Nousukkaita: Luonnekuvia

NOUSUKKAITA

Luonnekuvia

Kirj.

L. ONERVA

Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911.

SISÄLLYS:

Pentti Korjus. Raina. Marja Havu. Neljä ihmistä. Väsymystä. Naamiaiset. Satu. Kaija. Arvostelija. Veren ääni.

PENTTI KORJUS

Ovikello soi kiivaasti monta kertaa.

Pentti Korjus kuunteli sitä kiusaantuneesti. Hän katsahti kelloon ja painautui takaisin vuoteelleen. Oli jo puolipäivän aika ja Pentti oli maannut valveilla aikaisesta aamusta alkaen. Ei tehnyt mieli nousta, ei voinut nukkua. Hän ajatteli, ajatteli päänsä ympäri lukemattomaan kertaan, mutta ei keksinyt mitään pelastuksen mahdollisuutta. Hänen avuttomat aivonsa kehräsivät epätoivon vimmalla, mutta turhaan: järki jätti hänet pulaan, tiet olivat ummessa joka suuntaan, elämä kaikkialla vastassa kuin korkea vankimuuri. Nyt oli hän siis vihdoin tullut rajalle, jollaista hän ei koskaan äärettömässä rajattomuuden kaipuussaan ollut tunnustanut itselleen olevaksi, nyt oli hän voitettu. Maailma oli äkkiä käynyt niin ahtaaksi, ettei siinä enää ollut tilaa hänelle.

Pentti Korjus ummisti silmänsä koettaen olla ajattelematta mitään. Paras oli lepuuttaa hermojaan. Saattoihan vielä joku onnellinen sattuma tulla avuksi. Täytyi tyyntyä. Mutta mielikuvat eivät antaneet rauhaa. Monenlaiset näyt läikehtivät hänen silmänsä pimeässä sisäkalvossa, ne vaeltelivat värillisinä sekuntinopeina varjoleikkeinä ohitse, ne toivat hänen eteensä kauan sitten kalvenneita muistoja, herättivät eloon lapsuuden-aikaisia tapahtumia, ammoin nurmen alle nukahtaneita vainajia. Kaikki hänen elämänsä kirjavat vaiheet vuorottelivat hänen mielessään milloin valuen aivojen läpi pitkänä yhtämittaisena virtana, milloin irrallisina, syttyen ja sammuen, liittyen ja särkyen hämäräin, käsittämättömien lakien mukaan, unen ja todellisuuden rajamailla.

Taas soi kello. Tällä kertaa harvaan, vakavasti, juhlallisesti.

Pentti hypähti istualleen. Tuskan hiki kihoili hänen otsaltaan. Ihmiset olivat aivan hulluja tänään! Kuka mahtoi se taaskin olla ja mitä tahtoa? Kenties joku, jonka nimi oli tänä päivänä lankeavissa vekseleissä! Mitä vielä! Huomiseen säästyi skandaali joka tapauksessa. Ja kaikki saattoi muuttua vielä. Tässä mielentilassa hänen ainakin oli mahdoton avata, se olisi ollut oman itsensä kavaltamista, oman itsensä kavaltajaksi tunnustamista. Ei ennenkuin viimeisellä hetkellä! Ei koskaan voinut toki liiaksi viivyttää omaa perikatoaan. Hyvä jumala, eikö siis todellakaan ollut enää mitään tietä ulos tästä umpikujasta!

Hermostuneesti alkoi Pentti kävellä edestakaisin huoneessaan ja koko hänen ruumiinsa vapisi niinkuin vilutaudissa. Vihdoin hän raukeana vaipui tuolille kirjoituspöytänsä ääreen ja vaistomaisesti tarttui hän vapisevin sormin levällään olevaan osotekalenteriin.

Nimiä, nimiä, nimiä!

Ne tanssivat hänen edessään älyttömästi, armottoman pilkallisesti, tutut ja tuntemattomat. Apua ei tullut sieltä, selaileminen oli turhaa, sen tiesi Pentti vallan hyvin. Sillä siinä hillittömässä kiihotustilassa, missä hän viime päivät oli elänyt, oli hän jo yrittänyt kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja, sellaisiakin, jotka olivat lähellä rikoslakia. Hän oli käynyt päässään läpi kaikki keinottelut, huijaukset, onnenpotkaukset, hän oli pantannut toisen omaa, verottanut vilpillisesti virallisia rahastoja, lainannut naisilta… Pitemmälle hän ei voinut mennä. Hänen voimansa ja kykynsä olivat tässä suhteessa tyystin loppuun kulutetut.

Huomenna siis tapahtui tuo lopullinen kumoonpurjehdus. Jo kauan oli hän sen tuntenut tulevaksi, aikoja sitten lukenut sen elämänsä ennustähdistä. Tapahtui vain se, minkä täytyi tapahtua, jota ei voinut estää. Turhaan pinnisti hän vastaan. Ääretön hervottomuus tuntui lamauttavan hänen aivojaan. Ne toimivat kuin horroksissa, epäyksilöllisellä välinpitämättömyydellä.

Huomenna siis… 14000 markkaa… Siirtyivät pois joiltakin… Mitä se liikutti häntä! Ne joutuivat sen sijaan joillekin toisille… Kenelle, se oli yhdentekevää, kun ne kuitenkaan eivät enää koskaan voineet joutua hänelle… Hänen elämänsä oli lopussa… Mutta ne olivat kaikki kerran sentään kulkeneet hänen käsiensä kautta, hän oli sentään elänyt, elänyt 14000:n markan edestä, ostanut nuorella ijällään elämää 14000:lla markalla! Kuinka moni sai sitäkään! Oikeastaan hänen siis tuli pitää itseään onnellisena…

"Kaikki loppuu aikanaan", mutisi Pentti puoliääneen ja naurahti samassa omalle äänelleen, joka toimi ikäänkuin itsetiedottomasti, ilman isäntää. Mistä tulikin tuo vanha virrensäe hänen huulilleen?

Pentti istahti vuoteensa laidalle ja hänen katseensa harhaili hajamielisesti pitkin lattiaa. Hän huomasi olevansa sukkasillaan. Vanhat, punaraitaiset villasukat! Miten ne olivat ilmehikkään näköiset! Hän jäi tuijottamaan niihin. Jokainen esine eli tänään omaa, salaperäistä elämäänsä. Kaikki herätti hänessä mielikuvia, yksin sukatkin. Ne olivat mummun kutomat. Pitkään aikaan ei hän ollut muistanut mummuvainajaansa. Nyt näki hän ilmi-elävänä mummun edessään. Kyyssyselkäisenä hän mennä köpitteli itsekseen pihamaalla tai istui tuvan nurkassa keinutellen ruumistaan ja hyräillen samassa tahdissa jotakin virrenvärssyä vanhanaikaisella, venyvällä kirkko-nuotilla, jonka kansa oli luonut omiksi tarpeikseen jo kauan ennen urkujen aikakautta. Vanhemmuuten hän aina huokaili ja Pentin koulupoikavuosina hän ei lakannut surkuttelemasta nykyajan kansaa. Alati hän hoki: "Onko nyt pakko noin päätään vaivata, pääseehän sitä hautaan vähemmälläkin. Jumala vielä pään sekoittaa. Ei ole hyvä tutkia Luojan töitä. Jos vielä ylpeyden henki saa vallan. Ei Herra anna itseään pilkata. Käy vielä niinkuin vaarillesi. Sekin eli jumalatonta elämää, kiroili ja joi viinaa, mutta kuolikin haasian alle".

Mummu itse kuoli rauhallisella kuolemalla ja vähää ennen lahjoitti hän Pentille kaksi tusinaa harmaita sukkia, jotka hän hämärtyvin silmin pirtin sopessa oli kutonut. Miksi oli hän tehnyt niin? Miksi tekivät ylipäänsä ihmiset mitään? Itsensä vaiko toisten vuoksi, vapaasta tahdostaan vaiko pakosta? Miksi oli mummu kutonut hänelle nuo sukat? Olisihan hänkin ehtinyt hautaan vähemmällä.

Pentti muisti kovin selvästi, mitä hän sanoi, kun hän kurttuisilla, vapisevilla käsillään kantoi sukkanyytin, ainoan perintönsä, Pentin huoneeseen: "Jotta jäisi jotakin mummun muistoa, jotta Pentti muistaisi, että nuo ovat sen vanhan kurppanan kutomat, silloin kun mummua ei enää ole"…

Mitä oli noiden sanojen takana? Eikö niissä värissyt kuolemattomuuden kaipuu, joka kulki kokonaan toista uomaa kuin virsikirjan ja postillan? Tarve painaa leimansa tähän maailmaan, pidentää elämäänsä edes muistolla. Ja niin vaatimattomassa muodossa! Joitakin pareja harmaita sukkia ainoastaan. Mummu parka, hänellä ei ollut varaa pysyvämpään ikuisuuteen! Miten pieni se oli hänen kohdaltaan, miten lyhyt ja rajoitettu! Se mureni vanhojen harmaiden sukkien kera, kuoli par'aikaa yksinäisen nuorukaisen kiittämättömissä aivoissa, sittenkin luultavasti ainoat koko maailmassa, jotka vielä säilyttivät hämärän kuvan vanhasta talonpoikaisvaimosta.

Pentti itse oli kerran unelmoinut paljon kunnianhimoisempia unelmia omasta kuolemattomuudestaan. Siksi oli hän ponnistautunut erämaan povesta ilmoille, tullut laajemmille ja aurinkoisemmille kilpatanterille. Hänen oli onnistunut piirtää nimensä muutamien kymmenien ihmisten tietoisuuteen, siinä kaikki, ei mihinkään muuhun. Heidän kerallaan katoaisi hänenkin nimensä ja elämänsä tietymättömiin, katoaisi hyvin pian. Pentti tunsi sen varmasti, varmemmin nyt kuin koskaan ennen. Ei mitkään voimanponnistukset kyenneet takaamaan hänelle, talonpojan pojalle, sitä sopusointuista siipien kantavuutta, joka tuli sivistyneenä syntyneen osaksi. Hänen ihmistyyppinsä oli epätäydellinen, ylimenoilmiö, traagillinen, mutta ei kaunis, alunpitäen perikatoon tuomittu, pitkospuuksi Suomen suuressa suossa. Hänenkin täytyi vielä alistua vaarinsa kohtaloon: juoda viinaa ja kuolla haasian alle.

* * * * *

Pentti ei ollut tuhma. Hän oli aina nähnyt selvästi itseensä, hän näki kyllä hyvin sen turmion siemenen, mikä hänen sielussaan iti. Mutta hän ei voinut kitkeä sitä pois, se oli jo syntymässä kylvetty. Hänessä asui metsä-ihmisen rajattomuuden kaipuu. Hän oli kyllästymätön, hän ei koskaan saanut tarpeekseen. Aistien vaatimus ei ollut hänelle mitään suloista hekumaa, nauttiminen ei ollut nautiskelemista, se oli kipeää, kuluttavaa himoa, josta hän tahtoi päästä, mutta josta hän ei päässyt ennenkuin oli saanut tyhjentää maljan sakkaan saakka. Hänen täytyi juoda siksi, että hän kaatui, syödä siksi, kunnes ruumis kieltäytyi enempää vastaanottamasta, rakastaa yltiöpäisesti ja älyttömästi, kunnes yökötys, ihmis-inho ja itsehalveksinta vihdoin lannisti hurjistuneen luonnon.

Se, mikä muille oli leikittelyä, oli Pentille luonnonpakkoa. Hän oli nälkämaiden lapsi. Esi-isien kohmettuneet vietit ja vaistot olivat äkkiä tässä ensimäisessä kultuurin koskettamassa raakamaassa heränneet väkivaltaiseen elämään. Hänellä oli niiden kirvelevä nälkä perintönä. Hän ei voinut mennä välinpitämättömänä ainoankaan ruokapöydän tai juomapaikan, ei ainoankaan naisen ohitse. Vuosisatoja alaspainetut nautinnon-idut puhkaisivat esiin pyyteitä, joita ei yksi elämä jaksanut tyydyttää. Ensimäisen auringonpaisteen niitä hyväillessä ne työnsivät kulumattomasta maaperästään ilmaan ennen tuntemattomia, villeytyneitä jättiläisvesoja. Ja niillä oli jättiläisen ruokahalu. Ne eivät syöneet, ne ahmivat, raatelivat, nielivät pakahtuakseen. Ne ojentuivat kaikkiin ilmansuuntiin, kasvoivat rajusti ja kuolivat pian. Voiman nousu ja tuhlaus olivat ainoat elämäntuntemukset, joista ne tahtoivat tietää.

Täten heittelehti Pentti lakkaamatta hurjuuden ja tylsyyden, himon ja kyllästyksen, kiihkon ja inhon välillä. Väliasteikko puuttui häneltä ja niinmuodoin kaikki taltutetun yhteiskuntaihmisen tavat ja tarpeet. Hän ei pysynyt rajoissa, ei osannut lopettaa siinä niissä muut, hän löi helposti päänsä seinään siinä, missä muut pelastautuivat ehein nahoin ja ainainen skandaali väikkyi hänen päänsä päällä.

Pentti tiesi tämän kovin hyvin, hän tiesi, ettei hänestä koskaan voi tulla viljeltyä ihmistyyppiä, ettei hän koskaan voisi kokonaan voittaa rajuja pyyteitään eikä kankeata makuaan. Sivistys saattoi mennä hänen päähänsä, ei koskaan hänen veriinsä. Mutta sitä eivät muut saisi tietää. Se oli hänen elämänsä pohjimmaisin salaisuus, sen syvin tragiikka, jota vastaan ja jonka puolesta hän joka hetki sai olla valmis taistelemaan pysyäkseen pinnalla. Sitä varten täytyi hänen siepata naamio sieltä, toinen täältä, oppia käyttelemään erilaisia aseita, puhumaan erilaisista asioista, ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja ajatustapoja, kaikkea sitä, mikä häneltä itseltään puuttui.

Ja ehtiäkseen tässä yhdessä elämässä edes päänsä kannalta käydä läpi ne kehitysasteet, jotka kultuuri-ihmisen on omattava ja jotka luonnollisissa oloissa vaativat sukupolvien työtä, täytyi hänen temponsa olla äärettömän nopea. Hänellä ei ollut aikaa noudattaa luonnon hitaita lakeja, nuolena syöksyi hän heti läpi eri säätyluokkien suoraan hengen aatelistoon, mutta oikeastaan pääsi hän ainoastaan henkiseksi nihilistiksi. Nuo moninaiset äkkiä siepatut tiedot, taidot, ajatukset, tunteet ja maailmankatsomukset olivat irrallisina, hedelmättöminä, sikin sokin hänen päänsä täpötäydessä varasto-aitassa. Mitään elimellistä yhteyttä ei voinut syntyä näiden keinotekoisesti koottujen liikatietojen välillä. Pentti piti kunnia-asianaan ymmärtää kaikki elämänilmiöt, vastakkaisimmatkin, mutta tästä ensimäisestä kaikki-hyväksymisen ja kaikki-hylkäämisen väsymyksestä hän ei jaksanut enää nousta. Hän ei päässyt sen pitemmälle kuin että: mikään ei ole mitään, ja sisällistä tukea vaille jäi hän ajelehtimaan hylkynä inhimillisten ajatusten rannattomalle, tarkoituksettomalle valtamerelle.

Murheen sekaisella ironialla totesi Pentti oman pintapuolisuutensa. Hän tunsi ottaneensa asenteen, jota hän ajan pitkään ei jaksaisi kannattaa, vapauden, johon hän ei ollut kypsä, vapauksia, joihin hänellä vielä ei ollut oikeutta. Hän oli ne ainoastaan ryöstänyt itselleen oman käden häikäilemättömällä oikeudella. Hän oli suuri lapsi, täynnä aavistuksia, ituja ja mahdollisuuksia, täynnä omavaltaista, itsekästä tahtomista. Huikaistuin silmin kurkoitti hän kättään elämän hyvää kohti, tavoitti kiinni kaikkea, mikä kiilsi ja kimmelsi, kysymättä ollenkaan oliko se terveellistä vai ei. Ja useimmiten olikin tämä ihanuus hänelle myrkkyä, jota vastaan hän ei ollut immuuni.

Joku kuri, joka olisi pannut ahtaat, vankat rajat tälle virmalle, ala-ikäiselle hengelle, joka olisi kytkenyt sen siihen auran kurkeen, mihin se kuului, olisi sen pelastanut. Mutta Pentti ei tahtonut tietää mistään tällaisista rajoista. Luonto määräsi ne kuitenkin. Se oli ainoa tuomari, jonka hän saattoi tunnustaa. Joka ei jaksanut kannattaa asemaansa, putosi alas. Siinä kaikki. Ja Pentti oli varma siitä, että kun hän kerran putosi, putosi hän suorastaan maantien ojaan, sinne mistä oli tullutkin, kuten tekevät aina nousukkaat, joilla ei ole minkäänlaisen sukuperinnön kannattavaa verkkoa allaan.

Sentähden ei Pentillä ollut varaa paljastaa kenellekään muulle asemansa onttoutta ja horjuvaisuutta, sitä sisäistä pelkoa, joka häntä itseään kalvoi. Hänellä ei ollut varaa olla mieleltään ylväs, hänen asemansa tuomitsi hänet ainaiseksi teeskentelijäksi ja valehtelijaksi, vaille sekä itsekunnioitusta että kunniantuntoa. Joka hetki täytyi hänen käytellä muotoja, jotka eivät olleet hänen omiaan. Hän, jolle vielä itselleen paljous oli tärkeämpi kuin laatu, oppi mittelemään maku-asioissa maan hienointen kanssa. Hän oppi tietämään, mitä ja miten milloinkin tuli puhua politiikasta, tieteestä ja taiteesta, hän arvosteli mitä raffineeratuimpien mittapuiden mukaan teatteria, musiikkia ja maalausta. Hän raivosi epätoivon vimmalla omaa kansaansa kohtaan, jonka raaka korva vielä kaipasi torvisoittoa ja kehittymätön silmä pyysi sirkusta, kuitenkin hyvin tietäen, että hän itsekin marssi mieluummin tahdissa ryssän musiikin jälessä, joka vaikutti patologisesti koko hänen elimistöönsä, kuin haukotteli sinfoniakonserteissa, joissa hän näön vuoksi oli pakotettu istumaan. Ja kun hän oli ollut hienoilla päivällisillä ja käyttäytynyt siellä kaikkien seuratapojen mukaisesti, kohteliaasti ja kohtuullisesti, juoden sopivan määrän viinejä ja hoidellen keskustelua asiallisesti ja arvokkaasti, niin syöksyi hän sieltä päästyään päistikkaa kaupungin epäilyttävimpiin pimentoihin.

Se aistillisen ilon kipinä, joka jokaisesta elämännautinnon kosketuksesta kirposi hänen sieluunsa, yltyi siellä heti hillittömäksi lieskaksi, tuhoavaksi tulipatsaaksi, joka pimitti hänen silmänsä järjettömällä nautinnonhimon tuskalla ja ajoi hänet sokeasti rajattomien irstailujen riistamaille. Hän saattoi silloin hautautua vuorokausimääriksi jonnekin kolmannen luokan syrjäkapakkaan ja juoda itsensä tajuttomaan tilaan. Hänestä tuli täten salajuomari ja salasyömäri, salaraiskaaja ja salamässääjä, yhteiskunnallinen kavaltaja, joka sovinnaisen kuorensa alla suojasi ja salasi raakalaista, vaarallista, mielipuolista ja rikollista väkivallantekijää. Hän ei päässyt siitä erilleen, se oli kytketty häneen elinkautisen vangin katkeamattomilla kahleilla ja hänen täytyi silloin tällöin säästyäkseen sen raivolta, heittää raatelupaloja sen hurjistuneille himoille.

Mutta vaikka Pentti tunsikin, että tämä ei riippunut hänen omasta tahdostaan, että hän siis oikeastaan oli syytön, ei se kuitenkaan vapauttanut häntä omantunnonvaivoista. Hän pelkäsi, että joku saattaisi arvata hänen salaisuutensa, että joku saattaisi ilmiantaa hänet, ja eniten pelkäsi hän siinä suhteessa omaa ruumistaan. Hän kirosi alati mielessään sen suuria, talonpoikais-raskaita, rehellisiä muotoja, jotka eivät tahtoneet jaksaa kannattaa uutta keinotekoista asemaansa. Penttiä oli lapsesta saakka kiusannut tieto siitä, että hän vartaloltaan oli kömpelö ja muodoton: hänen ulkokuorensa oli henkisen miehen asunnoksi aivan liian tanakka ja paksu, hänen kasvonsa epäsäännölliset, karkeat ja pettämättömän lihalliset. Ja hän tiesi, ettei hän tämän yhden elämän aikana ehtinyt muuttaa muotojaan yhtään sirommiksi. Kun hän kaupunkilaisten tapaan valvoi ja elosteli, rääkkäsi hermojaan ja herkutteli, söi ja joi, ei hänen ruumiinsa siitä kulunut hienoksi, kuten hienojen ihmisten, yöelämä ei hionut sitä intressantiksi, vaan turmeltumattomuudessaan se myrkystä turposi ja tursistui vesitautiseksi ja inhoittavaksi, ja hänen kasvonsa saivat pian maalaisjuoppolallille ominaisen pöhötyksen.

Omista piirteistään luki Pentti joka päivä lakia itselleen, niistä näki hän päivänselvästi, ettei hänellä vielä ollut oikeutta kellua pinnalla, ei varaa kaupunki-elämän nautinnoihin. Hänen olisi pitänyt talttua, malttaa mielensä, pysytellä puritaanina ja askeettina tai tehdä lapsia, itsensä kieltävää työtä ja uneksia elämän iloja vasta tuleville polville. Mutta oli myöhäistä enää palata siihen. Hän oli kerran nähnyt edessään maailman kimmeltävät ihanuudet eikä tahtonut hellittää otettaan. Ja mitä varmemmaksi hän tuli otteensa luisumisesta ja taistelunsa epätoivoisuudesta, sitä hulluuttavammin houkutti hänen aistejaan tämän lyhyen hukkuvan elämän hurmaus. Kaikista katkerista kokemuksistaan huolimatta hän ei voinut siihen tottua eikä kyllästyä. Se oli aina yhtä uutta, ihmeellistä ja pyörryttävän mukaansa vetävää.

Se veti Pentin pois työstäkin. Tai oikeastaan hänen täytyi tehdä niin paljon, että hän ei ehtinyt tehdä mitään kunnollisesti. Ennenkuin hän, maalaispoika, jolla ei ollut tukea alhaalla eikä apua ylhäällä, ollenkaan pääsi sisälle siihen kultuuripiiriin, johon hänen kunnianhimonsa kurkoitti, oli hänen täytynyt keinotella kaikilla mahdollisilla elämän-arvoilla. Hänen oli ollut pakko varustaa itsensä sitäpaitsi monella tarpeellisella asialla, m.m. hienoilla tuttavuuksilla, moitteettomilla puvuilla ja rahoilla. Viimeksi mainittu oli vaikeinta. Pentti sai kuten kaikki köyhät ihmiset maksaa joka asiasta moninkertaiset korot ja niiden hankkimiseen täytyi hänen käyttää kaikki kekseliäisyytensä.

Ylioppilas-ajan alkuvuodet olivat vielä verrattain helpot. Maailma oli niin avara, tiet avoinna joka suuntaan, osakunnan kassat käytettävissä ja tulevaisuuden tuulentuvat ehjinä. Pentti oli tunnetusti lupaava ja kyvykäs. Hän lauloi Y.L:ssä ja avusti iltamissa, piti puheita kokouksissa, kävi luennoilla, kirjoitteli sanomalehtiin. Hän julkaisi pienen runovihon, sillä lunastaen pääsylipun taiteilijapiireihin, ja hän hoiteli ylioppilaskunnan luottamusvirkoja. Näillä ensimäisen nuoruuden ylimalkaisilla ansiotöillä hankki hän itselleen joltisenkin kannattajajoukon. Mutta rahoja tarvittiin vuosi vuodelta yhä enemmän, asema kiristyi, ja rahapuuhat alkoivat niellä uhkaavan osan Pentin elämästä. Pienet kunnianhimot olivat suuren vihollisia; ne muodot, jotka Pentti ensin itsesäilytysvaistossaan oli ottanut naamioikseen, tappoivat hänestä alkuperäisen sisällön. Ne päämäärät, jotka hän aikoinaan oli asettanut itselleen, näyttivät hänestä päivä päivältä yhä tarkoituksettomammilta.

Siksi paljon oli Pentti ollut taiteilijain parissa, että hänkin oli oppinut halveksimaan akateemisuutta ja porvarillisuutta, aivan niinkuin hän olisi ollut yksi heistä. Se ihailu, jota hän alussa oli tuntenut yliopistollista henkeä kohtaan, oli vähitellen muuttunut syväksi ylenkatseeksi. Suurella kaunopuheisuudella hän osasi kuvailla sen varjopuolia: miten se puhalsi erämaiksi ihmissielut kuin samum-tuuli, miten yliopisto, joka oli pystytetty taikauskoisen kansan keskelle kuin vaskinen käänne korpeen, hengettömänä hirviönä kivettävän Medusan tavoin nyt katsoi kuoliaaksi kaiken elämän, tappoi taiteen, alensi tieteen viisastelujen ja virka-arvojen astinlaudaksi… Kandidaattitutkinto, hänen lähin käytännöllinen päämaalinsa, tuntui hänestä inhoittavalle jo aatteensa puolesta, se oli kuin selän köyristys byrokraattisille ennakkoluuloille. Mutta Pentillä ei ollut mitä panna sijallekaan. Hän oli hengen ylimys ilman pääomaa.

Ja kuitenkin hänen täytyi vedota sekä yliopistoon että porvaristoon aina tarpeen vaatiessa. Yhä suuremmalla kyynillisyydellä heitteli hän valheita ympärilleen.

Mutta vuodet kuluivat, hän oli jo vanha ylioppilas ja yhteiskunta alkoi vaatia häneltä työn tuloksia. Hän syytti köyhyyttään ja monien pikku virkojensa paljoutta ja koetti täydellä todella pakottaa itsensä tuohon vastenmieliseen lukutyöhön. Mutta se ei käynyt enää. Päivästä päivään hoidettavat vekselit veivät hänet alati ulko-elämään ja kiinnittivät hänet Helsinkiin.

Kotitalossaankaan hän ei enää ollut käynyt vuosikausiin. Syyksi siihen hän ilmoitti työn, virantoimitukset, jotka sitoivat hänet määrätyiksi tunneiksi kaupunkiin joka päivä. Ja isä oli tyytyväinen ja kiitollinen näistä selityksistä. "Saa kiittää Jumalaa niin kauan kuin on työtä näinä aikoina, jolloin on niin paljon työttömiä ja leivättömiä ihmisiä".

Tämä valheellinen suhde kotiväkeen vaivasi Penttiä melkein enemmän kuin keinottelut toveripiirissä. Ja yhä uudestaan ja uudestaan hän teki itselleen kivi-kovan lupauksen viedä lukunsa johonkin päätökseen ja sitten vakiinnuttaa asemansa säännöllisellä työllä, millä tahansa.

Hän teki rehellisiä ponnistuksia päästäkseen maallekin saadakseen rauhassa työskennellä, mutta se ei ollut enää mahdollista. Kiristyväin raha-asiain verkko oli jo kiertynyt kuin rautavanne hänen ympärilleen. Hän oli Helsingin vanki.

Mutta kun hän kerran oli Helsingissä, oli hänen mahdotonta pysyä kotona työpöytänsä ääressä. Taloudelliset huolet sitoivat hänen ajatuksensa. Ja jo kavioiden kapse, joka kadulta tunkihe sisään, sytytti hänen vereensä tuon levottoman polton, joka oli koko hänen turmionsa alkusyy.

Tuon kivillä lasketun, hedelmättömäksi lannistetun luonnon keinotekoinen jyry oli seireenein soittoa hänen korvilleen, ja aavistus siellä paraikaa kuohuvista elämännautinnoista ei antanut hänelle rauhaa. Hänen täytyi jälleen syöksyä ulos…

Sitten tuli lisäksi epätoivo. Pentti näki olevansa syvyyden partaalla, luisulla pinnalla, josta ei enää mikään mahti maailmassa voinut häntä pelastaa. Nousukasta ei voinut kannattaa muu kuin työ ja sitä hän ei ollut ehtinyt tehdä. Hän oli noussut vain langetakseen takaisin.

Nyt oli vihdoin tullut tuo pelätty hetki. Ja vaikka Pentti jo kauan oli valmistanut itseään siihen, totuttanut itsensä perikadon ajatukseen, ei hän sentään ollut tyynin mielin voinut antautua. Hän oli vielä viimeisillä voimillaan pannut aikaan väkivaltaisen ajojahdin rahan jälkeen ja huomattuaan sen turhaksi, oli hän ollut tuskasta ja tuhon pelosta aivan mieletön, hurjistellut kuin hullu unhoittaakseen, kuollakseen tai tullakseen tylsäksi. Ja lopuksi vasta, kun rääkätyt, ruoskitut hermot olivat aivan halvautuneet, oli hän saanut itsensä suostutetuksi alistumaan tappioon, joka ei kuitenkaan enää ollut vältettävissä.

Nyt tunsi hän jo kuuluvansa laitakaupungin ihmisyyteen. Eilen oli hän jo käynyt läpi koko tulevan elämänsä, tehnyt tuttavuutta uuden sukunsa kanssa. Sen masentavampaa alennustilaa ei voinut enää tulla.

