SEKASOINTUJA

Runoja

Kirj.

L. ONERVA

HelsiNgissä, Lilius & Hertzberg Osakeyhtiö, 1904.

SISÄLLYS.

SEKASOINTUJA.

Syystunnelma. Sotalaulu. Ennen — nyt —. Te naiset — —. Pohjatuulen tuvilla. Tropiikin alla. En tahdo — —. Olis' kylläkin syytä — —. Keinutan kaikua. Merimaisema. Resitatiivi I. Laulajan ladulta. Eräs pikakuva. Tule kanssani — —. Rukous. Resitatiivi II. Vanha taru. Iltatunnelma. Elämälle.

LAULUJA YÖSSÄ.

Minä viillätän yöllistä ulappaa — —. Niin hyvin ma ymmärrän kaikki ne — —. Minä kaihtien kujia kuljeksin — —. Jospa voisi nukkua — —. Nyt en minä enää itkekkään — —. Ikuinen henki, ikuinen aine — —. Niin kaukaa hiljaseen yöhön — —. Sua katsoa mielisin kauvan silmiin — —. Kun tunnettani hyvailet — —. Muu päässäni huimaa hurjasti — —. Minä mielisin hiljaa hellästi — —. Nyt kun ne kaikki ohitse on — —. Minä tunsin kuinka se syttyi taas — —. Taas soivat ne suuret surut — —. Oi terve lempeä tuonetar — —. Tarjosi taivas minulle rauhan — —. Minä tunnen kuinka se pulppuaa — —. Minä kiivin syrjiä syvänteen — —. Hiihdän yöhön aavikolle — —. Yllätä ikuinen yö — —. Suo anteheks' hullu hurjuutein — —.

AFORISMEJA.

Asehet alas — —. Ei aina se ole musta — —. Mihin vertaisin ma maisen maineen — —. Mun tuntuu sille — —. Kun kuoleman enkeli luokseni hiipii — —. Valo kaunehin on, kun tummin on varjo — —. Miks' tehtiin niin — —. Näin sanotaan — —. On maailma kuin meluava markkina — —. Jäästä on silmän seinä — —. Ma muille luovuttaisin elon pitkän — —.

SEKASOINTUJA.

SYYSTUNNELMA

Keltaset lehdet putoo — — — Kylmät pisaret ruutuhun rapsaa; hämähäkki seinähän seittiä kutoo, vanhassa puussa nakuttaa ja napsaa hävityksen mato. — Öiseen tuuleen huuhkaja huhuu: kaikesta kato!! — — —

SOTALAULU

Raskas on maatua kahlehen painoon, kaunis on kaatua tuliterän vainoon. Keihäät kostoon, tapparat tanaan, vapaus nostoon, miehet Manaan! Ennättääpi yö yli meidän; lapset jääpi, aamu on heidän!

ENNEN — NYT —

Soi sielussa ennen ne kielet herkät ja hienot, ne soinnut selvät ja vienot. —

Ne johtivat eloni vuolevan juoksun, ne loivat sen riennolle valoisan tuoksun, ne kuiskivat kulkuni kaukaista määrää, ne väistivät vaanien välkettä väärää ja kiersivät punaisena päilyvää kukkaa ja juomasta kielsivät hunajansa hukkaa. — — Ma sieluni sointuja vaieten kuulin ja Jumalan ääneksi tuntoni luulin. —

Vaan vuodet vieri ja vaipui; — omatuntoni tuomiot haipui ja lakkasi lapsuuden laulut. —

Soi sielussa nyt, soi kielet hämärät kummat, epäsoinnut suuret ja tummat. — Ne ilkkuvat entistä sydämeni kieltä ja entistä selvää ja kirkasta mieltä, ne särkevät entisen totuuden kuvan ja hyvään ja pahaan ne antavat luvan oma itse on laki, joka antavi määrän, oma tahto on tuomari oikean väärän. — Ma tyhjässä harhaan eksyvän lailla ja elämä on tyhjä ja määrää vailla. —

Niin kaikki on sielussa toisin, että itkeä muutosta voisin, — ja sentään en mielisi vaihtaa. —

TE NAISET — —

Te naiset, te naiset, te näyttelijät, te petätte, peitätte yhä, te lainaatte lapselta katsehen ja ilmenen tekopyhän. Te petätte itsenne, petätte muut, kun sidotte silmät, tukitte suut ja käytte kuin nunnien kuvat, kuin enkelit tusinataiturin palapiirtehin säveän säädyllisin, näin täyttäen luulot ja luvat. — —

Oi ollapa kerranki ihminen ja valimostanne vapaa! Te pelkäätte sääntöjen sävyä ja kotien kireää tapaa; vaan ponnisteltua uuvuksiin te lankeette kaapunne laskoksiin ja silloin joskus ma mietin: Mitä hyötyä näytellä enempää, tekin tahdotte miestä miellyttää ja koljette vireissä vietin — —

POHJATUULEN TUVILLA.

