KAUKAINEN KEVÄT
Runoja
Kirj.
L. ONERVA
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.
SISÄLLYS:
Kaukainen kevät
Erakkomaja
Erakkomaja Pyhä lehto Kiusaaja Hätä Herran ääni Uskon sankari Epilogi
Linnanlaulaja
Jousimies Linnan akkuna Hiljaiset sielut Vieno siipi Kuoleva pyhiinvaeltaja Viimeinen ilta Nocturne Lydialle Laulajan tarina Satu Terhenniemellä Jää hyvästi Vertaus Kesäinen elegia Minä näin Simonette Lempeä hämärä Runoratsuni Suljettu ovi Varjot Joutsenlaulu Ave Maria
Kotipetäjä
Vanha mummo Maailmalla Talvinen paluu Kotipetäjä Korven henki Kaupungin henki Suomen suvi
Virta
Tie Nemesis De profundis Matkalle pyyntö Virta Lotin vaimo Yksin jäänyt Silkinkutojat Tuulinen sää Hattaroita Kansan-varieteessa Mennyt onni Temppeliherra Syksy Vanha luostari Kuurainen kannel
KAUKAINEN KEVÄT
Kerran oli mulla kevät, onneni on tuo. Toista kevättä ei nähdä jumalat mun suo.
Mutta silmissäni siintää kajo kaunis sen: ihmisyyden valkenevan kuva kaukainen.
Päivä suuri silloin paistaa yli kaiken maan. Myös ma nousen nurmen alta silloin laulamaan.
Kunnahille, joilla kukkii turhaks luultu työ, kera kansan, jonka rinta vapahasti lyö!
Laulan: kiitän kevähästä, jonka elää sain, enemmän, ah, vielä tästä, jot' en nähnyt lain!
ERAKKOMAJA
ERAKKOMAJA
Sua kiitän, Herra, siitä että rauhan mulle annoit, että maailman myrskyn tieltä kotihisi lapsen kannoit, että näytit väsyneelle armon, unhoituksen puistot, pois veit turhat toivot, muistot, pois veit rinnan ristiriidat… Tääll' on autuaitten viidat, tääll' on onni niinkuin lassa, rauha suuri Jumalassa …
PYHÄ LEHTO
Kiittäin astun pyhään lehtoon kaikki on niin nuorta, uutta, aamunkoitot, ruskot ehtoon… Paljon näen, jot'en nähnyt kesken elon kirjavuutta, paljon tiedän, jot'en tiennyt vielä äsken ihmisrukka, nyt sen mulle kertoo, huutaa joka kivi, joka kukka: Muut' ei valtaa pahaa vastaan olla hyvä ainoastaan; muut' ei kärsimystä vastaan: olla luja ainoastaan, ottaa päälleen koko taakka, mennä kuilun pohjaan saakka, kunnes hengen heimot voimat puhdistuvat lailla kullan, kirkastuvat, siivet saavat, kohoavat niinkuin kotkat karistaen kuonan, mullan, jättäin taakseen vihat, soimat. Itsestänsä silloin käyvät umpeen syvät sydänhaavat…
KIUSAAJA
Taas sydänkaihot pitkät mua kiertää, taas elon menneen varjot ohi kulkee ja tuska maan ja taivaan multa sulkee On niinkuin vihais mua metsä, virta ja vuori, keto, polku, kaikki täällä, kuin linnut vaikeneisi pääni päällä, ei rukous, ei ajatuskaan lennä… En Jumalani eteen tohdi mennä… Voi, tarvitaanko puku munkin, nunnan, siis välttämättä ennenkuin on rauha ja sopu kanssa kaiken luomakunnan!
Ah, onni maallinen, min jo ma hylin, taas houkuttelee vienon-lempein sylin ja aroin, välkkyväisin mielikuvin pois sabbatista elon arkipäivään, ja mielin riutuvin ja pakahtuvin jään tuijottamaan unten kultahäivään.
Ma uneksun, ah, että myöskin mulla on osa muiden onnelliseks tulla, ett' on ympärilläin elon taulu, korvissani armaan aamulaulu, että lattialla lapsi liikkuu, rukki lirisee ja kehto kiikkuu, metsätiellä karjan kellot soittaa… — — — — — Pois karkotkaa jo turhat tuulentuvat! Voi, liiaks suru suloinen mun voittaa ja kyyneleihin särkyy unikuvat…
HÄTÄ
Mulle tulee, tulee tuska, sielun hätä, ja ma huudan ja ma huokaan: Onko ketään, ketään mua köyhempätä! Yökkö olen, hylkykanto, eränkäyjä, hullu miesi, jot'ei koskaan varro lämmin kotiliesi eikä armaan käden-anto. Orpo, tumma tuulen-heitto, jot'ei tunne maammo, taatto eikä jälkipolven saatto!
Jälleen epäilykset palaa… Kiellän aatokseni parhaan, kiroon erakkuuden valaa, johtanut se lie mun harhaan: enhän ole tiellä taivaan, jos ma täten näännyn, hiudun outoon omantunnon vaivaan…
HERRAN ÄÄNI
Mistä nyt ma tiedän, mietin, voitanko ma synnin, vietin, karkulaisna, pakosalla! Heikompi nyt lien kuin tuonoin, huonompi kuin sankar huonoin elon taiston tanhualla. Miks en kulje kera muiden kärsivien, yksinäisten, etsivien? Jokainen ken kärsi, eli, onhan sisar, onhan veli… Itse rakensin ma teljet välillemme, vaikk' on Luoja luonut meidät käymään rinnan. Polot, unohdetut veljet, anteeks suokaa: teinhän teistä oman pienen tuskan hinnan!