* * * * *

Hän heräsi sameaan iltapäivään jossakin vieraassa komerossa muistamatta ollenkaan, miten oli joutunut sinne. Hän kurkisti ulos pienestä, likaisesta neliruutuisesta ikkunasta, jota paljaat, romuiset pelargonian rungot kiertelivät. Ulkona satoi tihua ja kaksi mustaa kissaa istui liikkumattomina vastatusten sadetta pitämässä ikkunalaudalla, joka oli melkein maan tasalla.

Penttiä puistatti. Hänen päänsä oli raskas ja silmänsä turvoksissa, ja niinkuin pahantekijä pujahti hän kenenkään huomaamatta ulos takaiselle kujalle. Hän tunsi itsensä saastaiseksi ja kunniattomaksi. Hän ei tahtonut tavata ketään tuttavaa, hän ei uskaltanut mennä keskikaupungille. Hän käveli tietymätöntä, määrätöntä, elämään kyllästynyttä kävelyä. Ja häntä vastaan tuli lukemattomia samanlaisia väsyneitä, loppuun rääkättyjä ihmisiä. Ei koskaan ollut hän vielä nähnyt niin paljon onnettomia…

Hän oli joutunut keskelle köyhälistön pyhäpäivää.

Ja suurkaupunki syöksi onkaloistaan ilmoille kaikki raskaan työviikkonsa mustat orjat. Se purki taivasalle maan-alaisista konehuoneistaan hämärän kansaa, joka harvoin näki aurinkoa, rumia, kuihtuneita ihmis-olioita, jotka eivät ollenkaan käsittäneet, miksi he olivat heitetyt elämän kurjuuteen…

Häntä vastaan tuli säälittäviä, näivettyneitä pariskuntia, miehiä tytöt kainalossa ja vanhoja mummoja virsikirjat nyytissä. Heissäkin eli siis itsepettäjän itu, pyrkimys ilon harhaluuloon niinkuin Pentissäkin, epätoivoisten sielujen taikauskoinen kurkoitus onneen, kaikkeen siihen, jota ei näe, jota ei ole, mutta jonka pitäisi olla…

Koneellisesti seurasi Pentti paksun ihmisvirran yhteistä tahtoa. Hän ei eronnut heistä mielestään enää miksikään yksilöksi, hänkin oli vain samaa rahvasta, samaa elämän murtamaa aines-massaa… Sillä oli enää vain yhteinen sielu, joka kammoksui tätä pyhäpäivän hiljaista tyhjyyttä, jolloin rattaat seisoivat ja turtuneet aivot alkoivat lähettää esille arvoituksia ja kysymyksiä, joihin ei ole vastausta…

Pentti ei tahtonut myöskään mitään ajatella, ei uskaltanut. Hän pyysi vaan tappaa aikaansa ja ajatuksiaan.

Hän meni muiden mukana niihin huvipaikkoihin, joita oli tarjolla. Elävistä kuvista Eläviin kuviin…

Hänen hermojaan tyynnytti ihmeellisesti tuo tylsä mielenkiinto, kaikki muuttui yhdentekeväksi, omantunnonvaivat lakkasivat ja kurjuuden löyhkällä ja kaiken-turhuuden-tunnolla kyllästetty ilma turrutti aistit suloisesti raukaisevalla helteellään… Hänen oli siinä hyvä olla. Kone surisi lakkaamatta kuin yhteiskunnan ratas, kuvat vaihtuivat, ihmiset menestyivät ja sortuivat, siinä murhattiin, myrkytettiin, varastettiin ja annettiin anteeksi, kärsittiin ja tehtiin vääryyttä, tapeltiin ja pelastuttiin kepposten avulla… Siunattu komedia, epätoivoisten lohduksi keksitty! Se tasoitti ilon ja huolen, teki autuaan tylsäksi, löi lamaan aistit ja ajatukset, tahdon ja tunteen, pelasti olemasta kahden avuttoman itsensä kanssa, kuulemasta levottoman sydämensä ja päänsä myötäsyntynyttä kaipuuta ja kyselyä. Vanha, vaivautunut työmies torkkui Pentin toisella puolen ja toisella puolen istui yksinäinen, keskenkasvuinen tyttö, joka pimeässä harjoitti jalkakurtiisia ja väliajalla iski silmää lapsellisesti ja turmeltuneesti…

* * * * *

Taas soi ovikello.

Pentti säpsähti hereille horrostilastaan. Jäykkänä kauhusta tuijotti hän oveen. Hänen hengityksensä melkein salpautui. Hän pelkäsi. Mitä? Tuota ovea, jonka takana seisoi pyöveli, joku tuntematon, joka toi mestausmääräyksen, kuolema…

Kuoleman edellä vain tuollaiset kuvasarjat kulkivat. Koko elämä. Näkikö hän sen nyt edes oikeassa valossa?

Pentti huomasi, että hänen poskensa oli märkä, että hän oli itkenyt tietämättään…

Kello helähti vielä kerran vihaisesti. Pentti luuli hermojensa katkeavan. Tätä ei voinut kestää. Hänen täytyi päästä ulos tästä kidutuksen kammiosta, jossa hän istui saarroksissa, niinkuin loukkoon ahdistettu eläin. Nopeasti puki hän ylleen ja melkein juoksujalkaa kiiruhti hän alas portaita välttääkseen tapaamasta vastaantulijoita. Kadulla vasta hän vähän rauhoittui.

Maailma oli tänään kokonaan toinen kuin eilen. Likaisesta sade-ilmasta ja tahmeasta sunnuntai-yleisöstä ei merkkiäkään missään. Ihmiset tulvehtivat keimaillen ja ilakoiden kauniissa keväisessä puolihämärässä. Heidän hermoissaan tuntui olevan sähköä, samaa salaperäistä odotusta kuin luonnossakin, tuntemattoman ilon janoa. Ja kaikkien silmistä tuikahteli sama epämääräinen kimmellys. Katu kannatti niin keveästi, se nosti jalat maasta aivan itsestään.

Sinä vuonna oli kevät tullut tavallista aikaisemmin. Oltiin vasta huhtikuun puolivälissä, mutta kadut olivat jo kuivat, lumi poissa, ilma leuto ja täynnä maan-alaisen puhkeamisen tuoksua.

Pentti käveli ja unohti hetkeksi tuskansa. Hänen silmänsä uivat tässä haaveen ja kaihomielen kyllästämässä hämärteessä ja maailma näytti niin oudon kauniilta…

Mutta sitten palautuivat entiset painostavat mielikuvat uudelleen. Hänen kohdaltaan oli maailman kauneus lopussa. Kenties oli tämä viimeinen kevään ja ilon himarrus, jonka hänen silmänsä enää koskaan näkisivät. Ellei hän joutuisikaan tyrmään, niin ainakin takaisin korpeen, mistä oli lähtenytkin, ijäkseen salomaiden hiljaiseen hautaan, jossa niin monta rappiolle mennyttä elämää sai unohduksen rauhan ja anteeksiannon.

Hän oli nähnyt jo useita tovereistaan painuvan sinne. Eihän hän ollut mikään poikkeus. Joka vuosi syöksi tämä valoisa, helisevä pääkaupunki pimentoihin satoja nuoria ihmisiä, jotka se oli käyttänyt loppuun, joilla se ei tehnyt enää mitään, joka vuosi sai se uutta turmeltumatonta verta maaseudulta, uusia herkkiä lapsensieluja syödäkseen. Nousukaskultuuri ei tiedä mitään säälistä eikä armahduksesta. Ja kuitenkin miten säälittävä oli heidän kohtalonsa! Ensin ylivoimainen taistelu alhaalta ylös ilman nimeä, ilman rahaa, ilman tukea minkäänlaista. Sitten pari vuotta pinnalla. Hurja ajojahti kaikkea sitä pintapuolisuutta kohti, mitä pinnalla vaaditaan. Ja ensimäisen uupumuksen merkin näytettyään armotta alas takaisin! Kenties he eivät tehneet erehdyksiä enemmän kuin hienotkaan ihmiset, mutta heillä ei ollut ainoaankaan lupaa, he olivat toisin rakennetut. Heidän ruumiinsa, joka olisi kestänyt kovinta päivätyötä, ei kestänyt kapakkaa, heidän henkensä, joka olisi ollut luja kieltäymyksen taakan alla, ei kestänyt nautinnon, epäuskon ja kyynillisyyden ammottavaa tyhjyyttä. Mikä siis oli heidän paikkansa Suomen nousevassa päivässä? Hukkua hämärän lintuina, tulla niitetyiksi kuin nimetön heinä miljoonain muiden kanssa, painua jykeväin hirsien lailla täytteeksi hyllyvään maaperään, jonka kerran tuli kannattaa korkeita palatseja ja onnellisempia ihmisiä. Mutta heistä ei arvatenkaan säilyisi muuta muistoa kuin korkeintaan maine heidän rikoksistaan ja raakuuksistaan. He, muodottomat, tulevat mitatuiksi muotojen mukaan, he, joilla vielä oli renessansin rajattomuus veressään, tulevat tuomituiksi rajallisten lakien mukaan.

Pentin mieli heltyi niin kumman kaihoisaksi ja herkäksi tätä kaikkea ajatellessaan kirkkaan-hämäreisessä kevät-illassa. Ah, hyvästi siis, ihanan maailman ihana ilo, ihmisviisauden sinertävä sähkö, joka vain sen verran oli hänen silmiään häikäissyt, että se oli häneltä järjen vienyt!

Huomaamattaan oli Pentti tullut keskikaupungille. Hänen korviinsa kuului kaukainen soitto. Hän alkoi vaistomaisesti kävellä ääntä kohden ja hänen askeleensa johtivat hänet Kappelin edustalle.

Varhaisen kevään vuoksi se oli avattu jo näin aikaiseen. Se tulvehti valoa ja ihmisten sorinaa ja torvet puhalsivat surullista, kiihkeää valssin säveltä, joka ei koskaan ollut tekemättä vaikutustaan Penttiin. Se kävi aina läpi hänen jäseniensä, se sytytti hänen verensä ja aistimensa, se pakotti hänet sokeasti ryntäämään eteenpäin, se herätti hänen rajattomimmat nautinnonhimonsa.

Hurja, epätoivon sekainen riemu valtasi hänet. Tämä oli hänen hautajaismusiikkiaan! Omat peijaisensa hän vielä viettäisi. Tänään vielä hän, katuojaan kaatunut, saattoi komeasti, rehellisen miehen tavoin astua valaistuun juhlasaliin, kultuurin kukkuloille. Tänään vielä hän saattoi yhteiskunnallisen kunniansa viimeisellä tähteellä keinotella itselleen hyvän seuran ja iloisen illan. Tämä oli hänen päästötutkintonsa. Nyt tuli hänen näyttää, oliko hän oppinut roolinsa, omasiko hän ne muodot, joista hän oli maksanut niin kalliin hinnan. Vielä viimeisen kerran! Huomenna hän oli häväisty, kuollut mies.

Pentti kokosi ryhtinsä, ja varmoin askelin, huulet iloisessa hymyssä, pystypäisenä kuin nuori kuningas hän astui Kappelin valoa säteilevälle korokkeelle yhtyen sen ensimäisten kesävieraiden ilakoivaan parveen.

RAINA

Pitkään aikaan ei Helsingissä puhuttu mistään muusta kuin Raina Valmarin kuolemasta.

Mikä oli saattanut hänet ampumaan revolverin kuulan otsaansa? Toiset arvelivat jotakin sydämen surua, toiset tiesivät, että hänen äänijänteensä olivat vioittuneet, hänen laulajatar-uransa ainiaaksi mennyttä ja että tämä oli aiheuttanut tuon epätoivoisen teon, toiset johtivat koko jutun äkillisestä mielenhäiriöstä. Kaikki ne kaavakkeet, jotka tällaisessa tapauksessa tavallisesti tulevat kysymykseen, sovellutettiin eri äänilajeissa poloiseen vainajaan. Ihmisten ärsytetty hermosto vaati jonkinlaista selitystä, oli se sitten uskottava tahi ei.

Eräässä seurassa, jossa minäkin satuin olemaan mukana, ahdistettiin etenkin erästä neitiä, jonka tiedettiin joitakin vuosia sitten asuneen Parisissa samassa paikassa kuin Rainakin.

— Millainen hän oli?

— Mitä luulette?

— Mitä tiedätte hänestä?

Tällaisia kysymyksiä sateli hänen päälleen. Ja hän vastasi aina.

— Minä en tiedä hänestä yhtään mitään.

Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta näytti sensijaan vaivaantuneelta ja minä arvasin, että hän sittenkin tiesi enemmän kuin mitä tahtoi sanoa.

Päästyämme seurasta erilleen, hän alkoi kadulla purkaa kiusaantumistaan:

Tuollainen on todellakin sietämätöntä! He tahtovat ainoastaan ravintoa juoruilleen. He soisivat kuulevansa jotakin pahaa. Tai he uskovat, että on olemassa jotakin ehdottomasti pahaa, joka on hyvän vastakohta. Ikäänkuin ei sama asia voisi olla sekä paha että hyvä, aivan olosuhteista riippuen. Ei koskaan pitäisi kysyä: mitä, vaan: miten? Mutta he näkevät maailman itsensä näköisenä ja silloin se on varmaan kovin ahdas. Siksi ei voi sanoa mitään, ei sanaakaan toisesta, jos ei tahdo vahingoittaa häntä. Ainoastaan sellaisille, joille mikään inhimillinen ei ole vierasta, voi vapaasti ja vaaratta puhua toisesta ihmisestä…

Sitäpaitsi oli aivan totta, mitä sanoin Rainasta. En todellakaan tiedä syytä hänen sammumiseensa. Se, mitä tiedän hänestä, on minulle itsellenikin arvoituksen tapaista, jotakin niin kaukaista ja ihmeellistä, etten uskalla sen perusteella ruveta yhdistelemään hänen elämänsä lankoja enkä tekemään noita tavallisia itsevaltaisia ja itsevarmoja päätelmiä, jotka muuten kyllä ovat heikkouteni. Mutta minun täytyy myöntää, että olen nykyään hyvin paljon ajatellut häntä. Olen yksityiskohtaisesti mielessäni käynyt läpi sen lyhyen ajanjakson, jona sivuutimme toisemme elämässä. Se tapahtui noin neljä vuotta sitten Parisissa. Sen jälkeen en ollut kuullut hänestä hiiskaustakaan ennenkuin nyt, jolloin hänen kuolinsanomansa herätti hänen kuvansa jälleen tietoisuuteeni. Itse asiassa en ollut koskaan voinut häntä oikein unohtaa. Sillä hän oli ihmeellisin nainen, minkä milloinkaan olen tavannut, ainoa, joka on tehnyt minuun syvän, unohtumattoman vaikutuksen. Ja kuitenkin pidettiin häntä hyvin pintapuolisena ja sellaiselta hän minustakin alussa tuntui.

Sattumalta jouduimme samaan asuntoon. Raina oli näennäisesti silloin hyvin onnellinen. Hän oli juuri saanut esiintyä ensimäisen kerran Colonne-konsertissa. Hänellä oli kaunis, voimakas mezzosopraano, hän oli älykäs, suorastaan säkenöivä, hänellä oli paljon ihailijoita ja yksi rakastaja. Hän ei ollut kaunis, mutta pikantti, koko olennoltaan, puvultaan, puhetavaltaan ja käytökseltään. Hän ei ollut käynyt koulua paljonkaan, mutta hänellä oli luonnollinen, nopea ajatusjuoksu ja verraton vaisto, joka ei koskaan iskenyt harhaan. Hän ei milloinkaan sanonut mitään tyhmää ja melkein aina jonkun sukkeluuden. Ja mikä ihmeellisintä: rohkeimmatkin kompapuheet tuntuivat hänen suussaan hienouksilta. Raina oli kaikkien huvitusten keskipiste, hän oli ensimäinen kaikkialla, missä tarvittiin kekseliäisyyttä, rohkeutta ja iloa, aina valmis nautintoihin. Hänelle näkyi sopivan kaikki ja hän kaikkiin. Hänellä oli ihmeellinen kyky sulautua eri tyylilajeihin, hänellä oli niitä varastossa melkein mitä lajia tahansa, kaikki muut paitsi ei sentimentaalista. Siihen oli hän aivan mahdoton. Hänen äänenpainonsa olivat aina kirkkaat, selvät, hänen tahtinsa nopea, hämärätunnelmissa unelmoiminen näytti olevan vierasta hänen olemukselleen. Hänessä oli jotakin poikamaista ja samalla seikkailijatarta. Sentähden vaikuttikin hän ensi alussa minuun vieroittavasti ja ärsyttävästi, ja minä leimasin hänet mielessäni kovin kevyeksi ja pintapuoliseksi. Häntä ei voinut lähestyä niinkuin muita suomalaisia tyttöjä, ei yhteisten kärsimysten, haaveiden tai muistojen pohjalta, ei tunteilemisen tietä ollenkaan. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään kärsimyksiä eikä haaveita, ei mitään sisällistä yhteistä ympäristönsä kanssa.

Minä pääsin hänen lähelleen aivan ulkonaisten asianhaarain vaikutuksesta. Kuten jo mainitsin, meillä oli sama asunto, ja olosuhteiden pakosta opimme vähitellen sangen tyydyttävästi sietämään toistemme seuraa. Ennen pitkää tuli minusta sitäpaitsi Rainan vakituinen rakkausposteljooni. Rainan rakastajana oli silloin eräs hänen Parisissa asuvista maamiehistään, kuvanveistäjä Karilas, eikä hän sitä keneltäkään erittäin peitellytkään. Kaikki tiesivät sen, ja siksi se ei suinkaan ollut mikään erikoinen tuttavallisuuden tai syvemmän avomielisyyden osoitus hänen puoleltaan, että hän silloin tällöin lähetti minun mukanani Karilaalle tervehdyksiä, jotka olivat hyvinkin yksityistä laatua. Olin siihen aikaan Parisissa kieliopinnoita harjoittamassa ja Karilaan atelieri osui olemaan aivan matkani varrella minun mennessäni tunnille erään yksityisprofessorini luo. Kernaasti muuten olinkin Rainan välittäjä, se ikäänkuin jollakin lailla kutkutti silloista kokemattomuuttani ja turhamaisuuttani. Karilaasta taas en koskaan ollut pitänyt, joten Raina epäilemättä sai minusta uskollisimman ja luotettavimman lähetin koko kaupungissa. Sen oli hän tietysti huomannut ja siksi juuri minut valinnut, niin ainakin itse itselleni uskottelin.

Ensin tein nuo pikku palvelukset, kuten sanoin, pelkästään uteliaisuudesta, jostakin hämärästä tuntemattoman kaipuusta, seikkailunhalusta kielletyille alueille. Mutta myöhemmin, kun opin tuntemaan Rainan paremmin, tein tuon kaiken hänen itsensä vuoksi. Opin pitämään hänestä ja minulla oli tarve olla hänelle hyvä. Hän oli sitä, mitä naiset yleensä eivät milloinkaan ole: itsestään vastaava, rehellinen, komea, rohkea olento, kokonaan vapaa pikkumaisuudesta ja halpamaisuudesta. Toinen ihminen ei yleensä näyttänyt häntä liikuttavan. Tämä ominaisuus, joka ensi alussa vaikutti vastenmielisesti, muuttui pitkä-aikaisemman yhdessä-olon mukana yhä miellyttävämmäksi. Hän ei koskaan kadehtinut, ei tuominnut, ei soimannut ketään, ei koskaan pahastunut, ei edes ilkeämielisyyksistä, ei koskaan sanonut halventavaa sanaa lähimmäisestään. Ilma hänen ympärillään oli aina kevyt ja kirkas. Hän leikitteli, mutta hänen leikkinsä oli iloa ilon vuoksi, vailla mitään tarkoitusta, hyvää tai huonoa. Juuri tällä ihmeellisellä irrallisuudellaan kiinnitti hän minut itseensä, tällä käsittämättömällä yksinäisyydellään, sillä se oli hänen luontoaan, siinä ei ollut pisaraakaan ylpeyttä eikä kerskailua. Tietämättäni ja tahtomattani tulin hänen ystäväkseen, ilman mitään ulkonaisia muotoja, ilman keskinäistä suhtautumista edes, tunsin sen ainoastaan oman itseni yksinäisessä syvyydessä. Oikeastaan olisin tahtonut joskus olla intiimi, mutta hän ei antanut siihen koskaan pienintäkään aihetta tai tilaisuutta. En päässyt hänen uskotukseen. Asiat, jotka muille ihmisille olivat syvimmän antautumuksen, lujimman luottamuksen merkkejä, eivät merkinneet hänelle mitään. Hän ei ollut arka rakkaus-suhteestaan eikä maineestaan. Häntä ei näyttänyt yleensä painavan mikään sellainen seikka, joka olisi pakottanut hänet purkautumaan, liittoutumaan toiseen, pyytämään tukea. Siksi en minäkään voinut purkautua, en kertoa, mikä mieltäni painoi, en sanoa sitä, mitä mieleni teki sanoa. Ehk'en olisi voinut sanoa sitä missään tapauksessa, mutta näin ollen se ainakin oli mahdotonta.

Mitä enemmän rupesin pitämään Rainasta, sitä enemmän aloin vihata hänen rakastamaansa Karilasta. Ja päivä päivältä kävi minulle yhä vaikeammaksi olla Rainan viattomana rakkaus-lähettinä. Sillä minusta tuntui melkein siltä kuin olisin itse pettänyt häntä, silloin kun välitin hänelle miestä, joka petti häntä. Niin, minä tiesin, että hän petti Rainaa, monen kanssa, monella monituisella tavalla. Sen tiesi muuten koko suomalainen siirtola ja noiden kunnon kansalaisteni äänessä olin välistä huomaavinani jonkinlaisen yliotteen, jonkinlaisen keinotekoisen säälin, kun he puhuivat Rainasta. Tämä loukkasi minua vielä enemmän kuin itse tuo petokselle perustettu suhde, joka oli ainoastaan heidän keskeisensä asia. Minua ihmetytti vain, kuinka Raina saattoi olla noin tuhma, ettei hän huomannut sitä, minkä kaikki muut huomasivat. Rakkaus mahtoi sittenkin tehdä ihmiset aivan sokeiksi.

Rainan sielunelämästä ei voinut tietää mitään. Tunnustukset eivät kuuluneet hänen tapoihinsa. Ja kenties hän ei itselleenkään tehnyt enemmän selvää sisällisistä laeistaan kuin muille. Hän oli auttamattomasti kevytmielinen, onnellisesti pintapuolinen ihminen. Niin ainakin uskoin. Siihen asti, kunnes tapahtui se ainoa lähestyminen, ainoa kosketus, mikä minulla milloinkaan oli hänen sieluunsa, se, joka ainaisiksi ajoiksi kaiversi hänen kuvansa muistooni.

Oltiin joulukuussa. Minun piti vielä jouluksi palata kotimaahan ja minulla oli ainoastaan muutamia päiviä enää jälellä Parisissa. Käytin tätä loppuaikaa kaikenlaiseen maleksimiseen ja Parisin-muistojen hankkimiseen. Silloin sainkin äkkiarvaamatta elämäni pysyvimmän muiston. Raina sairastui, sai äkillisen kuumeen, niin että hänen täytyi paneutua vuoteeseen. Olin lähdössä ulos ja menin tapaamaan häntä kysyäkseni, tarvitsiko hän ehkä jotakin kaupungilta.

Raina viivytteli vastaustaan. Sitten hän melkein ujosti sanoi:

— Niin, jos viitsisit pistäytyä Karilaan luona ilmoittamassa, etten tänään voi tulla… Olen sairas. Mutta minusta olisi hauskaa, jos hän voisi tulla tänne.

Toimitin Rainan asian. Karilas vastasi nauraen, että hän mieluummin tulee silloin kun Raina on terve. Kenties huomenna.

Se suututti minua. Miks'ei voinut hän tulla tänään, kun hän kuitenkin tiesi Rainan odottavan! Mutta en virkkanut siihen mitään, sillä mitä se minua liikutti. Ja salaa olin mielissänikin, että tuo mies kerran oikein paljasti törkeytensä. Saisi Raina itsekin nähdä, miten vähän Karilas oikeastaan hänestä välitti.

Kertasin rehellisesti Rainalle Karilaan sanat ja odotin Rainan siihen jotakin sanovan. Mutta hän vaikeni. Pitkään aikaan emme kumpikaan puhuneet mitään. Vihdoin virkahdin minä:

— Olisi minusta Karilas voinut tehdä sen verran sinulle mieliksi, että olisi tullut. Onhan tuollainen vallan luonnotonta.

— Ei, vastasi Raina hitaasti, se on kovin luonnollista…

— Kuinka! Että mies, joka rakastaa, kieltäytyy tulemasta sairaan ystävänsä luo, joka odottaa häntä!

— Hän ei rakasta minua. Olen hänelle vieras ja välinpitämätön.

Raina sanoi tämän ilman pienintä hentomielisyyttä, niinkuin minkä ulkopuolisen, joutavan asian tahansa.

Katsoin häneen hämmästyneenä.

— Sinä erehdyt, Raina, varmaan, koetin sopertaa.

— Minä tiedän sen. Se on ollut niin alusta asti.

— Mutta kuinka sitten voit ollenkaan sietää häntä, hänen petollista pilaansa, hänen valheellisuuttaan ja teeskenneltyä rakkauttaan?

— Ei hän teeskentele sitä. Hän on aivan viaton. Ei hän väitäkään rakastavansa minua.

— Ja kuitenkin… kuitenkin hän on sinun… rakastajasi… Kuinka sinä voit sallia sitä? En ymmärrä…

— Minä rakastan häntä, sanoi hän koruttomasti, se on onneni…

— Mutta eikö sinulla ole sen vertaa ylpeyttä! Kuinka sinä voit! Ottaa syliisi miehen, joka tulee luoksesi kuin… kuin… Enkä ymmärrä, kuinka hän viitsii tuota peliä…

— Mies tarvitsee naista ulkopuolella rakkaudenkin, etkö sitä ymmärrä… yhtä hyvin siis minua kuin jotakin muutakin.

— Mutta sehän on kauheaa, inhoittavaa, alhaista! Raina, sinä puhut mahdottomuuksia, pahaa pilaa! Et tiedä itse, mitä sanot! Kuinka voit sinä, joka rakastat, juuri siksi, että rakastat, olla tekemisissä porttolapsykologian kanssa? Sehän tahraa sinutkin. Sillä teidän välillänne on ääretön siveellinen ero!

Rainan kuumeiset silmät kiiluivat kattoon viheriän yölampun himmeässä valossa ja hän puheli kuin itselleen päätään hiljaa tyynyllään vieritellen:

— Ei tahraa minua, ei ole eroa… Olen samanlainen kuin hänkin. Porttolapsykologiaako? Onko se jotakin pahaa, rumaa, kuuluuko se miehelle enemmän kuin naiselle? Mitä se sitten on? Sitäkö, että aistit ja vaistot pyytävät nautintoa, että hermosto tahtoo tulla sähkökosketukseen toisten samoin toimivien kanssa, että ihmiset pyrkivät yhteisleikittelyihin huolimatta sydämensä autiosta yksinäisyydestä, tahtovat jakaa toisilleen edes ulkonaista iloa, kun eivät kuitenkaan voi antaa sisintä minäänsä? Minkä sille voi, jos se ei antaudu? Ei kellään ole oikeutta vaatia sitä tilille. Silloin loppuisi kaikki ilo maailmasta, tanssi lakkaisi ja nuoruus kuihtuisi. Kaikkihan se vain on kuorta, näennäistä, mutta onko se sentähden arvottomampaa? Tanssisalissa keinutaan ventovieraiden sylissä vain sentähden, että on suloista tuntea elollisen sykähtelevän ihmisolennon kosketusta. Minusta se ainakin on hauskaa, olen syntynyt sellaiset vaistot veressäni. Kaikesta, mikä on nuorta ja lämmintä, kaikesta mikä elää, liikkuu, hengittää, uhoaa salaperäinen tenho. Jo koulutyttönä ollessani en tiennyt suurempaa nautintoa kuin tulla suudelluksi. Jokainen poika, joka otti minua vyötäisiltä tai veti minut syliinsä, teki minulle hyvän työn. Olin sen jälkeen aina onnellisempi, tunsin itseni rohkeammaksi, voimakkaammaksi ja elämänhaluisemmaksi. Ja minua suuteli hyvin moni. Muuta ei minulle tapahtunut koulu-aikanani. Mutta sitten minut lähetettiin Parisiin, kenties liian nuorena, liian yksin. Minulla oli kyllä jo Suomesta käsin varattu perhe, jossa asua, oikein turvallinen perhe muka. Mutta rouva oli vanha hupakko, joka opetti minua maalaamaan kulmakarvojani, punaamaan huuliani, puuteroimaan kaulaani, käymään avorintaisena ja puristamaan vyötäiseni kureliiviin. Se näes kuului parisilaisen naisen alkeellisiin seuratapoihin. Ja kenties se ei parisilaiselle ollutkaan muuta, mutta minulle se oli. Se herätti minussa sukupuoli-turhamaisuuden, johon minulla jo ennestään oli erinomaiset taipumukset, syöksi sydämestäni esille sellaisen ylimielisen elämännautinnon tarpeen, että tuntui kuin olisi koko maailma pyörinyt yksinomaan minun korkeitten korkojeni varassa. Sen huomasi nähtävästi talon poika, nuori ranskalainen keikari, sangen mitätön ja ylimalkainen muuten. Kohtelin häntä hieman yliolkaisesti enkä nähnyt hänessä mitään muuta ansiota kuin sen, että hän oli mies. Ja kuitenkin hänelle lapsellisesti keimailin, vaikka en hänestä välittänyt vähääkään. Huoneemme sattuivat olemaan vierekkäin ja ikkunoittemme edessä meillä oli kuten Parisissa on tavallista, yhteinen parveke. Sitä tietä ja ohuen lautaseinän läpi hoitelimme aamuin illoin kevyttä keskustelua. Kerran väitti hän nähneensä rakastajani. Minä tyrmistyin, suutuin. Hän hämmästyi yhtä paljon suuttumustani eikä ollenkaan voinut käsittää, miksi närkästyin. Hän ei tarkoittanut loukata, niin hän vakuutti. Vihdoin pitkien selittelyjen jälkeen sovimme, kun tulimme kumpikin selville siitä, että erilaiset käsityksemme näissä asioissa perustuivat kansallisten katsantokantojen eroavaisuuksiin. Hän ei vain voinut oikein uskoa, että olin niin kokematon, koska kerran osasin puhua niin hyvin rakkaudesta… "Meillä eivät taasen nuoret tytöt osaa sellaista", sanoi hän. — Tämän jälkeen sukupuoli-asiat aina jollakin ihmeellisellä tavalla tulivat puheen-aiheeksemme. Häntä huvitti raiskata mielikuvitustani kertomalla minulle räikeitä juttuja, selittelemällä yksityiskohtaisesti eroottisen nautinnon eri asteita. Totuin vähitellen, vastenmielisyyteni väistyi vähitellen ja kaikki oli minusta vallan luonnollista lopulta. Olin aivan yhtä mieltä hänen kanssaan siitä, että minunkin pitäisi saada kokea jotakin sellaista… Olin utelias, nautinnonhaluinen ja uhkarohkea. Antauduin tähän kokeeseen ainoastaan kokeillakseni, ilman tunteen tynkääkään. Hän ei rakastanut minua enkä minä häntä. Tiesimme sen kumpikin. Olimme tovereita ja tahdoimme kumpikin nauttia. — No niin, ymmärrätkö nyt, että tuhat kertaa mieluummin antaudun hänelle, jota rakastan, kun olen voinut antautua sellaisellekin, jota en yhtään rakastanut. Minuun ei sitäpaitsi kuulu toisen ihmisen vaikuttimet. En tahdo edes tietää, mistä syystä toinen on rakastajani. Se on hänen asiansa. Tiedän vain, että hän tekee sen vapaaehtoisesti, kuten minäkin… Se riittää. Ihmiset ovat lopultakin aina ypöyksinäisiä, tapahtui heidän näennäinen yhtymisensä minkä tunnussanan varjolla tahansa…

Raina vaikeni.

