E-text prepared by Tapio Riikonen

NEITSYT MAARIAN LAHJA YNNÄ MUITA LEGENDOJA

Kirj.

L. ONERVA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1918.

Juusela & Levänen O.Y. kirjapaino.

SISÄLLYS:

Neitsyt Maarian lahja
Siniyön taru
Jama ja Ristin mies
Manalan vaaka

NEITSYT MAARIAN LAHJA

Tämä tapahtui ristiretkien aikaan ritari Bertrandin linnassa, Auvergnen maakunnassa. Turhaan oli nuori linnanrouva jo pitkät ajat odotellut ritari Bertrandia kotiin palaavaksi. Maine oli jo tiennyt kertoa pyhän yrityksen epäonnistumisesta. Oli saapunut naapurilinnoihin joitakin mukana olleita asemiehiä. Oli samonnut ohi messuavia ja meluavia pyhiinvaeltajia. Ritari Bertrandista ei vain jälkeäkään.

Puoli vuotta kului nain epätoivoisessa levottomuudessa. Jaksamatta enää syödä tai nukkua istui nuori linnanrouva päivät ja yöt pääksytyksin pää käsivarsien varassa pienen akkunakomeronsa ääressä, niin että akkunankamanaan syöpyi jälki hänen hiuduttavasta kaihostaan.

Syys teki tuloaan. Linnan muurit kävivät päivä päivältä yhä harmaammiksi ja ainainen sade levitti ruskean-viheriän lietteen yli kuolleiden lehtien peittämän maan. Oli juuri joulun aatto, kun linnanrouva sai varmuuden pahimmille aavistuksilleen. Ritari Bertrand ei ollut enää koskaan palaava.

Katkeria kyyneliä vuodattaen polvistui nuori leski Neitsyt Maarian kuvan eteen palavaan rukoukseen.

Hän ei oikein itsekään tiennyt, mitä hän rukoili. Apua, lohdutusta, voimaa! Voimaa elää, ei itsensä vuoksi, vaan lapsensa vuoksi, joka nyt isättömänä oli syntyvä maailmaan. Hän huusi Jumalan lempeän äidin turvaa tälle turvattomalle: että hänestä tulisi isänsä nimen mainehikas kantaja, äitinsä vanhuuden vara, sankari, jolle ei oltu nähty vertaa…

Ja vähitellen lakkasivat hänen kyyneleensä vuotamasta. Pyhän Neitsyen katseesta tuntui virtailevan ikäänkuin vahvistava rauha, ja kauan valvoneen vaimoparan silmälaudat painuivat virkistävään uneen.

Ja katso, silloin liikahti Neitsyt Maarian pää, hän astui alas kultaiselta istuimeltaan, kumartui uupuneen puoleen, ja vieno ruusun lemu ja enkelien hyminä täytti ilman.

"Rukoilet lapsesi puolesta", sanoi taivaan kuningatar, "pyydätkö hänelle tämän maailman hyvää vai tulevaista? Onko lapsesi sielu vai ruumis sinulle kalliimpi? Minulle vaiko itsellesi tahdot hänestä ritarin?"

Linnanrouva tunsi suuren ahdistuksen sydänalassaan ja suuret hikikarpalot vierivät alas hänen otsaltaan.

"Miten raskas on taivaanvaltakunnan tie", ajatteli hän. "Parhaassa kukoistuksessaan on Pyhä Neitsyt riistänyt minulta jo puolison. Mutta Pyhä maa on vielä pakanain käsissä, ja poikani nuori henki on uhrattava samalla alttarilla kuin isänsäkin. Sitä vaatii Pyhä Neitsyt, ja enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin inhimillisen heikkoutensa ääntä."

Ja kapinoivalla mielellä, mutta nöyrällä sydämellä hän vastasi:

"Jumalan äiti, lapsi, jonka synnytän, on oleva sinun, ja käyköön
Jumalan valtakunnan kunnia maallisen edellä!"

Silloin levisi hymyily Pyhän Neitsyen lempeän kirkkaille kasvoille ja hän sanoi:

"Olet koettelemuksen hyvin kestänyt. Olkoon siis, kuten sanot. Mutta koska sinä olet antanut lahjan minulle, niin tahdon minäkin puolestani antaa lahjan sinulle. Vielä ennen aamun koittoa on sinulla kaksi lasta, joista toinen on oleva sinun, toinen minun, toinen saavuttava pitkän iän, toinen varhaisen onnen paratiisissa!"

Samana yönä vielä, juuri kun ensimäiset valot alkoivat syttyä akkunoihin aikaisen jouluaamun hämärissä, synnytti ritarinrouva kaksoiset, poikia molemmat. Hän päätti nimittää toista isänsä mukaan Bertrandiksi; toiselle annettiin nimeksi Félicien.

Jo varhain ilmeni näiden molempien lasten luonteiden erilaisuus.
Bertrand oli vilkas ja iloinen, Félicien hiljainen ja surullinen.
Myöskin oli Bertrand ilmeisesti lahjakkaampi ja kauniimpi veljeään.

Vaikka äidit hellästä myötätunnosta useinkin kiintyvät enemmän heikompaan lapseensa, oli ritarinrouvan laita aivan päinvastainen. Hänen sydämensä oli sillä lapsella, joka kantoi isänsä nimeä ja joka muutenkin, ulkomuodoltaan ja koko olennoltaan, oli ilmeinen isänsä. Lisäksi kiihoitti hänen äidinrakkauttaan salainen pelko tämän lempilapsen varhaisesta kadottamisesta.

"Varmasti on Neitsyt Maaria valinnut juuri hänet ritarikseen", huokaili hän usein, "ja määrännyt Félicienin minun lohdukseni!"

Ja samaan suuntaan näyttivät kaikki merkit viittaavan.

Linnanrouvan oli tapana kauniina suvipäivinä samoilla poikineen metsissä ja kedoilla. Jos hän silloin hetkiseksi pysähtyi levähtämään jonkun vilpoisan puron reunalle, haihtui Bertrand heti kuin tuuli hänen luotaan. Hän ei malttanut hetkeäkään pysyä paikallaan. Luonnon hurmaava kauneus, sen lukemattomat äänet ja värit vetivät häntä puoleensa. Hän juoksi ja huhuili, matki lintujen liverrystä, tunnusteli, poski maata vasten, sammalien hienoa samettia, kokoili kimputtain ruusuja ja liljoja, jotka hän palatessaan riemusta huutaen pudotti äitinsä polville.

Mutta äiti ajatteli kyynelten sumentaessa hänen silmiään: "Lapsi parka, paratiisin ruusuja ja liljoja varten luotu!"

Félicien sitä vastoin istui koko ajan äitinsä vierellä katsellen häneen surullisilla silmillään.

"Lapseni, miksi et mene leikkimään kukkien kanssa?" saattoi äiti tällöin kysyä.

Ja poika vastasi hiljaa:

"Sinä olet kauniimpi kuin kaikki maailman kukkaset!"

Äiti huokasi sydämessään:

"Onneton lapseni, minun itsekkäälle onnenkaipuulleni uhrattu, kenties paratiisin porteilta karkoitettu, kuinka voin ottaa vastaan sinun rakkauttasi, jos se tapahtuu iankaikkisen autuutesi hinnalla! Pyhä Neitsyt, miksi kuulitkaan silloin minun syntisen mieleni salaisia toivotteluja! Toisen poikani vuoksi en huolehdi, hänethän olet sinä itse ottanut armolliseen huomaasi. Kuitenkin paheksuit lahjaani, kun näit, että annoin sen vastahakoisella sydämellä, ja siksi annoit sinä minulle tämän toisen, tämän surun lapsen, ja epäsit häneltä armosi. Kuinka osaankaan minä yksin, ilman sinun apuasi, ohjata hänet oikealle polulle!"

"Lapseni", kuiskaili hän, "puhuthan syntiä, silmäsi ovat pimitetyt. Kedon kukkaset ovat kauneinta, mitä Jumala on luonut, ei kukaan ole kauniimpi niitä, paitsi Jumalan äiti, tuo taivaallinen lilja paratiisin yrttitarhassa!"

Talvi-iltoina he kaikin kolmisin usein tekivät hiljaisia kuutamoretkiä linnan valleille. Silloin saattoi Bertrand jäädä tuntikausiksi tähtiin tuijottamaan ja hänen aavisteleva kaipuunsa paloi tuntemattomien salaisuuksien maahan. Ihaillen katseli äiti hänen ylevää hartauttaan.

"Hän tuntee jo koti-ikävää Pyhän Neitsyen helmaan", ajatteli hän. Mutta
Félicieniä hän hellävaroin opasti:

"Poikani, luo silmäsi ylös tähtien kirkkauteen. Siellä asuu Jumala."

"Anna minun katsoa sinun silmiisi, äiti", vastasi poika. "Ne ovat kirkkaammat kuin kaikki tähdet, ja niissä näen minä Jumalan."

Mutta ritarinrouvalle tuotti Félicienin vastaus ainoastaan tuskaa ja lisää omantunnon vaivoja.

"Selvää on", ajatteli hän, "että Félicien-parka menee kadotukseen Jumalaa tuntematta, ja selvää on, että juuri minä olen hänen pyhityksensä tiellä."

Ja taas hän puhui hänelle kauan ja kauniisti ihmisen viheliäisyydestä ja äärettömästä rakkauden Jumalasta, jonka iankaikkista kuvaa ihmisen sielun silmissä ei edes rakkaimman omaisen, ei parhaimman ystävän hahmo saisi koskaan himmentää.

Kun lapset ylenivät nuorukaisiksi, tulivat heidän erilaiset luonteensa yhä voimakkaammin näkyviin. Bertrand oli ritari kiireestä kantapäähän, ritari peloton ja moitteeton. Hän oli uljaista uljain, kaikissa turnajaisissa ensimäinen. Eivätkä kotoiset toimet sittenkään riittäneet hänelle, hänen mielensä hehkui kaukaisiin seikkailuihin ja sankaritöihin, samoihin ristinsotiin, joihin hänen isänsäkin kerran nuorena urhona oli lähtenyt.