Miss' on kasvot Kaikkivallan, jos ma yksin häntä kiitän! Haavetta mun hyvättyöni, jos ma yksin sadon niitän, turhaa viisauden-aarteet, kaikki, minkä tiedän, taidan, jos on mulla sydän saidan, sydän aran, itserakkaan ihmisparan, jos ma ääntä Herran pelkään vaativaista pimeen selkään, pimentoihin polun kaidan…
Kuolee huulilleni hymnit, valat kauniit virren säkeen, ellen valojani täytä, ellen lähde ulos Herran viinimäkeen. Ehtyy syömmessäni voima, ellen voimiani käytä, ellen muille Herran tietä raivaa, näytä.
USKON SANKARI
Sydän, nyt on hetkes tullut kestää, kasvaa taikka kuolla! Jälleen ulos avaan uksen, vilinähän ihmiskeon, jonne sanaa pelastuksen tahdon viedä, sillä kaipaan pyhitystä työn ja teon. Sillä kaipaan ilmaa siipieni alle, tahdon päästä syvälle ja korkealle, Mestarini lailla käydä tietä orjantappuraista tuskan kautta johtavaista suureen jumal-ihmisyyteen…
Raukat veljet, ihmispolot, kuinka vartookaan he meitä, voitokkaasti kärsineitä, meitä, joill' on usko luja, ettei unemme vain unta, että kohta täyttyy aika, tulee taivaan valtakunta.
Merkit on jo maassa, veessä, merkit ihmissydämissä! Ei ne usko, toivo suotta, mutta tietkää, tuhat vuotta on vain päivä Herran eessä! Tietäjien tähti hohtaa, akkunainen taivahasta jokaiselle, joka lähti kohti luvattua maata, rauhan maata autuasta. Emme eksyä me saata, emme uskostamme laata: tähti näkyy ijäst'ikään, vaikk'ei määrää näkyisikään…
EPILOGI
Nyökkää iki-iltatähti:
Totta, totta, tääll' on rauha, voiton kruunu kimmeltävä kylmyydestä autuaasta, tänne kohoo sumut maasta, tänne hengen lento halaa. Täältä kerran kaikki lähti, tänne kerran kaikki palaa, mik' on pyhää, pysyväistä elämässä haihtuvassa. Tääll' on rauha, rauha suuri Jumalassa.
LINNANLAULAJA
JOUSIMIES
Suloinen silmäys, lempeä jousimies!
Mistä se tähdätä rintaani ties suloinen silmäys!
Ihana ilkimys, kalliiksi käyt sä suloinen silmäys!
LINNAN AKKUNA
Linnan akkunasta tuikkaa tuli pieni pimeään… Siellä istuu armahani vieras sulho vierellään!
Muille laulan luutun helskein, juhlasaatoin, seppelpäin; sulle sydännyyhkytyksin myrsky-yöstä yksinäin!
Miks oon köyhä trubaduuri, miks en linnan herra tuo, jolle taivas aurinkonsa ihanimman paistaa suo!
Kuuletko, oi, ylhä vanki, kuinka holvit vaikeroi? Tunnetko: nyt trubaduurin itku ympärilläs soi…
HILJAISET SIELUT
Pois lähde, soi ääni mun rinnassain, mut toinen käski: jää! Oli yllämme korkea tähtivyö ja hattara hopeapää…
Me arkoina, vaieten seisoimme, se syttyvän lemmen syy; sydän sykki: tää unta, unta on vain ja järkemme hämärtyy…
Sana lausumaton, hymy hiljainen, näin ainiaks erottiin. Mut korkeat tähdet päämme päällä mahtoivat tahtoa niin…
VIENO SIIPI
Mua muistatko kuin muistan ma sua, kallis kaivattuni? Ei, en ma kysy; haihtua vois vieno-siipi uni…
Jos kuulisin: sa murehdit, tuot' en ma kestää voisi; jos tietäisin: jo unohdit, se kuolemani oisi…
KUOLEVA PYHIINVAELTAJA
On murheeni yllä jo lempeä huntu, tien piikit ei pistä, ei haavaa tee, vain kaikuna menneiden tuskien tuntu kuin ukkonen kaukainen kaareilee…
Kuin vienosti tuutien lainehet käyvät ylitse unteni ulappojen ja autuuden niitut hämärtäyvät jo päässä matkani terhenisen…
Kuin kahleista kirvoten henkeni kiitää ihanuutehen korkeaan, pyörryttävään ja enkelit valkeat vastahan liitää ja palmut paistavat käsissään…
VIIMEINEN ILTA
Muistan sen illan kuin eilisen illan: verehen aurinko hukkui, tuhannet lainehet laulaen, luovien rannan kiville nukkui…
Laulaen, luovien äänesi värjyi niinkuin yöllinen vesi, tuskan hurmeessa hehkui ja loimusi sammuva rakkautesi…
NOCTURNE
Muuri murtui, sydän särkyi, vanki vapautui.. Kaikk' on hiljaa. Ulapalla musta joutsen ui.
