Produced by Tapio Riikonen

MIES JA NAINEN

Novelleja

Kirj.

L. ONERVA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1912.

SISÄLLYS:

Pikku tyttöjä

Elina
Inkeri

Eronneita

Eri aikoina
Hävittävää voimaa
Lohduttajat

Näyttämö-kuvitelmia

Yksinäisyys
Autius

PIKKU TYTTÖJÄ

Elina.

Elina kulkee äitinsä ja äidin ystävättären kanssa pitkin Berlinin katuja.

Hän on seitsemäntoista-vuotias, vaalea, hento ja vilkas. Hän tietää olevansa sievä ja toivoo, että muutkin sen huomaisivat. Ja se huomataan kyllä. Sillä hänestä säteilee väärentämätön nuoruus ja väljähtymätön elämän harrastus. Ja hän säteilee kaikille, mutta erittäinkin kaikille miehille. Koko hänen olemuksessaan, hänen vallattomasti peilailevissa silmissään, hänen itsetietoisesti nytkähtelevissä vyötäisissään, jalan nousussa, suun hymyssä, on niin paljon vastapuhjennutta ihmisuteliaisuutta ja ilon ikävää, rakkauden kurkoitusta, ihailun tarvetta ja onnen odotusta, että se vaistomaisesti pukeutuu keimailuun.

Kadulla äiti ja ystävätär kulkevat edellä Baedekerit kädessä. Elina on aina tähän asti kulkenut tiukasti äitinsä käsipuolessa, mutta nyt tämä eilen saapunut ystävätär on anastanut hänen paikkansa ja hän tuntee olevansa vähän kuin viides pyörä vaunussa.

Elina on aina väärällä paikalla, joko liiaksi edellä tai liiaksi jälessä. Aina häntä huudetaan, opastetaan, torutaan ja valistetaan: "Missä olet Elina? Katsopas tuota palatsia! Pane mieleesi tämä muistopatsas! Ja tämän museon nimi! Käy silmät auki, Elina!"

Ja Elina tottelee nyrpeillään. Se on hänestä kovin ikävää. Kaikki kivitalot ja kivipatsaat ja taiteet ja tieteet ja tavarat ovat hänestä ikäviä. Ihmiset ovat paljon hauskempia. Kaikki muut paitsi hänen oma seuransa. Ja hän unohtuu taas hetken päästä katsomaan jotakin kaunista poikaa tai uljasta univormua…

— Elina, tuo on sopimatonta! neuvoo ystävätär.

— Ja miten sinä astut kantasikin linttaan! nuhtelee äiti.

Elina kohauttaa loukkaantuneesti olkapäitään. Minkätähden naiset aina olivat hänelle niin pahoja ja miehet aina niin hyviä? Miehille hän aina kelpasi sellaisena kuin oli, naisille ei milloinkaan. Sen hän saattoi huomata jo isästään ja äidistään ja kaikista muistakin. Miehet ainoastaan ymmärsivät häntä, sentähden hän mieluummin olikin heidän seurassaan. Siitä oli jo kotona aiheutunut monta kiivasta ottelua. Ja Elina oli ollut olevinaan enemmän rakastunut kuin mitä todellisuudessa olikaan, oli nostanut pilviin asti ne muutamat ylioppilaat, joiden vuoksi häntä ahdistettiin. Kiusallaankin. Itsensä vuoksi vain, ei suinkaan heidän. Mitä hän heistä! Ylioppilaista! Olivathan he kyllä kilttejä poikia, mutta niin ylimalkaisia, niin samanlaisia, kehittymättömiä ja sitten ainoastaan ylioppilaita. Korkeammalle toki tähtäsi Elinan kunnianhimo! Hän oli aina ollut salaa vakuutettu siitä, että hänen elämänsä tähti oli nouseva korkealle, että kerran joku oikein suuri mies oli rakastuva häneen ja tekevä hänet kuuluisaksi kautta maailman. Mitä laatua tämä suuri mies tulisi olemaan, siitä hänellä ei vielä ollut selvää käsitystä. Mutta luultavasti joku taiteilija. Elina ei ollut koskaan vielä tuntenut ainoatakaan taiteilijaa, ainoastaan kuullut heistä paljon puhuttavan. Ja he olivat hänelle korkeinta, jumalallisinta, mitä hän tiesi. Jospa hän kerran pääsisi heidän seuraansa, tapaisi oikean taiteilijan! Se tapaaminen muodostuisi varmasti käännekohdaksi hänen elämässään, avaisi portit kokonaan uuteen ihmemaailmaan, johonkin outoon, salaperäiseen ja pyörryttävän onnelliseen.

Mitä enemmän Elina miettii näitä asioita, sitä varmemmaksi käy hän siitä, että juuri tällä matkalla on tapahtuva se suuri, ihmeellinen ja sanoin selittämätön. Kuka hyvänsä tuntematon vastaantulija saattoi olla juuri se hänelle määrätty satuprinssi, joka oli tekevä hänestä unelmiensa prinsessan.

Tämä sisällinen hurmiotila pingoittaa koko Elinan ulkomuodonkin tavallista itsetietoisemmaksi. Hän kulkee selkäkenossa, nenä ylpeästi pystyssä ja hänen silmissään on uneksitun onnen hohde.

— Elina, mihin taas jäitkään! huudetaan. Katso eteesi, ettet jää vaunujen alle!

Ja Elina kiiruhtaa vastahakoisesti äitinsä viereen.

* * * * *

Elina istuu Café Bauerissa suomalaisen sanomalehden takana. Hän on lukevinaan, mutta ei lue. Hän vaanii, vakoilee, pitää silmällä itseään ja muita. Hän on varastautunut irti holhoojistaan, hän on ensimäistä kertaa yksin ulkona, hän on nyt kuin suuret ihmisetkin. Ja tämä tietoisuus täyttää hänet äärettömällä oman-arvon tunnolla ja sisällisellä jännityksellä. Hän odottaa. Mitä? Sitä hän ei tiedä. Sitä suurta, tuntematonta ja salaperäistä.

Hänen lähellään istuu nuori mies, joka koko ajan tarkastelee häntä. Elina huomaa sen. Hänen sydämensä alkaa pamppailla aivan kuuluvasti. Hän vilkaisee vieraaseen syrjäsilmäyksin ja piiloutuu taas nopeasti sanomalehtensä taakse. Sitten hän kurkistaa uudestaan. Heidän silmänsä kohtaavat toisensa. Elina punastuu korviaan myöten. Häntä pelottaa ja huvittaa. Tämähän on jo seikkailua! Hän muistaa arvokkaisuuttaan, pyytää maksaa ja koettaa astua ulos niin vaivattomasti ja tottuneesti kuin suinkin, mutta hän tuntee, miten vieraan katse polttaa hänen poskiaan. Ja heti kadulle päästyään hän kiiruhtaa pakoon juoksujalkaa kuin takaa-ajettu, tietämättä itse edes miksi.

Elinan rauha on mennyttä. Hänen ajatuksensa askartelee lakkaamatta tuon vieraan miehen ympärillä. Kuka hän mahtoi olla? Varmasti joku taiteilija. Hänellä oli niin mustat, surulliset silmät ja hänen tukkansa harmahti jo ohimoilla, vaikka hän vielä oli aivan nuoren näköinen. Hän oli varmaan hyvin onneton ihminen.

Seuraavana päivänä kasvaa Elinan levottomuus kaksinkertaiseksi. Hänen täytyi päästä katsomaan istuiko vieras tänäänkin Bauerissa. Ehkä hän odotti Elinaa…

Elina selittää äidilleen menevänsä museoon ja kiiruhtaa jälleen suoraa päätä Café Baueriin.

