Yksinäisiä: Romaani nykyajalta

YKSINÄISIÄ

Romaani nykyajalta

Kirj.

L. ONERVA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.

Isak Julinin Kirjapaino, Tampere.

I.

Aamupäivän aurinko yritteli kurkistella alaslaskettujen uutimien rakosista huoneeseen, jossa toverukset Simo Vaskio ja Viljo Seipi vielä makasivat, kuten näytti, täydessä unessa.

Äkkiä pinkaisi Vaskio kuin nuolen satuttamana seisaalleen.

— Kuuletko, Viljo, huusi hän, nyt se alkaa taas!

Ylhäältä jostakin kuului yksitoikkoinen pianon kilkutus.

— Vasta nyt, ja vasta yksi, myhähti toveri lakoonisesti. Olen pitkin aamua nauttinut tästä harvinaisesta pyhärauhasta.

— Peijakas! Kellohan on jo vaikka mitä! Meidän helvetilliset soittokellomme käyvät jälessä. Ja minä olen tottunut käymään niiden mukaan. Yksi piano soi: heräys! Toinen yhtyy: nopea pukeutuminen! Kaikki kolme räikävät: ovesta ulos! Enkä ole tätä päiväjärjestystä seuraten vielä koskaan myöhästynyt…

— Sen minä uskon. Mistäpä sinä voisit myöhästyä! naurahti Seipi.

— Tärkeistä yhteiskunnallisista toimituksista! Minä olen näes aikaani seuraava mies. Ja koska aika rientää, täytyy minunkin rientää. Mutta onhan se hirveätä sentään, että ihminen ajetaan kolmen pianon räminällä ulos omasta huoneestaan, josta saa maksaa, hm, josta ainakin pitäisi maksaa suunnattomat lunnaat.

— Minäkin voisin syyttää noita pianonrämppääjiä siitä, että elämäntyöstäni ei tule mitään, ellen olisi niin kiltti, että syyttäisin siitä itseäni, mutisi Seipi sulkien jälleen silmänsä.

Vaskio heitti ikkunaverhot syrjään, haki eteisestä oven takaa sanomalehden ja heittäytyi uudestaan vuoteelleen sitä tutkimaan.

— Ha ha haa, nauroi hän. Outari, tuo luonnon profeetta on taas ollut esillä. Omituista aikaa. Nykyään istuu profeettojakin joka portin pielessä. Tämä saarnaa vastaan grottemyllyn turmelusta. Hän nimittää itseään aurinkoprofeetaksi. Ha ha haa!

— Älä naura. Minusta tuollaisessa ilmiössä on aina jotakin äärettömän liikuttavaa, kaunista…

— Vahinko vain, että he tavallisesti ovat hulluja. Mutta hulluja ovat muutkin nykyään! Koko maailma on hullu! Ja kaikilta meidän puolueiltamme, jotka yrittävät tätä hulluutta kohentaa, puuttuu jotakin tai on niissä jotakin liikaa. Ja minä, joka luonteeltani olen puolue-ihminen kiireestä kantapäähän, en juuri sentähden voi päättää, mihin puolueeseen oikeastaan kuulun. Eikö se ole pirullista! Niin, mitäpä sinä siitä välität, sinä, joka elät jo iankaikkisuudessa, mutta minä, minä tunnen ajan valtimon lyönnin joka hermollani, enkä sentään voi määrätä kantaani näissä olosuhteissa. Tahtoisin tapella ja räiskyä puolueissa, mutta en voi, en voi! Onko se ihme? Sano nyt sinä, puolueeton! Sosialistit tahtovat Suomen itsenäisyyttä ja kansojen veljeyttä, mutta luokkataisteluhurmionsa ja voitontunteensa sokaisemina ovat he kaikessa inhimillisyydessään epäinhimillisiä ja itsekkäitä ja erehtyvät kaikessa isänmaallisuudessaan käymään vihollisen sotaväen talutusnuorassa! Tohtori Linnan johtama porvarispuolue, johon minä kyllä lukeudun, on itsenäisyysohjelmassaan johdonmukaisempi, ja oikea mies sitä paitsi asian takana, mutta se ajaa asiansa karille vanhoillisessa antisosialistisuudessaan ja vaatiessaan suomalaista sotaväkeä. Sano suoraan, veikkonen, sinä, joka tunnet minut, olenko mielestäsi sosialisti vai porvari?

— Miten typerä kysymys. Ja miten pientä ja lyhytnäköistä koko sosialistien ja porvarien yhteenotto meillä! Jokainen ajatteleva ja oikeamielinen ihminen meillä toivoo tietysti yhteiskunnallisia uudistuksia niinkuin sosialisti, jokainen valveutunut työmies kunnioittaa henkisiä arvoja ja pyrkii siihen tietoon ja järjestykseen, jota porvarit pitävät luokkatunnusmerkkinään. Miksi järjestetään taistelu huonompien ainesten eroavaisuuksien vuoksi? Miksi ei pikemmin tehdä rauhaa ihmiskunnan parhaimpien yhteenkuuluvaisuustunteen pohjalta? Miksi et sinäkin yhdy rauhan puolueeseen? — Siihen sinä oikeastaan kuulut. Se on minusta ainoa luonnollinen meillä.

— Se ei ole sitä eikä tätä. Sovinto on sovittelua ja valhetta. Se ei käy näin sota-aikana. Sen minä taas ymmärrän. Ja sen ymmärtää jokainen oikea mies. Tuo rauhan puolue, jonka päänä on nainen, hukkuu jonkunlaiseen naisellisen ihanteellisuuden velliin, joka lyö kättä kenelle yksityiselle mielisairaalle hyvänsä. Minä en ainakaan kehtaisi siihen kuulua, mutta esimerkiksi Outari on minun mielestäni siellä aivan paikallaan. Joo — nyt hän on taas ennustanut tulta ja tulikiveä ja salamoita syntisen kansan yli, ellei parannusta tule. Typerä profeetta sekin. Niinkuin sellaista tarvitsisi ennustaa! Ne ovat yllämme jo!

Seipi haukotteli väsyneesti vuoteessaan.

— Aina vain parannusta ja parannusta. Miten se alkaa jo väsyttää! Kunpa oltaisiin jo siinä tilassa, ettei kukaan enää kaipaisi parannusta!

— Tarkoitat, että kaikki olisivat yhtä välinpitämättömiä maailmanmenosta kuin sinä, joka et yleensä kaipaa mitään…

— Herran nimessä, minähän juuri kaipaan, yltyi Seipi lapsellisen oikuttelun väri äänessään. Esimerkiksi sellaista ihmekeinoa, että voisin sulkea korvani aina kun tahdon, aivan kuin silmänikin. Siinä olisi sinulle keksimistä, sinä keksijä! Niin, että minun ei tarvitsisi joka aamu herätä pianon rimputukseen, korkeintaan talvisten jäähileiden hiljaiseen helinään, etäisten kulkusten kulinaan huurteisessa metsässä, tulen räiskähtelyyn takassa…

Nuoren miehen, joka muuten saattoi olla jo siinä kolmenkymmenen korvissa, pehmeille, poikamaisen nuorteille kasvoille ilmestyi kaukainen, uneksiva ilme. Kuin itsekseen hän jatkoi…

— Tai mieluummin ei herätä ollenkaan. Vain nukkua, kuvitella, nähdä unia, antaa tapahtua itsessään, jos siellä tapahtuu jotakin, mutta itse ei tehdä mitään, olla laiska, ihanasti, suuremmoisesti laiska, se olisi minusta ihannetila, se olisi nautintoa! Ja elämä on niin lyhyt. Tahtoisin nauttia siitä, nukkua ikäni…

— Niinkuin ei siihen olisi aikaa haudassakin, nukkumiseen…!

— Mutta, jos siitä ei tiedä mitään silloin… Ja minä olen tottunut nukkumaan tietoisesti, herkemmillä hermoilla kuin mitä valvon… Kaukonäköisemmin silmin… Jonkunlaisessa onnellisessa, aineettomassa transsissa…

— Miekkoinen mies! Ja minä kun kärsin siitä, että en ehdi valvoa tarpeeksi, että elämä on liian lyhyt siihen, että toiminta loppuu kesken, että liian pian vajoan ikuiseen uneen, josta ei ole poispääsyä! Huu! Päämäärät täyttyvät ja särkyvät täällä toisten tahdosta ilman minun myötävaikutustani. Enkä saa edes nähdä mihin suuntaan! Se on sietämätön ajatus!

Simo Vaskio liikehti vilkkaasti käsillään ja hänen pienet eloisat silmänsä säteilivät. Muutenkin hänen kaidat, hyvin uurtoiset, ruskeat kasvonsa, jotka saivat hänet näyttämään vanhemmalta kuin mitä hän todellisuudessa oli, muodostivat täyden vastakohdan vuoteessa lojuvalle, veltolle, tumman tukan varjostamalle päälle.

Seipi hymyili hajamielisesti.

— Kukapa tietää vaikka näkisitkin vielä, vaikka henkimaailmasta pitäin hyvinkin voisit vielä tarkastella tätä rakasta tekojesi maailmaa…

— Pyh! Henget ja heidän maailmansa! Se ei minua liikuta eikä riitä minulle, jos en itse kerran saa oikein lihassa ja veressä olla tekojen suuntaa ohjaamassa. Hymyilet tietysti pilkallisesti tälle ajatukselle. Simo Vaskioko ohjaamassa tekojen suuntaa, hän, tyhjäntoimittaja! Niin, niin sinä ajattelet, näen sen päältäsi. Mutta nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa. Sinä erehdyt! Piru soita, minä teen vielä jotakin, minä tahdon, näes, tehdä, minä harrastan elämää, ymmärrätkö, minä aion tehdä. Jota vastoin sinä et edes aio…

— En. Minulle, joka luonteeltani olen passiivinen, olisi tuo pilventakainen kurkisteleminen kaikkein mieluisinta ja sopivinta tointa. Parempaa en parhaissa unelmissanikaan voi tuonpuoleiselta taivaan valtakunnalta toivoa. Ja tämänpuoleiselta…!

Seipi nosti olkapäitään.

— Onnellinen sinä tässä elämässä ja tulevassa! hörähti Vaskio pesutelineensä luota kasvot saippuavaahdossa. Tuollaiset sinunlaisesi vetelehtijät ovat aina onnellisia…

— Näetkös, jatkoi Seipi silmäluomet ummessa, minä uneksun itselleni onnen, sinä koetat tehdä sitä. Sinä koetat rakentaa vallin pettymysten merta vastaan, minä tahdon antaa sen tulvia yli ja sallia elämän hiekan, tuon turhan rakennusaineen solua sormieni läpi. Mielestäni olen hyvän osan valinnut.

— Tiedätkö, miksi tuota elämisen muotoa nimitetään yhteiskunnallisella kielellä? Se on olemista rappiolla.

— Teenkö sillä jotakin pahaa kenellekään?

— Koko yhteiskunnalle. Me emme enää elä ruhtinas-yksilöiden aikakaudella, veikkoseni. Ja jos sinä ylimyksellisen nautiskelusi vuoksi varastat kansalta työsi ja voimasi, on se pahin rikos, mitä kapitalistisessa ja myös sosialistisessa yhteiskunnassa voidaan tehdä.

— Mitä minun sitten pitäisi tehdä mielestäsi?

— Sinun pitää kirjoittaa kirjoja. Kun kerran kirjailijan nimellä käyt.

— Olenko minä pyytänyt kirjailijan nimeä, en minä tahdo kirjoittaa kirjoja!

— No no. Olet "startannut" ainakin. Sanomalehtirunoja, oikea runovihko, käännöksiä. Sellainen on kirjailijan alku. Mutta jäädä aluksi se on noloa! Miksi et edes tahdo ansaita rahaa?

— Mitä sillä tekisin? Tänä aikana, jolloin on vanki. Ei pääse edes matkustamaan.

— On sekin kysymys! Elintarpeitasi varten sitä tarvitset, ja nyt enemmän kuin muuten.

— Tarpeita varten. Se ei innostuta. Se on kuolemaa.

— Ilman niitä kuolee myös.

— Se on jo parempaa!

— Sinä olet aivan hullu! Aivan hullu, sanon minä. Elävänä varjoihin haudattu! Tosielämälle olet velkaa.

— Kaikki on varjoa… sinunkin tosielämäsi… Etkö huomaa: oman olentosi särkyneitä siruja, kuviteltuja aivohelyjäsi ajat takaa sinäkin. Velkaa olet elämälle sinäkin…

— Mahdollisesti joillekin yksilöille. Sitä en kiellä. Mutta vain toistaiseksi. Minä rakastan elämää ja elävää todellisuutta, tunnen olevani velkaa sille, ja aion myös maksaa velkani. Kaikista minun kuvitelmistani tulee vielä todellisuus, vaikka et usko. En aio jättää niitä aivoihini hedelmättömiksi. Jos minä joskus menen rappiolle, jota en usko, niin ei se tapahdu omasta tahdostani, ei ilman taistelua. Mutta sinä! Miksi, sano minulle, miksi tahtovat kaikki lahjakkaat miehet mennä rappiolle? Tahallaan tahtovat, sanopas se! Ja sinä olet lahjakas!

— Olin ehkä, niin, luokkatoveri-, koulupoikakannalta katsottuna. Ainakin tunsin itseni siksi kerran. Se oli erehdys ja siksipä minulla on ollutkin tuo n.s. lahjakkaiden kirottu kohtalo, jäädä tien oheen, väistyä syrjään lahjattomien ahertajien tieltä. Se on niin luonnollista. Älä kiistele vastaan! Näetkös, ylemmyyden tietoisuus nuorena, jolloin veri muutenkin tulistaa sielua kuin kuuma viini, se hurmaa liiaksi. Pieninkin askel on kuin askel sadun peninkulmasaappailla. Hän huomaa, että keveinkin ajatuksen keinahdus ilman pienintä ponnistusta ponnahduttaa jo kauas toisten edelle ja yläpuolelle. Hän näkee, että muutkin ihmettelevät ja ihailevat häntä ja hän ihailee itse itseään muiden mukana. Tällaisesta kohtalottarien kavalan rakkauden helmalapsesta, jolle voitto alun pitäen on tehty liian helpoksi, ei koskaan tule oikeaa elämän voittajaa. Hän ei koskaan opi tekemään työtä, ahkeroimaan, ponnistelemaan. Hän pysähtyy hämmästelemään luomakuntaa, jumaloimaan itseään ja — kenties halveksimaan muita. Tällaisella yliotteella liikkuminen on hänelle turmioksi. Hän ei kehity. Hän on vain suuripäinen peikon sikiö, joka ei kasva. Lapsi ja vanhus samassa persoonassa. Hän on. Hän ei tule miksikään. Kuin antiikin Antinous tuijottaa hän elämän vierivään virtaan, ihannoi sen Syväreissä omaa kuvaansa kuin kaunis, onneton Narkissos. Ja sillä aikaa maailma pyörii, ihmiset puurtavat ja ahertavat, ja yht'äkkiä huomaa hän tuhma lapsi jääneensä kokonaan jälkeen maailman menosta, seisovansa kaikkein taaimpana. Hän kuuluu niihin ensimäisiin, jotka tulevat viimeisiksi. Hänen, lahjakkaan elinhermo, henki on kutistunut ja veltostunut itsekylläisyydessä ja harjoituksen puutteessa, sirpaleitunut, särkynyt tarkoituksettoman monipuolisuuden sokaisevassa harhasalissa, jota vastoin nuo toiset, joilta ei kukaan mitään odottanut, nuo lahjattomat, tyhmyrit, ahertajat, päivätyöläiset, heikkohenkiset, jotka ovat saaneet ponnistaa otsansa hiessä pysyäkseen pinnalla, he ovat syventyneet, he ovat karttuneet tiedoissa ja taidoissa, saavuttaneet tarkoitusperäisen elämän suunnan, varttuneet luonteiksi, joiden halvimmaksi käskyläiseksi hän ei enää kelpaisi. Sillä hänellä on yhä vielä köyhänäkin jälellä synnyntärikkaan ylpeys ja solvaistu itsetunto, vallasta syöstyn kirvelevä häpeä. Hän ei voi vieläkään alistua valjaisiin, jotka ovat vähempilahjaisten menestyksen ehto. Koska hänelle kerran ei ole sallittu nousta elämän ylimmälle portaalle, hylkää hän kaikki ala-asteet ja syöksyy mieluummin äyräältä alas syvyyteen — tai liukuu sinne huomaamattomasti, jos hän on passiivinen luonne, niinkuin minä esimerkiksi.

— No enpä ole mokomaa saarnaa kuullut!

— Sellainen on usein lahjakkaiden kohtalo ja sellainen on pääpiirteissään minunkin tarinani. Nyt minä olen köyhä, kyvytön ja paheellinen.

— Paheellinen, sinä, joka et edes juo etkä polta!

— Korkeammassa merkityksessä paheellinen.

— Laiska sinä olet kaikkein korkeimmassa merkityksessä, et muuta! Haaveilija! Sinun pitää ponnistautua irti tuosta passiivisuudestasi. Sinä kuvittelet ja puhelet kaikenlaista hullua päivät päästään. Kirjoita ne edes paperille! Tee kirja, niin olet mies!

Seipi pudisti päätään tuijottaen surumielisesti kattoon.

— Istut vain pöytäsi ääreen kuin konttoristi ja sanot itsellesi: nyt teen kirjan, jatkoi Vaskio vedellen sauhuja ja lukien toisella silmäkulmallaan sanomalehteä.

— Minä en voinut taiteesta tehdä ammattia, sentähden ei minusta tullutkaan taiteilijaa, puhui Seipi. Ehkä olisi tullut toisissa onnellisemmissa, helpommissa olosuhteissa. Mutta tänä aikana! Joka vaatii yliluonnollista voimaa, vankkoja aivoja, häikäilemättömiä kyynäspäitä. Ei, ei! Minusta ei olisi ollut siihen. Olen aina tuntenut, että minulla on hauraat aivot, niin sanoakseni, hemmoiteltu, herkutteleva mielikuvitus, jota tulisi hoitaa, vaalia ruhtinaallisesti. Silloin se voisi mahdollisesti lahjoittaa silloin tällöin jonkun helmen, koruneuleen, ylellisyyslisännön maailmalle. Ja sellainen on pannassa nykyään. Itsekin tuomitsen sen ja oman rakenteeni samalla. Ja jos kerran taiteellisuus ihmisessä on niin höllässä, niin heikkoa tekoa, ei sitä kannata surra. Minäkö ruokopillilläni kilpailemaan maailmanpalon myrskypasuunain joukkoon! Sehän olisi naurettavaa. Niin hullu en sentään ole. Ole huoleti, veljeni, minussa ei sammunut taidetaivaalta mitään korvaamatonta valoa. Ei ensinkään. Minä en koskaan voisi loistaa omin voimin omalla valollani. Mutta minä tahtoisin kyllä olla mukana, tahtoisin sulautua johonkin suurempaan kuin pisara mereen. Missä on minun uomani? Sitä juuri etsin. Etsin elämälleni sisältöä. Enkä löydä. Ulkonaisesta maineesta en välitä. Tahtoisin kuolla tuntemattomana, mutta itse tuntien itseni.

— Itseään ei opi tuntemaan muuta kuin toisten kautta, vertailemalla. Mensch, vergleiche dich. Jätä nuo yksinäiset tapasi, tule ihmisten pariin, todellisuuden maailmaan, niin sinusta tulee toinen mies!

— Mitä sinä nimität todellisuudeksi? Kuka todistaa, että teko on enemmän todellinen kuin ajatus? Luuletko, että syvemmässä merkityksessä tuli takassa on oleellisempi kuin se ikuinen lieska, joka polttaa sieluani, että tuollainen kirja on arvokkaampi kuin ne unelmat, jotka loimuavat aivoissani?

— Kirjan välityksellä ne joutuvat muiden hyväksi. Muuten ne palavat poroksi umpinaisessa, tyhjässä säiliössä, menevät hukkaan.

— Ei mikään mene hukkaan. Kaikki jatkuu. Voima elää eteenpäin. Mitättömimmän ullakkorunoilijan mielikuvitus säteilee kuni tähti ijästä ikään, jossakin, jonnekin… Siihen uskon, se on lohdutukseni. Tahtoisin vain itse valita, löytää oikean värini, jota säteillä, sisäisen kauneus-arvoni ja elää sen mukaan. Mutta sitä en saa tehdä rauhassa. Aina minua koetetaan saada johonkin ulkopuoliseen. Minua tahdotaan raahata, työntää, pakoittaa tuohon kauheaan hälinään ja hyörinään, joka on minulle arvoton. Sinäkin, Simo! Miksi? Napertelen pientä käsityötä henkeni pitimeksi, enkä tee kellekään pahaa. Antakaa minun olla niinkuin olen! Tähdissä on määrätty kohtaloni tällaiseksi.

— Tähdissä, tähdissä! jaaritteli Vaskio. Sinä siis uskot tähtiin, sinä!

— Kuinka eivät taivaankappaleet, jotka liikuttavat valtamerien kehdon, vyöryttävät vuoksen ja luoteen, jotka määräävät maan ja ilman ihmeet, kuinka ne eivät vaikuttaisi ihmiselämän rataan!

Simo Vaskio asettui kädet housun taskuissa toverinsa vuoteen ääreen.

— Kuule, mitä sinulle oikeastaan on tapahtunut Orkokummussa? Sen jälkeen kun sieltä tulit, ja siitä on jo kuusi viikkoa, et ole valvonut päivällä etkä nukkunut yöllä, vaan horiset kaikenlaista ihmisjärjelle käsittämätöntä. Olisitko ehkä rakastunut?

— Keneen minä olisin rakastunut?

Seipi katsoi Vaskioon viattomasti hämmästyen, hienon punan kohotessa hänen poskilleen.

— No tietysti tuohon Orkokummun nuorempaan tyttäreen, jonka kotiopettajana juuri olit!

— Oh, Meriin! Ei, hän oli liiaksi tästä maailmasta kotoisin viehättääkseen minua. Pikemminkin olin siellä rakastunut poissaolevaan tyttäreen, tuohon laulajattareen, jota en koskaan ole nähnyt enkä kuullut, Aarlaan. Minulla oli kunnia saada asua hänen huoneessaan. Ja jos hän itse on yhtä ihmeellinen ja ihana, yhtä tähti-viisas ja henki-kylläinen kuin hänen kirjastonsa, niin…

Vaskio hymähti halveksivasti.

— Hän on siis tuollainen uuden-ajan taika-uskoinen, teosofi tai spiritisti tai miksi niitä nykyään kutsutaan…

— Sano sitä miksi tahansa! Jotakin suloista ja suurta on tuossa salaperäisyyden verhon kohottamisessa. Minä nimitän sitä nyttemmin Aarlan uskoksi. Joskus yöllä olen tuntevinani hänen keveän henkiolentonsa hipaisun lähelläni ja silloin alan lentää, niin, lentää, mutta aivan matalalla, jalat edellä. Näin…

Seipi ojensi jalkansa ja kätensä pingoitus-asentoon.

— Tuntuu kuin minun pitäisi saada kiinni jostakin, jota en koskaan tavoita. Ja kun herään, olen niin raukea. Lankee sieluun sellainen epätoivo ja väsymys, että melkein tahtoisin tappaa itseni. En jaksa murtaa kahleitani! Tällaista tajutonta, tylsää lihamöhkälettäkö siis täällä ylläpidän ihmisten inhona ja vaivana? Siltä tuntuu…

Vaskion piirteet kiristyivät.

— En viitsi enää kuulla jaarituksiasi. Olet luokkatoverini ja vanha ystäväni. Älä pakoita minua olemaan sinulle hävytön. Elämä on ihana ja oma syy, jos ei sitä tunne siksi! Vedä, veikkoseni, takki yllesi nyt pian! Lähdetään kahville, niin hulluuden höyryt vähän haihtuvat päästäsi ja uni silmistäsi. Ennenkuin saan kahvit, olen myyty ja mykkä mies. En jaksa pitää puoliani edes sinulle, joka oikeastaan et ole mikään mies ollenkaan. Mamseli, trikoosankari sinä olet.

— Ja sinä: kahvilasankari, naurahti Seipi.

— Se on jo jotakin parempaa se! No joudupas nyt!

— En tiedä, viitsinkö.

— Viitsi nyt jotakin. Vaihteen vuoksi. Sitäpaitsi…

Vaskio iski veitikkamaisesti silmää.

— Saat nähdä jotakin kaunista, jos lähdet nyt mukaani, jotakin, joka varmasti sinua huvittaa…

— Kuulla, tarkoitat.

— Nähdä!

— Jonkun uuden keksintöluonnoksen, josta olen kuullut jo sata kertaa ja johon jo olen ehtinyt kyllästyä.

— Keksinnön kylläkin, mutta ei sellaista kuin luulet. Ihmisen…

Seipi teki avuttoman liikkeen käsillään.

— Huono keksintö. Huonoimpasi. Ihmiset eivät minua huvita.

— Ja vielä joku päivä sitten sanoit ihailevasi Oula Kuuttia.

— Minähän puhuin hänestä runoilijana.

— Sangen epätasainen herra.

— Niin, mutta hän on sittenkin oikea runoilija. Vaikkapa hän vain puhaltaisi saippuakuplan paperille, niin on siinä Herran henki, se elähyttää, panee veret liikkeelle. Ja vielä enemmän sähköittävä on hänen personallisuutensa. Tapasin hänet pari vuotta sitten etelässä. Olimme yhden illan yksissä, aivan kaksin. Hänen seuransa oli ihmeen vapauttava. Olin heti oma itseni ja seuraavana päivänä oli iloisempi elää. Sen muistan. Ja se oli kaikki hänen ansiotaan. Mutta silloin en osannut olla siitä kiitollinen. Silloin melkein vihasin häntä. Kun näin hänet seurassa, oli hän aivan toinen kuin kahden minun kanssani. Hän oli erilainen jokaisen ihmisen kanssa. Kuin kameleontti. Ja syvällä sielussani syytin häntä silloin teeskentelystä, imartelusta. Luulin, ahtaudessani, että hän ainoastaan ja juuri minun kanssani oli ollut rehellinen.

— Hän puhui siis itsestään?

— Päinvastoin. Ei sanaakaan, ei koskaan. Ja sentään oli hän keskipiste. Hän toi esiin toisen ihmisen personallisuuden, ärsytti esiin hänen parhaimpansa. Siinä oli hänen voimansa ja siksi kaikki hänestä pitivät ja etsivät hänen seuraansa. Mutta hänen ystävänsä eivät yleensä olleet ystäviä keskenään. Luulen, että he kaikki olivat toisilleen mustasukkaisia tai luulivat yksin omistavansa Kuutin sielun, kuten minä tuhmuudessani tein. Mutta hän omisti kaikkien sielut, kellään ei ollut hänen sieluaan. Hän oli suuri ihminen, me muut tavallisia, rajallisia. Näin oli asia. Nyt sen ymmärrän.

— Sinä liioittelet. Taiteilijat ovat luonteettomia! Siinä oikea syy heidän vaihtelevaisuuteensa. Mutta miksi et siis täällä ole uusinut tuota tuttavuutta, joka sinusta oli niin erinomaisen virkistävä?

— En ole rohjennut…

— Siksikö, että Kuutti seurustelee syntisten ja publikaanien kanssa. Ethän sinä toki kestäisi ryyppyseuraa, sinä maitoparta!

— Miksi ymmärrät tahallasi väärin… Hänen seuraansako sinä nyt veisit minut? kysyi Seipi sitten hidastellen.

— Minähän lupasin näyttää sinulle jotakin kaunista! Onko Kuutti mielestäsi kaunis? Tuo vinosilmä, Lapin kyttä, tuo kippuranokka! Ha ha!

— Minusta hän on kaunein mies, minkä olen nähnyt, vastasi Seipi. Minä muistan ihmisistä vain sielullisen ilmeen, lisäsi hän.

— No, mitä sitten mahdat sanoa hänen tyttärestään! Mutta sinulla on kaikki aistit nähtävästi sekaisin!

— Onko hänellä tytär?

— Etpä sinä näy paljon tietävän Suomen kulttuurista! Sellaista se on kun nukkuu pois elämänsä! Tämän kulttuuritapauksen esinäytös tapahtuikin jo noin parikymmentä vuotta sitten, jolloin sinä vielä uinailit äitisi lankakorissa…

— Entä sinä sitten? hymähti Seipi nauraen.

— Oh, minä seurasin aikaani jo silloin. Kuuttiskandaalinkin kohinan muistan varsin hyvin. Kaikki puhuivat siitä silloin, vaikka hän ei ollutkaan silloin kirjailija. Niin, näetkös, Kuutti hän ei alkanut kirjailija-uraansa kirjailijana, niinkuin sinä, joka taisit alkaa väärästä päästä. Hän oli alkuaan insinööri tai jotakin sen tapaista ja jostakin syystä, en enää muista lähemmin mistä, hän joutui Venäjälle töihin ja nai sitten siellä venakon. Häntä lienee sen johdosta kohdeltu jonkun verran hävyttömästi. Oli näes silloin juuri pahimmat sortovuodet menossa. Syntyi sanomalehtijupakoita, julkinen häväistysjuttu. Se oli silloin se, näepäs! Nyt, sensijaan! Hm! Joka tapauksessa Kuutti senjälkeen luopui tai erotettiin, en tiedä varmaan, tuosta keisarikunnallisesta toimestaan. Ja vasta sitten hän rupesi varsinaisesti kirjoittamaan, astui Pegasuksen selkään tultuaan tavallaan ensin heitetyksi alas yhteiskunnallisen ratsunsa selästä…

— Jotakin sentapaista olen kuullut…

— Avioliitosta johtui koko mylläkkä. Mies ja vaimo erosivat sitten tai ainakin elivät erillään. Ehkäpä Kuutti katui kauppojaan tai ei tohtinut tuoda vaimoaan Suomeen välttääkseen ikävyyksiä, tai ei välittänyt hänestä. Sillä yksin hänen kerrottiin olleen ulkomaillakin. Muutama vuosi sitten kuuluu venakko-rouva kuolleen; mutta tytär elää ja on täällä.

— Neiti Kuutti asuu siis isänsä luona?

— Mitä vielä. Eikä yleensä ole olemassakaan mitään neiti Kuuttia. Tyttö kulkee aivan omalla omituisella nimellään. Se on nyt sitä nykyaikaista! Hänen nimensä on Vera Soroinen. Ja intressantin näköinen, sen saat uskoa!

— Täys-ryssä tietysti?

— Ei, puhuu Suomea virheettömästi.

— Juoruja varmaankin kaikki! Mistä sinä tiedät, että joku Vera Soroinen on Kuutin tytär? Tunnetko hänet?

— En tosin lähemmin, mutta ulkomuodolta kyllä. Ja minulla on varmat tiedot. Tämä kuuluukin minun kaikkein viimeisimpiin keksintöihini. Ja minä olen hieman rakastunutkin häneen. Istun Mokka-kahvilassa kaiket päivät vain nähdäkseni hänet, sillä siellä käy hän aina johonkin aikaan päivästä. Tavallisesti siinä neljän viiden aikana. Kas siinä syy minun tavallista innokkaampaan kahvilasankaruuteeni nykyään! Kas kas, taidatpa sinäkin jo saada hieman eloa jäseniisi. Panepa kiirettä nyt!

Seipi asetteli huolellisesti kravattiaan pienen pöytäpeilin edessä.

— Oletko edes koskaan todenteolla osannut rakastua? Se sinun pitäisi tehdä, niin kyllä heräisit, loruili Vaskio vihellellen tuttua kapakkasäveltä. Tai sitten sinun pitäisi ruveta viljelemään Herran viinamäkeä. No niin, nyt se on vähän vaikeampaa ja kalliimpaa kuin ennen, mutta helkkarin lystiä juuri siksi. Kyllä siitä sinunkin runosuonesi rupeaisi pulppuamaan. Minä olen jo ehtinyt kirjoittaa runon Kuutin kauniille tuntemattomalle tyttärelle. Tai ei se ollut ehkä juuri hänelle, mutta jollekin hänen kaltaiselleen. Eräs pilalehti tilasi minulta. Ja jos kerran tahdon tehdä runon, otan aiheen vaikka kissanhännästä. Sellainen poika minä olen. Ja sen verran olen minä maailman taipaleella noita erilaisia käsitöitä oppinut. Teen pientä voidakseni suunnitella suurta, näetkös, sitä suurta, jonka kerran teen…

— Sinä osaat todella mitä tahansa, sinä tuhattaituri, naurahti Seipi. Mutta muista, poikaseni, että aktiivisillakin voi olla lahjakkaisuuden kirous. Ettei sinun vain kävisi vielä huonommin kuin minun…

II.

Ystävykset astuivat sisään Mokka-kahvilan ovesta. Paksu, tupakansavuinen ilma ja värillinen puolipimeä peitti kaikki istujat jonkinlaiseen raskaaseen, horrosmaiseen valohämyyn.

— Ah tätä ihanaa ilmaa, huudahti Vaskio vilkkaasti istuutuen pöydän ääreen ja tehden nopeasti tilauksensa.

— Hirveää kerrassaan, huoahti Seipi, haukkoen ilmaa kuin kala kuivalla maalla. Täällähän tukehtuu!

— Äläpäs, tämä paikka on maallinen paratiisi. Istun täällä aina vähintään neljä tuntia päivässä samoihin aikoihin. Silloin ajattelen, keksin kaikki, muuten en tee mitään. Ah, kunpa olisi vain aineellista pääomaa!

Vaskion silmät alkoivat kiilua, hänen puhetahtinsa nopeni huomattavasti ja heikko rusotus kohosi hänen kellertäville kasvoilleen.

— Ja kunpa minulla olisi henkistä, virkahti Seipi. Mutta kuten jo sanoin, olen köyhä, kyvytön ja paheellinen.

— Enempää ei viisas mies menestymisekseen tarvitsekaan tänä aikana. Siltä laudalta on moni gulashi ponnistanut. Hanki ensin rahaa! Sen mukana tulevat sekä kyky että hyveet. Niin on maailman meno. Ja aion minäkin yrittää. Minulla on, näes, ideoita, ei ihanteita, se sopii. Kunpa olisi vain tuota kirottua pääomaa edes vähän, niin paljon, että alkuun pääsisi. Silloin olisi kohtaloni ratkaistu. Kuinka monta keksintöä olen jo tehnytkään yksistään tässä paikassa, tässä mustan kahvikupin äärellä! Olenko jo kertonut siitä, että minulla on tiedossani, miten voi saada halvalla tulta, kun tulitikut loppuvat, penni päivässä tupakkamiestä kohden! Sitten on minun päässäni eräs mekaaninen laite, joka vielä tulee kulumaan joka pöydällä, ole vissi siitä. Aion hankkia myös patentin yksipyöräiselle kilpa-ajorattaalleni. Partituurien monistamiskone on myös mielessäni hahmoteltu melkein valmiiksi, samoin uudenlainen ja käytännöllisempi nuottien merkitsemistapa. Oh, minulla on tuhat suunnitelmaa…

Vaskio aivan tärisi sisäisestä kiihkosta kirmaten ajatuksillaan eteenpäin kuin ruoskan hurjistama orhi.

— Niin, jos minä tahtoisin opetella venäjän kielen, saisin hyvän paikan eräässä suuressa musiikkiyrityksessä. Sinähän tiedät, että oikeastaan olen pohjaltani musiikkimies. Minulla on lukemattomia rautoja tulessa yht'aikaa. Päähäni tulee ideoita kuin satamalla! Ja aina vain täällä kahvilassa, tässä hämärässä, savuisessa ilmassa, tässä suloisessa hornankeittiössä, jossa ei voi tehdä mitään muuta kuin kuunnella omaa itseään vieraiden ihmisten epämääräisessä sorinassa. Se nousee päähän kuin humala, se antaa sähkötäräyksiä kuin ukkosilma. Taaskin, nyt juuri, leimahti päähäni eräs ajatus. Erinomainen! Suuremmoinen! Se koskee kaupungin liikennettä. Mutta en puhu siitä vielä, en vielä… Ja — kun ei ole rahaa…

— Ota liikekumppani, jolla on rahaa.

— En. Siinäpä se juuri onkin niksi. En ota. En tahdo. Tahdon pitää kaikki voitot itse.

— Se on todellakin idea, ei tosin aivan uusi kylläkään, nauroi Seipi. Ja jos tahdot tuon kapitalistisen suur-unelmasi toteuttaa, niin saatpa pitää kiirettä, että saat sen valmiiksi, ennenkuin kaikki maailmassa jaetaan tasan. Muuten joudut, poikaparka, hyödyttämään keksinnöilläsi kommunistista yhteiskuntaa. Ja minusta se olisikin ainakin yhtä hyvä aate kuin tuo äskeinen. Minun kannaltani katsoen. Minulla taas on ihanteita, mutta, kuten jo sanoin, voin surullisen sisärakenteeni vuoksi niitä toteuttaa itseeni ja ihmiskuntaan nähden yhtä vähän kuin sinä noita aatteitasi ja keksintöjäsi — rahan puutteessa. Pelkään sitäpaitsi pahoin, että nuo sinun neronvälkähdyksesi jäävät tänne, mistä olet ne saanutkin.