Musta lintu, vapaa lintu, vapaa liiaks liet… Et sa arvaa, kunne matkaat, kelle viestin viet…
LYDIALLE
(Mukaelma)
HORATIUS:
Oli aika, jolloin Lydia lempi minua yksin, minua vaan… Olin kuninkaanpoikaa ma onnellisempi, autuain ihminen pinnalla maan!
LYDIA:
Oli aika, jolloin kaikkien nähden Horatius rakasti Lydiaa… En kärsinyt silloin ma Chloen tähden, oli taivaani kirkas, kaunis maa!
HORATIUS:
Niin, nyt on armaani Chloe sorja, hän huilua soittaa, on tanssissa norja, hänen äänensä helinä huumaten soi, hänen tähtensä henkensä heittää voi, kokonaan olen kaunihin Chloen orja!
LYDIA:
Ja minusta kaunehin Calais on, hän on nuori ja varrelta moitteeton. Et vedä Horatius hänelle vertaa, hänen kanssaan kuolisin tuhannen kertaa ja riemulla kulkisin kalmistohon!
HORATIUS:
Mut jos meille Venus loukattu suuttuu, taas lempemme vanhan syttyä suo, jos vaalealtani vakavuus puuttuu, jos mieleni hänestä kääntyy ja muuttuu ja jalkojes juureen mun jälleen tuo…?
LYDIA:
Calais on nuori ja tunteensa säilyy, sun lempesi, laulaja, haavetta lie, se kyyhkynä maassa ja ilmassa häilyy, se vaihtelee kuni tuulen tie; mut jos se sun jälleen luokseni vie, niin hymyten aukaisen hyljätyn sylin, sa elossa, kuolossa ystävä ylin!
LAULAJAN TARINA
Taivas poisti polultani karkelon ja keiman, löi minun otsaani orpouden leiman.
Näin, että ain' olen kohtaloni vanki, jollen ma kärsien onnea hanki.
Huokasin: siis olen lyöty ja köytty, milloin on tuskassa autuutta löytty!
Lauluiksi muuttuivat murheeni aiheet: kauneudeks elämäni katkerimmat vaiheet.
Orpo en enää, vaikk' orpona kulen, kaikkialle sydän auki, siunaten tulen.
Kerjää en enää, vaikk' kerjätä voisin, annan ja autan kuin itse rikas oisin.
Mitä minä annan? Vain lauluni lauhan, kärsineen rintani leppoisan rauhan,
aulihin tekemään helpointa hyvää: katsomaan silmähän kyyneltyvää.
Mitä minä laulan? Vain oman tarun varrelta taipaleen ankaran, karun,
jossa ei kasvanut keitaita, puita, ei elon kerkeän kukkia muita
kuin kukat kultaiset ilon mielikuvain suruista suurista seijastuvain.
SATU
Pienon-vienon prinsessa-lapsen tielläni näin: tepsutti solakoin nilkoin ja hienoin varpaanpäin, sinisilkki-simpukan helmenä heleä silmä…
Pudotin kukkasen, yrteistä yksinäisimmän, viimojen koskettamattoman vielä hiljan. Hieno-vieno jalka ylitse kulki sydänlehti-lempeni kuningasliljan.
TERHENNIEMELLÄ
Terhenniemellä kaiken yötä soittelin hopeakanneltain, vesipaadella turhaan, turhaan uskotontani vartoa sain.
Tuulesta etsin armahan ääntä, aalloista kasvoja kaivatun… Kuu valoi hopeaa hapsilleni, aaltojen laulu vanhenti mun.
JÄÄ HYVÄSTI
Sa pienokainen armainen, jää hyvästi! Kyynel täyttää silmäni… Sun kovat, pahat sanasi niin haavoittivat sydämen, ett' erota mun täytyvi. Kyynel täyttää silmäni… Jää hyvästi!
VERTAUS
On lemmen onni hetken kultaperho, se säteilee kuin maljakossa viini, mut kulta varisee ja sydän sammuu, jos tavoitat sen kauneutta kiini.
Mut lemmen murhe, se on musta huuhkain, mi kerran istuttuaan ikkunalle ei enää poistu, huutaa yötä päivää ja saattaa sairahansa mullan alle.
KESÄINEN ELEGIA
Suur' aurinko-aika, suur' heelmän-antaja helle, tulet liian myöhään jo onnensa elänehelle!
Kuin keijujen huiske soi helkkeesi halki mun pääni, mut kauniimpi mulle on ikuisen itkuni ääni.
Ei mieltäni viihdä tää täyskesän lempeä taulu, ei kukkien kuiske, ei metsän, ei lainehen laulu.
Yhä siintävi silmään näyt päiviltä muinaisilta: oli kauniimpi silloin yö, päivä, aamu ja ilta.
Yhä mieleni palaa yhä yhtehen, ainoaan, samaan, jota rakastin muinen, jota rakastan kuolemaan hamaan.
Hän taivahat näytti, mun henkeni huikeni siitä, senjälkeen ei sille maan kaiken kauneus riitä.
Olet onneni ainut, sa henkeni murheinen lempi, pyhä suitsutusvalkee, mua ihmistä ikuisempi!