Aivan oikein. Vieras oli jälleen siellä. Samassa pöydässä kuin eilenkin. Elinan nähtyään hän kiinnittää häneen jälleen mustat, surulliset silmänsä ja — tervehtii. Elina ei tiedä, vastatako vai ollako vastaamatta. Hän lentää tulipunaiseksi, hämmentyy, tekee epämääräisen liikkeen päällään ja koettaa näyttää juhlalliselta. Hän tilaa jälleen sanomalehden, mutta se osuu hänen käteensä väärinpäin eikä hän sitä edes huomaa…

Mutta hän huomaa kyllä poistuessaan, että vieras nousee samalla kertaa, siirtyy hänen pöytäänsä ja ottaa käteensä saman sanomalehden…

* * * * *

Elina ei ole erehtynyt. Vieras mies, joka häntä on katsellut, on todellakin taiteilija, tshekkiläinen runoilija. Eikä hän ole katsellut Elinaa ollenkaan minkään suurkaupunkilaisen naismetsästäjän silmillä, vaan syvällä runoilija-hartaudella. Sillä kolmestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta hän on vielä melkein yhtä lapsellinen, koskematon ja arka kuin Elinakin. Mutta hän on ollut paljon yksin ja sentähden hän tuntee itsensä vanhukseksi. Kovat kohtalot ovat aikoinaan saaneet hänet vetäytymään kuoreensa ja hänen sielunsa pohjalla on paljon ihmisvihaa ja naishalveksuntaa. Ihmiset eivät yleensä herätä hänessä mielenkiintoa.

Elina muodostaa poikkeuksen. Heti ensi silmäyksellä huomaa hän ihmeekseen lämpiävänsä. Tämä vieras, valkea lapsi vieraalla maalla paistaa kuin jumalan aurinko suoraan hänen routaiseen sydämeensä hyvyyttä ja kauniita ajatuksia. Ja hänestä tulee vähitellen hänen jokapäiväinen elämänvoimansa.

He tapaavat toisensa aina samaan aikaan samassa paikassa. He eivät sano mitään, mutta he tietävät tulevansa ainoastaan toistensa vuoksi.

Ja runoilija ajattelee:

Miksi me ihmiset olemme näin epäinhimillisiä, näin sovinnaisia. Miksi en voi mennä hänen luokseen ja sanoa: Ethän sinä vieras olekaan, olethan sinä minua lähempänä kuin kukaan koko maailmassa. Minä tahdon ainoastaan kiittää sinua siitä, että olet olemassa, että olet minun hyvä enkelini, että olet tehnyt minut paremmaksi ja onnellisemmaksi ja maailman ympärilläni kauniimmaksi… Miksi en voisi niin tehdä? Onhan hän lapsi…

Vihdoin eräänä päivänä hän tekee niinkuin on ajatellut. Kaikki käy kuin itsestään. Ja runoilija selittää, ettei hän tarkoita mitään pahaa, että hän on niin yksin ja että Elina on hänen sielunsa ilo…

Ja Elinasta se on aivan luonnollista.

Sitten he tapaavat toisensa joka päivä. Ja Elina käyttää tuhansia tekosyitä päästäkseen pujahtamaan yksin kaupungille.

Runoilija odottaa häntä aina uskollisesti. Ja Elina piilottaa pienen kätensä ystävänsä suureen kouraan ja tuntee itsensä turvalliseksi. Täten he vaeltavat käsi kädessä kuin lapset keskellä miljoonakaupungin hälinää.

Välistä he myös vetäytyvät jonkin museon hiljaisiin käytäviin. Ja runoilija puhuu silloin suurista taiteilijoista ja suuresta taiteesta, hän mainitsee nimiä, hän innostuu ja lämpenee. Hänellä on suoranainen välittämisen tarve. Hän näyttää Elinalle kirjastot ja lukusalit, kirjoittaa hänelle muistiin parhaimmat aikakauskirjat, sanomalehdet ja kirja-uutuudet, tekee hänelle listan näytelmistä, joita hänen on nähtävä, konserteista, joita hänen on kuultava. Ja sitten hän puhuu vielä paljon elämän murheesta ja kauneudesta, yksinäisyydestä ja vapaudesta.

Elina vain kuuntelee. Tai ei oikeastaan kuuntelekaan. Nuo asiat eivät liikuta häntä. Hän ajattelee omia asioitaan ja peittää puuttuvan mielenkiintonsa vaillinaisen kielitaitonsa varjoon. Hän ajattelee sitä, miten hän parhaiten voisi miellyttää, millainen hymy ja silmäys kulloinkin on annettava, jotta se tekisi edullisimman vaikutuksen, millaisen hatun hän seuraavana päivänä ottaisi sen ja sen puvun kanssa ja miten hän sitten kampaisi tukkansa, jos hän ottaisi sen hatun…

Tshekkiläinen on todellakin hyvin rakastunut. Hän tahtoisi joka hetki olla Elinan lähellä. Ja silloin kun hän ei näe tätä, hän kirjoittaa. Ei mitään erikoista, ainoastaan: "Sinä, sinä Elina, minun pieni prinsessani, minun valkea lintuni pohjoisesta, minun suloinen lapseni, auringonsäteeni, sinä, sinä Elina…"

Elina nyrpistää nenäänsä. Miten yksitoikkoista ja typerää! Ei edes runoja! Mahtoiko hän ollakaan mikään oikea runoilija. Ylioppilaatkin osasivat kirjoittaa paremmin.

Hänen tekee mieli kiihottaa hänen rakkauttaan. Heräävän naisellisuutensa varmalla vaistolla hän valehtelee: "Sinä olet minun ensimäinen rakkauteni, ensimäinen, joka ymmärrät minua, tähän asti olen ollut niin yksin, niin yksin…"

Mutta mitä varmemmin Elina tuntee, että runoilija on täydellisesti hänen vallassaan, sitä oikullisemmaksi hän käy. Hän jännittää hänen hermojaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, ei vastaa kirjeisiin, jää pois sovituista kohtauksista, mutta tekee koko ajan mielessään tiliä siitä, kuinka paljon hänellä on varaa kiusata, silti kadottamatta…

* * * * *

Tämä lemmenleikki saa äkkiä odottamattoman lopun. Elinan tarkoista varokeinoista huolimatta sattuu kerran kuitenkin niin onnettomasti, että hän tshekin käsipuolessa joutuu äitiään vastaan keskellä katua.

Syntyy hirmuinen kohtaus.

Äiti itkee, ystävätär itkee, Elina itkee.

— Katututtavuuksia! nyyhkyttää äiti.

— Kuinka voitkin tuottaa äidillesi näin suurta surua! nuhtelee ystävätär. Näet nyt, millaisia ikävyyksiä tuollaisista seikkailuista johtuu. Ja pahempaakin voisi tapahtua…

— Pahin on se, ettei tapahdu mitään! tiuskii Elina. Minä en kestä sellaista! Minulla on ikävä teidän kanssanne. Kaikki naiset ovat niin pahoja! Minä en tule toimeen ilman miehiä!

— Elina, Elina! parkuvat molemmat vanhemmat naiset nyt kuorossa.

— Tuollaisella ulkomaalaisella veijarilla, joka ajaa takaa nuorta tyttöä, ei ikänä ole mitään hyvää mielessä. Hän aikoo vietellä sinut, sanoo ystävätär ankarasti.

— Ja hän voi tappaakin sinut, etelämaalaisilla on niin kuuma veri, lisää äiti.