Mutta Félicienillä oli tytön mieli. Ei väkisinkään saanut häntä miekan mittelöihin eikä muihin ritarilliselle asemiehelle kuuluviin harjoituksiin. Kyyneleet silmissä hän vaikeroi:

"Minun on paljon helpompi ottaa itse vastaan lyöntejä kuin lyödä muita, ja ennen kuolisin kuin surmaisin jonkun toisen!"

"Voi, minun onneton poikani", huokasi salaa ritarinrouva, "olet minun kaltaiseni, olet saanut minun heikon naisluontoni minun nuoruudensyntini vuoksi, sentähden, että kerran kiistasin Pyhän Neitsyen kanssa lapseni sielusta!"

"Lapseni, armahaiseni, sydänkuormani", haasteli hän, "ihmisen tulee juuri aina tehdä sitä, mikä on vaikeaa, niin, sitä, mikä on kaikista vaikeinta, ollakseen Jumalan mielen mukaan! — Sano, lapseni, mikä olisi sinulle kaikista vaikeinta?"

Félicien katsoi äitiinsä hymyilevällä surumielisyydellä ja silitti hänen ohimoilla jo harmenevia hapsiaan: "Erota sinusta, äiti, se olisi minulle vaikeinta", vastasi hän yksinkertaisesti.

"Niinpä pitää sinun siis erota minusta", puhui äiti ikäänkuin kuumeessa, "sielusi autuuden vuoksi ja sentähden, että se myös varmasti on Jumalan tahto. Itsensä kuolettamisen kautta vasta käy tie paratiisiin. Tiedäthän, että veljesi Bertrand jo valmistelee lähtöä kauas vieraille maille. Niin, sinne on hän rientävä Pyhän maan ritarien etunenässä. Hän, näetkös, toimii Jumalan mielen mukaan. Hän on Neitsyen valittu, kuten isänsäkin. Ja minä aavistan, etten enää koskaan elävin silmin tule näkemään häntä. En sure, en napise, sillä tämä pyhä retki avaa hänelle portit iankaikkiseen elämään. Ja jokainen, joka antaa henkensä pelastaakseen Pyhän maan pahojen käsistä, saa iankaikkisen elämän. Etkö seuraisi sinäkin veljesi esimerkkiä?"

"Lähtisin riemumielin pakanoiden luo, jos saisin lähteä heidän luokseen ystävänä, rauhan palmut käsissäni, mutta en voi saapua heidän luokseen vihamiehenä, sotisopaan puettuna."

"Pakanoita täytyy vihata, se on Jumalan tahto. He ovat Pahan vallassa."

"Niin, he ovat tietämättömiä ja onnettomia ja tarvitsevat siis enemmän rakkautta kuin vihaa", puhui Félicien sisäänpäin kääntyneesti. "Rakkaus yksin voi kypsyttää raa'at rypäleet Herran viinamäessä."

"Jos olet keksinyt otollisemman tavan palvella Jumalan valtakunnan asiaa kuin taattosi ja veljesi, niin sano minulle. Mitä siis aiot tehdä? Mistä alottaa?"

"Itsestäni."

"Itsestäsi!" huudahti äiti kauhistuneena. "Kiusaaja ehkä kuiskii korvaasi joitakin oman onnen pyyteitä, jotka meidän tulee unohtaa. Mitä sitten tahtoisit itsestäsi tehdä?"

Lämmin tuikahdus valaisi Félicienin tumman katseen.

"Tahtoisin tehdä itseni hyväksi, äiti", sanoi hän sydämellisesti, "ja sitten, niin, sitten kaikki muut, kaikki ihmiset, nuo pakanatkin…"

"Älä anna ylpeyden hengen saada valtaa itsessäsi. Ei kukaan ihminen ole kokonaan hyvä, ei voi tullakaan kokonaan hyväksi. Vai oletko koskaan nähnyt edes kristittyjen joukossa kokonaan hyvää ihmistä?"

"Sinä olet hyvä, äiti", vastasi Félicien.

Ritarinrouva riisti epätoivoissaan hiuksiaan.

"Poikani!" huusi hän, "suuri synti painaa minun tuntoani! Kerran nuoruuteni ajattelemattomuudessa olen vetänyt kirouksen ylleni ja sinunkin sielusi yli! Älä kysy miten! Mutta jos minua rakastat, niin lähde luotani, lähde rukoilemaan meille molemmille armoa Kristuksen meidän Vapahtajamme haudalla. Se antaisi minulle rauhan."

"Jos se tuottaa sinulle helpoitusta, armas äiti, lähden kyllä. Ja toivon, että rukoukseni antavat sinulle rauhan", vastasi Félicien.

* * * * *

Yhtyäkseen muiden ristiretkeläisten joukkoon oli Bertrandin ja
Félicienin matkattava veneellä pienen vuoristojärven yli.

Heidän saapuessaan rantaan oli ilma mitä ihanin, ja päästäkseen nopeasti perille valitsivat ritarinuorukaiset aivan keveän ja nopeakulkuisen haahden.

He olivat jo astuneet purteen, kun he kaukaa näkivät jonkun juoksujalkaa kiirehtivän heidän jälessään. Pieni, muodoton olento viittoi ja antoi merkkejä. Nuorukaiset odottivat.

Tulija oli muuan vesipäinen narri, joka ilkeytensä ja elukkamaisten tihutöittensä vuoksi oli kaikkialta karkoitettu ja joka kauan henkipattona oli elellyt korven peitossa.

Ilvehtien rupesi hän nuorukaisia rukoilemaan:

"Ottakaa, arvon ritarit, vanha syntisäkki mukaanne eväiksi! Ei ole enää prinssejä eikä koiria tässä kirotussa kristittyjen maassa, pakanakuninkaan hoviin halajaisin. Ja sinne kai sinäkin pyrit, kaunis tyttö", lisäsi hän osoittaen Félicieniä.

Bertrandin veri kuohahti:

"Kurja haaska, pyhäin häväisijä!" huusi hän sivaltaen miekan tupestaan.

Mutta Félicien ehti väliin:

"Malta mielesi, veliseni! Miksi emme ottaisi tätä onnetonta ihmistä mukaamme! Hän ehkä juuri parhaiten tarvitsee Pyhän maan siunausta. Ja miksi emme aloittaisi retkeämme hyvällä työllä, ehkä se koituu siunaukseksi yrityksellemme."

"Hullu olet, veljeni, aina ollut", huudahti Bertrand. "Mutta tämä on kaikista hulluinta, mitä vielä olen suustasi kuullut. Tuo henkipatto narri on paha ja ilkeä olento, tuomittava Jumalan ja ihmisten edessä, kuinka voisi hänestä koitua meille mitään siunausta!"

"Jos hän on paha, voi hänet ehkä voittaa hyvyydellä."

"Mistä olet tuollaista oppinut?"

"Äitini hyvyys on paistanut ylleni, silloin kun itse olen ollut täynnä pimeitä ja pahoja ajatuksia", vastasi Félicien uneksivasti.

"Enkeli olet, totta tosiaan, veliseni", hymähti Bertrand jo lauhtuneempana, pistäen miekkansa tuppeen, "Ja tällä kertaa olit oikein suojelusenkelini. Minulla on kiivas luonto. Enkä kuitenkaan olisi koskaan voinut antaa itselleni anteeksi, jos äsken olisin tahrannut puhtaan kalpani noin saastaisella verellä."

"Heitä siis vesitautinen raatosi venheeseen!" komensi Bertrand narria.
"Félicienin vuoksi otan sinut!"

Ja niin he kolmisin lähtivät.

Keskellä järveä nousi äkkiä ankara myrsky. Ja pieni vene, joka oli liikalastissa, oli joka hetki vaarassa hukkua.

"Yksi mies mereen!" huusi Bertrand. "Muuten olemme hukassa! Siinä nyt näet tuhmuutesi seuraukset, veli-parkani. Narri on vetänyt kirouksen ylitsemme! Narri laidan yli!"

"Malta mielesi Jumalan nimessä, veljeni! Ethän toki aio satuttaa kättäsi heikompaan!" huudahti Félicien.

"Yhden meistä on kuoltava, jotta toiset kaksi pelastuisivat. Ja kuka on siihen sopivampi kuin tuo paatunut epäsikiö, josta ei ole kenellekään hyötyä eikä iloa! Hyvän työn tekee ihmisille se, joka vapauttaa maailman tuollaisesta mätäpaiseesta!"

"Jumalan tähden, rakas veljeni, jos kuolemasta on kysymys, olen minäkin ehkä siihen sopivampi kuin hän. Jos hän todellakin on sellainen kauhistus Jumalalle ja ihmisille, olen minä kenties silloin valmiimpi astumaan Jumalan tuomio-istuimen eteen!"

"Juuri siksi, että sinä olet armelias, lempeä ja hyvä, pitää sinun vielä kauan elää täällä meidän keskellämme, kanssa-ihmistesi siunaukseksi! Kätesi ovat pelkkiin hyviin töihin luodut!"

"Mitä hyvää voisi lähteä enää kädestä, joka kerran on kieltäytynyt ojentamasta oljenkortta hukkuvalle sielulle! En olisi arvollinen elämään enää hetkeäkään, jos olisin aiheuttanut veljeni kuoleman!"

Ja ennenkuin kukaan ehti arvata, mikä hänellä oli mielessä, oli hän jo hypännyt laidan yli ja kadonnut syvyyteen.

Kauhistuneina tuijottivat narri ja Bertrand aaltoihin, jotka silmänräpäyksessä olivat nielleet uhrinsa. Sitten epätoivoisen tuskan ja kostonhimon soentamana syöksi Bertrand käsiksi narriin heittääkseen hänet, tuon onnettomuuden aiheuttajan, samaa tietä.

