VANGITTUJA SIELUJA

Novelleja

Kirj.

L. ONERVA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1915.

SISÄLLYS:

Vangittuja sieluja. Jumalien hämärä. Sahan tyttö ja hovin tyttö. Vanha näyttelijä. Kiusaus. Muodonvaihdoksia. Pahan omantunnon päivä. Uskottu. Isää etsimässä. Paratiisi-unelma.

VANGITTUJA SIELUJA

Toini rouva istui syksyisen iltahämärän langetessa yksin ikkunan ääressä ajatuksiin vaipuneena.

Hän sai olla paljon yksin ja se ei häntä vaivannut. Hän oli tottunut siihen. Se oli tehnyt hänet ihmis-araksi, vauhkoksi, mutta samalla oli se opettanut hänet ajattelemaan. Hän ajatteli koko sen ajan, minkä muut naiset tavallisesti lörpöttelivät.

Mutta hänen kehityksensä kävi sisäänpäin, ei ulospäin, se ei auttanut häntä elämän jokapäiväisessä taistelussa. Hän tiesi sen ja kärsi siitä. Hän tunsi olevansa niin auttamattoman heikko. Hän osasi ajatella ja tuntea, mutta ei toimia.

Jos hän olisi osannut toimia, ei hän nytkään olisi istunut tässä kuin vanki. Hän olisi mennyt ulos elämään, vapauteen, puhtaaseen ilmaan.

Puhtaaseen ilmaan!

Siitä oli kauan kuin hän oli sitä viimeksi hengittänyt. Häntä ympäröi alati samea, saastainen ilmakehä, joka lamautti hänen voimansa ja ikäänkuin koversi alta päin koko hänen siveellisen ihmisensä.

Tämä sisäinen ilmastotauti oli tullut hänen elämäänsä Uoti Pallarin mukana. Vähitellen, vähitellen. Ensin alussa hän ei ollut sitä huomannut ja sitten kun hän sen huomasi oli jo liian myöhäistä irtautua siitä. Se oli uuvuttanut hänet jo niin, ettei hän jaksanut tehdä mitään pelastuakseen.

Mutta tästä hermoston heikkoudesta huolimatta toimi hänen päänsä selvästi. Hän tunsi tilanteensa rumuuden Pallarin vaimona yksityiskohtiaan myöten. Ei ollut sitä halpamaisuutta, omantunnon sovittelua, häpeällistä juonta tai väärinkäytöstä, johon tämä mies ei olisi tehnyt itseään syypääksi. Ja välillisesti Toinin myötävaikutuksella. Ensiksi hänen rahoillaan, toiseksi hänen orjuutetun olemuksensa alistetulla, suojaavalla suvaitsevaisuudella. Hän koetti maailman silmiltä salata omaa häpeäänsä, sitä, että hän tiesi mitään miehensä likaisesta luonteesta ja epäiltävistä liike-yrityksistä. Ei ollut toista vaimoa, joka uskollisemmin olisi pitänyt suunsa lukossa perhe-asioihin nähden.

Eikä ollut kelle kertoakaan. Toinilla ei ollut ketään läheisempää ystävää. Hänen miehensä oli vieroittanut hänet kaikista muista. Tietysti alun pitäin tahallaan, tietysti laskien ja käyttäen hyväkseen kaiken, mikä suinkin saattoi lisätä Toinin luonteessa piilevää heikkoutta, passiivisuutta, uuvuttaakseen hänet täten lopulta täysin voitettuna ja vaarattomana omien tarkoitusperiensä uhriksi.

Ja tämän kaiken oli hän tehnyt ihailtavan viisaasti, kerrassaan loistavana ihmistuntijana. Ottanut myös huomioon Toinin älyn ja siveellisen vakavuuden ja vienyt ne kummatkin valon taakse. Mikä pohjaton konnuuden nerous tuossa miehessä piili! Nyt hän vasta saattoi oikein selvästi nähdä hänen kaukonäköisten laskelmiensa erehtymättömän oikeat menetelmät. Toinin suhteen ainakin. Eiköhän siis kaikkien muidenkin. Onnettomat ne ihmiset, jotka hänen kynsiinsä joutuivat! Pallari oli varmaan tämän hyödyn aikakauden kaikkien lahjakkaimpia hyötyjiä.

Miten suurella vakavuudella hän otti jokaisen asian, miten vuorenvahvalla vakaumuksella hän puhui, miten juhlallisesti hän esiintyi ja miten liukkaasti hän kuitenkin vaihtoi karvaa etujen mukaan. Mutta tätä nahanvaihdos-prosessia ei koskaan kukaan nähnyt. Ei kukaan huomannut edes sitä. Ja vaikka se hänen ulkonaisista viivoistaan olisi ollut selvästi huomattavissa, olivat kaikki vain siinä uskossa, että Pallari oli mies, joka paikkansa piti, että hän aina oli ollut siinä, missä oli.

Kun hän oli kosinut Toinia eli toisin sanoen hänen rahasäkkiään, oli hän ollut ihanteellinen radikaali, omantunnonvapauden esitaistelija. Se oli maassa muodissa siihen aikaan ja se pani ihmisen maineen lentämään. Hän ei tahtonut kristillistä avioliittoa, vaan vapaata, ilman pappia, ilman toisen tai toisen holhoustilaa. Se oli tietysti senvuoksi, että Toini ei luulisi hänen himoitsevan hänen rahojaan. Mutta hän oli avulias niiden hoitamisessa, hän sijoitti niitä liikkeisiin, osti osakkeita, keräsi korkoja, valvoi Toinin parasta, oli hänen valtuutettunsa ja edusti häntä. Hän tuli tunnetuksi kaikkialla, missä rahoja liikutettiin. Toinilla ei ollut enää mitään tekemistä proosallisen omaisuutensa kanssa muuta kuin iloita hengessä sen erinomaisesta hoidosta. "Ethän sinä ymmärrä sellaista", oli Pallari sanonut. Samoin kun Toini yritti tulla mukaan ihmisten pariin: "Ei siellä ole naisten paikka, ei se ole sopivaa eikä tuota mitään hauskuutta sinulle." Näin oli hän siirtänyt Toinin syrjään seura-elämästä sillä hän pelkäsi, että Toini voisi itsenäistyä, saada silmänsä auki vertailun kautta, kenties vielä rakastua johonkin toiseen ja mennä tipotiehensä rahoineen. Mutta kun kapinanhenki yhä kyti Toinissa, joskaan se ei voinut ulkonaisen työnnön puutteessa puhkaista hänen passiivisen luontonsa kuorta, sitoi Pallari hänet itseensä lapsella. Se oli taas oikein laskettu. Toinilla, joka oli niin arkahermoinen ja kaikkea taistelua pelkäävä, ei ollut enää rohkeutta ajatellakaan lähteä yksin maailmaan avioton lapsi käsivarrellaan. Ja Pallarin valta kasvoi kotona. Hän saattoi jo huoleti laiminlyödä vaimoaan, olla poissa missä, milloin ja miten tahtoi tekemättä tiliä yksin-istuvalle, hiljaisuudessa kärsivälle naiselle. He eivät koskaan riidelleet. Riita oli Toinin kauhistus. Pallari vain painoi, musersi hänet alas luonteensa raakuudella ja häikäilemättömällä mahtiponnellaan. Lopulta oli kaikki hänelle yhdentekevää, hän tunsi, ettei hän koskaan pääsisi pois omin voimin sen vuoren alta, mihin hän oli joutunut. Eikä hänellä ollut tilaisuutta eikä uskallusta etsiä apua muualta. Hän oli jäänyt ihmisistä syrjään, ei tuntenut ketään ja jos tunsikin jonkun oli hän liian ylpeä paljastamaan salaisuuttaan. Myöhemmin olivat he antaneet ohimennen vihkiäkin itsensä, lapsen tähden. Niin oli Pallarilla se puoli kunnossa, hän saattoi huoleti kääntää selkänsä sinne päin, se oli turvattu. Hänen ulkonainen toimintansa sai nyt entistä mahtavammat ilmestysmuodot. Hänestä tuli oikein yhteiskunnallinen pomo, vanhoillisten, tukevien mielipiteittensä ja suuren rikkautensa voimalla. Hän lajitteli ja luokitteli ihmiset edullisuuden mukaan. Hän oli mukana kaikissa arvokkaimmissa yhtiökokouksissa ja liikeyrityksissä, mutta hänellä oli myös omat yksityisluontoiset kauppa-asiansa, jotka pakottivat hänet tuon tuostakin matkoille maan itäosiin ja joiden laatua ja laillisuutta Toini suuresti epäili.

Nytkin oli Pallari sellaisilla matkoilla.

Ulkona satoi, kohisi ja sohisi.

Toini tunsi itsensä niin pieneksi, irralliseksi, niin vieraaksi ja turvattomaksi tässä suuressa autiossa huoneustossa, jossa hän istui yksinään äänettömässä kivettyneisyydessään. Tämä oli siis hänen elämäänsä!

Jospa olisi osannut edes itkeä. Mutta ei. Kyyneleetkin hän oli painanut alas, niin syvälle, etteivät ne sieltä enää nousseet. Pallari ei sietänyt kyyneleitä eikä hempeämielisyyttä. Ja turhaa se olisi ollutkin.

Miten hän nytkin taas saisi illan kulumaan? Tytär nukkui ja viidenkymmenen pennin kirjaset, joilla Toini tavallisesti turrutti ajatuksiaan silloin kun hän ei enää kestänyt niiden soimausta, eivät nyt maistuneet. Olihan hän jo kyllin tylsä ilmankin. Ei mikään ihminen enää, puu-kuva, muumio. Osasiko hän enää nauraakaan? Kahteen vuoteen ei hän ollut nauranut ääneen.

Toini nousi ja koetti nauraa. Ei, se ei käynyt, hän oli unohtanut sen. Mutta hymyillä hän kai vielä osasi? Hän astui peilin eteen ja hymyili. Se kävi vielä, mutta sekään ei ollut kaunista enää. Hän oli tullut vanhaksi ja sulottomaksi. Hänen kasvoissaan ei ollut elämää. Eiväthän ne muuten niin rumat olisi olleet.

Toini katsoi itseään joka puolelta. Hän oli pitkä ja solakka ja hänen musta tukkansa, joka sileälle jakaukselle kammattuna kehysti hänen vakavia, surunvoittoisia piirteitään, antoi hänelle madonnamaisen ulkonäön. Sopikin paremmin olla nauramatta.

Jospa olisi ollut mennä johonkin. Mutta yksin oli niin turvatonta. Muilla oli miehensä, saattajansa mukanaan, valittu, määrätty seurapiirinsä, johon olisi pitänyt tunkeutua. Olla kuin viides pyörä vaunussa, kenties häiritä. Ei, sellaista ei Toinin luonteella tehty. Sitäpaitsi oli hän ollut niin kauan erillään ihmisseuroista, että ne pikemmin kauhistivat häntä kuin vetivät puoleensa. Ensin oli Pallari ollut estämässä joko kieltäen tai kieltäytyen itse tulemasta mukaan, sitten, niin, sitten kun Toini oli tullut huomaamaan, että hän oli rahojen vuoksi naitu, luuli hän, että muutkin sen tiesivät, että kaikki vastaantulijat kuiskuttelivat ivallisesti keskenään: tuossa tulee Pallarin rahasäkki. Tästä johtui, että hän alkoi tuntea ihmisiä kohtaan, kenties aivan syyttä, epäilevää, vihamielistä kuoreensa vetäytymistä.

Pallari saattoi olla todellakin jo huoleton Toinista. Hän oli auttamattomasti, peruuttamattomasti hänen yksin-omaisuuttaan.

Jospa olisi ollut kutsua joku luokseen edes. Yksi ainoa sellainen ystävätär Toinilla oli, jota hän ei arastellut, Pirkko Teittinen, jonka hän jo oli tuntenut nuorena tyttönä, ennenkuin tämä oli joutunut naimisiin viuluniekka Teittisen kanssa.

Pirkon kanssa hän saattoikin nyt hiukan aikansa kuluksi puhelimessa haastella.

Toini meni puhelimeen. Pirkko oli kotona. Ja erinomaisen hyvällä tuulella. Pyysi Toinia välttämättä ulos yksin kotona murjottamasta. Hänen miehensä esiintyisi tänä iltana solistina konsertissa. He menisivät ensin sinne ja sitten sieltä pieneen illanviettoon yksityisklubissa, jonne muutamat Teittisen ystävät olivat sopineet myöhemmin kokoontua. Voisivat saada oikein hauskan illan. Pirkko hakisi Toinin ja he tulisivat sitten kaikki kolmisin yhdessä kotiin, kun kerran asuivatkin samalla suunnalla.

Toini epäröi. Mutta Pirkon hyvän-hymyilevä vilkkaus ja hänen tarmokas todistelunsa tämän suunnitelman erinomaisuudesta voittivat vihdoin Toinin estelyt, niin että hän päätti uskaltaa tämän uhkarohkean poikkeuksen tavoistaan ja lähteä…

* * * * *

Ilta klubilla oli kulunut todellakin hauskasti, niinkuin Pirkko oli ennustanut. Oli puheltu, laulettu ja lopuksi hiukan tanssittukin. Nuoria, iloisia, luonnollisia ihmisiä kaikki tyyni. Toinikin oli vähän sulanut arasta jähmetyksestään, vaikk'ei hän osannutkaan antaa niin paljon muotoa ilolleen kuin Pirkko. Tämä luonnostaan niin säteilevä ja hilpeä olento oli tuonut kaikkiin eloisuutta. Hän oli ollut keskipiste. Häntä oli eniten ihailtu, eniten tanssitettu.

Toinin täytyi lisäksi myöntää, että Pirkko oli ollut erinomaisen hyvä ritari häntä kohtaan. Istunut koko ajan hänen vieressään ja auttanut kaikin tavoin häntä pääsemään mukaan seurustelun henkeen.

Nyt oli seura hetkiseksi hajaantunut. Pirkkokin oli hävinnyt jonnekin. Toini huomasi äkkiä jääneensä yksin.

Hän lähti ulos käytävään saadakseen kiinni Pirkosta. Siellä ei ollut ketään.

Samassa kuuli hän viereisestä huoneesta kovaäänistä, vihastunutta puhetta, jonka hän tunsi Teittisen ääneksi:

"Sitäkö vasten minä olen ottanut sinut mukaani tänne, että toiset saisivat sinua puristella, häh! He uskaltavat, he, sillä heidän akkansa ovat kotona kiltisti vuoteessaan, niinkuin sinunkin pitäisi olla. Mutta sinulla on onneksi ukko, joka pitää vähän väliä kunniastaan ja joka sentähden sanoo: Nyt ala laputtaa. En sanoisi mitään, jos olisit säädyllisesti tullut ja ollut minun kanssani. Mutta sinullahan on oma 'daamisi'. Se on sitä nykyaikaista se. Ettes häpeä! Mutta niin kauan kuin minä elätän sinut, olet sinä minun työssäni ja minulla on oikeus määrätä, mitä sinä teet. Ulos paikalla täältä! sanon minä. Kotiin! Siellä akkojen paikka on. Jos vielä uskallat näyttäytyä tuolla seurassa, teen julkisen skandaalin, sanon kaikille, millainen nainen sinä oikeastaan olet…"

Ovi avautui samassa ja Teittinen harppasi sieltä vihapäissään ulos. Toini kääntyi selin eikä ollut näkevinään. Tämä kohtaus, minkä todistajaksi hän sattumalta oli tullut, oli aivan jähmettää hänet.

Ja hän oli luullut Pirkkoa niin onnelliseksi. Hän näytteli onnellisen osaa sentään harvinaisen hyvin. Hän oli kuin suviaamun idylli. Idylli! Eihän sitä enää ollut missään. Se oli mennyt pois maailmasta, vaivattomine leikkeineen, lapsellisen liikuttavine lepoasentoineen. Vaikka ihmiset vielä sitä koettivat jäljitellä. Mutta parhaimmatkin näyttelijät saattoivat ilmiantaa itsensä. Yht'äkkiä saattoi heidän silmistään välähtää salainen levottomuus, heidän liikkeihinsä pujahtaa kulmikas, kiusaantunut ele, heidän hymynsä särkyä keinotekoiseen nauruun. Nyt vasta muisti Toini Pirkostakin joskus huomanneensa jotakin sellaista…

Samassa tuli Pirkko myös käytävään. Huomattuaan Toinin, tuli hän hänen luokseen. Hän näytti itkettyneeltä.

— Minä en voi oikein hyvin, sanoi hän. Minun täytyy mennä jo kotiin. Olen sairas ja hermostunut… Se tuli aivan äkkiä…

— Pirkko kulta, sanoi Toini hellästi, silittäen hänen kättään.

— Kuulitko sinä ehkä?

— Kuulin.

Pirkko purskahti itkuun.

— Sellaista se on aina. Hän on niin hirveän mustasukkainen. Ja niin syyttä. Vain siksi nytkin, että tanssin. Mutta enhän voinut kieltäytyä, kun minua pyydettiin ja osasin kerran tanssia ja tanssin mielelläni. Ja sitten vetää hän aina esille sen, että silloin ennen naimistani, kun minulla oli pieni virkanikin, joskus sivutuloikseni olin teatterissa statistina. Siltä pohjalta otaksuu hän, että jokainen on ollut rakastajani. Ja vaikk'ei minulla koskaan ole ollut mitään rakastajaa, tekisi mieli välistä kiusallakin sanoa, että on ollut, on ja tulee olemaan. Niin hirvittävästi hän rääkkää minua syyttä suotta, vaikka hän hyvin tietää, että rakastan häntä. Miksi olisin muuten hänet ottanut, miksi muuten alistuisin hänen järjettömiin oikkuihinsa. Siksi hän nytkin uskaltaa näin ajaa minut yön selkään, kun hän tietää, että kiltisti menen suoraan kotiin.

— Sinä aijot siis totella häntä?

— No, mikä minun auttaa! Kun hän on tuossa mielentilassa, voi hän aikaansaada millaisia häväistyskohtauksia hyvänsä. Enkä minä tahdo sitä. Mutta olisipa minulla vain tilaisuus livistää nyt jonnekin muualle, niin menisin. Tekisin kiusaa. Olen niin suuttunut ja loukkaantunut.

— Tule minun luokseni. Olenhan yksin kotona.

— Mutta… hän on mustasukkainen sinullekin.

— Anna hänen nyt kerran kitua tarpeekseen, ehkä hän sitten paranee.

— Minä tulen, Toini, tulen tosiaan. Se on juuri oikein hänelle!

Kenenkään huomaamatta jättivät molemmat naiset klubin.

— Pahinta on se, että minä olen niin riippuvainen hänen rahoistaan. Sillä hän rajoittaa kaikki liikkumismahdollisuuteni, sanoi Pirkko, kun he olivat nousseet ajuriin.

— Mutta miksi sinä jätit virkasi?

— Hänen toivomuksestaan. Hän ei antanut rauhaa ennen. Hän oli niin epäluuloisen mustasukkainen siitä kipinästä itsenäisyyttä, mikä sen mukana tuli. Hän selitti, että meidän yhteinen elämämme tulisi halvemmaksi siten että hän yksin ansaitsisi ja minä hoitaisin hänen taloutensa. Perästäpäin huomasin, että se oli pelkkää vallanhimoa ylitseni. Hän tahtoi, että välttämättä saisin rahani juuri häneltä, jotta hän voisi tehdä kanssani miten haluaisi, jotta hänellä olisi tuo jumalainen tunto itsensä ylimiehyydestä talossaan…

Että sinä siedät tuollaista! oli Toini vähällä huudahtaa, mutta hän muisti samalla oman epävapautensa, joka kyllä oli toisenlainen, mutta kenties juuri siksi vielä enemmän hävettävä, vielä vähemmän anteeksi-annon arvoinen.

Toini ei sanonut mitään.

Sitten hän virkahti:

— Etkö voisi vielä hakea jotakin tointa?

— Se olisi samaa kuin ero hänestä. Ja minä rakastan häntä kaikesta huolimatta.

— Oi kuinka minä olisin iloinen, jos minä osaisin jotakin tehdä, vaikka kuinka pientä, jatkoi Toini. Jospa minulla olisi sinun nopea liikuntakykysi. Jospa uskaltaisin mennä yksin maailmaan. Oh, rakkaus ei minua pidättäisi! Tottumus pikemmin. Mutta minä en osaa mitään, en kykene, en tohdi tarttua mihinkään. Olenhan minäkin kouluja käynyt, mutta mitä se auttaa minua, kun en voi niitä mihinkään käyttää, kun en ole valmistunut mihinkään erikoiseen. Naiselle annetaan vain yleissivistystä, ei mitään ammattitietoa, joka voisi auttaa häntä eteenpäin käytännöllisessä elämässä. Ja siinä tehdään väärin. Tällaisia niistä sitten tulee kuin minä. Olen niin saamaton, niin epä-yritteliäs, niin typerä, niin heikko ja pelkurimainen. Luonteeltanikin olen mahdoton. Jos minä olisin sellainen kuin sinä, luulen, että lähtisin maailmaan…

— Oh, nauroi Pirkko, mikä sinun on hätänä ja mikä on lähtiessäkään, kun on rahaa. Se se juuri minulta puuttuu ja siinä on suurin vika.

— Tahdotko, minä annan? huudahti Toini äkillisen mielenjohteen vallassa.

Mies tuntui hänestä äkkiä yhteiseltä viholliselta, joka oli voitettava. Hän itse ei voinut koskaan voittaa eikä myöskään paljastaa häpeäänsä, ei edes ystävättärelleen. Mutta olisi tuntunut hyvältä, jos edes Pirkko olisi karistanut yltään nuo kahleet. Tuo hänen onnettomuustoverinsa, jonka hän äkkiä oli saanut! Ei koskaan ollut Pirkko vielä tuntunut hänestä niin rakkaalta ja läheiseltä kuin nyt, miehensä loukkaamana ja maailman suhteen yksinäisenä ja tuuliajolla.

— Kuule, jatkoi hän, jos hän vielä rääkkää sinua tai sinulle tulee vaikeuksia liiaksi, niin että tahdot vapautua, niin käänny minun puoleeni, jos rahalla olet autettavissa…

Pirkko nyökkäsi äänettömänä. Hänellä oli paha olla. Heti Toinin asuntoon saavuttua oli hänen uhmansa antanut sijaa tuskalliselle ikävöimiselle ja epävarmuudelle. Ehkä hän oli tehnyt varomattomasti tullessaan tänne. Tunsihan hän miehensä! Tämä yö jäisi ainaiseksi epäluulon ja kinastelemisen aiheeksi hänelle! Ei koskaan tulisi enää onnellista aikaa hänen elämässään. Ja jos hän eroaisi, olisi tulevaisuus edessä vielä synkempi. Hänen kykynsä olivat pienet, hänen alansa rajoitettu, kilpailu rajaton. Hänellä oli kunniallisen naisen vaistot ja rakastavan naisen sydän. Kuinka hän saisikaan kärsiä ollakseen kunniallinen, johon kunniallisuuteen ei kuitenkaan kukaan uskoisi…

— Sinä olet onnellinen, sinä, virkahti Pirkko Toinille! Sinulla on hyvä koti, hyvä mies, joka ei ole mustasukkainen eikä epäluuloinen. Hän jättää sinut yksin, saat käyttää aikasi kuinka tahdot. Ja rahasi myös, sinulla kun on omia perintörahoja. Jos minä olisin sinun sijassasi, Toini, niin minä matkustelisin, pitäisin kutsuja ja viettäisin iloisia päiviä, enkä noin kykkisi piilossa!

— Minulla on niin raskasmielinen luonne, näetkös. Ja sitten… minä luulen, ettei kukaan mies voi oikein ymmärtää naista…

— Se on totta se, vahvensi Pirkko. Tiedätkö, jos minä olisin rikas niinkuin sinä, en pitäisi miestä, ainoastaan hovipojan, joka saattaisi kaupungille ja kotiin, pitäisi välttämätöntä seuraa teattereissa ja tanssiaisissa, olisi yleensä siinä, silloin kun tarvitaan. Yleisen järjestyksen ja tavan kannalta ainoastaan. Sisimmässään, kuka heitä tarvitsee, miehiä!

Pirkon sydämeen koski niin, että hän luuli sen halkeavan, mutta hän piti uljaasti kiinni reippaasta äänilajistaan.

— En minä kenellekään muulle ole näin paljastanut itseäni, hän jatkoi.

— Kuule Pirkko, lähtisitkö sinä minun hovipojakseni, jos saisit hyvän palkan, jos nimittäin minä vaihtaisin mieheni hovipoikaan ja kotini maailman markkinoihin?

— Se vasta hauskaa olisi. Sinä tarvitsisitkin vähän tuuletusta.

— Niin, ja sitten voisit saada vapauden virasta vanhuuden eläkkeellä, kun löytäisin tai kun hankkisit minulle jonkun toisen sijaasi.

— Se olisi mitä helpoin asia! Sinä, joka olet nuori, kaunis ja rikas, saisit ihalijoita kosolta.

Ystävättäret koettivat lakkaamattomalla puhelulla peittää molemminpuolista onnettomuuttaan.

He eivät voineet eivätkä tahtoneet olla oikein suoria toisilleen eivätkä he myöskään kokonaan luottaneet toisiinsa.

Pirkko ajatteli:

"Mitä vartenhan Toini antaisi rahaa, jos eroaisin miehestäni? Ja miksi eroaisin? Mehän rakastamme toistamme. Hän otti tuon kohtauksen liian vakavalta kannalta. Ikävä, että sattui kuulemaan. Mustasukkaisuus, sehän on juuri rakkauden tunnusmerkki. Vaikkakin katkera. Kunpa hän vain vähän enemmän luottaisi minuun! Ei ikinä anna hän anteeksi tätä yötä ulkopuolella kodin… Mikä minut perii!"

Ja Toini ajatteli:

"Lupasinko minä auttaa Pirkkoa? Mutta millä? Minä houkkio! Eiväthän minun rahani enää ole minun. Jokainen penni käy Uodin kautta… Oh, ei Pirkko jaksa erota sitäpaitsi, eihän sellainen ole helppoa. Huomenna he taas sopivat. Ei jaksa erota, ei…"

He makasivat kauan valveilla kumpikin kituen kahleissaan, joista he kärsivät, joista he olisivat tahtoneet vapautua ja vapauttaa toisensa, mutta eivät jaksaneet…

JUMALIEN HÄMÄRÄ

Etpäs osaisi laskea tukin päällä koskesta alas, etpäs jukul'aut osaisikaan!

— Minä, joka olen ihan kosken partaalla syntynyt ja kasvanut…

— Vähät siinä papinkirjoja kysytään, missä on syntynyt, kysytäänpä vain, osaako poika pontulla oikein valita tukin, jonka selkään hyppää. Sanopas, minkälaisen valitsisit?

— Tietenkin sellaisen, joka kannattaa.

— Tietenkin iskisit silmäsi sellaiseen, joka ylinnä veden päällä keikkuu ja joka pyörii! Ei, tuumista se riippuu. Oletkos koskaan punninnut, montako tuumaa sinun kohdallesi tarvitaan?

— Mutta oletkos sinä koskaan ollut ruuhkaa purkamassa?

— Ne on eri pojat taas, jotka ruumiita pesee…

Olli Muurola kuunteli tätä pöytäseuransa hilpeää ja tyhjänpäiväistä rupattelua haikeamielisesti ja melkein kadehtien. Siinä oli sitä elävän elämän harrastusta, joka häneltä puuttui, jota hän olisi tarvinnut teokseensa, jota hän nykyään ajoi takaa joka paikassa. Sen vuoksi oli hän tullut tänne Kauppaseuraankin, tavattuaan kadulla muutaman vanhan koulutoverin. Aina tuo sama ajatus: jos sattuisi jotakin, jotakin tavallisesta poikkeavaa, joka rehevöittäisi mielikuvitusta, tulistaisi tunnetta, antaisi todellisuuden tuntua ja pakottaisi kirjoittamaan. Eikös mitä! Ei sattunut mitään. Tai jos sattuikin, ei hän saanut siitä kiinni. Tai jos sai silmänräpäykseksi, kuihtui tuo vaikutelma heti hänen aivojensa läpi käväistyään, kuihtui, sensijaan että se olisi ruvennut siellä kasvamaan ja hedelmöitymään, kuivui kuin savi kuvanveistäjän käsissä, ennenkuin siitä ehti mitään tehdä.

Ei auttanut kirjavin seura, ei viinan voima. Kaikki oli niin kaukana. Ei mitään mielenkiintoa ihmisiin eikä koko maailman menoon eikä edes kykyä teeskennellä sitä!

Tällainen oli Olli jostakin selittämättömästä syystä ollut jo pitemmän aikaa. Hänen ei olisi nykyään ollenkaan pitänyt tulla ihmisseuraan. Hän ei osannut käyttäytyä. Ja hänen kummallista hajamielisyyttään ja välinpitämättömyyttään voitiin vielä pitää jonkinlaisena tahallisena mielenosotuksena.

Hän nousi lähteäkseen. Olikin jo myöhäinen yön hetki. Hän syytti kiireellisiä töitään.

— Taitaa tulla henki päälle, nauroi ystävällinen konttoristi hänen vierellään.

Luokkatoveri nousi seisomaan.

— Sinusta tulee, sanoi hän hiukan sammaltaen, vielä Suomen maan suurin kirjailija, sanokaa minun sanoneeni. Minä olen sen havainnut kotkan silmällä. Ja jos suomen kieli kerran on, niinkuin on todistettu, maailman alkukieli, niin se on oleva myös sen loppukieli, se on minun uskoni se. Sillä mikäs tämä maailman niin paljon huudettu sivistys ja kehitys on? Vain käärme, joka puree omaa häntäänsä. Ja silloin sinun kirjojasi, Olli, luetaan vielä kerran kaikkien ranskojen ja saksojen ja intiaanien ja hottentottien maassa! Hei pojat, se on komeaa se! Hän kohotti lasiaan. Eläköön Olli Muurola! Maailman loppuun asti!

Tämän humalaista filosofiaa ja hyvyyttä ylipursuavan puheen aikana tuli Ollille kiire hävitä. Häntä kiusasi oma liikkumattomuutensa, se, ettei hän voinut jollakin sopivalla hyväntahtoisella pilalla vastata tuohon leikilliseen ylistelyyn eikä lyödä sitä turraksi. Hän ei jaksanut pakottaa suutansa edes nauruun. Hänen yrityksensä päättyi pieneen irvistykseen.

Ulkona oli kylmää huuruava talvi-yö. Kaupungin harvat tulet levittivät sinne tänne pimeään suuria epämääräisiä valohämy-kehiä.

Ollia värisytti. Hän veti kauluksen korvilleen ja alkoi astella. Tai oikeastaan hän ei itse tehnyt mitään, hän vain antautui jonkun hänessä toimivan totunnaisen elollisvoiman vietäväksi. Hän ei kävellyt, askeleet kuljettivat häntä, hän ei ajatellut, ajatukset vain velloivat omia aikojaan hänen aivoissaan. Hän katseli ja kuunteli niitäkin ikäänkuin syrjästä.

Minä, kuka minä olen, kuuli hän jonkun kysyvän siellä sisällään. Minä en ole mikään, tai ainakaan minä en ole mikään yksi. Minä olen monta. Yksi minä nousee toista minää vastaan ja toinen on pyhä toisen hyökkäyksille. Asettaa vain kuin Kambyses kissan tuhansia vastaan. Mikä on voitto itsensä yli? Ota siitä sitten selvä! Jälelle jää hämäryys ja hävitetyn tarmon tunne, epämääräinen levottomuus niinkuin tehdyn rikoksen jälkeen, vaikk'en minä mitään sellaisesta tiedä. Ennen olisin sen ymmärtänyt, ennen, jolloin olin oikea ihminen, joka tahtoi, pyrki, taisteli, oli paha, löi toisiakin pyhän itseytensä esiinsaamiseksi. Nyt sitävastoin minä, tuo suuri yhteisminä, en tee mitään, minussa vain tapahtuu jotakin. Kenties kaikki tämä tuska onkin vain paljasta pelkoa, pelkoa siitä, että en enää koskaan kykene tekemään mitään, että jo olen sisällisesti halvattu, työkyvytön ja siis myös leivätön, nälkäkuolemaan tuomittu…

Mitä, oliko kuolema taas pujahtanut hänen ajatuksiinsa. Viime aikoina sen varjo jollakin ihmeellisellä tavalla tavoitti hänet joka paikasta. Eihän hän toki peljännyt sitä, ei ollenkaan. Elämä oli paljon peljättävämpää. Kuolema pikemmin houkutteli, viekoitteli häntä oudolla uutuudellaan, viimeisenä merkillisenä elämyksenä. Monena yönä oli hän tavannut itsensä istumasta vuoteeltaan, odottamasta kuolemaa… Silmät suuri-avoimina… Ettei olisi tarvinnut tulla Jumalan eteen unen pöpperössä… Miksi? Oli vain tuntunut että kuolema oli lähellä. Mutta se ei tullutkaan ja elämän tavallinen harmaa ikävyys sai hänet jälleen valtoihinsa.

Ikävyys se oli pahin kaikista taudeista ja olihan historiassa aikoja, jolloin se valtasi ihmiskunnan kuin rutto, jolloin lapset, heti kävelemisen taidon opittuaan, kävelivät hirteen. Niillä pojilla oli oikea kurssi…

Mutta hän, Olli, miksi hän siis käveli tässä katuja pitkin, vaikka se ei huvittanut häntä, miksi hän eli? Ei tietysti huvin vuoksi, vaan minkä vuoksi? Yksinkertaisesti vain siksi, että elämisen vietti kuului kerta kaikkiaan ihmisen olemukseen, niin kauan kuin se oli olemassa. Kummallista. Tässä hän kävi ja ajatteli iankaikkisuuden asioita eikä sentään mennyt ottamaan niistä selvää, sinne, rajan taakse. Ei tietenkään, koska kerran ei hänen kohdaltaan muuta iankaikkisuutta ollut kuin se, mikä mahtui syntymän ja kuoleman välille. Oli vain iankaikkisuuden ajatus. Oh, mitä vielä, eihän hän ajatellut mitään, oli vain ajattelevinaan ja ihmiset luulivat, että hän ajatteli, kun hän ketään näkemättä murjotteli heidän ohitseen. Hyvä, että edes luulivat…

Olli oli melkein huomaamattaan tullut vanhan kaasutehtaan kohdalle. Siinä hän vasta ensi kerran katsahti ympärilleen. Oikeaan suuntaan hän siis kulki. Hän asui sirkuksen toisella puolen. Kaasutehtaan punaiset muurit ja tukeva piippu tuossa olivat hänen vanhoja tuttujaan. Hän muisti, että ne koulupoikana olivat tehneet häneen tarumaisen järkyttävän vaikutuksen. Pyhällä vavistuksella ja kunnioituksella oli hän siihen aikaan vaeltanut siitä ohitse. Hän oli kuullut kerrottavan, että siellä piti hiipiä sukkasillaan ja hän oli vakuutettu siitä, että vielä joskus joku vahingossa astuisi rauta-anturalla sen tulen-aralle lattialle. Ja silloin! Räjähtäisi koko kaupunki, kaikki lyhdyt leimahtaisivat taivasta tapaaviksi tulipatsaiksi ja maailma hukkuisi tuleen. Nyt tuo kerran niin pelottava tiilivaja seisoi tuossa niin kiltin näköisenä, rauhallisena kuin vanha unohduksiin jäänyt maalaiskirkko…

Tehtaan toisella puolen viertotien korkealla käytävällä tarttui vinha viima Ollin hartioihin. Ei tehnyt mieli seisoskella. Päivisin hän ei koskaan mennyt tästä ohi kääntämättä katsettaan oikealle. Nyt ei näkynyt mitään. Siniset ja kellertävät sähköt vain loivat kelmeää aavemaista valaistusta yli laajan pimeän rautatiekentän. Päivisin sensijaan piirtyi silmiin tuon alavuuden toisella rannalla kohoavat mahtavat kivitornit, Sörnäisten valtava suurkaupunki. Sillä se oli oikeaa suurkaupunkia, ei suinkaan esplanadi. Unioninkatu ja Pitkäsilta, se oli palanen Zolan vyöryvää tarmoa. Oli kuin tuo kaukainen talorykelmäkin olisi kantanut kulmillaan jotakin sen sisäisen jännityksen voimasta, mikä sen alla asusti. Se kohosi väliin kovan keskipäivän valaistuksessa yksitoikkoisena ja jyrkkänä kuin nyrkki, tai karuna, uhkaavana hallavuutena kuin suden selkä; tuulisina, utuisina ja hämäräisinä päivinä se taaskin hukkui tehtaan piippujen savuun ja veturien höyryyn, se eli, sykähteli, liikkui, se laajeni suunnattomaksi ahjoksi, joka puuskutti taivaalle pölyä ja hikeä, utua ja salaperäisten unelmien hattaroita. Mutta hiljaisina iltaruskon hetkinä saattoi tuo sama Moolokin kita pukeutua kultaan ja kalliisiin kiviin, hymytä ja kuvastella korkeuksiltaan ylellisenä ja ylhäisenä kuin joku Välimeren kaupunki. Silloin nuo pengermittäin ylenevät talot paistoivat valkeina kuin marmori ja kesän vihreys kiertyi niiden otsalle kuin vilpoisat laakerinlehvät…

Niin, maailma oli kaunis, hyvin kaunis, mutta hän ei osannut tehdä siitä mitään, ei ainakaan kirjoja. Nyt juuri, kun hänen kuitenkin jo olisi pitänyt osata, kun hän jo tiesi ja taisi jotakin. Ennen, silloin aivan alussa, kun hän vielä oli ollut aivan homo novus sekä elämässä että kirjallisuudessa, silloin se oli käynyt parhaiten. Silloin hänellä oli ollut turhamainen, läähättävä hätä lennättää joka korsi kekoon. Hän oli kuin intohimoinen kukkien kuivaaja. Hän ei ihaillut eikä säälinyt niitä, ei nauttinut niistä ennenkuin ne olivat puristimesta päässeet ja kuoliaaksi rutistuneet, mutta nimi, suku, tunnusmerkit yksityiskohtiaan myöten kirjassa. Niin semmoinen hän oli ja pahempikin. Perhosia hän pisti neuloihin, niin, niin, läpi aivan kultaisesta sydämestä ja värisevästä siivestä… Se oli silloin. Hän oli silloin nuori ja julma. Sittemmin hän ihmistyi paljon, ammattinsa kannalta katsottuna nähtävästi liiaksikin. Elämä muuttui rakkaammaksi kuin taide, itse kukka mielenkiintoisemmaksi kuin sen liputtaminen ja liisteröiminen. Hän saattoi kumartua aina maantien tomuun asti, vaikkapa vain suudellakseen jotakin pientä auringonruusua, hän jäi hengittämään sen huumaavaa tuoksua ja antoi hetkien vieriä kuin lumotun linnan lehdoissa voimatta herättyään ollenkaan tilittää sen kauneuden laatua, josta hän juopui. Eikä ollut aikaakaan. Elämän ohikiitävä kirjavuus antoi työtä joka hetkelle. Jokainen ryysyläinen kätki äänensä värissä, silmänsä välkkeessä, jotakin uutta ja erikoista, joka oli tutkittava. Joka kannon hän katseli, joka riihenkulman hän kiersi moneen kertaan, ulvoen ihastuksesta kuin penikkakoira. — Ja nyt! Nyt kulki hän yli samojen autuuden niittyjen kuin varjo toisesta maailmasta, kuin sokea paimen, varovasti ja hellävaroin, tuntien kyllä tuoksun, aavistaen liikkeen ja muodot, nähden ne tuolla, tuolla silmiensä sokeiden kalvojen sisäkammiossa, mutta ikävöiden itse aivan muualle, kauas, jonnekin etäisien avaruuksien sopusointuihin, joista silloin tällöin joku kaiku yllätti hänen korvaansa…

Tuolla ne kulkivat arvoituksellisia parabelejaan ja hyperbelejään pitkin, nuo taivaan tuntemattomat tulipallot!

