistaa päänsä heti miehen rintaan vasten.

— Hän tietysti rakastuu niin suuresta myötätunnosta…

— Jospa se vain rajoittuisi siihen, mutta naiset käyvät nykymaailman aikaan aivan hirvittävän tarmokkaiksi, jatkoi Porkka leikillisesti, naisellisimmatkin naiset. Voi meitä mies-parkoja, kuinka jaksamme tehdä heille kaikille mieliksi!

— Onko se sitten niin välttämätöntä? Tietysti on miehellä lupa kieltää naiselta rakkautensa, niinkuin nainenkin kieltää mieheltä.

— Naisen ja miehen laita on aivan erilainen. Naisella on tuhat keinoa puolustautua, paeta ja piillä, naiselle se sopii, se suorastaan kaunistaa häntä. Mutta ei suinkaan miestä. Josefin rooli on naurettava. Miehen tulee aina hyökätä, ampua yli naisesta. Ja sitäpaitsi jos nuori, kaunis nainen tarjoaa rakkauttaan, niin luuletko että on miestä, joka ei ottaisi vastaan! Olisipa se aika hölmö. Se olisi tyhmää, raukkamaista ja rumaa ja naista kohtaan erittäin loukkaavaa. Nainen halveksisi sellaista miestä elämän ikänsä. Ja se olisikin hyvin epäkohteliasta ja myös totuuden vastaista, sillä nuori, kaunis nainen ei ole normaalisti kehittyneelle miehelle niinkään vastenmielinen…

— Siispä ovat kaikki miehet tällä naisellisen tarmon aikakaudella auttamattomasti etukäteen tuomitut portoiksi. Te tulette kehittämään tämän aatteen vielä ennen kuulumattoman korkealle, arvaan minä! virkahti Inari hieman katkerasti koettaen pysyttää ääntään lystikkäänä.

Mutta tällainen keskustelu oli hänelle myrkkyä. Hänen sydäntään kouristi taas syyttävä katkeruus, jota hän ei uskaltanut ilmituoda.

Hän muisti äkkiä monta tapahtumaa heidän yhteisestä elämästään, jotka todistivat Porkan osaavan olla sekä epäkohteliaan että säälimättömän naiselle. Inarille vain, ei tietysti Naimalle eikä muille. Muut tulivat osallisiksi vain Porkan keventävistä puolista. Heille vei hän ilomielisyytensä, miellyttämishalunsa, nautinnonhimonsa ja seikkailevan mielikuvituksensa, heille hyväntuulensa ja ritarillisen palvomisensa; Inarille kyllästyksensä, kiihotusten aiheuttamat välinpitämättömät väliaikansa, mielipahansa, kipeät sielunpaljastuksensa, ihmis-inhonsa, itse-halveksintansa, kovat elämänarvonsa ja toteuttamattomien unelmainsa painiskelevan levottomuuden, ikuisemman itsensä kyllä, mutta samalla myös karuimman ja ankarimman. Sehän oli kyllä hyvä. Mutta miksi vain sen, miksi ei muitakin puoliaan, miksi ei kaikkia? Olihan Inarikin ihminen, joka tarvitsi elämälleen joskus kevennystä niinkuin muutkin.

Porkka jatkoi yhä pakinoimistaan, mutta Inari ei voinut enää vastata. Vaivoin sai hän pidätetyksi itkun-nyyhkytyksen, joka väkisin alkoi tunkeutua esille.

Hän kääntyi selin Porkkaan.

— Mikä sinulle tuli? kysyi Porkka hämmästyneenä.

Inari vaikeni katsoen itsepintaisesti poispäin.

— Mitä ajattelet?

— Sitä että miksi et sitten minulle koskaan tee mieliksi kuten muille naisille! Olenhan minäkin nainen! ryöpsähti Inari nopeasti.

— Mitä tarkoitat?

— Sitä ettet välitä mitään minusta, että jätät minut yksin pitkiksi pimeiksi illoiksi, että olet mieluummin muitten kanssa, vaikka tiedät, että itken ja odotan sinua ja kärsin…

— Ei, sitä en todellakaan ole tiennyt, sanoi Porkka närkästyneesti. Mutta jos niin on asian laita, on se todellakin hyvin ikävää…

— Et koskaan ole ajatellut, että minuakin pitäisi vähän miellyttää…

— En, sanoi Porkka hyvin painokkaasti, olen ajatellut asian aivan toisin: luulin että sinulle voisin olla suora niinkuin itselleni. Mutta jos se luulo on ollut erehdys, on se ollut hirveä erehdys.

Porkka katsoi Inaria lujasti silmiin.

— Inari, jatkoi hän vakavasti. Sinähän tiedät, että olet ainoa nainen maailmassa, jota todella kunnioitan ja rakastan…

— En minä tiedä, mutisi Inari, se on sinun tapasi puhua vain. Sanot tietysti niin kaikille, muillekin. En tiedä… ja siksi juuri kärsin…

— Kärsit siitä, että en ole toisenlainen.

— Kärsin sentähden, että rakastan sinua niin äärettömästi.

— Ei se ole mikään syy kärsiä. Mutta sinä tahtoisit minut toisenlaiseksi. Olen usein huomannut sen. Enkä minä voi olla toisenlainen. Mutta en myöskään voi kestää ajatusta, että olet onneton, että sillä aikaa kun minä kuljen ihanassa maailmassa pää täynnä kauniita mielikuvia, silmissä elämän tuhatväriset taivaankaaret, sydän täynnä Inaria ja rakkauden ylpeyttä, silloin sinä siitä itket ja kärsit. Ja sinua varten on kuitenkin kaikki. Sinun tähtesi juuri tahdon lakkaamatta uudistua, jotta minulla olisi aina sinulle jotakin uutta tarjottavana. Sinä vaadit niin paljon. Joka aamu pitäisi sinulle tuoda joku uusi uro-työ huomenlahjaksi…

— Minähän en vaadi mitään.

— Et sanoillasi, vaan koko olemassa-olollasi. Tunnen, että kaikille muille kelpaisin jo sellaisenani. Sinä olet ainoa, joka kannustat joka hetki minua ihmisenä ja taiteilijana kasvamaan. Sinä näet sieluuni. Ilman sinua olisin aivan valmis. Sinä olet ainoa yleisöni, jolle panen arvoa, senhän tiedät. Sinua ilman olisin sisältäpäinkin kyynillinen, huoleton, sellainen miltä joskus näytän ulospäin. Sinua on raskas rakastaa, tiedä se. Olet valkyyria, joka pitää painien voittaa, aina valloittaa uudestaan. Usein olen kauhulla ajatellut, että kerran tietysti tulee hetki, jolloin en jaksa enää, jolloin väsyn. Silloin täytyy minun mennä pois luotasi…

— Silloin sinun juuri pitää tulla luokseni. Kuka on sinua lähempi tukemaan heikkoina hetkinä kuin minä! Jospa sinä kerran väsyisitkin! Aina olen toivonut, että joskus saisin auttaa sinua, että todella oikein tarvitsisit minua, ettet tulisi toimeen ilman minua, että saisin palvella, vaalia sinua. Silloin olisin onnellinen…

Porkka rypisti hermostuneesti silmäkulmiaan.

— Naiset puhuvat yleensä kaikki niinkuin sinä nyt, sanoi hän pimeästi. Heidän tapansa on pyrkiä päällepäin alistumalla. Mutta eihän sellainen kuulu sinulle, Inari. Minulle se ei olisi ilo, ei! Kuka hyvänsä, et sinä! Ei, minä en nauttisi siitä, että sinä hoitaisit, turvaisit minua, kuluttaisit aikasi laupeuden-sisaruuteen. Se on vallan pirullinen ajatus. Olenhan nähnyt kyllä, kuinka sinun naisellisuutesi välistä on pyrkinyt sinnepäin. Olen aina tahallani torjunut sen pois. Olet luullut sitä kovuudeksi kenties, se on johtunut sisällisestä kunnioituksesta. Inarilla on oma elämäntehtävänsä, olen ajatellut. Minun omatuntoni ei salli sitoa Inaria niinkuin muita naisia…

— Mutta kun sentään olen sidottu! Minkä minä sille mahdan! Enkä minä voi muuttua mielikuvasi kaltaiseksi, vaikka tahtoisinkin. Sinähän vaadit enkä minä! Sinähän juuri et rakasta minua sellaisena kuin olen! Teet minusta jätti-immen ja minä olen vain tavallinen nainen, heikko ihminen. Minä en kestä hullua uskoasi, se menee yli voimieni. Anna minun olla heikko ja naisellinen!

— Ole millainen tahdot. Mielikuvani vastaa kuitenkin ikuisempaa, syvintä itseäsi, olen varma siitä. Ja sitä minä rakastan. Sitä et voi rikkoa millään.

Porkan varmuus raivostutti Inaria. Siinä oli aallonmurtaja, johon kaikki hänen todistelunsa, tuskansa avuttomina, hyödyttöminä murskautuivat. Turhaan rukoili hän tältä mieheltä edes muruja siitä hellyydestä ja heikkoudesta, jolla hän muita onnellistutti!

— Mutta minä tahdon sen rikkoa! hän epätoivoisesti tiuskasi. Mitä minä ikuisesta, kun se tappaa tämän ajallisen elämän! Minäkin tahtoisin seurata hetken ailahteluja, pumpuloida sieluni heikkoudella, väsymyksellä ja levolla tai huumata itseni ilolla, ihmisvilinällä, niinkuin sinäkin teet, hummata vuorokausmääriä niinkuin sinäkin teet, niinkuin miehet! Voi, miksi minä olen nainen!

Inarin jatkuva kiihtymys alkoi kiusata Porkkaa. Eikä hän mistään ollut niin lapsekkaan itsekkäästi arka kuin hyvästä tuulestaan. Mielialansa rikkojalle hän saattoi kantaa kaunaa kuukausmääriä.

— Minkä minä sille mahdan, syytätkö minua ehkä siitäkin! virkahti hän ärtyisästi. Iloilkaa te naiset keskenänne!

— Et sinäkään ole vain miesten kanssa. Miks'et ota minua mukaan sinne, missä kerran itse voit olla ja kartuttaa kauneuttasi? Pitääkö minun aina olla yhteiskunnan vanki! Enkö saa olla vapaa niinkuin sinäkin! Kuuluuko se vain miehille!

Porkan silmissä välähti ja hänen suupieliinsä piirtyi häikäilemätön ja julma viiva, jonka Inari joskus ennenkin oli ohimennen nähnyt.

— No juodaan sitten huomenna, niin että nyrkit savessa! ärähti hän raa'asti ja loukkaantuneesti.

Inarista tuntui kuin olisi hän saanut rautamoukarilla vasten kasvoja. Porkan äänen sävy vei aivan toiseen maailmaan kuin hänen oma mielikuvituksensa. Hänen intoileva sanatulvansa tyrehtyi siihen paikkaan. Hän tunsi itsensä äkkiä karkeasti solvaistuksi, pahoinpidellyksi ja hyljätyksi, ja kauan hallittu hermorasitus purkautui itkuksi.

Porkka kääntyi poispäin. Häntä vaivasi ja suututti. Tällaista kohtausta ei heidän välillään ollut sattunut sitten suhteen alku-aikojen.

Inari itki sohvalla hänen vieressään yksitoikkoista, kyyneletöntä valitusta niinkuin koira, joka pakkas-yönä nostaa kuononsa tähtitaivaalle ja ulvoo. Sitten se vähitellen hiljeni, muuttui avuttomaksi lapselliseksi kitinäksi, araksi, eläimelliseksi vinkunaksi.

Huoneessa oli muuten kuoleman-hiljaista.

Porkka oli oikaissut itsensä nojatuolin selkämystä vastaan pitkäkseen. Hänellä oli silmät vaivaantuneesti ummessa.

Inarikin vaikeni lopulta aivan. Hän katsahti Porkkaan. Mutta nähdessään hänen kylmän, liikkumattoman ilmeensä hän vajosi hänen jalkoihinsa purskahtaen uudestaan itkuun.

— Anna minulle anteeksi, hän nyyhkytti.

Porkka nousi seisomaan.

— Miksi sinä nyt noin, Inari? Jos sinun on vaikea olla minun kanssani, niin ei olla sitten yhdessä… Minä lähden nyt ainakin, tulen toiste, kun olet rauhallisempi.

Inari parahti jälleen:

— Älä mene! Minun on paras olla sinun lähelläsi. Enhän muuta pyydä!

— Mutta miksi siis itket, miks'et ole iloinen?

— Sinä et rakasta minua enää… Mutta minä olen rakkauteni orja. Ole kuinka kova tahansa, loukkaa minua, kohtele kuin koiraa, mutta älä jätä minua…

Inari ryömi hysteerisessä epätoivossa hänen jaloissaan.

— En voi rakastaa ylhäältä alaspäin, sen tiedät, sanoi Porkka kylmästi. Minusta on äärettömän tuskallista kuulla sinun puhuvan noin. Miksi tahdot aivan väkisin rikkoa kauniin tasa-arvoisen suhteemme? Enkä edes ymmärrä sinua enää. Jos edellytät minun loukkaavan sinua, miksi pyydät minua jäämään?

— Kun näen, että tahdot jättää minut?

— Luuletko, että tämä on minulle sitten hauskaa! Ja sitten muka olla syypää tähän! Jos et tule toimeen kanssani, niin eroa minusta, mutta ole ennen kaikkea itsesi kanssa sopusointuinen. Miksi tällaista! En ymmärrä!

Porkka kulki edestakaisin huoneessa hermostuneesti.

Inari koetti tukahduttaa nyyhkytyksiään. Hänelle selvisi, mitä hän oli tehnyt. Hänen väkisin esiintulvahtanut tuskanryöppynsä kauhisti häntä itseäänkin. Tätähän hän juuri oli aina tahtonut estää. Hän seisoi hämillään, avuttomana, onnettomana, tietämättä hädissään mitä sanoa.

— Kaikkihan on hyvin, hän sammalsi. Kaikki riippui hermoistani. Niissä vain oli vika. Anna anteeksi. Enhän minä oikeastaan itkekään, hermoni vain itkevät…

Hän koetti hymyillä.

Porkka ei vastannut.

Inari pakotti itsensä myös hiljaiseksi. Hänen hermonsa kapinoivat yhä, mutta kadottamisen pelko piti ne aisoissa.

Kumpikaan ei puhunut mitään pitkään aikaan.

Sitten puki Porkka päällysnutun ylleen.

— No, lähdetkö sitten kapakkaan? kysyi hän vieraalla, tylyllä äänellä. Sinnehän sinä oikeastaan vain olet itkenytkin!

Jos Inari vähääkään olisi noudattanut sitä kaunan kärkeä, jolla nämä sanat olivat lausutut, ja omaa loukkaantumistaan, olisi hän vastannut kieltävästi. Mutta hän painoi alas ylpeytensä. Hän oli jo rauhoittunut ja kaikki tuntui hänestä nyt niin kaukaiselta. Jos oli jo tullut kuolema heidän välilleen, niin sittenhän kaikki oli yhdentekevää. Hänen täytyi nähdä, mitä nyt tapahtuisi. Hän meni ikäänkuin havaitsemaan toisen miehen ja toisen naisen kuolinkamppailua. Jokin hellittämätön jatkuvaisuuden-vaisto kielsi häntä jättämästä kesken tätä rääkkäystä.

He menivät äänettöminä ulos pimeälle kadulle, kumpikin tietoisina siitä, että he tällä hetkellä kiusaantuivat ja kiusasivat toisiaan.

He eivät saaneet enää sanotuksi sanaakaan.

Ravintolassa he joivat viiniä virkistyäkseen. Mutta eivät sittenkään voineet särkeä piinallista kivetystilaansa.

Inarin tunne-värinä oli kokonaan loukkauksesta lakannut ja vaihtunut älylliseksi soimaksi. Hän oli vallan tyyni, mutta hänellä oli vastustamaton halu vielä jollakin lailla huomauttaa siitä vääryydestä, mikä hänelle tehtiin. Hän virkahti:

— Muille katsot olevasi velvollinen aina pitämään hauskaa, mutta minun seurassani vaikenet ja ikävystyt.

— Sinulla on ikävä minun seurassani, tarkoitat. Mutta ei riidellä siitä enää.

He vaikenivat taas.

— En minä oikeastaan miestä tarvitsisikaan, keskeytti vielä Inari, jos voisin yksin mennä minne hyvänsä niinkuin sinä. Jos olisin mies, olisi kaikki hyvin.

— Aina sinä palaat tuohon samaan. Sehän on suorastaan päähänpisto! Ja miksi sinä juuri minulle siitä kinailet, että olet nainen?

— Enhän minä kinaile, sanon vain…

— Sitäpaitsi en ymmärrä, mitä sinulla naisenakaan on valittamista. Olet varustettu elämäntaisteluun kaikin puolin paremmin kuin yleensä naiset. Jos vertaat itseäsi muihin, täytyy sinun myöntää olevasi kaikin puolin edullisemmassa asemassa.

— Sitä en voi myöntää, eikä minua voi verrata edes muihin naisiin, koska en ole samanlainen kuin he. Minä elätän itse itseni, maksan edestäni, kannan kaikki yhteiskunnalliset veroitukset niinkuin mies, mutta en kaikella tällä kuitenkaan voi ansaita itselleni samoja mukavuuksia…

— Sille ei voi mitään. Minä ainakin olen tehnyt parhaani, jotta sinulla olisi hyvä olla. Useimmat illat vietän luonasi. Saatan sinut ulos ja sisälle…

— Mutta ajattele niitä lukemattomia iltoja, jolloin et tulekaan, jolloin istun yksin ja odotan…

— Ne illat ovat helposti luetut! Ja ne sinä vain otat huomioon, etkä niitä äärettömän monia, jolloin olen tullut. Muistat vain laiminlyöntini, et ansioitani. Muut naiset kiittävät jokaisesta odottamisen mahdollisuudestakin. Mutta sinulla on niin ylettömät vaatimukset…

Porkka alkoi taas suuttua, Inari oli aivan kylmä.

Hän aikoi vastata, mutta pidättäytyi.

Hän tunsi, ettei siitä tulisi mitään hyvää, että heidän molempain pohjimmaiset vaistot löivät tulta vastakkain. Oli joitakin asioita, joissa he eivät voineet tai eivät tahtoneet ymmärtää toisiaan. Inari oli huomaavinaan, että hänen naisellisuutensa tämän lapsellisesti aran ja samalla häikäilemättömän mielikuva-ihmisen aivoissa oli ase häntä itseään vastaan, milloin hyökkäys- milloin puolustus-valttina, mutta aina kokonaan toisen, miehisen intelligensin palveluksessa.

Kuin yhteisestä sopimuksesta he nousivat hetkisen kuluttua lähteäkseen.

Ja kun he kulkivat kotiinpäin oli heidän välillään parin kyynärän levyinen välimatka — täynnä kahden yksilön, kahden sukupuolen leppymätöntä vihamielisyyttä.

IV.

Tämän kohtauksen jälkeen Inarin ja Porkan suhde oli jonkun aikaa hieman kalsea, mutta parani sitten entiselleen.

Inari teki kaiken voitavansa pyyhkiäkseen pois ikävän muiston.

Sillä lopultakin hän jälleen syytti itseänsä kaikesta.

Oliko ihme, että Porkka oli ollut raaka, kun hän itse oli osoittautunut niin mahdottomaksi. Olihan hän suorastaan rukoillut imarrusta, leperrystä, ainaista pyhäpäivää, pyytänyt päästä korukaluksi tarvekalun asemesta ja taas päinvastoin, puhunut itseään, Porkkaa, kaikkea luonnonjärjestystä vastaan. Eihän hänellä ollut varaa noin kapinoida tottumusta vastaan, koska hänellä ei kerran ollut varaa kadottaa Porkkaa. Tottumus kyllä hävitti romantiikan, tuon kultaisen satutunnelman, jota taiteilija, jota rakkaus kaipaa, mutta se oli sittenkin eräs side, eräs vakuutus, eräs takuu, joka esti eroamasta, kadottamasta kokonaan.

Arkipäivää edusti Inari. Porkka vietti juhlansa muualla, Inari ei missään. Hänellä oli vaimon asema ilman minkäänlaisia yhteiskunnallisia lievikkeitä. Mutta olihan hänellä myös vaimon rakkaus. Kaiken hyvän hän sydämestään soi Porkalle, sellaisenkin, joka häneen itseensä koski, joka ostettiin hänen oman kieltäymyksensä hinnalla. Inari rakasti Porkkaa liian paljon kieltääkseen häneltä mitään, kaikkein vähin sellaista, jota hän tarvitsi elämäntehtävänsä suorittamiseksi: uusia tuokiotiloja, uusien suhtautumisten sähköittävää virvaliekkiä. Hän vain suri sitä, ettei hän itse voinut joka päivä olla uusi ja ihmeellinen, aina sellainen, jollaista Porkka tarvitsi. Mutta sellainenhan oli kerta kaikkiaan mahdotonta. Sentähden hän ei uskaltanut purskahtaa: joko tai! kaikki tai ei mitään! joka usein pyrki esiin hänen sydämestään. Hän oppi kokoamaan murujakin, säilyttämään nöyrästi siekaleitakin.

Mutta hän ei voinut tukahduttaa sielunsa sisällistä kapinaa ja soimaa. Se riutuva kaipaus ja haikeus, jolla hän alati seurasi Porkan retkiä, kalvoi häntä, se näkyi väkisinkin läpi ja teki hänet Porkallekin kiusalliseksi. Siinä oli perikadon siemen, joka oli kitkettävä pois hinnalla millä tahansa.

Selvää oli, että se johtui vain siitä, ettei hänellä itsellään ollut mitään, millä täyttää sitä tyhjää sijaa, minkä tuon toisen poissa-olo aiheutti. Hän olisi siis tarvinnut joitakin omia elämyksiä, omia kokemuksia, jotka olisivat askarruttaneet hänen ajatuksiaan ja estäneet kadehtimasta muita. Hänen täytyi siis tehdä jotakin, sill'aikaa kuin Porkka oli poissa, jotakin, joka oli terveempää kuin hänen ikävänsä, tappaa odotuksensa työllä tai ihmisvilinällä, saada täytekuvioita aivojensa autioille lakeoille. Hänen täytyi saada heidän elämänsä vaaka tasapainoon tapojen yhdenkaltaisuuksien avulla, olla miesten kanssa silloin kuin Porkka oli naisten kanssa, mennä eteenpäin lakkaamatta kuten hänkin.

Koska hän ei voinut pelkällä tahdonponnistuksella muuttaa olemustaan, tuntemus- ja aistimistapaansa eikä painaa alas naisellisen rakkautensa tuskaa, niin saattoi hän ainakin pakottaa itsensä ulkonaisiin, tahallisiin tekoihin, jotka sitten välttämättömyyden pakolla vähitellen jättäisivät jälkensä häneen. Tekemällä miehen tekoja oli hänen sielunelämänsäkin vähitellen muuttuva miehisen kaltaiseksi. Ja silloin oli hänet yhdistävä Porkkaan ei ainoastaan rakkaus, vaan myös samanlaisen elämän- ja tuntemustavan luonnollinen yhteenkuuluvaisuus, kaikki se, mitä Porkka jo hänestä otaksui ja mitä Inari vain teeskenteli: yksinäisyys, itsenäisyys, vapaus.

Kaikkein ensiksi oli hänen hankittava omalletunnolleen ne eroottiset kokemukset, joista hän tahtomattaan syytti Porkkaa. Mitä siitä, jos ne olivat rikoksia häntä itseään kohtaan, silloin hän juuri saisi syytöksen kärjen käännetyksi itseensä, saisi edes pahan omantunnon rauhan, pääsisi mustasukkaisuudestaan.

Näin ajatteli Inari, mutta käytännössä tämä tuntui tuiki mahdottomalle. Kaikkia muita miehiä kohtaan hänellä oli niin vähän harrastusta, että hän töin tuskin saattoi olla heille kohtelias. Vaikka hän ajatteli ketä tahansa, ei hän voinut kutsua itsestään esille edes muodollista mielenkiintoa. Maailmassa oli vain yksi ihminen, yksi ajatuksen, tarkoituksen arvoinen kohta: Porkka. Niin oli tämä suuri rakkaus syönyt häneltä kaiken muun elämän sisällön.

Inari muisteli entisyyttään. Olihan hänkin silloin ollut seurustelukykyisempi. Mistä oli hänellä silloin ollutkin tuo uteliaisuus ja viehtymys ihmisiin, tuo vähin kiihottava ja kiihottunut lähestyminen, tuo sähköinen vilkkaus suonissa, joka jokaisessa vieraassa aina löysi jonkun erikoisen kosketuskohdan? Lapsellisuutta se tietysti oli ollut, nuoruuden kokemattomuutta. Ja sitten vielä jotakin muutakin. Sitä, että hän ei silloin vielä tuntenut suurta rakkautta…

Senjälkeen olivat kaikki muut ihmishahmot rapisseet pois hänen muistostaan kuin kuivat lehdet, jäljettömiin, olemattomiin. Ja kuitenkin hän nyt juuri tämän saman rakkauden säilyttämiseksi olisi tarvinnut sitä, minkä hän sen vuoksi oli heittänyt pois.

Se seurapiiri, jota Inari parhaiten saattoi käyttää omanaan, oli kotoisin hänen ylioppilas-vuosiltaan. Ne olivat tovereita, joita hän vieläkin tapasi kirjastoissa ja lukusaleissa ja yleisissä tilaisuuksissa. Useimmiten hän joutui yhteen erään Karivuon kanssa, joka myöskin valmisteli väitöskirjaa. Tämä oli aikoinaan ollut rakastunut Inariin, mutta huomattuaan Inarin vastahakoisuuden oli hän sittemmin suostuttanut itsensä hänen epäitsekkääksi ystäväkseen. Yhteiset työt vuosien kuluessa olivat myös olleet omiaan tasoittamaan pois tuon hetkellisen ärsytyksen muiston. Inari saattoi sekä luottaa Karivuohon että puhella hänen kanssaan aivan tuttavallisesti ja avomielisesti.

Hän oli ainoa, jota Inari väärin-ymmärryksiä pelkäämättä saattoi pyytää seurakseen milloin tahansa. Mutta jo se seikka, että hän oli pakotettu ulosmennessään turvautumaan mies-seuraan, että häntä aina piti saattaa, seurata, varjella, kiusasi häntä. Hänen piti sopia kohtauksesta edeltäpäin ja se rajoitti, vei pois kaiken äkkiarvaamattomuuden. Hänen piti suorastaan tilata joku muu Porkan sijalle, silloin kun tämä ei tullut. Se oli inhoittavaa. Ja kuitenkin täytyi Inarin jotenkuten kansoittaa oma maailmansa ollakseen kerjäämättä Porkan valtakunnassa.

Ja Inari sopi Karivuon kanssa siitä, että hän puhelimitse ilmoittaisi, silloin kun hän oli ikävissään ja seuran puutteessa.

Tämä toimenpide jo rauhoitti häntä. Näin oli hän sittenkin lannistava oman luontonsa.

Porkan seurassa koetti hän olla entistä ennakkoluulottomampi. Poistaakseen hänestä pienimmänkin, edellisestä kohtauksesta mahdollisesti jääneen epäluulon ja epävarmuuden hän tahallaan vei puheenaiheen uudestaan vaaralliselle tolalle, teki pilaa itsestään, kuvaili hyväntahtoisesti leikitellen kaikenlaisia mahdollisia uskallettuja tilanteita, joihin Porkan taiteilija-ammatti hänet luonnollisesti pakotti, sepitti puheita hänen suuhunsa, viekoitteli hänet kertomaan, loruilemaan naisista ja malleista.

— Minun periaatteisiini oikeastaan kyllä kuuluu, etten koskaan toiselle naiselle puhu toisesta, mutta sinä olet poikkeus, olet niin erilainen kuin kaikki muut, sinuun voi luottaa, sanoi Porkka tietämättä ollenkaan, että Inari koko ajan pani merkille pienimmätkin yksityiskohdat vain eroottisten rikosten kannalta, laski mitättömimmätkin alkusyyt ja johtopäätökset koettaen kuumeisella, ovelalla vakoilemisella saada selvyyttä pitkälle, arvailevalle epätietoisuudelleen.

Hänen täytyi saada tietää, mitä hänen armaansa elämä sisälsi, yksityiskohtia myöten. Ja pieninkin koski häneen. Ei koskaan ollut hän vielä ennen noin suoranaisesti pannut hermoelämäänsä alttiiksi näin kirveleville piiskan-iskuille.

Mutta että hän itse voisi matkia Porkkaa, seurata hänen esimerkkiään saavuttaakseen suvaitsevaisuuden vaikean taidon, kohdistaa joihinkin vieraisiin samat hyväilyt, jotka Porkkakin oli tuhlannut vieraille, se oli aivan, aivan mahdotonta! Ja keneen? Karivuohon kenties. Ei, se oli liian hullunkurinen ajatus. Joskus hän omien mielijohteittensa heittelemänä salaa katseli Karivuota tässä valaistuksessa ja tuli aina silloin melkein hyvälle tuulelle ruveten nauramaan omalle hulluudelleen.

Karivuon seura viihdytti Inaria, joskaan ei erityisesti huvittanut. Se oli vaivatonta ja samalla kaukaista. Itsekohtaisesta itsestään he eivät puhuneet koskaan mitään.

Mutta sisällisestä ahdistuksestaan ei Inari silti päässyt. Ja hän huomasi, että se ei johtunutkaan yksinäisyyden aiheuttamasta ikävästä, että se sittenkin pääasiallisesti oli mustasukkaisuutta, sairasta pahansuopaisuutta kaikkia niitä tuntemattomia naisia ja epämääräisiä uskottomuuksia kohtaan, joista Porkka ei aina maininnut, mutta jotka hän aavisti oleviksi.

Hän kärsi enemmän kuin koskaan ennen, vaikk'ei hänen enää välttämättä tarvinnutkaan viettää iltojaan yksin.

Eräänä iltana tuli Karivuo pyytämättä hakemaan häntä kävelylle.

— On niin kaunis ja leuto sää ulkona, hän sanoi.

— Porkka tulee kenties minua tapaamaan, virkahti Inari.

— Se on sangen vähän luultavaa.

— Kuinka niin?

— Näin hänet juuri äsken Naimansa kanssa kapakassa sangen iloisessa mieli-alassa.

— Niin, hänen pitäisikin jo olla täällä oikeastaan, jos hän tulisi, äännähti Inari niin ylimalkaisella äänellä kuin suinkin, mutta hänen sydämensä löi aivan haletakseen ja veri työntyi hänen päähänsä.

Aivan tietämättään oli Karivuo iskenyt Inarin arimpaan ja saanut aikaan äkkiarvaamattoman mielenliikutuksen. Hänen sanoissaan ei piillyt mitään salatarkoittelua. Tunnettu asia kaupungilla oli, että Naima oli Porkan oppilas ja moni luuli häntä Porkalle läheisemmäksikin.

— Mennään sitten! sanoi Inari.

Tuska teki hänet äkkiä kiihkeäksi. Salatakseen ja painaakseen sen alas hän tunsi tarvitsevansa paljon ulkopuolista kiihotusta.

Hän muutti kävelyretken kapakkaretkeksi. Sielunsa tasapainon vuoksi hänen täytyi juuri tällä haavaa tehdä samaa, mitä hän luuli Porkankin tekevän.

Hän sai Karivuon tilaamaan yksityishuoneen. Hän melkein unohti että hänen edessään oli hänen vanha ystävänsä. Tämä oli vain vieras mies, jota hän koetti ylläpitää mahdollisimman samoilla keinoin kuin Porkka vierasta naista. Hän puheli, nauroi ja leikitteli. Hän oli epätoivoista hurjuutta ja keimailua sekaisin.

Karivuo kummasteli Inarin tavallisesta poikkeavaa mielentilaa, mutta ei kysynyt syytä eikä pallotellut, sillä tämä ei lainkaan ollut hänelle mitään epämieluista, pikemmin päinvastoin.

Karivuo oli pohjaltaan suuri naisten suosija ja samalla herjaaja, mutta Inaria hän todellakin kunnioitti, asetti hänet jonkinlaiseen erikois-asemaan, siksi että hän älyltään oli miehen vertainen ja vaistomaisesti myös siksi, että hän oli ainoa nainen, jota hän ei parhailla tempuillaankaan ollut saanut. Hän ei ollut suinkaan mikään viettelijä-tyyppi, mutta hän oli mies, jolla oli selvä pää ja helposti ärtyvät aistit ja joka yleensä piti eroottisen nautinnon asian henkilökohtaisesta kiintymyksestä erillään. Hän piti siitä niinkuin pidetään hyvästä ruoasta ja hyvästä viinistä, se oli välttämätöntä hermo-elvykettä, jota hän aika ajoin tarvitsi ja jonka hän mieluimmin nautti hyvässä seurassa.

Inarin suhteen hän oli aikoja sitten, ensi yrityksensä jälkeen, luopunut kaikesta hyväilyn halusta. Inari ei koskaan ollut antanut aihetta siihen. Mutta nyt herätti Inarin kuumeinen käytös vanhan rakkauden. Hän muisti taas, että Inari oli nainen.

— Tiedätkö, Inari, sanoi hän, että olet hyvin kaunis? Sinulla on aivan renessansin pää. Ja niin harvinaiset värit. Et ole tumma etkä vaalea, vaan himmeä, tuhkan pehmeä.

— Tuhkaa! oikaisi Inari katkerasti.

— Tarkoitan, että vaikutat väkevältä kuin tummat ja suloiselta kuin vaaleat…

Inari hymyili ja Karivuo innostui yhä enemmän. Hän ei puhunut enää mistään muusta kuin Inarista. Hän kuumeni omasta ihailustaan, hän suli, unohti itsensä, kertoi pitkien vuosien salatusta rakkaudentuskastaan ja uskoi omiin sanoihinsa.

Ja kun he ajoivat kotiin suljetussa vaunussa, uskalsi hän hiljaa kietoa kätensä Inarin vyötäisille eikä tämä kieltäytynyt nojaamasta siihen. Hän ei ollut siis tehnyt mitään Inarille epämiellyttävää ja tästä hän yhä rohkaistui.

Inari istui silmät ummessa ja ajatteli Porkkaa. Varmasti hän ei vielä ollut ohjelmansa lopussa. Miksi siis hänkään menisi yksinäiseen kamariinsa itkemään!

Hän pyysi Karivuota luokseen vielä hetkiseksi juttelemaan.

Ei koskaan ennen hän ollut uskaltanut tehdä tällaista sovinnaisuuden rikkomusta.

Inarin luona Karivuo jatkoi palvomistaan entistä palavammin.

— Tiedätkö, sanoi hän tarkastellen Inaria, että sinulla on myös hyvin kaunis ruumis?

— Tiedän, virkahti Inari naljaillen.

— Miksi et koskaan näytä sitä? On suorastaan synti kätkeä sellainen kauneus, joka on luotu ihailtavaksi. Mutta sinä et näytä sitä kenellekään! Et ole mikään oikea nainen!

Karivuo sanoi tämän melkein syyttäen.

Inari naurahti hänen turhamaiselle mies-sokeudelleen. Hänen itse-imartelunsa vakuutti hänelle nähtävästi, että koska Inari ei kerran ollut voinut häntä rakastaa, oli hän siihen kokonaan kykenemätön.

— Niin, kunpa en olisikaan, hän surumielisesti hymähti. On vaikeaa olla nainen! On ikävää olla nainen!

— Niin, ymmärrän kyllä, että se on ikävää, kun hoitelee naisellisuuttaan noin karusti kuin sinä. Mitä teet sillä tosiaan? Et välitä miehistä, et rakkaudesta, et seurasta, et ihailusta, et osaa nauttia, et iloita elämästä!

Karivuo puhui kiihottaakseen Inaria, ärsyttääkseen hänen nautinnonhimoaan.

— Voit olla oikeassa, sanoi Inari yksinkertaisesti.

— Sinun sijassasi minä iloitsisin jo itsestäni. Sinulla on niin kaunis käynti. Siitä päättäen luulisi sinua aistilliseksi, etkä kuitenkaan ole. Sinulla on varmaan myös hyvin kauniit jalat. Näytä, Inari!

He istuivat sohvalla vierekkäin ja kuin huomaamatta alkoi Karivuon käsi Inarin passivisuuden sähköittämänä hiljalleen soljua pitkin hänen jalkavarttaan.

Inari istui liikkumattomana ja tuijotti eteensä. Kaikki oli hänelle yhdentekevää. Hänellä ei ollut minkäänlaista eroottista levottomuutta veressään eikä siis mitään synnillisyyden tuntoakaan.

Hän ei ollut uskoton, ei voinut olla. Hänestä oli samantekevää, pitikö Karivuo häntä kiinni kädestä tai jalasta.