— Ei ikinä! Minulla on kiihkeä toimintahalu! Minä rakastan tekoa, työtä, voimain liikkeelle panoa intohimoisesti. Mieluummin teen vaikka tuhmuuksia kuin olen tekemättä mitään. Ja minulla on riittävästi rohkeuttakin siihen, sillä minulla ei ole mitään kadotettavaa, pelkkää voitettavaa… Niin, minä tiedän, että et usko minuun, että pidät minua vain pelkkänä suupalttina. Olet sitä mieltä, että minun pitäisi puhua vähemmän ja toimia enemmän. Niin niin, niin sinä juuri ajattelet. Mutta ensinnäkin, en ole sellainen kielikello kuin miksi sinä luulet minua, en puhu kaikille. Sinulle yksin, joka olet ystäväni, ja niin luotettava ja epäkäytännöllinen, ettet koskaan voisi varastaa keksinnöitäni tai astua varpailleni tai kavaltaa ajatuksiani. Ja arvaas, miksi sinulle puhun? Psykologisesta spekulatsionista itseeni nähden. Siksi, että silloin on fantasioillani jo jokin todistaja, niillä on silloin jo jonkinlaista todellisuutta, josta minun täytyy vastata. Olen ikäänkuin kunniavelassa luottotoverilleni. Se kannustaa. Vetoaa eräisiin loukkaamattomiin puoliin itsessäni. Minä tahdon näyttää, että voin pitää sanani. Sen saat vielä nähdä.

— Minun laitani on aivan päinvastainen. Minä olen usein puhunut pois hyvät ajatukseni, heittänyt ne ilmaan. Puhuminen on eräs kevytmielinen ja mukava tapa vapautua mielikuviensa liikakuormasta. Sekin on eräs ilmaisumuoto. Kuinka monet räiskyttelevätkään ilotulituksena ilmaan koko neronlahjansa! Suurimmat kirjailijakyvytkin voivat siten sammuttaa itsensä ituunsa. Inhimillisimmät ja parhaimmat ehkä!

— Laiskimmat! Ne, jotka ovat liian velttoja panemaan mitään paperille. Mutta anteeksi, sinullahan taisi juuri laiskuus olla numero 1 ihanteiden joukossa.

— Aivan oikein, se on juuri ihanteiden elinehto, taiteen ja runouden ensi edellytys. Elää iankaikkisuudessa, ei ajassa! Minulle se ehkä on ylellisyyttä, minä en ansaitse sitä. Mutta tositaiteilijoista puhuen on laiskuus kaikkien hyveiden äiti. Se on hedelmällinen ja plastillinen. Se kypsyttää tahattomasti, ahkeroitsee touhuamatta. Useammin tulee Pyhä henki odottavan kuin etsivän luo. Tuo taiteilijain kuuluisa laiskuus on vain näennäistä, vain laiskuutta tuiki porvarillisessa tai sosialistisessa tai materialistisessa mielessä, kuinka tahtoo sanoa, laiskuutta pintapuolisessa merkityksessä. Syvemmässä merkityksessä he ovat ahkeria, heidän työnsä on niin henkistä, että heidän ei tarvitse joka hetki pitää työvälineitä kädessään. Ja sama on laita kaiken korkeimman henkisen työn. Mutta sitä eivät monet ajattele…

— Tuolla hän nyt on, kuiskasi Vaskio, keskeyttäen ystävänsä. Lapsi laiskuuden maasta, Vera…

Seiven silmät kääntyivät toverin viittaamaan suuntaan.

Nuori tyttö merenvihreässä viitassa oli astunut sisään erään vanhemman herran mukana, joka kumarsi keveästi Vaskiolle vastaten tämän tervehdykseen.

Tytön päätä ja hänen lyhyeksi polkkatukaksi leikattuja mustia hiuksiaan kiersi pieni turbaanin tapainen päähine, joka jätti avoimeksi kauniskaartoisen otsan viivat. Hänen lempeän hiiltyvästi ja unelmoivasti hehkuvat tummat silmänsä näyttivät katselevan jonkunlaisella surumielisellä välinpitämättömyydellä epämääräiseen johonkin.

— Sinä tervehdit häntä? kysyi Seipi.

— En, vaan herraa hänen seurassaan.

— Kuka hän on?

— Kylläpä sinä siellä Orkokummussa todellakin olet maalaistunut ja jäänyt ajastasi jälkeen, kun et tunne edes tohtori Linnaa. Hän se on, tuo kuuluisa politikoitsija ja sanomalehtimies. Etevä lääkäri sitäpaitsi. Nerokas kaikin puolin, mutta kiivas. Kuin tulta ja tulikiveä, pippuria ja tappuroita koko mies.

Seipi tarkasteli salavihkaa tohtorin piirteitä. Hän saattoi olla siinä vähän yli neljänkymmenen ikäinen. Huulet ja posket paksut, ihon väri punertavan-ruskea muistuttaen sitä väkevää sikaaria, joka hehkui hänen suupielissään. Silmät olivat raskaiden luomien takana melkein piilossa, mutta siitä huolimatta niiden kiilteinen, hypnotisoiva tuike ja valkuaisten väkevä välkähtely melkein herättivät huomiota.

— Häijy välke hänellä silmissä.

— Koleerisen temperamentin tunnus. Sehän on ihmisillä hyvin tavallista.

— Minusta se on yhtä harvinaista kuin erikoinen hyvyyden sädehtelykin.

— Niin, kyllä kai hän ainakin osaa pitää muijansa kurissa. Pieni tyrannius juuri naisiin tepsii. Siitä he pitävät. Rouva, joka ennen naimisiin menoaan oli jonkinlainen pieni laulajattaren alku, ei enää liiku missään, eikä koskaan heitä näe yhdessä ulkona…

— Hän on siis naimisissa?

— On, ja kovasti onkin. Paljon lapsia. Tohtori on oikein patriarkka vanhaa lajia luonteeltaan. Hänellä on muuten tavaton työkyky, isänmaallinen mieli. Sanalla sanoen hän on miesten mies joka suhteessa. Lisäksi mitä hauskin seuramies ja suuri naisten hurmaaja. Hänellä on suunnaton trafiikki…

— Ihmekös tuo, kun tohtori kahvittaa potilaitaan ja pitää heitä hyvänä, lisäsi Seipi pieni ilkeä väre äänessä, sillä hänessä oli jostakin selittämättömästä syystä heti herännyt epämääräinen vastenmielisyys tohtoria kohtaan.

— Sinä erehdyt, tohtori ei välitä naisista, vaikka naiset välittävät hänestä. Neiti Soroinen, jonka kanssa hän nyt on, kuuluu vähän niinkuin hänen perheeseensä. Kaikki minä tiedän. Hän asuu tohtorin sisaren, tuon ihmeellisen Kaarina Linnan luona. Tiedätkö, tuon rauhan-sanomalaisen, tuon naisasianaisen, tuon kasvissyöjän! Ehkäpä juuri tuo kasvatti-äiti on leikkauttanut tytön tukankin. Eikö se kuulu nais-asian säädöksiin sekin? Luulen, että tuo edistysmielinen täti on niistänyt hänen sielunsakin kynttilän. Vahinko! Hm, en hänestä oikeastaan enää välitäkään, olen katsellut häntä jo tarpeekseni. Olen osoittanut aivan selvästi hänellekin olevani intresseerattu hänestä. Ei mitään vaikutusta! Kuin kuva! Kuin kivipatsas! Luulen, ettei hänellä ole sydäntä, että hänkin on jo tuollainen emansipissa. Hyi saakeli. Mutta samapa se muuten. Peijakas! Katso, miten tohtorin ohimosuonet pullistuvat. Hän ei voi missään salata kiivasta luonnonlaatuaan. Hänessä on elämää, verta, voimaa! Mikä lehti hänellä onkaan kädessään? Jotakin hänelle harmillista siinä tietysti on. Katsos, täällä on samanlainen! Rauhan sanomain irtolehtinen! "Älä tapa!" No sen saatoin arvatakin. Nyt ymmärrän. Hän raivoaa sisartaan vastaan. Hän ei yleensäkään kuulu voivan sietää sisartaan. Ja oikeastaan olen minä aivan tohtorin kannalla siinä, etten pidä tuollaisista itsenäistä näyttelevistä naisista. Naisliike, naisliike, mikä aate sekin on: olla nainen! Yhtä hyvin voisin minä perustaa miesliikkeen. Ei, parempi on, että nainen vaikenee seurakunnassa. Tai puhukoon, jos hänellä on hyvin kauniit hampaat! Ei ole ihme, että tohtori on suutuksissaan. Veli tahtoo koota itsenäisen Suomen sotajoukon ja sisar on perustanut liiton hajoittaakseen sen. Se on mielenkiintoista, häh?

— Rauhan sanomat on hyvä lehti, virkahti Seipi hajamielisesti kuunnellen Vaskion rupattelua.

— Mutta katsopas! Täältä löydän vielä parempia, hörisi Vaskio kaivaen sanomalehtipöydän paperipinkasta esiin pari hektografeerattua arkkia. No enpä ole hullumpaa nähnyt. Enkö ole aina sanonut, että nämä kahvilat ovat oikeita kulttuuriarkistoja? Tarkastelepas tätä veliseni! Eikö maailma sitten nykyään ole pelkkien hullujen ja roskajoukkojen paratiisi? Saattaa siitä järkevän ihmisen otsasuonet pullistuakin. Hei kansalainen! Kas tässä vasta on valtiollinen julistus hienointa lajia. Vaskio luki ääneen:

' Herran kansan tasavallan perustuslaki.

I. Ihmiskunnan on keräännyttävä yhden korkeimman henkisen johtajansa Jeesuksen ympärille ja vannottava uskollisuutta Hallitsija Jeesukselle.

II. Perheet, kodit, ovat rauhoitettuja piirejä. Perheet ovat yhteiskunnan perusta. Perheet valitsevat edustajansa tasavallan neuvostoihin.

III. Nainen on yhdenvertainen miehen kanssa. Äiteys on yhteiskunnallinen toimi. Yhteiskunta huolehtii äideistä ja lapsista. Jokaiselle lapselle kuuluu äidin ja isän rakkaus.

IV. Kylät ovat yhteiskunnan toimintayksilöjä. Yhteiskunnalliset asetukset laaditaan ja virkailijat valitaan kylittäin.

V. Nykyisen yhteiskunnan kulkuneuvot: työpääoma, varapääoma ja liikenero vaihdetaan kaksipyöräiseen siirtämällä varapääoma voittoineen työpääoman ja liikeneron haltuun yhteiskunnalle, ja poistetaan korko.

VI. Maa y.m. kiinteimistöt, tarveaineet ja liikeneuvot ovat yhteiskunnan hallussa.

VII. Elintarpeet tehdään niin halvaksi kuin suinkin poistamalla välikädet ja yksityisvoitot.

VIII. Rahaa saa vaan hyödyllisellä työllä.

IX. Ihmisen totuudenkaipuulle avataan vapaa liikuntamahdollisuus.

X. Suurten ja pienten kansallisuuksien jäsenet nauttivat yhtäläisiä oikeuksia ja vapauksia. Kansa hallitsee itse itseään Hallitsijansa Jeesuksen tahdon mukaisesti ohjeenaan keskinäinen rakkaus, vapaus, veljeys ja tasa-arvo.

XI. Kaikilla kansoilla on yhtä suuri valtakunta. Kaikkien valtakuntien kaikki rajat sulavat yhteen maapallon napapisteissä. Kunkin kansallisuuden hallussa on valtakunta yhtä suuri kuin maapallo, jota kaikki kansat hoitavat yhteisesti.

XII. Herran kansan tasavallan jäsenyyteen ovat oikeutettuja kaikki Jeesukselle kastetut, jotka täten kutsutaan käymään uuteen vapauden valtakuntaan sisälle. Tehkää portit korkeiksi!

Herran kansan tasavallan pienin palvelija

Topias Outari.'

Vaskio nauroi vatsaansa pidellen.

— Tuo profeetta on suuremmoinen! Ja tässä on vielä lisälehti edelliseen.

' Auringon säteitä pimeyden maahan.

Kaikki käy kuin itsemme tahtoo. Itse on Jumala. Jumala on itse. Olet Jumala. Et orja, et mitätön. Olet ääretön, kaikkivaltias. Auringosta tullut, aurinkoon palaava. Äärettömän pieni, äärettömän suuri. Ystäväni, mitä murehdit? Sinua painaa ääretön yksinäisyys. Mutta oletko todella yksin? Etkö ole yhtä kaiken kanssa! Kaikkien, jopa vihollistesikin tahto on omasi. Kaikki käy kuin itsemme tahtoo. Sanattomuuden meren pohjastakin löydetään tämä kallis helmi. Sinä, joka huokaat yksinäisyyden ja avuttomuuden yössä, tiedä, että niin olet tahtonut. Tiedä, että, jollet itse olisi tahtonut, eivät vanhempasi olisi sinua tähän maailmaan synnyttäneet.

Veljesi

Topias. Outari.'

— Ei, nyt minun täytyy ottaa päästäni kiinni. Edellisen plakaatin ymmärsin vielä jotenkuten, mutta tämä! Voi aikoja, voi tapoja! Miksi ei noita hulluja teljetä koppeihin? Ei järkeä, ei järjestystä missään!

— Tuollaisen profeetan sisäkalusto voi olla hyvinkin kaunis, ja onkin, sanoi Seipi hiljaisesti. Etkö huomaa, miten totuus ja valhe, nerous ja kyvyttömyys, henki ja aine taistelevat tuossa kaikessa ankaraa Jaakopin painiaan? Se on kunnioitettavaa. Ja ellei takerru puustaimeen, voi hyvällä tahdolla tuon tökerön ja avuttoman sekavan muodon alta aavistaa aineettoman ja suuren tulevaisuuden unelman. Aika on utopiojen… Ne puhkeavat nykyään esiin kaikkialta.

— Mahdottomuuksia!

— Eiväthän ne muuten utopioja olisikaan. Mutta ne herättävät ajatuksia, puhkaisevat mielikuvitukselle ja ihmisyydelle uusia uria. Tiedätkö, jos minä olisin keksijä, kuten sinä, niin alkaisin jo suunnitella keksintöjä tuota uutta valtakuntaa varten.

— Herran kansan tasavaltaa varten!

— Jos ei nyt aivan sitäkään varten, niin uutta rauhan aikaa varten ainakin. Ajatteles, jos kaikki keksimiskyky ja nerous, mikä nyt menee kielteisiin repimistarkoituksiin, käytettäisiin ihmiskunnan uudestaan rakentamiseen, mitä saataisikaan aikaan! Sensijaan että nyt keksitään tukehtavia kaasuja, pommeja, kaikissa elementeissä liikkuvia hirmuhävittäjiä, keksittäisiin suuria kastelukoneita, hallan poisjohtajia, vapautettaisiin leipäkysymys luonnon oikullisesta mielivallasta ja ihminen leipätyön orjuudesta, keksittäisiin varmuuslaitteet veden ja tulen vaaraa vastaan, keksittäisiin keinot, joilla surmattaisiin sukupuuttoon kaikki taudin-idut, voitettaisiin tuberkuloosi ja syöpä ja sukupuolitaudit, lyötäisiin vanhuuden ja kuoleman vitsaus… Sillä rahalla, mikä nyt joka hetki ammutaan ilmaan, voitaisiin lisäksi elättää, puettaa, kasvattaa, kouluuttaa, jalostaa koko maanpiirin kansat, poistaa kaikki kurjuus maailmasta, tehdä ihmiset aineellisesti turvatuiksi ja henkisesti vapaiksi…

— Sinähän oikein innostut! ihmetteli Vaskio. Saarnaat kuin paras pappi.

Seipi punehtui hieman.

— Lukisit sinäkin noita Rauhan sanomia, joita halveksit. Niissä on kaikkea tällaista. Ja ne ovat mielestäni oikeita asioita.

— Oikeita, oikeita! Mikäs siinä. Mutta kovin kaukaisia.

— Siinä lehdessä ei tosin ole päiväpolitiikkaa, mutta sensijaan herätteitä, aina jotakin varteen otettavaa. Aivan hiljattain oli siinä ehdotus, että kaikki maailman kansat hyväksyisivät yhden kansainvälisen kielen.

— Vanha juttu!

— Mutta ei tarpeeksi korostettu. Siitä täytyy myös kerran tulla tosi. Ajatteles, mikä voimain säästö! Kouluissa on oppiaineina vain oma kieli ja tämä toinen kansainvälinen. Yhden vieraan kielen ehtii oppia kuka hyvänsä ja koko maapallon ajatus, koko ihmisyyden nerous ja omatunto on sillä hetkellä kaikkien yhteisomaisuutta. Sillä kielitaitoisuus ei sinään vielä ole mitään kulttuuria, niinkuin nykyään vielä ollaan taipuvaisia uskomaan, vaan vasta se elämänsisältö, minkä kielitaitoisuus avaa ihmiselle. Se Gordionin solmu olisi tuolla iskulla aukaistu. Kunpa vain sovittaisiin kielestä. Millekään kansalliskielelle ei tietysti suoda tuota mahtavaa välittäjä-asemaa ja esperantot ja idot ovat monen mielestä teennäisyytensä puolesta vastenmielisiä, aivan kuin jonkinlaiset epäorgaaniset, kemialliset homunculus-kokeilut…

— Ottakaa Herran kansan tasavaltaan merkkikieli, sormipuhelu! nauroi Vaskio.

— Parempi sekin kuin tämä sielullisen yhteisvälineen, tämä yhteisymmärryksen puute maailmassa.

— Mutta onpa sinulla, poika, harrastuksia! Kuka olisi uskonut! Ei sinun tilasi sitten vielä aivan toivoton ole. Ja minä kun jo aloin pelätä, että olisit jonkinlaisen mystillisen, elämänkielteisen maailmantuskan uhri…

Seipi ei vastannut. Hän jäi epämääräisesti ja näennäisesti välinpitämättömän näköisenä tuijottamaan siihen suuntaan, jolla tuo nuori vihreävaippainen tyttö joutui näköpiiriin. Pari kertaa sattuivat heidän silmänsä vastakkain ja kummallakin kerralla tunsi Seipi sisällisesti säpsähtävänsä. Niin lempeän surumielisellä ja samalla niin uhmaisan ylpeällä ilmeellä ei häneen vielä kukaan ihminen ollut katsonut. Ei kukaan niin omalla ja yksinäisellä katseella.

III.

Viljo Seiven päiväkirjasta.

Miten minä olen yksin! Simo on erinomainen toveri, mutta sentään en voi puhua hänelle kaikkea, mikä mieltäni askarruttaa. Hän nauraisi minulle liiaksi. Itsestäni en välitä, mutta on eräitä asioita, joille en soisi naurettavan. Simo nimittää minua uneksijaksi, huomaamatta ollenkaan, että hän itse on suurin kuvittelija, mitä maa päällään kantaa. Sentähden sovimmekin niin hyvin yhteen ja sentähden tiedän myös monen nauravan Simolle ja pitävän häntä tuulihattuna, hassuttelijana, turhan touhuajana. Sillä hänen kuvittelunsa on niin sanoakseni ulkopuolista, käytännöllistä laatua. Mutta minun! — Niin, muistutan todellakin liian paljon tuota vähäjärkistä aurinkoprofeettaa uskaltaakseni sen avomielisesti tunnustaa.

Minussa tapahtuu jotakin, en tiedä mitä. Mutta minusta tuntuu, että kaikkialla maailmassa tapahtuu jotakin samanlaista, jotakin suurta ja ihmeellistä. Minä, pisara, siru, atoomi olen vain heikko heijastus siitä. Mutta sama elämän virta, joka vyöryy läpi kaikkeuden, halki hengen ja aineen, ohjaa myös minun valtimoitteni tykintää. Onko suurempaa onnea kuin antautua sille, tuolle elämän kasvamisen hiljaiselle aavistelulle, kuuntelulle! Se kantaa korvaan kummallisia sointuja ja säveleitä sielujen kamppailun historiasta. Mitä se on? Etsiäkö totuutta ja elää hyvyydelle? Ollako ihminen tai tulla siksi? Se siinnyttää silmään näkyjä sopusoinnun kaukaiselta rannalta, jossa länsimaisen levottomuuden hyrskyävä vuo vaipuu itämaisen rauhan ikuiseen mereen.

Katselen elämää edelleenkin syrjästä, kiihkottomana, mutta en enää välinpitämättömänä. Olen ehkä liiaksi passiivinen, kuten Simo sanoo, mutta samalla olen levoton ja harras, kaipaava ja odottava. Ja samaa odotusta olen näkevinäni kaikkialla ympärilläni, sentähden en uskalla pilkata pienintä, mielettömintä ihanteen kurkoitusta ihmisrinnassa. Me olemme tottuneet pitämään hyvänä vain sitä, mikä on hyödyllistä, ulkonaisesti hyödyllistä, siksi me niin helposti nimitämme mielettömyydeksi sisäisen hyvän palvelusta, tuota hiljaista ja puhdasta, jota kuitenkin kaikki Itämaan viisaat ovat kumartaneet. Aarian kirjasto aukaisi silmäni sille. Ja nyt siinä valossa tajuan raamatunkin arvon, joka ennen niin räikeästi loukkasi käsitteellisiksi kouluutettujen aivojen rajallista ymmärrystä, niiden pientä, nykyajan pintapuolisella moraalilla kyllästettyä totuuden vaatimusta. Se on pohjimmaltaan Itämaiden kädenlyönti Länsimaille, ikuisen viisauden vuossadasta vuossataan salaperäisesti pisaroiva Fingalin luola keskellä hetken kuohuja, totuuden helman kaunis tarkoituksettomuuden tausta ihmisen tahalliselle, hänen heikkoutensa tukemiseksi rakennetulle tarkoitusperäisyydelle. Se, jolla on voimaa laskeutua elämän totuuteen kokonaan, hukkaa itsensä. Ja jolla on uskallusta etsiä sitä koko inhimillisyydellään, kadottaa tämän maailman. Mutta maailma voittaa hänessä suuren hengen. Joku Tolstoi on sen tehnyt. Hän olisi ollut rakas itse vanhan Intian jumaluudelle, joka haastaa:

"Joka ei ainoatakaan olentoa vihaa, joka on hyvä, armelias, vapaa itsekkäisyydestä ja turhan kunnian pyynnöstä, tyynimielinen onnessa ja onnettomuudessa ja kärsivällinen, joka tyytyväisenä tarkastelee elämätänsä, taltuttaa sydämensä, mielensä ja alistuneena minua avuksensa huutaa, se on Minulle rakas.

"Joka ei enää kuoleman maailmasta eikä maallisista murehdi, joka on niin vapaa, ettei häntä ilo, pelko tai viha horjuta, se on Minulle rakas.

"Jolla ei ole ennakkoluuloja, joka on puhdas, rehellinen, himoton, vapaa epätoivosta ja tykkänään kieltäytyy, täynnä kunnioitusta, se on Minulle rakas.

"Joka ei rakasta, ei vihaa, ei murehdi eikä himoitse, joka sisällisesti luopuu onnesta ja onnettomuudesta, se on Minulle rakas.

"Joka pitää ystävää ja vihamiestä yhdenarvoisena, jolle kunnia ja häpeä ovat yhdenveroiset, jolle kylmä ja kuuma, ilo ja suru ovat yhdenlaiset, mistään kiinni-riippumaton; joka kiitoksen ja moitteen suhteen on välinpitämätön, vaitelias, joka himojensa kautta ei ole mihinkään sidottu, ja lujatahtoisena Minua hartaudessa etsii, se on minulle rakas.

"Mutta joka juo elämän-antavaa viisautta, josta olen puhunut, täynnä eläväksi tekevää uskon voimaa ja jonka hartauden päämaali olen Minä, sitä Minä yli kaiken rakastan."

Miten suurta on tämä ikivanha vapauden unelma! Eikö ole aika jo siitä muistuttaa! Muistuttaa, että ihmisellä on tuo suuri synnyntäoikeus olla sisäisesti vapaa, olla tekemättä vastoin omaatuntoaan, olla tekemättä pahaa. Itsestään kirpoavat silloin ulkonaisetkin kahleet, valtion pakkoraudat, valheellisen tottumuksen kirous. Miten siihen enää voidaan pakoittaa sitä, jolle vapaus elämässä jo on kypsynyt kukkaansa: elämästä vapautumisen unelmaksi, hengen korkeimman saavutuksen ja kaiken tyhjiin raukeamisen erottamattomaksi renkaaksi, kuoleman onneksi, Nirvanaksi, joka alkaa samalla hetkellä kuin elämäkin ja johon arvaamattaan eräänä yönä aukee kuin kukan umppu avaruuden syleilyyn.

Niin, ei kellään ole oikeutta estää ihmistä vapautumasta tai pakoittaa häntä tekemään pahaa, ja pian ei kellään ole oleva siihen edes voimaa. Kun sielut heräävät…

Ihmishengen uudestisyntyminen on jo alkanut. Rauhan sanomista luen joka päivä tätä uuden ajan evankeliumia, joka ihmeellisellä tavalla yhtyy tuohon vanhaan ja joka on kuin balsamia sielulleni. Se kuiskii minun omaantuntooni uusia ihania käskyjä, jotka tahtoisin piirtää loimuavilla tulikirjaimilla taivaanlakeen:

Jos tahdot parantaa maailmaa, niin ala itsestäsi!

Jos tahdot olla vapaa, niin ole sitä heti!

Jos tahdot olla hyvä, niin ole sitä heti!

Jos tahdot olla todella suuri, niin säteile niinkuin aurinko hyville ja pahoille!

Jos tahdot olla sankari, niin kavahda tappamista, mutta älä pelkää kuolemaa!

Jos tahdot olla rauhan rakentaja, niin kokoa kaikki kansat renkaaksi murhaavaa tulta vastaan, niin ettei yhdenkään käsi nouse kostamaan pahaa pahalla, sillä muutoin ei pahalla ole milloinkaan loppua!

Parempi on tulla surmatuksi kuin itse surmata. Ja suurin sankaruus nykyaikaisessa sodassa on olla tappamatta.

Miten syvästi minä ihailen tuota naista, tuota Kaarina Linnaa, joka tällaista unelmoi ja tällaisia ajatuksia kylvää. Hän lausuu julki juuri sen, jolle itse turhaan olen etsinyt ilmaisumuotoa, hän hedelmöittää henkeäni joka päivä.

Monasti olen aikonut lähestyä häntä, pyrkiä tutustumaan häneen, mutta aina olen empinyt. Omaa heikkouttani olen peljännyt. Jos hänen aineellinen kuorensa olisi minun aineelleni vastenmielinen, niin jaksaisinko henkeni silmällä nähdä hänet enää niin kauniina kuin hän kirjoituksistaan päättäen on? Simo pelästyttelee minua aina vähän päästä. Vielä äsken hän pilkkasi ihailuani. Hän puhuu yleensä naisista tavalla, joka minua syvästi loukkaa ja murhetuttaa. Suuttuisin hänelle, ellen koettaisi häntä ymmärtää. Kuinka sanookaan intialainen viisauden kirja: "Joka ei ainoatakaan olentoa vihaa, joka on hyvä, armelias, vapaa itsekkäisyydestä… se on Minulle rakas." Ah, sinä suuri Minä, tule minun sydämeeni, verhoa lempeään huntuusi minun pikku-minäni!

Luulenpa tosiaan, että hourin samaan tapaan kuin Topias Outari. Miten Simo ivaisi minua jos hän oikein tuntisi minut. En uskalla paljastaa itseäni hänelle. Niin heikko olen. Sentähden vuodatan ajatukseni paperille. Ja miksi puhuisin hänelle asioista, joihin hän ei ole kypsä. Kallis neste vuotaisi maahan ruukusta, jossa sille ei ole tilaa.

* * * * *

Olen nähnyt ihmeen. Tuon Veran, tuon Oula Kuutin salaperäisen tyttären. Ja hän on Kaarina Linnan holhotti. Se on omiaan moninkertaisesti kiinnittämään mieltäni häneen. Miten kummasti elämänvirta minua työntää sinne päin. Onko tämä kaikki jonkun näkymättömän käden johdatusta?

Minä en himoitse naista, minä ihailen häntä. Varmasti on nainen hienompi, eteerisempi, herkempi osa ihmissielua. Ja sen täytyy astua historian ohjaksiin nyt juuri, kun miehen sielu julmissa teorioissaan laskelmallisessa murhanhalussaan ja myötätunnottomassa nerossaan on kehittynyt huippuunsa, josta se sortuu ilman naisen apuuntuloa. Ah, eikö ollutkin Enfantin aikoinaan oikeassa, kun hän etsi ihanteellista Äitiä seurakunnalleen!

Miten ihmisen elämä on lyhyt ja miten kehitys on pitkä. Jos on totta, mitä eräs Aarian oppi-isistä vakuuttaa, että me ihmiset käytyämme läpi jo edenismin, viileyden, patriarkaatin ja barbarian tilat, yhä vieläkin elämme ihmiskunnan lapsuuden ajassa ja että nykyiseltä sivilisatsionin asteelta pääsemme vasta "garantismiin", joka tarjoo vain sääntöjä, takeita ihmisten onnellisuudelle, ja että se taas johtaa "sosiantismiin", jossa itsekkäisyys vasta alkaa hävitä, ja että sen ajan takana vasta häämöittää "harmonismi", jolloin ihminen on vapaa, niin onpa matka edessämme huimaavan pitkä! Mutta ihanteen aavistus, vertauskuva on jo olemassa. Ihmisluonto on taas valmis vyöryttämään vähemmäksi yltään aineellisuuden raskasta taakkaa. Ja tällä kertaa on maailman synnin varmaankin ottava päälleen ei Jumalan Poika, vaan Jumalan Tytär. Hän on raoittava meille luonnon salaisuuksien huntua uudelta puolelta ja avaava tieteelle, taiteelle ja uskonnolle, järjelle ja rakkaudelle uudet mysteeriain kentät vallattaviksi.

* * * * *

Miten minusta vielä äsken tuntui, että minun pitäisi elää hyvyydelle ja etsiä totuutta kaikissa elämän erilaisissa muodoissa, niinkuin Kaarina Linna! Nyt minulla on vain yksi yksinkertainen päämäärä: palvella kauneutta, jonka nimi on Vera, Vera! Vera! Sinun vuoksesi melkein unohdan, että minulla on ollut onni tutustua myös pitkien viikkojen salaisen ihailuni esineeseen: Kaarina Linnaan. Ei, hän ei ollut mikään sellainen strindbergiläisen naisvihan esiinhaltioima ja pannaan julistama naishirviö-tyyppi, jolla Simo minua peloitteli. Hän oli oikea ihminen, ei tuollainen touhuava, eteenpäin nyrkkeilevä yhteiskuntakone, jollainen on minulle kauhistus, vaan hiljainen ja syvä, täysin sopusoinnussa tarkoitusperänsä kanssa. Hänessä on enemmän ajatusta kuin käsitteitä, enemmän viisautta kuin älyä, niin luulen. Hänen suuret, harmaat silmänsä ovat miettiväiset ja vähän surumieliset ja koko hänen olennossaan on jonkinlaista lapsellista ujoutta ja elämän orpoutta kuvastava piirre, joka ilman tuota tyynen otsan selkeytynyttä tasapainon kaarta antaisi hänelle melkein avuttoman ilmeen. Hänen voimansa on kokonaan sisällistä laatua ja siitä minä pidän. Minä kiitän sinua, Kaarina, siitä, ettet särkenyt ihannettani, mutta enemmän vielä kiitän sinua siitä, että annoit minulle Veran.

Vera, sinä olet jumaluus itse, salaperäisyys, moninaisuus ja yhtenäisyys, täydellisyys, jonka edessä kysely hyvästä ja pahasta lakkaa. Sinä sanot rakastavasi pahuutta ja eläväsi valheessa, mutta minusta sinä olet hyvyys ja totuus. Niin on kauneutesi minut hurmannut.

En tunne enää itseäni. Mihin on minun kansanvaltaisuuteni hävinnyt? Sinua katsellessani teen eron ruhtinaiden ja roskaväen välillä. Tyrannivallan rikkilyödystä komeudesta tahtoisin säilyttää viimeiset keisarilliset vaunut sinua varten, jotta sinun pienen, jalokivin soljitellun jalkasi ei tarvitsisi astua samaan lokaan, jota rahvas polkee.

Sinä olet minun syntini ja autuuteni, Vera! Ensimäisen kerran elämässä on toinen ihminen minut kokonaan vallannut.

Miten kaunis sinä olet! Minkä näköinen, en tiedä! Minusta tuntuu, että sinulla on siniset hiukset ja vihreät silmät. Sinun jokainen liikkeesi olisi kuvanveistäjän ikuistamisen arvoinen.

Sielustasi tiedän vielä vähemmän. Sinä olet Aasian arojen vaarallinen ja nukkuva kissaeläin, julma ja pyhä kuin Ganges-virta. Sinusta uhoaa jonkinlainen lempeä anarkia, maailmaasyleilevä, myötätuntoinen melankolia, joka riisuu minulta voiman. Laki ja käskyt lakkaavat sinun läsnäollessasi. Ei mikään pidä paikkaansa sinun suhteesi. Sinulla on lupa kaikkeen. Olet niin kaunis!

Ehkäpä olet tullut tielleni siksi, että oppisin rakastamaan elämää koko laajuudessaan, uskomaan kaiken pyhään yhteyteen. Ja elämä, kaikkeus, olet sinä, Vera!

IV.

— Mikä suo minulle kunnian nähdä niin harvinaista vierasta kuin sinä? hymyili Kaarina veljelleen viitaten häntä istumaan.

— Arvannet kyllä, ellet vielä ole kadottanut kaikkea järkeäsi, jota kyllä pahoin pelkään, mikä on syy, sanoi tohtori Linna pahaa-ennustavalla äänellä.

— Niin, arvaan, että se on joku epämiellyttävä asia, jokin moite, sillä muunlaista sanottavaa ei sinulla vielä koskaan ole minulle ollut, virkahti Kaarina hiljaisesti ja surumielisesti.

— Totta puhuen, minä häpeän olla veljesi, kantaa samaa nimeä kuin sinä. Sinä olet tehnyt siitä hulluinhuoneen nimikilven, hysteeristen, edesvastuuttomain naisten ja yhteiskunnan rappio-ainesten tunnussanan! Tiedätkö, kyllä jo menee liian pitkälle, että sinä rupeat painattelemaan ja levittelemään kansanvillityslehtisiä ja kutsumaan kokoon rauhankonferensseja, ikäänkuin olisit vähintään joku Wilson!

Tohtori käveli kiivaasti edestakaisin huoneessa kädet housuntaskuissa.

— Et sinä noin raivostunut yhdestäkään sodanjulistuksesta, et pitänyt niitä villityksenä.

— Sota on paha, mutta valitettavasti välttämätön paha.

— Miksi sinun mielestäsi välttämätön?

— Siksi, että paha yleensä on yhtä välttämätön kuin sinun mielestäsi hyvä. Se kuuluu maailmanjärjestykseen, jonka syvin, pohjimmaisin periaate piilee vastakohtaisuudessa. Kaikki edistys on taistelulla voitettava. Ei voi ajatella mitään kehitystä ilman sotaa, ei mitään todellisia luonteita ilman sitä.

— Sen on muututtava henkiseksi. Tappamistavan täytyy voida hävitä ihmiskunnasta ja se häviääkin vielä…

— Kuule, Kaarina, sanoi tohtori istuutuen ja muuttaen äänensä alentuvan tuttavalliseksi, jos minun periaatteihini ei kuuluisi olla puhumatta naisten kanssa periaatteista ja yleensä mistään järkevästä, niin olisin jo aikoja sitten todistanut sinulle kaikkien sinun elämänpyrintöjesi mahdottomuuden ja juurettomuuden. Niin, ne ovat epänormaalisia ja suvun heikontumisviettiä todistavia ja siihen viepiä. En epäile tarkoitusperiesi rehellisyyttä, mutta kaikkine hentomielisine parannus-houreinesi olet luvalla sanoen ihmiskunnalle ja kansallesi vaarallinen ja turmiollinen olento, joka minun velvollisuuteni ihmisenä ja lääkärinä, kansalaisena ja läheisenä omaisena olisi toimittaa turvallisempaan paikkaan päähänpistojaan lietsomaan. Minä vakuutan, että sinun kaltaisesi sielullinen sairaustapaus taivasta hipovine kuvitelmineen ei ole minun praktiikassani aivan tuntematon. Tiedän erään paikan, jossa varmasti tapaisit aatetoverejasi. Mutta heidän ei sallita lähetellä kiertokirjeitä virastoihin ja yhdistyksiin ja kahviloiden pöydille, niinkuin sinä teet. Etkö sitten ollenkaan itse huomaa, että teet itsesi naurettavaksi ja pilaat menettelylläsi hyvätkin asiat? Älä tapa! Älä tapa! Tuonhan me kaikki tunnemme. Mutta eihän tarvitse silti jäädä tuijottamaan siihen kuin idiootti, ulottaa sitä aina eläinkuntaan asti, niinkuin sinä teet, napostella siltä pohjalta heiniä, riisinjyviä, puhtaaksi viljeltyjä vesiherneitä ja ylläpitää kasvisruokalaa, joka ei kannata ja jossa pilataan ihmisten terveys. Lääkärinä tiedän, että täytyy olla tehnyt kovin paljon syntiä ennenkuin ihmisparan vatsa ansaitsee tuollaisen rangastuksen. Normaalille, terveelle ihmiselle se on epäoikeudenmukainen ja usein sopimaton. Tämä asian käytännöllisestä puolesta. Sen aatteellisesta puolesta ei kannata edes puhua, se on naisellisen epäloogillisuuden tyypillinen hedelmä. Elämän, vaikkapa vain orgaanisen elämän hävittämistä, siis surmaamista, ei voi koskaan välttää. Tai missä on raja? Minä tiedän, että sinun talosi on kärpästen ja muiden basillinkulettajien ja pörriäisten paratiisi: niitä ei siellä tapeta, mikäli olen kuullut. Eikä tietysti muitakaan syöpäläisiä.