Mutta samassa lankesi hän kuin salaman satuttamana polvilleen purren pohjalle.

Hänen edessään juuri samalla paikalla, missä Félicien vielä äsken oli seisonut, seisoi itse Pyhä Neitsyt valkeissa vaatteissa, kultainen säteikkö pään ympärillä. Ja Bertrand kuuli kuin soiton hyminän hänen lempeänsuloisilta huuliltaan: "Tämä oli minun rakas poikani, johonka minä mielistyin."

Samassa tyyntyi myrsky.

"Minä olen nähnyt Jumalan Äidin!" olivat ainoat sanat, mitkä pääsivät
Bertrandin huulilta.

"Totisesti olen minä nähnyt Jumalan Pojan. Hän kuoli minun kurjan puolesta", nyyhkytti narri.

Ja ritari ja vesipäinen henkipatto itkivät toistensa sylissä.

* * * * *

"Pyhä Neitsyt itse on ottanut poikasi, ritari Bertrandin leski!" saapuivat viestit linnanrouvan korviin.

"Neitsyt Maaria on ilmestynyt! Ihme on tapahtunut!"

"Näetkö, tuolla he jo saapuvat, todistajat, vesipäinen narri ja jalo ritari Bertrand sylitysten itkien, Jumalaa ylistäen ja siroitellen tuhkaa silmilleen! Katso, katso, jalo rouva!"

Pitkin tietä samosi taaja ihmisjoukko, ja munkkien kuoro kuului laulavan:

"Sub tuum praesiduum confugimus,
Sancta Dei Genitrix, Sancta Dei Genitrix…"

Bertrand polvistui äitinsä eteen:

"Äiti, anna minulle anteeksi, olen ollut huono poika. En ole malttanut
kuunnella opetuksiasi. Olen ollut sokea. Olen yrittänyt valloittaa
Jumalan valtakuntaa ulkonaisen taistelun tietä ja unohtanut sisäisen.
Nyt vasta ovat silmäni avautuneet. Äiti, nyt en enää luovu viereltäsi.
Näytä minullekin tie paratiisiin, niinkuin näytit veljelleni
Félicienille! Jotta minäkin kerran kelpaisin Jumalan Äidille!"

Koko kansanjoukko polvistui ritarin esimerkkiä seuraten. Ja munkit rukoilivat:

"Sed a periculis cunctis liberata nos semper,
Virgo gloriosa, Virgo gloriosa…"

"Jumalan äiti itse opasti häntä, en minä sokeista sokein!" nyyhkytti ritarinrouva. "En tuntenut Pyhän Neitsyen omaa!"

"Hän oli Jumalan Poika! Hän kuoli minun kurjan syntisen puolesta", todisti narri. "Ja minä pilkkasin häntä! Tästä lähin tahdon pyhittää elämäni hänen muistolleen!"

"Niin on hyvyyden voima sittenkin suurempi kuin pahuus ja rakkaus väkevämpi kuin sotajoukot!" sanoi Bertrand.

"Hän tahtoi lähteä Pyhälle maalle rauhan palmut käsissään! Hän oli siis oikea Pyhän Neitsyen ritari. Niin vähän me ihmiset tajuamme taivaan aivoituksia", kuiskasi itsekseen ritarinrouva.

"Ihme! Ihme! Ihme on tapahtunut. Pyhä Neitsyt itse on näyttäytynyt!" kuului sankasta pyhiinvaeltajaparvesta yhä uusiutuvia huudahduksia, ja munkit virittivät jälleen virren:

"Pia mater et humilis, ora pro nobis!"

Pyhän Félicienin luostari tuli pian kuuluksi siunauksellisesta toiminnastaan. Keskellä levottoman ja väkivaltaisen ajan kauhuja levitti se Neitsyt Maarian tavoin suojelevan kätensä jokaisen apua tarvitsevaisen yli.

Mutta vähitellen sen hurskaat asujamet toinen toisensa jälkeen muuttivat Ikuisuuden kartanoihin. Ja lopulla nähtiin sen autioissa suojissa enää vain vanha, valkeahapsinen, vesipäinen erakko, joka horjuvin askelin kasteli luostaripihan ruusuja ja vapisevalla kädellään ojensi vesiruukun väsyneelle vaeltajalle. Mielellään hän myös johdatti vieraan haudalle, jonka alla lepäsi hurskas äiti ja hänen molemmat Pyhälle Neitsyelle lahjoittamat lapsensa.

Ja hellin, lapsellisin värein maalattu Neitsyen kuva hymyili haudan yläpuolella olevasta muurikomerosta lempeää hymyään satavuotiselle katumuksentekijälle, ojentaen häntä kohti valkoista paratiisin liljaa pian lähestyvän vapahduksen merkiksi.

SINIYÖN TARU

Kaukana aamuruskon kukkuloilla eleli muinoin pyhä veljeskunta, jonka elämä oli omistettu kaikkivaltiaan ja salaperäisen Suuren Hengen palvelukselle.

Tämän luonnonluostarin koossapitävänä voimana oli vanha, lumivalkea Syvärauha, joka lempeän ja viisaan isän tavoin ohjasi lapsiaan. Hänellä oli, ei vain sanskriitin ja muinaisten jumalaistietojen, vaan myös ihmissydänten salatut avaimet hallussaan. Hän osasi punnita iankaikkisuuden vaa'alla haihtuvain elonhetkien kultaa ja vallita vapaudella kohoavia sieluja.

Autuuden Toivon majoissa, joksi noiden pyhien veljien yhdyskuntaa nimitettiin, pyrittiin Suuren Hengen lähelle kaikkia niitä erilaisia teitä, joita haltioituminen, totuudenjano ja siveellinen toimintahalu ihmiselle avaa. Kukin sai valita hartaudelleen mieleisensä ilmaisumuodon.

Veljistä nuorin, joka kauniin lauluäänensä vuoksi oli saanut nimekseen Helisevä Puu, oli tummakiharainen, kalpea ja haaveellinen. Hän vaelteli päivät päästään yksinäisen hurmauksen vallassa himmeässä pilarikossa uhritulten vierillä, ja hänen joka hetki uudestisyntyvä laulunsa kohosi aamuin illoin pyhästä seetri- ja sypressilehdosta kohti korkeutta kuin suitsutus.

Mutta noiden ikuisena hämäryytenä hymiseväin pyhien puiden ulkopuolella oli sensijaan elämää ja kirjavuutta. Siellä ryöppysivät kirkassilmäisten kukkien riemuavat pengermät laineina alas aurinkoisia rinteitä, ja niiden juurilla levisi ruusustoina, palmuviitoina ja uhkuvina hedelmätarhoina notkuvia laaksoja, joiden halki vienot, piilipuiden varjostamat vedet uurtuivat kuin hopearihmat.

Siellä, veden solinan ja lintujen helskyttelevän liverryksen keskellä, ahersivat Autuuden Toivon maallikkoveljet kylväen ja kastellen kaikenlaatuisia hyödyllisiä yrttejä, oksastaen puita, kooten ja kuivaten hedelmiä. Ja heidän keskellään käyskeli heidän päämiehensä, helläkätinen tarhuri Kultasäde, jonka tukka oli keltainen kuin kulta ja silmä lämpöinen kuin auringon kypsyttävä säde.

Kansa, joka veljeskunnan ryytimaasta kävi noutamassa itselleen elantotarpeita, ei voinut kylliksi ylistää Kultasäteen ihmeellistä kauneutta.

"Hän on itse yrttitarhansa ihanin kukkanen", sanoivat he kaikki "ja hänen poskensa pyöristys on hienompi ja pehmeämpi kuin persikan."

Mutta sentään oli suuremman rakkauden ihmisten parissa saavuttanut nöyrä ja hiljainen, mitättömän näköinen Vedenkaari.

Ei kukaan tiennyt, mistä hän oikeastaan oli saanut nimensä. Siitäkö, että hän aina oli harmaaseen puettu, ijätön ja väritön kuin veden aaluva sumuisena päivänä? Vai siitäkö, että hän aina piili nimettömän vaatimattomuuden varjoon niinkuin sateen pisara, joka taivaalta kiiruhtaa maan pimeään syliin kenenkään näkemättä virvoittamaan nääntyneen luonnon juuria?

Vedenkaari tunsi olevansa jumalanpalvelija ainoastaan olemalla ihmisten auttaja. Sentähden oli hän kieltäytynyt siitä häiritsemättömän rauhan siunauksesta, mistä muut veljet nauttivat, mennäkseen ulos tuntemattomille kurjuuden kujille auttamaan köyhiä ja sairaita, pelastamaan vuorille tai aavikoille uupuneita, opastamaan eksyneitä, joten ei kenenkään väsyneen vaeltajan tarvinnut mennä Autuuden Toivon majojen sivuitse saamatta sieltä hoivaa ja turvaa.

Merkillisin kuitenkin kaikista pyhistä veljistä oli Siniyö. Hänessä oli jotakin rajatonta ja salaperäistä niinkuin vaikenevassa taivaanlaessa, kun se illan tullen pilviotsaisena laskeutuu aution tunturin huipulle aamua odottamaan. Ja Suuri Henki vaikutti hänessä välittömämmin kuin muissa. Hän saattoi kuulla Hänen äänensä tuulen huminassa ja aaltojen kohinassa, ukkosen jyrinässä ja hiipuvan hiilloksen hiljaisessa ritinässä. Hän näki Hänen kuvansa syvinä, sykähdyttävinä unelmina milloin lähteen silmässä, milloin sateenkaaren kajastuksessa, milloin kesäillan ruskottavissa hattaroissa, milloin ikivanhojen puiden mahtavissa varjoissa. Hän luki Metsien ja Merien kirjasta asioita vielä ihmeellisempiä ja salatumpia kuin ne, jotka löytyvät pyhissä kirjoissa sanskriitin kielellä.