— Mitkä ihanat polvet sinulla on, jatkoi Karivuo hivellen niitä, ja millainen iho, niin herkkä ja sametin-pehmeä. Ei kellään ole sellaista!

— Eiköhän ihmisten jalat ole yleensä kaikkien samanlaisia…

— Ei, ei kellään ole sellaista hermo-elämän herkistämää hipiää kuin sinulla. Sinua voisi kauan rakastaa, äärettömästi rakastaa…

Karivuon silmät paloivat ja koko hänen olentonsa oli täynnä kiihottunutta värinää.

Inari kuunteli melkein hyvillään tätä hetken esiinkutsumaa rakkauden tunnustusta, jonka hän kyllä arvasi ylimalkaiseksi ja usein uudistuvaksi. Mutta hänestä oli hauskaa uskoa siihen, uskoa, että hän todellakin oli kaunis. Miksi ei Porkka sitä huomannut. Niin pitkään aikaan ei hänen ruumisparkansa enää ollut saanut pienintä huomiota osakseen. Muut olivat saaneet kuulla sen korkeanveisun, joka oikeastaan kuului sille. Karivuo sai nyt korvata Porkan laiminlyönnin.

Äärettömällä välinpitämättömyydellä Inari salli Karivuon toimiskella omia aikojaan. Hän ei estänyt eikä houkuttanut. Hän oli vain väsynyt, liian väsynyt tehdäkseen mitään, raukea viinistä ja läpikäymästään mielenliikutuksesta. Pitkästä aikaa pääsi hänessä jälleen oikeuksiinsa tuo naisen syvin, kaukaa itämaisilta syntymä-sijoilta periytynyt pohjaominaisuus: passivisuus, tuo antaa tapahtua, ei olla myötä eikä vastaan, tuo täydellinen tahdottomuus, joka aikoinaan teki naisen aina voimakkaamman saaliiksi, tuo luontainen valikoiminen, tulla otetuksi, jäädä sille, joka jaksoi ottaa.

Inari nojautui veltosti sohvan selkämystään. Hän oli vaiennut kokonaan ja hän oli niin liikkumaton, että olisi voinut luulla häntä kuvaksi. Hänen sielunsa ui kaukana epämääräisissä mielikuvissa ja hänen ruumiinsa otti tunteettomana vastaan vieraan miehen hyväilyt.

Hänen päänsä läpi kulki: jos Porkkakin oli tehnyt näin, oli hänenkin näin tehtävä, otettava tämä vieras kosketus niinkuin karvas pilleri, niinkuin myrkyllinen lääke, joka sitten ainaisiksi ajoiksi parantaisi hänet mustasukkaisuudesta ja vääristä omistusvaatimuksista, joka kääntäisi yksinäisten hetkien mielenkiinnon ja soiman häneen itseensä, joka tekisi hänet Porkalle hyväksi, kiitolliseksi vähimmästäkin, antautuvaksi ja kieltäytyväksi, ilman että se tuntuisi raskaalle, antaisi hänelle sovituksen tarpeen ja pahan omantunnon iloisen palvelevaisuuden.

Tämä oli vain niin omituista. Miten kummallinen oli tuo mies hänen jaloissaan, tuo mies, jonka jäsenet kurkoittuivat häntä kohti, jonka huulet höpisivät imartelevia, rukoilevia, himoitsevia sanoja.

Jollakin tavoin Inari siis vielä oli miellyttävä, nuori ja kaunis ja tavoituksen arvoinen. Ja se tuntui hyvälle tietää. Se oli kuin lohdutus. Niin kauan aikaa oli hän jo elänyt tällaisen naisellisuuden ihannoimisen ulkopuolella. Muita hyväili Porkka luultavasti juuri näin. Kenties oli sittenkin niin, että rakkaus oli ikuinen vain sillä ehdolla, että esinettä silloin tällöin muutettiin.

Inari painui taas ajattelemaan suhdettaan Porkkaan.

Hän tuskin enää huomasi Karivuon läsnä-oloa. Läheisin oli etäisintä… Jollakin aivojensa murto-osalla hän kyllä huomasi, miten tämä koski häneen, silitteli hänen ruumiinsa viivoja sekä varovaisesti yritti irroittaa hänen vaatteitaan.

Inari ei hävennyt eikä himoinnut eikä pelännyt. Hän tiesi olevansa hyvän ystävänsä parissa, mutta hänen ruumiinsa oli kuollut ja outo tuolle miehelle, joka ei jaksanut herättää sitä rakkaus-elämän herkkään väräjöimiseen…

Äkkiä hän tunsi, miten kaksi käsivartta tarttui häneen, miten hänet nostettiin ilmaan ja laskettiin vuoteelle.

Silloin vasta käänsi Inari silmänsä Karivuohon. Ei mikään värähtänyt hänessä vieläkään. Hänen silmänsä vain tuijottivat julmasti, kivettävästi, mielipuolisesti. Hän näki, mitä Karivuo tarkoitti. Mutta joku selittämätön esti häntä liikahtamasta, ilmehtimästä, ulkonaisesti merkitsemästä kantaansa.

Hän vain tuijotti suurin, pimein silmin Karivuohon. Hänen katseensa oli jäykkä, hänen jäsenensä olivat jäykät. Suuri totisuus heijasti koko hänen olennostaan.

Karivuo hämmästyi tätä mykkyyden ankaraa vastalausetta. Kevyt-iloinen aistillisuus alkoi hävitä, välitön hermojännitys katkesi. Hänkin jäykistyi. Tilanne näytti surulliselta, rumalta. Hän selveni ja häpesi.

Tunnelma muuttui.

— Oletko vihainen? Oletko sairas? kysyi hän.

Inari ei vastannut, jatkoi vain kolkkoa tuijotustaan hellittämättä Karivuosta katsettaan, joka paremmin olisi sopinut viimeiselle tuomiolle kuin hupaiseen hummaus-mielialaan. Hän ei vielä koskaan ollut sisimmässään ollut näin vakava ja itsestään edesvastuun-alainen. Hänhän oli itse tahtonut näin, etukäteen päättänyt suostua tähän uhkakeinoon, solvata ruumistaan pelastaakseen sielunsa, joka juuri tällä hetkellä oli kauempana uskottomuudesta ja kevytmielisyydestä kuin milloinkaan.

— En minä tahdo väkisin, mutisi Karivuo. Se ei ole hauskaa. Miksi olet niin hirvittävän vakava? Olenko loukannut sinua? Mutta sano nyt jotakin.

Inari ei näyttänyt kuulevan.

Hän seurasi omia sisällisiä ajatus-sarjojaan. Hän oli siis todellakin päässyt niin pitkälle, että oli käytännössä hahmotellut kuvittelemansa porton-uhrin. Hyvä jumala, mihin asti oli hän antanut houreittensa kehittyä! Mitä oli hän tehnyt!

Kuvat kulkivat. Mielteet risteilivät sekavina, syyttävinä, vapauttavina…

Inarin tuijotus oli kamala. Se tuli kuin kaukaa, rajan takaisista kuiluista.

Karivuo tuskastui ja tuli todenteolla levottomaksi. Hän ei ollut nähnyt ketään ihmistä niin kaamean näköisenä. Hän pelkäsi Inarin todellakin tulleen hulluksi.

Hän koetti laskea leikkiä, hän rukoili, uhkasi, maanitteli, vetosi kaikkiin järkeviin ja järjettömiin syihin saadakseen Inarista jotakin elonmerkkiä. Kaikki turhaa.

Aamu alkoi sarastaa. Karivuota kammotti jättää Inaria noin, tuollaiseen tilaan, mutta oikeastaan ei hän myöskään enää voinut viipyä tuottamatta Inarille ikävyyksiä.

Hän katsoi kauhulla Inarin lasittuneita silmiä, irroitettuja vaatteita, epämukavaa, tajutonta asentoa, jota hän itse ei näyttänyt yrittävänkään korjata, ja huoneessa vallitsevaa pientä epäjärjestystä, joka todisti toisen ihmisen myötävaikutusta. Täydellinen rikos-interiööri!

Kaikenlaisia lapsellisen hirvittäviä mahdollisuuksia välähti läpi Karivuon laskevien, valvomisesta rasittuneiden aivojen. Inari saattoi kuolla tai olla mielipuoli. Aamulla ehkä parin tunnin kuluttua löytäisi hänen emäntänsä hänet tässä kunnossa, poliisit tekisivät arvioimisensa yön tapahtumista, sanomalehdet selostaisivat…

Mutta hänen täytyi lähteä, ennenkuin talonväki heräsi, välttääkseen edes lähintä skandaalia.

Turhaan koetettuaan Inaria toinnutella Karivuo nosti hänet käsivarsilleen kuin murhatun ruumiin, pujotti hänet varovaisesti ja kauniisti peiton alle, kohensi hänen tyynynsä, oikoi hänen vaatteensa ja järjesti huoneen kaikki pikkutavarat tavalliseen kuntoonsa.

Sitten hän lähti. Häntä kammotti niinkuin ei koskaan elämässä ennen. Mitä oli tapahtunut? Jotakin hirveätä, salaperäistä. Ja kuitenkaan ei mitään. Paljon uskalletummilta yöretkiltä hän oli monasti palannut ja aina täysin itsensä herrana.

Mutta nyt hiipi hän pitkin katuja kuin rikollinen, arkana, onnettomana, murheellisena, itse-soimaavana ja sydänjuuriaan myöten järkytettynä.

Sillä hän rakasti yhä vieläkin Inaria.

V.

Seuraavana päivänä tuli Porkka vasten tavallisuutta aikaiseen aamulla Inaria tapaamaan.

Inari istui jo ylhäällä. Hän ei ollut voinut nukkua koko yönä. Hänen kokeensa oli onnistunut aivan liian hyvin. Hänellä oli äärettömät omantunnon vaivat.

Tuntiessaan Porkan soiton ovella oli hän vakuutettu siitä, että Porkka tiesi kaikki ja tuli vaatimaan häntä tilille. Huone syytti häntä, kaikki esineet todistivat häntä vastaan, sydän tahtoi kavaltaa hänet väkisin ja Porkka oli kuin hänen tuomarinsa.

— Et ollutkaan eilen kotona, kun kävin sinua hakemassa, sanoi Porkka.

Inari nauroi väkinäisesti.

— Minäkin olen ollut kerran taiteilija, olen elänyt hieman epäsäännöllisesti!

— Sen kyllä näkee, sinulla on niin heleät posket ja kuumeinen katse tänään. Olet hyvin kaunis. Ai, ai, missä Inari on oikein ollut?

Porkka silitteli hänen päätään ystävällisesti ja leikillisesti.

— En oikeastaan missään. Laskin leikkiä vain. Luulin, ettet tulisi, lähdin ulos Karivuon kanssa. Ikävää tiedemies-seuraa, kuten tiedenaiselle sopii… Ikävöin sinua koko ajan… Sano, pidätkö vielä minusta?

Inari oli pehmeä ja veikistelevä.

— Pidän paljon.

— Etkö voisi pitää vielä enemmän? mairitteli Inari.

Porkka naurahti.

— Pidän oikein paljon.

— Rakastaa?

— Minä rakastan sinua.

— Minkätähden? Sano minkätähden!

— Sentähden että olet niin kaunis.

— Enhän ole…

— Ja sentähden että olet niin viisas. Välistä kun kesken kiireitäni saapastan luoksesi tai tulen kadun kulmaan kohtaukselle, jota kunniaa en kenellekään muulle naiselle tekisi, murahtelen itselleni: vanha mies, miten hullu olet! Mutta sitten taas muistan, että onhan tämä harvinainen kunnia minulle, enhän sataan vuoteen ole tilaisuudessa rakastamaan naisneroa…

Porkka oli loistavalla tuulella ja hän naljaili lapsellisen herttaisesti.

— Älä tee pilkkaa, hymyili Inari.

— En. Se sinut eduksesi erottaa muista naisista, vaikka myös asettaa minulle poloiselle kovin ankarat velvoitukset…

Inari kiersi hellästi kätensä Porkan kaulaan.

— Minäpä sanon sinulle, mikä on ainoa kykyni ja ansioni: se, että rakastan.

— Kaikki naiset osaavat rakastaa…

— Etkö sitten usko, että minä voin rakastaa enemmän kuin kukaan?

— Ei se ole sinun päähyveesi ainakaan, pikemmin päinvastoin. Kaikessa muussa tulen paremmin toimeen kanssasi kuin rakkauden asiassa. Kun siitä pääset puhumaan, saattaa sinun silmistäsi räiskähtää vihamielinen välkähdys ja minäkin tunnen silloin, että edustat minulle vastakkaista ainesta. Minun vakaumukseni on, että sinä et rakkaudesta oikeastaan ymmärrä yhtään mitään!

— Se on sentään ainoa nerouteni, sanoi Inari surullisesti.

— Ystävänä, aatetoverina luotan sinuun aivan rajattomasti. Rakkaudessa sitävastoin…

— Mitä?

— Siitä minä kiellän sinun puhumasta mitään.

Porkka suuteli nauraen Inaria.

Inarin ei tehnytkään tänään mieli väitellä. Hänellä ei ollut nyt siihen siveellistä voimaa. Hän tunsi vain, että Porkka oli äärettömän hyvä ja että hän rakasti häntä rajattomasti.

He lähtivät ulos suloisesti kisaillen kuin pienet lapset tai vasta-rakastuneet.

Ja Inarista tämä hyvä-olo tuli hänelle nyt aivan ansaitsemattomasti.

Samoin tunsi hän monta kertaa perästäpäinkin. Karivuon kohtauksen muisto oli hyvin hidas vaipumaan unhoon.

Elämä meni entistä menoaan. Inarin ja Porkan suhde oli keveämpi ja iloisempi kuin ennen. Inari istui mielellään yksinkin kotona. Hän ei enää soittanut Karivuolle eikä itkien, syyttäen ikävöinyt Porkkaa. Hän saattoi vaipua tuntikausiksi hiljaiseen mietiskelyyn, pitää seuraa itselleen ja ajatuksilleen huomaamatta ajan vierimistä…

Näin kului talvi ja painui hiljalleen kevätpuoleen.

Porkka teki työtä kovasti valmistellen näyttelyä. Inari koetti rahatöittensä lomissa jatkaa monesti katkennutta väitöskirja-puuhaansa, johon hän ei itsekään enää oikein uskonut.

Mutta tämä tyyni ja sopusointuinen aika sai äkkinäisen lopun. Inarin äiti kuoli, viikkoa ennen Porkan näyttelyn avajaisia.

Inari ei ollut pariin viimeiseen vuoteen nähnyt äitiään. Tämä oli monta kertaa ehdottanut sitä, että hän muuttaisi Inarin luo pääkaupunkiin, mutta tuhansilla tekosyillä oli Inari aina estänyt tämän aikeen, siksi, että hänellä ei ollut mitään suhdetta äitiinsä ja myös siksi, että hänellä oli suhde Porkkaan. Hänen hermonsa eivät olisi kestäneet sitä lajia ristiriitaisuutta. Äiti oli sairastellut pitemmän aikaa, mutta Inari ei ollut saanut itseään taivutetuksi häntä tervehtimään. Jonkinlaisen omantunnon rauhan lunasti Inari itselleen lähettämällä silloin tällöin äidilleen muutaman kymmenmarkkasen.

Nyt tulvivat kaikki laiminlyönnin synnit moninkertaisina hänen ylleen. Oli kuin hän itse olisi aiheuttanut äitinsä kuoleman.

Porkka koetti saada häntä ajattelemaan tervejärkisemmin. Joka hetki, sanoi hän, kuolee maailmassa tuhansia vanhoja akkoja. Mitä Inari sille voi? Mitä tällekään? Sellainen oli maailman meno. Kunkin velvollisuus oli vain pitää huoli itsestään.

Inari uskoi sen päällään, mutta sydän jäi yhä syyttämään. Köyhä oli hän kyllä itsekin. Mutta silloin kerran, kun oli ollut kysymys seurata Porkkaa ulkomaille oli hän kyllä osannut loihtia rahat esiin, mutta äitiään varten ei. Ja nyt oli liian myöhäistä, nyt jäi vain kalvava katumus…

* * * * *

Hautajaiset olivat Inarille kuin pahojen henkien peijaat.

Hän palasi sieltä parahiksi juuri Porkan vernissaus-päivänä. Hän tuli kuin kadotettujen valtakunnasta, säikkyvänä, outona, pää täynnä edesmenneiden varjoja, tuntemattoman uhkaa. Hänen entinen lapsi-minänsäkin oli noussut haudastaan häntä pelottelemaan. Hän ei uskaltanut mennä omaan huoneeseensa, se oli täynnä aaveita, kuolemaa ja kostottaria. Hän tarvitsi ihmisen läheisyyttä ja hänellä ei ollut muuta kuin Porkka, jonka tänään tuli seurustella ja juhlia.

Mutta liittoutua Porkan seuraan kalman hajua vaatteissaan, mustana, kyyneleisenä, ilontappavana, se oli samaa kuin pilata Porkan hyvä tuuli, koko juhlatunnelma, hänen pitkäin työvuottensa ja ponnistelujensa kauniit lopettajaiset. Se oli pahinta, mitä Porkalle olisi voinut tehdä.

Ilta läheni, vernissaus-juhlan aika läheni. Yksin ei Inari voinut olla. Hänen täytyi saada olla Porkan luona, koettaa olla itseään voimakkaampi, näytellä henkensä hädässä iloisuutta. Täten hän saattoi lunastaa itselleen luvan ihmis-seuraan, jota ilman hän ei kuitenkaan voinut olla. Hän olisi tahtonut vain Porkan, mutta tämä oli juuri tänään kahlehdittu ammatti-toveriensa ja ystäviensä kutsuihin, ja Inarin täytyi ottaa heidät kaikki.

Taas sävähti nopeana salamana Inarin sielun läpi vaistomainen syytös. Jos Porkka todella oikein olisi rakastanut häntä, olisi hän säälinyt hänen sairaita hermojaan, olisi jättänyt kaiken muun ollakseen Inarin luona tällaisena päivänä, jolloin hän enemmän kuin milloinkaan oli hänen hyvyytensä ja hellyytensä tarpeessa, jolloin hän oli niin heikko, että hän tarvitsi apua. Tämän ainoan kerran vain elämässä!

Mutta hän ei saanut sanotuksi mitään ja Porkka näytti ajattelevan aivan muita asioita.

Illallisilla vallitsi mitä hilpein hyvä-tuuli. Paljon taiteilijoita, kauniita naisia ja kauniita pukuja, paljon lasien kilinää ja hupaisia juttuja ja sanasutkauksia. Juhla siirtyi ravintolasta lopuksi Porkan atelieriin, yksityisluontoisempana ja jos mahdollista vielä ilomielisempänä.

Inari säesti parhaansa mukaan. Ei kukaan voinut arvata hänen juuri tulleen äitinsä hautajaisista. Mitä jos hän äkkiä olisi sukeltanut esiin tummana Tuonelan tyttinä? Kaikki tämä läikähtelevä, hetken kultaisilla siivillä karkeloiva, kypenöivä elämän kuva olisi sammunut. Olisi tullut sijalle paha, pakollinen pinnistys, sovinnainen melankolia, harmi katkenneesta hurmiosta, häpeä, rumuus, kaiken turhuus, kaikki kielteiset elämäntunnut, kohtalon haaskalintujen kaamea siipien rapina lyhkäisen ihmis-onnen taivaalle, jolla vielä äsken olympolainen aurinko heloitti!

Mitä väsyneemmäksi Inari tunsi itsensä, sitä iloisempi hän oli. Mutta aamupuolella alkoivat hänen voimansa pettää.

Uupumus ja onnettoman rakkauden nyyhkytys alkoi voittaa hänessä yhä enemmän alaa. Hän hiljeni. Hän heitti Porkkaan rukoilevia silmäyksiä: Eikö nyt jo ole tarpeeksi, etkö voi jo armahtaa minua, enkö ole jo ansainnut sinua ja hetken levähdystä?

Porkka ei huomannut. Yövalvokki ja viini olivat tehneet kaikki hetkellisten kuvitelmien vangeiksi. Ilmassa oli intimiteettiä ja kosmillista kaukaisuuteen tuijotusta. Naiset olivat vaipuneet mukaviin, uneksiviin asentoihin ja miehet puhuivat unelmistaan. Naima makasi kostein silmin ja huulin toisten selän takana leveällä leposohvalla vasen jalka Porkan polvella. Nyt vasta Inari huomasi hänet. Hän oli tähän asti kiinnittänyt huomionsa vain omaan näyttelemiseensä ja vieraisiin ihmisiin, joille oli pidettävä seuraa. Eihän kotiväen kanssa juhlissa askarreltu.

Inari vetäytyi huomaamatta pois seurasta. Hän hiipi atelierin taustassa olevaan pieneen, tyhjään rojukomeroon, jääden istumaan pimeään nurkkaan pakkilaatikolle.

Hetken kuluttua hän huomasi, että hänen vieressään seisoi joku. Se oli nuori mies, jonka kanssa hän aikaisemmin illalla oli keskustellut ja jonka hän muisti itselleen esitetyn pianisti Alviaksi.

— Tahdotteko kenties jo lähteä kotiin? Tulen kernaasti saattamaan.

Inari pudisti surullisesti päätään.

— En, sanoi hän hiljaa.

— Ehkä tulinkin häiritsemään, jos tahdotte olla yksin.

— Ei, ei! huudahti Inari. Päinvastoin pelkään juuri yksinäisyyttä!

Hän laukesi itkuun.

— Mikä teidän on? Voinko auttaa teitä jollakin lailla?

Tämä pehmeä, tumma ääni, tämä ensimäinen inhimillinen hyvyys ja osanotto, mikä tässä ylivoimaisessa jännityksessä tuli hänen osakseen, sulatti hänet kokonaan. Hänen sydämensä avautui itsestään, hän kertoi äitinsä kuolemasta, surustaan, pelostaan ja tahallisesti näyttelemisestään…

— Miten te olette voimakas, sanoi nuorukainen.

— Se on vain näennäistä.

Aamu valkeni suurena harmaana kajastuksena.

He seisoivat pienen ristikkoruudun luona katsellen äänettöminä talojen sinervä-kiiltoisten kattopeltien metallista merta allaan.

Inari loi silmänsä Alviaan. Tämän kasvoista heijastui vielä koko nuoruuden suuri vakavuus.

Hän silitti lempeästi Inarin kättä.

— Miten te olette hyvä, sanoi Inari kiitollisesti.

Atelierin sorina kävi äkkiä personallisemmaksi. Siellä puuhattiin lähtöä.

Inari ja Alvia yhtyivät jälleen toisiin.

Kaikki lähtivät kävelemään hajaantuen vähitellen kukin taholleen. Eräässä kadun kulmassa syntyi vihdoin lopullinen hyvästely. Oli jälellä enää vain muutamia.

Inari lähestyi Porkkaa, joka seisoi Naima käsipuolessaan, kahdenkeskistä ymmärrystä etsivällä katseella. Hän oli varma siitä, että Porkka tulisi hänen kanssaan. Näön vuoksi hän ojensi kuitenkin hidastellen kätensä.

Porkka kohotti kohteliaasti hattuaan.

Tätä ei Inari ollut odottanut. Koko hänen olemuksensa parahti tästä ymmärtämisen puutteesta, tästä kieltämisestä, hylkäämisestä niin raskaana hetkenä.

Kuin paeten hän syöksyi lähimpää ajuria kohti.

Alvia kiirehti hänen jälkeensä.

— Sallikaa minun saattaa teitä!

Inari tyrski ajurissa ääneen, tolkuttomasti, kokoon lysähtyneenä.

Alvia kannatti häntä kuin sairasta lasta.

— Suokaa anteeksi, sanoi Inari portillaan.

— Ymmärrän hyvin teidät, virkahti Alvia ja jatkoi sitten viihdytellen: Saisinko joskus tulla teitä tervehtimään?

Tulkaa! kuiskasi Inari tukahdutetulla nyyhkeellä sulkien oven.

Hän vaipui vuoteelleen jälleen epätoivoiseen tyrskeeseen. Täydellinen hermojen hävitys kävi hänen ylitseen. Hän kieritteli itseään älyttömän vaivan vallassa. Hän sulki silmänsä ollakseen näkemättä huoneen kummittelevia kasvoja ja hän aukaisi ne uudestaan päästäkseen katsomasta aivojensa kamaliin varjokuviin. Hän huusi ollakseen kuulematta aivojensa kehräävää surinaa. Mutta hänen oma äänensä kammotti häntä. Hän vaikeni taas ja kuulosti. Oli ääretön hiljaisuus, mutta tässä hiljaisuudessa kuului koko ajan kumea, jauhava surina, niinkuin koko suuri kivitalo hänen yllään olisi myllynä viertänyt.

Ja sitten tuli taas unia, kuvia, kuoleman, kurjuuden, vankilan, mielipuolisuuden kuvia… Tuli isä, tuli äiti, tuli ja kuiskasi hänen korvaansa, että hän oli epäinhimillinen tytär, että hän murhasi hänen muistonsa, niinkuin hän jo ennen oli murhannut hänen elämänsä, että hän oli hirviö, joka nauroi kantajansa haudalla, vietti surua tanssijaispuvussa ja maljojen vierellä.

Kaikki oli Porkkaa varten, huokasi Inari, jotta minun maahan painava suruni ei karkoittaisi häntä, jota rakastan!

Ja Porkka ei viitsinyt edes tätä ainoista hetkeä olla hänen turvanaan yötä ja kuolemaa vastaan, jonka varjo häntä vainosi. Ja sitä nimitti Porkka rakkaudeksi!

Ei, Inari ei voinut tällä kertaa ymmärtää Porkkaa. Tällä kertaa oli ääretön kuilu heidän sielunelämänsä välillä. Oli tietysti aina ollut, mutta nyt Inari sen vasta oikein tunsi. Jos Porkka olisi vähääkään rakastanut sillä rakkaudella, mikä Inarista ansaitsi rakkauden nimen, niin ei hän juuri nyt olisi jättänyt häntä. Ei olisi voinut. Hän olisi nähnyt Inarin sieluun näyttämättä, tullut sanomatta, pyytämättä.

Sellaista ei voinut sanoa, ei pyytää.

Tämä tapahtuma, joka ulkoapäin katsottuna saattoi näyttää niin tuiki mitättömältä, oli juuri niitä harvoja, jotka ulottuvat sielun arimpiin alku-kerrostumiin asti, sellaisiin, joissa kaikki sovittelu ja anteeksianto on mahdoton, joissa pieninkin rikkoumus rikkoo ijäksi.

Inari tunsi, että jotakin oli hänessä ratkennut, jotakin auttamatonta oli tapahtunut, jota ei saanut enää ennalleen. Ulkonaisesti kenties kyllä. Mutta sydämensä syvimmällä ei hän koskaan, koskaan kuitenkaan tulisi unohtamaan tämän yön salaista ja suurta rakkauden solvaisua. Sen myrkky jäisi hänen veriinsä ainaiseksi. Heidän sielunsa olivat toisilleen oleellisesti vieraita.

Oliko ihme siis, että heidän rakkautensa, joka näöltään oli niin onnellinen, perijuuriltaan kuitenkin oli niin mahdoton ja onneton!

Ei se ollut Naiman syy. Inari ei ollut nyt vähääkään mustasukkainen.

Mutta ihmeellisen sattuman kautta oli Naima tässäkin iskussa mukana.

VI.

Sitä seuraavat ajat olivat Inarin elämän raskaimpia.

Hänen oli kovin vaikea kestää yksinäisyyttä, mutta Porkalle hän ei tohtinut eikä edes tahtonut enää olla avomielinen. Hän oli saanut jonkun roudan rintaansa tuona vernissaus-yönä.

Hän ei puhunut Porkalle enää äidistään eikä Naimasta, ei omantunnonvaivoistaan eikä epätoivostaan. Hän ei kysellyt, missä Porkka oli viettänyt iltansa eikä pyrkinyt mukaan. Ja kuitenkaan ei yksinäisyys vielä milloinkaan ollut tuntunut niin sietämättömältä kuin nyt.

Se musersi hänet, se söi hänen ylpeytensä, teki hänet heikoksi ja itselleen vieraaksi.

Hän teki sellaista, jota hän ei koskaan ollut luullut voivansa tehdä, hän kulki katuja suorastaan kerjäten silmillään ihmisten kasvoilta myötätuntoisuutta, etsien sitä, joka sanoisi hänelle ystävällisen äänenpainon, viivähtäisi hetkisen hänen parissaan, hän suli ja lämpesi jokaisesta sanasta, jonka joku hyvänpäivän tuttu lahjoitti hänelle ja joka edes hetkeksi katkaisi hänen pimeät mietteensä.

Kuka hyvänsä kelpasi hänelle lohduttajaksi. Kuka hyvänsä mieluummin kuin Porkka. Eihän häntä toki voinut pyytää turvaksi näin mitättömälle kurjuudelle, ritariksi heikkoudelle. Erään vanhan akan kuolema, äidin, jota Inari ei milloinkaan ollut rakastanut, mikä onnettomuuden syy se oli?

Oli Inarille! Niin heikko oli hän, niin eroava Porkan väkevästä mielikuvasta!

Ja tällä hetkellä hän ei jaksanut sitä kuvaa kannattaa rakkaudestaan huolimatta. Elämän tuska liuensi hänet hajalleen yksilöllisistä liitoksistaan. Henkilökohtainen kopeus oli niin pientä kärsimyksen äärettömyyden rinnalla. Hän oli kuin kuilun pohjalla. Hän katsoi sieltä ylös kuin vanki ahtaasta solasta korkeisiin tähtiin ja ihmisiin, jotka vapaina kulkivat avaran maan pinnalla. Ei enää kuin ennen, joskus ylpeytensä ja onnensa päivinä, ylhäältä alas.

Hän oli kiitollinen jokaiselle, joka kulutti hänen elämästään pois edes yhden ainoankaan noista sietämättömistä piinan tunneista, kiitollinen niinkuin henkensä pelastajalle.

Alvia oli siinä suhteessa aivan hänen hyvä henkensä. He tapasivat toisensa usein, aivan itsestään, ilman sopimuksia. Kohtalon oikusta heillä sattui olemaan yhteinen ruokapaikka. Alvia saattoi Inaria useasti kotiin.

Hänellä oli raskas, surumielinen katse, joka viipyi Inarissa hiljaisella hartaudella.

Kumpikaan heistä ei keimaillut. He kävelivät yhdessä pitkin sataman rantoja ja Kaivopuiston hiljaisia polkuja. Se tuli heille vähitellen ikäänkuin tottumukseksi.

He puhuivat kauniista ilmasta. He pysähtyivät myös joskus katsomaan merta tai istahtivat hetkeksi penkille levähtämään. He lausuivat jonkun sanan elämästä peitetysti, epämääräisesti ja uskalsivat sitten kumpikin vaieta kauan toistensa rinnalla, ilman että he siitä kiusaantuivat tai tulivat hämilleen. He eivät olleet avomielisiä eivätkä suljetuita, ainoastaan luonnollisia. He luottivat toisiinsa vaistomaisesti. Tunnelma avusti heitä.

Välistä myös Alvia tuli Inarin luo. Hän ei pyytänyt anteeksi rohkeuttaan eikä lausunut kohteliaisuuksia. Hän oli vakava, pieni kuumeinen pilkku poskipäillä ja kaukainen haaveellinen kajastus silmissä.

Inarille oli suorastaan lepoa olla Alvian lähellä. Tämä seurustelu ei ollut teoreettista eikä tahallista niinkuin kerran Karivuon kanssa. Se tuli itsestään. Se oli vain suloista tunnelmaan raukeamista, jossa kaikki jännitys lakkasi, jossa ei tarvinnut tekeytyä miksikään, ei ponnistaa eikä puolustautua, jossa saattoi olla sellainen kuin oli, väsynyt, sairas, pettynyt, onneton, hyvyyden ja hellyyden vaivainen almun-anoja, jossa vuosikausien raskaasti pidätetty nyyhkytys sai vapaasti tulvehtia.

He eivät monta sanaa sanoneet, he hyväilivät ja lohduttivat toisiaan pelkällä olemassa-olollaan, pehmeästi, arasti, näkymättömin, huomaamattomin keinoin.

Tällaista juuri Inari tarvitsi. Hän ei tahtonut enää ylläpitää kopeaa ulkokuorta eikä herättää ihailua. Hän ei etsinyt enää viisautta eikä voimaa, hän oli niiden kummankin musertama. Panna vain silmänsä kiinni ja huoahtaa.

Joskus hämärissä, kun he eivät enää oikein erottaneet toistensa kasvoja, Inari lauloi vanhoja lapsuutensa aikaisia lauluja. Ja Alvia leikitteli hiljaa pianon näppäimillä. He sulivat täten molemmat kummalliseen sielulliseen heltymykseen, toinen pannen siihen kokemattoman tuntehikkuutensa ja romantisen mielikuvituksensa, koko nuoruuden maailmaa syleilevän murheen, toinen pitkän sairautensa ja kipeän rauhan kaipuunsa.

Ja rajaton kiitollisuus kumpusi Inarin kokeneesta, kiusatusta sielusta tätä hentoa nuorukaista kohtaan, joka ei pyytänyt mitään, ei jännittänyt hänen tarmoaan, ainoastaan viihtyi hänen murheenpehmeässä ilmakehässään.

Täten kului aika keväästä kesään, kesästä syksyyn.

Inarin tietämättä tahtomatta muuttui tämä nuorukainen hänelle vähitellen tarpeelliseksi, omaiseksi, kiitollisuus kasvoi kiintymykseksi.

Hän unohti kaivata Porkkaa. Hänen itsekuluttava rakkautensa tyyntyi, vaimeni.

Hän oli melkein onnellinen.

Porkan ja hänen välillään ei sattunut minkäänlaisia ristiriitaisuuksia. Inari tunsi nyt olevansa hänen veroisensa mielentasapainossa. Kumpikaan ei kysellyt toistensa elämää ulkopuolella heidän kohtaustensa. He elivät sen toisistaan riippumatta. Kummallakin oli oma elämänsä, omat keinonsa kestää se.

Inarilla ei ollut vähääkään omantunnon vaivoja. Hänhän oli vain nyt löytänyt sen välttämättömän ajan vietteen, ajan täytteen, mikä Porkalla aina oli ollut ja jota hän itse kauan oli turhaan kaivannut ja kadehtinut.

Nyt he olivat tasaväkiset. Inarillakin oli kaikki, mitä hän tarvitsi, ylin ja alin, ihailu ja sääli, ikuisen järjen ikuiset ilot ja heikon sydämen heikot hetket ominaan.

Nyt olisi siis kaikki, niinkuin ollakin piti.

Mutta näin ei saanut jatkua enää kauan. Alvian oli vielä syksyn kuluessa lähdettävä opintomatkalle. Ja Inari oli niin tottunut häneen, ettei hän voinut kuvitellakaan, miten hän enää tulisi toimeen ilman häntä.

Hän arvasi, että Alvia rakasti häntä.

Mutta he eivät koskaan olleet suoranaisesti puhuneet suhtautumisestaan, ei koskaan selvitelleet keskinäisiä välejään.

Yhden ainoan kerran vain kesällä oli heidän välillään ollut ikäänkuin tunnustuksen aavistus, julkilausumattoman sanan varjo.

Alvia oli ollut juuri lähdössä Inarin luota. Ja kun Inari oli tarjonnut kätensä jäähyväisiksi, oli Alvia puristanut sitä hiljaa ja kiihkeästi ja sanonut: "En voi sanoa mitään, en mitään, ainoastaan että elämän loppuun asti, elämän loppuun asti!" Ja hän oli sitten melkein väkivaltaisesti syöksynyt ovesta ulos.

Ja Inari oli sinä iltana mennyt levolle rauhallisempana kuin milloinkaan. Hänestä oli tuntunut kuin olisi tuo paha, joka hetki irtautuva ja hukkuva aika, tuo alati vaihdosta ja onnettomuutta uhkaava olevaisuus äkkiä kadottanut voimansa, pehmentänyt särmänsä, muuttunut suureksi, lempeäksi, hyvyyttä säteileväksi iankaikkisuudeksi, siksi käsittämättömäksi ja loputtomaksi, miksi hän rakkautta oli kuvitellut…

Ja hän oli nukahtanut huoaten: elämän loppuun asti, elämän loppuun asti! Tietämättä oikein kenelle tämä huokaus oli.

Tosin ei Inari hetkeäkään ollut epätietoinen siitä, ketä hän rakasti. Tietysti Porkkaa, ainoastaan Porkkaa. Porkka oli aiheuttanut koko Inarin nykyisen elämänjärjestelyn. Näin ollen saattoi hän rakastaa häntä aivan ilman katkeruutta, pelkäämättä mitään hänen olennolleen välttämättömiä uhkahyppyjä, kestää hänet millaisena vaan.