Henkeäni ahdisti tämän tunnustuksen suuruus ja se kaamea yksinäisyyden oppi, mitä se todisti. Saattoiko ihminen kestää sellaista? Ehkä Raina sittenkin erehtyi. Ehkä itsekin erehdyin…

— Ehkä Karilas sittenkin rakastaa sinua, sanoin lieventääkseni ajatukseni hirveitä johtopäätöksiä.

— Ei, ei, sanoi Raina jyrkästi.

— Mutta onko tuo kaikki sinulle sitten todellakin samantekevää, kaikkein sisimmässäsi? Etkö vaadi koskaan vastarakkautta, etkö kaipaa koskaan hellyyttä? Oletko aivan yli-ihminen? Etkö sitten usko, että on olemassa joku muu yhtyminen kuin näennäinen, joku rajaton mysterio, joku äärettömyys kahden äärellisen ja rajallisen olion välillä, joku jumalallisen liekehtimisen silmänräpäys kahden ihmisen välillä, jolloin ei ole enää kuorta eikä sisältöä, jolloin iankaikkisuus saartaa sielut ja he kaksi kuolevaista voivat heittää vastalauseensa itse kuolemaa vastaan?…

Raina käänsi päänsä seinään.

— Älä puhu siitä, sanoi hän aivan muuttuneella äänellä, joka ei ollut ollenkaan hänen tavallinen äänensä. Älä puhu siitä, minä en kestä sitä, ja minun täytyy sentään kestää. Kun puhut rakkaudesta, on kuin helistelisit kultaa nälkään kuolevan köyhän silmien edessä. Älä kiusaa minua sillä ajatuksella, kun minun kuitenkin täytyy elää elämäni loppuun ilman rakkautta.

Raina kohosi kyynärpäittensä varaan vuoteessaan, tuijottaen minuun synkein, palavin silmin.

— Etkö sinä näe, etkö sinä ole huomannut, mikä kaininmerkki minun otsallani on? jatkoi hän kiihkeästi. Minua ei kukaan koskaan voi rakastaa. Ei ole rakastanut, ei rakasta, ei tule rakastamaan. Minä olen sen aina tiennyt, aina tuntenut. Minun kanssani voidaan leikitellä, huvitella, iloilla, ei koskaan vajota mystiikkaan, minun kanssani voidaan puhua, ei vaieta. Minä olen ihmisille varietee, en hartauspaikka. On niinkuin ei minun sielussani olisikaan mitään iankaikkisuutta. Ei sille voi mitään. Koetan olla miehen toveri työssä ja nautinnossa. En uskalla sanoa edes ystävä. Sillä minua voidaan kyllä hyväillä, ei ikävöidä, minuun voidaan luottaa ilossa, ei surussa. Ja sentähden olen pohjaltani niin surullinen! Ah, jumala yksin tietää, miten kuoleman surullinen! Monasti olen seisonut öisin Seinen sillalla valmiina vajoamaan sen vihertäviin vesiin. Aina olen palannut. En siksi, että rakastaisin elämää enää, että odottaisin jotakin siltä… Mutta kuitenkin joku salainen epävarmuus, joku tuiki hämärä toivon kajo elää jossakin minussa… mahdollisuudesta… Ei! ei! Minä en näe itseeni selvästi nyt, minulla on kuumetta. Minulla ei ole mahdollisuutta. En voi keltään pyytää rakkautta. Se olisi mieletöntä. Eikä se ole kenenkään syy, jos se jää pois, yhtä vähän kuin se, että se tulee… Minun täytyy jollakin tavoin kestää yksinäisyyteni, jotta en kävisi taakaksi muille. Se on minun ylpeyteni. Ymmärrätkö nyt, että tyydyn tähän onneen, mikä minulla on. Minulla ei ole varaa työntää sitä pois. Ei tule koskaan… parempaa… Ensimäisen kerran antauduin rakkautta vailla miehelle, joka ei minua rakastanut, nyt antaudun välinpitämättömälle, jota itse rakastan… Mutta jos… jos… kerran kohtaisin miehen, joka minua rakastaisi, minua, jota ei kukaan voi rakastaa, niin antautuisin hänelle, vaikka en rakastaisikaan häntä, ainoastaan sen vuoksi, että hän rakastaa…

En voinut sanoa mitään.

Raina naurahti nähdessään murheelliset, kauhistuneet kasvoni.

— Älä pelkää, sanoi hän kevyesti, että sellaisia tulee liian monta…

Saattajani vaikeni.

"Kenties ei tullut ainoatakaan, virkahti hän sitten. Tai kenties tuli joku, jonka rakkaus vaati tämän ennenaikaisen kuoleman uhrin. Minä en tiedä. Mutta arvattavasti jompikumpi meni yli hänen voimiensa".

MARJA HAVU

Marja Havu ei saanut unta silmiinsä. Kapea ja kova vuode vaivasi häntä ja ohut patja virui lakkaamatta maahan rahin avonaiselta puolelta. Hän nousi istualleen ja pyyhki hikeä otsaltaan.

Oli heinäkuun loppupuoli ja huoneessa oli kostea, painostava kuumuus. Marja nousi, siirsi ikkunaverhot syrjään ja katseli ulos. Hämärässä yössä kaupungin ulkopuistikko piirtyi taivaanrantaa vastaan mustana möhkäleenä kuin suuri korpi ikään. Ja matalat, ränsistyneet puutalot tien vierellä olisivat voineet uskottaa oltavan jossakin erämaan kylässä, ellei nyt juuri metsän takaa olisi putkahdellut ilmaan raketteja.

Marja avasi varovaisesti ikkunan. Hän heitti tutkivan silmäyksen siihen nurkkaan, missä hänen miehensä makasi ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että tämä nukkui, siirsi hän huoahtaen keinutuolin, huoneen ainoan loistoesineen, ikkunan ääreen ja jäi siihen katselemaan rakettien karkeloa. Ne putoilivat kuin tuhannet suuret tähtiruusut kimpuissa, ne ampuivat korkealle yksinäisinä hienoina valorihmoina lyöden sammuessaan tuikahtavan salaman. Ne olivat Luodon ilotulia. Marja saattoi hyvin laskea ne kerrat, mitkä hän oli ollut siellä. Ne kangastivat hänen mielessään tarumaisen ihanina. Joku juhla opettajien kanssa koulusta erotessa, erään tilapäisen kuoron kahvikemut, joku luokkakokous. Huomenna piti luokkatoverien siellä jälleen kokoontua toisen kerran. Marja oli tavallisuuden mukaan saanut toimeksi pitää huolta käytännöllisistä asioista. Hän oli konttoriinsa saanut sellaisen määräyksen. Jotakin muuta se olisi harmittanut, mutta Marjalle se oli kuin kunnianosoitus. Hän oli sitäpaitsi vielä ainoa, joka viidentoista vuoden jälkeen tiesi, missä kukin oli ja mitä kustakin oli tullut, joka nurkumatta etsi osotteet ja lähetti ilmoitukset, jolle nuo maailmalle hajautuneet, vanhentuvat, vieraat ihmiset olivat vielä läheisiä ja mieltäkiinnittäviä. He olivat hänen mielikuvituksessaan yhä vain koulutyttöjä, ja se oli korkeinta, mitä hän tiesi. Sillä koulu-aika merkitsi hänelle jotakin pyhää, se oli hänen elämänsä huippukohta, sen vapain, kirkkain ja kunniakkain aika, siihen oli jäänyt hänen kehityksensä. Ja sentähden eli hän muistoissa niinkuin vanhukset, katseli kouluvuosiaan hartaalla ihannoimisella niinkuin ijän ja velan painamat virkamiehet katselevat ylioppilasvuosiaan, taapäin menneisyyteen, niinkuin tekevät kaikki ne ihmiset, joiden elämä jollakin lailla on katkennut kesken.

Ja kuitenkin oli Marjan koulu-aika sangen ahdas ja kurja. Hänen äitinsä teki kyllä vielä siihen aikaan työtä ja hänen isänsä oli elossa, mutta kummastakaan hänellä ei ollut muuta kuin häpeää ja vastusta. Isä oli juoppohullu ja kierteli Risa-Pietarin nimellä maailmaa nähden nälkää ja tehden työtä sattuman mukaan. Äiti oli jättänyt hänet oman onnensa varaan ja asettunut Sörnäisten puoleen pesijättäreksi kahden tyttärensä kanssa. Mutta hän oli laiska, luihu ja rehenteleväinen. Pelkästä turhamaisuudesta toimitti hän vanhemman tyttärensä Marjan tyttökouluun voidakseen kerskailla koulunkäyneellä tyttärellä.

Marja oli koko koulu-aikansa ruma ja epäonnistunut lapsi, syntymässä säikähtänyt. Hänellä oli pitkät, riippuvat gorillan käsivarret, muodoton pää, kumara selkä, sisäänpainunut rinta, korkeat, luisevat olkapäät, jälkiä liian ahtaista puseroista, joihin lapsen kasvava ruumis oli rutistettu. Hänen silmänsä olivat suuret, vauhkot ja pälyvät. Ne kerjäsivät ja liehittelivät niinkuin koiran silmät. Marja herätti sääliä ja inhoa yht'aikaa. Ja poikkeuksetta kaikissa. Ei kukaan hänen tovereistaan pitänyt hänestä, vaikka hän oli hyvä, rehellinen ja palvelevainen. Kaikilla oli voittamaton vastenmielisyys tuota raukkaa kohtaan. Hänestä levisi orjan löyhkä, joka karkoitti vapaat. Monet kristilliseen rakkauteen totutetut lapset soimasivat itseään tästä luonnon lahjomattomasta vihan vaistosta ja he koettivat rauhoittaa omaatuntoaan hyvillä töillä. Marjan onnettomat kotisuhteet olivat sitäpaitsi yleisesti tunnetut, hän oli vapaa-oppilas ja kuului asiaan auttaa häntä. Hänen puolestaan maksettiin, häntä pidettiin kesäisin ilmaiseksi maalla varakkaissa perheissä, häntä kohdeltiin kaikin puolin oikein mielivaltaisen hyvästi, oikein mielenosoituksellisen tasa-arvoisesti, niinkuin tällaisissa tapauksissa on tavallista velvollisuutensa täyttävässä yhteiskunnassa. Mutta hän tuli kaikkialle kuin maanvaiva, hän putosi kesäisin iloisten säätyläislasten pariin kuin taivaan rangaistus, jota ei voinut välttää, ja kaikki päästivät helpotuksen huokauksen, kun Marjan alamainen olento, hänen nöyrästi köyristyvä selkänsä ja hänen kiitolliset koiransilmänsä jälleen olivat poissa näköpiiristä.

Samasta hyveellisyyden velvoittavasta tunteesta kävivät Marjan toverit myös silloin tällöin hänen luonaan, jottei kukaan vain luulisi heidän halveksivan Marjan kotia. Tällöin anasti tavallisesti Marjan äiti etusijan. Nämä olivat hänen ylpeytensä juhlahetkiä. Hän sai tilaisuuden leikkiä rouvaa. Peljätyintä ja hullunkurisinta näillä vieraskäynneillä oli etenkin jäähyväisten heitto, jolloin Marjan äiti pakottaen ruman, ristihampaisen pyykki-akan suunsa mielistelevään hymyyn, jakeli suursanaisia ja tuttavallisia terveisiään tyttöjen koteihin, etenkin sille ja sille senatuurskalle ja professuurskalle, jotka muka olivat hänen parhaita ystäviään. Ja hän levitti arvonimet luonnottoman pitkiksi, hän sylkytteli ja piteli niitä kielellään niinkuin ei olisi hennonut niistä milloinkaan luopua. Silloin syntyi tyttöjen keskuudessa tavallisesti yleinen pakokauhu, tarve saada raitista ilmaa… Ja Marja jäi katsomaan heidän jälkeensä anteeksipyytävillä, surullisilla silmillään…

Kun Marja lopetti koulunsa, lopetti hänen äitinsä samalla entisen ammattinsa. Hänestä se oli ala-arvoinen sivistyneen neidin äidille. Marjan hieno seura ja koulunkäynti olivat menneet hänelle päähän. Sitten hän kyllä yritteli yhtä ja toista vähemmän karkeaa tointa, mutta vain nimellisesti, pääasiallisesti hän vetelehti laiskana Marjan elätettävänä.

Marja sai pienen konttoriviran ja raatoi nyt koko perheen puolesta. Hän ei nurkunut koskaan kohtaloaan vastaan, hän uskoi lapsellisesti siihen, mitä hänen äitinsä sanoi, että nyt oli hänen vuoronsa tullut elättää vanha äitinsä, joka näin kauan oli elättänyt häntä. Ja Marja hankki sivutuloja, kotityötä virastotyön ohella ja muuttui kokonaan koneeksi.

Sen jälkeen hänen elämässään ei tapahtunut pitkiin aikoihin mitään. Vuodet kuluivat kuten päivätkin samassa harmaassa, alituisessa aherruksessa. Hän ei kaivannut onnea, eikä sentähden ollut onnetonkaan. Valinnan mahdollisuudet olivat loppuneet häneltä. Koulumuistoista ja koulutoveriensa kohtaloista ammensi hän mielikuvituksensa ainoat ilot, kaikki ne, jotka todellisuus häneltä itseltään kielsi. Ja ne olivat kovin vaatimattomia nekin: ainoastaan pikkuporvarin ja rippikoulutytön ahtaita idyllejä. Liikuttavalla tarkkuudella hän piti lukua heidän häistään ja kihlauksistaan, hautajaisistaan ja ristiäisistään, perheonnestaan ja ulkomaanmatkoistaan, hän tiesi nimienmuutokset, lapsien lukumäärän ja perheen isän palkan. Hän ihaili vilpittömästi koko yhteiskunnan kaukaista, kiiltävää paraadia, joka vaelsi hänen silmäinsä ohitse, mutta johon hän ei itse voinut ottaa osaa. Eikä hän erityisesti tahtonutkaan. Hänen henkensä ei kapinoinut. Koska kerran oli näin, niin piti kai näin ollakin. Se oli sallittu. Ja hyvä saattoi olla näinkin.

Hänen mielihuvejaan oli seistä kadunkulmissa katsomassa suuria hautajaisia, laskemassa hevosia ja seppeleitä, tai pysytellä kirkkojen ovilla, silloin kun jotkut merkillisemmät häät olivat menossa, hän erotteli silloin silkkipuvut villapuvuista, pani merkille, missä järjestyksessä morsianta onniteltiin, teki laskelmansa uusista kihlajaista. Ja hänestä oli juhlallista, että pappi nousi saarnastuoliin ja että sotaväki piti kenttäharjoituksia. Tätä laatua olivat hänen kutistuneen sielunsa hämärät kauneuden janon ilmaukset. Vapauden janoa se ei tuntenut.

Näin kului vuosia. Marjan isä kuoli, myöhemmin myös äiti. Sisar muutti Amerikaan ja Marja jäi yksin. Hänen elämänsä oli hyvin tyhjä ja yksitoikkoinen. Siinä oli kaksi kiintopistettä, se konttoripulpetti, jonka ääressä hän vietti päivänsä; ja se 35:n markan huone, missä hän vietti yönsä. Hän ei ollut saanut ainoatakaan ystävää. Yhä vain vaikutti hän pahoinvointia ympäristössään, yhä vain oli ihmisillä tuo kummallinen vastenmielisyys häntä kohtaan. Yksi ainoa poikkeus oli ollut, yksi ainoa oli osoittanut heltymystä, hän joka nyt makasi tuolla nurkassa hänen miehenään.

Ja millainen mies! Tänäkin iltana oli hän tullut humalassa kotiin. Marja huokasi syvään. Viime aikojen elämä oli ollut sietämättömän tukalaa. Hänen oli täytynyt laiminlyödä virkansakin pelastaakseen miehensä poliisin kynsistä. Hän oli saanut keksiä tekosyitä ja valeita. Hänellä oli ainainen hätä ja hengenahdistus nykyään. Ei rauhaa koskaan. Joskus vain näin öisin, kun toinen nukkui. Silloin saattoi hän levollisesti piirustella puhtaaksikirjoitus-töitään. Mutta tulot eivät tahtoneet riittää. Hänen voimansa alkoivat uupua. Rahat olivat nytkin lopussa. Huominen luokkakokous sai ainakin haihtua mielestä. Hänellä ei olisi rauhaa viipyä siellä kuitenkaan. Mitä kauheata hyvänsä saattoi sillä aikaa tapahtua kotona. Hänen täytyi olla nykyään joka hetki varuillaan. Eikä hän toki voinut vanhoille tovereilleen tunnustaa olevansa naimisissa hampuusin kanssa. Kaikki langat siis olivat poikki nuoruuden kulta-aikaan. Niin syvälle oli hän vajonnut kurjuuteen.

Ja Marja alkoi itkeä, äänetöntä, kuivaa itkua niinkuin nainen, jolla on hyvin suuri suru. Hartiat nytkähtelivät sisällisesti vaivasta ja ainoastaan pieni hiljainen nyyhke pääsi silloin tällöin hänen huuliltaan…

Sitten hän jäi ajattelemaan.

Oma syy tämä kurjuus. Miksi oli hän ottanut tuon retkun? Mutta oli kai täytynyt tehdä niin. Ei ollut voinut muuten. Oli aivan kuin olisi oma isä tullut pyytämään armahdusta silloin…

Kerran kun Marja vielä oli koulutyttö, oli hän tullut juuri samoin, istunut iltamyöhällä portailla niinkuin kerjäläinen ja tullut ajetuksi pois. Hän oli pyytänyt viittätoista penniä raitiotiepilettiin, mutta äiti oli tiuskaissut: "Joudat kävelemäänkin, kun ei sinulla ole muutakaan tekemistä." Ja oli lyönyt oven kiinni hänen edestään, mutta Marja oli ehtinyt nähdä, miten kyyneleet silloin kihosivat hänen verisistä, syvästi murheellisista silmistään. Tämä näky oli halkaista Marjan sydämen, hän itki koko sen yön, hän tunsi rakastavansa tuota raukkaa niinkuin ei ketään ihmistä vielä ennen. Silloin läikähtivät ensimäisen kerran esille hänen ihmisyytensä pohjimmaiset lähteet. Ensimäisen kerran hän silloin kävi oman väkevyydentunteensa houreessa, huumasi itsensä rajattoman uhrautumisen uljailla unelmilla. Hän itse säälillä ravittu tunsi olevansa säälistä rikas.

Kului kauan ennenkuin kukaan jälleen kysyi sitä. Kukaan mies ei pyytänyt tuon ruman tytön antautumista, kukaan ei tarvinnut häntä auttajakseen. Mutta sitten tuli tuo raukka, joka verisin ja murheellisin silmin katsoi häneen samoin kuin oli tehnyt hänen isänsä ennen. Ja Marja ei empinyt hetkeäkään. Tämä oli Jumalan sormi, tämä oli taivaan tahto. Tätä varten ainoastaan oli hänet valmistettu, tätä varten oli koko hänen entinen elämänsä. Nyt oli tullut hänen suuri hetkensä. Nyt sai hän kerrankin olla väkevä ja rikas. Myöhäinen, koskemattoman sukupuolivaisto päihdytti hänet sitäpaitsi oudolla, sokeanvarmalla voimantuntemuksella. Raskainkin tuntui kevyeltä. Hänellä oli nyt elämän tarkoitus. Hänestä oli suloista liittää kohtalonsa tuomittuun mieheen. Ja hän lähti hänen kanssaan turmion taipaleelle niinkuin voittoretkelle.

Mutta nyt oli Marja saanut tarpeekseen siitä. Kun hän nyt katseli itseään ja elämäänsä tuon kaukaisen ilotulituksen synnillisessä valaistuksessa, näytti se aivan toisenlaiselta kuin silloin, kun Jumalan sormi näkyi. Hän ei nähnyt minkäänlaista Jumalaa eikä tarkoitusta enää. Hänen ajatuksensa napisivat. Miksi ei hän kaikella työllään voinut hankkia itselleen valoisampia elinehtoja? Miksi ei hänen sallittu pitää edes niitä harvoja, viattomia iloja, jotka elämä vielä hänelle tarjosi? Olla menemättä huomiseen juhlaan oli samaa kuin vetää musta risti pyhien muistojen ylitse. Se suretti ja sydämystytti häntä. Kieltäytyä kaikesta tuon miehen tähden! Hän nosti eikä mikään noussut, auttoi eikä apua lähtenyt. Miten järjetöntä! Miten turhaa voimain tuhlausta! Ja näin hautaan asti! Eikö kuolema olisi ollut parempi hänelle itselleen ja toiselle myös? Ja mikä ahdistettujen auttaja hän oli, itse ahdistettu? Kuka oli häntä koskaan auttanut? Kuka oli hänen parastaan ajatellut? Äitikö, joka oli pannut hänet kouluun, kouluko, joka oli ilmaiseksi hänet opettanut, hienot perheetkö, jotka olivat ottaneet hänet ruokapöytäänsä? Ei! Omaa nahkaansa olivat vain kaikki peljänneet, peljänneet hänestä kostajaa itselleen. Siksi he olivat häntä silitelleet, totuttaneet hänet hyviin tapoihin ja velvollisuuden käskyihin, vanginneet hänen henkensä ja heittäneet armopaloja hänen ruumiinsa eteen, ettei hän koskaan voisi vaatia heitä tilille. Niin juuri, tilille! Tilille koko olemassa-olostaan! Tilille siitä, että hänet oli lähetetty elämäntaisteluun näin huonosti varustettuna, synnytetty sairauteen ja häpeään, köyhien kaupunginosassa, rumaksi ja heikkohenkiseksi, allepäin alusta alkaen, tilille siitä, että häntä aina vain sorrettiin, että hänen työnsä teetettiin nälkäpalkalla ja että häneltä lyötiin aseet kädestä pois. Miksi olivat kaikki puhuneet hänelle nöyryydestä, ei kukaan oikeudesta? Siksi, että he pelkäsivät, siksi, ettei vielä oikeutta ollut, siksi, että he kaikki opettivat valhetta ja vääryyttä. Hänet oli myrkytetty koulussa ja myrkytetty kirkossa ja sydämensä mädännäisyydessä oli hän lopuksi ottanut syliinsä haaskan kadulta.

Raskas, ennen-olematon uhma nosti päätään Marjan sielussa. Maailma oli äkkiä muuttanut muotoaan. Hän ei tahtonut saada tarpeeksi ilmaa keuhkoihinsa. Töykeästi sysäsi hän oven auki ja astui ulos.

Hän otti pari askelta pihamaan nurmella. Kosteat saunakukat ja saviheinät hiipoivat suloisesti ja rauhoittavasti hänen paljaita jalkojaan. Ajatuksissaan hän pysähtyi ja jäi tuijottamaan vanhaan vinttikaivoon. Hän ei ymmärtänyt enää mitään. Miksi se oli siinä? Ja miksi nuo hökkelit ja ihmiset niiden sisällä ja hän itse…?

Suurelta tieltä kuului meluavia ääniä, jotka herättivät Marjan tuosta horrostilasta. Hän meni portille. Kauempana kulki iloinen seurue miehiä ja naisia. He nauroivat ja rallattivat ja joku miehistä säesti harmonikalla. Naiset olivat nuoria ja sorjatekoisia ja miehet kulettivat heitä vyötäisistä. Marja katseli heitä kadehtien. He tulivat ilosta ja menivät iloon nuo! Ah, jos hänkin olisi ollut nuori ja kaunis, niin olisi ollut toista! Mitä olisi hän välittänyt vastoinkäymisistä ja köyhyydestä! Hän olisi mennyt tuohon hämäreiseen yöhön ja palannut takaisin rikkaana rahasta ja rakkaudesta.

Seurue eteni ja kuva vaihtoi ilmettä Marjan silmissä. Eikö heidän naurussaan soinut rikkonainen särähdys? He olivat köyhää kansaa. Miksi he eivät levänneet kotonaan, miksi ei antanut heille verensä ansaittua rauhaa, miksi he raskaan päivätyönsä jälkeen vielä etsivät kellari-kerrosten pölyisiä, kuihduttavia tanssipaikkoja ja sala-anniskeluja? Eikö siksi, että kuolema ja vallankumous tekivät työtä heidän hermostossaan, että heillä oli tuberkelin syömät keuhkot ja nälkää loimuavat silmät. Eikö se ollut epätoivon riemua, unohtamisen raivoa tuo, joka pakotti miehen turruttamaan aivonsa viinalla ja naisen hiipimään syrjäkadulle porton shaali hartioillaan? Eikö siitä kaikesta juuri par'aikaa hiottu aseita sitä suurta tilinteonpäivää varten? Heidän joukkoonsa kuului Marjakin.

Huomaamattaan oli tämä pikkuporvarisielu äkkiä tullut sille äyräälle, jolta yhteiskunta heitetään nurin. Hänen mielikuvituksensa näytteli hänelle ennen-aavistamattomia kuiluja ja kukkuloita. Syytös oli saanut jalansijan tässä nöyrässä, kristillisessä sydämessä ja sosialistinen maailmanhenki puhalsi ensimäisen kerran läpi hänen ummehtuneiden aivojensa…

Hän nojasi portinpylvääseen ja uneksi…

— Vanha lutka! ärjäsi joku ohikulkeva mies.

Marja säpsähti heräten jälleen todellisuuteen joistakin aivan toisista maailmoista.

Hän hiipi häpeissään takaisin pihamaalle ja katkera pala nousi hänen kurkkuunsa. Noin häntä aina kohdeltiin. Noin olisivat sanoneet kaikki, jos he olisivat olleet rehellisiä. Kuinka oli hän voinut kuvitella kuuluvansa noihin, jotka solvaisivat häntä! Mitä olisi hän tehnyt heidän riveissään? Jos olisi tullut se suuri taistelu, kenen puolesta olisi hän taistellut? Itsensä. Ja mitä varten? Sitä varten kuin muutkin: saadakseen paremmat olosuhteet, paremman palkan, vähemmän työtä, enemmän rahaa. Rahan saattoi muuttaa toisesta taskusta toiseen, entä sitten, kun ei kuitenkaan voinut muuttaa omaa olemustaan. Hän oli niin ruma, ettei edes humalainen yövaeltaja huolinut häntä toverikseen. Kauneimmatkaan korut eivät olisi voineet sitä peittää. Mitä teki hän edes rahalla, kun kaikki ihmiset karttoivat häntä, ilo väistyi hänen tieltään eikä edes synti huolinut häntä syliinsä? Ei, ei millään yhteiskunnallisella vallankumouksella voitu keventää hänen kohtalonsa kuormaa. Hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin raataa, hän oli kelpaamaton kaikkeen muuhun. Ja hän olisi kyllä tullut riittävästi toimeen omalla työllään, ellei miestä olisi ollut, tuota juoppolallia, tuota loiseläintä, joka teki tyhjäksi hänen ponnistuksensa. Se oli hänen raskain kuormansa ja sen saattoi hän omin voiminkin hartioiltaan hellittää, pudottaa kiviriipan kaulastaan siihen syvyyteen, johon se pyrki. Lakkaisi hätä ja häpeä ja ainainen pelko, loppuisi onnettomuus. Hän saisi tehdä työnsä levollisesti ja nukkua yönsä rauhassa. Ei mikään häiritsisi enää. Ei mikään. Ei olisi mitään enää. Ei muuta kuin hän yksin ja kirjoituskoneen yksitoikkoinen naputus kuolemaan asti. Mutta miksi hän sitten teki mitään, kun ei kukaan oikeastaan tarvinnut häntä, ei kukaan rakastanut? Miksi hän eli, kun hänellä ei ollut mitään elämän-iloa eikä elämäntarkoitusta?