Täten jatkuu kohtaus. Ja lopuksi otetaan Elinalta pyhät valat siitä, ettei hän enää koskaan tapaisi tshekkiläistä runoilijaa.

Elina jää miettimään. Mitä nyt oli tehtävä? Oikeastaan oli hän jo vähän kyllästynyt koko runoilijaan. Ja kenties hän ei ollut runoilija ollenkaan, ainoastaan tavallinen veijari. Ehkä olikin äiti oikeassa. Mutta jos niin oli laita, sen pilan hän ainakin kostaisi.

Ja hän päättää jatkaa entistä poste restante -kirjeenvaihtoaan. Hän kirjoittaa:

"— — En minä niin lapsellinen olekaan kuin luulit, etkä sinä olekaan minun ensimäinen rakkauteni, enkä minä rakasta sinua ollenkaan. Minä vain leikin, kun näin, että sinäkin tahdoit leikkiä minun kanssani — —"

Ja runoilija vastaa:

"— — Elinako näin puhuu, sama Elina, jolla on niin puhdas otsa ja kirkkaat silmät ja hennot lapsen kädet! Särkeekö hän sentähden, että hän on lapsi? Vai eikö hän kenties olekaan enää lapsi, vaan jo oikea pieni nainen! Hän valehtelee — — Ja hänen runoilijansa on surullinen — —"

Tämän kirjeen saatuaan Elina tulee alakuloiseksi. Hän syyttää itseään ja hän itkee. Miksi hän olikin niin paha sille, joka hänelle oli ollut niin hyvä! Ja hän kaipaa jälleen runoilijan suurta, turvallista kättä, hänen äänensä tummaa, tuudittavaa sointua ja hänen rakkauttaan. Hän oli ollut melkein kuin isä ja oli suudellutkin vain otsalle… Äiti ja ystävätär olivat pahoja, mutta tshekki oli hyvä…

Ja Elina kirjoittaa kyyneltensä lomitse:

"— — En minä sentään niin paha ole kuin luulet, minä valehtelin, mutta valehtelin vain pakosta. Minulla on niin ankara äiti. En saa enää tavata sinua. Ylihuomenna lähdemme pohjoiseen. Muistele minua kauniisti. Minä en voi sinua koskaan unhoittaa — —."

* * * * *

Koko kotimatkan on Elina hiljainen ja surullinen. Hän huokaa usein.
Runoilijan viimeinen kirje on piilossa hänen povellaan. Hän tuntee
itsekin, että hän on särkenyt jotakin. Mitä? Jotakin korvaamatonta.
Sydämen, kenties kaksikin!

Ja hän huokaa…

Inkeri.

Yhdeksäntoista-vuotias, tumma, vakava, hiljainen. Kasvojen piirteet sisäänpäin ilmehtivät, pitkät ja suggestiiviset niinkuin intiaanilla.

Hänellä on heikko rinta ja hän on matkalla Italiaan kevättä viettämään.
Hänen oppaanaan on vanhempi nainen, laulajatar, joka myös matkustaa
Italiaan lepäämään.

Muutamaksi viikoksi he ovat pysähtyneet Parisiin.

Vanhemmalla naisella on salainen sydämen suru ja hänkin on senvuoksi vakava ja hiljainen. Aivan sattuman kautta on hän saanut holhotikseen tämän nuoren tytön, jota hän ei lainkaan tunne ennestään. Mutta hän muistelee kuulleensa, että Inkerin matkalla paitsi terveydellisiä oli kasvattaviakin tarkoitusperiä: hänellä oli kotimaassaan liian paljon sulhasia…

Laulajatar on sisällisesti sangen väsynyt ja suurkaupungit hän tuntee jo kyllästymään asti. Ja hän katuu sitä, että on ollenkaan huolinut mukaansa pientä, ensikertalaista matkailijatarta, kun hän ei kuitenkaan jaksa pitää tälle seuraa eikä näytellä nähtävyyksiä. Hän ei tahdo pingoittaa hermojaan millään ja niinpä hän kulkee omia teitään seuraten vain sisällisten mielikuviensa ja yksinäisten muistojensa lempeää ohjausta maailmankaupungin hälisevässä kaikkisuudessa.

Inkeri vaeltaa hänen vierellään vaiti, tyynesti ja uneksivasti. Hän ei näytä hämmästyvän mistään, hän ei utele, ei kysele mitään. Hän liukuu mukana huomaamattomasti, melkein olemattomasti. Kun he kulkevat suurilla bulevaardeilla tai laajojen torien poikki, pujottaa hän tosin kätensä opastajansa kainaloon, mutta hänen liikkeittensä tahtia ei erota, niillä on aina ympäröivän elämän rytmi. Kun hän puhuu, on hänen äänellään aina erehtymättömästi sama viritys kuin puhuttajalla. Hän ei koskaan paina, ei häiritse, ei riko tunnelmaa.

Tästä kaikesta on laulajatar oikeastaan Inkerille hyvin kiitollinen, mutta se ihmetyttää häntä kuitenkin. Ja kun hänen hermonsa jonkun aikas ovat saaneet levätä, alkaa Inkerin luonnoton passiivisuus hieman vaivatakin häntä. Tyttö ei uskalla olla itseään, hän ajattelee, selvästi tämä tekee väkivaltaa omille lapsekkaille haluilleen ja pakottautuu ehdoin tahdoin tällaiseen orjalliseen mukautumiseen. Ehkäpä vihaakin häntä salassa…

Mutta Inkerin silmät puhuvat aivan toista kieltä. Ne ovat hyvin tumman-siniset ja pitkäripsiset. Ja aina kun niihin katsoo, alkavat ne säteillä hiljaista, sydämellistä hohdetta. Ja sitten ne aina hymyilevät. Miksi ne niin hänelle hymyilevät? kysyy laulajatar itseltään. Mutta vähitellen hän huomaa, ettei tämä hymy kohdistukaan vain yksinomaan häneen. Inkeri katsoo kaikkiin ihmisiin samalla lailla: ovenvartijaan, joka ojentaa hänelle kirjeen, tarjoilijaan, joka asettaa lautasen hänen eteensä ravintolassa, sanomalehdenmyyjään, joka antaa hänelle lehden, jokaiseen vastaantulijaan, joka vain huomaa hänet. Kaikkia suoraan silmiin, syvästi, lämpimästi, pitkästi, hyväilevästi. Ja kuitenkaan tämä kaikki ei ole keimailua, se on lapsen vilpitöntä herttaisuutta, ikäänkuin kaikki ihmiset olisivat omaisia, veljiä, vanhoja ystäviä, joiden hyvyyttä ei voi epäillä, joita on ilo tavata…

Tämä on ainoa sopimattomuus, johon Inkeri tekee itsensä syypääksi ja josta vanhempi nainen katsoo olevan syytä huomauttaa. Hän puhuu suuren maailman seurustelutavoista, miten liika inhimillisyys voi olla vaarallista ja miten tuttavallisuus voi synnyttää väärinkäsityksiä…

Inkeri kuuntelee suurella hartaudella ja nyökkää päätään ymmärtäväisesti ja pikkuviisaasti. Sitten hän puristaa neuvon-antajattarensa kättä, katsoo jälleen silmiin äärettömän sydämellisesti ja luottavaisesti ja hymyilee.