Olet onneni ainut, sa odotus toivoa vailla, sa korkea kaipuu, yövaeltaja muistojen mailla!
MINÄ NÄIN…
Minä näin, että rintasi ruusut oli raadeltu ja kaikk' elon kultaiset korret oli kaadeltu…
Minä näin, että nuppujen poikki kävi hallan tie, mi säälittä toivehet nuoret syyshautahan vie…
Minä näin, että silmies loiste oli valhe vaan, vain kylmä kristallikuori yli jäisen maan…
SIMONETTE
(Bretagnelainen legenda).
— Mistä tulette noin tuhratuin kaavuin, herra rovasti? Mistä tulette noin tuhratuin kaavuin, herra rovasti? — Torilta ja markkinoilta juur' saavuin, Simonette lapsoiseni, torilta ja markkinoilta juur' saavuin, pien' kaunoiseni.
— Kai toitte myös jotakin mulle, herra rovasti? Kai toitte myös jotakin mulle, herra rovasti? — Somat tanssikengät toin sulle, Simonette lapsoiseni, somat tanssikengät toin sulle, pien' kaunoiseni.
— Teitä muistan ain' tanssihin mennen, herra rovasti! Teitä muistan ain' tanssihin mennen, herra rovasti! — Mut työnteko tanssia ennen, Simonette lapsoiseni, mut työnteko tanssia ennen, pien' kaunoiseni.
— Ma neulon, myös rukkia polen, herra rovasti! Ma neulon, myös rukkia polen, herra rovasti! — Siispä lahjan myös antava olen, Simonette lapsoiseni, siispä lahjan myös antava olen, pien' kaunoiseni.
— Jospa ripittää itseni saisin, herra rovasti! Jospa ripittää itseni saisin, herra rovasti! — Sano syntisi pelottavaisin, Simonette lapsoiseni, sano syntisi pelottavaisin, pien' kaunoiseni.
— Ma liiaksi lämpenin teille, herra rovasti! Ma liiaksi lämpenin teille, herra rovasti! — Tuli ainiaks ero siis meille, Simonette lapsoiseni, tuli ainiaks ero siis meille, pien' kaunoiseni.
— Voi, henkeni silloin ma heitän, herra rovasti! Voi, henkeni silloin ma heitän, herra rovasti! — Ma multahan silloin sinut peitän, Simonette lapsoiseni, ma multahan silloin sinut peitän, pien' kaunoiseni.
— Itkettekö haudallani, herra rovasti? Itkettekö haudallani, herra rovasti? — En ehdi ma messultani, Simonette lapsoiseni! Requiescat in pace, pien' kaunoiseni.
LEMPEÄ HÄMÄRÄ
Ma katson elämää kuin virran vuota, kaikk' katoo, vaihtuu, enkä sure tuota. Vain yhtä en ma mieli kadottaa, vain yhtä suvi-öistä unelmaa…
… Yön tuuli tuuditteli pellon viljaa, sa tulit vastaani kuin tuuli hiljaa ja katsoit niinkuin taivas, maa ja yö ja kaarsit kaukaa niinkuin vetten vyö…
Loi hämy lempee sieluillemme sillan, sa vaivuit syliini kuin rusko illan ja kyyneleemme virtas yhtehen kuin itku niitun kasteen yöllisen…
Nyt usein yksin palaan kuistiin samaan ja kuvahan tuon hetken kuulastamaan, ma jossa surus iki-suuren näin, sa kadotettu, kallein ystäväin!
RUNORATSUNI
I
Tee työtä ja unhoita kaikki muu kuin unelma öinen unhoittuu…
Runoratsuni mun, nyt kytken ma sun, sa pilvien palteita kiitävä, vapaa, nyt surman silmukka lentosi tapaa!
Runoratsuni mun, nyt kuormitan sun, saat orjaksi painaa korskuvan pääsi; siks sun sekä mun kova kohtalo sääsi!
Tee työtä ja unhoita kaikki muu kuin unelma öinen unhoittuu…
Mut taas kun sun nään, käy silmäni veteen: en voi sua panna työvankkurin eteen! hepo unelmien, sua kahlitse en!
II.
Sun luovutan rikkaille, ruhtinasten hoviin, vie polkuni päivätöihin tappavan koviin. Olet kaunistus vain, koru korkeain!
Olet ainoa aarteeni vieläkin mulle, mut köyhä jo liiaksi lien minä sulle: sydän sammunut tää, elon tie pimeää…
Tulin köyhäks, kun haihtui haavehen taika, olen maahan ma suistunut, on eron aika. Olet ilmestys vain tarumaailmain!
Sa tarvitset silkit ja kultaiset loimet, mua painaa jo raatajan työt sekä toimet; uros talttumaton vain herrasi on!
Jos sellaisen löydät, saat miekkoista kantaa ja näytellä hänelle taivahan rantaa… Minä silmistäin jo sen häipyvän näin…
SULJETTU OVI
Nyt mitä tulee tehdä mun, oi sydän, hän, mi hylkäs sun, on eessä oves suljetun…?
Hän vaikka ijät siinä ois ja aarteet kaikki etees tois, ne hylkää pois, ne hylkää y>ois!
Hän on niin kaunis, suruinen… Miks syytät häntä, sydämen', kun minä en, ah, mistään en…!