Ja niistä ei tiennyt mitään, ei voinut tietää. Ihmiset pyrkivät sinne ponnistellessaan vain tekemään avaruuden yhtä ahtaaksi kuin tämä kärpäsen pisama, jonka basilleja he olivat. Yhtä vähän kuin basillit heidän ruumiissaan ymmärsivät mitään siitä elimistöstä, jossa ne elivät ja asuivat, lisääntyivät, tappelivat ja toimittivat kaikkia toimituksiaan, yhtä vähän he ymmärsivät mitään siitä äärettömästä elimistöstä, jonka basilleja he olivat. Miten saattoi osa tajuta kokonaisuutta, johon se kuului! Silläkin piti olla alku ja loppu, Jumalalla pää, kädet ja helma! Tai ehkä nuo kaikki taivaanpallot yhteensä olivatkin joku uusi personallinen soluolento! Sillä olihan sentään ihmeellistä, että maa ajatteli, että sen pinta oli täynnä itsetietoisesti kihisevää hermoelämää, aivoja, äärettömyyttä aavistelevia, hienon hienoja tuntosarvia ja että hänkin, Olli, oli yksi niistä. Väliin tämä ajatus aivan huikaisi häntä, oli kuin kaikki planeetat ja komeetat olisivat hetkittäin paistaneet suoraan hänen päähänsä, jonkinlaisena aineettomana sävel- ja valotulvana. Ja monena yönä hän uneksi että hän juuri oli saamaisillaan kiinni mystiikan, kaikkeuden salaisuuden, mutta ratkaisevalla hetkellä se taas häipyi.

Tällaisina hetkinä hän todella joskus saattoi tuntea itsensä ruhtinaallisen rikkaaksi, sen, että hänellä oli jotakin antamistakin ihmisille, mutta hän ei voinut pukea sitä mihinkään muotoon. Hänen maankokkareesta sorvatut sormensa eivät totelleet, hän ei osannut oman ammattinsa käsityötä.

Sen oli Olli aina tuntenut silloinkin, kun hän kirjoitti parhaiten. Hänellä oli runoilijan sielu, mutta proosakirjailijan tympeä sanonta. Miksi hänestä ei ollut tullut runoilijaa? Hänen ensimäinen puheensa tälle maailmalle oli kuitenkin ollut runomittainen.

Ollia rupesi naurattamaan kun hän muisti tämän kaskun lapsuudestaan. Muuan vanha muori oli ollut häntä sylivauvana hoitamassa ja tämä oli nukutellessaan hyräillyt laulua, jonka Olli oli sitten pamauttanut yhteen kyytiin ensimäisiksi sanoikseen. Se oli kuulunut näin:

"Hei heilakkaa, pää nuijakkaa, keskipaikka keilakkaa, häntä hoilakkaa, jalat muuramen mukomat."

Mitä se muori on sille lapselle opettanut? olivat isä ja äiti huudahtaneet. No se on vaan sitä kissanlaulua, oli muori vastannut. Mokoma muori, sillä oli hän kai noitunut Ollin runosuonen elinajakseen niin tökeröksi, ettei sitä voinut ottaa vakavalta kannalta.

Mitenkä hän siis olisi voinut mennä kirjoittamaan kosmillisista hurmioistaan, hän, jolla oli Jakobin ääni ja Esaun kädet. Tosin oli myös Mæterlinck painija, mutta se oli jotakin aivan toista. Hänelle ei kukaan nauranut. Jota vastoin Ollille! Hänen kirjoissaan olisi jumalanpoika jälleen saanut vaeltaa orjan muodossa ja pilkattuna eikä kukaan olisi tuntenut häntä. Ja hän itse, hän olisi tietysti antanut hänelle Juudaan suudelman, myynyt hänet muutamaan hopeakillinkiin.

Sentähden, että hopeakillingit kerran olivat niin tuiki välttämättömiä. Muuten, hampaat naulaan, naru kaulaan!

Viime päivinä oli se tunnelma ollut hänessä vahvasti vallalla. Työ ei sujunut, huoneen vuokra oli maksamatta. Ei pienintä kertomusta, ei mitättömintä pakinan-aihetta hän keksinyt. Ja sellainen ihmisiä kaihtava mieliala lisäksi! Niin happamella naamalla ei voinut mennä vippaamaankaan. Ne olivat sentään mukavia miehiä nuo siellä Kauppaseurassa. Olisi hän vain juonut pikkuisen enemmän, olisi kaikki käynyt hyvin. Se olisi antanut välittömyyttä, elvyttänyt mielikuvitusta, vienyt pois tuon kiusallisen liika-arkuuden ja herkkyyden hermostossa. Olihan aivan mieletöntä, että hän nykyään, kun joku vain tervehti häntä kadulla, tunsi huultensa avuttomasti värähtelevän ja sydämensä säikähdyksestä seisahtuvan. Sill'aikaa kun muut ihmiset loruilivat iloisesti ja huolettomasti. Mitä ne olivatkaan haastelleet luokkatoveri ja se toinen? Jotakin mitätöntä. "Ne on eri pojat taas, jotka ruumiita pesee", mitähän se sillä mahtoi tarkoittaa? Saakelin mehukasta puhetta. Olisipa hän edes osannut kirjoittaa sivun verran sen tapaista!

Mutta miksi hän sitten tahtoi kirjoittaa, kun ei se kerran mennyt! Useasti teki hänen mielensä luopua koko ammatista. Mutta mitä sijalle saada. Hänellä ei ollut mitään ammattitaitoa, hän ei kelvannut mihinkään. Nuo ihmisen ja iankaikkisuuden asiat, joita hän elämänsä ijän oli pohtinut ja joista hän vähän jotakin tiesikin, ne eivät elättäneet ihmistä. Piti olla spesialisti, mutta miten nuo hyvät spesialistit muuten olivat lapsia sielunasioissa…

Olli oli näkevinään itsensä rappiolle menneenä kirjailijana, rikkinäinen hattu-reuhkana päässä, kulunut, lahjoitettu palttoo päällä tarjoamassa jollekin sanomalehdelle paperikorin täytettä. Ei, parempi ajoissa lopettaa. Lähteä maailmaan aivan kuin alusta, niinkuin lähtivät monet muut, pelkkien jäseniensä, lihasvoimansa avulla, ruumiilliseksi työntekijäksi. Taiteilija oli muuten samassa asemassa kuin työmies. Yhtenä päivänä oli työtä, toisena ei. Mutta työmiehillä oli kuitenkin järjestönsä, oli tilaisuus saada työtä toisesta paikasta, kun vain lähti mittaamaan maantietä. Jotavastoin taiteellinen työ voitiin eräänä kauniina päivänä muitten ylellisyys-asioiden mukana kantaa polttoroviolle…

Mutta työmieheksi pyrkijänäkin häntä ei olisi uskottu, ei otettu vakavalta kannalta. Olisi pitänyt kerrassaan heittäytyä kulkijaksi, oikein gorjkilaiseksi paljasjalaksi, siirtyä oudoille seuduille, vaihtaa paikkaa alituisesti, ottaa vastaan elämän kaikki valot ja varjot yhtä suurella rakkaudella… Mutta siihen olisi taas tarvittu se mielenkiinto elämään, joka Ollilta oli mennyttä.

Olli ei saanut tulevaisuudensuunnitelmilleen mitään uomaa. Peijakas, murahti hän vihdoin aivan ääneen. Pitäisi olla porvarillisissa naimisissa oleva naiskirjailija, se vetelisi. Mies maksaisi asunnon, ruuan, saisi tehdä työtä, milloin haluttaisi, myydä kirjan, milloin huvittaisi. Ei pakkoa koskaan. Ja maine kasvaisi, tietysti lisättynä vielä miehen maineella, josta nainen aina anastaa osansa. Kirjailevat naiset, jotka samalla ovat naimisissa, ovat eläkettä nauttivia kirjailijoita. Se olisi ihanne-tila!

Mitenkä sitä sentään on yksinäinen, ajatteli Olli edelleen, ei ketään läheistä, eikä koskaan tule olemaan. Jos minulla olisi vaimo ja lapset, rakastaisin niitä kenties, en sietäisi nähdä, että ne kärsivät kurjuutta kanssani, niiden kyyneleet veisivät viimeiset voimani, minulle tulisi hätä, jos vaimoni istuisi siinä vieressäni nälkäisenä ja kurjassa pukimessa. Tekisin mitä hyvänsä, senvuoksi ehkä jotakin halpaakin. Huonoja kirjoja vielä enemmän. Rahasta, rahasta vaikka mitä! Kuinka se nytkin oli lähellä, miten se hiipi myrkyttäen vereen tuo tietoisuus siitä, mikä menee kaupaksi, mikä ei. Mutta ei hän sittenkään antaisi sille perään, ei. Mieluummin sittenkin lopettaisi kaiken. Vielä oli hän säilyttänyt vapautensa. Kuoleman jälkeinen maine, mitä siitä, ei se kuulunut hänelle enää. Mitä tavoittamisen arvoista oli mukamas joku väärä mielikuva, joka hänestä mahdollisesti jäisi jälelle. Vähäksi aikaa. Romaaninkirjoittajat, parhaatkin, elivät hyvin vähän aikaa, runoilijat säilyivät paremmin pinnalla. Niin, runoilija olisi hänestä pitänyt tulla! Mutta olipa hauska sentään ajatella, että arvostelijat, ne elivät vielä lyhyemmän ajan kuin mikään kirjailija, sen hetken vain!

Olli oli jo saapunut kotiportilleen. Hyvä, että oli yö. Ei tarvinnut tavata emäntää eikä kuulla sitä ijänikuista yksitoikkoista pianon rimputusta, joka muuten oli tehdä hänet hulluksi. Sellainen kamala strindbergiläinen sarabandi! Niinkuin kirstun naulaus! Musiikki oli hyvin vähän hienotunteinen taide. Milloin kirja noin hyppäsi silmille virstan päästä!

Juuri kun Olli oli avaamaisillaan ovensa, huomasi hän sen nurkkauksessa jotakin mustaa. Hän lähestyi sitä haparoiden.

Oven syvennyksen sokkelossa istui kyyryssä joku ihminen, pää shaalin sisään kiedottuna.

— Ettekö pääse sisälle vai odotatteko jotakin? kysyi Olli.

— Aamua minä odotan, kuului shaalin sisältä sälöisesti raapiva ääni, josta ei voinut sanoa oliko se nuoren pojan vai tytön.

Eipä tuollakaan ihmisparalla ole hyvä olla, mumisi Olli itsekseen.

— Kuolethan tuossa kylmään, tule toki sisään, jumalan luoma, virkahti hän.

Mykkyrä ojentautui heti pystyyn ja seurasi Ollia estelemättä.

Huoneeseen tultuaan ja otettuaan tulta, alkoi Olli lähemmin tarkastella tuntematonta vierastaan.

Shaalin alta näkyi aivan nuoren tytön kelmeät kasvot. Hän oli laiha kuin heinäsirkka, ja hänellä oli kulmikkaat, epäsäännölliset, melkein poikamaiset piirteet. Koko tuo pieni ruumis värisi vilusta.

— Istupa tuohon, hyvä lapsi, ja lämmittele, sanoi Olli isällisesti. Olethan aivan sininen kylmästä. Älä ollenkaan pelkää minua, minä olen vanha hyvä setä.

Tyttö naurahti.

— En minä pelkää, jos olisin peljännyt, en olisi tullutkaan ylös.

Hänen äänensä raapi ja särähteli kurkussa epätasaisesti kuin kukkopojan ja hänen suunsa kävi hymyillessä happamesti marjamaiselle supulle.

Merkitsikö tuo vastaus turmeltuneisuutta vai lapsellisuutta?

— Vietätkö useinkin öitäsi noin ulkosalla?

— Sattuuhan sitä joskus, sanoi tyttö karusti. Paleltunut karviaismarjan raakale, joka ei koskaan kypsy, ajatteli Olli.

— Etkö koskaan pelkää?

— Mitä minä pelkäisin?

— Pahoja ihmisiä…

— Jos joku koskee minuun, minä lyön.

Olli vilkaisi häneen ihmeissään etsiessään kaapista jotakin lämmittävää. Siellä piti olla vielä tilkkanen konjakkia.

— Jos joisit pienen kulauksen konjakkia, se lämmittää. Sitten voi käydä levolle tuohon sohvalle… Mikä sinun nimesi on?

— Siiri.

— Osaatko juoda, se on väkevää?

Tyttö ei vastannut, vaan tarttui lasiin ja joi sen sisällön tyynesti, niinkuin se olisi ollut maitoa.

Olli ei päässyt hänestä perille. Hänen ilmeensä oli hyvin kokenut ja samalla oli siinä jotakin karun puhdasta. Hän näytti äärettömän väsyneeltä.

— Käy nyt pitkäksesi tuohon.

Tyttö totteli heti ja Olli peitti hänet päällystakillaan huppuun kuin pienen lapsen.

Sitten kaatoi hän itselleenkin lasin ja jäi pöytänsä ääreen istumaan.

Kaikki tämä oli tullut niin nopeasti ja äkkiarvaamatta, että hän vieläkin oli hämmästyksissään. Siinä makasi nyt hänen sohvallaan pieni, tuntematon lapsi, nukkuen koiran unta ja vilkuillen häneen tuon tuostakin palttoon alta. Tietysti hän myöskin omalta kohdaltaan ihmetteli tuollaista omituista herraa. Odottiko hän kenties häneltä jotakin muuta? Tai pelkäsi sittenkin? Ei hän näyttänyt erittäin kiitolliselta tästä yömajasta. Ja miksi olisi ollutkaan. Olihan Olli vain tehnyt velvollisuutensa, sellaista pikkuhyvää, jota joka askeleella saattoi tehdä, ainoan sitäpaitsi, minkä yleensä saattoi tehdä lähimmäiselleen. Joka ei maksanut mitään ja johon ei voinut kiinnittää sen suurempaa huomiota. Mitä tuo nyt oli! Jos nosti liukastuvan jaloilleen, heitti peiton palelevan hartioille, jakoi leipäkakkunsa nälkäiselle. Se oli kovin helppohintaista hyvyyttä. Rikkaalle se olisi ollut ehkä vaikeampaa. Eikä se sitäpaitsi ihmisiä tyydyttänyt, he tahtoivat vielä lisäksi jotakin muuta. Tuo tyttökin tuossa. Ehkä hän olisi tahtonut myös mielenkiintoa osakseen. Ehkä hän oli enemmän ylpeä kuin turhamainen ja hänen kova välinpitämättömyytensä oli vain loukkaantumista.

Todellakin, jos Olli nyt olisi ollut ennallaan, olisi hän tutkinut tuon heinäsirkan ulkoa ja sisältä. Olisi ottanut selvää hänen elämänkohtaloistaan, kenties seurannut häntä joskus salaa tuntemattomia kujia pitkin jonnekin esikaupungin sokkeloihin, niinkuin Balzac tutkimus-esineitään. Olisi pannut hänet itkemään ja nauramaan, näyttämään rumuutensa ja kauneutensa. Ja nyt. Siinä makasi elämän seikkailu, ehkä kirjallisten aiheiden kultakaivos, hänen sohvallaan, eikä hän jaksanut tarttua siihen kiinni. Sielu olisi pitänyt ostaa sielulla eikä Olli saanut sitä toimimaan. Sähköjohto oli vialla.

Mutta olisipa ollut rahaa, paljon rahaa! Silloin olisi saanut olla vaikka ilman sielua. Olisi painanut vain kultaraha-nappulaa ja kaikki ympärillä olisi alkanut elää, kaikki sielut olisivat auenneet hänelle kuin kukkaset, kaikki ajatukset olisivat alkaneet säkenöidä, kaikki sydämet uhota hyvyyttä ja armautta, kaikki tahdot alistua, kaikki jalat juosta hänen asioitaan. Hän olisi kaikkien mielestä ollut sielukas, nerokas, jalo, kaunis, ja ylistettävä. Ja hän olisi saanut, jos hän olisi vielä viitsinyt taiteilla, ammentaa, ammentaa vain, mistä ikinä teki mieli. Ja hän olisi voinut matkustaa täten halki maailman, punaisten ja mustien maan-osat vapaana, itsevaltiaana, pakottaa salaisimmat salaisuudet omikseen.

Väkevä juoma kihosi Ollin päähän ja alkoi kiihdyttää hänen mielikuvitustaan. Hän nousi kävelemään.

Mikä musertava ajatus todellakin mennä pois maapallolta tietämättä edes mitä se oli, tuo pieni jyvä, muru avaruudessa. Eikä koskaan tulla tietämään. Jos oli olemassa iankaikkinen elämä, oli se iankaikkinen myös taaksepäin, ei vain eteenpäin ja kosk'ei siitä muistanut mitään, ei voisi vast'edeskään muistaa. Kuolematon henki! Hullutusta! Sen asian osasivat kemistit parhaiten selittää: kuinka henkeväksi ihminen oikeastaan kävi kuoltuaan!

— Nukutko sinä, Siiri?

— En.

— Oletko sinä koskaan ajatellut sitä, mikä sinä olet? Mikä ihminen on? Se on olento, jonka päätunnusmerkki on tajunnan ahtaus. Tiedätkö, mitä se on? Se on lyödä otsansa maapallon matalaan kattoon, niinkuin se olisi savupirtin katto, näin!

Olli jysäytti päänsä seinäkomeron ovensakaraan.

— Ajattele, voitkos ajatella jotakin sellaista, joka ei ole korkeaa, syvää eikä leveää, vaan jotakin muuta! Voitkos kuvitella olioita, jotka eivät ole pitkiä eivätkä lyhyitä eivätkä paksuja, vaan jotakin muuta, joilla ei ole päätä, vatsaa, käsiä, jalkoja, vaan jotakin muuta, jotka eivät kävele eivätkä lennä…

Tyttö oli kohonnut ryntäilleen ja katsoi Olliin tiukka, pelästynyt ilme silmissään.

— Älkää juoko enää, sanoi hän.

Olli tuli taas todellisuuden tajuihin. Miten kevytmielinen hän olikaan säikytellessään tuota vierasta lasta mielettömillä hourauksillaan. Mutta tämä pani ne nähtävästi humalan laskuun.

— Älä ole levoton, sanoi hän tyynnyttävästi. Puhuin vain itsekseni. Koeta nyt nukkua. Minun täytyy vielä tehdä työtä.

Olli siirsi lampun kaihtimen niin, että se varjosti tyttöä.

Lapsi rukka, kuinka hänen käsivartensa olivat luisevat. Mitä kaikkea nuokin nuoret jäsenet jo lienevät kestäneet. Kenties kurjuutta, kenties häpeääkin… Kenties oli hänkin jo olosuhteiden pakosta saanut taistella tuota epätasaista taistelua toimeentulosta ja itsensä myymisestä, mikä Ollilla paraikaa oli edessään. Omalla tavallaan. Kuka sen tiesi! Eikä Olli tahtonutkaan tietää…

Olli istuutui jälleen pöytänsä ääreen, veti esiin puhtaan paperiarkin ja tarttui kynään.

Hän tahtoi kirjoittaa. Jotakin oikein kaunista. Joka olisi kuin runoa.

Mutta mistä? Ihmisestäkö? Joka kuitenkin oli niin rajallinen, joka korkeimmillaan ja hienoimmillaan oli heikoimmin uudistuva, keskushermostonsa soluilta hedelmätön! Ihmisen unelmastako? Joka usein täyttyessään muuttui murha-aseeksi häntä itseään vastaan, niinkuin ihmissuvun lempihaave: lentäminen! Rakkaudestako? Joka nykyaikaisessa yhteiskunnassa oli melkein kauttaaltaan ulkonaisen ja sisäisen heikkouden-tilan keinotekoista pönkittämistä ja siksi niin raskasta! Onnestako! Mikä oli onni? Toiset väittivät, että se oli ainoastaan kaksin saavutettavissa. Mutta jos tahtoi sellaista, joka ei ollut ei yksin eikä kaksin saavutettavissa, kuten Olli! Eihän hän rakkautta janonnut, vaan tietoa, ei sitä, mikä oli kirjastoissa tai mikä niissä joskus tuhansien vuosien kuluttua tuli olemaan, ei mitään, mikä oli maan päälle tai tajunnan rajoihin mahtuvaa, vaan sitä, joka meni yli ihmisvoiman, yli rajan, joka oli iankaikkisesta iankaikkiseen salassa, jota ei kukaan koskaan voisi saavuttaa. Siihen oli hänellä polttava, toivoton ikävä. Tuonne, tuonne tähtitaivaalle!

Hän veti uutimet ikkunan edestä syrjään, niin että tähdet näkyivät. Tuolla oli se arvoitus, joka oli viedä häneltä järjen. Tuo tyhjyyden tavoittelu ja todellisuuden hylkiminen siirsi hänet jollakin tavoin elämän ulkopuolelle. Hän oli sairas. Ei se ollut sitä, mitä saksalaiset nimittivät "Weltschmerz'iksi", ei myöskään sitä, mitä englantilaiset kutsuivat nimellä "Spleen". Se oli jotakin muuta, jonkinlaista "Götterdämmerung'ia", jumalien hämärää sielussa. Mutta eikö koko maailma ollut nykyään verhottuna tähän samaan hämärään… Olli istui ja istui. Lapsi sohvalla hengitti tasaisesti. Hän luultavasti nukkui.

Ja miljoonat maailmat vyöryivät tuolla ylhäällä niinkuin ennenkin äänettömässä majesteetillisuudessaan kaukaisia, käsittämättömiä ratojaan… Jälleen tunsi hän tuon selittämättömän jumaluuden läsnä-olon sielussaan. Ikäänkuin hän olisi ollut yhtä kaikkeuden kanssa. Ikäänkuin kaikkien kuolleitten ja syntymättömien ihmisten henget olisivat ympäröineet hänet ja luotujen ja hiomattomien tulipallojen aurinkopölyä olisi satanut hänen silmilleen…

Se lumosi hänet niinkuin monasti ennenkin. Mitä enemmän aineetonta äärettömyys-eetteriä oli hänen aivoissaan, sitä hiljaisemmaksi ja hartaammaksi hän kävi. Ei voinut tehdä mitään, täytyi vain katsoa ja kuunnella.

Näin olisi hän voinut olla liikkumatta vaikka ijän kaiken niinkuin egyptiläinen anakoreetti, niinkuin ibis-lintu Niilin kaislikossa, niinkuin Antinous kauneuden virran partaalla… Vain katsoa ja kuunnella…

Iankaikkisuuden rannalla…

Olli istui ja istui.

Kynä putosi hänen kädestään.

SAHAN TYTTÖ JA HOVIN TYTTÖ

Kyttälän Salli oli sorjin kaikista sahan tytöistä. Joka kerta kun hän korkeana ja joustavana asteli lautatarhan tietä kimpitaapelilleen, kääntyivät kaikkien kantajien ja kärrääjien silmät vaistomaisesti hänen puoleensa. Ei millään pahalla. Pikemmin ihaillen kuin himoiten. Kaikki tunnustivat hänen ylevämmyytensä ja tiesivät sitäpaitsi että hän oli "vahvan-Jussin" tyttö, tuon vanhan laudankantaja-jättiläisen, joka tosin jo oli kuollut, mutta eli sitä enemmän heidän mielikuvituksessaan. Ensimäinen, mitä jokainen uusi tulokas sai kuulla, oli tarinat "vahvan-Jussin" urotöistä. Ne kuuluivat ikäänkuin Sarpalahden sahan historiaan.

Salli ei ollut varsinaisesti kaunis, hän oli vain niin mukaansa tempaavan elävä ja voimakas ja sitten hän oli niin viisas ja oppinut. Ei tavallinen sahan tyttö ollenkaan. Kesälintu hän oli lautatarhassa, palasi sinne suvisin virkistyäkseen, niinkuin muut palaavat luonnon helmaan, elävään metsään tai puutarhaan. Talvet hän oli kaupungissa kokonaan muissa puuhissa. Mutta ei ollenkaan herraskaistunut siellä, kasvoi vain tiedoissa ja taidoissa, niin että hän oli paras puhuja ja kirjantaitaja koko työväen-yhdistyksessä. Jokainen joka kerrankin oli kuullut hänen puhuvan, oli sillä kertaa voitettu. Sallilla oli harvinaisen sielukas ääni ja kun hän innostui, oli se kuin kuumana valuvaa rautaa ja hänen silmänsä katsoivat silloin niin pelottavan väkevästi.

Juuri näistä puheistaan oli Salli eniten tunnettu ja sentähden jo kauan pahoissa väleissä isäntäväkensä kanssa. Sallin isän aikuinen omistaja oli jo kuollut ja vaikka saha olikin nimellisesti hänen rouvansa hallussa, oli sillä muuten aivan uudet hoitajat, joilla ei ollut mitään syytä pitää Sallia erikois-asemassa, vielä vähemmän suosiossa. Häntä pidettiin päinvastoin kaikkien rettelöiden alkuunpanijana ja sisällisenä kiihottimena.

Nyt oli vihdoin tapahtunut se, jota Salli jo kauan oli odottanut: hänet oli sanottu kesken parasta työaikaa irti ja määrätty vuorokauden sisään poistumaan sahan lähettyviltä.

Hän oli tähän kaikkeen valmistunut. Tämä oli hänen suuri päivänsä. Hän tunsi lapsellista ylpeyttä siitä, että hän täten sai tilaisuuden elämällään vahvistaa aatteensa, olla kuin oikea marttyyri. Vaikkakaan ei hän tästä pahemmin tulisi kärsimään. Se oli vain ele, mielenosotus, kannan merkitseminen kummankin puolen. Ne, jotka olivat ajaneet hänet pois, tulisivat varmasti kärsimään enemmän. Nyt vasta oli hän käyttävä koko vaikutusvaltansa. Ja he saisivat vielä nähdä, mitä valta-aatetta he olivat loukanneet ja kenen he olivat pois ajaneet!

Kello oli vähää vailla kuusi. Oli lauantai-ilta.

Salli istui lautatarhan takana metsän laidassa odotellen kello kuudelta palaavia päivävuorolaisia. Joillekin heistä hän vielä sanoisi hyvästit. Ja sitten…

Ilta-aurinko paistoi leppoisasti Sallin ruskettuneeseen kaulaan ja männyn-käkkäröiden vaivaisiin runkoihin raiskatun mäen syrjässä peittäen yhtenäiseen kultaiseen heloitukseen sen alla olevan laajan, puhtaankeltaisen puutavara-kaupungin ja sen sataman tukkilauttoineen, mustine tervaproomuineen, hinaajalaivoineen.

Latsisirkkelit sirisivät ilmassa päästäen silloin tällöin vihaisen, vihlovan äänen ja laudat jyrisivät räystäistään äkäisesti proomuihin.

Salli veti nautinnolla sieraimiinsa tuoreen puun raitista tuoksua. Tämä kaikki oli hänen aistimilleen mannaa. Mitään muuta eivät hänen korvansa, silmänsä ja sieraimensa koskaan tulisi nautinnoksi tunnustamaan. Täällä näiden lankkujen, taapelien, kiskojen, kärräysvaunujen, sirkkelien, remmien ja koneiden keskellä oli hän syntynyt ja kasvanut. Ja nyt hänet ajettiin pois täältä, omasta valtakunnastaan, joka jo aikoinaan oli ollut hänen isänsä. Ei koskaan saisi hän nähdä enää tuota kimmeltävää lahden pohjukkaa, tuota korkeaa, yksinäistä piippua…

Oh, mitä siitä! Hän näkisi sensijaan muuta, toisia! Maailma oli laaja eikähän hänen, työmiehen tyttären, sopinut kiintyä turpeeseen niinkuin tekevät mullantonkijat. Rattaasta rattaaseen vain, kaupungista kaupunkiin, ja miks'ei: isänmaasta isänmaahan! Tällainen isänmaa, jota ei omistanut edes vaaksan vertaa, jossa ei saanut ääntään kuuluville! Mutta kenties kerran, kerran vielä!

Salli hymyili. Hän muisti Mikon. Mitä voisi Mikko ilman häntä, sellainen teoreetikko! Koko sosialistinen aate tarvitsi Sallia, koska Mikko kerran tarvitsi, sillä Mikko oli Sallin mielestä sen ruumiillistunut edustaja. Mikko se oli, joka oli häneenkin puhaltanut elävän hengen.

Huomenna aamun sarastaessa he lähtisivät yhdessä kohti uusia kohtaloita. Tuntui niin turvalliselta, kun Mikko oli mukana. Ei pelottanut ollenkaan. Voitollinen ja riemukas oli vain elämän tuntu sydämessä.

Saha huusi pitkään kuutta. Salli nousi mennäkseen tielle tovereita vastaan. Ja sitten Mikon luo! Sitten pois!

* * * * *

Mikko Valtonen käveli huoneessaan laitellen kuntoon matkatarpeitaan. Hän oli kyllä aikonut viettää täällä koko kesän. Mutta parempi näin, parempi sittenkin! Ainoa epämukavuus oli kirjojen kulettaminen, aina niitä piti olla jonkun verran mukana ja ne painoivat niin turkasesti. Kirjastossa hänen olisi pitänyt pysyäkin koko kesä, mutta Sallin tähden oli asettunut tänne parin kilometrin päähän Sarpalahden sahalta. Salli oli hänelle erinomainen työkiihoitin, niin talvisin yhteisessä puoluetoiminnassa kuin kesäisin sahatyttönä. Sallissa oli jotakin niin raikasta, turmeltumatonta, rehellistä, joka vakuutti häntä asian oikeudesta enemmän kuin kaikki tieteelliset teokset yhteensä.

Tieteellinen työ sitäpaitsi vieroitti elämästä. Ja hänet oli kuitenkin aivan määrättyjä tarkoitusperiä varten siihen johdettu. Puolueen täytyi saada piiriinsä tietoa ja taitoa, saadakseen valtaa. Puuttui sivistynyt sosialismi, tuo niin välttämätön silta Europaan ja siitä edemmäs. Mikosta piti tulla sen esitaistelijoita. Hyvää puhujaa hänestä ei tosin koskaan voinut tulla, hän oli siksi mahdoton, mutta jonkinlainen kirjallinen kyky, henkinen, teoreettinen opas kenties. Tässäkin suhteessa oli Salli hänen täydentäjänsä: Sallissa oli uskoa, elämää, käytäntöä. Hän oli luotu puhujaksi, kiihoittajaksikin. Hänessä oli suomalaisen Johanna d'Arcin aineksia.

Aivan sattumalta olivat he tavanneet toisensa. Ja jo parisen vuotta oli tätä heidän hyvää henkitoveruuttaan kestänyt. Mikko oli keksinyt Sallin, hankkinut hänelle talveksi tointa ja työalaa kaupungissa, vetänyt hänet omaan piiriinsä. Hän oli hänen henkinen tyttärensä jolle hän uskoi kaikki kauneimmat unelmansa ja jonka seurassa hän tunsi kasvavansa ja lämpenevänsä. Vain tietoisuus siitä, että Salli oli olemassa, antoi hänelle voimaa väsyneinä hetkinä.

Onneksi lähestyi hänen kirjallinen työnsä nyt loppuaan. Hän oli juuri tehnyt luettelon käytetystä lähdekirjallisuudesta ja oli turhamaisesti imarreltu tämän listan pituudesta. Oli siinä kansantaloudellista viisautta, oli hänen päässään, jos sen ulkopuolellakin.

Hän latoi poikamaisella reippaudella laatikkoon kirjan kirjan päälle. Siinä niitä oli sikin sokin jos jotakin: Kautsky, Lassalle, Engels, Sombart, Fichte, Marx, Morris, Webb, Zetki, Bebel, Bernstein, Liebknecht, Singer, Mehring… Olkoot! Paljon ne tiesivät, ei kaikkea sentään! Ihannevaltio pysyi luultavasti aina tulevaisuuden hämärässä, mutta olihan hyvä, että siihen edes pyrittiin. Mikä hirvittävän vaikea ja monimutkainen koneisto oli nykyaikainen yhteiskunta! Järjestäpäs siihen tasapaino tuotannon ja kulutuksen, kysynnän ja tarjouksen, työvoiman ja työvälineiden välillä ja ja'apas koko maailman pääoma niin, että se todella vastaa tehdyn työn arvoa ja tekee vielä oikeutta jokaiselle yksilölliselle tekijälleen! Miten voida koskaan arvioida henkisen työn, jonkun keksinnön, aatteen, taiteellisen ja tieteellisen toiminnan oikeaa arvoa ja maksaa siitä voimien käytöstä, joka tapahtuu ihmisen aivojen sisässä, näkymättömänä, ilman ulkonaista jäsenien käyttöä! Suurin näennäinen laiskuus ja ajan haaskaus voi siellä merkitä suurinta itämisprosessia… Ja vielä sittenkin kun aate jo on syntynyt, päässyt ilmoille, kuka voi laskea sen käyttöarvon, tuleeko siitä muutaman hetken, muutaman vuoden vai kenties vuosisatojen pääomaa! Ja silloin se jo kasvoi korkoa muille jättäen pulaan oikean omistajansa.

Mikko vilkaisi kelloonsa. Tunnin parin kuluttua tulisi Salli. Ja aamulla he lähtisivät. Olipa hyvä, että tuli nuo irtisanomiset väliin. Sallillekin tuli syytä lähteä pois tältä paikkakunnalta, johon hän niin oli kiintynyt, että hän niinkuin päähänpiston ajamana joka kesäksi tahtoi entiselle paikalleen kimpikasojen ääreen.