Sentähden oli hänet kokonaan jätetty yksinäisyydelle ja vapaudelle. Hän vaelsi missä sattui, luostarille pyhitetyn alan ulkopuolellakin, samoin kuin tuo pieni armelias harmaa velikin, mutta karttaen ja paeten ihmisseuraa. Ainoastaan joskus sattumoisin, kohdatessaan Vedenkaaren jossakin hurskaassa toimituksessa, auttoi hän tätä, joka oli ruumiiltaan hento ja heikko, nostamaan jotakin suurta kuormaa, sillä hänen verensä oli väkevä kuin aurinkoinen meri. Ei kukaan jaksanut kantaa harteillaan niin suuria taakkoja eikä samota niin pitkiä matkoja kuin hän.

Mutta Siniyön yksinäiset vaellukset kävivät aikaa myöten yhä pitemmiksi ja pitemmiksi. Hän kiipesi vuorille niin korkeille, ettei mikään ihmisjalka ollut niitä vielä ikinä koskettanut, hän unohtui tuntikausiksi keskelle polttavaa aavikkoa kadottaen tunnostaan ajan ja paikan sen hiekkajyvien äärettömyyden edessä, ja hän antoi veneensä ajautua ulapalle autioina tähtiöinä, jolloin syvyyden ja korkeuden kartanot paljastivat salaperäiset hahmonsa yltä ja alta. Hänen halunsa paloi etsimään Suuren Hengen heijastusta yhä pohjattomammista lähteistä, yhä ylhäisemmistä taivaankaarista.

Mutta yhtä usein pysähtyivät hänen silmänsä siihen pieneen muurahaisvilinään, joka siellä täällä meren rannalla ja vuoren rinteellä osoitti kaupungin paikkaa. Sinne hänellä ei ollut lupa mennä, olihan hän vihkiytynyt yksinäisyydelle. Mutta ajatuksiaan ei hän voinut estää sieltä. Etenkään senjälkeen, kun hän kerran eräässä vastaantulevassa karavaanissa oli nähnyt nuo mustat silmät, nuo valkean vaipan alla värähtelevät hienot jäsenet, tuon ihanan tuntemattoman, joka ilmestyksen tavoin oli kohonnut hänen eteensä hiekkameren yksinäisyydestä ja jälleen häipynyt pois kirjaillun kameelinsa keinuvalla kannella.

Senjälkeen kapinoi hänen ajatuksensa: Miksi piti hänen etsiä Suurta Henkeä vain vuorilähteistä, vain merestä ja taivaasta, miksi ei hänen silmistään? Olivathan ne kirkkaammat kuin vuorilähde, syvemmät kuin meri ja äärettömämmät kuin taivas!

Ja yhä korkeammalle ja korkeammalle vuorten yksinäisyyteen kiipesi
Siniyö paeten haaveittensa houkutusta.

Vihdoin hän ei päässyt etemmäksi enää. Hän oli ikuisen lumen ja jään valtakunnassa, ja sakea pilvi peitti häneltä kaiken, sekä erehtyväisten asunnot tuolla alhaalla, myrhan ja balsamin tuoksuisissa, nauruahelisevissä kylissä, että Suuren Hengen kirkkauden taivaalla.

Silloin hän painoi polttavan otsansa lumeen ja itki.

"Mitä hyötyä on minulla siitä", valitti hän, "että osaan lukea Metsien ja Merien kirjaa, kun en koskaan saa lukea Elämän kirjaa enkä tavailla ihmisten sydämiä! Oi, Suuri Henki, silloin vasta olet todella suuri, jos olet sielläkin; silloin vasta olen oikea palvelijasi, jos löydän sinut sieltäkin! Ja minä löydän. Ainoastaan yhtä anon minä Sinulta. Anna minulle rakkauden lahja! Se on se tuli, jolla sulatan sydämet niinkuin aurinko sulattaa jään, jolla poltan pois sen kuonan, mikä vielä pimittää kuvasi tomun lasten sieluissa! Se on se soihtu, jonka avulla löydän Sinut!"

Siniyön kuumat kyyneleet sulattivat jäisen kallion kyljen ja hänen rukouksensa puhkaisivat itselleen tien aurinkoon. Hänen jalkojensa juureen muodostui lähde, jonka helmeilevässä välkkeessä Siniyö jälleen näki Kaikkivaltiaan. Mutta Hänen ilmestyksensä katsoi häneen nyt tuon ihanan tuntemattoman silmillä ja niin pakoittavalla voimalla kuin ei vielä koskaan ennen.

Siitä ymmärsi Siniyö, että hänen rukouksensa oli kuultu ja että rakkauden ihme oli ottanut hänet valtoihinsa.

Täynnä riuduttavan ikävän ja riemullisen odotuksen vavistusta riensi Siniyö myrskynä alas vuorelta, kysellen tien varsilta neuvoa kulkiessaan:

— Metsän himmeä siimes, sano minulle, minne on mennyt minun armaani?

— Hän on laskeutunut hehkuvalle tasangolle.

— Tasanko, minne on mennyt minun armaani?

— Hän on vierryt vesihelmisen virran tietä.

— Kaunis, vesihelminen virta, sano minulle, onko hän lähelläkin?

— Hän on luopunut minusta ja kääntynyt mutkittelevalle polulle.

— Polku, näetkö häntä vielä?

— Hän on jättänyt minut ja sortunut valtamaantielle.

— Oi, valkoinen maantie, kaupungin tie, sano minulle, minne olet hänet vienyt?

— Marmorikadulle, joka johtaa kultaiseen kaupunkiin.

— Oi, häikäisevä valontie, vieläkö hyväilet hänen valkoisia jalkojaan?

— Hän on astunut sisälle kuninkaan palatsiin.

— Oi, palatsi, maanpiirin kunnia, anna hänet minulle!

Ja Siniyö, jonka rakkaus oli tehnyt runoilijaksi, istuutui kuninkaan palatsin portille laulamaan armaansa ylistystä. "Tietäkää kaikki kansa", niin hän lauloi, "ettei ole toista niin ihanaista ihmisten tytärten seassa. Hänen hiuksensa ovat mustemmat kuin etelän yö ja hienommat kuin silkkiäispuun kuidut. Hänen silmänsä ovat kirkkaammat kuin vuorilähde, syvemmät kuin meri ja äärettömämmät kuin taivas. Hänen rakkautensa on suloisempi kuin viini, kallisarvoisempi kuin kallein helmi ja vaikeampi saavuttaa kuin valtaistuin."

Näin lensi kuninkaantyttären maine hänen laulunsa siivillä halki maailman, ja kaikilta ilmansuunnilta alkoi tulvata kosijoita hänen luokseen.

Niitä tuli kameelien, norsujen ja uhkeiden orhien selässä. Ihanaisesti vyötettyjä nuorukaisia ja kultakypäräisiä miekkamiehiä. Ja heidän jälessään tuli pitkät saatot orjia, jotka kantoivat lahja-aarteita.

Kilpailun tuoksinassa peittyi palatsin kynnys vereen ja kukkasiin.

Kaikki saivat tulla koettamaan onneaan. Ainoastaan Siniyölle, joka tomussa ja pölyssä ja rakkautensa näännyttämänä virui palatsin portilla, lähetti kuninkaan tytär tällaisen sanan:

"Olet liian ruma ja köyhä tavoittamaan kättäni. Etkö siis tiedä, mitä minusta lauletaan: että minun rakkauteni on kallisarvoisempi kuin kallein helmi ja vaikeampi saavuttaa kuin valtaistuin. Ainoastaan kullalla ja jalokivillä tilkoitettua tietä sinä voit päästä luokseni, sillä minun hiusteni yö himoitsee jalokivien tuikkavia tuliperhosia ja minun rakkauteni vaatii kultaisen lippaan asuakseen ja purppuraisen verhon levätäkseen."

Tästä sanasta murtui Siniyön sydän, ja suuri tyhjyys lankesi hänen ylleen.

"Minun lauluni", ajatteli hän, "jonka tuli soida Suuren Hengen ylistystä, on rangaissut minua, koska olen kaiuttanut sitä tomun lapsen kunniaksi."

Hän lähti murheellisena astumaan ja huomaamattaan saapui hän samaan paikkaan erämaan laidassa, jossa hän kerran oli nähnyt tuon kauniin kuninkaantyttären. Ja nyt muistui hänen kuvansa hänen mieleensä kauniimpana kuin milloinkaan.

Hän puhkesi katkeraan valitukseen:

"Mitä hyötyä oli minulla rakkauden lahjasta, kun en kuitenkaan saanut rakastettuani! Minä houkko, joka aioin sulkea hänet sydämeni kultaiseen lippaaseen, koristaa hänet laulujeni jalokivillä ja verhota hänet rakkauteni purppuraan! Ikäänkuin ne olisivat olleet hänen arvoisiaan! Himon, tuskan ja turhamaisuuden mitättömiä helyjä ne olivat ja ne kylvivät vihaa, murhaa, mustasukkaisuutta ja kaikenlaista levottomuutta hänen kynnykselleen ja istuttivat ylpeyden hengen hänen sydämeensä. Ei ole rakkaus oikea tie ihmisten sydämiin. Oi, Suuri Henki, sitten vasta olet todella suuri, Ihmisten Hyväntekijä, jos muutat tuon erämaan hiekan edessäni kullaksi ja jalokiviksi ja annat sen kaiken minulle, jotta minä kullalla ja jalokivillä tilkoitettua tietä myöten pääsisin hänen luokseen, sovittaisin vääryyteni ja kirkastaisin Sinun kuvasi hänen sydämmessään!"

Samassa alkoi koko erämaa säteillä ja säihkyä, ja taivaanrannalla siinsivät kangastuksena kultaisen kaupungin portit. Siitä ymmärsi Siniyö, että Suuri Henki taaskin oli kallistanut korvansa hänen huokaukselleen.