Kesän kukka, miksi kukitkaan, miksi nuppus' aukes' ollenkaan! Kesäpäiviä vain harva on, sekin harva kylmä, tunteeton; pian tuoksus' haihtuu tuulisäihin, poskes' kalpeneepi pohjan jäihin!

Kesän kukka, miksi hymyilet, miksi elämätä lempinet! Vastarakkautta ethän saa: maailma ymmärrä ei rakastaa, pienen onnea ei elo siedä; hymyn sultakin se voipi viedä —

Kesän kukka, älä tuudikkaan kukkasyöntäs' onnen unelmaan! Älä oota hellää suukkoa: maailman suukossa on — kuolema; maailman lemmessä on vihaa alla, maailman heltehessä piilee — halla —

TROPIIKIN ALLA.

Yhden kerran elämässä tuliruusu aukee, yhden yön se kukoistaa ja aamulla jo raukee; sill' on syvä silmänluonti kutsuva ja kuuma, sill' on hehkuheteillänsä keskiöiden huuma.

Sill' on lehti verinen ja purppurainen huuli, sill' on tuoksu huumaava kuin kevätaron tuuli. Taita tulikukkanen ja juo sen kuuma mesi, elä hetki, nauti hetki, kaadu paikallesi!

EN TAHDO — —

En tahdo ma polvea notkistaa, — en niskani painua antaa; minä tohdin katsoa silmihin ja päätäni pystyssä kantaa. Oi kurja se ois, joka pelvosta ylivaltoa kunnioisi ja halpaa henkeä säästääkseen valevaakunan loistaa soisi!

Mitä siitä jos ihmiset herjaavat ja siveyssaarnurit soimaa: ne kertovat notkeaa nöyryyttä ja kieltäymyksen voimaa. — Sun pitäiskö, henkeni, taipua, kun käskevi kääpiökansa! Ei, käy kuni valtias kruunattu, mi nauttivi uhmastansa! — —

OLIS' KYLLÄKIN SYYTÄ — —

Olis' kylläkin syytä peljätä, että järkeni valo vaipuu, ja että henkeni rauhaton vielä harhateille haipuu, sillä virtaa se munkin suonissain se sairaan äitini veri, ja väliin se kiihtyen hämärtyy kuin yöllä rannaton meri.

Olis' kylläkin syytä rukoilla, että sieluni voimat ei raukeis' ja ett' ei herkälle hengellein se ijäinen yöhyt aukeis', sillä merkin on äitini painanut mun mieleni tummaan paloon, on jättänyt yö vähän hämärää mun sieluni silmän valoon.

Olis' kylläkin syytä soimata sitä kohtalon kättä pahaa, mi äidin on pannut muovaamaan mun henkeni heikkoa vahaa, vaan sentään äitiä kaihoan kun talvi peitteheks' lunta ja hellin häntä mä muistelen kuin kaukaista kauno-unta.

Ja vaikk' olis' syytä arkailla tuot' äitini luomaa työtä: mun henkeni liikaa herkkyyttä ja sieluni salaista yötä, niin en minä konsana peljätä voi, että onnettuutta ne uhkaa, vaan surren niitä ma rakastan kuin äitini muiston tuhkaa — —

KEINUTAN KAIKUA.

Keinutan kaikua, souatan sointia, tuuditan tunteeni lasta. Puolet sen sielua omaani on, puolet on taivahasta.

Sylkytän soittoa, liikutan laulua, heijutan herkkää mieltään, kuuntelen iltasin itseksein hopean kirkasta kieltään.

Souatan säveltä, lempeni lasta; kasvaos kaunoisaksi: elä mulle iloksi, sieluni suloksi, onneksi ainoaksi!

MERIMAISEMA.