Tohtori hymyili kylmän hupailevalla ivalla.

— Ja tällä siivottomalla tempulla luulet päässeesi ideasi juuriin! Niin, basillinkulettajat säästät kyllä, mutta mitä tahdot tehdä itse basilleilla? Säästät tietysti nekin, siitä yksinkertaisesta syystä, ettet osaa tehdä parempaa. Mutta meidän lääkärien koko altruistinen elämäntehtävä uusimpana aikana on perustunut pääasiallisesti voitokkaaseen taisteluun mikroobeja vastaan. Tuon silmin näkymättömän biljoona-elämän tuhoamiseen perustuu ihmiskunnan elämä ja toivo, sen terveydellisten suhteiden kohoaminen ja sen henkisen voiman säästö. Me ihmiset menestymme kuten muutkin eläimet vain tappamalla tieltämme pois meille vahingollista elämää. Aate, josta ei voi toteuttaa kuin pienen alku tyngän, jonka noudattamisessa ei voi olla rehellinen, perinpohjainen, johdonmukainen, on siveelliseksi ohjenuoraksi kelpaamaton. Saman tuomion voisi lähemmin asioita tarkastellen langettaa kaikesta sinun pakkomielteistäsi, joita tietysti itse luulet ihmiskunnan johtaviksi aatteiksi: maailman yksikielisyydestä, valtion lapsenhoidosta, samanlaisesta arvonimestä naidulle ja naimattomalle naiselle ja mitä ne kaikki ovat! Ne ovat löyhämielisiä ja typeriä rappeutumisteorioja, jotka johtaisivat tyhjyyteen ja perikatoon, elleivät ne sitä ennen luhistuisi käytännölliseen mahdottomuuteensa aivan kuin Tolstoin sukupuoli- tai -puolettomuusopit ja puhtausihanteet. Niin, niin, tietysti kannatat niitäkin! No, sinä olet jo kautta maan tunnettu hupsutteluistasi ja nuo sinun vapaamuurarisalaseurasi jäävät kyllä omaan arvoonsa. Niistä en sano mitään. Mutta tämä uusi "cymbalum mundi", tämä Rauhan sanomain rauhan liitto! Etkö käsitä, että se on liian rohkeaa peliä. Tunkeutua suurpolitiikan alalle, josta et ymmärrä yhtään mitään! Ja noilla valteilla! Nyt juuri kun on toimittava aivan päinvastoin! Nyt juuri on meidän koottava kansa yksimieliseen puolustusasentoon, saatava omat sotavarustukset. Tuhannet ihmiset työskentelevät par'aikaa sen puolesta henkensä uhalla. Ja sinä, sinä uskallat… Suomalainen sotaväki on päivän polttavin kysymys. Niin kauan kuin meillä ei ole sitä, ei Suomi mahda mitään.

— Ja mitä mahtaisi se, vaikka sellainen olisikin? Ei mitään. Kourallinen ihmisiä, äkkiä kokoonhaalittu asevarasto vuossatoja varustautuneita valtiomahteja vastaan! Voimain haaskausta! Järjettömyyttä!

— Sinä unohdat, että meidän tällä hetkellä on taisteltava muutakin kuin ulkonaista valtiomahtia vastaan, että meidän on taisteltava paitsi valtiollisen itsenäisyytemme myöskin sisäisen järjestyksemme ja turvallisuutemme puolesta anarkiaa vastaan, että meidän on lakattava olemasta epäjärjestynyt ja veltto rosvovaltio, jos kerran rohkenemme tavoittaa vapauden kruunua. Meidän täytyy pyrkiä vapaaksi samalta tasolta kuin kaikki muutkin. Miten kehtaisi Suomen kansa tällaisena tulla vaatimaan vapautta muiden kovasti koeteltujen ja sankarillisesti uhrautuneiden kansojen rinnalle, kansa, joka mieluummin suutelee ruoskaa kuin raaskii hellittää kalleista hengistään ainoatakaan, kansa, jonka miehet eivät enää viitsi tehdä työtä, silloin kun muualla maailmassa ponnistetaan yötä päivää, ainoastaan maata ja tulla syötetyiksi kalliilla palkoilla kuten laiskat sotamiehet, jotka he nähtävästi ovat ottaneet esikuvikseen, kansa, jonka naiset ilomielin synnyttävät äpäröitä sitä tallaavalle viholliselle raakavoimalle! A propos, viimeinen Suomen naisia koskeva uutinen on se, että he ovat kutsutut, lakkolaiset nimittäin, toverien turvaan — sotalaivoille. Kauniita turvapaikkoja todellakin! Sotalaivat ovat nyttemmin siis enää vain kelluvia porttoloita. Siitä nyt näet, mihin vie tuo jalo rauhan-aate. Tai kenties ei sinun kannaltasi tässäkään ilmiössä ole mitään moitittavaa!

Tohtorin äänessä oli viiltävä sävy ja hänen pienet silmänsä katsoivat Kaarinaan kuin pistävät neulat.

— Minun kannaltani katsoen, on parempi että sotalaivat ovat vaikka täynnä porsaita kuin että niitä käytetään surmaamis- ja hävittämistarkoituksiin.

Kaarinan äänensävyn levollinen huumori ärsytti tohtoria. Hän nousi taas kiivaasti kävelemään.

— Elää, elää, siis millä hinnalla tahansa, on sinun ihanteesi! Mikä hirvittävä materialisti on nainen! Mielestäsi on siis tosiaan parempi, että rakkauden valta rehoittaa, vaikka kunnian kustannuksella, että jonkun valtion kansalaiset, sen vannoutunut varusväki, mieluummin viettävät aikansa irstailuissa kuin hoitavat kansansa kohtaloa!

— On väärin pakoittaa heitä hoitamaan sitä sillä tavoin, ase kädessä!

— Niin sitä vielä vain toistaiseksi hoidetaan ja tullaan hoitamaan ehkä aina. Kuinka monen kansan elämä on pelastunut vain siten, että yksilöt ovat uhranneet omansa!

— Mutta miksi eivät yksilöt siis tahdo uhrata henkeään vielä paljon suuremmalle asialle, rauhalle, joka olisi koko ihmiskunnan pelastus? Samota sotaan ollakseen tappamatta? Sellainen olisi todella ihmisyyden arvoinen armeija! Sen asian vuoksi kannattaisi kuolla! Mutta ihmisraukat eivät tee sitä siksi, että he ovat heikkoja ja yksinäisiä, siksi, että he eivät tiedä toisiensa ajatuksista, eivät ajoissa ole järjestyneet miljoonien yksilöjen yhteistahdoksi, rauhan liitoksi. Jos rauhan pyrintö olisi jo ennen sotaa ehtinyt läpitunkea elämän käytännön s.o. muuttunut aatteesta järjestöksi, ei sotaa olisi tullutkaan. Olisi säästynyt tämä poiskulumaton kulttuuritahra 1900-luvun ihmiskunnalta, tämä masentava yllätys jokaiselta, joka on uskonut ihmisyyteen, puhumattakaan siitä korvaamattomasta tappiosta, mitä sota henkisiin ja aineellisiin voimiin nähden merkitsee. Ja jotta tämä kauheus vast'edes välttyisi ja jotta se mahdollisimman pian päättyisi, on rauhan liitto juuri maailmanhistoriallinen päivänkysymys. Pois sotilastakit! Ihmiset on saatava ymmärtämään, että ne ovat pyövelien, joukkoteurastajien pukuja, että mikään mahti maailmassa ei saa eikä voi pakoittaa ihmisiä niissä merkeissä toimimaan, ja että jos hallitukset ovat tehneet erehdyksen aloittaessaan kansainvälisen murhatyön, eivät kansat tämän erehdyksen huomattuaan ole velvolliset sitä jatkamaan. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu…

— Rauhan aate on erinomainen rauhan aikana, mutta keskellä palavinta sotaa se on mahdottomuus, surman hansikas; joka ei tartu miekkaan, hukkuu silloin vielä varmemmin. Näet sen venäläisistä. Heillähän kukoistaa jo tuo jalo rauhan rutto. He juoksevat pakoon, minkä kerkiävät, ottavat kuulat selkäänsä uusilta veljiltään, valtio hajoaa, järjestys katoaa, vihollinen tallaa suuren valtakunnan jalkoihinsa, syö suihinsa, ja vieraat vallat pistävät taskuihinsa sen rikkaudet. Ja meidän suhteemme tekevät venäläiset samoin. Raaka väkivalta rehoittaa, kaikki huonot ainekset varttuvat ja kasvavat vihollisten pistimien varassa. Kukaan kunnon ihminen ei enää ole varma hengestään eikä omaisuudestaan. Tehdään väkivallan töitä kaupungeissa ja maaseudulla ja, mikä surullisinta, omat kansalaiset alkavat kilpailla tässä ammatissa vieraan sotaväen kanssa…

— Miten voisi muuten ollakaan, sehän on vain luonnollinen seuraus siitä, että murhaaminen on nostettu valtioprinsiipiksi, että sota on hyväksytty. Sodan hyväksyjäin pitäisi siis, jos he olisivat johdonmukaisia, ottaa vastaan kaikki muukin pienoiskoollinen rikollisuus nurkumatta.

— Mutta ei paljain käsin. Vieraan asevoiman sorto- ja mielivaltaa vastaan on velvollisuus asettaa kotimainen asevoima, samoin pitämään kurissa omia vahinkoeläimiä. On tultu siihen, ettei pian ole muuta valittavana kuin surmata tai tulla surmatuksi.

— Jos kerran täytyy valita, niin mieluummin sitten tulla surmatuksi kuin surmata, siinä sankaruus, jota ihmisiltä juuri tänä aikana vaaditaan, jotta he pääsisivät tästä alennuksen tilasta uuteen onnellisempaan elämään.

— Kuolleilla ei ole ylösnousemusta, ei ainakaan kansakunnalla, jonka sielukin murhattu, vastasi tohtori väsyneesti. Juuri tuo sinun rauhan aatteesi on myrkkyä, nyt se vie siihen veljestymiseen ulkonaisen ja sisällisen vihollisen kanssa, joka näivettää kansan voiman. Tämä yhteiselämä venäläisen kanssa on toivotonta, toivotonta…

— Niin kauan kuin on elämää on toivoa, eikö se ole teidän lääkärienkin tunnuslauseita, virkahti Kaarina hiljaisesti. Venäläinenkin on ihmisveli lopultakin, säälittävä, kärsivä onnettomuustoveri, ja kun hän riisuu tuon pakollisen vihollissinellin päältään…

— Niin on hän vihollinen meille sittenkin! tiuskasi tohtori. Hän on liian lähellä, hän on liian suuri, elefantti, joka tallaa meidät, ainainen vaara. 'Ihmisveli', jaaritteli hän pilkallisesti, pureskellen hermostuneesti sikaarin päätänsä. Kyllä teidän naisten veljestymiset siinä suhteessa tunnetaan! Häpeä! Häpeä! Ennenkuulumaton häpeä! Niin, Kaarina, jos sinäkin olisit oikea ihminen, oikea Suomen nainen itse, niin sensijaan että saarnaat sanomalehtesi palstoilla, että ryssä on ihminen, muistuttaisit Suomen naisille, että he ovat ihmisiä ja että heidän tulee elää ihmisiksi. Niin, vaikk'ei heillä kurjilla raukoilla olisikaan mitään isänmaanrakkautta, ei mitään pyhää velvollisuudentuntoa tehtyä työtä kohtaan tässä maassa, ei kunnioitusta esi-isien kansallisuutta kohtaan eikä edesvastuullisuutta tulevan polven edessä, niin muistaisivat edes olevansa ihmisiä! Nyt he ovat pahempia kuin elukat! Antautuvat viettielämään, suin päin, ilman valintaa, osaamatta toistensa kieltä, ilman pienintä yksilöllistä vivahdusta.

— Yksilöllisten suhteisiin nähden et ole ollut sen lempeämpi. Tiedänhän minä, että tuo "isänmaanystävä", joka aikoinaan sanomalehdessä nosti tuon surullisenkuuluisan häväistysjutun Oula Kuuttia vastaan, olit sinä. Ja se oli epäinhimillistä ja raakaa silloin. Oula oli lisäksi ollut kuin perheeseemme kuuluva lapsempana. Ja sinä tunsit hänen luonteensa.

— Vaikka olisin itse tehnyt sellaisen teon, olisin tuominnut sen. Te naiset olette aina niin personallisia, ette erota koskaan ihmistä ja asiaa. Juuri siksi, että Oula Kuutti oli yksilö, sivistynyt, valistunut yksilö, oli hänen tekonsa tuhat kertaa enemmän tuomittava. Häneltä saattoi vaatia enemmän. Hän on näyttänyt huonoa esimerkkiä ja siinä nyt ollaan. Minulla on ollut ja on tässä suhteessa määrätty kanta ja pysyn edelleen kannallani. Näetkös, Kaarina, — tohtorin sävy kävi sydämellisemmäksi, — ymmärrä minut oikein, en vihaa ihmisiä, mutta minä rakastan isänmaatani ja minusta tuntuu, että jokaisen suomalaisen pitäisi tuntea samoin. Meidän velvollisuutemme on, muodostuivat meidän valtiolliset olosuhteemme millaisiksi tahansa, pitää rotumme mahdollisimman puhtaana. Muuten me sulaudumme, joudumme tuon suuren jättiläishirviön poljettavaksi, oli se sitten kuinka ystävällisessä mielessä tahansa. Minua sanotaan kiihkokansalliseksi, se on ainoastaan osittain totta. Kansallisuus, isänmaa on minulle keino, ei päämäärä. Kansallisuus on ihmisyyden kypsyttäjä. Ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa kansat hukkuvat ihmiskuntaan kuin pisarat mereen. Ehkä sitten kun kautta maailman tasoitus on tapahtunut ja samalla mahdollisesti muodostunut uusi, rotuintohimoista, rotuvioista puhtaaksi viljelty, jalompi ihmistyyppi, niin, ehkä silloin joskus kansallisuuskysymyskin rauhallisesti ja luonnollisesti nukahtaa viimeiseen lepoonsa. En kauhistu sellaista ajatusta. Se ei ole minulle vieras. Mutta vielä ei ole se aika tullut. Ja siihen asti! Meidän täytyy varjella omaamme, omaa rotuamme kuin silmäteräämme, juuri ihmisyyden vuoksi, juuri että meilläkin suomalaisilla olisi oikeus siihen, oma elinosuutemme mukaan vietävänä, omanäköinen kulttuurinäyte, kehityslisä esille asetettavana ihmiskunnan suuressa maailmannäyttelyssä.

Tohtorin ääni oli lämmin ja vakuuttava, sen tavallinen kyynillinen ja vähän töykeä sävy oli kadonnut. Kaarina istui akkunan luona tuijottaen raskasmielisesti ulos sadeharmaaseen iltahämärään. Veljen muuttunut puhetapa liikutti häntä enemmän kuin hän tahtoi näyttää. Kaikki luottoisa avomielisyys, luonnollisuus oli harvinaista sisarusten kesken.

Pitkään aikaan ei kumpikaan sanonut mitään.

— Kiitos noista sanoistasi, virkahti sitten Kaarina. Minä luulin…

— Arvaan, mitä ajattelet minusta, Kaarina. Et mitään hyvää, sen tiedän. Minä olenkin luultavasti tehnyt usein sinua kohtaan vääryyttä. Mutta minua kohtaan on myös tehty samoin, sinäkin, ehkä tietämättäsi. Jo lapsena! Kaikki luulivat minua kotona aina pahemmaksi kuin todellisuudessa olin. Etenkin naisväki. Sinua he rakastivat, ei minua. Sinä olit enkeli, minä piru. Se teki minut katkeraksi, eikä meidän välimme koskaan ole ollut niinkuin sen olisi pitänyt olla. Meidän luonteemme eivät sovi yhteen. Sinä olet aina ollut liian tunteilevainen ja liian itsenäinen yht'aikaa, molemmat ominaisuuksia, joita en siedä naisissa. Olen tahallani ollut sinulle karkea, en ole kohdellut sinua naisena, rangaistukseksi siitä, että olet tuppautunut miesten tehtäviin. Sillä minä en pidä siitä, en ymmärrä sitä, en hyväksy sitä, en missään muodossa. Vakaumukseni on, että terveellinen työjako maailmassa sukupuolien välillä edistää rodun elinvoimaa, ihmisten elämäniloa ja elämän kauneutta. Katso juutalaisia, he ovat voittamattomia siksi, että heidän naisiaan ei milloinkaan rääkätä yhteiskunnallisella työllä. Sinä luulet, että minä aina ja kaikessa olen häikäilemättömän hyödyn mies, että minulla ei ole ihanteita, niinkuin se sinun kielelläsi kuuluu. Olet sen välistä sanonutkin. Ehkä olet oikeassakin. Kenties minulla ei ole niitä siinä mielessä kuin sinä tarkoitat, mutta minulla on sensijaan eräitä terveellisiä elämänohjeita. Minä rakastan rajallisuutta ja rajoja, kunnioitan ajan, paikan ja rodun vaatimuksia, olen realipoliitikko toisin sanoen. Ihmisyksilö on hiekkajyvänen ihmiskunnassa ja hänen elämänsä vain sekunti iankaikkisuudessa. Sinä tahdot tehdä hyvää, minä uskon sen, mutta teet pahaa tahtomattasi ja tuhlaat itsesi turhaan. Miten herran nimessä voit tehdä mitään, ellet mahdollisimman paljon rajoita itseäsi. Hyvät aikeesi hukkuvat tuuleen. Jokaista ajatusta pitää seurata teko ja jokaisen teon tulee täyttyä oikealla hetkellä. Kaikessa täytyy olla järjestystä. Me emme nyt voi, emmekä saa tehdä tekoja, jotka kuuluvat kenties seuraavaan vuosisataan tai vuosituhanteen. Me epäonnistumme ja on toisia tekoja, jotka eivät saa epäonnistua, sillä silloin ne pilaavat hyvän aatteen, suuren asian ehkä ainaiseksi. Se olisi tehdä ihmiskunnalle pahaa eikä hyvää. Meidän täytyy alistaa itsemme työn idealle, aikakauden hengelle, välistä olla itseämmekin kohtaan kovat ja pahat, väliin muita kohtaan, saadaksemme hyvää aikaan. Ja vapautta, tuota paljon huudettua vapautta, sitä täytyy jakaa sekä itselleen että muille varovaisesti, sikäli kuin kukin kestää ja ansaitsee. Sitä täytyy viljellä kuin leipää, jotta sitä riittäisi, jakaa annoksittain kuin ravintoa, jotta se ei joutuisi vääriin käsiin, jotta se ei muuttuisi trustiksi, kiristykseksi, toisten pään menoksi, joksi se nykyään on muuttumassa. Näetkös, ei riitä olla oikeassa ja tahtoa hyvää, ei riitä vapaus, ei omantunnon vapauskaan, vasta järjestys, tahallinen alistuminen tekee sen hedelmälliseksi kulttuuriksi. Miksi ovat niin monet kauniit utopiat rauenneet tyhjiin, niin monet jalot tarkoitusperät kääntyneet käytännössä häpeällisiksi? Siksi, että ne ovat päämääräkseen asettaneet ihmisen tai ihmiskunnan onnen ja laiminlyöneet velvollisuuden. Ihmisiä täytyy opettaa elämään ilman onneakin, jos sikseen tulee. Ja tällaiseksi oppituoliksi on esimerkiksi kirkko erittäin sopiva, tuo sama kirkko, jonka sinun vapaamuurariseurasi myös tahtoo hävittää…

— Kirkko houkuttelee tuonpuoleisella autuudella ja säikyttelee helvetillä. Mutta jos hyvä teko on tehty palkinnon toivossa tai paha jätetty tekemättä rangaistuksen pelosta, ei sillä ole mitään siveellistä merkitystä.

— Ei, mutta sitä suurempi käytännöllinen. Pääasia yhteiskunnalle on, että rikos jää tekemättä. Järjestäjänä ja viettien suistajana on kirkko ollut erinomainen laitos. Ja on vieläkin. Liian aikaista on vielä ruveta kaatamaan sitä, niinkuin sinä, Kaarina, yrität. Kehittynyt ihminen ei tietysti tarvitse niin kouriintuntuvaa ja karkeaa himojen suistajaa, hänellä on muita pidättimiä, sitäpaitsi on hän tavallisesti liian hyväpäinen tehdäkseen rikosta, jonkun hairahduksen, jonkun paheellisuuden hän voi korkeintaan kustantaa itselleen. Mutta suurin osa rahvasta, tuokin jumalasta niin vapautunut sosialistiparvi olisi varsin hyvin vielä kirkon tarpeessa tai paremmin sanoen — kirkon kurin.

— Sinä puhut kurista, kun on kysymys vakaumuksesta, omantunnon vapaudesta.

— Ei kirkko ole mikään omantunnonvapauslaitos…

— Sen pitäisi olla, jos se olisi oikea. Ei suinkaan sille myöskään ole sopivaa olla mikään poliisilaitos. Miksi ei valtio ota ylläpitääkseen kuria? Sille se paremmin kuuluu.

— Kirkolla on ympäri maapallon taivaalliset sotajoukot aina käytettävissä. Suomen valtiolla ei ole minkäänlaisia, naurahti tohtori. Anna Suomen valtiolle oma sotaväki, niin kyllä kuri saadaan aikaan, sinä rauhan enkeli, sinä ihana epäjohdonmukaisuus, jonka nimi on nainen! Tiedätkö, Kaarina, jos minä nyt olisin nainen, niin häpeäisin minä sitä todellakin. Sinä olet elämäsi ijän tahtonut naisten valtiollista äänioikeutta. Se on saatu. Ja katso nyt, miten nuo "edeltäjämaan" äänioikeutetut naiskansalaiset käyttäytyvät! Voitko enää väittää, että he, vihollisen sotaväen lutkat, ansaitsevat kansalaisoikeudet? Se oli liian aikaista sekin. Mutta tämä aika avaa silmät.

— Aina sinä palaat sortamaan naisia. Miksi? Etkö sinä yhtä hyvällä syyllä voi hävetä olevasi mies! Miten te itsenäisyys-miehet kehtaatte vaatia maailmalta valtiollista riippumattomuutta, kun teidän joukossanne on kuitenkin niin paljon siivotonta, väkivaltaista roskajoukkoa, joka käyttäytyy häpeällisesti juuri itsenäisyyden kynnyksellä!

— "Te itsenäisyys-miehet!" Miten sinä puhut? Keitä tarkoitat? Sosialistit kannattavat väkivaltaisuuksia, ei muut, ja he eivät ole itsenäisyys-miehiä kuin silmän lumeeksi. Tee toki ero eri ainesten välillä!

— Sinäkin otat kaikki naiset noin vain summamutikassa.

— Sosialismi on tämän maan onnettomuus!

Tohtorin silmävalkuaisissa oli kiihkeän valkea välkähtely.

— Sinä katsot asioita liian yksipuolisesti, virkahti Kaarina. Sinulla on pinttyneitä ennakkoluuloja, siinä kaikki. Sinä halveksit sosialisteja. Porvarit ovat tähän asti hoitaneet yhteiskuntaa. Millainen se on? Huono, mätä, valheellinen, täynnä vääryyttä ja kurjuutta. Jos sosialistit repivät sen alas, entä sitten? He rakentavat sen taas omalla tavallaan. Antaa heidän koettaa!

— Tuhatvuotista kulttuurirakennusta repiessään he heittävät pois arvokkaan arvottoman mukana. Se on korvaamaton vahinko!

— Samoin sinä halveksit naisia, jatkoi Kaarina, siksi että sinä olet tottunut asumaan miesten rakentamassa maailmassa, jonka he ovat laatineet omaa mukavuuttaan silmällä pitäen. Miehet ovat tähän asti hallinneet maailmaa. Millainen se on? Näet itse. Täynnä murhaa, sotaa, raakoja valtiosäädöksiä, eläimellisiä perimätapoja, sukupuoli-sortoa. Naisia on enemmän kuin puoli ihmiskuntaa. Antaa heidän koettaa järjestää ihmiskunnan asioita, päästä maailmanhallintoon mukaan. Sittenhän nähdään. Huonommaksi se ei siitä ainakaan käyne. Heidän ensimäinen vaatimuksensa on oleva ikuinen rauha.

— Väärä mielikuva, hymähti tohtori. Naiset ovat aina kaikkina maailman aikoina olleet julmempia kuin miehet, verenhimoisempia, puolueellisempia kuin miehet. Naiset ovat yllyttäneet miehiä sotiin. Siihen he vain sopivatkin, kulissintakaisiksi kansalaisiksi.

— Ja kuitenkin he ovat kelvanneet kansojen hallitsijoiksikin, nauroi Kaarina. Mikä erinomaisen johdonmukainen piirre teissä miehissä! Ei, juuri tuon kulissintakaisen täytyy väistyä korkeampien ja puhtaampien siveyskäsitteiden tieltä.

— Kyllä tiedetään teidän emansipeerattujen naisten paratiisi-unelmat. Ne ovat samat kuin sosialistien: ei mitään työtä ja paljon palkkaa. Miehen pitäisi elättää heitä kuin ennen, olla kohtelias heille kuin ennen, suojata heidän heikkouttaan ja heillä pitäisi sentään olla voimakkaamman oikeudet, yksinäisinäkin ja elätettyinä samat tai ehkä korkeammat palkat kuin miehellä, joka pitää huolta koko perheestä, turvaa heitä…

— Sinä erehdyt, erehdyt kokonaan, keskeytti veljensä Kaarina. Et tunne edes naisasian aakkosia. Mutta aika on kyllä, että nainenkin jo tuntee oman voimansa ja tulee toimeen omillaan! Sillä millä tavoin on mies turvannut tuota heikkoa naista? Tekemällä hänestä sukupuolieläimen, usein prostitutsionin uhrin, palkkaamalla hänet omia itsekkäitä tarkoituksiaan palvelemaan, yhteiskunnassa, kodissa, kadulla… Ja naisia varten on teillä kuitenkin aina ensimäiseksi tuomio valmiina. Äskenkin panit yksinomaan naisten niskoille koko sota-ajan siveettömyyden.

— Suomalaisten sekaantumista venäläisten kanssa ovat harjoittaneet juuri Suomen naiset, se sinun täytyy myöntää.

— Kuka heidät on johtanut siveettömyyden poluille? Suomen miehet. Ja silloin kun se tapahtui heidän kanssaan, ei kellään miehellä ollut siitä moitteen sanaa. Ei myöskään ole nähty mitään pahaa siinä, että Suomen miehet aina ovat hyvinkin läheltä ihastelleet venäläisiä naisia, irrallisesti ja edesvastuuttomasti, että venäläisten baletit ja taide-esitykset ovat olleet heidän parasta herkkuaan, että venäläiset näyttelijättäret, laulajattaret, upseerinrouvat ovat olleet heille halutuinta tavaraa, ja että salaiset Venäjän matkat ovat olleet heidän synnillisten mielitekojensa ärsyttävin huippu. Mutta mies kulkee seurauksista vapaana. Kuka tietää miesten hairahduksista?

— Yhdestä Suomen miehestä ovat aikakirjat kyllä todenneet tämän hairahduksen. Mutta hän saikin osakseen kansakunnan tuomion.

Tohtori korosti tahallisen ärsyttävällä ja pilkallisella äänellä sanojaan katsoen Kaarinaan pirullinen hymy huulillaan.

Sisarusten välillä hetkisen vallinnut satunnainen myötätunnon puuska oli kuin poispuhallettu. He katselivat toisiinsa jälleen kaukaa kuin kylmän ahtojään poikki, sisimmässä elinhermossaan vihamielisinä, syyttävinä.

Kaarinan poskille kohosi korkea verilaine.

— Miksi sinä aina tähtäilet Oula Kuuttia! Sinä olit silloin se kansakunta, joka esiintyi tuomarina. Ja kaikista vähimmän juuri sinun olisi pitänyt olla sitä!

— Millä kiihkolla sinä aina puollat Oula Kuuttia!

— Minä puollan häntä siksi, että teet hänelle vääryyttä; minä tunnen sekä hänet että sinut. Ja sinä et ole oikea mies tuomitsemaan häntä. Hän on, hän oli myös silloin paljon siveellisempi kuin sinä, jolla juuri samoihin aikoihin, kun hyökkäsit hänen avoimen, puhtaan avioliittonsa kimppuun, oli suhteita, jotka eivät olisi sietäneet päivän valoa…

— Minä pyydän, ei mitään persoonallisia tähtäilyjä. En salli kenenkään lähennellä yksityiselämääni, sen tiedät ennestään.

Tohtorin ääni oli jyrkkä ja terävä kuin rauta-ase.

Keskustelu katkesi.

— Siitä nyt näet, mille se tuntuu, äännähti Kaarina surumielisesti ja hiljaa. Saman teit sinä kuitenkin Kuutille. Älä tee muille sitä, mitä et soisi muiden tekevän sinulle. Se on kultainen ohje.

Tohtori käveli kiivaassa tahdissa matolla edestakaisin.

— Rauhoitu nyt! Istu, ole hyvä. Puhellaan rauhallisesti.

— Sinun kanssasi on mahdoton puhua. Kuinka monta kertaa pitää minun toistaa, että silloin ei ollut kysymys yksityisen ihmisen yksityispaheista ja heikkouksista, vaan kansallisesta rikoksesta, kansallisessa merkityksessä siveellisestä selkärangottomuudesta pahimpana sortoaikana. Niin, se oli pahempaa vielä kuin nykyajan piikaletukkojen menettely. Heitä raukkoja on yllytetty, viety harhaan veljeyden ja vapauden opeilla, rakastamaan vihollisia, liittymään solttuihin siltä yhteisymmärryksen pohjalta, minkä pahe, köyhyys ja laiskuus tuovat mukanaan. Mutta silloin! Silloin olivat vielä rajat selvät, teoriassa ja käytännössä!

— Jos Kuutti kaikesta huolimatta nai venakon, todistaa se vain hänessä itsenäistä ryhtiä, sitä, että se oli hänelle pyhä, sisäinen pakko, harkittu erikoistapaus, jolle on suotava myös erikoisvapaus! Kuinka voit edes verrata tätä personallista, laillista avioliittoa kahden sivistyneen yksilön välillä noihin laumasuhteisiin!

— Se oli pahempaa. Johan sen sanoin. Juuri siksi, että Kuutti oli sivistynyt. Häneltä olisi odottanut enemmän itsehillitsemistä ja isänmaallisuutta.

— Mutta hän rakasti Varvaraa. Tunsithan sinäkin hänet. Häntä täytyi rakastaa. Sellainen hieno ja hyvä ihminen!

— Sellainen rakkaus olisi pitänyt painaa alas.

— Olisitkohan itse mahtanut tehdä niin?

— Varmasti. Vaikka olisin ollut niin rakastunut, että elämäni olisi ollut siihen paikkaan ehtyä, en olisi liittänyt elämääni venäläiseen, Suomen maantieteelliseen periviholliseen ja viettelijään. Jos minusta riippuisi, en antaisi asuntoa yhdellekään venäläiselle, en oikeuksia minkäänlaisia, en sallisi näyttelijäin enkä soitto- ja laulutaiteilijain esiintyä, en kauppiaiden tehdä kauppaa, kieltäisin heiltä yleisön. Sillä mitä parempana heitä täällä pidetään, sitä enemmän heitä tänne tulvii. Meitä suomalaisia saa pian enää hakemalla hakea joukosta. Me hukumme ryssiin. Minkä kurjan näyn tarjoaakaan jo Suomen pääkaupunki siinä suhteessa. Miten riipoo korvia ja sydäntä tuo slaavilaisen kielen yhä paisuva sorina. Ja jos me lisäksi sekoitumme heihin, niin mitä ryhtiä on meissä enää! Tuo ristisiitos ei ole sitäpaitsi rotuhygienian kannaltakaan ollenkaan edullinen. Se vie degeneratsioniin, suvun rappeutumiseen. Venäläiset voivat olla hyviä ja hienoja, miks'ei, mutta he eivät ole mitään luonteita. Sikiöistä tulee velttoja, nautinnonhimoisia, petollisia, passiivisia, ryhdittömiä olentoja, juurettomia raukkoja; effemineerattu rotu siitä tulee. Venäjällä vallitsee naisellinen prinsiippi, miehissäkin. Ja sitten kun slaavilainen hekkuma yhdistyy suomalaiseen pikkumaisuuteen ja laiskuuteen, hirveätä! Ei, pikemmin viikinkiverta meihin pisara, tai miks'ei vaikka juutalaisuutta… Jos minusta riippuisi, surmauttaisin kaikki tuon slaavilaissuomalaisen sekarodun sikiöt!

— Hiljaa! Muista Veraa!

— On kysymys asioista ei ihmisistä.

— Venäjällä on ihmisluonto rikasta ja jaloa ainesta. Olosuhteista on voinut riippua sen nurja muotoilu. Mutta arvostele parhaimpain älä huonoimpain saavutusten mukaan. Mistä muusta kansasta olisi voinut nousta joku Metschnikov, joku Tolstoi, nuo suur-inhimillisyyden ensimäiset tulenpatsaat…

— Ex oriente lux! tarkoitat, sanoi tohtori ivallisesti.

— Niin juuri. Länsimainen formalismi ja koneellinen maailmankatsomus kaipaa itämaisen hengen syleilyä luodakseen uuden tulevaisuuden ihmisen.

— Venäläiset ovat mädäntyneet ennenkuin he ovat kypsyneet. Ja ihminen perii rotu-olemuksensa ruumiillisesti ilman mitään hengen syleilyä. Sitäpaitsi voi suurena pääsääntönä perimysteoriassa pitää sitä, että ihmisellä on hyvin suuret taipumukset periä vain huonot puolet.

Kaarina aikoi vastata jotakin, mutta hillitsi itsensä.

— Ihmiskuntaa voi jaloilla ajatuksilla kasvattaa, virkkoi hän sitten verkalleen.

— Jos niin sanotut ihmiskunnan parantajat ovat yleensä sinun kaltaisiasi, niin on heillä hyvin pienet mahdollisuudet parantaa ihmisiä. Minut sinä teet suorastaan huonommaksi. Sinulla on ihmeellinen kyky keksiä ja lausua epämiellyttäviä asioita. Sinä ärsytät minua aina, panet aina vastaan, käännät parhaat ajatukseni kieropeilin irvikuviksi ja koetat ikäänkuin vähentää minun itseluottamustani. Näverrät ja nälvit tuolla näkymättömällä, kiusoittavan kiltillä tavallasi persoonaani ja aatteellista pohjaani. Puhut asioista, joita et ymmärrä, joita naiset yleensä eivät voi ymmärtää. Ja jos sinulle selittää jotakin, on se kuin heittäisi vettä hanhen päälle, kuin puhuisi seinälle. Tiedätkö, Kaarina, tulin luoksesi puhuakseni sinulle vakavasti, vaientaakseni sinun julkisen hupsuttelusi, sillä se on isänmaalle vahingollista. Pyydän sitä vielä sinulta vakavasti, vaadin sitä. Lopeta rauhan liiton toiminta!

— En.

— Kenties luotat Kuutin apuun.

— Miksi aina puhut minulle Kuutista! huudahti Kaarina leimuavin silmin. Hän ei kuulu siihen liittoon.

— No, en minä tiedä, mikä liitto teillä on keskenänne. Olet ainakin hänen tyttärensä holhooja.

— Äidin määräämä.

— Hm. Tyttö-parka muuten!

— Jos sinusta riippuisi, surmaisit hänet, sehän kuuluu sinun ohjelmaasi.

— Ei ole tyttö-rievun syy, että hänellä on kevytmielinen isä, muukalainen äiti, ja hullu holhooja, mutta se on onnettomuus, suuri onnettomuus hänelle. Ja älä tee onnettomuutta vielä suuremmaksi. Sillä sen sanon, että jos vetoat Kuutin apuun politiikassa, jos hän tulee vastustajakseni julkisessa elämässä, tuhoan hänet uudestaan hänen entisyytensä pohjalta, niin suuri kirjailija kuin hän onkin.

Kaarina oli noussut. Hän seisoi jäykin, pingoitetun jäsenin veljensä edessä.

— Ja sen sanon minä, että jos vielä kerran sen vääryyden teet, niin murran myös minä sinut sinun entisyytesi pohjalta. Luuletko, etten tiedä? Luuletko, etten voi? Kuka oli kevytmielinen nuoruudessaan, sinä, sinä kunniastasi ylpeä siveydentuomari! Muistatko Helena Näkkiä? Omaa sisartasi — ahdistit. Ja ilman minun väliintuloani olisit nyt — sukurutsaaja! Sinä, niin!

— Vaiti! Vaiti!

Tohtorin nyrkki paukahti pöytään, hänen ohimosuonensa pullistuivat ja tumma punerrus kohosi kuin samea aalto hänen niskaansa. Käheästi, kuin tukahtuen, hän vielä ähkäsi:

— Vaiti!

