Neitsyt Maarian lahja: ynnä muita legendoja

NEITSYT MAARIAN LAHJA YNNÄ MUITA LEGENDOJA

Kirj.

L. ONERVA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1918.

Juusela & Levänen O.Y. kirjapaino.

SISÄLLYS:

Neitsyt Maarian lahja Siniyön taru Jama ja Ristin mies Manalan vaaka

NEITSYT MAARIAN LAHJA

Tämä tapahtui ristiretkien aikaan ritari Bertrandin linnassa, Auvergnen maakunnassa. Turhaan oli nuori linnanrouva jo pitkät ajat odotellut ritari Bertrandia kotiin palaavaksi. Maine oli jo tiennyt kertoa pyhän yrityksen epäonnistumisesta. Oli saapunut naapurilinnoihin joitakin mukana olleita asemiehiä. Oli samonnut ohi messuavia ja meluavia pyhiinvaeltajia. Ritari Bertrandista ei vain jälkeäkään.

Puoli vuotta kului nain epätoivoisessa levottomuudessa. Jaksamatta enää syödä tai nukkua istui nuori linnanrouva päivät ja yöt pääksytyksin pää käsivarsien varassa pienen akkunakomeronsa ääressä, niin että akkunankamanaan syöpyi jälki hänen hiuduttavasta kaihostaan.

Syys teki tuloaan. Linnan muurit kävivät päivä päivältä yhä harmaammiksi ja ainainen sade levitti ruskean-viheriän lietteen yli kuolleiden lehtien peittämän maan. Oli juuri joulun aatto, kun linnanrouva sai varmuuden pahimmille aavistuksilleen. Ritari Bertrand ei ollut enää koskaan palaava.

Katkeria kyyneliä vuodattaen polvistui nuori leski Neitsyt Maarian kuvan eteen palavaan rukoukseen.

Hän ei oikein itsekään tiennyt, mitä hän rukoili. Apua, lohdutusta, voimaa! Voimaa elää, ei itsensä vuoksi, vaan lapsensa vuoksi, joka nyt isättömänä oli syntyvä maailmaan. Hän huusi Jumalan lempeän äidin turvaa tälle turvattomalle: että hänestä tulisi isänsä nimen mainehikas kantaja, äitinsä vanhuuden vara, sankari, jolle ei oltu nähty vertaa…

Ja vähitellen lakkasivat hänen kyyneleensä vuotamasta. Pyhän Neitsyen katseesta tuntui virtailevan ikäänkuin vahvistava rauha, ja kauan valvoneen vaimoparan silmälaudat painuivat virkistävään uneen.

Ja katso, silloin liikahti Neitsyt Maarian pää, hän astui alas kultaiselta istuimeltaan, kumartui uupuneen puoleen, ja vieno ruusun lemu ja enkelien hyminä täytti ilman.

"Rukoilet lapsesi puolesta", sanoi taivaan kuningatar, "pyydätkö hänelle tämän maailman hyvää vai tulevaista? Onko lapsesi sielu vai ruumis sinulle kalliimpi? Minulle vaiko itsellesi tahdot hänestä ritarin?"

Linnanrouva tunsi suuren ahdistuksen sydänalassaan ja suuret hikikarpalot vierivät alas hänen otsaltaan.

"Miten raskas on taivaanvaltakunnan tie", ajatteli hän. "Parhaassa kukoistuksessaan on Pyhä Neitsyt riistänyt minulta jo puolison. Mutta Pyhä maa on vielä pakanain käsissä, ja poikani nuori henki on uhrattava samalla alttarilla kuin isänsäkin. Sitä vaatii Pyhä Neitsyt, ja enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin inhimillisen heikkoutensa ääntä."

Ja kapinoivalla mielellä, mutta nöyrällä sydämellä hän vastasi:

"Jumalan äiti, lapsi, jonka synnytän, on oleva sinun, ja käyköön Jumalan valtakunnan kunnia maallisen edellä!"

Silloin levisi hymyily Pyhän Neitsyen lempeän kirkkaille kasvoille ja hän sanoi:

"Olet koettelemuksen hyvin kestänyt. Olkoon siis, kuten sanot. Mutta koska sinä olet antanut lahjan minulle, niin tahdon minäkin puolestani antaa lahjan sinulle. Vielä ennen aamun koittoa on sinulla kaksi lasta, joista toinen on oleva sinun, toinen minun, toinen saavuttava pitkän iän, toinen varhaisen onnen paratiisissa!"

Samana yönä vielä, juuri kun ensimäiset valot alkoivat syttyä akkunoihin aikaisen jouluaamun hämärissä, synnytti ritarinrouva kaksoiset, poikia molemmat. Hän päätti nimittää toista isänsä mukaan Bertrandiksi; toiselle annettiin nimeksi Félicien.

Jo varhain ilmeni näiden molempien lasten luonteiden erilaisuus. Bertrand oli vilkas ja iloinen, Félicien hiljainen ja surullinen. Myöskin oli Bertrand ilmeisesti lahjakkaampi ja kauniimpi veljeään.

Vaikka äidit hellästä myötätunnosta useinkin kiintyvät enemmän heikompaan lapseensa, oli ritarinrouvan laita aivan päinvastainen. Hänen sydämensä oli sillä lapsella, joka kantoi isänsä nimeä ja joka muutenkin, ulkomuodoltaan ja koko olennoltaan, oli ilmeinen isänsä. Lisäksi kiihoitti hänen äidinrakkauttaan salainen pelko tämän lempilapsen varhaisesta kadottamisesta.

"Varmasti on Neitsyt Maaria valinnut juuri hänet ritarikseen", huokaili hän usein, "ja määrännyt Félicienin minun lohdukseni!"

Ja samaan suuntaan näyttivät kaikki merkit viittaavan.

Linnanrouvan oli tapana kauniina suvipäivinä samoilla poikineen metsissä ja kedoilla. Jos hän silloin hetkiseksi pysähtyi levähtämään jonkun vilpoisan puron reunalle, haihtui Bertrand heti kuin tuuli hänen luotaan. Hän ei malttanut hetkeäkään pysyä paikallaan. Luonnon hurmaava kauneus, sen lukemattomat äänet ja värit vetivät häntä puoleensa. Hän juoksi ja huhuili, matki lintujen liverrystä, tunnusteli, poski maata vasten, sammalien hienoa samettia, kokoili kimputtain ruusuja ja liljoja, jotka hän palatessaan riemusta huutaen pudotti äitinsä polville.

Mutta äiti ajatteli kyynelten sumentaessa hänen silmiään: "Lapsi parka, paratiisin ruusuja ja liljoja varten luotu!"

Félicien sitä vastoin istui koko ajan äitinsä vierellä katsellen häneen surullisilla silmillään.

"Lapseni, miksi et mene leikkimään kukkien kanssa?" saattoi äiti tällöin kysyä.

Ja poika vastasi hiljaa:

"Sinä olet kauniimpi kuin kaikki maailman kukkaset!"

Äiti huokasi sydämessään:

"Onneton lapseni, minun itsekkäälle onnenkaipuulleni uhrattu, kenties paratiisin porteilta karkoitettu, kuinka voin ottaa vastaan sinun rakkauttasi, jos se tapahtuu iankaikkisen autuutesi hinnalla! Pyhä Neitsyt, miksi kuulitkaan silloin minun syntisen mieleni salaisia toivotteluja! Toisen poikani vuoksi en huolehdi, hänethän olet sinä itse ottanut armolliseen huomaasi. Kuitenkin paheksuit lahjaani, kun näit, että annoin sen vastahakoisella sydämellä, ja siksi annoit sinä minulle tämän toisen, tämän surun lapsen, ja epäsit häneltä armosi. Kuinka osaankaan minä yksin, ilman sinun apuasi, ohjata hänet oikealle polulle!"

"Lapseni", kuiskaili hän, "puhuthan syntiä, silmäsi ovat pimitetyt. Kedon kukkaset ovat kauneinta, mitä Jumala on luonut, ei kukaan ole kauniimpi niitä, paitsi Jumalan äiti, tuo taivaallinen lilja paratiisin yrttitarhassa!"

Talvi-iltoina he kaikin kolmisin usein tekivät hiljaisia kuutamoretkiä linnan valleille. Silloin saattoi Bertrand jäädä tuntikausiksi tähtiin tuijottamaan ja hänen aavisteleva kaipuunsa paloi tuntemattomien salaisuuksien maahan. Ihaillen katseli äiti hänen ylevää hartauttaan.

"Hän tuntee jo koti-ikävää Pyhän Neitsyen helmaan", ajatteli hän. Mutta Félicieniä hän hellävaroin opasti:

"Poikani, luo silmäsi ylös tähtien kirkkauteen. Siellä asuu Jumala."

"Anna minun katsoa sinun silmiisi, äiti", vastasi poika. "Ne ovat kirkkaammat kuin kaikki tähdet, ja niissä näen minä Jumalan."

Mutta ritarinrouvalle tuotti Félicienin vastaus ainoastaan tuskaa ja lisää omantunnon vaivoja.

"Selvää on", ajatteli hän, "että Félicien-parka menee kadotukseen Jumalaa tuntematta, ja selvää on, että juuri minä olen hänen pyhityksensä tiellä."

Ja taas hän puhui hänelle kauan ja kauniisti ihmisen viheliäisyydestä ja äärettömästä rakkauden Jumalasta, jonka iankaikkista kuvaa ihmisen sielun silmissä ei edes rakkaimman omaisen, ei parhaimman ystävän hahmo saisi koskaan himmentää.

Kun lapset ylenivät nuorukaisiksi, tulivat heidän erilaiset luonteensa yhä voimakkaammin näkyviin. Bertrand oli ritari kiireestä kantapäähän, ritari peloton ja moitteeton. Hän oli uljaista uljain, kaikissa turnajaisissa ensimäinen. Eivätkä kotoiset toimet sittenkään riittäneet hänelle, hänen mielensä hehkui kaukaisiin seikkailuihin ja sankaritöihin, samoihin ristinsotiin, joihin hänen isänsäkin kerran nuorena urhona oli lähtenyt.

Mutta Félicienillä oli tytön mieli. Ei väkisinkään saanut häntä miekan mittelöihin eikä muihin ritarilliselle asemiehelle kuuluviin harjoituksiin. Kyyneleet silmissä hän vaikeroi:

"Minun on paljon helpompi ottaa itse vastaan lyöntejä kuin lyödä muita, ja ennen kuolisin kuin surmaisin jonkun toisen!"

"Voi, minun onneton poikani", huokasi salaa ritarinrouva, "olet minun kaltaiseni, olet saanut minun heikon naisluontoni minun nuoruudensyntini vuoksi, sentähden, että kerran kiistasin Pyhän Neitsyen kanssa lapseni sielusta!"

"Lapseni, armahaiseni, sydänkuormani", haasteli hän, "ihmisen tulee juuri aina tehdä sitä, mikä on vaikeaa, niin, sitä, mikä on kaikista vaikeinta, ollakseen Jumalan mielen mukaan! — Sano, lapseni, mikä olisi sinulle kaikista vaikeinta?"

Félicien katsoi äitiinsä hymyilevällä surumielisyydellä ja silitti hänen ohimoilla jo harmenevia hapsiaan: "Erota sinusta, äiti, se olisi minulle vaikeinta", vastasi hän yksinkertaisesti.

"Niinpä pitää sinun siis erota minusta", puhui äiti ikäänkuin kuumeessa, "sielusi autuuden vuoksi ja sentähden, että se myös varmasti on Jumalan tahto. Itsensä kuolettamisen kautta vasta käy tie paratiisiin. Tiedäthän, että veljesi Bertrand jo valmistelee lähtöä kauas vieraille maille. Niin, sinne on hän rientävä Pyhän maan ritarien etunenässä. Hän, näetkös, toimii Jumalan mielen mukaan. Hän on Neitsyen valittu, kuten isänsäkin. Ja minä aavistan, etten enää koskaan elävin silmin tule näkemään häntä. En sure, en napise, sillä tämä pyhä retki avaa hänelle portit iankaikkiseen elämään. Ja jokainen, joka antaa henkensä pelastaakseen Pyhän maan pahojen käsistä, saa iankaikkisen elämän. Etkö seuraisi sinäkin veljesi esimerkkiä?"

"Lähtisin riemumielin pakanoiden luo, jos saisin lähteä heidän luokseen ystävänä, rauhan palmut käsissäni, mutta en voi saapua heidän luokseen vihamiehenä, sotisopaan puettuna."

"Pakanoita täytyy vihata, se on Jumalan tahto. He ovat Pahan vallassa."

"Niin, he ovat tietämättömiä ja onnettomia ja tarvitsevat siis enemmän rakkautta kuin vihaa", puhui Félicien sisäänpäin kääntyneesti. "Rakkaus yksin voi kypsyttää raa'at rypäleet Herran viinamäessä."

"Jos olet keksinyt otollisemman tavan palvella Jumalan valtakunnan asiaa kuin taattosi ja veljesi, niin sano minulle. Mitä siis aiot tehdä? Mistä alottaa?"

"Itsestäni."

"Itsestäsi!" huudahti äiti kauhistuneena. "Kiusaaja ehkä kuiskii korvaasi joitakin oman onnen pyyteitä, jotka meidän tulee unohtaa. Mitä sitten tahtoisit itsestäsi tehdä?"

Lämmin tuikahdus valaisi Félicienin tumman katseen.

"Tahtoisin tehdä itseni hyväksi, äiti", sanoi hän sydämellisesti, "ja sitten, niin, sitten kaikki muut, kaikki ihmiset, nuo pakanatkin…"

"Älä anna ylpeyden hengen saada valtaa itsessäsi. Ei kukaan ihminen ole kokonaan hyvä, ei voi tullakaan kokonaan hyväksi. Vai oletko koskaan nähnyt edes kristittyjen joukossa kokonaan hyvää ihmistä?"

"Sinä olet hyvä, äiti", vastasi Félicien.

Ritarinrouva riisti epätoivoissaan hiuksiaan.

"Poikani!" huusi hän, "suuri synti painaa minun tuntoani! Kerran nuoruuteni ajattelemattomuudessa olen vetänyt kirouksen ylleni ja sinunkin sielusi yli! Älä kysy miten! Mutta jos minua rakastat, niin lähde luotani, lähde rukoilemaan meille molemmille armoa Kristuksen meidän Vapahtajamme haudalla. Se antaisi minulle rauhan."

"Jos se tuottaa sinulle helpoitusta, armas äiti, lähden kyllä. Ja toivon, että rukoukseni antavat sinulle rauhan", vastasi Félicien.

* * * * *

Yhtyäkseen muiden ristiretkeläisten joukkoon oli Bertrandin ja Félicienin matkattava veneellä pienen vuoristojärven yli.

Heidän saapuessaan rantaan oli ilma mitä ihanin, ja päästäkseen nopeasti perille valitsivat ritarinuorukaiset aivan keveän ja nopeakulkuisen haahden.

He olivat jo astuneet purteen, kun he kaukaa näkivät jonkun juoksujalkaa kiirehtivän heidän jälessään. Pieni, muodoton olento viittoi ja antoi merkkejä. Nuorukaiset odottivat.

Tulija oli muuan vesipäinen narri, joka ilkeytensä ja elukkamaisten tihutöittensä vuoksi oli kaikkialta karkoitettu ja joka kauan henkipattona oli elellyt korven peitossa.

Ilvehtien rupesi hän nuorukaisia rukoilemaan:

"Ottakaa, arvon ritarit, vanha syntisäkki mukaanne eväiksi! Ei ole enää prinssejä eikä koiria tässä kirotussa kristittyjen maassa, pakanakuninkaan hoviin halajaisin. Ja sinne kai sinäkin pyrit, kaunis tyttö", lisäsi hän osoittaen Félicieniä.

Bertrandin veri kuohahti:

"Kurja haaska, pyhäin häväisijä!" huusi hän sivaltaen miekan tupestaan.