Ja Mikolla oli taas omat syynsä. Yleensä hän kertoi Sallille kaikki, mutta siitä hän ei koskaan ollut kertonut. Jostakin selittämättömästä syystä hän arasteli puhua Sallille Sarpalahden hovin tyttärestä. Se asia kiusasi häntä jollakin tavoin. Ei ollut mitään erityistä kylläkään tapahtunut, hänellä ei ollut mitään salattavana eikä myöskään aihetta moittia itseään uskottomuudesta Sallia kohtaan, jonka kanssa hänen suhteensa oli vallan toverillinen, aivan vapaa. Koskaan ei hän ollut puhunut Sallille rakkaudesta eikä sellaista ajatellutkaan, ainakaan vielä. Salli olikin kovin nuori. Mutta hänestä oli kyllä aivan luonnollista, että he toimisivat ja eläisivät yhdessä, eivätkä koskaan eroaisi. Ja kenties sitten tuonnempana he voisivat tulla toisiaan vieläkin lähemmäksi…

Ei Mikko myöskään ollut rakastunut Sarpalahden hovin tyttäreen. Pikemmin tunsi hän Vernaa kohtaan vastenmielisyyttä. Tuo tyttö ärsytti, vaivasi häntä. Ja sitäpaitsi oli ilmeistä, että hän aivan ehdoin tahdoin ajoi takaa Mikkoa, ei antanut rauhaa koskaan. Oliko hän ehkä rakastunut häneen vai yksinkertaisesti vain seuran ja paremman ajanvieton puutteessa? Sitä hän ei tiennyt. Mutta joka tapauksessa oli tuo vaalea paholainen ollut hänen tiellään koko kesän, meni hän melkein minne tahansa. Ja sitten tuli kutsuja hoviin, jossa häntä kohdeltiin suurella kunnioituksella ja nimitettiin "herra tohtoriksi". Hän ei peitellyt sosialistista mielialaansa ja toimintaansa, mutta joko nuo kaksi naista, äiti ja tytär, eivät ymmärtäneet mitä yhteyttä voisi olla "herra tohtorin" oppineiden ja "extravaganttien" mielipiteiden ja työväenlakkojen kanssa tai sitten he tahallaan ummistivat tältä puolelta silmänsä, niin sahan omistajattaria kuin olivatkin.

Äiti oli kai tuhmansekainen, mutta tytär oli piru itse. Hän oli Mikon mielestä rahavaltaisen mädännyksen huippu, oikean tyypillisen yläluokkalaisen häikäilemättömyydellä ja itsekkäisyydellä varustettu, kaunis ja kamala. Koko hänen ilmakehänsä oli myrkyllinen. Teki hyvää päästä siitä pois.

Matkustaminen oli ainoa keino. Mikko oli yrittänyt muitakin, mutta turhaan. Tyttö oli aina tullut takaisin, tyrkyttäytyen lähelle, ruveten sinuttelemaan ja herra ties mihin asti hän vielä olisi ulottanut rakastettavan toimeliaisuutensa, ellei tämä matka olisi onneksi tullut väliin.

Hän oli jo käynyt jäähyväisillä hovissa ja samalla ilmoittanut, että hänellä koko illan tulisi olemaan kiireellisiä toimituksia, että tämä tapaaminen olisi auttamattomasti viimeinen… Varmuuden vuoksi.

Ulkoa alkoi kuulua hanurin soittoa, tanssin tahdin säveleitä.

Kas vain! Saivatpa taas pitkästä aikaa tanssia lavalla. Samoin kuin kokoukset oli ilonpitokin ollut kiellossa työväeltä jo pitkän aikaa. Mistähän nyt tuuli puhalsi?

Mikko katseli ulos akkunastaan. Joitakin lauantai-illan viettäjiä käveli kaukana kalliolla. Muuta ei näkynyt. Lava oli kallion takana laaksossa. Männyn-kyljet heloittivat väkevässä iltaruskossa sammaleisissa notkoissaan.

Hän käännähti äkkiä. Hänestä tuntui, että joku katseli häntä takaapäin.

Verna seisoi hänen edessään!

— Mitenkä sinä olet täällä? pääsi hänen huuliltaan.

— Ovi oli raollaan… Älä suutu, Mikko. Sinä lähdet jo aamulla ja minä en voinut olla sanomatta sinulle jäähyväisiä. Miksi sinä tahdoit lähteä sanomatta minulle jäähyväisiä?

— Mutta johan minä kävin sanomassa.

— Niin, ylimalkaan, mutta minulle, minulle erikseen. Älä nyt ole minulle vihainen, mutta minulla oli sinulle asiaa. Ja kun en tiedä, saanko sinua enää koskaan elämässäni nähdä, täytyy minun saada sanoa sinulle…

Hän pysähtyi, katsoen vienolla, heleän-kuultavalla katseella Mikkoon.

— No mitä? kysyi tämä mahdollisimman jyrkästi.

— Että… minä rakastan sinua.

— Olisit voinut pitää sen tiedon itselläsi. Mikä uusi oikku tämä nyt on? Se on houretta!

— Älä nyt suutu! Älä ymmärrä minua väärin. En pyydä sinulta mitään, ei sinun tarvitse välittää minusta ollenkaan. Minä vain tulin kiittämään sinua tästä kesästä, siitä että herätit rakkauden minun sydämessäni. Sinun kanssasi tuli minulle elämä ja sinun kanssasi se myös menee pois. En ole koskaan kenestäkään ihmisestä välittänyt ennen sinua, mutta sinua minä jumaloin. Eihän siinä ole mitään pahaa. Vaikka tiedänkin, että pidät minua pahana, että halveksit minua senvuoksi, että olen laiska ja hemmoteltu, että minulla ei ole mitään maailmankatsomusta eikä elämänsisältöä. Mutta siitähän minä itsekin kärsin. Luuletko sinä, että se on niin hauskaa! Siksi juuri tahtoisin puhua kanssasi vakavasti edes tämän viimeisen kerran, pyytää neuvoa sinulta, joka olet niin viisas, joka tiedät kaikki. Mitä minun oikein pitäisi tehdä? Tiedätkö, minä olen aikonut ruveta sairaanhoitajattareksi. Mitä siitä arvelet? Eikö se ole hyvä ajatus?

— Miten sinä sellaisiin ruumiillisiin ponnistuksiin ja karuun elämään kykenisit? Rasituksiin vieraiden ihmisten tähden! Mistä sellainen ihmisrakkauden puuska nyt sinuun yht'äkkiä on mennyt?

— Ihmisrakkaudesta minä viis! Mutta minä olen näes tutkinut itseäni syvemmältä, puhui Verna rikkiviisaan näköisenä. Juuri ruumiillinen kärsimys on ainoa, josta vielä voisin nauttia. Se herättäisi minut eloon, olisi jotakin uutta. Henkisesti minua ei voi herättää. En pelkää Jumalaa enkä häpeä ihmisiä. En tunne mitään, mikään ei minua huvita. Minulla on kaikki, mutta mikään ei minua tyydytä. Aina vain samaa kaupungissa ja maalla! Päivällisiä, tanssiaisia, automobiili-ajeluja, ikäviä nuoria herroja, jotka imartelevat ja joille äiti tahtoisi naittaa minut, että muka vakaantuisin. Ja sen vuoksi on minulla päälläni joka päivä uusi, kallis puku, jaloissa läpinäkyvät silkkisukat, joita vilkuttelen niin paljon kuin mahdollista. Syön suklaatia niin, että vatsaa pakottaa ja nukun niin, etten tahdo jaksaa nousta edes päivälliselle. Tylsytän itseni roskaromaaneilla, olen häijy ja vaativainen ja haukottelen koko maailmalle! Kaunis muotokuva, eikö totta? Mutta myönnä, että se on totuudenmukainen, että sinullakin on juuri samanlainen käsitys minusta!

Mikko ei viitsinyt vastata. Häntä harmitti taas tuo ylimielinen röyhkeys, tuo silmille hyppääminen, joka ei ollut muuta kuin keimailua. Tuon itsensä mustaamisen tarkoituksena oli tietysti vain vaikuttaa jonkinlaiselta kauneuspilkulta!

— Ja jollen nyt keksi jotakin, jatkoi hän, tulee tällaista olemaan aina. Mutta jos rupean sairaanhoitajattareksi, pääsen sillä tavoin ensiksikin sievästi ja huomaamattomasti pois entisestä seurapiiristäni ja äitien ja tätien holhouksesta. Muuten en ikinä pääsisi. Syntyisi häväistysjuttu, jos ilman muuta muuttaisin asumaan erilleni, kun kotini on siinä vieressä. Minut tuotaisiin suurella pauhinalla takaisin. Niinkuin kerran ennen. Mutta silloin olinkin hyvin nuori ja maallinen mieleltäni. Tahdoin tanssijattareksi. Nyt olen jo valmis jättämään maailman ilot. Olen jo vanha…

— Kuinka vanha?

— Täytän ensi kuussa 21 vuotta.

— Niin nuori ja niin turmeltunut, hymähti Mikko.

— Minä luulen, että tämä minun nykyinen haluttomuuteni johtuu pelkästä vanhuudesta. Nuorempana oli huvitus ja hakkailu ja sen semmoinen hauskaa. Ei enää. Tahtoisin jotakin aivan muuta, aivan muuta… Tahtoisin esimerkiksi tehdä jotakin oikein hyvää… sinulle… huudahti hän äkkiä sydämellisesti. Oikein todella! Sano, enkö voisi sitä jollakin tavoin tehdä, enkö millään?

Vernan äänessä oli nyt jotakin niin avuttomasti värähtelevää ja lapsekasta, että se suorastaan vetosi sääliin.

Eihän hän raukka voinut mitään sille, että hän oli syntynyt tuollaiseksi ja vielä lisäksi kaltoin kasvatettu, ettei hän paremmasta tiennyt. Yhteiskunnan rikollisuus ylä- ja alaluokan lapsia kohtaan oli yhtä suuri. Se turmeli ne jo pienestä pitäin, puutteella tai ylellisyydellä…

— Me kuulumme niin kokonaan eri maailmoihin, Verna, sanoi hän harvakseen. Emmekä me kaksi voine auttaa toisiamme millään. Minun paikkani kultuurikartalla on kokonaan toinen kuin sinun. Minä kuulun tulevaan, sinä menevään rotuun, minä en ole vielä valmis, sinä olet sitä jo liiaksikin. Sinä tuskin kestäisit uudistumista, sinussa ei ole raaka-ainetta enää ja minä, minä kuulun kokonaan raakalaisten pariin. Sinä olet niin kaukana meistä, hyödytön meille, turha korukalu, ansarikukka…

Valmis, varisemaan tuomittu, tuomittava, lisäsi hän itsekseen, mutta kaunis, kaunis sittenkin… Ei, ei, niin ei saanut ajatella! Ruma hän oli!

Mikko katsoi häneen tutkivalla silmäyksellä.

Siinä hän istui nyt hänen edessään niin hiljaisena ja nöyränä kuin jumalanäiti, tuo sama itsekäs ilkimys, jonka hulmuavia harsoja ja välkähtelevää päivävarjoa hän pitkin suvea oli peljännyt. Nyt hän ei näyttänyt peljättävältä ollenkaan. Surun-suloinen hän oli tuossa vavahtelevine huulineen ja silmäluomineen.

— Minä tiedän sen, etten kelpaa mihinkään hyödylliseen, sanoi Verna silmiään nostamatta, sentähden juuri olen koettanut keksiä jotakin muuta, millä voisin sinua auttaa. Älä nyt vain suutu. Tiedän, että sodit rahavaltaa vastaan, mutta jos sinulla olisi rahaa, etkö voisi sotia sitä vastaan vielä paremmin, sano, etkö voisikin? vilkastui hän. Kyllä minä tiedän, ettei raha ole minkään-arvoista, ettei se lahjoita ihmiselle onnea, vaikka sitä olisi kuinka suuret kasat tahansa. Ja minä en tee sillä yhtään mitään, minä. Rupean sairaanhoitajattareksi ja katoan maailmasta. Kuule, etkö sinä huolisi minun rahojani? Saisit käyttää ne, mihin vain tahtoisit. Ja siten minäkin edes välillisesti edistäisin sinun tarkoitusperiäsi. Minä olisin silloin joksikin hyödyksi, eikö totta? Se tunne antaisi minulle jonkinlaisen tyydytyksen ja suloisen mielikuvittelun lahjan tuolla luostarissani, johon sulkeudun. Kun tulen nimittäin täysi-ikäiseksi, saan osan omaisuudestani irti, aivan itselleni. Eihän se ole oikeastaan minun, kun en ole sitä itse ansainnut. Sinähän olet perintöä vastaan. Tässä on sinulla nyt yksi tilaisuus tehdä perimys-oikeus tyhjäksi, saattaa rahat parempiin käsiin ja parempiin tarkoituksiin…

Hän pysähtyi vähän, mutta aivan kuin peljäten Mikon vastausta hän heti jälleen jatkoi:

— Eihän kenenkään tarvitse tietää siitä, ei sinun lähimpäsikään, ei ystäväsi, ei puoluetoverisi. Se jää salaisuudeksi meidän välillemme. Eikä sinun koskaan tarvitse tehdä noista rahoista tiliä minulle eikä ottaa huomioon minua määrätessäsi niiden käytäntöä. Voit heittää ne vaikka mereen tai jakaa ne köyhälistöllesi tai kiihottaa niiden avulla kaikki sahamme työmiehet lakkoon tai mennä naimisiin ja hurvitella lemmittysi kanssa ne menemään. Kunhan ne vain ovat sinulla! Ottamalla ne vastaan, tekisit minulle suuren ilon. Sillä minä rakastan sinua niin, niin. Minkä minä sille voin! Kaikki hävyttömyyteni ja oikullisuuteni on johtunut vain siitä. Kun näin, että et ollenkaan välittänyt minusta. Ei siltä, että olisin tahtonut rakkauttasi tai että olisin pyrkinyt kanssasi naimisiin! En koskaan mene naimisiin. Minusta ei ole sellaisiin siteisiin. Mutta kenties toisenlaisiin. Ainakin on minua jo kauan vaivannut eräs ajatus, eräs toivo, jota ei voi, ei saa, ei ole lupa lausua julki… Olisin tahtonut pyytää sinulta jotakin… muistoa, kuvaa, elämänvoimaa itselleni… lasta…

Verna kätki päänsä silkkihuntuunsa vajoten kuin lankavyyhti lattialle Mikon jalkoihin.

— Anna minulle anteeksi, että sanoin sen, nyyhkytti hän.

— Mutta tule toki järkiisi Verna, hyvä Verna!

Verna pudisti päätään.

— En tule enää koskaan järkiini, luulen. Minä kuulun ihmisiin, jotka eivät viisastu muuten kuin tekemällä tuhmuuksia. Sekin mahdollisuus menee pois sinun mukanasi. Kaikki elämänmahdollisuudet menevät minulta pois sinun mukanasi, minä tiedän sen, minä tunnen sen! Ja pitäisihän minullakin sentään olla oikeus elämään. Ei, ei ole enää. Ainoastaan sinä olisit voinut antaa minulle voimaa ansaita sen onnen. Jos minulla olisi lapsi, olisi minulla joku sisältö, menisin sen kanssa kauas pois jonnekin, kasvattaisin sitä, tekisin siitä ihmisen itseäni paremman. Kahden sen kanssa! Aivan kuin rakastavaiset, lisäsi hän haaveellisella äänellä.

Mutta samassa silmänräpäyksessä hän purskahti hermostuneeseen nauruun ponnahtaen seisoalleen.

— Eikö totta, minulla on hyvin ihmeellisiä houreita! Älä pane niitä tunnollesi, jatkoi hän pingoittuneella ilomielisyydellä, katsoen Mikkoon kimaltavin silmin. Tulee ikävissään kaikenlaista kuvitelleeksi. Koska laiskuus on kaikkien paheiden äiti, niin itää niitä minussa vallan kosolta. Mutta kun elää ne mielikuvituksessaan, ei tarvitse niitä tehdä. Ei aivan kaikkia!

Mikko oli kuunnellut tätä purkausta tietämättä oikein mitä tehdä, mitä ajatella. Hän ei voinut erottaa, mikä siinä oli totta, mikä leikkiä, mikä vaistomaista, mikä laskettua. Hysteerisen mielikuvituksen tuotetta joka tapauksessa koko juttu, päätteli hän. Mutta nyt kun hän taas näki tuon hekumallisen, yliolkaisen hymyn tytön huulilla, kuohahti hänen sisunsa. Häntä kadutti äskeinen heltymyksensä ja vakavat sanansa. Tuollaiselle letukalle! Eikö häntä saanut ulos ovesta! Mikä pakko hänen oli alistua maalitauluksi turmeltuneen naisen oikuille!

— Olet huonosti valinnut ajan ja paikan tuollaisille kohtauksille, samoin myös pilantekosi esineen. En ole nyt ollenkaan leikkisällä päällä!

— Mutta minä olen, ärsytti Verna. Ja miks'en saisi olla sitä? Sinä kohtelet minua aina niin hirvittävän huonosti. En minä sitä ole ansainnut. En ole ollenkaan niin ilkeä kuin luulet. Kuuletko, miten he tanssivat tuolla ulkona. Senkin olen minä aikaansaanut. Kerjäsin isännöitsijältä lupaa heille. Sinun mieliksesi. On niin hauskaa, kun ihmiset voivat iloita…

Jonkinlainen älyllisesti nautiskelevainen pehmeys verhosi hänen kasvonsa hetkeksi kuin valohämyyn.

— Kuule, emmekö mekin tanssisi! Ethän voi kieltää minulta yhtä tanssia! huudahti hän äkkiä.

Ja tuossa tuokiossa oli hän heittänyt yltään keveän vaippansa ja seisoi siinä Mikon edessä aivan uutena, keveissä, kesäisissä harsoissa, jalat, kädet ja rinta paljaina, vaalea tukka kiharoina niskassa ja, niinkuin Mikosta näytti, jälleen pilkallinen kimallus silmissään. Sitten hän alkoi tanssia hanurin tahtiin, ihmeellisiä improvisoituja kuvioita, hulluna, hulmuavana ja puhuen joukkoon hulluja sanoja:

— Kas näin, näin minä tekisin varieteessa! — Sano, sopisinko paremmin tanssijattareksi kuin laupeudensisareksi! — Sinun kaatamasi yhteiskunnan raunioilla minä sitten tulen sinua vastaan näin tanssien balalaikan tahtiin! — Ja pyydän sinua parikseni. — Mikä suuremmoinen pari me olisimme! — Minun nimeni olisi silloin Felikonda, sen olen jo ajatellut valmiiksi. Sinä voisit olla Michel, minun mielikseni! Ja unohtaa hetkeksi hyödyn — kauneuden vuoksi…

Mikon hermot olivat äärettömän vihamielisessä virityksessä. Hänestä tuntui, että hän sanoi jotakin, että hän käski häntä ulos huoneestaan, vaan että nainen vain ilkamoiden, houkutellen tanssi yhä lähempänä, yhä uhittelevammin, tietäen itsensä voimakkaammaksi siksi, että hän oli ylhäisempi, rikkaampi, itsekkäämpi ja suojassa naisellisen heikkouden haarniskan alla. Mutta entäpä se ei ollutkaan enää mikään haarniska! Sitä oli liian kauan väärinkäytetty. Ajat olivat muuttuneet. Ruoskaa tuon naisen olisi pitänyt saada!

Mikko tunsi, miten pimeä raivo valtasi hänet. Ja siinä hetkessä valkeni hänelle eräs seikka, jota hän ei koskaan ennen ollut ymmärtänyt, että saattoi lyödä heikompaansa, että nainen saattoi ärsyttää miehen säälimättömän julmaksi, murhaan saakka…

Hän tuijotti tuohon pyörivään paholaiseen edessään, joka siinä häikäisten ja helisten yhä pyöri, pyöri ja pilkkasi. Ja hänestä tuntui, että se siinä tuolla edesvastuuttomalla hypyllään pyöri pois kaikki hänen vakaumuksensa ja voimansa, elämänsä ja henkensä.

Hän hyökkäsi siihen kiinni, tarttui siihen tietämättä oikein minkätähden, mutta luultavasti heittääkseen sen ulos…

Samassa kiertyivät kädet hänen kaulaansa ja huulet painuivat hänen huulilleen ja hän puristi saalistaan sylissään kuin mieletön, ikäänkuin hän olisi tahtonut runnella sen kuoliaaksi.

Vasta tuokion kuluttua selvisi hänelle tilanne. Hän työnsi Vernan kauhulla sylistään.

— Mene, mene! sai hän esille.

Verna ei liikahtanut. Mikko katsahti häneen. Tämä oli aivan vakava nyt, lempeä, melkein onnellinen ilme silmissään.

— Älä ole minulle vihainen, pyysi hän taas hiljaa ja rukoilevasti.

— Olet tehnyt minulle paljon pahaa, Verna!

— Mutta minä olisin tahtonut tehdä hyvää, sanoi hän surullisesti. Usko minua… Se on aivan totta. Kaikki on totta, mitä äsken sanoin. Ja jos joskus jollakin voin… Minun elämälläni ei ole muuta arvoa. Jos keksit sille jotakin käytäntöä, niin ilmoitathan. Vaikka heti, vaikka kymmenen vuoden kuluttua. Jos vain tarvitset minua, matkustan vaikka toiseen maanosaan…

— Niin, niin, sanoi Mikko väsyneesti, mene nyt…

— Kyllä, kyllä, mutta muista, mitä olen sanonut, kuiskasi Verna ovelta kadoten yhtä hiljaa kuin oli tullutkin…

Mikolta vaipui pää käsien varaan.

Mitä oli oikein tapahtunut?

Hän hyppäsi ylös äkeissään. Mikä aasi hän oli ollut. Suoranaisen viettelysyrityksen uhri! Potkut olisi pitänyt antaa aivan heti. Tietysti tuo nainen nyt iloitsi onnistumisestaan, oli tyytyväinen saatuaan tuon raivokkaan puserruksen. Sitähän hän oli tullut hakemaankin, ruumiillista kärsimystä! Miks'ei hän ollut osannut pysyä edes tyynenä!

Mikko käveli kiusaantuneessa mielialassa edestakaisin huoneessaan. Tämän nyt piti tulla vielä lisäksi ja juuri lähtöhetkellä! Miten juuriaan myöten mätää porvarillinen aines jo oli. Sellainen nuoriso! Kaikki oli tietysti laskettua alun pitäin, tuo näennäinen nöyryys päällä päin ja tuo tanssipuku kapan alla, tuo tahallisesti tilattu köyhälistön musiikki ulkona ja tuo luonnoton uhrautumisen halu rahan muodossa. Hyi! Ostaa hänet oli tahdottu palvelemaan edesvastuuttoman olennon pyyteitä. Salome hän oli, joka karkeloi itselleen Johanneksen päätä, kun eivät enää muut herkut maittaneet! Ja lisäksi vielä äidillisyyden vaistoilla varustettu!

Koko huone tuntui vielä hänestä myrkylliseltä. Hän avasi toisenkin ikkunanpuoliskon selkiselälleen. Ulos hänen täytyi päästä. Voisihan hän portaillakin odottaa Sallia. Missä hän viipyikin. Tai olisiko hän jo…

Mikko hätkähti ajatuksilleen. Niin, olisihan Sallikin voinut käydä tuossa ovenraossa kurkistamassa, niinkuin toinenkin. Pitäisi aina lukita ovensa!

Kaunis kesäinen hämärä häilyi jo ilmassa. Porstuan puolella Mikon asunnon edessä oli pieni leppoisa lehvikko. Tyynessä illassa seisoivat siinä valkorintaiset koivut värähtämättömin lehdin.

Mikko aikoi juuri lähteä kiertämään rantaan päin vievää polkua, kun hän huomasi Sallin kiikkulaudalla pihlajan alla.

— Salli!

Salli ei vastannut eikä yleensä näyttänyt kuulevan.

— Salli! toisti Mikko tullen aivan hänen viereensä.

— Kavaltaja! kivahti Salli vastaukseksi.

— Mikä sinun on? kysyi Mikko hiukan epävarmalla äänellä. Mitä sinä puhut?

— Puhun sitä mitä ajattelenkin, sanoi Salli pimeästi. On minulla tässä ollut aikaa ajatella, sill'aikaa kun sinä siellä sisällä olet tavaroitasi pakannut, jatkoi hän ivallisella äänellä.

— Mutta rakas Salli, anna kun selitän sinulle…

— Minä en kaipaa selityksiäsi etkä sinä ole velvollinen tekemään minulle tiliä yksityis-asioistasi. Puolueelle sitä vastoin! Tiedätkö äsken kun tulin, ja minä tulin sydän niin täynnä suuria kauniita asioita ja uskoa sinuun, niin kuin ei milloinkaan ennen, ja sitten näin kurjat vehkeesi, suutuin niin, että olin mennä tuonne kansanjoukkoon lavalle ja huutaa ääneen: Katsokaa kavaltajaa! Tuolla, tuolla on se, jota te yhteisillä rahoillanne kouluutatte, josta te toivotte puoluetukea ja asianajajaa. Ja noin hän hoitaa asiaanne! Sill'aikaa kun meidät on sanottu irti työstä, kun me seisomme tässä katottomina, kodittomina, ihmisoikeutemme marttyyreina, antautuu hän tuolla hekumaan sortajiemme kanssa, suutelee niitä, jotka meitä ruoskivat… Vieläkö te voitte uskoa häneen! Herra hän on! Ja hänestä tulee samanlainen herra kuin kaikki entiset! Tehkäämme rajat selviksi! Ainoastaan rehellinen työläinen voi työläisen asiaa ajaa. Heti kun ihminen muuttuu herraksi, rupeaa hän elämään porvarin tavoin, rupeaa viihtymään lihapatojen äärellä ja eräänä kauniina päivänä kavaltaa hän meidät kaikki, pettää tärkeällä hetkellä jonkun himoruokansa vuoksi…

Näin minä aijoin sanoa, mutta hillitsin itseni, minä en tahtonut kavaltaa sinua, vaikka sinä kavalsit minut. Mutta minä en usko sinuun enää.

— Mutta enhän minä ole kavaltanut sinua enkä puoluetta. Usko minua…

— Minä uskon siihen, minkä itse omin silmin olen nähnyt.

— Hän on hysteerinen nainen eikä tiedä, mitä tekee.

— Tahdotko uskotella minulle, että sinä myöskään et tiennyt mitä teit…

— Niin, minä en todellakaan tiennyt. Se ei ollut mikään rakkauskohtaus. Päinvastoin.

— Sitä pahempi.

— Minä olisin heti tahtonut ajaa hänet ulos, mutta…

— Mitä mutta.

— Hän säälitti minua. Hän on sairas ihminen…

— Sellaisia sinä säälit, mutta minä sanon, että niitä juuri ei saa sääliä. Tietysti he taipuvat meidän puoleemme lopulta, kun heidän sinisissä suonissaan ei ole enää edes niin paljon verta, että kirpun koipi kastuisi. Vaistomaisesti he meitä lähestyvät ja liehittelevät, jotta me lainaisimme heille jotakin meidän terveestä voimastamme. Kuolemanpelko ajaa heitä meitä kohti. Mutta heidän ja juuri heidän pitää kuoleman, sillä muuten emme koskaan saa nähdä uutta maata ja uutta taivasta. Me emme saa avata syliä heille, me emme saa tehdä sovintoa heidän kanssaan! Kuka niin on opettanut! Sinä, sinä itse! Ja miten sinä elät…

— Voihan sattua, että ihminen joskus on heikko.

— Hän ei saa olla heikko.

— Sinä olet niin nuori, et ymmärrä, millaista voi sattua.

— Ettenkö ymmärrä, että voi olla kiusauksia tai viettelyksiä tai ahdisteluja tai miksi niitä sanotaan, minä, työmiehen lapsi, nainen! Ohoh. Mutta mitä meistä tulisi, jos jokaisella silinteripäisellä keikarilla olisi meihin heti sellainen vaikutus kuin tuolla, tuolla arvon portolla sinuun!

— Salli, sinä käyt raa'aksi. Hän ei tarkoittanut tehdä mitään pahaa.

Mikolla oli nyt vaistomainen halu puolustaa Vernaa.

— Hän on syntynyt pahantekijäksi.

— Eihän se ole ihmisen syy, miksi hän syntyy. Sinä olet liian kova, Salli. Jos olisit vanhempi ja olisit nähnyt elämää enemmän, arvostelisit ehkä vähemmän ankarasti.

— Tietysti tekee synti ja synninteko ihmisen suopeaksi. Mutta sellainen hyvyys ei kuulu hyveen piiriin.

— Ehk'ei, sano Mikko hiljaa. Hyve ja pahe ovatkin jotenkin yhtä ja samaa. Hyvyys on suurempaa. Etkö sinä Salli, koskaan ole tehnyt väärin, jotakin, jonka perästäpäin olet myöntänyt erehdykseksi?

— En, vastasi Salli katsoen Mikkoa suoraan silmiin kuin tuomiopäivän totuus.

— Emme me nyt oikein ymmärrä toisiamme, mutta ehkä vielä joskus myöhemmin. Usko minua, jokaisessa ihmisessä on aina joku heikko kohta, joku lankeamisen mahdollisuus… Mutta jos tahtoo ajaa jotakin aatetta, joka on ihmistä ja ihmis-ikää suurempi, täytyy voida katsoa ohi yksilöllisten heikkouksien.

— Minä en voi sitä.

— No oletko siis luullut, että puolueemme on kokoonpantu pelkistä täydellisistä olennoista?

— En. Mutta jos näen jossakin jotakin rumaa ja pahaa, täytyy minun sanoa, että se on rumaa ja pahaa, vaikka tämä henkilö kuuluisi puolueeseen, vaikka hän olisi kuinka rakas minulle, niin, vaikka hän olisi sinä.

— Vaikka koko kaunis aate sen kautta menisi pilalle?

— Vaikka! Sitäpaitsi en usko, että mitään suurta, kaunista asiaa voidaan toimittaa mätien ja vääryyttä harjoittavien yksilöjen avulla. Sellaiset pitää poistaa järjestöstä.

— Tarkoitatko nyt minua, Salli?

— Jokaista, johon se sattuu!

— Kuule, Salli, jos et sinä koskaan ennen ole tehnyt vääryyttä, niin nyt teet minua kohtaan.

— Se oli väärin, että ollenkaan rupesin nojaamaan sinuun. Te miehet luulette ylipäänsä, että nainen aina nojaa mieheen ja että te senvuoksi olette meille välttämättömiä. Paitsi isäni. Hän sanoi minulle aina, ettei hän ollenkaan pahotellut sitä, että minusta oli tullut tyttö. Hän oli tullut huomaamaan, että naiset ne ne vasta oikeita miehiä olivatkin ja oli nähnyt elämässään sellaisia vaimo-ihmisiä, joille eivät miehet vetäneet vertoja missään tehtävässä. Ja samaa mieltä olen minäkin. Kyllä minä aina pääni pärjään tässä maailmassa. Ei sinun siitä tarvitse huolehtia. Hassuahan se olisi, että sinä pitäisit velvollisuutenasi holhota minua ja matkustella minun jälessäni tehtaalta tehtaalle. Jää sinä vain rauhassa tänne!

— En minä sinun vuoksesi matkustakaan, aivan itse tähteni. Hevonen on tilattu kello viideksi.

— No, onnea matkalle sitten.

— Etkö sinä sitten aijo lähteä?

— Hoida sinä omat asiasi, minä hoidan omani. On parempi niin.

Salli nousi lähteäkseen.

— Minne sinä menet?

— Tanssimaan tuonne. Minä tanssin vain vertaisteni kanssa, minä!

— Viivytkö kauan?

— En tiedä vielä.

— Minä odotan sinua täällä.

— Älä odota. Minä menen omia teitäni.

Salli hävisi puitten väliin. Mikko ei estellyt enempää. Hän tiesi sen turhaksi.

Salli oli sellainen luonne, jonka täytyi saada mennä omia teitään.

* * * * *

Aamulla kello viiden aikaan istui Mikko kärryissä kirjalaatikkonsa kanssa ja vilkuili hermostuneesti ympärilleen.

Sallia ei kuulunut eikä näkynyt eikä löytynyt mistään. Hän ei siis tullut. Mikko oli kahden vaiheilla lähteäkö vai ei. Se oli pian päätettävä. Asemalle oli lähes penikulma matkaa.

Hän odotti vielä hetkisen. — Talon pikku tyttö ojensi hänelle pienen kukkakimpun.

— Antaa sitten mennä vaan, virkahti hän kyytipojalle.

Hevonen alkoi hölkytellä. Kylätien pihamailla ihmiset jo toimittelivat ensimäisiä aamu-askareitaan. Virkut hallit haukahtelivat hevosen kintuissa. Lehmät kulkivat pitkissä jonoissa ojan vieriä…

Pian päästiin rauhallisille alueille. Niityt korkeine korsineen ja kellokukkineen keinuivat ja kimaltelivat kahden puolen kastehelmilöissään. Raikas lemu täytti ilman. Oli mitä ihanin päivänkoitto…

Mutta Mikko ei jaksanut sitä katsella. Hän ei ollut nukkunut juuri ollenkaan tänä yönä. Silmät painuivat väkisin umpeen tässä kärrin tasaisessa tärinässä. Eiliset tapahtumat kuvastelivat hänen mielessään. Sarpalahti ja Sarpalahden sahan tyttö ja hovin tyttö. Mitä he olivat tehneet hänestä yhdessä illassa! Olihan hän aivan toinen ihminen tänään. Vielä ei hän osannut tehdä itselleen selkoa sisällisestä muutoksestaan. Jotakin vain oli muuttunut hänessä ja tulisi vast'edes ehkä muuttumaan vielä enemmän. Oli kuin olisi vedetty pohja pois, puolue pois, kun Salli luopui hänestä. Ja minkä vuoksi? Turhan vuoksi. Verna, mitä hän merkitsi Mikolle? Ei mitään. Salli oli hänelle tärkeä. Mutta miten Salli oli ollut kova, raaka, melkein sydäntä vailla. Verna oli ollut sentään kaikessa turmeltuneisuudessaan ja liioittelevaisuudessaan inhimillisempi, lempeämpi. Ehkä hän tarkoitti totta sillä mitä sanoi. Hän ojensi hänelle kättään, auttavaakin, jos tarvittiin. Ja Vernalle hän oli ollut paha. Salli sitävastoin työnsi hänet pois niinkuin vieraan, luopui niinkuin ensimäisestä hyvän päivän tutusta. Hänen henkinen tyttärensä kielsi uskonsa häneen, häväisi häntä.

Mikko tunsi itsensä katkeraksi.

Mitä puolue-aatetta voitiin meillä edistää tuollaisilla lapsellisilla voimilla! Yht'äkkiä ne kääntyivät itseään vastaan ja pilasivat kaiken, eivät voineet erottaa suurta pienestä. Löivät pään poikki parhaaltaan. Sellaistahan oli tapahtunut ennenkin. Sellainen oli oikea kansa, tuo herkkä ja turmeltumaton ihmis-aines, joka ei sietänyt sovittelun myrkkyä. Ja ilman sitä oli koko puoluetoiminta mahdoton. Puolueen orja piti olla, ei muuta, ei pienintä elämänilmausta ulkopuolella sen sääntöjen. Joka hallitsee, sitä hallitaan, vanha juttu. Ja sitä varten oli Mikko nyt valmistunut ja valmistettu. Tulevaisuus kauhisti häntä.

Mikon ajatukset väsähtivät. Hän puoleksi torkahti. Mutta Salli vain ei antanut hänelle rauhaa. Hänen kuvansa väikkyi hänen edessään milloin minkin muotoisena. Väliin raivon ja anarkian hengettärenä, väkevänä neitseenä, "vahvan-Jussin" hirvittävänä, yksinäisenä jälkeläisenä, punainen tulisoihtu kädessä, barrikaadien päällä huutaen hänelle "kavaltaja!" ja upottaen häneen silmänsä, heltymättömän kovat ja totiset kuin tuomiopäivä… Väliin taas pienenä, laihana ja kuihtuneena, työn raskaan raatajana niinkuin tuhannet muut, tehtaan pölyn ja kurjuuden uuvuttamana, sanattomana, sydämeen asti viiltävänä syytöksenä elämän vääryyttä kohtaan.

Mikolle tuli äkkiä paha olla siitä, että hän oli jättänyt Sallin omiin hoteisiinsa. Hän oli liian hyvä menemään kaiken maailman tietä… Nyt hän oli vielä lapsellinen ja kova, mutta elämä oli kyllä pehmittävä hänet. Hänessä oli ainetta, jota kesti ja kannatti sorvata.