Siniyöstä tuli rikas, vielä rikkaampi kuin kaikki ne kypäräsulhot, jotka hän köyhänä laulajana oli nähnyt vierivän ohitseen palatsiin.

Mutta kulta sai vallan hänessä ja kulta kovetti hänen sydämensä.

Turhaan odotti kuninkaantytär luokseen sitä, joka kultavuoriensa takaa hallitsi puolta maailmaa ja jonka aarreaitassa oli jalokiviä niinkuin erämaassa hiekkajyviä. Vihdoin ei hän enää voinut vastustaa palavaa kaipaustaan, vaan pukeutui kauniiksi, riipusti käädyt kaulaansa ja helmiristit rinnoilleen ja lähti Siniyön luo.

"Sinä yksin olet voinut vastustaa kauneuteni voimaa", sanoi kuninkaantytär. "Kaikista maanpiirin mahtavista olet sinä ainoa, joka et ole tullut minua kumartamaan. Sinä olet voimakkaampi ja ylpeämpi kuin kaikki muut, ja siksi minä rakastan sinua. Olen heittänyt pois ylpeyteni, jotta sinun ei tarvitsisi heittää omaasi."

Siniyö raoitti väsyneesti silmiään:

"Olet liian ruma ja köyhä minulle. Sinun pääsi on tyhjä kuin lasihelmi, sinun sydämesi on kuollut kuin kivi ja sanasi täynnä kavalia käärmeitä niinkuin jäsenesi kissan kultakäätyjä."

Tämän sanottuaan kovettui hänen sydämensä vieläkin enemmän.

Ja mitä enemmän ihmiset kiittivät ja kumarsivat häntä ja tuhlasivat hänelle suosionosoituksiaan, sitä enemmän hän inhosi, halveksi ja vihasi heitä, tietäen heidän rakastavan vain hänen rikkauksiaan. Ei missään ympärillään nähnyt hän enää vilpittömiä mieliä, kaikkialla vain valhetta ja imartelua.

Siitä vapautuakseen pujahti hän joskus valepuvussa ulos asunnostaan ja kierteli tuntemattomana vaeltajana kurjaliston kaupunginosissa. Raa'at solvaukset ja töytäykset ja hänen omaa maankuulua nimeään kohtaan singotut herjasanat vaikuttivat silloin hänen kullanpölyiseen sieluunsa virkistävästi kuin kylpy. Nämä köyhät ja hätääkärsivät ihmiset olivat sittenkin ainoat, joita hän vielä saattoi kunnioittaa, sillä he ainakin kadehtivat ja kirosivat häntä rehellisesti. Mutta hänen kätensä kieltäytyi heitä auttamasta, sillä hän oli liian ylpeä ostamaan heidän rakkauttaan.

Omantunnon rauhan luuli hän kuitenkin siitä huolimatta voivansa itselleen kustantaa, ja hän palkkasi erityisiä viranhoitajia hyväntekeväisyyttä harjoittamaan. Mutta tuskin olivat nämä kultaan koskettaneet, kun he jo kuivettuivat hyviin töihin kykenemättömiksi.

Näin kävi jokaisen, joka siihen koski.

Kaikkialla, missä kulta kulki, puhalsi itara ja hedelmätön itsekkäisyyden henki sielut sammuksiin, ja se jätti jälkeensä pelkkiä erämaita.

Ja Siniyö itse riutui pois. Hän ei enää tuntenut, ei tahtonut, ei halunnut mitään. Kaikki inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden siteet katkeilivat hänen sielustaan. Ikävyys kalvoi häntä, elämä painoi, ilma tukahdutti. Hän oli kuin elävänä haudattu kultavuoriensa alle.

Sen vihdoin ymmärrettyään kauhistui Siniyö. Ja viimeisillä voimillaan hän kokosi kaikki aarteensa ja kaivoi ne syvälle maan sisään, jotta ei kukaan enää koskaan löytäisi niitä. Muun omaisuutensa kantoi hän roviolle.

Ja sitä myöten kuin tulen liekit nielivät sitä ja se katosi hänen silmistään, suli hänen sydämensä, ja vihdoin laukesi hän helpottavaan itkuun huoaten:

"Oi, Suuri Henki, Ihmisten Armahtaja, pyyhi pois minun pahojen tekojeni ja minun tekemättömien hyvien töitteni jäljet! Kuolemaa ja kirousta on levittänyt maailmaan se kulta, jonka olen ihmisille antanut, sillä sitä antaissani on minun sydämeni ollut kovempi kuin kivi ja henkeni hedelmättömämpi kuin erämaan hiekka. Ei ole kulta oikea tie ihmisten sydämiin. Kullan vuoksi kadotin kauniin rakastettunikin. Mutta ehkäpä kadotin sen, jota rakastin, että oppisin rakastamaan myös niitä, joita en vielä rakastanut. Ei ole ihmisten sydämiin varmastikaan muuta tietä kuin hyvyys, hyvyys! Oi, että minä vielä saisin elää ja olla hyvä!"

Kun Siniyö oli uhrinsa toimittanut, tunsi hän sydämensä jälleen lämpimäksi ja laajaksi. Siitä hän ymmärsi, että taivaallinen tuli oli armonsa alttarilta taas heittänyt kipinäisen hänen sieluunsa ja antanut hänen jälleen elää.

Hän vaelsi takaisin kaupunkiin mitättömänä ja nöyränä pyytäen ainoastaan saada palvella ihmisiä ja olla hyvä.

Mutta kun hän oli köyhä, ei hän voinut auttaa lähimmäisiään muulla kuin kättensä työllä.

Kun ihmiset huomasivat, että tässä oli sellainen mies, joka ei vaatinut mitään itselleen eikä pitänyt puoliaan, sälyttivät he hänen päällensä kaikki raskaimmat ja karkeimmat työt, orjuuttivat häntä ilmaiseksi, sallimatta hänelle edes yön lepoa ja raviten häntä potkuilla ja piiskan sivalluksilla.

Perin heikkona ja uupuneena täytyi Siniyön vihdoin rukoilla itselleen helpompaa tehtävää. Nälästä ja rääkkäyksestä tutiseva kun hän oli, luulivat jotkut häntä jo ikälopuksi ja myöntyivät säälistä suomaan hänelle talonvahdin paikan.

Tässä toimessa hän aluksi näytti voivan menestyä. Mutta kun tuli tietyksi, että tuon talon vahtina oli sellainen mies, joka ei lyönyt, vaikka häntä lyötiin, eikä koskaan sanonut pahaa sanaa lähimmäisestään, käyttivät hänen isäntäväkensä vihamiehet tilaisuutta hyväkseen, murhasivat talon omistajat ja ryöstivät sen putipuhtaaksi aivan hänen silmiensä edessä.

Siniyö joutui nyt syytteeseen ja sai istua kauan vankityrmän syvyydessä.

Kun hän sieltä vihdoin pääsi vapaaksi, ei kukaan enää huolinut hänen apuaan, tai sitten tarvitsivat ihmiset sitä sellaiseen, johon hän ei kyennyt: väijymiseen, varastamiseen, pettämiseen, valehtelemiseen, keinottelemiseen ja murhaamiseen.

Vihdoin otettiin hänet oikein valtakunnan nimessä uudestaan kiinni, pantiin ase käteen, ja hänelle annettiin määräys mennä yhdessä muiden kanssa tappamaan valtakunnan vihollisia. Kun hän niskoitteli, kieltäytyi edelleenkin surmaamasta ketään, julistettiin hänet yhteishyvän viholliseksi ja maan kavaltajaksi. Ja tällä kertaa olisi hän silmänräpäyksessä saanut hengellään maksaa tottelemattomuutensa, ellei häntä vähämielisenä olisi vapautettu ja heitetty korpeen kuolemaan.

Siinä hänen mättäällä istuessaan ja ihmetellessään sitä, ettei kukaan maailmassa pyytänyt hyvyyttä, niin, ettei maailmassa edes ollut lupa olla hyvä, kulki siitä ohi muuan vanha ja sairas kerjäläinen, joka aneli almua. Siniyö tuli iloisesti liikutetuksi tästä kauan kaipaamastaan hyväntyön tilaisuudesta, mutta samassa muisti hän, ettei hänellä ollut mitään antaa.

"Rakas veljeni!" sanoi hän, "ei minulla ole muuta kuin nämä repaleet ylläni. Jos niillä voin auttaa sinua, niin ota ne!"

Kerjäläinen myöntyi. Mutta tuskin oli Siniyö saanut vaatteensa riisutuksi, kun jo kerjäläinen oikaisi koukistuneen vartalonsa ja rähähti ilkamoivaan nauruun:

"Tahdoin vain todistuksen siitä, että tosiaan olit vähämielinen! Minä olen rosvo ja nämä sinun rääsysi ovat minulle kullan arvoiset. Tästä lähin olen minä Siniyö. Sinulla on ennestään huono maine, jonka loistoa minä nyt aion vähän lisätä. Sinun nimissäsi voin suorittaa vielä monta mainehikasta tekoa, poikaseni! Sinä et osaa todistaa minua vastaan, etkä kelpaa siihen, vaikka osaisitkin!"

Ja rosvo sitoi Siniyön köydellä kiinni puuhun ja jätti hänet siihen.