Mutta Félicien ehti väliin:

"Malta mielesi, veliseni! Miksi emme ottaisi tätä onnetonta ihmistä mukaamme! Hän ehkä juuri parhaiten tarvitsee Pyhän maan siunausta. Ja miksi emme aloittaisi retkeämme hyvällä työllä, ehkä se koituu siunaukseksi yrityksellemme."

"Hullu olet, veljeni, aina ollut", huudahti Bertrand. "Mutta tämä on kaikista hulluinta, mitä vielä olen suustasi kuullut. Tuo henkipatto narri on paha ja ilkeä olento, tuomittava Jumalan ja ihmisten edessä, kuinka voisi hänestä koitua meille mitään siunausta!"

"Jos hän on paha, voi hänet ehkä voittaa hyvyydellä."

"Mistä olet tuollaista oppinut?"

"Äitini hyvyys on paistanut ylleni, silloin kun itse olen ollut täynnä pimeitä ja pahoja ajatuksia", vastasi Félicien uneksivasti.

"Enkeli olet, totta tosiaan, veliseni", hymähti Bertrand jo lauhtuneempana, pistäen miekkansa tuppeen, "Ja tällä kertaa olit oikein suojelusenkelini. Minulla on kiivas luonto. Enkä kuitenkaan olisi koskaan voinut antaa itselleni anteeksi, jos äsken olisin tahrannut puhtaan kalpani noin saastaisella verellä."

"Heitä siis vesitautinen raatosi venheeseen!" komensi Bertrand narria. "Félicienin vuoksi otan sinut!"

Ja niin he kolmisin lähtivät.

Keskellä järveä nousi äkkiä ankara myrsky. Ja pieni vene, joka oli liikalastissa, oli joka hetki vaarassa hukkua.

"Yksi mies mereen!" huusi Bertrand. "Muuten olemme hukassa! Siinä nyt näet tuhmuutesi seuraukset, veli-parkani. Narri on vetänyt kirouksen ylitsemme! Narri laidan yli!"

"Malta mielesi Jumalan nimessä, veljeni! Ethän toki aio satuttaa kättäsi heikompaan!" huudahti Félicien.

"Yhden meistä on kuoltava, jotta toiset kaksi pelastuisivat. Ja kuka on siihen sopivampi kuin tuo paatunut epäsikiö, josta ei ole kenellekään hyötyä eikä iloa! Hyvän työn tekee ihmisille se, joka vapauttaa maailman tuollaisesta mätäpaiseesta!"

"Jumalan tähden, rakas veljeni, jos kuolemasta on kysymys, olen minäkin ehkä siihen sopivampi kuin hän. Jos hän todellakin on sellainen kauhistus Jumalalle ja ihmisille, olen minä kenties silloin valmiimpi astumaan Jumalan tuomio-istuimen eteen!"

"Juuri siksi, että sinä olet armelias, lempeä ja hyvä, pitää sinun vielä kauan elää täällä meidän keskellämme, kanssa-ihmistesi siunaukseksi! Kätesi ovat pelkkiin hyviin töihin luodut!"

"Mitä hyvää voisi lähteä enää kädestä, joka kerran on kieltäytynyt ojentamasta oljenkortta hukkuvalle sielulle! En olisi arvollinen elämään enää hetkeäkään, jos olisin aiheuttanut veljeni kuoleman!"

Ja ennenkuin kukaan ehti arvata, mikä hänellä oli mielessä, oli hän jo hypännyt laidan yli ja kadonnut syvyyteen.

Kauhistuneina tuijottivat narri ja Bertrand aaltoihin, jotka silmänräpäyksessä olivat nielleet uhrinsa. Sitten epätoivoisen tuskan ja kostonhimon soentamana syöksi Bertrand käsiksi narriin heittääkseen hänet, tuon onnettomuuden aiheuttajan, samaa tietä.

Mutta samassa lankesi hän kuin salaman satuttamana polvilleen purren pohjalle.

Hänen edessään juuri samalla paikalla, missä Félicien vielä äsken oli seisonut, seisoi itse Pyhä Neitsyt valkeissa vaatteissa, kultainen säteikkö pään ympärillä. Ja Bertrand kuuli kuin soiton hyminän hänen lempeänsuloisilta huuliltaan: "Tämä oli minun rakas poikani, johonka minä mielistyin."

Samassa tyyntyi myrsky.

"Minä olen nähnyt Jumalan Äidin!" olivat ainoat sanat, mitkä pääsivät Bertrandin huulilta.

"Totisesti olen minä nähnyt Jumalan Pojan. Hän kuoli minun kurjan puolesta", nyyhkytti narri.

Ja ritari ja vesipäinen henkipatto itkivät toistensa sylissä.

* * * * *

"Pyhä Neitsyt itse on ottanut poikasi, ritari Bertrandin leski!" saapuivat viestit linnanrouvan korviin.

"Neitsyt Maaria on ilmestynyt! Ihme on tapahtunut!"

"Näetkö, tuolla he jo saapuvat, todistajat, vesipäinen narri ja jalo ritari Bertrand sylitysten itkien, Jumalaa ylistäen ja siroitellen tuhkaa silmilleen! Katso, katso, jalo rouva!"

Pitkin tietä samosi taaja ihmisjoukko, ja munkkien kuoro kuului laulavan:

"Sub tuum praesiduum confugimus, Sancta Dei Genitrix, Sancta Dei Genitrix…"

Bertrand polvistui äitinsä eteen:

"Äiti, anna minulle anteeksi, olen ollut huono poika. En ole malttanut kuunnella opetuksiasi. Olen ollut sokea. Olen yrittänyt valloittaa Jumalan valtakuntaa ulkonaisen taistelun tietä ja unohtanut sisäisen. Nyt vasta ovat silmäni avautuneet. Äiti, nyt en enää luovu viereltäsi. Näytä minullekin tie paratiisiin, niinkuin näytit veljelleni Félicienille! Jotta minäkin kerran kelpaisin Jumalan Äidille!"

Koko kansanjoukko polvistui ritarin esimerkkiä seuraten. Ja munkit rukoilivat:

"Sed a periculis cunctis liberata nos semper, Virgo gloriosa, Virgo gloriosa…"

"Jumalan äiti itse opasti häntä, en minä sokeista sokein!" nyyhkytti ritarinrouva. "En tuntenut Pyhän Neitsyen omaa!"

"Hän oli Jumalan Poika! Hän kuoli minun kurjan syntisen puolesta", todisti narri. "Ja minä pilkkasin häntä! Tästä lähin tahdon pyhittää elämäni hänen muistolleen!"

"Niin on hyvyyden voima sittenkin suurempi kuin pahuus ja rakkaus väkevämpi kuin sotajoukot!" sanoi Bertrand.

"Hän tahtoi lähteä Pyhälle maalle rauhan palmut käsissään! Hän oli siis oikea Pyhän Neitsyen ritari. Niin vähän me ihmiset tajuamme taivaan aivoituksia", kuiskasi itsekseen ritarinrouva.

"Ihme! Ihme! Ihme on tapahtunut. Pyhä Neitsyt itse on näyttäytynyt!" kuului sankasta pyhiinvaeltajaparvesta yhä uusiutuvia huudahduksia, ja munkit virittivät jälleen virren:

"Pia mater et humilis, ora pro nobis!"

Pyhän Félicienin luostari tuli pian kuuluksi siunauksellisesta toiminnastaan. Keskellä levottoman ja väkivaltaisen ajan kauhuja levitti se Neitsyt Maarian tavoin suojelevan kätensä jokaisen apua tarvitsevaisen yli.

Mutta vähitellen sen hurskaat asujamet toinen toisensa jälkeen muuttivat Ikuisuuden kartanoihin. Ja lopulla nähtiin sen autioissa suojissa enää vain vanha, valkeahapsinen, vesipäinen erakko, joka horjuvin askelin kasteli luostaripihan ruusuja ja vapisevalla kädellään ojensi vesiruukun väsyneelle vaeltajalle. Mielellään hän myös johdatti vieraan haudalle, jonka alla lepäsi hurskas äiti ja hänen molemmat Pyhälle Neitsyelle lahjoittamat lapsensa.

Ja hellin, lapsellisin värein maalattu Neitsyen kuva hymyili haudan yläpuolella olevasta muurikomerosta lempeää hymyään satavuotiselle katumuksentekijälle, ojentaen häntä kohti valkoista paratiisin liljaa pian lähestyvän vapahduksen merkiksi.

SINIYÖN TARU

Kaukana aamuruskon kukkuloilla eleli muinoin pyhä veljeskunta, jonka elämä oli omistettu kaikkivaltiaan ja salaperäisen Suuren Hengen palvelukselle.

Tämän luonnonluostarin koossapitävänä voimana oli vanha, lumivalkea Syvärauha, joka lempeän ja viisaan isän tavoin ohjasi lapsiaan. Hänellä oli, ei vain sanskriitin ja muinaisten jumalaistietojen, vaan myös ihmissydänten salatut avaimet hallussaan. Hän osasi punnita iankaikkisuuden vaa'alla haihtuvain elonhetkien kultaa ja vallita vapaudella kohoavia sieluja.

Autuuden Toivon majoissa, joksi noiden pyhien veljien yhdyskuntaa nimitettiin, pyrittiin Suuren Hengen lähelle kaikkia niitä erilaisia teitä, joita haltioituminen, totuudenjano ja siveellinen toimintahalu ihmiselle avaa. Kukin sai valita hartaudelleen mieleisensä ilmaisumuodon.

Veljistä nuorin, joka kauniin lauluäänensä vuoksi oli saanut nimekseen Helisevä Puu, oli tummakiharainen, kalpea ja haaveellinen. Hän vaelteli päivät päästään yksinäisen hurmauksen vallassa himmeässä pilarikossa uhritulten vierillä, ja hänen joka hetki uudestisyntyvä laulunsa kohosi aamuin illoin pyhästä seetri- ja sypressilehdosta kohti korkeutta kuin suitsutus.

Mutta noiden ikuisena hämäryytenä hymiseväin pyhien puiden ulkopuolella oli sensijaan elämää ja kirjavuutta. Siellä ryöppysivät kirkassilmäisten kukkien riemuavat pengermät laineina alas aurinkoisia rinteitä, ja niiden juurilla levisi ruusustoina, palmuviitoina ja uhkuvina hedelmätarhoina notkuvia laaksoja, joiden halki vienot, piilipuiden varjostamat vedet uurtuivat kuin hopearihmat.

Siellä, veden solinan ja lintujen helskyttelevän liverryksen keskellä, ahersivat Autuuden Toivon maallikkoveljet kylväen ja kastellen kaikenlaatuisia hyödyllisiä yrttejä, oksastaen puita, kooten ja kuivaten hedelmiä. Ja heidän keskellään käyskeli heidän päämiehensä, helläkätinen tarhuri Kultasäde, jonka tukka oli keltainen kuin kulta ja silmä lämpöinen kuin auringon kypsyttävä säde.

Kansa, joka veljeskunnan ryytimaasta kävi noutamassa itselleen elantotarpeita, ei voinut kylliksi ylistää Kultasäteen ihmeellistä kauneutta.

"Hän on itse yrttitarhansa ihanin kukkanen", sanoivat he kaikki "ja hänen poskensa pyöristys on hienompi ja pehmeämpi kuin persikan."

Mutta sentään oli suuremman rakkauden ihmisten parissa saavuttanut nöyrä ja hiljainen, mitättömän näköinen Vedenkaari.

Ei kukaan tiennyt, mistä hän oikeastaan oli saanut nimensä. Siitäkö, että hän aina oli harmaaseen puettu, ijätön ja väritön kuin veden aaluva sumuisena päivänä? Vai siitäkö, että hän aina piili nimettömän vaatimattomuuden varjoon niinkuin sateen pisara, joka taivaalta kiiruhtaa maan pimeään syliin kenenkään näkemättä virvoittamaan nääntyneen luonnon juuria?

Vedenkaari tunsi olevansa jumalanpalvelija ainoastaan olemalla ihmisten auttaja. Sentähden oli hän kieltäytynyt siitä häiritsemättömän rauhan siunauksesta, mistä muut veljet nauttivat, mennäkseen ulos tuntemattomille kurjuuden kujille auttamaan köyhiä ja sairaita, pelastamaan vuorille tai aavikoille uupuneita, opastamaan eksyneitä, joten ei kenenkään väsyneen vaeltajan tarvinnut mennä Autuuden Toivon majojen sivuitse saamatta sieltä hoivaa ja turvaa.

Merkillisin kuitenkin kaikista pyhistä veljistä oli Siniyö. Hänessä oli jotakin rajatonta ja salaperäistä niinkuin vaikenevassa taivaanlaessa, kun se illan tullen pilviotsaisena laskeutuu aution tunturin huipulle aamua odottamaan. Ja Suuri Henki vaikutti hänessä välittömämmin kuin muissa. Hän saattoi kuulla Hänen äänensä tuulen huminassa ja aaltojen kohinassa, ukkosen jyrinässä ja hiipuvan hiilloksen hiljaisessa ritinässä. Hän näki Hänen kuvansa syvinä, sykähdyttävinä unelmina milloin lähteen silmässä, milloin sateenkaaren kajastuksessa, milloin kesäillan ruskottavissa hattaroissa, milloin ikivanhojen puiden mahtavissa varjoissa. Hän luki Metsien ja Merien kirjasta asioita vielä ihmeellisempiä ja salatumpia kuin ne, jotka löytyvät pyhissä kirjoissa sanskriitin kielellä.

Sentähden oli hänet kokonaan jätetty yksinäisyydelle ja vapaudelle. Hän vaelsi missä sattui, luostarille pyhitetyn alan ulkopuolellakin, samoin kuin tuo pieni armelias harmaa velikin, mutta karttaen ja paeten ihmisseuraa. Ainoastaan joskus sattumoisin, kohdatessaan Vedenkaaren jossakin hurskaassa toimituksessa, auttoi hän tätä, joka oli ruumiiltaan hento ja heikko, nostamaan jotakin suurta kuormaa, sillä hänen verensä oli väkevä kuin aurinkoinen meri. Ei kukaan jaksanut kantaa harteillaan niin suuria taakkoja eikä samota niin pitkiä matkoja kuin hän.

Mutta Siniyön yksinäiset vaellukset kävivät aikaa myöten yhä pitemmiksi ja pitemmiksi. Hän kiipesi vuorille niin korkeille, ettei mikään ihmisjalka ollut niitä vielä ikinä koskettanut, hän unohtui tuntikausiksi keskelle polttavaa aavikkoa kadottaen tunnostaan ajan ja paikan sen hiekkajyvien äärettömyyden edessä, ja hän antoi veneensä ajautua ulapalle autioina tähtiöinä, jolloin syvyyden ja korkeuden kartanot paljastivat salaperäiset hahmonsa yltä ja alta. Hänen halunsa paloi etsimään Suuren Hengen heijastusta yhä pohjattomammista lähteistä, yhä ylhäisemmistä taivaankaarista.

Mutta yhtä usein pysähtyivät hänen silmänsä siihen pieneen muurahaisvilinään, joka siellä täällä meren rannalla ja vuoren rinteellä osoitti kaupungin paikkaa. Sinne hänellä ei ollut lupa mennä, olihan hän vihkiytynyt yksinäisyydelle. Mutta ajatuksiaan ei hän voinut estää sieltä. Etenkään senjälkeen, kun hän kerran eräässä vastaantulevassa karavaanissa oli nähnyt nuo mustat silmät, nuo valkean vaipan alla värähtelevät hienot jäsenet, tuon ihanan tuntemattoman, joka ilmestyksen tavoin oli kohonnut hänen eteensä hiekkameren yksinäisyydestä ja jälleen häipynyt pois kirjaillun kameelinsa keinuvalla kannella.