No, hän seuraisi hänen jälkiään. Löytäisi hänet jos ei muualta niin joistakin puoluelistan nimiluetteloista. Salli oli siksi tunnettu ja käytetty kyky. Ellei… Mikolle tuli hätä taas. Sallikin voi muuttua, kadottaa uskonsa koko asiaan, hukkua nimettömänä, jäljettömänä…

Ihmisessä oli niin monta puolta. Ei kukaan ihminen ollut tehty pelkästä aatteesta, ei pelkästä uskollisuudestakaan. Sen hän näki itsestään. Verna ja Salli olivat vain hänen oman itsensä erilaisia toisintoja. Miksi hän muuten olisi antanut kahden lapsellisen tytön ja lapsellisen kohtauksen näytellä niin suurta osaa sielun-elämässään. Varmasti rakasti hänessä toinen puoli toista, toinen toista. Olihan hänen raivonsa Vernaa kohtaan mielenkiintoa, ehkä jotakin enemmänkin…

Salli oli oikeassa: hänessä piili kavaltajan siemen. Ilman Sallia olisi se jo aikaisemmin tullut näkyviin. Ja jos hän saisikin hänet vielä takaisin, ei hän enää koskaan saisi häntä opetuslapsekseen, henkiseksi tyttärekseen, hän ei enää itse uskonut itseensä, ei voisi koskaan uskoa, vaikka Sallikin kannustaisi. Mitä varten hän siis tahtoisi omistaa Sallin? Rakastajattareksi? Ei. Pikemmin sitten Verna…

Miten synnillisiä mielikuvia hän olikin täynnä!

Hän nyppi hermostuneisuudessaan huomaamattaan rikki kukkakimpun napinlävessään.

Pieni harakankukka putosi hänen käteensä. Koneellisesti alkoi hän riipiä pois sen valkoisia kehälehtiä, tavaten itsekseen kohtaloaan kuin koulupoika: sahan tyttö, hovin tyttö, sahan tyttö, hovin tyttö…

VANHA NÄYTTELIJÄ

Vanha näyttelijä seisoi huoneessaan peilin edessä puhuen omalle kuvalleen: Sinä ainoa ystäväni siellä, sinä vanha uskollinen kaksoisveljeni, joka vuosikymmeniä olet seurannut minua vinttikamarista toiseen, joka olet kuunnellut, katsellut kaikkia yksinäisen elämän vaiheita milloin mistäkin peilinsirusta, joka tiedät kaikki, joka olet harmennut samasta sydämen palosta kuin minäkin, sano minulle totuuden sana, sano minulle, enkö ole ollut hyvä näyttelijä! Nyökkäät… Hyvä on… Minä uskon sinua, minä kiitän sinua… Tuntuu niin hyvälle joskus vielä saada tunnustusta elämäntyölle, joka näyttää jo murenneen, hukkuneen jäljettömiin. Jäljettömiin! Ei kukaan muista sitä enää, ei kukaan tiedä siitä mitään enempää kuin minustakaan! Mitä minusta! Mutta voiko kauneuden liekkikin sammua kuin tavallinen talikynttilä ikään! Sinä, jota olen hengelläni lietsonut, joka olet polttanut nämä vaot otsaani ja karreksi sieluni kukat, missä olet sinä nyt? Kuka sinua palvelee nyt? Tai onko kauneudenpalvelus jo kokonaan maailmasta kadonnut? Tai kenties sitä ei ole koskaan ollutkaan. Minä olen hourinut vain. Ja nyt vasta herään tietoisuuteen, kun olen jo vanha ja unohdettu…

Unohdettu! Siinä kiitos kaikesta! Ja vanha! Ah, se muistetaan, se sanotaan, se painetaan mieleen kyllä! Ja tottahan se on. Rauniohan minä olen, mutta temppelin raunio, jossa aikoinaan sentään on palveltu kauneutta ja koreutta. Ja sentähden pitäisi heidän lähestyä vanhuuttani edes jonkinlaisella kunnioituksella ja kiitollisuudella!

Minä houkko! Mistä he olisivat kiitollisia? He eivät kenties koskaan ole tarvinneetkaan minua. Ei ole ollut jumalaa taivaassa eikä jumalanpalvelijoita maan päällä, on ollut vain minun hullun sydämeni ikävöivä suitsutus olioille olemattomille. Ei, niitä ei ole ollutkaan! Sillä mihin ne muuten olisivat näin äkkiä hävinneet? Milloin olisivat inhimillisyyden lähdesuonet näin ehtineet kuivua? Koko iankaikkisuuden aavistus on haihtunut maasta taivaalle kuin illan kaste. Ei missään enää runoutta, hartautta, pyhän äärettömyyden hiljaista kuuntelua! Pelkkää ainetta, ajallisuutta, esineellisen arkipäivän ahertelua! Ja kaikki viihtyvät siinä, ei kukaan kapinoi sitä vastaan, ei kukaan ikävöi kuolemattoman henkensä pyhäpäivää! Ei edes nuoret. He ovat kokonaan toisenlaisia kuin nuoret minun nuoruudessani. He ovat käytännöllisen aikansa ymmärtäväisiä lapsia, rupeavat taiteilijoiksi samalla mielellä kuin miksi muuksi virkamieheksi hyvänsä. He pyrkivät teatteriin sentähden, että se on rahalaitos, huvittelulaitos, eläkelaitos, mukavuuslaitos. Ja he tietävät saavuttavansa sen tarjoamat yhteiskunnalliset edut siten, että he opettelevat koneellisesti suorittamaan muutamia ulkonaisia teatteritemppuja ja muuten pysyttelevät niin säännöllisen hengettöminä, niin herttaisen mitättöminä kuin suinkin. Oh, sen minä sanon, että nuoret, jotka eivät osaa innostua, ei unohtaa maallista mukavuuttaan, jotka nauravat paatokselle, häpeävät haltioitumista, pelkäävät jokaista pienintä sovinnaisuuden rikkomusta, jotka pitävät elämän suurta traagillisuutta vanhentuneena lapsenkamari-satuna, sellaiset nuoret ovat vanhempia kuin minä ja arvottomia astumaan minun paikalleni! Mutta eiväthän he minun paikalleni astukaan. Minun roolini ovat viskatut samalle romuläjälle minne itsekin…

Nykyaika tahtoo ilveilyä, sirkusta, jäsen-nukkeja, puhuvia eläviä kuvia! Ja siihen he ovat kai omiaan nuo naskalinkokoiset nappulat, jotka nykyään rupeavat näyttelijöiksi. Ei yhtään normaalisti kasvanutta ihmistä näe heidän joukossaan. Kitukasvuista, hassahtavan näköistä väkeä kaikki tyyni, sellaista, joka ei kelpaa muuhun! Ja sellaisten pitäisi muka tulkita inhimillisen rakkauden ja voiman äärettömyyttä! Ei, aina minä unohdan aikani. Yleisö ei tahdokaan enää nähdä sankareita, mieluummin vaivaisia, itseään surkeampia, joista se voi erota ylpeällä itsetyytyväisyydellä. Klassillisen murhenäytelmän ylevät, kärsimys-kirkkaat hahmot olisivat kai liian epämukavia sen omantunnonrauhalle, jollei se nauraisi niillekin, niinkuin se nauraa minulle! Olen kuin joku hullunkurinen museo-esine, virkaheitto kulissi, jolle ei enää löydy tehtävää! Puku ja kulissi, siinä kaikki, mitä he näkevät ja sen pitää toki olla modernin. Naamion täytyy tietysti kuvastaa epäuskon irvistystä, katkeruutta, pikkumaisuutta, rihkaman runsautta…

Voi, luulenpa tosiaan, että alan käydä itsekin katkeraksi! Modernisuus tarttuu sinuunkin, vanha Katvas. Ja olisiko se niin ihmeellistä, ihminenhän minäkin olen! Katkera voin olla, mutta halpamainen en ikinä. Ja se juuri katkeroittaa minua enin, että minua siitäkin epäillään. Minä rakastan nuoria kaikesta huolimatta, soisin vain, että heissä olisi enemmän nuoruutta. Mutta kun lähestyn heitä, huomaan, että he melkein vihaavat minua. Kun ilmestyn harjoitushuoneeseen, näen, että he arastelevat. Aivan kuin olisin tullut heitä vahingoittamaan, ikäänkuin tahtoisin varastaa heiltä roolit ja rahat, ottaa heiltä leivän suusta tai ryöstää heidän laakerinsa. He luulevat, että kadehdin heitä, että vehkeilen heitä vastaan. Ja Jumala tietää, etten sellaista tahdo, en voisi, vaikka tahtoisin. Iloitsen siitä, jos he tekevät jotakin kaunista. Suren vain sitä, etten itse saa olla mukana enää, etten saa enää mitään työtä teatterissa. En kurjinta roolia. Siitä minä kärsin. Ah, kukaan ei aavista, miten minä kärsin siitä! Tulla näin elävältä haudatuksi! Minä rakastan teatteria, se on koko elämäni! Minulla ei ole mitään muuta. Ei ole koskaan ollut. Kaikki on mennyt uhrisavuna taivaalle. Ja tässä olen nyt tyhjin käsin ja tyhjin toimin…

Niin, onhan minulla tosiaan nyt rooli. Mutta tuskinpa olisin ottanut sitä vastaan, ellei vanha teatterivereni minua niin äärettömästi vaivaisi. Yksityis-iltamassa, taiteenharrastajien kanssa, aivan kuin ennen muinoin ensi alotteitani ottaessani! Mutta sittenkin siinä on taas työtä, elämää. Ja minä olen siitä oikein iloinen. Olen tullut lapseksi uudestaan kaikesta päättäen… Niin vanhaksi ja köyhäksi olen käynyt…

* * * * *

Mikä minun on? Harvoin olen ollut näin oudossa mielentilassa, näin kummallisesti kiihtynyt harjoituksesta palattuani. Olenko jo siihen määrin tottunut pois kaikesta esiintymisestä? Kirottu näytelmä! Eipä ole ohjelmistossani vielä koskaan ollut mokomaa… Minä en voi!

Eipä sillä, että en osaisi, että ei minullekin pitkän elämäni aikana tänne syvälle olisi kokoontunut kaikkea sitä roskaa, mitä tuohon nykyaikaiseen henkevyyteen tarvitaan, kyynillisyyttä, epäilyä, ihmishalveksimista… Oikeastaan nautin siitä, että kerrankin saan tilaisuuden lingota tuon kaiken ulos rinnastani. Oh, miten nautin siitä! Saavatpa silmilleen itse keittämänsä liemen! Tulevatpa ihmeekseen näkemään, että olen aivan aikani tasalla, että vanha Katvas vielä ymmärtää ja osaa muutakin kuin kulkea teatterihistoriallisena tuppisuuna! Ja minulla pitäisi olla vastanäyttelijöinä juuri nuo teatterin omat kiekuvat kukkopojat, nuo paatuneet nuijapäät! Äh, miten minä heitä retuuttelisin! Mutta näin! Pelkkien lasten kanssa näytellä tuollaista, se pilaa koko pelin. Se on julmaa, se on sydämetöntä!

Ja Taina Somero, tuo minun suloinen vastanäyttelijättäreni, jonka silmille juuri minun pitäisi syytää kaikkein pahimmat törkeydet, katsoo minuun kauniisti kuin Herran enkeli, niin luottavaisesti, niin apua pyytävästi, että kaikki vanhan sydämeni ritarivaistot heräävät. Tekisi mieli sanoa hänelle jotakin oikein hyvää ja kaunista, palvella, suojella häntä kaikelta pahalta. Ja minun pitäisi opastaa häntä elämän kataluudessa, kastella likavedellä tätä pyhää kukkaa Jumalan yrttitarhassa! Ja tietysti hän, joka ei tunne valhetta, vielä lisäksi uskoo kaiken, mitä joku kirjailija-porsas näytelmässään vain suvaitsee sanoa…

Olisipa vain kysymys oikeasta, suuresta, puhtaasta runoudesta, sellaisesta, jota taide tulkitsi ennen aikaan, josta kannattaa haltioitua, niin ei minulle olisi voitu uskoa ihanampaa tehtävää. Mutta tämä on samaa kuin lasten raiskaaminen! Yleensä pitäisi näytteleminen olla teatterin ulkopuolella olevilta ihmisiltä kokonaan kielletty. Se on vaarallista seura-urheilua. Teatteri turmelee ihmiset ja ammattikyvyttömät ihmiset turmelevat taiteen. Kaikenlaiseen vanhemmat päästävätkin lapsiaan! Mahtaako Somero tietää siitä, että hänen tyttärensä on mukana tässä?

Somero, niin, hän on oikea ihminen, ainoa runoilija tässä ajassa, ainoa! Hänen ymmärtämyksensä ja tunnustuksensa voimalla olen minä jaksanut kestää vaikeimmat aikani. Hänen hyväksymisensä on ollut ainoa kiitos, jota olen tavoitellut. En monelta, vaan parhaalta… Vanha ystävä, miten aika kuluu. Nyt sinulla on jo suuri tytär. Se kai juuri tekee minut näin hentomieliseksi. Kun minä ajattelen, että minun nyt tulee taiteeni nimessä opettaa häntä herjaamaan kaikkea sitä, mitä hänen isänsä on pitänyt pyhänä, mistä hän on kirjoittanut parhaimmat kirjansa… Ihmisrakkautta, ihmishyvyyttä… Olla opettajana kyynillisyyden taidossa, vaikkakin vain teatralisessa, Taina Somerolle, joka on kuin olennoitu rakkaus, hyvyys, puhtaus itse. Minä en voi! Taina Somero, säret vanhan taiteilijan viimeisen turhamaisen taiteilija-unelman! En voi senvuoksi myrkyttää nuorta sieluasi! Isäsi uneksima ihmisyyden ihanne on kauniimpi! Nuori polvi, en kestä enää kilpasilla kanssanne! En osaa tehdä taidetta taiteen vuoksi…

* * * * *

Nyt se on ohitse! Jumalan kiitos! Se oli vaikein kaikista esiintymisistäni! Näyttelin sillä, että en näytellyt. Väärensin, kavalsin, kielsin tekijän! Tein Mefistosta joulutontun, loin uuden hahmon maailman näytelmäkirjallisuuteen, pirun, joka harjoittaa armeliaisuutta, yhteiskunnallisen kapinoitsijan, joka lepertelee kuin Topeliuksen satukirja! Tein täydellisen fiaskon. Ha-ha-haa!

Taina Someron tähden!

Että minulla oli rohkeutta! Luulenpa, että olen suurempi ihminen kuin taiteilija! Mene Herrasi lepoon, vanha Katvas! Olethan kuin jumalanpoika! Kuka uskoisi!

Näitkös heidän vahingon-iloaan, heidän alentuvaista halveksintaansa?

Katvas on liian vanha, he kuiskuttelivat toisilleen, hänen muistinsa pettää, hän ei ymmärrä modernia henkeä. Hän oli epävarma, typerä, vailla temperamenttia, pilasi, pilasi hyvän asian. Olisipa siinä ollut joku nuorempi…

Näytelkää, nuoret, näytelkää! Minä en kadehdi teitä. Se oli viimeinen roolini. Viimeinen! Mutta sinä, hyvä Jumala taivaassa, sano, tunnusta, sinä yksin sen tiedät, eikö se ollut hyvin näytelty!

Vanha näyttelijä katsoo vinttikamarinsa akkunasta pimeään talvi-yöhön. Hänen huulensa värähtelevät, hänen silmänsä tuijottavat tyhjyyteen avuttomassa rukouksessa kuin hätääntyneen lapsen, kunnes suuret kyynelkarpalot äkkiä tulvahtavat esille.

KIUSAUS

On päiviä, jolloin ihmisen aivot ovat ihanassa kimmoisuuden tilassa, jolloin niillä on kyky aateloida arkipäiväisinkin tehtävä, uhota hartautta ja kirkkautta ympärilleen ja jolloin kaikki ulkomaailman vaikutelmat muuttuvat ihanteellisiksi ja samalla käyttökelpoisiksi voimiksi.

Sellaisina päivinä on ilo elää.

Ajatusten ja tahdon tulvavirta huuhtelee hermoston kuin virkistävä sähkökylpy, jäsenet tottelevat vireästi hengen määräyksiä, kaikki on helppoa, jokainen vastaantulija on ystävä.

Mutta on toisenlaisia, hedelmättömiäkin päiviä. Kukapa ei olisi sellaisia kokenut! Jolloin ei mikään käy, jolloin me tunnemme itsemme typeriksi ja olemme hajamielisiä työssämme, jolloin me ajattelemme ja ajattelemme, emmekä löydä siitä mitään järkeä. Jolloin on paha olla, on kadottanut uskon itseensä, hapuilee ja itkee sielussaan, mutta ei voi itkeä ääneen, tahtoisi lohdutusta, mutta rakastaa lähimmäistään siksi paljon, ettei henno häntä tällä elämän kielteisyyden tunnulla raskauttaa.

Tämä on tavallista etenkin silloin, jolloin jokin sielullinen kehityskausi alkaa lähetä loppuaan, jolloin jokin luova ajatus on saanut ilmaisumuotonsa täytetyssä teossa siinä määrin, että se jo on vähällä muuttua kuolleeksi kaavaksi. On tarvis löytää uusi, ennen olematon. Sielussa on sisällistä kuuntelua. Me aavistamme, että siellä kaukana syvällä jotakin itää. Ja me odotamme että jotakin tulisi näkyviin, kuuluviin. Olemme niin hiiren hiljaa, emme hae edes seuraa, vaikka meidän on ikävä. Mutta mitään ei tule… Ja lopulta koko huone ympärillämme polttaa niinkuin aivokoppakin noista syntymättömistä ajatuksista, tuosta sähköisestä tyhjyydestä. Tekee mieli mennä pois itsestään eikä pääse…

Tässä mielentilassa voi kävellä, kävellä penikulmamääriä…

Juuri eräänä tällaisena päivänä olin retkeillyt kauas aina kaupungin viimeisille ulkorajoille asti. Mutta palatessani olin itseni suhteen vain avuttomampi kuin ennen. Olin vain kävellyt itseni väsyksiin, siinä kaikki. Täytyi siis turvautua hyvien ihmisten apuun sittenkin. Päätin lähteä Liina Syvärin luo virkistymään, sillä hänen luonaan virkistyi aina.

Liina oli asianajaja ja monessa suhteessa merkillinen ihminen. Hän oli kirjanoppinut ja itseoppinut. Kansakoulunopettajana ollessaan hän oli lukenut ylioppilaaksi ja siitä vähitellen muiden töiden lomissa juristiksi. Hän oli niitä harvoja naisia, joilla on huumorin lahja, älyn ja tunteen vapauttava yliote itsensä ja muiden ylitse. Hänessä oli jotakin raikasta ja realistista. Outo olisi voinut luulla häntä pelkän aineen ja hyödyn palvelijaksi, mutta ne, jotka olivat tulleet hänen kanssaan johonkin tekemisiin, tiesivät kaikki, että tämän karun kuoren alla sykki kultainen sydän.

Ammattitoveriensa piirissä, jotka melkein poikkeuksetta olivat miehiä, nautti hän jakamatonta suosiota ja kunnioitusta. Oikein toverillista. He näyttivät unohtaneen, että hän oli nainen, eikä Liinan ulkonainen olemuskaan siitä seikasta erikoisesti muistuttanut. Ei hänessä tosin myöskään ollut mitään mielenosotuksellisesti sukupuoltaan polkevaa. Hänen ulkomuotonsa hukkui kaukaa katsoen niihin itsensä elättävien, käytännöllisesti puettujen naisten ylimalkaisiin tyyppeihin, joiden luku nykyään on legio. Mutta läheltäpitäin hän oli hyvin itsensä näköinen, hiukan hevosta muistuttava pään muoto, viisaat ja vilkkaat harmaat silmät, tumma, pehmeän-metallinen ääni.

Ei naisellisilla, vaan puhtaasti inhimillisillä ja yksilöllisillä ominaisuuksillaan herätti hän huomiota ja mieltymystä. Hänessä oli jotakin niin sanomattoman vapautunutta ja runsasta, varaa vaatimattomuuteen ja hiljaiseen hyvyyteen, varaa leikinlaskuun ja sukkeliin sotajuoniinkin.

Hän osasi nimittäin mestarillisesti käsitellä inhimillisiä heikkouksia, saattoi niitä käyttää, ei väärin, ei omaksi hyväkseen, vaan asianomaisten itsensä hyväksi. Hänestä kerrottiin monenlaisia hupaisia kaskuja. Sattui esimerkiksi tällainen tapaus:

Aamulla anivarahin jo hyökkää joku nuori rouva hänen luokseen. Mitä hän tahtoi? Avioeroa tietysti! Heti! Hänen miehensä oli uskoton, raaka, irstas, typerä, tyranni ja petturi pahinta lajia. Ei sekuntiakaan hän enää olisi saman katon alla sellaisen kanssa! Liina Syväri kuuntelee häntä suurella mielenkiinnolla ja ymmärtämyksellä. Tietysti. Se oli selvää se. Hän oli toki kuullut siitä, oli vakuutettu siitä, että tuo mies oli aivan ala-arvoinen olento, naurettava, hävettävä, tuomittava kaikin puolin. Ei kellään ollut niin huonoa miestä. Että hän oli voinutkin alentua menemään sellaisen kanssa naimisiin! Mutta silloinkos ääni kellossa muuttui. Nuori rouva käy tulipunaiseksi loukkaantumisesta. Kyyneleet nousevat hänen silmiinsä. Ei, tuo oli toki liikaa sanottu. Hänenkö miehensä olisi niin ala-arvoinen! Ei! Muiden miehet olivat kaikki vielä paljon huonompia ja tyhmempiä! — Ja neuvottelu päättyy siten, että avioeron hakijatar miestänsä ylistellen ja asianajajaan närkästyneenä kiireimmän kautta palaa takaisin kotiinsa. Ja Liina Syväri on tyytyväinen pieneen kepposeensa ja ajamansa asian tulokseen.

Sellainen oli Liina. Ja sellaisia kujeita saattoi hän tehdä, kun hän huomasi, että oli kysymyksessä vain turhanpäiväinen, itsekkyydestä johtunut hetken oikku, naisillekin, joiden asiaa hän muuten ajoi ja valvoi jos jonkinlaisissa lakivalmistelukunnissa.

Monta kertaa ihmettelin hiljaisessa mielessäni, mistä hän oli mahtanut saada tuon vaivattoman runsauden ja leikittelevän viisauden olemukseensa, kun hän kuitenkin oli saanut käydä elämässään sangen kovaa koulua ja sellaisten ihmisten sieluun jää tavallisesti aina joku pieni kiristymisen ja kutistumisen piirre joko katkeruuden ja suvaitsemattomuuden tai liikavaativaisuuden ja -sääntöperäisyyden muodossa. Liinalla oli mahtanut olla alun pitäin tavallista suuremmat luontaiset voimavarat.

Kenenkään päähän ei pistänyt kummastella sitä, ettei hän ollut naimisissa. Hän oli jo 40:n vuoden ikäinen eikä kukaan tiennyt kertoa hänen elämästään pienintä rakkausjuttua. Hänen vanhapiikuudessaan ei näyttänyt olevan mitään luonnonvastaista tai säälittävää. Hänen ruumiinsa ja sielunsa tasapainoisuus ei jättänyt mitään toivomisen varaa, hän oli mitä hauskin ja virkistävin toveri niin miehille kuin naisille ja sitäpaitsi tuntui hänen monipuolinen ja kirkas älynsä niin hyvin soveltuvan laajemmille liikkumis-aloille, että olisi ollut suorastaan synti toivotella sitä supistetuksi kodin piirin rajoihin.

Olin ajatuksissani tullut Liinan ovelle. Siinä vasta muistin, että oli par'aikaa tuomari Varjangon hautajaiset ja siis hyvin vähän luultavaa, että Liina olisi kotona. En tosin tiennyt, kuinka läheltä Liina oli tuntenut Varjankoa, mutta luultavasti ainakin sen verran, että hän ei voisi olla poissa hautajaisista.

Varmuuden vuoksi kuitenkin soitin ovikelloa.

Liina tuli itse avaamaan.

— Kas vaan, sanoin iloisesti hämmästyneenä, sinä oletkin siis kotona. Luulin jotenkin varmasti sinun olevan Varjangon hautajaisissa. Etkö tuntenut häntä?

— Tunsin kyllä.

— Oikein hyvinkö?

— Oikein hyvin.

— Sinulle ei siis sopinut?

— Ei.

— Häiritsenkö ehkä työtäsi?

— Et ollenkaan. Astu sisään vain. Oli päinvastoin hyvä, että tulit. Olen vähän kaihomielisellä tuulella.

— Sinäkö! Nyt lasket leikkiä. En ole koskaan nähnyt sinua vielä kaihomielisenä. Sinulla on ihmeellinen taito olla aina reipas.

— Tarkoitat, että Jumala on ottanut pois minun sielustani kaikki herkemmät säikeet, naurahti Liina johtaessaan minut huoneeseensa. Mutta onhan niitä sentään joitakin jäänyt, vaikka ne on täytynyt pitää kurissa. Ja on siinä ollut pitämistäkin. Mutta tänään on minun reippauteni laita vähän niin ja näin. On niin kummallista, kun ihmiset kuolevat, lisäsi hän hiljaa.

— Niin, vahinko sellaistakin miestä kuin Varjanko.

— Omasta puolestani, virkahti Liina, en tosiaan tiedä, pitäisikö minun pitää tätä päivää ilo- vaiko surupäivänä. Kenties sentään mieluummin ilopäivänä…

Katsoin häneen hämmästyneenä. Liina ei ollut ollenkaan itsensä näköinen. Hänen silmissään oli kaukainen ilme ja minusta näytti, että hänen huulensa värähtelivät pakotetun hymyn painosta.

— Mitä sinä oikein puhut? Ja mistä sinä puhut? Et suinkaan Varjangon kuolemasta?

— Siitä juuri, vastasi hän yksinkertaisesti.

Tunsin olevani arvoituksen edessä, johon minulla ei ollut oikeutta tunkeutua. Liinan kasvoilla ja äänensävyssä ja vielä enemmän sanojen sisällyksessä oli jotakin kaameaa…

Syntyi hetken vaitiolo.

— Tietysti on hirveätä puhua noin, jatkoi hän, mutta olen niin paljon kitunut ja kiusaantunut hänen vuoksensa… Asia on hyvin yksinkertainen. Olen sinulle selityksen velkapää, koska olen näin paljon sanonut. Näetkö, hän oli ainoa ihminen, jota minä maailmassa olen rakastanut. Nyt minun ei enää tarvitse tehdä sitä, ei ajatella häntä enää, koska hän kerran on kuollut. Ja se on minulle suuri helpotus…

Tyrmistyin yhä enemmän. Sillä niin kauan kuin olinkin Liinan tuntenut ja niin paljon kuin olinkin hänen kanssaan ollut, en koskaan ollut kuullut hänen puhuvan rakkaudestaan. Ja ellei se nyt olisi tapahtunut näin synkässä yhteydessä, olisin nauranut hänelle vasten kasvoja.

— Minä olen nimittäin rakastanut häntä aivan lapsesta asti, hetkestä hetkeen, päivästä päivään, vuodesta vuoteen. Se on ollut hirveän kuluttavaa. Aina taistella sitä vastaan nimittäin… Et tietysti ymmärrä tästä mitään ja hienotunteisuudesta et uskalla kysyä mitään. Mutta näen päältäsi, ettet usko yhtään sanaa. Siinä teet kovin väärin minua kohtaan, hymähti hän pienellä tragikoomillisella irvistyksellä. Mutta voinhan kertoa sinulle koko jutun alusta asti. Onhan sekin eräs tapa viettää hänen muistoaan tänään. Saan siten täydellisen tilinpäästön… Mutta istuhan oikein mukavasti ensin tuohon sohvan kulmaan. Se on pitkä historia nimittäin, tuo rakkausnekrologi. Mutta sinähän olet huvitettu sellaisesta.

Lapsuudestani olen jo ennen tainnut sinulle kertoa yhtä ja toista, mutta en aivan kaikkea, en ainakaan mitään, joka koskisi häntä, joka nyt on lakannut olemasta… Kuten tiedät, olen hyvin ahtaista oloista lähtöisin, joka suhteessa ahtaista. Meitä oli kymmenen sisarusta. Isä oli tyranni, oikea vanhan ajan jyrisevä Jehova, Moseksen laki kourassa joka hetki. Äidin hän oli nujertanut kokonaan. Tuo naisparka oli menehtyä työhön ja huonoon kohteluun ja sentään hän napisematta kantoi osansa ja palveli miestään kuin mitäkin korkeampaa olentoa. Hän ei ollut oppinut parempaa. Hän luuli kai, että niin piti ollakin, koska raamattukin sen vahvisti. Mutta minuun tällä jumalansanalla tehostetulla ruoskalla oli aivan päinvastainen vaikutus. Se herätti minussa arvostelun ja kapinan hengen ja tässä minua auttoi ja kannusti juuri Soini Varjanko.

Varjanko oli sen kirkonkylän läheinen kartano, jossa minun isäni pieni sekatavarakauppa oli. Ja minä sain kesäisin olla kartanossa aputyttönä, kun siellä oli vieraita ja minä olin kansakoulusta vapaa. Ihailin Soini Varjankoa siihen aikaan kovin, kuten ainoastaan pieni oppimaton maalaistyttö voi ihailla nuorta, kaunista, ylhäistä ja hyvää herraspoikaa. Tiesin, että aina kun tarjosin hänelle kahvia, punastuin hiusrajaani myöten. Ja sydämeni tykytti aivan haljetakseen, kun vain näinkin hänet kaukaa.

Kun Soini tuli ylioppilaaksi, pääsin minä juuri kansakoulusta. Sinä kesänä, luulen minä, tulimme oikein personallisuuksina toistemme tietoisuuteen ja meidän välillemme syntyi jonkinlainen haaveellinen suhde. Hän lainaili minulle kirjoja, minä luin ne, sitten keskustelimme niistä ja niiden yhteydessä kaiken maailman asioista yleensä. Hän oli terveellinen vastapaino kotini ahdistavalle hengelle ja hän itse nähtävästi otti tämän vapauttavan ritarin tehtävän hyvinkin juhlallisesti, nuoruuden pilviä tapailevalla ihanteellisuudella tai ainakin jonkinlaisena vastikkeena tälle kaipuulle.

Meillä oli iltaisin pieniä, salaisia kohtauksia kartanon lähellä erään lehdon liepeellä. Siellä oli aina yksinäistä ja hiljaista. Toisella puolen oli kartanon karviaismarja- ja mansikkamaat, toisella puolen laajat vienosti lainehtivat pellot, joissa ruisrääkkä vain silloin tällöin äännähteli. Ja ilmassa oli kosteisen niityn ja maan huumaavaa tuoksua… Kaikki tuo on väkevänä painunut aistimuksiini ja yhtyy erottomattomasti noihin kaukaisiin muistoihin. Sen jälkeen eivät suvet mielestäni ole enää tuoksuneet milleen… Sinä suvena en ollut enää kartanon palveluksessa. Kirjat olivat se salakuljetus, joka ylläpiti siltaa välillämme. Niin viatonta se oli. Mutta silloin sai isäni tietää tästä. Hän löi minut melkein puolikuolleeksi käyttäen Soinista ja minusta sanoja niin hirmuisia, että niitä ajatellessa vieläkin kauhun väreet riipovat selkäpiitäni.

Silloin oli syksy. Soinin piti juuri lähteä pääkaupunkiin ja melkein henkeni hinnalla sain vielä varastetuksi pienen hetken tälle minun mielestäni elämäni hyväntekijälle, josta sentään johtui niin paljon pahaa…

Me painuimme sillä kertaa kauas metsään. Maailman kauneus ympärillämme oli suurempi kuin koskaan. Hetken tärkeys ja kesäyön riuduttava ihanuus kohotti tunnelmaamme kovin. Muistan, että itkin, että loukatun oikeudentunnon, hullun tuskan, rakkauden, epätoivon ja kiitollisuuden kyyneleet tippuivat silmistäni sammaleihin ja että lopuksi tämän purkautumiseni vallassa kiersin käteni hänen kaulaansa ja nyyhkytin hänen rintaansa vasten… Hän silitteli suojelevasti hiuksiani ja puhui lohduttavia ja rohkaisevia sanoja, jotakin vapaudesta ja itsenäisyydestä, suuresta elämäntehtävästäni, asettaen pienen kohtaloni jollakin lailla maailman kaikkeuden ikuisen taistelun merkkeihin. Mahtoi hän tuntea itsensä tärkeäksi silloin. Ja entä minä sitten! Mutta se vain on varma, että tällä hetkellä oli merkityksensä koko minun elämääni nähden. Taistelun ja sisäisen sankaruuden vaatimus syöpyi silloin ikipäiviksi sieluuni.

Tietysti oli tätä epämääräistä sankaruutta korostamassa sillä kertaa mitä herkin ja romantisin tunnelma molemmin puolin. Varjanko nypläsi siinä kivellä istuessaan tuohesta pienen rasian ja antoi sen minulle sanoen: "Minä panen siihen sydämeni; niinkauan kuin sinulla on tämä, on sinulla myös minun sydämeni." Luonnollisesti oli se vain tulistetun ja lapsellisen leikittelevän mielikuvituksen oikku. En luule, että hän rakasti minua. Mutta usko tai et, niin on se rasia minulla vieläkin tallessa. Sen olen kuljettanut kaikissa elämänkohtaloissa mukanani kuin minkäkin talismaanin. Se vasta on ollut epämukavaa ja sitäpaitsi, kuten tiedät, kokonaan vastoin tapojani ja taipumuksiani. Mutta joku ihmeellinen voima on estänyt minua heittämästä sitä pois. Varjanko ei ole koskaan tiennyt mitään tästä taikauskoisesta kultista. Luultavasti hän heti unohti koko asian. En ole tuota pyhäinjäännöstä kelleen näyttänyt, mutta et tietysti usko, ellen näytä.

Liina meni nauraen toiseen huoneeseen. Hänen olentoonsa oli tullut kaikkea tätä kertoessa jotakin suloista ja tyttömäistä, jotakin, joka antoi aavistuksen eräästä kokonaan toisenlaisesta Liinasta. Koetin mielessäni kuvitella, millainen hän oli mahtanut olla siinä viidentoista korvilla, kädet jonkun ihmisen kaulassa, itsetiedottomasti nyyhkyttävänä, tuo nyt niin kookas ja ryhdikäs varsi vielä hentona, kääntyvänä vitsanvarpana, juuri sellaisena kauneustyyppinä, jona miehet niin kernaasti tahtovat nähdä naisen voidakseen ohjata häntä mielensä mukaan, taittaa ja taivuttaa… Omituista…

Samassa tuli Liina takaisin. Hänellä oli todellakin kädessään pieni suljettu tuokkonen.

— Tässä se on. Näet, että puhun totta. Kuka sitä uskoisi minusta! — Varjangon tapasin senjälkeen vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Hän oli silloin jo naimisissa ja minä olin ylioppilas. Jätin nimittäin myös samana syksynä vielä synnyinseutuni. Isäni tyrannius inhoitti minua liiaksi ja Varjangon sanat ja kuva olivat myös liiaksi syöpyneet mieleeni jäädäkseen seurauksetta. Sitäpaitsi veti minua vastustamaton halu luku-uralle.

Hankin itseni seminaariin. Nuoruuden innostuksella ja voimalla elätin itseni yht'aikaa kuin opiskelin. Samaa menettelytapaa on minun sitäpaitsi täytynyt käyttää myöhemminkin. Sittemmin kansakoulunopettajaksi päästyäni taas jatkoin lukemisiani ja tulin ylioppilaaksi. Ja niin eteenpäin. Erinäisestä yhteiskunnallisesta toiminnasta, johon elämäni varrella olin tottunut ja joka kiinnitti mieltäni, sain toimeentuloni, usein kyllä sangen niukan ja vaikeasti ansaitun, mutta naisen tavanmukainen avuttomuus ja riippuvaisuus ja hänen yhteiskunnallisesti orjuutettu asemansa harmitti minua siksi paljon, että siitä sain sisua ponnistella. Muistin myös omaa kotiani ja kaikkia niitä vääryyksiä, joita siellä olin nähnyt, ja silmäni aukenivat yhä enemmän ja enemmän huomaamaan niitä vaikeuksia, jotka kohtaavat naista joka askeleella hänen tavoitellessaan itsenäistä ansiotyötä ja ihmisarvonsa mukaista olotilaa tässä maailmassa, joka toistaiseksi on pelkkien miesten luoma miehiä varten… Siten jouduin lopulta tälle riitojen ja rikosten tantereelle, jolla nyt olen…

Liina vaikeni hetkeksi katsoen miettiväisesti eteensä.

— Mutta ethän toki tuolle pienelle, haavemaiselle tunteellesi varhaisen nuoruutesi päivinä voi antaa rakkauden nimeä. Johan sen arvasinkin. Kyllä sinä tiedät kaiken muun, mutta et sinä rakkaudesta mitään tiedä. Ei se tuollaista ole. Heikkoutta ja tuhmistumista se on useimmassa tapauksessa ja siihen sinä olet aivan liian viisas ja voimakas, pilailin.