Marjan ajatukset jäivät haparoimaan tyhjyyteen. Eikö hänellä sitten ollut mitään inhimillistä yhteenkuuluvaisuutta? Ei, ei mitään. Ei muuta kuin tuo ainoa, joka oli hänen painajaisensa ja pahahenkensä. Mutta kun hän kuvitteli tämän tuskan pois itseltään, miehensä olemattomaksi, saarsi hänet kammottava autiuden tunne. Kärsimyskin oli parempi kuin tyhjyys, kurjimmankin elävän olennon rakkaus parempi kuin ei mikään. Kummallinen liikutus valtasi Marjan tätä ajatellessa. Hän tunsi äkkiä miestään kohtaan syvää kiitollisuutta ja heltymystä. Hän oli sittenkin hänen ainoa aarteensa, ainoa säie, joka vielä johti hänet inhimillisyyden sykkivään syliin, elämän-antaja keskellä kurjaa olevaisuutta, joka jokainen hetki uhkasi muuttua tyhjyydeksi.

Marjan uhma oli kukistettu. Hetkisen olivat vieraat jumalat kiistelleet hänen hengestään, mutta Marja ei ollut voinut antautua heille. Hän oli juuristaan kytketty kiinni vanhaan Jumalaan. Hänellä oli jälleen nöyrä sielu ja uskollisen koiran alamainen katse. Ja sydämensä syvimmässä hän rukoili Jumalalta anteeksi uppiniskaisia ajatuksiaan. Jumala saattoi kostaa ja ottaa pois sen ainoankin…

Katuvaisena astui Marja takaisin huoneeseen. Mies kuorsasi. Jumalan kiitos, että hän vielä oli siinä! Marja tunsi tällä hetkellä ylitsevuotavaa hellyyttä tuota pöhöttynyttä, tylsää ja tajutonta ihmismuotoa kohtaan. Hän siunasi häntä siitä, että hän makasi tuossa noin avuttomana ja apua tarvitsevana, että hän ei tullut toimeen ilman Marjaa, että hän oli vieläkin alhaisempi, rumempi ja huonompi, että hän kulutti hänen voimiaan, askurrutti hänen ajatuksiaan, antoi tuskan hänen sydämelleen ja sisällön hänen elämälleen ja suvaitsi vastaanottaa hänen syvän, kaikkivaltiaan säälinsä.

Ilotulitus oli aikoja sitten kalvennut metsän laidassa. Aamuruskoa ennustava helotus oli jo levinnyt yli taivaan.

Marja sytytti kynttilän ja veti puhtaaksikirjoitus-arkkinsa esille. Hän oli ikäänkuin päässyt vapaaksi jostakin pahasta unesta, voittanut Kiusaajan juonet… Iloinen, alistuvainen rauha täytti jälleen hänen sydämensä. Hän hyväili miestään kauan silmillään hellästi ja suojaavasti kuin äiti lastaan.

Sitten hän alkoi kirjoittaa. Ja puoli-ääneen hän hyräili:

"Siis, oo Herra, tyytyväinen, nöyrä sydän mulle suo, ettei maailma pettäväinen yli voiman tuskaa tuo…"

Juopuneen miehen kuorsaus säesti Marjaa. Ja se täytti hänet lohdullisella turvallisuuden tunteella.

NELJÄ IHMISTÄ

Ikkunan luona Oopperakellarin puoliympyrän muotoisessa salissa istui neljä nuorta ihmistä.

Hilkka ja Tauno pitivät läksiäisiä yhteiselle ystävälleen Eljakselle ja tämän tulevalle vaimolle, joiden seuraavana päivänä piti lähteä häämatkalle. Kaikki neljä olivat verrattain harvasanaisia.

Eila, Eljaksen morsian, katseli uneksien eteensä maljakoissa upeileviin punaisiin pihlajanmarjoihin. Ne johdattivat hänen mieleensä tutun, syyshehkussa kukoistavan puutarhan kaukana salomailla, kotikartanon, jonka hän ainiaaksi oli jättänyt, ja kyyneleet tahtoivat väkisinkin puhjeta esiin hänen silmistään. Miksi olikin hän myynyt vieraalle lapsuutensa kodin, ainoan, mikä hänellä oli omaa ja rakasta maailmassa? Se tuntui hänestä nyt niin kauhealta ja käsittämättömältä. Kuinka oli hän voinut näin säälimättömästi astua yli koko menneisyytensä, yli pyhimpäin muistojensa ja arimpain arvojensa? Hän ei tuntenut enää itseään. Joku outo, vastustamaton voima oli iskenyt kyntensä häneen tuon vieraan miehen hahmossa, joka nyt kuljetti häntä kohti tuntemattomia kohtaloita. Rakastiko hän edes varmasti häntä? Sitä hän ei tiennyt, hän tiesi vain, että hänen täytyi totella. Väkevä virranpyörre oli äkkiä temmannut hänet mukaansa, hänen täytyi seurata, tahtoi sitten tai ei. Se oli kai kohtalo, joka häneen oli tarttunut, jolle ei mahtanut mitään, jota ei voinut selittää… Eila värisi kuin turmion kynnyksellä, värisi omaa orpouttaan ja pienuuttaan, elämän tuntematonta uhkaa ja noiden kolmen oudon, pääkaupunkilaisen ihmisen läsnä-oloa, joiden seuraan hänet yht'äkkiä oli heitetty erämaan hiljaisuudesta. Hän tunsi olevansa niin yksin, niin onneton ja olematon, niin tuiki personaton ja tahdoton ja juuristaan irti temmattu. Sanaton, selittämätön hätä puristi hänen rintaansa. Salaa kulmiensa alta hän katsahti pöytätovereihinsa kuin turvan-anoja, koettaen löytää heidän kasvoiltaan jotakin lohduttavaa, koettaen etsiä ystävää…

Eljas kiisteli Hilkan kanssa matkasuunnitelmista. He puhuivat jostakin saksalaisesta kaupungista, missä he kumpikin olivat olleet.

Eila ei ollut koskaan vielä ollut ulkomailla, harvoin Helsingissäkin. Keskustelusta syrjäytettynä hän käänsi päänsä pois ja hänen silmänsä pysähtyivät Taunoon.

Tämä istui kuten Eilakin äänettömänä omissa ajatuksissaan katsellen ikkunasta ulos. Hänkin pohti omaa kohtaloaan. Hän oli eilen tässä samassa paikassa ja samaan aikaan istunut Hilkan kanssa kahden ja heidän välillään oli ollut kohtaus, jota hän ei voinut mitenkään selittää. Hilkka oli ollut hermostunut ja epätasainen, salaperäinen ja pahaa-ennustava. Hän oli sanonut, että he eivät enää koskaan saisi nähdä toisiaan, että hän kyllä piti Taunosta yhtä paljon kuin ennenkin, mutta että oli parempi heille kummallekin erota. Kaksi vuotta olivat he olleet melkein joka päivä yhdessä ja vielä pari viikkoa sitten he olivat suunnitelleet yhteistä ulkomaanmatkaa, sillä Hilkan täytyi kuukauden kuluttua viimeistään lähteä opintomatkalle. Mutta Hilkka oli nyt jyrkästi kieltäytynyt lähtemästä Taunon kanssa, ivannut hänen suunnitelmiaan, lyönyt murskaksi hänen aikeensa, ottanut itsensä kokonaan pois. Mitä tulisi hänestä ilman Hilkkaa? Taunosta tuntui, ettei hän jaksaisi ollenkaan elää ilman Hilkkaa.

Hän katseli surumielisesti ulos ikkunasta. Kun hän vihdoin uskalsi kääntää päänsä, kohtasivat hänen silmänsä Eilan silmät…

Eljas ja Hilkka keskustelivat yhä edelleen suurista kaupungeista…

— Mitä te ajattelette? kysyi Tauno Eilalta, noin vain jotakin sanoakseen, pitääkseen seuraa.

— Minä ajattelen, vastasi Eila, miten kaunista nyt on maalla, kun pihlajanmarjat punoittavat ja kanervat helottavat kankailla… On vaikea luopua niistä. Olen salomaiden lapsi.

— Niin, teillä on silmät kuin salolammet, tyynien rantojen kuvastimiksi luodut. Ja teidät viedään nyt suurkaupunkien hälinään. Miten julmaa!

— Kohtalolleen ei mahda mitään…

— Eikä kohtaloaan voi edeltäpäin arvata…

He katsoivat toisiaan osanottavasti silmiin ja heidän äänensä soi kuin hiljainen valituslaulu.

Hilkka, näyttelijätär, kuuli sanan "kohtalo" ja hän hymähti itsekseen. Millä pelon sekaisella hartaudella nuo lapset lausuivatkaan tuon sanan! Niin, niin, se merkitsi nykyajan ihmisen mielikuvituksessa sitä samaa suurta tuntematonta, jota ennen nimitettiin jumalaksi, ja se oli tuntuvin siinä nuoruuden taitekohdassa, jolloin kaikki vielä oli tuntematonta, mutta jolloin jo elämän vietti oli herännyt, jolloin oli sisällinen pakko lähteä löytöretkille, jolloin täytyi astua ensimäiseen laivaan, joka lähti satamasta, vei se sitten minne tahansa. Silloin se oli kohtalo, myöhemmin vasta osattiin antaa sille asianmukaisempi nimitys.

Hilkka olisi nyt jo osannut kuiskata Eilan korvaan sen oikean nimen, mutta se oli niin ruma, että häntä itseään kauhisti. Hän katsahti Eilaan ja hänen mielensä kävi haikean raskaaksi, hän itsekin oli ollut osaltaan vaikuttamassa siihen, että tämä arka metsänelävä oli suljettu häkkiin.

Esitarina oli tapahtunut keväällä. Silloin oli Hilkalle juuri myönnetty matkaraha ja Eljas oli sulkenut taidenäyttelynsä, jossa ei ollut käynyt ketään ihmistä. Hän oli tullut raivoissaan Hilkan luo.

He olivat samalta paikkakunnalta kotoisin, lapsuuden-tuttavia, toverillisia ja sukupuolettomia keskenään, melkein kuin sisar ja veli.

Eljas oli harmitellut ainaista rahapulaansa ja Hilkka oli nauraen ehdottanut rikasta naimiskauppaa. Sitten he olivat leikillään käyneet läpi kaikki naitavat tytöt, jotka saattoivat tulla kysymykseen ja pysähtyneet lopuksi Eilaan. Hänellä oli kaikki edut: täysi-ikäinen, huomattavan maatilan orpo omistajatar ja kaikesta päättäen "todellinen nainen". Muu oli vähäarvoisempaa. He olivat yhdessä laatineet sotasuunnitelmankin valmiiksi tuota tärkeää valloitusretkeä varten ja olivat tulleet siihen lopputulokseen, että sen täytyi onnistua: maalaistytöt sykähtivät kyllä heti taiteilijanimen kuullessaan, ja Eljas oli jo jonkinlainen nimi. Kuuluisuuden kuumentamassa ilmakehässä tulisi kaikki käymään kuin tanssi ja kuin ohimennen pistäisi Eljas talon hinnan taskuunsa…

Ja nyt oli tuo mielikuvien tunnoton leikki kaikki tuossa silmien edessä, todellisuudeksi muutettuna! Hilkkaa hirvitti oman asemansa kyynillisyys tässä seurassa. Hänen oli monesta syystä paha olla. Ja vaikka hän muodollisesti hoitelikin moitteettomasti keskustelua Eljaksen kanssa, oli hän sydämensä syvimmässä hänelle hyvin suuttunut. Kuinka uskalsi hän noin vetää Hilkankin myötärikollisekseen? Kaikki perustui siihen, että Hilkka ei ilmiantanut häntä. Kuinka saattoi hän tuolla tavalla vangita hänet salajuoniinsa, vyöryttää tuollaisen halpamaisen syyn hänen vaikenemiseen tuomitulle omalletunnolleen? Eikö hän ollenkaan ajatellut sitä, että Hilkka saattoi kavaltaa hänet, samoin kuin hän itse oli kavaltanut Eilan, että Hilkankin toverillisuudella saattoi olla rajansa, että hän saattoi astua oman sukupuolensa puolelle? Hän oli liian varma itsestään luullessaan hallitsevansa Hilkkaakin.

Heidän välillään oli ollut jo tästä asiasta kiivas ottelu, jossa he olivat singonneet raskaita totuuksia toisilleen. He olivat tunteneet toisensa äärettömän kauan ja tämä oli ollut ensimäinen kerta, jolloin heidän puheeseensa oli tullut syvempi, intohimoisempi sävy, joka viisti läheltä todellista vihaa. He olivat iskeneet toisiaan häikäilemättömillä mielikuvilla, joiden edessä ihmiskohtalot eivät merkinneet mitään. Mutta taistelu oli jäänyt ratkaisematta. Ja siksi tunsi Hilkka, miten heidän tahtonsa yhä vielä jatkoivat sotaa kaikkien ystävällisten sanojen uhallakin. Hänen aivoissaan paloi tulikirjaimilla heidän viimeinen kaksinpuhelunsa.

— En olisi uskonut sinusta tuollaista, en olisi uskonut, oli Hilkka hokenut. Hän antaa sinulle rahat, ja mitä annat sinä vastalahjaksi, kun et edes voi antaa rakkautta?

— Kunnian, oli Eljas piloillaan vastannut, kunnian päästä ystävieni pariin, kunnian istua mallinani, jos hän tahtoo, ja vihdoin kunnian tulla kerallani mainituksi maailman taiteen kuolemattomissa aikakirjoissa. Onhan siinä palkkiota liiaksikin tuollaiselle pikku mamselille, joka ei itsessään ole yhtään mitään.

— Ja sinä luulet, että hän tyytyy siihen, tavoittaa sitä, tulee viihtymään sinun kanssasi!

— Se ei kuulu minuun. Mutta arvattavasti hän on tyytyväinen, kun hän saa sen, mitä tahtoo. Ja hän tahtoo minut…

— Sinä itse tahdot niin. Mutta miten huonosti sinä lasket! Kuinka voit kuvitellakaan tulevasi onnelliseksi tuollaisen tyttöletukan kanssa, joka on kyllin tuhma antaakseen sinun pettää itseään alusta alkaen!

— Minun onneni on kokonaan toista laatua. Se ei riipu hänestä. Hän on sitäpaitsi hyvä sellaisenaan. Minä en tarvitse hänen henkevyyttään, jumala paratkoon, ainoastaan hänen rahojaan. Juuri tällä hetkellä minä niitä tarvitsen, toiste voisi olla jo liian myöhäistä. Minä saan ne, ja osaan olla siitä myös kiitollinen. Sillä nyt juuri täytyy minun päästä ulkomaille, nyt juuri, ja minä vannon, että tulen lyömään itseni läpi! Tulen tekemään vielä paljon kaunista…

— Ja sitä varten teet itsesi ensin rumaksi! Miten sinä erehdyt! Ihminen, joka noin alentaa itsensä siveellisesti ja myy itsensä hopiapenningistä, ei koskaan voi tehdä hyvää taidetta enää. Joka asettaa aineellisen mukavuuden etusijalle, on mennyttä miestä sekä ihmisenä että taiteilijana. Se painaa leimansa kaikkeen, mitä hän tekee. Taiteilija ei voi olla ihmistä voimakkaampi.

— Oletko koskaan ajatellut, että henkinen mukavuus on taiteilijalle kenties vieläkin vaarallisempaa? Sinun sopisi taas muistaa sitä! Jokaisella on oma vaaransa. Minä olen itsekseni ainakin näin tuuminut: Hilkasta ei ikinä tule murhenäyttelijätärtä, niinkauan kun hän ei jaksa olla yksin, niinkauan on hänen epätoivonsa teennäinen ja tuskansa irrallinen, eikä hänen äänensä saa sitä syvän inhimillisyyden liekitsemää vakuuttavaisuutta, joka voittaa sydämet. Hilkka, sinä olet nyt ainoastaan seuranäyttelijätär, vaikka luulet olevasi murhenäyttelijätär. Taiteilijalla ei ole laajempaa ääni-asteikkoa kuin asianomaisella ihmiselläkään; jos niin tarkoitit, olet oikeassa. Huomaatko itse, miten sinun taiteilijasi on pysähtynyt sille samalle ystävyyden, ymmärryksen, sielullisen lepertelyn ja sentimentaalisen keimailun kannalle, jolle ihmisesikin? Jos uskaltaisit mennä tästä etemmäksi yksin, silloin ehkä saisit sieluusi ne rajattoman, lohduttoman traagillisuuden autiot soinnut, jotka sinulta nyt puuttuvat. Anna anteeksi, että puhun näin suoraan! Mutta koska kerran jouduimme taiteeseen… Taiteesta ei koskaan voi kyllin vakavasti puhua. Taiteilijoina me sitäpaitsi olemme julkisia henkilöitä, voimme vapaasti arvostella toisiamme. Yksityishenkilöinä taaskin, älkäämme sekaantuko toistemme asioihin, meillä ei ole mitään oikeutta sellaiseen. Mutta ihminen ei voi estää ajatustaan lentämästä… Jokainen sitäpaitsi pyrkii sitä kohden, minkä onnekseen tuntee. Minä tarvitsen tällaista, sinä sellaista…

— Millaista sellaista?

— Tukea, joka kenties kaataa, ymmärtämystä, joka estää sinut astumasta yksinäisyyteen. Olet sitäpaitsi nainen, tarvitset sotkuportaita hienoille helmoillesi, peiliä kauniille kasvoillesi, kaikua äänesi helinälle, ja hetken turhamaisuuden vuoksi olet valmis uhraamaan ikuisemman. Sinäkin olet suuri pelkuri, Hilkka, pelkäät yhtä paljon henkistä kärsimystä kuin minä aineellista. Sen verran on meissä vain eroa. Ja sentään sinä niin katkerasti soimaat minua Eilan vuoksi! Ethän sinäkään sen enemmän rakasta Taunoa, tarvitset häntä vain mukavuudeksesi!

— Taunoa!

— Niin, sehän ei ole mikään salaisuus! Sinä olet tehnyt hänet sisällisesti kykenemättömäksi ja ulkonaisesti naurettavaksi, mutta se ei sinua laisinkaan liikuta, sillä sinä tarvitset hänen kaltaistaan hovipoikaa. Voit huoleti jättää hänet seisomaan seinää vasten siksi aikaa, kun itse seikkailet muualla, ja hän seisoo, voit olla muille ylpeä, oikullinen ja rohkea siksi, että sinulla on varaväki, siksi että tiedät, ettet missään tapauksessa jää aivan yksin, voit tehdä syntiä siksi, että tiedät, että vaikealla hetkellä voit ripittää itsesi ja olla varma synninpäästöstä. Jolla vielä vähänkin on miehuutta tallella, ei sellaiseen nais-ikeeseen suostu. Mutta sinä, Hilkka, et ole kovin ylpeä, otat tuon itsellesi välttämättömän annoksen ihailua ja uskollisuutta mistä hyvänsä. Enkö ole oikeassa? Enkä minä sinua siitä soimaa, mutta yhden neuvon annan sinulle vanhana ystävänä ja ennenkaikkea taiteesi ystävänä: älä ota häntä mukaasi ulkomaille! Sehän olisi aivan hulluuden huippu! Hän tahtoo ruveta taiteilijaksi vain sentähden, että sinä olet taiteilija, lähteä ulkomaille vain sentähden, että sinä lähdet, ei hänellä ole ääntä enemmän kuin kellä kuorolukkarilla tahansa. Kyllä hän voi kotimaassaankin ne virtensä vetää, mitä hänestä lähtee. Jos hän pääsee sinusta erilleen, niin ehkä hän vähitellen paranee: hän suorittaa juridiikan tutkinnon, menee maalle käräjille, hakee seuransa omasta maailmastaan ja voi vielä kuolla onnellisena poikana. Tällä lailla hän ainakin menee varmaa perikatoaan kohden. Totta puhuen ei tuo seikka minua suurestikaan sureta, päinvastoin olen mielissäni siitä, että nuo silonaamaiset herraspojat menevät rappiolle ja murenevat pois tieltä, se on todellakin paras palvelus, minkä he rikkauksillaan voivat tehdä isänmaalleen. Sinä, Hilkka, olet paljon tärkeämpi. Älä huoli häntä mukaasi. Se voi vahingoittaa sinua monella lailla. Ja sitäpaitsi se ei ole kaunista…

— Sinun lähtösi on muka kauniimpaa! oli Hilkka mutissut sydämystyneenä. Minä tiedän kyllä, mitä teen…

— Niin, ei toinen tunne toisen rajoja eikä niitä tunne edes itsekään, ellei joskus mene yli rajojensa… Sinä katsoit olevan syytä varoittaa minua. Minä tein vain saman. Olemme siis kuitit.

* * * * *

Äänettömästi ja vihamielisesti he olivat eronneet, mutta samalla läheisempinä ja toisilleen tärkeämpinä kuin milloinkaan ennen. Eljas oli iskenyt hänen kaikkein arimpiin kohtiinsa, tehnyt hänestä analyysin, joka oli liian oikea, jollaista ei ollut lupa tehdä muualla kuin rakkauden piirissä. Hän ei voinut antaa sitä anteeksi eikä hän myöskään voinut sitä unohtaa.

Näiden viime aikojen tapahtumien kautta oli Hilkan ja Eljaksen välille punoutunut sarja väkivaltaisia salaisuuksia. He olivat tahtomattaan tulleet sidotuiksi ikäänkuin yhteiseen rikostoveruuteen noita kahta muuta vastaan, jotka rakastivat heitä ja joiden päiden yli he par'aikaa pelasivat julmaa kohtalon leikkiä.

Hilkka oli kovin kiusaantunut. Hän tunsi vihaa, inhoa ja sääliä heitä kaikkia neljää kohtaan siinä. Häntä vaivasi Eljas, hänen varmuutensa, hänen kylmä, hupainen tapansa, hänen taitavasti lasketut eroottiset silmäyksensä, joiden hypnoosilla hän piti vallassaan Eilaa. Kaikki piirteet kuvastivat hänen häikäilemätöntä pyrkijä-luonnettaan, joka tahtoi onnistua ja joka luultavasti onnistuikin, sillä Hilkka tiesi, että hänellä oli voitollinen työkyky, loistava mielikuvitus ja lannistumaton elämänrohkeus. Mutta oliko lupa onnistua millä keinoilla tahansa?

Eila istui hänen vieressään kuin uhrilammas ja Hilkkaa hävetti oma sukupuolensa, joka oli noin tuhma ja turvaton, noin itsetiedoton ja miehen tahdon alainen. Ja kuitenkin hänen täytyi myöntää, että Eljas ja Eila muodostivat sopusuhtaisemman pariskunnan kuin Tauno ja Hilkka. He olivat kokonaan mahdottomia ja epä-esteettisiä. Hän oli sen aina tiennyt, mutta sitä ei olisi saanut sanoa julki. Nyt kun se oli sanottu, täytyi hänen luopua Taunosta. Miksi olikin hän niin ihannoivan tunteellinen, niin raukkamaisesti rakastunut? Mutta hänen vikansa olivat toiselta puolen hänen ansioitaan. Häntä ei voinut kunnioittaa, mutta hän oli lohdutus sielulle. Ja Hilkka tunsi, miten raskasta oli seurata tässä suhteessa kunnian lakeja. Ei mistään saisi hän enää niin uskollista rakkautta. Tämäkin rikkoumus oli Eljaksen syy.

Mutta taistelu heidän kahden välillä ei ollut vielä lopussa. Kumpi heistä lopulta jäi määräämään ihmiskohtaloista? Vallanvietti oli ärsytetty esille Hilkassa ja hän huomasi, ettei hän enää kapinoinut Eljaksen huonoa menettelyä, vaan ainoastaan hänen voimaansa vastaan. Ja jos siitä oli kysymys: Hilkkakin saattoi murhata ihmisiä!

Hilkka ylläpiti edelleen keskustelua Eljaksen kanssa, yhä ylimielisemmässä ja ilomielisemmässä äänilajissa. Hän käytteli kylmiä, hävyttömiä äänenpainoja, jommoisia kuulee mies-seuroissa, ja houkutteli Eljaksen vastaamaan samalla mitalla…

Vaistomaisesti vetäytyivät Eila ja Tauno silloin yhä enemmän syrjään. He nuokkuivat hiljaa toisiaan kohden kuin kukkaset kuilun partaalla…

* * * * *

He kulkivat kaikki neljä kotiin päin pitkin pimeää esplanadia. Eila ja Hilkka edellä. Tauno ja Eljas jälessä.

— Miltä teistä tuntuu lähteä ulkomaille? kysyi Hilkka.

— Kummalliselta, vastasi Eila.

— Eikö tuntematon taival edessä pelota teitä? Olette rohkea, kun uskallatte ruveta taiteilijan vaimoksi. Oletteko valmistunut kantamaan harmaita hapsia, kestämään yksinäisyyttä ja unhoitusta?

Eila kiinnitti Hilkkaan hätääntyneen, apua pyytävän katseen. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Tuskin kuuluvasti hän nyyhkytti:

— Minä en tiedä…

— Ja jos taiteilija hylkää, niin häntä ei voi siitä edes syyttää. Hänellä on toinen moraali kuin muilla. Hänellä on suuremmat oikeudet kuin muilla. Hän tarvitsee alati uutta elämää, uusia vaikutelmia, uusia ihmisiä, uusia naisia, uutta ainetta ja henkeä luomistyöhönsä, ellei hänen mieli henkisesti kuolla. Kumpaa rakastatte hänessä enemmän, ihmistä vaiko taiteilijaa?

— Minä en tiedä, kuiskasi Eila.

— Parempi, jos rakastatte taiteilijaa, hän pysyy niin kauan kuin hänen taiteensa pysyy, ihminen sitävastoin voi mennä teiltä pois…

Eila kamppaili ääneti kyyneleitään vastaan.

— Älkää itkekö, jatkoi Hilkka. En tarkoita mitään pahaa. Tarkoitan vain sitä, että mies yleensä ei koskaan voi oikein ymmärtää naista, tai ainoastaan lyhyen silmänräpäyksen, niinkauan kuin lumous kestää. Jotkut ani harvat ehkä, kuten Tauno. Hän rakastaa sydämellään kuten naiset…

— Niin, minäkin uskon, että hän voisi ymmärtää, myönsi Eila luottavaisesti.

— Olette oikeassa. En ole koskaan vielä tavannut miestä, joka niin hyvästi ymmärtää naista kuin hän, vahvisti Hilkka.

He olivat joutuneet liian etäälle saattajistaan ja he pysähtyivät odottamaan.

Oli kirkas tähti-yö ja kaikki neljä seisahtuivat hetkeksi taivasta katsomaan.

Sitten he puhuivat luonnon salatuista laeista.

— Minä osaan ennustaa tähdistä, sanoi Hilkka. Minun isoäitini äiti oli noita. Näen ihmeellisiä asioita nytkin…

— Mitä? kysyivät yht'aikaa Eila ja Tauno.

— Sitä ei saa sanoa, tähdet kostavat muuten. Sitäpaitsi on turhaa olla utelias. Kohtalo tulee kuitenkin. Nyt se on vielä tähdissä, vuoden päästä jo meillä itsellämme. Ja kaikki voi silloin olla toisin…

— Minä en näe päivääkään eteenpäin, mutisi Tauno, on kuin katsoisin pilkko-pimeään.

— En näe minäkään, huokasi Eila.

— Näen minä sentään yhtä ja toista edessänikin päin, naurahti Eljas, vaikka en harjoitakaan henkien manausta.

— Sitä harjoittaa ihminen aina, kun hän jotakin tekee, virkahti Hilkka terävästi.

Eljas heitti häneen pitkän, epäkunnioittavan silmäyksen, mutta ei sanonut mitään.

Seuraavassa kadunkulmassa Eljas ja Eila erkanivat.

Hilkka ja Tauno jäivät kulkemaan kahden. He eivät kumpikaan puhuneet mitään. Hilkka tarkasteli Taunoa salaa. Hän ei rakastanut Taunoa, mutta hänen herkät piirteensä ja tavattoman lapsellinen päänmuotonsa liikuttivat häntä. Taunoa ei voinut heittää yksin, ja mieluummin olisi hän suonut Eilan Taunolle kuin Eljakselle…

— Oletko minulle vielä vihainen? kysyi Tauno arasti.

— En, en ole ollutkaan.