Tuulien puistama puu, punanen kivi ja kallio luisu, laineen hiertämä heljä hiekka, suolanen salmen suu. — — Ääretön soiluva sineä, vettä, päivää, kuultoa, hämärrettä, kohu kuin kosken juoksu; — kaukana säryinen kalpea peili, korkea, valkonen seili; — — ylitse voimakas tuulen tuoksu — — — — — — Merta ja taivasta, taivaanrantaa kunnekka silmä kantaa — —

RESITATIIVI I.

Ei onnea luotu minulle, se luotiin muita vasten, se luotiin perhojen iloita ja leikkiä nukkelasten. — Jos en sitä itse ma särkiskään, sen särkevät multa toiset: nuo sääntöjen säveät seuraajat, nuo homeisten lakien loiset, joiden järki on jäykkä ja pimeä ja tunne kuin tahkottu kivi, mielipitehet museon hyllyltä ja sielu kuin kirjan rivi, joiden silmät on kierot ja karvahat sitä kaikkea kaunista kohti, joka lainakaapuja halveksii ja omilla liikkua tohtii. — — — — — — Te luulette, että mun henkeni valeviisauteenne viihtyy: mitä enemmän minua kiusaatte, sitä enemmän mieleni kiihtyy. Te luulette, että mun henkeni veriottelussamme taipuu: mitä enemmän minua sorratte, sitä enemmän valtanne vaipuu. Näennäisesti kenties taipua voin yli voimien käypään valtaan, vaan kahleissa sittekin säilytän oman henkeni uhri-altaan; ja jos ette elää salli mun, niin tappakaa minut vainen: minä olen vankina vaarallinen ja kelvoton alamainen! — —

LAULAJAN LADULTA.

— Koske hiljaa kanteloon: kieli katkee, jänne laukee. —

— Jos on siksi, katketkoon: kauneimmillaan sävel raukee. —

— Säret sorjan soittimen: koppa halkee hajoo syliin. —

— Joutsenhymnin hyrisen sirpaleiden, säryin yli. —

ERÄS PIKAKUVA. —

Kellä kulta kiiltää, hänt' ei laki koske, soimaa; häll' on voima. — — Köyhällä on väärin; häntä saapi mielin määrin rintaan viiltää. — —

Rikas hyveen ostaa, heikon oikeuden tallaa jalan alla. — — Köyhä kärsii väärän; — yhden tuntee enää määrän: saada kostaa. — —

TULE KANSSANI — —

Tule kanssani lehtohon kultaisaan, tule leikkihin kukkien kanssa! Suvituoksut tuntuvi tuulissa, maa helkkyvi hohteissansa.

Ketoruusut kastehin kimmeltää ja virrassa laineet laulaa, ja lainehen rannalla lemmikit sinisilkistä kiertää paulaa. —

Kera ruusujen vaieten vietämme unijuhlia lehvien alla, ja unhohon jääkööt taivas ja maa ja huolien hyinen halla!

RUKOUS.

Mulle vihas' kosta, Jumala, mutta hänet nosta, pelasta! Älä hälle enää huolta lisää, pyhä isä!

Iske haava syvä rintahain, kunhan olet hyvä hälle vain. — Jos sa uhrin vaadit, minä lähden hänen tähden. —

RESITATIIVI II.

Sinä kalpea, kylmä ja kaunis lumen kattama puu, yli otsasi valkea rauha kaareutuu, ja oksias kiertää tuhannet pehmeät huurteet, ne riippuvat vaiti kuin utuisten unien uurteet — — — — — — — Mun välistä tuntuu kuin haluni ois elonnestehet pusertaa pois, pois kaiken tuntehen tuoreen — — ja kuivua kokoon jäisehen kuoreen ja nukkua lauhaan valkeaan rauhaan — — — — — — — Jos ihmehen voimaan ma luottaisin, niin väsynehin hetkin rukoilisin: Sinä korkea, muuttaos minut kivipatsahaks' elämän tiellä! niin seisoisin kuni kallio vakaa ja sallisin elämän kiihkojen kuohua yli ja ohitse virraten tulvia eestä ja takaa; ja jälki ei järkyttäisi mun mieleni rauhaa — — —

VANHA TARU.

On kalliolohkaren reunalla sinikellonen hento ja nuori; sen päällä on aurinko loistoinen ja vuoteena harmaja vuori.