Laulajattarella on sydämen suru, hänen sielunsa on sairas ja yksinäinen. Hän tuntee, miten Inkerin pehmeä läheisyys tekee hänelle hyvää. Tuskan kipein itsekkyys alkaa hellittää otettaan. Hänellä on jo varaa muistaa muitakin. Inkerillä oli varmasti ikävä. Hänen täytyi toki edes vähän saada huvitella, nähdä elämää. He olivat sentään liian ankarasti karttaneet kaikkia turistipaikkoja. Eihän niitä voinut halveksia kuin se, joka ne tunsi. Ja Inkeri oli ensimäisellä matkallaan. Vai oliko hän kenties vielä niin lapsellinen, ettei osannut olla uteliaskaan? Vai henkisesti tylsä? Vai nukkuva prinsessa vain, joka oli herätettävä?

Matkatoverusten väli muuttuu jokapäiväisen yhdessä-olon kautta läheisemmäksi. Laulajatar melkein mieltyy tähän holhoojan-ammattiinsa. Se saa hänet unohtamaan sen, minkä hän tahtoo unohtaa. Hän kertoilee nuoremmalle kokemuksiaan, puhuu matkoistaan, kuvailee suurkaupunkien monipuolista koneistoa. Sitten hän puhuu myös elämästä, inhimillisestä kauneudesta ja kärsimyksestä. Mutta kaikesta hellävaroin, suojelevasti, kokeneemman taltuttavalla tyyneydellä… ettei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää… Ja hän on valmis lähtemään Inkerin kanssa huvittelupaikkoihinkin, vaikka hän itse puolestaan onkin niihin kyllästynyt. Hänellä on tarve olla Inkerille hyvä. Hän koettaa keksiä ilta-ohjelmia, ehdottelee, kyselee, haluttaisiko Inkeriä kenties sinne ja sinne…

Ja Inkeri vastaa aina:

— Niin, jos sinua haluttaa.

— Mutta eikö Inkeri sitten itse halua mitään? Mistä Inkeri itse pitää?
Minne tahtoisi?

Inkeri miettii…

— Sitä ei voi selittää. Jonnekin hyvin kauas… Jotakin kaikesta tavallisesta poikkeavaa…

Sitten hän puhuu jotakin merestä ja tähtitaivaasta, avaroista pustista, villeistä hevosista, sodasta ja sankarikuolemasta ja rakkaudesta…

Inkeri on hetkiseksi vilkastunut, mutta vajoaa heti jälleen taas entiseen pehmeään välinpitämättömyyteensä.

Laulajatar naurahtaa. Nukkuva prinsessa! hän ajattelee.

Senjälkeen hän kuitenkin käyttää Inkeriä erinäisissä puistoissa, kirkoissa, museoissa ja muissa huomattavissa paikoissa, jotka kuuluvat Parisin nähtävyyksiin ja joista talvimatkailijoiden on tapana lähettää postikortteja kotimaahansa.

Inkeri ei lähetä koskaan. Kun ystävätär häntä siihen kehoittaa, vastaa hän:

— Minulla ei ole ketään, jolle lähettää.

Itse hän kuitenkin saa hyvin paljon kortteja ja kirjeitä.

Kerran kun hän tapansa mukaan järjestelee kirjeitään, kysyy ystävätär piloillaan:

— No, mitä sulhaset kirjoittavat?

— Lue, sanoo Inkeri ja työntää koko pinkan hänen käteensä.

Laulajatar epäröi.

— Lue, toistaa Inkeri, levitellen eräitä kirjeitä pöydälle hänen eteensä.

Ville kirjoittaa:

"— — Siitä asti kun sain suudella huuliasi kuljen kuin unessa. Tai ehkä kaikki olikin vain unta. Tulit ja katosit taas. Mutta se lumous, johon minut kiedoit, ei vain katoa. Olen ikuinen vankisi, ihana harhanäky. Tunnen yhä, miten käsivartesi kaartuvat kaulaani, miten pääsi painautuu rintaani vasten ja silkkiset hiuksesi koskettavat poskiani… Tule takaisin tai päästä minut vapaaksi — —"

Pekka:

"— — Oma Inkerini, miten raskasta on tämä ero. Elämä on harmaa ilman sinua, ihmiset kiusallisia, työ ei suju. Ainoa lohdutukseni on tieto siitä, että pian tulee aika, jolloin emme enää milloinkaan eroa. Ensi syksynä jo menemme naisiin, eikö niin? Käyn kaupungilla arvaellen tulevan kotimme paikkaa. Elän toivossa ja odotuksessa — —"

Kalervo:

"— — Miksi et kirjoita? Oletko unohtanut minut? Sydämeni on täynnä levottomuutta, vaikka tiedänkin, että rakastat minua. Rakastit, tarkoitan. Mutta nyt? Suo anteeksi, että epäilen ja kiusaan sinua näin. Mutta rakkaus on hullu ja minä rakastan sinua yli kaiken. Sano, rakastatko minua vielä! Sinun täytyy lakkaamatta toistaa se, jotta uskoisin — —"

Arvi:

"— — Inkeri, sinä minun sieluni päivänpaiste, minun henkeni morsian! Saanhan kutsua sinua siksi? Minä tiedän, että olet se, vaikka ei meidän välillämme koskaan ole ollutkaan puhetta rakkaudesta. Me ymmärrämme toisemme ilman sanojakin. Miten ihanaa se on! Tähän saakka olen saanut käydä aina yksin ja sisällisesti orpona. Siksi kunnes sinä tulit, Inkeri — —"

Laulajatar laskee kirjeet pois kädestään ja katsoo hämmästyneenä
Inkeriin.

Tämän kasvoilla on entinen, rauhallisesti uneksuva ilme.

— Mitä ihmettä, aiotko mennä naimisiin näin monen kanssa!

— En kenenkään kanssa, vastaa Inkeri hiljaisesti.

— Mutta rakastat sentään näin monta?

— Ei voi rakastaa muuta kuin yhtä…

— Ketä heistä siis rakastat?

— En ketään heistä.

— Ja olet sentään uskotellut rakastavasi heitä?

— Olen sanonut, että… että, jos he tyytyvät siihen, mitä minä voin heille antaa…

— Mikä ajattelematon tuhlari sinä olet, lapsi! Ja sitten kun vihdoin tulee se oikea, se yksi ainoa, jota oikein voisit rakastaa, jolle tahtoisit antaa kaikki, ei sinulla enää olekaan hänelle ehjää sydäntä eikä ehjää elämää…

— Se yksi ainoa on jo ollut ja mennyt… Ja senjälkeen en enää voi ketään rakastaa. Kaikki on minulle yhdentekevää.

Inkerin silmät tuijottavat surumielisesti epämääräiseen kaukaisuuteen.

— Hän ei siis rakastanut sinua?

— Hän rakasti myös minua.

— Miksi hän siis jätti sinut? Vai onko hän ehkä…

— Ei, ei, keskeyttää Inkeri nopeasti, arvaten toisen ajatuksen, ei hän ole kuollut… Tai en minä tiedä… Hän voi kuolla joka hetki ainakin. Kolmeen vuoteen en ole kuullut hänestä mitään. Nyt vasta keväällä. Hän on Tripoliin sodassa…

— Tripoliin sodassa! Mutta kuka hän siis on?

Inkeri viivyttelee vastaustaan.

— Niin, se on hyvin kummallista. Ei kukaan tiedä koko asiasta. Eikä hän olekaan suomalainen. Hän on venäläinen, mutta hänen äitinsä on italialainen. Upseeri. Hyvin kaunis ja hyvin musta… Siitä on jo niin kauan sitäpaitsi. Neljä vuotta… Olin Savonlinnassa kylpemässä ja hän oli myös siellä. Me olimme paljon yhdessä, ja me tanssimme ja soutelimme ja…

Inkeri puhuu katkonaisesti ja pysähdellen. Hänen sormensa leikittelevät hermostuneesti pienellä paperiveitsi-sapelilla, joka riippuu hänen kaulaketjussaan.