Suuret tuskankarpalot vierivät Siniyön otsalle, ja hän huusi taivaalle:

"Oi, Suuri Henki, Ihmisten Opettaja, miksi tämä kaikki minulle tapahtuu? Ei ole siis hyvyydelläkään valtaa ihmisten yli! Hyvyys ei ole muuta kuin heikkoutta. Enkö ole ollut kuin majakanvartija, joka väärästä säälistä ja mitättömiin tarpeisiin on jaellut pois öljyn lampusta, jonka piti valaista elämän suurta valtamerta! Oi, Suuri Valonantaja, anna minulle säkene sinun ikuisesta valostasi! Sitä ilman palvelee hyväkin pahaa, niinkuin minäkin olen tehnyt. Minun typeryyteni syy on se, että nyt pahuus riemuitsee ja hyvyys on kärsinyt tappion. Oi, Ikuinen Järki, heitä soihtu minun aivojeni pimeyteen, jotta voisin hävittää pahan juuriaan myöten ja perustaa maailmaan hyvyyden valtakunnan!"

Ja katso, puu kumartui hiljaa vankiraukan yli ja irroitti hellävaroin hänen siteensä.

Kaikkivaltias oli vielä kerran täyttänyt hänen erehtyvän ihmismielensä rukouksen.

Siniyö sai valon vallan. Hänen aivojensa fosfori paloi väkevällä ylemmyydellä yli kaiken muun kansan, itsetietoisena ja kaikkivaltiaana. Sen sähköllä loihti hän esiin luonnon ja ihmishengen salatuimmat voimat, pakoitti ne itselleen alamaisiksi ja keskitti ne kaikki hyvyyden valtakuntaa valmistamaan. Hän keksi järjestelmiä, niin nerokkaita ja täydellisiä, ettei kurjuudella ja onnettomuudella enää ollut mitään jalansijaa, ja puolustuskoneita niin murhaavia ja henkeviä, että tavallinen raaka pahuus väistyi niiden tieltä kuin varjo.

Lopuksi oli hänen vain enää erotettava nisut lusteista ja muserrettava hyvyyden valtakunnan viholliset. Pahan täytyi saada palkkansa, jotta ihmiset jälleen voisivat uskoa oikeuteen.

Ketkä olivat pahoja?

Oh, niitä oli hän nähnyt pitkän vaelluksensa aikana monenlaisia. Hän ei enää oikein tarkasti voinut palauttaa mieleensä heidän pahuutensa mittaa ja määrää. Heissä oli sentään aina ollut jotakin hyvääkin. Siltä ainakin nyt tuntui. Miten aika lievensi! Miten se upotti unhoon kaiken ruman ja nosti esiin muistojen merestä vain kauneuden katoamattomat satusaaret, sen simpukkahelmelliset riutat. Mutta eihän hän ollut kokenut elämässään tuota kaikkea! Tai oli sittenkin! Ja jokainen helmi oli pusertunut esiin kirvelevästä sydäntuskasta, ja tuska saanut alkunsa pahuudesta. Niin, juuri nuo ihmis-ilkimykset olivat tämän kauniin helmitien hänen sieluunsa kirjailleet.

Ja mitä kauemmin Siniyö heihin katsoi, sitä kirkkaammiksi heidän hahmonsa muuttuivat hänen mielessään ja lopuksi he muodostivat, nuo hänen elämänsä pahantekijät, hänen sisäisten silmäinsä edessä vain yhden ainoan, sankan ja juhlallisen saaton, joka hitaasti ja hartaasti vaelsi kohti tuon uuden hyvyyden valtakunnan säteileviä portteja. Nekin, joissa oli kaikkein vähinten hyvää, nyökkäsivät hänelle kuin hyväntekijälleen kiitollisina ja onnellisina päätään, ikäänkuin vakuuttaen: jos me olemmekin huonoimpia, on meissä silloin myös eniten kasvamisen ja kaunistumisen varaa, eniten tilaa hyvälle, eniten ilon aiheita itsellesi, meistä tulee vielä uuden valtakuntasi parhaita jäseniä…

Niin, ehkäpä olikin vain pelkkä onnettomuus syynä heidän pahuuteensa, ja siellä hyvyyden valtakunnassa muuttuvat pahatkin hyviksi, ajatteli Siniyö, ja hänen järkensä, joka ei tähän asti kertaakaan ollut jättänyt häntä pulaan, kieltäytyi häntä neuvomasta enempää.

Silloin päätti hän lähteä yksinäisyyden hiljaisten lähteiden luo kirkastumaan.

Vaelluksensa varrella koetti hän koko ajan etsiä vastaantulevien ihmisten kasvoilta tuota parantumatonta pahuutta, josta hän ennen niin oli kärsinyt ja jonka hävittämiseksi hän oli keksinyt mahtavat murhakoneensa. Mutta ihme, hän ei löytänyt sitä enää! Pikemmin oli hän näkevinään jokaisen vastaantulijan silmässä heijastuksen Suuren Hengen läsnäolosta.

Liian pitkäaikainen tuijottaminen hyvyyden kaukovaltakuntaan oli nähtävästi huikaissut hänen näkönsä.

"Voi minua sokeaa raukkaa", vaikeroitsi hän, "joka en osaa enää erottaa pahaa hyvästä, enkä Suurta Henkeä ryövärin sielusta! Tai ehkä olen erehtynyt alun pitäin! Tai ehkä on maailma ennenkin ollut hyvä ja minä itse yksin paha! Minä itse olen ollut itsekäs, ylpeä, kullanhimoinen, julma, murhan- ja kostonhaluinen ja olen nähnyt muut itseni kaltaisina! Kuka voi antaa valoa minun hämäryyteeni? Luostarin vanhus, viisas Syvärauha on ainoa, ainoa! Takaisin, takaisin hiljaisuuden pyhiin kartanoihin!"

Autuuden Toivon majoissa oli paljon muuttunut Siniyön poissa ollessa.

Se ei ollut enää sama rauhan ja siunauksen tyyssija kuin ennen. Kun veljet olivat tulleet tietämään, että Siniyö oli luopunut heistä maailman vuoksi, olivat he pahentuneet hänestä, ja heidän keskuudessaan vallitsi nyt ainainen riita, kateus, katkeruus ja kaikenkaltainen levottomuus ja tyytymättömyys.

"Siniyö istuu kuninkaantyttären portilla ja laulaa kaikelle kansalle kooten mainetta ja kunniaa, joka oikeastaan kuuluisi minulle", ajatteli Helisevä Puu.

"Siniyöllä on yhtä paljon kultaa ja koristuksia kuin minulla on puissani pomeransseja ja yrttitarhassani kukkasia, eikä hän ole tehnyt mitään niitä ansaitakseen", ajatteli Kultasäde.

"Siniyö on tehnyt hyvyydestään oman ylpeytensä keppihevosen, vienyt sen kaduille ja turuille kaikkien nähtäväksi, pahojen ja pakanoiden pilkattavaksi, ja riistänyt täten harmaalta hiljaisuudeltani pyhyyden sädekehän", ajatteli Vedenkaari.

Ja he unohtivat työnsä ja kinastelivat keskenään niin, että heidän melskeensä tyrehdytti lintujen laulun ja purojen solinan.

Ainoastaan vanha Syvärauha pysyi niinkuin ennenkin vaikenevassa yksinäisyydessään.

Kun Siniyö saapui luostariin, ottivat veljet hänet vastaan iskuilla ja ivasanoilla.

"Me uskoimme, että sinä yksinäisillä vaelluksillasi etsit Suurta Henkeä, mutta sinä etsitkin pahaa maailmaa ja sen viettelyksiä ja pidit meitä kaikkia pilkkanasi. Niin, sinä kavalsit meidät ja samalla kaiken, mitä meissä oli parasta, ja näin pahoiksi olet sinä meidät nyt tehnyt!" huusivat he.

"Rakkaat veljet", vastasi Siniyö hiljaisesti, "olette oikeassa: minä olen ollut paha ja minä yksin, ette te, ei maailmakaan, vaikka sitä kerran luulin siksi. Mutta se johtui vain siitä, että näin silloin maailman itseni kaltaisena. Olen paljon vaeltanut ja tullut lopulta siihen uskoon, että nousimme me vuorille tai laskeuduimme me laaksoon, menimmepä vaikka maailman ääriin asti, emme koskaan kohtaa muuta kuin oman itsemme elämän tiellä. Olen tullut huomaamaan, että meille ei tapahdu muuta kuin mitä me tahdomme itsellemme tapahtuvan, sillä sisäinen tapaus on ainoa todellinen. Jos rakastatte, eivät rakkautenne ulkonaiset vaiheet merkitse mitään, ainoastaan ne itsetuntemuksen vaot, jotka se viljelee sielunne syvyyksiin. Jos teidät kavalletaan, ei itse kavallus ole mitään, ainoastaan se anteeksiantamus ja tietoisuuden valo, jotka se teissä synnyttää. Jos ei tuo kavallus ole vahvistanut teidän uskoanne, avartanut teidän näköpiiriänne, syventänyt teidän rakkautenne alaa, on teidät turhaan petetty, eikä teille silloin ole tapahtunut yhtään mitään."

Syvä ihmettely ja itsetutkisteleva hiljaisuus lankesi veljien yli.

Samassa aukeni Syvärauhan hartauskammio ja vanhus astui sieltä ulos sauvaansa nojaten ja tullen veljien luo.

"Lapset, mistä tämä hiljaisuus ja rauha keskellänne?" kysyi hän. "Ja miksi ovat linnut taas alkaneet laulaa ja purot solista?"

"Siniyö on palannut takaisin."

"Ja hänen kanssaan Suuri Henki", lisäsi vanhus.

"Suuri Henki", kuiskasivat pyhät veljet langeten polvilleen.

"Isäni", huokasi Siniyö, "minä palaan tietämättömämpänä kuin lapsi…"

"Emme koskaan pääse tietämättömyydestämme, me voimme ainoastaan parantaa sen lajia", vastasi vanhus.

"Isäni, en osaa erottaa enää pahaa hyvästä, ja olen nähnyt Suuren
Hengen heijastuksen ryövärin kasvoilla. Missä on oikea Jumala?"

"Oikea Jumala on viisaan sydämessä."

"Kuka on siis viisas?"