Senjälkeen kapinoi hänen ajatuksensa: Miksi piti hänen etsiä Suurta Henkeä vain vuorilähteistä, vain merestä ja taivaasta, miksi ei hänen silmistään? Olivathan ne kirkkaammat kuin vuorilähde, syvemmät kuin meri ja äärettömämmät kuin taivas!

Ja yhä korkeammalle ja korkeammalle vuorten yksinäisyyteen kiipesi Siniyö paeten haaveittensa houkutusta.

Vihdoin hän ei päässyt etemmäksi enää. Hän oli ikuisen lumen ja jään valtakunnassa, ja sakea pilvi peitti häneltä kaiken, sekä erehtyväisten asunnot tuolla alhaalla, myrhan ja balsamin tuoksuisissa, nauruahelisevissä kylissä, että Suuren Hengen kirkkauden taivaalla.

Silloin hän painoi polttavan otsansa lumeen ja itki.

"Mitä hyötyä on minulla siitä", valitti hän, "että osaan lukea Metsien ja Merien kirjaa, kun en koskaan saa lukea Elämän kirjaa enkä tavailla ihmisten sydämiä! Oi, Suuri Henki, silloin vasta olet todella suuri, jos olet sielläkin; silloin vasta olen oikea palvelijasi, jos löydän sinut sieltäkin! Ja minä löydän. Ainoastaan yhtä anon minä Sinulta. Anna minulle rakkauden lahja! Se on se tuli, jolla sulatan sydämet niinkuin aurinko sulattaa jään, jolla poltan pois sen kuonan, mikä vielä pimittää kuvasi tomun lasten sieluissa! Se on se soihtu, jonka avulla löydän Sinut!"

Siniyön kuumat kyyneleet sulattivat jäisen kallion kyljen ja hänen rukouksensa puhkaisivat itselleen tien aurinkoon. Hänen jalkojensa juureen muodostui lähde, jonka helmeilevässä välkkeessä Siniyö jälleen näki Kaikkivaltiaan. Mutta Hänen ilmestyksensä katsoi häneen nyt tuon ihanan tuntemattoman silmillä ja niin pakoittavalla voimalla kuin ei vielä koskaan ennen.

Siitä ymmärsi Siniyö, että hänen rukouksensa oli kuultu ja että rakkauden ihme oli ottanut hänet valtoihinsa.

Täynnä riuduttavan ikävän ja riemullisen odotuksen vavistusta riensi Siniyö myrskynä alas vuorelta, kysellen tien varsilta neuvoa kulkiessaan:

— Metsän himmeä siimes, sano minulle, minne on mennyt minun armaani?

— Hän on laskeutunut hehkuvalle tasangolle.

— Tasanko, minne on mennyt minun armaani?

— Hän on vierryt vesihelmisen virran tietä.

— Kaunis, vesihelminen virta, sano minulle, onko hän lähelläkin?

— Hän on luopunut minusta ja kääntynyt mutkittelevalle polulle.

— Polku, näetkö häntä vielä?

— Hän on jättänyt minut ja sortunut valtamaantielle.

— Oi, valkoinen maantie, kaupungin tie, sano minulle, minne olet hänet vienyt?

— Marmorikadulle, joka johtaa kultaiseen kaupunkiin.

— Oi, häikäisevä valontie, vieläkö hyväilet hänen valkoisia jalkojaan?

— Hän on astunut sisälle kuninkaan palatsiin.

— Oi, palatsi, maanpiirin kunnia, anna hänet minulle!

Ja Siniyö, jonka rakkaus oli tehnyt runoilijaksi, istuutui kuninkaan palatsin portille laulamaan armaansa ylistystä. "Tietäkää kaikki kansa", niin hän lauloi, "ettei ole toista niin ihanaista ihmisten tytärten seassa. Hänen hiuksensa ovat mustemmat kuin etelän yö ja hienommat kuin silkkiäispuun kuidut. Hänen silmänsä ovat kirkkaammat kuin vuorilähde, syvemmät kuin meri ja äärettömämmät kuin taivas. Hänen rakkautensa on suloisempi kuin viini, kallisarvoisempi kuin kallein helmi ja vaikeampi saavuttaa kuin valtaistuin."

Näin lensi kuninkaantyttären maine hänen laulunsa siivillä halki maailman, ja kaikilta ilmansuunnilta alkoi tulvata kosijoita hänen luokseen.

Niitä tuli kameelien, norsujen ja uhkeiden orhien selässä. Ihanaisesti vyötettyjä nuorukaisia ja kultakypäräisiä miekkamiehiä. Ja heidän jälessään tuli pitkät saatot orjia, jotka kantoivat lahja-aarteita.

Kilpailun tuoksinassa peittyi palatsin kynnys vereen ja kukkasiin.

Kaikki saivat tulla koettamaan onneaan. Ainoastaan Siniyölle, joka tomussa ja pölyssä ja rakkautensa näännyttämänä virui palatsin portilla, lähetti kuninkaan tytär tällaisen sanan:

"Olet liian ruma ja köyhä tavoittamaan kättäni. Etkö siis tiedä, mitä minusta lauletaan: että minun rakkauteni on kallisarvoisempi kuin kallein helmi ja vaikeampi saavuttaa kuin valtaistuin. Ainoastaan kullalla ja jalokivillä tilkoitettua tietä sinä voit päästä luokseni, sillä minun hiusteni yö himoitsee jalokivien tuikkavia tuliperhosia ja minun rakkauteni vaatii kultaisen lippaan asuakseen ja purppuraisen verhon levätäkseen."

Tästä sanasta murtui Siniyön sydän, ja suuri tyhjyys lankesi hänen ylleen.

"Minun lauluni", ajatteli hän, "jonka tuli soida Suuren Hengen ylistystä, on rangaissut minua, koska olen kaiuttanut sitä tomun lapsen kunniaksi."

Hän lähti murheellisena astumaan ja huomaamattaan saapui hän samaan paikkaan erämaan laidassa, jossa hän kerran oli nähnyt tuon kauniin kuninkaantyttären. Ja nyt muistui hänen kuvansa hänen mieleensä kauniimpana kuin milloinkaan.

Hän puhkesi katkeraan valitukseen:

"Mitä hyötyä oli minulla rakkauden lahjasta, kun en kuitenkaan saanut rakastettuani! Minä houkko, joka aioin sulkea hänet sydämeni kultaiseen lippaaseen, koristaa hänet laulujeni jalokivillä ja verhota hänet rakkauteni purppuraan! Ikäänkuin ne olisivat olleet hänen arvoisiaan! Himon, tuskan ja turhamaisuuden mitättömiä helyjä ne olivat ja ne kylvivät vihaa, murhaa, mustasukkaisuutta ja kaikenlaista levottomuutta hänen kynnykselleen ja istuttivat ylpeyden hengen hänen sydämeensä. Ei ole rakkaus oikea tie ihmisten sydämiin. Oi, Suuri Henki, sitten vasta olet todella suuri, Ihmisten Hyväntekijä, jos muutat tuon erämaan hiekan edessäni kullaksi ja jalokiviksi ja annat sen kaiken minulle, jotta minä kullalla ja jalokivillä tilkoitettua tietä myöten pääsisin hänen luokseen, sovittaisin vääryyteni ja kirkastaisin Sinun kuvasi hänen sydämmessään!"

Samassa alkoi koko erämaa säteillä ja säihkyä, ja taivaanrannalla siinsivät kangastuksena kultaisen kaupungin portit. Siitä ymmärsi Siniyö, että Suuri Henki taaskin oli kallistanut korvansa hänen huokaukselleen.

Siniyöstä tuli rikas, vielä rikkaampi kuin kaikki ne kypäräsulhot, jotka hän köyhänä laulajana oli nähnyt vierivän ohitseen palatsiin.

Mutta kulta sai vallan hänessä ja kulta kovetti hänen sydämensä.

Turhaan odotti kuninkaantytär luokseen sitä, joka kultavuoriensa takaa hallitsi puolta maailmaa ja jonka aarreaitassa oli jalokiviä niinkuin erämaassa hiekkajyviä. Vihdoin ei hän enää voinut vastustaa palavaa kaipaustaan, vaan pukeutui kauniiksi, riipusti käädyt kaulaansa ja helmiristit rinnoilleen ja lähti Siniyön luo.

"Sinä yksin olet voinut vastustaa kauneuteni voimaa", sanoi kuninkaantytär. "Kaikista maanpiirin mahtavista olet sinä ainoa, joka et ole tullut minua kumartamaan. Sinä olet voimakkaampi ja ylpeämpi kuin kaikki muut, ja siksi minä rakastan sinua. Olen heittänyt pois ylpeyteni, jotta sinun ei tarvitsisi heittää omaasi."

Siniyö raoitti väsyneesti silmiään:

"Olet liian ruma ja köyhä minulle. Sinun pääsi on tyhjä kuin lasihelmi, sinun sydämesi on kuollut kuin kivi ja sanasi täynnä kavalia käärmeitä niinkuin jäsenesi kissan kultakäätyjä."

Tämän sanottuaan kovettui hänen sydämensä vieläkin enemmän.

Ja mitä enemmän ihmiset kiittivät ja kumarsivat häntä ja tuhlasivat hänelle suosionosoituksiaan, sitä enemmän hän inhosi, halveksi ja vihasi heitä, tietäen heidän rakastavan vain hänen rikkauksiaan. Ei missään ympärillään nähnyt hän enää vilpittömiä mieliä, kaikkialla vain valhetta ja imartelua.

Siitä vapautuakseen pujahti hän joskus valepuvussa ulos asunnostaan ja kierteli tuntemattomana vaeltajana kurjaliston kaupunginosissa. Raa'at solvaukset ja töytäykset ja hänen omaa maankuulua nimeään kohtaan singotut herjasanat vaikuttivat silloin hänen kullanpölyiseen sieluunsa virkistävästi kuin kylpy. Nämä köyhät ja hätääkärsivät ihmiset olivat sittenkin ainoat, joita hän vielä saattoi kunnioittaa, sillä he ainakin kadehtivat ja kirosivat häntä rehellisesti. Mutta hänen kätensä kieltäytyi heitä auttamasta, sillä hän oli liian ylpeä ostamaan heidän rakkauttaan.

Omantunnon rauhan luuli hän kuitenkin siitä huolimatta voivansa itselleen kustantaa, ja hän palkkasi erityisiä viranhoitajia hyväntekeväisyyttä harjoittamaan. Mutta tuskin olivat nämä kultaan koskettaneet, kun he jo kuivettuivat hyviin töihin kykenemättömiksi.

Näin kävi jokaisen, joka siihen koski.

Kaikkialla, missä kulta kulki, puhalsi itara ja hedelmätön itsekkäisyyden henki sielut sammuksiin, ja se jätti jälkeensä pelkkiä erämaita.

Ja Siniyö itse riutui pois. Hän ei enää tuntenut, ei tahtonut, ei halunnut mitään. Kaikki inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden siteet katkeilivat hänen sielustaan. Ikävyys kalvoi häntä, elämä painoi, ilma tukahdutti. Hän oli kuin elävänä haudattu kultavuoriensa alle.

Sen vihdoin ymmärrettyään kauhistui Siniyö. Ja viimeisillä voimillaan hän kokosi kaikki aarteensa ja kaivoi ne syvälle maan sisään, jotta ei kukaan enää koskaan löytäisi niitä. Muun omaisuutensa kantoi hän roviolle.

Ja sitä myöten kuin tulen liekit nielivät sitä ja se katosi hänen silmistään, suli hänen sydämensä, ja vihdoin laukesi hän helpottavaan itkuun huoaten:

"Oi, Suuri Henki, Ihmisten Armahtaja, pyyhi pois minun pahojen tekojeni ja minun tekemättömien hyvien töitteni jäljet! Kuolemaa ja kirousta on levittänyt maailmaan se kulta, jonka olen ihmisille antanut, sillä sitä antaissani on minun sydämeni ollut kovempi kuin kivi ja henkeni hedelmättömämpi kuin erämaan hiekka. Ei ole kulta oikea tie ihmisten sydämiin. Kullan vuoksi kadotin kauniin rakastettunikin. Mutta ehkäpä kadotin sen, jota rakastin, että oppisin rakastamaan myös niitä, joita en vielä rakastanut. Ei ole ihmisten sydämiin varmastikaan muuta tietä kuin hyvyys, hyvyys! Oi, että minä vielä saisin elää ja olla hyvä!"

Kun Siniyö oli uhrinsa toimittanut, tunsi hän sydämensä jälleen lämpimäksi ja laajaksi. Siitä hän ymmärsi, että taivaallinen tuli oli armonsa alttarilta taas heittänyt kipinäisen hänen sieluunsa ja antanut hänen jälleen elää.

Hän vaelsi takaisin kaupunkiin mitättömänä ja nöyränä pyytäen ainoastaan saada palvella ihmisiä ja olla hyvä.

Mutta kun hän oli köyhä, ei hän voinut auttaa lähimmäisiään muulla kuin kättensä työllä.

Kun ihmiset huomasivat, että tässä oli sellainen mies, joka ei vaatinut mitään itselleen eikä pitänyt puoliaan, sälyttivät he hänen päällensä kaikki raskaimmat ja karkeimmat työt, orjuuttivat häntä ilmaiseksi, sallimatta hänelle edes yön lepoa ja raviten häntä potkuilla ja piiskan sivalluksilla.

Perin heikkona ja uupuneena täytyi Siniyön vihdoin rukoilla itselleen helpompaa tehtävää. Nälästä ja rääkkäyksestä tutiseva kun hän oli, luulivat jotkut häntä jo ikälopuksi ja myöntyivät säälistä suomaan hänelle talonvahdin paikan.

Tässä toimessa hän aluksi näytti voivan menestyä. Mutta kun tuli tietyksi, että tuon talon vahtina oli sellainen mies, joka ei lyönyt, vaikka häntä lyötiin, eikä koskaan sanonut pahaa sanaa lähimmäisestään, käyttivät hänen isäntäväkensä vihamiehet tilaisuutta hyväkseen, murhasivat talon omistajat ja ryöstivät sen putipuhtaaksi aivan hänen silmiensä edessä.

Siniyö joutui nyt syytteeseen ja sai istua kauan vankityrmän syvyydessä.

Kun hän sieltä vihdoin pääsi vapaaksi, ei kukaan enää huolinut hänen apuaan, tai sitten tarvitsivat ihmiset sitä sellaiseen, johon hän ei kyennyt: väijymiseen, varastamiseen, pettämiseen, valehtelemiseen, keinottelemiseen ja murhaamiseen.

Vihdoin otettiin hänet oikein valtakunnan nimessä uudestaan kiinni, pantiin ase käteen, ja hänelle annettiin määräys mennä yhdessä muiden kanssa tappamaan valtakunnan vihollisia. Kun hän niskoitteli, kieltäytyi edelleenkin surmaamasta ketään, julistettiin hänet yhteishyvän viholliseksi ja maan kavaltajaksi. Ja tällä kertaa olisi hän silmänräpäyksessä saanut hengellään maksaa tottelemattomuutensa, ellei häntä vähämielisenä olisi vapautettu ja heitetty korpeen kuolemaan.

Siinä hänen mättäällä istuessaan ja ihmetellessään sitä, ettei kukaan maailmassa pyytänyt hyvyyttä, niin, ettei maailmassa edes ollut lupa olla hyvä, kulki siitä ohi muuan vanha ja sairas kerjäläinen, joka aneli almua. Siniyö tuli iloisesti liikutetuksi tästä kauan kaipaamastaan hyväntyön tilaisuudesta, mutta samassa muisti hän, ettei hänellä ollut mitään antaa.

"Rakas veljeni!" sanoi hän, "ei minulla ole muuta kuin nämä repaleet ylläni. Jos niillä voin auttaa sinua, niin ota ne!"