— Niin, eikä sinulla ole syytäkään. En tahdo sinulta mitään, en vaadi mitään, kunhan vain joskus saan nähdä sinut, puhella kanssasi. Ethän työnnä minua kokonaan pois? Tiedänhän minä, että en sinua koskaan saa itselleni, en tahdokaan, tahdon vain kaukaa rakastaa.

— Sinun pitäisi rakastaa sellaista, jonka voisit saada.

— Minä en voi rakastaa muuta kuin sellaista, jota en saa, vastasi Tauno naivisti. Minun täytyy saada ihailla, katsoa ylös kaukaiseen korkeuteen, pyrkiä mahdottomuuteen, palvella itseäni suurempaa…

— Mutta se sinussa juuri on epätervettä, sinä et kestä sitä. Usko minua, jatkoi Hilkka pehmeästi ja hyväilevästi. Tarkoitan parastasi, sentähden että pidän sinusta niin paljon. Olen vilpitön ystäväsi. Usko minua, sinä et ole oikealla paikallasi, kun olet minun seurassani. Meidän suhteemme on epätasainen, siksi että tunnet minut itseäsi voimakkaammaksi. Tiedätkö mistä se johtuu? Siitä, että minä en osaa rakastaa, että olen ilkeämpi, kovempi kuin sinä, vanhempi kuin sinä. Tuo väärä haavekuva, mikä sinulla on minusta, näivettää sinut, kaataa työkykysi ja raiskaa tahtosi. Sinun pitää olla itseäsi heikompien, nuorempien, kokemattomampien kanssa. Se antaa varmuutta. Ja miehellä täytyy olla ryhtiä. Usko minua: meidän on paras erota. Ymmärrätkö minua ollenkaan?

— Ymmärrän vain sen, että minä en voi elää ilman sinua.

— Yritetään, naurahti Hilkka.

— Mitä minun sitten pitää tehdä? kysyi Tauno tragikoomillisella äänen painolla.

— Älä kysy minulta! Päätä itse!

— Silloin tulen sittenkin mukaasi Parisiin.

— Enhän voi estää sinua matkustamasta, minne tahdot.

— Mutta saanko joskus tavata sinua siellä?

— Sitten kun tuot minulle todistuksen siitä, että olet rakastunut johonkin muuhun.

He nauroivat.

— En voi rakastua.

— Sitten et tule näkemään minusta vilahdustakaan!

— Ehto on liian vaikea.

— Mitä vielä! Eihän sinun välttämättä tarvitse muukalaisia armastaa, jos niitä pelkäät. Onhan siellä suomalaisiakin. Eila esimerkiksi. Näitkö, miten kauniit silmät hänellä on? Ja näitkö, miten hän hengessä jo antautui sinulle. Hän on kuin sinua varten luotu.

— Eljaksen rouva!

— Niin, eivät kaikki rouvat ole luodut omia miehiään varten…

— Eila on sievä ja herkkä. Mutta nyt sinä olet hyvin ilkeä.

— No, johan huomaat sen! Ehkä sinusta on vielä vähän toivoa, kujeili Hilkka.

He olivat tulleet Hilkan asunnon ovelle. Leikitellen he hyvästelivät. Mieliala oli jälleen keveä.

— Älä unohda, mitä olen sanonut! huusi Hilkka vielä oven raosta.

* * * * *

Seuraavan päivän illalla olivat Hilkka ja Tauno laivarannassa saattamassa Eilaa ja Eijasta.

Laiva teki jo lähtöä. Touvit ja rautaketjut jyrisivät, ihmiset tungeskelivat sankoissa parvissa pimeällä sillalla. Kaikki matkustajat olivat jo kannella.

Eila ja Tauno tuijottivat kumpikin mustaan veteen, joka läikähteli heidän välillään syksyisten lyhtyjen valossa ja heidän katseensa ja tunteensa yhtyivät aallon hämärässä peilissä.

Eljas ja Hilkka seisoivat ja katselivat toisiaan silmiin ja heidän tahtonsa löivät tulta vastakkain. He seisoivat siinä kuin kaksi verivihollista, kuin kaksi, jotka syyttävät ja halveksivat toisiaan, kuin kaksi, joiden on enää mahdoton erota ilman lopullista kaksintaistelua. Heitä ei ollut kuin kaksi koko avarassa satamassa. Muut unohtuivat heidän silmistään ja sieluistaan. Eila ja Tauno hukkuivat olemattomiin. He saivat tehdä mitä tahansa, heidän kahden välillä ratkaistiin kuitenkin lopullisesti heidän kohtalonsa. Voima yksin määräsi kaiken. Voima yksin oli kohtalo. Ja tämä voimain vihamielinen korostaminen sai muutamassa hetkessä aikaan sen, mitä sovinnollinen toveruus ei ollut saanut kymmenessä vuodessa: se iski heistä esiin eroottisen intohimon, se muutti heidät mieheksi ja naiseksi. He seisoivat toistensa edessä kuin kaksi kokonaan uutta ihmistä, jotka taivuttelivat toistensa tahtoja, uhkasivat toistensa olemassaoloa ja jotka kumpikin tunsivat että oli kysymys elämästä ja kuolemasta…

Laiva irroittautui hiljalleen rannasta.

— Näkemiin! sanoivat Tauno ja Eila.

— Näkemiin! sanoivat Hilkka ja Eljas.

— Me lähdemme pian myös, virkahti Tauno.

— Me lähdemme, myönsi Hilkka koneellisesti.

Hän ei muistanut enää, kenelle hän puhui. Hänen mielikuvituksessaan olivat Eila ja Tauno jo aikoja sitten menneet pohjaan raha-arkkuineen ja rakkauksineen. Hän näki vain itsensä ja Eljaksen ja ulapan heidän välillään.

Hilkka tunsi, että hän rakasti…

VÄSYMYSTÄ

Kaapo Sorsakoski käveli kesävirkamiehen vakain, tottunein askelin pitkin rantatietä suvi-illan leppoisessa puolihämärässä.

Tyynessä ilmassa oli pihlajain ja syreenien tuoksua ja suurkaupungin lakkaamattoman hengityksen hiljaista huminaa. Joku öitsivä automobiili syöksähti silloin tällöin ohitse, joku koreanvärinen hattu tai hame houkutti silmää yökukkasen pitkäloistoisella heleydellä. Muuten oli kaikki liikkumatonta, tahtoa uuvuttavaa, tapauksetonta. Hyvin hoidetut ruohokentät kumpuilivat silmän edessä moitteettomina, yksitoikkoisina; meri lepäsi sileänä kuin peili…

Sorsakoskea vaivasi ikävä, sellainen ikävä, joka on kyllästymystä ja tylsyyttä yht'aikaa, jolloin hermot kieltäytyvät välittämästä mitään ennen elettyä, jolloin sijalle ei tule mitään uutta, jolloin hengessä on täydellinen kuolema.

Sorsakoskella ei ollut enää suuria vaihtelunmahdollisuuksia. Vaikka hän kuinka olisi koettanut keksiä, ei hän löytänyt itselleen kuin kolme olotilaa: virasto, koti ja kapakka. Nyt oli perhekin maalla ja kaikki illat mahdollisimman samanlaisia. Päästäkseen edes hetkeksi näkemästä samoja tuttuja kapakkanaamoja, oli hän lähtenyt kävelemään. Käveleminen ei muuten kuulunut hänen tapoihinsa, sillä hän ei ollut mikään terveys-intoilija, vielä vähemmin mikään luonnon-ihailija. Luonto oli ikävä. Mutta ihmiset olivat myös ikäviä. Hän olisi suonut, että kaikki hänen tuttavansa ja ystävänsä olisivat olleet maalla ja hän olisi saanut olla ainoa kesävirkamies koko Helsingissä. Kaikki olivat niin samannäköisiä, niin vanhoja. Naisetkin, jotka tulivat vastaan, olivat niin vanhoja…

Tai kenties oli syy yksinomaan hänessä itsessään. Hän itse oli vanhettunut. Käveleminenkin väsytti hänen veltostunutta ruumistaan, mutta penkkiä ei ollut lähistöllä ja Sorsakoski ei katsonut voivansa istuutua kivelle. Niin, niin ne vuodet kuluivat. Miten kymmenen vuotta oli vähän ihmisen elämässä ja kuitenkin paljon! Ei tunne niiden vierimistä, ne tulevat yksi toisensa jälkeen huomaamattomasti, ne kertyvät ja kasaantuvat, liukuvat yli pehmeästi ja petollisesti… Ja äkkiä huomaa olevansa vanha, eikä tiedä, kuinka se on tapahtunut… Sorsakoski ajatteli aikaa kymmenen vuotta takaperin. Toisena poikana hän silloin vielä oli lieskunut. Mutta oli ympäristökin toinen, maa, kansa, nuoriso toisenlainen. Silloin tehtiin vielä jotakin, oli iloa, taistelua, aatteita ja innostusta, oli isänmaanrakkautta ja naisen rakkautta… Nyt ei ollut mitään jäljellä siitä kaikesta, ei syytä syttyä, ei teon arvoista, pieninkin hartauden ilmaus oli naurettavaa, koko kansa nauroi, sille ei ollut enää mikään pyhää, ei kansalliset suurmiehet eikä edes oma kansallisuus. Suuruuden kausi oli ijäksi mennyttä. Aika oli köyhä ja Sorsakoski ei asettanutkaan sille enää niin ylettömiä vaatimuksia. Hän mukautui. Hän oli realipolitiikan mies. Mutta olisi saanut tapahtua edes jotakin, vaikka pieniä sopimattomuuksia, uusia skandaaleja, onnettomuuksia, koleratapauksia, avio-eroja, venäläisen virkavallan rikoksia, mieltäkiinnittäviä murhia tai tulipaloja, mitä hyvänsä, joka edes hieman olisi kutkuttanut kuolleita hermoja ja tuulottanut sanomalehtien ja yhteiskunta-elämän tympeää ilmattomuutta. Mutta hermosto oli toiselta puolen jo tottunut niin pieneen kuin suureenkin, ei ollut toivoakaan uudesta nuoruudesta enää. Näin tulisi jatkumaan elämän loppuun asti. Sorsakoski tiesi sen vallan hyvin. Hän pitäisi huolta virastaan, palkastaan ja perheestään, kuolisi vihdoin ikävään ja haudattaisiin velvollisuutensa täyttäneenä kansalaisena…

Sorsakoski kuului siihen polveen, joka oli kimmonnut korvesta kadulle suomenmielisyyden viimeisten suurmiesten viimeisinä vuosina, ja hän oli kuten useat muutkin sen aikaiset talonpoikais-ylioppilaat joutunut heidän viimeisen intohimoisen Caesar-tahtonsa välikappaleeksi. Siihen oli mennyt hänen nuoruutensa. Korkea laineenharja oli tarttunut häneen ja nostanut hänet heti huipulle, jolle hän omin voimin ei olisi koskaan päässyt. Se ilon ja ylpeyden lumous, joka tästä oli seurauksena, tukahdutti kaiken järkeilyn ja valmisti otollisen maaperän innostukselle, joka oli ainoa, mitä vaadittiin, ja jolle hän antautuikin sokeasti kysymättä, mistä se tuli, minne se meni, oliko se hänen vai toisten omaa. Se oli yhteistä, kansallista, Herran hengen huminaa ihmismielissä, väkeväin rautatahtojen hypnoottista voimaa ala-ikäisiin. Ja kaikki tulivat he silloin väkeviksi, kaikki olivat sankareita, jumalanpoikia, isänmaan pelastajia, kansallisen tulevaisuuden pyhiä esitaistelijoita, kuten ne suuret miehet, jotka katsoivat alas heihin juhlasalien seiniltä, tai ne, jotka vielä harmaapäisinä patriarkkoina vaeltelivat heidän keskellään. Mitä suurempia ansiotöitä he nyt kykenivät suorittamaan armeijassa, sitä varmempi oli kerran oleva heidän oma päällikkö-asemansa. Ja puoluejärjestö, jonka palveluksessa he olivat, toimi mallikelpoisesti, kaikin puolin luottamusta ja rohkeutta herättävällä tavalla: se takasi heidän nuoruudelleen oikeat ihanteet ja taloudellisen selkänojan, heidän miehuuden-ijälleen sopivan viran ja arvonimen ja vanhuuden varaksi vihdoin kumarretun suurmiehen vaivattoman valtikan. Niinpä saattoivat he siis huoletta antaa vapaat suitset sille isänmaalliselle haltioitumiselle, joka oli nuorison korkein velvollisuus.

Ja he pitivät juhlia ja kiihotuspuheita, matkustelivat, kokoontuivat, yllyttivät muita ja itseään, taistelivat kaikilla aseilla: sanoilla ja sävelillä, nyrkillä ja vihellyspillillä, mädäntyneillä munilla ja filosofien ajatuksilla. He olivat toisin sanoen mallinuorisoa, joka ihmeteltävällä tavalla yhdisti kuuliaisuuden, uljuuden ja nöyryyden harvinaiset hyveet. He kieltäytyivät jalosti omista mielipiteistä ja itsenäisestä ajatustyöstä, he viihtyivät urhoollisesti viinan vierellä yleistä kieltolakia odotellessaan ja sill'aikaa kun morsiamet suurmiesten perheissä kypsyivät tuleville suurmiehille, tyytyivät he vaatimattomasti tyydyttämään ensimäisen lemmennälkänsä asfalttikukkien halpahintaisilla rypäleillä. Tämä varhainen mielenmaltti kantoi varhaisia hedelmiä. Heidän nuoruutensa ryöppysi iloisesti kuin virran vilinä, ei viini eikä vekselit lakanneet juoksemasta.

Mutta sitten tuli aika, jolloin inhimillisesti katsoen heidän jo olisi pitänyt olla miehuuden ijässä. Monet merkit viittasivat siihen. Vanhat johtajat kuolivat vähitellen pois, toinen toisensa jälkeen. Hautajaiset olivat muutaman vuoden kaikkein merkittävimpiä ja halutuimpia isänmaallisia tilaisuuksia. Sitten nekin lakkasivat. Ei ollut mitään. He, seuraajiksi määrätyt, seisoivat saamattomina heidän ruohottuneilla haudoillaan kuin palaneet korret, kuin isännättömät koirat liehitellen väsyneesti vanhoja muistoja. He seisoivat siinä moitteettomassa sota-asussa niinkuin monasti ennen, liehuvin lipuin ja juhlanauhoin, mutta johtava aate oli jollakin lailla vioittunut eivätkä he ymmärtäneet enää, minkä vuoksi lippujaan kohottaa. He huojuivat kuin köynnökset vailla tukea, vailla tarkoitusta ja tarmoa, vailla iloa ja innostusta, niin, melkein vailla isänmaata.

Sillä isänmaa oli kokonaan toisen-näköinen kuin miksi he haltioitumisen hetkinä olivat sen kuvitelleet. Se katsoi heihin uusin, ratkaisemattomin elämänkysymyksin, joita he eivät käsittäneet. Mutta he käsittävät sen, että he itse olivat alasti, että heillä ei ollut virkaa, arvonimeä, varoja, joiden pohjalta hallita. He muuttuivat realisteiksi, he kääntyivät puoluehallinnon puoleen vaatien palkkaa nuoruusvuosiensa uskollisesta palveluksesta. Hät'hätää, yhteisvoimin hankittiin heille silloin yliopistosta arvosanat ja virastoista arvonimet, työnnettiin salkku toiseen ja morsian toiseen käsipuoleen, maksettiin velat ja istutettiin hallitukseen. Tämän viimeisen balsamoimisen jälkeen olivat he valmiita muumioita, tämän jälkeen kuuluivat he kokonaan kuolleitten valtakuntaan. Niin itsekkäitä johtajia olivat vainajat. Kaiken, minkä he olivat antaneet, ottivat he takaisin. Ja jälelle jääneet huomasivat vasta sitten, että se tulevaisuus, josta he niin monta kaunista puhetta olivat pitäneet, olikin ollut vain edellisen polven pituinen varjo ja mennyt sen keralla hautaan.

Mutta he, jotka aina olivat tottuneet ajattelemaan toisten aivoilla, näkemään toisten silmillä, tuntemaan toisten hermoilla, olivat nyt jo liian vanhoja muuttaakseen tapojaan. Se aika, jolloin totuuden tarve, ehdottomuuden ja puhtauden vaatimus on niin valtava ihmissydämessä, että se murtumisen uhallakin puhkaisee itselleen omat tiensä, oli jo kerta kaikkiaan ohitse heidän kohdaltaan. He olivat jo liian velttoja katsoakseen kovaa totuutta silmiin, liian sokeita nähdäkseen selvästi edes omaan itseensä. Sentähden, vaikkakin he tulivat ajan valta-uomalta syrjäytetyiksi, heistä ei koskaan tullut traagillisia, ainoastaan väsyneitä, eläviä ruumiita kyllä, mutta ruumiita, jotka voivat hyvin, versoivat, kasvoivat vapaasti valtion kustannuksella ja näkyivät tavalla tai toisella yli kaiken muun kansan.

Tämä oli pääpiirteittäin ollut Sorsakoskenkin historia. Sentähden ei hänkään tuntenut mitään muuta kuin väsymystä, ei ajatellut muuta kuin omaa ikäväänsä.

Seura oli ikävää, mutta yksinäisyys oli kerrassaan sietämätöntä. Sisällisen tyhjyytensä varaan heitettynä Sorsakoski oikutteli kuin lapsi… Aika täytyi osata ainakin tappaa, jos sitä ei voinutkaan täyttää. Ja vaistomaisesti alkoivat hänen askeleensa kuljettaa häntä takaisin keskikaupungille, mistä oli tullutkin. Hän kävi mielessään läpi Helsingin eri kapakat, johonkin niistä täytyi hänen vaelluksensa välttämättömyyden pakosta kumminkin päättyä joka ilta.

Hän poikkesi Kappeliin kurkistamaan, olisiko siellä tilaa tai tuttavia. Ensi silmäyksellä hän ei keksinyt kumpaakaan. Joka pöytä oli tupaten täynnä paksua, kiiltävänaamaista pikkuporvaristoa ja epämääräistä, kansainvälistä kesä-yleisöä.

Sorsakoski päätti jo koettaa onneaan muualla. Silloin löi joku häntä takaapäin olalle.

— Terve mieheen! Jos ei sinulla ole muuta seuraa, niin istu minun pöytääni. Minäkin olen yksin.

Se oli Veikko Luukkonen, entinen sanomalehtimies ja helsinkiläinen, nyttemmin opettajana jossakin pikkukaupungin koulussa.

— Kas vaan! Mikä veljen on tuonut pääkaupunkiin? kysäsi Sorsakoski.

— Vekselit, vekselit, veliseni, ja ikävä. Siellä maalla on niin saakulin ikävä. Ei tapahdu mitään… Siellä menee rappiolle. Ei voi tehdä muuta kuin juoda…

— Sellaista se tahtoo olla vähän täälläkin, myönteli Sorsakoski hyvillään tästä odottamattomasta henkiläheisyydestä ja tyytyväisenä istahti hän Luukkosen viereen. Tällainen vähän harvinaisempi pöytätoveri oli kovasti hänen mieleensä.

Ja kuitenkin olivat juuri nämä kaksi miestä kerran seisoneet kiivaan kiukkuisina vastakkain julkisessa elämässä siihen aikaan jolloin vanhan ja nuoren Suomen taistelua taisteltiin. Yhtä innostuneesti ja lapsellisesti kuin Sorsakoski silloin oli vannoutunut konservatismin palvelukseen, oli Luukkonen antautunut radikalismin aatteille. Sorsakoski oli pauhannut kansallisuutta ja Luukkonen oli huutanut humanisuutta. Hän oli riehunut kuin vimmattu oikeuden ja vapauden nimissä, intoillut antiklerikalismin, antimilitarismin, luonnontieteellisen maailmankatsomuksen ja yksilöllisen siveyden puolesta. Molemmat olivat he hurjistelleet suurien sanojen ja käsitteiden päihdyttävässä nuolisateessa, ampuneet yli maalin, syösseet sokeasti yli rajojen ja olleet siinä väärässä uskossa, että syvät rivit seurasivat heidän kintereillään. Molemmat olivat he saaneet elää saman sisällisen luhistumisen hetken, jolloin he huomasivat olevansa laivanlaidan yli heitettyjä. Luukkosen oli käynyt vain vielä huonommin kuin Sorsakosken. Hän, joka oli uskaltanut saarnata yksilöllisyyden oppia ennenkuin oli olemassa yksilöitä, kerskua kehityksellä ennenkuin itse oli alullakaan, sai katkerasti maksaa tämän uhkarohkean erehdyksensä. Hän joutui itse ensimäiseksi tuon heräävän yksilöllisyyden s.o. kateuden, pahansuopaisuuden, pikkumaisten vehkeilyjen verkkoihin, kadotti pian kaiken jalansijansa ja vajosi kokonaan henkiseen hajoamistilaan.

Tämä sisällinen väsymys oli omiaan lakaisemaan pois kaikki entiset vakaumukset ja niiden aiheuttamat ristiriidat. Sorsakoski ja Luukkonen olivat molemmat yhtä haaksirikkoutuneita. Ainoa ero heidän välillään oli se, että Sorsakoski oli saanut vekselinsä maksetuksi, Luukkonen ei. Vainajat palkitsivat paremmin kuin syntymättömät.

He istuivat siinä siis, entiset viholliset, kaikessa ystävyydessä. Olisi ollut naurettavaa ruveta enää kiivailemaan nuoruuden aikaisista asioista. Pieni kahdenpuoleinen halveksinta oli ainoa tunne, minkä heidän sielunsa vielä oli säilyttänyt perintönä vanhoilta ajoilta, mutta se oli vain kuin miellyttävää höystettä heidän yhdessäololleen. Heidän sanansa luskuttivat vastakkain ajatuksettomasti ja tottuneesti, niinkuin kuluneet hammasrattaat, ei mikään ottanut kiinni, ei mikään herättänyt mielenkiintoa eikä terästänyt tahtoa, ei mikään häirinnyt sitä suloista välinpitämättömyyttä, johon he olivat heittäytyneet lepäämään. He olivat polttaneet poroksi kaikki mielikuvansa ja heidän puheensa oli kuin vanhain miesten.

He kertoilivat tylsiä, puoli-irstaita juttuja ja valittelivat huonoja aikoja. Sillä välin he ahkerasti maistelivat laseistaan.

— Nykyajan nuoriso, murisi Luukkonen, se on pelkkää roskaa, sillä ei tee yhtään mitään…

— Toista oli sentään meidän aikanamme, huoahti Sorsakoski.

He olivat huomaamattaan tulleet entisyytensä rajalle. He vaikenivat jääden hetkeksi tuijottamaan omiin pettymyksiinsä ja omaan tyhjyyteensä. Sitten he muuttivat puheenaihetta…

Ja yö oli heidän ympärillään, ikävä yö, jossa ei mitään tapahtunut…

Ennenaikaisen vanhuutensa sokeudessa he eivät ollenkaan aavistaneet, että juuri tällä hetkellä, ilta- ja aamuruskon välillä, varhaiskesän valoisassa yössä kudottiin kautta Suomen sitä siltaa vainajien ja syntymättömien välille, jota he itse eivät olleet osanneet rakentaa. Kaukaisten salokylien helmassa iti kenenkään tietämättä moni tuuleen singottu siemen, hitaasti ja sitkeästi ja hyppäyksittä niinkuin luonto itse kasvaa, omia lakejaan totellen, oman aikansa vaatien ja kypsyen tuolla puolen yksilöiden lyhkäisen elämän. Tässä tyynessä, tuulettomassa ilmassa säästyi ja lisääntyi joka hetki se maan sydämeen kätketty suuri voima, jonka vasta suuri vastavoima kerran oli paneva liikkeelle…

Vielä ei mikään liikahtanut. Kaukaisista maailmoista vaelteleva merituulikin oli nukahtanut laiturin rantaan…

NAAMIAISET

Koko päivän oli satanut sakeasti lunta ja korkeat kinokset kaartuivat yli katujen ja käytävien. Vaivaloisesti ja käymäjalkaa ponnisteli hevonen eteenpäin.

Suoma Sutela istui reen perässä paksujen turkkien sisällä ja hymyili itsekseen onnellista hymyä. Hän ei nähnyt lunta eikä lumipyryä. Vaaleansininen naamio sitoi hänen silmänsä ja koko maailma hohti pilvettömän taivaan väreissä. Elämä tuntui niin hauskalta, että se väkisinkin pyrki naurattamaan ja laulattamaan ja vaistomaisesti pääsi hänen huulilleen sävel, jota hän aina silloin lauloi, kun hän oli oikein iloinen:

"Edistys, valistus, siinä ohjelmamme, sekä rakkaus pohjana sen".

Tämä laulu, joka ei koskaan luopunut Suomasta silloin kun jotakin tärkeää oli tekeillä, oli aikoinaan ikipätevästi isketty hänen aivoihinsa seminaarin penkillä ja senjälkeen tavallaan määrännyt hänen elämänsä kulun.

Se oli saanut aikaan senkin, että Suoma oli päättänyt lähteä Helsinkiin. Sillä perintö-osuudella, minkä hän myydyn kotitalonsa jakajaisissa oli saanut, tahtoi hän kaikin mokomin vartuttaa valistustaan ja tulla ylioppilaaksi. Siihen aikaan ylioppilastutkinto vielä merkitsi eräänlaista yhteiskunnallista asemaa, jota jo sinään kannatti tavoitella.

Suoma oli jo suuri tyttö, kahdenkymmenen ikäinen eikä koulupenkille enää oikein sovelias. Hän hankki itselleen siis yksityistunteja, kävi eri koulujen rehtorien ja opettajien puheilla, esitti itsensä ja asiansa ja asettui pääkaupunkilaiseksi.

Tämä asettuminen vaati Suomalta myös oman aikansa. Hänen täytyi tietysti tutustua helsinkiläisiin ja helsinkiläisten tapoihin tullakseen toimeen uudessa ympäristössään. Oikeastaan oli kaikki maailmallisuus hänen aatteilleen vastaista, sillä Suoma oli uskonnollinen, uskovainen suorastaan, mutta hän oli sievä ja nuori, ja jumala- ja isänmaa-käsitteet siinä tilassa, missä hän ne oli vastaanottanut, olivat vielä hyvin kehityskelpoisia. Ja Helsinki alkoi niitä kehitellä. Ollen ymmärtäväinen ja johdonmukainen tyttö, valitsi Suoma tuttavansa tarkoitusperiensä mukaisesti. Sisällisen aatteensa palavalla intohimolla tarrautui hän varmuuden vuoksi jo edeltäpäin kiinni tulevaan säätyynsä, ylioppilaihin. He veivät Suoman teatteriin ja tanssijaisiin, kuljettivat häntä mukanaan isänmaallisissa juhlissa ja taidetilaisuuksissa. Tämä oudon-hieno ilmakehä huumasi hänet, antoi valtavat siivet hänen mielikuvitukselleen ja hän tunsi olevansa jo hyvin lähellä päämääräänsä, melkein kuin ylioppilas itsekin.

Hän oppi käyttämään heidän sanontatapojaan, puhumaan asiantuntemuksella elämänkysymyksistä ja maailmankatsomuksista, keskustelemaan sitaateilla ja runonpätkillä. Aivan luonnollisesti hän siirtyi heidän mukanaan vähitellen luentosaliin, muutti kuuntelutuntinsa koulupenkiltä yliopiston penkille ja alkoi tenteistä, laudatureista niinkuin muutkin puhua ja professoreista. Hän oli jo melkein itsekin unohtanut sen, että hän kiireissään oli hypännyt yli ylioppilastutkinnon pienen kynnyksen. Hän ei sitä oikeastaan tarvinnut enää sillä korkealla kehitys-asteella, millä hän jo oli, hän saattoi suorittaa tutkinnon yliopistossa ilmankin sitä.

Hänen kunnianhimonsa oli ottanut parissa vuodessa aimo harppauksen eteenpäin. Maisteri piti hänestä tulla, ellei juuri aivan virallinen niin kuitenkin virallisen veroinen. Hän ei ollut koskaan lapsuutensa päivinä voinut aavistaakaan, että edistys ja valistus olisi jotakin näin suloista.

Hän päätti opiskella kielitiedettä, sillä kielillä puhuminen oli hänestä kovin ylhäistä. Muuten saavuttaakseen luottamusta esimiehissään, täytyi hänen ensin olla tehnyt ulkomaanmatka, kuten hyvä tapa vaati. Kolmen viikon oleskelu Berlinissä täytti tämän viimeisen aukon hänen ulkonaisessa kasvatuksessaan. Sieltä tultuaan hän oli aivan varma itsestään ja valmis ottamaan vastaan korkeamman tieteellisen sivistyksen siunausta.

Hän tuli Berlinistä kuten suomalaiset tytöt tavallisesti tulevat ensimäiseltä ulkomaan-matkaltaan sikäläisen puolimaailman karkean koreuden huikaisemana puettuna raakaan rihkamaan, jota he itse luulevat hienoksi. Suoman kehittymättömät kasvot, jotka säädyllisen ulkoasun ohella olisivat voineet näyttää kauniiltakin, saivat uusien keinotekoisten tukkalaitteiden ja muitten harsojen ja hörsöjen mukana sangen epäilyttävän leiman. Teennäisyys ja raakuus, nuo kaksi näennäisesti niin ristiriitaista ominaisuutta muodostivat yhdessä hyvinkin vakaantuneen tyylin, josta ei voinut erehtyä ja joka johti monet oikeille jäljille.