En syytä, kuollut olen vaan, ja yhtyä en murhaajaan voi milloinkaan, en milloinkaan!
VARJOT
Seisoo yössä ihmislasta kaksi. — Kolkko, kova mies, kunne käy sun ties? — Kauas, sinusta vain kauemmaksi.
Seisoo yössä ihmislasta kaksi. — Kuuko heijastaa kuvaas kalpeaa? — Eron kautta käyt vain rakkaammaksi.
Seisoo yössä ihmislasta kaksi. — Vainaan haamu liet! Minne nyt mun viet? — Armaakseni iki-ainoaksi.
JOUTSENLAULU
On kultakimmelteinen kevät-taivas, on lauhat tuulet… Oi, sydän, kätke autuutes ja vaivas, ei koita kevääs niinkuin raukka luulet: vain muistojesi joutsenlaulun kuulet.
On tuoksu tuttu kevätviidakoissa ja pälvet läikkyy… Mut multa aurinko on ijäks poissa, vain kaihojeni kuvat kultaa väikkyy, ja ma hymyyn, kyynelöitsen noissa…
AVE MARIA
Ave Maria, sa neitsyt valkea niinkuin aamu, sinun tähtesi naisen haamu armas on meille…
Ave Maria, ma ihminen vain olen, harhaantuvainen; kalliimmaks kävi maallinen nainen sydämelleni…
Ave Maria, sa olisit voinut säälisi säästää! Miksi veit armaan, kun voinut et päästää kahleita rinnan!
Ave Maria, nyt syntinen lien sulle kiitosta tuomaan. Miksi et kätkenyt armosi huomaan aikaisemmin!
Kirottu lien ma, kantaja suruisen rakkaus-sadun, mut taakkani kannan ennenkuin kadun! Ave Maria!
Elämän onni, mainen päivä, mi mailleen meni, ah, liian ol' kaunis katuakseni! Ave Maria!
Ijäti tahdon ma sieluni autuuden viejälle laulaa… tummaa silmää ja valkeaa kaulaa… Ave Maria!
Palkkako laulun? Oi, jalot rouvat, kyynele suokaa: se synteini puolesta taivaalle huokaa Ave Maria…
KOTIPETÄJÄ
VANHA MUMMO
Vanha mummo harmaahapsi, nukkunut jo huomaan Herran, muistan, kuinka armahasti lasna kantelit mua kerran… Tuosta tunnen taaton uksen, tuosta kansan tuudituksen.
Sydän lauloi sylkyttäissään synnyt muinaispolven suusta, käsi kertoi liekuttaissaan aurasta ja kangaspuusta… Tuosta lapsen rinta yhä soi kun korpikannel pyhä.
Enää liekuta ei laulus, kuules muinaisist' ei haasta, mutta silmäs murheen-kaunis tuikkaa mulle varjoin maasta niinkuin joulutähti hohtaa, vaalii, lohduttaa ja johtaa…
Enkel-katseen tuon sa saitko viljoin virranneesta veestä, jonka itkit rukoillessas tuskan-tutun heimos eestä, josta, tiedän, helmi pieni vieri vuoksi munkin tieni:
Tähtiin pyytää eikä pääse, tekee vartta, ei saa kukkaa, ain' on eessä suru, sulku, joka voimat pirstoo, hukkaa… Luonto orjanansa pitää, kylvöt vaatii, harvoin itää…
Tumma tuutija, sua kiitän askarteesta kätes karun! On kuin arka avunhuuto mulle muisto elos tarun, josta palkaks sait vain petun, korven yöstä valloitetun.
Kuin sa kerran mua, mielin muistoasi käsin kantaa, pyhä vaimo, jonka osa ainut oli muille antaa, raataa, unohdettu olla, maata köyhäin kalmistolla…
MAAILMALLA
Pyhä syntymämaa, emo ankara suuri, sa henkeni latva ja aineeni juuri, niin karvas ja sentään niin suloinen ain, elonvoima mun omassa rinnassain!
Ma turhaan vieraita polkuja polen: olet läsnä, jos kuinkakin kaukana olen, olet pyrkimys, poltto mun sydämessäin, olet henkeni kurkotus päivään päin!
Olet muinaisen muisto ja tahto sa taaton, hämypäilyvä aavistus juhannus-aaton, min virttä mun sieluni ainiaan soi… Ei kantelo kauniimmin soida voi.
Kuvas onhan, sen tunnen, tää murheinen rinta, mi soiluu kuin sydän-yön järvien pinta… Ah, unten lahjan sulta ma sain, ah, unten maa sinä lienet vain!
TALVINEN PALUU
Kun minä jällehen nään hangen ja lakean jään, lyö ilon kotoisen korkea laine lävitse pään!
Sun tunnen, tunnenhan kyllä! Sydänkaihoni syleilyllä sua tervehdin syntymäkyläni kaunis ja taivas sen yllä!
Kun minä jällehen nään isien tanteren tään, raukenen, unohdun eteesi hiljaa kyyneltymään…
Paha paljonkin ollut oot mulle, mut kanna en kaunaa ma sulle. Sitä päivää, jona en siunaisi sua ei koskaan tulle…
KOTIPETÄJÄ
En mitään ma tiedä maan päällä kauniimpaa kuin ranta-äyräällä mänty, mi ilmahan kurkottaa käsivarttansa sitkeää, käyrää, auringon kultaamaa…
Se seisoo siinä tuo kohtalon kytkemä vahti, korvissa aina ulapan autio kohu ja aaltojen ikuinen tahti, se seisoo siinä vihreenä tuulien tiellä, kesät ja talvet, ain' yhtä tyynellä miellä.