Heidän suhteensa olikin käynyt entistä läheisemmäksi, ei intiimiksi sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan kirkkaaksi, häiriintymättömän puhtaaksi henki-yhteydeksi, luottamukseksi aivojen arimpia, taivasta tapailevimpia mielikuvaluomia myöten, jollaisia ei tavallisesti kenellekään välitetä.

He saattoivat käsitellä aineettomia ajatusvälähdyksiä niinkuin eläviä olioita, he jatkoivat ja täydensivät toistensa jumal-ylpeitä unelmia. He istuivat illat pitkät yhdessä innostuen, hehkuen olemattomista, tekemättömistä asioista, puhuen omaa kieltään, joka jokaiselle syrjästä kuulijalle olisi ollut käsittämätöntä hulluinhuone-haastelua.

He rakastivat nyt todellakin toistensa ikuisinta itseyttä kuin kaksi kaikesta rajallisesta pikkumaisuudesta vapautunutta avaruus-olentoa.

Porkka suorastaan jumaloi Inaria. Hän oli hänen mielestään kauniimpi, viisaampi, parempi kuin milloinkaan. Hän näytti riisuneen yltään kaikki inhimilliset heikkoutensa.

Sitä seikkaa, että he olivat mies ja nainen, he eivät enää kosketelleet, eivät edes muistaneetkaan, se kuului alkeisiin, sen he olivat sivuuttaneet jo aikoja sitten. He leikittelivät sukupuolettomilla mielikuvilla, suunnittelivat taiteellisia, yhteiskunnallisia, suurpoliittisia vallankumouksia, loivat kauneuden utopioja itselleen ja ihmiskunnalle.

Tältä pohjalta he saivat toisiaan kohtaan joskus yliluonnollisia, kosmillisia heltymyksen hetkiä, jolloin he tunsivat, että heidän rakkautensa ei enää ollut tästä maailmasta.

— Jos en olisi koskaan sinua tavannut, en olisi koskaan tullut tietämään, mitä oikea voiton hurmaus, haltioituminen on, sanoi Porkka kerran. Olisin ehkä pitänyt itseäni omituisena, sairaloisena poikkeus-ilmiönä, jolla ei ole oikeutta vaatia itselleen yleispätevyyttä. Mutta kun minulla on sinut, on minulla jo koko maailma omanani, kuljen keskitietä korkeapäisenä kuin kruunattu kuningas. Sinut tunnustan ainoaksi tasa-arvoisekseni. Sinä olet suurin luova taiteilija, minkä tunnen. Sinä uudistut, rikastut, kasvat, ehjennyt lakkaamatta. Sinä olet parempi elämän taiteilija kuin minä. Olisit tietysti parempi maalarikin, mutta onpa hyvä sentään, että et ole, että sinulla on oma työsi. Olisi ikävää kilpailla parhaan ystävänsä kanssa. Silloin emme varmastikaan voisi rakastaa toisiamme näin paljon, lisäsi hän nauraen. Jos edelleenkin välittäisimme toisillemme kaikki sisälliset näkemyksemme ja ammentaisimme samoista kokemuksista, kadottaisimme piankin taiteellisen yksilöllisyytemme…

— Tai emme puhuisi mitään, olisimme kateelliset ja saidat, sanoi Inari hajamielisesti.

— Niin, ja silloin kasvaisi kuori välille, routa, jokin paha, joka erottaisi. Kadottaisin sittenkin yksilöllisyyteni, taiteeni, elämäni, onneni, kaikki, kaikki… Kaikki on Inarin tekemää. Inari on minun elämän-lähteeni. Mikä minusta tulisi, jos Inari sulkeutuisi…

Inari tunsi piston sydämessään.

— Sano, Inari, jatkoi Porkka pehmeästi, rakastatko minua vielä?

Inari näki silmiensä edessä koko viisi vuotta kestäneen hellittämättömän kamppailunsa, hän muisti, kuinka luonnottoman kalliin hinnan hän siitä oli maksanut ja vastasi vakaumuksella:

— Enemmän kuin koskaan ennen.

— Rakastatko minua kauan?

Inari kuuli korvissaan Alvian peitetyn tunnustuksen. Ja ajatuksissaan jäljitellen hänen äänensä lempeää sointua, hän toisti hitaasti hänen sanansa kuin itsekseen:

— Elämän loppuun asti, elämän loppuun asti.

VII.

Oli jo lokakuun alkupuoli.

Inari ja Alvia kiertelivät Kaivopuistossa ihaillen kauniin syksyn yhä lisääntyvää väriloistoa.

Kuivat lehdet lentelivät kahahdellen heidän jalkojensa alla. Tahi ne riippuivat vielä verkkona heidän yllään yhdellä ainoalla säikeellään kiinni puussa, palavina, herkkinä, paljastaen kukin kuoleman kynnyksellä pohjimmaisen luonteensa. Pihlajat hehkuivat punaisina, koivut ruskeankeltaisina, vaahterat läpihohtavan kullan heleinä…

— Miten kaunista! sanoi Alvia.

— Kunpa ihmisenkin syksy olisi noin kaunis! vastasi Inari surumielisesti hymyillen.

Sitten he vaikenivat.

Inari muisti, että tämä oli heidän viimeisiä kävelyretkiään. Viikon päästä olisi Alvia jo poissa. Ehkä ainaisiksi ajoiksi.

Pieni kaihomielisyys keinutti heidät molemmat äänettömiksi.

— Omituista! Äsken näin luonnon kauneuden, en näe sitä enää, virkahti vihdoin Alvia. Se häipyi äkkiä silmistäni, se ei liikuta minua enää. Olen painunut niin syvälle itseeni…

He vaelsivat taas kauan omissa ajatuksissaan.

Alvia saattoi Inarin kotiin. He pysähtyivät hänen ovelleen. Tässä he tavallisesti erkanivat. Mutta tällä kertaa oli heidän välillään ikäänkuin jotakin sanatonta, joka olisi pitänyt sanoa, pian tapahtuvan eron ikävää, joka teki lähdön vaikeaksi.

— Etkö tulisi sisälle levähtämään? sanoi Inari.

— En osaa nyt pitää seuraa. En osaa sanoa, mitä tahtoisin. Jumala on kokonaan tehnyt minut mykäksi. Olen niin mahdoton, vastasi hän hermostuneesti.

— Soita sitten jotakin. Ymmärrän sinut siitäkin.

— Niin, sinä ymmärrät, olet ainoa joka ymmärrät, ainoa, jota…

Hän vaikeni äkisti.

Mutta Inari käsitti, että se oli rakkauden tunnustus. Hän ei pelästynyt siitä, ei tullut edes kyynilliseksi, vaikka se oli niin ylimalkainen ja tavallinen ja ennenkuultu. Hän otti sen vastaan melkein hartaudella.

Alvia istahti huoneeseen tultuaan karusti pianon ääreen, Inari vetäytyi sohvan kulmaan.

Vielä hetkinen tällaista unielämää, sitten olisi kaikki lopussa!

— En ole kenellekään ennen voinut olla näin välitön kuin sinulle, sanoi vihdoin Alvia lopettaen soittonsa. Tällaisista sisällisistä fantasiakuvista olen niin arka, ainoastaan yksin ollen olen tähän asti uskaltanut antaa niille valtaa.

— En minäkään ole kenellekään voinut olla näin luonnollinen, näin aseeton. Elämäni on ollut yhtämittaista voimien pingoitusta. Minun on täytynyt olla kylmä kuumimmillani, kova herkimmilläni, väkevä heikoimmillani. Siksi olen niin väsynyt, niin väsynyt! Sinä olet ollut minulle suloinen levähdyskohta.

Alvia tuli Inarin viereen. Hän silitti arasti Inarin hiuksia.

— Miten kärsinyt pää sinulla on, Inari, sanoi hän hellästi. Ja sinulla pitäisi olla niin hyvä, niin hyvä… Jospa minä voisin sinua lohduttaa…

— Sinä lohdutat minua aina…

— Tahtoisin aina olla lähelläsi…

— Ei, ei! Parempi että unohdat minut. Olen liian onneton päästääkseni ketään lähelleni. En soisi sinulle mitään pahaa, ainoastaan hyvää. Minun kanssani tulee onnettomuus…

— Mitä minä siitä! Hyvä tai paha on minulle yhdentekevää, sillä minä rakastan sinua, rakastan enemmän kuin kukaan voisi rakastaa. Voisin kantaa sinut käsilläni vaikka halki kyisten peltojen. Onko sinua vielä kukaan oikein rakastanut?

Inari kuunteli kaukaisesti silmät ummessa. Hän oli kuulevinaan oman äänensä. Tuollaisen rakkauden hänkin ymmärsi, rakkauden, joka oli toteltava, palveltava millä hinnalla hyvänsä, vei se sitten pahaan tai hyvään, iloon tai suruun, onneen tai onnettomuuteen. Kuka kysyi sitä, joka rakasti! Kuka tinki, laski, punnitsi vuosia tai pelkäsi kuolemaa, joka rakasti! Kuka ajatteli menneisyyttä tai tulevaisuutta silloin, jos hukkuvassa hetkessä jo tarjoutui iankaikkisuuden autuaat auringonnousut! Sitä oli rakkaus! Kaikkeutta, ja kaikellaan täytyi siitä maksaa. Oliko Inaria kukaan oikein rakastanut? Omituinen kysymys! Rakastihan Porkka häntä…

Hän vastasi viivytellen:

— Minä luulen…

— Ei, ei ole, minä näen sen…

— Mitä sinä näet, mistä sinä voisit tietää! Siitäkö, että olen kärsineen näköinen? Ei rakkaus ole onnea… Enkä minä voi sinua rakastaa… Mene pois…

— Menenhän minä, Inari. Älä suutu. Enhän minä tahdo mitään, en pyydä mitään, jos sanonkin, että rakastan sinua. En ole elämässäni vielä ketään rakastanut paitsi äitiäni. Sinulla on samanlainen ääni… Vien sinun kauniin muistosi mukaani maailmalle rinnan äitini kuvan kanssa. Ethän siitä voi olla vihainen. Minun rakkauteni on minun. Mitä se sinuun kuuluukaan!

Inari käänsi päänsä pois, sillä hän ei tahtonut näyttää kyyneltyviä silmiään. Kuuluu, kuuluuhan se! nyyhkytti hänen sydämensä. Jos sinä tietäisit, miten köyhä olen ollut ja miten olen tarvinnut rakkauttasi ja vieläkin tarvitsisin…

Mutta hän ei uskaltanut sanoa sitä ääneen.

— Ethän ole minulle vihainen, Inari?

— En.

— Ajatteletko minua kauniisti?

— Hyvin kauniisti.

He puristivat toisiaan pitkään kädestä.

Inarista tuntui niin kummalliselta. Hänestä oli melkein hyvä, että Alvian lähtöpäivä oli niin lähellä…

Viikko vielä…

* * * * *

Viikko on kulunut.

Hämärä laskee.

Meri kohisee taas uhkaavasti ulkona ja Inari odottaa.

Odottaa Porkkaa. Mutta Alviaa myös, jonka pitäisi vielä ennen junan lähtöä ehtiä jäähyväisille.

Hän kävelee hermostuneesti edestakaisin lattialla. Tämän ainoan kerran voisi Porkka vähän myöhästyä tai olla tulematta. Miksi ei hän ollut sanonut Porkalle, ettei hänelle tänään sopinut siihen aikaan? Ei vain ollut voinut. Ei ainoatakaan kertaa ollut Inari vielä laiminlyönyt kohtausta Porkan kanssa. Hän ei voinut. Hänen täytyi olla aina valmiina Porkkaa varten, silloin kuin tämä tahtoi. Jos hän kerrankaan olisi asettanut jonkun muun asian etusijalle, tärkeämmäksi tätä, olisi hän ikäänkuin kieltänyt rakkautensa. Ei, hän ei voinut. Porkalla oli sitäpaitsi viime aikoina ollut niin paljon työtä, ettei hän paljon ollut Inarin kanssa ehtinyt ollakaan. Jokainen Porkan tulo oli hänen juhlahetkensä. Mutta nyt! Koko Inarin sielun-elämä on aivan hajaannustilassa.

Alvia tulee aivan viime tingassa. Vain sanomaan jäähyväiset.

— Hyvästi, Inari!

Hän katsoo Inaria silmään, pitää kädestä lujasti kiinni kamppaillen mielenliikutustaan vastaan.

Inari ei kestä sitä. Hän sulaa kyyneleihin ja painaa päänsä Alvian rintaa vasten. Eron tuska on liian vihlova. Hän pelkää kadottavansa ijäksi. Miten olisi hän jaksanut tämän ajan ilman Alviaa, miten nyt, ilman häntä? Miksi oli elämä niin täynnä käsittämättömiä salajuonia? Miksi oli Alvia noin päässyt kasvamaan kiinni häneen, miksi taas reväistävä irti! Kenen syy se oli? Miksi Porkka oli niin yli-inhimillinen ja niin epä-inhimillinen samalla! Kaikki himmenee, loimuaa sekaisin Inarin aivoissa.

— Miten sinä olet ollut minulle hyvä, hän nyyhkii, ja miten minun tulee sinua ikävä!

Hän raukenee kiitollisuuteen, hän hyväilee Alviaa kuin kuolevaa ystävää, hän käyttää tuhansia ennen-tuntemattomia, helliä ja avuttomia äänen-painoja, hän siunaa kuin äiti lastaan…

— Inari, rakas, rakas Inari!

Alvia sulkee hänet syliinsä ja painaa hänen huulilleen tottumattoman karun, kuuman suudelman.

— Sinäkin rakastat minua, sinäkin rakastat, hän kuiskaa.

— Minä en tiedä, huokaa Inari.

— Minä tiedän, sinä rakastat minua! Mutta että minun nyt juuri, nyt juuri täytyy lähteä! Miten se on vaikeaa! Nyt toivoisin, että en koskaan olisi saanutkaan matkarahaa. Mutta me lähdemme vielä kerran yhdessä, emmekä eroa sitten enää milloinkaan…

Inari työntää hänet pois.

— Ei, meidän täytyy erota, ainaiseksi!

— Ei ainaiseksi…

Ovikello helähtää.

Inari jähmettyy. Hän tietää, että se on Porkka. Hän ei uskalla avata. Henkeä pidätellen, tyrehtyvin kyynelein, tuijottavin silmin hän seisoo. Mitä on hän tehnyt? Ja mitä nyt tulee? Kaiken loppuko? Yksinäisyys, kylmyys, ikuinen piinapenkki!

Tajuton vaivaantuminen herpaisee Inarin tuskan. Hän vain seisoo… Onnettomuus on jo hänen yllään…

— Minun täytyy lähteä, sanoo Alvia. Aika rientää.

Inari nyökkää surullisesti. Hän tuntee itsensä äkkiä taas kummallisen kaukaiseksi.

Alvia syleilee Inaria vielä kerran ja Inari sallii sen tahdottomasti tapahtua, raukeana, ikäänkuin hän senjälkeen ei enää tahtoisi elää…

Ovi sulkeutuu…

* * * * *

Inari näkee mielessään Porkan, joka kadulla ihmetellen katsoo Inarin valaistuun ikkunaan ja Alviaan, joka kiihkeän mielenliikutuksen ja rakkauden hehkuva syövytys kasvoillaan kiirehtii hänen luotaan ulos… Ja häntä itseään ei ole päästetty sisälle…

Mitä mahtoi hän ajatella? Ja mitä tehdä? Tulisiko hän ehkä takaisin pyytämään selitystä?

Inari odottaa, kuuntelee sydän kurkussa.

Ei ketään tule. Ei tietysti koskaan enää ketään. Alvia on mennyt pois, Porkka on mennyt pois…

Aivot hämärryttävä hätä valtaa Inarin.

Mutta Porkan vuoksihan ainoastaan kaikki, kaikki oli tapahtunut!

Se hänen ainakin täytyi saada tietää.

Saattoihan hän olla aivan suora nyt, jos hänellä ei kerran enää ollut mitään voitettavaa eikä mitään kadotettavaa. Jos kaikki oli jo menetetty! Hän paljastaisi Porkalle pikkuseikkoja myöten kaikki, yksinäiset kauhunkuvansa, avuttomuutensa, tahalliset voimannäytteensä, luontaisen heikkoutensa… Vaikka Porkka suuttuisikin. Vaikka hän olisikin kova ja julma. Jospa hän edes löisi häntä ja sitten antaisi anteeksi, sitten olisi hyvä. Kunpa hän vain ei olisi välinpitämätön ja hylkäävä.

Minä en voi elää ilman sinua! vaikeroi Inari yhä uudestaan ja uudestaan. Jos sinä jätät minut, tapan itseni. Minä en voi elää ilman sinua!

VIII.

Inarin sieluristeilyjen paljastus löi Porkkaan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän oli kokonaan valmistumaton.

Hän oli aikoja sitten unohtanut ne jotkut pienet kohtaukset, jolloin Inari oli ollut hermostunut, naisellinen ja pikkumainen rakkaudessaan, kuten muut naiset. Ja näinä viimeisinä tyyninä aikoina hänellä ei ollut aavistustakaan tuon hiljaisen, selkeän ja miehekkään Inarin sydämen synkistä salaisuuksista.

Inari oli todellakin onnistunut antamaan itsestään voimakkaan ja ehjän kuvan, sellaisen, jota hän luuli Porkan voivan pitkällä, vaivattomalla rakkaudella rakastaa.

Mutta siihen hän oli tarvinnut toisen apua. Siinä oli onnettomuuden oka!

Tämä äkki-yllätys oli tehdä Porkan hulluksi. Oli kuin maa olisi vavahtanut hänen jalkojensa alla. Hän ei ymmärtänyt mitään muuta kuin että häntä oli petetty, kavallettu kaikkein pyhimmässä.

Ja kuka oli sen tehnyt? Inari! Inari, johon hän oli luottanut enemmän kuin itseensä, jota hän oli jumaloinut kaiken totuuden ja kauneuden edustajana! Inari, tuo kylmä, itsetietoinen, aatteellinen, erotiikalle vieras intelligenssi, Inari, jolle parhainkaan ei ollut kyllin arvokasta, oli luisunut jonkun kenen hyvänsä syliin. Se oli mahdoton, hulluuttava ajatus! Kaikki hänen mielikuvituksensa kauniit rakennelmat romahtivat murskaksi.

— Inari, Inari, jospa tietäisit mitä olet minulle tehnyt! valitti Porkka voimatta sanoa mitään muuta.

Inari koetti selittää, lohduttaa, pyytää anteeksi, hyväillä, vakuuttaa rakkauttaan, rakentaa sopusointua ja ymmärrystä. Epätoivoisesti rukoillen hän riippui kiinni Porkassa kuin haaksirikkoinen.

Mutta Porkka irroitti hänet hiljaa pois.

— Ei nyt, ei nyt, hän sanoi. Minun täytyy saada olla yksin, ajatella… Toiste sitten…

— Älä mene, älä mene!

— Minun täytyy nyt.

— Etkö luule, että koskaan voit unohtaa…?

— En tiedä.

— Mutta lupaathan tulla takaisin?

— Lupaan.

— Mutta milloin, milloin?

— En tiedä…

* * * * *

Inari vietti pari seuraavaa päivää sanattomassa, katkaisevassa jännityksessä, nukkumatta, syömättä, odottaen Porkkaa kuin elämänsä ratkaisua, kuin tuomiotaan. Olisihan hän voinut jo tulla. Olihan tämä liian suuri rangaistus niin vähästä…

Porkka oli tullessaan aivan tyyntynyt. Hän silitti Inarin otsaa murheellisesti.

— Inari parka, miten sinä olet mahtanut kärsiä, sanoi hän oudon hellästi.

Ei milloinkaan vielä hän ollut puhutellut Inaria niin lempeästi ja isällisesti.

Inari tunsi tällä hetkellä saaneensa korvauksen kaikista ponnisteluistaan. Hän tuli niin raukean onnelliseksi, että olisi vaikka voinut kuolla siihen paikkaan.

— Sinä olet saanut myös minussa soinnahtamaan tuskan, jollaista en vielä elämässäni ole tuntenut, jatkoi hän. Olet antanut minulle hyvin ankaran iskun, Inari. Mutta luultavasti ansaitun. Näinä päivinä olen ajatellut enemmän kuin yhteensä koko muun elämäni aikana, olen tehnyt tiliä itseni kanssa, ollut tuomiolla omantuntoni kanssa ja tiedätkö, minun on täytynyt ottaa paljon syytä omalle osalleni. Minä en ole ymmärtänyt sinua oikein, en kohdellut sinua oikein kaikesta päättäen. Huolimatta siitä, että joskus oikuttelit, luulin että olit ensi sijassa älyllinen, laskeva, tieteileväinen ja vasta toisessa sijassa rakastajatar, että tahdoit olla yksinäinen ja itsenäinen, että pidit avioliittoa häpeällisenä riippuvaisuuden tilana. Mutta sinähän oletkin lapsi, joka olet värissyt isätönnä, äiditönnä, koditonna, joka kaipaat turvaa. Miten kärsineen näköinen sinä olet, Inari, mutta vasta tänään huomaan sen. Inari armas, et saa paeta minua! Olen valmis pidättämään sinut millä hinnalla tahansa. Olen käynyt mielessäni läpi kaikki mahdollisuudet, senkin että kadottaisin sinut, senkin että olet jo ollut minulle uskoton, ja olen tullut aina samaan lopputulokseen: en voi olla ilman sinua. En ole tähän asti osannut hoitaa rakkauttamme. Minä luulin olevani niin varma sinusta, että minun ei tarvitsisi tehdä mitään sinun säilyttämiseksesi. En tiennyt edes olla varuillani. En ole koskaan ottanut sitä mahdollisuutta lukuunkaan, että voisin todenteolla kadottaa sinut. Ei, se ei saa tapahtua. Minä tarvitsen Inaria, minä rakastan Inaria. Inari saa oikein oman kodin, jonne eivät mitkään kauhunkuvat enää pääse ahdistamaan. Inarin ei tarvitse enää olla valkyyria, Inari saa olla lapsi, Inari saa levätä.

Inari kuunteli kuin unessa. Hänestä oli niin suloista, että Porkka puhui noin. Mutta hän tiesi että äkki-tuska sokaisi hänet, että hän toivoi kotia vain Inarille, ei itselleen. Inarilla ei ollut oikeutta käyttää hyväkseen tätä hetkellistä heltymystä, joka myöhemmin ehkä koitui pahaksi.

— Taiteesi tarvitsee seikkailua, sanoi hän hiljaisesti.

— Se ei merkitse mitään. Se ei tarvitse sitä enää, tai minä en tarvitse sitä. En tarvitse mitään muuta kuin sinua. Jos tietäisit, miten väsynyt jo olen, väsynyt kaikkeen muuhun! Jo huomenna perustamme oman kodin.

Mutta voiman hetkenä tuntuu toisenlaiselta, ajatteli taas Inari. Ei, hän ei voinut tarttua tähän kiihottuneen mielijohteen tarjoamaan onneen, joka oli sattuman esiinkutsuma. Se ei kestäisi kuitenkaan. Se oli uhrausta Porkan puolelta, lunnaan suoritusta Inarista. Hän rakasti Porkkaa liiaksi ottaakseen sitä vastaan.

— Annetaan tämän tuskallisen ylimeno-ajan ainakin mennä ohitse ensin. Päätetään sitten, mitä teemme, vastasi Inari vältellen. Meidän täytyy ensin parantua, ensin tottua toisiimme tällaisina…

He olivat nyt melkein joka hetki yhdessä. Porkka, joka tähän asti oli kohdellut Inaria melkein kuin miestä, toverin luottavalla välinpitämättömyydellä, oli muuttunut rasittavan tarkkaavaksi rakastajaksi. Hän ei jättänyt käyttämättä pienintä tilaisuutta, jossa hän vain suinkin saattoi osoittaa Inarille rakkauttaan, mutta samalla myös kaikkia sen nurjia puolia. Kaikki miehiset vaistot naista kohtaan olivat heränneet tästä äkkiarvaamattomasta loukkauksesta. Hän laiminlöi työnsä, ystävänsä, toveripiirinsä, mallinsa ja Naiman ollakseen Inarin lähellä, vaikka tämä yhdessä-olo nyt useasti oli monin verroin myrskyisempää ja kuluttavampaa kuin ennen. Sillä ensimäisen kirpeimmän tuskan turruttua nostivat Porkassa päätään tuhannet kauan uinuneet sukupuoli-intohimot. Inari oli taivaallisesta Beatricesta äkkiä vaihtunut syntiseksi, maalliseksi vaimoksi, jota saattoi ruumiillisesti syleillä, mutta samalla myös rääkätä, pelätä, vartioida, solvata, syyttää, epäillä…

Yhä uudestaan ja uudestaan hän pakotti Inarin kertomaan suhteensa Alviaan, vaatien häntä tunnustamaan enemmän kuin mitä hänellä oli tunnustamista, loukaten häntä ainaisella epäluulollaan, raivostuttaen häntä ivallaan ja mustasukkaisuudellaan ja musertaen hänet jälleen liikahellyydellään, lepyttäen hänet lapsellisella herttaisuudellaan, rukoillen häneltä loppumattomia lemmenvaloja ja uskollisuuden todistuksia, joita hän ei kuitenkaan uskonut.

* * * * *

He istuivat eräänä iltana teepöydän ääressä leikitellen palavilla tulitikuilla niinkuin lapset.

— Kumman rakkaus palaa kauemmin?

— Minun!

— Minunpa!

— Ei siitä saa selvää. Huonoja taikoja! Otetaan parempi ennustähti. Tämä lilja merkitsee minun rakkauttani, tuo kanerva sinun. Saa nähdä kumpi kestää kauemmin! sanoi Porkka juhlallisesti.

— Senhän näkee nyt jo. Tietysti kanerva. Etkö tiedä: se ei kuihdu ollenkaan. Se kukkii kuoltuaankin.

— Sellainenko on siis sinun rakkautesi? Niin, sellainen se on. Se on hirveätä! Mistä minä silloin arvaan, milloin se on kuollut, kun se aina on samannäköinen? Herra jumala, mistä minä tiedän rakastatko sinä minua! Ei, sitä ei voi tietää koskaan, ja se tekee minut hulluksi! Sinä olet tyytyväisen ja tyynen näköinen ja vakuutat rakkauttasi minulle, mutta menet itkemään rakkauden tuskaasi toisen syliin! Sinun on paha olla minun kanssani ja hyvä muiden kanssa, sinä alistut minun rääkättäväkseni ja annat muiden lohduttaa itseäsi, suorastaan kehoitat minua hyväilemään muita ja antaudut itse muiden hyväiltäväksi, olet oikullinen, itsellesi vastainen, läpitunkematon, salakavala, ja minun pitäisi vain uskoa, että sinä rakastat minua! Mistä minä tiedän, että sinä et rakasta jotakin muuta!

— Sinähän tiedät sen.

— Ennen luulin tietäväni, kun luulin tuntevani sinut. Mutta nyt en tunne sinua enää, olen kadottanut kaikki ohjenuorat käsistäni. Sinä ikäänkuin hukut minulta, vaihdut, vierit pois joka hetki.

— Luulit kai, että olisin liikkumaton kuin kivi.

— En. Tiedätkö, miksi minä sinua kuvittelin? Magneetiksi, joka aina pyrkii samaan suuntaan. Ja henkistä voimaa kohti luulin sinun osoittavan. Ainoa varokeinoni sinun suhteesi oli varjella omaa voimaani, jottei kenkään voisi minua lyödä laudalta. Olin varma siitä, että sinulla ei ollut muita vertaisia kuin minä ja myös siitä, ettet koskaan voisi rakastaa itseäsi heikompaa. Mutta nyt huomaan, että tuo mielikuvani oli valhetta. Sinähän voit autuaallisesti vaipua heikompienkin syliin. Ja silloin on mahdollisuuksia vaikka kuinka paljon. Koko maailma voi sinut valloittaa, koko maailma voi sinua rakastella, liehitellä. Tämä on hirveä mielikuva, tämä uusi! Minusta pitäisi koko taivaankannen parkua sitä rikosta, että Inari luisui arvottomamman syliin! Kerjäläisnulikan, salametsästäjän…

Inari synkistyi ja kovettui.

— Ketä tarkoitat?

— Ja sitä sinä kysyt!

— Jos hän on ollut kerran ystäväni, on hän myös ollut arvoiseni ystävä, sanoi hän leimahtaen.

— Inari lyö ritariksi rakastajansa kuten Wenäjän Katarina. Se on kyllä kaunista, mutta se ei sokaise näkeviä silmiä, sanoi Porkka pistävästi. Mutta en minä voi kilpailla kenen kanssa hyvänsä, en edes sinustakaan. Joko tai.

— Mutta eihän siitä ole kysymystäkään. Ei ole ollutkaan. Ja hänhän on jo poissa…

— Voi tulla takaisin milloin tahansa. Hän tietysti taas vaanii otollista hetkeä. Jos minä teen pienimmänkin virheen, on hän heti siinä ottamassa sinut lohduttavaan syliinsä. Sinulla on varaväki…

— Se ei ole totta! Älä solvaa minua äläkä häntä. Minä vakuutan, olen eronnut hänestä ainaiseksi.

— Sinä olet jo kerran pettänyt minut. Voit pettää toistekin. Mistä minä tiedän…

— Miten julma sinä olet. Jos olisin tahtonut pettää sinut, miksi olisin kertonut kaikkea! Olisinhan voinut vaietakin.

— En minä tiedä, oletko kertonut kaikkea. Sitä juuri epäilen.

— Minä vannon sinulle.

— Sinä puolustat häntä niin kiihkeästi.

— Miten sinä olet paha, sanoi Inari väsyneesti. On niin ikävä, kun et usko mitään. Sinähän tiedät, että pidän Alviasta. En voi kuulla välinpitämättömästi, että teet vääryyttä hänelle. Saahan minullakin olla edes yksi ystävä. Sinullakin on niin monta.

— Mutta miksi juuri hänet valitsit täksi ainoaksi. Selitäpäs minulle.

— Olenhan selittänyt niin monta kertaa. Hän oli hyvä minulle, ymmärsi minua. Hänen seurassaan oli niin turvallista olla.

— Ymmärsi! hymähti Porkka pilkallisesti. Kyllä minä tiedän, mitä lajia tuollainen ymmärrys on. Hän ei koskaan väisty viereltäsi, ei väitä vastaan, ajattelee samoin kuin sinä, matkii sinua, on sinun vallassasi, käskettävissäsi, johdettavissasi. Sitä se on koko ymmärrys. Omituista turvaa te nykyajan naiset tarvitsettekin.

— Niin, minä tarvitsen myös sellaista, kiivastui Inari yhä enemmän. Joka minut oikein ymmärtää, hyväksyy minut myös!

— Ja sitä hyväksymystä menet hakemaan lasten kamarista!

— Mieluummin lasten kamarista kuin ukkokodista. Vanha polvi ei voi minua ollenkaan ymmärtää. Sen olen aina huomannut. Sinäkin olet melkein liian vanha minulle. Ymmärrät minut vain teoreettisesti, niin itsevaltiaalla, ankaralla tavalla. Eihän se mitään tee. Mutta on niin hauska joskus tulla ymmärretyksi juuri niinkuin itse ymmärtää itsensä, kunnioitetuksi juuri niinkuin itse kunnioittaa itseänsä. Nuoremman polven veressä on kai jo uusien aatevirtausten myrkkyä, uusien ihmisten aivosähköä, koska he ovat ikäänkuin luonnollisemmin lähempänä minua. Uskon, etten ole mikään poikkeusilmiö, että vielä tulee paljon samoin ajattelevia ja tuntevia ihmisiä kuin minä. Ja nuorempien täytyy vielä kerran ehtiä paljon edelle minusta. Olisiko ihme, jos joku nyt jo olisi samalla kehitys-tasolla!

— Sinä uskot vielä kehitykseen! sanoi Porkka äärettömän halveksivasti. On vain kehittyneitä ja kehittymättömiä yksilöitä. Ja jos sinä tahdot väittää, että tuo nuorukainen, joka on sinulle kyennyt tarjoamaan pienen lemmenseikkailun, sen vuoksi olisi erittäin korkealla kehitystasolla, todistaa se vain, että yhä vielä olet sokeasti rakastunut häneen.

— Tuossakin väitteessäsi olet itse juuri sokea, niinkuin yleensä kaikki vanhemmat miehet. Ette koskaan voi ajatellakaan miehen ja naisen välillä mitään muuta suhdetta kuin rakkautta. Voi olla ystävyyttäkin, sellaista hyvää, sydämellistä kiintymystä, joka ei vaadi, ei pyydä mitään.

— Miten sinä petät itsesi. Hän muka ei pyydä mitään! Hän kerjää, odottaa kuin koira armopalaa sinulta! Se kai sinua enemmän miellyttää.

Inari kimmahti pystyyn.

— Hän ei kerjännyt enempää kuin minäkään! Minä olin yksin, hän oli yksin ja me viihdytimme toisiamme… Se tuli itsestään!

— Jos miehellä ei ole ketään miehisiä tovereita, on se aina paha merkki. Pane mieleesi se!

Porkka poltteli sikariaan tyynen ja itse tyytyväisen näköisenä ikäänkuin ei ollenkaan olisi huomannut tahallista ärsyttämistään.

Kyyneleet nousivat Inarin silmiin.

— Sinäkin olit kerran ennen maailmassa ilman muuta toveria kuin minä, et taida sitä enää muistaa. Silloin et muista välittänyt. Nyt on toista. Jos vähänkään pitäisit minusta, et tuolla tavoin minua rääkkäisi.

— Mutta enhän minä kestään muusta välitä kuin Inarista, sanoi Porkka taas äkisti heltyen. Älä huoli olla pahoillasi! Olen vain niin mustasukkainen sinusta. En soisi kenenkään muun tulevan lähellesi. Vaikka onhan se oma syyni. Olen ollut leikkiä pois sinut. Minussa asuu pelihimo. Se on minun heikko kohtani, johon kohtalo iskee, kun se tahtoo tuhota minut. Tältä kannaltahan minä oikeastaan kyllä sinutkin ymmärrän, vaikka äsken leksottelin. On niin hauskaa välistä pelata ihmisillä, leikkiä pallopeliä sydämillä noin vain huvikseen, tarkoittamatta mitään, ajan kuluksi. Ja kun on itse kylliksi hieno, nauttii karkeastakin. Sinä olet viimeksi ollut oikea Salome, joka olet herkutellut kamelin karvoilla. Mutta älä sitten perästäpäin itsekään ota asiaa niin hirveän vakavalta kannalta. Leikki on kyllä välistä vaarallista, mutta jos siitä onnellisesti suoriutuu, on se hauskaa… Se on voimannäyte sekin!

— Ei minun vaarani ole leikissä… En edes osaa leikkiä…

— Missä on sinun vaarasi siis?

— Lasken voimani yleensä siitä, kuinka paljon voin kestää ilman että minun vielä itseni tarvitsee tulla väliin tai estää. Kantaa, kestää, nähdä, kokea, ilman omaa käyttövoimaa, antaa tapahtua, se on minun pelihimoni ja sellainenkin voi käydä vaaralliseksi…

— Ja kuinka pitkälle olet sallinut ulkonaisen voiman mennä, kuinka pitkälle asian kehittyä tässä viimeisessä pelissä? Tietysti kuinka pitkälle tahansa! Olethan äärettömän voimakas. Ha-ha-haa! Sano minulle, Inari, kuinka pitkälle olet oikein mennyt? Kuinka paljon olet sallinut toisten rakastaa itseäsi, sill'aikaa kun olet uskotellut rakastavasi minua! Sano, mikä on ollut uskollisuutesi, tarkoitan uskottomuutesi mittapuu?

Porkan ääni oli jälleen kova ja epäkunnioittava.

Inari heitti häneen ylenkatseellisen silmäyksen.

— Suurin mahdollinen tietysti, naurahti hän uhmaavasti ja terävästi. Olen koettanut mitata samalla mitalla kuin te miehet, kuin sinä! Nyt sen siis tiedät, itsestäsi tiedät! Jotta olisin tasaväkinen kanssasi, yhtä laaja, yhtä voimakas, kuin sinä! Jotten inhoaisi, kadehtisi, vihaisi sinua! Jotta rakastaisin sinua ja jotta sinä rakastaisit minua! Mutta et rakastanutkaan, jatkoi Inari kiihtyen. Sen ainoan kerran, jolloin oikein tarvitsin rakkauttasi, kielsit sen minulta. Muistatko äitini hautajaisten jälkeistä juhlaa? Koetin sinun tähtesi olla iloinen. Sinä yksin tiesit, miten sairas olin. Sinun olisi pitänyt vähän sääliä minua.

— Jumalan kiitos, et koskaan ole herättänyt minussa vielä sääliä. Kaikki muut tekevät sitä. Ja minä en voi säälistä rakastaa, mutisi Porkka.

— Mutta silloin sinun olisi pitänyt sääliä minua. Mutta sinä säälit Naimaa, jolla kuitenkin oli koti, isä ja äiti, rauha ja rakkaus ja kaikki asiat paikallaan, ja jätit minut kuoleman varjoon värisemään!