Kerjäläinen myöntyi. Mutta tuskin oli Siniyö saanut vaatteensa riisutuksi, kun jo kerjäläinen oikaisi koukistuneen vartalonsa ja rähähti ilkamoivaan nauruun:

"Tahdoin vain todistuksen siitä, että tosiaan olit vähämielinen! Minä olen rosvo ja nämä sinun rääsysi ovat minulle kullan arvoiset. Tästä lähin olen minä Siniyö. Sinulla on ennestään huono maine, jonka loistoa minä nyt aion vähän lisätä. Sinun nimissäsi voin suorittaa vielä monta mainehikasta tekoa, poikaseni! Sinä et osaa todistaa minua vastaan, etkä kelpaa siihen, vaikka osaisitkin!"

Ja rosvo sitoi Siniyön köydellä kiinni puuhun ja jätti hänet siihen.

Suuret tuskankarpalot vierivät Siniyön otsalle, ja hän huusi taivaalle:

"Oi, Suuri Henki, Ihmisten Opettaja, miksi tämä kaikki minulle tapahtuu? Ei ole siis hyvyydelläkään valtaa ihmisten yli! Hyvyys ei ole muuta kuin heikkoutta. Enkö ole ollut kuin majakanvartija, joka väärästä säälistä ja mitättömiin tarpeisiin on jaellut pois öljyn lampusta, jonka piti valaista elämän suurta valtamerta! Oi, Suuri Valonantaja, anna minulle säkene sinun ikuisesta valostasi! Sitä ilman palvelee hyväkin pahaa, niinkuin minäkin olen tehnyt. Minun typeryyteni syy on se, että nyt pahuus riemuitsee ja hyvyys on kärsinyt tappion. Oi, Ikuinen Järki, heitä soihtu minun aivojeni pimeyteen, jotta voisin hävittää pahan juuriaan myöten ja perustaa maailmaan hyvyyden valtakunnan!"

Ja katso, puu kumartui hiljaa vankiraukan yli ja irroitti hellävaroin hänen siteensä.

Kaikkivaltias oli vielä kerran täyttänyt hänen erehtyvän ihmismielensä rukouksen.

Siniyö sai valon vallan. Hänen aivojensa fosfori paloi väkevällä ylemmyydellä yli kaiken muun kansan, itsetietoisena ja kaikkivaltiaana. Sen sähköllä loihti hän esiin luonnon ja ihmishengen salatuimmat voimat, pakoitti ne itselleen alamaisiksi ja keskitti ne kaikki hyvyyden valtakuntaa valmistamaan. Hän keksi järjestelmiä, niin nerokkaita ja täydellisiä, ettei kurjuudella ja onnettomuudella enää ollut mitään jalansijaa, ja puolustuskoneita niin murhaavia ja henkeviä, että tavallinen raaka pahuus väistyi niiden tieltä kuin varjo.

Lopuksi oli hänen vain enää erotettava nisut lusteista ja muserrettava hyvyyden valtakunnan viholliset. Pahan täytyi saada palkkansa, jotta ihmiset jälleen voisivat uskoa oikeuteen.

Ketkä olivat pahoja?

Oh, niitä oli hän nähnyt pitkän vaelluksensa aikana monenlaisia. Hän ei enää oikein tarkasti voinut palauttaa mieleensä heidän pahuutensa mittaa ja määrää. Heissä oli sentään aina ollut jotakin hyvääkin. Siltä ainakin nyt tuntui. Miten aika lievensi! Miten se upotti unhoon kaiken ruman ja nosti esiin muistojen merestä vain kauneuden katoamattomat satusaaret, sen simpukkahelmelliset riutat. Mutta eihän hän ollut kokenut elämässään tuota kaikkea! Tai oli sittenkin! Ja jokainen helmi oli pusertunut esiin kirvelevästä sydäntuskasta, ja tuska saanut alkunsa pahuudesta. Niin, juuri nuo ihmis-ilkimykset olivat tämän kauniin helmitien hänen sieluunsa kirjailleet.

Ja mitä kauemmin Siniyö heihin katsoi, sitä kirkkaammiksi heidän hahmonsa muuttuivat hänen mielessään ja lopuksi he muodostivat, nuo hänen elämänsä pahantekijät, hänen sisäisten silmäinsä edessä vain yhden ainoan, sankan ja juhlallisen saaton, joka hitaasti ja hartaasti vaelsi kohti tuon uuden hyvyyden valtakunnan säteileviä portteja. Nekin, joissa oli kaikkein vähinten hyvää, nyökkäsivät hänelle kuin hyväntekijälleen kiitollisina ja onnellisina päätään, ikäänkuin vakuuttaen: jos me olemmekin huonoimpia, on meissä silloin myös eniten kasvamisen ja kaunistumisen varaa, eniten tilaa hyvälle, eniten ilon aiheita itsellesi, meistä tulee vielä uuden valtakuntasi parhaita jäseniä…

Niin, ehkäpä olikin vain pelkkä onnettomuus syynä heidän pahuuteensa, ja siellä hyvyyden valtakunnassa muuttuvat pahatkin hyviksi, ajatteli Siniyö, ja hänen järkensä, joka ei tähän asti kertaakaan ollut jättänyt häntä pulaan, kieltäytyi häntä neuvomasta enempää.

Silloin päätti hän lähteä yksinäisyyden hiljaisten lähteiden luo kirkastumaan.

Vaelluksensa varrella koetti hän koko ajan etsiä vastaantulevien ihmisten kasvoilta tuota parantumatonta pahuutta, josta hän ennen niin oli kärsinyt ja jonka hävittämiseksi hän oli keksinyt mahtavat murhakoneensa. Mutta ihme, hän ei löytänyt sitä enää! Pikemmin oli hän näkevinään jokaisen vastaantulijan silmässä heijastuksen Suuren Hengen läsnäolosta.

Liian pitkäaikainen tuijottaminen hyvyyden kaukovaltakuntaan oli nähtävästi huikaissut hänen näkönsä.

"Voi minua sokeaa raukkaa", vaikeroitsi hän, "joka en osaa enää erottaa pahaa hyvästä, enkä Suurta Henkeä ryövärin sielusta! Tai ehkä olen erehtynyt alun pitäin! Tai ehkä on maailma ennenkin ollut hyvä ja minä itse yksin paha! Minä itse olen ollut itsekäs, ylpeä, kullanhimoinen, julma, murhan- ja kostonhaluinen ja olen nähnyt muut itseni kaltaisina! Kuka voi antaa valoa minun hämäryyteeni? Luostarin vanhus, viisas Syvärauha on ainoa, ainoa! Takaisin, takaisin hiljaisuuden pyhiin kartanoihin!"

Autuuden Toivon majoissa oli paljon muuttunut Siniyön poissa ollessa.

Se ei ollut enää sama rauhan ja siunauksen tyyssija kuin ennen. Kun veljet olivat tulleet tietämään, että Siniyö oli luopunut heistä maailman vuoksi, olivat he pahentuneet hänestä, ja heidän keskuudessaan vallitsi nyt ainainen riita, kateus, katkeruus ja kaikenkaltainen levottomuus ja tyytymättömyys.

"Siniyö istuu kuninkaantyttären portilla ja laulaa kaikelle kansalle kooten mainetta ja kunniaa, joka oikeastaan kuuluisi minulle", ajatteli Helisevä Puu.

"Siniyöllä on yhtä paljon kultaa ja koristuksia kuin minulla on puissani pomeransseja ja yrttitarhassani kukkasia, eikä hän ole tehnyt mitään niitä ansaitakseen", ajatteli Kultasäde.

"Siniyö on tehnyt hyvyydestään oman ylpeytensä keppihevosen, vienyt sen kaduille ja turuille kaikkien nähtäväksi, pahojen ja pakanoiden pilkattavaksi, ja riistänyt täten harmaalta hiljaisuudeltani pyhyyden sädekehän", ajatteli Vedenkaari.

Ja he unohtivat työnsä ja kinastelivat keskenään niin, että heidän melskeensä tyrehdytti lintujen laulun ja purojen solinan.

Ainoastaan vanha Syvärauha pysyi niinkuin ennenkin vaikenevassa yksinäisyydessään.

Kun Siniyö saapui luostariin, ottivat veljet hänet vastaan iskuilla ja ivasanoilla.

"Me uskoimme, että sinä yksinäisillä vaelluksillasi etsit Suurta Henkeä, mutta sinä etsitkin pahaa maailmaa ja sen viettelyksiä ja pidit meitä kaikkia pilkkanasi. Niin, sinä kavalsit meidät ja samalla kaiken, mitä meissä oli parasta, ja näin pahoiksi olet sinä meidät nyt tehnyt!" huusivat he.

"Rakkaat veljet", vastasi Siniyö hiljaisesti, "olette oikeassa: minä olen ollut paha ja minä yksin, ette te, ei maailmakaan, vaikka sitä kerran luulin siksi. Mutta se johtui vain siitä, että näin silloin maailman itseni kaltaisena. Olen paljon vaeltanut ja tullut lopulta siihen uskoon, että nousimme me vuorille tai laskeuduimme me laaksoon, menimmepä vaikka maailman ääriin asti, emme koskaan kohtaa muuta kuin oman itsemme elämän tiellä. Olen tullut huomaamaan, että meille ei tapahdu muuta kuin mitä me tahdomme itsellemme tapahtuvan, sillä sisäinen tapaus on ainoa todellinen. Jos rakastatte, eivät rakkautenne ulkonaiset vaiheet merkitse mitään, ainoastaan ne itsetuntemuksen vaot, jotka se viljelee sielunne syvyyksiin. Jos teidät kavalletaan, ei itse kavallus ole mitään, ainoastaan se anteeksiantamus ja tietoisuuden valo, jotka se teissä synnyttää. Jos ei tuo kavallus ole vahvistanut teidän uskoanne, avartanut teidän näköpiiriänne, syventänyt teidän rakkautenne alaa, on teidät turhaan petetty, eikä teille silloin ole tapahtunut yhtään mitään."

Syvä ihmettely ja itsetutkisteleva hiljaisuus lankesi veljien yli.

Samassa aukeni Syvärauhan hartauskammio ja vanhus astui sieltä ulos sauvaansa nojaten ja tullen veljien luo.

"Lapset, mistä tämä hiljaisuus ja rauha keskellänne?" kysyi hän. "Ja miksi ovat linnut taas alkaneet laulaa ja purot solista?"

"Siniyö on palannut takaisin."

"Ja hänen kanssaan Suuri Henki", lisäsi vanhus.

"Suuri Henki", kuiskasivat pyhät veljet langeten polvilleen.

"Isäni", huokasi Siniyö, "minä palaan tietämättömämpänä kuin lapsi…"

"Emme koskaan pääse tietämättömyydestämme, me voimme ainoastaan parantaa sen lajia", vastasi vanhus.

"Isäni, en osaa erottaa enää pahaa hyvästä, ja olen nähnyt Suuren Hengen heijastuksen ryövärin kasvoilla. Missä on oikea Jumala?"

"Oikea Jumala on viisaan sydämessä."

"Kuka on siis viisas?"

"Se, jonka sielussa tieto ja rakkaus, järki ja hyvyys ovat tehneet sovinnon ja jonka sydämen ovelle kolkuttaessaan itse onnettomuus kirkastuu ja laskee aseensa."

"Isäni, suuri onnettomuus on kolkuttanut minun sydämeni ovelle, sillä minä tahdoin tehdä oikeutta ja olla vanhurskas, mutta järkeni ja hyvyyteni jättivät minut pulaan."

"Järki synnyttää oikeudentunnon, mutta ainoastaan viisaus tuo mukanaan todellisen hyvyyden. Järki avaa oven viisaudelle, mutta rakkaus ravitsee sitä. Rakasta ja sinä tulet viisaaksi, tule viisaaksi ja sinun täytyy rakastaa. Sinä hetkenä, jolloin sinä tunsit rakastavasi vihamiehiäsi ja tahdoit palkita pahan hyvällä, sinä hetkenä tulit sinä viisaaksi, poikani."

"Sinä hetkenä kuihtuivat tekojen kukkaset käsissäni."

"Ainoastaan ne teot, jotka eivät olleet parhaimman itsesi tasalla."

"Mitä minun siis tulee tehdä, isäni?"

Vanhus viittasi aurinkoon.

"Olla vain, niinkuin aurinko tuolla, joka pelkällä olemassa-olollaan valaisee ja lämmittää ja karkoittaa pahat kohtalot. Se on viisaan osa."

"Lapset", jatkoi hän sitten kääntyen muiden veljien puoleen, "Siniyön harhailut ovat päättyneet. Hän on aina etsinyt Suurta Henkeä ja nyt on hän Hänet löytänyt ja tuonut hänet mukanaan ikuisiksi ajoiksi Autuuden Toivon majoihin. Ettekö tunteneet, miten hänen tullessaan pahat ajatuksenne lakastuivat ja pahat kohtalot pakenivat ympäriltänne. Siniyö on suuren kilvoituksen kilvoitellut ja saanut rauhan, joka vain harvoille annetaan. Hän on nyt päässyt niille seesteisille korkeuksille, joilla ei mikään maallinen varjo enää pimitä jumaluuden kasvoja. Hänen yönsä on lopussa, hänen autuuden aamunsa alkanut. Siksi olkoon hänellä tästä lähin minun nimeni, Syvärauha, jota aina olen koettanut hurskaudella kantaa, mutta jota en enää tarvitse. Myöskin minä, rakkaat lapseni, olen löytänyt lopullisen rauhan, vielä äärettömämmän ja ikuisemman kuin hän, ja minun henkeni on kohta astuva riemuiten rajan yli suuren Nirvanan syliin."

Tämän sanottuaan kallisti hän päänsä hiljaa olkaa vasten ja hänen silmänsä raukenivat ikuiseen lepoon. "Isä", sanoivat pyhät veljet Siniyölle, "Suuri Henki on puhunut."

"Tapahtukoon siis Hänen tahtonsa nyt ja aina", vastasi Siniyö.

Ja hän lähti, jäljessään vaikenevain veljien hurskas saattue, hiljalleen nousemaan pyhään sypressilehtoon, kohti himmeiden pilarikkojen rauhaa, suitsuttamaan kiitosuhria Suurelle Hengelle, Ihmisten Hyväntekijälle, Armahtajalle ja Opettajalle, ja laulamaan Ikuisen Viisauden ylistystä.

JAMA JA RISTIN MIES

ELI

LAULU RASAGILISTA

Monta kertaa on ihmissuvun alkukehto ehtinyt keinahtaa siitä asti, kun Hämärän kansa eli. Siitä ei ole enää jälellä muuta kuin varjojen varjo.

Mutta Hämärän suo uinuu vieläkin jossain autiona ja salaperäisenä, asumattomien aarniokorpien kätköön hautautuneena, tuimien tundrojen ja kuumien lähteiden, aukeiden lumiarojen ja hehkuvain tiikeriviidakkojen, maan sydämeen asti viiltävien krokotiilivirtojen ja taivaan pimittäväin alppiketjujen takana.

Siellä se on, Hämärän suo, josta kaikki kertovat, mutta jota kukaan ei enää löydä.

Kullankaivajat, jotka syys-iltoina lumituiskun työntyessä sisään tilapäisen majan hatarasta ovesta yhteenleiriytyneinä tuijottavat kytevän hiilloksen surumieliseen hehkuun, saattavat näin kummitusjuttujen hetkellä innostua haastelemaan Hämärän suon houkutuksista.

Se on aaveiden, menninkäisten ja yöllisten peikkojen karkelotanhut. Niin, kyllähän kaikki sen tietävät, minkätähden siellä virvat tanssivat ja millaisilla paikoilla ne yleensä palavat. Aarteiden yllä! Mutta kirottu on paikka. Ja onneton se, joka uskoo aarnivalkeiden vilkutusta. Suo upottaa, kietoo huumaaviin huuruihin ja tuoksuihin. Kenkään ei sieltä palaa. Ja ryövärien rauhattomat sielut harhailevat näin ijästä ikään aarnihautojen yllä odotellen aarteenkaivajia syväreihinsä. Sillä aikoinaan on sinne hirtetty seitsemän ryöväriä, jotka ovat kaivaneet kultansa maahan, ei kenkään tiedä mihin. Mutta vasta kun joku on palauttanut maan uumenista pois heidän vääryydellä ryöstämänsä kullat ja jalokivet, vasta silloin saavat heidän kirotut henkensä rauhan.