"Se, jonka sielussa tieto ja rakkaus, järki ja hyvyys ovat tehneet sovinnon ja jonka sydämen ovelle kolkuttaessaan itse onnettomuus kirkastuu ja laskee aseensa."

"Isäni, suuri onnettomuus on kolkuttanut minun sydämeni ovelle, sillä minä tahdoin tehdä oikeutta ja olla vanhurskas, mutta järkeni ja hyvyyteni jättivät minut pulaan."

"Järki synnyttää oikeudentunnon, mutta ainoastaan viisaus tuo mukanaan todellisen hyvyyden. Järki avaa oven viisaudelle, mutta rakkaus ravitsee sitä. Rakasta ja sinä tulet viisaaksi, tule viisaaksi ja sinun täytyy rakastaa. Sinä hetkenä, jolloin sinä tunsit rakastavasi vihamiehiäsi ja tahdoit palkita pahan hyvällä, sinä hetkenä tulit sinä viisaaksi, poikani."

"Sinä hetkenä kuihtuivat tekojen kukkaset käsissäni."

"Ainoastaan ne teot, jotka eivät olleet parhaimman itsesi tasalla."

"Mitä minun siis tulee tehdä, isäni?"

Vanhus viittasi aurinkoon.

"Olla vain, niinkuin aurinko tuolla, joka pelkällä olemassa-olollaan valaisee ja lämmittää ja karkoittaa pahat kohtalot. Se on viisaan osa."

"Lapset", jatkoi hän sitten kääntyen muiden veljien puoleen, "Siniyön harhailut ovat päättyneet. Hän on aina etsinyt Suurta Henkeä ja nyt on hän Hänet löytänyt ja tuonut hänet mukanaan ikuisiksi ajoiksi Autuuden Toivon majoihin. Ettekö tunteneet, miten hänen tullessaan pahat ajatuksenne lakastuivat ja pahat kohtalot pakenivat ympäriltänne. Siniyö on suuren kilvoituksen kilvoitellut ja saanut rauhan, joka vain harvoille annetaan. Hän on nyt päässyt niille seesteisille korkeuksille, joilla ei mikään maallinen varjo enää pimitä jumaluuden kasvoja. Hänen yönsä on lopussa, hänen autuuden aamunsa alkanut. Siksi olkoon hänellä tästä lähin minun nimeni, Syvärauha, jota aina olen koettanut hurskaudella kantaa, mutta jota en enää tarvitse. Myöskin minä, rakkaat lapseni, olen löytänyt lopullisen rauhan, vielä äärettömämmän ja ikuisemman kuin hän, ja minun henkeni on kohta astuva riemuiten rajan yli suuren Nirvanan syliin."

Tämän sanottuaan kallisti hän päänsä hiljaa olkaa vasten ja hänen silmänsä raukenivat ikuiseen lepoon. "Isä", sanoivat pyhät veljet Siniyölle, "Suuri Henki on puhunut."

"Tapahtukoon siis Hänen tahtonsa nyt ja aina", vastasi Siniyö.

Ja hän lähti, jäljessään vaikenevain veljien hurskas saattue, hiljalleen nousemaan pyhään sypressilehtoon, kohti himmeiden pilarikkojen rauhaa, suitsuttamaan kiitosuhria Suurelle Hengelle, Ihmisten Hyväntekijälle, Armahtajalle ja Opettajalle, ja laulamaan Ikuisen Viisauden ylistystä.

JAMA JA RISTIN MIES

ELI

LAULU RASAGILISTA

Monta kertaa on ihmissuvun alkukehto ehtinyt keinahtaa siitä asti, kun
Hämärän kansa eli. Siitä ei ole enää jälellä muuta kuin varjojen varjo.

Mutta Hämärän suo uinuu vieläkin jossain autiona ja salaperäisenä, asumattomien aarniokorpien kätköön hautautuneena, tuimien tundrojen ja kuumien lähteiden, aukeiden lumiarojen ja hehkuvain tiikeriviidakkojen, maan sydämeen asti viiltävien krokotiilivirtojen ja taivaan pimittäväin alppiketjujen takana.

Siellä se on, Hämärän suo, josta kaikki kertovat, mutta jota kukaan ei enää löydä.

Kullankaivajat, jotka syys-iltoina lumituiskun työntyessä sisään tilapäisen majan hatarasta ovesta yhteenleiriytyneinä tuijottavat kytevän hiilloksen surumieliseen hehkuun, saattavat näin kummitusjuttujen hetkellä innostua haastelemaan Hämärän suon houkutuksista.

Se on aaveiden, menninkäisten ja yöllisten peikkojen karkelotanhut. Niin, kyllähän kaikki sen tietävät, minkätähden siellä virvat tanssivat ja millaisilla paikoilla ne yleensä palavat. Aarteiden yllä! Mutta kirottu on paikka. Ja onneton se, joka uskoo aarnivalkeiden vilkutusta. Suo upottaa, kietoo huumaaviin huuruihin ja tuoksuihin. Kenkään ei sieltä palaa. Ja ryövärien rauhattomat sielut harhailevat näin ijästä ikään aarnihautojen yllä odotellen aarteenkaivajia syväreihinsä. Sillä aikoinaan on sinne hirtetty seitsemän ryöväriä, jotka ovat kaivaneet kultansa maahan, ei kenkään tiedä mihin. Mutta vasta kun joku on palauttanut maan uumenista pois heidän vääryydellä ryöstämänsä kullat ja jalokivet, vasta silloin saavat heidän kirotut henkensä rauhan.

Hiipuva tuli vangitsee hetkeksi karkeat seikkailijat kuin noidan nuotio. Ja joku joukosta alkaa hyräillä hiljaa yksitoikkoisella nuotilla vanhaa arkiveisua:

Hämärän suolla korpit koikkuu,
Hämärän hongissa hirtetyt roikkuu.

Hämärän suolla lyhtyukot liikkuu,
kadotetut sielut mättäillä kiikkuu.

Hämärän suo syö konnut ja pellot,
Hämärän suolla soi tuomiokellot.

Hämärän impi vietteli monta.
Voi matkamiestä, voi onnetonta!

Ahavoituneiden, kovapiirteisten miesten silmät kiiluvat epämääräisten kullanhimokuvitelmien kiihotuksesta. Mutta vaikka he muuten eivät pelkää Jumalaa eivätkä pirua, karmaisee kylmä väristys silloin tällöin heidän selkäpiitään.

— Mikä se on se Hämärän impi, josta laulussa puhutaan? kysäisee joku.

— No se on vain se olematon hui hai, se lirkutuksen liirum laarum, se akkaväen merkki, jota ilman ei mitään viisua maailmassa osata rustata, tokaisee toinen.

— Minua viehättäisi Hämärän suo enemmän, jos siellä tosiaan vilkuttaisi impi eikä seitsemän ryöväriä, virkkaa toinen nuori mies leikillisesti.

— Hämärän suo on suuri vihkimätön hautausmaa, siellä makaa kokonainen kansa, alkaa vanha, takkupartainen ukko kertoa. Tiedetäänhän tuo. Ei se aina ole ollut sellainen upottava liejukasa, sellainen paholaisen vellikattila kuin nyt. Kerran lainehti se viljavina vainioina ja vilisi elämää ja ihmisiloa. Mutta yltäkylläisyydessään Hämärän kansa käänsi sydämensä pois Jumalasta ja kielsi maan, ravinnon-antajansa. Silloin aukeni maa…

— Ja Hämärän impi on varmaan se sama tyttö, joka asetti leivät astinlaudakseen, ettei kastelisi kauniita tanssikenkiään, keskeyttää toveri.

Vanhus vaikenee loukkaantuneena.

— Jaarituksia kaikki! ryhtyy nyt puheisiin jäyhän näköinen mies. Jos tuo ihmeellinen virvojen suo todella on olemassa, on se yksinkertaisesti mätänevien aineiden kaasutynnyri. Siitä syntyvät nuo näköhäiriöt.

— Miks'ei siellä siis voisi mädätä kokonainen kansakin!

— Ja seitsemän ryöväriä!

— Ja kaunis tyttö!

— Niin, ja lisäksi aarteineen päivineen!

Ryöväriveri nousee jälleen kullankaivajain päähän.

Jokainen on näkevinään edessään kuin hyppivänä tulenkielenä salaperäisen lyhtyukon, joka viittoo mättäältä mättäälle, kunnes vihdoin aarteen paikka aukeaa…

Mutta villit aropaimenet, jotka ovat rakentaneet kotinsa hurjan hevosen selkään, jotka ajavat villejä härkiä ja yötä päivää karauttelevat silmänkantamattomia lakeuksia, he tietävät, ettei nopeimmallakaan orhilla saa kiinni Hämärän suota. Se on, ja sitä ei ole. Se kierii edellä kuin kärrin pyörä, tai jälessä kuin käärmeen kerä. Se on kohtalo, kehto ja hauta, liete, josta ihminen hetkeksi nousee ja johon hän jälleen kerran vajoaa, kun maa pettää jalon ratsun alla…

Mutta Hämärän immen alkuperäisen nimen on aikojen halki puhaltava tuuli heidän herkkiin luonnonlapsenkorviinsa säilyttänyt. He manaavat sitä uhmaten ja hellitellen, silloin kun luonnon lepyttämisen tarve puhkeaa loitsivaksi hoilaukseksi heidän levottomassa mielessään:

Hei myrskyhyn soita!
Hi-oo, hi-uu!
Kas Hämärän noita
jo ilmassa lensi
Rasagil, Rasagil!
Hi-oo, hi-uu!
Sen silmät loistaa
kuin lahopuu.
Rasagil, Rasagil!
Hi-oo, hi-uu!

Häävuoteemme tuolla
— hi-oo, hi-uu —
on Hämärän suolla!
Hei ratsumies!
Rasagil, Rasagil!
Hi-oo, hi-uu!
Kuin kukkanen hohtaa
sen hehkuva suu.
Rasagil, Rasagil!
Hi-oo, hi-uu!