— Äläpäs hätäile, hymyili Liina. Se historia ei ole vielä lopussa. — Niin, kymmeneen vuoteen en tosin nähnyt häntä tuon selkäsauna-tapaamisen jälkeen, mutta sillä ajalla en hetkeksikään häntä unohtanut. Aika riensi nopeasti työssä, mutta juuri hänen henkikuvansa kannusti työtäni. Tahdoin vielä kerran maailmassa yllättää, hämmästyttää hänet, tehdä itsestäni jotakin erikoista ja sillä kiittää häntä siitä sysäyksestä, jonka hän kerran oli minulle antanut.

Kun tulin ylioppilaaksi ja pääkaupunkiin, olin jo jotensakin vanha. Varjanko oli silloin ulkomailla, joten en tavannut häntä heti Helsinkiin asetuttuani. Ja sitten kun myöhemmin tapasin hänet, oli hän jo naimisissa, kuten äsken mainitsin.

Se ei mitenkään muuttanut sisällistä suhtautumistani häneen, ei edes ollut erikoisempi pettymys minulle, sillä en koskaan ollut mitään avioliittoa kuvitellut rakkauteni päämääräksi. Olinhan nähnyt niin tarpeeksi sen laitoksen varjopuolia, enkä koskaan ole voinut sulattaa sitä traagillista hullunkurisuutta naisissa, että nämä, ollen kykenemättömiä itse hoitamaan itseään tai huonosti palkattuina, ottavat vaikka melkein minkä miehen hyvänsä päästäkseen vain tuosta edes ulkonaisesti turvatusta vankilan portista sisälle. Usein ajattelen: heillä on sellainen kohtalo, minkä ansaitsevatkin!

Niin, sitten kyllä tapasimme toisemme. Ja siitä vasta alkoi varsinainen kiusaukseni. Ajattele, miten kummallista. Varjanko rakastui minuun nyt. Oikein vakavasti. Hänen vaimonsa oli hänelle henkisesti kaukainen olento, ylellisyysesine, jonka hän oli ottanut hetkellisen hekuman pohjalta. Hän oli hyvissä varoissa, ansaitsi hyvin, antoi vaimolleen kaiken, mitä tämä suinkin toivoi ja hän toivoi etupäässä hienoja pukuja ja ulkomaanmatkoja ja oleilikin paljon kansainvälisissä kylpypaikoissa. Mutta yhtä hän ei voinut tarjota vaimolleen, sanoi hän, onnea. Sillä hän ei rakastanut häntä ja vaimo vaistomaisesti tunsi sen. Lukemattomia kertoja rukoili hän minua, että suostuisin ottamaan hänet elämäntoverikseni. Hän lupasi hyvittää vaimolleen erehdyksensä ja siitä johtuvan mahdollisen menetyksen kaikella, mikä suinkin oli hänen vallassaan. Kuvaili kaunista yhtiökumppanuuttamme, puhui ihanista menneisyyden muistoista ja tulevaisuuden toiveista, kysyen ja rukoillen, enkö voisi edes vähän, vähän pitää hänestä. Myönsin ystävyyteni, kielsin rakkauteni. Se oli hirveää, kun kuitenkin juuri tätä hetkeä olin tavallani odottanut koko elämäni.

— Mutta miksi, miksi Herran nimessä sinä sitten teit niin?

— Tiesin, kuinka paljon hänen vaimonsa piti hänestä, enkä tahtonut tehdä häntä onnettomaksi.

— Mutta jos hän oli onneton joka tapauksessa, muutenkin.

— Mutta minä en puolestani tahtonut olla lisäämässä hänen taakkaansa. En voisi elää, jos tietäisin, että joku ihminen, minun tähteni, minun tieten tahtoeni kärsisi.

— Varjangon rouvaa säälit, et ollenkaan häntä itseään, jota kuitenkin sanot rakastaneesi. Hän kai teistä kolmesta sittenkin eniten kärsi.

— Kenties. Mutta hän olisi tullut kärsimään vielä enemmän, jos olisin ottanut hänet, siitä olen varma. Tuon kolmannen ihmisen onnettomuus olisi myrkyttänyt minut ja minä hänet. Asia ei, näes, ollut enää autettavissa. Mutta minä olin ainoa, joka näin sen, ja siksi minun täytyi pitää suuni kiinni. Salata rakkauteni, tarkoitan. Sillä jos sen olisin tunnustanut, olisi kaikki ollut hukassa. Meillä ei olisi sitten enää ollut voimaa vastustaa sitä. Koko sotajuoneni keskittyi siis tähän herrani ja mestarini kieltämiseen ja itseni valmistamiseen sitä varten. Sitten kun tuli todellakin se ratkaiseva kohtaus, se suuri hetki, se joko tai, myöskin kaikkine romantisine polvennotkistuksineen ja kuolemanvarjoineen kuten hyvässä teatterissakin, niin olin myös valmis. Sanoin suustani kaiken, mikä suinkin puolustuspuheeksi kelpasi tai jotenkin näytti kelpaavan päätökseni päteviksi vaikuttimiksi. Sanoin, että olin jo liiaksi tottunut itsenäisen, yksinäisen naisen asemaan mennäkseni naimisiin, etten koskaan voisi ottaa miehen nimeä enkä alistua hänen edusmiehyyteensä, niinkuin laki sääsi, en myöskään tehdä lainvastaisesti, koska olin lakimies, että yleensä siis jo sinään koko avioliitto minulle oli mahdoton, että en koskaan, ollen epävalmiin ajan epävalmis lapsi, voinut saavuttaa täydellistä onnea, en täydellistä hengen ja ruumiin kehkeytymisen sopusointua, koska en tällaisena aikana, jota niin usein oli väärin käytetty nöyryyttämään naista, voinut ajatellakaan tulla äidiksi… En enää muistakaan, mitä kaikkea sanoin, mutta siihen malliin puhuin. Ja tosiaan näin, että se vakuutti hänet tarkoitusperäni rehellisyydestä. Hänkin huomasi, että välillämme kaikki lähempi suhtautuminen oli mahdotonta. "Minä tulisin kuitenkin aina kaipaamaan sitä toista Liinaa, sitä pikkuruikkuista, joka kerran kesäisenä iltana kauan sitten kiersi kädet minun kaulaani," sanoi hän. "Minä tulisin aina ikävöimään sinua, vaikka olisit kuinka lähellä, niinkuin nytkin. Ja se katkeroittaisi elämäni, pahemmin vielä kuin entinen. Kadun vain sitä, että en silloin kerran, aikoinaan, osannut tarttua onneeni kiinni. Nyt se on liian myöhäistä. Vaikka toiselta puolen olen tullut jo niin epäitsekkääksi, että iloitsen sinusta sellaisena kuin olet, kuin nyt näen sinut tuossa edessäni, noin kokonaan täysi-ikäisenä, noin kypsänä, noin varmana itsestäsi, iloitsen niin paljon, etten tiedä, olisinko iloinnut enemmän edes pikku Liinasta."

Näin hän puhui. Se oli elämäni suurin kiusaus. Ja minä pikku Liina, joka seisoin siinä ja värisin vielä entiselläni, vastasin, että olin hänen työtänsä. Ja hän vannoi ja vakuutti, että oli tehnyt minut tietämättään, tahtomattaan.

Siihen se suuri kohtaus päättyi.

— Etkö ole sen ratkaisua koskaan katunut?

— En, en katunut suorastaan, sillä en olisi kuitenkaan voinut menetellä toisin, mutta kärsinyt, aivan hirvittävästi. Sitä ei kukaan tiedä, miten paljon ihminen voi kärsiä. Monena yönä kun en saanut unta, olisi tehnyt mieleni huutaa. Eikä se ajan mittaan ollenkaan vähentynyt, pikemmin päinvastoin. Vaikka käytin kaikkia keinoja. Aina oli hän vain mielessäni. Liekö sen vaikuttanut hänen ajatuksensa, vai mikä. Koetin tappaa rakkauttani silläkin, että muistuttelin itselleni Varjangon epämiellyttäviä, huonoja puolia. Sillä en ollenkaan ihannoinut häntä enää samoin kuin lapsena. Löysin hänessä vikoja kosolta, sellaisiakin, joita syvästi paheksuin. Niitä pidin oikein tahallani silmieni edessä pitkinä unettomina öinä. Kaikki turhaa. Ajatuksilleen ei ihminen voi mitään. Voi kyllä rajoittaa niiden ulkonaiset liikkumismahdollisuudet, estää ne tulemasta tuhoisiksi, pitää ne siveellisen toiminnan rajoissa, mutta ne vaivaavat ja vallitsevat sittenkin ihmisen sielua. Ja sen tuomio-istuimen edessä, joka näkee sydämeen… Niin, tuomittakoon minua kuinka paljon tahansa, en voinut muuttaa sitä asiaa. Minä rakastin häntä, tahdoin itselleni häntä yhä… Vaikka en totellutkaan tätä tahtoa. Mutta luulen, että suurin osa minua oli mukana tahtomassa… Ja vähällä oli, etten antanut perään. Aloin jo lopulta luulla, että se oli välttämätön Sallima, joka siten kolkutti ovelleni. — No nyt häntä ei ole enää. Kiusaus on lopussa, kaikki on lopussa…

Ymmärrät, että en voinut tänään olla siellä hänen haudallaan. Se olisi ollut liian vaikeaa. Olisin ehkä vielä, nyt kun kaikki on onnellisesti ohi, kavaltanut elämäni tuskan.

Niin voi ihmisellä olla salattuja kipuja. Monta kertaa, kun kuulen jotakin kehuttavan onnelliseksi, muistan sitä. Jokaisella voi olla oma näkymätön osansa elämän vaikeudesta. Olen niin realistinen, että mielestäni leipävaikeus on kyllä ensimäinen, joka on voitettava, mutta ei sekään vielä vapauta ihmistä. Mikä nyt on minunkin? Liikkeeni käy hyvin, minulla on leipä, on hyvä asunto, on ympäristöni myötätunto, on riippumaton asema ja elämäntehtäväkin sellainen, joka antaa minulle tilaisuuden toimia verrattain vapaasti, tehdä hyvää kykyni mukaan. Ja välistä minusta kuitenkin tuntuu, että tämä kaikki ei ole mitään, että jotakin oleellista puuttuu minulta, etten koskaan ole saanut elää omaa elämääni oikein täydesti, että jokin tärkeä on korvaamattomasti, auttamattomasti mennyt piloille. Niin kiittämätön olen. — Sellaista se on, kun on huono onni rakkaudessa, hymähti hän sitten puoliksi surullisesti, puoleksi leikillisesti.

— No sitä parempi onni muussa. Ja onhan sekin jotakin.

— On kyllä. Elämässä on niin paljon muuta kaunista ja elämisen arvoista, sen tiedän. Mutta välistä täytyy minun tuota oppia kovakorvaiselle sielulleni aivan tyrkyttämällä tyrkyttää. Jospa tietäisit, kuinka kauniita ylistyspuheita minä sille pidän silloin omasta ammatistani ja sen tärkeydestä. Ja onhan siinä vähän perääkin, vaikka juridiikan ja juristien ala on laaja, siinä on tilaa niin hyvälle kuin huonollekin toiminnalle. Huonompilahjaiset ja omaltatunnoltaan karkeammat tulevat tavallisesti hallintovirkailijoiksi, useinkin vanhoihin, mädäntyneihin virastoihin, joissa he joko nukkuvat elämänsä pois tai, mikä pahempi, joutuvat suuresta palkasta palvelemaan hyvinkin epäiltäviä ja lainvastaisia yrityksiä… Meistä muista, meistä parempilahjaisista, Liina viittasi nauraen itseensä, tulee sitten tällaisia, asianajajia, rimpuilijoita, valiokuntien istujia ja joskus uusien hallitusmuotojen järjestäjiä, joista kaikista toimituksista ei tietysti roistous myöskään ole pois- suljettu. Tilaisuutta siihen on riittävästi ja että tätä tilaisuutta myös ahkerasti käytetään, siitä on kyllä esimerkkejä. Mutta joka tapauksessa se on sentään liikkuvampaa ja inhimillisempää kuin virastoissa istuminen. Minä olen hyvin huvitettu työstäni, sen kautta pääsee niin lähelle elävää elämää, näkee monenlaista, oppii tuntemaan ihmisiä, tunnustelemaan ajan valtimoa. Se tempaa mukaansa, vetää samaan teon ja liikkeen valtakuntaan, estää uneksimasta turhia, tarkoitan, panee uneksimaan realistisesti. Tulee kiire muuttaa kauniit unelmansa todellisuudeksi. Vaikka sangen vähän sitä voi tälläkään alalla. Laki ja lakitiede ovat vain käyvän moraalin tarkistajia, siveellisen keskitason mittareita ja voimassapitäjiä, ne osoittavat mihin saakka jonkun suuremman yhteistön oikeudentajunta on kehittynyt, mutta niiden asia ei ole uneksia esiin uusia ihanteita ja suuria ajatuksia eikä edes tehdä oikeutta niiden esiin-uneksijoille. Sillä sellaiset ovat tavallisesti aina yksinäisiä ilmiöitä, joku ajattelija, runoilija, filosofi, ja sellaisina poikkeuksia yleisesti säännöstä, silloinkin, kun he ovat sillä suurella, terveellä keskitiellä, josta kaikki muu ihmiskuntakin vielä kerran tulee kulkemaan perästäpäin, yllättäen, jopa sivuuttaenkin heidät. Mutta heitä varten ei voi lakia luoda, se ei sopisi muille. Kehityksen lumiauran kärjessä olevan täytyy tyytyä tekemään oikeutta itse itselleen ja pysyä pystyssä oman sisäisen uskonsa ja tunnustuksensa voimalla. Sille asialle ei voi mitään. Ja siten kai säilyy traagillinen kauneus maailmassa niin kauan kuin maailmakin säilyy. Mutta joka hetki on olemassa myös laillisen järjestyksen ja turvallisuuden piiriin talutettavia ihanteita, sellaisia, jotka jo ovat saavuttaneet niin suuren kannatuksen ja käyttökelpoisuuden, että ne jo käytännöllisistäkin syistä tarvitsevat lain suojaa, siis uusien lakien muodostamista. Nykyään etenkin on paljon sellaisia. Kaikki naisia koskevat asetukset ovat kerrassaan vanhentuneita. Ja jos asioita jotenkin voi auttaa, niin väärin on seisoa niiden edessä silloin kädet ristissä.

Joten on siis järkevällä ihmisellä muutakin tekemistä kuin surra sitä, että ei ole päässyt rouvaksi, huudahti Liina lopuksi hänelle tavallisella hilpeällä reippaudella. Ja jollei tuo Varjangon juttu olisi vaivannut minua lapsuudesta asti, olisin jo ruvennut uskomaan "vaarallisen ijän" hirvittäviin vaikutuksiin tai luullut itseäni vanhuuden höperöksi…

— Höperöä oli se, ettet ottanut häntä, kun kerran pidit hänestä. Mutta eiköhän syy vain ollut siinä, että sittenkin pelkäsit rouvuuden mukana tulevaa holhoustilaa.

— Ei, ei, kyllä siinä oli muutakin. Se asia oli niitä, joita ei mitenkään voinut auttaa… Ja kyllä sillä rouvuudellakin kai olisi ollut harminsa. Rouvuudesta muistan, että tässä eräänä päivänä muuan tuttavani välttämättä tahtoi minua jälleen kirjoittamaan "rouva" ja "neiti" nimistä. Hänellä oli ollut huono onni koko päivän. Joka paikassa oli häneltä kysytty, oliko hän rouva vai neiti, puodissa, kähertäjällä, poliisikamarissa, josta hän haki lupalippua lamppuspriin ostamiseen. Mitä ne sillä tiedolla tekevät, hävyttömät urkkijat, raivosi hän. Se kuuluu minun yksityiselämääni. Milloin miehelle sanotaan: 'herra nainut mies ja herra naimaton mies!' Selitin, että oli kysymys siitä, oliko hän holhouksen-alainen vai täys-ikäinen, jolloin hän sydämmystyi vielä enemmän. Pitikö sitä lain halventavaa pykälää joka paikassa huomauttaa. Silloin kun sitä ei tarvittu. Ja joka oli sitäpaitsi valheellinen. Sillä hän holhosi miehensä, eikä päinvastoin. Kyllä sieltä tuli. Ja sehän on ymmärrettävää. Hän oli oikeassa. Ajattele, kuinka paljon pahaa, miehen ja naisen välistä keskinäistä onnettomuutta välttyisi, jos asia olisi toinen. Jos nainen holhoaisi edes oman omaisuutensa. Kuinka paljon raha- ja ruumiskauppoja silloin menisi tyhjiksi, kuinka paljon sieluja pelastuisi! Sillä kapitaali on myrkky, pahempi kuin alkohooli, nykyaikaisessa yhteiskunnassa vielä kamalammin käytetty. Jokaisen perijättären otsalla pitäisi olla kirjoitus: myrkkyä. Sillä kuinka monet heikot ihmisparat myyvät sielunsa autuuden ostaakseen rahaa. Rahaa, jonka oikeastaan pitäisi olla tehtyä työtä, esperantoksi, yleistajuiseksi, muutettuna. Perintö pois!

Liinan tumma, metallinen ääni alkoi saada kuuman vetävän värin. Sain pienen käsityksen siitä väkevästä personallisesta vaikutuksesta, siitä itsensä vaakalautaan panemiskyvystä, mikä tällä asianajajalla mahtoi olla oikeussalissa.

— Työtä on paljon, kaukonäköjä aukenee joka suuntaan ja elämä on niin lyhyt. Jos edes saisi tulla katsomaan tänne työnsä jälkiä, aina sadan vuoden perästä. Mutta ei. Kuolema, se on jotakin hirveätä. Ei koskaan, koskaan saa nähdä…

Liina peitti käsin kasvonsa.

— Olen hyvin iloinen, että tulit, sanoi hän. Tämä päivä on ollut minulle niin vaikea. Työstä ei olisi tullut mitään kuitenkaan.

— Toisten päivät kuluu hukkaan ilman mitään syytä, niinkuin minun. Ilman sinua olisin tänään jäänyt kovin köyhäksi…

— Niin, jatkoi Liina vilkastuen, onhan siinä tosiaan pieni romaanin aihe, tuossa, mitä olen kertonut. Se taitaa olla hyvinkin uudenaikainen tapaus, että joku ei mene naimisiin sen kanssa, jota hän rakastaa, jotta hän ei tekisi rakastettuaan onnettomaksi. Siihen voit vielä jatkaa, että hän sensijaan menee naimisiin jonkun toisen kanssa, jota hän ei rakasta ja jonka hän sentähden voi tehdä onnelliseksi. Sellaisiahan ne ovat ne teidän nykyaikaiset romaaninne, jos olen oikein ymmärtänyt? Vähän monimutkaisia?

— Sinusta tulee vielä monimutkaisempi tapaus ole varma siitä: että joku ei mene naimisiin rakastettunsa kanssa, jotta hän ei tekisi onnettomaksi sitä, joka tekee onnettomaksi sen, jota tämä ensimainittu joku rakastaa. Jos olen oikein ymmärtänyt?

— Ole jo hulluttelematta, nauroi Liina. Mutta jos kerran noin rupeat väärentämään asioitani, niin muista välttämättä sitten myös väärentää nimenikin, ettei liikkeeni kärsi.

— Tietysti.

Jonka olenkin tehnyt.

MUODONVAIHDOKSIA

1.

Tasaisella, palmujen varjostamalla kattoparvekkeella istuu nuori pari kuunnellen ulkoilmakonserttia.

He ovat häämatkalla.

Nuori mies istuu hieman syrjässä piirtäen vaimonsa kuvaa. Tämä istuu pää käsien varassa katsellen värikkäillä lyhdyillä valaistun puutarhan ihmisvilinää allaan.

— Miten kaunista, Jaakko! sanoo nuori rouva. Näetkö, kuu nousee juuri. Noiden tummien puiden takaa…

— Sinä, Leila, olet sentään kaunein kaikesta!

— Se on onni, joka kaunistaa! Mitä ne soittavat nyt?

Mies katsoo ohjelmaan.

— Jonkun ranskalaisen säveltäjän "Kuolemantanssia"…

— Miten kaunista!

— Minusta he voisivat soittaa jotakin iloisempaa. Mielestäni pitäisi koko maailman iloita kanssamme! Minä olen niin onnellinen, onnellinen ja pääni on täynnä niin huimaavan suuria suunnitelmia!

— Sitten kun minusta tulee oikein suuri laulajatar, laulan kaikille noille tuhansille tuolla…

— Ja kun minusta tulee oikein suuri taiteilija, asetan näyttelyn joka maailmankaupunkiin…

— Ja sitten asetumme ulkomaille kokonaan.

— Ja omistamme oman talvipuutarhan Rivieralla.

— Ja kesähuvilan Suomessa, oikean pienen hovin, jonne voimme kutsua vieraita.

— Ensimäisen audiensin ystävillemme voimme antaa jo Seurahuoneella, jossa tietysti asumme matkan varrella.

— Ja minulla on kaksivaljakot, niinkuin suurilla laulajattarilla ulkomaillakin, ja lakeija…

— Ehkä vielä silkkiloiminen sylikoira polvilla. He nauravat.

Ja astuivat alas parvekkeelta toistensa käsipuolessa, silmät säteilevinä, pää pystyssä, niinkuin heillä jo olisi tuo kuviteltu maailman ihanuus omanaan. Kaksi onnellista! Heillä on toisensa.

2.

Uusi kesä.

Leila ja Jaakko Reiniö ovat illastamassa Kaivohuoneen verannalla. On kesän kuumin ja kuollein aika.

He katselevat puhumattomina eteensä.

— Katsohan tuonne merelle, Leila. Kyllä täällä Suomessakin sentään voi olla ihmeen kaunista!

Leila tuijottaa itsepäisesti eteensä.

— Katsopas, nyt juuri liukuu suuri purjevene ohitse. Katso pian!

— En jaksa.

— Etkö voi hyvin, Leila?

— En.

— Mikä sinua vaivaa?

— Minua vaivaa kaikki.

— Minäkin?

— Niin, ja etupäässä juuri sinä!

— Olenko ehkä jollakin pahoittanut mieltäsi? Suo anteeksi.

— Minä en suo anteeksi mitään, sinähän tiedät sen. Olen sanonut sen sinulle tuhat kertaa.

— Tarkoitukseni ei ollut suututtaa sinua.

— Tarkoititpa tai et, kun kerran suututat minua, niin suututat. Sitäpaitsi teet sitä aina, joka hetki.

— Mutta jumalan nimessä, sano sitten millä?

— Kaikella. Koko sinun olentosi kiusaa minua. Tapa millä puhut, kävelet, ajattelet, tunnet…

— Ja kuitenkin olen koettanut olla sinulle mieliksi kaikessa… Minähän en muuta toivo, kuin että sinulla olisi hyvä olla, Leila.

— Sepä se onkin juuri pahin. Sinun mielittelysi tekee sinut aivan kerrassaan sietämättömäksi.

— Minkälaiseksi sinä sitten minut tahtoisit?

— Miten typerää! Sinä olet, mikä olet, siinä kaikki. Ei sille mitään voi!

Leila kohottaa ylenkatseellisesti olkapäätään. Jaakko tarttuu hänen käteensä.

— Älä kiusaa minua!

— Minä en ymmärrä sinua…

— Et, et milloinkaan.

— Ja eihän siitä ole vielä niinkään pitkää aikaa, kun sanoit minun ymmärtävän sinut aina… Tämä on hirveää.

— Tämä on hirveää.

— Mutta mistä tämä johtuu, tämä ainainen kuolemansähkö ilmassa nykyään?

— Minä en jaksa olla aina vain kahden sinun kanssasi!

— Sinun olisi pitänytkin mennä maalle. Täällä tulee liian ikävä sinulle. Jospa edes olisi jossakin suurkaupungissa, niin voisimme täyttää joutohetkemme jos jollakin hauskalla.

— Sen hauskan pitää tulla sisältäpäin. Mutta sinä olet tyhjä, haet sitä aina ulkoapäin!

— Entäs sinä itse sitten! Vaikka kyllä myönnän, että toimistossa tylstyy.

— Miksi rupesit sitten sanomalehtipiirtäjäksi! Onko tuokin nyt taiteilijan arvoista!

— Mistä ne rahat muuten tulisivat!

— Niitä ei tule tarpeeksi kuitenkaan. Ei koskaan ole varaa mihinkään! Ei koskaan pääse mihinkään. Ennen, kun en ollut naimisissa, minua tultiin hakemaan, tarjottiin illallisille ja ajeluille. Ja nyt! Kukaan ei uskalla tulla, kun sinä olet ovella kuin mikäkin Kerberos. Kaikki unohtavat että rouva Reiniö on sama kuin Leila Kankainen. Se on sinun syysi. Sinä tapat taiteenikin. En voi enää laulaa, ääni tarttuu kurkkuun kiinni. Koko into ja innostus on poissa!

— Ja sekin on minun syyni!

— Sekin! On! Sinä olet tehnyt minusta toisen ihmisen!

Mies katselee vaimoaan ensi kerran arvostelevasti. Hän on tosiaan toinen. Hän on ruma, häijy ja lahjaton. Kuinka on hän kerran erehtynyt katsomaan häntä toisilla silmillä?

3.

Kevät-ilta.

Vaimo tulee ulkoa vieno puna poskilla, silmät loistavina, pujahtaen kiireesti huoneeseensa ja sulkien ovensa lukkoon.

Mies koputtaa ovelle.

Ei vastausta.

Hän lyö nyrkillään, niin että saranat tärisevät.

— Avaa!

— No mikä on hätänä! Oletko aivan hullu! Anna minun olla rauhassa!

— Sitä rauhaa saat hakea muualta, et minun talostani!

Vaimo ilmestyy pahantuulisena ovelle. Mies tarttuu häntä kovasti ranteeseen.

— Missä olet ollut?

— Mitä se sinuun kuuluu?

— Kuuluu sen verran, että aijon tehdä lopun tästä!

— Mistä!

— Kaikesta. Minä en huoli sinusta enää. Mene niiden syliin yöksi, joiden kanssa olet päivätkin. Ja maksakoot he sinun ylläpitosi. Miksi minä sitä tekisin?

— Oh, vahingonkorvaukseksi menetetystä taiteilija-urastani.

— Ja kuka maksaa minulle minun menetykseni? Sinusta ei ikinä olisi tullut mitään. Pienestä ensimenestyksestäsi saat kiittää ensikertalaisuuttasi. Mutta minulle oli taiteeni rakas, ja minulla oli kykyä ja innostusta ja minun täytyi jättää se palvellakseni itsekästä, hullun tuhlaavaa, arvotonta naista. Rahaa, rahaa, mistä saisi rahaa, on ollut ainoa ajatukseni, senjälkeen kun sinä sait minusta vallan. Ja miten sinä käytit sitä valtaasi! Häpeällisesti, tyrannimaisesti. Sitäkö varten minä olen saanut tehdä kaikki uhraukseni, että sinä pukisit itsesi kauniiksi muille! Minä en näe sinua enää koskaan, et hoida taloutta, et ansaitse mitään, et viitsi laulaa, et antaa etkä ottaa tunteja. Kokoat ympärillesi irrallisia ihailijoita…

— Niin, kun sinä et enää rakasta minua! Etkä ole koskaan rakastanutkaan. Himoitsit ainoastaan…

— Jos himoitsin, niin himoitsin sinusta äitiä lapsilleni. Mutta sinä olet turhamainen raukka. Älä syytä taidettasi. Sinulla ei ole enää mitään tekemistä sen kanssa.

— Sinä olet vieroittanut minut siitä.

— Minä vieroitan myös itseni sinusta. Hoida itsesi siis, tee mitä tahdot…

— Nyt tahdot hyljätä minut, kun ensin olet katkaissut elämänurani…

— Minä halveksin sinua niin, etten viitsi vastata.

— Ja minä vihaan sinua.

— Miksi siis asumme saman katon alla? Erotkaamme! Ja maksa sitä ennen oma osasi talousmenoista. Et ole ollut minun vaimoni enää pitkiin aikoihin…

— Millä minä maksan? Minun taiteeni ei elätä minua!

— Ei minunkaan. Mutta on täytynyt elää kuitenkin, tehdä muuta, joka elättää. Ja olisi se mennytkin, ellet sinä olisi tehnyt elämääni sietämättömäksi. Mene! Minä en kadehdi sitä, joka saa sinut!

Mies menee huoneeseensa joka edelleen on karu ja yhtä niukasti sisustettu kuin hänen nuorenamiehenä ollessaan. Vaimo huomaa vasta nyt sen eron, mikä on sen ja hänen silkkibudoarinsa välillä. Häneen koskee. Mies oli oikeassa. Menneet vuodet välähtävät salamassa ohi hänen silmiensä. Ja edessäpäin aukenee ammottava, kylmä tyhjyys… Hänelle tulee hätä, hukkumisen pelko… Katumus. Tästä lähin on hän oleva uusi ihminen.

Hän rientää miehensä jälkeen, lankeaa hänen kaulaansa, rukoilee anteeksi…

4.

Talvi-yö.

Leila istuu tuuditellen pienokaista, joka itkee.

"Tuu, tuu, älä itke, isä tulee kohta kotiin, kohta tulee, kohta, kohta…"

Yö kuluu aamupuoleen. Silloin kuulee Leila Jaakon askeleet. Hän menee vastaan eteiseen.

— Mitä sinä vielä siinä vahdit ja kuvattelet? Keskellä yötä. Anna minun olla rauhassa!

— Missä sinä olet ollut näin kauan, Jaakko?

— Hittoako se sinuun kuuluu! Miehillä on miesten asiat. Enkö minä saa tulla omaan kotiini milloin tahdon! Enkö minä ole herra talossani!

— Olet, olet, mutta meillä on ollut niin ikävä, pikku tytillä ja minulla… Sekin raukka on itkenyt pitkin yötä. Että voitkin noin rääkätä omaa lastasi.

— Mistä minä tiedän, onko se minun lapseni…

— Miten sinä voit olla julma ja karkea! Et enää ollenkaan entinen!

— Kuka minut on tehnyt sellaiseksi, kuka? Sinä!

— Mutta, rakas Jaakko! älä nyt taas…

— Kyllä nyt olen rakas, mutta enpäs ollut ennen, kun olisin sen todella ansainnut, kun olisin pannut sille arvoa. Nyt sinä rukoilet ja matelet, kun en enää välitä sinusta. Tyranni olet ja orja yht'aikaa. Sinussa on kaikki vanhan ja uuden ajan naisen huonot puolet eikä yhtään niiden hyviä. Ja jollet olisi särkenyt uskoani kaikkiin naisiin, jättäisin sinut. Mutta en jaksa, on paha näin, mutta voisi olla paha toisinkin…

— Sinä olet juonut liikaa, Jaakko. Kaikki rahasi taas tietysti. Millä tulemme toimeen huomennakin!

— Omiani minä juon, mutta milloin sinä syöt omiasi! Nuori, terve ihminen, hanki itsellesi tointa.

— Kunhan lapsi vähän kasvaa! Voi, Jaakko, jos et minusta välitäkään, välitä toki vähän tästä viattomasta pienoisesta!

— Miten se olisi viaton! Se on viallista verta! Vihan ja halveksimaan lapsi!

Jaakko hoippuu huoneeseensa. Saappaat kolahtavat lattialle. Vichy-vesi sirisee hiljaa lasissa…

Leila painuu nyyhkien lapsensa yli.

"Että hän minua vihaa, se ei tee mitään, mutta että hän saattoi sanoa sinusta, sinä armaani, sinä sydänkäpyni, että sinä olet vihan ja halveksinnan lapsi, että hän saattoi…"

PAHAN OMANTUNNON PÄIVÄ

Samuli Silvo heräsi siihen, että aurinko paistoi suoraan hänen silmiinsä, maaliskuinen, iloisesti hälyyttävä aurinko. Herttaisuutta ja hävyttömyyttä täynnään! Senkin kiusankappale!

Tämä oli ainoa aamu, jolloin Silvo sai nukkua niin pitkään kuin halusi, nimittäin sunnuntai. Muuten täytyi aina olla toimessa jo aamusta aikaisin. Se oli opettanut häntä panemaan arvoa aamu-unelle, vapaudelle ja sunnuntaille.

Nyt hänen silmiään karvasteli, ja suuria hikipisaroita kihoili hänen otsaltaan. Oli tainnut tulla eilen vähän valvottua. Sen vertainen ei toki voinut vaikuttaa mitään. Hän ei varmastikaan ollut oikein terve. Yö oli ollut kovin levoton. Hän oli nukkunut vain nimeksi ja senkin ajan nähnyt pahoja unia. Vesimatkoista, tapaturmista ja kuolleista. Äitinsäkin, kahdeksan vuotta sitten kuolleen äitinsä, ja niin ilmi-elävänä! Mitähän se mahtoi tahtoa hänestä! Ohoh, niinkuin hän muka ei sitä olisi tiennyt! Tahtoi tietenkin ristiä haudalleen, olihan hän sentään kristitty ihminen ja hyvä kristitty olikin ja siellä vain virui ja mätäni jo yhdeksättä vuotta ilman pienintä maallisen tai taivaallisen vapahduksen merkkiä haudallaan. Niinkuin mikäkin koiran tai kissan raato. Hyi, se oli ilkeää! Silvolla oli paha omatunto siitä, aina kun hän vain muisti tuon asian. Olihan jo ammoisista ajoista periytynyt hyvä tapa se, että sivistyskansat kunnioittivat vainajiaan. Piirtää edes nimi johonkin rautakankeen tai kivenpalaan! Eihän se ollut liikoja vaadittu. Kuinka olikin tuo äidin hauta jäänyt noin kesannoksi!

Silvon täytyi nousta valelemaan kasvojaan kylmällä vedellä.

Se teki hyvää. Niin, se oli totta, hän oli riidellyt eilen toimistotoverinsa rouva Haaviston kanssa. He olivat tehneet työtä myöhäiseen iltaan. He olivat eronneet hyvin vihamielisessä tunnelmassa keskellä pimeää katua. Sen hän muisti nyt.

Taisin haukkua häntä suffragetiksi. No mitäpä siitä! Oikeassa olin tietystikin. Oh kuinka kaikki tänään hankaa vastaan. Pahoja unia, pahoja ajatuksia! Taisin nousta väärällä jalalla vuoteesta. Mutta mitäpä tässä enää makaamaankaan. Parempi lähteä ulos kävelemään.

Nämä ajatukset säestivät Silvon ensimäisiä pukeutumis-yrityksiä.

Äidin hauta, äidin hauta, se on oikea asia, mitäs muista, mutisi hän itsekseen. Mutta kyllähän minä tiedän, kuinka sen asian laita on. Ei ole koskaan ollut aikaa eikä rahaa haudantakaisiin hyviin töihin, ei silloin eikä sen jälkeen! Ei muihinkaan hyviin töihin. Eikä koskaan tule olemaan, oli hän lisätä omaan puheeseensa. Ei, ei, kyllä joskus, varmasti vielä joskus, täydensi hän.

Yksi syy tähän laiminlyöntiin oli etsittävissä myös siitä sattumasta, että äiti oli haudattu maalle ja sinne olisi pitänyt järjestää oikein erikoinen matka. Siihen olisi ollut hankittava erikoinen lupa virasta. Niinkuin se virka aina olisi ollut esteenä, kuiskasi äskeinen ääni hänen paremmasta tai pahemmasta jostakin, joksi viimemainituksi hän nyt sitä suvaitsi nimittää.

On niin paha olo tänään, yskäsi hän.

Hän oli saanut ylleen ja astui ulos häikäisevään, utumaisen leutoon kevät-ilmaan.

Aikaisesta aamusta huolimatta oli maa sula ja märkä, purot lorisivat likaisina ja iloisina vierujen katujen syrjissä.

Valoa oli tulvehtimalla. Kaikki salainen näytti sen voimasta astuvan esille piilostaan. Talven kuluneet vaatteet kiilsivät pilkallisesti ihmisten yllä paljastaen virnistellen häpeilevät pölyhiukkasensa ja rikkinäiset napinreikänsä, liika vanhat lahkeensa ja laahustimensa. Kasvot toivat esiin vuoden varrella saamansa uudet rypyt ja uurteet, kaikki ne salaiset nuolenpääkirjoitukset, joita erilaiset elämänkohtalot olivat kaivertaneet niiden kellertävälle pergamentille. Tietysti eivät kaikki olleet kellertäviä. Oli joukossa kukkeita, rypyttömiäkin poskia, kirjoittamattomiakin otsalehtiä, aivan uuden uutukaisia pölyttömiä pukuja… Mutta niihin ei Silvo kiinnittänyt huomiota. Kaikki näytti tällä kertaa ikäänkuin liittoutuneen muistuttamaan häntä elämän lakastuksesta ja lyhytaikaisuudesta.