Kotvaan ei kuulunut muuta kuin kahden sotaisen sydämen takominen. Ilma oli täynnä katkaisevaa, kyllästyttävää hermopingoitusta, pitkän jankutuksen raukaisevaa inhoa.

— En tahdo riidellä hullun naisen kanssa, sanoi sitten tohtori päästen itsensä herraksi. Tämä on viimeinen kerta, kun yritän puhua sinulle järkeä. Hermoni ja aikani eivät anna myöten kustantaa itselleni tällaisia kiusallisia depressioneja usein. Mutta muista mitä olen sanonut. Minä pysyn sanassani. Jos astut aikeitteni tielle, niin varo itseäsi. Minä en haikaile, niin sisareni kuin oletkin, silloin kun korkeammat edut ovat kysymyksessä. Varoitan sinua siis vielä kerran: älä herätä minussa leijonaa! Älä pakoita minua käyttämään äärimmäisiä pakkokeinoja. Annan tämän neuvon sinulle itsesi ja — rakastettusi etuja silmällä pitäen…

— Pentti!

Tohtori kumarsi kylmällä ivalla, todeten silminnähtävällä nautinnolla voineensa siirtää äskeisen kiihtymistilansa sisareensa. Hän sulki oven nauliten Kaarinan äänettömäksi paikalleen hypnoottisten silmävalkuaistensa häijyllä ja väkevällä välkähdyksellä.

V.

Kaarina Linna muisteli lapsuuttaan. Noin juuri kuin veljen oli joskus kauan, kauan sitten soinut hänen korvissaan isän ääni, kovana, itsevaltiaana, musertavana ja — vastavoimaa herättävänä. Äitiään hän enää tuskin muisti. Äiti oli kuollut hänen yhdeksännellä ikävuodellaan. Jotakin hienoa, pientä, pehmeää, hiljaista, mielikuvallista, unelmallista oli jäänyt hänestä mieleen. Ja vanha, uskottu palvelija, Annastiina-muori kuiski joskus salaa lapsen korvaan äidin muistoa kuin satua tai muinais-ajan tarinaa. Liian kovasta elämän kuormasta oli äiti murtunut. Eivät kestäneet hennot olkapäät niin suurta surun taakkaa. Paha oli isä ollut hänelle, liian suuri, liian julma!

Ehkä se oli luulottelua. Metsäherrasta oli aina käynyt kansan keskuudessa kummallisia puheita. Paholaisen kanssa oli ollut liitossa. Ja sininen tuli oli höyrynnyt suusta kuolinvuoteella…

Metsäherra oli kova herra, hurja herra. Tuli metsältä saappaat savessa ja veressä ja komensi polvelleen tyttöjä ja eteensä pirtukannun. Kun tuli se pää päälle. Muuten oli hän synkkä, likipääsemätön. Hänellä oli kova haltia, kuten maalla sanottiin. Ennenkuin hänen hevosensa ajoi pihalle, näki ja kuuli talonväki jo tuntia ennen hänen tulonsa. Ja kuolemansa jälkeen nähtiin hänet kahden kynttilän ääressä karttapöytänsä luona monta monituista kertaa. Vielä useammin nähtiin hänen haamunsa vinnillä, tyttövinnillä, sieltä kuului myös silloin tällöin revolverinlaukauksia niinkuin metsäherran eläissäkin, kun hän browningillaan lasketteli ilopamauksia, piloillaan säikytelläkseen tai mustasukkaisuudesta tai juoppohulluudesta, kukapa sen niin tarkkaan tiesi. Varmaa vain oli, että talossa kummitteli vielä vuosia jälkeen metsäherran kuoleman. Kerrankin oli talon suuri sali ollut vuokrattu kansakoulujen kesäsiirtolaksi ja kaikki hoidokkaat olivat yht'aikaa unestaan heränneet revolverinlaukaukseen, joka kuului ylhäältä vinttikerroksesta. Järjellistä selitystä ei asialle parhaalla tahdollakaan saatu.

Näihin aikoihin oli Kaarina jo koulutyttö, kaupunkilainen, ja kotitalon huhut yltivät vain silloin tällöin hänen korvaansa kuin joku särähtelevä, vedenalainen kellojen soitto jostakin aaltoihin vajonneesta muistojen maailmasta.

Mutta isän eläissä kotona ollessaan oli hän itsekin kuullut samantapaista. Irralleen päästettyjen viettien ja aivokummitusten peikkomaista temmellystä! Ja silloin hän tiesi aina kyllä syyn. Oli asioita, jotka kuuluivat perhesalaisuuksien historiaan ja joita myöhemmiten vanhan keittäjättären erottua toimestaan ei tiennytkään kukaan muu kuin Stiina-muori, metsäherran imettäjä, ja Kaarina, jolle muori kertoi kaikki. Niin, silloin aluksi, kun vinniltä alkoi kuulua outoa kuisketta ja kuhinaa, läimäyksiä ja nyyhkytyksiä, mikä aika nuoren Kaarinan elämässä! Hän tavoitti sanoja, joita hän ei ymmärtänyt. Näki salaperäisiä ilmeitä, vainusi vihjauksia. Näkin Eeva parka! huokailtiin. Viskeltiin myös rumia, vihaisen vihlovia letkauksia.

Eeva katosi kotoa. Ilmestyi Helsinkiin, missä Kaarina kävi koulua. Hänelle osoitettiin, sanottiin — kuka osoitti ja sanoi, sitä hän ei enää muistanut — tuossa, tuossa, tuo tyttö, tuo kalpea ja hontelo, tuo hapansillinaamainen, tuo nyppyläotsainen, työntää pientä lastenvaunua, se se on! Näkin Eeva! Hän! Niin, hän, josta ei voi, ei saa puhua! Jonka ympärillä kiertää häpeä. Myrkyllisenä kaasuna kaartaa Kaarinankin…

Tunsi Kaarinakin jo kaukaa. Pelkäsi. Mitä? Sitä hän ei tiennyt. Jotakin salaperäistä, kauheaa, omituista, poikkeuksellista, josta ei saa puhua ääneen, jolle piru nauraa…

Mutta aina vain kohosi ääni hänen kuuluvilleen:

— Eeva käy silityskurssissa! Eeva voi hyvin! Eevalle maksetaan! Ja outo ahdistus hiipi aina silloin hänen kurkkuunsa, salpasi hengityksen.

Sitten kaikki taas katosi näkymättömiin, kuulumattomiin, hävisi jonnekin olemattomaan unhoon. Suurkaupungin laineet huuhtoivat pois Eevan. Kuolema korjasi isän…

Sitten… Paljon, paljon myöhemmin. Joku sanoo taas… Kuka? Ei kukaan. Tuo, tuo kaunis Helena Näkki, tuo kahvilatarjoilijatar, on kotoisin sieltäpäin, äitinsä puolelta… Ah, miten koskee, salpaa henkeä! On. On. Isän näköinen! Nuo välkkyvät valkuaiset, nuo, joita ei ole Kaarinalla, ne on hänellä, tuo suu, tuo otsan kaarre! Ah! Täytyy käydä häntä lähelle, kiertää, kaartaa, kauan katsella… Minkätähden? Ei vihasta, ei katkeruudesta, ei edes pelkästä uteliaisuudesta, ei säälistäkään, vaan jostakin suuremmasta; niin, myötätunnosta. Sisar-parka! Sisar-kulta! Vaistomaisesti veivät Kaarinan askeleet aina hänen lähettyvilleen. Ja silloin! Silloin näki hän myös veljensä välähtelevät neekerisilmät, tulisen himosielun hänen lähellään, pyytämässä, pyydystämässä… Niin, ei kenkään tiedä siitä. Ei kenkään tiedä, mitä Kaarina silloin teki: ei tuo outo sisar ei tuo vieras veli! Mutta he jäivät sisareksi ja veljeksi. Se oli pääasia. Ja kumpikin ehkä vihasivat Kaarinaa. Vihasivat niinkuin isä ennen muinon äitiä. He olivat isästä kotoisin, he molemmat!

Miten sanoikaan äsken veli: Ihmisellä on hyvin suuret taipumukset periä vain huonot puolet. Niin, kai siinä oli perää. Mutta ilman veljeä olisi Kaarina ehkä hairahtunut pitämään itseään hyvänä, niinkuin tekivät ihmiset, jotka eivät häntä tunteneet. Hän yritti olla hyvä, senverran oli siinä perää. Tuon pyrkimyksen, tuon itsensä voittamisen halun oli hän saanut jo lapsena ja juuri sen silmittömän kiivauden vastapainoksi, joka isässä ilmeni. Kun hän, Kaarina, kerran tulisi suureksi, niin hän ei koskaan noin alentaisi itseään. Hän ainakin olisi aina tyyni, epäitsekäs, jalo, ymmärtäväinen, kavahtaisi tuottaa kärsimystä kelleen. Tämä ajatus syöpyi häneen monien tuskien hinnalla ja hän pani tosiaan tähän ajatukseen koko tahdonvoimansa, aina kun nuorempana ärsytetyksi tullen mustat perintöveret pakkasivat sumentamaan hänen sielunsa selkeyttä. Täten oli hän vähitellen saavuttanut uuden kirkastetun luonnon, eikä hän enää olisi muistanut edes arastella tuota synkkää sukuperintöä, ellei hän joskus olisi tavannut veljeään. Kummallista! Ei kukaan muu ihminen koko maailmassa, ei pahin solvaus, ei verisin vääryys, olisi saanut häntä kadottamaan lempeää, ihmisymmärtäväistä mielen tasapainoa, ainoastaan tuo läheisin verisukulainen, veli. Kiihtyminen oli heikkoutta, pienuutta. Niin, hän oli heikko veljensä lähellä. Sen hän tunsi. Kuin pieni ahdistettu eläin, jonka kynsin hampain täytyy kampata hengestään. Veli kuohutti aina esiin kumean maanalaisen vihan hänen sielunsa salaisista onkaloista. Minkätähden? Siksikö, että hän, ja ainoastaan hän, osasi iskeä juuri kaikkein arimpiin kohtiin ja että Kaarina taistellessaan veljeään vastaan oikeastaan tunsi taistelevansa samoja voimia vastaan omassa itsessään? Siksikö, että veli oli ainoa ihminen, joka osasi iskeä juuri sillä tavalla, sillä raivostuttavalla halveksumalla, joka vaikka Kaarinaan kohdistettuna tarkoitti koko naissukukuntaa? Niin, silloin saattoi hän käydä kovaksi ja ilkeäksi, silloin versoivat äkkiä myrkylliset lonkerot esiin hänen sydämestään, salaisista perintösiemenistä, jotka hän jo oli luullut kaikki nyppineensä pois, ja senjälkeen oli hänellä aina sisäisen alennuksen ja nöyryytyksen hetki, joka todisti hänen kauniit, elämänpitkät ponnistelunsa turhiksi ja näytti, miten kaukana hän vielä oli ihmishyvyyden ihanteesta…

Miksi olikin hän lausunut veljelleen Helena Näkin nimen? Se oli revähtänyt ulvahtaen esille, hänen tahtomattaan, vanhojen ammoin kestettyjen kärsimysten kätköistä!

Kaarina oli alkuaan aikonut ottaa holhotikseen tuon häntä paljon nuoremman Helena-sisaren. Mutta se oli näyttäytynyt mahdottomaksi. Tämänkin puolelta oli hän kohdannut kovan, läpipääsemättömän, poistyöntävän kuoren.

Ja nyt hänellä oli holhotti sittenkin, oli olento, jolle antaa, jolle olla ihminen, joka itse oli ihminen, ah, vaikkakin niin pahankurinen, niin ilkeä ja niin ihana. Tuo Vera, tuo kultainen kiusantekijä, joka täytti hänen aution kotinsa elävän elämän sykähtelyllä, kutoi sillan ihmisrakkauden teorioista yksityiseen…! Sillä olihan hän Oula Kuutin tytär, unelmien unelma! Oula Kuutin oman olemuksen heijastus!

Vera oli Kaarinalle kaikki kaikessa. Sylilapsi ja tyranni. Ei kukaan olisi voinut sanoa hänelle sellaisia kauheuksia sellaisella sulolla kuin Vera. Vera nauroi hänen periaatteilleen, mutta nauroi niinkuin hyvät enkelit hymyilevät. Elämä, tuo outo, tavoittamaton elämä, tuo saavuttamaton elämän unelma riensi hänen syliinsä Veran kautta. Turvata Veraa, ihailla Veraa, tutkia, muokata Veraa! Mikä onni! Ja samalla koulu ja kasvatus Kaarinalle itselleen. Koko ihmisyyden asia, koko naisen asia mahtui siihen. Ja koko hänen yksityinen asiansa, hänen sydämensä syvin ja salaisin tuska ja riemu, menetys ja korvaus mahtui siihen. Rakkaus! Ei, ei siitä mitään! Hiljaa sydän!

Kuinka oli veli tohtinut lausua sen ääneen äsken! Hän sanoi aina sellaista, jota ei saanut sanoa ja jota ei voinut unohtaa, kun se kerran oli sanottu, ei anteeksi antaa. Ja kuitenkin tunsi Kaarina omassatunnossaan, että hänen täytyi oppia anteeksiantamaan kaikki, tai, että ihmisellä lopultakaan ei ollut toiselle ihmiselle mitään anteeksiannettavaa, oman heikkoutensa kanssa vain tili tehtävä. Ainoa, jonka saattoi toiselle antaa, oli rakkaus, sellainen rakkaus, joka ei vaatinut mitään…

Pehmeät kädet laskeutuivat äkkiä Kaarinan kaulalle.

— Miilaja, miilaja, miten istut pimeässä, ah, itketkö kovasti, armas, kulta, kaunis!

— No mutta, Vera, kulta Vera! Enhän toki itke!

— Oo! Minä tiedän. Ikävöit, täti Kaarina, sinäkin niinkuin minä, aina, aina! On niin hauska nähdä sinua pimeässä. Tai ei ollenkaan nähdä. On pehmeää, hämärää. Oi, kuinka ikävöin Venäjälle, täti Kaarina. Muistatko vielä, kuinka äitini kanssa kerran kävit meillä, oikein meillä, siellä Moskovan takana. Aa! Kävimme yhdessä sinun kanssasi Borodinon kylässä. Ah, sitä ihanaa kesää! Sinä kesänä kukkuivat käet aivan raivoisasti. Muistatko, Kaarina-täti? Niin, ja me kysyimme niiltä jotakin. Kauanko sinä eläisit Kaarina-täti? Ja ne vastasivat: toista sataa vuotta. Ja sitten kysyimme, milloin minä pääsen naimisiin. Saman vastauksen antoivat hölmöt. Puolentoista sadan vuoden päästä astun siis minäkin Jeesuksen Kristuksen morsiamena sisään taivaan ilosalista, aivan kuin sinä, täti Kaarina! huokasi Vera nauraen.

— Vera, kulta Vera! Tiedäthän: on Jumalan pilkkaa noin keveästi kosketella toisten pyhiä uskonkappaleita.

— Pahastuit siitä, että nauroin. En ole koskaan ymmärtänyt, minkätähden kirkko julistaa pelastuksen evankeliumia murheellisena kuin mitäkin surusanomaa ja miksi se pitää ottaa vastaan happamella naamalla. Sitä paitsi en pilkannut Jumalaa, puheli Vera vähän nyreissään. En pilkkaa ketään. "Spaskija varootassa" tein aina ristinmerkin! En tarkoittanut pahaa äsken. Sinä yksin kuulit minua. Jos olisin loukannut sinun uskonnollista vakaumustasi, niin se olisi ollut synti. Mutta tiedänhän, että et usko tuohon! Siis en ole pilkannut Jumalaa, en käytännössä enkä periaatteessa. Täti Kaarina, sanopas minulle oikein tosissasi, eikö sinustakin ole omituista, että ihmiset eivät välitä siitä, mikä on, mutta että se, mikä ei ole, on heille kaikki kaikessa, niinkuin esimerkiksi tuo Jumala?

— Niin juuri sen pitää ollakin, lapseni. Ei sen, mikä on, vaan sen, mikä tulee, pitää olla ihmiselle kallein. Jumalaa ei ole koskaan, mutta se syntyy, tulee lähemmäksi joka hetki. Sitä tarkoittaa koko vapaudentaistelumme, ei vapautta olla jotakin, vaan vapautta tulla joksikin, tulla Jumalaksi, muuttua itse, muuttaa maailma parhaimman unelmamme kaltaiseksi, siksi, jota ei vielä ole missään.

— Niin, täti, sinulla on oma kantasi, mutta tuo ei ole luvalla sanoen oikein kristillistä, taidat olla pakana sinäkin. Sen ymmärrän. Mutta ajatteles, useimmille ihmisille merkitsee tuo olematon elämä kuoleman jälkeen jotakin, aivan erikoista, heille on tärkeä se Jumala, joka paiskaa tulijärveen tai taivaan tanssisaliin, se, se, aivan järjetöin, ilkeä joku…

— No, no Vera!

— Niin, niin, se on totta. Mutta minulle haudantakainen elämä, kuolematon sielu on naurettava, varsin toisarvoinen asia, joka ei liikuta minua. Ei yhtään. Ei pikku varvastani. Se on ajateltu loppuun kahdessa sekunnissa. En ymmärrä, kuinka maailman kirjallisuus ja filosofia ja uskonto viitsivät, kehtaavat sen kanssa temmeltää vuosituhannesta toiseen. Koko viisaustiede on pelkkää viisastelua makkaratikusta. Jos se on tai ei ole, tuo elämä kuoleman jälkeen, olettakaamme kumpikin, niin mitä se meihin koskee, meihin tällaisina olentoina, jotka haudassa kuitenkin hajoamme toisenlaisiksi ainesosiksi, toisista elinehdoista riippuviksi, jos elämää on… Kadotamme muiston tästä elämästä, niinkuin olemme kadottaneet kuvan edellisistä vaelluksistamme, jos niitä on ollut. Jos kuolen kokonaan, en tiedä siitä mitään; jos herään uuteen elämään, on se minulle iloinen yllätys joka tapauksessa. Helvetinkin uhalla! Sillä mitä rangaistukseen ja palkkioon tulee, on kurjaa rakentaa itselleen edes sellaisia mielikuvia täällä, vielä enemmän pitää niitä toiminnan määrääjinä. Jos teen hyvää, teen sen hyvän itsensä vuoksi, en tahdo siitä palkintoa. Jos teen pahaa, kärsin seuraukset ilman minkään sovittajan uhria. Ei voi, ei saa olla toisin. Pahan tekeminen on paha minulle itselleni, jos se on paha ollenkaan, sillä sitä suuresti epäilen. Pahaan kohdistettuna se täyttää oikeuden lakia ja hyvään nähden — niin, sanotaanhan, että paha muuttuu kärsimykseksi ja että kärsimys kirkastaa, syventää, rikastuttaa. Niinhän sanotaan. Tiedätkö, täti, tahtoisin olla tällainen Jumalan vitsa, jotta kaikki ihmiset saisivat kärsiä ja tulla hyviksi…

Veran äänessä oli pehmeä, romanttinen helinä.

— Maailmassa on ollut niin rajattomasti kärsimystä, eivätkä ihmiset vielä ole muuttuneet hyviksi. Ja entä oman itsesi kannalta? Tarkoitus pyhittää välikappaleet, niinkö tuumit, pikku jesuiitta?

— Oh, rakas täti, älä nyt koeta olla tuhma, minä leikittelin vain. Tiedänhän itsestäni: pahan se tekee vain pahemmaksi! Tuo kärsimys! Kenties se kehittää hyvän ihanaan kukkeuteen. Mutta mitä hyötyä siitä on? Sitten kun ihmiset ovat kyllin hyviä ja hienoja, tulevat ne kaikista pahimmat ja raaemmat ja lyövät ne hyvät kuoliaaksi. Ah, suo anteeksi, täti rakas! Miksi minun aina pitää pyytää sinulta anteeksi? Aina tuntuu siltä. Ja miksi minun aina pitää asua luonasi? Ah, suo anteeksi! Oh, miilaja, miilaja, se on onneni!… Maailma tuolla ulkona on vain suuri summaton pääkallonpaikka, ristiinnaulittujen Golgata! Voi, muistatko äitini maata, pyhää Venäjää?

Vera katsoi silmät suurina ja palavina pimeään.

— Muistatko äitiäsi Varvaraa, tyttöseni? kysyi Kaarina.

— Vastahan on kolme vuotta hänen kuolemastaan. Oh, minä rakastan häntä niin, minä jumaloin häntä. Hänessä ei ollut yhtään vikaa. Paitsi yksi! Paitsi kaksi! Hän oli epäuskoinen. Hän ei uskonut suureen, pyhään Venäjään. Hän imetti minuunkin epäluulon slaavilaista henkeä kohtaan. Muuten olisin nyt siellä — minne ijät ikävöin ja missä en kuitenkaan ole kotonani. Moskovassa — keskellä tuota suurta asiaa… Sieltä tulee maailman pelastus. Metsä liikkuu jo. Ei kenelläkään ole niin rajatonta, niin kärsimyksestä ja nautinnosta rikasta sielua kuin slaaveilla. Ah, kuinka isäni tuntuu pieneltä ja rajoitetulta äitiini verrattuna!

— Sinä et pidä isästäsi, Vera?

— Äitini toinen vika oli se, että hän rakasti miestä, joka ei ansainnut niin suurta rakkautta. Hänen rakkautensa opetti minut vihaamaan isääni.

— Et tunne häntä.

— Tunnen hänen tekonsa — ja — teoksensa!

— Hän on ihmisenä suurempi kuin taiteilijana.

— Niin, jos pidät suurena ihmisenä sitä, joka tuottaa suurta kärsimystä… Mutta sinä olet yhtä tuhma kuin äitinikin siinä, että ihailet isääni, tuota pahatöistä. Mutta te olette kaksi enkeliä ja enkelit rakastavat juuri pahoja saadakseen itkeä kauniita taivaallisia kyyneliä. Oh, miten Varvara itki! Viulullaan. Kuulithan sinäkin! Kymmenen vuotta sitten tulimme ensi kerran Suomeen. Muistatko, Kaarina-täti? Silloinhan me tutustuimme. Miten sinä olit hyvä silloin äidille. Tiedätkö, miilaja, minä luulin sinua todella silloin enkeliksi. En ollut koskaan nähnyt niin kaunista ihmistä. Olit vaalea, näes, ja kaksi pitkää palmikkoasi riippuivat kuin kultakuontalot kahden puolen kasvojasi…

— Vera, lakkaa nyt hupsuttelemasta taas!

— Ja kun otit minua kädestä kiinni ja johdatit minua kadulla, uskoin todella, että veit minua taivaaseen. Ja minä itkin ilosta. Minä aina itken, kun tunnen jotakin kaunista täällä sydämessäni. Äitini seurassa myös itkin, mutta niin, ettei hän nähnyt. Hän soitti viulua, ah miilaja, en ole kenenkään kuullut siten soittavan, vaikka me viisi vuotta harhailimme ulkomailla ja kävimme kaikissa suurissa musiikkitilaisuuksissa. Kun säestin häntä, himmensivät kyyneleet nuotit edestäni. Sulin, vaivuin johonkin äärettömän kauniiseen ja surulliseen. Tiesin, että hän soitti hyljättyä rakkauttaan ja ikäväänsä. Siltä ajalta, tuosta Amati-viulusta jäi ijäksi jotakin minulle tänne, sydämeen… Se on ainoa kapine, jota säilytän äitini muistona. Siinä asui ja asuu vieläkin hänen sielunsa. Ah, että isäni saattoi työntää pois sellaisen määrän kauneutta! Silloin en sitä ollenkaan ymmärtänyt, nyt ymmärrän jotakin siitä. Äitini ei sitä muuten koskaan valittanut, ei muulloin kuin soittaessaan. Jos minä olisin mies, en menisi koskaan naimisiin, ja ehk'en mene naisenakaan. Otan sinusta esimerkkiä, täti Kaarina! Vera nauroi heleästi tahalliselle lisäykselleen.

— Miksi et tahdo oppia isääsi tuntemaan? Vera synkistyi.

— Ei hänkään ole tahtonut oppia minua tuntemaan.

— Onhan hän yrittänyt. Sinä et ole tahtonut. Hän on antanut sinun olla vapaana.

— On tosiaan. Hänellä ei ole ollut edes mitään uteliaisuutta nähdä minua. Hän oli alunpitäin välinpitämätön minun suhteeni. Ei, hän kammosi, vihasi minua niinkuin nuoruutensa hairahdusta! Oh, kyllä minä tiedän! Minä olin se synti, joka tulitan hänen kirjansa, minä sain hänet kuvaamaan sielunhätää, kauhua, rappeutumista joka muodossa, kansallista ja yksilöllistä, minä, hänen kansansa vihollisen lapsi, venakon tytär, olin se kansainvälinen pahe hänen elämässään, joka teki hänestä kansainvälisen kirjailijan, minä, orvon heikkouden hedelmä, jota suomalainen mies ei voinut eikä saanut antaa itselleen anteeksi, minä annoin hänelle tuon suuren inhimillisyyden, josta sinäkin aina puhut. Ja palkaksi tästä kaikesta on hän unohtanut minut! Oh, minä tiedän, tiedän kaikki, mitä merkitsen hänelle. Hän häpeää, vihaa ja katuu minun olemassaoloani, joka onkin tavaton töhrä hänen muuten niin puhtaassa papinkirjassaan. Osaan ulkoa tohtori Linnan kirjoituksen, niin, mikä vuosi se olikaan 20 vuotta sitten, se tahtoo sanoa: syntymätodistukseni. Ha haa! Vera puhui kiihkeästi ja katkerasti.

— Tohtorin kirjoituksen, sinä olet siis lukenut sen… Tiedät sen hänen kirjoittamakseen? Ja häntä et soimaa? Olet mitä parhain ystävä hänen kanssaan?

— Miksi häntä soimaisin! Hänhän vain miehekkäästi lausui ilmi silloisen vakaumuksensa. Hän on minulle sitäpaitsi enemmän tai vähemmän vieras. Mutta isäni tehtyään ensin rakkauden asiassa heikkouden synnin, teki sen jälkeen vielä pahemman, pelkuruuden ja halpamaisen jänistämisen rikoksen: tappoi rakkauden äitiini vain siksi, että kansa hänet tuomitsi. Kunnon kansalainen sittenkin tuo isäni!

— Et saa, et saa, Vera, puhua isästäsi noin, virkahti Kaarina kuin leimahtaen. Minä vakuutan sinulle: hän on mies, joka ei tottele muuta kuin omaatuntoaan, omaa tuomiotaan. Tuollaisia yksilöjen välisiä eroja, jonka sinä tässä tapauksessa luulet johtuvan ulkopuolelta tulleesta sysäyksestä, kansakunnan hylkäämistuomiosta, tapahtuu joka hetki ympärillämme, sisäisestä pakosta. Ja etenkin taiteilijat, jotka ovat niin herkkiä, rehellisiä ja pelkäämättömiä sielullisissa suhteissaan, voivat kaikkein vähiten sovitella. Ajattele, että hekin, isäsi ja äitisi, olivat ihmisiä, joilla oli joku sellainen salainen, yksityisluontoinen sielullinen syy onnettomuuteensa. Ja tämän syyn ei tarvinnut edes olla kummassakaan heissä… He kärsivät toistensa vuoksi ja erosivat ehkä ollakseen tuottamatta toisilleen kärsimystä ja rakastivat toisiaan sitä enemmän, mitä enemmän he kärsivät. Sillä mitä enemmän rakkautensa vuoksi kärsii, sitä kalliimpi se on…

— Oi, kultainen — Vera suuteli Kaarinaa — miten sinä puhut viisaasti. Mitä voisit sinä tietää sisäisistä onnettomuuksista, sinä yksinäinen, kirkas, puhdas, onnellinen! Mutta minä, minä olen syntynyt haaksirikkoisesta liitosta, vihan ja rakkauden ristisiitoksesta, minä tiedän niistä asioista jotakin, jota onnelliset, kuten sinä, eivät voi koskaan ymmärtää.

— Mutta jos minäkin olisin kokenut onnettoman kodin kirousta, jos minäkin olisin katsonut salaisten onnettomuuksien kuiluun, lapseni…

— Oh, et silloin voisi olla noin lempeä! Tai voisit, voisit kyllä sittenkin, sinä juuri voisit, Kaarina-täti. Sinä olet sitä kultaa, joka onnettomuuksissa kirkastuu, olet syntynyt hyväksi. Ah, olet sittenkin onnellinen, juuri siksi. Mutta minä, minä olen paha ja onneton, ilkeäksi syntynyt!

Vera purskahti rajuun itkuun, kätkien päänsä Kaarinan syliin. Kaarina silitteli hiljaa, rauhoitellen hänen tummaa, pörröistä tukkaansa.

— Lapsi, lapsi, kaikki me olemme saman auringon säteitä… Kaikki olemme tehdyt samasta aineesta, yhtä pahasta ja yhtä hyvästä!

Vera pudisti päätään.

— Minä olen paha. Ja maailman pahuudesta sinä et tunne muuta kuin minut. Ja minuakin hyvin vähän. Sinulla on maailmaa parantavia teorioja, mutta sielun kurjuuden parantamisesta et tiedä mitään. Minä olen kokonaan toista ainesta kuin sinä. Sinä tahdot hyvää ja minulla ei koskaan ole ollut haluakaan olla hyvä, ja hyvä on minusta naurettavaa, välistä enemmän kuin naurettavaa, väärin. Hammas hampaasta, silmä silmästä, on ainoa, joka vastaa minun oikeudentuntoani. Niin, siksi minä tahdon olla paha…

— Sinä leikit pahoilla ajatuksilla, et ole sellainen, miksi luulet itseäsi. Pahan ajatuksen pimittämä ihminen, kanssaihmisten kyynelten kuormittama, herättää toisissa vaistomaista kauhua, hänestä leviää kammottava sähkö, lapsikin pelkää häntä, ei katso häntä suoraan silmiin; ja sinusta pitävät kaikki, tuo talonmiehen pikku poikakin on aivan ihastunut sinuun…

— Sillä pojalla on sitten sama vika kuin minulla, hän rakastaa pahaa, nauroi Vera. Kuule Kaarina-täti, tuo sinun teoriasi ei pidä paikkaansa, juuri paha on kiehtova, paha yksin on mielenkiintoinen, rakastettava, pahaa yksin voin minä katsoa suoraan silmiin. Tuokin hyväntekeväisyys-rouva, joka usein käy luonasi, tuo kuuluisa hyvä ihminen, tuo Rauhan sanomain sihteeri, sinä tiedät, tuo marakatti hän inhoittaa minua! Tuo alituinen luonnoton hymy hänen huulillaan ilettää minua niin, että tekisi mieli sylkeä häntä silmille, niin! Se on pitkä-aikaisesta teeskentelystä syntynyt kaamea kuolinnaamari, teennäisen ilon rapattu kipsi-onni. Se puetaan ylle sisäisestä heikkoudesta. Oh, kyllä minä tiedän! Olenhan sielukirjailijan tytär ja tytär perii aina isänsä, sanotaan. Meillä Venäjällä ei sellaista hävettävää naamiota käytetä, ihmiset uskaltavat olla luonnollisia ja vapaita, uskaltavat olla liehakoimatta, hymyilemättä, käyttämättä raakaa teennäisyyttä, vaikkakin ovat julkisia henkilöitä. Se todistaa oikeaa ihmisyyttä ja voimaa. Sinäkin Kaarina-täti olet sellainen oikea, sinä olet paljon parempi kuin sinun teoriasi. Sinua minä rakastan, vaikka viha ja halveksinta ovat sydämeni suuret pohjavirrat. Tämäkin Suomen kansa täyttää mieleni karsaudella. Miksi opettikaan äitini minulle tämän nurkkakuntaisen kielen! Niin, äitini oli luopio!

— Varvara rakasti isääsi ja toivoi, että olisit isäsi tytär. Sen sanoi hän minulle kuolinvuoteellaan…

— Silloin minä häpeän häntä!

— Vera!

Vera huojutteli itseään edestakaisin tuolilla.

— Oh, mikä häpeä! Rajattoman rikkaan, pyhän Venäjän tytär ei usko omaan rotuunsa. Hyvä, minä sekarotuinen tahdon sovittaa sen, minkä hän tässä suhteessa rikkoi, minä, minä uskon Venäjään, tunnustan äitini, en isääni. Äitini oli huono venäläinen, mutta muuten niin hyvä, niin hyvä, ymmärrätkö, ihanalla, suurella tavalla hyvä, niinkuin vain venäläinen voi olla. Hänen luonteessaan ei ollut mitään pientä ja sentään hän ei osannut kylliksi arvostaa suuruutensa tuhatkäsivartista synnyttäjää, slaavilaista äidinhelmaa. Muistan, miten hän kerrankin sanoi: venäläiset ovat liian velttoa, pehmeää ainesta, niistä tulee hyvä vasta sekoituksen kautta! Kas tässä — Vera osoitti itseään — on nyt näyte tästä sekoituksesta! Ha haa haa! Ja miten isäni maassa arvostellaan tätä sekoitusta? Tahdotko kuulla, et taida muistaa arvoisan tohtorin tutkielmaa niin hyvin kuin minä, jota se koskee. "Näistä ristisiitoksista syntyy hekumallinen, laiska, selkärangaton ihmisrotu, jolla ei ole siveellistä ryhtiä, ei isänmaan tunnetta, ei pohjaa, ei päämäärää." Tämä oli tohtori Linnan diagnoosi jo ennenkuin hän näkikään minut. Ehkäpä hän on oikeassa. Mutta häntäkin, veljeäsi, Kaarina-täti, minä oikeastaan vihaan ja halveksin tämän varman ennakkokannan ottamisesta. Se ei ollut mitään rotutiedettä, se oli vain kiihkokansallisuutta! Oliko hän käyttänyt kokemusperäistä tutkimistapaa? Missä oli hän nähnyt noita hävittäviä sielullisia sekasikiöitä, joita vastaan hän raivosi! Ei muualla kuin mahdollisesti saastaisissa synnytyssaleissa. Alku-itiöitä, ei loppuunkehittynyttä henkeä, kurjien palkkapiikojen onnettomia sikiönyyttejä, solttuparan istuessa tuon satunnaisen rakkauden ja tuskan vuoteen äärellä. Niin, kyllä minä tiedän. Se on surullista, rumaa, mutta liikuttavaa kuin onnettomuus! Mutta onko se vielä mikään sielutieteen oppikirja tai etnografinen viisaudenlähde! Mitä näkee hän näissä synnytyksissä? Oman pihtinsä jälkiä. Joku nenä lyttyyn sinne tai tänne ei todista suuria. Nyt teki hän uudestaan saman loppupäätelmän tietysti minun olentoni perusteella. Saattaa olla sattuvakin luonnekuva! Niin, älä hämmästy, täti! Minä kuulin. Minä kuuntelin, oikein halpamaisesti kuuntelin oven takana. Minä olen inhoittava, minä! Mutta mikä oikeus on hänellä, tohtorilla, kohdistaa kansalliskiihkonsa sekarotua vastaan, jota hän itsekin on! Onko hän sen suomalaisempi kuin minä? Nimenmuuttaja on hän kuin minäkin! Luisuja, kansallinen taskuvaras, sivistyksen siirtolainen, niinkuin minäkin! Hän lännestä, minä idästä, siinä ero. Oksastettu vesa Suomeen on hänkin. Älä Kaarina-täti suutu, en tarkoita pahaa. Näes, minä, minähän en vihaa sekarotua. Tahdon vain vastustaa tohtorin kantaa ja väittää, että venäläis-suomalainen on ainakin yhtä lähellä sitä perisuomalaisuutta, jonka puolesta hän kiivailee, kuin ruotsalais-suomalainenkin. Mikä oikeus on juuri hänellä ottaa ohjakset omiin käsiinsä tässä maassa ja kieltää se muilta siirtolaisilta? Ja minä, olenhan minä suomalaisen kirjailijan tytär. Äitini olisi tahtonut minua pitämään isäni nimen, mutta joskaan hän ei ollut liian ylpeä sitä kantamaan, olen minä. Miksi kantaa sellaisen isän nimeä, joka on vieras, ja miksi isännimeä yleensä? Miks'ei pikemmin äidin, onhan hän lähempänä. Ennakkoluuloja! Miehen halua säilyttää nimensä halki vuosisatojen ja painaa naisen nimi unhoon. Sitä se on! Tiedätkö täti Kaarina, eräs nuorukainen kysyi minulta, olitko sinä naisliittolaisena leikkauttanut tukkani ja käskenyt minun ottamaan oman nimen! Voi, rakas täti, näin saat holhottisi hulluudet omalletunnollesi. Ja minä tekisin varmasti paljon enemmän tuhmuuksia, ellei sinua olisi. Juuri siksi, että sinä et kiellä minua, tahtoisin tehdä mieliksesi, en tahtoisi tuottaa sinulle surua. Jos käskisit, tekisin juuri päinvastoin. Sellainen on luontoni. Ja minun täytyy olla luonnollinen, muuten kuolisin. Sentähden minä myös valehtelen, valehtelen aina, se on luontoani myös. Äskenkin, kaikki mitä sanoin isästäni ja äidistäni oli valetta. Koskisi niin, jos puhuisin totta. Se repisi sydämen rinnastani. Ah, enhän minä, tiedäthän sen, Kaarina-täti, halveksi isääni, minä ihailen häntä. Minä olen sisäisesti, sen tunnen, vaikka en tahtoisi, isäni tytär. Eikä minulla ole äitini arkaa, hienoa sielua, muuten olisin jo aikoja kuollut kuin hän… Ei, ei!