Muistan, ah muistan kaikkia kauniita muita hentoja, herkkiä linnun-laulatuspuita, joilta jo vaaran varjo, viima, mi ohitse viistää, voiman murtaa ja puvun helkkyvän riistää.
Kiitän ma Luojaa, että on meillä myös noita vankkoja urhoja, untensa erakoita, vasta-sään kansaa tuhat-polvinen suku, joiden on vaivat vanhat kuin tuhatvuosien luku.
Kuin temppelin holvi on lakeus latvasi karun. Läpi tuulien humun, syysmyrskyn ja sumun sen alta soi virsi ikuisen unen ja tarun, kaukaisen kanervakankaan laulelot liedot ja tähtien, aaltojen kylmät, ankarat tiedot.
Miten paljon, ah, paljon sa kertoa voisitkaan elon haaveista katoavista ja myös kadonneista! Mut kuoreesi kohmettuvaan kaikk' kätket kohtalon salat, myös sen että uupua alat, sa urhein urhoollisista… Loppuun asti sa tahdot törmällä seista.
KORVEN HENKI
Helmassani soiluu elon syvyys, tutkimaton, liikkumaton hyvyys… Yössä hiljaisuuden kaihon-soiva kannel yksin helkkyy unelmoiva…
Otsallani uinuu haave lieto, uumenissain iki-tuskan tieto… Lienen suo: jos astut, jalka vaipuu, kaipaat: sinipiiaks vaihtuu kaipuu…
Olen itse alku-aineen mahti, vuorten, vetten aartehitten vahti, ihminen jos halaa, pyytää noita, isken silmiin aarnivalkeoita…
Olen pyhän pysyväisen henki, olen herra korskan ihmisenki; vapahaks jos yrittää hän milloin, lapsen lauluillani kiedon silloin…
KAUPUNGIN HENKI
Voi kansaa, mi köyhäksi leimasi maansa, min kulta vain vartoo vapauttajaansa!
Tääll' liian on kauan jo pettua syöty ja vieraalle kannettu palkka ja hyöty!
Olen henki toiminnan, tahdon ja tarmon, ja tappaja unten ja untelon armon!
Älyn voittoa vaadin, ryskettä roimaa, se on suurempi murheen ja halla-yön voimaa!
Väkipyörien jymy, teon valtava taulu on kauniimpi kuin ikihaavehen laulu!
Ei puuttehen syitä Suomelle suotu; se on suureksi, rikkaaksi, raikuvaks luotu!
Ei enää lepohon, itkuhun aikaa, nyt antakaa riemulla kirvehen kaikaa!
Sepot nuoret ja vanhat, iskekää taajaan, niin että lyö säkenet maailmahan laajaan!
Niin että käy ilmassa elämän helke ja mailla ja merillä mainehen välke!
Tää maine: on Suomella kohtalo Hellaan: se voittaa voittajan kauneudellaan.
Yhä henkensä luo, yhä laulunsa helää, on vanki ja sentään vapaana elää!
SUOMEN SUVI
Paistaa Luojan suuri päivä, lehdot helkkää, ilakoi, kaukomielet laineet kiikkuu, kukkarinnat kummut soi… Laihot heilimöivät lupaa: työmies työnsä heelmät saa, elon armautta riittää, jokaiselle kasvaa maa!
Suomen suven armas kuva uniko vain unohtuva?
Näkee unta uhrikuusi: Kodin, templin parsi lien, kylvän taiat kaikkialle, joka syömmeen laulan tien. Tahdon kasvaa, tahdon olla rakkauden, rauhan puu, kunnes oksieni alle kaikki kansat koteutuu.
Ihmisyyden iloon lupa turhako vain tuulentupa?
Kulkee kaukaa ylhät tuulet, halki aikain vastuun tuo: Kaikki katoo, kaikki ehtyy, yks ei: vapauden vuo! Niin on suuret, niin on ylväät, niin on kauniit lapset maan: henkensä he antaa, vaan ei kauneuden kaihoaan!
VIRTA
TIE
On iki-laaja, laaja tie ja kaikki kulkee siitä. Ei taivaanranta-rajatkaan sen tungokselle riitä.
Vaan monet syrjään sysäistään tai murhatahan salaa, ja yöhön, maahan takaisin taas aine raskas palaa.
On iki-pitkä, pitkä tie, ei määrään pääse kukaan, mut kaikki vierii, vierii vaan kuin laineet virran mukaan.