— Tämäkin on häneltä, hän jatkaa. Säilytän sitä kuin taikakalua. Sillä minulla on tunne siitä, että jos sen kadotan, en löydä häntä enää koskaan. Voi, hän on sodassa! Hän etsii kuolemaa. Minä tiedän sen.

Inkerin silmät täyttyvät kyynelillä.

— Rakastatko sitten yhä vielä häntä? laulajatar kysyy.

— Ikuisesti, vastaa Inkeri hartaasti. Minun täytyy nähdä hänet vielä kerran. Sentähden ainoastaan lähdin matkallekin. Tahdoin päästä häntä lähemmäksi. Ja kun kuulin, että hän oli lähtenyt Italian sotaan, sairastuin…

Inkeri vaikenee, hymyilee salaperäisesti.

— Se oli minun sotajuoneni. Minulle tuli vastustamaton halu lähteä häntä etsimään. Minulla oli paha omatunto. Jos hän kaatuu, on se minun syyni. Minä olen tappanut hänet, sillä minä hylkäsin hänet.

— Et siis silloin vielä tiennyt rakastavasi häntä niin syvästi?

— Tiesin sen liiankin hyvin.

— Mutta hänen kansallisuutensa vuoksi et tahtonut näyttää sitä?

Inkeri katsoo laulajattareen suurin, ihmettelevin silmin, ikäänkuin ei olisi käsittänyt hänen sanojaan. Hän pudistaa päätään pehmeästi ja vajoaa ajatuksiinsa. Mutta laulajattaresta tuntuu, ettei hän ajattele mitään. Hän on vain kaukainen ja kaunis kuin muinaistaru. Ja tällä hetkellä hän olisi melkein valmis vannomaan, että Inkeri todellakin kuuluu johonkin toiseen aikaan ja toiseen rotuun. Länsimaille kulkeutunut Itämaan yrtti…

— Ei, en minä mitään sellaista ajatellut, puhuu Inkeri hitaasti. Sitä ei voi selittää. En ymmärrä sitä vieläkään. En ymmärrä itseäni ollenkaan. Minun vain täytyi tehdä, niinkuin tein. Erota hänestä, vaikka rakastin häntä niin äärettömästi ja hän minua. Me rakastimme niin eri lailla. Tai hän tahtoi minusta sellaista, jota minussa ei ollut. Tai oikeastaan, etten olisi mitään ilman häntä. Ja minä tahdoin omasta voimastanikin olla kaunis ja hyvä ja kunnioitettava ja luotettava… Vapaa… Kaikin puolin… Rakkaudessakin… Ei sitä osaa selittää. Me emme ymmärtäneet toisiamme… Enkä minä ymmärrä vieläkään itseäni. Sillä minä rakastin kuitenkin häntä niin äärettömästi…

Inkerin silmät katsovat taas uneksien kaukaisuuteen.

Nyt on laulajattaren vuoro ihmetellä. Mutta ethän sinä muinaistaru olekaan, sinähän se oletkin oikea tulevaisuuden nainen, hän ajattelee. Sinulla on jo veressä ja vaistossa, mikä minulla vasta on päässä. Vapaus! Minä käsitän sen kyllä, mutta mitä se minua hyödyttää, kun minun vaistoelämäni kuitenkin pyytää orjuutta. Minä olen paljon heikompi kuin sinä… ja onnettomampi…

— En voi käsittää, mikä se on, tuo salaperäinen voima, joka ajaa onnettomuuteen, silloinkin kun olisi onni tarjolla, pakottaa elämään ilman rakkautta, vaikka ei kuitenkaan muuta pyydä elämältä… Käsitätkö sinä?

Laulajatar ei vastaa. Omituinen hymy kiertelee hänen suupielissään.

— Nyt sinä olet aivan kuin Mona Lisa, sanoo Inkeri.

— Jota et ole koskaan nähnyt, naurahtaa laulajatar.

— Mutta minä tiedän, minä uskon, että hän eläissään oli juuri sinun näköisesi.

— Mystikko sinä olet, uskot kaikkeen, mikä on kaukaista, salaperäistä, ääretöntä, käsittämätöntä. Et epäile näkymättömistä, olemattomista. Oikea uskovainen sinä olet, Inkeri.

— Minä en usko mihinkään, jos en saa uskoa rakkauteen. Se on ainoa, koko elämäni! Ja nyt minun pitää elää sitä ilman. Tai tällaisilla kurjilla muruilla!

Inkeri heittää halveksivasti kirjepinkan pois ja väsymyksen ja elämänkyllästyksen sekainen välinpitämättömyys leviää hänen kasvoilleen. Hän näyttää vähintäin kahdenkymmenenkuuden-vuotiaalta.

Vanhempi nainen tuijottaa häneen. Hän tuntee itsensä tällä hetkellä nuoremmaksi tätä lasta.

He istuvat kauan vaieten. Hämärä laskee.

— Etkö laulaisi? sanoo Inkeri.

— Mitä?

— Laulua sotaveikoista. Päin Ranskaa urhoa kaks samoaa, oli kumpikin
Venäjän vanki.

Ja laulajatar laulaa, paremmin kuin milloinkaan ennen.

Inkeri istuu pää käsien varassa ja muistelee italialais-venäläistä upseeria.

Sitten seuraa taas pitkä aika äänettömyyttä. Pimeä huone on täynnä näkymättömien mielikuvien hartautta.

— Minne lähdemme tänä iltana? kysyy vihdoin laulajatar heräten ajatuksistaan.

— Tulisitko sinne, minne minä tahtoisin?

— Tulen kyllä.

— Oikeinko totta?

— Oikein totta. Tai ethän vain sotaan aio minua vietellä?

Inkeri hiipii ystävättärensä selän taa ja kuiskaa hänen korvaansa hyväilevästi:

— Jonnekin, missä on italialaisia lehtiä, joista voisi nähdä, ketkä ovat kaatuneet sodassa…

— No, se käy laatuun.

— Luuletko, että voisin päästä Punaiseen ristiin? kysyy Inkeri taas hetken kuluttua.

Laulajatar myöntää piloillaan.

Ja he lähtevät ulos ottamaan selvää niistä jotka ovat kaatuneet
Tripoliin sodassa…

ERONNEITA

Eri aikoina.

Tarja oli juuri tullut ulkoa raittiista talvi-ilmasta ja hänen kasvoillaan ilakoi vielä heleä, terve puna.

Hän tunsikin itsensä nyt reippaammaksi ja sopusointuisemmaksi kuin pitkiin aikoihin. Oli kuin olisi kaikki se paha, ristiriitainen ja rikkonainen, joka pari viimeistä vuotta oli runnellut hänen elämäänsä, äkkiä kadonnut olemattomiin.

Tarja oli äsken kadulla tavannut entisen miehensä eikä tämä kohtaus ollut aiheuttanut hänelle enää minkäänlaista sydämentykytystä tai hermotärinää kuten aina ennen. He olivat vain kauniisti tervehtineet ja hymyilleet toisilleen tyynesti ja ystävällisesti.

Siis olivat he vihdoinkin sisällisesti erossa! Siis oli vihdoinkin rikki tuo salainen hermoverkoston yhteys, tuo tottumuksen ja pitkän jokapäiväisen seurustelun kautta heidän välilleen kasvautunut sidekudos, joka niin kauan oli ollut voimakkaampi heidän ulkonaista eroaan uhaten tehdä tyhjäksi kaikki heidän järkensä ja tahtonsa tahalliset ponnistelut!