Veran ääni särkyi hysteerisesti.

— Olen ylpeä ja kova kuin isäni ja tahdon sellainen olla. Kuinka olisin voinut tulla outona, yksinäisenä, irrallisena, isättömänä, äidittömänä outoon maahan ja koreilla lainahöyhenillä, suuren kirjailijan tunnetulla nimellä! Naurettavaa, alhaista! En koskaan voisi vetää huomiota puoleeni maineella, jota en itse ole ansainnut. Äitini nimen olisin pitänyt, ellei vainajan ääni olisi minua siitä pidättänyt. Hän sanoi: "Venäläiseen nimeen on Suomessa liittynyt sortajan kannusten helinä. Ei ole hauskaa valloitetussa, poljetussa, paljon kärsineessä maassa käydä valloittajan väreissä. Venäläisellä nimellä ei Suomessa koskaan voisi olla vapaa. Vain alhaiset sielut voivat kirouksen levittäjinäkin elää leveästi ja rehennellä. Mutta sinä, tyttäreni, jos sinulla on yhtään minun sieluani, et voisi nousta pinnalle, kukkulalle, et aurinkoiseen iloon, et tuntea olevasi kotonasi isäsi maassa, ellet ole ja pysy suomalaisena." Hän, venäläinen Varvara, oli suomalaisen isänmaan ystävä! Eikö se ole kummallista? Niin voi rakkaus sokaista mielen. Ei, minulla ei ole äitini sielua. Minulle olisi helppoa polkea kantapäilläni tätä sorrestua kansaa, joka on pikkumainen, salavihainen, itsekäs, röyhkeä, minulle olisi helppoa tanssia tässä valloitetussa, surevassa maassa ja ajaa nälkiintyneen roskaväen keskuudessa valloittajan kultavaljakolla!

Vera nauroi hurjasti.

— Vera, rakas Vera, nyt et taaskaan ajattele, mitä puhut.

— Minä ajattelen näin. Usko nyt kerrankin, rakas kulta täti, että olen niin paha, niin ilkeä kuin ihminen voi olla. Äitini oli hyvä, siis tulen isääni. Mistä olisin muuten saanut pahan sisuni! Itsestäni voin nähdä, millainen isänikin on. Pelkästä pahansisuisuudesta otin oman nimen, kiusatakseni häntä! Niin, pelkästään kiusatakseni, ärsyttääkseni häntä otin nen-päätteisen nimen, jollaista täällä halveksitaan. Siksi juuri otin sellaisen.

— Sinä hourit Vera. Ei kukaan Suomessa halveksi nen-päätteisiä nimiä.

— Mutta ylimystö halveksii, nuo korkeat kansallismieliset, niin juuri! Sen ovat juuri nuo ruotsalais-kansalliset nimenmuuttajat saaneet aikaan, että täällä nyt on kansa, joka halveksii kansanomaisia sukunimiään, joka muuttaa nimensä jos joksikin — tosiperäiseksi, laajaperäiseksi, peräperäiseksi -heimoksi ja -vallaksi muka näyttääkseen aateliselta ja hienolta. Minulla, muukalaisella, joksi te minua parjaatte, on enemmän sisäistä ylpeyttä kuin teillä, minä valitsin nimekseni tuon halveksitun nen-päätteisen. Soroinen, oi se on kaunis mielestäni, niin kaunis!

— Nen-päätteisiä nimiä, lapseni, on maa täynnä.

— Niin, mutta kukaan ei ota nimekseen nen-päätteistä siksi, että kukin tahtoisi, että hänen nimensä näyttäisi otetulta, salaperäiseltä, vihjaisi johonkin kansalliseen uhrautumiseen, ylhäiseen vierasperäisyyteen, ha ha ha! Voi, täti, taas pahoitan mieltäsi, näen sen!

Vera lankesi äkkiä Kaarinan kaulaan. Pimeässä tuskin eroitti enää noiden kahden naisolennon ääriviivoja.

— Täti, kultainen täti, miilaja, et ole puhunut mitään koko ajalla. Olet taas tutkinut ja punninnut minun kevyttä sieluani suuressa sydämessäsi. Oi, anna anteeksi! Aina minun täytyy pyytää sinulta anteeksi, en tiedä miksi! Tosiaan! Siksi, että herjaan jotakin iankaikkisen pyhää ja suurta, kun sinun läsnäollessasi herjaan hyvyyttä. Sinun hyvyytesi on ihanaa. Ilman sitä kuolisin, ilman sinua, täti, menehtyisin tässä autiossa maailmassa. Sinä olet minun jouluenkelini, joka itkee ijäti ylitseni. Miilaja, miilaja! Minä olen sinun kissanpoikasi, sinun pieni pirunkorentosi, sinun onnettomuutesi!

Vera painoi kertomattoman hyväilevällä eleellä poskensa vasten Kaarinan poskea.

— Silmäteräni, jos ei minulla olisi suurempia onnettomuuksia kuin sinä, olisi elämäni pilvetön.

— Oletko todellakin sinäkin onneton, täti? Kuule, anna sinä minun lohduttaa itseäsi, niinkuin sinä lohdutat minua!

— Lapsi, lapsi, täytyy voittaa itsensä. Sillä lohduttaa toistakin. Lapsi, sytytä lamppu.

— Minä olen taas tehnyt sinut murheelliseksi, virkkoi Vera pehmeästi ja hiljaa. Oh, kuinka minä olen paha!

Kaarina tunsi piston rinnassaan. Miten kevytmielistä oli tällainen kasvattaminen, antaa tuon hurjapäisen, tuon varhain kehittyneen, epätasaisen, sekavien käsitteiden silpoman mielikuvituksen noin aallota valtoimenaan koettamatta sitä edes hillitä. Hänen olisi pitänyt luopua Verasta. Heikko, voimaton oli hän hänen suhteensa. Kummallisella tavalla tuo tyttö kietoi hänet. Hän jäi häntä katselemaan kuin jotakin outoa, hurmatuoksuista kukkaa, kuuntelemaan häntä kuin kaukaisen, salaperäisen elämän ikuista, voittamatonta myllerrystä. Hän vaipui häneen kuin omaan täyttymättömään rakkauden-unelmaansa, kuin Oula Kuutin sielun sanattomaan aavisteluun, kuin runoelmaan ja lauluun. Hän ei tohtinut kajota tuohon perhosen siipeen, tuohon aarnivalkeaan, tuohon tuuliharppuun.

Hän unohti kasvattamisen.

Ja omatunto kalvoi häntä, hyvää, kuin suurinta rikollista.

VI.

Liikehuone Tervola & Untosen prokuristi Salme Tamm istui iltamyöhällä vielä konttorissaan kirjoitellen ulkomaille meneviä kauppakirjeitä. Tämä oli ylityötä, tai sellaista, jonka hän olisi voinut tehdä kotonaankin, mutta tuntui paremmalle tehdä työtä virkahuoneessa. Hän ei yleensä laskenut liikkeelle tekemänsä työn määrää, hän oli ottanut viran vastaan edesvastuulla hoitaa kaikki, riippui hänestä itsestään, milloin ja missä hän sen suoritti. Ja hänellä oli työn intohimo, hän tahtoi näyttää, että hän kykeni sekä käyttämään itsenäistä liikeälyä että ansaitsemaan rahaa. Hänen taitoaan olivat myös liikkeen molemmat päämiehet tai oikeastaan Tervola, joka heistä molemmista oli ainoa konttorimies, ymmärtäneet oikein arvostaa. Hänen palkkansa oli jo huimaava, ainakin tuntui se siltä kaikkeen entiseen verraten. Näinkö helppoa se olikin? Ja vaikka rouva Tamm usein otti itselleen neljäntoista tunnin työpäiviä, tuntui hänen elämänsä niin ihmeen kevyeltä ja vapaalta nyt, sitä kevyemmältä, mitä enemmän teki työtä. Silloin ei ehtinyt vaipua itseensä. Ei ehtinyt olla kotona. Koti aina uuvutti muistoihin, pahoihin ja hyviin, enimmäkseen pahoihin, tai paremmin sanoen tuskallisiin. Huoneissa viipyi vielä epämääräinen tai kuviteltu tupakantuoksu hänen entisen miehensä ajoilta, vaikka oli jo kulunut puoli vuotta siitä, kun he lopullisesti olivat eronneet ja tämä oli muuttanut pois kotoaan.

Pekka Tuira oli ollut Salmelle raskas kuorma, mutta hän oli tottunut tätä kuormaa kantamaan ja rakastamaan, eikä mikään työn taakka tuntunut nyt voivan painaa yhtä paljon, ei turruksiin tuskasta hankautunutta tuntoa.

Kolme lasta pyöri edelleen lattialla kuten ennenkin, mutta hän ei ollut joutanut niihin ennenkään kovin suurta huomiota kiinnittämään. Lapset eivät koskaan olleet riittäneet hänelle elämänsisällöksi. Väliin kun hän ajatteli tätä puolta itsestään, jäi hän itseään ihmettelemään. Olenko ehkä luonnoton äiti, muut naiset ovat niin erilaisia? Mutta sitten luuli hän löytävänsä sille selityksen. Jos hän olisi mennyt naimisiin aivan nuorena, jos hän olisi joutunut itseään vanhemman miehen muovailtavaksi, jos vaistomainen eroottisuus olisi ollut hänen vaikuttimensa naimisiin mennessä, niinkuin on usein laita naisten, olisi hänenkin kehityksensä ehkä pysähtynyt siihen ja jäänyt pyörimään tuon yhden ainoan suvunsäilytys- ja jatkuvaisuusvietin ympärille. Ei, parempi oli näin. Hoitihan mieskin isyytensä ja yhteiskunnallisen työnsä yhtä rintaa! Yleensä miehet, ei hänen miehensä! Mutta sekin oli onni. Jos Tuira olisi täysin riittänyt perheen tueksi, niin olisi se ehkä jollakin tavoin puuduttanut, lamaannuttanut hänen voimaansa, vaikkakaan hän ei periaatteessa hyväksynyt miehen elättämää naista. Parempi oli näin. Jos oli. Ei, hän ei uskaltanut ajatella mitään. Joku salainen haaksirikko, henkinen vararikko, joku paha laskuvirhe ainakin oli paljastunut hänelle itselleen noiden perheselkkausten kautta hänen elämässään. Tai pikemmin: hän tiesi siitä itse jo kauan. Nyt se kävi julkiseksi. Se näkyi kauas. Hän vaikutti luonteettomalta, hänen elämänkaarestaan puuttui plastiikka, sopusuhtaisuus, siinä oli nyt jo jotakin särkynyttä, irvikuvamaista, auttamattoman rumaa.

Ja kuinka oli hän aina korostanut liikealalla juuri tuota ulkonaisen viivan ehjyyttä ja kauneutta, kun hän oli nähnyt ympärillään tätä periaatetta niin räikeästi loukattavan! — Tuossa eräskin isänmaanystäväksi ja epäitsekkääksi hengen mieheksi tunnettu suurviljelijä, joka kuletutti tilaltaan maidon niin tarkkaan Venäjälle, että oman pitäjän lapset olivat kuolla nälkään, että suurten karjalaumojen keskellä asuva oma väestö sai matkustaa vieraisiin rukoilemaan välttämättömintä maitotilkkaa. Ja tämä tapahtui vain etujen, rahanhimon vuoksi. Se oli ruma liikeviiva! — Tuossa samoin eräs sortopolitiikan vastustaja ja kansansivistyksellisten lahjoitusten tekijä: osti eläväinkuvain teatterin, jossa räikeillä rikosjutuilla ravittiin kansan hengennälkää, osti hienon kaupunkitalon, teki siitä ravintolan ja yökahvilan, juotti sortopolitiikan upseereja ja heidän naisiaan, tuli heillä miljonääriksi ja heidän kukistuttuaan möi talon vielä useammasta miljoonasta Venäjän valtion vallankumouksellisille, ikuisiksi ajoiksi, keskellä Suomen pääkaupunkia, palatsin vieraan valtion sotaväelle! Se oli anteeksiantamattoman rumaa liikepolitiikkaa!

Sellaista näkyi nyt kaikkialla. Mutta sellaiselle näytti myös hänen oma elämänviivansa. Pettymystä hänelle itselleen, ehkä enemmän vielä muille, oli se saattanut aikaan. Ihmisten luottamuksen oli hän menettänyt. Häneen ei luottanut enää kukaan, ei Viro, armas kotimaa, ei Suomi, ei puolueet, ei muut kuin hänen oman liikkeensä johto, jota hän itse taas ei puolestaan voinut kunnioittaa, niinkuin hän olisi tahtonut. Etenkin Untosesta, liikkeen toisesta päämiehestä, liikkui yhä hämärämpiä huhuja. Varmastikaan ne yksityiset sivukanavat, joita myöten hän kokosi tuhansiaan, eivät olleet puhtaita!

Keinottelun saasta kohosi joka puolella kuin patonsa puhkaisseiden loka viemärien inha tulva-aalto. Tuntui kuin koko maailma, aivan kuin hän itsekin, olisi pelannut pois käsistään kaikki aatteelliset arvot: aineelliset olivat enää jälellä.

Ja miten hän, Salme, oli aikoinaan halveksinut ainetta, rahaa! Kun hänen kotitalonsa isän kuoltua joutui vasaran alle, ei hän tarjottunakaan välittänyt pelastaa kodin muistoja. Se oli rihkamaa, joskin rakasta, jonka valta sydämessä oli voitettava. Elettävä vain hengen ritaruudelle, vapaana aineen vallasta, kuten Ibsen, joka elämänsä ijän asui vuokrahuoneessa, jolla ei ollut mitään, jota hän saattoi sanoa omakseen, ei muuta kuin aivojensa suuret ajatukset. Salme karkaisi luontonsa tämän periaatteen mukaan. Ja kun hänen miehensä teki ensimäisen vararikon, ei hän osannut surra ulosvieritettyä pesänsisältöä! Hän luuli olevansa silloin hengen jättiläinen, ja hän olikin vain nuori ja pintapuolinen. Hän ei silloin vielä ymmärtänyt sitä salaista sielua, minkä ihminen aineelliseen ympäristöönsä viljelee, hän ei ymmärtänyt, että kaikki aineelliset valloitukset, rahakin, merkitsivät tehtyä työtä, että se oli pyhää hengen perintöä sekin, esi-isäin kuolematonta käsialaa, jota ei ollut lupa loukata eikä häväistä. Kova todellisuus oli sitten vähitellen opettanut Salmea pitämään sitä arvossa. Ja miten hän sittemmin oli ikävöinnyt kotiaan, sitä ainoaa, mikä hänellä koskaan oli ollut, minkä hän todella tunnusti kodikseen, Viron kotia, sen mustuneita, kuluneita kaappeja ja kelloja! Ja miten omatunto vieläkin kolkutti siitä, että hän ei ollut hädän ja haaksirikon hetkellä ojentanut pelastavaa kättä näille hyljätyille, vanhoille, uskollisesti palvelleille esineille!

Nyt ei hän enää voinut heittää halveksien rikkakasalle halvinta pärekoppaa. Miten äärettömästi hän oli muuttunut entisestä! Mutta hänhän olikin käynyt tässä välillä sosialismin ja materialismin koulun!

Salme hymähti itselleen. Turhaa oli erotella, eritellä. Kaikki oli samaa elämänvoimaa, ikuista muuntumista, mysteeriaa. Rikkinäinen ruukku siinä mielessä yhtä kallisarvoinen kuin henkevin kirja. Tämä henkinen materialismi, tämä käytännöllinen monoteismi, se oli nykyään hänen uskontunnustuksensa!

Salme Tamm oli unohtunut mietteisiinsä. Syvä ryppy oli painunut hänen silmiensä väliin. Häntä värisytti se yksinäisyys, joka häntä ympäröi. Oh, parempi olisi ollut, että hänen sydämensäkin järkiään olisi muuttunut laskukoneeksi. Mutta se ei voinut. Se kodittomuus, se irrallinen juurettomuus, johon hän oli joutunut, kalvoi koko ajan rikki hänessä jotakin hienoa ja lujaa, joka toisissa olosuhteissa olisi voinut olla suurta ja kypsää elinvoimaa.

Kahteentoista vuoteen ei hän ollut käynyt kotimaassaan Virossa, ei sitten kun hän sieltä läksi. Se oli jo kokonainen iankaikkisuus! Hän ei voinut palata. Hän tunsi itsensä jotenkuten petturiksi…

Hän, nuori talonpoikaisylioppilas, oli silloin lähtiessään ollut kansallisen puolueen toivo. Hänestä piti tulla jotakin suurta, ei itselleen, mutta onnettomalle Virolle. Hänelle oli koottu matkarahat, lähetetty kolmen vuoden aikana stipendi Suomeen, jotta hän veljesmaan yliopistossa säilyisi sortavasta pakkokielestä, jotta isänmaalle ja sen asialle saataisiin puhtaita, suorasti kasvaneita tuliluonteita, uusia Koiduloita. Ja hän olikin tällä aikaa, hän, kansallisuus-asian lähetti, kallistanut korvansa kansainvälisen sosialismin asialle ja antanut kätensä suomalaiselle sosialistilehden toimittajalle, sittemmin pilakuvapiirtäjälle Pekka Tuiralle. Tämän tempun jälkeen pidettiin häntä Suomen kansallismielisien piireissä, johon hänet ensin Viron kansallisstipendiaattina oli avosylin otettu vastaan, vakoilijana tai ainakin hyvin epäluotettavana hahmona, ja kotona Virossa, mitä he hänestä ajattelivat, sen arvasi hän, mutta ei uskaltanut sitä lausua ääneen. Kotona vallitsi suru hänestä.

Hän oli askel askeleelta käynyt sisäisesti yhä yksinäisemmäksi. Suomen sosialistit olivat laumaa. Hän oli vakaumuksesta liittynyt heihin, mutta hänen kunniahimonsa oli alkuaan pyrkinyt heitä johtamaan. Heidän lähelle tultuaan katosi häneltä tämä houkutus. Pekka Tuiran kanssa ei myöskään koskaan ollut muodostunut lähempää sielullista väliä. Hyötysuhteeksi se lienee ollut alkuaan ajateltu. Salme toivoi, se täytyi hänen myöntää, jos hän meni oikein syvälle itseensä, Pekan kautta saavansa jalansijan sosialismin johdossa; Pekka viehtyi Salmelta saamiinsa pikku vippeihin. Salmea nauratti Pekka-rukka! Näin oli sentään mukavampi. Salmen omaisuus oli turvattu ja Pekkakin sai pikku avustuksensa nyt paljon varmemmin. Aina kun Pekka tuli "lapsia tervehtimään", merkitsi se sitä, että hän tarvitsi pienen käsirahan. Muuten ei eron jälkeen mikään oleellisesti ollut muuttunut heidän välillään. Erillään asuminen vapautti Salmen vain siitä kuluttavasta levottomuudesta, jonka jokahetkinen tietoisuus toisen epävarmoista askelista antoi, tai oikeastaan tietoisuus niistä oli hänellä vieläkin, mutta ei hermoihin käypää tuntoisuutta, havainnollista, kouriintuntuvaa läheistä kosketusta vieraaseen elämään, joka kulutti hänen omaansa. Hän nautti siitä, että hän saattoi antaa, entiselle miehelleen, lapsilleen, oman työnsä tuloista. Nautti jokaisesta uudesta esineestä, jota hän kauan oli suunnitellut, halunnut ja jonka hän nyt saattoi toimittaa kotiinsa. Kotiinsa! Mikä ivanimi! Ei, hänellä ei ollut sittenkään kotia. Oli vain huoneet, lapset, huonekalut, palvelijat! Hän ei viihtynyt siinä ympäristössä. Siksi hän suorastaan etsi ylityötä, työn tekosyytä, pysyäkseen konttorissa puoleen yöhön ja voidakseen taas palata sinne aamulla varhain. Niin kului elämä.

Yhä voimakkaampana alkoi tuntua kaipaus kotimaahan. Mitä hän täällä, vieras? Mutta aina ahdisti hänen mieltään tuo sama kunnianhimo tai ehkäpä se oli kunniantuntoa: ei palata katumuksentekijänä, vaan voittajana, uuden päivän säteilijänä. Kaikesta huolimatta! Ah, ne pettyivät siellä kotona, ne, jotka luulivat, että olivat arvottomalle tuhlanneet isänmaan varoja, kavaltajan käteen antaneet toivonsa ja onnensa! Hänen, Salme Tammin nimen täytyi vielä kerran kunniakkaasti yhdistyä uuden Viron aamunnousun suureen historialliseen hetkeen. Hänen, juuri hänen, täytyi ottaa osaa Suomi-Viron; liittovaltakunnan synnytystuskiin, ja vaikka verellään ja hengellään maksaa siitä. Hän oli sen velkaa Kreutzwaldin unelmalle. Mutta se unelma oli uusittava, uudistettava, laajennettava uuden maailman ihanteita vastaavaksi. Hänen elämänsä erheet eivät sittenkään olleet erheitä! Tämä oli ollut hänelle välttämätöntä valmistus-, kypsytysaikaa, sisäisen ihmisen kasvattamista. Hän lähti maastaan lapsena, hän oli palaava täysi-ikäisenä, koeteltuna, kärsineenä, kirkastettuna, ihmisyydelle avautuneena. Häneen voitiin nyt uskoa ja luottaa, nyt vasta! Jospa he sen vain ymmärtäisivät siellä kotona!

Hän oli jo salassa tehnyt paljon työtä sitä varten. Ja Oula Kuutin avustuksella oli hän tekevä asiasta kansainvälisen liikkeen. Heillä oli jo johtolangat käsissään syvälle Europan valtio-elimistöön. Mutta Oula Kuutti oli hänelle siinä asiassa välttämätön. Hän oli ruoskiva hänen suuret, mutta velttouteen pyrkivät lahjansa suuren asian palvelukseen. Väkisinkin. Suurten kirjailijain velvollisuus oli tällaisella maailmanhistoriallisella hetkellä antaa tulensa loimuta ihmisten ja kansojen hyväksi. Mutta Oula Kuuttia täytyi aina lietsoa, pitää silmällä, hän saattoi milloin tahansa livahtaa piiloon. Ah, niitä runoilijain mielialoja, miten niitä oli hoideltava!

Salmen rinnasta kohosi huokaus.

Useammin, paljon useammin olisi hän tarvinnut Kuutin seuraa. Ei vain isänmaan, mutta itsensä vuoksi… Hän tunsi kasvavansa, voimistuvansa siitä: Tarvitsihan hän edes yhden ymmärtäjän, hengenheimolaisen, aatetoverin tässä vieraassa maailmassa. Mutta hän pelkäsi, että Oula Kuutti mahdollisesti ymmärtäisi hänen mielenkiintonsa väärin. Hän ei myöskään tahtonut vaivata niin usein Oula Kuuttia, hän saattoi väsyä. Mutta monasti olisi tehnyt mieli mennä häntä tapaamaan. Tämänkin mieliteon voittamiseksi oli vain yksi keino: työ. Kun hän oli pysytellyt yhteentoista asti konttorissaan, oli mahdotonta enää mennä muualle kuin kotiin. Ja lapset nukkuivat silloin, palvelijat samaten. Hiljaisuus vallitsi hänen tahtonsa ja unelmiensa, pitkäin pettymystensä ja koti-ikävänsä yllä… Niin harvoin oli Oula Kuutti omasta halustaan etsinyt hänen seuraansa. Ah vaiti ajatukset! — Eikö isänmaan kohtalo ollut tärkeämpi kuin kaikki sielulliset asiat…

Salme säpsähti.

Eikö ovikello soinut? Tuliko ehkä hän?

Oven takana seisoi pieni tumma nais-olento.

— Kas neiti Näkki! Astukaa sisään!

— Suokaa anteeksi myöhäinen tuloni.

— Ei mitään. Istukaa, olkaa hyvä!

Tytön synkät, itsepäiset pikisilmät tuijottivat hetkisen jonnekin epämääräiseen. Hän ei näyttänyt kuulevan kehoitusta.

— Minä tulin sanomaan teille hyvästi, rouva Tamm, sanoi hän sitten. En tiedä oikein miksi sen tein. Näin täällä tulta — arvasin, että olette täällä yksin työssä, kuten te aina olette. Minä, minä olen tehnyt lakon, hymähti hän hieman ivallinen katkeruus äänessään. Ja minun teki mieli sanoa teille asian oikea syy. En tiedä miksi teki mieli jollekin selittää. Sanokaa suoraan, häiritsenkö?

— Ette laisinkaan, hyvä neiti. Minäkin olen hyvin yksin. Teette minut iloiseksi luottamuksellanne.

— Oh, ei minulla ole mitään salaisuuksia, sentähden että minun sydämessäni ei ole mitään haavoitettavia kohtia, ainakaan enää. Olen hyvin tunteeton ihminen. Sen olen aina huomannut, kun olen verrannut itseäni muihin. Ja eroni syynäkään ei ole personallinen loukkaantuminen herra Tervolaa kohtaan, vaikkakin meillä äsken oli eräs yhteenotto, joka tavallaan antoi sopivan aiheen pesäerolle. Olenhan ollut jo kauvan aikaa epäsuosiossa. Kävin taas noita naiskonttoristien kurjia palkkasuhteita selittelemässä, että oli mahdotonta tulla toimeen tähän aikaan, elää, vaatehtia itsensä siististi, asua, syödä sadalla viidelläkymmenellä markalla kuussa. Herra Tervola oli kaltaisensa, kuten arvasin. Hän turvautui raakaan leikintekoon. — Turhia huolia muka! Nuoren kauniin naisen ei tarvitse koskaan huolehtia toimeentulostaan. He saavat olla kuin kukkaiset kedolla, jotka eivät työtä tee eivätkä kehrää ja ovat kuitenkin vaatetettuja paremmin kuin Salomon kaikessa korkeudessaan.

— Ja minulla ei ole konttorissa muita kuin nuoria, kauniita naisia, lisäsi hän. Se on ehto, joka ensin on täytettävä, virkaan astuttaessa. Minähän en voi antaa muuta kuin neularahoja, sen toki kaikki ymmärtävät jo ottaessaan viran vastaan…

— Mutta me teemme työtä aamusta iltaan, rohkenin huomauttaa, emme me ole kuin kukkaiset kedolla.

— Mutta yhtä kauniit, yhtä kauniit, intti hän. Työ, kohtuullinen työ vain kaunistaa. Nainen saa jotain jäntevää, amerikkalaista voimaa ja nykyaikaisuutta sulouteensa; siinä suomalainen nainen eroaa edukseen esimerkiksi venakosta. Minä sen tiedän, minä olen ollut Amerikassa minä, ja vähän muuallakin maailmassa, Venäjällä myös, paljon Venäjällä.

Ja kun tiukemmasti oikaisin häntä asiallisuuden polulle, sanoi hän myös vähän karkeammasti:

— Tiedättekö, hyvä neiti, liikkeen kannattavaisuuden, sen tulo- ja menoarviot hoidan minä ilman mitään apulaisteni neuvoja. Minä maksan sen, minkä liike voi maksaa tuottamatta tappiota. Ja noista asioista minulle valitellessanne, valitatte aivan väärälle henkilölle. Minä ylläpidän vain liikkeen, en naisia… Ne ovat aivan toiset miehet ne! Hyvä neiti, ottakaa huomioon vallankumoukselliset liikekonjunktuurit. Opetelkaa itsenäisesti hoitamaan liikeasioitanne, tekin. Gulashien rotu alkaa olla häviämään päin. Heille ei kannata enää tuhlata suosiotaan. Nyt ovat miljonäärejä tässä suhteellisuuden maailmassa työmiehet. Vaihtakaa suosijoita!

— Sika! Oli ainoa sana, jonka sain suustani, ruma kylläkin, mutta ei mielestäni vielä lähitulkoonkaan kyllin ruma hänelle.

Minussa jäätyi jotakin, pikemmin kuin kuohahti!

Tunsin, että kasvoin ja että hän upposi alas. Ääretön, pohjaton halveksinta häntä kohtaan hyydytti vereni. Tulin äkkiä kuin oudoksi itsellenikin. Minua hän ei alentanut, vaan itseään. Minua hän ei kyennyt tahraamaan, vaan koko tuota heikkoa, kurjaa naissukupuolta minun edustamassani persoonassa. Tunsin voimieni kasvavan tuhatkertaisiksi. Jos ei ketään muuta heissä ollut vahvaa taistelemaan heidän puolestaan, kyllin joutilasta, kenenkään kaipaamatonta, vaikka sortumaan siinä taistelussa, niin olin ainakin minä yksi. Sillä kertaa päätin elämänurani, sen oikean, jota olin aina etsinyt. Päätin ruveta pienien naisvirkailijoiden herättäjäksi. Olen kauan ollut sosialisti, mutta sosialisti vailla pohjaa, vailla omaa elämäntehtävää. Olen tähän asti ollut vain yksi tuhansista, nyt olen erikoinen, olen ainoa valveutunut nukkuvien uhrien vankilassa! He nukkuvat, niin, he ovat alennustilassa, he juuttuvat kiinni siihen, eivätkä pääse pois, eivät uskalla, heillä ei ole varaa, voimaa taistella samoilla keinoilla kuin muut sosialistit. Heidän lakkonsa ei toistaiseksi merkitsisi mitään. Uutta naiskurjalistoa, jota on enemmän kuin puoli ihmiskuntaa, saataisiin sijalle, uutta miesten elättämää, neularahoja konttorissa naputtelevaa, itsekunnioitusta ja kykyä vailla olevaa pieneläjä-sukua.

Minä tunnen ja tiedän tämän kurjuuden niin perinjuurin. Jo monta vuotta olen ristiriitaisin tuntein pohtinut tätä asiaa. Minun oma elämäni on työntynyt kuin kiila juuri tuohon herrasväen ja työväen väliseen loisluokkaan, jolle vielä ei kukaan, kukaan ole lausunut vapahduksen sanaa. Kaikkia muita on herätetty. Maataviljelevää kansaa, tehtaiden työväestöä! Valtion, kansallisuuden, kodin puolesta on pidetty saarnoja. Naisia on valistettu. Mutta ei kyllin tehokkaasti, ei niin paljon, että pelastava valonsäde olisi tunkeutunut tuon pienvirkailevan loiskansan hiljaiseen hämärään. He ovat hiiriä, joita ei kukaan huomaa!

Ensin raivosin hammasta purren vertaisiani vastaan, sitten ymmärsin ne syvät vesiheinäin käsivarret, jotka heitä vetävät alas syvyyteen… Oma syntyperäni valkaisi minulle asian. Tahdon kertoa teille kaikki, jotta ymmärtäisitte menettelyni. Sillä en tahtoisi, että te pitäisitte minun menettelyäni kevytmielisenä. Minä kunnioitan teitä, nähkääs. Te olette yksilö samaa sukupuolta kuin minä, te teette asialle palveluksen vain sillä, että olette se, mikä olette, enkä sentähden pyydäkään teitä mukaan siihen lauma-aatteeseen, jonka aion panna liikkeelle. Karja on ensin kasvatettava karjassa, on saatava hengittämisen vapaus, puhdas ilma pääluvun mukaan laatuun katsomatta. Mutta tämänhän te tiedätte. Olen nähnyt nimenne sosialistisen järjestön luettelossa…

Ensin kun opin ajattelemaan ja huomasin kieron asemani maailmassa, surin, surin niin, että olin tulla hulluksi, nielin omaa tuskaani kuin tukahduttavaa ilmaa, itkin kuivaa itkua kyynelettömin silmin — en ole koskaan voinut itkeä oikein, kuin muut tytöt — läähätin omaa tyhjyyttäni läkähtyvin kidoin. Äiti, köyhä silittäjä, oli pannut minut tyttökouluun. Miksi? sen ymmärsin myöhemmin. Äiti oli entinen herrain piika, joka palveluspaikkansa isännälle oli tehnyt lapsen. Tuo lapsi olin minä. Ja siitä maksettiin eläkettä. Äidilläni oli tuo häpeällisen alentava kunnianhimo tehdä tuosta lapsesta herrasväkeä, jota hän kaikesta huolimatta ihaili korkeampana säätynä. Luulette varmaan nyt, että olin tai olen katkera tuolle herrasviettelijälle, satunnaiselle isälle. En lainkaan. Se oli sattuma, onnettomuus. Ellei sitä olisi tehnyt hän, olisi sen ehkä tehnyt joku muu. Ja ettei hän nainut äitiäni, rakastanut häntä, sen voin liiankin hyvin ymmärtää. En minäkään ole häntä koskaan rakastanut. Mutta ellei häneen olisi nuoruuden ajoilta tarttunut tuota eräänlaista piikamaisuutta, tekopyhää, luihua tuhatkuorisuutta, olisin voinut häntä kunnioittaa. Juuri sentähden, että hän teki työtä ja — lapsia. Hän teki niitä sitten lisää, samoin, kelle, en tiedä, ehkä kelle sattui. Minulla on yksi velipuoli ja kaksi sisarpuolta. Ja äitini on rehellisesti elättänyt heidät omain kättensä työllä, napisematta, käräjöimättä eläkkeitä. Hän on ottanut heidät omalle edesvastuulleen ja raatanut kätensä veriin heidän tähtensä. Hänen teoissaan on siis jotakin komeaa, yksinäisen sitkeää elämäntaistelua, ja maailmalle tahtoisin kyllä näyttää hänen tekonsa, vaan en häntä itseään. Minusta hän on inhoittava! Teitä varmaan loukkaa puhetapani, mutta kun kerran puhun, en osaa puhua muuta kuin totta. Ja minua inhoittaa hän juuri siksi, ettei hän rohkene olla tosi, suora, että hän arkailee, nuhjailee jonkun likaisen tekopyhyyden, herrain pöydältä pudonneen puolivillaisuuden turvissa. On kuin hänen kasvoilleen olisi pienenä kaadettu likavettä, joka ei koskaan lähde pois. Minä tuskin eroitan hänen muuten sieviä piirteitään sen alta. Se on se herraskaisuuden puolisivistys säännöllisine kirkkokäynteineen, joka on raaistanut hänet. Puhun näin pitkältä äidistäni, sentähden että hänen kuvansa myrkytti minun varhaisimman nuoruuteni. Minä häpesin ja inhosin häntä, en siksi, että hän oli isättömäin lasten äiti, vaan siksi, että hänellä oli piikasielu. En koskaan uskaltanut päästää kotiini ketään toveriani, sillä en kehdannut näyttää heille äitiäni, ja minä kärsin siitä, että arvasin heidän halveksivan häntä — väärästä syystä. Minusta tuli umpinainen ja uhmamielinen. Jo lapsena opin ylönkatsomaan sydämeni pohjasta yleistä mielipidettä. Syytökseni, joka muuten olisi kohdistunut yksilöön, sai täten laajemman maalitaulun. Opin huomaamaan, että ihminen on olosuhteiden tulos, niin äitini, niin minä itse, niin kaikki; mutta että ihmisen on voitettava olosuhteiden sortovalta, murrettava sen väärät ikeet. Ei ole ihmisen oma syy miksi, mihin hän syntyy. Mutta ihmisten yhdyspiirin velvollisuus on järjestää niin, että, syntyi ihmisjälkeläinen mihin asemaan tahansa, hänellä on tilaisuus kehittyä ihmisen arvoiseksi olioksi. Ja sitä varten ei vielä ole tehty mitään, ei mitään. Yläluokan puolelta järjestetty hyväntekeväisyys, kirkon saarnaama armeliaisuus ei auta asiaa, päinvastoin on se yksi häväistys-, alennuskeino lisää. Porvariston inhoittava anekauppasysteemi! Ensin ryöstetään ihmiset henkisesti ja aineellisesti putipuhtaiksi, sitten tehdään heidät armeliaisuuden esineiksi, jotta ryöstäjät voisivat varkaan toimettomuuteen, konnan tunnottomuuteen tottunutta, mätää omaatuntoaan lisäksi hivellä ihmisystävän äitelällä itsetyytyväisyydellä. Ja hädän alaisille on se luonnoton tukipylväistö. Koko hyväntekeväisyysjärjestelmä on epäterve ja todistaa yhteiskunnan mädännäisyyttä. Ihmisten tulee voida pysyä pystyssä omalla työllään, hänellä täytyy olla velvollisuus ja — oikeus siihen. Oh, niin kauan kun muistan, olen syvällä sydämessäni kapinoinut yhteiskuntaa vastaan, joka tekee niin paljon kurjuutta mahdolliseksi. Mutta en ole voinut itkeä, en valittaa, en auttaa. Yhteen puristetuin huulin ja nyrkein olen kulkenut apua tarvitsevan ohi antamatta, itse ottamatta almua, äärettömän osanoton puristaessa sydäntäni. Olen aina tuntenut, että almu olisi hyödytön, alentava teko. Täytyy auttaa suuremmasti, tuntuvammasti, mennä pahan juuriin asti. Ei valittaa, mutta toimia. Ja aina olen tuntenut, että voimani ovat olleet liian heikot. Kuin vuoren paino on ollut omallatunnollani niin kauan kuin muistan. Minä olen syntynyt pahalla omallatunnolla, en ole koskaan ollut lapsi.