Ja kaikki kulkee, kulkee vaan, ei kukaan tiedä kunne, ei tiedä toinen toisestaan, ei itseäänkään tunne
NEMESIS
Sit' en sure, että kuolema mun tapaa, sitä vainen, etten ole sinne matkallani vapaa;
että sitoo sydänsäikeet juurten syväin esi-äitein, esi-isäin eksyväin ja erehtyväin;
ett' on taakka toisten tuskaa, toisten syitä, että kierrän kehää, samoon öitä ennen eletyitä;
ettei voimaa olla sokko eessä pahan, nousta unen, uskon siivin onneen olemattomahan;
ettei lupaa olla leija ilon harhain, että kohtaloni luin liian selvään, liian varhain…
DE PROFUNDIS
I
Ken rannattomuutesi, taivas, on kerran nähnyt, hän ainiaks lumottu on. Siks, sydän, on niin vaikean ankara vaivas ja kaihosi loppumaton…
Oi riemua korkeessa koissa! Sokaisi synkemmin valos kuin synkehin yö. Nyt portit on kiinni, nyt lienet kaukana poissa, mut liekkisi rintaani syö.
Suur rakkaus-palo, ah, etten ma milloinkaan sua, ääretön, nähnyt ois! Sua vannotan kautta Lethen lempeäin vetten, kuva kuolematon, mene pois!
Ei, ei, älä tuskaani kuule! Pysy luonani muisto kaunihin kadonneen! Älä pelkää, en sua pyydä, en todeksi luule, kajo yllä yöllisen veen…
En pyydä ma ennallensa elon mennehen varjoa, armas on raueta näin, näin hiljaa hohteessa kaukaisen rakkautensa ja katse taivasta päin…
II
Ma meren hylkehen lailla kohotan ilmoille syvyyden huudon ja murheisen muodon, painuen jälleen yöpohjaan synkeäin vetten…
Ma ilmojen kotkan lailla vaativan, valtavan, isken silmäni liekkisen säilän avaraan sineen: maan kamaraan vaipuen jälleen…
Ma ijäisyyden tytär, liikkuva, läikkyvä, miks' olen näin, ah, kytketty kiinni maahan ja mereen ja kaikkehen katoovaisuuteen!
MATKALLE PYYNTÖ
(Baudelairen mukaan.)
Sa siskoni soma, sa lapseni oma, mi autuus ois kanssasi lähteä pois ja lempien kuolla maan toisella puolla, miss' aurinko kaunis kuin katseesi ois! Vesihelminen häivä ois yllämme päivä kuin sielujen autere salainen, kuin silmäsi palo, min pettävä valo on virvaa kalvossa kyynelten.
Siell' kaikki ois kauneus-hekkumaa vain, yö-tyyntä ruhtinas-unelmain. Joku esine vakaa, mi vuosien takaa on säilynyt, kertoisi muistoistaan; arat, kallihit yrtit ja ambrat ja myrtit yön ilman täyttäisi tuoksullaan, ja kultaisihin kuvastimihin itämaiden aarteet loistoa lois: sais sielu uuden sointuvaisuuden ja syntymäkieltään se haastaa vois.
Siell' kaikki ois kauneus-hekkumaa vain, yö-tyyntä ruhtinas-unelmain.
Näät, armas on ilta ja satamasilta on laivoja täynnä, ne vartoaa: vain viittaus pieni ja autuas tieni käy kanssasi taivahan rannan taa. — Jo aurinko vaipuu, kuin riutuva kaipuu yli kattojen, puiden se ruskonsa luo. Maat, taivahat, meret ja ihmisten veret hyasintin ja kullan hehkua juo!
Siell' kaikki ois kauneus-hekkumaa vain, yö-tyyntä ruhtinas-unelmain.
VIRTA
Ohi vierivä virta, kalvoosi katsomaan jään ja ihmeesi ikuisen edessä kumarran pään…
Ihmisen elämä, ihmisen riento ja maine ohitse liukuu niinkuin laulava laine…
Sun soiluvan sielusi soiton, ah, tunnenhan sen, se tuttu on mulle jo vuosilta lapsuuden…
Me laulamme samaa: sa rientosi loputtomuutta, ma kerkeän kesän ikisäilyvää katoovaisuutta…
Mun osani nuokkua heinänä heilivän maan, sun osasi laulaa vierivää virttäsi vaan…
Ihminen kuihtuu kuin kukkanen pientarehella… Ei ole loppua maailman kauneudella…
LOTlN VAIMO
Äsken sykkivin riensin sydämin, äsken oli meitä vielä kaksi…
Nyt en ketään nää, yö jo yllättää, veri hyytyy jääksi valkeaksi…
Äsken lauloin ma tuskaa, riemua, elon vuolautta aina uutta…
Nyt ma laula en, ma kuuntelen sydämeni suurta hiljaisuutta…
Lienet vainaan syön, kannat halki yön mykän kaiun ajast'aikain takaa…
Itse patsas lien päässä elon tien… Väsynyt vaeltaja allain makaa…
YKSIN JÄÄNYT
Kuinka lienenkin näin yksin jäänyt? Saavu ystävää ei edes harvaa… Maailman menosta en mitään arvaa, liekö kylmä vaiko lämmin sää nyt…
Arvaan vainen aatosteni juoksun, näen kuin ne kulkee kaukaisuuteen levittäen yöni hiljaisuuteen ammoin kuihtuneiden kukkain tuoksuu…
Kukkain tuoksun, päätä huumaavaisen, päivän paisteen kilon silmän kaiheen, onnen muiston, iki-itkun aiheen, lemmen murheen, lemmen riemun laisen…
Tyydyn tähän autuuteeni poloon… Tulkaa kaikki turhat tuulentuvat! Teitä kaipaan kadonnehen kuvat sydämeni suureen yksin-oloon…
SILKINKUTOJAT
Me ijäti kudomme silkkiä pitkää ja ryysyt on yllämme yhä, työryysyt on yllämme elämän kaiken, oli rikkaalla arki tai pyhä! Me aarteilla täytämme valtameri-laivat, me kullaksi muutamme jäsentemme vaivat, mut ryysyt on yllämme yhä, oli rikkaalla arki tai pyhä!