Nyt oli vihdoin kaikki niinkuin ollakin piti.

Tämä tunne täytti Tarjan mielen sanomattomalla riemastuksella. Hänen säälimätön, sitkeä tarmonsa oli sittenkin ollut kovaa kohtaloa kovempi, se oli voittanut menneisyyden, pakottanut pirstoutuneen elämän jälleen ehjäksi. Vapaana, kokonaisena, komeana, lujempana kuin koskaan, saattoi hän nyt liittyä siihen mieheen, jonka vuoksi hän tämän kaiken oli tehnyt.

Tarja istuutui odottamaan Jukkaa. Tämän piti pian tulla. Hän veti esille vanhan koru-ompeluksen, joka hänen hermojensa pitkällisen kiihtymistilan vuoksi oli saanut olla vuosikausia koskematta. Ja hän alkoi ommella hitaasti, huvikseen, haaveillen melkein kuin nuoret tytöt, pistäen silloin tällöin pisteen ja jääden jälleen unelmoimaan hymyillen omille mielikuvilleen. Hänen rinnassaan oli suloinen rauha eikä sentään tyhjyyttä. Se oli täynnä lepoa ja hämärää, onnellisen rakkauden odottavaa, hiljaista kaihomieltä.

Hän rakasti todellakin Jukkaa hyvin suuresti. Ja päivä päivältä yhä enemmän. Eikä hän hetkeäkään koskaan ollut katunut avio-eroaan entisestä miehestään. Ja sentään se oli alussa tuntunut kovin raskaalta. Se oli täytynyt tehdä enemmän pään kuin sydämen voimalla. Sillä Tarja oli vakuutettu siitä, että ero heille kummallekin oli parempi, ei siksi, että heidän keskinäinen hellyytensä jollakin tavoin olisi vioittunut, pikemmin päinvastaisista syistä. Heidän luonteensa, heidän aatemaailmansa olivat siinä määrin erilaiset, että ne suorastaan hävittivät toisiaan. Ja siitä huolimatta he olivat jollakin käsittämättömällä tavalla sidotut toisiinsa kuin omaan turmioonsa. He olivat sairaita toisistaan ja jonkinlainen hentomielinen pehmeys teki heille kummallekin kaiken leikkauksen ajatuksenkin kauhistavaksi. Ja kuitenkin se oli ainoa tapa parantaa, ja Tarja tunsi, että joll'ei hän tekisi tätä räikeää pelastus-työtä, ei sitä tekisi kukaan. Ainoastaan tähän rakkauden-ajatukseen vedoten hän oli jaksanut sen tehdä ja hänen oli tätä tehdessään koko ajan täytynyt vakuuttaa itselleen, että hän teki hyvää tehdessään pahaa.

Tukahduttaen nyyhkyttävän tunteensa, jota hän nimitti liikatunteellisuudeksi, oli hän sitten johdonmukaisesti käyttänyt kaiken tahdonvoimansa katkoakseen nämä epäterveet siteet.

Jukka oli hänelle alun pitäen merkinnyt aatteellisuuden, yksilöllisen vapautumisen ja terveemmän maailmankatsomuksen voittoa. Tältä pohjalta hän juuri oli yhtynyt Jukkaan ja Jukka puolestaan tukenut Tarjan irtautumustaistelua. Tältä pohjalta myös rakastunut, jos sellaista saattoi sanoa rakastumiseksi. Se oli ollut älyllistä lähestymistä, ei vaistomaista; tahallista, itsetietoista, koko olemuksen hyväksymää liittoutumista toiseen ihmiseen, juuri sellaista, joksi Tarja aina parhaissa unelmissaan oli kuvitellut oikean rakkauden, sen, jonka saattoi tunnustaa koko maailmalle ihmisyyden ihannetta loukkaamatta.

Mutta tuo arka, näkymätön kudos, jonka entinen elämä oli punonut, oli pitkä-aikaisempi ja tuskallisempi rikkoa, kuin mitä Tarja alussa oli luullutkaan. Se tarrautui, sotkeutui kaikkeen, mitä hän ajatteli tai teki. Se kalvoi ja kahlitsi hänen sisintään. Ja sai aikaan paljon raskaita mielialoja myös Tarjan ja Jukan välille. Ja tämä juuri oli Tarjalle tuskallisinta. Hän ponnisti kaikkensa torjuakseen pois tuon entisyyden varjon. Hän selitti ja tilitti itsensä rehellisesti pikkuseikkoja myöten siten välttääkseen ainakin väärin-ymmärryksiä. Mutta hän tiesi kyllä, että nämä ripit eivät olleet Jukalle mieluisia, niin kauan kuin tuon toisen väkivaltainen kuva niistä sukeltautui esiin.

Nyt vasta se oli väistynyt, nyt vasta…

Ovikello helähti.

Ei koskaan ollut Tarja niin kevein askelin vielä rientänyt Jukkaa vastaan. Hän oli onnellinen. Onnellinen siitä että hän täydellä antaumuksella saattoi rakastaa miestä, jonka hän tunnusti koko olemuksellaan. Ei enää vain päällään, vaan myös sydämellään, vaistollaan, aisteillaan. Kaikki se salainen hermo-elämä, joka aikoinaan oli ollut niin sitkeän vastahakoinen vaihtumaan, oli vähitellen sekin siirtynyt Jukkaan, juurtunut ja tottunut tähän uuteen elimistöön. Näin voimakasta ja kaikinpuolista kiintymystä ei Tarja vielä milloinkaan ollut tuntenut.

— Miten sinä olet kaunis tänään, sanoi Jukka ensi tervehdyksekseen.

Tarja punastui mielihyvästä niinkuin koulutyttö.

— Minulla on niin hyvä olla. Ja tiedätkö miksi?

— Kauniin ilman vuoksi.

Tarja kiersi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Ei, vaan siksi, että rakastan sinua niin äärettömästi, ainoastaan sinua koko maailmassa, minä tiedän sen nyt, tunnen sen nyt…

— Nytkö vasta? virkahti Jukka puolittain leikillisesti, puolittain surullisesti.

Tarja veti Jukan viereensä sohvalle.

— Olenhan sen aina tiennyt, tuntenut koko ajan! Mutta en niin ehyesti kuin nyt. Olin sairas entisyydestäni. Nyt vasta olen terve ja valmis seuraamaan sinua vaikka maailman ääriin asti!

Jukka tuijotti eteensä synkästi.

— Miten onnellinen olisin ollut, jos olisin kuullut nuo sanat aikaisemmin, oikeaan aikaan, puhui hän kuin itsekseen. Silloin, jolloin minä olin valmis seuraamaan sinua vaikka maailman ääriin. Muistatko! Sinä et uskaltanut silloin. Et rakastanut niin paljon kuin minä…

— Rakastinhan, miksi et usko! Sanoinhan sinulle aina: ole kärsivällinen, se menee ohitse, minä paranen kyllä… Mutta se vaati aikansa…

— Liian kauan aikaa.

— Mutta minkä minä mahdoin sille, että elimistöni toimi niin hitaasti. Eihän se ollut minun syyni. Jokaisella taudilla on oma kulkunsa. Enkä minä voinut teeskennellä olevani elämän-iloinen ja luja, silloin kun olin vielä toipuvan kirjoissa, hauras ja heikko. Älä siitä enää soimaa minua! Sellaistahan voi sattua itse kullekin. Ja jos kehitykseni käykin hitaasti, niin sitä vankempaa jälkeä siitä tulee. Tautini ei koskaan uusi, sieluni ei ota taka-askelta, siitä voit olla varma. Ja siitähän sinun oikeastaan pitäisi iloita. Minun rakkauteni on luotettavampi kuin kenenkään. Se on kärsinyt itsensä lujaksi.