Voi, kelloa kallion parmailla nyt suuteli leikkivä perho; vaan suukosta kellonen kuivettui, jäi silmähän sairas verho.

Sinikellonen riutuen kalpenee ja kuolohon katseen sulkee. — — Mut' perhonen riemuten lentelee ja kukasta kukkahan kulkee — — —

ILTATUNNELMA.

Hämyn häivikössä laulun laineet leijaa, taivaan kätkyessä unten henget heijaa. — Hämyn sävelillä outo onpi tenho, illan kuuttarella kumma kultavenho. —

Eksyn hämärissä henkein karkeloihin, unten usvakenttiin, hämyn lietesoihin. — Siitä hellät henget venohonsa korjaa soilumahan kanssaan kultavuota sorjaa.

Soilun loistoyössä hengetärten myötä, laulun lainehia, unten utuvyötä. Hopeaisin kaarin laulun laineet leijaa, taivaan kätkyessä unten henget heijaa. —

ELÄMÄLLE.

Oi elämä, nostata huulillein ilovirtojen hehkuva juoma ja loihtios sieluni sisimpään uus' Edeni riemujen luoma! Mua hurmaos onnesi sävelin yli äärien uhkuavaisin! Elon nautinnon hurjihin loimoihin koko henkeni upottaisin.

Oi elämä, heitä mun herkuksein nyt onnesi ihanin hurma; se kaikki sun antisi entinen oli tuska ja sielun ja turma! Join pohjahan kärsimyspikarin tulikielin kirveltäväisin; nyt antaos maljake riemujen, oi, senki mä tyhjentäisin!

Oli surujen suuressa uurnassa salamyrkkyä kurjan kurjaa; ja tiedän: se riemusi juomakin on vain kulutuksen liekkiä hurjaa. — Vaan tänne se sentään maljasi tuo, nyt riemuhun vaihdan huolen; kun myrkyllä kerran mun sairahaks' sait, niin myrkkyhys' kuitenki kuolen! —

LAULUJEN YÖSSÄ

MINÄ VIILLÄTÄN YÖLLISTÄ ULAPPAA — —.

Minä viillätän yöllistä ulappaa ja venhossa mull' ou vuoto, ja allani hyrskii kuoleman veet ja uhkaa piikkinen luoto. —

NIIN HYVIN MÄ YMMÄRRÄN KAIKKI NE — —.

Niin hyvin mä ymmärrän kaikki ne joita elämän hurjuus hurmaa, jotka kiihkojen kuumissa höyryissä hakevat surujen surmaa. —

Niin hyvin mä ymmärrän kaikki ne, jotka elämän leikissä murtuu: toisilta järki hämärtyy, toisilta tuntehet turtuu. —

Sillä harva on täällä se sankari, jok' on pystyssä loppuun saakka, jos vaan on polku liukasta ja harteilla suuri taakka. — —

MINÄ KAIHTIEN KUJIA KULJEKSIN — —.

Minä kaihtien kujia kuljeksin kuin epatoks' ammuttu kauris; sen katse vilkkuvi varjoihin: solateillä jos vaanivi nuoli, käy sierainten välissä väristys ja silmissä sortuvan huoli.

Minä maahan lymyhyn lyyhistyn kuin julmurin vauhko varsa; lyö kannus kylkeä rääkätyn, lyö uhria uupuvan arkaa: — se kuoleman tuskasta kiljahtaa ja hurjana taasen karkaa.

Pako turhaa on, minä tiedän sen: mua kohtalo ajaa takaa; veri hiljaa tihkuvi kuivillen ja rinnassa hengitys painaa — — Näin tuskani narri ma olla saan ja varjoaan säikkyvä vainaa — —

JOSPA VOISIN NUKKUA — —.

Jospa voisin nukkua unten unhovyöhön, hiljallensa hukkua kuin ilta hukkuu yöhön, nukkua ja unhottaa, kadota ja kadottaa; sitten kaiken kaikottaa tunnon tuskan, pelon, sitten jälleen havahtua helmaan uuden elon! —

Jospa voisi herätä uuden onnen uskoon, loimuellen liittyä kuin päivä aamuruskoon, elää elo uudelleen tuikkivine toiveineen; ja kun sitten, sitten taas joutais elon ilta, onnellisna kadota kuin päivä tunturilta. —

NYT EN MINÄ ENÄÄ ITKEKKÄÄN — —.