— Ja sinä keimailit koko illan muiden kanssa, nauroit ja liehakoit. Ihmettelin kyllä itsekseni, muistan sen hyvin, että hieman omituinen olet äidinhautaajaksi. Sitä vain ei näkynyt päällepäin. Mistä minä kaiken tuon alta olisin voinut aavistaa, että sinä minua ikävöit. Jos olisit sanallakaan maininnut, että tahdoit minut saattamaan itseäsi, että välitit minusta, olisin kernaasti tullut. Luulin, että tahdoit Alvian saattajaksesi, niinkuin asianlaita tietysti olikin…

— Sellaista ei voi pyytää, selittää, opettaa! Olisit minut ymmärtänyt, jos olisit minua rakastanut.

Porkka nousi kävelemään hermostuneena.

— Olenhan sanonut, että kaikessa muussa tulemme toimeen paitsi ei rakkaudessa. Aina sinä syytät minua. Kuuntelepas vain nytkin oman äänesi painoa, kuinka rakastavainen se tälläkin hetkellä on!

— Miksi siis aina kiusaat minua Alvialla! Sinähän itse syytät minua! Onhan sinullakin ollut Naimasi. On vieläkin! Enkä ole koskaan sinua siitä soimannut.

— Et ole rakastanut minua tarpeeksi. Silloin olisit sinäkin mustasukkainen.

Inari istui nyreänä ja loukkaantuneena, selin Porkkaan.

— Minä olisin kovin ylpeä, jos Inarikin olisi minusta mustasukkainen, jatkoi Porkka taas vaihtuen leikittelevän hyväilevään äänilajiin.

Inari ei vastannut. Koko elämä tuntui kiertyvän niin järjettömän hullulle kerälle. Kaikki oli niin tuiki tarkoituksetonta, niin itse itselleen vihollista, kaikki mitä ihminen suunnitteli, teki, ponnisteli, järkeili, minkä vuoksi hän kärsi, kamppaili, pirstoi ja kulutti itseään! Nyt Porkka pyysi häneltä mustasukkaisuutta! Hulluuden hulluutta, turhuuden turhuutta! Sellaista oli elämä! Pitikö sille nauraa vai itkeä?

— Näin me kinailemme ja kaikki johtuu vain rakkaudesta, puhui Porkka hyvitellen Inaria. Sinä manasit sen taivaasta takaisin maan päälle. Tällaista se nyt on.

Porkka veti Inarin syliinsä ja suuteli häntä.

— Onkohan muidenkin ihmisten rakkaus näin kurjaa! hymyili Inari surkeasti, itku kurkussa.

— Kyllä minä luulen, silloin kun se on oikeaa rakkautta. Nyt minä sen vasta oikein tunnen, ensimäisen kerran, vastasi Porkka uudelleen suudellen Inaria.

* * * * *

Tällaisia kohtauksia jatkui pitkin talvea vähän päästä. He heittelehtivät julmuudesta hellyyteen, rakkaudesta vihaan. He kutsuivat toisistaan esille ennen tuntemattomia halpamaisuuksia ja pikkumaisia sielunliikkeitä, ärsyttivät toisiaan vastaan pohjimmaisen vaistoelämänsä kipeimmät ja hekumallisimmat pyyteet.

He tulivat täten omaisemmiksi toisilleen, mutta samalla tylstyivät toisiensa suhteen ja vieroittuivat. Särkyi monta haurasta, runollista kudelmaa heidän väliltään, piirtyi mieleen kuvia mielen mataluudesta, jäi polttamaan aivoihin kärsittyjä solvauksia ja vääryyksiä. Heidän oli mahdotonta jumaloida toisiaan enää.

Alvia ja Naima saivat lakkaamatta käydä linkoamis-aseista. Ei ollut sitä kohtaa heidän menneisyydessään, jota he eivät lopulta olleet penkoneet, häväisseet ja kostaneet. He turmelivat, demoralisoivat, makadamisoivat toisensa ainaisella epäluulollaan ja luottamuksen puutteellaan.

Sitten he vaimenivat, väsyivät, eivät viitsineet enää. He eivät intoilleet enää yliluonnollisista eivätkä kiivailleet luonnollisista. He tunsivat toisensa, tiesivät, mitä toinen milloinkin kussakin tilaisuudessa sanoisi, toimisi, ajattelisi. He pitivät toisistaan, tahtoivat toisilleen hyvää, mutta eivät enää ylenmäärin ihannoineet toisiaan eivätkä pingoittaneet vaatimuksiaan.

He talttuivat. Porkka oli sellainen kuin Porkka oli, Inari sellainen kuin Inari oli, elämä täytyi elää, koska ei voinut olla sitä elämättä, ja yhdessä, koska he kerran eivät voineet olla erillään.

Heidän ristiriitansa muuttuivat vähitellen pintapuolisemmiksi, porvarillisemmiksi. Jos Inari jalomielisesti kieltäytyen liika-rakkaudesta, liika-läheisyydestä lähetti Porkan ulos maailmaan, jonne hän sentään halusi, syytti hän Inaria ilomielisesti ja ylimalkaisesti rakkauden puutteesta; jos taas Inari vetosi rakkauden kaikki-valtaan, tunsi hän itsensä kiusallisesti vangituksi, mutta ei uskaltanut kapinoida.

Näin kului melkein vuosi. Näennäisesti he eivät rikkoneet millään toisiaan vastaan.

Myös sisällisesti tunsi Inari olevansa synnitön. Hänen oli kyllä joskus ikävä Alviaa, mutta hän oli liian ylpeä, liian ehdoton rikkoakseen sanaansa. Hän teki väkivaltaa itselleen, ei vastannut Alvian kirjeisiin ja lopulta ne lakkasivat aivan.

Porkka ja Inari lakkasivat myös puhumasta Naimasta ja Alviasta.

Heidän suhteensa oli siis hyvä. He olivat saavuttaneet porvarillisen tasapainon ilman avioliittoa.

IX.

Kaupungin syyskausi oli parhaassa käynnissään.

Valmisteltiin ja vietettiin juhlia. Ja Inari ja Porkka olivat muiden tapaan mukana kokouksissa ja yhteisillä illallisilla.

He olivat nyttemmin melkein aina suuremmissa seuroissa ja vain harvoin enää kahden.

Inarin hätääntyneet juoksut Porkan asunnolle olivat myös lakanneet. Muutenkin hän nyttemmin aivan vältti sitä tuttavallista poikkeamista Porkan luo, joka ennen oli ollut hänen jokapäiväinen ilonsa.

Oli jotakin, joka ei ollut kuin ennen ja joka koski…

Mutta eräänä aamuna valtasi Inarin vastustamaton halu nähdä Porkkaa kahden. Hän oli nähnyt unta ja herännyt vanhoihin, liikuttavan herkkiin tunnelmiin. Ja sitten hän muisti, miten Porkka viime aikoina oli näyttänyt rasittuneelta ja hermostuneelta ja miten kauan siitä oli, kuin he viimeksi olivat oikein suloisesti toisiinsa sulautuneet.

Inarilla oli Porkalle asiaa, joka oli yleishyödyllistä laatua ja jonka hän olisi voinut kirjoittaakin. Mutta nyt päätti hän sen toimittaa itse tavatakseen Porkan.

Oli tavattoman ihana, routainen marraskuun sunnuntai. Kello oli vasta puoli kymmenen, maa vielä valkeassa kuurassa, aurinko kimalteli kellastuneiden lehtien jäisissä särmissä maassa ja puussa, kun Inari hiljalleen asteli Porkan asuntoa kohden pienen puistikon läpi.

Tähän aikaan tapasi hänet varmimmin, sillä hän nukkui pitkään ja Inarilla oli omat merkkinsä, joista Porkka tunsi hänet ja tiesi avata.

Hän soitti. Ei mitään vastausta. Hän odotti, soitti uudestaan, useampaan kertaan, hälyyttääkseen, herättääkseen, sillä Porkka saattoi nukkua sikeästi. Samalla tuloksella.

Porkka ei siis ollut kotona. Hän oli yöpynyt jonnekin muualle. Sehän ei ollut mitään tavatonta, ja Inari alkoi jo kirjoittaa lapulle sanottavaansa pistääkseen sen sisälle kirjelaatikosta. Mutta varmuuden vuoksi hän vielä kerran soitti.

Silloin aukeni pihan toiselta puolen ovi ja pieni tihrusilmäinen eukko, jonka Inari tunsi Porkan siivoojattareksi, tuli luihusti laahustaen hänen luokseen.

— Kyllä herra on kotona, hän sanoi, mutta siellä on toinen nyt…

Ja eukko kivitti Inaria pahansuovilla, karkeilla, pistävillä katseillaan, joissa oli lähenteleväisyyttä, solvaisevaa tuttavallisuutta, tahallista kostonhalua ja häväisemisen tarvetta. Ja ääni sitten! Siitä ei voinut erehtyä.

Se ilmoitti elävästi, että akka tunsi Inarin suhteen Porkkaan, että hän paheksui sitä koko pikkuporvarin itsekylläisen hyveellisyyden häijyydellä, pani hänet porton tasalle ja ilkkui, ärhenteli mielihyvästä, että hänet vihdoinkin oli potkittu ulos toisen tieltä.

Inari tunsi jähmettyvänsä. Hän pudotti mahdollisimman välinpitämättömän ja asiallisen näköisenä kirjelipun kirjelaatikkoon ja kääntyi pois ilmettä muuttamatta.

Mutta hänen hermostonsa oli siinä silmänräpäyksessä järkähtänyt tasapainostaan. Epämiellyttävän vaikutelman antama töytäys jatkui kivistävänä, herättävänä värinänä kautta koko elimistön. Neuvottomana jäi Inari seisomaan kadulle. Tuntui niin ihmeelliseltä. Maailma oli aivan kuin muuttanut muotoaan. Oli kuin olisi hän äkkiä saanut takaisin kadotetun muistinsa, löytänyt jatkuvan minuutensa sotkeutuneet langat. Pitkien vuosien pidätetty, sisällinen nyyhkytys, kaikki ennen eletyt kärsimykset, kaikki nykyhetkien salatut levottomuudet ja pienet loukkaukset purskahtivat vereslihalle.

Ja hän vain seisoi kadulla neuvottomana, osaamatta ajatella ainoatakaan ajatusta…

Vähitellen vasta tajunta palasi. Mitä hän tässä seisoi ja odotti?

Hän oli soittanut sovitulla tavalla. Porkka oli kotona, ei avannut. Eihän siinä ollut mitään ihmeellistä eikä moitittavaa. Usein ennenkin oli niin tapahtunut. Joku toveri saattoi maata atelierin ylisillä…

Mutta sitten muisti Inari taas eukon äänen. Ei! Siinä oli jotakin erikoista, intiimiä. Siinä oli jotakin… Mutta mitä, kuka…?

Hänen uteliaisuutensa heräsi. Miksi juuri nyt tällainen harakka ovella nauramassa?

Sisällä oli naisia. Ei, ainoastaan yksi nainen siellä oli, erikoisemmin, kauan huomattu nainen, valittu, rakastettu…

Kuka siis? Inari ei ollut varma. Hän ei ollut niin pitkään aikaan enää kiinnittänyt huomiota Porkan mahdollisiin nais-tuttavuuksiin. Mutta tämä henkilökohtainen, tämä ensimäinen yhteiskunnallinen solvaus kutsui hänessä jälleen esiin tiedonhalun, tiukensi varmuuden vaatimuksen.

Inarin luonteelle oli ylimalkaan kaikki ulkonainen vakoileminen vierasta ja vastenmielistä. Mutta tällä kertaa hän vallan suvaitsevaisesti myhähti uteliaisuudelleen. Voisihan hän oman oikkunsa iloksi ottaa tuosta asiasta selvän, koska se kerran häntä tosiaan huvitti.

Puoli tuntia odotusta korkeintaan. Ja sillä tavoin, ettei kukaan huomaisi eikä saisi tietää sitä, ei kukaan loukkaantuisi eikä tuntisi itseään kiusatuksi.

Inari jäi odottamaan.

Porkan atelieri oli hyvin mäkisen kadun alimmassa alhossa. Inari kulki katua ylöspäin niin pitkälle, että kadun alapäässä olevista ihmisistä erottui enää vain hatun reuna, sitten takaisin, varoen, vartioiden, valmiina livahtamaan näkymättömiin heti, kun joku tuttu nainen tulisi Porkan ovesta. Sillä siellä oli nyt joku personallinen nainen, sellainen, jonka tunsi tuntemattomanakin, ei portto, ei malli…

Aika kului. Puoli tuntia, tunti, kaksi tuntia…

Inari tähtäili hermot kireinä yhteen ainoaan pisteeseen joka hetki yhä enemmän väsyen vakoiluunsa ja omaan hulluuteensa. Mutta sitä vähemmin hän saattoi irroittua siitä. Hän oli kuin noiduttu. Koska hän kerran oli jaksanut näin kauan, niin toki vielä vähän aikaa lisäksi. Eihän tätä näin pitkää odotusta voinut hukkaankaan heittää. Ei voinut kestää enää hyvin kauan…

Mutta yhä kesti…

Inarin mielenkiinto, joka ensin oli ollut aivan harmitonta leikkiä, muuttui sitä myöten vakavammaksi. Mitä saattoi nainen tehdä siellä näin kauan?

Mikäli Inarin silmät hämärtyivät pinnistyksestä, sikäli ne myös terottuivat. Hän erotti jo äärettömän kaukaa jokaisen kadulle ilmaantuvan hahmon ääriviivat. Hän iski silmänsä kuin haukka jokaiseen naiseen, jonka eleet hiukankin kavalsivat luvattomia teitä. Ja sellaisia tuli monta…

Hän kävi aikansa kuluksi läpi kaikki mahdolliset kevytjalkaiset tuttavansa. Miten kukin kulkisi…

Arla, näyttelijätär, nostaisi nilkkansa varmuuden vuoksi tavallista pontevammin, pieni, soreanröyhkeä nenä tavallista enemmän pystyssä… Leila, laulajatar, lapsen-alku, ihmisen-alku, lipuisi ohi melkein liikehtimättä, luikahtaisi kuin varjo sivu vaarallisten seutujen, arasti pälyen puoleen ja toiseen, silmissä epämääräinen tunnustelu, hyvän ja pahan tiedon puun ratkaisematon arvoitus…

Kello oli jo kohta kolme. Päivä alkoi painua pimeään.

Inari ei ymmärtänyt enää mitään, ei miksi hän tässä yhä käveli, ei kuka oli hän tuolla sisällä tai kuka hän itse täällä ulkona. Hän alkoi pelätä poliisia, joka jo oli merkinnyt hänen oudon vaanimisensa, kaikkia ihmisiä, jotka kenties saattoivat nähdä hänet kaksi kertaa. Hän piiloutui portteihin ja kadunkulmiin kuin pahantekijä, mutta ei voinut luopua vakoilustaan. Hänen täytyi nähdä jokainen, joka tuli ulos Porkan portista. Se oli jo aivan pelkkä päähänpisto.

Inari kulki jo tylsänä. Hän oli unohtanut mielenkiintonsa esineen. Hän kulki vain sen vuoksi, että hänen täytyi kulkea, valmiina siihenkin, että tätä järjetöntä piinaa kestäisi iankaikkisesti…

Silloin vihdoinkin ovi aukenee ja vastaan tulee tuttu nainen: Naima.

Ja vaikka Inarilla olisi ollut syytä eniten arvailla Naimaa, ei hän mistään niin hämmästynyt. Hän ei ollut olettanut sitä sittenkään. Se oli kuin hänen oman jumalilta säädetyn perikatonsa ehdottomin ilmestys, johon ei tahdo uskoa ei edes todisteluillakaan, sentähden että se on kuolema…

Kummallinen viileä rauha valtasi Inarin.

Hän meni Naimaa vastaan tyynenä, täysin itsensä herrana, kuin sattumalta. Hän pysähtyi, tervehti ystävällisesti, upottaen silmänsä rehellisesti Naiman silmiin. Inari oli valmistunut, Naima yllätetty, peli epätasainen. Vastoin tavallisuutta Naimakin näytti hermostuneelta. Hänen kasvoillaan ui epätasaisia, kuumeisia pilkkuja, hän änkytti ja osoitti ilmeistä tasapainon järkkymistä, joka kaikki oli sulaa nautintoa Inarille. Hän tunsi olevansa ainakin tämän tuokiotilan ehdoton vallitsija.

He erosivat nopeasti.

Inari jäi yhä odottamaan.

Nyt ainakin tulisi Porkkakin jo pian. Mutta miksi he eivät tulleet yht'aikaa?

Vielä puoli tuntia.

No vihdoin!

Porkka tuli tasaisesti, tavallisesti, tervehtäen Inaria totutulla tyyneydellä.

Inari toimitti asiansa.

— Näin jo kirjeesi, sanoi Porkka.

— Pelkäsin, ettet huomaisi, sanoi Inari.

— Vahinko ei olisi ollut suuren suuri.

— Ei, sanoi Inari.

He astuivat yhdessä kappaleen matkaa puhumattomina.

Inari oli jo aikonut olla sanomatta mitään, mutta vilkaistessaan Porkan välinpitämättömän häikäilemättömiin silmäviivoihin hän uudestaan ärsyttyi. Olihan kaikki sitäpaitsi jo valmista. Mikään ei voinut muuttua enää!

— Tapasin Naiman, hän sanoi.

— Vai niin, vastasi Porkka ilmettään muuttamatta.

— Olen odottanut pääsyä luoksesi, kokonaista kuusi tuntia, helähti Inari harvinaisen keveästi ja nopeasti. Naima oli yötä luonasi!

— Se ei ole totta, sanoi Porkka.

— Emäntäsi sanoi…

— Mitä?

— Että hän on kyllä kotona, mutta siellä on toinen nyt…

— Hävytöntä! Sitäpaitsi hän tuli vasta aamulla, hän ei ollut yötä!… Ei tällä kertaa…

Inari tunsi kuinka tämä hirveä totuus, vaikkakin kielteisessä muodossa, totuus, jonka hän kyllä hyvin tiesi, tunsi, oli aavistanut jo vuosia sitten, mutta joka vasta nyt ensi kerran täysin tunnustetussa, eittämättömässä muodossa pusertautui esiin, oli halkaista hänen sydämensä. Hänen henkensä salpautui. Hän kalpeni ruumiin karvaiseksi.

He kulkivat katua eteenpäin kumpikin jännitetyssä, yli-kiihottuneessa mielialassa. Ulkonaisesti kylminä, sovinnaisina, mutta sisällisesti kohtalokkaina, valmiina puhumaan totta ja kuolemaan.

Omituinen kohtalo-toveruuden tunne teki heidät sinä silmänräpäyksenä toisilleen jälleen tärkeiksi ja läheisiksi ja samalla hillityiksi.

— Minne menemme päivälliselle? kysyi Porkka aivan luonnollisesti niinkuin asia olisi ollut jo ennen sovittu.

— Minne vain tahdot, vastasi Inari hiljaisesti.

Tyyninä, alistuvaisina ja päättävinä he kulkivat toistensa rinnalla kohti välttämätöntä tilitystä, jota he olivat koettaneet viivyttää, mutta joka ei enää ollut vältettävissä.

X.

Tiesithän sinä sen, sanoi Porkka. Enhän ole sitä salannut.

— En tiennyt. Et puhunut koskaan suoraan…

— Sinä itse puhuit siitä…

— En tiennyt, että se jatkuisi. Mutta nyt kun tiedän, en voi enää olla sama… Jotakin on muuttunut minussa…

— Jospa tietäisit, kuinka vähän oikeastaan olen ollut sinulle uskoton! Itse olet ollut paljon enemmän. Olethan sinä ollut minulle uskoton? Sielulla ja ruumiilla? Etkö voi sitä jo tunnustaa, kun minäkin olen tunnustanut? En kärsi siitä enää.

— Kaikki olen kertonut. On turha toistaa sitä, kun et kumminkaan usko minua, sanoi Inari väsyneesti.

— Oikeastaan minä kyllä uskon sinua. En ole koskaan oikein todenteolla sinua epäillyt, vaikka olen kiusannut sinua. Itseäni olen kiusannut paljon enemmän. Tuo ajatus on vaivannut minua paljon enemmän, mitä koskaan olen tahtonut näyttää. Se on suorastaan ollut tehdä minut hulluksi. Kalvanut elämääni yötä ja päivää, ilkkunut kaikkia hartaita ja rakkaita unelmiani, uhannut särkeä sydämestäni sinun kuvasikin kokonaan. Ja koko tuo pieni rakkausjuttu Naiman kanssa johtui pääasiallisesti juuri siitä. Minulla oli tarve kostaa, tarve tehdä itse syntiä voidakseni jälleen katsoa ylös sinuun niinkuin ennen. Olenhan ollut sinulle hirveän kyynillinen, myönnän sen itse. Siitä tahdoin päästä. Tein tahallani mitä tein. Se ei ole Naiman syy. Hänen alkeelliset viettelykeinonsa eivät olisi minua langettaneet.

Inari istui synkissä mietteissä.

Miten kummallisesti kaikki kiertyi renkaalle. Miten salakavalasti onnettomuus ahdisti heitä kumpaakin, kalvaen heidän sieluaan huomaamattomasti kuin vesipisaret kallionkylkeä. Mitä auttoi vastarinta. Mutta olihan hänkin luopunut Alviasta. Miksi ei Porkka Naimasta? Miksi ylläpiti hän yhä vielä suhdetta hänen kanssaan, jos kaikki oli ollut vain suuremmalle rakkaudelle alistettu oikku?

— Ja nyt? Miksi enää?

— Hyvä Jumala, olen ollut liian väsynyt valmistaakseni itselleni ikäviä kohtauksia. Ja sitten en ole ollut enää varma sinusta. Naima on ollut minun varaväkeni, orjatar, joka palvelee minua nöyrästi, tyytyy vähään, jonka voi palkita turhalla rihkamalla, puettaa heikkoudella, joka käy halvaksi pitää…

— Oletko varma siitä?

— Kaikki on vain sinun tähtesi. Voidakseni kestää sinut. Sinä käyt niin kalliiksi.

— Sinulla on päähänpistoja, jotka tuhoavat meidät! Tai ne ovat tekosyitä. Et ole rehellinen! Et edes oikeudenmukainen! Minulle et salli mitään levähdyspaikkaa toisen sylissä ja minun pitäisi sallia se sinulle!

— Kadut, ettet jäänyt toisen syliin lepäämään!

Inari kuohahti.

— Olisiko se ihme, kun et milloinkaan anna minun levätä sinun sylissäsi!

— Tarjosin sinulle kotia, et ottanut vastaan…

— Et uskalla tulla minun luokseni väsyneenä, vaalittavaksi, hellittäväksi. Mikä koti minä olisin ollut sinulle!

— Et olekaan mikään lempeä lepopaikka. Olet liian viisas, sinä ajattelet aina ja pakotat toisenkin siihen. Sinä tiedät uupumukseni ja minä tunnen sen silloin kaksinkertaisena. Se ei ole mikään virkistys sielulle. Kun olen väsynyt, tarvitsen naisen, joka on hyvä, tyhmä ja rakastunut, joka ei näe heikkouttani, joka uskoo minut aina yhtä väkeväksi ja jumalalliseksi ja palvelee minua sellaisena. Nykyään olen ollut aivan lopussa. Olen taas epäillyt kaikkea, työtäni ja kykyäni, sinua ja itseäni… Naiman seura on siinä suhteessa tehnyt hyvää…

— Ja minun tekee pahaa, niinkö?

— Et ymmärrä miestä…

— Muut ymmärtävät sinut paremmin?

— Välistä tuntuu melkein siltä. He eivät ainakaan kysele, vedä minua tilille kaikesta. He eivät rasita seurallaan, he eivät säre uskottomuudellaan elämääni, kuten sinä. Heidän kanssaan olen yksin, he eivät ole ketään, mitään! Minä en kestä sinua!

— Enhän ole liiaksi rasittanut sinua seurallani. Enhän ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan nytkään…

— Tulet näkemään tästä lähin vielä vähemmän, tokaisi Porkka karusti.

Inari vaikeni, sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena.

Porkka jatkoi:

— Tulen näyttämään, että voin olla yksin. Mistä on tullut se ennakkoluulo, että ihminen ei muka voisi olla yksin! Minä näytän, että en tarvitse ketään. Enkä ole tarvinnutkaan koskaan muita kuin sinua. Mutta minulla on tarve vapautua sinustakin. Kadotan sinun kanssasi itsetuntoni, miehuuteni, voimani, työkykyni. Olen kuin varjosi. Minun täytyy taas tuntea voimani, nähdä että voin seista yksin, tehdä koe, jotta saisin takaisin uskon itseeni. Muuten olen mennyttä miestä. Ymmärrätkö! Ja sellaisena en voi jäädä armoillesi. Olen ollut sitä jo niin kauan. Minun olisi pitänyt erota sinusta silloin, kun tulin tietämään että rakastit toista, jos olisin ollut oikea mies. Mutta en jaksanutkaan. Silloin vasta tajusin, näin koko riippuvaisuuteni, sen että minä olin heikompi sinua. Ja sinä näit sen myöskin, sinä olet ollut päälläpäin siitä asti ja luulen huomanneeni, että se on ollut sinulle mieluista. Mutta minulle se on sietämätöntä!

Porkan äänessä soi väärentämätön rasitus ja hermostus.

Inari tunsi, että viimeisetkin siteet ratkeilivat, että heidän suhteensa kehittyi huimaavaa vauhtia lopullista ratkaisua kohden, josta sitä ei enää voinut estää.

Ilmassa oli niin paljon särähtelevää epäsointua, että kumpikaan, peläten sanovansa jotakin kohtalokkaan murhaavaa ei kotvaan aikaan uskaltanut jatkaa.

Vihdoin sanoi Inari:

— Tämähän on hyvin ratkaisevaa. Sittenhän on parasta, että eroamme…

— En tiedä, sanoi Porkka hyvin väsyneesti. Hermoni ovat tätä nykyä kokonaan pilalla. Ehkä kaikki mitä puhun on pelkkää hourausta. Ehkä minun aivoissani on jotakin hullusti. Minä melkein luulen niin. Joku aika täytyy minun ainakin olla yksin, päästä selville itsestäni. Täten käyn sinullekin taakaksi. Ja sitä ajatusta en kestä. Ajattele, että jo olisinkin murtunut mies, kokonaan lopussa. Silloin meidän kuitenkin täytyisi erota… Ei, älä väitä vastaan! Ajattele, että minä olisin iltarusko, sinä aamurusko! Silloin meidän kuitenkin täytyisi erota… Että kaikki on ollut vain hetkellistä näköhäiriötä, että minä kuulun kuolemalle, sinä elämälle…

— Tiedät, että minulla ei ole elämää sinua ilman.

— Ehkä kaikki tulee hyväksi vielä… lisäsi Porkka kaukaisesti. Mutta näin ei voi jatkua, huudahti hän jälleen vaivaantuneesti. Tai miten olet ajatellut tätä talvea? Sitenkö, että näin istumme toistamme vastapäätä ja kärsimme. Että minä kuljen sinun talutusnuorassasi, ja sinä toivot sentään, että minä taluttaisin! Vastatusten tylstymistä, kiusaantumista ja sitten taas ylimalkaista ympäristöä tyhjyyden täytteeksi! Ja niin vuodesta vuoteen! Ei, siitä ei tule mitään!

— Ei, meidän tulee erota, sanoi Inari hiljaisesti.

Hänestä tuntui kuin olisi hän istunut avatuin suonin kuolinkylvyssä. Ei mitään räikeätä tuskaa enää, ainoastaan uuvuttava raukeus, varma kuolema silmien edessä.

Hän ei ollut aavistanut, että Porkan hermot olisivat niin sairaat. Porkka oli oikeassa. Tätä ei voinut jatkua…

— Ulko-ilma tekee meille ehkä hyvää, sanoi Inari. Jos lähtisimme kävelemään!

Mutta ehdotus ei ollut onnellinen. Pakkasessa heidän kipeä tunnelmansa pingoittui vielä kireämmäksi. Inaria suretti. Vihlova onnettomuuden tunne valtasi hänet uudelleen. Hän tuli ajatelleeksi, että he kenties viimeistä kertaa täten kulkivat yhdessä tuttuja teitä. Miksi he eivät voineet olla toisilleen hyviä ja lempeitä? Eihän tämä onnettomuus ollut heidän syytään. Jumalien kateutta se oli ainoastaan. Ja hänen syvintä rakkauttaan se ei voinut järkyttää. Päinvastoin se jälleen vetosi siihen. Hän oli valmis väistymään, eroamaan vaikka, tehdäkseen Porkan jälleen terveeksi ja onnelliseksi.

Mutta Inari ei voinut sanoa mitään. Murhe ja rakkaus oli liian raskas.

Hän silitti hiljaa Porkan kättä.

He kulkivat puolisen tuntia äänettöminä kummallisen kaihtavassa, odottavassa ja päättämättömässä mielialassa. He sivuuttivat kuin sattumalta sekä Inarin että Porkan asunnon, ilman että kumpikaan teki pysähtymisen merkkiä. Hermojen jännitys esti heitä pysähtymästä.

Inari oli kuoleman-surullinen. Hän ainoastaan silitti Porkan kättä…

— Älä viitsi, äännähti Porkka vihdoin. Miksi pakotat minut sanomaan sitä? Etkö itse huomaa, tunne sitten enää mitään? Ettei nyt…

Inarin käsi painui alas kuin nuolen satuttamana. Tämä oli kaikkein pahin poistyöntö…

He kävelivät nyt suoraan Inarin ovelle.

— Tällaista se sitten on, siitä nyt näet, virkahti Porkka.

— Hyvää yötä, sanoi Inari.

Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin he erkanivat sopimatta jälleentapaamisesta. Ja Inari käsitti, että kaikki oli lopussa.

* * * * *

Inari ei edes koettanutkaan enää saada elämää entiselleen. Synkkä ja ylpeä päättäväisyys oli pitkästä aikaa taas vallannut hänet. Tuo viimeinen turmiollinen keskustelu ei ollut mitään satunnaista, ei sellaista, jonka saattoi unohtaa. Se sisälsi solvauksia, joita ei mikään rakkaus voinut pyyhkiä pois…

Vielä kerran tarttui Inari entiseen keinotekoiseen oljenkorteensa, väitöskirjatyöhön: hänen täytyi matkustaa sitä viimeistelemään.

Porkan kanssa he olivat edelleen yhtä mieltä siitä, että pieni ero teki heille kummallekin hyvää.

Mutta Inarilla oli varma aavistus siitä, että hän nyt lähti kohti suurta eroa, että hänen oli näin vähitellen taas totuttava jäämään yksin…

Tai sitten: tämä oli viimeinen keino pelastaa, jos jotakin vielä oli pelastettavissa hänen poloisesta rakkaudestaan.

XI.

Inari oli taas Parisissa, samassa Parisissa, jossa hän vielä muutama vuosi sitten Porkan kanssa oli elänyt yhtämittaisessa huumauksessa kuin maailman voittaja.

Nyt olivat kaikki kultaiset unelmat varisseet silmistä. Inari oli yksin ja väsynyt. Tulikaupungin aurinko ei jaksanut häntä elvyttää. Mutta hän sai ainakin rauhassa raueta ja muuta hän ei pyytänytkään.

Keskellä ihmisvilinää hän kulki ikäänkuin kaiken inhimillisyyden ulkopuolella. Ei mikään liikuttanut häntä, ei hänen oma itsensäkään. Kaikki tunne-erittelyt, jotka ennen olivat olleet hänen yksinilojaan, olivat herpautuneet hänen aivoissaan merkityksettömiksi. Käsitteet sellaiset kuin rakkaus, kärsimys, tylsyys, ikävä, viha, nautinto, väsymys, kyllästys, inho, suru, ilo, syytös, ihailu, toivo ja epätoivo, jotka niin kauan kipunoiden olivat risteilleet hänen ajatuksissaan, olivat sulaneet yhteen suloiseksi tyhjyydeksi. Niitä ei ollut enää, hän ei erottanut niitä enää, ei jaksanut tarkata niiden ääriviivoja…

Hänen silmäinsä ohi kulki vain kuvia, ulkonaisia ja sisällisiä, joita hän ei ymmärtänyt eikä yrittänytkään ymmärtää… Maailman meno oli käsittämätöntä…

Etenkin kun hän jonakin kirkkaana, varhaisena aamuhetkenä seisoi mielipaikallaan Sacré-Coeurin korkeuksilla yllään rajaton avaruus, allaan usvista heräävä jättiläiskaupunki, joka miljoonine asujamineen humisi kuin ääretön valtameri, tuntui kaikki ihmishiukkasien tuska, repeily ja ponnistelu niin turhan pieneltä ja mitättömältä. Siinä se oli hänen jalkojensa juuressa mahtavana voiman symboolina eikä se sentään ollut mitään! Tomujyvä avaruudessa vain, haihtuva, vaihtuva näköhäiriö vain! Ja mitä olivat hänen viimeiset itse-elämänsä nyyhkytyksen vuodet? Epäoleellisia varjoleikittelyjä hänen aivojensa peilipinnassa. Missä ne olivat nyt? Ei missään. Ei kukaan niistä tiennyt. Ne pakenivat häneltä itseltäänkin yhä kauemmas hämärään. Palasivat siihen tietämättömään, mistä olivat tulleetkin. Tässä olivat he Porkankin kanssa seisoneet yhdessä. Ja se oli enää vain himmennyt kuva. Ei sama Porkka, ei sama Inari, mitkä nyt seisoivat erillään eri maan paikoilla. Ja myös isä ja äiti olivat sammuneita kuvia, heidän riitansa olivat hiljentyneet ikuiseksi hiljaisuudeksi. Niitä ei ollut enää missään muualla kuin jossakin Inarin elon-aistimusten salasäiliössä. Ja pian ei sitäkään enää ollut missään. Näin katoavia asioita ei kannattanut surra. Sentähden ne juuri olivatkin niin kauniita, että ne olivat luodut katoamaan. Mutta tuon pakenevan kauneuden varjo jätti jälkeensä pohjattoman melankolian. Sitä oli vain elämä! Ja suurin elämän viisaus siis rauhallinen viileä elämän katselmus!

Inari ei etsinyt seuraa eikä sitä kaivannut. Kun hän joskus sattumalta tapasi joitakin suomalaisia tuttavia, olivat he hänestä kokonaan toisen maailman olioita. Hän ei tiennyt mitään heille sanoa. Hän lateli heille kuin ulkoläksyn ennen oppimansa tavalliset lauseparret: "Milloin olette tulleet? Miten Parisi teitä miellyttää? Kauanko viivytte?" Mutta kaikki tunsivat, miten vähän henkilökohtaista harrastusta liittyi näihin kysymyksiin, miten inhimillinen sähköjohto ei laisinkaan toiminut. Ja he vastasivat yhtä lyhyesti, kaikki lähempi tuttavuudenteko kuoli heidän huulilleen, he pitivät Inaria ikävänä ja menivät omia teitään. Huvittelemaan, nauttimaan vapaudesta, kuten he sanoivat.

Inari jäi katsomaan heidän jälkeensä. Mitä he tarkoittivat? Mitä oli huvittelu, mitä vapaus? Istua iltaisin ilopaikoissa, näpistellä satunnaisia suosionosoituksia, pettää kotona olevia miehiään ja vaimojaan? Sitäkö vain? Ja sitäkin pitivät ihmiset tavoittelun arvoisena elämässä!

Miksi ei hän ollut kuin muut! Olihan hänelläkin vapaus. Miksi ei hän osannut sitä käyttää eikä väärinkäyttää? Miksi oli hän syntynyt maailmaan näin irralliseksi ilman pienintä mielenkiintoa elämän menoon?

Kun Inari hieman oli ehtinyt tointua ensimäisestä hermolamauksestaan, alkoivat ajatukset jälleen lähettää kysymyksiä.

Miksi? Niin miksikö? Kaikkeen oli vain yksi vastaus. Siksi, että hän yhä vielä rakasti, yhä vielä oli sidottu tuohon samaan ainoaan ihmiseen kuin ennenkin. Ei, hän ei ollut vapaa! Se oli vain näennäistä, ulkonaista ja sekin oli kammottavaa tyhjyyttä.

Inari kapinoi itseään vastaan: Hänkö rakastaisi tuota miestä, joka oli hänet loppuunkuluttanut, pettänyt, hyljännyt! Mitä oli hänessä rakastettavaa? Inari ei ihannoinut häntä enää vähääkään. Hän näki hänet aivan arkisen keskipäivän kaunistelemattomassa valaistuksessa, näki hänen ulkonaiset rapistumisen merkkinsä, hänen sisällisen mies-itsensä häikäilemättömän ja turhamaisen kokoonpanon. Ei, hän ei voinut rakastaa, hän suri ainoastaan. Miksi? Iloita olisi hänen nyt pitänyt! Ei, ei hän voinut. Tuo mies oli vanhettanut hänet siihen määrin, ettei hän voinut enää iloita eikä surra, ei tuntea mitään. Hän oli antanut hänelle niin suuren määrän inhimillisyyttä, että se oli siirtänyt hänet inhimillisyyden ulkopuolelle. Vihata olisi hänen pitänyt!