Hiipuva tuli vangitsee hetkeksi karkeat seikkailijat kuin noidan nuotio. Ja joku joukosta alkaa hyräillä hiljaa yksitoikkoisella nuotilla vanhaa arkiveisua:

Hämärän suolla korpit koikkuu, Hämärän hongissa hirtetyt roikkuu.

Hämärän suolla lyhtyukot liikkuu, kadotetut sielut mättäillä kiikkuu.

Hämärän suo syö konnut ja pellot, Hämärän suolla soi tuomiokellot.

Hämärän impi vietteli monta. Voi matkamiestä, voi onnetonta!

Ahavoituneiden, kovapiirteisten miesten silmät kiiluvat epämääräisten kullanhimokuvitelmien kiihotuksesta. Mutta vaikka he muuten eivät pelkää Jumalaa eivätkä pirua, karmaisee kylmä väristys silloin tällöin heidän selkäpiitään.

— Mikä se on se Hämärän impi, josta laulussa puhutaan? kysäisee joku.

— No se on vain se olematon hui hai, se lirkutuksen liirum laarum, se akkaväen merkki, jota ilman ei mitään viisua maailmassa osata rustata, tokaisee toinen.

— Minua viehättäisi Hämärän suo enemmän, jos siellä tosiaan vilkuttaisi impi eikä seitsemän ryöväriä, virkkaa toinen nuori mies leikillisesti.

— Hämärän suo on suuri vihkimätön hautausmaa, siellä makaa kokonainen kansa, alkaa vanha, takkupartainen ukko kertoa. Tiedetäänhän tuo. Ei se aina ole ollut sellainen upottava liejukasa, sellainen paholaisen vellikattila kuin nyt. Kerran lainehti se viljavina vainioina ja vilisi elämää ja ihmisiloa. Mutta yltäkylläisyydessään Hämärän kansa käänsi sydämensä pois Jumalasta ja kielsi maan, ravinnon-antajansa. Silloin aukeni maa…

— Ja Hämärän impi on varmaan se sama tyttö, joka asetti leivät astinlaudakseen, ettei kastelisi kauniita tanssikenkiään, keskeyttää toveri.

Vanhus vaikenee loukkaantuneena.

— Jaarituksia kaikki! ryhtyy nyt puheisiin jäyhän näköinen mies. Jos tuo ihmeellinen virvojen suo todella on olemassa, on se yksinkertaisesti mätänevien aineiden kaasutynnyri. Siitä syntyvät nuo näköhäiriöt.

— Miks'ei siellä siis voisi mädätä kokonainen kansakin!

— Ja seitsemän ryöväriä!

— Ja kaunis tyttö!

— Niin, ja lisäksi aarteineen päivineen!

Ryöväriveri nousee jälleen kullankaivajain päähän.

Jokainen on näkevinään edessään kuin hyppivänä tulenkielenä salaperäisen lyhtyukon, joka viittoo mättäältä mättäälle, kunnes vihdoin aarteen paikka aukeaa…

Mutta villit aropaimenet, jotka ovat rakentaneet kotinsa hurjan hevosen selkään, jotka ajavat villejä härkiä ja yötä päivää karauttelevat silmänkantamattomia lakeuksia, he tietävät, ettei nopeimmallakaan orhilla saa kiinni Hämärän suota. Se on, ja sitä ei ole. Se kierii edellä kuin kärrin pyörä, tai jälessä kuin käärmeen kerä. Se on kohtalo, kehto ja hauta, liete, josta ihminen hetkeksi nousee ja johon hän jälleen kerran vajoaa, kun maa pettää jalon ratsun alla…

Mutta Hämärän immen alkuperäisen nimen on aikojen halki puhaltava tuuli heidän herkkiin luonnonlapsenkorviinsa säilyttänyt. He manaavat sitä uhmaten ja hellitellen, silloin kun luonnon lepyttämisen tarve puhkeaa loitsivaksi hoilaukseksi heidän levottomassa mielessään:

Hei myrskyhyn soita! Hi-oo, hi-uu! Kas Hämärän noita jo ilmassa lensi Rasagil, Rasagil! Hi-oo, hi-uu! Sen silmät loistaa kuin lahopuu. Rasagil, Rasagil! Hi-oo, hi-uu!

Häävuoteemme tuolla — hi-oo, hi-uu — on Hämärän suolla! Hei ratsumies! Rasagil, Rasagil! Hi-oo, hi-uu! Kuin kukkanen hohtaa sen hehkuva suu. Rasagil, Rasagil! Hi-oo, hi-uu!

Ja vieläkin etäämmäs on Hämärän suon usvainen tarupiiri kylvänyt kuvitelmiensa helmellistä härmää, kauas uneksivien pronssi-ihoisten laaksolaisten palmukaupunkeihin, pyhien, hitaina vierivien virtojen marmorikaltaiden vieremille. Sielläkin nuori turbaanipäinen, Tuhat yksi yön kasvatti haaveilee kauniista Rasagilista. Mutta hänen mielikuvituksessaan on Rasagilin yöllinen noitaratsastus muuttunut lumotun prinsessan loppumattomaksi kaihoksi.

Siellä hän, tuo iki-ihanainen Hämärän suossa, suuren lumpeen kukan terälehdellä uinuu ikuista untaan, kunnes joku ritari hänet vihdoin vapauttaa lumoista. Vain kerran vuodessa hän herää kärsimyksensä kauheaan tietoisuuteen. Silloin hän ojentelee valkeaa kättään ilmaan Hämärän suon huuruista. Tai kohoaa taivaalle kuin punapalteinen pilvenhattara särkyäkseen heti jälleen kyyneliksi ja pudotakseen pisara pisarelta takaisin tuohon niljaiseen lampeen, johon paholaiset ovat kytkeneet hänen sielunsa. Tai tanssii hän mieletöntä tanssia kuin lepattava tulenliekki kiertäen vankilansa ympärillä kehää, joka on loputon kuin hänen vapauden-ikävänsä, sammuakseen taas aamun sarastaessa pois kokonaiseksi vuodeksi…

Nuorukaisen silmiin syntyy seikkailunhalun hehku.

— Dnaya, sanoo hän tummalle, turpealle imettäjälleen, joka seisoo hänen vierellään viuhkaa leyhytellen, kerro taas minulle satu Rasagilista. Kuvaa hänen kauneuttaan.

Musta vaimo hymähtää:

— Entä sitten, jos hän onkin kaunis. Se kauneus on noidan kauneutta, joka katoaa, jos siihen koskettaa. Se on ansa. Sanotaan, että kerran olisi muuan jalo ritari päättänyt uhrata itsensä tuon onnettoman suoprinsessan pelastamiseksi. Hän oli lyönyt kuoliaaksi kaikki jättiläislierot ja lasisilmäkäärmeet, jotka vartioivat suon silmää. Niin, hän oli, onneton, tunkeutunut aina keskihetteelle asti, aivan noidutun unikukkasen kupeille asti. Siinä hän oli pysähtynyt ja huutanut prinsessaa nimeltä: Rasagil, Rasagil! Silloin oli toiselle puolen lampea suon huuruista noussut yht'aikaa seitsemän alastonta naisolentoa, joiden silmät olivat etanoita, hiukset vettä valuvaa vesiruohoa, ruumis vihreää liejua. Ja ne olivat istuutuneet riviin mättäälle ja niiden rinnat luikersivat pökkelöisten polvien väliin kuin käärmeet. Sen hirveämpiä noitia ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt. Ja kun hän kysyi lumo-olennoilta: Kuka teistä on Rasagil? räjähti hänen korviinsa kammottava naurunrämäkkä ja kaikki seitsemän alkoivat ryömien häntä lähestyä ja heidän jäleltään peittyi maa kuin niljaiseen lukin seittiin. Silloin luopui ritarista rohkeus, hän pudotti miekkansa ja syöksyi kauhun vallassa pakoon. Kun hän vihdoin pääsi ihmisten ilmoille, oli järjen valo hänet jättänyt. Paholaiset olivat ottaneet hänenkin sielunsa, säikytettyään sen ensin ulos ruumiista kammottavilla näyillä. Jaa, jaa, muori huokasi syvään. Mikä lienee koko Rasagil! Minä puolestani luulen, että hän on noita hänkin, ja istuu öisin kalmistolla susien kanssa kaluamassa kuolleiden luita. Jaa, jaa, juuri niin minä luulen.

— Missä on Hämärän suo, muori? kysyy nuorukainen.

— Varjelkoon sinua Kaikkitieto voimallinen suurissa sotavaunuissaan! Sellaista ei pidä kysyä. Se on siellä ja täällä. Niinkuin liekkiä ympäröi savu ja peilinkalvoa tomu, niin ympäröi hyvän ja pahan henki ihmistä joka paikassa.

Ja vanha uskottu orjatar leyhyttelee hiljaa viuhkallaan pois auringon ja liian kuumeisen sadun hehkua nuorukaisen kulmilta.

Näin kiertelee ammoin eläneen Rasagilin maine vieläkin laulun ja tarinan siivillä. Mutta mikään laulu ei kerro Jamasta, Hämärän kansan viimeisestä kuninkaasta, jonka nimeen kuitenkin läheisesti liittyy koko Hämärän kansan ja Rasagilinkin kohtalo, ja joka muutenkin varmasti oli merkillisempi henkilö kuin Rasagil.

Tämä on Jaman tarina sellaisena kuin se on kulkeutunut erääseen yksinäiseen tunturiluostariin ja siellä kuin ihmeen kautta säilynyt jälkimaailmalle:

Jama oli korkea ja voimallinen kuningas, oikeamielinen ja hyvä. Hänellä ei ollut muuta kuin yksi vika, se ettei hänellä ollut Jumalaa.

"Minä olen matkustanut maailmaa paljon", sanoi hän usein, "ja olen nähnyt monenlaisia jumalia. Milloin ovat ihmiset kumartaneet niitä näkyvässä muodossa, kullassa ja kuolleissa kivissä, milloin taas kuunnelleet niiden ääntä tuulessa ja myrskyssä, katselleet niitä kasvoista kasvoihin auringossa ja ajattomassa avaruudessa. He ovat maanneet niiden edessä polvillaan ja ryömineet kuin madot rukouksessa ja aina ovat he olleet yhtä onnettomia. Jumalat ovat olleet julmia ja kuuroja. Pahalle on käynyt hyvin ja hyvälle huonosti. Samum-tuuli on tuhonnut vääryydellä jumalisenkin muulinviejän karavaanin, aurinko pistänyt kuoliaaksi viattoman, rutto ahmaissut uutteran ja hyvinvoivan heimon. Ja siitä ovat ihmiset ärtyneet entistä ilkeämmiksi. En tarvitse sellaisia jumalia. Aina osaan olla itse parempi isä lapsilleni. Pahuus tulee onnettomuudesta. Koetan tehdä heimoni onnelliseksi, niin se samalla tulee hyväksi."

Ja kuningas Jaman tuumat näyttivät menestyvänkin.

Ei kellään ollut niin onnellista ja ihanaa maata kuin Hämärän kansalla. Myrskyt ja luonnonvoimat kaarsivat sitä. Vain vienot länsituulen vireet humisivat silkin pehmoisina huokauksina täyteläisissä banaani- ja leipäpuissa, guanapensaissa ja sokeriruovostoissa. Ihmiset kasvoivat iloisiksi ja eläimellisen kauniiksi. Elämä vieri eteenpäin rikkumattomassa sopusoinnussa, erottavaa juopaa hyvän ja pahan, rikoksen ja rangaistuksen, vapauden ja orjuuden välillä ei ollut.

Jamalla oli kolme poikaa, Hadra, Tamir ja Liu-Liu, ja yksi tytär, Rasagil.

Onnellinen isä, joka pojissaan, ja syystä kylläkin, ihaili voiman, älykkäisyyden ja hyvyyden kolmea peräkkäistä ilmestysmuotoa, näki taas tyttäressään Rasagilissa maailman täydellisimmän kauneuden moitteettoman perikuvan.

Näytti tosiaan siltä, että Jaman menestys ilman Jumalaa oli saattava häpeään koko Jumalan olemuksen.

Mutta Jumala ei salli itseään pilkattavan.

Jumala näki, että Jama sydämessään kallistui yhä enemmän jumaloimaan omaa itseään. Mutta kun hän kuitenkin oli puhdas ja korkeatavotteinen, päätti Jumala suuressa armossaan pelastaa hänen kuolemattoman sielunsa iankaikkisesta kadotuksesta ja ilmoittaa itsensä tälle korskealle kuninkaalle, joka ei tahtonut Hänestä mitään tietää.

Hän lähetti Jaman tykö Ristin miehen.

— Kuningas Jama, sanoi Ristin mies, minä olen tullut sinun luoksesi johdattaakseni sinut Jumalan tykö.

— Mitä varten? naurahti Jama. Etkö näe, että osaan hoitaa asiani ilmankin Jumalaa, niin, että menestyn paremminkin kuin ne, jotka joka hetki huutavat jumalia avukseen.

— Jumala on ainoastaan yksi, sanoi Ristin mies. Hän, joka tekee veden pieniksi pisaroiksi ja ajaa pilvensä kokoon sateeksi, kätkee valkeuden käsissänsä ja käskee sen palata, osoittaa aamuruskolle hänen sijansa ja määrää ihmiselle hänen elonsa päivät. Ilman Häntä on sielu sidottu surkeuden köysillä ja se hukkuu ennenkuin se sen havaitseekaan, ja vääryydet ja ylitsekäymiset ovat sen ainoa askare.

— Mistä vääryydestä voit minua soimata, Ristin mies? kysyi kuningas.

— Kiittämättömyydestä.

— Näkee, että olet muukalainen etkä tunne minua, virkahti kuningas hymyillen. Ei ole ketään koko maassani, joka minua syyttäisi väärämielisestä ynseydestä tai armottomasta kitsaudesta, vielä vähemmän unohtavasta kiittämättömyydestä. Jokaiselle olen runsain käsin palkinnut hänen vaivansa, eikä minun omatuntoni pääse minua siitä kalvamaan koko minun elinaikanani, sillä minun hyvät tekoni todistavat minun puolestani.

— Kuningas Jama, jokainen hyvä aivoitus ja hyvä teko on Jumalasta lähtöisin, sillä meidän omatuntomme kuuntelee silloin Hänen ääntään, ja sinä kannat siitä kiitoksen yksin itsellesi. Kuinka en siis kutsuisi sinua kiittämättömäksi Korkeinta kohtaan!

— Ihmeelliset ovat puheesi, Ristin mies. Missä on sitten tuo Korkein, josta puhut?

— Tahdotko, että osoitan sinulle tien Hänen luokseen?

— Millainen on se tie?

— Se tie on ristin tie tai toisin sanoen, kärsimyksen tie.

Kuningas pudisti päätään.

— Sinä puhut mielettömiä. Juuri sentähden, että jumalat antavat ihmisille turhia, ansaitsemattomia kärsimyksiä, olen jumalista luopunut, ja nytkö pitäisi minun varta vasten etsiä kärsimystä löytääkseni sinun jumalasi. Hornaan ristin tiesi, se ei sovi minulle! Minun käsitykseni on se, että ihmisen tulee parhaansa mukaan karttaa kärsimystä ja kurjuutta. Kaikki paha maailmassa johtuu siitä. Onnettomuus tekee ihmiset pahoiksi ja rikollisiksi.