Nyt en minä enää itkekkään, käy huulihin häijy hymy: ivanaurun katkerat oirehet mun rinnassani jo lymyy. —

Tuo nauru on kylmän kamalaa: sitä nauraa loukattu järki, sen takana tummat on tuntehet ja itsehen käännetty kärki.

Tuo nauru se pahoja ennustaa, se tietävi talven säätä. — Ja sitten ei lämpimin päivytkään voi viedä sen talven jäätä. — —

IKUINEN HENKI, IKUINEN AINE — —.

Ikuinen henki, ikuinen aine, ikuinen aate ja ajattomuus, kädessäsi värisevät kohtalon nuorat, vaakasi juurella aika uus'; — särkeös kerranki väärän valta, oikeus, nostata sorron alta! — Tule pian! — uskoni hukkuu. —

Ikuinen taivasta kantava totuus, ikuinen valo ja rakkaus, joko olet sammunut, joko olet kuollut, mikä on tahtosi tarkoitus! Ennen tuomarivaltahas luotin: hyvehen voittavan uskoin, vuotin — — Tule pian! — uskoni hukkuu. —

NIIN KAUKAA HILJASEEN YÖHÖN — —.

Niin kaukaa hiljaseen yöhön salaiset sävelet soittaa kuin elämän verhottu sinfonia. — — En tahtoisi antaa koskaan selkeän aamun koittaa, joka repisi verhot pois — — Mun on niin hyvä näin vain katsoa pimeään päin, joka särmien ylitse pehmenin lepää kuin sovituksen suuri suloisuus, kuin väsyneen maailman rauha, kuin pysähdetty kulutuksen ikuisuus — —

SUA KATSOA MIELISIN KAUVAN SILMIIN — —.

Sua katsoa mielisin kauvan silmiin, syvähettehet sielusi loihtia ilmiin ja juoda niitä ja päihtyä siitä ja hukkua huumiooni. — —

KUN TUNNETTANI HYVÄILET — —.

Kun tunnettani hyväilet, niin teet sa väärin, väärin, vaan tee se sentään, tee se vaan, oi vie minut houritun unten maan, ne hetken kehrään ma purppuraan ja kultakuoriin käärin — — Kuin elämäni ainoat aartehet ne syvähän suljen rintaan ja niitä en vaihtais' onnehen maan, en muiden riemujen hintaan. Niin tarkoin muistosi talletan kuin kerjuri kultamurun, sen auvona kannan sielussain läpi suuren elämän surun.

MUN PÄÄSSÄNI HUIMAA HURJASTI — —.

Mun päässäni huimaa hurjasti joka kerta kun muistan sua kuin elämäni tulehen syttyä vois tai kokonaan seisahtua — —

Sinä sairahan ainoa ajatus, sinä tunteeni liekki kuuma; koko maailma sun tähtesi unhottuu ja arvotonta on kaikki muu paits' silmies' salainen huuma. —

MINÄ MIELISIN HILJAA, HELLÄSTI — —.

Minä mielisin hiljaa, hellästi käsivarteni kaulaas' kiertää, minä mielisin rikkoa rintasi jään ja tuskasi vuoret viertää.

Minä mielisin pyyhkiä otsaltas' sen synkän uurtehen aiheen ja siirtää silmäsi välkkeestä pois kaiken katkeran kaihen.

Vaan jos minä jällehen tulisin, sen ymmärtäisit väärin: minä olisin niinkuin kiusaaja, joka kuoleman verkkoja käärii.

En tohdi ma astua lähemmäs, nuo haavehet täytyy häätää; minä tuulihin tuskani kuiskailen, yön viimat rintoa jäätää.

NYT KUN NE KAIKKI OHITSE ON — —

Nyt kun ne kaikki ohitse on, — niin mielehen kohoo muistot: valkonäkyinä vaeltavat kuin kadonneet Edenin puistot. —

Liukuvat kukin vuorostaan mun sieluni silmän alle: kirkkahat kultaglooriat yötummalle taustalle.

Helminä kiertyvät renkaaseen ne lyhkäset onnen hetket, kaukotaruina kajastavat ne kummat kuutamoretket.

Tuijotan tuntehin huikaistuin kuin kauvaksi sinisaloon; kuvani kulkevat kuutamoon, satumaailmojen taikavaloon. —

MINÄ TUNSIN KUINKA SE SYTTYI TAAS — —.