Mutta kun hän katsoi itseään peiliin, näki hän silmistään vain väärentämättömän surun ja rakkauden heijastavan.

Ja Inari huokasi kätkien kasvot käsiinsä: minä kurja, minähän kaipaan takaisin kahleisiini niinkuin Wenäjän orjat!

Hän häpesi itseään, mutta hän ikävöi Porkkaa sittenkin. Ja hän purki ikävänsä pitkiin, hellyyttä huokuviin kirjeisiin. Niillä täytti hän aikansa ja ainoat tapahtumat hänen elämässään olivat Porkan kirjeet.

Porkka kirjoitti: "Sinä olet niitä, jotka panevat valitsemaan koko maailman ihanuuden ja rakkauden välillä. Nyt on minulla koko muu maailma, mutta ei sinua, ja koko se muu ei ole mitään. Helpompaa se on, mutta arvotonta."

Ja Inari kirjoitti leikitellen: "Minulla ei ole mitään maailmaa ilman sinua. Kevyempää se on, mutta liian kevyttä raskaalle luonteelleni. Anna minulle taas jotakin vaikeaa."

Porkka vastasi: "Anna minulle anteeksi. Se lienee sinulle kaikkein vaikeinta."

Siinä tuli Inarille ajattelemista pitkäksi aikaa. Monta yksinäistä kävelyretkeä täytti hän taas tämän asian pohtimisella.

Antaa anteeksi! Mitä se oli? Ei mitään. Ulkonainen sana, joka sanottiin kadulla, kun törmättiin ventovierasta vastaan. Kohteliaisuus epähuomiossa tehdyn pienen pahan unohtamiseksi. Mutta eikö suurtakin pahaa voinut tehdä tahtomattaan, pahinta pahaa? Hekin olivat molemmat tarkoituksiltaan viattomia. Mitä siinä siis oli anteeksi antamista tai anteeksi pyytämistä? Siinä ei ollut mitään, ja oli kuitenkin jotakin! Jotakin, joka siitä huolimatta kalvoi, ylläpiti kaunaa, jota ei saanut pois muuten kuin unohtamalla kaiken. Sitäkö siis Porkka tahtoi? Mutta sehän oli mahdotonta! Kuinka voida unohtaa omaa sieluaan, joka hetki hetkeltä kuitenkin ilmehti? Kuinka rakkauden tuskaa ja pettymystä, joka yhä jatkuvasti tuntui? Kuinka särjettyä elämää, jonka sirpaleet viilsivät hänen rinnassaan, jonka kuvasin kuulsi kaikesta ulkomaailmasta? Kuinka Porkkaa, joka yhä vielä kahlitsi häntä, esti rakastamasta ketään muuta, antautumasta mihinkään inhimilliseen yhteenkuuluvaisuuteen?

Joku muu olisi ehkä voinut. Ei Inari. Häneltä puuttui kokonaan tuo jumalallinen, lapsellinen hetkellisyys, joka muissa oli. Hän ei uskaltanut heittäytyä elon hetkien hauraille, kultaisille siiville ja siksi ne pakenivat häntä, jättivät hänet ilkkuen oman ijäti väistyvän haaveensa vangiksi. Oman yksiviivaisen, itsepintaisen intohimonsa kahlitsema hän oli. Sen alati samaan suuntaan pyrkivä väkevä pakko hallitsi häntä. Se ajoi häntä eteenpäin kerran määrättyä uraa hellittämättömästi, kuluttavasti, elämän, kuoleman uhalla, se esti häntä unohtamasta mennyttä, toivomasta tulevaisuudelta uutta, sen edessä raukeni päivien ilo, öitten lepo, ei mikään sitä tyydyttänyt, sillä oli vain aina sama onneton ehdottomuuden tarve, olemattoman ikävä, täydellisen täyttymätön jano…

Inarin oma luonne oli syypää kaikkeen. Se oli langettanut surumielisyyden himmeän harson, onnettomuuden kaamean aavistuksen hänen rakkautensa onneen jo alusta alkaen. Se oli erottanut hänet Porkasta jo heidän onnellisimpina aikoinaan! Miks' ei ollut hän niinkuin Naima! Naimahan se olikin tuo oikea tulevaisuuden nainen! Kuinka oli hän joskus kuvitellut Naimaa meneväksi ilmiöksi! Naima oli vapaa, joksi ei Inari millään tahdonponnistuksellaan voinut päästä. Hän ei vaatinut oikeuksia, mutta käytti tilaisuuksia hyväkseen, ei kahlehtinut miestä, mutta hyväili hänen heikkouksiaan, ei ollut paha, mutta kestävästi rikollinen. Sentään hän oli tuomioistuimen edessä viaton. Häntä ei voinut syyttää varkaudesta maailmassa, joka ei enää tunnustanut kapitalismia. Kukin voimansa ja kykynsä mukaan, kukin omalla tavallaan otti osansa tämän maailman hyvyydestä!

Eikä Inari Naimalle kaunaa kantanutkaan. Porkalle sensijaan kyllä. Hänen täytyi se myöntää ollakseen rehellinen. Nyt vielä enemmän kuin ennen. Siitä, että Porkka oli voinut olla uskoton! Kun Inarikaan ei ollut voinut. Suorastaan elimellinen rakkaus Porkkaan oli tehnyt sen mahdottomaksi.

Ja nyt? Nyt olivat he ruumiillisesti erossa. Hänen aistinsa inhosivat tuon uskottomuuden pohjalta rakastettua miestä melkein enemmän kuin ketä muuta hyvänsä, hänen sydämessään tuntui paleltuneelta. Mutta kahta itsepäisemmin nyt ikäänkuin kiusaksi, kostoksi, hänen synkän-ylpeä intohimonsa velvoitti häntä ikuiseen uskollisuuteen voidakseen vain pysyä syyttävänä, korkeamielisenä, anteeksiantamattomana…

Ja Porkka rukoili anteeksi-antoa! Porkka, jonka hän itse oli työntänyt Naiman syliin, jonka sielun hän lemmentuskansa kipeällä kyselyllä ja mustasukkaisuutensa sala-vaanivalla syytöksellä oli raiskannut. Olivathan he tämän viimeisen vuoden aikana suorastaan muokanneet toisensa valmiiksi sitä lemmenrikosta varten, jota he eniten kumpikin pelkäsivät. Porkkakin Inarin. Olihan hän sisällisesti nyt lähempänä Alviaa kuin puolitoista vuotta sitten erotessaan.

Inari pelästyi omia ajatuksiaan. Hän muisti Porkan sanoneen, että mielikuvat toteutuvat. Niin oli aina käynytkin Inarin elämässä. Mutta se oli ollut aivan luonnollista. Elämässä oli jonkinlaista johdonmukaisuutta, matematiikkaa, jonka saattoi laskea edeltäpäin ja Inari oli aina laskenut.

Tässä predestinoidussa välttämättömyydessä, jonka saattoi tietää, mutta ei sivuuttaa, oli elämän ihmeellinen mystiikka.

Ja sitä vastaan ihminen sittenkin taisteli: Kuinka olivatkaan he taistelleet, Inari ja Porkka! Ja lopuksi kuitenkin… Uskalsiko hän ajatella ajatusta loppuun? He pudottivat toisensa kuin kypsän hedelmän juuri niiden syliin, joista he olivat tahtoneet toisiaan estää ja joihin he rakkautensa ja vihansa kaukonäköisyydellä olivat kohdistaneet epäilynsä ja tuskansa jo kauan ennen, kuin asianomaisilla itsellään vielä oli aavistustakaan siitä kohtalojensa etäisestä parituksesta, johon noiden kahden suuri, traagillinen rakkauden intohimo oli heidät tuominnut…

Kun Inari sai kuulla Alvian olevan Parisissa, tuntui hänestä kuin olisi hän kuullut oman tuomionsa. Hän ei voinut enää lainkaan irroittaa ajatuksiaan hänestä. Hän vaelteli pitkin katuja pakollisen päähänpistonsa kalvamana.

Kun hän tapaisi Alvian, mitä hän sanoisi, mitä tekisi, mitä tapahtuisi? Miksi ei kävisi hänen niinkuin Porkankin?

Joka tapauksessa jotakin muuttuisi, liikahtaisi, läikähtäisi. Lakkaisi ainakin tämä epätoivoinen tuijotus taaksepäin. Älykkäämmissä muodoissa saattoi olla onnettomuuden pyhittämä, jos niin välttämättä piti olla. Elämä saisi työnnön eteenpäin, meni se sitten minne tahansa! Ja se meni tietysti vain sinne, minne sen täytyi mennä…

Inari odotti kohtaustaan Alvian kanssa melkein kärsimättömästi.

Mutta hän ei uskaltanut tehdä tahallista lähestymisen yritystä. Hän pelkäsi. Hän ikäänkuin kaikin mokomin tahtoi langettaa tästä tapaamisesta edesvastuun kohtalon niskoille.

XII.

Kun Inari vihdoin sattumalta tapasi Alvian, oli se hänestä melkein kuin sovittu kohtaus.

Pieni sydämen-tykytys, pieni mielenliikutus molemmin puolin ensiksi. Mutta sitten he jatkoivat taas luonnollisesti yhdessä-oloa, aivan kuin se lähtösuudelma, jolla he eräänä myrskyisenä syys-iltana pari vuotta sitten olivat eronneet, olisi ollut eilen.

Ensimäisen pienen roudan sulattua he lähestyivät toisiaan taas ihan itsestään, pehmeästi ja vaivattomasti, ilman selityksiä, ilman kyselyjä eilisestä tai huomisesta, ilman valoja tai tilityksiä. Mutta hiljainen, sanoin kuvaamaton surumielisyys varjosti heidän hellyyttään vielä enemmän kuin ennen. Ja he jatkoivat kävelyitään Parisin puistoissa samassa sanattomassa, aineettomassa antaumuksessa kuin ennen kotimaassa Kaivopuiston syksyisillä poluilla.

Ja kun Inari vihdoin todenteolla ensimäisen kerran antautui Alvialle, tuntui hänestä kuin olisi hän jo hyvin kauan ollut hänen rakastajattarensa. Se ei ollut hänelle mikään yllätys, ei sielullinen eikä ruumiillinen äkkihurmaus, se oli vanhaa, totuttua, luonnollista, ennen-elettyä, juuri tämän nuorukaisen kanssa ennen-elettyä…

Hänen kohtalo-uskoon perustuvat viisastelunsa, joilla hän viime-aikoina oli päänsä täyttänyt, lahjoittivat hänelle täydellisen synninpäästön. Hänenhän täytyi tehdä näin. Ja hän uskotteli itselleen vielä lisäksi, että hänen täytyi tehdä näin juuri Porkan vuoksi, sen yhteisen onnellisen tulevaisuuden vuoksi, joka vielä kerran oli kruunaava heidän rakkautensa pitkän murheen ja taistelun…

Hän ei tohtinut tehdä itselleen selväksi, rakastiko hän Alviaa vai ei. Kumpikin varmuus tuntui hänestä yhtä hirvittävältä ja rikolliselta. Mutta hänen oli hyvä olla Alvian kanssa niinkuin ennenkin, hyvä juuri senkin vuoksi, ettei tämä pyrkinyt penkomaan hänen sairasta sieluaan. Se teki hänet nöyräksi ja kiitolliseksi. Hyvyydellään ja luottamuksellaan hän puolestaan tahtoi korvata sisällisen kaksinaisuutensa. Hän ei myöskään vaatinut mitään Alvialta, ei vaaninut eikä vartioinut, ei udellut eikä urkkinut, ei tahtonut omistaa hänen elämänsä salaisuuksia, ei menneisyyttään eikä tulevaisuuttaan, ei kahlehtia edes hänen sydäntään. Hän antautui vain kuin taivaan armoille. Alvia oli vain helkkyvä hetki elämän yössä, vain helmaan pudonnut tähti, unelma, joka saattoi jälleen haihtua silmistä…

Kuinka olisi Inari muuta voinut pyytääkään! Eihän hänellä itselläänkään enää ollut ehdottomuutta sydämessään, ei elämän ja kuoleman mahdollisuutta vaakalaudassaan, ei valtavan luonnonvietin väkevyyttä veressään, ei suuren intohimon ihanuutta tuskaisilla ohimoillaan. Hän saattoi vain antaa vanhan, kuihtuneen sydämensä viisaan hellyyden.

Sydämensä suuren uhritulen oli hän tahtonut suitsuttaa Porkalle. Hänen rakkautensa oli rukoillut: anna minun nyt palaa tuhaksi! Mutta Porkan rakkaus oli vastannut vieroen, taltuttaen: kuka muu hyvänsä saa hukkua rakkauteen, et sinä. Ja siitä asti oli Inari vain koettanut sammuttaa sydämensä liekkiä.

Ehkä oli se onnistunutkin. Ainakin tuntui hänestä nyt siinä kävellessään Alvian kanssa pitkin keväisen Seinen valohuuruavia rantoja aivan käsittämättömältä, että hän koskaan oli voinut edes rakkautensa palossa ihannoida kuolemaa, ollut valmis vaikka luopumaan elämästä. Mikäli Porkka etääntyi, etääntyi myös kosmillinen maailman tuska ja riemu hänen rinnastaan. Elämä ikäänkuin muuttui rajallisemmaksi, pienemmäksi kyllä, mutta samalla siedettävämmäksi, monivivahteisemmaksi, miellyttävämmäksi. Olihan elämä jo sinään, itsetietoinen olevaisuuden aistiminen, onnea. Ainakin parempaa kuin ei mitään, kuin maata multa suussa, luut lutona nurmen alla, ihanasta auringosta ja ilmasta pois-suljettuna. Olihan jokainen sekunti, päivä, viikko, vuosi, minkä ihminen täällä ilmehti, sulaa autuutta, sisälsi se sitten mitä tahansa. Olisihan voinut sattua, ettei olisi ollenkaan päässyt näkemään tätä kaikkea, tai että olisi kuollut jo päivän vanhana, puoli-vuotiaana, tai jokaisena edellisistä vuosista. Ja elämän ääniasteikko olisi jäänyt soimaan jollakin murto-osallaan. Sehän vasta onnettomuus olisi ollut. Eikö pitänytkin elää hyvin vanhaksi, hyvin kauan ja hitaasti…

Kuka näin ajatteli? Inariko?

Mutta olihan hänessä silloin joku suuri muutos tapahtunut tai tapahtumassa! Pienempi oli hän nyt ja suurempi, heikompi ja väkevämpi, huonompi ja parempi!

Millaista noidanlaulua oli ihmisen elämä! Onni oli tuskaa ja tuska onnea, löytäminen kadottamista ja kadottaminen löytämistä! Ja joskus oli hyvä ja silloin oli paha, ja joskus oli paha ja silloin oli hyvä! Kuka ymmärsi tämän noidanlaulun!

Ja joskus oli rakkaus, mutta ei ollut rakkauden onnea, ja joskus rakkauden onni, vaikk'ei ollut rakkauttakaan…

Tai kenties se oli sittenkin uusi rakkaus? Mikä olisi muuten voinut uudistaa hänet näin! Ei pelkkä pettymys.

Rakastiko Inari siis sittenkin Alviaa?

Miksi heillä oli niin hyvä olla yhdessä? Johtuiko se siitä, että he rakastivat toisiaan niin vähän, vai siitäkö, että rakastivat niin paljon…?

Mutta Inari painoi parhaansa mukaan alas ongelmoivien aivojensa kyselyt. Turhaa oli niillä pilata tätä suloista kevät-tunnelmaa, jolloin maa ja taivas pitkästä aikaa säteili pelkkää rauhaa ja sopusointua.

Inari oli kuin vankilasta päässyt, kuin sairaudesta toipuva, voidessaan hetkeksi heittää yltään ne pitkän intohimonsa raskaat kahleet, jotka vuosikausia olivat syöneet ja syövyttäneet hänen sieluaan. Hiljaa ja varmasti hän elpyi ja parani tässä uudessa, leudossa ja lempeässä sielu-ilmastossa. Hänen erittelyillä rääkätty hyvä päänsä sai levätä. Kauan tukahdettu, salattu, yksinäisyydessä kasvatettu tuska sai vapaasti purkautua ja haihtua. Alvian sylissä hän turvallisesti itki itsensä väsyksiin, itki kaikkea, elämänsä ja sielunsa petollista vaihtelua, sitä, että suurin oli voinut muuttua pieneksi, haltioitumisen voima pahaksi velvoittavaksi pakoksi, ja sitä, että hän siitä iskusta parani, että intohimo luopui hänestä ja jätti hänet elämään, ettei hän saanut kuolla sille uskollisena. Alvian sylissä hän itki itsensä vapaaksi menneisyydestään.

Kaikki rääkätyt, nurjasti kohdellut puolet hänessä nousivat jälleen arasti ilmoille. Hänen sielussaankin oli kevään huminaa, herkänheleää soimista, unelmaa, utua, aavistelevaa auerta. Hänen jalkansa nousivat keveästi kuin nuoren tytön, hänen silmänsä hymyivät Alvian silmiin lapsenkirkkaina, hyväilevinä, iloisina, Parisin hälisevän illan punertavassa valohämärässä. Elämä oli unohdusta, kaiken katkeran lakkaamista, suurta suloista idylliä…

Oikeastaan olisi Inari hetkittäin ollut aivan onnellinen, ellei hän olisi tuntenut olevansa Porkan parittama, ellei hän koko ajan olisi ollut kuulevinaan hänen pitkän, väärän epäluulonsa voitollista pilkkanaurua korvissaan. Hän olisi rehellisesti suonut voivansa rakastaa Alviaa tuoreesti ja koskemattomasti, valloittaa hänet omalla vapaalla valinnallaan. Ja silloin häntä aina suretti se, että hän yhä vain näki Porkan parantumattoman varjon yllään, toteutti samoja aivokuvia, joilla Porkka häntä niin häikäilemättömästi ja viattomasti oli piinannut, että hän arimmissa, yksityisluontoisimmissa asioissaankaan ei enää voinut olla yksin, että tuo toinen jatkuvasti vain seurasi häntä maiden ja merien etäisyyksistä huolimatta.

Hän tunsi loukkaavansa Alviaa tällä edeltäpäin suunnitellulla antaumisella, omistaessaan hänet kauppaavansa hänen herkän sielunsa salaa toiselle, jolle hän jo ennen oli kavaltanut sen, tekevänsä hänestä vieraan tahdon häpeällisen välikappaleen. Ja sitten muisti hän taas sen, minkä hän jo melkein oli unohtanut, missä mielessä hän oikeastaan oli lähestynyt Alviaa: irtautuakseen hänestä ja lähestyäkseen Porkkaa, antautunut hänelle antaakseen anteeksi Porkalle, muuttanut heidän hennot haaveilunsa aistilliseksi todellisuudeksi antaakseen siten kuolin-iskun heidän unelmoivaille lemmenkaipuulleen.

Tätä ajatellessa rikollisuuden tunto rupesi kalvamaan Inaria. Hänelle tuli omantunnon vaivat onnestaan. Kuinka saattoi hän noin samalla pettää Alvian ja unohtaa Porkan. Kuinka kadottaa silmistään päämäärän pelin takia? Tämähän oli kaikki vain peliä Porkan voittamiseksi ja Alvia oli hänen viimeinen valttinsa.

Tällaisina tilityksen päivinä saattoi Inari olla hyvin paha sekä itselleen että Alvialle. Hän koki jos jollakin tavoin paljastaa Alvialle huonoutensa, vieroittaa häntä itsestään. Hänellä oli tarve oman syynsä sovitukseksi luopua hänestä, jota hän oli niin väärin käyttänyt ja joka sentään oli hänen elämänsä kirkastaja. Hän pakotti itsensä karkeaksi, ja mielikuvituksettomaksi, tehosti kamalalla johdonmukaisuudella kaikkia niitä puolia, jotka hän tiesi heidän suhteelleen vieraiksi ja loukkaaviksi, ylisti julkeasti arkipäiväistä nautiskelua, kevytmielistä hekkumaa, älyllisellä, kyynillisellä ivalla kohdellen kaikkea sitä pilventakaista romantiikkaa, joka sisälsi heidän arimmat, herkimmät muistonsa. Hän jatkoi näin siksi, kunnes he molemmat olivat kuoleman-murheellisia, sairaita, sanattomia, avuttomia, aution resignatsionin vallassa. Ja silloin tuli Inarille jälleen sääli heitä molempia, hätä parantaa pahat työnsä. Olihan hän suorastaan hirviö, kun hän vielä kaiken lisäksi näin tahallisesti raiskasi tämän nuorukaisen sielua, kyllästi hänen keväänsä oman sydämensä varhaisella kuihtumuksella ja parantumattomalla vanhuudella, iski raa'asti kuoliaaksi hänen kauniin rakkautensa pelkästä raukkamaisuudesta, jotta Alvia jättäisi hänet, kun hän itse oli liian heikko jättämään Alviaa! Näinkö palkitsi hän Alvian hyvyyden? Ja palasiko siten takaisin Porkka? Eikö hänen kuitenkin täytynyt opetella elämään ilman Porkkaa. Mistä tiesi hän, rakastiko Porkka häntä enää ollenkaan? Heidän säälimätön eroamisensa ei sitä ainakaan todistanut. Kirjeissään hän tosin sitä vakuutti, mutta niin teki Inarikin, eikä sentään tiennyt enää varmaan, oliko asia niin. Hän oli luultavasti pelannut liian korkeaa peliä ja hänestä tuntui, että hän kadottaisi sen, eikä se edes häntä surettanut, hänen ainoa toivonsa enää oli vain päästä pelistä pois. Nythän piti hänen laskelmiensa mukaan jo suuren anteeksi-antamisen lämmön tulvia hänen sydämestään Porkkaa kohtaan. Mutta mitään ei siellä läikähtänyt sinnepäin. Hän koetti miellytellä närkästynyttä sydäntään, suositteli itselleen Porkkaa kauniilla mainesanoilla: "Hän on rikas ja syvä ihminen, hän puhui, oikea ihminen hän on. Hyvä taiteilija hän on, kannatettava, rakastettava, kunnioitettava kaikin puolin.'" Mutta sitten hän pysähtyi kummastellen ja katkerana. Kuinka hän ei keksinyt parempaa? Noinhan hän saattoi todistaa kenestä vieraasta tahansa. Tämäkö siis oli sitä pyyteestä ja syytteestä vapaata rakkautta! Mutta eihän se oikeastaan ollut mitään, ei mitään! Hän jatkoi puhettaan: "Nyt on minulla rakastaja, kuten hänellä rakastajatar, nyt olemme tasapinnassa. Nyt ei mikään ulkonainen erota meitä enää, nyt olemme yhtä synnillisiä ja synnittömiä molemmat. Nyt voimme siis rakastaa toisiamme sillä oikealla, ikuisella, himmenemättömällä rakkaudella, joka kestää yli kaiken ajallisen, halki elämän kirjavain vaihtelujen ja heittelyjen."

Mutta oli kuin olisi hän tyrkyttänyt itselleen vierasta miestä. Porkka etääntyi vain etääntymistään.

Jompikumpi, Inari tai hänen rakkautensa oli kuollut, luultavasti rakkaus.

Mutta eikö hän ollutkin juuri sen sisintä olemusta vastaan sotinut koko ajan koettaessaan tehdä sen irralliseksi, tuskattomaksi, vapaaksi, koettaessaan vieroittaa sen erilleen kaikesta intiimistä herkkyydestä? Eihän rakkaus ollut vain samaa kuin kunnioitus, ymmärtämys, ystävyys! Se oli kaikkea sitä, mutta se oli jotakin muutakin, — sitä, mikä nyt oli kuollut…

Ah, ei kenenkään ihmisen sydämessä syttyisi koskaan enää niin ihanaa rakkautta! Suurimman kaikista oli hän surmannut. Tappanut rakkautensa voidakseen säilyttää rakastettunsa. Eikö olisi ollut parempi luovuttaa pois rakkauden esine ja säilyttää rakkaus? Ei, ei sekään olisi ollut oikeaa. Rakkauteen tarvittiin aina kaksi, se oli kahden hengen ja ruumiin yhteen liekitsemistä. Yksinäinen rakkaus oli vain rakkauden irvikuva. Ja kaikki Inarin rakkaudet ennen ja jälkeen Porkan vain irvikuvia, Alviaankin.

Ja kuitenkin piti Inari Alviasta sydämellisesti, kauniisti, epäitsekkäästi. Ja hänestä tuntui siltä, että tämä oli parempaa kuin kaikki mitä hän ennen oli toiselle ihmiselle ollut. Mutta sittenkin jos oli kerran niin rakastanut kuin Inari Porkkaa, ei tämä ollut mitään. Niin todisti yhä vielä Inarin pitkä, pimeä intohimo, joka lakastuneenakaan ei lakannut. Se ajoi häntä yhä vielä Porkkaa kohden, vaikka hän kuinka olisi kieltänyt rakkautensa. Se vain ei hellittänyt. Hänen täytyi vielä nähtävästi saada Porkalta viimeinen vihlova poistyöntö. Tai kenties Porkka pitäisi paljonkin tästä uudesta, muuttuneesta Inarista, joka oli nyt aivan vapaa kaikesta siitä liiallisesta tuntehikkuudesta, joka aikoinaan oli Porkkaa vaivannut, vapaa myös eron kauhusta, kun hän oli oppinut elämään ilman Porkkaakin, ja niin väsynyt, ettei hän jaksanut kärsiä enää. Jos he viihtyisivät yhdessä, he jäisivät sitten yhteen…

Ja Inari ja Alvia eroaisivat silloin yhtä huomaamattomasti, tuskattomasti, kuin olivat yhtyneetkin ilman suurempaa personallista ikävää…

Näin sekavasti huovaten ja soutaen ajatteli Inari, jos hän rupesi ajattelemaan. Ja hänellä oli siitä aina jälkeenpäin omantunnon vaivoja sekä Porkan että Alvian suhteen, lähinnä Alvian.

Ja silloin hän ei enää taas uskaltanut ajatella menneisyyttä eikä tulevaisuutta, hänellä oli ainoastaan halu lapsekkaasti nauttia näistä katoavista, kauniista onnen hetkistä. Ja hänen hellyydellään Alviaa kohtaan ei ollut rajoja…

XIII.

Inari ja Alvia olivat viettäneet ihanan kesän Välimeren rannalla.

Keväällä olisi heidän kummankin jo oikeastaan pitänyt lähteä Suomeen. Mutta se oli tuntunut niin vaikealle. Ja lapsellinen seikkailuhalu oli virinnyt heissä. Mitä siitä, vaikk'ei heillä ollutkaan tarpeeksi rahaa! He eläisivät vain sitä huolettomammin, heillä olisi sitä enemmän odottamattomia yllätyksiä ja raikkaita havaintoja edessään, tulisivat lähemmäksi luontoa ja ihmisiä…

Ja niin he jäivät etelän lämpöisen, anteliaan suven armoille.

He elivät vain päivästä päivään, surematta, suunnittelematta mitään. Matkustivat välistä kappaleen matkaa paikallisjunassa, nousivat taas kävelemään kun päähän pisti, levähtivät maantien vierellä ajatuksettomasti aistien maan tuoksua, katsellen miten väkevä, punertava multa puhkesi huumaavaan hedelmällisyyteen heidän ympärillään.

Miten elämän viisaus oli yksinkertaista, kun itse lakkasi tekemästä sitä monimutkaiseksi! Miten totuus oli selkeä ja kouriintuntuva, kun luopui lajittelemasta totuuksia ja ajattelemasta arvoituksilla! Ihminen oli jonkun aikaa ja sitten eräänä päivänä ei enää ollut. Siinä kaikki. Ja niin kauan kuin hän oli, saattoi hän elää iloisissa elollis-aistimuksissa. Niin oli luonto hänet luonut, muu oli hänen itsensä tekemää väärennystä.

Ei milloinkaan ollut Inari vielä ollut näin keveä. Hän nautti ilmasta niinkuin ilman lintu, auringosta niinkuin puhkeilevat kesäiset kedot, veden raikkaasta, pehmeästä silityksestä niinkuin veden-eläjät itse, ei herkutellen, taiteillen, tarkastellen, vaan suloisesti sulaen elementteihin, jotka ylläpitivät hänen elimellistä elämäänsä.

Pieni rantakaupunki, mihin he lopulta olivat pitemmäksi aikaa pysähtyneet, oli kuin kimmeltävä, tuores merihelmi valkealla hietikolla. Se oli täynnä iloa, elämää, laulua ja naurua, suolaisen veden ja osterin tuoksua.

He kiertelivät päivät pitkään ulkona, etsivät näkinkenkiä niljaisten rantakivien lomista, kelluivat venheissä maininkeisilla ulapoilla, huhuilivat, ilakoivat huolettomasti kuin etelän lapset ikään ja nukkuivat yönsä rappeutuneessa savimajassa vanhan kalastajamummon turvissa.

Kaikki oli kaunista: päivät ja yöt, auringon-nousut ja myrskyt, laineen liplatus ja kohina ja punakeltaiset kalliot ja paisuvat purjeet ja ihmisten monivärinen vilinä, päivänpaahtamat meripojat ja avopäiset naiset, jotka väkevin, notkuvin lantein astelivat askareillaan, matalat trahtöörit rannassa kansainvälisine kestivieraineen, jotka ilomielisen haastelun sorinassa alati vaihtuivat nilviäis-keittojen vierellä, touvien jyrinä satamassa, kaikki mikä eli, kasvoi, liikehti, ilmehti ja kihelmöi silmissä ja korvissa, suuri, suloinen, järjetön elämä…

* * * * *

Mutta nyt he olivat jälleen Parisissa. Kotimatkaa ei enää voinut viivyttää. Alvian piti matkustaa konserttia antamaan, Inarin väittelemään, kummankin rajoittumaan, parantamaan raha-asioitaan, rakentamaan yhteiskunnallista tulevaisuuttaan. Tämän määräperäisyydellään vakavaksi vangitsevan, käsitteellisen elämän varjo painoi heitä nyt jo kuin uhkaava pilvi. He eivät enää voineet nauraa yhtä raikkaasti kuin kesällä, ei puhella yhtä välittömästi, ei liikkua yhtä reippaasti. Mitä lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä vaiteliaammiksi ja raskasmielisemmiksi he jälleen kävivät…

Jälleen alkoi Inarin aivoissa nakertaa ja kalvaa tuo sama itsepintainen, hyödytön, jäytävä kysely kuin ennenkin, tuo kysely, joka ei jättänyt mitään ehjäksi, joka herkeämättä tehosti elämän tyhjyyttä ja typeryyttä, ihmistoivojen ja -taistelujen pettäväisyyttä, kaiken turhuutta…

Jälleen painui hän olentonsa pimeiden pohjavirtojen vietäväksi. Turhaan koetti hän pitää kiinni kesäpäivien herkistä, heloittavista unikuvista. Ne jättivät hänet, ne sammuivat silmistä kuin satujen tuliperhoset.

Ajatukset, jotka hän hetkeksi oli saanut harhautetuiksi pois, palasivat jälleen kahta raskaampina ja hälyyttävämpinä. Mitä oli hänen edessään Suomessa? Mitä tekisi hän? Ja mitä Porkka ja Alvia?

Inarin viimeaikaiset kirjeet Porkalle olivat olleet ylimalkaisia, mitättömiä, mitään sanomattomia; Porkan sitävastoin kiihkeitä, kamppailevia, rakastuneita ja rukoilevia. Inari oli tottunut niihin ja kesähelteessä ulkonaisen maailman ihanuuden välkähdellessä ympärillä nuo harmaat, karut paperipalaset eivät olleet saaneet ääntään kuuluville. Nyt vasta ne alkoivat huutaa, vetää, ahdistaa, vaatia vastausta. Mitä Inari vastaisi? Hyvä Jumala, mitä, mitä? Hän ei tahtonut sinnepäin enää, hän pelkäsi läpikäytyjä kärsimyksiään, pelkäsi palata niihin, mutta jokin hänen sisällään painoi, pakotti, työnsi sittenkin jälleen entiseen uomaan.

Uusi hermojen repely oli siis taas pian hänen edessään. Mutta mihin paeta? Hänen täytyi palata Suomeen. Ja siellä kaikki palautuisi… Jokin suuri ratkaisu oli lähellä. Hän tunsi sen pistelevän sähkön jo olemuksessaan.

Mutta se oli lähempänä kuin mitä Inari aavistikaan.

* * * * *

Porkka oli saapunut Parisiin.

XIV.

Aivan äkkiarvaamatta kuin taivaasta pudoten ilmestyy Porkka Inarin eteen.

Hän itkee siinä hänen edessään jykevän miehen tärisyttävää itkua, hän nyyhkyttää arastelematta kuin lapsi, hokien:

— Inari, Inari, anna minulle anteeksi…

Inari ei ymmärrä mitään. Onko tuo todellakin Porkka? Ei koskaan vielä ole hän nähnyt hänen itkevän.

Inari on kuin halvaantunut, hän ei voi puhua, ei itkeä, ei liikkua. Hän vain seisoo vavisten kuin haamun edessä, jälleenlöytämisen ihastus ja kauhistus kangistuneilla kasvoillaan.

— Inari, Inari, oletko se todellakin sinä! Sano! Elätkö sinä? Vai onko se sittenkin totta…?

— Mikä? saa Inari puristetuksi ulos huuliltaan.

— Minun uneni, minun näkyni! puhuu Porkka kuin hourien. Et vastaa… Se on siis totta! Se on kamalaa, kamalaa!

— Mikä? kysyy Inari väristen kuin haavan lehti.

— Sen jälkeen kun olit lähtenyt, näin sinut aina… Kauan aikaa… Aina kun istuin yksin huoneessani… Jos vain käänsin silmäni oveen päin, seisoit sinä siinä aina juuri niinkuin nyt, noin liikkumattomana, hiljaa, sama eloton ilme huulillasi, sama kaukainen, surumielinen syytös silmissäsi. Sinä olit, sinä olit…

— Mitä?

— Kuollut! Ja minä olin sinut tappanut!

Inari tärisi kuin vilutaudissa.

— Älä puhu, älä puhu noin! Se on niin kamalaa!

— Mutta ehkä se sittenkin oli totta. Juuri tuonnäköisenä olet sinä seisonut minun ovellani. Minä en voinut sitä kestää kauempaa. Minun täytyi tulla sinua etsimään, näkemään, tuntemaan, että vielä elät, olet. Sinä aloit etääntyä minusta jonnekin kauas saavuttamattomiin. Minulle tuli hätä, etten ehkä enää koskaan elävin silmin saisi nähdä sinua, en sanoa sinulle, miten äärettömästi olen sinua kaivannut, miten äärettömästi sinua rakastan ja kuinka syvästi syylliseksi tunnen itseni. Tuo syy olisi jäänyt minua painamaan halki iankaikkisuuden. Halki iankaikkisuuden olisit sinä valkeana, murheellisena haamuna seisonut ovellani. Minun tähteni sinä lähdit, minun asiani oli myös tulla hakemaan sinut takaisin maailmalta. Inari, minun Inarini! Sano, oletko vielä minun Inarini?

Koko entisyys vierii ylivoimaisena hyökynä Inarin ylitse. Mutta sitä vastaan rakennettu rautainen pato kestää sittenkin. Hän tahtoisi sulaa, antautua, mutta hän on kuin tönkkä. Pohjaton tuska, sääli, rakkaus lainehtii ja valittaa syvällä hänen sydämessään, mutta se on kuin kiveä, ei aukea, ei päästä sitä tulvehtimaan. Ja se koskee enemmän kuin kaikki entiset purkaukset. Omasta kovuudestaan murtuen vaipuu Inari Porkan syliin peittääkseen heltymättömyyttään, estääkseen Porkan kauempaa puhumasta kuolemasta…

Ja pari tiukan kipeää kyyneltä tipahtaa hänen silmistään.