Helena Näkki vaikeni hetkeksi. Hänen mustat silmänsä paloivat suurina, intohimoisina, kylmää, uhkaavaa tulta.

Salme Tamm kuunteli häntä ilmeenkään hänen kasvoillaan muuttumatta, sirona, kylmänä, japanilaisen murhenäyttelijättären kangistunut hymyn hälle suupielissään. Hän tunsi tässä ulkonaisessa kovuudessa, joka huokui tuosta nuoresta tytöstä, olevan jotakin hengenheimolaista itselleen. Hän viihtyi tässä mielenliikutuksettomuudessa, jossa ei toinen hyrskinyt esiin sydäntään eikä vaatinut vastatunteilua toiselta. Hän oli tähän asti melkein kärsinyt suomalaisten naivista pehmeydestä, hän ei koskaan saanut sielullista siltaa siihen ja se teki hänet aina heidän seurassaan levottomaksi. Nyt oli hän tyyni. Hän vaikeni turvallisesti, muistamatta antaa mitään ulkonaista ymmärtämyksen merkkiä. Hän tunsi vain suuren myötätunnon leviävän itsestään tuon vieraan tytön muotokiinteää, yksinäistä sielunelämää kohtaan, yhtä yksinäistä kuin hänen omansa…

Helena jatkoi:

— Tyttökoulu, äpäryyden kirous, ammattikyvyttömyys, ne olivat ne kielteiset voimat, ne aseet, joilla minun piti lähteä olemassaolon kamppailuun, kuten niin moni nuori nainen saa tehdä. Koetin saada työtä. Se oli melkein mahdotonta. Lopulta pääsin erääseen kahvilaan tarjoilijattareksi. Se ei sopinut luonteelleni. Sattui ikäviä yhteentörmäyksiä. Olin pahasisuinen, epäkohtelias, sanottiin. Minulla ei ollut, ihme kyllä, oikeaa piikasielua, vaikka olin sellaisesta syntynyt. Tai ehkäpä juuri siksi. Eräs neiti, jonka myöhemmin sain kuulla olevan puolisisareni, laittoman isäni laillisen tyttären, toimitti minut kirjanpitokurssiin ja hankki minulle ensimäisen konttoripaikkani ja sillä uralla olen nyt ollut tähän asti. Ja tiedättekö, miten pahasisuinen olen, minun on vaikea vieläkin olla kantamatta kaunaa tuolle neiti sisarelleni siitä, että hän teki minulle hyvää, että hän tarjosi minulle apuaan, jota silloin kyllä hyvin tarvitsinkin. Olen lähettänyt hänelle takaisin joka pennin siitä rahalainasta, jonka sain häneltä ja jonka hän olisi tahtonut tyrkyttää minulle lahjaksi. Uh, kuinka minä vihaan tuota herrasväen teeskenneltyä sukurakkautta ja almunantamisvimmaa! Hänessäkin oli jotakin sellaista, joka teki mieleni kovaksi, jonkinlaista tunkeilevaa holhoamishalua, niinkuin en minä osaisi holhota itseäni itse. Luuli kai, että olin perinyt äitini halun olla "huono nainen". Hän erehtyi suuresti, tuo mamseli. Siitä, miksi hän epäili minua, ei ole vaaraa, mutta paha ja ylpeä ihminen olen, sen tiedän. Luulen, etten koskaan opi kiittämään. Luonto nousee vastaan. Sanotaan, että se on oikea proletaarin tunnus. Niin, se olen koko sielustani ja minä kiroan sitä, että minusta on koetettu tehdä puoliherrasväkeä. Kaikki ovat koettaneet, ehkä hyvässä tarkoituksessa, mutta minun turmiokseni. Muistan hyvin, millainen holtittomuuden epätoivo minut valtasi, kun ensi kerran tulin huomaamaan epämääräisen asemani. Minä raivosin myös sitä puoluetta vastaan, joka oli vallannut itselleen työläisten ja köyhälistön nimen. Mikä yksinoikeus oli heillä siihen? Enkö minä sitten tehnyt työtä, eivätkö lukemattomat muut ulkopuolella heidän puoluettaan olleet köyhiä ja uutteria? Teki mieli riistää nuo kyltit heiltä pois, kunnes eräs työmies huomautti minulle, että jos kerran tunnen itseni työläiseksi ja kuulun köyhälistöön, niin oli minun liityttävä heihin, oli ammattini sitten mikä tahansa. Minä aloin puhua tästä tovereilleni. Toiset nauroivat minulle, toiset sanoivat, etteivät he uskaltaneet: heidät ajettaisiin pois viroistaan. Niin, ja aivan oikein kaikki me tiesimme ja tunsimme, että meidän järjestäytymisemme olisi joka tapauksessa tuloksetonta, meidän lakkomme toivotonta. Meitä tarvittiin, meitä voitiin käyttää, mutta me emme olleet välttämättömiä. Meidän työmme laatu oli niin helppohintaista, niin ala-arvoista, niin vähän erikoista ammattikyvykkäisyyttä vaativaa, niin henkisesti vaivaisten alaa, että meidät voitiin korvata milloin hyvänsä. Koko herrasluokan puolikuntoinen naisväki oli kilpailijanamme; koko tuo elätetty, porvarisloisjoukon heikompi sukupuoli oli valmis milloin tahansa yhä uusina ja uusina painoksina astumaan aisoihin, kaikki ne, jotka olivat tottuneet, kasvaneet kiinni siihen alentavaan ajatukseen, että naiselle oli soveliasta ansaita rakkaudella päätoimeentulonsa joko sitten kodissa tai sen ulkopuolella. Siksi he muissa viroissaan saattoivat tyytyä niin edesvastuuttoman pieniin palkkoihin, kun niillä ei tarvinnut saadakaan muuta irti kuin vähän koruhöyheniä rakkauden kyltiksi. Saadakseen viran oli rehellisesti itsensä elättävän naisenkin siis alistuttava porttojen polkemiin palkkoihin ja tehdä lakko oli toiselta puolen monellekin samaa kuin heittäytyä virkaheitoksi, ja pahempaakin, siirtyä määrätyn virkamiehistö-sorron alta vielä suurempaan riippuvaisuuteen miehistä. Se oli toivotonta. Näin ovat asiat vielä. Tervola oli oikeassa. Hän perusti lausuntonsa tosioloihin. Mutta tätä hyllyvää suota täytyisi voida edes joillakin pilkospuilla tehdä ihmisten astuttavaksi. Sillä tähän naisvirkailijoiden nimettömään uhrijoukkoon kuuluu paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat aivan liian hyviä sortumaan ylhäältä päin tulevan painostuksen vuoksi, porvarillisen kiristyksen, polkuansioiden vuoksi, ja myös liian hyviä vääryydellä itse kantamaan sitä "ryöstäjäluokan" ja "porvarin" pahamaineista nimeä, joka heihin summamutikassa alhaaltapäin singotaan. Heillä on kaikki porvarien ja sosialistien vaikeudet niskoillaan eikä yhtään heidän etujaan. Ja heidän joukossaan on hienoja, hiljaisia ihmisiä, jotka eivät koskaan voisi tehdä pahaa edes kärpäsellekään, mutta jotka juuri sentähden eivät voi taistella. Taistelussa on pakko lyödä, ja olen nähnyt, että on ihmisiä, jotka eivät voi. Ja juuri heidän tähtensä tahtoisin minä iskeä, niin että vinkuu. Minä olen karkeakuorisempi, paksunahkaisempi, romuluisempi. Minä sovin sellaiseen. Edellisestä paikastani sain jo eron muka liian sosialistisen mielenlaatuni vuoksi. Nyt eroan itse samasta syystä. En voi muuta. Kaikkialla maailmassa kiehuu ja kuohuu, vallankumous on päivän tunnussana, en voi nähdä tätä ilmatonta umpikehää ympärilläni puhkaisematta sitä edes jostakin kohden. Herra ties palaanko enää koskaan konttoripulpetin ääreen. Tuskin. Teen herra Tervolan kehoituksen mukaan, vaihdan gulashin työmieheen, naurahti Helena vähän katkerasti. — Te suosititte minua tänne, rouva Tamm, toivon, ettette saa minun vuokseni mitään ikävyyksiä.

— Menkää hyvällä onnella, äännähti Salme Tamm hiljaisesti, siihen elämän taisteluun, johon te kuulutte. Te olette liian suuri elämänvoima täällä kaavoittumaan ja homehtumaan. Täällä pitää ihmisellä olla vain numeroita sydämen paikalla.

— Minun sydämessäni on suuri tyhjyys, sanoi Helena, mutta päässäni myllertävät tuhannet ajatukset. Ilman omaisia ja läheisiä kun olen elänyt elämäni kaiken, olen lukenut paljon. Miksi olisi mahdotonta toteuttaa yhteiskunnallisia onnen-unelmia, jos ihmisten koko tarmo ja harrastus kohdistetaan siihen — mitä ei vielä ole…

— Mitä ei vielä ole, on ainoa, mikä todella on olemassa, virkkoi Salme kuin itsekseen. Se on sitä oikeaa elämän sisältöä, valmis muoto on jo kuollutta elämää.

— En tiedä. Täytyy mennä sinne, minne täällä sisällä vetää…

Helena Näkki otti jälleen äkkiä kuin heräten jostakin unesta entisen välinpitämättömän, arkipäiväisen äänenpainonsa ja sanoi nopeat jäähyväiset.

* * * * *

Oven sulkeuduttua jäi Salme liikkumattomana paikalleen. Hänen kasvoiltaan oli hetkiseksi väistynyt se käytännöllisen turvallinen itseriittäväisyys, joka niistä tavallisesti näkyi, samoin oli se siro hymyn häive, jolla hän oli vastaanottanut Helenan, myös kadonnut. Jäykällä ilmeellä katsoi hän eteensä.

Sadepisarat soivat surullisesti kuin särkyvät helmet ikkunaruutuja vastaan.

Jotakin kosteaa kihosi hänen silmiinsä. Itkikö hän? Hän ei ollut pudottanut kyyneltä edes avioeron selkkauksissa. Miksi hän nyt? Siksikö, että hän, joka oli alkanut niin komeilla ja kauaskantoisilla isänmaan ja maailman uudistuspyrinnöillä, oli uupunut tähän yksinäisen konttoripöydän ääreen, kauppaparoonein palvelukseen vieraassa maassa? Siksikö, että hän tällä hetkellä tunsi itsensä henkisesti loiseksi, epävapaaksi ja äpäräksi tuon toisen rinnalla, joka tietämättään, omalla tavallaan oli siepannut ilmasta hänen unelmansa ja nyt yksin lähti särkemään niitä patoja, joita vastaan hänen oma uhmanlaineensa oli laantunut, siihen kamppailuun, johon hän, Salme Tamm, ei ollut uskaltanut, vaikka hän oli käyttänyt poloista Pekkaansakin astinlautanaan. Ja nytkin uudessa aatteessaan hän nojasi toiseen… Petollinen pohja. Miksi hän ei yrittänyt yksin? Pelkäsikö hän? Hänellähän ei ollut mitään kadotettavaa enää. Puuttuiko häneltä itseluottamusta? Ehkä. Elämän syy jäyti häntä, yksinäisyys kammotti häntä. Itselleen hän sen saattoi tunnustaa. Muut eivät saisi sitä koskaan tietää.

* * * * *

Sill'aikaa kiiruhti Helena Näkki melkein juoksujalkaa eteenpäin sateessa ja tuulessa. Lopullisen ratkaisun polte tulisti hänen vertaan.

Se, mitä hän oli kertonut itsestään rouva Tammille, ei liikuttanut häntä suuremmin, hän tuskin muisti sitä enää. Hän ei myöskään tuntenut rouva Tammia kohtaan mitään erikoista kiintymyksen tai heltymyksen tunnetta. Vieras, vieras! Melkein niinkuin hän itse itselleen. Siinä tunnossa hän viihtyi. Ja hän oli iloinen siitä, että rouva Tamm ei ollut säälitellyt, ei valitellut, ei näytellyt mielenliikutusta. Pieninkin yritys siihen suuntaan olisi tukkinut hänen suunsa.

Helenasta tuntui kuin olisi hänen sydämensä ollut jossakin hyvin syvällä. Hän tiesi, että siellä kirveli ja hehkui, mutta hän tuskin saattoi erottaa, oliko se ihmisrakkautta vai -vihaa; ja niin monen kylmän kuoren sisällä sen tuli vavahteli, ettei sitä kukaan nähnyt päälle päin.

Joku vain heitti, vyörytti häntä eteenpäin. Mikä? Elämä, aika, ajan aallot, ilman sähkö? Joksikin sellaisiksi sitä kai nimitettiin. Tuo tavallinen se häntäkin irrallista lehteä kiidätti eteenpäin. Ja vinhemmin, tiestä tietymättömämmin kuin muita! Muilla oli ehkä joku kiintopiste, koti, omaiset, isänmaa, ihmiskunta, puolue, joka kutsui, tarvitsi. Hänellä ei ollut mitään. Ei kukaan ollut kutsunut. Sisältäpäin vain työnsi. Täytyi kiitää. Tehdä jotakin, jonka tunsi teon arvoiseksi. Ettei tarvitsisi ajatella kuivaa, tuskallista, hedelmätöntä elämän ajatusta. Se oli sittenkin raskainta kaikesta. Mahtoivat olla eri ainesta ne päät, jotka sen kestivät.

Vaaraan syöksyminen niin nopeaan, ettei ehtinyt mitään ajatella, antoi niin suloisen turvallisuuden tunteen.

VII.

He kulkivat pitkin tummia, lokaisia syyskatuja, Salme Tamm ja Kuutti.

— Te tapatte itsenne työllä ja ryöstätte samalla ystäviltänne ilon saada nauttia rakastettavasta seurastanne. Miksi olette niin julma itsellenne ja muille, rouva Tuira?

— Miksi nimitätte minua rouva Tuiraksi? Tiedättehän, että en enää ole sitä…

Kuutti vilkaisi vierustoveriinsa.

Salme Tammin suuret keltaisen-ruskeat silmät loistivat kuin merenkulta valkoisen turkiskauluksen sisältä.

Salme pysähtyi kesken puhettaan. Hän tuli äkkiä ajatelleeksi, että hänen huomautuksessaan oli Kuutin mielestä kenties jotakin tahallisen tunkeilevalta, tarjoilevalta näyttävää, jotakin, jota hän ei ollut tarkoittanut.

— Tahdoin vain sanoa, jatkoi hän, että olen Salme Tamm, kuten ennenkin…

— Sellaisena olette oikeastaan minulle vallan uusi ilmiö. Minähän olen aina tuntenut teidät vain rouva Tuirana.

— Ah, se on totta se! Ikävä kyllä. Niin, ja käyttäväthän toiset erottuaankin entisen miehensä nimeä. Minusta se olisi väärinkäytöstä. Mies ja vaimo eivät ole sukua toisilleen ja erottuaan ovat he enemmän kuin vieraita…

— Vaarallisia vieraita toisilleen useinkin.

— No, en ainakaan minä ole Pekalle vaarallinen, eikä hän minulle, naurahti Salme. Teille hän voi olla paljon vaarallisempi.

— Vaara uhkaa minua myös teidän puoleltanne…

— Leikki pois! Sanokaapa minulle yksi asia, jota aikoinani ihmettelin suuresti. Miksi te kirjoititte Tuiran lehteen ja alistuitte samalla saman lehden, vieläpä saman miehen pilanteon esineeksi?

— Meidän yhteistyömme ei olisi muuten menestynyt.

— En ymmärrä tuota lajia yhteistyötä. Miksi sitä siis teitte?

— Hyvin yksinkertaisesti siitä syystä, että me siihen aikaan tarvitsimme toisiamme. Olin sattumalta äänenkannattajan ja käsirahan puutteessa. Hänelle oli siihen aikaan avustukseni myös eräistä syistä, joita en viitsi mainita, erittäin tervetullutta. Mutta olin vaarallinen avustaja, sillä sosialistit ovat aina pitäneet minua porvarina aivan kuin porvarit sosialistina. Tuira ei siis voinut käyttää minua ilman erinäisiä varovaisuustoimenpiteitä, ilman tuota puolueelle tunnusmerkillistä pientä haukkua joka tosin kävi pilakuvan herttaisissa puitteissa, sillä muuten olisi hän helposti saanut porvarisen maineen, tullut ehkä ulospotkaistuksi järjestöstä, kadottanut asemansa ja kenties teidätkin — jo silloin. — Enkö ole oikeassa, rouva poliitikko?

— Te hirveä kyynikko. Hyi teitä!

— Niinkö tosiaan luulette? Te erehdytte. En ole kyynikko. Se mikä minussa näyttää kyynillisyydeltä on vain eräänlaista syvempää erittelykykyä, suvaitsevaisuutta, ihmisluonnon tuntemusta.

— Ihmishalveksintaa se on! Teillä ei ole oikeaa ihmisrakkautta ei edes itseänne kohtaan ja toisten suhteen olette aivan välinpitämätön. Teille on samantekevä, erehtyvätkö he teistä tai eivät. Julkinen häväistys ja oman maineenne tahallinen tahraaminenkaan ei teistä ole mitään. Tiedättekö, se on väärin. On väärin antaa kansalle rumia mielikuvia, etenkin silloin, kun ne lisäksi ovat valheellisia ja etenkin asianomaisen itsensä avustuksella. Sellainen on synti Jumalaa ja ihmisiä vastaan. Väärä mielikuva ei kulu koskaan pois. Se elää polvesta polveen, myrkyttäen mieliä. Tiedättehän itse, mielikuva elää kauemmin kuin käsite, valheellisenakin se kestää kauemmin kuin todistetuin totuus. Sen on historia osoittanut niin useasti.

— Totta, totta. Ja tahtoisin olla vielä jyrkempi ja sanoa: ainoastaan väärä mielikuva elää. Mielikuvan käsitteeseen jo sisältyy, että sen täytyy olla todellisuudesta poikkeava. Ja mieluummin kielteisten arvojen puoleen kallistuva tässä tapauksessa. Onnellisilla kansoilla ja onnellisilla ihmisillä ei ole mitään historiaa, kuten tiedätte… Mutta kun itse on mukana luomassa tuota väärää mielikuvaa, niin on siinä samalla jotakin humoristista, ikäänkuin personallinen yliote omaan kohtaloonsa, joka tekee elämän helpommaksi. Silloin ei ole itse sen uhri, pikemmin muut. Väärä mielikuva on se väärä raha, jolla kuolemattomuus ostetaan.

— Ja sillä hinnalla te siis tahdotte olla kuolematon, oman onnettomuutenne ja maineenne hinnalla?

— Nuorempana olisin vastannut siihen myöntävästi. Nyt en. Tai oikeastaan, nyt on puhe onnesta ja onnettomuudesta minulle merkityksetön. Ne tuntuvat vain pinnalla. Täällä syvällä jossakin, missä nyt asun, en enää tee eroa niiden välillä. Mutta kaiketi olen nyt onnellisempi kuin ennen, koska olen tullut tuntemaan, että ihminen voi tulla toimeen ilmankin onnea…

— Ja sitä te nimitätte onneksi! Minä nimittäisin sitä talttumukseksi, tappion tunnustamiseksi, aseiden laskemiseksi, vanhuudeksi…

— Minä olenkin vanha, vastasi Kuutti hiljaisesti, paljon vanhempi kuin mitä voitte aavistaakaan. Väsynyt elämään…

He kulkivat hetkisen ääneti. Salme Tammin silmät päilyivät suurina ja liikkumattomina.

— Teidän ensimäisissä teoksissanne oli sellainen hurja alkuvoima, ettei olisi luullut teidän koskaan väsyvän. Tiedättekö mitä? Olisin tahtonut tavata teidät silloin, kun rakastitte elämää, kun ajoitte takaa onnea kuin metsänriistaa, niin… lisäsi Salme uneksivasti.

— Entä jos silloin olisin tahtonut onnekseni teidät?

— Aina te käännätte kaiken leikiksi.

— Tahdotte nähdä minut nuorena. No hyvä, tehkää minut nuoreksi. Te voitte sen!

— Te paha!

— Miksi?

— Miksi ette voi kohdella minua toverina?

— Siinä määrin minä en sentään ole sosialisti.

— Te ilkeä! Millä olen ansainnut pilkkanne? Salmen äänessä tuntui todellista ärsyttymystä ja tuskaa.

— No, älkäähän suuttuko! Suokaa anteeksi.

Kuutti laski kätensä isällisesti nuoren naisen ranteelle.

— Minä puhun tosissani. Kuin ystävälle.

— Kuin aatetoverille teidän tulee puhua. Ettekö muista yhteistä asiaamme?

— Muistan, muistan, Salme-rouva. Mutta minkä minä voin sille, että teidän nuoruutenne ja kauneutenne hetkiseksi himmentää aatteen. Kansanne tarvitsee teitä, sen tiedän, mutta minä tarvitsen teitä myös. Te annatte minulle sitä kiihoitinta, joka minulta juuri puuttuu. Ettehän paheksu sitä. Tänä aikana, jolloin on niin vähän kauneus-iloja ihmisellä! Ajatelkaa, olla taiteilija tänä aikana, joka on niin ruma, köyhä ja pieni?

Salme tuijotti Oula Kuuttiin kuin ilmestykseen.

— Mitä te puhutte! Tästä ajasta, joka on suurin ja rikkain minkä historia tuntee! Todella suuren taiteen ja suurien taiteilijain arvoinen!

— Niinkuin tuli tarvitsee ilmaa ja tuulta palaakseen, tarvitsee taidekin ympäristön sähköä.

— Koko maailmahan on nyt täynnä sähköä ja vapauden tuulta ja ryskettä!

— Laumojen, ei yksilöjen.

— Te runoilijat siitä vain puututte ja häpeä teille! Teidän asianne olisi juuri lietsoa ihanteellisuuden hehkua ajan suuriin kysymyksiin, liehua lippuna, soida sfäärien sopusointuina… Missä te piilette?

— Vapauden vankeina luultavasti. Ettekö te huomaa, että nykyään parhaimmisto on enemmistön, hengen ylimystö aineellisen alitason säädöksien kahleissa? Teidän suuttumuksenne uhallakin täytyy minun sanoa, että rahvaanvalta on taiteen kuolema. Taantumusta ja tyranneja! pitäisi kaikkien taiteilijain rukoilla Jumalalta, kurjuutta ja riemua, rinnan nälkää ja notkuvia, kestipöytiä, vääryyttä, epätasaisuutta, väriä! Siitä saisivat ilmaa siipeinsä alle sekä idealistit, maailmanparantajat ja utopistit että myös herkuttelijat! Nyt on aate, unelma liian lähellä, se on vedetty alas lokaan, banalisoitu, tahrattu. Ei ole enää sellaista haavetta, joka ei mahtuisi matalan arkipäivän syliin. Todellisuus lyö nykyään saavutuksillaan kuoliaaksi rohkeimman fantasian. Fantasia on nyt vain pölyävä, tasaiseksi tallattu maantie, jota koko maailman jalat polkevat, sensijaan että se ennen oli runoilijain pilvilinna, loihtijain lumottu maa. Ei edes viinin kultausta saa riutuvan kauneushaaveensa ympärille. Ei edes vapautta taistella ja sortua, mennä kauneuden viimeisenä aseveikkona kunnolla rappiolle! Laumojen rautavanne kiertää meitä yhä kiinteämmin. Mielikuvitus, sielun ihanin kukkanen kuihtuu, näivettyy. Ja elämä on niin lyhyt. Lyhyt siksi, että niin harvoin elää täydesti. Kuulkaa, Salme-rouva, tehkäämme salaliittoomme vielä yksi lisäys: Sitten kun olemme tehneet Suomesta ja Virosta mallimaat, ennättämättömät edeltäjävaltakunnat, niin lähdemme kauas pois vaikka Tahitin saarille, aina edistystä pakoon, minne se tulleekin, painuen taantumuksen ihanille neitsyttanterille juomaan elämän täyteläisyyden nektaria väärentämättömän, typistämättömän luonnon äidinrinnoista. Tuohon käteen! Olemmehan sen sitten ansainneet hyvin tehdyn päivätyön jälkeen.

— Oh, te runoilija ja suuri lapsi, itsekäs lapsi! äännähti Salme.

— Teidän silmänne kuultavat lyhtyjen valossa kultaisina kuin Eteläsaarien oranssit. Minä tahtoisin imeä niistä säteilyä ja voimaa. Olen sellaisen tarpeessa. Olen elämäni ijän tehnyt työtä hermokiihoituksen voimalla, ensin nuoruuden, sitten tuskan ja taistelun, sitten rakkauden ja lopulta muun puutteessa viinankin avulla.

— Viina on pahin. Viinaa minä vihaan. Olen vannoutunut raittiusihminen henkeen ja vereen asti! huudahti Salme. Alkohooli on tuottanut minulle niin paljon kärsimystä.

— Tuira-parka taisi ryypätä vähän liikaa. Hän joi ja teillä oli pohmelo. Todellakin huono työjako! Tuo kaikki täytyy toimittaa samassa persoonassa ja silloin on kärsimys viinan ihanin seuraus. Se, jonka itselleen tuottaa nimittäin. Te ette usko sitä. Ette ymmärrä sitä, kun ette ole kokenut. Kuinka selittäisin sen?

— Niin selittäkääpä se todellakin. Minä en ole koskaan voinut ymmärtää, miksi ihmiset juovat. Häpeävät ja potevat sitä ja juovat uudestaan…

— Ensinnäkin se lietsoo mielikuvitusta, hälventää elämän harmautta, jokainen on taiteilija viinan vireissä. Niin, ja tuollaisen suuren, oikein ramaviftin jälkeen, lankeemusten ja sekavien kuvitelmien jälkeen, on taiteilijan sielu mutainen ja hedelmällinen kuin vanha Niilin virta. Se kasvaa, versoo ja kukkii aivan silmissä, saa muodon itsestään ilman omaa vaivaa. Sellaisina hetkinä olen joskus tuntenut olevani oikea runoilija. Nyt ovat mielikuvani, parhaatkin, voimakkaammatkin ajatukseni sieluni pohjalla kuin hukkuvia lapsia, jotka ojentelevat hentoja käsiään vedenpinnalle apua huutaen, niiden jäsenet ovat kiinni pohjamudassa, luomisvoiman vapautumattomassa kaaoksessa, ne eivät saa muotoa, eivät ilmaa, elämää, ja minun käy niitä niin sääliksi. Ja kaikki tämän ikävän, liian siistin elämän vuoksi…!

— Tekin siis kuulutte niihin, jotka sisäisen ilon puutteessa tarvitsevat ulkonaisia huvituksia.

— Voihan sen niinkin sanoa. Vanha totuus on, että taiteilijan pitäisi elää kuin sika eikä sentään olla sika. Mutta alanpa nyt uskoa, että taiteilijan täytyy olla huono ihminenkin, oikein rehellisesti huono ihminen. Jos ei jaksa, ei viitsi olla sitä, tai ei ole tilaisuutta siihen, tai ei tunto anna myöten, niin ajöös, kaikki on lopussa. Astu alas parnassolta hiuksenhalkojain, henkisten märehtijöiden ja kupinnuolijain ammattikuntaan! Huh!

— Miten hirveitä te puhutte, sanoi Salme nuhtelevasti. Näkyy todella, että olette ollut huonoissa seuroissa. Tiedän Tuiran kautta. Siihen se viina vie. Ja totta puhuen, ellen olisi koskaan teihin henkilökohtaisesti tutustunut, olisin jäänyt siihen luuloon, että te itsekin olette huono ihminen. Mutta miksi tahdotte aina säikytellä ihmisiä ja käännätte turkkinne nurin kuin pahin mörkö? Ja sanokaa, miksi viihdytte ala-arvoisissa seuroissa, huonojen ihmisten parissa?

— Teillä on, Salme-rouva, vielä koko nuoruuden julmuus jälellä, kun voitte käyttää noin julmia lauseparsia. Minä en rohkenisi. — Ja te itse? Te ette koskaan ole "huonojen ihmisten" kanssa?

Salme vaikeni. Sitten hän virkkoi hidastellen:

— En ainakaan tahallani etsi sellaisia, yhtä vähän kuin tahdon lukea huonoja kirjoja.

— En tiedä, mitä tarkoitatte "huonoilla kirjoilla". Mutta olen huomannut, että useinkin sellaisen mainesanan saanut teos ei ole ollut niinkään huono taideteos ja että täytyy tehdä ero huonon kirjailijan ja huonojen kirjojen tekijäin välillä. Samoin voi niin sanottu huono ihminenkin olla Luojansa mestariteos tai ainakin rikkainta taidemateriaa täynnä. Luulette kai nyt, että puolustelen itseäni…

— En tarkoittanut teitä. Mutta aina olen ihmetellyt tuotantoanne. Olen kysellyt itseltäni: Onko hän niitä, jotka sälyttävät erehdykset elämäänsä ja siveysopin taiteeseensa, vai niitä, jotka tekevät päinvastoin?

Kuutti nauroi.

— Pitäisikö siis välttämättä tehdä jompaakumpaa ja olla noin kauhistuttavan kaksijakoinen?

— Sanokaa minulle: Oletteko sellainen kuin nuo romaanienne kauhistuttavat, paheelliset, onnettomat ihmiset?

— En, rouva, he ovat paljon pahempia kuin minä, vastasi Kuutti hymyillen.

— Oletteko siis yhtä jalo ja suuri kuin runokuvitelmienne ruskoiset unelmat?

— En, rouva, ne ovat paljon parempia kuin minä. Minä en ole mikään erikoinen pahuudessa enkä hyvyydessä, olen ihminen vain. Mutta mielikuvituksessani tähtään inhimillisyyden äärimmäisille rajoille, äyräille. Sinne kiitää runoilija-ikäväni. En voisi ikinä tarttua kynään kuvatakseni vain sitä, mikä on. Elämä itse kuvaa jo sen meille täydellisemmin. Mutta suur-inhimillisyydestä, jossa ei ole eroa hyvän ja pahan enempää kuin onnen ja onnettomuuden välillä ja jonka taide yksin tavoittaa, siitä ei elämä tiedä mitään.

Kuutin tumma ääni oli saanut sisäisen paatoksen värinän.

He kävelivät hyvän aikaa äänettöminä kumpikin mietteissään.

— Lähtisittekö te kahville tai illastamaan? kysyi Kuutti, keskeyttäen äskeisen sävynsä ja koettaen nostaa keskustelua pinnalle.

— En, on jo liian myöhäistä. Mutta teille kyllä suosittelen kahvia viinan sijasta, virkahti Salme samalla keveällä äänenpainolla.

— Aina johdonmukainen! nauroi Kuutti. Mutta viinaa ei noin vain korvata! Vaikutus on aivan erilainen. Kahvi kovettaa, kuivettaa, tekee sielusta älyllisen voiman kimmoisen tanssilattian, se sopii keskustelu-ihmisille, lörpöttelijöille, sanomalehtimiehille, Voltaireille ja valistusfilosofeille, mutta minussa se juuri tappaa sen, minkä soisin itsessäni elävän, sen rajattoman, muodottoman, sen, joka ei ole porvarillisuutta. Viina, tuo vaahtoisa elämänneste, näettekös, se myllertää pohjamudan pinnalle, sekoittaa pahan ja hyvän, tekee ihmiseksi…

— Niin, ellei se tee eläimeksi, hymähti Salme. Ja Balzac'kin joi kahvia, saan luvan huomauttaa. Eikä hän kuivettunut sielullisesti eikä ruumiillisesti, vaan pöhöttyi, laajeni, pursuili muodottomasti ja nerokkaasti.

— Balzac'kin oli tavallinen arki-ihminen siinä mielessä, mitä äsken ajattelin.

— Mitä te sitten ajattelitte?

Kuutin kasvojen yli kulki epämääräinen puolittain ivallinen, puolittain surumielinen hymyn varjo.

— Jotakin, jota ei voi selittää, mutisi hän.

— Mikä siis mielestänne noin taiteilijan kannalta on ero porvarin ja taiteilijan välillä; tuo näkymätön ero, josta te taiteilijat aina ylvästelette?

— Hm. Kun porvari esimerkiksi tekee huonon näytelmän, on sillä suuremmoinen menestys laakereineen, esillehuutoineen, hopealusikoineen, kullattuine nuuskarasioineen, mutta kun taiteilija tekee keskinkertaisen näytelmän, on se täydellinen fiasko. Ja se on oikein. Niin sen pitää ollakin… Sillä meidän valtakuntamme ei ole tästä maailmasta…

— Mutta teidän, Oula Kuutti, täytyy luoda ihanteenne valtakunta tähän maailmaan, se, joka parhaissa teoksissanne häämöittää…

— Ette ole lukenut teoksiani, kun voitte noin puhua. Älkääkä lukekokaan. Sillä ne ovat huonoja kirjoja, Salme-rouva.

Salmelle kohosi kuin pala kurkkuun. Pieni hermovavahdus näkyi hänen suupielissään.

— Miten te taas olette ivallinen. Epätasainen mielialaltanne kuin nainen, äänsi hän. Te ette luota minuun, ette edes järkeeni…

— Antakaa minulle sydämenne ja minä luotan teihin!

— Miksi te puhutte sellaista, jota ette ajattele? Se on niin tuskallista.

— Miksi! Mikä minä olen teille? Vieras. En mikään, en kukaan. Millaisen soisitte minun olevan teille?

— Toivoisin ansaitsevani toveruutenne. Hyvästi.

He olivat pysähtyneet Salmen asunnon ovelle. Salme veti puuhkastaan esiin pienen hansikoidun kätensä.

— Suutelisin kättänne, joka on luotu suudeltavaksi, vakuutan, mutta en rohkene sitä tehdä viimeisten sanojenne vuoksi. Olette ankara liittolainen, vaativainen kasvattaja!

— Ja te kovakorvainen kasvatti.

— Hyvästi, kaunis kasvattajani. Koetan parantua!

Oula Kuutti kääntyi hitaasti takaisin. Ja hän suuntasi keskikaupungin hyörinästä askeleensa pienille ja pimeille syrjäkaduille, jotka johtivat köyhälistön kaupunginosiin.

VIII.

Oula Kuutista oli hauskaa harhailla näin iltamyöhällä oudossa kaupunginosassa outoja pikku kujia. Nämä kadut eivät olleet virallisen ilmeettömiä niinkuin nuo suuret komeat pääreitit. Ne elivät omaa salaperäistä elämäänsä. Noiden pikkueläjien akkunoissa myrtin ja oljanderin takana riippui tarinoita ja tapauksia; kallellaan olevat, harmahtavat portinpielet kertoivat ihmiskohtaloista.

Tämä puoli kaupunkia muistutti ihmeesti köyhälistön Montparnassea Parisissa, jossa hän aikoinaan monta vuotta oli vaellellut. Ja tuolla heloitti edessä valoinen, ihmisvilinään hukkuva tie, Helsingin rue de la Gaité, ilojen katu, monine kymmenine kahviloineen, elävinekuvineen, kaukasialaisine makeispuoteineen, tupakkakauppoineen, antikvariaatteineen. Ja kaikki houkuttelivat ohikulkijoita suojiinsa kilpailevien reklaamitulitustensa häikäisevällä, räikeällä loistolla. Ovet viittoilivat avonaisina. Ihmiset haastelivat namusia pureskellen portailla ja eteisissä rakkaudesta, politiikasta, päivän uutisista ja yön surullisista ja liika-alastomista salaisuuksista. Miehet nostivat kahviloista tulevat tytöt käsivarsilleen ja veivät pois mukanaan jonnekin suurkaupungin nimettömään hälinään; sinne yöpyivät he lopuksi kaikin, mitkä kasarmeihin, noihin keltaisen likaisiin, kammottaviin Bastiljeihin, jotka vielä vapauden aamunakin törröttävät paikallaan uhoten ilmaan lian, orjuuden ja eläimellisyyden sakeaa huurua, mitkä Sörnäisiin, Helsingin Montmartreen, sen apaashiluoliin, työn ja rikoksen kuumeisiin pesäpaikkoihin.

Se oli Oula Kuutinkin kaupunginosa. Hän oli valinnut asuntopaikakseen sen puolen kaupunkia juuri tuon elämän sakan vuoksi, joka siellä kuohui, saadakseen syöttejä kyllästymättömälle ihmisnälälleen, ja ollakseen samalla rauhassa ihmisiltä.

Oh, tätä suuruudestaan ja hurjista vallankumouksistaan huolimatta pakkosäännöillä ja lupakorteilla kutistettua aikaa! Oh, tätä pientä aikaa, jolloin ihmiset ryömivät taltutettuina, nöyriksi mankeloituina, kaaviloituina, kiltisti, lain ja pakkovallan vuoksi kiltisti, asumaan noihin surullisiin kaniinilaatikoihin, nukkumaan toistensa päällä, vieressä, alla, yllä! Kärsiä toistensa toraa, häiriötä, läjäyksiä, lapsenitkua, soiton ja laulun remakkaa valittamatta ja pidättyä itse ilmehtimästä elämää kuin määräaikoina ja määrätyllä tavalla, se oli sitä nykyaikaisen sivistyselämän kiitettyä kaupunkikulttuuria! Ja yhä pitemmälle siihen suuntaan vain mentiin, laumatyranniaan, laumaorjuuteen! Ja sitten sanottiin, että ihmiskunta riensi kohti ihannettaan! Vapauteen, jonka muoto oli vapauden rajoitus!