Minä tunsin kuinka se syttyi taas se toivoni sammuva tuli, se loistoa loi ja se lämmitti ja riemuhun murehet suli.

Nyt loimua liekkini korkeaan, älä pakene koskaan multa, sun paloasi pyhänä palvelen kuin Vestan alttaritulta.

On soihtusi taivahan porraspuu, se jumalien juhliin kantaa, se elämän tyhjän täydentää ja lennon ja loiston antaa. —

TAAS SOIVAT NE SUURET SURUT — —.

Taas soivat ne suuret surut kuin kuoleman urut mun mieleni kulutetun; ne soivat uupuvan lauhaan kuin haudan rauhaan ne vihdoinki vihkisi mun. —

OI TERVE, LEMPEÄ TUONETAR — —.

Oi terve, lempeä tuonetar, joka lopetat vaikean työni, joka katkaset vankilakahleeni ja painavat pakkovyöni!

Elon sekavat vyyhdet sa selvität: näin väsyneen päiviä säästät, ja hiljaa raudasta irralleen sinä kuritusvangin päästät.

Oi terve, lempeä tuonetar! Sun tiedän jo tulevan kohta: jo laulusi ilmassa leijailee ja valkeat vaattehes' hohtaa — —

TARJOSI TAIVAS MINULLE RAUHAN — —.

Tarjosi taivas minulle rauhan, lämpösen lehdon ja lammen lauhan: taistohon uupuvan luuli. Uhmaten hylkäsin onnen moisen; kohtalon tahdon toisen, toisen, anna mulle myrsky ja tuuli!

Mustan muran ja valkosen vahdon, nousun ja laskun ma nähdä tahdon, elämän vaihtojen ponnen, tahdon minä syntien ilomaljat juoda, tuntoni tuskasta Edenin luoda, kärsimyksistä onnen!

MINÄ TUNNEN KUINKA SE PULPPUAA — —.

Minä tunnen kuinka se pulppuaa mun suonteni sisäpuolla; on niinkuin nyt olis' elämä vaan ja huomenna vois jo kuolla. —

Tule tuhoinen tuuli ja myrsky nyt ja ota minut omaksi kerta: minä tahdon hyrskyhyn sukeltaa ja hukkua keskelle merta. — —

MINÄ HIIVIN SYRJIÄ SYVÄNTEEN — —.

Minä hiivin syrjiä syvänteen ja kuilut ne viittovat alla ja rotkojen syrjät liestyvät joka uudella astumalla. —

Avohelmojen hautojen reunalla juon elämän kukkien huumaa, minä tanssin miinojen kupeilla ja jalkojen alla jo kuumaa. —

Minä kuljen kuolemakypsänä, kuin katkeis' jo kannatinsilta, kuin jokainen päivä ois viimeinen, joka ilta mun elämäni ilta — —

HIIHDÄN YÖHÖN AAVIKOLLE — —.

Hiihdän yöhön aavikolle — — Kuultaa kenttä jäinen, kuu vain kulkee ylähällä yhtä yksinäinen — —

Kohti yötä, kohti tuulta, kohti pilven pintaa! Vauhdin kiihto, tuskan viihto! huutaa sairas rinta. —

YLLÄTÄ IKUINEN YÖ — —.

Yllätä ikuinen yö, loppuos elämän työ! Kahlittu henkeni pakkovyössä rautaansa lyö. — Hukkuos taivas ja maa, vaipuos varjojen taa! Levoton henkeni häviön yössä rauhan saa — — —

SUO ANTEHEKS' HULLU HURJUUTEIN — —.

Suo anteheks' hullu hurjuutein, sinä taivahan taatto hyvä, suo anteheks' uhmiva kurjuutein, sinä ainoa suuri ja syvä!

Minä mieleltä olin kuin titaani ja uhmasin olla vuori; minä olinkin ihmisen lapsi vaan ja särkyvä kuplan kuori.

Minä ryöstin uskolta unia ja toivolta siipien kultaa; niin toivoni raajarikkoutui ja uskoni kuoli multa.

Minä varjojen kisoja kiusailin ja elämän yöllä mä leikin; vaan yö minun valoni sammutti ja varjot ne valtani veikin.