— Jospa sinä tietäisit, mitä minä olen kärsinyt ja miten minun on ollut sinua ikävä, puhuu Porkka kyyneltensä lomitse. Silloin kun lähdit luotani, musteni maailma minulta. Silloin vasta oikein tulin huomaamaan oman hulluuteni ja sinun suuren rakkautesi, sen, että itse olin karkoittanut pois elämäni auringon. Ikäänkuin luomet putosivat silmistäni. Sinussa kirkastui minulle menneitten vuosien ajoilta monta kohtaa, joille en ennen ollut osannut panna tarpeeksi arvoa. Olin ollut epä-ihminen. Olin pannut kaikki alttiiksi yhdelle ainoalle intohimolle, taiteelliselle työlleni, yksin sinunkin ihanan ihmisyytesi. Luulin olevani erinomainen ihminenkin, mutta olinkin vain aate-hullu, hoitelin ihmispuoltani vain kauniilla, julmilla teorioilla. Rakkauden vapaus, jonka olin saanut päähäni, sehän oli myös selvä todistus sisällisen puoleni viljelemättömyydestä. Eihän sitä ole olemassa! Ja kun tunsin sydämeni juurtuvan, kun havaitsin itsessäni ensimäiset oireet inhimilliseen onneen, pelästyin kuin metsäläinen. Häpesin kiintymystäni, josta minun olisi pitänyt ylpeillä, luulin sitä heikkoudeksi, tahdoin osoittaa miehuuttani, itsenäisyyttäni, aloin pyrkiä pois sinusta, jotten olisi valtasi alainen. Sehän oli pelkkää poikamaisuutta, kehittymättömyyttä, uskalluksen puutetta… Nyt uskallan jo avoimesti tunnustaa, että olen rakkauteni orja, sinun orjasi, Inari. Ota minut takaisin!

Kaikki oli niin ihmeellistä. Inari ei voinut vastata. Millaista kiertokulkua oli elämä! Noin kierivät siis hänen omat ammoin sitten avaruuteen singotut ajatuksensa toisista aivoista nyt hänelle itselleen taas takaisin kuin biljardipallot…

Porkka jatkoi:

— Silloin syksyllä olin sitäpaitsi, kuten jo silloin sanoin, sairas. Olin väsynyt, kiusaantunut, itseeni, työhöni, yleisöön, kaikkeen! Taiteilijan elämässä voi olla hirveitä hetkiä niin kauan kuin hän vielä johonkin pyrkii, pitää taidetta jumaluutenaan! Nyt on se taitekohta minulta ohitse. Nyt olen parantunut siitäkin hulluudesta. Inhimillisyys on käynyt minulle merkitsevämmäksi kuin taide. Miksi häpeäisin tunnustaa sitä! Olen jo vanha mies. Parhaan itseni ja elämäni olen kuitenkin käyttänyt tuon hellittämättömän, hillittömän taiteellisen intohimoni palvelukseen. Se voi riittää jo minun kohdaltani. Olen suunnilleen saanut sen sanotuksi, mitä olin aikonut maailmassa sanoakin. Nyt ehkä toistaisin itseäni vain, jos vielä jotakin tekisin. Ainakaan ei työn jänne ole minussa enää yhtä kireällä kuin ennen. Se on merkki lopettaa. Tosin en ole saanut esille sisällisiä näkemyksiäni koskaan juuri niin kuin olisin tahtonut. Nyt ehkä osaisin ilmituoda ne paremmin, nyt kun ne jo ovat sammuneet sieluni silmistä ja sisällinen ponnevoima on löyhtynyt. Se on traagillista. Mutta eiköhän se liene useimpain kohtalo. Silloin kun olisi jotakin sanottavaa, puuttuu keinoja, taitoa, sitten kuin saavuttaa ulkonaisen taituruuden, ei ole sisältöä, millä elähyttää sitä. Teknillisesti kykenisin nyt tekemään kaiken, mitä tahtoisinkin, mutta työ ei huvita minua enää. Eikä minulla ole aikaa siihen enää. Jotakin olen myös velkaa laiminlyödylle sisäiselle ihmiselleni ja — Inarille.

Porkka katsoi hellästi ja kirkkaasti Inariin. Inari painoi päänsä alas.

— Niin juuri sinulle, Inari, jonka valitsin morsiamekseni elämäni vaikeimmalla hetkellä. Miten raskas taival sinulla on ollut minun kanssani! Ei kukaan sitä tiedä niinkuin minä. Ei kukaan nainen olisi kestänyt sitä niin uljaasti kuin sinä. Onhan jo aika, että sinäkin saat vähän helpompaa, että tulet tuntemaan minut vähän lempeämmiltä puolilta. Minulle tulee itsellenikin joka suhteessa tästä lähin helpompaa. Yleisön suosiota, rahaa, ulkonaisia mukavuuksia, kaikkea tulee heti kun lakkaa taistelemasta. Ja sinun pitää saada myös siitä osasi, niinkuin olet saanut osasi epämukavuuksista, olla onnettareni rauhan majassa, niinkuin olet ollut toveri rinnallani elämän taistelussa! Et vielä voi aavistaakaan, kuinka hyvä osaan olla, en kenellekään niin hyvä kuin sinulle. Nyt minulla on varaa siihen. Et tietysti enää usko mitään hyvää minusta, mutta olet uskova vielä. Saat kokeilla kanssani. Olen ainoastaan sinua varten. Emme eroa enää hetkeksikään. Mitä? Emmehän? Me eläydymme yhteen erottamattomiksi tuhansilla näkymättömillä, herkillä sielukuteilla, menemme koteloomme kuin silkkimadot, kehräämme ympärillemme aran, läpitunkemattoman suojuksen, luomme itsellemme oman hienon ilmakehän, jossa henkemme viihtyvät ja johon ei mikään karkea kosketus yllä…

Mielikuvat alkavat kuljettaa Porkkaa. Hän on puhunut itsensä jo tasapainoon. Hän tuudittaa itsensä jälleenlöydetyn onnen tunnelmaan. Hän unohtaa epäillä Inarin vaikenemista, kysyä häneltä lupaa ihaniin ilmaretkiinsä. Inari on taas siinä hänen vierellään. Se on pääasia. Kaikki on taas hyvin. Hän pitelee häntä kädestä kiinni ja antaa kauan kytkettyjen unelmiensa edelleen vapaasti lentää:

— Mutta sitä varten me tarvitsemme oman kodin. Jospa tietäisit miten jo kaipaan sellaista. Olen kyllästynyt syömään vierailla lautasilla, nukkumaan vieraiden vuoteessa, asumaan kaiken maailman läpikulkupaikassa. Se oli kaikki välttämätöntä niin kauan kuin minun vielä täytyi ammatti-intoilla, nostaa aatettani näkyviin millä hinnalla tahansa. Ei enää. Nyt tahdon vain levätä, nauttia elämästä, totella sieluni salaisia, kauan alaspainettuja toiveita, tehdä sellaista, johon minulla ei tähän asti ole ollut aikaa eikä tilaisuutta. Tulen herkuttelemaan diletantismilla, en maalaa enää, hahmottelen kenties veistoksia, ajattelen, kirjoitan vaikka oman elämäni tarinan, pidän päivä-kirjaa. Sitten on paljon kirjoja, joita tahtoisin lukea… Voi, kuinka paljon onkin sellaista, jota tahtoisin tehdä! Mutta etupäässä tahdon herätellä kuollutta sydäntäni ja rakastaa Inaria… Meille tulee vielä ihana elämä kaikkien myrskyjen jälkeen. Ansaitsemmehan sen. Olemmehan jo tarpeeksi kärsineetkin. Ehkemme ennen olisi olleet kypsiäkään onneen. Vai mitä luulet? Etkö usko, että nuo rakkauden erheetkin, nuo typerät syrjähyppyni — nekin ovat olleet välttämättömiä?

Porkan silmissä välähtää jo pieni veitikka. Mutta Inari ei hymyile. Häntä melkein loukkaa Porkan huikeat, varmat onnen-unelmat. Porkka oli niin tottunut siihen, että Inari aina oli valmis otettavaksi, rakastettavaksi, silloin kun hän vain itse suvaitsi sen tehdä. Niin oli ennen, mutta nyt! Eikö hän ollenkaan ajatellut, että Inarikin oli voinut muuttua! Hän yhtäläistytti liian rohkeasti, liian nopeasti heidän kohtalonsa ja sieluntilansa. Itserakas lapsi hän oli…

— Näet nyt, jatkaa Porkka, miten hyväksi ja suvaitsevaiseksi olen tullut. En soimaa sinua enää Alviastakaan, vaikka kostitkin minulle sangen julmasti ja vaikka alussa olinkin tulla hulluksi, kun kirjoitit olevasi taas yhdessä hänen kanssaan. Ymmärsin asian laidan. Mutta mitä olisit muutakaan voinut tehdä! Ja olihan se oma syyni. Miksi en ollut pitänyt paremmin kiinni sinusta! Silloin vasta oikein selveni minulle, että minun täytyi saada sinut itselleni aivan iki-omaksi, ainoiseksi, ja että minun itseni sitä varten täytyi ensin olla aivan puhdas, tulla eteesi yksinäisenä, uudesti syntyneenä, että se oli ainoa keino voittaa sinut takaisin. Inari tai muu maailma! Sellaista sinä vaadit. Nyt olen sellainen! Nyt olen aivan armoillasi. Nyt ei minulla ole ketään muuta… Nyt voit siis sinäkin jättää varaväkesi…

— Minulla ei ole ollut varaväkeä, vaikka saattaa siltä näyttää. Alvian tapasin sattumalta. Mutta siitä huolimatta en voi leikkiä hänen kanssaan, en loukata…

— Mutta olethan sinä loukannut häntä alun pitäen, Inari, ethän voi sitä kieltää, tehnyt hänelle saman vääryyden, minkä minä Naimalle. Ovathan he meidän rakkautemme uhreja molemmat! Mutta he ovat myös kurkoittaneet liian korkealle kurkottaessaan meihin. Suurin hyvä työ, minkä voimme heille tehdä, on sittenkin se, että jätämme heidät…

— Minä jätin jo kerran eikä siitä tullut mitään hyvää, sanoo Inari pimeästi.

Häneen koskee taas sama mikä ennenkin, se että Porkka tuolla rakkauden hurmauksella, jolla hän nosti itseään ja Inaria, aina painoi alas muita.

Se palautti Inarin todellisuuteen. Hän muistaa nyt vasta, että Alvian tuossa tuokiossa pitäisi tulla häntä tapaamaan.

Ja hän mainitsee siitä Porkalle aivan kuivasti ja käytännöllisesti.

— Olen luvannut, hän sanoo, enkä voi syödä sanaani.

— Tällä kertaa kuitenkin! Ajattele toki, Inari, kokonaisen vuoden olen odottanut tätä ainoata iltaa, kokonaisen vuoden olet mielin määrin saanut olla muiden kanssa. Suomesta asti olen tullut tänne tätä ainoata hetkeä varten. Etkä suo sitä minulle! Heität minut heti menemään! Ja kuitenkin nämä meidän asiamme ovat mielestäni hyvin tärkeitä, minulle tärkeimmät koko maailmassa. Riippuuhan niistä sentään koko meidän elämämme.

Se on totta, miettii Inari. Kaikki on tapahtunut vain Porkan tähden, tämän illan suurta ratkaisua odotellessa. Tähän kohdistuu koko menneisyys, tästä riippuu koko tulevaisuus, tätä ei voi syrjäyttää…

He nousevat lähteäkseen ulos.

Porkka kietoo Inarin käsivarsiinsa ja suutelee häntä rajusti. Inari ei sulaudu. Sinäkin heitit minut menemään, kun me erosimme, muistaa hän.

Kadulle päästyään ei Inari taaskaan saa mielestään Alviaa. Häntä kiusaa se, että hän näin on sielultaan sidottu, että hänen näin vasten tahtoaan täytyy pahoittaa Alvian mieltä, paeta hänen seuraansa toisen miehen kera. Ja häntä kiusaa se, että Porkka on tullut ja hänen mukanaan kaikki entiset levottomuudet ja ristiriitaisuudet. Ja häntä pelottaa niin, että hän tällä hetkellä melkein olisi valmis vaikka ainaiseksi luopumaan kaikesta maallisesta onnesta saadakseen vain säilyttää rauhansa.

* * * * *

He kulkevat hiljalleen pitkin mutkikkaita, kaitoja katujonoja Montmartren yökaupunkia kohti yhä jatkaen sielutieteellistä keskusteluaan.

Tämä vanhojen asioiden esiin penkominen on Inarille yksinomaan vastenmielistä, mutta Porkka näyttää siitä suorastaan nauttivan. Inari vastailee vastahakoisesti. Silloin tällöin hän vilkaisee syrjäsilmäyksin Porkkaan ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, että hän todella kulki siinä hänen vierellään. Oliko tuo todellakin sama mies, jonka vuoksi hän kerran oli ollut kuolla? Miksi oli hän pitkät vuodet parkunut huoneessaan senvuoksi, että hän ei tullut? Eikö ollut onni, ettei kukaan tullut, ettei mitään tapahtunut, että oli niin hiljaista kuin suinkin, että ihmiset, nuo tuskan-tuojat, pysyivät etäällä…

Ei sielunmyrskyjä enää, ei enää, en jaksa enää, hoki Inari itselleen.

Hän koetti kääntää puheen toisaalle, viedä keskustelun enemmän pinnalle, ja onnistuikin. Muutaman tunnin he vaeltelivat aivan hetkellisten päähänpistojen heitteleminä, nauraen turhanpäiväisyyksille, tehden huvittavia huomioita, pelaten itselleen katubaarien seinäpelillä ilmaisia olutpukkeja ja voileipiä, pistäytyen milloin jossakin viinituvassa, milloin jossakin kansanvarieteessa tai tanssipaikassa.

Täten kului yö aamupuoleen.

— Miten hauskaa on sinun kanssasi kahden samoilla avarassa maailmassa, sanoi Porkka. On niin outoa näin suuri ilon läikkinä täällä rinnassa, joka niin kauan on saanut olla kuin hanki harjan alla. Sano, Inari, rakastatko vielä minua? Tai älä sano! Jos myöntäisit, kuolisin onnesta tähän paikkaan. Ja jos kieltäisit, kuolisin myöskin…

— Luulen, että on parempi, että emme rakastakaan, sanoi Inari puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan. Se oli aina niin onnetonta…

— Mutta onhan meillä sentään ollut hyväkin yhdessä. Eikö totta? Ja tiedätkö mitä? Minä luulen, että koko onnettomuutemme on johtunut siitä, että meillä ei koskaan ole ollut kunnollista häävuodetta. Ajattelepas Parisin leveitä sänkyjä! Nyt me menemme jonnekin pieneen hotelliin loppu-yöksi…

Inari hätkähti. Porkan intiimi leikinlasku inhoitti häntä. Näinkö hän vain luuli pyyhkivänsä pois kaiken, mikä oli ollut välillä…

Mutta että oli mentävä jonnekin hotelliin loppuyöksi nukkumaan se oli selvää se. Ja Porkan kanssa yhdessä luonnollisesti.

Porkkahan oli kuin omainen, hän saattoi olla hänen veljensä, isänsä, mikä hyvänsä, — mutta ei enää rakastaja…

Inarin ruumis työnsi hänet pois.

XV.

He laskeutuivat puhumattomina auringonsumuisessa aamupäivässä alas Montmartren pitkää, vilkasliikkeistä mäkivierua. Suurien bulevardien kohdalla he pysähtyivät levähtämään ja syömään päivällistä.

— Enhän minä voi sille mitään, että olen tällainen, etten ole enää samanlainen kuin Suomesta lähteissäni, sanoi Inari hiljaisesti. Vuosi on pitkä aika ja koko sen ajan olen käyttänyt opetellakseni elämään ilman sinua…

— Ja olet onnistunut tietysti! Sinähän olet niin perinpohjainen, teet niin tunnollista työtä, virkahti Porkka katkerasti.

— Olen koettanut irroittua sinusta. Luulin, että minun täytyisi, että sinäkin sitä toivoit. Ja ihminen näkyy tottuvan…

— Miksi minä sitten en ole tottunut! Enkä ole tahtonutkaan tottua pois sinusta. Päinvastoin. Lähestyä minä olen tahtonut, tulla sinulle mieluiseksi, kasvattaa itsessäni niitä puolia, joista pitäisit, jotta jälleen olisin sinulle kelvollinen. Ja tällaiseksi olen nyt tullut, näin pehmeäksi!

Inari katsahti arasti Porkkaan. Todellakin! Hän puhui kuin entinen Inari. Mutta Inari tunsi kuin entinen Porkka. Häntä vaivasi nyt Porkan antautuva tunteellisuus, hänen fantastinen tuskansa, hänen liioitellut rakkaudentunnustuksensa, samoin kuin Porkkaa tietysti Inarin kylmä osanottamattomuus, kaukaisuus, asiallisuus.

Aikoinaan oli Porkka tullut Inarin luo yksinäisenä, itse itselleen riittävänä. Hän ei ollut sitä enää. Hän tarvitsi nyt Inaria. Ja Inari oli tullut Porkan luo heikkona, yksinäisyyttä kammovana, tukea, täydennystä, voimaa etsivänä. Ja hän oli vähitellen kehittynyt kestäväksi, kiinteäksi. Koko hänen rakkautensa taistelu oli tarkoittanut vain itsenäistymistä, vapautumista hentomielisyyden vellovasta aaltoilusta, jotta se ei rasittaisi eikä karkottaisi Porkkaa. Ja nyt, kun Inari juuri oli päässyt hiukan sisällisesti yksinäistymään, ulkonaisesti karaistumaan, nyt tuli Porkka pyytämään häneltä kodin onnea, lämpöä, antautumista… Miten ilkkuvaa pilaa teki kohtalo heidän rakkaudestaan! Miten auttamattoman traagillista se oli!

— Minähän olen tehnyt aivan samoin, puhui Inari syvästi murheellisena. Minäkin olen tahtonut kasvattaa itsessäni niitä puolia, joista luulin sinun pitävän. Siitähän kaikki juuri johtuu. Pelkästä rakkaudesta toisiimme olemme siis muuttaneet itsemme toistemme kaltaisiksi ja menneet taas toistemme ohitse. Täten olemme jälleen yhtä erilaiset kuin ennenkin. Jos sinä liet kuin entinen Inari, lienen minä kuin entinen Porkka.

— Sitten annan sinulle hyvän neuvon: älä ainakaan tee entisen Porkan tekoja, sillä hän oli tuhma ja julma mies.

— Hän teki vain yhden tuhmuuden: hän ei voinut oikealla ajalla luopua Naimasta, ei silloin, kun Inari olisi tahtonut…

— Niin. Se oli erehdys. Minä olin järjetön, sairas silloin. Mutta nyt se on tehty. Nyt ei siinä ole estettä enää.

— Mutta entä jos minä en voisi nyt…

— Jos teet niinkuin entinen Porkka, voi sinun käydä niinkuin hänen. Kerronko, miten hänen kävi! Hänen oli mahdoton Inarin lähdettyä enää jatkaa suhdettaan toiseen naiseen. Tuo toinen oli ollut vain pieni lisäntö, joka ei millään voinut täyttää Inarin tyhjää paikkaa. Tuo toinen muuttui inhoittavaksi, sietämättömäksi hänen silmissään. Tuon naisenko vuoksi olen menettänyt ihanan Inarini! ajatteli hän ja potkaisi hänet menemään. Näin kävi entisen Porkan…

— Herra ties, miten minun käy, mutta minä en voi potkaista menemään…

— Sääliksi se käy tietysti. Voinhan minäkin nyt tunnustaa, että minun ei ollut niin kovin helppo luopua Naimasta. Yhdessäolosta kasvaa aina joitakin lankoja välille. Mutta jos täytyy kerran! Silloin on suurin sääli olla säälimättä.

Syntyi hetken vaitiolo. Porkka yritti lyödä leikiksi:

— Voimmehan antaa korvaukseksi Alvialle Naiman ja Naimalle Alvian. Naitamme heidät toisilleen syntiemme sovitukseksi!

Mutta Inaria loukkasi taas Porkan epäkunnioittava pilanteko. Huolimatta näennäisestä yhdenmukaisuudesta oli hänestä tuskallista kuulla Naimaa ja Alviaa rinnastettavan.

— Mutta entä jos olen ratkaisevasti jo ehtinyt liittyä Alviaan, sanoi hän uhitellen.

— Olihan välipuhe erotessamme, että tuo ero ei kummallekaan merkitsisi mitään ratkaisevaa, että sitten uudestaan tavattaessa katsoisimme, päättäisimme…

— Välipuhe! Inari nosti halveksivasti olkapäitään. Sellaista välipuhetta ei voi pitää, sitä on tyhmää tehdäkin! Eihän ihmisen sielu ole mikään kone, jota voi käyttää mielensä mukaan. Sillä on omat järkähtämättömän itsepintaiset lakinsa, joita se seuraa. Se tekee, mitä se tahtoo, menee menojaan ja me voimme ainoastaan todeta missä se menee.

— Ja mitä toteat itsestäsi nyt?

Inari viivytteli.

— Sen mitä jo itsekin olet todennut… Sen, että minussa sittenkin kuoli jotakin silloin erotessamme. Olen sitä aavistanut pitkän aikaa, nyt vasta olen varma siitä. Ja kuolleilla ei ole ylösnousemusta. Se on murhattujen ainoa kosto! Sitten ne vain kummittelevat…

— Tarkoitat, että rakkautesi kuoli.

— Minä rakastan sinua yhä vielä… henkisesti… Mutta ruumiini ei voi… Minä en saa sitä elämään, tottelemaan henkeäni, se on kuin muuttunut aines-osiltaan, hermoviritykseltään… Tämä pitkä ero on sen vieroittanut…

— Ei se johdu erosta, sanoi Porkka raskaasti. Ero ei tapa erotiikkaa, pikemmin päinvastoin… Mutta sinun ruumiisi on viritetty toiselle, se rakastaa toista… Siinä se on…

— Ehkä olet oikeassa.

Porkka painoi pään käsiinsä.

— Se on julmaa! Kirjeistäsi päättäen luulin vielä tapaavani entisen Inarini ja tapaankin aivan vieraan naisen, joka rakastaa vierasta miestä, joka on kylmä, kova, kaukainen. Se Inari, joka rakasti minua, oli niin hyvä, niin hyvä…

— Et sinä hänestäkään pitänyt.

— Häntä minä juuri rakastan ja juuri sellaisena kuin hän oli. Hän oli paras nainen maailmassa. Uneni oli siis sittenkin totta. Voi minua, etten enää koskaan saanut elävin silmin nähdä omaa Inariani!

Porkan tuska tarttui Inariin. Hän tunsi, tiesi, että hänen rakkautensa Porkkaan oli kuolematon, että kaikkein syvimmällä sydämessä ei mitään ollut muuttunut. Jokin paha kuori vain, josta hän itse kärsi vielä enemmän kuin Porkka, esti ilmehtimästä. Hän olisi tahtonut unohtaa kaiken ja siinä sillä hetkellä kaikkien ihmisten nähden syöksyä Porkan syliin, suudella häntä, lohduttaa, hyväillä, aueta ja raueta kokonaan. Sitä hän ei osannut. Mutta hänellä oli kiihkeä tarve jotenkin todistaa, kuinka suuri hänen rakkautensa sittenkin oli. Hän toivoi melkein, että Porkka nyt juuri olisi joutunut johonkin hengenvaaraan, vaunujen alle, liekkien keskelle, veden hätään ja että hän olisi saanut pelastaa hänet oman elämänsä hinnalla. Sen olisi hän tehnyt heti, empimättä, riemulla. Ja silloin Porkka olisi uskonut, että hän sittenkin vielä oli löytänyt oman entisen Inarinsa…

— Minä rakastan sinua yhä vielä, jospa voisit uskoa sen! rukoili Inari hellästi. Niinkuin en ketään muuta. Siten, että voisin antaa henkeni edestäsi, kuolla puolestasi. Onhan se rakkautta, onhan se suurinta, mitä voi olla, onhan yleis-inhimillinen arvokkaampaa kuin erotiikka…

— Yleis-inhimillistä on kaikkialla.

— Erotiikkaa saa mistä hyvänsä. Se ei ole mitään.

— Ei sinään, mutta muun ohessa. Se on kaikkien henkisten suhteitten paras sielullinen hienostaja. Se varjelee vierailta kosketuksilta, kehrää suloista sidekudosta sielujen välille, inhimillistyttää itsekkyyden, avartaa aivot ymmärtäviksi ja sulkee sydämet uskollisiksi. Etkö ole huomannut? Ilman sitä ei koskaan pääse kylliksi lähelle toistaan, ei kylliksi syvälle olemuksen onkaloihin. Erotiikka on kunnioitettava ja vakavasti palveltava asia. Ihmiset, jotka eivät sitä tee, menevät helposti rappiolle. Sisällisesti ainakin. Jossakin jää ovi raolleen takapihalle ja mädäntyminen hiipii sisälle… Vasta viime aikoina olen yleensä tullut tarkanneeksi ihmisiä tässä valaistuksessa, tietysti sentähden, että minun on ollut pakko toimittaa suursiivousta omassa itsessäni. Ja olen huomannut, että erotiikan laatu määrää suorastaan ihmisen elämän kaaren. Äkkiä joku kuin ihmeen kautta saa yliluonnollisen voiman, nousee, vaikka kansa riutuu, palaa elämän innostusta ja iloa, vaikka ihmiset ympärillä kuolevat haukotukseen ja elämän kyllästykseen, voittaa aseitta, vaikka kaikki vastustavat! Ole varma siitä, että takana silloin on joku tavallista merkitsevämpi rakkaus-suhde. Tämän esimerkin otin muuten itsestäni, naurahti Porkka. Mutta minä nyt kerta kaikkiaan näen aina maailman itseni näköisenä ja minä olen tullut siihen vakaumukseen, että miehisen ja naisellisen sähkövirran yhtyminen on arvokkain voima-patteri elämän taistelussa. Ja meidän rakkautemme! Mitä olisikaan sillä voinut toimittaa! Mitä olisi se voinut olla! Jotakin niin suurta, ettei maailmalla ole sellaisesta aavistustakaan. Jos me kadotamme tämän kauneusunelman, kadottaa koko ihmiskunta jotakin korvaamatonta. Se on minun uskoni vieläkin. Nyt vasta kun molemmat olemme oikein kärsineitä ja kokeneita, nyt vasta voisimme olla oikein kauniita! Mutta sinä et rakasta minua enää… —

— Minä rakastan sinua.

— Et kylliksi. Meidän pitäisi päästä niin, niin lähelle toisiamme…

Porkan voima alkoi jälleen vastustamattomasti vetää Inaria. Hänen äänensä himmeä syvyys upotti hänet samoihin metafyysillisiin pakkotunnelmiin kuin monasti ennenkin. Haltioitunut aatteellisuus asettui valta-asemalle hänen aivoissaan työntäen pois kaiken muun. Se siirsi syrjään kaiken ajallisen ja rajallisen, teki mitättömäksi kaikki arki-elämän huolet ja velvoitukset, otti pois tuskan tunnon ja pelon. Se otti siivilleen ikuisiin avaruuksiin, se näytti totuuden, vapautti turhista maanpäällisistä ongelmoista. He kaksi vain, Porkka ja Inari! Ja heidän unelmansa, heidän henkensä palo, se oli totuus. Se oli suurinta kaikesta. Mitä siitä, jos se särki sydämen ja lakastutti aistit! Mitä siitä jos senvuoksi täytyi luopua rauhasta ja mukavuudesta, katkoa rakkaat siteet… mitä siitä! Se oli Inarin oikea reitti, sitä oli vakuuttanut hänen itsetiedoton ja tietoinen vaistonsa aina…

— Sinä yksin olet minua lähellä, sinulla yksin on minun henkeni syvyydet ja korkeudet, sinun kanssasi yksin on oikea elämäni, kuiskasi Inari sisäänpäin kääntyneesti. Tunnen sen ja tiedäthän sinäkin sen. Mutta pinnallani on jotakin paleltunutta. En voi sitä näin äkkiä herättää eloon. Mutta kyllä se paranee. Olen varma siitä. Ole minulle hyvä!

— Minulla ei ole suurempaa iloa kuin olla sinulle hyvä. Jos olet kohmettunut, koetan lämmittää sinua, helliä, vaalia arasti kuin paratiisikukkasta, jotta jälleen virkoaisit. Ja minä jaksan odottaa kyllä nyt. Olen päättänyt olla yhtä kärsivällinen kuin sinä ennen, kestää sinua yhtä kauan kuin sinä minua. Nyt on minun vuoroni. En ole tullut sinua kiusaamaan vaan palvelemaan.

— Ehkä kaikki tulee hyväksi vielä…

— Tahdotko koettaa, Inari.

— Tahdon.

Porkka tarjosi käsivartensa Inarille ja he lähtivät jälleen kävelemään suunnaten kulkunsa Seinelle päin.

Taaskin he vaikenivat, mutta nyt melkein viileän rauhallisina, turvallisina, kohtalokkaan yhteenkuuluvaisuuden tunteen kytkeminä ja taltuttamina.

— Mutta sinunkin täytyy olla aivan ehdoton, luopua muusta, sanoi Porkka hyvästellessään. Muuten ei tule mitään meistä…

— Minun täytyy kuitenkin tavata Alvia selittääkseni… En voi näin hänestä erota. Olen sen hänelle velkaa…

— Mitä lyhyemmin, sitä parempi. Usko minua!

— Tahdon koettaa… Ole hyvä minulle!

— Ja sinä, ole uljas!

— Tahdon koettaa…

— Näkemiin siis, sinä rakas, rakas…

XVI.

Heti kun Porkka oli kadonnut näköpiiristä, katosi Inarin levollisuuskin. Hän kiirehti juoksujalkaa portaita ylös huoneeseensa kuin takaa-ajettu, kuin vankilasta pakoon päässyt pahantekijä. Missä oli hän ollut, mitä tehnyt, oliko hän hourinut viimeisen vuorokauden?

Tässä oli huone paikoillaan, tuossa hänen jokapäiväisen askartelunsa pienet välineet, jotka eivät tienneet mitään hänen sairaloisen, huiman henkensä avaruusmatkoista, hänen pitkästä sitovasta intohimostaan. Ne kertoivat maanpäällisestä elämästä päivästä päivään, hiljaisesta työskentelystä vaatimattomine virkistyksineen, auringosta valtameren rannoilla, Alviasta ja heidän yhteisestä rauhallisesta pikku-onnestaan…

Ja nyt tuli Porkka häntä noutamaan kuin omaansa, veti hänet pois rauhasta, rakkaudesta ja Alviasta. Ja hänen täytyi totella. Oliko hän siis sittenkin Porkan oma? Oliko siis Porkka hänen oleellinen itsensä ja Alvia vain ohi-liukuva unelma, vain haihtuva hattara haaveen maailmassa, vai oliko Alvia kenties terveen todellisuuden edustaja ja Porkka vain hänen hullujen aivojensa olematon aarnivalkea? Mistä sen tiesi?

Inari huokasi helpotuksesta kuullessaan, että Alvia eilen käydessään oli luvannut tänään tulla uudestaan.

Hän ei ollut enää varma mistään. Kuin taikasauvan kosketuksesta saattoi kaikki tämä, mitä hän vielä paraillaan näki, tunsi, kosketti, uskoi omakseen, yht'äkkiä jälleen olla poissa. Kaikki virtasi, vieri, haihtui, häipyi, muuttui… lakkaamatta, lakkaamatta…

Miten hän itsekin oli eilisestä muuttunut! Eilen vielä oli niin liikkumatonta, niin tyyntä, ja tänään…

* * * * *

Alvia astui sisään kiihottuneen ja valvoneen näköisenä.

Ilosta huudahtaen riensi Inari häntä vastaan.

— Olen ollut niin levoton sinusta, sanoi Alvia, en ymmärrä miksi. Minusta tuntui aivan kuin olisit ollut jossakin vaarassa. Miksi et ilmoittanut mitään? Mutta onpa hyvä, että olet siinä taas!

— Ja onpa hyvä, että sinä olet siinä, hyväili Inari lapsellisen sydämellisesti.

Sama Inari, joka Porkalle oli ollut niin kivinen ja kohmettunut, oli Alvialle pehmeä ja taipuisa kuin valuva vaha. Kaikki ne välittömät ja herkät puolet hänen sielussaan, joita Porkka aikoinaan vastaanottamattomuudellaan oli loukannut ja jotka siksi niin itsepintaisesti piilivät loukkaajaansa, kuuluivat Alvialle. Porkan seurassa tunsi Inari olleensa vain kuin oman itsensä symbooli, aatteellinen, monumentaalinen, aineeton, iankaikkinen, mutta Alvialle hän oli sellainen kuin hän todellisuudessa oli, ajallinen, hetken keinuteltava, maallinen nainen, täynnä inhimillistä elämää ja sen monivivahteista väräjöimistä.

— Missä olet ollut?

— Olen ollut Porkan kanssa.

Alvia ei näyttänyt erittäin hämmästyvän tästä uutisesta.

— Aavistin juuri jotakin sellaista, hän sanoi.

— Oletko minulle vihainen?

— Miksi minä olisin vihainen?

— Sinä olit levoton tähteni. Olitko todella? Pidätkö siis minusta todella? Rakastatko minua vielä?

— Kuinka voit sellaista kysyä! Enkö ole sitä tarpeeksi osoittanut. Mutta sinä, Inari, rakastatko sinä minua…?

— Enkö minä sitten ole sitä tarpeeksi osoittanut? Tiedäthän kuinka raskasliikkeinen ja pitkäviivainen luonne olen. Minun elämässäni ei ole satunnaisuuksia eikä kevytmielisyyksiä. Sentähden siihen on mahtunutkin niin vähän rakkaudenseikkailuja. Jos kerran sellaiseen ryhdyn, on se minulle hengen ja elämän kysymys…

— Anna anteeksi, Inari, sanoi Alvia.

Mutta Inariin koski Alvian äänensävy. Hänen itsensähän oikeastaan olisi pitänyt pyytää anteeksi. Eikö hän nytkin keskellä herkintä avomielisyyttään, vilpitöntä sydämellisyyttään harjoittanut kaksimielisyyttä ja kavaluutta? Olihan kyllä totta tuo, mitä hän sanoi, mutta siinä ei ollut koko totuus. Alvia oli alkuaan sittenkin ollut sattuma, ei mikään etsitty, odotettu, valikoitu armas. Inari oli hänet tavatessaan niin väsynyt ja lopussa, että hän kenties silloin olisi tyytynyt keneen hyvänsä… Juuri silloin… ei muuten…

— Rakastatko minua oikein kauan?

— Aina, aina, sinähän tiedät sen, Inari.

— Silloinkin, jos et näkisi minua?

— Mitä tarkoitat?

— Jos kuolisin tai jos meidän täytyisi erota…

— Miksi täytyisi?

— En tiedä. Jos täytyisi. Ei sellainen riipu rakkaudesta tai rakkauden puutteesta. Maailmassa on niin paljon onnetonta rakkautta. Kaikki on niin monimutkaista.

— Minusta kaikki on niin yksinkertaista. Oma kohtani nimittäin. Minulla on vain yksi asia maailmassa, rakkaus…

— Sano, mitä on rakkaus? Ystävyyttäkö, kiintymystäkö, sisällistä yhteenkuuluvaisuuttako ja aatetoveruutta, vaiko hellyyttä, aistiarmautta, suloista toisiinsa suostumista…?

— Sinä et tiedä! — Sinä aiot siis taas jättää minut Porkan vuoksi!

— En tahtoisi koskaan jättää sinua, usko minua! Mutta en voi myöskään irroittua Porkasta. Mikä kerran on päässyt juurtumaan sydämeeni, kasvaa siellä ijäti. Minussa ei mikään lakkaa, mikä kerran on alkanut. Niin pitkäviivainen olen. Sentähden en voi katkaista siteitäni menneisyyteen, olen sen vanki, sen vallassa. Tahdon olla sinulle aivan rehellinen: Minä uskon, että suhteeni Porkkaan tulee jatkumaan tavalla tai toisella aina, vaikka emme voisikaan olla yhdessä, vaikka hermomme ajaisivat meidät uudelleen ja uudelleen erilleen niinkuin tähänkin asti, vaikka kulkisimme kokonaan eri teitä… Mutta jos hän joskus oikein vetoaisi minuun, niin en voisi kieltäytyä, jättäisin kaikki hänen tähtensä… Mitä se on?

— Sinä rakastat häntä.

— En rakasta häntä siten kuin luulet. Sinua minä rakastan. Voi, jospa tietäisit miten minun on vaikea!

— Sinä rakastat kahta siis…

He vaikenivat hetken.

— Jospa sinä tietäisit, miten myös minun on vaikea, jatkoi Alvia hiljaa. Ajatella, että en koskaan kokonaan tule sinua omistamaan, en koskaan kokonaan ole omistanut…! Että aina kuulut myös toiselle!

— Sinäkin puhut omistamisesta. Eihän kukaan ole toisen omaisuutta…

— Ei, ei! Tiedän kyllä. Mutta minussa on alkeellisia vaistoja, jotka eivät usko todistelujani. Ja jos tapan ne, kuolee minussa samalla jotakin hyvin kaunista ja herkkää, en voi enää rakastaa sinua senjälkeen yhtä täydellisesti kuin tähän asti. Tunnen sen. Jos lakkaan olemasta mustasukkainen, merkitsee se sitä, että jotenkin olen sulkenut sinulta herkimmän itseni…

Inari muisteli omaa rakkauden tuskaansa ja totesi Alviassa kauhukseen samat muuttumattomat sielun liikkeet. Jokainen sana oli totta, palanen hänen omaa elämäntarinaansa…

— Sinäkin puhut noin! huoahti hän murtuneesti.