Hänen mieleensä tuli kuvia henkilöistä, joita ei enää elänyt, esineistä, taloista, kaupunginosista, joita ei enää ollut. Niinkuin palttoo ja kalossit, niin kului elämäkin ja elämän sisältö, kaikki vaihtui, virtasi pois olemattomaan niinkuin uni… Miten erotat unen siitä, mikä on ollut? On vaikea uskoa mitään olleeksi. Mitä on jälellä kummastakin? Epämääräinen, väistyvä, unohtuva varjokuva, joka murenee hetki hetkeltä… Koetat kiinni. Et saa mitään, et muruakaan…

Niin, täällä päin jossakin oli hän syntynyt, Kruunuhaassa pihan perällä pienessä puutalossa. Ei ollut enää sitä pihaa, ei taloa, ei merkkiäkään menneestä. Suuret monikerroksiset kivimuurit seisoivat nyt siinä upeillen uutuudestaan ja niinkuin näytti ikuisuudestaan.

Siinä pihassa, synnyinpihassa, oli pieni mäki, jossa talvella oli hyvä laskea kelkkaa, ja takalisto, mutkainen seinän vierus-sokkelo, jossa kesäisin kasvoi jotakin vihreää särjettyjen ruukkujen ja jätteiden joukossa. Ja sitten siinä oli kadunpuoleinen, matala, pitkäsivuinen talo, jossa asui vanha leskirouva ja hänen pieni tyttärentyttärensä. Tämä pieni tyttö oli siihen aikaan Samulin mielestä hyvin ylhäinen ja kaunis. Mutta hän ei ollut ylpeä ollenkaan. He leikkivät useasti piilosta kellareissa ja keväisin, kun maa rupesi sulamaan, kulkivat he käsi kädessä pitkin pihoja ja katukäytäviä etsien sulaneesta, suurisilmäisestä hiekasta ja sorasta ihmisten jalkojen alta kaikenlaista talven aikana maahan kertynyttä rihkamaa, etenkin neuloja. Niitä löytyi paljon, nuppineuloja ja lukkoneuloja, ruostuneita ja kirkkaita, suuria ja pieniä…

Samulin äiti oli kaiket päivät poissa toimessaan muutamassa villatavarakaupassa, jossa hän oli myyjättärenä. Heillä oli yksi huone maanrajassa ja se oli keskeltä kukkasellisella kaihtimella aidattu kahdeksi, kyökin ja kamarin puoleksi. Samuli sai olla omissa oloissaan. Hän oli hiljainen lapsi, jonka ei tehnyt mieli katupoika-tappeluksiin eikä poikain tavallisiin huvituksiin. Ja kun hän ei ollut pikkutytön kanssa oli hän pääasiallisesti Pikkaraisen Marin keittiössä. Se oli vanhanpuoleinen uskovainen vaimo, jota äiti oli pyytänyt silloin tällöin katsastamaan poikaa. Ja tämän kanssa he olivatkin hyvät ystävät. Pikkaraisen Marin ympärillä oli jonkinlainen salaperäisen sadun auer. Hän kertoili ihmeellisiä tarinoita haudan tuonpuoleisista asioista ja veisasi Sionin virsiä ja joskus iltaisin vei hän pojan mukanaan Rukoushuoneeseen tai Vanhaan kirkkoon, jossa suuret, iloisilla väreillä maalatut jumalankuvat kynttiläin valossa lempeästi hallitsivat lapsellisia sieluja. Hän viihtyi täällä hyvin, vaikka ilma oli ummehtunut ja kummallisen hajuinen. Siinäkin oli juuri jotakin selittämätöntä, unelmaan uuvuttavaa. Mutta vielä iloisempi oli hän, kun äiti joskus sunnuntaisin vei hänet Nikolainkirkkoon. Etenkin sen korkea porraspengermä oli Samulin ihastus. Sinne näkyi hänen mielestään koko maailma, siitä oikein huomasi, kuinka suuri se oli. Se hypnotisoi hänet. Hän tarrautui tällöin äidin helmaan eikä tahtonut ollenkaan lähteä sieltä pois. Vaikka kaunista oli sisälläkin kirkossa. Valkeat apostolit seinäkomeroissaan, kultaiset kynttiläkruunut, urkujen mahtava humina ja veisuu, hiljaisuus ympärillä, kaikki tuo sai aikaan hänessä jonkinlaisen suuren tuntemattoman pyhyyden väristyksen…

Eiköhän siinä lapsuuden aikaisessa väristyksessä ollutkin koko uskonnon salaisuus. Senjälkeen ei Samuli enää koskaan ollut saanut yhtä eheää ja ääretöntä tunnelmaa mistään. Oli ollut kyllä aatteita ja tunteita, toisilleen vastaisia, toistaan seuraavia, aivojen ja sydämen toiminnan eri asteita, kauniitakin, kaunisnimisiä, mutta kaikki sentään niin rajallisia, niin muuttuvia, vain särkyviä, erivärisiä heijastuksia jonkinlaisesta jumaluuden kaipuusta…

Silvon mietteet katkaisi äkkiä pari jalkoihin juoksevaa pojannaskalia, joilla oli "kruunu tai klaava" käynnissä sulaneella jalkakäytävällä.

— Senkin mukulat, siunaili samaan ahdinkoon joutunut vanha vaimo kietoen virsikirjaansa suojelevasti nenäliinaan, kirkonmenon aikana tuollaista jumalatonta kopua pidetään ihan Herran esikartanossa!

Pojat seisahtuivat hetkiseksi. Toinen piteli jalkaansa sen aikaa tippuvan räystäskourun alla katsellen filosofisesti kenkänsä kärkeen, toinen nauraa tirskutteli.

— Uskotkos sinä Jumalaan? kysyi se, joka jalkaansa liotteli.

— Enkä usko. Uskotkos sinä?

— Uskon minä.

— No onkos se koskaan näyttänyt itseään sinulle.

— Eei.

— No en minä taas sellaisesta Jumalasta piittaa mitään, joka ei ilkiä itseänsä näyttää.

Silvoa nauratti tämä syvämietteinen keskustelu kirkon muurin vieruksella. Oli siinä saarna yhtä hyvä kuin kaksi. Millaista mahtoi olla tuolla sisällä.

Äkkiä valtasi hänet lapsekas halu kavuta tuonne ylös. Olikohan siellä ollenkaan sellaista kuin mitä lapsuudenaikainen mielikuvitus oli hänen muistitaululleen hahmoitellut.

Hän lähti kiipeämään mahtavalle kivijalustalle. Jumalanpalvelus oli juuri alussaan, koska sinne pyrki muitakin. Mitähän, jos joku tuttava olisi nähnyt Samuli Silvon, kirkon-vastaisen "Vapaan sanan" avustajan tällaisella matkalla.

Hän kiipesi ja kiipesi, kunnes hän oli niin korkealla kuin pääsi.

Hän istuutui arasti aution syrjälehterin penkille.

Valkoiset apostolit olivat paikallaan, kultaiset kruunut myös.

Silvo tarkasteli niitä melkein hartaudella. Joonialais- ja korinttilaiskapiteeleilla varustetut pilarit kohottivat kaikkialla taivasta kohti harmaita kiviholvejaan, joihin aika oli uurtanut mustia halkeamia ja juovia. Ja urut hymisivät ja jylisivät niiden totisissa kuvuissa… Jostakin kaukaa alttarilta kuului papin ääni: "Herra olkoon teidän kanssanne". Ja puolittain leikillään lauloi Silvo hänelle vastaan: "Olkoon Herra sinunkin kanssas."

Hänen äänensä soi kauniina ja yhtä yksinäisenä kuin papin avarassa temppelissä. Miten se oli kaunista ja yksinkertaista. Ja miten se tuli itsestään, niinkuin hän vain ikänsä kaiken olisi laulanut litanioita.

Sitten taas soivat urut…

Silvo kurkisti alas. Kirkko oli melkein tyhjä, ainoastaan keskiristin luona alhaalla istui vähän väkeä. Sitten oli oven suussa joitakin uteliaita, jotka seisoivat, tulivat ja menivät. Niin, niin, olihan kaikkien viimeaikaisten luonnontieteellisten, radikaalisten ja sosialististen pyrintöjen ja opintojen täytynyt jotakin vaikuttaa kansassa. Kirkko ei houkuttanut, pelottanut, vetänyt nenästä enää ihmisten omiatuntoja. Mikä vahinko! Silvo katseli melkein säälillä noita tyhjiä, pitkiä, keltaisia penkkirivejä tuolla alhaalla ja tätä kivikylmää autiutta ympärillään lehterillä.

Oliko hän ollut oikeassa luodessaan tyhjyyttä temppeleihin? Olivathan ne sentään Jumalalle pyhitettyjä, vaikkakin tuntemattomalle, ijäti tuntemattomalle Jumalalle. Mutta jonka ihmiset luulivat tuntevansa, josta ne olivat tehneet itsensä kaltaisen, pienen, rajallisen ja lisäksi vielä arkaistisen ihmisen hyveillä ja paheilla varustetun. Se juuri oli Silvoa niin kovasti loukannut, ja oli ollut aika hänen elämässään, jolloin hän silmittömästi oli vihannut kirkkoja kaiken valheen ja taikauskon symboleina ja voimassapitäjinä. Ei edes niiden kauneus tai taideaarteet saaneet hänen mieltään lempeämmäksi. Ne olivat hänestä ehdottomasti rumia ja kaikki, mikä niihin liittyi, niihin houkutteli saalista, sokaisten silmiä, sokaistakseen sielut, oli hänestä yhtä rumaa. Ollessaan ulkomailla joku vuosi sitten oli hän samasta syystä ylpeästi kulkenut niiden kaikkien ohitse.

Nyt se häntä kadutti. Hän oli ollut raaka. Ne olivat olleet rumia siksi, että hän oli katsonut niitä rumalta kannalta. Miksi pitää niitä valheen symboleina, miks'ei pikemmin totuuden etsimisen! Eikö ollut äärettömän kaunista, että ihmissuku näin palveli jotakin itseänsä suurempaa, etsi iankaikkisia, ihanteellisia voimia itsestään ja itsensä ulkopuolelta, että se tälle näkymättömälle uskolleen pystytti suurimmat muistomerkkinsä, jotka vaihdellen muodoltaan ja sisällöltään, kultaisina kupooleina ja huimaavan korkeina ristihuippuina, ylväinä pylvästöinä ja siroina minareetteina, haavemaisina pagoodeina ja maanalaisina katakombeina kautta koko maapallon kuuluuttivat äärettömyyden ja täydellisyyden kaipausta, ihmisen kauneutta… Raamattuakin hän oli halveksinut. Vaikka se oli ihmeellisin kirja maailmassa, vanhan aasialaisen mietiskelyn, egyptiläisen kultuurin, kreikkalaisen filosofian ja hebrealaisen väkevän, väririkkaan, aistillisen mielikuvituksen yhteinen aarre-aitta… Siellä oli viisautta mitä lajia vaan. Raamattu oli uskontoa ylipäänsä, juuri sellaista, jollaista sen pitää ollakin. Mutta käydä uskonlahkoja perustamaan ja aatteita ajamaan piplian todistus kainalossa, se oli hulluuden hullutusta!

Alttarilta kuului nyt: "Minä vaivainen syntinen ihminen…"

Silvo painoi päänsä penkkiin muiden mukana.

Vaivainen minä olen, mutta en oikein ymmärrä, mikä minua tänään vaivaa, ajatteli hän. Synti… Samassa hän muisti, että uskonopissa synnit jaettiin kahteen lajiin, teon synteihin ja laiminlyöntisynteihin. Teon synti se oli se eilinen, se, josta Anna Haavisto suuttui. Mitä se sitäpaitsi häneen kuului. Ettei hän muka antanut naisten kulkea rauhassa kadulla. Eihän hän tehnyt muuta kuin katsoi siihen tuntemattomaan, tunteakseen mahdollisesti… No sitten myöhemmin hän oli tavannut hänet kyllä. Se nainen ei tahtonutkaan kulkea rauhassa. Mitätön juttu…

Laiminlyönnit sensijaan. Ne ne vasta saattoivatkin kalvaa. Niinkuin se äidin hauta… Se aivan pakottamalla käski. Ei siitä päässyt rauhaan muuta kuin tottelemalla. Kummallinen omatunto hänellä oli. Ei siltä, että hän olisi myöntänyt sitä miksikään siveyden mittariksi, mutta se oli epämukava, narisi ja marisi myötäänsä tyhjästä. Kuinka oli hän tuonoin muutamalta matkalta palattuaan esimerkiksi kärsinyt tuntemattoman ihmisen vuoksi. Oli istunut kolmannen luokan penkillä ensin ikkunan vieressä, mutta, kun siinä veti, siirtynyt käytävän viereen. Mutta sen jälkeen oli tullut sisään pieni maalaistyttö ja Silvo oli osoittanut hänelle paikan vierelleen akkunan ääreen, juuri siihen, jossa veti. Tyttönen yski. Ensi hetkessä aikoi hän heti pyytää vaihtaa paikkaa. Mutta sitten hän rupesi ajattelemaan: "Tyttöriepu, paha siinä on, sairaskin on lisäksi. Mutta jos itse siirryn siihen, saan myös yskän ja nuhan, pilaan ääneni, jota tarvitsen koulussa tunneillani. Hänellä on jo ennestään yskä, jos se pahenee, ei hän sitä huomaa, suurempi vahinko on, jos minä verekseltään saan sen." Näissä ajatuksissa aika kului ja yhä teki mieli vaihtaa. Ajatusten valossa tämä halu alkoi näyttää hullulta, tavallisesta poikkeavalta, näennäiseltä ja tyhjältä hyväntekeväisyydeltä. Siihen se jäi ja paha omatunto jäi myös… Mutta tekemättömät synnitkin saattoivat joskus vaivata…

Ja sitten eräs laiminlyönti, josta hän ei voinut arvioida, oliko se synti vai autuus. Hänen olisi pitänyt aikoinaan kosia Anna Haavistoa, silloin kun tämä vielä oli tyttönä. Aina tuli mieleen, miten kenties olisi voinut olla. Kerran oli hän kyllä yrittänyt, ottanut kiinni häntä vyötäisistä, mutta Anna oli katsonut häneen niin asiallisesti ja kylmän ihmettelevästi että hän heti oli päästänyt irti ja pyytänyt anteeksi. Ja Anna oli suonut armollisen anteeksiannon, koska hän muka tiesi, ettei se loukkaus ollut hänelle tarkoitettu, että se oli jotakin ylimalkaista heikkoutta, huonojen tottumusten itsetiedotonta purkautumista. Mutta se oli häneen kohdistettua silloin! Eilinen sensijaan! Ja sen hän oli ottanut aivan omaksi asiakseen, sättinyt Silvon ja kaikki miehet, poliisit, ajurit ja asetukset, sen vuoksi, ettei katu suo tarpeellista turvaa yön aikana yksin kulkevalle naiselle, että täytyy sydän kurkussa lentää kuin takaa-ajettu riista työstään tullessa. "Mutta miehennehän voi tulla teitä noutamaan, teillä kun kerran on mies", oli Silvo sanonut, mutta se oli vain lisännyt hänen ärtymystään. "Hänellä on muutakin tekemistä. Jos sellainen on pakollista, pitäisi silloin saada myös kahden ihmisen ajasta korvaus. Minulla täytyy olla oikeus häiritsemättä kulkea ja jokaisen miehen, joka ajaa takaa naista, pitäisi saada vankeutta!" Vankeutta! Kyllä kai! Senkin äkäpussi. Oli hyvä, ettei hän sentään nainut sellaista suffragettia…

Silvo oli unohtunut rukous-asentoonsa. Nyt hän vasta huomasi sen. Saarna oli jo menossa. Ikävältä ja typerältä se kuulosti.

Silvo ojentautui kaiteen yli nähdäkseen papin. Tämä oli kaikkea muuta kuin henkisen näköinen, pään muoto paha, ylhäältä kaponen ja leveten valtavasti alas poskiin ja leukoihin päin.

Taisin sittenkin olla oikeassa tapellessani kirkkoa ja pappeja vastaan, ajatteli hän. Ei niistä ole jumaluuden julistajiksi.

Hänen tuli tuossa tuokiossa taas niin maallisen kevyt olla. Hitto täällä istukoon kauniina kevätpäivänä! Hän avasi hiljaa oven ja hiipi ulos.

Hän laskeutui mahtavasti suuria pääportaita. Mahtaisi äitimuori olla mielissään, jos hän nyt näkisi poikansa näin hurskailla teillä, pisti hänen mieleensä. Samalla tavoin tunsi hän useasti vainajien suhteen. Hän oli aina tehnyt huonosti kaikki viimeiset palvelukset. Oli monta opettajaa, jotka jo olivat kuolleita ja jotka olivat toivoneet hänestä paljon ja ummistaneet silmänsä epätoivoisina. Eräs tahtoi hänestä, kun hän vielä oli alaluokilla, kansanpuhujaa ja raittiussaarnaajaa, vei hänet isällisesti kaikenlaisiin kokouksiin, esiinnytti ja äkseerasi häntä. Se meni jonkun aikaa, mutta sitten tuli täysikäännös pelkästä oman itseyden-ikävästä, pojasta tuli maailmankatsomukseltaan ylimys ja irstailija. Yläluokilla tuli hän läheiseksi ystäväksi erään naisopettajan kanssa, joka uneksi hänestä toista John Stuart Milliä. Se kesti vielä vähemmän aikaa. Naiset naisten, miehet miesten puolesta! puhkesi hänelle ohjeeksi tästä opetuksesta. Yleensä aina vastalause vain oman elämän elämisen tarpeesta. Samanlaista tapahtui paljon. Vasta paljon myöhemmin alkoi elävä veri pulputa näissä inhimillisten arvojen ja yhteiskunnallisten hyveiden lähdesuonissa, silloin kun ne kädet, jotka lähteen paikan olivat merkinneet ja rastineet, jo aikoja sitten olivat kylmenneet. Ja silloin häntä aina suretti, ja hän mietti: jospa se ja se nyt olisi tässä, miten me nyt ymmärtäisimme toisemme, miten hän olisi iloinen ja minä kiitollinen…

Kuinka monet hänen ympäriltään jo olivatkin vainajia. Eikö hän jo tuntenutkin enemmän kuolleita kuin eläviä. Siitä huomasi, että itsekin jo oli vanha ja läheni ajallista kuolemaa…

Joku vastaantulija tervehti. Silvo vastasi hajamielisesti. Sitten hän vasta tunsi tervehtijän.

Kas vain, veli Leppänen. Ja ruman naisen kanssa, joka ei ollut edes nuori. Mahtaa olla rikas…

Hän tavoitti itsensä tuosta silmänräpäyksellisestä ajatussarjasta ja häpesi sitä samalla. Piru vie, mistä minä olen saanut veriini tuollaisen naishalveksinnan, eihän minulla pitäisi olla syytä siihen. Voihan naisella olla sielukin, tiedänhän minä sen kyllä. Mutta sellaisilla ei taas ole ruumista, ei aisteja, ei mitään hekumallisuutta. Kuten esimerkiksi Anna Haavistolla. Hän on epänaisellinen, ikävä, kylmä…

Silvo muisteli hänen kuvaansa.

Ei se sentään niin paha ollut. Kuinka monesti hän oli katsellut sitä salaa toimistossa, etenkin kun he sattuivat olemaan siellä kahden. Hän oli suloinen viheriäkaihtimisen sähkölamppunsa ääressä, hän sopi niin hyvin tuohon kirjahyllyjen ja sanomalehtitelineiden rajoittamalle alalle, tuohon turvalliseen kirjastopölyiseen hajutuntuun. Mutta sittenkin hänen kaunis, rauhallinen otsansa, miettivät silmänsä, poskien lempeä pehmeys jollakin ilmeellisellä tavalla liikuttivat häntä aina. Niin nuori ja niin kaunis ja raataa elääkseen, silloin kun toiset naiset elävät nuoruudellaan ja kauneudellaan. Että mies sallii. Ovatkohan he köyhiä? Tai ehkä Anna itse tahtoo, itsenäisyydestä, sehän oli niin nykyaikaista. Ja ehkä mies häntä siitä soimaakin, on mustasukkainen ja paha…

Ja äkkiä tuli Silvolle hätä siitä, että ehkei mies osaakaan antaa kyllin suurta arvoa Annalle, ei tiedä, mikä helmi hän on, miten kaunis, miten uskollinen ja virheetön, miten hyvä toveri…

Olihan sitäpaitsi hyvä, että naiset osasivat elättää itsensä, jos vielä mikä sattui. Niinhän hänen äitinsäkin teki. Jos hänkin menisi naimisiin, olisihan hyvä ainakin aluksi, että vaimolla olisi tuloja. Ei, siihen ei ollut varaa sittenkään, ei kannattanut ajatellakaan. Nainen kävi aina kalliiksi. Hyvä, että siitä Ellistäkin pääsi, noin hienosti, mukavasti, että hänen täytyi muuttaa toiseen kaupunkiin. Kiltti tyttö, oikein hyvä, mutta sittenkin, kun ei ole kotia eikä mitään erikoista keskusteltavaa, täytyy aina istua jossakin ulkona, kuunnella musiikkia, syödä ja juoda ja illastella. Ja se tyhjän tilan täyttäminen maksaa. Ja miksi siihen ruveta vähiä rahojansa mättämään, kun ei ole pakko eikä se huvi ole sen arvoista. Tulee mieleen, että sitäkö varten minä tässä raadan ja vaivaan päätäni ja nousen aikaiseen aamulla ja puuhaan ja ponnistan, että viskaisin ne irtonaisen vieraan naisen ylläpitoon. Eipä sillä, elättihän Ellikin itsensä ja hänellä oli sitäpaitsi se etu, että hänen kanssaan saattoi vapaasti esiintyä herättämättä pahaa verta kenessäkään. Keskinkertainen näyttelijätär, pikkuinen, hyvämaineinen vapaa porvaritar. Ei skandaalia eikä liikaa huomiota… Ja Elli piti hänestä paljon ja varmaan nyt ikävöikin. Elli parka!

Silvo oli ajatuksissaan tullut Eläintarhan sillalle asti. Hän pysähtyi hetkiseksi katsomaan rataa, joka vihlovan kiiltävin kiskoin halkoi tietä kauas Suomen sydänmaille.

Mitä jos hän lähtisi tuonne äidin haudalle nyt, heti tekisi kerrankin nopean päätöksen. Olihan tuo paljon kauniimpi tie haudalle kuin Lapinlahden katu. Silvo ei tiennyt mitään kaameampaa katua koko Helsingissä kuin se. Pienine likaisine hökkeleineen, noita-akka-naamoineen, joita kurkisteli pienien ruutujen takaa tien kahden puolen, ikuisine raadolle löyhkäävine kuusenoksineen, itkettyneine mustine hautavieraineen. Huh!

Aivan sattumalta oli äidin viimeinen lepokammio joutunut maalle. Hän oli nimittäin kuollut eräänä syyskesänä ollessaan sukulaistensa luona vierailulla. Koko tapaus oli jäänyt Silvolle jollakin tavoin hämäräksi. Sen hän vain tiesi, että hän oli seisonut kerran hänen hautansa partaalla, oudolla paikalla, yhdessä kaikenlaisten vanhojen sukulaismuorien ja -vaarien kanssa, joita hän ei eläissään ollut nähnyt, ei sitä ennen eikä sen jälkeen. Tokko hän enää löytäisi koko haudan paikkaa. Toisella puolen kasvoi matalaa koivikkoa ja toisella puolen oli lapsen hauta. Sen hän muisti siitä, että vieressä oleva muori oli huokaillut ja siunaillut sitä onnea, joka tuli Annastiinan osaksi, kun tämä viimeisellä tuomiolla sai palmut kädessään nousta Herran kasvojen eteen viattoman lapsen rinnalla…

Siihen aikaan oli Silvo hyvin aatteellinen herra, joka uskoi sekä aatteisiinsa että etenkin itseensä niiden edustajana. Ja hän oli silloin varma siitä, että paraimman muistomerkin äitinsä haudalle hän tekisi itsestään. Henkisen, kauniin, aikakirjoissa kautta aikojen mainittavan.

Ja tässä hän nyt oli, mokomakin monumentti! Velkaantunut tuntiopettaja ja kirjallisen toimiston vähäpalkkainen apulainen, tyhjin taskuin, tyhjin päin, ja levitellen käsiään aatteiden edessä kuin Pilatus: mikä on totuus? Jos sen olisi tiennytkin, niin olisi hän paljon mieluummin vieläkin vaihtanut tuntiopettajan viran ihmiskunnan apostoliuteen, lähtenyt vaeltamaan tuonne korpeen huutavan äänenä julistaen itsestään kuin Kristus: minä olen tie, totuus ja elämä, joka uskoo minuun, tulee autuaaksi.

Silvo ajatteli yhä vieläkin pienellä kaihomielisyydellä tyhjiin rauennutta maailmanparantajaunelmaansa.

Hän ei enää tiennyt, mikä oli oikein, eikä siis voinut sanottavasti tehdä väärinkään. Mutta sentään omatunto pompotti melkein joka asiasta. Se se oli ihmeellisintä. Kun hän eilen eräästä aikakauslehdestä oli lukenut oman koreasanaisen artikkelinsa kansallisuudesta ja kansanvaltaisesta hallitusmuodosta, oli se tuntunut hänestä valheelta jok'ainoa sana. Jos eivät ihmiset kerran näissä rajoissa voineet pysyä ihmisiksi, kuten muuten historia näytti, niin hiiteen kansallisuudet. Kaikki yhteen kattilaan vain Europassa, niinkuin oli jo osittain laita Amerikassa! Ja tasavaltaisuus, kansanvaltaisuus, kaikki edistysmieliset hallitusohjelmat, mitä ne oikeastaan todistivat muuta kuin että usko yksilön kykyyn, yksilön hyvyyteen, viisauteen ja voimaan oli kärsinyt auttamattoman vararikon. Nykyään täytyi jokainen virka jakaa monelle, jokaisella täytyi olla monta virkaa; varaventtiilit olivat uudenaikaisten rakennelmien päätunnusmerkki. Koulussa historian tunneilla tämä käsitteiden sekaannus ja kierous etenkin vaivasi Silvoa. Kun hän näki neljäkymmentä kirkasta, odottavaa silmäparia itseensä tähdättyinä, olisi hän niin kernaasti tahtonut antaa, sanoa jotakin oikein positivista, että näin on asia tai että näin sen tulisi olla ja näin on tässä asiassa meneteltävä, että historian oppikirjan arvoasteikko on kauttaaltaan väärä, että ne, jotka se on kohottanut sankareiksi ovat vain raakoja murhamiehiä, että kaikki sen esittämät tapahtumat ovat oikeastaan vain kielteinen puoli kehitystä, että ihmiskunnan henkinen työ, tiede, taide, filosofia, keksinnöt, oli ainoa tutkimisen ja ajattelemisen arvoinen asia, että siveellisen toiminnan a ja o oli: ei tehdä pahaa, ei myöskään olla pahaa vastaan, kuten Kristus sanoo, sillä jos kostaa pahan pahalla, niin se jälleen jatkuu eikä milloinkaan lakkaa. Siinäpä se, siinä meni kehä umpeen! Joka lyö sinua poskelle, taritse myös hänelle toinen! Jos siis joku raaka, myrkyllinen voima tahtoisi vangita ihmisen hengen, orjuuttaa hänen sielunsa, pitäisikö hänen siihen hyvällä sopeutua, jos joku väkivallalla raiskata ruumiin, pitäisikö vain kääntää toista kylkeä! Sehän olisi jo kaiken siveellisen edesvastuuntunteen höllentymistä, itsesäilytysvietin lamautumista tai ainakin tuiki vaarallista marttyyriutta, joka johtaisi yksilöt ja kansat auttamattomaan perikatoon. Toistaiseksi täytyi siis sodan, s.o. pahan jatkua. Kunnes kaikki olisivat hyviä, samalla lailla hyviä, sitten menestyisivät kyllä kaikki heidän hyvät aatteensakin. Mutta sitä aatetta, käytännöllistä keinoa, joka saisi ihmiset tasaväkisen hyväksi, sitä ei vain ollut. Ei ainakaan Silvossa ollut miestä sitä keksimään. Turhaan hän siis vaivasi päätänsä maailman nurinkurisuudella. Koska se asia kerran ei ollut hänen autettavissaan.

Yhden ainoan pienen kiven saattoi hän kenties tällä kertaa vyöryttää pois omaltatunnoltaan. Sen hautakiven.

Taas palasivat ajatukset itsepäisesti siihen. Ei hänellä koskaan myöhemminkään olisi sen enemmän tarpeellista aikaa ja rahaa. Joll'ei hän tekisi sitä nyt, kun sisällinen ääni häntä käski, ei hän tekisi sitä milloinkaan. Ja se jäisi ainaiseksi vaivaamaan, kalvaisi vielä kuolinhetkelläkin…

Voisihan hän ainakin ottaa selvää junien kuluista. Huomiset työt hän vielä ehtisi jotenkuten järjestää.

Silvo suuntasi askeleensa päättäväisesti asemaa kohti.

Ilma oli vähän kylmennyt ja hämärtynyt iltaan päin. Jää rasahteli hauskasti jalkojen alla, taivas levisi heleän sinisenä ja lempeänä yli puistikon heräävien virpojen, paljaina odottavien oksien. Maassa oli tuoksua.

Kamalanhajuinen ja paksu asema-ilma löi Silvoa vasten kasvoja ovessa kuin saastainen riepu. Se herätti hänet kokonaan siitä unissakulkijatilasta, jossa hän koko päivän oli ollut. Hän sai jälleen järkensä päästä kiinni. Millä matkoilla hän oikeastaan oli? Kenen asioita kulki? Omantunnon. Pyh, mitä vielä. Olipa hän vain yksinkertaisesti vajonnut sentimentalisuuteen kuin vanha akka. Niinkuin se kalmisto ei pysyisi siellä paikollaan, niinkuin hän ei ehtisi sinne myöhemminkin, kesällä. Mutta lähteäpäs höpsimään nyt kesken kiireintä työaikaa, rahojenkin ollessa kireimmillään. Ja vielä yöksi sinne korpeen rämpimään, ja istumaan ensin löyhkäävässä ilmassa! Joo joo, kaikki ruuvit eivät olleet hänen päässään paikoillaan! Mikä piru häntä tänään riivasikin! Eilen-iltainen valvokki, levoton yö, kenties vähän kevätkin… Huonot hermot, huonot hermot!

Mutta kyllä minä teidät junkkarit opetan, puheli hän niille kuin koulumestari astuessaan päättäväisesti alas aseman portaita.

Pieni päivällinen ei nyt ollut pois paikoiltaan. Hyvänen aika, hänellähän olikin jo hirveä nälkä. Nälkähoureita tietysti kaikki tyyni, tuo äskeinen! Hänellä oli nyt paremmin varaakin herkutella, kun Elli oli poissa. Soittaisi jonkun toverin mukaan. Saisi kuulla iloisia kaskuja, se parantaisi höperyyden.

Miten olikaan huomenna koulussa? Helppo päivä. Kolmas puunilaissota, syyskuun vallankumous. Sattuupas hyvin. Siitä äskeisestä artikkelista saattoi ottaa hyviä paikkoja, puhua taas kerran pitkästä aikaa oikein lennokkaasti, kauniisti, niin että luokalla olisi hiirenhiljaista jännityksestä ja kaikki silmät loistaisivat…

Silvo huokasi helpotuksesta. Hän oli kuin jostakin sukelluksista jälleen päässyt pinnalle. Keskikaupungin hälinä ja valo vaikutti rauhoittavasti. Ei tarvinnut kuunnella enää pelkkää itseään. Ja kylläpä ruoka nyt maistui tämän pitkän kirkkomatkan jälkeen!

USKOTTU

Puut pesässä olivat märkiä ja paloivat irvissä ikenin. Louna kohenteli niitä hiljakseen.

Hän oli juuri tullut konttorista, joka suljettiin vasta seitsemältä. Siitä vasta alkoi hänen oma aikansa. Siihen asti hän ei tuntenut olevansa ihminen eikä mikään. Oli kuin joka päivästä olisi katkaistu pois tämä osa elämästä ja kuin elämä sen kautta olisi ollut lyhempi kuin muilla. Kello seitsemästä maatameno-aikaan vain vuorokauden mittaan!

Eipä siltä, olihan sitä siinäkin kylliksi, väliin liiaksikin. Mitäpä hän olisi enemmällä elämällä tehnytkään. Tätäkin oli usein vaikea täyttää, edes mielikuvilla. Hänen täytyi niitä oikein erityisesti houkutella esille, mielitellen, hyvitellen, ajaa pois niiden tieltä lukuja, numeroita, tiliosastoja, laki- ja kauppatieteellisiä oppisanoja, uskotella niille vastoin parempaa tietoaan, että tämä hänen pieni yksilöllinen pääkoppansa oli myös kokonainen maailma sinään, yhtä arvokas asuttavaksi kuin tuo siellä ulkona.

Nytkin palasi personallinen ajatus vain aivan hitaasti hänen aivoihinsa, arastellen, kuin johonkin vieraaseen ja väärään paikkaan.

Joka ilta sai hän täten aina uudestaan ja uudestaan taistella ja kiistellä oman itseytensä olemassaolosta, valloittaa se väkivallalla takaisin. Ja joka aamu sai hän taas kutistaa sen olemattomiin ja samalla tuntea, kuinka raskasta oli panna se piiloon ja rääkätä sitä puolta itsessään, jota hän sentään eniten rakasti. Parempi olisi ollut, ettei hän ollenkaan olisi sieluaan eloon virvoitellut.

Mutta sitä ilman olisi ollut niin ikävä, niin kammottava autius ympärillä. Siitä oli seuraa yksinäisinä yön hetkinä. Se oli lipas täynnä salaisuuksia, joita harmaissa mielialoissa saattoi vetää esiin ja todistaa niiden avulla epäuskoiselle itselleen, että elämällä sittenkin oli sisältöä.

Lounalla ei tosin itsellään ollut mitään erikoisia elämänkokemuksia, hänellä oli vain erään toisen ihmisen kokemukset ja salaisuudet tunnollaan, ja ne täyttivät hänet kokonaan, ne riittivät hänelle. Kaikki, mitä hänessä suinkin oli voimaa, hienoutta, pään ja sydämen rikkautta, itsekieltäymystä ja hyvyyttä, kiertyi tämän ihmisen ympärille, joka oli lahjoittanut hänelle luottamuksensa. Se oli hänen suurin salaisuutensa ulkonaisessakin merkityksessä, sillä ani harvalla oli mitään aavistusta tästä suhteesta eikä kenelläkään sen laadusta.

Louna riisui kengät jaloistaan, pisti tohvelit jalkaansa ja veti pienen nojatuolin uunin ääreen jääden siihen hiilloksen eteen lämmittelemään. Oli niin hiljaista. Herätyskello vain raksutteli pöydällä. Miten se nyt noin epätasaisesti rupesi käymään äkkiä, ontuen ja vinkuen? Joko se taas osoitti mieltään, ennusti pahoja? Herätyskello oli kuin Lounan sielun ilmapuntari. Se oli vanha ystävä, joka oli seurannut häntä aina koulutytöstä asti. Se tunsi hänet ja hänellä oli taikauskoinen kunnioitus sitä kohtaan, silläkin oli sielu, varmasti. Kun kaikki oli hyvin, kävi se kiltisti, vireästi, tasaisesti, kun jotakin oli hullusti, rupesi se valittamaan, särisemään. Se saattoi myös uhata, varoittaa… Sellainen se oli ollut aina.

Mitähän se nyt ennusti?

Salainen levottomuus valtasi Lounan. Siitä oli niin pitkä aika, kun hän viimeksi oli tavannut Riston. Hänen asiansa eivät mahtaneet olla oikein. Oikeastaan olisi tämän näkymättömyyden pitänyt merkitä sitä, että kaikki oli hyvin, sillä Risto ei milloinkaan etsinyt Lounan seuraa, ennenkuin jotakin oli hullusti. Mutta toiselta puolen oli Ristolla erinomainen taito tehdä hullutuksia. Se oli hänen verissään. Hän oli kuvittelija kiireestä kantapäähän. Hän ei koskaan oppinut erottamaan mielikuvaa todellisuudesta. Hän käytteli mielikuvien kultaa niinkuin se olisi ollut käypää rahaa ja laski aina väärin, sai aina vaillingin kassaansa. Hän astui mielikuvien pilvilinnoihin täydellä väellä ja voimalla, ja astui tyhjään, putosi päistikkaa alas maahan. Hän oli siinä suhteessa parantumaton eikä kukaan sitä niin hyvin tietänyt kuin Louna. Mutta oudot, jotka eivät häntä tunteneet, saattoi hän lumota uskomaan voimakkaasti elettyjä valhevaikutelmiaan, viekoitella heidät mukaansa samalle pettävälle pohjalle ja saada siten niskoilleen heidän ikuiset kironsa.