— Heikot se pahentaa, voimakkaat se parantaa, vastasi Jumalan lähettiläs. Se on koettelemus, jolla Jumala erottaa hyvän ja huonon aineksen, ja se koettelemus tulee vielä kerran sinullekin, kuningas, sinun perhekunnallesi ja huoneellesi.

— Mene pois, pahan ilman ennustaja, sanoi kuningas nyrpeästi, ja vie mennessäsi paha jumalasi, joka uhkaa vainota viattomia. Minun käteni ei ole koskaan levännyt raskaana alamaisteni yli.

— Ei koskaan käyttänyt ruoskaa?

— Ei, Ristin mies.

— Suokoon Jumala, ettei kätesi, joka väärästä lempeydestä on kieltäytynyt kurituksella neuvomasta, olisi vielä pakoitettu rankaisemaan!

Ristin mies kääntyi lähteäkseen pois.

Kuninkaan otsalla kulki pilvi. Hän ikäänkuin epäröi.

— Viivy! huudahti hän sitten.

— Sinä epäilet minun vanhurskauden tuntoani, niinkuin sinä epäilet ihmisten hyvyyttä, musta mies, sanoi hän. Minä tahdon näyttää sinulle, että sinun uskosi joutuu häpeään. Jää tänne ja seuraa tekojani ja kansani vaellusta. Tahdon voittaa hyvyydellä nuo sinun pahat enteesi. Mutta jos missä näet syyllisen ja syytä rikoksista rangaista, niin käy silloin luokseni ja vaadi minua tilille, ja niin totta kuin olen kuningas, ei käteni silloin ole väärästä lempeydestä kieltäytyvä panemasta täytäntöön vanhurskauden ja oikeuden lakia.

— Tapahtukoon tahtosi, kuningas Jama, vastasi Ristin mies. Mutta rukoile ajoissa kaikkivaltiaan Jumalan apua, kuningas! Muista, että ihminen, parhainkaan, ei riitä vanhurskauden mitaksi.

* * * * *

Kuningas Jama tunsi vanhentuvansa. Ristin miehen sanat muistuivat hänen mieleensä useammin kuin hän olisi tahtonut. Miten hän oli lausunutkaan? "Suokoon Jumala, ettei kätesi, joka väärästä lempeydestä on kieltäytynyt kurituksella neuvomasta, olisi vielä pakoitettu rankaisemaan!" Mielettömyyksiä! Miksi olisi hän kovuudella ja kurilla neuvonut lapsiaan, kun lempeyskin riitti. Ja kyllä elämä eläjänsä, työ tekijänsä opetti. Mutta voisihan hän katsella, mitä mahdollisuuksia heillä oli menestyä siinä koulussa, noilla lapsilla. Hadran, esikoisen, tulisi ehkä jo saada harjoitella kerran ottamaan voimakkaisiin käsiinsä valtakunnan ohjat. Niin, niin, elämän kuriin oli vähitellen totuteltava.

Ja Jama kutsutti luokseen uljaan, väkevän Hadran ja uskoi hallituksen ylimmän johdon hänen käsiinsä. Tämän jälkeen kävi hän entistä mietteliäämmäksi ja sulkeutui omaan oloonsa.

Kului aika.

Niinpä ilmestyi taas Ristin mies eräänä päivänä kuninkaan eteen.

— Saavun sinun tahdostasi, kuningas Jama, sanoi hän, sillä sinä käskit minun seurata tekojasi ja kansasi vaellusta ja käymään luoksesi silloin, kun missä näen syyllisen tai syytä rangaista.

— Kuka nyt on rikkonut sinua vastaan, ukko parkani? kysyi kuningas myöntyväisesti muhoillen.

— Olen Jumalan lähettiläs, vastasi Ristin mies. En puhu omalla suulla, puhun suulla suuremmalla, en omasta puolestani, vaan Jumalan rauhan puolesta, jonka esikoisesi Hadra polkee jalkoihinsa. Hän on väkevä ja hänen väkevyytensä on hänen turmionsa. Hän on käynyt valloittamaan vieraita maita eikä hänen murhanhimollaan ole enää mittaa eikä määrää. Missä hänen sotavankkurinsa vierivät, siellä huppeloi viattomain hurme.

— Minä olen aina ollut rauhaa rakastava ruhtinas, vastasi Jama, ja hallinnut maatani rauhan lakien mukaan. Mutta on toisia, jotka käsittävät hallitustyön velvollisuudet toisin ja sodankäynti on sangen tavallinen ja suosittu tapa hoitaa valtakunnan etuja. Poikani, joka kuuluu nuoreen sukupolveen, on kenties ottanut oppia muilta ikäisiltään ruhtinailta, eikä sitä ole hänelle viaksi luettava, sillä hän on luullut menettelevänsä oikein ja valtakunnan parhaaksi. Kuitenkin, koska minun on omantuntoni mukaan mitattava vanhurskautta ja olen antanut kuningassanani sinulle siitä, että syylliseksi havaittu on saapa rangaistuksensa, niin kadottakoon poikani Hadra valtiasoikeutensa nuoruudenkiihkonsa vaimennukseksi ja saakoon toinen poikani, ymmärtäväinen ja rauhallinen Tamir hänen virkansa.

Taas kului aikaa kotvanen.

Niinpä ilmestyi Ristin mies uudestaan kuninkaan eteen.

Hänet nähdessään kuningas rypisti otsaansa.

— Sinä pahan ilman lintu, mitä mahdatkaan taas tulla vaakkumaan korvaani! Eikö poikani Tamirkaan enää sinua tyydytä? Mistä voit häntä moittia? Sodan roihut ovat sammuneet. Ihmiset ahertavat rauhallisessa työssä ja valtakunta on sovussa ja ystävällisissä väleissä kaikkien naapuriensa kanssa.

— Jos poikasi Hadran luonne oli hävittävää tulta, niin oli se kuitenkin puhdas, mutta poikasi Tamirin luonne on likainen ja vielä paljon vaarallisempi valta-asemaan. Hän on niitä, jotka mätänevät elävältä ja kylvävät mätäpesäkkeitä ympärilleen. Hänen älynsä on kehittynyt viekkaudeksi ja kunniattomaksi omanvoitonpyynniksi. Hän on myynyt sielunsa kullan perkeleelle ja kavaltanut kansansa vieraille. Hän on pannut koko valtakunnan viljan puntarin nokkaan, joka kuljettaa ravinnon muukalaisille ja kokoaa kultaa hänen omiin aarreaittoihinsa. Ei yksikään enää syö, mutta jokainen myö. Kansa nääntyy nälkään täyteläisten riisivainioiden vierellä. Niin, kuningas, jos Hadra oli murhamies, on Tamir varas ja tunnoton nylkyri.

Kuningas otti päästään kiinni.

— Onneton mies, puhutko totta? Jos niin on, on Tamir tänä hetkenä erotettu! Onni onnettomuudessa on, että minulla vielä on kolmas poika, Liu-Liu, jonka luonne on lempeämpi kuin naisen ja joka on kuin luotu rasitetun kansan lääkäriksi. Hänen sydämensä on sääliä täynnä, ja minä luulen, että hän rakastaa lähimmäistään melkein enemmän kuin itseään. Hän astukoon parantamaan kovasydämisen veljensä iskemiä haavoja. Ja, lisäsi kuningas, älköön minun enää tarvitko nähdä kasvojasi, musta mies. Minä pelkään sinua ja pian oppisin kenties sinua vihaamaan. Liu-Liuhin panen toivoni siinäkin suhteessa.

Pitkät ajat pysyikin Ristin mies poissa.

Sitten hän tuli.

Kuningas katsoi häneen uhkaavasti, tutkivasti.

— Älä puhu, ennenkuin olet tarkoin punninnut sanasi, sanoi Jama. Näetkös, nyt vasta olen viisastunut niin paljon, että ymmärrän syyllisiä voitavan etsiä ja löytää muidenkin eikä vain minun poikieni joukosta. Ymmärrätkö mies? Oletko varma siitä, että oma pääsi ijän kaiken istuu paikallaan hallituksessa? On suuri synti tehdä ihmisiä onnettomiksi. Minä olen ollut onnellinen, nyt tiedän, mitä onnettomuus on. Älä saata minua epätoivoon!

— Kun maassa ei enää ole muuta kuin epätoivoa, niin kuinka ei se kurkistaisi sisään kuninkaankin ovesta, vastasi Ristin mies hiljaisesti. Vihasikin uhalla olen velkapää lausumaan kuninkaalle totuuden. Liu-Liu, jonka lähetit parantamaan rasitettua kansaa, on kyllä ollut lääkäri, mutta perkeleen palveluksessa, lääkäri, joka virvoittavan terveysjuoman asemasta on valanut riuduttavaa myrkkyä potilaittensa ruumiiseen ja sieluun. Jos he ennen olivat mätiä, ovat he nyt pelkkiä raunioita. Juuri Liu-Liun lempeä, säälivä sydän oli hänen turmionsa ja kaiken kansan turmio, oi kuningas. Hän ei kestänyt nähdä lähimmäisensä kärsivän. Hän tahtoi päästää heidät pois tietämisen, tuntemisen tuskasta, hän opetti heidät polttamaan riisistä kiihoittavaa nestettä, tulilientä, joka kihosi heidän aivoihinsa niin, että he unohtivat kurjuutensa ja rupesivat tanssimaan tyhjänä palavin silmäkuopin ja nälkiintynein jäsenin kaameaa luurankotanssia autuaassa onnenhurmauksessa. Nyt he hyppivät ja ulvovat kuin villit eläimet ja koroittavat särkyvät, taudin syömät äänensä päihtyneisiin ja riemullisiin lemmenkiljahduksiin. Ja kun he eivät enää ole jaksaneet hoitaa riisipeltojansa, on Liu-Liu neuvonut heitä jättämään ne kesannoksi, suurien kirjavien unikkojen valtaan, jotka kätkevät itseensä vieläkin väkevämpää kuolemanhurmaa kuin riisi. Unikkojen tahmea maito, josta he imevät kuolemaa ahnaasti kuin lapsi äitinsä rintaa, siirtää heidät jo olevaisuuden rajan toiselle puolen, ja puolet kansaasi, oi kuningas, nukkuu noiden kirjavien ketojen lumonäkyjen horroksissa. Ei ole Jumala antanut siunausta siemenellesi, oi kuningas. Nöyryytä jo itsesi Jumalan kaikkivaltiaan edessä ja rukoile armoa!

— Rukoile sinä minua, etten kaada myrkylliseen kitaasi tuota kuvaamaasi hornan juomaa, niin ettet enää ikinä herää! huusi kuningas kiihdyksissään. Kuka tässä on kuningas? Enkö minä vielä ole herra valtakunnassani? Eikö minun käsivarteni vielä ole voimakas ja järkeni selvä! Eikö minun ääneni kaiku ole vielä kyllin käskevä herättääkseen torkkuvan ja laiskan kansan, jota liian lempeä poikani on hemmoitellut?

Ja pitkällisen erakkuutensa jälkeen astui kuningas jälleen ulos kansansa joukkoon kaikilla vallanmerkeillään koristettuna.

Kun kuninkaan kolme poikaa näkivät, että Jama täydellä todella aikoi syrjäyttää heidät kaikki ja ottaa jälleen itse vallan käsiinsä, tuomitsivat he hänet mielessään vanhuuden höperöksi ja kokosivat häntä vastaan sotajoukon.

Mutta Jama, joka nyt oli sydämeensä asti satutettu, nousi kuin haavoitettu urosleijona, ja hänen käsivartensa oli väkevämpi kuin nuoruuden päivinä. Ja hän piiritti kapinalliset poikansa joka kulmalta, ahdisti heitä saarrolla ja löi heidät maan tomuun kuin pitkäisen leimaus. Eikä yksikään heistä jäänyt eloon.

Kuin yksinäinen kaskiskanto oli nyt mahtava kuningas Jama kultaisessa palatsissaan, ja suru asusti siitä asti lakkaamatta hänen rinnallaan.

Hänen ainoa lohdutuksensa, hänen hämärtyvien silmiensä ilo ja suruisen sydämensä päivänpaiste oli enää Rasagil.

Rasagil sai rikkautta ja kunniaa niinkuin ei kukaan kuolevainen. Rasagil sai asua helmiäiskammiossa ja Jaman karavaanit matkustivat maan ääriin etsimään hänelle myrhaa ja nardusta ja balsamia ja kalliita käätyjä ja kirjailtuja kankaita, otsarihmoja ja seppeleitä. Rasagil oli Jaman epäjumala.

Mutta Ristin miestä ei kuningas voinut enää sietää. Hän antoi käskyn ajattaa hänet ulos valtakunnasta.

Vain yhden ainoan kerran pyysi Ristin mies vielä saada puhutella kuningasta.

Kauan Jama epäröi ja empi.

"Minä en kestä häntä, minä en kestä häntä", mutisi hän itsekseen.

Mutta sitten muistaen, että tämä kerta olisi viimeinen, päätti hän vielä kerran koota entisen hyvyytensä ja suostua hänen pyyntöönsä.

— Sinun kanssasi tuli onnettomuus maahani, sanoi kuningas, vie se myös pois mennessäsi. En rankaise sinua. Tahdon olla jalomielinen. Mene terveenä! Hyvästiähän vain tulitkin sanomaan!

— Muutakin.

Kuningas muuttui mustaksi kasvoiltaan ja hänen kätensä tapaili miekan kahvaa.

Sitten hän kääntyi äkkiä ympäri ja hänen värähtelevät huulensa höpisivät joitakin epäselviä sanoja kuin hengen hädässä.

— Mitä sinä sanot, kuningas?

— Minun täytyi äkkiä muistutella mieleeni kaikki elämän aikaiset hyvät päätökseni, jotta jaksaisin olla hyvä, sillä nyt olivat voimani pettää, vastasi kuningas soinnuttomasti.

— Sitä sanotaan minun kielelläni rukoilemiseksi, sanoi Ristin mies hiljaa, sisäinen säteily kasvoillaan.

— Puhu siis!

— Jalo kuningas, isku, joka minun nyt täytyy sinulle antaa, on ankarampi kuin kaikki entiset. Hyvä, että vahvistit itsesi sitä ennen rukouksella. Rasagil…

— Malta kielesi, kurja!

— Niin, Rasagil, jatkoi Ristin mies tyynesti ja varmasti, jonka ruumista sinä olet koristanut kullalla ja purppuralla ja otsarihmoilla ja seppeleillä, on sisältäpäin tosiaan pelkkä valkeaksi silattu hauta täynnä kuolleiden luita ja lieroja. Hän on julmempi murhaaja kuin Hadra, saastaisempi varas kuin Tamir ja saatanallisempi myrkyttäjä kuin Liu-Liu. Sanoma hänestä on kulkenut yli maan ja meren ja hänen häpeänsä on tuttu kaikille paitsi sinulle, kuningas Jama. Hän on saastuttanut itsensä kaikkiin päämiehiin ja valtamiehiin, esimiehiin ja ylimmäisiin ja kaikkinaisiin hevosmiehiin ja kupehista vyötettyihin muukalaisiin nuorukaisiin ja koreasti maalattuihin orjiin ja jumalattomiin luontokappaleihin. Lukematon on hänen värttämiestensä paljous ja niiden, jotka tulijuoman hurjissa kemuissa ovat hänen neitsyytensä povea taputelleet…

Ristin miehen puhe katkesi kesken. Jaman miekka oli lävistänyt hänen sydämensä.

Jamasta tuntui, että hänenkin sydämensä seisahti.

Maa jalkojen alla huojui, aika vieri pois, pois… Kaikki sammui, himmeni, hävisi olemattomiin. Vihdoin hän avasi silmänsä ja päästi suuren parahduksen niinkuin lapsi, joka äitinsä kohdusta ensi kerran vedetään päivän valoon.