Alvia luuli, että Inarin ääni sisälsi syytöksen. Hän olisi tahtonut ottaa sanansa takaisin, olla jälleen hyvä ja Inarille mieluinen niinkuin monasti ennen, mutta nyt hän ei voinut. Joku syvä, synkeä voima oli tarttunut häneen ja pakotti yhä eteenpäin rakkauden-kidutuksen tietä, joka tänään vasta ensimäistä kertaa heille avautui.

— Inari, sinä tiedät, miten äärettömästi sinua rakastan. Mutta emme ole vielä milloinkaan puhuneet rakkaudestamme. Minä olen uskonut sinun rakkauteesi ilman sanoja. Tahdoin sillä edes jotenkuten sovittaa sen, että kerran olen epäillyt sinua. Kärsimykselläni on pitkät juuret. En ole tänään suinkaan ensimäistä kertaa mustasukkainen. Mutta onko se sitten ihmeellistä! Tahdon kertoa sinulle nyt kaikki juurta jaksain. — Rakastuin sinuun lapsellisesti, sokeasti. Olinkin silloin tutustuessamme hyvin lapsellinen. Tiesin kyllä sinun olleen suhteissa Porkkaan, mutta luulin sen olevan lopussa. Uskoin sitä mitä toivoin: että rakastit minua yksin, niinkuin minäkin sinua. En uskaltanut, en osannut tätä kaikkea silloin ilmituoda, kokemattomuuteni ja ujouteni esti minua. Ja sitten tuli matka väliin. Senkin suhteen olin tunnollinen kuin koulupoika. Minusta oli selvää, että ihmisen oli toteltava taiteilijakutsumustaan, stipendejä ja elämän ulkonaista koneistoa kuin sotamies. Sitä kaikkea aioin käyttää tullakseni kuuluisaksi ja ansaitakseni siten sinun rakkautesi. Sellaisissa houreissa lähdin. Ja sitten tuli pettymys, ensimäinen pettymykseni. Sinun kirjeesi mursi minut kokonaan. Olit rehellinen: sanoit, että et rakasta minua, että toinen suhde sitoo sinut, että kaikki on lopussa…

— Se ei ollut totta, huokasi Inari. Minä kirjoitin pakosta.

— Jospa olisit silloin nähnyt tuskani. Hulluna kiertelin syrjäkujia näillä samoilla tienoin, missä nyt olemme viettäneet niin ihania aikoja. Naivisuuteni oli saanut kovan kolauksen ja oli vähällä muuttua kyynillisyydeksi. Ylpeys, loukattu turhamaisuus sai sananvallan. Syytin sinua kevytmielisyydestä ja keimailusta. Luulin, että tahallasi, huviksesi, kylmästi ja ohimenevästi olit käyttänyt hyväksesi kokemattomuuttani. Vannoin sulkevani sinut sydämestäni ainaisiksi ajoiksi. Koetin upottaa herkkyyteni raakuuteen, otin käytäntöön henkeni hädässä ja uhmassani miesten tavallisen elämänjärjestyksen, joka siihen asti oli ollut minulle kammottava ja kaukainen… Ja niin meni elämä, kunnes taas tapasin sinut täällä… Huomasitko, että ensin olin varuillani? Tai ehk'et huomannut, luulit sitä kenties samaksi saamattomaksi ujoudeksi kuin ennenkin. Mutta sitä se ei ollut. En tahtonut toista kertaa pettyä. En tiennyt sinusta mitään muuta kuin sen, mitä itse olit kirjoittanut. Et puhunut mitään. Minulla oli kaikki syy luulla, että olit yhä sidottu Porkkaan. Tosin jotkut kirjeet Suomesta käsin kertoivat erinäisiä taiteilija-juoruja, jotka osittain koskivat sinuakin. Mutta nehän ovat aina merkityksettömiä… Vähitellen on kuitenkin kaikki käynyt, niinkuin on käynyt. Aika ajoin on minussa kyllä pyrkinyt esiin pieni epäilyn itu, eikä niin pienikään. Mutta olen koettanut painaa sen alas. En tiedä mitään sen hirveämpää kuin ajatella sinusta kyynillisesti tai nähdä sinut itsesi kyynillisenä. Sitäpaitsi tuon ensimäisen tuskani olen oppinut näkemään jo oikeassa valaistuksessaan. Se ei ollut sinun syytäsi, ei ollenkaan. Se oli vain romantisen mielikuvitukseni luoma. Mutta lopultakin olen todellakin uudestaan ruvennut uskomaan, että sinä sittenkin rakastat minua, että nyt on kaikki hyvin. Olet jälleen tuudittanut minut tuohon unelmaan. Ja että minä yhä olen jäänyt sen tuuditettavaksi, johtuu siitä, että en hetkeksikään ole lakannut sinua rakastamasta, että taas olen tahtonut kuvitella itseni onnelliseksi… Ja nyt… Taas tulee siis sama… Taas näen itseni siis vain paremman puutteessa otetuksi… Taas minut heitetään syrjään väliaikaisena… Ei, minä en pelaa sitä roolia enää ikinä. Vaikkakin rakastan sinua… Ja juuri siksi, että rakastan…

Inari kuunteli henkeä pidätellen Alviaa. Monta käsittämätöntä kohtaa kirkastui hänelle. Alvia ei ollutkaan niin lapsi, niin itsetiedoton, kuin miksi hän oli luullut häntä, ei myöskään niin kyynillinen, miksi hänen hetkittäinen epäilynsä ja omantunnontuskansa oli hänet olettanut…

— Nyt minäkin voin kertoa kaikki, sanoi Inari. En ole voinut tehdä sitä aikaisemmin monesta syystä. En ole vaiennut pettääkseni sinua, vaan siksi, että osa tarinaani kuului toiselle, jota en ole tahtonut kavaltaa, ja siksi myös, että en oikeastaan tiennyt sinusta mitään ja minun uskonikin on horjunut. Ensin kun kohtasin sinut, olin väsynyt, rääkkääntynyt entisestä. Rakastin toista ja olin onneton. Sinä lohdutit minua. Olin kyllin heikko ottaakseni sen vastaan. En ajatellut muuta kuin omaa tuskaani. Kiinnyin sinuun enemmän kuin olin tahtonut. Minusta se oli väärin. Minusta ei ihmisellä saanut elämässä olla kuin yksi rakkaus, oli se sitten kuinka tuskainen ja kalliisti maksettava hyvänsä. Olin mielestäni pyhästi velvoitettu palaamaan entiseen. Siksi pakotin itseni kirjoittamaan niin poistyöntävän, kylmän kirjeen, vaikka mieleni teki hyrskiä paperille sydämeni sairaus, ikäväni, murheeni ja hellyyteni. Luulin tekeväni siinä oikein meille kaikille. Olit niin nuorikin! Ajattelin, että ensimäinen rakastumisesi ehkä olisi ohimenevää kuten tavallista ja että ainakin olisi sinulle hyvin traagillista, jos tämä satunnainen ensi-lempi vangitsisi sinut elin-ijäksesi niin traagilliseen ja kokeneeseen naiseen kuin minä… Älä pahastu, että puhun näin suoraan. Minulle on suuri helpotus, että näin saan puhua kaikki. Minulla on tarve olla suora sille, jota rakastan ja minä rakastan sinua sittenkin, vaikka se on väärin, väärin vieläkin! En tiedä miksi, minusta tuntuu vain siltä! Minulla ei olisi saanut olla elämässä kuin yksi rakkaus! Anna minulle anteeksi, että rakastan sinua!

Alvia sulki Inarin syliinsä.

He viipyivät kauan vaieten, synkkinä, sydän sydäntä vasten tässä ensimäisen suuren tunnustuksen tuskaisessa syleilyssä. Iloinen, koristeellinen satuidylli, jonka puitteissa he tähän asti olivat eläneet, häipyi heidän silmistään kauas taivaan rannalle. He katsoivat toisiinsa ankaroina, rehellisinä, kipeästi palavina, kohtalokkaalla rakkaudella, välittämättä enää hellyyden tai lohdutuksen onnesta.

— Ja sitten täällä! jatkoi Inari kertomustaan. Porkan ja minun suhteeni oli Suomessa kehittynyt sietämättömäksi. Olin siellä jo sisällisesti yksin. Sinä olit muiden onnettomuuksien lisäksi tullut kuin kiila väliimme. Mutta en tahtonut mainita siitä mitään sinulle, sillä en ollut tullut sinua etsimään enkä takaisin valloittamaan, en tahtonut vedota ystävyyteesi, josta jo olin luopunut. Olin ylpeä minäkin. Sentähden vaikenin… Ja minä antauduin sinulle monesta syystä… Tietysti en olisi voinut tehdä sitä ilman rakkautta, mutta se ei tapahtunut sattumasta, ei itsetiedottomasta heikkoudesta, vaikka se saattoi näyttää sille. Enhän odottanut sinulta lemmenvaloja, en sanonut itse mitään. Antauduin siis kokonaan aseettomana, tietäen hyvin, että olisit voinut vahingoittaa minua, jos olisit tahtonut. Enhän kysynyt mitään, en sopinut mistään… Se oli minun luottamukseni osoitus… heittäytyä uimaan ilman korkkivyötä… Joskus olin huomaavinani sinussa kyynillisyyttä ja koetin silloin lyödä sinut vielä suuremmalla. Mutta miten se koski minuun! Arvasin hyvin, ettet enää eroottisilta kokemuksiltasi ollut aivan eilispäivän lapsi ja tunsin, että jos olisit ottanut minut kyynillisesti, olisi se ollut meidän suhteemme loppu. Se teki minut epätoivoiseksi, tahallani tehostin silloin niitä puolia, joista itse eniten kärsin… Sekin oli pahasti tehty…

He istuivat yhteenpuristuneina kuunnellen toistensa sielujen avonaista nyyhkytystä. Suuri vakavuus täytti heidät. Kestäisivätkö he toisiaan tällaisinakin?

— Miten äärettömästi minä rakastan sinua, sanoi Alvia.

— Et niin paljon, että jaksaisit unohtaa menneisyyteni…

— Kun et itsekään unohda.

— Mutta minähän olen sen itse elänyt. Se on osa minusta. Porkkakin. Kenties paras osa. En voi, en tahdo edes häntä sielustani kadottaa. Ilman häntä en olisi se, mikä olen. En näin inhimillinen, näin elämää ymmärtävä, en näin hyvä sinullekaan. Hän on viljellyt minut.

— Mutta minä kadehdin häntä siitä. Ei, minä en voi unhoittaa sitä. Että niin suuri osa sinusta, paras osa, kuten sanot, kuuluu hänelle, että kiität häntä kaikesta…

— Kiitän sinuakin.

— Minä jään kuitenkin aina sinun elämässäsi vain episoodiksi, lisännöksi…

— Voi, miksi niin sanot!

— Kun asia on niin.

Inari painoi päänsä alas.

— Et sinä rakasta minua, sanoi hän hitaasti.

— Kuinka voit niin sanoa!

— On niin hirveää, että syytät minua siitä, mitä olen elänyt. Sinähän tiesit kaikki. Enkä minä voi sille mitään. Minun on täytynyt elää elämäni niinkuin olen elänyt, siksi että olen sellainen kuin olen. Jos syytät siitä, on se sama kuin syyttäisit minua omasta aineestani, siitä, miksi olen syntynyt, joka on minussa oleellista, elimellistä, jolle en voi mitään. Ja tiedätkö mitä rakkaus on? Se on koko olemuksen tunnustamista. Ei vain, että hyväksyy ne ja ne puolet ja paheksuu niitä ja niitä, vaan että koko ihminen sinään, sellaisenaan, on hyvä ja armas. Jos rakastaa jotakin oikein, niin ei erota hänessä miellyttäviä ja epämiellyttäviä ominaisuuksia. Ne sulavat yhteen, kaikki hänessä, tuskat, virheet, onnettomuudet, vajavaisuudetkin vain kaunistavat. Se on rakkautta, ja siinä on juuri rakkauden sanomaton onni! Muuten voi sanoa: pidän tästä, mutta en tuosta ominaisuudesta, tuo on hyvää, tuo on pahaa, tuo rumaa, tuo kaunista. Kritiikkiä on kaikkialla ja henkilökohtaista hyväksymistä ja paheksumista kaikkialla, mutta ehdotonta tunnustusta, luottamusta ei ole kuin suuressa rakkaudessa. Siitä tulee samalla sen suuri turvallisuus… sen suuri järjettömyys… Miten elämä siltä pohjalta on yksinkertaista!

— Ja monimutkaista! naurahti Alvia. Kyllähän tuo on kaikki totta mitä sanot. Mutta juuri senvuoksi minun pitäisi saada sinut kokonaan…

— Jos me karkaisimme yhdessä! Vie minut jonnekin oikein, oikein kauas, minne ei mikään menneisyyden varjo ulotu, jossa muisti katoaa, jossa elämä pakostakin on yksinkertaista, jossa minulla ei ole mitään muuta kuin sinut. Se olisi minulle suurin autuus, ei ajatella mitään, ei punnita eikä pohtia mitään, ei tehdä pahaa kenellekään, olla vain… Jättäisimme kaikki ponnistelut ja pyrkimykset, eläisimme päivästä päivään, istuisimme vaikka Mekan kadulla minareetin siimeksessä, antaisimme auringon paahtaa, haihtuisimme tuntemattomina kulkijoina tuntemattomien valtakuntien varjoon jonnekin etäisille itämaille. Sinä soittaisit, minä laulaisin, kiertäisimme pihasta pihaan ja nukkuisimme yömme jollakin kivilaatalla palmujen suojassa. Eikä kukaan enää koskaan kuulisi nimeämme, ei tietäisi meistä mitään. Uskoisitko sitten rakkauteeni? Rakastaisitko niin paljon itse, että jättäisit kaiken muun…?

— Seuraan sinua vaikka valtameren syvyyksiin, vaikka ikuiseen hämärään…

He vaipuivat suloiseen mielikuvitteluun…

Inari melkein todenteolla toivoi, että hän nyt olisi kaukana Alvian kanssa, että joku ulkonainen väkivaltainen voima heittäisi hänet erilleen Porkasta, ettei hänen tarvitsisi valita, kitua, kärsiä, rääkätä itseään ja muita, ettei hän jälleen joutuisi Porkan ankaran vaikutusvallan alaiseksi…

— Nyt et tule minua näkemään pitkiin aikoihin, sanoi Inari, kun heidän piti erota. Täytyyhän minun Porkan kanssa suorittaa joku pitempi keskustelemus, että asiat vähän selviäisivät.

Hän koetti saada ääntänsä leikilliseksi.

— Kuinka pitkä?

— Pari viikkoa kestävä esimerkiksi!

— Eikö pari päivää riittäisi?

— En tiedä, ehk'ei pari viikkoakaan, voi kestää pari vuottakin…

Alvian hahmo pimeni. Hänen suunsa viivat kiristyivät.

Syntyi pitkä, painostava vaitiolo.

Alvia irroitti kätensä Inarin kädestä. Inaria värisytti kylmyys.

— Minähän puhuin leikkiä vain, sanoi hän anteeksi-pyytävästi.

Mutta kun Alvia oli mennyt, muisti hän, että hän oli luvannut Porkalle erota Alviasta. Näinkö hän oli pitänyt lupauksensa? Mutta hän ei ollut voinut muuta. Olihan hän sentään puhunut Alvialle suoraa kieltä, loukannut häntä, kylvännyt levottomuuden siemenen hänen sydämeensä, valmistanut häntä ottamaan vastaan mahdollista onnettomuutta… Olihan se alkua eroon…

XVII.

Sitten seurasi sarja myrskyisiä, hermoille käypiä kohtauksia.

Inari tapaili vuoroin Porkkaa, vuoroin Alviaa. Hän heittelehti rääkkääntyneenä, älyä vailla, kummankin välillä osaamatta ratkaista, päättää, pääsemättä selvyyteen itsestään. Hän ei tiennyt, valehteliko hän vai puhuiko hän totta. Mitä rehellisemmin hän ilmehti itseään, sitä ristiriitaisempaa oli hänen esiintymisensä.

Porkka pidätti häntä usein tahallaan, esti häntä menemästä kohtaamaan Alviaa. Alvia kärsi koko rakastavan sydämensä voimalla ja välitti kärsimyksensä Inariin.

Inari oli itse tulla hulluksi. Ei koskaan vielä ollut hän kokenut mitään näin kamalaa.

Kaikki kolme kuluivat hyvin äkkiä.

Porkan ensimäinen itsesoimaava tunnekuohu heikkeni, hän unohti oman syynsä ja alkoi yksinomaan syyttää Inaria. Hän ei muistanut olla niin kärsivällinen ja hyvä kuin mitä oli luvannut. Alvian kyynillisyys eneni, hän alkoi uudelleen epäillä Inaria. Ja Inari sekä syyttää että epäillä itseään.

* * * * *

— Sinä tahdot pakottaa minut pahaksi, sanoi Inari Porkalle. En voi olla Alvialle paha.

— Mutta minulle kyllä! Siitä asti kuin tulin, en ole kuullut sinulta ainoatakaan hellää äänenpainoa. Enkä edes enää voi uskoa siihen, mitä sanot. Lupaat erota Alviasta, mutta siitä ei tule mitään.

— Kun et anna minulle vapautta etkä aikaa. Kiusaat, kahlitset minua. En minä voi toimia nopeammin kuin voin.

— Kuinka kauan siis tarvitset vielä aikaa?

— En tiedä…

— Voi olla, että sitten on liian myöhäistä.

— Joku muu on kenties myös eronnut liian myöhään, vastasi Inari purevasti.

* * * * *

Alvia puhui Inarille:

— Mitä tämä kaikki oikein merkitsee? Selitä jumalan nimessä, en ymmärrä enää sinua! Sinä olet poissa vuorokausmääriä toisen miehen kanssa, kokonaisia öitä yksissä, samassa huoneessa kenties, ja vaadit, että minä vain luottaisin sinun rakkauteesi ja uskollisuuteesi. Sinä vaadit mahdottomia!

— Ei minulla ole Porkkaan mitään eroottista suhdetta. Mutta jos sellainen joskus on ollut, niin on se särkenyt eräitä rajoja, muodollisuuksia. En voi häntä kainostella, ujostella, arkailla kuin jotakin vierasta. Se on taas mahdotonta se. Etkö ymmärrä sitä!

— Enhän minäkään pelkkään erotiikkaan tarraa kiinni. Se on minulle oikeastaan vähäpätöistä. Pääasia on, että hän on sinulle tärkeämpi kuin minä. Hänen vuoksensa laiminlyöt minut, rikot sanasi. Miksi lupaat tulla minua tapaamaan, kun et kuitenkaan tule? Mikä sinua estäisi tulemasta!

— Voi sattua, että ei pääse!

— Ja minä houkko en voi olla sentään odottamatta. Saint-Germainin vanha kirkko, tuo meidän entinen tapauspaikkamme on ollut hirveän tuskani todistajana. On sovittu esim. kello seitsemästä. Kello tulee kahdeksan, tulee yhdeksän… Uskottelen, että olen erehtynyt aikamäärästä, seison edelleen, vaikka sataa, vaikka joku ohikulkeva tuttava nykäisee käsivarresta ja pyytää mukaan, vaikka poliisit ja kukkakaupustelijat katsovat minuun säälivästi. He arvaavat tietysti, että on kysymyksessä joku cause de passion. Ja sitten jään taas yksin. En voi mennä enää juuri ollenkaan huoneeseeni. Se on minulle vihamielinen, se ei siedä minua enää, minä en kestä sen soimausta. Kirjat ja nuotit, jotka siivooja on järjestänyt tiukkaan täsmälliseen pinkkaan, vuode, joka on liian kylmä ja koskematon, ilma, joka on vieras ja kolea, kaikki asumattoman siisteyden merkit siellä paljastavat pilkallisesti sisällisen heikkouteni ja ajavat minut jälleen ulos maailmalle. En kestä tätä enää kauan. Kuinka voit olla niin lähellä minua ja sentään niin kaukana, etten edes ymmärrä!

Olet osa minusta, ajattelee Inari, sentähden olet lähellä minua etkä sentään ymmärrä…

* * * * *

Ja taas sanoo Porkka:

— Olen aina sanonut, että et ymmärrä rakkauden asiaa. Jos vähänkään ajattelisit omaa onneasi, et täten kilpaa vieroittaisi itsestäsi kahta ihmistä, jotka rakastavat sinua. Jos tätä jatkuu, kadotat molemmat. Päätä siis!

* * * * *

Mutta Inari ei jaksa erota kummastakaan. Ja tilanne muuttuu yhä pahemmaksi. Inari unohtaa tunnit ja minuutit hetken hirvittävän tärkeyden vuoksi. Hän rakastaa ja loukkaa kumpaakin yhä enemmän.

Mitä enemmän Porkka jälleen kovettuu ja kylmenee, sitä enemmän Inari uudelleen alistuu hänen valtaansa. Ja mitä enemmän hän Alviasta pyrkii erilleen, sitä enemmän kärsii hän tästä erosta, kaipaa Alviaa ja syyttää Porkkaa koko onnettomuudestaan. Mutta Alvia tulee jälleen vakuutetuksi rakkausunelmainsa hulluudesta. Hän on vuorottain hentomielinen, vuorottain raaka. Ja Alvian raakuus koskee Inariin vielä enemmän kuin Porkan kovuus. Mutta silloin on hänellä vielä suurempi tarve selittää, hyvittää, pitkittää eron tekoa…

Useammin kuin Porkan laiminlyö Inari kuitenkin Alvian ymmärtämättä miksi, uskoen melkein, että se on siksi, että Alvia on häntä lähempänä… Mutta Porkan voima hallitsee jo hänen tahtoaan. Seurustelu Alvian kanssa muuttuu vähitellen kirjeelliseksi. Hän tottuu, tyytyy siihen, että joka päivä tulee Alvialta joku pieni tervehdys.

Mutta sitten ne äkkiä lakkaavat… Kunnes tulee tällainen kirje:

'Inari. Rakastan sinua iankaikkisesti, mutta minun täytyy erota sinusta. Sinulla on liian vahvat juuret menneisyyteen, se vetää sinut pois minusta, en saa sinua koskaan omakseni kokonaan. Nyt tiedän sen varmaan. Ajan pitkään se laimentaisi rakkauteni ja särkisi onneni. Ehkä jatkuisi tätä samaa aina. Ethän sinä sille mitään voi, en sano tätä syyttääkseni sinua, vaan paljastaakseni oman heikkouteni. Tuskani on ylivoimainen. Ja jos se lakkaisi, olisi rakkautenikin saanut lopullisen kuolin-iskunsa. Sitä en tahdo. En tahdo tulla sinun suhteesi kyynilliseksi. Sinun täytyy jäädä tähdeksi elämäni taivaalle, sinä suurin, kaunein ja armain!

Siksi häviän, en sano elämästä, vaan sinun elämästäsi, ainaiseksi. Jotten enää itse pettyisi ja jotta sinunkin olisi parempi. Teillä kahdella on pitkä yhteinen taival takananne, sitkeitä sielunlankoja, jotka sitovat teidät toisiinne. Kenties ilman rakkautta, kuten vakuutat, mutta onhan tuo yhteenkuuluvaisuus sitten jotakin vielä voimakkaampaa kuin rakkaus. Olenhan nähnyt hirvittävän taistelusi. Hän on joka tapauksessa sinulle tärkeämpi kuin minä. Sen olen huomannut. Ja usko minua: häntä sinä sittenkin syvemmin rakastat. Minä olen tullut viimeiseksi ja minun asiani on senvuoksi ensimäiseksi väistyä. Matkustakaa te rauhassa Suomeen. Minä en tule sinne milloinkaan enää. Jään tänne maailmalle, haihdun jonnekin hämärään, niinkuin kerran kuvittelimme, mutta yksin. Minun on helpompi niin. Kaikkialla on sen verran öisiä ilotupia, joissa yksinäinen pelimanni niinkuin minä voi ansaita leipänsä.

Kiitän sinua kaikesta, tuskastanikin…'

Inarin pää painuu kuin raskaasta tylsyydestä. Onko tämä mahdollista!

Sitten äkkinäinen tulipalon hätä hänet tempaisee. Hän syöksyy ulos, rientää Alvian asunnolle. Hän ei kävele, hän juoksee, lentää, silmät sokeassa palossa, näkemättä ihmisiä, huomaamatta omaa hullunkurisuuttaan. Hän kiitää nopeammin kuin hevoset ja vaunut, hän karkaa kuin kauris ylämaat, alamaat, kuin koira päistikkaa, suoraa maaliin, vaistonsa vetämänä, ennenkäymättömiä oikoteitä…

Alvia ei ole kotona.

Inari värisee neuvottomana. Mistä, mistä tavoittaa hänet tässä miljoonakaupungissa? Keksimättä mitään hän jää odottamaan hänen portilleen. Eiköhän hän tulisi, jos oikein kauan odottaisi… Ei ketään tule…

Sitten hän vasta muistaa että onhan postikin olemassa, että voihan hän kirjoittaa…

Hän menee lähimpään kahvilaan, pyytää paperia. Mutta mitä hän kirjoittaisi? Pyytäisi Alviaa siis jäämään hänen luokseen, jatkamaan tätä… Ei, se oli mahdotonta. Kaikki oli totta, mitä Alvia kirjeessään sanoi, liiankin totta. Miksi ei hän voinut nähdä asioita yhtä hämärästi kuin hän näki nuoresti ja romantisesti? Ja Alvia tunsi itsensä. Jos tätä jatkuisi, hänen rakkautensa kuolisi, hän kivettyisi niinkuin Inari oli kivettynyt Porkalle Naiman vuoksi. Se olisi kauheaa. Inari oli näkevinään Alvian tuon aikoinaan niin hennon ja herkän, tulevan vastaansa kylmänä, kovana, karkeana, ivallinen, epäkunnioittava hymy huulillaan. Ei, sitä hän ei kestäisi. Silloin Alvia olisi kadottanut juuri sen, mitä Inari hänessä rakasti. Ja olisiko heillä sitten enää mitään yhteistä tunnelman rikkouduttua, erotiikan sammuttua, seitsemän vuoden kuluttua, niinkuin Porkalla ja Inarilla kuitenkin oli? Eikö hän vaatinutkin mahdottomia elämältä vaatiessaan kauniimpaa, kestävämpää, arvokkaampaa suhdetta kuin hänen ja Porkan! Ei kenenkään elämänjuoksu mennyt ilman erheitä, pettymyksiä, hairahduksia, kärsimystä. Ehkäpä juuri nyt, nyt vasta, kun kaikki tuo jo oli kestettyä ja takana, he voisivat rakastaa toisiaan oikein kauniisti ja inhimillisesti, kuten Porkka uskoi. Vakuuttivathan sekä Porkka että Alvia oikeastaan samaa ja samaa sanoi Inarin oma vakaumus. Miksi hän ei siis uskonut! Miksi pyrki hän yksin luomaan onnettomuutta, kun kaikki muut olivat valmiit ajattelemaan toistensa onnea! Ei, hän ei saanut kirjoittaa mitään Alvialle. Se olisi ollut rikos. Ja mitä olisi hän muuta voinut sanoa, kuin että joka sana oli totta ja oikein. Pyytääkseen Alviaa jäämään olisi hänen lopullisesti ollut luovuttava Porkasta, kiellettävä hänet. Mutta se juuri olisi ollut kaikista suurin rikos, samaa kuin kieltää paras itsensä. Ja jos Alvia olisi vaatinut tällaisen puhtaasti inhimillisen arvon poispyyhkimistä, olisi hän ollut vielä luonnottomampi ja ahtaampi kuin Porkka, joka vaati eroottista suhdetta poistettavaksi saadakseen suhteensa Inariin täydelliseksi. Mutta jos suhde Porkkaan jatkuisi vaikka kuinka epäeroottisena tahansa, kuluttaisi se Alvian rakkautta. Hän oli liian nuori Inarille. Hän ei koskaan kokemuksiltaan saisi kiinni Inaria. Vaikka he eläisivät sata vuotta, olisi Inarilla aina parin vuoden etuennätys, joka tulisi kiusaamaan Alviaa. Hänellä ei ollut oikeutta vierittää tätä taakkaa nuorukaisen hartioille, etenkään nyt, kun hän itsekin kieltäytyi sitä vastaanottamasta. Ja hänellä ei ollut varaa Alvian vuoksi menettää Porkkaa.

Inarin aivot kehräsivät kuumeisesti.

Kynä oli vaipunut hänen kädestään. Paperi jäi tyhjäksi.

Hän nousi pöydästä.

Ja hiljalleen, väsyneesti hän alkoi kävellä kotiinsa päin…

XVIII.

Kerran vielä kävi Inari Alvian asunnolla. Mutta hän ei hämmästynyt, ei säikähtänyt, kun hänelle sanottiin, että Alvia oli matkustanut. Hän painoi vain alistuvaisesti ja murheellisesti päänsä alas.

Kuoleman hiljaisuus vallitsi hänen sielussaan. Kaikki oli siis ratkaistu.

Hän tuli Porkan luo ja sanoi:

— Alvia on nyt ainaiseksi mennyt…

Porkka otti Inarin pään käsiensä väliin ja katsoi häntä kauan vakavasti silmiin.

— Olihan se parempi näin, Inari, eikö niin? Elämä oli kysymyksessä.

Inari nyökkäsi äänettömästi.

Hänen sydämessään tuntui vain niin autiolta ja lakastuneelta ja kuori kovemmalta hänen pinnallaan kuin ennen.

Ja se jäi sellaiseksi. Inari oli hiljainen, suljettu, näkymättömästi poistyöntävä. Hän saattoi pitkäksi aikaa jäädä tuijottamaan eteensä. Hän oli hajamielinen, ei muistanut vastata kysymyksiin, jäi seisomaan keskelle katua, pysähtyi keskelle lausetta.

Hänessä oli joku ammottava tyhjiö, jota ei voinut täyttää millään elävällä elämällä. Kadonneen Alvian kuva vain kummitteli hänen aivojensa autiossa yössä. Parisi vaivasi häntä. Jokainen kohta siellä muistutti jostakin ennen olleesta, jota ei enää ollut…

Alvian viimeinen kirje oli kuin vainajan tahto. Pois Parisista, pois!

Porkka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan lähdöstä. Hän tahtoi vihdoinkin nauttia jälleen löydystä rakkaudestaan. Mutta turhaan koetti hän saada Inaria eläväksi, antautuvaksi. Päinvastoin tarttui Inarin ynseys vähitellen häneenkin. Saatuaan ulkonaisesti tahtonsa perille, Inarin jälleen näennäisesti omakseen, alkoivat taas heidän sisälliset ristiriitansa tuntua kovina, katkeroittavina. Hän tunsi sovittaneensa oman vikansa ja jäi hyvällä omallatunnolla syyttämään Inaria, joka viimeiseksi oli ollut loukkaava. Ja lopulta hän pani koko heidän rakkaudenonnettomuutensa kokonaan Inarin niskoille, pesten mielikuvituksessaan itsensä aivan puhtaaksi, ja uskoen omiin mielikuviinsa.

Inari taas kantoi kaunaa Porkalle siitä, että hän tämän vuoksi oli kadottanut Alvian.

Hän oli usein myös häijy ja itsevaltainen, sisimmässään vaatien Porkalta pelkkää alistumista ja palvelemista. Nyt on sinun vuorosi, hän tunsi. Jos en kelpaa tällaisena, voit mennäkin. Se on minulle yhdentekevää.

Hänen sielussaan asui suuri, viileä välinpitämättömyys. Ei voinut tapahtua enää mitään. Ei mitään pahaa ainakaan. Koko hänen entinen elämänsä näytti hänestä nyt vain kuumeisten aivojen houreelle, pitkälle tuskalliselle hulluudelle. Ja kaikki, mitä Porkka puhui, tuntui hulluudelle.

Hän ei tahtonut enää rakastaa, korkeintaan tulla rakastetuksi, ei osannut olla avonainen ja antautuvainen, korkeintaan kiitollinen, jos joku oli hyvä.

Porkka teki parastaan, mutta Inari vertasi häntä Alviaan, eikä hän ollut yhtä hyvä hänen mielestään, ei osannut tarjota mitään, joka Inarille olisi tuottanut iloa. Onni tarjottiin hänelle liian myöhään. Hän oli sammunut, hänen sielunsa puhkesi kukkaan maata kohden, ei mikään päivänpaiste voinut sitä enää elvyttää. Ja niin monta pitkää vuotta oli hän kuitenkin janonnut rakkautta, hellyyttä, aurinkoa, turvaa, kotia… Mutta hän oli pakottanut hyrskyävät tunteensa vaikenemaan säilyttääkseen Porkan, ruokkinut häntä väärillä, miehekkäillä mielikuvilla ollakseen hänelle mieluinen. Ja taas olivat nämä mielikuvat toteutuneet! Hän oli nyt henkisesti ahavan purema, luonteeltaan karaistunut. Hän ei ymmärtänyt, mihin hän enää olisi tarvinnut Porkkaa. Turhaan koetti hän etsiä itsestään jotakin salaista soppea, jossa vanha uhrituli vielä olisi palanut. Hänen sydämensä ei sanonut mitään, hänen aistinsa eivät sanoneet mitään, hänen päänsä sanoi, ettei hän kaivannut avioliiton suojaa, ei mahtunut siihen, ei sopinut siihen enää. Se olisi ollut tyylitöntä. Hän olisi raiskannut kodin niinkuin kodittomuus oli raiskannut hänet. Hän olisi kuljettanut sinne sydämensä sulamattoman talven ja kuihtumuksen, arpiniekan, kovettuneen, välinpitämättömän sielunsa, joka ei enää pelännyt antaa vasta-iskuja… Kuin aave olisi hän siellä ollut…

* * * * *

Sangen pimeässä ja raskaassa mielialassa he vihdoin lähtivät kotimatkalle.

Oli jo joulukuun puoliväli, kun he astuivat laivaan, jonka piti laskea heidät jälleen kotimaan rannalle.

* * * * *

He istuvat kannella pimeässä suurien vilttien sisällä, tuijottaen mustaan aaltoilevaan veteen ja kuunnellen koneen yksitoikkoista jytinää. Leuto tuuli puhaltaa, tähdet leviävät rajattomana iankaikkisuutena heidän yllään.

Nekin kiertävät yksin rataansa, puhuu Inari itselleen. Ja jos ne sattumalta kohtaavat toisensa, niin palavat ne poroksi. Niinköhän on ihmisenkin laita, luonnon ikuisten lakien lapsen? Polttaa tuhaksi yksilöllisyytensä, painua takaisin alas alku-aineeseen, alkaa alusta ja joskus hämärässä, käsittämättömän etäisessä tulevaisuudessa jälleen puhjeta elimelliseen yhteiselämään… Vain siksi, ettei tyhjyyttä olisi… Minulla on jo tyhjyys, usva, hämäryys. Mikään yksilöllinen pyrkimys ei tue minua enää. Tahdottomana vajoan kaaoksen syliin. Suuret luonnon voimat voivat jo pyyhkiä minut pois. Näkymättömät bakteriot hajoittavat jo elimistöäni, josta elämän toimintatarmo on paennut. Ei mitään kulumatonta ole minussa enää. Eteenpäin rientävän kulon läpikulkupaikka olen ollut, rakkauden, joka sytyttää elämän ja jättää jälkeensä kuoleman… Yksi ainoa oli, joka yhdisti minut elävään elämään, yksi ainoa oli, jonka kanssa olisin voinut piirtää taivaalle tekemättömien tekojen ja suurten unelmien linnunradan… Sekin ainoa minulta vietiin! Nyt on pimeys…

Ja kuitenkin! Olihan hänellä Porkka. Istuihan sama Porkka tuossa hänen vierellään, sama eikä kuitenkaan sama!

Nyt minä tiedän, nyyhkyttää Inarin rinnassa, miksi maailma äkkiä on käynyt niin elottomaksi, miksi pimeä yksinäisyys minut ympäröi, miksi kaikki kauneus on kadonnut. Nyt tiedän sen ja tohdin sen lausua ensi kerran ääneen: Rakkaus, rakkaus, tuo inhimillisyyden ihanin kukka on kuollut minun sydämestäni! Voi minua, onnettominta ihmisten joukossa, minulla oli se, enkä osannut sitä vaalia! Minä kielsin sen aurinko-silmältä auringon, sen juurilta kaikkeuden janon, sen lehviltä heleän kyynelekasteen! Minä kielsin sen vangitsemasta katseellaan, juurtumasta juurillaan, jätin ilman armasta huolta ja ihailua tuon hemmoiteltavimman ja arimman taimen Luojan suuressa yrttitarhassa. Voi minua! Minun rakkauteni on kuollut minulta…!