Ei Risto niin paha ollut kuin hänen maineensa. Hänessä ei ollut halpamaista laskevaisuutta. Hän oli omien uniensa uskovainen lapsi, joka leikitteli alati vaihtuvien päähänpistojensa ja halujensa koreilla, särkyvillä kuplilla. Hänessä ei ollut rajaa eikä jatkuvaisuutta. Kun hän keksi jonkun ajatuksen, paisui se hänen mielessään heti maailmanaatteeksi, hän oli valmis sen puolesta antamaan vaikka henkensä ja vaatimaan kaikilta muilta samaa. Kun hän teki taloudellisia laskelmia, kävivät ne aina seitsennumeroisissa luvuissa ja voitot olivat huimaavia. Kun hän tutustui johonkin naiseen, kuvitteli hän itselleen heti kaikki taivaan ihanuudet hänen rinnallaan, suorastaan päihtyen näistä harhatunnelmistaan ja päihdyttäen niillä toisenkin. Mutta omistus, päämäärään pääseminen, väsytti, kyllästytti hänet heti, hän tunsi itsensä silloin pettyneeksi, petetyksi, eikä muistanut, ei tunnustanut edes koskaan sellaista tavoittaneensa, mitä oli saanut.

Riston naisjutut olivat pahimmat kaikista. Niiden vuoksi oli hän joutunut jos jonkinlaisiin rettelöihin ja pilannut maineensa. Aivan nuorena jo oli hän pakosta saanut naida viettelemänsä tytön, josta hän pian sen jälkeen erosi. Sitten seurasi joukko erilaatuisia suhteita, enemmän tai vähemmän epäonnistuneita, kunnes hän vihdoin kolme vuotta sitten meni nykyiseen avioliittoonsa. Ristolla täytyi aina olla joku ihminen lähellään, hän ei riittänyt itse itselleen.

Muut hänen ympärillään olivat vaihtuneet, Louna oli koko ajan pysynyt samassa asemassa, syrjäisessä ja näkymättömässä kyllä, mutta sittenkin lähinnä tämän tuulihatun epävakaista sydäntä. Louna oli hänen ankkurinsa, turvapaikkansa elämän myrskyssä, ainoa, jonka Risto todella tunsi omaisekseen.

Sen Louna tiesi ja se riitti hänelle. Ei tosin onneksi, mutta elämän sisällöksi kuitenkin. Usein se oli hyvinkin karvasta, sillä tämä suhde, niin suora ja puhdas kuin se olikin, oli sentään osittain, olosuhteiden pakosta, kiero, sen hän tunsi ja sai tuntea monella muotoa. Etenkin tämän viimeisen avioliiton aikana se oli tuottanut Lounalle monta koettelemuksen hetkeä.

Vaikkakin Risto oli oopperalaulaja ja sai joka hetki olla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa, ei hänen rouvansa tottunut siihen, vaan oli hänestä äärettömän mustasukkainen. Hän vahti ja vartioi Ristoa aina. Ja etenkin alussa antautui Risto täydellisesti tämän komennon alaiseksi. Se imarteli häntä. Niin paljon häntä rakastettiin. Ja hänestä olisi ollut hauskaa nähdä vaikka kaikki naistuttavansa tukkanuottasilla lemmenriitojen vuoksi.

Paitsi ei Lounaa. Hän oli erikois-asemassa. Lounaa hän halusi säästää kaikilta ikävyyksiltä ja tahtoi siksi tavata häntä nyttemmin enää salassa. Se loukkasi Lounaa. Ikäänkuin heillä olisi ollut mitään salattavaa. Lapsuuden tovereitahan he olivat. Mutta Risto väitti, että hänen rouvansa oli oikea nainen, joka ei voinut ymmärtää eikä uskoa tällaisia platoonisia suhteita, ja niin lapsellisen itsekäs, ettei hän sietäisi niitäkään. Jos hän saisi tietää, kuinka lähellä Louna oli Ristoa, repisi hän silmät päästä Lounalta eikä antaisi sitä Ristollekaan anteeksi ei tässä maailmassa eikä tulevassa. Se aiheuttaisi ankaria kohtauksia ja luultavasti avio-eron. Sitähän ei Louna tahtonut. Nämä todistelut saivat hänet siihen vakaumukseen, että täydellinen ero heidän välillään siis oli paras. Mutta siitä ei Risto tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän suorastaan parahti sellaisesta mahdollisuudesta. Hän ei voinut tulla toimeen, ei elää ilman Lounaa. Louna oli hänen ainoa turvansa ja ymmärtäjänsä. Oli kuin oma äiti hylkäisi, jos Louna sulkisi häneltä ovensa.

Ja silleen se oli jäänyt. Risto kävi joskus hänen luonaan, silloin kun hänen sydämensä oli tyhjä ja epätoivoinen, kun hänellä oli joku hulluuden tai purkautumisen puuska, josta hän tahtoi vapautua, mutta jota hän ei tohtinut kenellekään muulle näyttää.

Mutta tämä epämääräinen odotus sitoi Lounan yhä enemmän sisälle kamariin. Kun muut hänen työtovereistaan menivät yhteisiin huvitilaisuuksiin, jäi Louna yhä useammin pois. Hän syytti päänkipua tai muita hommia. Mutta oikea syy oli se, että hänen äidillisesti holhoava ja rakastava sydämensä ei antanut hänelle rauhaa mennä. Jos Risto sattuisi tulemaan sillä aikaa ja tarvitsisi häntä. Hieman häntä yhäkin katkeroitti se, että hän näin aiheettomasti sai olla Riston rouvan mustasukkaisuudesta riippuvainen, siihen määrin, ettei hän uskaltanut edes puhelimessa tiedustella Riston vointia.

Kummallista, miten syvälle Risto olikin kasvanut hänen sydämeensä. Mutta Lounalla ei ollut ketään muutakaan omaista, eikä hän tahtonut Ristoa itselleen, hän tahtoi vain hänen parastaan, aivan epäitsekkäästi. Sillähän hän juuri oli voittanut tämän suuren lapsen rajattoman luottamuksen ja myös sillä, että hän oli ollut niin lähellä Riston aikaisempaa elämää ja hänen kotiansa…

Louna hätkähti ajatuksistaan. Eikö tuo vihdoinkin ollut Riston soitto! Oli niinkin. Hän kiiruhti avaamaan.

Risto Pälviä astui suurella vauhdilla sisään. Hän näytti kalpeudestaan huolimatta aivan nuorelta, vaikka hän ijältään oli jo siinä yli kolmenkymmenen. Hän kuului ikuiseen nuorukaistyyppiin.

— Nyt minulla on kerrankin uutisia sinulle, huudahti hän. Nyt se on tehty! Nyt minä vihdoinkin olen taas itseäni, oikea mies, vapaa, vapaa kuin taivaan lintu!

— Mikä sinun on? Mitä sinulle taas on tapahtunut? kysyi Louna tarkastellen levottomasti Riston oudolla lieskalla palavia silmiä. Olet varmaankin taas tehnyt joitakin tuhmuuksia, lisäsi hän hyvänsävyisellä leikillisyydellä.

— Ei, nyt olen kerrankin saanut viisauden hännästä kiinni, enkä minä nyt vähällä hellitä!

— Mitä sinä olet sitten tehnyt?

— Sen, mitä minun olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten: potkaissut kotini hajalle kuin korttikasan vain, hih! Mikä koti se oli! Vankikoppi se oli, hulluinhuone, kidutuskammio, jossa minä käyristyin ja vääristyin, kadotin voimani, rohkeuteni, puhtauteni! Minä voin tehdä rikoksia, minä voin olla yltä päältä ravassa, mutta minä tahdon olla sisällisesti puhdas. Kas sitä ne eivät ymmärrä nuo toiset. He luulevat, että puhtaudella ei ole muuta sisältöä kuin mikä mahtuu puhtaaseen pöytäliinaan tai kiillotettuun vihkisormukseen, ha-ha-haa! Ja heidän velvollisuudentuntonsa, heidän omatuntonsa on samanlaista, vangin, ei vapaan ihmisen, ulkonaista, ulkoaopittua, ei omaa, ei sisällistä! Ja heidän talutusnuorassaan olen minä kiltisti kulkenut ja antanut elämän pikkumaisuuden tulvia yli pääni. Ja he ovat luulleet, että jo olen masennettu ja taltutettu. Mutta itse olen aina tuntenut, että jos kerran suoristaudun oikeaan mittaani, seuraan omaa omituista tuntoani, menee heidän maailmansa mäsäksi. Niinkuin se menikin. Nyt koetellaan kerran, kuka on voimakkaampi!

Riston ääni vapisi ja hän leiskui edestakaisin lattialla.

— Mutta rauhoituhan nyt, Risto, istu ja kerro miten asia oikein on.

— Asia on nyt sillä tolalla, kun sen pitää ollakin. Päästin kerrankin totuuden sanat suustani. Ja sitä he eivät kestä, nuo hienoheimoiset, nuo karamellipaperi-prinsessat, eivät piru vie kestäkään!

— Keistä sinä puhut?

— Etupäässä entisestä vaimostani.

— Entisestä?

— Niin hänestä, joka oli sitä vielä eilen, mutta ei ole sitä enää huomenna.

— Mitä sinä sitten sanoit hänelle? kysyi Louna hiljaa.

— Minä sanoin hänelle ensinnäkin, että minä olin ottanut hänet mukavuus-syistä ja hän minut turhamaisuudesta, siksi, että olin eräs tunnetta taiteilija-nimi, että nyt molemmat nämä alkusyyt olivat poissa: minulla ei ollut mukavuutta eikä hänellä taiteilijaa, että hän oli tappanut minussa taiteilijan ja raiskannut minussa ihmisen, tehnyt minusta morfinistin…

— Morfinistin!

— Ja että tämä saatanallinen leikki nyt sai olla lopussa.

— Miten sinä voit olla raaka…

— Oh, sellaisiin ihmisiin ei tepsi muu kuin raakuus. Ja sitäpaitsi se helpottaa eroa. Luuletko sinä, että hän, Elma, koskaan on rakastanut ja vaalinut minussa muuta kuin ulkokuorta, että hän olisi välittänyt tai välittäisi minusta, jos olisin lynkkäjalka, halvattu, vailla ramppivalon ihannoivaa kultausta. Minä tahdoin vapauttaa hänet näistä kulissikahleista. Sanoin hänelle itsestäni kaikkea pahaa, mitä vain muistin ja keksin, että nimeni ei ollut Pälviä, vaan Raponen, että olin tunnetun murhapolttajan poika ja että aijoin ottaa takaisin entisen rehellisen nimeni, että olin kerran tehnyt kassavaillingin ja että pelastuin ainoastaan erään jalon naisen avulla, jota rakastin ja rakastan yhä ja tulen aina raskastamaan… En maininnut nimeäsi, sillä muuten joutuisit noiden hornanhenkien syötiksi.

Risto vaikeni tuijottaen synkästi hehkuvin silmin eteensä.

— Milloin sinusta on tullut morfinisti? Et ole siitä koskaan ennen maininnut.

— Anna anteeksi, Louna. Minun olisi pitänyt kertoa siitä sinulle ennemmin ja paljosta muustakin. Olisi itsellänikin ollut helpompi silloin. Ilman sitä en näes olisi kestänyt näinkään kauan sitä helvetillistä menoa kotona ja teatterissa. Sitä ajometsästystä! Miten minun kanssani vehdattiin! Minun piti menestyä yli kaiken ymmärryksen, olla ennenkuulumaton taiteilija ja samalla sileä ja ylimalkainen kuin mankelilakana, vailla yksilöllisyyttäni, vailla tavallisia tottumuksiani ja omaa seuraani. Tiedänhän minäkin, että esittävän taiteilijan on onnistuttava juuri sillä hetkellä, määrätyllä kellon lyönnillä. Hänelle ei tule tunnustus enää perästäpäin, ei yleisökään, ja siksi sille pitää yleensä rummuttaa korviin edeltäpäin, reklameerata, toisin sanoen. Osaanhan minä nuo konstit. Mutta niihin keinoihin, joita vaimoni vaati minua käyttämään, en ollut kypsä. Lyhyesti: olen äärettömän väsynyt siihen kaikkeen, siihen juoruamiseen, tissutukseen ja tassutukseen, perkeleelliseen perhekuntaisuuteen, joka minua ympäröi. Jos se olisi edes supistunut julkiseen puoleen minussa, jos he olisivat olleet kiitollisia siitä kauniista, mitä taiteilijana mahdollisesti saatoin antaa, ja jättäneet yksityisen ihmiseni syrjään! Ne ovat eri asioita. Miten pieni ja häijy oli Strindberg esimerkiksi yksilönä, ja miten suuri taiteilijana! Minä koetin kyllä hoitaa noita asioita parhaani mukaan niin kauan kuin suinkin jaksoin. Nyt se saa olla lopussa. Kun asiat eivät mene, niinkuin haluaa, on paras lakata niitä hoitamasta. Asiat hoitavat kyllä aina silloin jotenkuten itse itsensä!

— Tuo väsymys menee ohi.

— Ei tällä kertaa.

— Olet sanonut sitä niin usein ja aina on päivän kehrä koittanut. Sinä seuraat aina äärimmäisen epätoivon ja äärimmäisen autuuden pendeliliikettä.

— En ole mikään ikiliikkuja.

— Se on varmaan morfiini, joka tylsyttää sinut, vie pois tahdon ja tarmon, tekee amoraaliseksi kaikin puolin.

— Oletko kokenut?

— En.

— Siinäpä se. Älä puhu sitten, kun et tiedä.

— Olen kuullut ja lukenut siitä. Onhan se selvä asia. Keinotekoinen voimanlisäys päättyy lamaukseen. Siitä kaikki johtuu. Sinun pitäisi päästä luonnon parannuksille.

— Hyvä Jumala, miten sinäkin, Louna, puhut järjettömiä! Kaikkihan on luontoa, myrkky niinkuin muukin. Leipä on enemmän keinotekoista kuin morfiini, eihän sekään kasva valmiina. Ja totta kai ihmisen täytyy päästä alkuluonnon herraksi. Sitäpaitsi on myrkky hyvin relatiivinen käsite. Toiselle elimistölle on myrkkyä tämä, toiselle tuo. Toinen kuolee kuumassa, toinen kylmässä, puhumattakaan henkisestä ilmakehästä ja sen myrkyistä. Minä tietäisin kertoa siitä asiasta paljon. Mutta jos elimistössä ennestään on myrkkyä, voi toinen myrkky tehdä tyhjäksi edellisen, ja on välttämätön terveydelle siis. Luuletko sinä, joka tunnet minut, että minä olen syntynyt maailmaan myrkyttömällä elimistöllä varustettuna? Sano sinä, joka tiedät!

— En minä mitään tiedä.

— Voi, Louna, miten olet suloinen tuossa muka mitään tietämättömässä viisaudessasi. Sinä, joka olet ainoa maailmassa, joka todella jotakin tiedät minusta, voit keriä minut vaikka sormesi ympäri. Mutta koskaan et vaadi. Siinä sinun hallituksesi salaisuus. Kaikki muut tahtovat pakottaa minua, kieltää tai käskeä, sinä et milloinkaan. Jos kysyn sinulta neuvoa, puhut viisauksiasi, mutta et koskaan ratkaise. Se juuri sitoo minut ja säästää samalla minun itseyttäni, tekee minut edesvastuun-alaiseksi ja kiinnittää minut sinun kaikkitietävään, epäitsekkääseen hyvyyteesi. En ole koskaan nähnyt ketään niin hyvää ihmistä kuin sinä, niin inhimillistä, niin kokonaan kaunista. Sano, oletko sinä kaikille yhtä hyvä?

— Ihmisellä on niin vähän mahdollisuuksia tehdä hyvää, silloinkin kun hän tahtoo…

— Siinä sitä ollaan. Sinulta ei saa koskaan mitään täsmällistä vastausta. Oikeastaan tuo sinun väistyvä liikavaatimattomuutesi raivostuttaa minua! Piru vie, sinä ylpeilet sillä…

Riston katse sattui Lounan surullisiin silmiin.

— Suo anteeksi, Louna. Sinä olet liian hyvä. Siinä koko juttu. Sano, miksi sinä olet minulle niin hyvä, niin, että koskee tänne sydämeen, sano miksi?

— Kuinka en olisi, koettaisi olla!

— Oh, monet koettavat ja palvelevat sillä omaa itsekkyyttään ja pahuuttaan. Sano, Louna, miksi sinä juuri minulle raukalle, kurjalle, olet niin jumalallisen hyvä! — Ja kuinka minä olen sinua rääkännyt, kuinka vähän sinä olet saanut tunnustusta! Kuinka minä olen loukannut itsetuntoasi ja käyttänyt väärin lempeää inhimillisyyttäsi. Nahjusmainen raukka olen ollut joka asiassa, mutta minun tekisi mieleni, minä toivon, että kerran vielä voin nostaa sinut kilvelle… Välitätkö siis todellakin minusta?

— Kuinka en välittäisi. Olethan kuin veljeni, kuin samaa perhettä, olenhan melkein nähnyt sinun syntyvän.

— Mutta minä oikein rakastan sinua.

— Niinhän minäkin sinua…

— Niin, sinä rakastat niinkuin enkelit rakastavat… Olet mahtanut surrakin tähteni. Tuota morfiiniakin nyt rupeat suremaan.

— Etkö voisi luopua siitä?

— Tuskin.

— Onko se niin ihanaa?

— En minä sen ihanuuden vuoksi sitä käytä, mutta se on kietonut tahtoni. Minä uskon siihen, enkä luota itseeni ilman sitä. En tiedä olenko enemmän morfiinin vai itsesuggestionin pauloissa. Mutta täytyy saada se pisara.

— Mutta etkö tunne olevasi naurettava, että riiput tuollaisesta pienestä pisarasta, että se kuljettaa tahtoasi ja että ikävöit sitä kuin sielusi autuutta?

— Ah, usein juuri tuollaisesta pienestä pisarasta riippuu enemmän kuin yhden sielun autuus! Tuollaisessa pisarassa on koko taiteen salaisuus. Siihen tarvitaan juuri se pieni elämän ydinmehun ylijäämä, se näkymätön liika-runsauden pisara, se ihana myrkky suonissa, joka tekee riemun ja tuskan, tahdon ja antaumuksen suuremmaksi, väkevämmäksi ja ylivuotavammaksi kuin tavallisilla ihmisillä, niin että voi antaa runsaudestaan niinkuin ruhtinaat. Onhan se arki-ihmisen silmillä katsottuna liioiteltua, luonnotonta! Kuinka usein taiteilijoita syytetään rappeutuneiksi, juopoiksi, hulluiksi ja jos joksikin. Sentähden, että he palavat ja heidän täytyy palaa keinolla tai toisella voimakkaammin ja siis myös nopeammin kuin muut. Ja tuli, se on sentään jotakin hyvin kaunista, puhdasta, iankaikkista, poloiset polttoaineet, niin huonommat kuin paremmat, ovat vain maan tomu ja tuhka…

He tuijottivat kumpikin äänettöminä hehkuvaan hiillokseen.

— Muistatko, jatkoi Risto, kerran erästä syysiltaa monta, monta vuotta sitten, jolloin myös täten istuimme takan ääressä? Sitä kamalaa iltaa?

Louna nyökkäsi.

— Ja sitä pientä keittiötä? Se oli puolipimeä. Tuli paloi silloinkin liedessä. Sade löi kattoja ja ikkunanruutuja vastaan. Oven edessä oli lokainen piha ja pitkä savinen, hoitamaton kylätie. Muistatko? Sieltä tuli aina joku kertomaan käräjätuvan uutisia. Myöhään yöhön asti istuimme siten väristen kylmästä, pelosta ja odotuksesta. Tulikin takassa hiipui pois vähitellen. Pieni käsilamppu vain palaa käryytteli nurkassa. Hui, kuinka se oli kauheata. Ja sille tielle isäni jäi. Mikä käsitys sinulle jäi siitä asiasta? Minulle se jäi ainaiseksi arvoitukseksi. Todistajat ja valat! Niihin minä en paljoa usko. Mikä merkitys on valalla enää silloin, kun ihminen ei usko taivaaseen eikä helvettiin, oli sitten sormi minkä kirjan päällä hyvänsä! Mutta raha, se on maallinen taivas! Ja joka antaa rahan, antaa pääsylipun autuuden majoihin. Kun raha kirstuhun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa! kaikki tiet vievät Roomaan ainakin siinä suhteessa. Todistajan ja valan voi ostaa, niinkuin kaiken muunkin… Ja siellä oli silloin muutamia ostettuja todistajia… Ne olivat aikoja ne. Ilman sinua olisin varmasti tullut hulluksi silloin, niinkuin äitinikin. Muistatko häntä? Kuinka hän öisin ilmestyi kynnykselle palava kynttilä kädessä, raamattu kainalossa, hapset hajallaan, silmät harrillaan, puhuen kamalia asioita viimeisestä tuomiosta, kahleitten kolinasta ja vanginpaidasta. Isäni tuomio oli sen kai vaikuttanut. Vaikk'ei hän muuten näyttänyt muistavan mitään. Eihän hän tuntenut minuakaan, työnsi vain pois sanoen: ei minulla ole miestä eikä lasta. Ja muistatko, miten hänen ihonsa oli keltaisen harmaa ja miten hän virkkasi nuken vaatteita…

— Rakas Risto, älä muistele sellaista. Hänhän on jo kuollut.

— Sitä juuri minä epäilen usein. Ihmiset, joilla on lapsia, eivät koskaan ole oikein kuolleita. Hän elää minussa, on siirtynyt minuun. Vasta hänen kuolemansa jälkeen juuri aloin huomata tai panna merkille itsessäni samanlaisia ilmiöitä, joitakin piirteitä huulissa ja silmissä, jotka muistuttivat häntä, ja mielikuviakin samantapaisia kuin ne, joista hän laverteli. Ja täällä aivoissa tuntuu välistä kuin ne olisivat sohjona… Älä sano mitään. Miksi ei olisi perinnöllisyyttä! Ehkä olen perijuuriltani rikollinenkin. Kuka sen tietää! Olenko minä itseäni tehnyt! Ehk'ei minun laitani ole vielä aivan niin hullusti, mutta voi tulla sellainenkin aika. Jos sellainen tulee, niin tekisitkö minulle sen ystävän palveluksen, että lopettaisit kärsimykseni, jos itse en enää kykenisi…? Ei, ei, se on liikaa vaadittu, olen jo liiaksikin käyttänyt hyväkseni hyvyyttäsi… Minä puhelen mielettömyyksiä. Mutta hermoni ovat niin jännityksessä monesta syystä. Nyt juuri, hän katsoi kelloaan, tai aivan pian minun pitäisi olla junalla…

— Kuka lähtee sitten?

— Ei luultavasti tässä tapauksessa kukaan, kun minä en ole asemalla. Koko matka saattoi olla vain tekaistu salajuoni minun pyydystämisekseni. Sanottiin, että pikku poikani oli muka niin heikko, ettei hän sietänyt kaupungin ilmaa, että hänet täytyi lähettää nyt heti, ajatteles, yöjunalla maalle. En päässyt kotoani lähtemään, ennenkuin olin varmasti luvannut olla asemalla. Mutta minua he turhaan saavat odottaa!

— Miksi et menisi, ehdit vielä.

— En tahdo. He ovat jo tarpeeksi tyrannisoineet minua tuon lapsen avulla. Heti sen syntymästä asti on tuota myttyä riepoteltu ja kannettu eteeni ja sen avulla vedetty minua nauhasta kuin vieterivauvaa. Anopin keksintö nähtävästi. Nyt he tietysti taas kantavat sen raasun asemalta kotiin kurittaakseen sen avulla luonnotonta isää…

— Ajatteles, jos lapsi todella on sairas ja vielä kuolee, niin on sinulla paha mieli koko elämäsi ijän.

— Hyvä mieli. Monasti melkein toivon, että se kuolisi, ettei sitä koskaan olisi syntynytkään tähän pahaan maailmaan, sillä minä rakastan sitä… Oh, kuinka aika kuluu hitaasti. Kunpa se hetki jo olisi ohitse.

— Mene, Risto, mene toki! Älä pingoita itseäsi noin epäinhimilliseksi, se kostaa itsensä…

— Minä en mene. Olen sen päättänyt. Minä tahdon olla täällä sinun luonasi sen ajan. Jos olisin kadulla, niin ehkä heikkoudesta vielä menisin, niin kauan ovat jalkani jo käyneet toisten asioita. Etkö tiedä, ettei voi vapautua naisesta muuta kuin toisen naisen avulla, naurahti hän.

— Mutta minä en tahdo olla mukana tällaista peliä avustamassa. Se on vastoin koko luonnettani. Minä rukoilen sinua, älä tee minua myötäsyylliseksi! Mene, Risto!

— En.

Louna yritti avata ovea noutaakseen Riston päällysvaatteet. Mutta Risto ponnahti hänen eteensä, kiersi oven lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.

Tämä väkivaltainen toimenpide loukkasi Lounan kaikkein arimpia vaistoja. Hän punastui suuttumuksesta.

— Anna avain heti takaisin!

Risto katsahti kummastuneena Lounaan. Ei koskaan koko heidän pitkän tuttavuutensa aikana ollut hän kuullut Lounan äänessä noin väärentämättömän intohimoista väriä. Se huvitti häntä. Hänen silmiinsä tuli lapsellista mielenkiintoa kuvastava ilme.

Louna huomasi sen, se harmitti häntä vielä enemmän ja vain vaivoin sai hän itsensä hillityksi. Ei henkiset eikä ruumiilliset voimat tässä auttaneet. Louna tiesi myös ennestään, että kielto ja käsky vaikutti Ristoon päinvastaisesti.

— Miten sinä loukkaat minua, kun ryöstät minulta vapauden omassa huoneessani, jossa minulla pitäisi olla oikeus tehdä mitä tahdon, sanoi hän hiljaisesti.

— Niin sitä luulisi. En minäkään ole saanut olla omassa huoneessani niinkuin olen tahtonut. Jokaisella on oikeus koettaa elää omaa elämäänsä ja jokaisella toisella on samasta syystä oikeus olla hänelle kiusaksi tässä pyrkimyksessä. Ihmiset tunkeilevat ja törmäilevät toisiaan vastaan alituisesti…

Louna ei vastannut mitään, hän seisoi kivettyneen mukautuvana.

Risto tuli Lounan luo ja pani avaimen pöydälle hänen eteensä:

— Tässä se on. Anna anteeksi. Hetki on ohi…

Louna ei liikahtanut.

Ei kumpikaan puhunut mitään pitkään aikaan.

— Minun pitäisi aina olla sinun lukkosi takana, sanoi Risto surumielisesti. Pelkään niin, etenkin nykyään. Väliin pelkään liikuttaa käsiäni ja jalkojani, pelkään avata silmiäni aamulla. Joku kamala istuu täällä takaraivossa…

Se on morfiini, ajatteli Louna.

— Ja sitten pelkään myös ulkomaailmaa. Tälläkin hetkellä juuri ratkeilee paljon siteitä, palaa siltoja poikki entisyyteen. Nyt minun pitäisi parhaillaan olla oopperaharjoituksessa. En mene sinnekään. En kotiin enkä oopperaan enää koskaan, sen olen päättänyt. Ja ne ovat jotenkin sama asia. Jos menen kotiin, viedään minut sieltä oopperaan ja jollen mene sinne, hulluinhuoneeseen. Jos menen oopperaan, viedään minut sieltä kotiin ja jos karkaan sieltä, otetaan minut kiinni hourupäisenä ja suljetaan kammioon väkipakolla. Minut voidaan niin helposti leimata hulluksi ja siitä kuilusta ei ole enää ylösnousemusta. Olen varma siitä, että vaimoni ymmärsi kaikki tämänpäiväiset eropuheeni hetkelliseksi mielenvikaisuudeksi. Niin valtavaksi kehittää avioliitto omistusvietin. Olen vakuutettu siitä, että vaimoni mieluummin tahtoo omistaa minut vaikka kuolleena tai hulluna kuin antaa minulle vapauden ja terveyden. Ja jos jotenkin saisinkin hänestä eron ja senjälkeen vielä menestyisin, olisin ainainen silmätikku ja salaisen himon esine hänelle. Hän harmittelisi menetystään. Jota vastoin jos hän saisi kuulla, että olen mennyt rappiolle, hän saisi rauhan. Sentähden en tahdo enää esiintyä ja olla syöttinä heikoille syntisille ihmisille. Sillä joko minut taas korjaisi lavalta vaimoni tai sitten joku muu.

— No ei asia uudella avioliitolla paranisi, virkahti Louna. Ensimäiset pari vuotta naimisissa ovat pahimmat, ennenkuin ihmiset ovat ehtineet oikein tottua toisiinsa, ennenkuin pahin itsekkäisyys ehtii kulua pois. Sitten se kyllä menee, menee vielä sinultakin. Olet nyt vain hermostunut. Kerranko sellaista sattuu!

— Ei, ei, ei koskaan sinne enää, minä aivan räjähdän, kun ajattelenkin koti-ilmaani! Vaikka vaimoni olisi hyväkin. Ei minua siellä voi parantaa ruualla eikä juomalla, eikä rohdoilla eikä unella, kun itse henkinen ilmakehä on myrkkyä. En sano, että se on kenenkään syy. Ihmiset ovat kuin kemialliset aineet. Kohdatessaan toisensa ne joko muuttuvat muuksi, ennen-olemattomaksi aineeksi tai sulautuvat yhdeksi tai hajautuvat moneksi tai räjähtävät tai tekevät toisensa tyhjäksi. Usko minua, nykyinen avioeroni ei johdu kevytmielisyydestä. Ja minä en pääse siitä kuin karkaamalla. Minä tunnen sukuni, he tulevat tekemään kaiken voitavansa pidättääkseen ja kahlitakseen minut kaihtamatta mitään keinoja, rahaa tai juonia. Ja minä kun tähän avioliittoon mennessäni uneksin rauhaa! Joku tovereistani oli silloin pannut päähäni, että ihmisen ohjelma on seuraava: 10 vuotta lapsen elollisaistimusta. 10 vuotta oppiaikaa, 10 vuotta työtä ja loppuikä nautiskelua työn tuloksista, hyvään asemaan päässeen ihmisen lekottelua. Olin juuri 30:n korvissa ja viimeksi mainittuun kauteen mielestäni kypsä. Olin väsynyt irtolaiselämään. Halusin tuon "hyvän aseman" etuja, hienon kodin, hienon rouvan, hienon seurapiirin. No, kaikki se tulikin kyllä. Minä itse vain en sopinut siihen.

— Jos tuon kaiken jättäisitkin, niin ethän toki niin hullu ole, että työsikin jätät senvuoksi. Mitä sinusta sitten tulee?

— Ei mitään. Eikä ole väliäkään. Olen kauan kysynyt itseltäni: mitä varten? Minusta tuntuu, että kaikki muut ovat yhtä väsyneet minuun kuin minä itsekin ja tuo luulo vie minulta kyvyn. — Sitäpaitsi luulen minä, — Risto katsoi herttaisesti Lounaan, — että oopperasta luopuminen tuo erään toisenkin mukanaan, josta sinä pidät. Silloin ehkä voin luopua morfiinistakin. Se ei ole sitten ainakaan enää välttämätöntä.

— Mitä suunnitelmia sinulla sitten on tulevaisuuden varalle?

— Negatiivisia etupäässä. Olla työtön ja koditon. Vaikka koditonhan olen ollut aina tähänkin asti, aina paitsi täällä sinun luonasi. Täällä on oikea kotini! Miks'ei se saa olla oikea kotini, sano miksi? Sinuahan minä olen aina rakastanut enkä ketään muuta, oikein hyvästi, syvästi ja kauniisti. Mutta nuorempana en tohtinut sitä sinulle sanoa, olit niin kauan aikaa minua vanhempi.

— Olen vieläkin, naurahti Louna. Muista kunnioittaa vain kovasti.

— Ei se enää tunnu niin paljon, kun itsekin tulee vanhaksi. Mitä olisit sanonut, jos silloin jo vanhaan aikaan olisin pyytänyt sinua omakseni?

— En tiedä. Kaikkea sinun päähäsi johtuukin.

— Ja nyt?

— Minähän olen kuin sisaresi. Pysyn aina samana, en koskaan mene pois. Sinä olet nuori ja tulet vielä löytämään ilosi muista rakkaudenseikkailuista, kunhan tuo pessimismisi menee ohi. Ja koti sinulla on ja lapsi, jota rakastat. Ehkä nekin vielä kelpaavat! Mitä jos pahimmaksi aikaa menisit jonnekin lepokotiin virkistymään.

— Tahdotko sinäkin siis minut houruinhuoneeseen? Luuletko sinäkin, että minä olen hullu! Sano siis, sano aivan suoraan: Olenko minä hullu?

— Mitä sinä puhut! Ei sinussa muuta hullua ole kuin että kysyt tuollaista.

— Sinäkin siis tahdot minua johonkin laitokseen! Siitä ne puhuivat kotonakin. Mutta sellaiseen en mene, en! Se oli yksi syy, miksi en mennyt asemalle. He olisivat voineet minut sieltä lähettää…

Riston silmät liekehtivät jälleen synkästi. Louna katsoi häneen tutkivalla levottomuudella. Hän alkoi nyt toden teolla pelätä Riston tilaa. Tuohan saattoi olla jo vainoamishulluutta. Mutta samassa muisti hän monta samantapaista hermopuuskaa jo Riston lapsuuden ajoilta.

— Minä olen varustautunut kaiken varalta, puhui Risto. Jos ei muu auta, niin tämä.

Hän veti taskustaan mustan kirjan.

— Tämä on ulkomaanpassi. Olen kulkenut jo kauan aikaa se taskussani. Pääsylippu sotaan, näetkös! Äkin poika pois tulevi, laihtumatta lankeavi!

Lounan mielessä välähti äkkiä ajatus siepata passi pois, samoin kuin Risto äsken oli tehnyt avaimen suhteen, ja heittää se tuleen. Mutta koko hänen luonteensa nousi samassa sellaista menettelyä vastaan.

— Sotaan, toisti hän hitaasti ja ihmettelevästi koettaen keksiä jotakin keinoa Riston tyynnyttämiseksi.

— Se on kuin luotu minua ja minunlaisiani varten. Maailma voi välistä, näes, käydä niin ahtaaksi…

— Tokkopa koko maailma sentään, nauroi Louna. Jos joku maanpaikka rupeaa vaivaamaan, muuttaa toiseen. Sitähän juuri äsken tarkoitin. Lähtisit vähäksi aikaa jonnekin vieraaseen kaupunkiin tai maalle. Kun mielialasi muuttuu, näät kaiken toisessa valossa. Ärsyttyneessä tunnelmassa ei koskaan pidä tehdä ratkaisevia tekoja. Silloin voi tehdä sellaista, jota ei enää tekisi vähän myöhemmin.

— Lähtisitkö sinä mukaan maalle kanssani? Riston silmissä oli lapsellisen ilostumisen välkähdys.

— Minä! Mitä minä siellä tekisin! Asia saisi kovin hullunkurisen romantisen leiman.

— Niin, niin, minä unohdin. Sinähän et rakasta minua, olet ainoastaan hyvä…

— Minä rakastan sinua siten, että tahdon sinun parastasi.

— Tietysti, tietysti. Minä aina unohdan kuka minä olen ja kuka sinä olet. Mutta älä luule minua kiittämättömäksi… Hyvästi siis, rakas sisareni!

— Mitä sinä aijot tehdä? kysyi Louna väristen.

— En oikein vielä tiedä itsekään. Kenties matkustan, kenties en, kenties tulen takaisin, kenties en. Mutta jos en tulisi, niin ole varma siitä, että kuolen siunaten sinua, joka olet antanut minulle voimaa elää näinkin kauan. Sinä olet varjellut minua kyynillisyydestä. Olen paljon rikkonut, mutta olen paljon kärsinytkin. Kunhan sinä vain annat minulle anteeksi ja siunaat minua…

Kyyneleet tulvahtivat Lounan silmistä esille.

— Rakas Risto, älä puhu noin. Sinä särjet minun sydämeni! Tahdotko, siis tosiaan, että tulen sinua saattamaan, että lähden kanssasi…

— Ei, en tahdo, en tosiaan tahdo sitä, Louna. Lähemmin ajateltuani. Anna minun nyt mennä, yksin, merkiksi siitä, että vielä luotat minun järkeeni. Todella, naurahti hän surumielisesti.

— Ja anna sinä minulle lupaus, ettet ainakaan nyt heti lähde rajan yli ja että ilmoitat minulle pian kirjeellä jotakin itsestäsi merkiksi siitä, että vähän olet minusta joskus pitänyt.

He puristivat lujasti toistensa kättä. Siten he erosivat.