Suoma oli vuosien kuluessa valistunut ja edistynyt aivan tavattomasti. Hän tunnusti nyttemmin enää äärimmäisen vasemmiston äärimmäiset vapaa-ajattelijat joka asiassa. Hän oli vakaumukseltaan anarkisti ja jumalankieltäjä ja yli-ihminen. Ja mitä tuohon vanhaan, rakkaaseen "edistys, valistus"-lauluun tuli, jota hän muuten ei missään elämänkohdassa voinut unhoittaa, niin oli hänestä nyttemmin jälkimäinen säe aina yhtä hyvä kuin edellinenkin, miltei parempikin.

Ja rakkauden pohja alkoi valloittaa yhä laajempia alueita hänen olemuksestaan. Se oli ikäänkuin asian ydin, mutta "edistys, valistus" oli se välttämätön kuori, jota ilman ei mikään onni voinut menestyä. Ja mitä valtavammaksi ydin paisui, sitä mahtavampia muotoja täytyi kuorenkin ottaa.

Ja Suoma oli tarmokas. Hän tunkeili mahdollisina ja mahdottomina aikoina kanslioissa ja professorien vastaanottohuoneissa, lukusaleissa ja kirjastoissa. Hän sekoitti puheeseensa vieraskielisiä sanoja, joiden merkitystä hän ei ymmärtänyt, ja kuunteli luentoja kielistä, jotka olivat hänelle tyystin vieraat. Hän koristi yliopiston auditooriot suurella hatullaan ja pitkillä plyymeillään. Ja aina kun oli jokin merkittävämpi tai vaikeatajuisempi esitelmä juhlasalissa, istui Suoma uskollisesti ensimäisellä penkkirivillä puhujalavan alla. Ihailtavalla hengenvoimalla kesti hän hereillä tunteja pitkissä saarnoissa, joista hänen aivoihinsa ei päässyt ainoatakaan valonsädettä. Erehtymättömällä itsehillitsemiskyvyllä, jota kuka marttyyri tahansa olisi voinut kadehtia, kantoi hän täten yllään epämukavinta pukua, mitä kukaan nainen vielä koskaan on kauneudekseen kantanut.

Mutta aika kului ja tämäkin puku vanhentui eikä tahtonut sopia Suomalle enää. Hän itse tiesi liiankin hyvin sitäpaitsi, että se oli valepuku, naamio, ja ettei hän koskaan voinut suorittaa niitä korkeita opinnäytteitä, joista hän lakkaamatta puhui todistaakseen sivistyneisyyttään. Hänen rahansakin olivat huvenneet, hänen oli pakko ruveta ajattelemaan uuden hankkimista.

Mutta hänen luonteensa oli höllentynyt ja työkykynsä lamaantunut ja hänen työalansa jäi yhtä epämääräiseksi kuin mitä hänen oppialansakin oli ollut. Hänen tulolähteensä olivat satunnaisia ja salaisia eivätkä kernaasti sietäneet kirkkaan päivän valoa. Yliopisto oli ainoa, joka vielä saattoi suojata hänen ammatitonta olemassa-oloaan. Se oli hänen suojeluspyhänsä, hänen haarniskansa kaikkia elämän monia vaaroja, etenkin kaikkea kunniattomuuden uhkaa vastaan.

Mitä arveluttavammaksi hänen asemansa aikaa myöten tuli, sitä hurjemmin tarrautui Suoma kiinni Alma Materin helmoihin. Hän ei enää hetkeksikään luopunut sen turvallisesta läheisyydestä. Hän lisäsi harrastuksiaan, anasti itselleen uusia tiedekuntia, teki häikäilemättömästi tuttavuutta Apollon arvokkaimpien poikien kanssa. Tässä viimemainitussa suhteessa oli melkein edullistakin Suomalle, että hän ei ollut ylioppilas. Nuoret dosentit kohtelivat häntä erikoisella huomaavaisuudella, melkein tasa-arvoisesti, siltä hänestä tuntui, ja uusi korkeampi päämäärä alkoi vähitellen kangastaa hänelle. Päästä naimisiin jonkun yliopiston opettajan kanssa, se olisi ollut kaikkein onnellisin ratkaisu hänen vaikeassa asemassaan, todellakin kunniakas lopputulos hänen ahkerista ponnistuksistaan. Silloin ei pitkä opiskeluaika suinkaan olisi mennyt hukkaan. Siinä olisi sitäpaitsi ollut laillinen ja kaunis syy luopua kaikista tieteellisistä harrastuksista. Miten kauniilta se olisi näyttänytkään! Hän olisi alistanut kunnianhimoiset unelmansa sydämen vaatimukselle, yhteiskunnallisen tulevaisuutensa naisen pyhälle kutsumukselle kodissa. Tällaisella jalolla uhrauksella olisi hän todistanut rakkautensa.

Tämä suunnitelma oli kokonaan määrännyt Suoman viime-aikaiset puuhat. Suurella menestyksellä oli hän kutonut verkkojaan eräälle nuorelle suomalaiselle tiedemiehelle, joka tiedemiesten tapaisesti sielunelämältään oli kehittymätön ja turvaton kuin lapsi. Suomalla oli kaikki edellytykset onnistua. Uudelleen oli hän aivan lähellä päämääräänsä ja hän oli laskenut päässään, että tämän iltaisissa naamiaisissa piti lopullisesti määrättämän hänen kohtalonsa.

Siksi hän istui turkkien sisällä niin tyytyväisenä ja hypisteli hymyillen harsohameensa keinotekoisia kukkia. Hänen piti esittää lemmikkiä, uskollisen rakkauden sinistä kukkaa. Tohtori oli vannonut tuntevansa hänet tuhanten joukosta. Se oli ollut jo melkein kuin lemmenvala…

Reki pysähtyi Seurahuoneen eteen, jossa pitkä jono kuomuja jo ennestään odotti vuoroaan.

Pamppailevin sydämin sukeltautui Suoma ensikertalaisena siihen räikeänkirjavain ja kalmankammottavien irvinaamarien mereen, joka nimettömänä ja personattomana, irrallaan vellovin ihmis-aalloin, peitettyjen kasvojen ja paljastettujen rintojen väkivaltaisessa pyyteessä möyrysi hänen edessään.

"Sinistä lemmenkukkaa" alettiin heti ahdistaa hävyttömyyksillä. Suoma, joka oli tullut tänne kuin vihkikirkkoon, ylevissä tarkoitusperissä ja korkean aatteen haltioimana, oli syvästi loukkaantunut. Hän oli itse mielestään jo melkein kuin professorin rouva ja hän olisi siis pitänyt kohdella arvonsa mukaisesti…

— Saako ostaa pienen lemmenkukan? irvisteli muuan pahannäköinen naamio.

Suoma ei ollut koskaan ollut leikkiin taipuisa, mutta näin vakavalla hetkellä oli pila suorastaan myrkkyä hänelle. Hän pysähtyi ja loi sinisestä lemmenkukka-silmästään leimuavan vihaisen katseen herjaajaan.

— Mehän olemme vanhoja ystäviä, kyllähän minä sinut tunnen, jatkoi uusi tuttava antamatta vihaisen silmäyksen vähääkään häiritä itseään.

Hän sinutteli! Suoma oli vähällä saada halvauksen.

— En tunne teitä lainkaan. En ole koskaan tavannut teitä, lausui Suoma kaikkein ylhäisimmällä äänenpainollaan.

— Tänä aamuna viimeksi, suloinen neiti lemmenkukka. Täsmälleen kello 11 ojensit minulle suloisen sikaarin suloisilla sormillasi, ja minä tein näin…

Hän yritti suudella Suomaa kädelle.

Kaikki veri syöksähti naamion alla Suoman kasvoihin. Hän veti kätensä pois. Hän oli vielä liian kömpelö ja kankea karnevaaleihin. Hän hätääntyi, suuttui, häpesi. Häntä luultiin tupakkatytöksi tai ties miksi, häntä, tulevaa tiedemiehen rouvaa, joka oli melkein kuin ylioppilas, melkein kuin maisteri. Hän oli tukehtua raivosta. Eikö hän millään voinut puolustaa loukattua kunniaansa? Hänen ajatuksensa haparoi asetta. Mutta kaikki edistys ja valistus hämmentyi hänen aivoissaan tolkuttomaksi, kiehahti yli äyräittensä tästä odottamattomasta avunpyynnöstä. Suoma takertui tarkoituksiinsa, änkytti, maailma pimeni hänen silmissään. Hän tahtoi antaa oikean kuvan korkeasta kultuurikannastaan, todistaa arvokkaisuutensa. Epätoivon vimmalla hän etsi jotakin sopivaa ulkonaista sananpartta, jotakin pelastavaa nimeä, mutta hän ei muistanut siinä kiireessä mitään. Sekapäisesti hän sai puserretuksi suustaan:

— Kello 11, mitä ajattelette! Mahdotonta! Silloin olin minä juuri yliopistossa professori Wallensteinin luennolla.

Hän tarkoitti professori Wallensköldiä. Tämän sankarillisen ponnistuksen jälkeen hänen jännityksensä laukesi. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, mitä hän oli sanonut. Mutta hän tunsi, että hän oli pahasti kompastunut, että "edistys, valistus" oli pettänyt hänet juuri ratkaisevalla hetkellä.

Hän seisoi hetkisen aivan töperryksissään. Vanhasta tottumuksesta vain ajatukset toistivat tuota tuttua, kohtalokasta laulua:

"Edistys, valistus, siinä ohjelmamme sekä rakkaus pohjana sen"

Tähän viimeiseen säkeeseen päästyään Suoma ikäänkuin heräsi. Mutta se ainakaan ei ollut vielä koskaan pettänyt. Siinä oli pelastus! Hänen hetkeksi häiriytynyt itsetuntonsa parani siinä silmänräpäyksessä taas ennalleen.

Halveksien hän käänsi selkänsä raakalaiselle.

Salin toisessa päässä oli hän jo huomannut nuoren tohtorin. Siellä oli hänen paikkansa! yhteiskunnan huipulla!

Ja heittäen niskojaan sangen epä-akateemisesti Suoma suuntasi askeleensa suoraan tohtorin luo.

SATU MIEHESTÄ, JOLLA OLI MONTA SYDÄNTÄ

Oli kerran mies, jolla oli monta sydäntä.

Älkää peljästykö, hyvät ihmiset! Sydän on suuri ja kallis asia, sydän on parasta ja kauneinta, mitä ihmisellä voi olla, sydän on kaikkien elämänlankojen kerä. Olettehan useasti kuulleet, miten on käynyt niiden, jotka ovat syntyneet ilman sydäntä tai jotka ovat tämän kalleutensa kadottaneet. He ovat jähmettyneet helteessä palavimman päivän, varisseet kuin kuivat lehdet kesken puhkeamistaan ja pahentuneet omien rikkauksiensa rikkaläjällä. Mutta vielä useammin olette kuulleet satuja ihmisistä, joilla on ollut sydän; ja te muistatte, että ne ovat loppuneet vielä surullisemmin. Te muistatte tämän ja ihmettelette ja kysytte, kuinka sydän, jos se kerran on niin suuri ja kallis asia, kuitenkin voi tuottaa niin tuiki tuskallisen ja nopean murtumisen. Minäpä vastaan teille. Kallis ostetaan kalliisti, ja sydän, joka on korkein hyvä, ostetaan kaikkein kalleimmasti. Sillä ihminen ei saa mitään ilmaiseksi, joskin välistä pettävään etukäteen. Velallisen on maksettava, tahtoi hän sitten tahi ei, ja useimmiten hän ei tahdo. Sydämestään verotetut ovat ainoat, jotka ehdoin tahdoin saattavat hellittää henkensäkin, sillä sydän on joskus armollinen ja silloin vie se omistajaltaan järjen. — Mutta sivulliset, jotka näkevät tai kuulevat tämän, tulevat vakaviksi ja sanovat: sepä oli surullinen juttu, siinä oli taas sydän mukana pelissä…

Olette kuulleet lukemattomia tällaisia tarinoita, mutta ette koskaan vielä satua miehestä, jolla oli monta sydäntä. Tiedän sen. Sillä siitä asiasta ei ole muuta satua kuin tämä yksi. Ja niin onkin paras. Sillä se on liian surullinen, surullisin kaikista, mitä milloinkaan olette kuulleet. Älkää peljästykö, se ei ole mikään ruma satu, se on ainoastaan surullinen kuten itse elämäkin meidän ympärillämme, joka vasta kärsimyksessä paljastaa jumaluutensa, vasta kalmistoilta nostaa kauneimmat ruusut.

Mies, josta aion kertoa teille, oli maailman rikkain ihminen. Ja sentähden täytyi hänen, jotta tasapainon laki täyttyisi, tulla kaikkein köyhimmäksi. Jumalat olivat antaneet hänelle monta sydäntä, mutta he vaativat häneltä myös korvausta jokaisesta erikseen, jokaisesta elämän erikseen, niinkuin heidän lakinsa määräsi. Sentähden täytyi hänen, ihmisen, palkitakseen korkeita jumalia elää monta elämää ja kuolla monta kuolemaa, sillä aikaa kuin muut elivät ja kuolivat vain yhden. Ja sentähden ei hänellä koskaan ollut ikäisiä, ei aikalaisia, ei ystäviä eikä ymmärtäjiä, ei maata jalkojen alla eikä tukipistettä ajatusten avaruudessa. Hän oli kuin lentävä lehti, vierivä hiekka, vanhus tänään, lapsi huomenna ja uudestaan, säännöttä ja selityksettä vaihtuva, sietämätön oikku ihmiskunnan järjestetyssä yhteiskeossa. Kaikki häntä vihasivat, kukaan ei häntä rakastanut, hänessä oli kaikki ihmisten tuska, mutta ei ainoatakaan heidän riemuistaan, kaikki heidän sotansa ja turha tutkistelemisensa, mutta ei ainoatakaan heidän lepohetkistään. Ah, minun ystäväni, hän oli kovin onneton ihminen!

Ei kuitenkaan alussa. Alussa ei hänellä ollut edes kaukaisinta aavistusta siitä, mikä kova kohtalo häntä odotti. Hän uskoi olevansa luotu onneen, kuten uskovat kaikki lapset, etenkin rikaslahjaiset. Ja hän oli rikaslahjaisin kaikista lapsista. Kaikki tähdet paistoivat hänen päähänsä, kaikkien kuningaskuntien kultavirrat vierivät hänen aivojensa lävitse ja kaikki ahdistetut sielut kumarsivat häntä kauan kaivatuksi vapahtajakseen. Poloinen poika ei tiennyt, että tämä onni oli ainoastaan hänen monien sydäntensä monien aurinkojen ensimäistä vilpoista aamuhuikaisua ja että sitä oli seuraava tulipallojen sota, leppymätön ja hirmuinen, jossa hän itse oli palava poroksi. Sillä sydänten auringot ovat vihassaan ja vallanhimossaan väsymättömät. Suunnattoman voiman lähteinä ne myös vaativat suunnattomia: kukin oman maailman, johon paistaa, oman ihmiskunnan, jota kuljettaa…

Kun nuorukainen, joka kauan aikaa luuli olevansa kuten kaikki muutkin, vihdoin huomasi päivä päivältä vain puhkeavansa uusia sydämiä niinkuin omenapuu kukkasia, ihastui hän suuresti. Hän tunsi sydämien taian ja arvasi nyt, että koko ihmiskunnan sydän oli hänen hallussaan. Ja niin olikin. Meni hän minne tahansa, suostuivat hänelle sielut, avautuivat suljetuimmat aarrelippaat ja antautuivat uljaimmat linnoitukset. Aina oli hänellä oikea tunnussana, se viisasten kivi, jota viisaat turhaan olivat etsineet… Ja niin oli hän vallankykyisin ihminen maailmassa.

Mutta hänestä piti vielä tulla myös vallanhimoisin. Sillä ne monet sydämet hänen rinnassaan alkoivat kasvaa täyteen mittaansa eivätkä tyytyneet enää pelkkiin muruihin: ne alkoivat vaatia itselleen valtakuntia. Ja nuorukaisen mielestä oli se vaatimus vallan kohtuullinen ja hän lähti etsimään niille valtakuntia. Hän valloitti niitä paljon ja helposti. Hän heitti sydämen ja heti ottivat ihmiset hänet vastaan avosylin, laskivat hänen jalkoihinsa ilonsa ja surunsa, aarteensa ja rikkakantamuksensa, kunniavirkansa ja valtiosalaisuutensa. He sälyttivät hänen olalleen kaikki täyttymättömät toiveensa ja raskaat pettymyksensä, antoivat hänen rakennettavakseen utuisimmat ilmalinnansa ja houkuttelevimmat paratiisipuutarhansa ja sanoivat: "Hallitse sinä meitä, sinua me juuri olemme odottaneet, sinuun me uskomme, sinä voit tehdä sen, mitä me emme voineet, meidän luonamme on sinun paikkasi ja elämäntehtäväsi". Ja sen sanottuaan menivät he pois onnellisina ja kevein omintunnoin kuolemaan laiskuudessa ja suurissa unelmissa.

Välistä nuorukainen itsekin uskoi, mitä he sanoivat, ja aikoi jäädä. Mutta silloin kuohahti hänessä aina esiin kaikkien niiden lukemattomien muiden sydämien vaatimus ja vastus, jotka vielä olivat ilman valtakuntaa. Ja salaa kuin petturi ja pahantekijä pakeni hän takaporttien kautta uuteen maahan, jonne hän taas saattoi jättää uuden sydämen ja uuden petetyn kansan. Näin kulki hän kauan…

Mutta niinkuin osattomien sydämien kalvava uhka ja osallisten paha omatunto hänen rinnassaan alkoi hänen ympärillään kasvaa pettyneiden ihmisten pahaa ennustava kohu. "Tappakaa hänet, huusivat he kaikki, hän on petturi ja varas ja murhamies! Hän on houkutellut meiltä meidän kalleimmat aarteemme, meidän salaisimmat salaisuutemme ja hän on kavaltanut meidät vihollisille. Hän on herjannut meidän pyhimpiä aatteitamme ja pitänyt meidän jumaliamme pilkkanaan. Hän on särkenyt meidän kauniin maailmankatsomuksemme, kaatanut meidän uljaat unilinnamme ja tehnyt meidät itsemme naurunalaisiksi ja kerjäläistäkin köyhemmiksi. Hän on vienyt elämältämme turvallisuuden ja kuolemaltamme rauhan. Hän on teeskentelijä ja kunniaton, tappakaa hänet!" — Ja yhtä monet sydämet hänen rinnassaan huusivat samaa…

Kauhistuneena kuunteli hän näitä syytöksiä. Sillä hän tunsi, että ne olivat oikeat ja että hän viattomimmillaankin oli tuomittu olemaan rikollinen. Mutta tätä ei kukaan voinut käsittää. Hän, jolla oli kaikkein sydämet, ymmärsi kaikki, mutta muut, joilla oli vain korkeintaan yksi, ymmärsivät vain korkeintaan yhden hänen sydämistään. Ja siihenkään he eivät enää uskoneet, sillä he säikkyivät sitä tuntemattomien voimien temmellyskenttää, joka täytti suurimman osan hänestä.

Hän, jossa oli kaikki ihmis-olemuksen salaisuudet ja joka viisaudessa ja täydellisyydessä olisi voinut vetää vertoja itse jumalille, oli täten tuomittu olemaan yhteiskunnalle hirviö, yksilöiden suhteen luonteeton konna ja itselleen ainainen vihollinen. Ja hänellä ei ollut minne paeta, sillä maailmansota, tuli hänen mukanaan, hävitys kävi hänen jäljissään ja sadatus kaikui lakkaamatta hänen kantapäillään. Eikä hänellä ollut toivoa vapahduksesta, sillä sydämien luku oli loppumaton ja niiden valta korkeilta jumalilta.

Kun hän tämän huomasi, oli hänestä kuolema ainoa ja autuain pelastus ja hän antautui vapaaehtoisesti vihollisilleen.

Mutta hän ei voinut tahtoenkaan sortua vihaan eikä langeta omaan vallanhimoonsa, kuten tekevät ne, jotka ovat syntyneet sydämettä. Hänen täytyi kuolla rakkaudesta, kuolla jokaisella sydämellä erikseen…

Joka päivä oli hän antanut niistä pois yhden. Joka päivä oli hän valloittanut valtakunnan ja tullut samalla itse vangiksi. Sadat prinsessat kantelivat hänen sydämiään rinnoillaan. Ensin hellävaroin ja kauniisti, sitten vihamielisesti ja julmasti. He purkivat niihin pahan pettymyksensä, loukatun turhamaisuutensa ja sammumattoman kostonhimonsa. He pitelivät niitä kimaltavin silmin hehkuvissa pihdeissä ja pyörittelivät niitä pistävissä piikkitynnyreissä. He solvasivat ja häväisivät niitä, polkivat niitä kuninkaallisilla koroillaan ja kehräsivät niiden herkistä elämänlangoista itselleen uusia tanssijaispukuja. Mutta paras heistä, hän, joka oli eniten rakastanut, irroitti sydämen hiljaa rinnaltaan, hautasi sen ja lahjoitti sille säälivän anteeksiannon, niinkuin joskus rikollisille lahjoitetaan. Mutta salaisimmassa mielessään ajatteli hän, että se oli ollut keinotekoinen…

Tietämättään teki tämä kaikkein parhain suurimman vääryyden… Sillä se sydän ei ollut koskaan ollut keinotekoinen eikä rikollinen.

Ja sinä päivänä kuoli onneton nuorukainen rakkaudesta heihin kaikkiin ja katkeruudesta tähän kaikista parhaimpaan.

Tämä oli se surullinen satu miehestä, jolla oli monta sydäntä.

KAIJA

Kaija oli paperitehtaan isännöitsijän ainoa tytär ja sentähden hyvin hemmoiteltu. Hän oli kaikkivaltias siinä kauniissa valkoisessa talossa, joka korkean mäen päällä kohosi niinkuin hallitsijan linna yli koko laajan tehdassiirtolan. Sen virallinen ja jäykkä pääty katsoi kuria ja kunnioitusta herättävänä maantielle päin, mutta toiselta puolen kaarsi sitä suuri, vilpoinen puutarha, jonka hyvin hiekoitetut, pensasruusuilla reunustetut käytävät johtivat vehmaisiin, häiritsemättömiin syreenimajoihin. Korkea kierto-aita varjeli sitäpaitsi tätä isännöitsijälle pyhitettyä aluetta kaikelta rahvaan kosketukselta.

Sillä Kaija tahtoi niin. Ja Kaijan tahto määräsi talon ulkonaiset muodot, Kaijaa varten oli kaikki kauneus. Kukaan muu perheessä ei sellaista ymmärtänyt.

Kaijan äiti oli hiljainen, sairaloinen nainen, joka pelkäsi päivänpaistetta ja ihmisiä ja liikkui ulkona vasta hämärän jälkeen, silloinkin paksu huivi silmillään. Hän seurusteli ainoastaan alhaison kanssa ja puhui mielellään uskonasioista. Säätyhenkilöt pitivät häntä heikkomielisenä, mutta työväki rakasti häntä, siksi että hän harjoitti hyväntekeväisyyttä ja oli luonteeltaan lauhkea. Mutta muuten ei hänen olemassa-oloonsa kiinnittänyt kukaan huomiota.

Kaijan isä taaskin oli selväpäinen ja täsmällinen käytännön-ihminen. Hän viihtyi parhaiten virkahuoneessaan ja hermostui, jos hänen hetkenkin piti olla jouten. Hänellä oli vain yksi ilo: työn-ilo, ja yksi rakkaus: Kaija. Hän oli sitä lujatekoista ja lujatahtoista aineesta, joka on oman onnensa seppä. Elämän nautinnoista hän ei suuriakaan ymmärtänyt, mutta itsehankitun menestyksen mukana kasvoi hänen karuun olemukseensa kuitenkin jonkinlainen ylellisyyden tarve, lapsellinen halu näyttää muille, mitä hän oli saanut aikaan. Itse hän ei komeuteen sopinut, ei siitä välittänyt, yhtä vähän kuin hänen vaimonsakaan, jonka hän kerran aikoinaan oli pakosta nainut ja aivan toisenlaisissa olosuhteissa. Heidän välillään ei enää ollut minkäänlaista yhdyselämää. Saattoi tapahtua, että he eivät edes tavanneet toisiaan päiväkausiin. Heidän välillään vallitsi talonpoikainen, jörö, luoksepääsemätön nurjuus, jolla ei ollut mitään ilmaisumuotoja, ei hyviä eikä pahoja. Kaija oli ainoa silta heidän välillään, hänen kauttaan toimitettiin perheen asiat, hänen avullaan säilyi edes jonkinlainen sovinnainen suhde aviopuolisoiden välillä. Kaija sai järjestää ja määrätä yksinvaltiaasti. Ja isännöitsijä oli hyvillään siitä, että Kaija piti huolta niistä ulkonaisen edustamisen vaatimuksista, joihin hänellä itselläänkin oli hyvä halu, mutta joihin hän ei kyennyt.

Hienotunteisesti Kaija hoiteli omien mielitekojensa ohella myös vanhempainsa heikkouksia. Tehdäkseen mieliksi isälleen, jolle hyöty ja järjestys merkitsi korkeinta kauneutta, jolle kone oli ihmishengen jaloin taideteos, oli Kaija somistanut talon ympäristön niin keinotekoisesti kuin suinkin. Muuten ei se olisi isännöitsijää pystynyt houkuttamaan. Hän oli itse vielä liian lähellä "luonnonhelmaa", jotta se sinään olisi ollut hänelle mikään nautinnon lähde. Päinvastoin oli luonto hänestä jotakin rumaa, häpeällistä, voitettavaa, vain suurella vaivalla saatiin hänet mukaan tehtaan herrasväen yhteisille juhannusretkille ja hän tunsi itsensä silloin aina tavallista avuttomammaksi ja kömpelömmäksi. Ainoastaan konttoripulpettinsa ääressä hän oli varma, itsetietoinen ja vapaa mies.

Tässä omituisessa, talonpoikaisuuden ja pöyhkeyden, sairaloisen jumalisuuden ja liikemies-ylellisyyden tihentämässä ilmakehässä Kaijasta kasvoi yksinäinen älykäs ja oikullinen ihminen. Se rajaton vapaus ja mielivaltaisuus, jossa hän sai elää, päästi kaikki hänen olemuksensa puolet vapaasti varttumaan, mutta ei rakentanut niille mitään äyrästä eikä uomaa. Ajatukset yhtyivät valtaviksi mielikuviksi, mielikuvat hajosivat tähtisumuna tuntemattomille taivaille. Yksinäisyys tarjosi rannattomat temmellyskentät hänen vallanhimolleen ja hän saattoi kulkea päivät pitkään itsejumaloimisen vaarallisessa hurmaustilassa. Kun hän seisoi korkealla vuorella, kuvitteli hän seisovansa jättiläisvaltakunnan huipulla. Häntä kumarsivat noiden talojen sadat orjat, hänen tahtonsa mukaan jyrisivät rattaiden valtavat väkipyörät…

Mutta näistä häikäilemättömän itsekkäistä unikuvista, jotka alati täyttivät hänen mielensä, ei tiennyt kukaan. Sillä vapaus, joka salaa tahkoi hänen luonteensa julmaksi, oli liian suuri tehdäkseen häijyksi. Hänen sielunsa epätasaisuuksia peitti mitä sovinnollisin luonnonlaatu, mitä tasaisin käytös. Kaija ei koskaan suuttunut, ei koskaan sanonut kenellekään pahaa sanaa. Ja miksi olisi hän sanonut! Kaikki jumaloivat häntä, palvelivat häntä, koettivat silmistä arvata hänen pienimmät toiveensa. Hän oli hyvyydestään ja lempeydestään kuulu kautta koko pitäjän. Kun hän lähestyi, heittivät ihmiset kiistansa ja ilo valaisi heidän kasvonsa. Vanhat mummot tulla köpittivät penikulmien takaa tuota siunattua lasta katsomaan. Ja Kaija hymyili omituista yksinäistä hymyään ja ihmiset luulivat, että se oli heille.

Elämä oli Kaijalle myötäinen ja sentähden ei vielä ollut sattunut mitään yhteentörmäystä hänen pingoitetun sieluntilansa ja ulkomaailman välillä. Mutta kun se sitten sattui, oli Kaijan kohtalo ratkaistu.

Hän oli silloin yhdeksäntoistavuotias.