"Minä onnettomista onnettomin, epätoivoisista epätoivoisin, nyt minä olen murtunut mies, nyt katkesi valtikkani kahva! Murhaaja olen, kuningassanani syöjä olen, minä, minä, suurin syyllinen kaikista!" valitti onneton kuningas äkkipikaisuudesta toinnuttuaan. "Ristin miehen veri huutaa minun päälleni, lasteni ja kansani turmio syyttää minua huonosta hoidosta. Kaikki olen turmellut. Minä, minä yksin olen syyllinen. Ei Hadra, ei Tamir, ei Liu-Liu, ei Rasagil, ei! Ah, Rasagil, Rasagil, sinä kaunein, rakkain, kuinka uskoa sinusta sellaista! Mutta Ristin mies palveli totuuden jumalaa, Ristin mies ei valehdellut! Ja minä kurja surmasin hänet! Annoin hänelle kuningassanani, että käteni aina rankaisisi syyllisen. Rasagil, Rasagil! En voi. Minä yksin olen syyllinen, joka olen antanut sinun kaltoin kasvaa. Sinuako siitä rankaisisin! Ei, minun on aika käydä katumuspukuun. Nyt vasta sen huomaan, kun on liian myöhäistä! Miksi aina näinkin syyllisen toisessa, miks'en koskaan itsessäni? Millä voin enää sovittaa lapsilleni ja kansalleni aiheuttamani onnettomuuden. Miksi et sinäkään paremmin minua neuvonut, Ristin mies? Tai neuvoithan toki, olit oikeassa. Vasta onnettomuudessa hyvyys koetellaan. Minun ei kestänyt koetusta. Rikollisena, syyllisenä seison nyt sinun jumalasi edessä, Ristin mies. Minä olen antanut sinulle kuningassanani, mutta tästä päivästä lähtien en ole enää kuningas, olen ainoastaan vaivainen, syntinen ihminen, joka rukoilee syntien anteeksi antamista, eikä minulla myöskään siis ole enää oikeutta asettua tuomariksi Rasagilin ylitse, niinkuin ehkä olisit toivonut. Voin enää vain rangaista itseäni. Tästä lähin otan minä sen ristin, joka kirposi sinun käsistäsi ja etsin sinun jumalaasi."

Ja kuningas Jama pukeutui katumuspukuun, otti sauvan käteensä ja lähti tuntemattomana vaeltamaan ulos valtakunnastaan. Ja kansa, joka luuli häntä maasta karkoitetuksi profeetaksi, pilkkasi häntä ja heitteli kiviä hänen jälkeensä. Mutta Jama jatkoi matkaansa päätään nostamatta.

Ainoastaan Rasagilin palatsin kohdalla hän seisahti. Sieltä kuului laulu ja soitto ja karkelon helske, ja juhlasoihdut, värilliset hunnut, rubiinitähdet ja paljaat jäsenet välkähtelivät avonaisista kristalli-ikkunoista.

Jama lankesi polvilleen maahan ja suuret kyyneleet vierivät hänen silmistään. Ja hän rukoili palavasti: "Jumalani, ristin tien Jumala, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä he tekevät. Minä olen puu ja he ovat vain hedelmiä minun huonosta varrestani. Heitä minut tuleen ja polta minut juurineen."

Sitten hän hitaasti jatkoi matkaansa.

Mutta tuskin oli hän päässyt valtakunnan rajain toiselle puolen, kun maa avautui Rasagilin ja Hämärän kansan jalkojen alla ja nieli heidät kaikki ja heidän jumalattoman menonsa.

Jama oli ainoa, joka pelastui hengissä koko Hämärän kansasta. Hän vaelsi etäisille maille ja lopetti päivänsä hurskaana erakkona eräässä syrjäisessä tunturiluostarissa.

Inhimillisellä ymmärryksellä katsottuna antoi siis Jumala kokonaisen kansan joutua turmioon vain murtaakseen yhden ylpeän sydämen ja opettaakseen Jaman rukoilemaan. Hän antoi hänen valtakuntansa hävitä maan päältä vain pelastaakseen hänen kuolemattoman sielunsa. On kyllä napisijoita, joiden heikko, heltyvä sydän kieltäytyy uskomasta yhden sielun hintaa niin kalliiksi. Mutta Jumalan aivoitukset eivät ole ihmisten arvioitavissa.

JOULU-UNELMA

Sielujen valkea Vaakamies seisoi synkkänä Manalan vaa'an vierellä.

Aina vain samaa murheellista työtä! Mitata hukkaan mennyttä elämää, tuleen heitettäviä akanoita autuuden täyteläisten tähkäin asemasta.

Aarreaitat, joihin iankaikkisuuden vilja piti koottaman, pysyivät tyhjinä. Maailmassa vallitsi yhtämittainen kauneuden katovuosi, pitkä kuin ihmiskunnan ikä. Maa-elo, jonka piti tuleennuttaa sinne kylvetyt sielujen siemenet ihmisyyden ihaniksi hedelmiksi, vain turmeli ne, mädännytti, teki tyhjäksi.

Mutta Jumalan ääretön aurinkovuosi kiiruhti siitä huolimatta kohti Tuhatvuotisen valtakunnan tuntematonta aamunkoittoa, ja ihmisten pieni vuosi painui kohti loppuaan, niinkuin niin monasti ennenkin. Eikä iankaikkisuuden sadosta toivoa nytkään. Vähemmän kuin milloinkaan!

Vanha Sydäntenpunnitsija huokasi raskaasti.

Eikö hänellä siis tänä vuonna Suuren Tähden yönä olisikaan yhtään ainoata sielua Jumalalle lahjaksi lähetettävänä taivaan tähtijuhlaan! Ensi kerranko kävisi niin? Aina oli hän ennen jonkun iankaikkisuuden hedelmän saanut ihmisyyden vainiolta talteen kootuksi, ei tosin aivan parasta lajia, mutta kelpaavaa tavaraa kuitenkin. Pitäisikö nyt lähettää ala-arvoista viljaa? Ei, se ei käynyt päinsä. Hänen, jonka nimenä oli Oikeamielinen, Erehtymätön, Salankatsoja, hänen täytyi vaa'ita vanhurskauden lakien mukaan.

Vaakamies viittasi Viikatemiehen luokseen.

"Aika täyttyy taas", sanoi hän tälle. "Pian on minun tehtävä tili kokoamieni sielujen arvoista Isälle Ylituomarille. Vielä puuttuu paljon. Sentähden sinä, Väsymätön, Monikäsivartinen, Kaikenkorjaaja, käy työhösi! Riennä jouduttamaan eloa! Mutta tällä kertaa tuo huonoin ja paras, tuo köyhin ja rikkain, tuo kevein ja raskain, tuo tyhjin korsi ja täyteläisin tähkä, pilaantunein ja puhtain, jotta kerrankin saisin nähdä ihmisyyden rajat. Tahdon tällä kertaa tehdä oikein suurlaskelmia, näetkös", lisäsi hän. "Ja jotta helpommin erottaisit nisut lusteista, annan sinulle mukaan tämän sydänten kuvastimen: pieninkin paha ajatus tai turmeltunut kohta elinaineessa heittää siihen varjon."

Viikatemies lähti matkaan.

Tavallisesti olivat hänen retkensä suoritetut lyhyemmässä ajassa kuin mitä ajatus tarvitsee iskeäkseen maalitauluunsa, sillä hän oli nopeampi kuin salama, mutta tällä kertaa hän viipyi ja viipyi, niin että vanha Vaakamies jo yritti tuskastua.

"Hänkin vanhenee jo liikaa", mumisi hän, "kauan ei häntä enää voi käyttää."

Vasta viimeisenä ehtoohetkenä ennen Suuren Tähden syttymistä ilmestyi Viikatemies tuiki uupuneena Manalan valtaisaan vaakasaliin.

"Ikiviisas Vaakamies", sanoi väsynyt Elonkorjaaja, "liian vaikea oli tehtävä, jonka annoit minulle, halvalle palvelijallesi. Olenhan vain oppimaton ulkotyömies, en mikään syiden syvien tutkija. Vasta ihmisten neuvoihin turvautumalla ja monen erehdyksen jälkeen olen löytänyt mitä pyysit, oi Oikeamielinen.

"Ensin kävin etsimään hyvää, valitakseni hyvästä parhaan, niinkuin olit käskenyt. Mutta ihmisten sieluissa on useampia kerrostumia kuin lasten maalatuissa leikkimunissa ja useimmiten on hyvyys heissä vain tuollainen maalattu kuori, tyhjyyden koreavärinen peite.

"'Mistä tunnetaan sielu, joka on ylivuotavaisen rikas hyvyydestä?' kysyin ihmisiltä. 'Hedelmistään', vastasivat he. 'Mitkä ovat siis hyvän sielun hedelmät?' kysyin jälleen. 'Hyvät työt', vastasivat he. Ja minä lähdin etsimään hyviä töitä.

"Huomasin, että ihmiset nimittivät niitä yhteisellä nimellä hyväntekeväisyydeksi. Jouduin anteliaisuuden, armeliaisuuden, köyhäin, orpojen, hourujen ja sairasten hoidon vainioille. Kaikkialla näin näivettyneitä, kutistuneita, epämuotoisia, rumia olentoja, ja minun oli usein sangen vaikea erottaa holhoojia holhottavista.

"Suurimman hyväntekeväisyysjärjestön suurinta hyväntekijää kysyessäni vietiin minut kimakkaäänisen naisen eteen, jolla oli terävät kiilusilmät ja kasvot raskaissa poimuissa, niinkuin on usein näyttelijöillä tai papeilla valheessa vietetyn elämän jälkeen. 'Onko mahdollista, että täältä löydän ihmisyyden ihanimman hedelmän?' kysyin hämmästellen itseltäni. Käänsin, oi Sydäntentutkija, kuvastimesi hänen sydäntään vastaan ja kuvastin meni himmeään pilveen.

"Käännyin siis pois, mutta ihmiset, joilla on paljon tarkempi silmä erottamaan pahaa kuin hyvää, nauroivat epäonnistuneelle yritykselleni ja minä kuulin heidän tirskuvan ja ilvehtivän takanani: 'Kas siinä on vasta ensikertalainen elämänkoulussa? Mennäpä etsimään jotakin hyvää hyväntekeväisyyden alalta! Hän, tuo suuri hyväntekijä, tekee hyvää vain siksi, ettei hän kykene tekemään pahaa! Hän on vetäytynyt pois maailmasta, kaikkien iloisten ja terveiden ihmisten parista vain siksi, että hän itse on kauhistus kaikille ja että kaikki karttavat häntä kuin spitaalitautia. Hän ostaa rakkautta vanhoilta vaimoilta ja vaivaisilta vain siksi, että hän on ollut liian ruma ja tuhma saamaan sitä elämänsä keväässä miltään mieheltä! Hänen uhrautuvaisuutensa on pelkkää valhetta ja vallanhimoa! Hänen 'yleishyödyllinen' toimintansa on mitä suurimmassa määrässä vahingollista! Hän turmelee ja vangitsee rampojensa sielut, tukee heikkoja, jotta he eivät enää koskaan pysyisi pystyssä omilla jaloillaan ilman hänen apuaan. Hän ryöstää heidät ensin putipuhtaiksi voidakseen sitten lahjoittaa heille säälinsä, joka luetaan hänelle itselleen ansioksi! Hän…'

"En kestänyt kuulla enempää. Vedin kiireimmän kautta pisimmät peninkulmasaappaani jalkaani. Ihmiset ovat monin verroin varmempia mustaajia kuin konsanaan sinun kuvastimesi, oi Erehtymätön!

"'Mikä sitten on tosihyödyllistä toimintaa, vilpittömästä mielestä lähtenyttä?' huokailin.

"'Käy isänmaallisen ja valtiollisen elämän taistelun piiriin! Siellä tehdään työtä, joka vapauttaa sieluja. Siellä tapaat henkiä, jotka ovat kyllin rikkaita ja jaloja jakaakseen onnea jälkeentulevilleenkin!' neuvottiin minua.

"Vaelsin vaiteliaana ja empien läpi julkisuuden touhun. Olin näet käynyt jo epäileväisemmäksi, oi Ikituomari. Silloin tällöin vedin kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa esiin kuvastimesi, oi Kuolematon, Sen värit kielivät aina itsekkäästä kunnian- ja rahanhimosta, veljesvihasta ja suvaitsemattomuudesta, julmuudesta ja murhanmietteistä, valheesta ja panettelusta.

"Astuin silloin yli valtakuntien ja kansallisuuksien rajain. Aloin etsiä ihmisyyden ihannetta ihmissieluista, henkeä sellaista, jonka koko ihmiskunta tunnustaisi hyväntekijäkseen.

"Kyselin:

"'Kuka on antanut teille uskonnon, tieteen ja taiteen siunauksen?'

"Ihmiset kohauttivat halveksivasti olkapäitään.

"'Kuka on ilmoittanut teille Jumalan, kuka opettanut rakkauden, veljeyden ja vapauden oppia?'

"Synkkiä kasvoja ja kirouksia sain nyt vastaukseksi, jos sain mitään ollenkaan. Ei kenelläkään ollut aikaa sellaiseen. Kaikki riensivät, riensivät, aivan niinkuin heillä olisi ollut tulinen kiire minun syliini. Suurissa kaupungeissa laihat, kuoppasilmäiset, täpläposkiset ihmiset, jotka minun kohta täytyy pelastaa tänne, oi Hautojenkaitsija, pyörivät hurjaa vauhtia kuin hampaat näkymättömässä rattaassa. Sähkövaunut jyrisivät, sähkölangat ja kaukopuhelimet surisivat ja kilisivät lennättäen ilomielin vihanviestejä maanosasta toiseen. Ja keskellä yötäkin valaisivat miljoonat keinotekoiset tulipallot tuota hukatun voiman tuskasta sähisevää pimeyttä, jossa ihmisillä oli niin kiire kärsiä ja tuottaa kärsimystä.

"'No kuka on teille antanut kaiken tämän turhan hyörinän, tämän helvetillisen menon ja melskeen, joka on yhteistä kaikille kansoille? Häntä te sitten ainakin yksimielisesti kiroatte?' huudahdin vihdoin epätoivoissani.

"Silloin levisikin ihmeekseni autuas ja ylpeilevä hymy kaikkien kasvoille:

"'Muukalainen, etkö siis tiedä, että me elämme sähkön uljaalla aikakaudella! Tämä, jota sinä nimität turhaksi hyörinäksi ja helvetilliseksi melskeeksi, on hengen voittoa aineen yli. Kiitetty olkoon sähkön keksijä!'

"'Kuka hän on sitten?' kysyin.

"Sitä he eivät tienneet. Olivat unohtaneet. Mutta kaikkialla, minne tulinkin, ylistivät ihmiset häntä.

"'Hän on maailman suurin mies', sanoivat he; 'Hän on työn kuningas. Hän on uhrannut elämänsä ihmisten onnelle. Hän on nerollaan voittanut luonnon esteet, murtanut ajan ja paikan rajat, antanut ihmisten käsiin salatut valo- ja voimalangat. Tehnyt silmät ja korvat kaikkinäkeviksi ja -kuuleviksi. Lahjoittanut ihmisille uudestaan jo kadonneen jumaluuden aavistuksen!'

"Kauan turhaan ja uutterasti etsittyäni löysin vihdoin pienestä ullakkokamamarista hyljätyn syrjäkujan varrelta tuon merkillisen miehen, jota kaikki ylistivät, mutta jota ei kukaan tuntenut.

"Erakkona hän eli, ihmeellisten putkiensa, koneittensa keskessä, luomispölyynsä hautautuneena. Pari tuntia yössä unta riitti hänelle, syödä hän tuskin muisti tai malttoi ja säälittäviin rääsyihin oli hän puettu kuin kerjäläinen.

"Lähestyin häntä uteliaana ja samalla epäröiden. Jos hän ei olekaan langennut rahan- ja kunnianhimon syntiin, on hänellä tietysti muita salapaheita, jotka himmentävät kuvastimen ajattelua. Hän on luultavasti kitsas tai pahasisuinen.