Me ijäti kudomme silkkiä pitkää, punaista purppura-raitaa… Kerran, kerran se käyttäjän yllä muuksi muuttua taitaa! Kun nousevat henget kiusatun veren, ne hurjemmin hyökyy kuin lainehet meren… Me kudomme kuolinpaitaa, verenkarvaista purppura-raitaa!
TUULINEN SÄÄ
Pois, pois halu on kevät-tuulisen sään yli iljangon, yli siintävän jään, läpi yön, ohi maan!
Kevät-yö karkeloi… On terhentä tie, kilo kirsien soi… Mikä riemusi lie? Pyhä kaipaus vaan!
HATTAROITA
On hiekkaa vieriväistä elo kaikki ja lainehien läikkää lapset maan ja jumalamme, jumal-unelmamme haihtuvia hattaroita vaan…
Mut pilvet nuo on täynnä kyyneleitä ja hetken kauneuden purppuraa, myös ukkos-ilman uhkaa, salamoita, tulta, joka lyö ja puhdistaa…
KANSAN-VARIETEESSA
Kaunis lapsi tanssimassa tantereita, laajan maailman mantereita…
Tanssi maita, polje päitä, älä näitä, köyhän kansan tähkäpäitä!
Kaunis lapsi kiertämässä, kostamassa, omaa verta nostamassa
Laula, laula, armas lapsi, kultahapsi: taivas kaartuu kauniimmaksi!
Syttyy synkkiin sydämihin, riutuvihin, usko näkymättömihin…
Suutu, säihky, silmä musta innostusta! Iske vallankumousta!
Vapautta vangituille, oikeutta sorretuille, poljetuille!
MENNYT ONNI
Tiedän, miksi unten onni meni: ei se riittänyt mun onnekseni, uskonut en pelkkää uneksuntaa, toivoin totuuteni valtakuntaa.
Elon taistoon parhaimpani vein ma, itseni näin köyhäks, orvoks tein ma. Tunnen: vaikka menetinkin pelin, unelmani arvoisesti elin!
TEMPPELIHERRA
Nuor' olin kerran, sankari kirkas uljahan kunnon, ritari puhtahan omantunnon, sen puolesta sodin: autoin jokaista sorronalaista, tarvitsevaista, orpoa puolsin, suojasin naista, ja pyhyyttä kodin.
Nyt olen vanha. Monta on rinnassa haavaa syvää, niidenkin lyömää, joille tein hyvää; ne syvimmin viiltää. Kaikki on murtunut, työni niinkuin elämäni päivät, haihtuneet silmistä unelman häivät; vain kyynele kiiltää…
Väsynyt olen, väsynyt elämän taisteloon pitkään, ei enää yllytä toivot mitkään, ei edes viha… Salli, oi, Herra, salli jo toinen ja todempi oppi: levätä raukean rauhaisa soppi ja varjoisa piha!
SYKSY
Lehdet lentää, tuuli käy, kiiltää märkä maa, syksyn ilta hämärtäy, tähti tuikahtaa…
Suvi suven jälkehen kuihtuu, taakse jää, halki kylmän kyynelen muisto välkähtää…
VANHA LUOSTARI
Kulkee kuun ja päivän silta yli vanhan kaarikaton, lankee pinjan tumma varjo yli vanhan nurmimaton.
Illan tiessä niinkuin aamun raunioilla mykkä palmu, veriruusut, villi viini, unhoituksen vieno valmu…
Muurin luona vanha nunna niinkuin varjo liikkuu hiljaa hoitain pyhän yrttitarhan okahaista ruusuviljaa…
Kukkaa kastaa, jälleen vaipuu rukoukseen oven pieleen: "Mater Dei, anna rauha ylpeään ja nurjaan mieleen!"
"Anna rauha", toistaa pinjat, palmut, ruusut alla uksen, synkät sypressit ja pienet univalmut unhoituksen…
KUURAINEN KANNEL
Taas härmän kuu, taas talvi kuuraa seuloo, puut lehdettömät huurre-huntuun neuloo ja hämy pitkä lankee riitemaille… Jääkukat sille, mi jäi kukkaa vaille.
Jääkukat mulle syvään sydänalaan, jään helke lauluun, jonka laulaa halaan hänelle, mi on elostani poissa, mut vierelläni kauneuden koissa!
Me rakastimme, toisiltamme saimme sen kaiken, mitä elämältä haimme, mut oman itsemme me muille veimme… Ah, ystäväni, miksi näin me teimme!
Vain sikskö, ett' ois halki elon harhain ain lempemme kuin paiste tähtitarhain niin kirkas, kaukainen ja kaihonhyvä, niin korkee, koskematon, ijäis-syvä!
Ja ett' ois meillä latu laulajoiden ja onni käydä tiemme unelmoiden, niin yksin kuni tähdet ilmanpielen, vain kanteloina kauniin kaihomielen!