— Inari!

Inari hätkähti hereille ajatuksistaan.

— Mitä?

— Sano minulle, Inari, miksi lähdit kanssani, kun et kuitenkaan rakastanut minua? Sinä rakastit sitä toista, rakastat yhä vieläkin ja pakottaudut olemaan minun kanssani! Silloin ensihurmauksessani en tätä kaikkea niin selvästi nähnyt. Olin liian onneton, onnellinen, liian täynnä omaa tahtomistani. Tuskani ja rakkauteni sokaisi minut. En ymmärtänyt, että sinussa oli ikuinen jää. Luulin, että sulaisit. Mutta sinä, joka olit tajuissasi, laskeva, näkevä, kaikkitietävä, miksi teit minkä teit?

— Minun täytyi…

— Kostaaksesiko minulle? No, siinä ainakin onnistuit! Säälistäkö, sano, säälistäkö, jota tiesit minun pelkäävän enemmän kuin mitään? Monta kertaa muistan sinun lausuneen toivomuksenasi, että tulisin heikoksi ja väsyneeksi. Tätä hetkeä sinä siis odotitkin! Oikeaan osasit. Nyt minä olen todellakin vanha ja rapistunut. Palaan Suomeen kymmenen vuotta vanhempana kuin mitä sieltä lähdin. Sellaiseksi olet minut nyt tehnyt. Oletko nyt tyytyväinen työhösi?

— Voi, miksi puhut noin katkerasti! Meillä on alunpitäen ollut niin erilainen käsitys rakkaudesta. Sinä luulit pelkääväsi sääliä, mutta pelkäsitkin itse rakkautta, ja siksi se nyt vuorostaan pakenee. Sankaritkin levähtävät, jumalatkin levähtävät, mutta sinä et sallinut yhteistä lepoa meille, sinä nimitit sitä heikkoudeksi. Ja kuitenkin olisin jaksanut siirtää vaikka vuoria, jos olisin sinun sylissäsi saanut itkeä ulos suuren inhimillisen väsymykseni. Tahdoit karaista itseäsi ja minua, kivetit kyyneleeni, pilkkasit tuskaani, herjasit hellyyttäni ja niin lakastuivat sielumme arimmat sirkkalehdet. Sinusta oli vanhuus rumaa ja yhdessä vanhettuminen häpeällistä ja niin saamme nyt hoippua hautaan yksinäisinä, tai toisten turvissa. Ja minä olin syntynyt maailmaan sellaista rakkautta varten, joka kestää muuttumattomana läpi kaikkien ikäkausien ja elämän vaihtelujen, uhmaa vanhuutta ja kuolemaa, halkaisee itse haudan erottavan muurin. Ja nyt… Näin aikaiseen jo minä sammuin… Hukkasin elämäntehtäväni… ja elämäni…

— Ja minä elämän tarkoituksen, sanoi Porkka pimeästi. Se kuoli sinun kanssasi. Tiedän kyllä, olen aina tiennyt, ettei elämällä olekaan mitään tarkoitusta, mutta minä annoin sille tarkoituksen, minä panin siihen sisällön. Nyt ei ole mielestäni millään mitään tarkoitusta enää, ei Suomella ei Europalla, ei koko ihmiskunnalla. Kaikki kärjistyi meihin, kaikki oli olemassa vain meitä varten ja meidän kauttamme. Nyt laskeutuu ylitseni vain rannaton, rajaton autius. Mitä minusta tulee tältä pohjattomuuden pohjalta? Mitä ilman Inaria? Millä täytän ja rajoitan elämäni nyt?

— Työllä!

— Miksi tekisin mitään! Ei ole ketään, jota varten tahtoisin mitään tehdä.

— Sanotaan toisten tekevän taidetta surustaan.

— En minä tiedä, onko minulla surua tai mitä minun siitä pitäisi tehdä. Minulla täytyy olla joku tarkoitus, vaikka kuinka valheellinen, joku tuki, joku mitta, joku suunta, joku ankkuri, ajatus, määrä. Muuten hyvä ei ole hyvää eikä paha pahaa, kaunis ei ole kaunista eikä ruma rumaa. Ei ole muotoja, värejä, viivoja, ei plastiikkaa eikä järjestystä millään. Nyt olen itse itselleni myös vallan välinpitämätön. En enää ajattele kasvattaa sisällistä ihmistäni. En ymmärrä, mitä sellainen edes merkitsee. En käsitä myös mitä Helsingissä tekisin. Se on aina merkinnyt minulle taistelutannerta. Ja tämän haaksirikon jälkeen ei minusta ole siihen enää… Tämän kaiken sinä olet saanut aikaan, tällaista jälkeä sinä jätät, Inari! Ja minä en voi koskaan antaa sinulle anteeksi, että olet päästänyt särkymään jotakin korvaamattoman kaunista. Kaikki riippui yksinomaan sinusta…

— Sinä särit ensin minussa jotakin korvaamattoman kaunista.

— Matkustinhan sen vuoksi Canossaan. Mutta en kelvannutkaan sinulle ja silloin olin sentään parempi kuin koskaan…

— Sinä hylkäsit minut ensin. Ja siitä jäi jotakin routaista rintaani. En voi olla enää välitön sinulle, en milloinkaan. Jotakin on välissä, joka estää lähestymästä, joka ei katoa, joka syyttää, jota en milloinkaan voi unohtaa…

— Olisihan silloin sulaa hulluutta, jos menisimme yhteen…

— Olisi…

— Yksi lohdutus minulla sentään on. Minä olen tehnyt parhaani. Nyt sinä olet syyllinen, en minä. Sillä olet helpottanut eroa ja minä voin jättää itsepuolestani sinut nyt paremmalla omallatunnolla kuin vuosi takaperin.

— Olemme molemmat tehneet parhaamme. Ja näin on meidän sentään käynyt…

* * * * *

Tuuli yltyy. Aallot kohisevat, kone jyskyttää enenevällä voimalla.

Kohti Suomen rantoja!

Inari ja Porkka tuijottavat kolkkoina eteensä…

Millainen paluu!

Ja mitä varten?

XIX.

Inari vajosi täydelliseen lamaustilaan.

Hän saattoi olla huoneeseensa sulkeutuneena päiväkausia tylsässä tuijotuksessa, syömättä, pukeutumatta, muistamatta mitään, välittämättä mistään, voimatta liikuttaa jäsentäkään, kykenemättömänä kaikkeen.

Hän karttoi ihmisiä. Ne olivat hänestä kammottavia. Niistä lähti voimasäteitä, joita hänen ehtynyt elimistönsä ei sietänyt. Muuten oli kaikki hänelle yhdentekevää. Ei koko maan ja taivaan avaruudessa ollut asiaa, minkä vuoksi elää, mutta ei minkä vuoksi kuollakaan. Inari oli enää vain kuin itsensä kummitus, entisen elämänsä epäoleellinen varjokuva. Välistä jaksoi hän toimittaa jonkun pienen työn pysyäkseen hengissä. Mutta siihen rajoittui hänen toimintakykynsä. Häneltä puuttui sisällinen ponnistin. Hän ei välittänyt rahasta, sillä mitkään rahan antimet eivät häntä houkuttaneet, ei yhteiskunnallisesta asemasta, sillä sen edut olivat hänelle arvottomia. Häntä ei haluttanut panna tikkua ristiin itsensä tähden. Mitä hän itsestään! Hänen puolestaan sai hänen olentonsa atoomeille tapahtua mitä hyvänsä. Hän ei osannut enää kärsiä mistään, ei pelätä mitään, ei kuolemaakaan. Muiden vuoksiko siis pakottaa itsensä elinvoimaiseksi ja työteliääksi? Mitä hyötyä hänestä saattoi olla kenellekään! Jos hän jo olisi ollut maankamaraa, yleistä, epäyksilöllistä elämän-kuonaa, olisi hän rappeutuvasta ruumistaan voinut antaa ravintoa ruohoille, kukille, puille, pelloille, uusille alku-itiöille. Mutta tällaisena! Pitikö hänen tulla opettajaksi, kuten äiti-vainaja tahtoi? Nousta ehkä opettamaan vanhaa oppia kaiken turhuudesta? Miten inhimillinen vapaus, johon kaikki kehitys pyrkii, on epäiltävää ja vähäpätöistä, miten rakkaus kaikissa muodoissaan ja asteissaan kantaa itsehäviön siementä, miten se on järjetöntä, epätäydellistä, lyhytaikaista ja turmiollista sentähden, että sekin pyrkii vapauteen ja että sen olemus kuitenkin on orjuus. Niinkuin koko ihmisen olemus. Kaikkein pienimmässä kenties, niin pienessä, ettei sitä voinut pitää edes harkinnan arvoisena, hän on vapaa. Hän tekee sen tai sen pikku asian, jättää tekemättä sen tai sen, ja sitten käy kaikki itsestään välttämättömyyden pakolla. Pienestä lumipallosta kasvaa lumivuori, keveästä mielikuvasta raskas todellisuus, joka hautaa alleen kokonaisia kauneus-maailmoja. Pieni huomaamaton lipsahdus vain junaraiteissa ja toinen menee itään, toinen länteen. Se on ihmisen vapautta! Niinkö hänen piti puhua? Ja lisätä vielä, ettei tämäkään ollut totta, että kukaan ei voinut sanoa totuutta, ainoastaan tehdä uskontunnustuksensa, ja että hän itse uskoi elämän sovittamattomaan traagillisuuteen… Ei, pikemmin oli hänen pidettävä suunsa kiinni, oltava kuin muut, otettava olemassaolon taisteluun osaa niinkuin ennenkin ollakseen vähentämättä muiden elinvoimaa ja vastustuskykyä… Esimerkin vuoksi! Mutta olihan hän itse paras esimerkki siitä, että toisten hyvä esimerkki ei kyennyt antamaan elämän voimaa…

* * * * *

Sillä aikaa vietti Porkka hurjaa elämää.

Joskus hän yövalvoneena ja sairaana vieläkin eksyy Inarin asuntoon. He pitävät kumpikin lopullista eroaan selvänä, mutta siitä huolimatta he yhä huomaamattaan kirvelevällä sydämellä palaavat entisiin puheenaiheisiinsa.

— Miksi sinä hylkäsit minut? valittaa Porkka.

— Miksi sinä ensin hylkäsit minut? vastaa Inari.

Porkka on paljon muuttunut ulkomuodoltaan. Entinen siro boheemi-eleganssi on poissa hänen käytöksestään ja puvustaan. Hän on melkein rappeutuneen näköinen, kun hän pitemmiltä juomingeilta napittomassa, tahriutuneessa nutussa, rikkinäisissä kalosseissa, veristävin silmin ja pöhöttynein kasvoin ilmestyy Inarin eteen.

Inarin on tuskallisen vaikea nähdä tätä. Omasta olostaan hän ei välitä, mutta nuo ulkonaiset onnettomuuden merkit Porkassa ovat murtaa hänen sydämensä. Hän herää välinpitämättömästä horroksestaan, hän kyselee hellästi huolehtien ja murheellisena:

— Rakas ystävä, miksi sinä noin…?

— Näen, että pidät minua jo vähämielisenä renttuna. Olet oikeassa: järki on jättänyt minut, sydän särkynyt, siveellinen selkärankani murtunut! Niin paljon on minulla tosin vielä jälellä siitä, että osaan edes kärsiä. Voi, miten minä kärsin, mutta kellään ei saa olla siitä aavistusta, ei sinullakaan. Minä nauran ja elän iloista elämää ja hetken levon ja lohdun löydän porton sylissä. Sinä olet minut sinne työntänyt. Niin syvälle olen pudonnut ylpeistä pilvilinnoistani. Ja minun, jonka piti sinun kanssasi kahden elää puhtaudessa ja kirkkaudessa ja koskemattomuudessa, tuolla, tähtitaivaalla, ei yhteiskunnan ulkopuolella kuten boheemi, kuten minä ennen, vaan yläpuolelle niinkuin suurien taiteilijoiden ja ihanien ihmisten sopii! Ja täällä nyt olen yhteiskunnan alapuolella kuin hampuusi! Jos tästä vielä joskus paranen, tulee minusta jotakin aivan muuta, kenties mystikko, kenties ihmisrakkauden apostoli. Sitä varten täytyy ensin olla hyvin onneton, tulla hyvin nöyräksi… Nyt sen tiedän. Tai ehk'en tulekaan niin jaloksi, tylstyn vain tavalliseksi porvariksi, unelmattomaksi, käytännölliseksi, kyynilliseksi. Järjestän elämäni järkevästi niinkuin muutkin: otan ystävyyden ystäviltä, toveruuden tovereilta, rakkauden naisilta, haalin koko eri tahoilta ne inhimillisyyden puolet, jotka ennen löysin sinussa yksin. Kaikki sinä olit minulle: ystävä, toveri, rakastajatar, puoliso, sotaveikko, unelma ja todellisuus, lähtökohta ja päämäärä. En enää koskaan sinun jälkeesi voi olla onnellinen, mutta voin nauttia ehkä. Enkä enää viitsi edes pohtia onnea ja onnettomuutta, noita kahta salakavalaa käsitettä, jotka ovat hämärtäneet ihmis-aivoja maailman alusta alkaen. Siirryn vain sievästi vakavuudesta ilomieliseen rappeutumiseen, ehdottoman tarpeesta sovitteluun. Minusta voi tulla vielä vanha, viisas, tyytyväinen irstailija. Etkö sinäkin soisi minulle kernaasti tällaista pientä valoisaa iltapuhdetta?

— Minä soisin vain, että vielä voisimme olla yhdessä, sanoo Inari murheellisesti. Luuletko siis, että se on aivan, aivan mahdotonta?

— Siihen pitäisi jollakin meistä olla niin luja usko. Kellä se on? Ei minulla.

— Ei minullakaan…

* * * * *

Kerran loppukeväällä tulee Porkka Inarin luo tavallista täsmällisempänä ja kevyempänä.

— Voit onnitella minua, hän sanoo.

— Miksi?

— Olen jälleen solminut suhteeni Naimaan.

Inari kalpeni.

— Olenhan surrut sinua jo tarpeeksi. Tarvitsen järjestetyn elämän. Minun täytyy päästä naimisiin, saada ulkonaista täytettä, joka tekee helpommaksi unohtamisen…

— Unohtamisen?

— Niin tahdon unohtaa sinut. Muuten menen rappiolle. En kestä tällaista kauempaa.

— Minä en voi enkä tahdo unohtaa sinua koskaan, koskaan!

Inari laukesi itkuun.

— Mitä sinä itket, Inari?

— Itken kaikkea sitä, mikä meidät erottaa.

— Mikä se on sitten, mikä?

— Minun liian suuri rakkauteni sinuun.

— Sinähän rakastat toistakin. Mutta minä, minä en ikinä ole rakastanut enkä tule rakastamaan ketään muuta naista kuin sinua.

— Ja nait Naiman…

— Niin, niin köyhäksi jäin sinusta. Otan sen, jonka saan. Olen kiitollinen hänelle, että hän vielä huolii minusta, joka olen anonut almuja porttojen ovilla. Ja vanhasta, väsyneestä taiteilijasta tuntuu hyvälle, että on edes joku, joka vielä häntä jumaloi, joka ei tiedä mitään hänen haaksirikkoutuneesta sielustaan ja hänen kadonneista kauneus-unelmistaan. Minusta ei tiedä kukaan mitään paitsi sinä, Inari, eikä tule tietämään…

— Ja sinä tahdot unhoittaa minut.

— Ulkonaisesti vain. Niin on minun helpompi olla. Sydämeni yksinäisyydessä, siellä syvällä, korkealla, salaisessa mielikuvamaailmassani, joka tästä lähin on oleva suljettu valtakunta kaikille, siellähän sinä aina olet ja asut ainoana, muuttumattomana. Sinua ainoaa olen minä rakastanut täydellä sielullani ja ruumiillani täydessä miehuudessani. Sinä olet minun sydämeni ainoa morsian, jonka valitsin vaikeimmalla ja voimakkaimmalla hetkelläni. Minulla oli unelmani. En voi sitä pienentää. Me olemme yhtyneet elämän korkeimmalla kohdalla. Antaneet toisillemme ja saaneet toisiltamme yhtä paljon. Parhaani olet saanut, minulla ei ole enää mitään sinun arvoistasi tarjottavaa. Sinun jälkeesi on vain alaspäin menoa, pimenemistä… Parempi sinullekin, ettet näe rapistumistani.

Inari tyrski valtoinaan.

— Minä en kestä sitä ajatusta, etten enää saisi nähdä sinua, että auttamattomasti olet sidottu toiseen ihmiseen, lopullisesti kadoksissa minulta, ettei minulla enää ole lupaa luoda silmääni sinuun, joka olet kaikkeni iankaikkisesta iankaikkiseen, ainoa armaani kohtalon kaikkivaltiaan edessä, joka on liittänyt meidät yhteen onnettomuuden siteillä! Enhän minä vielä ole kokonaan kuollut, koska jaksan näin hirveästi kärsiä! Vanha sydänhaavani vuotaa verta, vanha rakkaus-haaveeni yhä vain minua vallitsee. Aivoni kieltäytyvät ymmärtämästä, että elämäni suurin riemu ja tuska olisi ollut turhaa, että voimani, taisteluni, tahtoni olisivat kaikki menneet hukkaan. Etkö luule, että vielä voisimme yhtyä, että vielä voisimme saavuttaa sopusoinnun? Etkö vielä kerran tahtoisi koettaa?

Porkka nostaa Inarin syliinsä ja heidän kyyneleensä valuvat virtana yhteen.

— Rakas, armas Inari, hän nyyhkyttää.

— Emmekö voisi lähteä pois koko Helsingistä, joka on heikkoutemme ja onnettomuutemme todistaja, jossa menneisyyden myrkky meitä jäytää. Lähdemme jonnekin sydänmaalle, kauas…

— Kevättä katsomaan! Oletko huomannut, että jo on melkein kesä.?

— Menemme kuulemaan, miten ruoho kasvaa, miten kaislikot kahahtavat ja laine liplattaa… Sinähän pyrit mystikoksi…

— Sinä kutsut aina esiin minun hyvät puoleni…

— Kaupunki turmelee, elämä turmelee. Minäkin olen tullut niin pahaksi. Jospa vielä voisin tulla hyväksi!

— Ja minä uskovaiseksi…

— Minä uskon jo. Meidän rakkautemme on leikattu poikki parhaimmillaan kuin kultainen vilja. Sillä emme mahda mitään. Mutta murheemme ja hellyytemme siunaa meille vielä kauniin, kelmeän jälkisadon…

XX.

He kulkivat rinnan äänettöminä ja väsyneinä pitkin korkeiden, humisevien vaarojen rinteitä.

Heillä ei ollut mitään sanomista tai he eivät voineet taaskaan sanoa mitään. He tunsivat ainoastaan, että rakkaus koko ajan kuoli heidän väliltään, että se oli parantumattomasti sairas, ei millään hetkellisillä liikutuksilla ja tarmonpuuskilla enää pelastettavissa.

Jos he nauroivat, soinnahti heidän naurunsa väkinäiseltä, jos he puhelivat, oli se keinotekoista ja pakotettua, jos he vaikenivat, oli se autiota ja kammottavaa. He tunsivat molemmat selvästi, että he eivät enää voineet elää kahden, ei täyttää lämmöllä ja liikkeellä sitä tyhjää paikkaa, joka levisi kahden yksinäisen ihmisen välille maalla, Suomen raskasmielisessä, ikuisesti kohisevassa korvessa. He tarvitsivat toisten apua, kaupunki-elämän keinotekoista kiihotusta. Ainoastaan ääretön rakkaus, kulumaton, mitään epäilemätön, mitään pelkäämätön, maailmatunohtava rakkaus saattoi tehdä Suomen korvet kultuuri-ihmisen hermoille siedettäviksi. Ja sellaista heillä ei enää ollut.

Aurinko oli laskenut. Lahdelmat lepäsivät kylminä, värähtämättöminä kevät-hallaisessa iltahämärässä. Saarten raskaat ääriviivat kuvastuivat mustina pakkas-punaista taivaanrantaa vastaan, kivettyneinä, liikkumattomina, niinkuin sanaton suru, niinkuin maailmanhengen iankaikkinen tragiikka, luonnon loppumaton soimaus omaa kohtaloaan kohtaan. Se oli kuin katoavaisuuden kaameaa syytöstä katoamattomuudelle. Elämä, liikunto, työ, lämpö, kaikki hävisi kerran, tuo yksin jäi jälelle, tuo syvin, mustanmurheellisin, vaipuneen voiman äänettömästi valittava varjokuva. Noin tulisivat siis noiden yöllisten saarien syyttävän-raskaat ääriviivat ijäisesti uimaan aution maapallon kylmän-helottavilla ulapoilla senkin jälkeen, jolloin jo kaikki elämä oli ehtynyt, ihmishenki sammunut, ihmistyö murentunut. Nyt jo ne muistuttivat kaiken turhuudesta, elämän lahjain lyhytaikaisuudesta…

He seisoivat tyrehtyneinä tämän armottoman avaruuden edessä. Heillä ei ollut kummallakaan sanoja lohduttaa toistensa yksinäisyyttä, lievittää tragiikan tunteen välttämättömyyttä liian vanhoissa sydämissään. Pintakerrostumat olivat aikoja sitten loppuun kulutetut heidän aivojensa kantopiirissä.

Oli jälellä ainoastaan pohjimmainen, kaiken-turhuuden-tunnon kummitus, sama, joka kerran oli keinuva loppuun palaneen taivaankappaleen elottomassa varjopeilissä elementtien riehunnan lakattua. Nekin hävittivät ja samalla kuitenkin tarvitsivat toisiaan. Niinkuin ihmisetkin. Ne heijastivat ihmisiä ja ihmiset niitä. Sama salaperäinen voiman ja kauhun kuva kuulsi kaikesta olevaisuudesta.

Olihan Porkka kuin meri, läikkyvä äärettömyys, täynnä syvyyksien hirmuja, taivaan tähtien ja maallisten tulien heijastelua, pettävä, upottava mielikuvamaailma hän oli. Ja Inari kuin maa, jonka rajoja hän tarvitsi ja jota vastaan hän raivosi, jota hän virkisti ja elävöitti ja samalla hävitti, jota hän suuteli ja ikävöi ja kuitenkin pakeni. He täydensivät ja murensivat toisiaan. He työnsivät pois tai hukuttivat toisensa, jos jompikumpi yritti antautua. He olivat siinä toistensa vieressä, kaipasivat toistaan, rakastivat toistaan, eivätkä sentään voineet yhtyä. Inari jäi Porkalle vain toteutumattomaksi mielikuvaksi, Porkka Inarille vain saavuttamattomaksi kauneus-unelmaksi, kipeäksi pakkotunnelmaksi, käsittämättömäksi, ikävöidyksi päähänpistoksi. Olihan se ihmeellistä! Tai oikeastaan ei sen ihmeellisempää kuin rantojen ainainen kaukainen kuvastelu vedenpinnassa, veden ainainen hiipuva, vetävä, pakeneva läikähtely lahtien liikkumattomille parmaille…

Inari yritti sanoa Porkalle jotakin hyvää ja hellää, mutta ei sanonutkaan, se tuntui niin tuiki joutavalle ja lapselliselle.

Näin he ensimäisenä iltana maalla vain äänettömällä pään-nyökäyksellä jättivät hyvät-yöt toisilleen.

Heidän huoneensa majatalossa olivat vieretysten. Ja kun korpi humisi heidän ympärillään ja tuuli valitti, olivat he kuulevinaan toistensa sydämen pohjasta kumpuavat huokaukset…

Seuraava päivä oli ensimäisen kaltainen. He kulkivat jälleen suurimman osan päivästä harjujen synkkiä metsäpolkuja osaamatta sanoa toisilleen mitään, osaamatta lähestyä toisiaan millään. Kuin kaksi vierasta. Ja kuitenkin he olivat niin läheisiä, että olivat suorastaan vaihtaneet sähköä, tulleet voimain tasapainoon siten, että he kaiken jo olivat toisilleen antaneet. Ei sotaa, ei kirpeitä kypeniä enää, ei pyrkimystä puoleen eikä toiseen! He olivat yksinäisiä, irrallisia, toisillaan kyllästettyjä.

Miksi vetivätkin vaistot yhteen juuri silloin, kun yhdyntä oli satunnainen, järjetön, sotaisa, kahden vieraan välinen? Miksi pyysivät ne erilleen silloin, kun sielut olivat yhtyneet, henget tasaväkiset ja läheiset? Kammoksuiko luonto rauhaa, paikallaan olemista, ylläpitikö se vain yksinomaan tulemista joksikin, muuttumista, vierimistä, vaihtumista, hajoamista…?.

Niin vähästä niin paljon, niin paljosta niin vähän! Se oli niin surullista. Inari katsoi Porkkaan kuin apua rukoillen ja apua kurkoittaen. Sairaita, kuluneita, säälittäviä he olivat molemmat, eivätkä voineet parantaa itseään eikä toisiaan. Ei millään. Ja Porkan vuoksi olisi Inari sentään vieläkin antanut vaikka henkensä, jolla hän ei enää tehnyt mitään.

Heikosti koetti Inari murtaa jäätä väliltä.

— Minä rakastan sinua, keskeytti hän äkkiarvaamatta äänettömyyden.

— Kuinka paljon? kysyi Porkka kuivakiskoisesti.

— Enemmän kuin ketään muuta, niin paljon kuin minä voin rakastaa, vastasi Inari yksinkertaisesti.

— Se ei ole totta, sanoi Porkka jyrkästi.

Inari tunsi, ettei hänellä enää ollut sitä sisällistä voimaa, joka olisi tehnyt vastaväitteen uskottavaksi. Hän ei yrittänytkään. Häntä väsytti. Raukeasti hän virkahti:

— Luulet, että rakastan enemmän toista. Se ei ole totta.

Mutta hän kuuli omissa korvissaan, miten hänen äänensä soinnahti ontolta ja vakuutuksettomalta.

— Ei puhuta tästä enää, sanoi Porkka. Ole iloinen mieluummin. Sinä voit aina matkustaa sulhasesi luo Parisiin!

— Ja sinä naida Naiman!

— Sinä tulet myös menemään naimisiin Alvian kanssa! Ja olisi hyvin väärin sitäpaitsi, jos minä yksin saisin korjata syntini palkan, muhoili Porkka hupaisella katkeruudella.

— En tiedä Alviasta enää mitään.

— Niin sinä aina sanot. Aavistukseni vain eivät ole pettäneet minua vielä koskaan. Turhaan olet koettanut viedä minua valon taa. Kaikki olen tiennyt edeltäpäin…

— Entä minä sitten! Jo kuusi vuotta sitten tiesin tämän avioliittosi! Oliko ihme, jos silloin kärsin. Nyt en kärsi enää…

— En minäkään ole enää mustasukkainen sinun tulevaisuudestasi, entisyyden pohjalta ainoastaan. Suon teidät oikein vahingon-ilolla toisillenne. Se on teille kummallekin oikea rangaistus. Sinä teet nuuskaa mistä miehestä tahansa. Ja koettakootpa muutkin miehet kelvata sinulle, niin saavat nähdä!

He mykistyivät taas molemmin puolisesta halveksinnasta, jonka he kohdistivat toisiinsa noiden kahden muun vuoksi. Että juuri Porkka nai Naiman! Että juuri Inari ikävöi Alviaa!

Näin kävelivät he rinnakkain keväisen luonnon helmassa, immuuneina, voimattomina toistensa suhteen, syttymättöminä ja synnittöminä, kaukaisina ja sentään saattamatta yhtyä sen enempää. He tunsivat toisensa niin hyvin, etteivät he enää voineet olla yhdessä tuntematta yksinäisyyttä ja elämän köyhyyttä, eivätkä he myöskään tahtoneet erota.

Täten he pitkittivät maalla oleskeluaan päivästä päivään tämän viimeisen hirvittävän eron kynnyksellä, viivyttäen ratkaisua, ikäänkuin toivoen vielä jonkun odottamattoman pelastuksen, avun tulevan…

Mutta mitään ei tullut, ei värähtänyt…

Ja melkein huomaamattomasti niinkuin he olivat tulleetkin he siirtyivät takaisin ihmisten pariin kumpikin täysin talttuneina, tietoisina siitä, että he nyt auttamattomasti olivat jättäneet taakseen sen ainoan arvokkaan, inhimillisesti rikkaan ja täyteläisen kosketuksen, mikä heidän kohdalleen saattoi tulla tässä elämässä.

Mutta he eivät keksineet enää mitään syytä pidättää toisiaan. He eivät jaksaneet tarjota toisilleen enää mitään…

Jos oli elämää murto-osakin jälellä vielä heidän osalleen, täytyi sen tulla jostakin muualta.

Inari tunsi, ettei sitä ollut enää missään.

Ja Porkka: ettei se ollut enää minkään arvoista.

He saapuivat jälleen kaupunkiin aivan tyyninä. Koko loppumatkalla he eivät enää kinastelleet, viisastelleet rakkaudesta eivätkä itkeneet, eivät myöskään lingonneet syytteitä tai tarkottelevia tähtäyksiä toistensa silmille. He olivat melkein kohteliaita kuin sattumalta tavanneet tuttavat.

Ja asemalla he ojensivat toisilleen kätensä koruttomasti, ilman mielenliikutusta, niinkuin kelle hyvänsä. Sanoivat pienet jokapäiväiset jäähyväiset, jotka he kumpikin tiesivät ijäisiksi.

XXI.

Inari astui tietä pitkin eteenpäin kysymättä minne se vei.

Ulos kaupungista, päin auringon kultaamia metsäisiä rinteitä ja maantien mutkiin piiloutuneiden kylien etäisiä sauhuja…

Kaikki kasvoi, kukki, eli ja kohisi ympärillä. Nurmi lemusi makeaa, vehmasta tuoksua, männyt uhosivat väkevää haudettaan ja kaukaa kuin salomailta tullen leijui ilmassa näkymättömän kasken kytö.

Inari haistelee sitä halulla, tylsästi ja ilmeettömästi, nauttien niinkuin eläin pelkästään luonnon pahaa-tekemättömyydestä.

Ja hän kulkee vain eteenpäin, pois, pois, kauas, irralleen kaikesta, mitä hän on ollut, elänyt, rakastanut…

Eikä se tunnu raskaalle edes. Selittämättömän maailman-lain pakko, joka vangitsee välttämättömyydellään, vapauttaa hänet kaikesta vastarinnan ja ponnistelun velvollisuudesta, tekee sielun hiljaiseksi, mahdottomaksi rukoukseen tai hätähuutoon. Olla vain, kun ei voinut olla olematta. Pahin oli jo tapahtunut, aseet oli lyöty käsistä. Tältä onnettomuuden pohjalta oli kaikki, mikä vastedes tapahtui, sulaa onnea.

Inarissa on kummallinen rauha, helpotus, ikäänkuin joku ikivanha tuskallinen päähänpisto olisi hellittänyt otteensa hänen aivoissaan. Ne ikäänkuin ovat päässeet luonnottomasta jännitystilastaan lepoon, oikeisiin suhteisiinsa. Ja samalla on kuin joku kaihi siirtyisi pois hänen silmistään. Hän näkee maailman kuin ensi kerran, sellaista, jota hän ei ikinä vielä ole huomannut. Sokeana on hän kulkenut. — Tuon yhden ainoan ihmisen kaikkivaltias hahmo on pimittänyt häneltä koko muun elämän. Mikäli se nyt auttamattoman varmasti hetki hetkeltä loittonee, sikäli tuntuu muu ihmiskunta tulevan lähemmäksi. Eiväthän ihmiset olekaan kammottavia, eihän maailma olekaan tyhjä, eihän Inari itse olekaan kuollut!

Hän seisahtuu ja kuulostaa itseään. Hänessä aaltoilee jotakin suurta ja lämmintä, jotakin ennen olematonta, väreilee kuin uuden onnen aavistus… Mitä se on? Syntyykö hän uudelleen uuteen maailmaan?

Onhan maailma, joka nyt on hänen silmiensä edessä aivan toinen kuin ennen, niin maalauksellinen, sopusointuinen, lämmin, kaunis, väkevä… Ja aivan uusi. Ei mitään ole hän nähnyt ennen. Ei tuota hepoa, joka torkkuu päiväisessä ruskean tynnyrikuorman takana, ei noiden tiilipinojen iloisen-keltaista loimotusta, ei noita ympärillä hääriviä työmiehiä, ei mitään…

Inarin edessä hyppelehtii pieni, punamekkoinen tyttö tanssi-askelin. Hänen päänsä ympärille on kiedottu likainen pitsinriekale, hänen suustaan valuu lakritsia ja silmistä paistaa rajaton mielikuvituksen ilo. Hän on varmaan yhtä rikas kuin mikä prinsessa ikään, räsy hiuksilla on diadeemi, maantie parkettilattia, ja lakritsipiippu maailman herkullisin kestitys… Hän kääntyy ympäri ja katsoo säteilevin silmin Inariin ja nauraa. Ja Inari katsoo tyttöön ja nauraa takaisin lämpimästi, onnellisesti, suuri suloinen yhteenkuuluvaisuuden tunne rinnassa…

Rajaton kiitollisuus valtaa hänet. Näinkö ilmaiseksi tuli elämän runsaus, sitten kun lakkasi sitä tavoittelemasta, näinkö laajan läikehtiväksi kävi rakkaus, kun luopui henkilökohtaisesta pyyteestä, näinkö helposti löysi kaikkeuden, kun kadotti kaikkensa! Mutta eihän silloin tarvinnut paeta valittunsa kanssa vieraisiin maihin ollakseen vaivaton ja vapaa, jos näin saattoi kulkea yksin pölyistä maantietä köyhempänä kuin köyhin kerjäläinen jäsentään rikkaampana kuin rikkain ruhtinas. Eihän tarvinnut tehdä väitöskirjoja ja velkaa, tavoitella kellastuvia todistuksia ja kuihduttavia virka-asemia maksaakseen velkansa elämälle. Antaa elämän kuljettaa vain, tehdä mitä se kulloinkin teetti, lentää vaikka auringonsäteellä ja asua vaikka veneen alla! Joka meressä oli kimmeltäviä laineita, joka metsässä humisevia puita, joka maassa päivänpaistetta ja ilmaa, joka kylässä ihmisiä ja ihmissieluja, täynnä elämän moninaisuuden kipeää ja kypenöivää värinää, joka pakotti ikuiseen liikehtimiseen. Liikehtisi mukana vain…

Inari poikkeaa metsäisen kallion kupeelle. Hän näkee ympärillään vaaroja, mäkiä, polkuja, punaisia taloja, myllyjä, lehväisiä laaksoja ja purojen kierteleviä varsia. Hänen silmänsä ovat tulvillaan maailman ihanuutta.

Hän ojentautuu pitkäkseen tuoksuvalle nurmikolle.

Hänen on hyvä olla. Hän ei oikeastaan ajattele mitään. Mielikuvat vain valuvat aivojen läpi irrallisina, oikullisesti velloen olevaisuuden ja olemattomuuden rajamailla.

Hän on kulkevinaan päin auringon nousua, pitkää valkenevaa maantietä. Ja Porkka tulee vastaan… He seisahtuvat, katsovat toisiinsa ja suuri riemu ja rakkaus paistaa heidän silmistään…

He eivät tahdo omistaa toisiaan enää, mutta saavat toisensa itsestään. He ovat kokeneita ja lempeitä, ja harmittomia kuin lapset, yhtä onnellisia kuin Alvia ja Inari kerran Välimeren rannalla, mutta paljon, paljon kauniimpia vielä.

He sanovat toisilleen:

— Sinä olet kokonaan hyvä ja siksi kaikki, mitä olet elänyt, on kokonaan hyvää. Siunattu olkoon elämä, joka sinut on kasvattanut! Se on kaunis, hyvä ja viisas, koska se on tehnyt sinut noin kauniiksi, hyväksi ja viisaaksi!

Kuvat kulkevat yhä…

Inari makaa ruohikossa silmät ummessa. Hän leikittelee ruohonkorsilla ja hymyilee unilleen.

Hän makaa siinä kuin tapaturmaisesti ohivierivistä vaunuista tien oheen heitetty, puolihorroksissa, tuntematta kipua tai tahtomatta elää…

Hänen tekee vain mieli siunata kaikkea ja kaikkia: Porkkaa, Naimaa, Alviaa… ja omaa sammumatonta sydäntään.

Aurinko paahtaa, kukat lemuavat, kevätnurmi leviää kuin hivelevä silkkihuntu hänen allaan. Maa on niin rakas ja turvallinen.

Inarin on hyvä olla. Ei mikään voi häiritä enää. Ja hänestä tuntuu, että olisi yhtä hyvä, jos hän makaisi siinä kolme kyynärää syvemmälläkin.