Siunattu renesanssi, jolloin sai rehellisesti viiltää vihamiehensä mahan auki kadun kulmassa, jolloin jokaisen, joka tahtoi elää, täytyi olla sankari, jolloin elämä oli iloista karnevaalia, yksilöllisyyden voittokulkuetta neron voimalla ja hengen uhalla! Se oli jotakin se, taiteilijoita, suuria personallisuuksia varten! Ja nyt! Hengen vaara oli jälellä, mutta sankaruus ja nerous oli pannaan julistettu. Tapahtui suuria maailmanhistoriallisia tapahtumia, eikä tapahtunut mitään. Minne mennä? Mitä tehdä? Odottaa. Ei mitään seikkailuja, ei mielikuvituksen uhkahyppyjä yksityiselämässä! Istu kamarissasi, odota, odota! Mitä! Sitä, että jotakin tulisi sisään ovesta. Sanomalehti, kirje, tuttava. Siinä ainoa seikkailu nälkäiselle sielulle! Tietää, mitä joku sanoi tai teki tai ajatteli! Tapasi, näki jonkun kadulla. Joku soitti ovikelloa, joku puhui jotakin. Vastasi itse jotakin. Siinä kaikki! Aina sama muoto. Se oli tuskastuttavaa! Näissä puitteissa kukki nykyaikaisen ihmisen sielunelämä täällä, sill'aikaa kun maailma paloi… Ja siitä piti ammentaa…

Sitä lajia oli liiaksikin. Olivat taas alkaneet käydä liikaa, rakentaneet maantiensä Sörnäisten kautta, Oula Kuutin syrjäisen kamarin läpitse, nuo tuhmat ihmiset! Mitä he tahtoivat hänestä? Ihmekö, jos tuli vähän kaavamaiseksi! Puhui ennen puhuttua. Ajatteli ääneensä muuta kuin mitä ajatteli hiljaisessa mielessään!

Kuutti oli tyytymätön itseensä. Joku epämääräinen tunnonvaiva näversi häntä. Mikä oli taas saanut hänet puhumaan tyhmyyksiä Salme Tammille! Mutta mitä hittoa heille sitten puhui! Miksi tulivat kuin papin luo? Eihän hän voinut ottaa heitä kaikkia ja kaikkea heissä yhtä vakavasti kuin he itse. Miks'ei ollut maailmassa enää iloisia, keveitä naisia? Kaikki filosofoivat, etsivät elämästä sisältöä ja järkeä, selvittelivät periaatteita, hoitivat yhteiskunnan ja valtion asioita. Mutta olihan Salme Tamm jo siksi vanha ja viisas, ettei hän voinut panna kaikkea niin tunnolleen. Lähteä Salmen kanssa Tahitin saarelle, sitä hän ei ollut koskaan ajatellutkaan. Tuon mielikuvan pakoretkestä nuoruuden ja kauneuden kanssa ikuisen kesän maahan oli aiheuttanut aivan toinen nainen, ei edes nainen, lapsi…

Mitä? Valittiko hän, ettei hänellä ollut seikkailuja, että elämän aines pakeni hänen käsistään? Sehän suorastaan tulvi hänen ylitseen. Mutta samalla tavalla aina, se se kiusasi! Sieluntunnustusten parhain kukkaistuoksu saattoi ajanpitkään kyllästyttää. Sitä oli ollut liiaksi hänen elämässään.

Mikä viikko tämä viimeinenkin! Onneksi oli se taas lopussa. Ja mitä oli siitä jälellä? Ei mitään. Tai oli kumminkin. Yksi ainoa kaunis hymy, sellainen juuri, jota hänen sielunsa kauan oli kaivannut. Mutta eikö sellainen korvannutkin kokonaisen elämän menetyksiä! Pieni Meri! Miten aurinkoiset silmät hänellä oli! Mikä elämä ja luonnollisuus koko olemuksessa! Ja miten koko huone oli syttynyt säteilyyn hänen astuessaan sisälle…

Kuutti hymyili omille mielikuvilleen hapuillessaan pimeässä porstuassa kotiovensa avaimenreikää. Ajatuksissaan astui hän sisään ja heittäytyi nojatuoliin viitsimättä edes sytyttää lamppua.

Ilmassa viipyi vielä jokin epämääräinen tuoksu Salme Tammin jäleltä. Kullakin naisella oli oma erikoistuoksunsa huolimatta siitä, että he nykyään olivatkin enää tuskin nimeksikään naisia. He olivat "tovereita", ystäviä, ymmärtäjiä tai ymmärryksen etsijöitä, yksinäisiä ja itsenäisiä niinkuin hän itsekin…

Kuutti heräsi mietteistään kovaan porstuasta kuuluvaan kolinaan. Samassa jyskytettiin ovelle vahvasti.

Perhana! pääsi hänen huuliltaan. Sitten hän naurahti katkerasti. Hän kiittämätön! Elämän seikkailuhan sieltä koputti hänen hyljätylle ovelleen…

Kuka se saattoi olla, näin myöhään? Mutta olihan hän kyllä tottunut kaikenlaisiin maailmanmatteihin, tilapäisiin hälyytyksiin jos jonkunlaisiin. Mikä kievari olikaan hänen huoneensa, mikä markkinakuja hänen sielunsa!

Hän ei hiiskahtanut.

Nyt soi epäkunnossa oleva ovikellokin levottomasti ja epätasaisesti rämähtäen yön hiljaisuudessa.

— Älä koetakaan teeskennellä, veliseni, poissaolevaa. Me näimme sinut. Avaa nyt hiiessä! Mehän täällä vain olemme!

Kuutti tunsi Pekka Tuiran äänen.

— Hei, Kuutti, avaa nyt hemmetissä!

Tuliliemen tuttavia, joita ei voinut tyynnyttää muuten kuin tekemällä heille mieliksi.

Vitkastellen raoitti Kuutti ovea.

Pekka Tuira työntyi sisään koko voimallaan tuupaten edellään pulleaa ja vastahakoista toveriaan.

— Tää on vain Miihkali, Miihkali Untonen. Ovathan herrat nähneet toisensa joskus? Tää on hyvä mies tää Untonen, vaikka vähän arka. Sanoi, ettei sovi tulla näin myöhään häiritsemään suurta taiteilijaa. Me nähtiin sinut äsken, kun tulit kotiin. Eihän me muuten oltais tultukaan. Nuorella miehellä saattaa aina olla seuraa, naisia ja sen semmoisia. Entäs sitten sinulla, joka olet sellainen Don Juan, ja naisten paavi! Sanoin tässä juuri Miihkalille, että ellei sinua oltais yksin nähty, niin ei tiedä vaikka omat akkamme siellä tavattaisi. Siellä ne hyppäävät runoilijan puheilla koko Helsingin naisväki. Runouteen meneviä hepsakoita ovat. Tämä vaan poika vakuuttaa, että hänen akkansa siell'ei ainakaan ole, hän kun pitää puoliskonsa aina reikelilukkojen takana. Vanhanaikainen mies tämä Miihkali, muuten hyvä, oikein hyvä poika.

Viinaveikot vetelivät taskuistaan erinäköisiä ja -kokoisia puteleja.

— Näätkös, näätkös, mitä meillä on? rupatteli Tuira. Harvinaista tavaraa vai mitä? Tämä on 200 mk. pullo! Tämä 90 mk tämä ottinki! Oltiin tuolla puolimatkan krouvissa, sinä tiedät, ja tää Miihkali rupesi juottamaan siellä aivan joutomiehiä ja heittelemään rahojaan kuin hullu. Näin Helsingin matkalla, tietäähän sen! Oli siellä kaksi taiteilijan alkua tai mitä lievät olleet. Tää Miihkali on vähän heikko taiteilijoille. Keitäs ne taas olivat? Sei — Sei —

— Seipi.

— Niin ja Vaskio, jolla oli päässä paitsi viinaa joku tekemätön keksintö ja maksamaton vuokra. Ja tää Miihkali kirjoitti paikalla shekin ja sanoi, että siin'on, poika! Ja höyryä lisää! Ja kyllä sitä tulikin. Minä silloin sanoin minä, että top! Mitä näitä maitopartoja voitelemaan! Jos tahdot juottaa oikeaa taiteilijaa, oikeaa neroa, niin mennään Kuutin luo. Siinä on oikea mies. Tää vähän arasteli, mutta tässä nyt ollaan. Tää Miihkali ihailee sinua kuin Jumalaa. Tärisee poikaparka ihan. Onko sinulla korkkiruuvi ja laseja! Kas vaan. On tietysti. No hei, pojat! Tuira ryyppäsi pitkän kulauksen ja alkoi rallattaa:

"Ta-la-pakan Nikolain sen kaunihin kesän siellä linnassa olla pitää…"

— Olepas nyt siivolla, Pekka, kielteli Kuutti. Herra Untonen ei siis asu Helsingissä? Olette vain matkalla? kysyi hän sitten kääntyen Untosen puoleen.

— Mie oon ain miss sattuu, miss ahväärit kulloinkin vaatii, vastasi puhuteltu.

Hänen jäntevät kasvonsa muodostivat omituisen vastakohdan raskaalle, muodottomalle ruumiille.

"Kun lehti on puussa ja ruoho maassa ja heilillä nuori ikä…"

— Älä laula, kuoma, pyyteli Kuutti Tuiraa.

Ja Untonen kuiskutti hänen korvaansa:

— Oo toki ihmisiksi nyt, kun meitillä kerran on se suuri kunnia, että herra runoilija suvaihtee…

— Ei tästä Kuutista ole väliä, keskeytti Tuira lyöden häntä olalle, hän on hyvä mies ja vanha kampraatti. Mutta eihän minun tarvitse laulaa, voinhan minä puhuakin, myönteli hän sitten hyväntahtoisesti. Sinä, Miihkali, et tiedäkään, miten läheisiä me ollaan! Koulutovereita ja perhe-ystäviä ja kuka ties sukulaisiakin. He he. Kuule, Kuutti, sano suoraan, sinunko tähtesi se rouvani minut jätti? Niillä oli aina vähän sellaista niinkuin pientä vispilänkauppaa keskenään, noilla kahdella. Ota pois hänet, jos kelpaa, minä annan mielisti, aivan mielisti. En ole mustasukkainen. En sinulle. En ole ansainnut niin hienoa rouvaa, tiedän sen hyvin. Koko Suomen maassa ei ole muuta kuin kaksi nerokasta naista. Toinen on… kuka hemmetissä se nyt onkaan… en jaksa muistaa. No se nyt on sama. Pää-asia on, että toinen niistä on minun rouvani, entinen rouvani. Sen todistaa vaikka tämä Miihkali, jota rouvani myös rikastuttaa joka hetki. Eikä hän ole vain liikenero, mutta muutenkin. Te kaksi sovitte toisillenne. Minä oikein toivoisin, että sinä, Kuutti, olisit syy meidän eroomme.

— Ole nyt hupsimatta. Puheessasi ei ole pontta eikä perää.

— Hohhoo. Se olisi surullista, huokasi Tuira kulauttaen kurkkuunsa melkein täyden vesilasillisen konjakkia. Asia on sitten vaarallisempi, kuin mitä luulinkaan. Hän vehkeilee sitten sosialistista puoluetta vastaan ja hän on vaarallinen vastustaja. Piru soita, jos asia onkin niin! Mutta ei, hän ei voi, ei uskalla, hänen kävisi itsensäkin hullusti silloin. Meillä on sittenkin ikiside toisiimme ja sosialismiin.

— Jos se side ei ole aate eikä rakkaus, on se siis joku rikos! Se sitoo ikipätevästi. Teillä on ehkä joitakin yhteisiä konnankoukkuja takananne, joku puoluesalaisuus, valtiollinen häväistysjuttu puoluetarkoituksessa omallatunnollanne, pankkiryöstö tai sen semmoinen kolttonen! pilaili Kuutti.

— Hi hii, mitä tuo Kuutti puhuu! Siinä on sitten humoristi miehekseen. Jos joku muu puhuisi noin, joutuisi hän hirteen, mutta kaikki tietävät, että sinä aina lasket leikkiä, ja minä sen etenkin tiedän. Tää Oula Kuutti on aivan vaaraton mies, hyvä mies, Miihkali, muista se, ei koske politiikkaan, ei yhtään. Siksi minäkin, puolueakutaattori voin vapaasti olla ja puhua hänen kanssaan. Hän on villi. Mutta taiteilija kun on, niin olkoon se hänelle suotu, Kuutti on suuri ihminen. Hänessä ei ole mitään pientä, Miihkali! Niin, Kuutti, jos sinä vain joskus tarvitsisit tällaisen vaivaisen madon ja matkamiehen, tällaisen roskan apua, antaisin vaikka henkeni puolestasi…

Tuira tuli liikutetuksi omasta jalomielisyydestään ja pyyhkieli silmiään.

— Anna minun puhua, tenäsi hän Kuutille, joka yritti päästä väliin. Sinä et luule, että muistan, kuinka hyvä olit minulle kerran, kun kaikki minua sortivat. Kyllä Pekka Tuira muistaa. Voin kertoa tälle Miihkalillekin. Minä olen torpparin poika, näes, ylioppilaskin, niin, olin kerran. Hairahduin aikaisin näihin klasin nautinnoihin. No, kerran sitten humalapäissäni panttasin huonetoverini arvoesineet ja lähdin sitä tietä maalle kohmeloani parantamaan. Siitä nousi hälinä. Minut varkaana erotettiin kunniallisten ihmisten piiristä ja yliopistolukuni katkesivat. Hammasta purren silloin vannoin vielä kerran näyttäväni näille ahtaan porvarismoraalin nuuskijoille. Sanoivat: Tuirasta ei tule mitään, hampuusi tulee. Menin konepajaan tavalliseksi työmieheksi, liityin sosialisteihin. Toverit eivät edes tervehtineet minua, saakurit, ei muut kuin tämä Kuutti, joka silloin oli nuori insinööri. Älä keskeytä nyt, Kuutti. Annas kun puhun! Niin, hän auttoi minua joka suhteessa eteenpäin. Ja ei ole hänen syynsä, jos en ole menestynyt. Miksi en pysynyt konepajassa? Kirjatieto oli pilannut minut ja taas jouduin kirjatyön alalle, sanomalehteen. Meidän puolueessa oli siihen aikaan puute senkaltaisista käsityöläisistä, he he. Mutta koneen ääreen minun olisi pitänyt jäädä. Minä rakastan tehdasta. En ikinä olisi jäänyt aurankurjen ääreen, niin torpan poika kuin olenkin. Jo lapsena tunkio ja aurinko ja hevosenhännän huiske inhoitti minua. Isä katseli minua aina kuin jotakin väärää käenpoikaa pesässä. Topi Outari, tiedättehän, joka ennen aikaan vaelteli kolportöörinä, sanoi minulle kerran lapsena, mutta muistan sen vielä, että ihmisen täytyy olla hyvin puhdas ja synnitön kestääkseen aurinkoa, puhdas sisäisesti ja ulkonaisesti! Hän saarnasi kuin paras pappi jo silloin: "Poika, olet paheen myrkyttämä, synnin hedelmä kasvaa sinussa salaa. Tule ulos siitä pimeyden luolasta, mihin pahe on sinut kytkenyt. Tule ajoissa! Katso aurinkoon, kestä aurinkoa! Aurinko ei siedä alkoholia suonissa, eikä tehtaan nokea otsalla, ei rahan himoa sielussa eikä irstautta ruumiissa." Ha, Ha. Minä valitsin viime mainitut ja hylkäsin auringon. Jaa-a. Vaikka minä hetkenä minusta olisi tehty ja tehtäisi vieläkin maailman rikkain tunkioneuvos, en huolisi tuota arvoa. Jos jaettaisiin multakokkareet tasan ihmisille, lahjoittaisin pois omani. Ja sanoisin, jauhakaa minut ennemmin vaikka nuuskaksi tehtaissa! Automobiilin katku haisee nokassani paremmalle kuin kauneinkaan kukkanen. Minä olen teoriassa intohimoinen tehtaalainen, siksi olenkin tehdastyöläisten akutaattori.

— Pekka parka, virkahti Kuutti, olethan sinä nähtävästi aivan väärin ymmärtänyt akutaattorin virkasi, tehtaan sortovaltaahan sinun pitää korostaa, eikä tehtaiden siunausta, minun ymmärtääkseni.

— Hm. Et sinä näitä asioita ymmärrä. Eikä sinun tarvitsekaan. Sinä ymmärrät jotakin muuta, joka on paljon tärkeämpää, nimittäin, että siivo käytös ei ole mikään siveellisyyden mittapuu, ei ole koskaan ollutkaan. Ihmisyyden rajat ovat suuremmat. Ja nerot ovat olemassa juuri noita rajoja avartaakseen, siksi on heidän seurassaan helpompi hengittää. Katsos, tämän kaiken minäkin ymmärrän, Kuutti, en ole niin suuri sika kuin miksi sinä luulet minua. Sitäpaitsi muistan, miten korjasit ensimäiset artikkelini, sinä olet opettanut minut kirjoittamaankin.

— Ja sinä olet opettanut minut juomaan. Terve mieheen!

Kuutti kohotti lasiaan.

— Minä kiitän tässä sinua, ja sinä soimaat minua!

— Päinvastoin. Kiitän sinua minäkin. Juominen on kirjailijalle yhtä tärkeää kuin oikeinkirjoitus. Se on sielujen sisälukua. Etenkin yhteiskunnallisessa elämässä, pohjoisessa maassa, umpimielisen kansan keskuudessa ovat ihmiset kaikki kuoressaan. Samanlaisia kuin munat. Ei voi päättää, mikä sikiö piilee niiden sisällä. Toisissa on käärme, toisissa kyyhkynen. Vasta viina paljastaa totuuden. Kaiken sen kurjuuden uhalla, minkä se on maailmaan tuonut, siunaan viinaa — kippis.

"Kär-kölän piki-pojat. Kär-kölän piki-pojat, Kär-kölän piki…" alkoi Tuira jankata yksitoikkoisen rallin tahtiin.

— Pekka, muista missä ollaan, varoitti Miihkali, joka koko ajan oli pysynyt vaiti. Ole hiljaa!

— Ole itse! Kun minua nyt laulattaa, niin laulan ja sinä saat kuunnella Miihkali. Tää Miihkali kuule, Kuutti, on rahakas mies, mutta luonteeltaan ei mikään kapitalisti. Hän halveksii rahaa, antaa mennä niin että hih vaan…

"Nuor vaimoni sai poikasen, saakuri!"

— Pekka!

Tuira oli äkkiä kesken lauluaan sulkenut silmänsä ja samassa tuokiossa hän jo kuorsasi. Untonen oli noussut ylös.

— Mie pyyvän herra runoilijalta nöyrimmäst anteeks miu toverin puolest. Eiha hää mittää…

— Ei tee mitään. Painakaa puuta. Kyllähän Pekka tiedetään.

Kuutti tarkkasi lähemmin Untosen kasvoja. Ne olivat pohjaltaan kauniit ja miehekkäät, mutta kantoivat jonkinlaisen villin hävityksen jälkiä. Rasvaan veltostuneiden ja jälleen eloon ruoskittujen hermojen kamppailu, tahdon ja vaistojen sorto oli uurtanut niihin paljon personallisia piirteitä, jotka tekivät hänet erittäin huomattavassa määrässä itsensä näköiseksi.

— Työ kahotta minnuu, herra runoilija, varmaan halveksien, kui johonkii mammonan palvelijaan, tyhjään rähjääjään, mut ymmärtäkkää minnuu, työ joka ymmärrättä ihmistä. Miekin oon tavallain luoja tai ainakin pyyvän siks tulla. Omalla tavallain. Myönnän suoraan, oon päättäny tulla rikkaaks, ansaita. Sentähen että tahon luoa elämää, hommaa, ilon kohhuu ympärillein. Mut mie oon niin kummallisest tehty immeinen, että sitä varten tarvihen syntii, synnin tuntoo. Sitä mie kokkoon näin matkoill varastoon. Ei muut, ku ajan piilill koht yötä, summuu, tuulta, lyhyn välkettä ja tuntemattomii tulen läikkii ja koht seuraavan päivän kamalaa krapulaa, siks kunnes oikein kirvellöö ylt päält. Nytkii, niin polttaa tuoli tunnoss. Hyvä merkki… Se on merkki siit, ett ensviikko tuo heelmällisen saon. Sekin tyttö, se stutentska, jonka kanssa taas oon olt, on tult kalliiks. Rahan roskaa on mänt. Polssi, 90 markkoo ottink, vähä silkinsipsuu siihen tykö… Mut ei hää frouvalt sitä ryöstänt. Myö oltiin täss viime viikoll frouvan kanss Pietarissa, miull on frouva, ja hää sai siell kaikki, minkä vain silmä otti, puuan, muhvin, ehta nahkaa, ei muuta kuin valita vaan. Ei mittää valittamista, ei mittää! Miu frouvallain pittää ain olla yllin kyllin, ja miull ittelläin aina seittemänsattaa lompukassa. Se on periaatteeni. Nyt olen tuhlant tällä reissull kaheksan tuhatta, se merkihtee, että ens viikolla tienaan kaksin verroin tuon summan. Siin ei auta mikkää. Miull on systeemi, joka ei viel koskaan oo pettänt: ensin teen syntii, sitten murjotan ja sill aikaa kun murjotan, aattelen, keksin. Istun lenstoolissa. En liikahakkaan. Aattelen vaan, tahon. Ja minkä mie oikein tahon, se tapahtuu. Oon, nähkääs, psykolooginen liikemies. Aattelen, ja ah vaarit tulloo aivan syllii. En ehi niitä, ne ehtivät minnuu, niin että täytyy olla vain pois torjumassa päin. Tuonnoin tarjottiin miull viiskymmentätuhatta markkaa, ei muuta kuin ota pois, ku ostat kaikk perunat näiltä seuvuin. Ryssille menisivät. En tiiä, en taia tällä kertaa. Asia on vielä avoin. En oo sentään niin ahne. Enkä ihteäin varten rahhaa muutenkaa kerrää. Mie halveksin rahhaa. Oon sanonut sen Pekalle, Pekka on nähnt sen ja se on totta. Mie kärsin siit, a muut nauttivat. A tulloo pöytään kymmenen kaunista likkaa, tulloo janoisii, nälkäisii, mitäs muuta kuin pöytä korreeks vaan, mie maksan! Hyö syövät, juovat, mie maksan. Hyö nauravat, tanssaavat, miu syömmein itkee. Mie kärsin. Mut tuhlaus on ponnahuslauta miu tarmollei. A kaikk männöö. Tulloo paha olla, tyhjyys, köyhyys. Mitäs muuta ku ala hankkia uutta. Lompukass pittää olla aina seittemänsattaa seisovaa, juoksevaa. Ei auta. Ja frouvall myös turkit, silkit. Ei auta. Ala uuvestaan tienaamaan! Miull on periaatteita!

— Taiteilijan periaatteita nuo.

— Niin, just niin. Siks mie taiteilijoist tykkäänkii. Hyö ymmärtäät. Herra taiteilija, jos miull joskus olis se suuri kunnia ja onni tarjota jotakin… Pöytä korreeks, ruokaa, juomaa, muut en mie voi… Niin olis se suuri onni ja kunnia… Mie kiitän täst kunniast. En taho enemp häiritä tällä kertaa. Pekka, Pekka!

Miihkali Untonen oli jälleen noussut tuoliltaan ja ravisti Tuiraa kauluksesta.

"Nuor vaimoni sai poikasen, saakuri"… tolkutti Tuira unenpöpperössä silmänsä aukaisten ja leveän hymyilyn levitessä hänen kiiltäville poskipäilleen.

— Osaatko sinä unkarilaisia lauluja. Niissä on vasta tulta ja tulikiveä…

— Oo nyt hihkumatta. Nyt lähtään. Piili oottaa.

— Perhana! Huomenna täytyykin olla reilassa. Valtiotoimet odottavat.

Tuira kömpi äkkiä valveutuen seisaalleen.

— Oletko sinä Kuutti kuullut viimeisiä politiikka-salaisuuksia? jatkoi hän. Mitäs sinä tietäisit! Ne hoidetaan kaikki sosialistein neuvostoista nyt. Joo. Muodostetaan suomalainen sotaväki, sosialistien punainen kaarti, ymmärrätkös, yhteiskunnallinen taistojärjestö, ei valtiollinen. Pakotetaan porvarit asevoimalla suostumaan. Luodaan uusi maa ja uusi taivas. Ulkovaltiolliset taistelut ja kysymykset ovat vanhanajan jätteitä, joilla ei ole mitään merkitystä enää. Yhteiskunnallinen järjestely on kautta maailman päivänkysymys, se ratkaisee kaikki muut, sodankin. Sitä tietä tulee veljeys, rauha, kaikki hyvät. On alkanut jo tulla. Venäläinen veli ei sorra suomalaista. Venäläiset vänrikit meitä opettavat. Kaikkein ensiksi karkoitetaan nälkä, avataan kiväärin perällä möhömahojen aitat ja annetaan sille, keltä puuttuu. Luokkataistelu on nyt kehittynyt sille asteelle, jolloin sen jatkamiseksi onnelliseen tulokseen on käytettävä väkivaltaa ja tarvittaissa aseellistakin voimaa. Tällaisten toimenpiteitten avulla pakoitetaan elintarpeita salaavat porvarit antamaan kätkönsä kansalle. Mutta teidän ei tarvitse pelätä, kumppanit, ei kenenkään kunnon ihmisen. Ainakin tulevat Pekka Tuiran tulevat sotajoukot aina käyttäytymään ritarillisesti päällikkönsä ystäviä kohtaan.

Tuira löi mahtavasti rintaansa:

— Nähkääs, Tuira reppusherra, Tuira palttojen panttaaja, Tuira — hän laski sormillaan — Pikipietari, Supisuutari, Voinlappaja, Täintappaja, Vähä-Hans, on nyt Suomen sotaherra.

— Älä nyt löpise ennää turhia, hermostutat herra taiteilijan, lähetään nyt, kiirehti Untonen.

— Tämä on ihkasen ilkistä totta, intoili Tuira, vaikka luulette minun puhuvan pehmosia. En ole niin humalassa kuin miltä näyttää. Kuule, Kuutti, sopotti hän tälle korvaan, älä puhu siitä sentään Salmelle! Kuka heidän tietää virolaisten. Vaikka olisivat vakoilijoita. Ei koskaan voi olla varma, ei omasta vaimostaan. Ja tuolla naisella on valtio vehkeilijän vaistoja…

— Piili oottaa. Tuutaa jo! karjasi Untonen Tuiralle.

— Tullaan, tullaan, haasteli Tuira kynnyksellä. Mutta muista, Kuutti, Pekka Tuira ei koskaan unohda hänelle tehtyä hyvää — eikä pahaa. Kyllä Pekka muistaa, vaikka ei luulla…

Ovi sulkeutui yöllisten vieraiden jälkeen pitkällä vinkaisulla.

IX.

Ihminen! Ihminen! Niin rakas hänelle kaikessa kurjuudessaan!

Mutta sittenkin! Millaisia loiskärpäsiä nuokin molemmat! Saastaa! Saastaa! Siihen ei koskaan tottunut. Kuutti työnsi akkunan auki, niin että raitis yöilma pääsi virtailemaan hänen kuumille ohimoilleen. Katot ja katukivet kiiltelivät märkinä tuolla alhaalla sumuisessa yössä sinerväin lyhtyjen himmeässä valossa.

Kuin kuoleman valtakunta oli maailma! Kelmeitä, alastomia ruumisröykkiöitä vain puuttui noilta kaamean manalaisilta kujilta. Puuttuiko? Ei. Tuo sinikajastus oli miljoonain syyttömästi murhattujen haamujen infernosähköä… Heidän rauhattomat sielunsa vaeltelivat nyt kaikkialla merillä ja mailla, kojuissa ja palatseissa etsien oikeutta ja kostoa. Ne veivät ihmisiltä yöunen ja päivien rauhan, ne painoivat painajaisina kaikkien rinnan päällä: Sinäkö minut murhasit?

Huu! Kuuttia värisytti. Eikö tunkenutkin haaskan haju hänen sieraimiinsa? Vai oliko se vielä noiden hajautumistilassa olevien sielujen löyhkää, joita hän äsken oli kosketellut?

Olisihan niihin pitänyt tottua! Tuollaiset rappeutuneet henkiset elimistöt, tyhjäntoimittajat, elämänarvojen ala-arvoiset puotipojat, tunteiden tiskimiehet, olivat jo kauan olleet hänen jokapäiväistä ravintoaan. Niitä oli hän syönyt kuin ostereita herkuttelevaan ihmisnälkäänsä. Niistä löysi aina jotakin. Paheellisuuden seasta kuulsi usein esiin avuttoman ihmislapsen elämän tragiikka tai luonnonvoimainen tahto, joka keskellä ennen tehtyä raivasi itselleen villejä oikopolkuja.

Mikä olikaan tuon eilisen tilapäätuttavuuden nimi? Tuon maalaismestarin? Taisi unohtua. Mutta itse miehen hän kyllä muisti. Särkyneen viuluniekkaunelman sirpaleista oli hän alkanut rakentaa viuluja, hyviä viuluja, korjata vanhoja… Mutta hän ei koskaan tahtonut tehdä niitä täydellisiksi, vaikka olisi osannut. Hän olisi tahtonut olla hyvä viulunsoittaja, mutta hän ei tahtonut olla hyvä viuluntekijä. Paraimmille soittajille kätki hän soittokoneeseen muille huomaamattoman vian, pienen laskuvirheen tallan paksuudessa tai kopan suhteissa. Sillä hän ei olisi voinut elää sitä päivää, jolloin joku olisi soittanut niinkuin hän itse oli unelmoinut. Ja tuon hän tunnusti kuin lapsi — itkien ja ryypäten. Tämä oli tietenkin mielikuva, jonka hänen itsesäilytysvaistonsa oli keksinyt sen seikan lohdutukseksi, ettei hän voinut olla hyvä viuluntekijäkään ja että hän ilmalinnastaan oli pudonnut maan päälle leikatuin siivin… Eikö tuon halpamaisuuden ihantelun takana nyyhkyttänyt särkyneen ihanteen rakkaus… ihmisen kaunein kaipaus… olla täydellinen…?

Kymmeniä, satoja samanlaisia kuin Untonen ja Tuira oli Kuutti myös tavannut. Onnettoman Suomen shakaaleja ja rikkaiden pöydältä putoavien murujen nöyräselkäisiä nuolijoita! Korttipelurina rautatievaunussa alkanut, huoneustovuokraajana keinotellut Untonen ja naisten, puolueiden juomarahoilla päättömästi politikoiva Tuira, kansallisen häpeän ja vaaran surullisen kuuluisat liehtojat, sellaisiako olivat tosiaan hänen vieraansa? Seurusteliko sellaisten kanssa rankaisematta! Oliko ihme, jos Salme Tamm huomautti siitä, että häntä itseään luultiin samanlaiseksi. Jumal'avita! Sitä hän ei ollut. Suvaitsevaisuus, joka johtui hänen sieluntutkija-ammatistaan, ei ollut samaa kuin hyväksyminen. Eikö ollut jo aika osoittaa sitä? Runoilijan täytyi ratkaisevan hetken tullen esiintyä kansansa omanatuntona ja näyttää, että tämä omatunto ei ollut mätä. Ei vain kuvailla elämää, vaan ottaa myös kanta sen ilmiöiden suhteen! Julkisesti, avoimesti. Tällaisessa siveellisessä haaksirikossa ei ollut enää oikeutta pitää omaatuntoaan niin laveana kuin lavea tie ja sen ääntä yksityisasianaan, niinkuin hän jo kauan oli tehnyt. Ollut myönteinen kaikille, valehdellut sisäisen koskemattomuuden oikeudella, oman yksinäisyytensä tunnossa, ihmisrakkaudesta ja mahdollisesti myös vähän — ihmishalveksinnasta. Salme Tamm oli siinäkin oikeassa, niinkuin muussakin, mutta hän ei ollut oikea henkilö "huonosta seurasta" huomauttamaan, hän, Pekka Tuiran rouva. Tai ehkäpä hän juuri oman eronsa pohjalta oli nostanut pesäero-aatteen ihmisten ja ihmisten välillä niin korkealle. Oh, hänen olisi silloin pitänyt erota vielä pari kertaa, jotta elämän tuska ja ihmisten pahuus olisi ruoskinut hänet hellemmäksi ja ennakkoluulottomammaksi…

Hänellä, Kuutilla, oli mielestään oikea ennakkoluulottomuus ja oli oma kantakin, mutta tämä totuudenrakkaus oli vain työntänyt hänet ulos puolueista ja hankkinut hänelle selkärangattoman ja väliäpitämättömän maineen. Se väärä mielikuva oli lyötävä kuoliaaksi, kerta kaikkiaan!

Oula Kuutti säpsähti erästä muistikuvaa, joka äkkiä salaman tavoin välähti läpi hänen aivojensa. Mitä oli Tuira poistuessaan puhellut? Järjettömyyksiä! Humalaisten aivojen houreita varmaankin. Tai kuka tiesi! Tällaisena aikana oli kaikki mahdollista, sisällinen kansalaissotakin. Mutta se oli jotakin hirveätä. Ase kädessä: sosialistit porvareita vastaan ja päinvastoin, porvarit ja sosialistit venäläisiä vastaan, venäläiset sosialistiveljien avulla Suomea vastaan, kaikki kaikkia vastaan, sekasortoisessa temmellyksessä, luonnottomissa yhteenliittymissä, valtiollisten ja yhteiskunnallisten etujen ja utopiojen ristiriitaisessa aallokossa, germaanilaisen ja slaavilaisen tykkitulen yhä lähenevässä jyrinässä. Mikä kaamea teurastus!

Se oli estettävä. Rauhanliiton kehoitus oli sittenkin kirjoitettava ja lähetettävä liikkeelle, mutta laajemmassa ja suuremmassa mielessä kuin miksi se oli suunniteltu. Tähän asti se oli tarkoitettu kohdistumaan pääasiassa Linna-puoluetta vastaan, joka lähinnä valmisteli kotimaista suojeluskaartin kokoamista, pääasiassa venäläisten sotajoukkojen tihutöitä estääkseen, mutta jonka valtiolliseen ohjelmaan sisältyi myös yleinen asevelvollisuuspakko, oma suomalainen sotaväki.

Yhdeksi rauhanliiton kehoituksen allekirjoittajista oli pyydetty Kuuttiakin ja samalla sorvailemaan sen muotoa. Mutta tähän asti oli hän viivytellyt lopullista vastaustaan, vaikkakin hän myönsi periaatteessa hyväksyvänsä asian. Sota kuului menneen ajan, rauha tulevan ajan valtiosääntöihin. Tietysti tuli Suomen mieluummin olla ensimäinen uuden ajan järjestelmässä kuin viimeinen vanhan murhavaltaisen systeemin valtioista. Kun Suomi tähänkin asti oli säilynyt rauhan valtiona, niin nytkö se juuri, ikuisen maailmanrauhan kynnyksellä asestaisi itsensä! Pysyvää, vanhanaikaista asevelvollisuutta vastaan hän oli kokonaan. Uudenaikainen ruumiillisen työn asevelvollisuus tai jotakin muuta senkaltaista pakollista valtiopalvelusta voitiin mahdollisesti ajatella sijalle. Mutta tilapäisen suojelusosaston suhteen olisi hän rauhanaatteessaan kernaasti tahtonut sovitella. Ja vapaa Suomi, tohtorin elämän-aate, se oli hänenkin rakkain unelmansa! Siitä syystä, ja muistakin, hän ei tahtonut kirjoittaa tohtori Linnaa vastaan, niinkuin tämä kerran oli tehnyt häntä itseään vastaan. Se olisi saattanut sitäpaitsi näyttää kostotoimenpiteeltä. Ja kaikesta muusta häntä saatiin epäillä, mutta ei halpamaisuudesta, ei vihasta, jotka olivat koston siittäjät. Hän oli mahdoton vihaan. Hän saattoi ainoastaan poistaa jonkun ihmisen elämästään, ottaa itsensä pois… Ja Pentti Linna ja hän eivät kumpikaan olleet ikävöineet toistensa seuraa vuosikausiin. Kuin salaisesta sopimuksesta olivat he välttäneet tulla toisiaan lähelle. Kuluneella viikolla olivat he kuitenkin tavanneet toisensa. Olivat haastelleet mitättömiä ja eronneet pian ja kuitenkin hiponeet läheltä kummankin sydämen-asioita. Kaarinasta oli lausuttu pari sanaa. Pentti piti sisarensa politiikkaa, ja sisartaan ylipäänsä sairaloisena ilmiönä. Ihmetteli, että Kuutti uskalsi hänen huostassaan pitää tytärtään, joka oli hemmoiteltu ja vähän turmeltunut tyttö. "Ja mekö turmeltuneet siis paremmin mielestäsi sopisimme hänen kasvattajikseen?" oli Kuutti piloillaan kysäissyt. "Kuka hyvänsä paremmin kuin Kaarina", oli tohtori vastannut. Niin, tohtori ei pitänyt sisarestaan, sen muisti Kuuttikin ennestään vanhoilta ajoilta. Miten hän silloin sydämessään oli pitänyt Kaarinan puolta! Liiankin paljon.