— Rakkautesi keneen?

— Sinuun tietysti.

— Tekosi eivät vain pidä yhtä sanojesi kanssa. Eihän siitä ole niinkään pitkiä aikoja, kun vielä kerroit nyyhkyttäneesi entisen miehesi sylissä…

Jukka sanoi tämän kovasti ja katkerasti.

— Voi Jukka!

Tarjan äänessä soi hellä, nuhteleva rukous.

— Miksi et tahdo ymmärtää minua! hän hetken perästä jatkoi. Olenhan selittänyt kaiken. Senkin, mistä se johtui. Enhän ollut tavannut häntä vuoteen. Ja kuitenkin olin tuon vuoden kuluessa kärsinyt niin äärettömästi sen aivojeni pohjassa asuvan sumukuvan vuoksi, joka kantoi hänen piirteitään. Eihän se ollut hänen syynsä eikä minun syyni. Meillä oli sentään yhteinen elämä takanamme. Tahdoin unohtaa hänet, en voinut. Ja sitten kun tuo kaiken tuskan tuottaja, tuo viaton syy, tuo onnettomien mielikuvien esine äkkiä aineellisena oliona ilmestyi eteeni, oli luonnollista, että häneen kohdistettu sähkö aivoistani purkautui ulos. Pääsin sen painosta siten vapaaksi. Siinä oli kaikkea, kuolevaa mielenkiintoa, rakkauden viimeistä vihaa, joka syytti, suri, sääli yht'aikaa. Se oli kaiken kestetyn kärsimyksen laukeamista tyhjäksi. Nyt se on poissa.

— Voi uudistua milloin tahansa.

— Ei milloinkaan. Tunsin sen heti. Ja olen todennut sen itsessäni perästäpäin.

— Olet siis vielä kokeillut tämän tapetun mielenkiintosi esineen kanssa!

— Jukka!

Tarjan ääni värähti tuskallisesti.

— Jukka! Miksi et usko minuun? Minä vannon, olen aivan vapaa hänestä, vailla minkäänlaisia kosketuskohtia. Sinä olet minun ainoani.

— Nyt vasta…

— Koeta, armaani, unohtaa katkeruutesi. Unohdamme kaiken sen kovan ja pahan ja vaikean, mikä on takanamme. Alotamme uuden, eheän elämän. Eihän vielä ole liian myöhäistä. Maailma on vielä, ja maailman ääret, joille kerran minua lupasit seurata. Nyt uskallan.

— Minä en uskalla enää?

— Etkö rakasta minua sitten enää?

— Rakastan kyllä, mutta en enää samalla lailla kun silloin kerran, jolloin molemmat erosimme, särimme kotimme, silloin, jolloin meillä ei ollut muuta tukea eikä oikeutusta kuin se, minkä itse jaksoimme itsellemme antaa; rakkautemme ja uskomme korkeampaan ihmisyyteen. Silloin olin minä ainakin niin ehjä ja kaunis kuin saatoin olla. En rakastanut ketään muuta kuin sinua. Särin riemulla…

— Minä en koskaan voi särkeä riemulla, se koskee…

— Ja kun näin että sinäkin uskalsit ja jaksoit tehdä saman, vaikka olit nainen, olin mielestäni unelmieni huipulla. En nähnyt mitään sinua ihanampaa. Sen vain, että sinä läpi maailman soiman, yli särjettyjen kotien, halki kuoleman, tulit minun luokseni ja että me kaksi yhdessä sitten lähdimme astumaan kohti uusia, muille tuntemattomia korkeuden kukkuloita. Se oli elämäni suurin hetki. Minä riemuitsin. Ja luulin, että sinäkin teit samoin. Ja petyin… Sinä surit, itkit, elit masennuksissa, aallon laaksossa, silloin kun minä olin harjalla. Minä rakastin vain sinua, sinä sitä toista. Siinä oli ero. Ja se oli minulle ääretön pettymys. Olin silloin herkimmilläni. Silloin sulkeuduin, en voinut olla sinulle avomielinen enää… En voinut antaa anteeksi sitä, etten voinut tehdä sinua onnelliseksi.

— Etkö voi ymmärtää, minä olin silloin sairas… äännähti Tarja surullisesti.

— Ja minä sairastuin silloin. Hengenvaarallisesti sitäpaitsi. En olisi koskaan siitä omin voimin suoriutunut.

— Kenen voimalla siis?

Tarja tuli kasvoiltaan valkeaksi.

— Hyvien ihmisten, niinkuin aina sairaat. Kuka vain tahtoi minua lohduttaa oli silloin kuin henkeni pelastaja.

Tarja jäykistyi.

— Ja sellaisia tuli?

— Jumalan kiitos, maailmassa on vielä sellaisiakin.

— Maailma on täynnä hyviä ihmisiä!

— Kaikki ovat minulle parempia kuin sinä.

— Sinun tähtesi juuri olen tehnyt itseni pahemmaksi kuin mitä olen.

— Muut tekevät päinvastoin, tahtovat näyttää paremmilta kuin mitä ovat! Tiedän sen kyllä, mutta kun on kerran kadottanut ehdottomuuden unelmansa, tyytyy mihin tahansa, kallistaa päänsä kenen syliin tahansa. Sitä juuri en koskaan voi antaa sinulle anteeksi, että särjit minussa ehdottomuuden unelman.

— Enkä minä sinulle sitä, että vaikeina hetkinäsi hait lohtua muualta, etkä minun luotani. Minäkin kerroin sielunhätäni sinulle. Mutta en saanut sinulta ymmärtämystä.

— Luuletko siis, että oli niin hauskaa nähdä ainaista epätoivoasi. Tuotin sinulle pelkkää murhetta. Rakkauden olemus on onni, ilo. Näin, ettet rakastanut minua.

— Niin, sinä mittaat rakkauden suuruuden riemun mukaan, minä tuskan. Olemme niin erilaiset. Luuletko, että olisin muuten jaksanut kärsiä niin paljon, ellen olisi sinua rakastanut!

— Ja luuletko, että minä koskaan olisin heittäytynyt muiden armoille, ellen olisi ollut niin syvästi epätoivoinen!

— Jos olisit rakastanut minua, et olisi voinut sitä tehdä. Mutta et rakastanut, et rakasta, et ole koskaan rakastanutkaan!

— Rakastan vieläkin, mutta en usko sinuun enää. En voi tuntea sinua läheiseksi, omaiseksi. Sen pettymyksen jälkeen.

— Onko sinulla sitten kenties joku läheisempi?

— Kenties…

— Etkä ole sanonut mitään. Olet pettänyt minua siis!

— Sinä petit ensin. Silloin sulkeuduin, vieraannuin.

— Ja minä olen tehnyt kaikkeni lähestyäkseni sinua. Polkenut jalkoihini kaikki sisälliset sielunliikkeeni, uhmannut maailman tuomiota, murskannut onneni…

— Sinun ei olisi pitänyt tehdä sitä…

— En olisi koskaan tehnyt sitä, jos olisin tiennyt, että rakkautesi olisi noin löyhää, vähän kestävää, heikkoa. En olisi silloin koskaan jättänyt miestäni…

— Sinun ei olisi pitänytkään tehdä sitä, koska kerran rakastit häntä.

— Olen tappanut sen rakkauden sinun tähtesi…

— Se oli vahinko!