Ja vieläkin etäämmäs on Hämärän suon usvainen tarupiiri kylvänyt kuvitelmiensa helmellistä härmää, kauas uneksivien pronssi-ihoisten laaksolaisten palmukaupunkeihin, pyhien, hitaina vierivien virtojen marmorikaltaiden vieremille. Sielläkin nuori turbaanipäinen, Tuhat yksi yön kasvatti haaveilee kauniista Rasagilista. Mutta hänen mielikuvituksessaan on Rasagilin yöllinen noitaratsastus muuttunut lumotun prinsessan loppumattomaksi kaihoksi.

Siellä hän, tuo iki-ihanainen Hämärän suossa, suuren lumpeen kukan terälehdellä uinuu ikuista untaan, kunnes joku ritari hänet vihdoin vapauttaa lumoista. Vain kerran vuodessa hän herää kärsimyksensä kauheaan tietoisuuteen. Silloin hän ojentelee valkeaa kättään ilmaan Hämärän suon huuruista. Tai kohoaa taivaalle kuin punapalteinen pilvenhattara särkyäkseen heti jälleen kyyneliksi ja pudotakseen pisara pisarelta takaisin tuohon niljaiseen lampeen, johon paholaiset ovat kytkeneet hänen sielunsa. Tai tanssii hän mieletöntä tanssia kuin lepattava tulenliekki kiertäen vankilansa ympärillä kehää, joka on loputon kuin hänen vapauden-ikävänsä, sammuakseen taas aamun sarastaessa pois kokonaiseksi vuodeksi…

Nuorukaisen silmiin syntyy seikkailunhalun hehku.

— Dnaya, sanoo hän tummalle, turpealle imettäjälleen, joka seisoo hänen vierellään viuhkaa leyhytellen, kerro taas minulle satu Rasagilista. Kuvaa hänen kauneuttaan.

Musta vaimo hymähtää:

— Entä sitten, jos hän onkin kaunis. Se kauneus on noidan kauneutta, joka katoaa, jos siihen koskettaa. Se on ansa. Sanotaan, että kerran olisi muuan jalo ritari päättänyt uhrata itsensä tuon onnettoman suoprinsessan pelastamiseksi. Hän oli lyönyt kuoliaaksi kaikki jättiläislierot ja lasisilmäkäärmeet, jotka vartioivat suon silmää. Niin, hän oli, onneton, tunkeutunut aina keskihetteelle asti, aivan noidutun unikukkasen kupeille asti. Siinä hän oli pysähtynyt ja huutanut prinsessaa nimeltä: Rasagil, Rasagil! Silloin oli toiselle puolen lampea suon huuruista noussut yht'aikaa seitsemän alastonta naisolentoa, joiden silmät olivat etanoita, hiukset vettä valuvaa vesiruohoa, ruumis vihreää liejua. Ja ne olivat istuutuneet riviin mättäälle ja niiden rinnat luikersivat pökkelöisten polvien väliin kuin käärmeet. Sen hirveämpiä noitia ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt. Ja kun hän kysyi lumo-olennoilta: Kuka teistä on Rasagil? räjähti hänen korviinsa kammottava naurunrämäkkä ja kaikki seitsemän alkoivat ryömien häntä lähestyä ja heidän jäleltään peittyi maa kuin niljaiseen lukin seittiin. Silloin luopui ritarista rohkeus, hän pudotti miekkansa ja syöksyi kauhun vallassa pakoon. Kun hän vihdoin pääsi ihmisten ilmoille, oli järjen valo hänet jättänyt. Paholaiset olivat ottaneet hänenkin sielunsa, säikytettyään sen ensin ulos ruumiista kammottavilla näyillä. Jaa, jaa, muori huokasi syvään. Mikä lienee koko Rasagil! Minä puolestani luulen, että hän on noita hänkin, ja istuu öisin kalmistolla susien kanssa kaluamassa kuolleiden luita. Jaa, jaa, juuri niin minä luulen.

— Missä on Hämärän suo, muori? kysyy nuorukainen.

— Varjelkoon sinua Kaikkitieto voimallinen suurissa sotavaunuissaan! Sellaista ei pidä kysyä. Se on siellä ja täällä. Niinkuin liekkiä ympäröi savu ja peilinkalvoa tomu, niin ympäröi hyvän ja pahan henki ihmistä joka paikassa.

Ja vanha uskottu orjatar leyhyttelee hiljaa viuhkallaan pois auringon ja liian kuumeisen sadun hehkua nuorukaisen kulmilta.

Näin kiertelee ammoin eläneen Rasagilin maine vieläkin laulun ja tarinan siivillä. Mutta mikään laulu ei kerro Jamasta, Hämärän kansan viimeisestä kuninkaasta, jonka nimeen kuitenkin läheisesti liittyy koko Hämärän kansan ja Rasagilinkin kohtalo, ja joka muutenkin varmasti oli merkillisempi henkilö kuin Rasagil.

Tämä on Jaman tarina sellaisena kuin se on kulkeutunut erääseen yksinäiseen tunturiluostariin ja siellä kuin ihmeen kautta säilynyt jälkimaailmalle:

Jama oli korkea ja voimallinen kuningas, oikeamielinen ja hyvä. Hänellä ei ollut muuta kuin yksi vika, se ettei hänellä ollut Jumalaa.

"Minä olen matkustanut maailmaa paljon", sanoi hän usein, "ja olen nähnyt monenlaisia jumalia. Milloin ovat ihmiset kumartaneet niitä näkyvässä muodossa, kullassa ja kuolleissa kivissä, milloin taas kuunnelleet niiden ääntä tuulessa ja myrskyssä, katselleet niitä kasvoista kasvoihin auringossa ja ajattomassa avaruudessa. He ovat maanneet niiden edessä polvillaan ja ryömineet kuin madot rukouksessa ja aina ovat he olleet yhtä onnettomia. Jumalat ovat olleet julmia ja kuuroja. Pahalle on käynyt hyvin ja hyvälle huonosti. Samum-tuuli on tuhonnut vääryydellä jumalisenkin muulinviejän karavaanin, aurinko pistänyt kuoliaaksi viattoman, rutto ahmaissut uutteran ja hyvinvoivan heimon. Ja siitä ovat ihmiset ärtyneet entistä ilkeämmiksi. En tarvitse sellaisia jumalia. Aina osaan olla itse parempi isä lapsilleni. Pahuus tulee onnettomuudesta. Koetan tehdä heimoni onnelliseksi, niin se samalla tulee hyväksi."

Ja kuningas Jaman tuumat näyttivät menestyvänkin.

Ei kellään ollut niin onnellista ja ihanaa maata kuin Hämärän kansalla. Myrskyt ja luonnonvoimat kaarsivat sitä. Vain vienot länsituulen vireet humisivat silkin pehmoisina huokauksina täyteläisissä banaani- ja leipäpuissa, guanapensaissa ja sokeriruovostoissa. Ihmiset kasvoivat iloisiksi ja eläimellisen kauniiksi. Elämä vieri eteenpäin rikkumattomassa sopusoinnussa, erottavaa juopaa hyvän ja pahan, rikoksen ja rangaistuksen, vapauden ja orjuuden välillä ei ollut.

Jamalla oli kolme poikaa, Hadra, Tamir ja Liu-Liu, ja yksi tytär,
Rasagil.

Onnellinen isä, joka pojissaan, ja syystä kylläkin, ihaili voiman, älykkäisyyden ja hyvyyden kolmea peräkkäistä ilmestysmuotoa, näki taas tyttäressään Rasagilissa maailman täydellisimmän kauneuden moitteettoman perikuvan.

Näytti tosiaan siltä, että Jaman menestys ilman Jumalaa oli saattava häpeään koko Jumalan olemuksen.

Mutta Jumala ei salli itseään pilkattavan.

Jumala näki, että Jama sydämessään kallistui yhä enemmän jumaloimaan omaa itseään. Mutta kun hän kuitenkin oli puhdas ja korkeatavotteinen, päätti Jumala suuressa armossaan pelastaa hänen kuolemattoman sielunsa iankaikkisesta kadotuksesta ja ilmoittaa itsensä tälle korskealle kuninkaalle, joka ei tahtonut Hänestä mitään tietää.

Hän lähetti Jaman tykö Ristin miehen.

— Kuningas Jama, sanoi Ristin mies, minä olen tullut sinun luoksesi johdattaakseni sinut Jumalan tykö.

— Mitä varten? naurahti Jama. Etkö näe, että osaan hoitaa asiani ilmankin Jumalaa, niin, että menestyn paremminkin kuin ne, jotka joka hetki huutavat jumalia avukseen.

— Jumala on ainoastaan yksi, sanoi Ristin mies. Hän, joka tekee veden pieniksi pisaroiksi ja ajaa pilvensä kokoon sateeksi, kätkee valkeuden käsissänsä ja käskee sen palata, osoittaa aamuruskolle hänen sijansa ja määrää ihmiselle hänen elonsa päivät. Ilman Häntä on sielu sidottu surkeuden köysillä ja se hukkuu ennenkuin se sen havaitseekaan, ja vääryydet ja ylitsekäymiset ovat sen ainoa askare.

— Mistä vääryydestä voit minua soimata, Ristin mies? kysyi kuningas.

— Kiittämättömyydestä.

— Näkee, että olet muukalainen etkä tunne minua, virkahti kuningas hymyillen. Ei ole ketään koko maassani, joka minua syyttäisi väärämielisestä ynseydestä tai armottomasta kitsaudesta, vielä vähemmän unohtavasta kiittämättömyydestä. Jokaiselle olen runsain käsin palkinnut hänen vaivansa, eikä minun omatuntoni pääse minua siitä kalvamaan koko minun elinaikanani, sillä minun hyvät tekoni todistavat minun puolestani.