Minä nöyränä katuen kumarrun sun etehes, suuri Luoja; olen sairas, heikko ja voitettu, sinä ainoa elämän tuoja. —

AFORISMEJA

ASEHET ALAS! — —.

Asehet alas! huudetaan meille. Katkokaa kahleet! vastaamme heille, sitten särjemme säilät.

Aate on RAUHASTA kiero ja luto: hylkää miekan, kahletta kutoo. — Katkokaa kahleet: säilämme putoo! —

EI AINA SE OLE MUSTA — —.

Ei aina se ole musta, jok' on kohdattu yössä tai varjopuolella elon; ei aina se ole huono, jot' on herjattu työssä tai vierottu vaiheilla pelon.

Ei aina se ole kirkas, joka päivältä näyttää ja kerskuen katsehet sietää; ei aina se ole hyvä, joka säännöt täyttää ja kulkee keskellä tietä. —

MIHIN VERTAISIN MA MAISEN MAINEEN? — —.

Mihin vertaisin ma maisen maineen? Nousee lailla vaahtopäisen laineen, leikkii hurjan kevätkarkelon, hetken päästä — kadoksissa on. —

Muisto, mitä muisto sitten on? Jälki, latu laineen karkelon, uurre piirrettynä aavan rantaan, viiva, jonka aalto leikkaa santaan, jonka seuraava jo huuhtoo pois — —

MUN TUNTUU SILLE — —.

Mun tuntuu sille kuin kaikk' ois turha ja usko onneen vain onnen murha, ja raskaana huokaa rinta: Jos onnen kaipuu on valhe väärä ja tunnon tuska vain elon määrä, sen loppu ois toivottavinta.

KUN KUOLEMAN ENKELI LUOKSENI HIIPII — —.

Kun kuoleman enkeli luokseni hiipii ja päälläni leijaa sen musta siipi ja sen viikate ilmassa välkkyy, niin huudetaan mulle: Nyt heittäös työ, nyt kellot lyö, nyt on ilta ja ehtii yö, nyt kaiken loppu jo tullee!

Miks' et sinä tuonen hiljanen haamu vois olla hengetär uuden aamun yhtä hyvin kuin haltija illan; elo yöllinen häivä ja päättymätön työ, vain tuska mi syö, vain katkeava kapalovyö ja kuolo se suuri päivä. — —

VALO KAUNEHIN ON, KUN TUMMIN ON VARJO — —.

Valo kaunehin on, kun tummin on varjo, kun yöhyt päivälle taustan tarjoo, maa taittavi taivahan tarhan. —

Elo ihanin on, kun pohja on mustin, tie riemujen täplätty tuhansin tuskin, hyvä nostettu helmasta harhan. —

MIKS' TEHTIIN NIIN? — —.

Miks' tehtiin niin? Me leikittiin. — Vai leikittiin! — Elon taistossa leikki on niin virkistävää, hyvää, jos ei joku varomaton puno leikkihin totta ja syvää. — —

Miks' tehtiin niin? Erehdyttiin. — Vai niin, vai niin! — Kovin heikko on lapsonen maan; kai Luoja sen anteheks' antaa, jos itse me jaksamme vaan sen seurauksia kantaa. — —

NÄIN SANOTAAN — —.

Näin sanotaan: Se on suurta kun sankari voittoon käy ja sotainen kunnia soittaa! Mä sanon vaan, että suurempi vielä se suuruus lie, kun heikko voittonsa voittaa. —

ON MAAILMA KUIN MELUAVA MARKKINA — —.

On maailma kuin meluava markkina, jossa rihkamareppurit hyörii, jossa narrit nauraen ilvehtii ja onnenonkijat pyörii.

Ja varas on kasvoilla kaikkien ja ahmivan eläimen eleet, vaan nutussa kiiltävät kirjovyöt ja heiluvat kunniaheleet. —

JÄÄSTÄ ON SILMÄN SEINÄ — —.

Jäästä on silmän seinä, — tulien tuhkaa sen viluinen viille; railosta siintää sininen kyynel, särkynyt kyynel, — epätoivon kiroinen kiille — — — Siitä on kulkenut tuska. —

MA MUILLE LUOVUTTAISIN ELON PITKÄN — —.

Ma muille luovuttaisin elon pitkän ja valmiin työn, kun vaan ma saisin yhden suuren päivän ja suuren yön. — Ma syttyisin sen suuren päivän yli ja sammuisin sen suuren yöni syliin. —