"Suuntasin kuvastimeni ukkopahaiseen. Mutta mikä olikaan hämmästykseni, oi Sydäntenpunnitsija, kun kuvastimeen ei tullut pienintäkään himmennystä. Maailma voi siis välistä erehtyä olemaan oikeassa, oi Oikeamielinen. Tämän miehen sielu, jonka rikkaudella kaikki kansat rehentelevät, oli puhtaampi kuin vastasyntyneen lapsen. Tässä tuon sinulle hänen sielunsa, oi Manalan Mahtaja!"

— Astu esiin siis, sinä hyvien hedelmien sielu, sanoi Vaakamies. Mitä olet tehnyt elämälläsi?

Sielu värisi.

— En ymmärrä, sopersi se.

— Minne olit matkalla maan päällä?

— En tiedä.

— Etkö koskaan kysynyt sitä itseltäsi?

— En luule. En ehtinyt sellaista ajatella.

— Mitä sitten teit?

— Työtä.

— Työtä minkä vuoksi?

— En tiedä. Luultavasti työn itsensä vuoksi.

— Tekikö se sinut onnelliseksi? Tekikö se muita onnellisiksi?

— Sitä en muistanut kysyä.

— Muistitko elää?

— Elää, elää… Mitä se on? En tunne tuota sanaa, sammalsi sielu.

— Tunnetko itsesi? Kuka olit?

— En koskaan ehtinyt ajatella itseäni…

— Astu vaa'alle!

Oli kuin höyhen olisi lennähtänyt vaa'alle, se ei hievahtanutkaan.

Vaakamies pudisti surullisena päätään. Ei yhtään pahaa työtä. Ei hyvääkään. Sielu parka!

— Palaathan takaisin elämästä samanlaisena kuin sinut sinne lähetettiin. Lapsisieluna! Hedelmättömänä umpikotelona! Se ei kelpaa täällä. Suuri työmies, suuret työsi eivät täällä merkitse mitään, kun et ole yhtään niistä päästänyt sydämeesi ja tuonut mukaasi. Sielusi on jäänyt tyhjäksi. Et ole muistanut avautua elämälle; siksi vaatii nyt raskas velvollisuuteni minua lähettämään sinut takaisin elämään, lapsen ruumiiseen, johon kuulut. Tunne itsesi ja palaa sitten takaisin!

Samana hetkenä syttyi maan päällä ensi-iltatähtien kera uusi elämä.

"Miten hän on surullisen ja syvämietteisen näköinen", kuiskasi nuori isä kumartuen vastasyntyneen yli. "Aivan kuin hän nyt jo tutkisi elämän tarkoitusta ja kysyisi: mistä ja mihin?"

"Hän on Suuren Tähden lahja meille, varmasti antaa tähti hänelle myös oikean vastauksen", virkahti raukea äiti onnellisena hymyillen.

Mutta Manalan mailla kääntyi Vaakamies tyytymättömänä Viikatemiehen puoleen:

"Hänen rikkautensa oli koneellista, ulkonaista, hänen puhtautensa pelkkää tyhjyyttä. Ja häntä sinä tolvana luulit ihmisyyden täyteläisimmäksi tähkäksi!"

"Ei ole hyvä mennä luulemaan ihmisistä mitään. Se ei kuulu minun virkaani, johan sen sanoin", vastasi Viikatemies happamasti. "Mutta sen ainakin takaan, että pahan painoa saat minulta ihan tarpeeksi asti. Siitä oli maailmassa oikein runsauden pula. Kahlasin loassa ja liassa kainaloitani myöten. Epäsiistiä hommaa! Ja millaista seuraa sitten! Sain juoda veljenmaljoja kaikenlaisten ylönjuomarien ja -syömärien, irstailijoiden ja mässääjien, varkaiden ja murhamiesten, kiristäjien ja koronkiskurien kanssa päästäkseni heidän lähettyvilleen. Ovelia veijareita nuo pahantekijät! Mutta ihminen on puutteellinen pahassakin, sen sain aivan raivostumiseen asti kokea. Ei kellään ollut aivan kaikkia paheita. Kuvastimesi vetäytyi kylläkin sangen synkkään pilveen heidän edessään, mutta ei koskaan aivan nokimustaksi. Aina jäi kuitenkin johonkin kulmaan joku valonheijastus, Joku satunnainen hyvä ajatus tai katumuksen oire heidän sielussaan nähtävästi pilasi minulta pelin.

"Aioin jo palata tyhjin toimin. Silloin juolahti mieleeni nerokas ajatus. Sillä ei tolvanakaan sentään ole enää aivan sama tolvana käytyään läpi koko inhimillisen nerouden rikosluettelon, oi Kaikkitietävä. Päätin kääntyä avunpyynnöllä erään vanhan jesuiittarippi-isän puoleen, johon jo muutenkin olin silmäni iskenyt ja jota vahvasti epäilin oikeaksi uhrikseni. Jos ei maailman mustinta sielua ollut mahdollisesti hänellä itsellään, oli se varmaan jollakin hänen ripitettävistään. Ja eikös osannutkin tuo vanha kettu livistää pois sormistani, mutta neuvon hän antoi, joka tepsi.

"'Hae käsiisi joku runoilija', sanoi hän viekkaasti. 'Minäpä tiedän, mistä he tekevät runoja. Kaikista seitsemästä kuolemansynnistä he niitä tekevät, niin juuri! Siinä on taiteen salaisuus. Se on suorastaan isästä perkeleestä. Sieltäpäin löydät miehesi!'

"Täten pääsin sen sielun perille, jonka tässä nyt tuon sinulle, oi Salankatsoja, ja josta toivon saavani ansaitun kiitoksen. Yö ei ole sen mustempi kuin kuvastimesi pinta hänen katseensa alla. Ja koko maailman todistus on yksimielinen hänestä. Hänen pahuutensa on ihailtavan kauaskantoista. Hänen rumat kirjansa ovat turmelleet puolen ihmiskuntaa. Hänen kauniit kirjansa ovat valhetta, josta vielä useammat ovat pahenneet, sillä hän puhuu niissä jaloudesta ja puhtaudesta, ja hän on itse juonut ja syönyt ja mässännyt ja tehnyt tihutöitä. Hän kehoittaa niissä ihmisrakkauteen, julistaa uusia kauneus- ja kasvatusevankeliumeja, ja räikeällä ivalla on hän itse ensimäisenä polkenut nämä aatteet, hyljännyt oman vaimonsa, työntänyt omat lapsensa maantielle. Mutta niille, jotka häneen siitä huolimatta ovat uskoneet, on hän ollut kaikista vaarallisin. Hän on hulluilla houreillaan saanut ihmiset särkemään kotionnensa, hän on houkutellut kansat kapinaan ja valtiot vallankumouksiin. Hän on kylvänyt onnettomuutta ja sekasortoa ja veljesverta, mutta itse ei hän ole hiuskarvaakaan uhrannut itsesytyttämänsä vahingonvalkean puolesta tai sen sammuttamiseksi. Viattomain veri huutaa hänen päälleen!

"Näin todistivat ihmiset tuosta miehestä, jota toiset nimittivät filosofiksi, toiset runoilijaksi, toiset mielipuoleksi. Ja hän itse todisti samaa. Hän kirosi itseään ja elämäänsä ja rukoili päästä mukaani rajan toiselle puolen. Olen varma siitä, ettei kukaan ole huonommin hoitanut leiviskäänsä maan päällä. Aineellisen tomumajansakin oli hän päästänyt niin hajalleen, ettei siinä enää ole madoilla suurtakaan vaivaa, oi Hautojenkaitsija!"

— Musta sielu, astu eteeni, käski Vaakamies. Onko sinulla jotakin puolustukseksesi sanottavana?

— Ei mitään, vastasi sielu väsyneesti.

— Mitä etsit elämästä?

— Elämän ja ihmissielun salaisuutta.

— Ja luulit sen piilevän pahassa?

— En keksinyt muuta tietä. Vasta tuota pimeää miilua kaivaessani tulin aavistamaan valkeuden, pahasta tulin ymmärtämään hyvän. Jokainen ruma teko sytytti hengessäni uuden kauneuden-ikävän, jokainen tuhmuus valkaisi viisauden…

"Liian kallis hinta", mumisi Sydäntenpunnitsija.

— Mutta etkö sitten tehnyt yhtään hyviä tekoja?

— Minä tein ainoastaan teoksia.

— No katsotaanpa, katsotaanpa? Pannaan vaa'alle. Kas vaan: unelmia, pelkkiä unelmia, todella ihania, heleitä, pulmusen puhtaita! Niillä on kyllä arvonsa niilläkin. Mutta ne ovat köykäistä tavaraa. Eivät jaksa painaa alas pahoja tekoja. Sielu parka, eikö sinulla ole yhtään, yhtään todellista tekoa, toteutettua unelmaa? Muistutteleppas!

— Minä uneksin vain sellaista, jota oli mahdoton toteuttaa, sellaista, joka häämöitti vasta kaukana kaukana taivaan rannalla.

— Koetitko edes?

— Ne, jotka koettivat tehdä haaveistani todellisuutta, väärensivät kauneimman unelmani, likasivat, pilasivat, häväisivät, vetivät alas parhaimman uskoni…

— Eikö kukaan ymmärtänyt?

— Ei ainoakaan. He kivittivät, kirosivat minua kaikki…

— Kaikkiko?

— Kaikki.

— Sielu parka, olisit ollut paremman kohtalon arvoinen. Nyt sensijaan…

— Niin, kadotettu olen, tiedän, keskeytti sielu. Olin kadotettu jo silloin, kun hukkasin uskoni ihmisyyteen.

— Unelmia, paratiisin arvoisia, taivaallisia, mutta ei yhtään tekoa, sääli, sääli, murisi vanha, lahjomaton Sydäntenpunnitsija epäröiden.

Sillä hetkellä syöksähti vaakasaliin uusi sielu, jonka hentojen siipien värinä levittäytyi kuin kimalteleva tähtisumu Manalan synkille paasille.

— Mistä tulet? Kuka kutsui sinua? kysyi Sydäntenpunnitsija ankarasti.

— Kutsumatta tulen, oi Manalan Valtias. Rakastin liiaksi. En voinut elää ilman häntä, jota rakastin.

— Vaa'alle, sinä Kuoleman lain uhmaaja! ärähti Vaakamies.

Mutta samassa, Manalan vaa'an vastausta tarkatessaan, hänen koleat kasvonsa kirkastuivat.

Siinähän se nyt olikin hänen edessään tuo iankaikkisuuden täyteläinen, raskas tähkä, säteilevä paratiisikukkanen, jollaista eivät vielä koskaan Manalan vaakasalin seinät olleet nähneet, tuo elämän tuleennuttama ihmisyyden hedelmä, jota hän niin kauan turhaan oli ikävöinyt!

— Sielu, sanoi hän heltyen ja ihastellen, sinä olet kokonaan hyvä, niin, kokonaan, sinulla on ainoastaan yksi synti, se, että kutsumatta tulit, mutta koska se johtui rakkaudesta, on minulla oikeus lähettää sinut taivaan tähtisaliin, rakkauden Jumalan itsensä luo sitä anteeksi anomaan.

— Tahdon samaan paikkaan, minne joutuu hänkin, minun rakastettuni. En voi olla erillään hänestä pitkää iankaikkisuutta!

— Missä on hän tuo niin suuresti rakastamasi sielu?

— Hän on tuossa.

Sielu viittasi runoilijaan.

— Oh, hänen tiensä käy tuonne alas!

Valkea sielu parahti.

— Mahdotonta. Se on suuri, hirveä erehdys! Hänen on päästävä tuhat kertaa kunniakkaammalle paikalle kuin minä, joka olen vain hänen halpa opetuslapsensa. Jos kerran sanot minulle, että minä olen hyvä, niin on hän tuhat kertaa parempi. Hän on tehnyt minut siksi mitä olen. Hän on uneksinut esiin minut. Ilman häntä en olisi kypsynyt ihmiseksi. Hän on syventänyt minut antamalla minulle surun lahjan. Hän on avartanut henkeni ihmisyyttä syleilevillä unelmillaan. Hän on kartuttanut elinvoimaani yksinäisen kamppailunsa sankarillisella esimerkillä. Mutta minä en ole mitään hänen rinnallaan. Olin vain hänen unelmiensa heikko ruumiillistuma, hänen ikuisuus-ikävänsä mitätön, ajallinen heijastus, vain nainen, jolla oli rakkauden lahja.

— Ja elämässä ehkä tuomittu hänestä erilleen?

— Niin.

— Kuka olit sinä sitten tuossa ajan ja aineen murenevassa muodossa?

— Hänen vaimonsa.

— Hänen vaimonsa!

Syntyi silmänräpäys sitä ikuisuushiljaisuutta, jolloin totuus itse nostaa kasvonsa elämän äkkityveneksi seisahtaneen valtameren läpikuultavasta syvyydestä.

— Ja noin vähän tiesit sinä ihmissielusta, sinä ihmissielun salaisuuden tutkija! sanoi sitten Vaakamies kääntyen hitaasti uneksijan puoleen. Luulit olevasi kaikkien kiroama ja väärinymmärtämä ja hyljätyllä vierelläsi sykki ihanien unelmiesi elävä ihmisyys. Jos sinä olet hänet todella tehnyt, kuten hän itse väittää, niin on hän, vaimosi, juuri sinun ainoa hyvä tekosi, se, jonka sinä olit unohtanut, mutta joka nyt voittamattomalla kauneudellaan voi pelastaa kuolemattoman sielusi. Löytäkää siis vihdoin toisenne, te harhailleet, eksyneet, sielut, jotka vasta yhdessä muodostatte ihmisyyden suuren jumal-ajatuksen: teoksi muuttuvan jalon unelman! Te kuulutte yhteen! Menkää, kovasti kilvoitelleet sielut, Herranne rauhaan!

Ja taivaan tähtisalin portit avautuivat Manalan voittaneille.

Mutta jäätyään vanhan Viikatemiehen kanssa kahden Manalan autioon vaakasaliin, puheli Vaakamies hänelle seuraavasti:

"Vanha veikko, taidatpa olla vähän nyrpeissäsi minulle siitä, että soimasin sinua äsken hieman. Hm, erehtyyhän sitä! Ei ollenkaan ihme, ihmiset ovat todellakin ovelaa väkeä. Tai hyvin teit tehtäväsi, vanha veikko! Sainhan minä parhaimman ja pahimman, kuten halusinkin. Tuonne menivät nyt molemmat taivaan ilosaliin. Mitä puhunkaan…! Sekaannun vähän puheissani… Ei ollut minulta oikein ruveta noin etukäteen ja erikoisesti valitsemaan hyviä ja pahoja. Taisin sotkeutua vähän mitoissani. Luulen, näes, että minäkin nyt annoin vähän, tosin ainoastaan hyvin vähän, vetää itseäni nenästä… Kuinka he näyttivätkään kauniilta yhdessä! Unelma ja teko, niin, mutta niiden olisi pitänyt olla yhdessä sielussa ja heitä oli kaksi. Yksin he olivat avuttomia, puutteellisia, epävapaita kumpikin. Mutta siinä seistessään vieretysten he paistoivat silmiini aivan kuin sopusoinnun täydellisyys. Jokin liikutti minun vanhaa sydäntäni. En ole toki ennen noin punninnut ihmisiä toistensa kautta ja parittain. Entä sitten! Onhan nyt Suuren Tähden armojuhla. Sinäkin, Viikatemies, vanha veikko, käy lepäämään… Kas, kas, ei edes kuule Luunkolistelija, mitä puhun, siinä torkkuu jo. Torkkukoon! Meidän täytyy odottaa… Maailmassa kypsyy sittenkin jotakin, ihmissieluissa tapahtuu jotakin… Täytyy antaa niille aikaa…"