Oli pilvetön kesäpäivä ja Kaija oli tapansa mukaan paennut hellettä pieneen vilpoiseen lehtimajaan, joka oli hänen mielipaikkansa avaran puutarhan äärimmäisessä kolkassa. Hän makasi pitkällään rahilla ja antoi ajatustensa karkeloida. Tuuli leyhytteli makeaa apilantuoksua hänen sieraimiinsa ja Kaija oikoi suloisen hyvinvoinnin vallassa jäseniään kuin laiska peto…

Ainoa mikä häiritsi hänen onneaan oli toisella puolen aitaa leikkiväin poikien melu. Taas se alkoi lähestyä. Nuo äänet olivat pilanneet koko hänen kesänsä tänä vuonna. Ennen oli tämä kolkka ollut aivan hänen omansa, se oli hänen keksimänsä, palanen viljelyksen muokkaamaa mukavuutta ja syvää luonnonrauhaa, joka uhosi aidan takaa humisevasta hiljaisesta hongikosta. Mutta nyt oli tuo koskematon korpi raiskattu, aidantakainen kallio muuttunut rääsyisten nulikoiden tappelutantereeksi. Maankiertäjät karjuivat hänen pyhäkössään pahemmin kuin erämaan villit. Tämä kiusasi Kaijaa sanomattomasti, se myrkytti hänen elämänsä. Hän olisi tahtonut kieltää, mutta yksinäisyys ja ylpeys estivät häntä antamasta mitään ilmaisumuotoa sisäiselle katkeruudelle, joka pidätyksestä vain kasvoi. Maa aidan ulkopuolella kuului sitäpaitsi työväen alueeseen, heillä oli oikeus siellä liikkua. Mutta oliko oikeus myös huutaa? Monasti oli hän aikonut mainita asiasta isälleen, mutta sitäkään hän ei voinut. Asiahan oli kovin mitätön itsessään. Eihän hän toki voinut ajattaa pois työmiesperhettä vain sentähden, että se oli liian lapsirikas ja vaatimaton kylliksi asuakseen tilanpuutteen vuoksi metsätorpan saunassa. Kaijaa hävetti. Häntä pidettiin hyvänä. Ehkä hän olikin ollut hyvä ennen, mutta nuo kirkuvat kakarat tekivät hänet pahaksi. Hän tunsi vihaavansa heitä kumealla, voimattomalla vihalla, hänen hermonsa olivat pingoittuneet viiltävän kireiksi, tuo syyntakeeton vastavoima oli tehdä hänet hulluksi, se vangitsi hänen aivonsa, se muuttui kaikkivaltiaaksi päähänpistoksi, joka pimitti häneltä maailman, halvasi kaikki muut harrastukset. Kaijan kesytön mielikuvitus oli näitten liian vapaitten huutojen epäkunnioittavasta kosketuksesta vihdoin saanut määrätyn suunnan. Ja hän oli sairas pidätetystä raivosta.

Sentähden kun hän jälleen kuuli nuo äänet, puristui hänen otsansa uhkaavaan ryppyyn. Kahden lapsellisen tahdon itsetiedoton oikuttelu iski täten joka päivä vastatusten hiljaisessa metsänrajassa, kaksi vaistomaista vihollista, joista kummallakin olisi ollut tilaa välttää toisiaan, mutta joista kumpikaan ei tahtonut luopua mielipaikastaan.

Jokainen kirkaisu kuulosti Kaijan korvissa personalliselta loukkaukselta, tahalliselta ilkimielisyydeltä. Hän nousi ja kiersi lehtimajaa kuin ärsytetty peto. Pimeä suuttumus pakahdutti häntä. Hän siirtyi aidan viereen, niin että lapset hyvin saattoivat nähdä hänet ja linkosi heihin surmaavia silmäniskuja. Kuka täysikasvuinen ihminen tahansa olisi niiden äärettömästä raivosta tyrmistynyt, mutta lapset eivät. He olivat välinpitämättömiä hengen voimalle, vaivattomasti, luonnollisesti yliolkaisia synnynnäisessä itsekkäisyydessään, jonka ehdotonta vaatimusta ei vielä mikään elämän kokemuksen ruoska tai älyllisen ja siveellisen harkinnan sovittelu ollut ehtinyt taltuttaa. He jatkoivat leikkejään, huutojaan ja hyppyjään yhteiskunnattomalla ylimielisyydellä, ilakoivat aikansa ja painuivat takaisin metsään. Kaikki näytti rauhalliselta jälleen.

Mutta juuri silloin kuului aivan Kaijan korvien juuressa parkaisu, joka oli pahempi kuin kaikki muut yhteensä. Se oli pieni suvultaan epämääräinen lapsi, joka piteli kahden käden kiinni aidasta ja ulvoi täyttä kurkkua yksinheitetyn syyttävää, epätoivoista huutoa.

Kaija syöksähti likaisen piltin eteen tultaiskevin silmin.

— Mene kotiisi, käski hän jyrkästi.

Lapsi katsoi häneen hievahtamatta ja parkui kahta kauheammin.

— Mene kotiisi. Et saa tulla tänne parkumaan. Et saa huutaa!

Kaikki turhaa. Lapsi huusi nyt kuin pyövelin käsissä, mutta ei liikahtanutkaan.

Kaijan ei käynyt sääliksi, hänellä ei ollut vähintäkään halua auttaa tuota rumaa, pahankurista ja saastaista oliota. Sillä vuosistaan huolimatta oli Kaija sielultaan myöskin vielä lapsi, yhtä tunnoton ja kaikkivaltiaasi itsekäs, viaton ehkä mutta ei hellä, hyvä mutta ei myötätuntoinen. Tämä oli pahin ja ainoa vastarinta, mikä häntä tässä ympäristössä saattoi kohdata, se oli hänen oman häikäilemättömän itsensä järjetön, itsepäinen heijastus. Lapsen valuva nenä, sen tylsät, ymmärtämättömät piirteet, jotka eivät tunnustaneet minkäänlaista auktoriteettia, tuntuivat Kaijasta niin tuhman vallankumouksellisilta, niin uhkaröyhkeiltä ja lähenteleviltä, että hän olisi voinut tappaa sen siihen paikkaan.

— Sormet pois aidasta! komensi hän hädin tuskin enää hilliten kiukkuaan.

Ei mitään vaikutusta. Lapsi sanattomassa uppiniskaisuudessaan näytti jäävän voitolle tässä luonnottomassa kaksintaistelussa.

Silmitön raivo vapisutti Kaijan sisua. Hän vaati kuuliaisuutta, häntä täytyi totella. Päivänvarjonsa kepillä hän puukkasi lapsen irti aidasta. Se kaatui takaraivolleen kallioon. Ja kuin alaikäinen pahantekijä, syöksyi Kaija pakoon lapsen itkun vihloessa hänen korviaan.

Kauhu, häpeä ja omantunnontuskat olivat siinä silmänräpäyksessä hänen päällään kuin kostottaret. Hän oli nostanut kätensä heikompaansa vastaan, toisen lasta… Päivänvarjo poltti hänen kädessään. Hän heitti sen pois. Hän syöksyi metsäveräjästä suoraan korpeen. Hän juoksi kuin henkensä edestä, kunnes vihdoin väsymys kaasi hänet sammalille. Siinä hän nyyhkytti kauan jännityksensä herpaisevaa laukeamista. Tyynnyttyään hän kimposi uudestaan säikähtäen seisaalleen ja kuunteli ilmaa. Se tuntui niin luonnottoman hiljaiselle, aivan tyhjälle, niinkuin jokin olisi lakannut hengittämästä… Ja sanomaton kauhu täytti hänet. Synnintunto, joka oli jotakin aivan uutta hänen sielullisessa asteikossaan, katumus ja pelko, kaikki ahdistavat ja masentavat mielenliikkeet tulvivat nyt tukuttain hänen ylitseen. Ja hänen turvaton, irrallinen ja herkkä mielikuvituksensa antoi niille yhtä rajattoman vallan kuin ennen itse-ihailulle. Kamalat aavistukset ja kuoleman kummitukset kuljettivat häntä. Hän ei uskaltanut palata. Hän pelkäsi ihmisiä, rangaistusta, kotiaan ja puutarhaa. Hän pelkäsi lapsen itkua ja pelkäsi vielä enemmän, että hän ei kuulisi sitä enää, että siellä saattoi virua aidan vieressä murhattu ihmisen alku…

Tuntimääriä hän näin harhaili mielikuva-aaveitten takaa-ajamana yhä syvemmälle korpeen… Kunnes hän uudestaan puolitainnoksissa raukesi mättäälle…

Pimeän tullessa syntyi talossa hälinä Kaijan oudosta viipymisestä. Kaija ja isännöitsijä, jotka muodostivat perheen varsinaisen herrasväen, olivat elämäntavoiltaan muuten pinttyneen säännöllisiä. Kellon lyömälleen oli isännöitsijä järjestänyt työ-, ruoka- ja lepoaikansa. Kaijaa hän oli sitäpaitsi kieltänyt liikkumasta puutarhan ulkopuolella, sillä talo oli valtamaantien varrella ja sosialisti-mylläköitä sattui nykyään aina vähän päästä. Epäilyttävän näköisiä miehiä oli nähty liikuskelevan tehtaan lähistöllä ja revolverin laukauksiakin oli kuultu.

Alettiin pelätä pahinta, kun Kaijaa ei kuulunut. Ja puolenyön aikana hälyytettiin ihmisiä etsimään. Vasta aamulla hänet saavutettiin. Mutta sanaakaan ei saatu hänen suustaan. Hänen katseensa oli hurja ja sekava ja hänen jäsenensä hervottomat kuin runnellun ruumiin.

Tapahtuma jäi kammottavaksi ja hämäräksi. Arveltiin, että joku rosvo oli pelästyttänyt Kaijan niin, että hän siitä oli saanut tällaisen aivotäräyksen. Toiset luulivat hänen tulleen mielenvikaiseksi. Hänet lähetettiin hermoparantolaan ja hän palasi sieltä vasta puolen vuoden kuluttua.

Mutta entistä Kaijaa ei enää nähty milloinkaan. Nuoren tytön sijasta tuli takaisin vanha nainen. Hänen ihonsa kukkeus oli kadonnut, hänen hymynsä oli poissa, hän oli muuttunut umpimieliseksi ja uskonnolliseksi kuten hänen äitinsäkin.

Kaija oli odottamatta langennut korkeista pilvilinnoistaan todellisuuden kuiluihin ja tämä lankeemus oli tehnyt hänet lapsesta vanhaksi. Mutta synnintunto ei ollut voinut tappaa hänen mielikuvitustaan, se oli vain muuttunut pakanallisesta kristilliseksi. Se oli nyt nöyryytetty, muserrettu, johdettu ymmärtämään ihmisten kurjuutta ja etsimään Jumalan valtakunnan iankaikkista rauhaa. Palavan uskon hehkulla hekumoi se nyt Herran Sebaotin taivaallisissa kartanoissa.

Maanpäällinen koreus unhoittui häneltä. Puutarha villiytyi, aidat ratkeilivat ja mellastavat lapsilaumat tekivät partioretkiä aina valkean talon portille saakka. Se ei häirinnyt Kaijaa enää. Hän istui hartauskirjansa ääressä ja rukoili Vapahtajaltaan syntein anteeksi antamusta…

Mutta isännöitsijä suri tytärtään. Kaikki hänen ylpeät tulevaisuuden suunnitelmansa olivat rauenneet tyhjiin, kun tämä ainoa lapsi häneltä vietiin. Ja katkerasti hän päätteli sen olevan äidin perintöä…

ARVOSTELIJA

Toivo Tikka oli ammatiltaan taide-arvostelija. Ei mikään tuollainen suur-arvostelija, jolla olisi ollut onni olla oikein jonkun erikoisalan tai yhteiskunnallisen arvonimen omistaja ja jonka elämänjuoksu arvokkaasti olisi mutkitellut puhujalavan ja juhlapäivällisten väliä. Ei, kaikkea tuota Toivo Tikka syvästi halveksi. Hän oli todellakin sekä liian ylpeä itsestään että liian varma asiastaan turvautuakseen mihinkään ulkonaisiin todistuskappaleihin. Hän oli hieno ihminen ja sentähden hän olikin vain tuiki pieni pienois-arvostelija, mutta sellaisenaan aivan mallikelpoinen ja virheetön. Ei mikään keskittyminen rajoittanut hänen henkensä vapaata lentoa, ei minkään taiteen petollinen ammattinäppäryys kyennyt salaamaan sisällistä tyhjyyttään hänen aina terävältä silmältään. Tässä synnynnäisessä teräväsilmäisyydessä ei kukaan voinut kilpailla hänen kanssaan, ja sitten oli hänellä vielä lisäksi eräs etu, joka teki hänet kerrassaan voittamattomaksi, peljätyksi ja kunnioitetuksi kautta maan; hänellä oli se, mikä kaikilta muilta julkisen sanan miehiltä puuttui, nimittäin järkähtämätön ja varma maailmankatsomus: syvä vakaumus ihanteen, etenkin taiteellisen ihanteen saavuttamattomuudesta ja yleensä kaiken inhimillisen työn ainaisesta epätäydellisyydestä. Pienin yrityskin siihen suuntaan oli anteeksiantamaton pyhyyden loukkaus. Tätä unohdettua totuutta kuuluuttaakseen oli Toivo Tikka ryhtynyt arvostelijan raskaaseen tehtävään. Hän vältti nimittää sitä ammatiksi, sillä kuten kaikki hienot ihmiset, oli hän olemukseltaan äärettömän ylimysmielinen eikä sietänyt edes puhuttavankaan rahatyöstä. Työ sinään oli jo rikkomus ihannetta vastaan, mutta koska maailman epätäydellinen järjestelmä kaikesta huolimatta pakotti jokaisen näyttelemään jotakin aktiivista osaa, oli hän valinnut itselleen sen, mikä hänen mielestään oli ihmiselle arvokkain: olla ainaisen pahan omantunnon apostoli, ainaisen tyytymättömyyden ja nöyryytyksen pyhä kylvömies itsekylläisten ihmisten joukossa.

Tätä kaikkea ja paljon muuta vielä ajatteli Toivo Tikka eräänä kauniina kevät-iltana Alppilan parvekkeella vedellessään sauhuja hyvästä sikarista hyvän päivällisen jälkeen.

Toivo Tikka ei ollut yksin. Hänen vastapäätään istui hänen maalaisserkkunsa Lauri Korpela, joka säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa teki pääkaupunki-matkansa ja silloin aina syötti ja juotti ja puhutti serkkuaan oikein maakarhun kyllästymättömyydellä. Toivo Tikka taaskin käsitti nämä kohtaukset esteettisesti: pieni tallintakainen tuulahdus kutkutti niin suloisesti hänen viisaustieteellistä hermostoaan.

He olivat kumpikin hetkiseksi vaienneet, ja tällä aikaa oli Toivo Tikka jo ehtinyt pitää pienen kriitillisen keskustelun korkeamman järkensä kanssa. Sillä hän ei koskaan unohtanut olevansa arvostelija ja hän tunsi olevansa asemastaan hirvittävän vastuunalainen. Aina käytti hän tämän korkeamman järkensä jarrulaitosta sekä muiden että itsensä suhteen. Ja mihin olisi hän joutunutkaan ilman sitä! Olisi tietysti hairahtunut hyveen polulta ja syössyt niinkuin muutkin turhan taistelun ja tavoittelun toivottomalle kilparadalle. Hän olisi kenties niinkuin muutkin tehnyt huonoja runoja ja näytelmiä, epäkypsiä romaaneja, puolikelpoisia tauluja ja ties herra mitä kaikkea epätäydellistä, ja sitten pudonnut ammutuin siivin alas. Ei, parempi sentään itse ampua! Aina niitä vain putoilee ja kuolee…

Toivo Tikka hymähti itsekseen. Oikeastaan se oli mielihyvän hymähdys. Ei siltä, että hän olisi ollut mikään erittäin pahansisuinen ihminen, hänellä oli ainoastaan tavallista kehittyneempi järjestyksen ja kauneuden tunto: hän ei voinut sietää millään alalla minkäänlaisia nousukkaita. Ja sentähden hän oli syvimmässään sittenkin iloinen, että hänellä oli arvostelijan toimi, tämä sivistyshistoriallinen, julkisen järjestyksen valvojan jalo toimi, joka velvoitti hänet pitämään huolta siitä, ettei kukaan saanut lentää pitemmälle kuin siivet kannattivat.

— Sanoitko sinä jotakin? kysyi maalaisserkku.

— En, en kerrassaan mitään.

— Olin oikeastaan päättänyt valmistaa sinulle yllätyksen, mutta mitäpä niistä lapsellisista salaamisista, jatkoi Lauri Korpela. Voinhan sen nyt hetikin ilmaista sinulle, niin on aihetta jatkaa näitä kemuja. Minulla on ilonaihetta, näes. Minulta ilmestyy novellikokoelma!

Toivo Tikan alahuuli lerpahti puoli tuumaa alemmas. Kaunis ilon-aihe todellakin!

— Ja sentähden olet siis tällä kertaa tullutkin? kysyi hän surkuttelevasti.

— Niinpä niinkin. Eikö ole ollut syytä?

Ja tämän luonnonlapsen kasvot loistivat teeskentelemätöntä riemua.

— Eiköhän olisi ollut viisaampaa olla tulematta, sanoi Toivo Tikka varovasti.

— Miksi niin?

— Mahtaako se olla mitään arvokasta!

— Minulle se on, näetkös. Ja mitä minä muista välitän!

Toivo Tikka tunsi ärsyttyvänsä.

— Ei ole oikeutta olla noin itsekäs, sanoi hän. Jos vähänkin rakastaisit suomalaista taidetta, et kehtaisi pilata sen historiaa ala-arvoisilla tekeleillä. Sitäpaitsi ovat esikoisteokset aina mahdottomia. Minä annan sinulle hyvän neuvon. Pane se kymmeneksi vuodeksi vielä pöytälaatikkoon, silloin huomaat, että nyt olin oikeassa ja kiität minua. Heität sen tuleen etkä enää ajattele mahdottomuuksia.

— Tuota sinun neuvoasi seuratenhan ei kukaan koskaan voisi julkaista mitään.

— Ei, ei. Ei ole tarviskaan. Meillä ei vaan synny mitään neroja, siitä voit olla varma.

— Mutta jos itse uskoo keksineensä jotakin uutta! Minäkin olen vakuutettu, että sanon sellaista, mitä ei koskaan ennen ole sanottu…

— Uutta! Oletko sitten aivan pähkähullu! Ei ole mitään uutta auringon alla. Olet lukenut liian vähän kirjallisuutta. Lopetit opintosi kesken. Sulkeudupas edes viideksi vuodeksi kirjastoon, niin kyllä huomaat, ettet voi sanoa enää mitään uutta.

— No uudella tavalla ainakin! Ja täytyyhän ihmisen saada kulkea porraspuita pitkin, jos mieli kehittyä, ensin tehdä huonompaa voidakseen myöhemmin tehdä parempaa. Siihen minä vaan uskon. Jos en vielä, niin joskus ehkä voin tehdä jotakin oikein hyvää.

Toivo Tikka haukotteli.

— Et voi koskaan kirjoittaa mitään täysipitoista, sanoi hän väsyneesti.

— Mistä sinä tiedät? intoili toinen. Ethän ole nähnyt tätä ensimäistä kirjaanikaan. Mistä tiedät, vaikka se jo olisi hyväkin!

— Minä tiedän. Minulla on kokemusta näissä asioissa. Minun ei tarvitse enää nähdä jokaista erikseen. Mitään ihmeitä ei tapahdu. Jos olet romantikko, joka on kaikesta päättäen luultavaa, niin olet samanlainen kuin kaikki muutkin romantikot: hämärä, mauton, muodoton, ajatukseton; jos olet realisti, olet tietysti karkeasanainen, raaka, arkipäiväinen ja käsityöläismäinen; ja jos olisit vaikka klassikko, jollaisia tosin ei enää synny maailmaan, niin olisit varmaan entisien tapaan yhtä ikävä ja puiseva. Huomaatko nyt, että kaiken totuuden nimessä minun täytyy joka tapauksessa löylyttää sinut oikein perinpohjaisesti julkisessa sanassa, jos vain rohkenet esikoisteoksellasi vaivata yleisöä.

Lauri Korpela nauroi sydämensä pohjasta. Hän luuli ystävänsä laskevan leikkiä.

— On sinulla lystikäs tapa rakastaa taidetta. Mutta kelle tuolla haukkumisellasi luulet iloa tuottavasi! Et kellekään. Siksi sinun hetkesi ovat luetut, ellet paranna itseäsi! Sinähän kuljet kuin Attilan hevonen yli yrttitarhain…

— No niin, ikävät asiat huomiseksi siis, naurahti Toivo Tikka kohottaen lasiaan. — Ei voinut keskustella vakavista asioista tämän raakalaisen kanssa. — Olet niin kokematon, minä annan sinulle anteeksi, lisäsi hän ikäänkuin leikillä. Kyllä vielä viisastut!

Lauri Korpela muhoili hyväntahtoisesti. Hän oli todellakin, vielä sangen kokematon ja viisastumisen tarpeessa. Hän ei tiennyt, että Toivo Tikka oli arvostelija, joka sanan syvimmässä merkityksessä tulkitsi koko kansan tahtoa, sillä hän levitti runsain käsin ihmisten keskuuteen juuri sitä ainoaa iloa, jota he todellakin tarvitsivat ja ymmärsivät — vahingon-iloa.

VEREN ÄÄNI

Kaarina oli eronnut miehestään ilman pienintäkään ulkonaista syytä, ilman kummankaan puolisia uskottomuuksia tai maailmankatsomuksen ristiriitoja, kuten muuten on tavallista tällaisissa tapauksissa. Ja mitä taas rakkauteen tulee, niin piti Kaarina miehestään oikeastaan paljon enemmän hänet jättäessään kuin hänet ottaessaan.

Se oli nimittäin alunpitäen ollut lapsellinen ja kevytmielinen avioliitto, vaikkakin monen mielestä sangen edullinen Kaarinalle, sillä Aarnen, Kaarinan miehen, vapaaherrallinen sukunimi ja rahat olivat epäilemättä hyvin käyttökelpoista tavaraa yhteiskunta-taloudessa jokaiselle, joka niitä vain osasi oikein käyttää. Mutta Kaarina ei ollut osannut.

Kaarina oli liikemiehen tytär Uudeltamaalta. Reppu selässä oli hänen isänsä aikoinaan lähtenyt maailmalle kotitorpastaan, käynyt koulua sen verran, että oli päässyt lukemisen makuun ja sittemmin hankkinut tietonsa ja taitonsa omin päin. Hänellä oli elämänsä ijän ääretön tiedonjano, vankat aivot ja tavaton työkyky. Nuoruudessaan oli hän hankkinut elatuksensa minkä milläkin, vuoroin herrana, vuoroin työmiehenä, vuoroin mekaniikan ja matematiikan kimpussa hikoillen, vuoroin taas tukkitöissä ja uutisrakennuksilla. Myöhemmin hänen elämänsä vakiintui, hän sai haltuunsa pienen sahalaitoksen, perusti oman kauppaliikkeen ja seikkaili sittemmin enää uusilla keksinnöillä, joihin hän tuhlasi rahaa tavattomasti, ja kuoli lopuksi yhtä köyhänä kuin oli alkanutkin. Nämä olivat lyhyesti kerrottuina hänen ulkonaiset vaiheensa.

Tällä itseoppineella miehellä, joka vanhemmuuten oli kuin vaeltava ensyklopedia, oli taikauskoinen kunnioitus tietoa kohtaan, ilo ihmisviisaudesta oli hänen korkein ilonsa. Tosin ei hän myöskään halveksinut aineellista hyvää. Kaarinan kasvin-aikana syötiin ja juotiin hänen kodissaan hyvin. Tai oikeastaan se ei ollut mikään koti sanan varsinaisessa merkityksessä. Kaarinan äiti oli kuollut jo hänen pienenä ollessaan, ja talous oli palvelijoiden käsissä. Mutta hänen mielestään oli kaikki juuri niinkuin ollakin piti. Hän saattoi lymytä omiin soppiinsa milloin tahtoi, ilman että kukaan kysyi häntä. Mutta hänen suurin ilonsa oli sentään istua laajan ruokasalin herkkuja notkuvan pöydän ääressä isänsä vieressä, silloin kun oli vieraita. Sillä ne eivät olleet mitään tavallisia vieraita. Tämä pöytä oli kokouspaikka, jossa vaihteli mitä erilaisin yleisö, ja Kaarinan mielestä koko maailman mahtavin: suurporvareita ja talonpoikia, konemestareita ja pankkiherroja, ulkomaalaisia laivakippareita ja kauppa-asioitsijoita. Rahaa tuli ja meni. Kaarinan isän asema oli siihen aikaan loistavimmillaan ja vaikkakin hän jo oli vanhanpuoleinen, oli hän mieleltään vielä nuori ja elämään kyllästymätön niinkuin kaikki myöhään rikastuneet, joiden nuoruus alkaa vasta rahan mukana. Kaarinan ei siis koskaan tarvinnut kokea puutetta minkäänlaista, hänellä ei ollut lapsuudessaan edes kaukaisinta aavistusta niistä tukalista olosuhteista, joissa hänen isänsä oli saanut kamppailla nuoruusvuotensa. Hän sai kasvaa kuin auringonruusu tämän voimakkaan uutisraivaajan työn turvissa.

Kaarina lähetettiin kouluun Helsinkiin ja sijoitettiin asumaan sivistyneeseen perheeseen. Hänen asiakseen jäi tässä suhteessa korvata kaikki vanhan isänsä laiminlyödyn kasvatuksen puutteet. Ja Kaarina täytti kauniisti isänsä toiveet. Hän oli älykäs, hyvin vastaanottoinen vaikutuksille ja koko hänen olemuksessaan oli kaiken aikaa vaistomainen kurkoitus elämän hienostukseen päin. Pääkaupunkilainen kultuuri meni hänen vereensä nopeasti ja tässä uudessa, ohennetussa ilmakehässä hän puhkesi kuin perho kotelostaan. Puolikasvuisesta maalaispullukasta tuli ennen pitkää sorja, notkeavartaloinen tyttö. Hänen keltaisen-ruskeat silmänsä saivat mantelinmuotoisen kaarroksen ja suupielissä alkoi asustaa suloinen, epämääräinen väreily, joka ilmaisi yht'aikaa uteliaisuutta, lapsellista itsetietoisuutta ja nautinnonhimoa.

Hän oppi myös liikkumaan salongeissa kuin ylhäinen nainen ja ymmärsi varsin hyvin sen sivistyksellisen aste-eron, mikä oli näiden vanhojen helsinkiläisten kotien ja hänen oman kotinsa välillä, jossa kyllä palveltiin tietoa ja taitoa, mutta jossa ei vielä ollut tilaa ainoallekaan korkeamman aistiviljelyksen ilmaukselle. Joku vanha väripainos edusti siellä kuvaamataidetta, gramofoni musiikkia, tietosanakirja kirjallisuutta. Se oli karua ja alkeellista. Mutta isän henkilökohtainen etevämmyys korvasi Kaarinalle monin kertaisesti näiden ulkonaisten muotojen epätäydellisyyden. Hän ei koskaan voinut lakata ihailemasta hänen loppumatonta tiedonjanoaan ja itsehankittua tietorikkauttaan ja hänen jykevää, asiallista, omalla voimallaan käypää aivokoneistoaan. Sellaista ei Kaarinalla enää ollut ja hän tunsi itsensä aina heikoksi ja mitättömäksi tämän suuren, miehekkään alkuvoiman rinnalla.

Kaarina ei enää omasta alotteestaan olisi jaksanut hankkia valoa hengelleen. Hänellä ei ollut mitään halua etsiä totuutta eikä manata elämää kaksintaisteluun. Ponnistus oli hänen luonteelleen vastenmielistä. Hän oli koulujen tyypillinen aikalainen, jäljentävä, ei tuottava, holhottava ja hoidettava, liian laiska itse ottamaan selvää mistään. Hänen harrastuksensa oli korkeintaan personallista, ei koskaan asiallista, nautinnonhimoa, ei hengen kipeää kaipausta. Mutta näillä ominaisuuksilla varustettuna hänestä tuli mallikelpoinen oppilas. Ja kun hän ei ollut vähälahjainen eikä tyhmä, täytyi hänen nykyisen koulukasvatuksen pakosta olla suorastaan etevä. Hänen velttoihin, viisaisiin aivoihinsa sai kuka tahansa mielin määrin piirrellä kuvia ja ajatuksia ja kuka tahansa onkia ne sieltä ulos, joka vain viitsi sen vaivan nähdä. Ja koska opettajat juuri sitä varten olivat olemassa, toimittivat he tämän työn molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Kaarina itse ei tehnyt mitään koko kouluaikanaan. Ja kun tämä mukavuudentila kuitenkin tuotti hänelle mitä parhaimmat arvosanat, antoi se ikäänkuin jonkinlaisen oikeutuksen hänen tahdottomalle olemukselleen, iski itserakkaan ylpeyden hänen tyyneen, väkevään vereensä, ja hän kielsi elämän vaikeudet niinkuin toiset kieltävät Jumalan.

Kun Kaarina tuli ylioppilaaksi, oli itsestään selvää, että hän varakkaana, hyväpäisenä ja lupaavana oppilaana jatkaisi lukujaan. Ajan henki vaati sitä. Kaarinalle itselleen se oli muoti-asia, hänen isänsä taaskin toivoi täten turvaavansa tyttärensä tulevaisuuden, tahtoi kouluuttaa hänet itsensäelättäjäksi. Päähän talletettu omaisuus oli hänen mielestään varmin.

Mutta nyt tuli selvästi näkyviin se keskityksen puute, se yksilöllisen välinpitämättömyyden henki, minkä Kaarina oli saanut koulusta hyvien todistustensa kaupanpäällisiksi. Hänestä oli vallan samantekevää, mille tielle lähteä ja vilpittömällä kuuliaisuudella hän kysyi isänsä tahtoa. Tämä väistyi vaatimattomasti neuvonantajan ja holhoojan virasta. Kaarina, joka oli saanut niin hienon kasvatuksen, tiesi kyllä itse paraiten, mitä piti tehdä. Isällä oli rajaton, ihaileva luottamus tyttäreensä.

Kaarina lähti siis yliopistoon tunnustelemaan itseään ja etsimään jotakin elämäntehtävää.