Heti oven sulkeuduttua oli Lounan ensimäinen ajatus syöksyä Riston jälkeen, kutsua hänet takaisin tai seurata hänen askeleitaan kaukaa. Tämä tunnelmaltaan pingoitettu kohtaus oli kokonaan järkyttänyt hänen tavallisen tasapainonsa. Sitten hän naurahti omalle säikähdykselleen Mitä vielä! Olihan tämäntapaista ollut ennenkin. Risto aina mielikuvituksensa ja hermojensa voimalla kiihoitti joka tilanteen ja mieli-alan äärimmilleen. Tämä oli aallon laakso, huomenna jo ehkä olisi yhtä väkevä harjakohta. Mutta Lounan osalle tuli aina laaksot. Olihan hän tottunut siihen. Ja kuitenkin oli hän tällä kertaa lapsellisesti antautunut Riston johdettavaksi, vaikka hän kyllä hyvin tiesi kaiken epätodellisuuden.

Epätodellisuuden! Ei siinä oli perää, mitä Risto puhui. Hän oli perinnöllisesti hermosairas. Ja mahdollistahan oli, että eräänä päivänä kaikki yhdenjaksoisuus hänen aivoissaan katkeaisi, ettei hän enää ollenkaan erottaisi mielikuvaa todellisuudesta… Olisihan hän silloin aivan hullu.

Louna muisti hänet pienestä pitäin jo tuollaiseksi, öitä, jolloin hänen täytyi tuntikausia pidellä Ristoa kädestä kiinni, jolloin tämä pelkäsi niin, että ruumis tärisi.

Olisi sittenkin pitänyt lähteä hänen mukaansa. Turhia! Risto ehkä matkustaisi lähemmälle asemalle ja palaisi sieltä jo huomenna päivänpaisteisena kotiinsa. Jos Louna olisi mukana, lisäisi se vain Riston hulluja mielikuvia erosta ja sodasta, kun hänellä oli joku, jolle välittää niitä. Hän ehkä lisäksi äkkihuimuudellaan pakottaisi Lounan tilanteihin, jotka herättäisivät huomiota, rikkoisivat ijäksi päiviksi hänen välinsä vaimoonsa, asettaisivat kaiken väärään valoon…

Mutta jollei hän koskaan palaisikaan…

Mitä jos hän ilmoittaisi puhelimessa Riston rouvalle… Mitä? Eihän hän tiennyt nyt Ristosta mitään, enempää kuin hänen olinpaikastaankaan. Yllyttäisi vain siten mustasukkaisuuden pahat voimat kimppuunsa ja lähettäisi Risto paran jälkeen juuri sen ajometsästyksen, jota hän pakeni ja joka oli myrkkyä hänen herkälle hermostolleen.

Ei voinut tehdä mitään. Täytyi odottaa. Risto parka! Ja hän itse! Miksi oli hänen kohtalonsa muodostunut sellaiseksi, että hänen piti kantaa toisen ihmisen elämän salaisuutta omallatunnollaan, olla ehkä mielipuolen uskottu…

Louna heittäytyi vuoteelleen koettaen painaa silmät kiinni ja torjua pois ajatusten painajaiset.

Uni ei tullut.

Nyt hän muisti lisäksi morfiinin. Sen vaikutusta saattoi olla kaikki tyyni. Oli väärin, ettei hän sittenkin toimittanut Ristoa lääkärin hoitoon, vaikkapa vain tuon hänen pelkäämänsä vaimon avulla.

Jos hänelle nyt tapahtui jotakin, jos hän sortui sotaan tai tuli mielisairaaksi, olisi se Lounan omallatunnolla aina, aina…

Risto oli kuilun partaalla, rajalla…

Louna heittelehti tuskissaan vuoteellaan.

Herätyskello pöydällä puhkui, kitisi, änkytti, puhui käsittämättömiä, mielettömiä sanoja. Kuulihan hän aivan selvään: "kurota, purase, kurota, purase"… Hyvä Jumala, oliko hänkin tulemaisillaan hulluksi!

Hän nousi ja ravisti kelloa niin, että sen pahaaennustava, rikkonainen sisäkalusto hölskyen rämähti ja hetkeksi vaikeni.

Jos ihmisen aivoissakin noin kaikki oli hajallaan, niin mitä sille mahtoi. Jos ne puhuivat käsittämättömiä sanoja, kuka sai ne enää käsitteiden rajoihin!

Louna painautui jälleen tyynyihin, syvälle, ettei kuulisi mitään.

Mutta jälleen alkoi vähän ajan kuluttua kuulua pöydältä selvään sama särinä ja puhina, vinkuva, vonkuva, vaivaloinen, ontuva luskutus…

ISÄÄ ETSIMÄSSÄ

Siivooja-eukko astui kiireisesti Parolan herrasväen kesähuvilan keittiön puoleisesta portista sisään vetäen kyynärvarresta mukanaan noin 10-vuotiasta pikku poikaa.

Rouva näkyi istuvan verannalla.

Vaimo suuntasi askeleensa pääportaita kohden tyrkkien edellään poikaa.

Hän niiasi:

— Rouva ottaisi tämän pojan sitä asiaa toimittamaan sinne Siurun kylään. Kyllä se osaa, vaikka se pienikin on.

— Saahan tuo mennä.

— Niin ja rouva muistaisi toistekin, jos mitä sellaista sattuu, antaa tälle pojalle. Saahan tuo orpoparka siten vähän ansiota.

— Orpoko tuo on?

— No niin se on kuin orpokin. Se on niitä Sörtin Liisan lapsia, jos rouva on kuullut. Sellainen ihminen! Riski ja rivakka kylläkin, mutta latoo noita lapsia joka vuosi, eikä isästä tietoakaan. Jo minä sille monta kertaa olen sanonut, että eikös Liisa vähän häpee Jumalan ja ihmisten edessä. Mutta mitäs se, kun vain nauraa hekottelee. Ja kun minä siltä kerran oikein tiukkasin, että mitäs varten sinä vanha ihminen noin häpäiset itsesi, vastasi se, että sille ei voi mitään, kun tulee välistä sellainen pienen lapsen tarve, että täytyy… Lapsi parat siellä ne kieppuvat sen ympärillä kuin mitkäkin koiranpennut, ei niillä ole edes vaatetta yllä, lienevätkö kaikki kastettujakaan! Niinhän tämäkin, tämä Obadja olisi jäänyt pakanaksi, jollen minä hyvältä hyvyyttäni olisi ottanut sitä hoteisiini. Suuri pojan kolli oli jo, kun minä sen siitä sieppasin ja vein mukaani pappilaan ristittäväksi.

— Mikä hänen nimensä olikaan?

— Obadja tämä on ja vähän niinkuin minun nimikkoni. Meillä se on ollut omien lasten kanssa. Ei ole ollut sydäntä poiskaan lähettää, vaikka väliin on tiukkaa tehnytkin. Nekin hyväntekeväisyys-rouvat kävivät kerran meillä katsomassa, mutta mitäs ne! Eiväthän ne usko köyhäksi, ellei ole likaa tuuman korkuiselta kynnyksellä vastassa. Katselivat ja kiittelivät vain, että kylläpä täällä on sievää. Ei pennin pyörää sieltä lähtenyt. Vaikka sellaiselle juuri pitäisi antaa, joka edes nurkkansa osaa siistinä pitää… Jos rouva sitten antaa minulle sanan, jos jotakin pientä toimittamista on, niin saa tämä ottopoika tässä kesän mittaan juosta itselleen kokoon vähän särpimen apua.

— Kyllä, kyllä, jos sellaista ilmenee, vakuutti rouva Parola.

Vaimo ja poika poistuivat.

Ja pian näki Siimi rouva, miten tuo pieni profeetallinen sanansaattaja, viillätti sääret oikonaan pitkin maantietä.

Hän jäi mietteissään katsomaan hänen jälkeensä. Vaimon sanat "tulee välistä sellainen pienen lapsen tarve" olivat jääneet kaikumaan hänen korviinsa. Noinko yksinkertaista se olikin? Kyllä kai se oli luonnon-tervettä, mutta oliko se myös oikein? Saattaa maailmaan lapsia kykenemättä antamaan niille elatusta ja kasvatusta! Mutta se kyky tuli tavallisesti nykyajan ihmisille hyvin myöhäisellä ijällä, niinkuin taloudellisesti varttunut asemakin. Ja sitä odottaissa ikä kultainen kului, kului terveys, elinvoima, mureni se suuri ihana luonnonperintö, johon jokaisella lapsella olisi pitänyt olla synnyntäoikeus. Ei, tuota asiaa ei varmastikaan voinut auttaa muulla kuin valtion järjestämillä lapsi-eläkkeillä. Uuden sukupolven terveyttä ei saanut tehdä riippuvaiseksi rappeutuneen kapitalismin väärinkäytöksistä?

Tätä nykyistä tietä tultiin juuri siihen, että vain kevytmielisimmät ottivat äitiyden ja isyyden taakan hartiolleen. Ne sensijalla, jotka ajattelivat lapsiensa parasta ja kantoivat rinnassaan harrasta, pyhää edesvastuuntunnetta syntymättömiä sieluja kohtaan, eivät rohjenneet koskaan päästää niitä päivänvaloon.

Niinkuin esimerkiksi Siimi, joka oli pohtinut tätä asiaa koko elämänsä, pohtinut liikaa, ei vain ulkonaiselta ja taloudelliselta, vaan vielä enemmän sisälliseltä, rotuhygieniseltä kannalta! Olihan oikein, että ihminen ajatteli, mutta varmastikaan ei saanut ajatella niin paljon kuin Siimi. Ajattelu äärimmilleen kehitettynä oli epätervettä, epäterveellistä. Se pani ihmisen arastelemaan tekoa, ja lopuksi lamautti hänen toimintakykynsä kokonaan.

Siimi rouva oli ollut vasta muutamia kuukausia avioliitossa Parolan kanssa, mutta silti ei hän ollut enää nuori. Hän oli niitä, jotka vanhasta neidistä äkkiä muuttuvat nuoreksi rouvaksi.

Kerran ennenkin oli hänellä kyllä ollut muuan rakkaussuhde, mutta siitä oli niin kauan, että hän oli sen jo melkein unohtanut. Tämä mies oli ollut ruumiiltaan sairaloinen, ruma, perinnöllisesti rappeutunut. Mutta Siimi oli rakastanut hänen sieluaan niin kertoamattomalla rakkaudella, että hänelle olisi ollut yhdentekevää, vaikka tämä mies olisi ollut jalaton, kädetön, muodoton, ilmeetön, kauhistava kaikille muille… Mutta samassa oli hänessä ollut jotakin, joka oli ollut vielä voimakkaampaa kuin rakkaus. Hän oli tuntenut että hänen elämänsä menisi hukkaan, ellei hän saisi tulla äidiksi. Ja hän tahtoi lapselleen ruumiillisesti ja henkisesti terveen isän. Ja siltä pohjalta olivat he vihdoin eronneet…

Senjälkeen oli hän käyttänyt aikansa vallan päinvastaisiin harrastuksiin, abstraktiseen työhön, aatteellisiin asioihin, jotka olivat tehneet hänestä melkein yhteiskunnallisen suuruuden.

Mutta tuo "pienen lapsen tarve", kuten Sörtin Liisa sanoi, pysyi Siimissäkin koko ajan.

Nuorempana oli Siimi oikein sievä. Hän ei ollut turhamainen eikä keimaileva, mutta hänessä oli niin paljon jäntevää suloutta, että se veti ihmisten silmät puoleensa. Sillä hän ei ollut tukikasvatuksen tulos, ei porvarillisesta perheestä lähtöisin, jossa alituinen selkänoja tekee ihmiset ryhdittömiksi ja ylimalkaisiksi. Hän ei kuulunut noihin asemastaan mahtaileviin rouvatyyppeihin tai miestä matkiviin, kovapiirteisiin yhdistysneitityyppeihin, jotka kadulla kulkevat joko mielenosotuksellisen leveästi tai huomiotaherättävän kapeasti riippuen siitä, mitä ryhmä-aatetta he kulloinkin edustavat ja kuinka paljon rahaa ja kunnianimityksiä heillä on yhteiskunnallisessa ansioluettelossaan. Eikä Siimistä edes myöhemmin tullut sellaista.

Hänen hillitty, itsenäinen kauneutensa kesti hyvin työn ja vuosien taakkaa. Ja hän iloitsi siitä ainoastaan tulevan lapsensa vuoksi. Mitä olivat nuoret tyttöletukat hänen rinnallaan, rumia ylimalkaisia ne olivat! Nyt vasta oli hänellä oikea täysikesän voima ja terveys!

Mutta sekin meni menojaan. Siimi vanheni. Hän oli työntänyt jo monta luotaan, vain siksi, että he eivät täyttäneet niitä salaisia suuria vaatimuksia, jotka hän asetti tuon sisimmässään piilevän, syntymättömän sielun isälle. Ja yhä vain tarkasteli hän ihmisiä tässä valossa. Rakkautta hän ei ajatellutkaan.

Vuodet vierivät näin. Siimin täytyi vähitellen heittää pois mielestään tuo toivoton haave, joka niin kauan oli häntä vanginnut…

Eikä hän enää ollut aikonutkaan mennä naimisiin. Se oli tullut itsestään, ilman sokeutumista ja sentään kuin vahingossa.

Oli ensin tullut niin rauhaton olo, oman itsensä pelko, kylmän yksinäisyyden kauhu. Ja se oli sitten muuttunut hellyyden kaipuuksi, kipeän pakottavaksi ja ahdistavaksi. Ja hän oli taistellut sitä vastaan, oh, hirveästi. Olihan hänellä kaikki, mitä ihminen tarvitsi; tällaisessa elämäntilassa täytyi löytää tyydytyksensä. Hän teki työtä moninkertaisesti, hankki itselleen yhä uusia harrastuksia ja velvoituksia, oli käynnissä yötä ja päivää niinkuin pillastunut kone vain salatakseen tuon sisällisen hätänsä, jolle hän ei voinut eikä tahtonut antaa perään. Hän ei sitä edes käsittänyt. Oliko se jo vanhuuden heikkoutta? Siltä näytti. Sillä tuo vilun väristys ei hänen ponnistuksistaan huolimatta yhtään väistynyt hänen sydämestään ja tuo näkymätön tyhjä tila hänen ympärillään vain suureni…

Sitten tapasi Siimi Taavi Parolan. Tai oikeastaan oli tämä hänen vanha tuttavansa entisiltä ajoilta, mutta nyt joutui hän äkkiarvaamatta hänen kolleegakseen samassa koulussa ja he tulivat siten olosuhteiden pakosta olleeksi paljon yhdessä. Heille riitti aina puheenaihetta yhteisistä töistään ja harrastuksistaan ja he totesivat itselleen ja toisilleen saman mieltäkiinnittävän tosiasian: että heillä oli yleensä sama käsitys elämänmenosta. Kaiken järjen mukaan olivat he siis luodut ymmärtämään toisiaan ja iloittamaan toistensa yksinäisyyttä. Senkin seikan he lopulta varovasti tunnustivat toisilleen.

He menivät siis naimisiin. Se oli avioliitto, josta kaikki edistysmieliset ihmiset iloitsivat. Siinä oli edes yksi esimerkki, joka viittasi uusiin, onnellisempiin aikoihin, jolloin ihmisiä ei enää yhdistä raa'an sukupuolivaiston sokea sattuma, vaan sielujen sopusointuisuus, yhteisen elämäntyön harrastus ja hengen kirkas tasapaino.

Tältä kannalta katseli yhteiskunta heidän avioliittoaan ja niin asianomaiset itsekin sen ottivat. Olihan se ainoa mahdollinen tapa arvostella tämän tapaisia asioita.

Taavi Parolalla liittyi kyllä tähän kauppaan eräitä pieniä itsekkäitäkin pyyteitä. Mutta kellä ei niitä ollut! Hänkin oli jo vanha mies, vähän kaljukin, ja koko elämänsä ollut vähän kuin heittelyksellä. Hän oli kyllästynyt. Hän tarvitsi rauhaa, hoitoa. Hänellä oli kunnianhimoisia poliittisia suunnitelmiakin. Miltä olisi vanhapoika näyttänyt kaupungin-isien joukossa! Täytyi samalla olla perheen-isä saavuttaakseen oikein suuren arvovallan. Mutta perhe-elämä vanhaan hyvään malliin pöyristi hänen vanhapoika-vaistojaan. Jota vastoin Siimi, filosofian kandidaatti, vakiintunut, vanha ihminen ja yhteiskunnallinen toimihenkilö kyllä estäisi avioliiton liukumasta tuohon tavalliseen. Ei vaivaisi typeryyksillä, ei tietysti tahtoisi lapsiakaan…

Mutta tästä kaikesta ei hän ollut Siimille puhunut mitään. Ne kuuluivat hänen pieneen yksityis-osastoonsa, jonka salaaminen ei voinut himmentää heidän hyvää väliään. Heillä oli yhteistä sentään niin kovin paljon, paljon enemmän kuin aviopuolisoilla ylipäänsä. Heillä oli todellakin kaikki syy olla onnellisia. Ja Taavi Parola olikin onnellinen. Kaikki oli käynyt vallan hänen suunnitelmiensa mukaan. Ja enempää hän ei kaivannutkaan.

Toisin oli Siimin laita. Ei edes tämä yhdessäolo ja -elo antanut sitä tyydytystä hänen palelevalle sydämelleen, jota hän oli odottanut. He olivat molemmat niin vanhoja jo, niin itsenäisiä, kuoreensa kasvaneita, täynnä vierasta elämää oudoilta maailman matkoilta, joita he eivät tahtoneet toisilleen paljastaa.

Monta kertaa olisi Siimin tehnyt mieli kertoa Taaville itsestään, sielustaan, nuoruuden-suhteestaan ja siitä mitä varten hän oli näin kauan yksin kulkenut, mitä hän oli koko sen ajan etsinyt…

Kenties se olisi vienyt heitä lähemmäksi toisiaan ja kenties Siimi tästä tunnustuksesta olisi saanut voimaa heittää pois tuon ajatuksen raiskaaman päähänpiston, olla luonnollinen ihminen, seurata vaistoaan niinkuin Sörtin Liisa… Kenties vieläkin…

Jos minä uskaltaisin kertoa hänelle, jos minä uskaltaisin… kuiskasi hän puoli-ääneen.

Ja lapsen, sen saisi niin lämmittävän lähelle itseään, niin kokonaan omakseen!

Taavi Parola ilmestyi samassa verannalle kahvia juomaan.

— Joko sinä lähetit viestin Siuruun? kysyi hän.

— Jo.

— Kenen sait lähtemään?

— Sörtin Liisan pojan.

— Sitä ei pitäisi suosia koko sukua, sanoi Parola. Se Liisa on koko paikkakunnan turmelus ja häpeä. Toiset ihmiset mahtavat olla aivan perinnöllisesti rikoksellisia.

— Jos se nyt on niin suuri rikos tehdä terveitä lapsia…

— Ei tehdä lapsia, vaan tehdä niitä monen kanssa! Kunniallisella ihmisellä on jo itsessään sellainen tunto, sellainen sielun siveys, ettei hän voi, ei mitenkään voi…

— Se riippuu usein siitä, millaiseen maailmankatsomukseen ihminen on kasvatettu Luuletko sinä, että kaikki yksi-avioiset ihmiset ovat sitä yksinomaan sielun siveyden vietistä. Ei, hyveellisyys on heille useimmin opetettua, he eivät uskalla, eivät tule ajatelleeksikaan, että voisivat rikkoa määrättyä tapaa vastaan. Tottumusta se on. Mutta onhan kyllä hyvä, että ihmisellä on hyviä tottumuksia…

— Ei se ole vain tottumusta. Muistanpa äitini. Hän jäi leskeksi nuorena ja eli vanhaksi. Hän oli kaunis ja hänellä oli kosijoita, mutta hän pysyi uskollisena isälleni kuolemaansa asti. Hänen olisi ollut mahdoton antautua elämässään useammalle kuin yhdelle, eikä kukaan oikein siveä ihminen sitä voi… Ei edes mennä uusiin naimisiin…

— Äitisi oli pietisti, jos ei hän olisi ollut sitä, niin ehkä hänkin olisikin voinut, pelkän luontonsa pohjalta… niinkuin Sörtin Liisa…

— Älä loukkaa äitiäni. Hänestä ei oikeastaan saisi puhua samana päivänäkään kuin Sörtin Liisasta!

Parolan äänessä oli jyrkkä, suvaitsematon ja suuttunut sointu.

— Enhän minä ollenkaan tarkoittanut loukata, sanoi Siimi katkaisten siihen puheensa.

Hän katsoi raskasmielisesti Parolaan. Miten periaatteellisen ahdas hän oli, miten pieni. Ja miten heidän mielipiteensä erosivat heti kun tuli kysymys muusta kuin koulu-asioista… Ei ikinä hän olisi ymmärtänyt Siimiä. Hänhän oli jo tavaltaan langettanut tuomionsa…

Kaukainen ja pohjaltaan vihamielinen olento oli Parolakin Siimille, kun hän nyt tunnusteli itseään. Ei ollut omasukuinen, ei. Oh, jos hänen lapsellaan olisi ollut tuon miehen ääni, hänen itsetietoinen silmäyksensä ja hänen matala, itsekäs sielunsa, olisi hän vihannut sitä! Olisi pitänyt sitä sairaana ja epäonnistuneena, vaikka sillä olisi ollut atleetin ruumis! Viallisena lehtolapsena, vaikka sillä olisi ollut kaikkien papintodistusten kunniallisuus myötäperintönään!

Siimi sulki silmänsä.

Syntymättömän sielun ääni soi jälleen hänen povessaan…

Ja se tulisi varmaan soimaan siellä aina, aina, yhtä vaativana ja toivottomana, yhtä valittavana…

PARATIISI-UNELMA

Keskisuven pitkä, helteinen pouta on huolinut maan ja taivaan pehmeän-lämpöiseen utuharsoon, joka raukaisevana siintona heijuu kaukaisien vaarojen kiireillä ja levenee niinkuin silkkiäisseitti yli niittyjen ja peltojen nuokkuvan runsauden.

Keskellä kukkivaa lakeutta risteilee ja kiemurtelee teitä, paljon teitä, jotka kuljettavat viestejä, kylästä kylään, talosta taloon, vyöryttävät elämää kauas metsiin, pelloille, karjalaitumille… Ne ovat kellertäviä, kovaksi poljettuja, tasareunaisia, päämäärästään ja tärkeydestään tietoisia. Paitsi yksi. Se alkaa kylän raitilta niinkuin muutkin ja lähtee kukkaislakeutta halkomaan. Mutta sitten se hämärtyy, himmenee, muuttuu epävarmaksi harhapoluksi ja puskee suoraan keskelle viileintä vehmautta. Väliin se hukkuu kokonaan silmistä, sitten taas häämöttelee hiukan, kuumottaa tummenevana notkona pitkässä, miehenkorkuisessa ruohikossa, näin kisaillen ja kiusoitellen ja houkutellen seikkailevaa kulkijaansa hyödyttömään päämaaliinsa. Keskelle aarniokasvullisuutta, vanhan kirkon hyljätyille raunioille!

Kirkkoon johtaa pieni muuri-aukko, mutta siitä ei ole niinkään helppo päästä sisälle. Villikuminain tukevat ja harkolliset putket, väkevät nokkoset ja orjantappurapensaat kiertävät sitä joka taholta suojellen sankarillisesti vanhaa, vielä pystyssä olevaa sakaristoa, joka tuuheine pihlajoineen, aurinkoisilla paasilla häiritsemättömästi lepäilevine sisiliskoineen on kuin jonkun muinaisen luonnon-jumalan pyhättö.

Silloin kun tämä unohdettu kirkko löytää kävijänsä, on se merkkinä siitä, että seudulle on tullut joku vieras. Tavallisesti ovat nämä vieraat nuoria, usein rakastavia, jotka kauniina kesä-iltoina tulevat tänne korottamaan romantista tunnelmaansa.

Mutta ne kaksi, jotka tällä kertaa ovat tulleet pyhätön rauhaa rikkomaan, eivät enää ole nuoria. Vuodet ovat jo valaneet hopeaa kummankin hapsille.

— Vai tämä on siis sinun maailmaasi, sanoo mies harvakseen.

— Niin, vastaa nainen, tämä se on. Nämä pellot ja nämä niitut, nämä puut ja pensaat, mullan lapset, ja talo tuolla ja sen koirat, porsaat, vasikat ja lampaat ja sitten nuo siivekkäät pienet herhiläiset, hunajakennojen surisevat asujamet… Muuta minulla ei ole. Niiden kanssa minä olen ja elän ja niille minä puhelen kuin veljilleni ja sisarilleni…

— Ja olet onnellinen niinkuin pyhä Fransiskus?

— Niin.

— Miten erilaisia teitä me olemme vaeltaneet. Minun maailmani on nämä vuodet ollut ihmiskunta tuolla ulkona, sen sorretut, kärsivät kansat ja yksilöt. Ne ovat olleet veljiäni ja sisariani, joiden puolesta olen taistellut ja kärsinyt ja antanut maallisen onneni mennä. Senjälkeen kun sinä minusta luovuit silloin kerran, elämän aamunkoitossa, ei minulla enää ollut onnen mahdollisuuksia, siksi uneksin sitä edes toisille ja koetin valloittaa sitä tuleville polville. Mikä vahinko, ettet sinä voinut olla siinä taistelussa mukana rinnallani!

— Minä en kuitenkaan olisi voinut taistella, niinkuin sinä olisit tahtonut, vastaa nainen hiljaisesti. Minä en olisi osannut lyödä toista, niinkuin sodassa on pakko tehdä…

— Et taistella edes vääryyttä vastaan, et lyödä edes sortajaa?

— En muualla kuin omassa itsessäni. Ainoastaan omassa sielussaan on ihmisellä oikeus ja vapaus luoda lakia ja oikeutta. En usko, että hänellä on voimaa edistää yhteistä hyvää muuten kuin tekemällä itsestään hyvän.

— Oletko sinä hyvä? Olet. Niin, minä tiedän, ettet tapa kärpästäkään, et taita turhan tähden pajun oksaa, mutta sentään tahtomattasikin tallaat joka hetki jonkun madon kuoliaaksi. Jokainen ruokapala, jonka haukkaat, joutuu pois jonkun toisen suusta, jokainen kaunis kurkihirsi, jonka korotat pääsi yli pirtiksesi, tekee jonkun toisen kodittomaksi, jokainen elämän-hetki, joka sinulle suo runsautta ja hyvyyttä, käy jonkun huonomman kustannuksella. Oletko sitä ajatellut? Niin ovat sentään asiat maailmassa vielä nykyään. On helppo olla hyvä, kun kaikki on hyvin, mutta jos kaikki on pahoin… Eihän pahuus ole muuta kuin ihmisen tarve turvata ja puolustaa jotakin oleellista, elämän-ehdoilleen välttämätöntä puolta itsessään, jota tahdotaan loukata. Sentähden: valmistakaa ihmisille parempi olo ja he tulevat paremmiksi! Jos sinä silloin kerran olisit lahjoittanut minulle oman onnen, ehk'en olisi koskaan oppinut ymmärtämään toisten onnettomuutta, ehk'ei minusta olisi silloin tullut taistelijaa, vaan rauhan mies, ja ehk'en silloin olisi näin yltä päältä tekojen, hyvien ja pahojen, ahdistama. Aate on ollut minulle kaikki kaikessa. Se on ollut minulle tärkeämpi kuin minä. Minulla ei ole ollut aikaa oman itseyteni ihanuutta viljelemään, niinkuin sinulla.

— Minä en ole voinut tehdä toisin. En koskaan, en silloinkaan, kun olisin voinut saada sinut, jos olisin tehnyt syntiä itseäni vastaan…

— Sinä siis toteutit itseäsi valitsemalla hänet. Rakastit häntä enemmän kuin minua?

— En. Minä en rakastanut häntä ollenkaan, sinua minä rakastin, mutta enemmän kuin sinua, rakastin inhimillisen lempeyden aateluutta. Ja hän kuului ihmisyyden-tunteen piiriin, jota en voinut loukata. Olen aina tuntenut toteuttavani itseäni eniten silloin, kun olen ollut vähiten itsekäs. Olisin silloin samalla loukannut jotakin oleellista itsessäni. Sinä vaadit silloin rakkauteni pantiksi ihmis-uhrin.

— Tahdoin tietää, rakastitko minua enemmän kuin ketä muuta hyvänsä.

— Sinun olisi pitänyt uskoa se, luottaa minuun ja minun sanaani.

— Vaikka istuit tuon kuolemaan tuomitun keuhkotautisen luona yötä päivää, holhoten ja vaalien! Vaikka toit hänet lopulta tänne maatilallesi. Ja minun olisi pitänyt uskoa, että rakastit minua. Eikö ollut luonnollista, että vaadin rakkautesi pantiksi tuon ihmisen.

— Se olisi ollut hänen kuolemansa. Hän oli sentään veljeni, lähimmäiseni, joka ei ollut rikkonut minua vastaan millään, jota en voinut itsekkään, julman rakkauden vaatimuksen vuoksi hyljätä, koska hän kerran oli sattunut tielleni.

— Ja hän eli täällä vielä kauan?

— Kaksi vuotta.

— Ja sinä et rakastanut häntä.

— En.

— Hän ei ollut erittäin älykäs, ei henkevä, ei mielenkiintoinen millään lailla, ei sielullesi läheinen? Sinulla ei ollut mitään iloa eikä hyötyä hänestä?

— Ei.

— Etkä ruvennut myöskään vihaamaan häntä, vaikka hänen vuoksensa olit kadottanut minut?

— En. Mutta se aika oli vaikea koulu minulle… Silloin juuri minä opin vaatimaan kaikki itseltäni enkä muilta mitään. Sain alottaa vähitellen, aivan alusta. Monena pimeänä hetkenä, jolloin tunsin, että ympäristöni ei ollut arvoiseni, jolloin soimasin sitä ja halveksin, täytyi minun ajatella: voinhan elää sovussa ja kiitollisessa mielialassa kukkasen kanssa kedolla, lehmän kanssa laitumella ja puhella ystävällisesti koirallenikin, vaatimatta, vihaamatta, kuinka en voisi ihmisen kanssa tulla toimeen. Ja aina kun tunsin katkeroituvani, suuttuvani tai suhtautuvani vastenmielisesti johonkin, käänsin kärjen itseeni. Siis oli minussa taas sillä kohdalla vielä jotakin samean ahdasta, pikkumaista, joka täytyi laajentua, kirkastaa ja suurentaa… Siten olen vähitellen oppinut ymmärtämään kaikkea ja kaikkia, kadottanut kaunan ulkomaailmaa kohtaan… Siksi ei minusta, ystäväparkani, olisi tullut oikeaa taistelutoveria.

— Sinä kaunis ja laaja ja lempeä, sinä tulevaisuuden-unelma! Maailma ei tule sinua koskaan ymmärtämään. Joskus parhaimpina ja hienoimpina hetkinäni olen luullut sitä kyllä tekeväni. Silloin nuorena se oli mahdotonta. Vika oli silloin minussa, tiedän sen kyllä, ymmärsin vasta perästäpäin. Minä vieroitin sinut väkevällä ja itsekkäällä omistushimollani, jota koetin herättää sinussakin. Ja kun se ei herännyt, olit minulle arvoitus. En ymmärtänyt sinua.

— En minäkään sinua. Tuon nuoren tytön kohtalo, joka joutui siinä onnettoman rakkautemme uhriksi, koski minuun hirveästi ja avasi silmäni vielä enemmän näkemään sellaisen rakkauden hirmuista itsekkäisyyttä.

— Minä tarrauduin häneen epätoivoissani, jotta herättäisin sinussa mustasukkaisuutta.

— Työnsit hänet turmeluksen syliin.

— Hän oli ennakolta tuomittu. Jos en minä sitä olisi tehnyt, olisi sen tehnyt joku muu…

— Se ei vähennä edesvastuullisuuttamme. Ja minä en voinut edes varoittaa häntä sinusta, kun rakastin sinua ja olin antanut hänelle sinusta niin ihannoidun kuvan, että hän sokeasti luotti sinuun. Hän oli puolisisareni…

— Sisaresi!

— Niin. Mutta ei sillä asialla sinään ole mitään merkitystä. Myötätunnon laajetessa, ulettuu se muihinkin samoin kuin omaisiin. Perheen, ystävien isänmaan suojeleminen muiden kustannuksella, sekin on vielä itsekkyyttä… Rakkauden pitää voida syleillä vielä suurempia aloja…

— Ja samalla kun se laajenee, niin se heikkenee ja tietysti samalla myös sen nurjat puolet: viha, kateus, mustasukkaisuus… Maailmaan tulee silloin vanhuus, niinkuin se on tullut meille. Etkö usko? Jos minäkin nyt alkaisin alusta, osaisin ehkä hoitaa meidän asiamme paremmin. Mutta elämä on mennyttä ja minä olen sen elänyt yhtämittaisessa työssä, yhtämittaisessa pölyssä ja melskeessä, iän-ikuisten häijyjen inhimillisten intohimojen keskessä, niin etten ole ehtinyt itseäni ajatella. Olen rähjäytynyt ja rikkonut kaukaisen ihmisyysaatteeni vuoksi, mutta uneksimani ihmiskunnan paratiisi on vielä yhtä kaukana. Ei siitä tullut sen enempää kuin meidän kahdenkaan yhteisestä… Sinä olet sittenkin hyvän osan valinnut, joka olet rakentanut paratiisin sydämeesi.

— Mutta millä hinnalla! Kadottamalla sinut! Kun olisin voinut saada suurimman lyödessäni kuoliaaksi yhden näistä pienimmistä! Mutta minä en voinut, en voisi vieläkään…

— Mutta jos lyödessäsi kuoliaaksi yhden pienimmistä, voisit pelastaa koko ihmiskunnan!

— Minä en usko, että sen sillä voisi pelastaa.

— Mutta minä sanon: jos…

— En sittenkään.

— Ei meistä olisi sitten ollut taistelutovereiksi. Olet oikeassa. Olisi ehkä usein tullut erimielisyyksiä menetelmästä. Välistä täytyy näes olla julma. Niin, ei sinun. Sinä olet jo paratiisin sisäpuolella… Mutta meidän muiden…

— Voiko olla paratiisin sisäpuolella, jos on paha omatunto siitä! Usein olen tuntenut itseni niin hyödyttömäksi täällä, tällaisena. Niinkuin minun velvollisuuteni olisi ollut tulla sinne ulos taisteluun, sinun luoksesi. Mutta mitä olisin siellä tehnyt, kun en olisi voinut taistella! En tiedä olenko tehnyt oikein, mutta niistä mahdollisuuksista, mitä minulla on ollut valittavana, olen ainakin koettanut valita oikeimman, mitään muita vaikuttimia huomioon ottamatta. Oikeuden-tuntoni on vaihdellut, mutta hyvä tahtoni on pysynyt samana…

— Siten juuri luodaan siveellisiä luonteita. Mutta sinä olet enemmän kuin siveellinen luonne. Sinä olet pyhä. Sinä olet ansainnut Pyhän maan. Ei ole ihmisten tytärten seassa koskaan ollut sinun vertaistasi. Mutta minä, minä olen rikollinen, käteni ovat viattomienkin veressä…

— Sinä olet Pyhän maan uljas temppeliherra, turvattomien suojelija, ristiritari, lohikäärmeen voittaja…

— Suurin voitto on itsensä yli. Ja se oli sinulla jo alusta.

— Ja sinä unohdit itsesi toisten vuoksi. Suurempi olet sinä. Miten pitkän ja vaikean tien olet kulkenut, ystäväni. Sinä olet paratiisin rauhan ansainnut.

— Sinä olet minun paratiisini. Sen uuden ihmiskunnan unelman, jonka puolesta minä taistelin, olen löytänyt sinussa. Mutta minä tahtoisin jakaa sen kaikille…

— Näetkö nyt, miten olet epäitsekäs! Sinäkin olet rakentanut paratiisin sydämeesi. Ja sitä ei voi toinen tehdäkään. Se täytyy rakentaa itse… Ja kukin omalla tavallaan…

— Sinun hyvyytesi tekee minut hyväksi…

— Ja sinun uskosi antaa minulle voimaa…

— Me voisimme siis ehkä vielä seisoa toistemme rinnalla… Minulle kangastaa elämäntehtävä, joka ei ole enää taistelua… Vain paistaa hyvyyttä ympärilleen kuin tuo illan leppoisa aurinko…

— Niin, meillä on ilta jo edessä, ystäväni, elämän ilta…

— Kultainen ilta!

— Uuden elämän aamu!

He seisovat siinä kauan käsikädessä vanhan kirkon muurin vierustalla katsellen painuvaa päivää, joka siunaten laskee hohtavan säteikkönsä hopeahapsisten nuorikkojen kärsimyskirkkaille kulmille.