— Oli. Sillä nyt minulla ei ole mitään, ei mitään. Kaikki on ollut turhaa, kun et rakastakaan minua!

— Silloin kun minä sinusta tein saman huomion, silloin tuli tuska minunkin ylitseni. Toistenkin tuska. Siihen asti tein riemulla vaikka julmurin tekoja, erään korkeamman elämän arvon tähden. Vaikkakin se koski. Tyhjän tähden! Et rakastanutkaan minua!

— Rakastan sinua enemmän kuin ketään maailmassa.

— Mutta silloin!

— Tarvitsin aikaa.

— Minä en voinut odottaa.

— Jos olisit oikein rakastanut, olisit voinut odottaa, olisit ymmärtänyt minut, olisit uskonut minuun… Nyt on kaikki onni särkynyt.

— Ja kaikki ollut turhaa.

— Kaikki!

— Voi meitä!

— Miten olemme erilaiset! Mutta emmekö vielä voisi yhtyä? Rakastan sinua enemmän kuin ketään maailmassa.

— Mutta jotakin on mennyt rikki. Ei ole ehjyyttä enää. Olen jo kerran ollut onnettomassa avioliitossa. En tahdo enää.

— Ja minä tahtoisin, en pelkää edes onnettomuutta. Miten me olemme erilaiset!

— Mies ja nainen eivät koskaan rakasta yht'aikaa, aina eri aikoina!

— Aina onnettomasti siis! Voi meitä! Tarja painoi päänsä Jukan rintaa vasten. Tämä katsoi pois hivellen kaukaisesti ja surullisesti Tarjan kättä.

Heitä palelsi.

Kivettynein katsein he jäivät tuijottamaan eteensä, tunteettomina, tuskansa turtamina, voimatta itkeä tai nauraa, jaksamatta lohduttaa tai lohduttautua, läheisinä, kaukaisina…

Hävittävää voimaa.

Tohtori Orismala keskeytti työnsä ja katsahti Sinikkaan.

Sinikka istui pää kumarruksissa viereisen pöydän ääressä paperiliuskoihinsa syventyneenä.

Orismala myhähti jonkinlaisesta sisällisestä mielihyvästä. Hän ei itsekään oikein tiennyt miksi. Oli niin mukava olla. Työ edistyi hyvin. Ja Sinikka oli tuossa vierellä, Sinikka, hänen paras ystävänsä ja monivuotinen työtoverinsa, jonka seuraan hän ei milloinkaan voinut kyllästyä.

Orismala silmäili häntä huvitetusti. Koko Sinikan olemuksessa, hänen viisaassa ja samalla epämääräisessä katseessaan, hänen oikullisesti kaartuvissa kulmakarvoissaan, hänen herkästi värähtelevissä huulissaan ja itsepintaisessa pikku leuassaan oli jotakin, joka aina vaikutti Orismalaan suloisen ärsyttävästi ja kuitenkin viihdyttävästi yht'aikaa.

— Sinikka, virkkoi Orismala hyväntuulisesti pilaillen, tiedätkö mitä olen päättänyt?

— En.

— Minä olen päättänyt naida sinut.

Sinikka naurahti.

— Niin, naura sinä vain, mutta se on aivan totta. Olen kyllästynyt kyselemään mielipidettäsi siinä asiassa. Ei sinulla ole mitään omaa tahtoa. Olet liian naisellinen päättääksesi mitään. Minä siis päätän. Otan sinut yksinkertaisesti, ja sillä hyvä!

— Mutta entäpä en tule…

— Tietysti sinä ensin vähän pyristelet, väität vastaan tapasi mukaisesti. Mutta ei se mitään tee. Sekin kuuluu noihin sinun naisellisiin oikkuihisi, jotka vain somistavat sinua. En pelkää niitä laisinkaan enää nyt, kun vihdoinkin olen päässyt selville sinun luonteesi oikeasta laadusta. Pikku seikoissa voit pitää oman pääsi kuinka paljon tahdot, mutta tärkeämmissä kysymyksissä täytyy minulla olla päätösvalta. Ja tämä avioliitto-kysymys on hyvin tärkeä ja sitäpaitsi kiireellinen. Talvi tulee. Ja me olemme kotimaassa jälleen. Muista se! Ne vuodet, jotka olemme viettäneet etelässä, ovat kyllä menneet muutenkin. Täällä on vaikeampaa. Tosin olemmekin jo oikeastaan vakiinnuttaneet suhteemme. Yhteiskunta on jo aikoja sitten parittanut meidät mielikuvituksessaan ja antanut meille siunauksensa. Kaikki pitävät sitä vallan luonnollisena, niinkuin se onkin. Meillä on sama työ-ala, yhteisiä töitäkin, me viihdymme hyvin yksissä, keskustelemme helposti kaiken maailman asioista, olemme tottuneet toisiimme… Sinikka näytti miettiväiseltä.

— Tuo on kyllä kaikki totta, mutta…

— Mitä mutta? Mistä luulet saavasi mukavammankaan miehen? Ja tarvitsethan sinäkin oikean kodin… Samoin minä…

— Mutta eivätkö sinun…

Sinikka katkaisi lauseensa.

— Mitä?

Sinikka viivytteli.

— Sinulla on kaksi lasta… Etkö heidän kanssaan voisi perustaa kotia?
Olisihan se koti sellainenkin…

— He ovat vielä pieniä. He saavat muualta nyt parempaa hoitoa. No niin, kenties joskus, sitten kun he ovat järki-ijässä… Minunkin luonani… miks'ei… Nyt ne eivät ainakaan vielä merkitse mitään minulle…

Ainoastaan minulle, ajatteli Sinikka, mutta hän ei sanonut mitään.

Hänen mielikuvansa lensivät. Tuo mies, kuinka uskalsi hän tarjota itseään, kun muilla jo oli suurempi omistusoikeus häneen! Häntä ei voinut saada kokonaan. Ja sitä ei Sinikka voisi kuitenkaan koskaan unohtaa. Ei olla ehjä myöskään. Jos jompikumpi heistä edes kuolisi pian, ennenkuin nuo lapset tulevat… Jos sen tietäisi varmaan… Silloin voisi ehkä yrittää… Mutta jos heillä onkin pitkä elämä edessään ja sitten tulee vieraat lapset, tulee entinen vaimo, tulee täytekuvioita kaikenlaisia ja ristiriitaa, kilpailua omistuksesta, katkeruutta, orpoutta, onnettomuutta jokaiselle…

— Ja sitäpaitsi ei lapsi ole samaa kuin vaimo, nainen, jatkoi Orismala. Täytyyhän minulla olla joku sellainenkin. Tosin minulla nyttemmin jo on verrattain pienet vaatimukset siinä suhteessa…

— Minulla on hyvin suuret.

— Lupaan olla aivan uskollinenkin.

— En minä sitä ajatellut…

— Mitä sitten?

— Minäkin tahtoisin lapsen…

Orismala rupesi nauramaan. Mitä hullutusta! Kuka hyvänsä muu on siihen sopivampi kuin sinä, sinä, joka osaat tehdä muutakin…

— Mutta minä tahtoisin…

— No, jos se nyt on niin tuiki välttämätöntä, niin koetan olla sinulle siinä asiassa avulias parhaani mukaan, pilaili Orismala.

— En minä sinua…

— Jonkun muun siis. Se ei käy laatuun. Sitä et voi toki vaatia minulta. Ei mikään mies maailmassa suostuisi menemään avioliittoon naisen kanssa, joka ehdoin tahtoin päättää tehdä lapsen toiselle…