Hän tanssi aikansa, ei kuitenkaan niin kauan, että olisi ehtinyt siinä vanheta tai viisastua. Elämä oli hänen mielestään vain suurta juhlahumua, ja hänestä oli ihanaa antaa tapausten tahdottomasti kiertyä ympärilleen, kellua kuin kaarnan kuori tuntemattomain tuulten keinuttamalla ulapalla.

Se hengen itserakas velttous, joka kouluoloissa oli merkinnyt laiskuutta, muuttui erotiikan alalla naiselliseksi passiivisuudeksi. Rakkaus oli hänelle samaa kuin tulla rakastetuksi. Hän itse ei tehnyt siinäkään asiassa mitään, tai oikeastaan kaikki hänen tekonsa olivat melkein huomaamattomia, jonkinlaista pehmeää, kissamaista liikehtimistä vain, lekottelua, lepäilyä, epämääräistä päättämättömyyttä, pidättyväisyyttä, juuri sellaista, joka on omiaan saattamaan miehet hulluiksi. Kaarina rakasti ainoastaan itseään ja muodosti juuri senvuoksi ikäänkuin suljetun voimakeskuksen, jota kohti kaikki pyrkivät. Hän eli alinomaisen rakastelun ympäröimänä ja viihtyi siinä kovin hyvin. Kirjoja hän ei avannut nyt enemmän kuin ennenkään, kaikki abstraktinen oli hänelle kauhistus. Ainoastaan elävien ihmisten välityksellä voitiin hänen aivoihinsa johtaa sähköä. Mutta silloin hänen kirkas, taipuisa ajatuskykynsä veikin voiton kaikista muista.

Yhtä vähän kuin hänen järkensä tunnusti mitään vaikeuksia, tunnusti hänen sydämensä minkäänlaisia vaaroja. Pelko oli hänelle luonnotonta. Hänellä oli myötäsyntynyt itsesäilytysvaisto, joka ei koskaan pettänyt. Ja niissä sivistyspiireissä, joissa hän seurusteli ja joissa ei mikään karkeampi väkivaltaisuus tullut kysymykseen, saattoi hän tällä aistillisella välinpitämättömyydellään velloa kauan sievästi ja esteettisesti kaikkien särmien ylitse. Tällaista ylimalkaista keimailua olisi kestänyt vieläkin kauemmin, ellei sattuma olisi antanut asioille ratkaisevaa käännettä.

Kaarina oli aina valinnut ihailijansa itseänsä ylhäisempien joukosta. Se imarteli hänessä jotakin syvää, itsetiedotonta nousukasvaistoa. Sentähden hän myös melkoisella mielihyvällä sieti sen nuoren vapaaherran kosiskelua, josta sittemmin tuli hänen miehensä. Hän nautti yhtä paljon hänen epätoivostaan kuin hänen komeasta ulkomuodostaan. Oli hauskaa nähdä hänet polvillaan maassa, mutta oli myös hauskaa ylvästellä hänen rinnallaan julkisissa tilaisuuksissa. Ja niin he siis kävelivät yhdessä, ajelivat, luistelivat, pelasivat tennistä ja tanssivat. He käyttivät hyväkseen kaikki vuoden- ja vuorokauden ajat, pitelivät toisiaan kädestä kiinni, katsoivat toisiaan silmiin, erosivat ja yhtyivät, suuttuivat ja suutelivat.

Mutta rakastunut parooni oli vielä verrattain nuori ja siitä syystä holhouksen-alainen kuten kaikki parempien perheiden lapset. Hänellä oli periaatteellinen isä ja uskonnollinen äiti, jotka yhteisvoimin valvoivat hänen sielunsa ja ruumiinsa puhtautta. Hänen täytyi joka päivä varmuuden vuoksi tehdä tiliä kaikista vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä tunnista, jott'ei hän hetkeksikään pääsisi hairahtamaan oikealta polulta. Tämä toimenpide oli omiaan suuresti vartuttamaan hänen intelligenssiään. Hän oppi jo varhain kulkemaan valheen kengillä ja kehittyi mestariksi perhepetoksen alalla. Yhden ainoan kerran hän ainoastaan kompastui, ei osannut pettää tai petti vain puoleksi. Hän paljasti suhteensa Kaarinaan. Mutta Kaarina ei koskaan päässyt selville siitä, oliko hänen kohtalonsa sillä kertaa määrännyt pelko, typeryys vaiko tahallisesti laskettu juoni.

Näin kertoi Aarne asian Kaarinalle: Hänen myöhäiset kaupunkiretkensä olivat herättäneet kotona pahoja epäluuloja. Pelastaakseen maineensa oli hänen silloin täytynyt ilmoittaa olleensa Kaarinan kanssa ja pelastaakseen Kaarinan maineen oli hänen täytynyt tunnustaa, että he olivat kihloissa. Ja nyt heitä odotettiin perhekutsuille.

Kaarina kuunteli tätä kaikkea kuin satua, oudoksuen, pää täynnä hämäriä mielikuvia. Hän huomasi, miten vanhalle sisällölle äkkiarvaamatta annettiin uudet muodot. Ei hän ollenkaan ollut tiennyt olevansa kihloissa. Mutta nähtävästi hän siis oli. Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt. Hän otti tämän tapauksen vastaan yhtä tahdottomasti kuin kaikki entisetkin elämänkokemuksensa. Se oli vielä liian kaukainen, liian ulkopuolinen, jotta se olisi voinut herättää hänet siitä uhkarohkeasta unissakulkijan tilasta, missä hän vaelsi. Se oli vain yksi ihme lisää hänen uteliaille silmilleen. Sillä vieläkään hän ei tunnustanut mitään vaaraksi itselleen: elämä oli ollut hänelle niin helppoa, ettei hänen koskaan vielä ollut tarvinnut vedota tahtoonsa, ei koskaan vielä koetella voimiaan. Hänellä oli siis varaa kaikkeen. Välinpitämättömästi hän antoi ohjata itsensä vapaaherralliseen kotiin, salli työntää itsensä ovesta sisälle ja kaiken lopun tapahtua yhtä automaattisesti.

Kenties ei Kaarina olisi ollut aivan yhtä huoleton, jos hänet olisi kuljetettu morsiamena jollekin vähemmän ylhäiselle ovelle. Mutta nimi-avioliiton taipumus asui Kaarinan veressä kuten vielä nykyään niin monien suomalaisten tyttöjen, joissa on enemmän turhamaisuutta kuin ylpeyttä, enemmän kunnianhimoa kuin itsekunnioitusta. He tahtovat nousta vanhojen ennakkoluulojen avulla, silloin kun he eivät jaksa nousta niiden raunioilta; he luulevat kiinnittävänsä rintaansa loistavan nimen niinkuin korun tai talismaanin, mutta yhtä useasti siitä tulee tulirauta, joka syö häpeänmerkin heidän sydämeensä, he luulevat astuvansa tanssisalonkiin, mutta astuvat yhtä useasti taistelutantereelle.

Näin kävi ainakin Kaarinan. Ja vasta tämä odottamaton yllätys herätti nukkuvat voimat hänen sielussaan, vasta tämä taistelu kävi hänelle niin hengenvaaralliseksi, että hänen pakostakin täytyi ryhtyä itsepuolustukseen.

Pahat enteet tuntuivat jo heti uuden liiton kynnyksellä. Kaarinan isän käynti vapaaherrallisessa sukulaisperheessä aiheutti ensimäiset ristiriidat. Tietämättään hän tunkeutui kuin kiila uuden ja vanhan heimon väliin ja pakotti Kaarinan tunnustamaan jompaakumpaa.

Kaarina oli aina kotonaan tottunut näkemään isänsä korkeana ja komeana, varmana ja viisaana, mutta tässä uudessa, tuiki oudossa ja liika hienossa ympäristössä hän vaikutti kömpelöltä ja avuttomalta. Frakkipuku, jonka hän Kaarinan tahdosta oli hankkinut, oli suoranainen tyylirikos hänen yllään. Hän oli siinä naurettava. Hän oli liian yksinäisen ja omituisen, liian itsensä näköinen sopiakseen kaikkiin niihin sovinnaisiin kaavoihin, joihin korkeat empiirituolit ja käyrät aatelisnenät olisivat velvoittaneet. Hänellä ei ollut koskaan ollut aikaa eikä tilaisuutta hienojen seuratapojen hoitelemiseen. Tämä käynti oli ensimäinen varsinainen muodollisuus hänen elämässään ja se epäonnistui täydellisesti. Siitä tuli sarja surkeita, epätoivoisia kompastuksia. Kaikilla hänen hyväätarkoittavilla ponnistuksillaan oli vallan päinvastainen vaikutus. Jo hänen tulonsa oli vähällä muodostua skandaaliksi. Hän tuli ensinnäkin, kuten maalaisten on tapana, tuomisien kanssa, jotka Kaarina häpeissään ja liikutettuna kiiruhti kätkemään huoneensa nurkkaan. Päivällisillä hän käytteli veistä ja kahvelia taitamattomasti ja silloin nuori vapaaherra kiinnitti siihen pitkän ja merkitsevän katseen. Kahvia juodessa hän kohteliaisuudesta isäntäväkeään kohtaan yritti puhua ruotsia, jota hän äänsi yhtä virheellisesti kuin aatelisperhe suomea. Se oli kansallinen kuolemansynti tässä vastaperustetussa fennomaanitaloudessa ja vanha vapaaherra, periaatteen mies, osoitti mieltään uhkaavalla vaikenemisella. Ja poislähtiessään vihdoin hän kaikessa viattomuudessaan pyysi perhettä illaksi vastavierailulle hotelliin, jossa hän asui. Silloin oli vuoro uskovaisen vapaaherrattaren kauhistua, hän päästi suustaan kimeän parkaisun ja piti sitten Kaarinan isälle pitkän, yli-olkaisen puheen nykyaikaisen elämän turmeluksesta…

Ei ainoakaan ilme, ei ainoakaan äänen paino tai nenän nyrpistys jäänyt huomaamatta Kaarinalta tässä ristiriitaisessa yhdistysjuhlassa. Koko hänen hermostonsa oli äkkiä käynyt murhaavan sähköiseksi. Hänen sydämensä lekotti kurkussa, mutta hänen silmänsä oli terävä kuin kyyn, ja hän oli tukehtua tuskasta ja raivosta.

Hän syytti verisesti itseään kaikesta. Siitä, että hän oli houkutellut isänsä tähän kiusalliseen tilaisuuteen, asettanut hänet tähän väärään valoon, ja siitä, että hän itse oli ottanut tämän valheellisen ja luonnonvastaisen askeleen. Nyt hän sen tiesi. Yhdessä hetkessä oli hänelle selvinnyt kaikki. Hänen silmänsä olivat avautuneet ja hän huomasi seisovansa ammottavan kuilun partaalla. Ensimäisen kerran elämässään hän tunsi, että hänen täytyi olla ainoastaan itsensä näköinen eikä kenenkään muun. Kaikki kauniit muodot, joita hän tähän asti oli matkinut, kaikki hienot suhteet, joita hän oli tavoitellut raukesivat äkkiä kuonaksi hänen silmissään. Ja nuo ihmiset, joihin hän oli liittoutunut, tuntuivat äkkiä ventovierailta ja vihamielisiltä. Hän oli loukannut omaa rotuaan, omaa kunniaansa heittäytyessään heidän armoilleen. Ylitsepääsemätön juopa oli heidän välillään. Kaarina kuului kansaan. Ja se kansanrakkaus, jota nuo ihmiset harjoittivat, oli solvaisevaa, petollista. "Talonpoika" oli heistä kyllä kaunis. Hän oli siedettävä, suosittava, liikuttava siinä voimiensa liikkumattomuudessa, siinä turpeen kahlitsemassa syrjäisyydessään, missä hän eli. Hänet saatettiin siitä niin helposti siirtää kansatieteelliseen museoon! Mutta kansa, joka alkoi liikahdella, joka alkoi itse ajatella, tahtoa, toimia, joka irroittui tästä pyhästä talonpoikaisesta perikuvastaan, rakentuen uusiksi säädyiksi, itsenäisiksi sivistystekijöiksi, se oli heistä tarkoitukseton, ruma ja roskainen, sentähden, että se merkitsi keskeneräistä työtä, jota parhaillaan tehtiin. Ja sentähden he pohjaltaan halveksivat Kaarinan isää ja niinmuodoin myös häntä itseään.

Näitä kaikkia ajatteli Kaarina saattaessaan isäänsä asemalle. Katumus, häpeä, hellyys ja tuska puristivat hänen sydäntään. Hänestä tuntui kuin olisi hän kieltänyt isänsä, kavaltanut hänet vihollisille. Ensimäistä kertaa näki hän senkin, että isä oli vanha ja yksinäinen, että hänen olemassa-olonsa oli uhattu, vaikea ja vaaran-alainen. Ei vielä koskaan ollut hän tuntenut sellaista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, sellaista rajatonta hellyyttä häntä kohtaan. Hänen teki mieli langeta hänen kaulaansa, pyytää anteeksi, itkeä ulos sielunhätänsä, kietoa hänet ikuisen rakkauden tunnustuksilla…

Mutta Kaarina hillitsi väkivaltaiset mielenliikkeensä. Ja kumpikaan ei sanonut mitään.

Mutta taistelu ei loppunut tähän. Tästä se vasta alkoi. Kauan levänneen tarmon pyörä oli kerran lähtenyt liikkeelle ja elämä oli sittemmin vain joka hetki herääväin voimien kasvavaa jännitystä. Loukattu talonpoikasveri, jota Kaarina tähän asti oli koettanut painaa alas ja salata, nousi nyt ylpeänä ja raskaana hänen päähänsä. Itsesäilytysvaisto, joka tähän asti oli ollut passiivista mukautumiskykyä, ilmeni nyt passiivisena vastarintana. Ainaisella pimeällä epäluulollaan ja jäykkäniskaisuudellaan loukkasi hän uusia sukulaisia. Hän tunsi, että hän vihasi heitä.

Tämä viha, joka ulottui hänen mieheensäkin, ei ollut mitään personallista, yksilöistä riippuvaa, se tuli jostakin kaukaa, alhaalta, syvyyksistä, kumeana ja kaikkivoipaisena. Se tunki juurensa kauas hämäriin pohjakerrostumiin, jotka jo ammoin olivat silmiltä kätkeytyneet, mutta jotka vielä heittivät kuvaisensa pinnalle. Se oli esi-isien taistelua lapsenlapsissa, joiden äänen väri, kasvojen juonteet, vaistot ja tunteet yhä vielä atavistisesti toistivat entisiä sieluntiloja. Ja kun Kaarina kerran oli kallistanut korvansa tälle veren äänelle, ei se antanut hänelle enää rauhaa, se teki hänet tunteettomaksi yksilöiden tuskille, vieraaksi oman itsensä onnelle ja onnettomuudelle, se painoi hänen sydämellään kuin suuri loukattu siveydenkäsky: hänellä ei ollut lupaa liittoutua viholliseen.

Tämä tunne teki hänet jokapäiväisessä elämässään jöröksi ja mahdottomaksi. Hän kieltäytyi kaikesta seurustelusta uuden sukunsa kanssa, joka vanhaan hyvään tapaan oli käsittänyt Kaarinan perheensä jäseneksi ja sellaisena velvoitetuksi ylläpitämään myöskin suvun kauniita perintätapoja. Mutta pienimmästäkin lähentymisestä hän jo murahti, pieninkin ystävällisyyden-osoitus oli hänelle loukkaus. Ja kun ei hän uudessa kodissaan saanut järjestää kaikkea aivan häiritsemättömän yksin, hän luopui kerrassaan kaikesta, hän ei pannut tikkua ristiin, vaan istui vain nyreänä nurkassa ja murjotti. Anoppi luuli häntä tyhmäksi ja epäkäytännölliseksi ja hääräsi siellä sitä enemmän. Välinpitämättömänä antoi Kaarina kaiken tapahtua, se ei ollut hänen kotinsa tämä asunto, se oli vankila, piinahuone, se kammotti häntä. Hän koetti olla sieltä poissa niin paljon kuin suinkin, hän alkoi käydä kokouksissa, luennoilla, kirjastoissa. Periaatteelliset kysymykset, joiden ohi hän tähän asti oli käynyt ummessa silmin, alkoivat askarruttaa hänen mieltään yhä enemmän ja enemmän. Hänen ajatuksensa teki kuumeisesti työtä, etsi omia uria, pyrki täyttämään sitä tyhjyyttä, minkä hänen leikittelevä nuoruutensa oli jättänyt hänen aivoihinsa. Hän oppi ymmärtämään yhteiskunnallisia ilmiöitä, puolueita, aatteita, sitä taistelua vapautuvan inhimillisyyden puolesta, jota kaikkialla hänen ympärillään käytiin. Ja hän etsi itselleen työtä kaupungilta, jotta hänen ei vain tarvitsisi olla kotona, jossa hän ei tiennyt, millä täyttää aikansa, ja täytti sen siksi pahoilla ajatuksilla. Hän tunsi, että jos hän kerrankin siellä kohoaisi täyteen mittaansa, luhistuisi heti sen valheellinen perustus. Ja hän pelkäsi…

Vanha vapaaherratar ei ollut laisinkaan tyytyväinen tähän miniänsä uuteen järjestelyyn ja hän antoi siitä hänelle hyvinkin selviä viittauksia: Tehdä työtä ulkopuolella kodin, kun ei ole siihen kerran pakotettu! Se oli sitä uudenaikaisen emansipatsionin hirveää villitystä. Naisen paikka oli kodissa. Siellä oli kyllä työtä sille, joka vain piti velvollisuuksistaan huolen, kodin koristuksena, kodin ilona ja valona, puolisona ja äitinä … Tälle viimeiselle sanalle antoi vapaaherratar aivan erikoisen painon, joka nostatti vihan lieskat Kaarinan poskille. Hänenkö olisi pitänyt vielä lisäksi tehdä vapaaherrallisia lapsia! Hän olisi voinut tappaa lapsen, jonka ainoakaan piirre olisi muistuttanut tuota vihattua rotua. Veren ääni kielsi häntä sekaantumasta viholliseen.

Se kielsi häntä myös syömästä vihollisen leipää. Hänen oli mahdotonta elää heidän armoillaan. Jos se raha, mitä heidän kodissaan liikutettiin, olisi ollut edes Aarnen omaa ansaitsemaa, olisi heidän välinen sovittelunsa ollut heidän yksityinen asiansa. Mutta Aarne eli vanhempiensa varassa. Hänen sukunsa oli rikasta ja kulunutta ja työnteko, johon ei enää ollut ulkonaista eikä sisällistä pakkoa, siis jotenkin sovinnaista. Hänellä oli näennäinen virka, jota hänen ei tarvinnut hoitaa. Työ ei sopinut ollenkaan hänen ihmistyypilleen. Yksin sen ajatuskin jo rumensi häntä. Sen edessä oli hän heti ikävä, ärtyisä, heikko, sairas, saamaton ja lahjaton. Mutta tyhjäntoimittajana hän oli komea, rohkea, henkevä ja hyvä, paras ja hauskin ihminen maailmassa. Hän osasi tosiaan tuon vaikean taidon olla laiska, nim. täyttää aikansa huomaamattomasti miellyttävillä turhanpäiväisyyksillä, vaikuttamatta silti koskaan arkipäiväiseltä. Hän oli mitä onnistunein seura-ihminen, harmiton tuhlariluonne, jonka suurin onni oli antaa elämän luisua käsistään. Sellainen hän oli silloinkin, kun Kaarina häneen tutustui ja sellainen oli Kaarina silloin itsekin ollut likipitäin. Ei hän silloin suinkaan kärsinyt laiskuudesta, päinvastoin. Mutta nyt tunsi hän maan polttavan allaan. Tämä uusi lepokoti hermostutti häntä ja Aarnen kaikkia säestävä tapa vaivasi häntä. He koettivat kyllä kumpikin kaikista perheristiriitaisuuksista huolimatta olla yhä edelleen mahdollisimman hienotunteisia ja kohteliaita toisilleen. Kaarina ei tahtonut suuttua Aarnelle. Hehän olivat kokonaan eri ihmisiä. Aarnella saattoi olla lupa olla veltto, Kaarinalla ei. Hän tunsi olevansa pantu rajavartiaksi, jonka täytyi kestää vielä tuhanten puolesta. Mutta tämä ympäristö kulutti häntä liiaksi. Hän oli siinä kytketty ainaiseen loiskasvin tilaan ja siitä johtuvaan katkeruuteen, hedelmättömyyteen, toimettomuuteen, ja hänessä alkoi vuosien mukana kyteä voimakas halu päästä vapaaksi.

Eräs odottamaton tapaus tuli väliin, joka suuresti kiirehti asioiden kulkua. Kaarinan isä kuoli.

Sitä ennen oli kautta koko Suomen tuntuva rahapula jo lakaissut pois hänen pienen liikkeensä. Hän vetäytyi silloin yksinäisyyteen kuin metsänpeto luolaansa, katosi elämän näyttämöltä yhtä huomaamattomasti kuin oli sinne tullutkin. Kaarinalla ei ollut käsitystäkään niistä epäinhimillisen tylyistä laeista, jotka liikemaailmassa määräävät ihmiskohtaloista. Hän tiesi vain, että isä oli luovuttanut liikkeensä muille ja muuttanut toiselle paikkakunnalle. Isä ei selitellyt ja Kaarina ei urkkinut. Tämä oli heidän vanha suhteensa. Viime aikoina oli sitäpaitsi Kaarinalla ollut niin paljon tekemistä omien huoliensa kanssa, ettei hän muuta ollut muistanutkaan. Isä oli hänelle jo kauan aikaa ollut vain enää eräs aate toisten joukossa, suurin kyllä, mutta sittenkin vain eräs aineeton aate, joka antoi tukea hänen uudelle maailmankatsomukselleen, mutta ei tullut häntä personallisesti lähelle.

Aivan viimeisellä hetkellä sai hän tiedon isänsä sairaudesta. Ja vasta hänen kuolinvuoteensa ääressä paljastui Kaarinalle kasvoista kasvoihin koko elämän vakavuus, elämän murhe, joka on suurempi kuin kaikki muu.

Särkyvin sydämin hän astui isänsä kuolinhuoneeseen. Se oli pieni komero rapistuneen talon pihan perällä ja kaikesta päättäen köyhälistön hallussa. Pöydällä kyti kurja käsilamppu. Joitakin metallilevyjä ja ruuveja, pari kirjaa ja paperiarkkia levällään, siinä kuolevan koko omaisuus. Hän oli vielä viimeisillään yrittänyt saada, valmiiksi jotakin keksintöä, josta hän toivoi saavansa patentin ja rahaa. Se oli ollut hänen viimeinen oljenkortensa. Kaikki, mitä Kaarina näki ympärillään, todisti puutetta, kurjuutta, suorastaan nälkää…

Kaarinalla ei ollut tästä kaikesta ollut aavistustakaan. Isä ei ollut tahtonut murhettaa tytärtään omilla huolillaan.

Älyttömällä tuskalla tuijotti Kaarina isäänsä, joka sammui siinä hänen silmiensä edessä ilman lääkärin apua, ilman hoitoa, kaiken puutteessa niinkuin kurjin kerjäläinen. Hän seisoi siinä avuttomana, murtuneena, tyhjin käsin, sillä ylpeydessään hän ei ollut kotoa lähtiessään huolinut mieheltään matka-apua.

Hänen ajatuksensa hämärtyi, se kieltäytyi käsittämästä tätä ihmiskohtaloiden hirvittävää vaihtelevaisuutta. Oliko hän siis nähnyt unta? Oliko tämä riutuva, hyljätty mies todellakin se sama, jonka hän viimeksi vielä oli nähnyt käskijäpaikalla elämän hyörinän, elämän runsauden keskellä? Missä olivat nyt kaikki ne moninaiset muodot, jotka hän henkensä voimalla niin monta vuotta oli pitänyt koossa? Kaikki rauennutta, kaikki poispuhallettua! Turhaan olivat nuo aivot siis liekehtineet, turhaan nuo rautahermot tehneet työtä. Ei mitään jälkeä siitä näkynyt. Kaarina itse oli ainoa näkyväinen tulos tuosta inhimillisestä voimayhtymästä, joka jälleen hajosi. Kaarina oli saanut nousta ihanille ilmoille noilta väkeviltä hartioilta, jotka jälleen väsähtäen painuivat multaan. Turhaanko ne olivat hänetkin nostaneet?

Kaiken yötä istui Kaarina näissä ajatuksissa isänsä vuoteen ääressä hypnoottisesti tuijottaen häneen. Taas tunsi hän sen saman suuren keskinäisen yhteenkuuluvaisuuden tunteen kuin kerran saattaessaan isäänsä Helsingin asemalle, mutta tällä kertaa vieläkin äärettömämpänä. Mystillinen voimavirta kulki yön hiljaisuudessa kuolevan ja elävän välillä. Isä makasi äänettömänä tapaillen kosmillisella, kaukaisella katseella Kaarinaa. Hän ei sanonut mitään, mutta Kaarina kuuli selvästi hänen äänensä, joka sanoi: " Sinun on otettava käsiisi laukeavat langat, sinun on oltava sitä, mitä minä en enää jaksa, elämänkeskus, voimienkeskus…" Kaarinasta yksin riippui, tahtoiko hän heittää hukkaan isänsä työn vaiko pelastaa…

Yön hetket kuluivat. Sairas heikontui. Ja Kaarina tunsi selvästi, miten voima, joka kuolevasta vähitellen luopui, virtasi häneen, miten ihme tapahtui, miten toisen henki siirtyi toiseen ja sen kera elämän murhe ja edesvastuu…

Sen jälkeen ei Kaarina enää palannut miehensä kotiin.

Hän peri isältään henkivakuutuksen, joka oli tarpeeksi suuri takaamaan hänelle joksikin vuodeksi huolettoman toimeentulon. Ja hän päätti tällä aikaa valmistua johonkin hyödylliseen työhön, itsensä elättäjäksi, niinkuin isä oli toivonut. Nyt kun hän oli kuollut, hallitsi hänen näkymätön tahtonsa Kaarinaa voimakkaammin kuin milloinkaan ennen. Erohetken lumous jatkui yhä. Isä ikäänkuin haudasta pitäen vielä joka hetki kahden käden nosti häntä ylöspäin, varoitti hukkumasta, velvoitti vakavaan elämäntaisteluun.

Ja Kaarinasta tuli vakava. Hänen luonteensa muuttui ääriviivoiltaan täsmälliseksi, hänen tahtonsa määrästään tietoiseksi kantaen kenties liiankin ankarasti edesvastuuta inhimillisestä olemassaolostaan.

Kaikki viha ja katkeruus oli aikoja sitten karkonnut hänen sydämestään. Avioliiton aikainen hermojen kapina oli ollut ainoastaan itsesäilytysvaistoa, se oli ollut hänen terveen luontonsa vastalause hengenvaarallista ympäristöä vastaan. Mutta mikäli luonnottomat kahleet irtautuivat, sikäli palasi jälleen rauha ja ihmisrakkaus hänen sieluunsa. Murheen ja lempeyden sekaisilla tunteilla muisteli hän muinaisuuttaan. Sen keveä ja kullankimmeltävä ilmakehä ei ollut häntä varten. Hän ei kuulunut ansarikukkiin; se jykevä aines, jonka Kaarina oli saanut perinnöksi, velvoitti hänet kestämään työtä ja taistelua. Hän ei edes kadehtinut niitä, jotka helpommalla pääsivät. Työ itsessään ei ollut mikään hyve tai mittapuu ihmisiä arvosteltaessa, sen hän ymmärsi. Toiset syntyivät valmiina tähän maailmaan, toiset keskentekoisina. Toisilla oli työtä, toisilla ei. Vika ei ollut ihmisissä, vaan ihmisten sopimattomissa yhdistelyissä.

Kaarina suoritti näytteet ammattikelpoisuudestaan ja alistui nurkumatta yhteiskunnallisten tehtäväin aisoihin.

Hänen elämänsä ei sittemmin suinkaan aina ollut helppoa. Siinä oli useasti raskaita ja karuja taipaleita. Mutta kaikki ulkonaiset vaikeudet, leipätyönkin rasittava orjuus, olivat hänestä keveitä, kun hän vertasi niitä siihen murtavaan hätään, jonka sisällinen syytös, häpeä ja valapattoisuus entisen avioliiton aikana olivat hänelle tuottaneet. Hän ei ollut ehkä nytkään onnellisempi, mutta hänellä oli hyvän omantunnon rauha.

Monasti hän yritti väsyä. Mutta silloin hänen ei tarvinnut muuta kuin taas kuulostaa sen suuren, salaperäisen valtimon tykintää, joka tullen jostakin kaukaa, sukupolvien takaa, tuhanten tuntemattomien sydänten viestiä kantaen, par'aikaa löi hänen omassa povessaan. Ja jälleen elpyivät hänen väsyneet voimansa, jälleen tunsi hän tuon kummallisen tunteen, että oli suurta olla pieni elävä pisara sen ikuisessa virrassa. Hän ei ollut yksin, hänellä oli veren ääni puolellaan.

Mitä se oli? Mitä oli isänmaanrakkaus, mitä kansallisuus-tunnon ja rotu-yhteyden kaikkivaltias vaisto? Ääretön voima se ainakin oli. Eikä Kaarina kenties koskaan olisi tullut sitä voimaa tuntemaan, ellei hän kerran olisi rikkonut sitä vastaan.