Nuorena ylioppilaana oli hän käynyt sisarusten kaupunkikodissa kahden lempeän silmän ja kahden oven raosta häilähtelevän vaalean palmikon vuoksi. Kaarina oli hänen ensimäinen rakkautensa. Jos siitä olisi tullut tosi, olisi kaikki ollut toisin nyt… Tuo jos muodosti vieläkin eräänlaisen aran kohdan hänen muuten niin parkitussa sielussaan. Hän ikäänkuin pelkäsi sitä, arasteli Kaarinaakin, vaikka niin monet ulkonaisetkin syyt nyttemmin olisivat antaneet aihetta olla hänen lähellään. Hän arasteli myös julkisesti liittyä hänen aatetoverikseen. Ehkä siksi, että Kaarinalle naurettiin julkisuudessa, ehkä myös siksi, että Kaarina oli nainen. Mikä raukka hän oli!

Kuutti sulki akkunan, kiersi lampun sammuksiin ja heittäytyi vuoteelleen. Mutta uni oli kaukana hänen silmistään.

Ovi pikku eteiseen oli jäänyt auki ja pimeys näytti vyöryvän siitä sisään kuin suuri summaton matto, pelottavana, uhkaavana, pyytäen viedä jonnekin tietymättömiin, livettäen jalkaa kuin oman sydämen tuntematon, ijäti vierivä pohjavirta. Tulevaisuuden olematon itu-elämä, menneisyyden unimaailma, kaikki virtasi ohi, työnsi, veti… Näytti omaa kuvaa: tämä olet sinä, ja tämä, ja tämä! Minäkö? En minä. Uneksinut olen. Uneksinut ja uneksin vielä. Kuka olen minä? En kukaan. En tunne itseäni. Asumattomat erämaat tuijottavat yhä tuolta sieluni pohjalta täynnä yllätyksiä. Mitä minä tahdon? Mitä ajan takaa? Sitä, mitä en koskaan saa, en voi saada kiinni, en tässä elämässä enkä tulevassa. Ja mitä tahtovat muut minusta? Sitä mitä minulla ei ole antaa. Repelöivät, etsivät, näykkivät, niinkuin minä muita…

Mitä olikaan tuo hullu Tuira sanonut hänestä? Naisten paavi! Uh! Se oli rumasti sanottu. Maailma ja ihmisten sielut olivat siis joka kohdalta tulvillaan vääriä unelmia. Kuka jaksoi taistella niitä vastaan. Uhmata niitä kernaammin. Mutta olla kärsimättä niistä, se oli vaikeampaa.

Mitä olikaan hän saanut naisilta? Ei mitään. Mitä ottanut heiltä? Ei mitään. Ei aina edes heidän tarjoamaa ystävyyttään, puhumattakaan muusta. Ja sentään oli heidän lukunsa legio. Kaikki todisti häntä vastaan.

Kiittämätön, kiittämätön! kuiskasi ääni jossain lähellä. Huone puhui…

Pimeyden keskestä viittoi haamuja, kurkoitti valkeita käsiä, ennen olleiden, siitä tulleiden ja menneiden varjoja…

Miksi vain naiset kummittelivat? Miksi ei koskaan miehet? Ei edes nuo, jotka väliin olivat säikähdyttäneet hänen syvimmät elinhermonsa, jotka kelluivat elämän meren pinnalla kuin muodottomat mädäntyneet haaskat, luonnottomasti pöhöttynein päin ja jäsenin!

Varvara, miksi sinä minua yhä seuraat? Päivin en sinua muista, mutta yöllä näen sinut aina unissani. Ja valveillakin. Näen silmäsi joskus niin lähellä, että hätkähdän, niin lähellä kuin ei koskaan elämässä. Ne päilyvät suurina ja kummastelevina kuin mustat ulpukat Tuonen joella. On kuin ne ijäti kysyisivät rajan takaa: miksi, miksi? Hyvä Jumala! En osaa sinulle vastata. Sinun täytyy ymmärtää. Nähdä minut samoilla silmillä kuin silloin kohdatessamme. Silloin katsoit minuun niinkuin jalo rotueläin katsoo alkurumikkoon, etelän täyskypsä, kultainen hedelmä Lapin hedelmättömään vaivaispensaaseen. Tai ehk'et tiennyt sitä edes itse. Sinä rakastit minua. Parempi olisi ollut, ettet olisi sitä tehnyt. En ansainnut sinua. Sinä olit liian valmis. Sinä olit tyyni, ehjä, sopusointuinen ja sinä toit taistelun, ristiriidan ja särkeymyksen elämääni. Sinä teit minusta kirjailijan ja siksi tultuani jätin sinut. En voinut muuta. Erotin sinut pois myrskyisen elämäni erheistä. Minun levoton vereni pyysi vaihtelua, minun täytyi etsiä, harhailla, kärsiä oman epätäydellisyyteni vuoksi päästäkseni kerran siihen, mihin sinä olit päässyt jo syntymässä. Ymmärsit minut, annoit minulle vapauden väärinkäyttää elämääni päästäkseni kirkastukseen, johon en koskaan päässyt. Sinä kärsit, minä tiesin sen, mutta sallit minulle arvottomalle sen helpoituksen, että kärsit kaukana minusta, annoit minulle voimaa olla raaka sinua kohtaan ja elää omaa personallista elämääni. Miksi katsot noin minuun? En voi sanoa enempää. Veraako kysyt? En tiedä hänestä mitään.

Voi Vera-lapseni, epätasaisen sieluni kuvastin oudossa ruumiissa, miksi olet minulle niin outo? Sinä vierastat minua. Niin, olen sen ansainnut. Otin itseni pois Varvaralta ja hän kostaa nyt minulle ottamalla minulta pois sinut. Olen sen ansainnut. En nuoruudessani ihannoinut lapsia, en omaanikaan. Lapsi oli minusta silloin kaiken inhimillisen itsekkäisyyden kerä, se kauhisti minua kuin silmäys ihmisluonnon pohjattomaan parantumattomaan alhaisuuteen. Lapsen viattomuus, syyttömyys, tuo melkein uskonkappaleeksi kohotettu väite, itsekkäiden vanhempien suusta lähtenyttä lörpötystä! Ihmisen hyvänä syntyminen, hullumpaa utopiaa kuin hänen jumalaksi tulemisensa! Miksi pitäisi rakastaa omaa lastaan enemmän kuin kaikkia muita? Soentua yhden kauniin valheen edessä? Jos en voi rakastaa kaikkia yhtä paljon kuin omaani, en tahdo rakastaa tätäkään; se olisi vääryys ihmisyyttä kohtaan, niin järkeilin ennen. Kasvattaa? Antaa kasvaa vain, on paras kasvatus. Ihanassa ihmisyydessä. Missä sitä oli? Sitä etsin, pengoin kirjoissanikin, ja löysin vain epäkohtia, jotka kuihduttavat ihmisen sielun. Mutta kaiken sen takaa täytyi näkyä ikäänkuin kajastus jostakin kauniimmasta ja jalommasta elämästä, jota, ikävöin. Ei, ei sitä kukaan nähnyt!

Turhaa tämä viisastelu. Nyt tuntuu toisenlaiselta. Minun elämässäni on jotakin kieroa, hirviömäistä, sekä siinä, missä se muistuttaa toisten tapaa, että siinä, missä se poikkeaa siitä. Oi, omatunto, miten olet tottumuksen orja, eniten kalvat minua siitä, missä olen ollut olevinani sankarillinen ja poikennut muista.

Veran, jonka kerran vieroitin itsestäni, tahtoisin nyt valloittaa takaisin. Tahtoisin hänet itselleni kokonaan. Tahtoisin nostaa hänet kuin todellinen isä voimakkaalla käsivarrella omakseni. Tahtoisin hänen rakkautensa, hänen villin, syntymässä säikähtäneen sielunsa. Liian myöhäistä!

Niin, minun pahan omantuntoni nimi on Vera, kaunein nimi, minkä tunnen. Ja se jankkaa: Koko sankarillisuutesi oli kevytmielisyyttä, laiminlöit kalleimman velvollisuutesi lastasi kohtaan ja siksi saat nyt kieltäytyä ihanimmasta oikeudesta, mikä ihmisen osaksi voi tulla, oikeudesta nähdä elämänsä ja minänsä jatkuvan uuden sukupolven rakastavassa muistossa.

Kuutti vääntelehti tuhkan hiessä.

Miten köyhä minä olen, köyhä, köyhä! pääsi huokaus hänen huuliltaan. Mutta kevytmielinen! En, en! Olen ajatellut liiaksikin. Ainakin Varvaran jälkeen. Olen aina tuntenut, että rakkauden tulisi olla välitöntä juhlaa, ei harkintaa, mutta en ole voinut juhlasoihtuja sytyttää, siksi en ole voinutkaan rakastaa… Varvara, ole huoletta, sinulla ei ole koskaan oikeastaan ollut kilpailijatarta…

Taas viittoi pimeydessä valkea käsi.

Olet kuin Raisa Ungvesen! Muistatko?

Muistan kyllä. — Me ajoimme keltaisina riippuvain oranssipuiden siimestämää tietä Fiesoleen päin. Olimme lähteneet Firenzestä iltapäivä-ajelulle kaupungin ulkopuolelle, tuohon ihanaan vuorikylään. Sinä Raisa, olit kuten tavallisesti kalpea, kylmä ja korkea kuin kotimaasi Norjan tunturit. Olit niitä naisia, joihin nähden ei ole pakoitettu tunnustamaan pataa, niitä, jotka ympäröivät itsensä sillä epäinhimillisellä välinpitämättömyydellä, joka antaa toisellekin luvan olla välinpitämätön. Joka näki vain otsasi ja silmäsi, olisi voinut luulla sinua mieheksi, mutta suusi ei voinut salata sisintä herkkyyttäsi, ei minulta. Olinhan itse samanlainen. Tietäen syntyperäisen tunteellisuuteni heikkoudekseni, menin ulkonaisessa esiintymisessäni vieraiden kanssa kernaasti päinvastaiseen sävyyn. Sinä häpesit näyttää, että sinulla oli tunne-elämä tai sitten oli se sinulle liian pyhä. Sanoin sen sinulle. Sinä katsahdit kummastuen teräsharmailla silmilläsi minuun. Myönsit minun olevan oikeassa. Sitten sinä kerroit siitä, et näyttänyt sitä. Niin paljon luottamusta ja niin paljon kuoreensa sulkeutunutta epäilyä yht'aikaa! Tai ehkä tuo itsehillintä oli välttämätöntä hienotunteisuutta minua kohtaan, minun vapauteni arkaa suojaamista. Rakastitko minua silloin? Pyysitkö rakkauttani? Tuskin. En tiedä sitä vielä tänäkään päivänä. Ei kukaan nainen ole ainakaan mahdottomammalla tavalla koettanut vietellä miestä. Miksi sinä annoit minulle elämänsalaisuutesi? Etkö peljännyt, että julkaisisin sen koko maailmalle? Se seikka ei kai liikuttanut sinua. Sinä menit pois yhtä tyynenä, kylmänä kuin olit tullutkin tielleni. Mutta äänesi soi vieläkin välistä korvissani kuin hukkuvan rukous…

Sinä istuit jäykkänä, katsellen keltaisessa ruskossa hehkuvalle campagnalle päin ja sinä kerroit kuin jostakin vieraasta ihmisestä:

"Kysytte, miksi en maalaa itsenäisesti, en edes yritä. Siksi, että tiedän, että en osaa luoda mitään, en ole koskaan osannut… en edes elävää ihmislasta. Sekin on riippunut minun sielullisista vammoistani. Tiedättekö, väliin ajattelen, että olisi ollut parempi, ettei minua koskaan olisi opetettu lukemaan, että vanhempani olisivat jättäneet synnytettyään minut omiin hoteisiini, kuin elikon auringonpaisteeseen, elämään ja rypemään vaistojeni varassa kuin nuo italialaiset bambinot, jotka jaksavat olla niin ihastuttavan nuoria maansa iki-vanhassa pölyssä. Istutettu ajatus on myrkkyä. Se teki minut lapsena vanhaksi, ja myöhemmin elämässä rampautuneeksi. Isäni oli rikas laivanvarustaja Bergenissä. Hän oli selfmade man. Hän luki hirveästi ja kokosi kaikki maailman kirjat kirjastoonsa. Minä olen tuon hyötykirjallisuuden kukkanen, kuivettunut ennenkuin se on päässyt hedelmäksi. Ja minun osakseni olisi voinut tulla täydellisin onni, mikä ihmiselle voi tulla."

"Niin luulee aina siitä onnesta, jota ei ole saanut." sanoin minä.

"Minä rakastin nuorta taiteilijaa, hän jatkoi, ja hän minua, syvästi, ymmärtävästi, rajattomasti. Mutta hänellä oli parantumaton tauti ja minä, joka olin lukenut kaikki nuo hirveät perimysteoriat, kieltäydyin olemasta hänelle muuta kuin ystävä. Ajatelkaas, muka tulevan polven vuoksi, olemattoman, tulemattoman, epävarman sikiön vuoksi, uhrasin tämän miehen, joka oli nerokas, hyvä, rakas, jolla saattoi olla maailmalle jotakin annettavaa… Ja sitten menin kuitenkin naimisiin välinpitämättömyydestä, ehkä epätoivosta, tavan vuoksi ja ehkä rahojen vuoksi päästäkseni matkustamaan Europaan ja näkemään rakastettuani. Mutta miehelleni en voinut olla oikea vaimo, kun en rakastanut häntä. Se oli minulle mahdotonta. Ja silloin vasta huomasin koko erehdykseni laajuuden. Olihan miehelläkin oikeus vaatia itselleen jälkeläistä. Jos ei oma vaimo voinut eikä tahtonut sitä tehdä, niin joku toinen sitten. Mutta minä ainakaan en katsonut olevani oikeutettu rakkauden puutteesta tahallisen hedelmättömänä pitämään vaimon asemaa, vaan luovuin siitä, luovutin sen muille. Siitä asti olen harhaillut maailmaa ja kopioinut."

"Ja hän, rakastettunne?"

"Hän on myös naimisissa jo. Oikea hetki meni minulta ohitse. Ja nyt kun vanhenen ja yksinäisyys alkaa ahdistaa, toivoisin, että olisin ollut kuin muutkin ihmiset, yhtä ajattelematon, että minulla olisi lapsi, aivan tavallinen, epätäydellinen, isien pahoillateoilla kuormitettu, niin, vaikkapa ilman rakkautta syntynyt, jota saisin hoivata ja auttaa, jolle saisin antaa, antaa rajattomasti hänen ylpeyttään loukkaamatta ja takaisin saamista ajattelematta. Nyt vieläkin tahtoisin lapsen ja isän sille, niin, välittämättä rakkaudesta tai lääkärinkirjojen enteistä."

"Maailman helpoin asia."

"Maailman vaikein."

Oula Kuutin silmät ja korvat olivat pimeästä kuin toistaneet tuon kauan sitten tapahtuneen välikohtauksen. Mahtoiko hän vielä elää, Raisa? Yksin, vaiko lapsensa kanssa? Hän olisi voinut olla senkin lapsen isä. Entä sitten? Naiset riistivät lapsen kuitenkin isältä! Veran oli ottanut Varvara, sitten Kaarina. Hiljaa, syytöksen paholainen! Oma syy!

Mutta hän oli melkein mustasukkainen Kaarinalle. Ja mitä varten teki Kaarina tuon kaiken? Sitä kysyi hän usein itseltään saamatta vastausta. Jos sittenkin… Ei, ei…

Hän ei ymmärtänyt enää nykyajan naisia. He olivat lakanneet olemasta se suuri ja salaperäinen kissaeläin, se käsitettävä käsittämätön, miksi miehet ja runoilijat olivat hänet tehneet. Hänessä oli jo tuhat yksilöllistä pikkupiirrettä, tuhat salakavalaa onkaloa niinkuin ennenkin, mutta joilla nyt oli personallisen viljelyksen leima ja jotka panivat sieluntutkijan ymmälle, estivät häntä kuittaamasta naissukupuolta samanlaisilla ylimalkaisilla mainesanoilla kuin ennen.

Mutta Kaarina hänen olisi pitänyt tuntea ja hän tunsikin hänet. Samanlainen kuvittelija pohjimmaltaan kuin hän itsekin. Jos hän olisi ollut runoilija, ei kukaan olisi hänelle nauranut… Puhtaampaa ilmakehää kuin Kaarinan ei voinut koko Suomi Veralle tarjota, siitä oli hän varma, kaikista niistä syytöksistä huolimatta, mitä häntä vastaan tähdättiin. Kaarina! Tuo nimi hellytti niin tuskallisesti hänen sydäntään. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä. Se pehmeys ja lempeys, se orpous, joka kuului Kaarinan olemukseen, erotti hänet niin omituisesti kaikista muista tendenssi-naisista. Suojata sinua pitäisi, tunsi Kuutti omassatunnossaan. Ja kuitenkin joku selittämätön voima sai hänet aina teeskentelemään Kaarinalle pahempaa ja kovempaa kuin mitä hän oli. Hän melkein pelkäsi, että Kaarina vaatisi häntä itseäänkin toteuttamaan utopiojaan. Niinkuin Salme Tamm. Kaikki naiset tahtoivat häneltä jotakin, velvoittivat, rääkkäsivät hänen omaatuntoaan, joka tahtoi nukkua autuaan lepoa. Niin, lepoon tuudittajaa, hämyhetkien vienoa, viihdyttäjää hän kaipasi, ei muuta. Henkevyyttä, sitä oli hänellä itselläänkin. Sellaista kuin tuo pieni Orkokummun kartanon tytär, sellaista kuin Meri, hän ikävöi.

Mikä ihastuttava lapsi! Kuka olisi uskonut häntä Aarian sisareksi, tuon Aarian, joka kerran eräänä myrsky-yönä Parisissa tuntemattomana oli syöksynyt häntä lohduttamaan "Hengen käskystä"; joka oli luullut, että yksin ollen ollaan aina myös yksinäisiä! Niin tyhmällä hän ei toki tehnyt mitään.

Mutta Meri oli tämän kukkivan, täyteläisen maan tytär, täydesti. Mikä tuhlaus ja keveys, mikä rajaton myötämieli ja harkitsematon alttius uhkui hänestä! Elämän aallot kantoivat häntä riemulla. Kaikki hänessä näytti sanovan: "Minulla on varaa antaa, ottakaa kaikki, mitä minulla on, en tarvitse helyjä, en koruja, en tarvitse mitään muuta kuin nuoruuteni ja elämäni ollakseni rajattomasti onnellinen ja kiitollinen. Ja te ihmiset olette niin rajattoman hyviä sellaisina kuin olette, sinäkin setä Kuutti!"

Tuo pieni ihailijatar oli tullut ensimäisen kerran Kuutin luo Seiven opastamana ja sitten yksin, useamman kerran, hurmaavan varomattomasti, kantaen kukkia ja hedelmiä sylin täydeltä kuin antiikin koryfee. Ja Kuutti oli pitkästä aikaa tuntenut vapauden keveän ilman tuulahduksen ummehtuneessa sydänkomerossaan ja siellä oli alkanut soida vanha riemullinen ja kaihoava laulu:

"Kennst du das Land, wo die Zitronen blühn, — — — Dahin, dahin möcht' ich mit dir, o mein Geliebter, ziehn!"

Mignon, Mignon! Sinne kanssasi kauas satumaahan!

Vanha mies, setä, mitä sinä hupsuttelet? Oletko aikeessa rakastua vielä vanhoillasi? Vai rakastatko niin sinulle suitsutettua ihailua, että sekoitat asian ja esineen?

Ei, ei! Sinun vuoksesi, pienoinen, joka et mitään vaadi, tahtoisin tehdä suurimmat sankarityöni!

Tahtoisin, enkä tee. En ainoatakaan!

Luonnottomasti herkistyneeseen korvaan pauhasi yön hiljaisuus kuin iankaikkisuuden aukea meri riipoen ja repien ajatuksia kuin myrsky piipittäviä linnunpoikasia.

Kuoleman varjon kaartuessa hänen ylleen mitä jäisi hänestä jälelle? Kasa kirjoja! Huonoin osa hänestä. Paras sammuisi pois hänen kanssaan. Aivojen puhtain palo, sielun saavuttamattomin unelma, tahdon kipein ja kaunein kurkoitus. Hyvä Jumala, se oli väärin! Turhaa kaikki hänen ihmisymmärryksensä, turhaa sen hinta, kärsimys, minkä hän oli tuottanut ja minkä muut olivat hänelle tuottaneet. Kaikki arvokas hukkui, niinkuin arvotonkin, jäljettömiin.

Jumala, pelasta edes joku tuskasta pusertunut simpukan helmi katoamattomuudelle! rukoili hänen sielunsa. Anna minun edes yhden kerran kohota täyteen mittaan ennen kuolemaani, kypsyä mieheksi ja taistella se suuri jumal-painini, josta minä olen uneksinut! Ottaa syliini koko elämä, koko ihmisyys ja antaa se takaisin ihmisille äärettömällä tuskalla ja äärettömällä rakkaudella kirkastettuna ja niin yksinkertaisessa muodossa, että sen lapsikin ymmärtää!

Kaikki suuri oli yksinkertaista, elämässä, taiteessa. Ihmisenä hän ehkä saattoi saavuttaa tämän maailmaa syleilevän yksinkertaisen kaikkeusrakkauden, mutta taiteilijana! Yhä vain siruja, muruja siitä. Hän oli taiteilija vain heikoimmilta ihmisyys-osiltaan! Se teki nöyräksi, mutta samalla langetti ylle surun, joka lähenteli epätoivoa. Aina hän tunsi taiteilijan heikommaksi ihmistä itsessään. Vielä ei hän jaksaisi, kykenisi antamaan ilmaisua suurimmalle, korkeimmalle. Hän ei rohjennut edes yrittää. Mutta ehkä vielä, joskus… Mutta jos sitä hetkeä ei tullutkaan, koskaan! Mikä musertava ajatus! Ei koskaan saisi hän silloin rauhaa, ei haudassakaan!

Kuumeisin, kirvelevin otsin oli Kuutti kohonnut ryntäilleen vuoteessaan.

Turhaa oli enää yrittää saada unen päästä kiinni. Aamu loi jo kalpeaa sarastustaan aavemaisesti kiilteleviin akkunoihin.

Kuin unissakävijä siirtyi hän työpöytänsä ääreen.

Pitkä aurinkoinen sädekimppu tulvahti samassa kirjoituspöydälle ja puhtaalle valkoiselle paperiarkille, johon hän hitaasti piirsi otsikon: Uskontunnustukseni.

X.

— Kerro, kerro minulle taas jotakin isästäni!

Vera loikoi sohvalla, hypistellen pitkissä hermostuneissa sormissaan puoleksi poltettua savuketta ja Viljo Seipi istui koulupoikamaisen säännöllisessä asennossa hänen vierellään katsellen Veraa uskollisen koiran ilmein.

— Sinähän tunnet hänet itse paremmin kuin minä, joka vain jonkun kerran olen ollut hänen seurassaan.

— Mutta sinä tiedät enemmän hänestä.

— Valheita ehkä vain.

— Valheista minä juuri pidän. Valheet ovat ihania. Kerro nyt, rakas Seipi!

— En muista enää mitään. Olen kaikki kertonut.

— Paha poika! Etkö ole pyytänyt Vaskion kertomaan lisää, niinkuin olen määrännyt?

— Vaskiokin on vain yhden talven ollut hänen lähettyvillään. Minä vakuutan, olen koko isääsi koskevan kronikkavarastoni jo tyhjentänyt.

— Mutta nyt? Mitä isäni nyt tekee? Yksityiselämässään? Sinähän sanoit hiljan käyneesi hänen luonaan asialla. Sano, millä asialla? Ethän vain minusta kielimässä?

— Oi, en! Eräs neiti halusi tutustua isääsi, kiittää häntä jostakin teoksesta… Mistä minä tiedän… Sellaista sattuu aina kirjailijan kynnyksellä. Esitin hänet…

Veran kasvojen yli kulki kuin pieni pettymyksen varjo.

— Tuo neiti olisi voinut itse esittää itsensä. Sinä et saa käydä muiden asioilla kuin minun. Muista se! Muuten saat matkapassit.

Vera naputteli kenkänsä kärellä nyrpeissään lattiaan.

— Ei se ollut siis tuo virolainen?

— Mikä virolainen? kysyi Seipi ihmeissään.

Vera supisti suunsa salamyhkäiseksi.

— Hänellä on virolainen rakastajatar. Kaunis ja viisas nainen! Eikö totta?

— En usko.

— Mutta minä uskon. Se on hirveän intressanttia kaikki tuo. Mutta se ei riitä! Hänen pitäisi tehdä jotakin oikein hirveää, jotakin, joka herättäisi pahaa verta, huomiota. Veisi pois häneltä kaikki ihailijat ja ihailijattaret. Tekisi hänet niin, niin yksinäiseksi, ettei hänelle jäisi… Niin, ei muuta kuin me…

Vera naurahti hermostuneesti.

— Minun täytyy siitä hänelle huomauttaa. Lähetän sinut sitä tekemään.

— Mutta rakas Vera, miksi et itse mene hänen luokseen?

— Aina sitä kysyt. Se on salaisuuteni. Minun aikani ei vielä ole tullut… näetkös. Ja siihen asti on suloista edes puhua hänestä. Kuule, rakas Viljo Seipi, sinä olet ainoa, jonka kanssa voin sitä tehdä. Ilman sinua minä en jaksaisi elää. Niin, niin, usko pois. Sinun kanssasi voin olla kuin yksin enkä sentään tunne yksinäisyyden painoa. Sinä olet kuin ilmaa, kuin ei kukaan, niin keveä. Ja sitten sinä olet niin hyvä. Se ei ole kyllä mikään ansio! Mutta minä pidän sinusta, vaikka sinä olet hyvä. Omituista, että juuri minä olen sattunut niin hyvien ihmisten pariin kuin sinä ja täti Kaarina! Ja omituista, kuinka toisilla ihmisillä on niin harvinaiset taipumukset hyvyyteen! Se on heistä tietysti miellyttävää ja hauskaa. Kummallinen maku. Mutta sinäkin olet niin rakennettu. Olet syntynyt hyväksi, minkä sille mahdat! Minä annan sinulle anteeksi tuon luonnonvian.

Vera nauroi kujeilevasti.

— Ikävä kyllä ei minulla ole vain jaloja synnyntävikoja, hymähti Seipi. Mutta minä koetan olla hyvä, tulla hyväksi.

— Miksi?

— Siksi, että tunnen sen olevan oikein.

— Minusta se on välistä väärin. Niin juuri, väärin on olla pahalle hyvä. Täytyy ymmärtää. Kuinka voi hyvä ymmärtää pahaa. Kuinka sellaista, jota ei itse ole?

— Riittää jos ymmärtää, että paha on onnettomuus — pahalle itselleen.

— Niin, sinä ymmärrät, että minä olen onneton, rakas Seipi, ja se riittää minulle! Sinulla on oikeanlaatuinen hyvyys, sellainen, josta et itse tiedä, josta et puhu, jota et tyrkytä muille. Sinä olet siinäkin suhteessa samanlainen kuin täti Kaarina. Mutta hän on aina niin surullinen. Hän on kaikessa, täydellisyydessään murheellinen kuin kirkon ilosanoma, vaikka hän ei olekaan kirkollinen. Tiedätkö, me puhumme usein Jumalasta. Jumala on hänen mielestään jotakin, jotakin… en osaa selittää. Hän luulee, että me tulemme Jumalaksi. Minäkin, ajatteles!

Vera nauroi, niin että helisi.

— Ja kuitenkin olen hänelle niin hirveän paha. Hän herättää minussa vastaansanomisen halun. Se on minussa synnynnäistä. Intoilijan edessä olen kylmä kuin jää, nahjus saa minut kiihkomieliseksi. Jos joku tahtoo miellyttää minua, en ole häntä näkevinänikään. Puhun sydäntäni ja järkeäni vastaan. Täti Kaarina kärsii siitä, kärsii, eikä lyö, ja se raivostuttaa minua. Hän on liian syvä minulle, luulen. Sinä sitävastoin olet inhimillinen ja pintapuolinen. Se sopii minulle ja siksi pidän sinusta niin hirveästi.

— Hyi Vera, nyt Vera narrii taas, sanoi Seipi hyväilevästi leikitellen. Kuinka paljon Vera pitää minusta?

— Noin paljon!

Vera levitti käsivartensa levälleen ja suuteli Seipeä molemmille poskille ja suulle…

— Mitä sinä Vera…?

— Venäläisen ristinmerkin vain tein. Minähän olen ryssä. Kuule, etkö pelkää, että minun kanssa seurustellessasi joudut boikottauksen alaiseksi kuten ennen muinoin isäni äitini vuoksi?

— Voi, kun sinä aina teet pilkkaa Vera! Etkö voisi pitää minusta oikein totisella, vakavalla tavalla?

— Minä pidän sinusta vakavasti aina kun puhun isästäni kanssasi. Se on ääretön, ääretön luottamuksen osoitus. Hän yhdistää meitä, ymmärrätkö. Tietämättään. Puhutaan taas hänestä. Ei noista suomalaisista häväistysjutuista enää, ne tunnen. Mutta muista. Mitä mahtoi hän tehdä niinä kymmenenä vuotena, jotka hän vietti ulkomailla? Siinä on aukko sivistyksessäni. Eikö Simo Vaskio ole kertonut? Olen lukenut hyvin tarkkaan hänen Taiteilija-avioliittonsa. Hän kirjoittaa niin uskottavasti, että luulisi hänen käyneen itse läpi kaikki nuo erilaiset infernon asteet. Luuletko, että tuo kaikki on hänestä itsestään?

— Ei runoilija tarvitse kouriintuntuvaa todellisuutta.

— Niin sinä sanot. Mutta miksi ovat siis kaikki hänen kärsivät taiteilijansa miehiä, miksi eivät koskaan naisia? Hm, minulla on oma ajatukseni siitä. Tiedätkö, Seipi poikaseni, minulla on sinulle oikein, oikein suuri salaisuus: minä olen myös päättänyt ruveta kirjailijaksi. Minä päätin sen jo silloin, kun otin itselleni oman nimen. En tahdo joutua isäni varjoon enkä myöskään pimittää häntä maineellani. Sillä maineeni tulee olemaan tavaton, suuri ja — huono!

Vera puhalsi vallattomasti savukiehkuran ilmaan lapsellinen ja nautiskelevainen iloilu poskipäillään.

— Tai sitten rupean näyttelijättäreksi, jolla on tuollainen rappeutuneen papin poimurikas naamataulu. Olen niin ihanan pintapuolinen ja maalaan itseni piruksi ja säikäytän porvareita, rääkkään ihailijoitani, käyn puettuna kuin kuin — mikä! Ja jos kirjoitan, kirjoitan vallan hirveitä asioita ja panen alkulauseeseen, että kaikki on minusta itsestäni…

— Mutta Vera, minä olen varma siitä, ettei sinun tee mielesi ollenkaan tehdä kaikkia noita kauheuksia. Vera, sinä valehtelet oikeastaan vallan hirveästi…

Vera nyökäytti päätään syvämietteisen ja hajamielisen näköisenä.

— Voit olla oikeassa. Minä valehtelen todellakin hirveästi. Mutta se on niin hauskaa. Näyttelijä saa valehdella. Kirjailija saa myöskin. Miksi en minä saisi…

— Saat, Vera, saat. Sinä et oikeastaan sittenkään valehtele, kuvittelet vain. Sinun valeesi on tarkoituksetonta, taidetta taiteen vuoksi, puhdasta runoilijafantasiaa. Sinusta voi tulla suuri runoilija!

— Nyt pilkkaat sinä minua. Ja sotkit, keskeytit äskeisen ajatusjuoksuni! Nyt en enää muista, mitä minun piti kertoa. Paha poika! Teet virkavirheitä. Tiedätkö edes, mikä sinun virkasi on minun luonani?

Vera hypähti seisaalleen ja pudisteli Seipeä.

— Sinä olet paashi, minun paashini! No, nyt sen tiedät. Sellainen kuin ritarienrouvilla oli keskiaikana…

Vera kiipesi jälleen sohvan nurkkaan suurien tyynyjen väliin, tarunomainen hohto vihreälle kuultavissa silmissään.

— Niin, sitten kun minusta tulee suuri kirjailija, käyn puettuna turkkilaiseen fetshiin, helmiin ja kultabrokaadeihin. Asun suuressa linnassa vuorella meren rannalla, ikuisessa äänettömyydessä, häiriytymättömässä unelmassa. Sinut vien sinne mukaani, jos olet kiltti. Mutta saat odottaa oven takana, kunnes suvaitsen tehdä merkin. Sinun pitää olla valmis aina olemaan seuranani, kun tarvitsen sinua, kun olen väsynyt, iloinen, seikkailu-tuulella tai onnettomasti rakastunut. Sinä saat olla rippi-isäni sillä ehdolla, että aina annat anteeksi kaikki hirveimmät rikoksetkin. Ja sitten sinun pitää osata hävitä olemattomaksi, jos tahdon. Se on vaikea ammatti ja edesvastuullinen. Mutta sinä osaat sen kyllä, sinä olet ainoa, joka osaat. Lohduttaa, auttaa, kuunnella, palvella, riisua minut — aseettomaksi. Tarkoitan, luonnolliseksi. Sinua en pelkää. Sinulle kun valehtelen, en tee rikosta, sen tunnen, olen luonnollinen, se on iloa, ja jos taiteen teko on yhtä suurta riemua, on se leikkiä. Sinä olet niin, niin tarpeellinen minulle.

— Enkä sentään riittävä.

— Niin katsos, sitten pitää minulla olla myös henkiystäviä tai työtovereita, joiden kanssa puhun elämäntyöstäni, aatteista, sellaistahan taiteilija kaipaa…

— Enkö minä siihen kelpaa? Olenhan minäkin vähän kirjailija — ollut… Ja voin vielä tulin siksi, jos sinä tahdot.

— Ei, ei. Se pilaisi kaiken, ja minulla pitää olla oikea taiteilija. Et sinä ole oikea. Et ole oikea mikään.

— Mutta minä olen kuullut, että oikeat taiteilijat eivät puhu koskaan taiteestaan. Sitä tekevät vain dilettantit… ja että oikeat taiteilijat eivät ole ollenkaan taiteellisia, eivätkä oikeat runoilijat runollisia, pantuaan kaiken sen puolen itsestään teoksiinsa.

— Isä on runollinen.

— Siksikö, että hänen elämänsä on ollut murhenäytelmä?

Vera pudisti heikosti päätään.

— Minäkin tunsin hänet kerran… läheltä… Muistan, kuinka ennen, hyvin, hyvin kauan sitten, ollessani aivan pieni, neljän vuotias, joka ilta juoksin puolipukimissa isäni luo ja kysyin: "Mikä minä nyt olen?" Ja aina nimitti hän minua uudella nimellä. Ah, ystäväni, miten ihanilla! Arvaas, mikä olin: Lammas-Liisa, Tutis-Jussi, Poro-Pirkko, Satu, Resu-Maija, Mörrin Pörri, Silkki-Siippa, Meren kulta… Ah, ah, kuinka se oli ihanaa!

Kyyneleet tulvahtivat esiin Veran silmistä.

— Vera, pikku Vera, hyvitteli Seipi. Sinun runoilija-isäsi pitäisi nähdä sinut nyt. Kyyneleet tekevät sinut aina kauniiksi kuin sade kukkasen. Jos isäsi enää on niin herkkä kauneudelle kuin nuoruudessaan, nyt, kun hän on oikea ammatti-runoilija, lisäsi hän piloillaan.

Seivestä oli hauskaa vastustella vähin, saadakseen tytön puolustamaan isäänsä. Mutta tällä kertaa hän iski harhaan. Vera oli laskemattoman epäjohdonmukainen.

Hän purskahti itkusilmin nauruun.

— Minä teen sinusta hovinarrin, jahka ehdin saada hovin. Oh, mutta yhden tärkeän olin unohtaa. Minulla pitää tuolla linnassani olla myös oma rakastaja, joka rakastaa minua yli kaiken ja jonka edestä minä voin antaa henkeni.

— Ennen aikaan vaati rakastaja ruumiin.

— Hän saa senkin, jos jaksaa valloittaa.

— Ja mitä jää meille muille, paashille ja työtoverille, nauroi Seipi.

Vera teki teatteri-eleen.

— Sinä, sinä saat sieluni, tuon hetken leijan, narrinpäristimesi koruksi, tuon heikon, turhanpäiväisen, jokapäiväisen sielunelämäni! Ja hän, tuo suuri taiteilija, työtoveri, saa minun maailmankatsomukseni.

— Sinulla on siis sellainenkin. Kas kun en tiennytkään.

— Niin, mistä sinä poikaparka tietäisit. Se onkin salaisuus ja se kuuluu taas toiselle… Minulla on paljon salaisuuksia…

— Enkö rakastajaksi kelpaisi? pilaili poika.

— Sinä! Hänen pitää olla mies. Et sinä ole mikään mies. Hän on väkevä, julma kuin leijona, pikemmin paha kuin hyvä. Hän ei ymmärrä mitään. Minua kaikista vähin. Hän pitää kohtauksia, vaatii mahdottomia, tekee minut onnettomaksi, syöksee minut kuolemaan…

— Voi sinua romaanisankaritarta! Tahdot siis tulla onnettomaksi?

— Vielä onnettomammaksi? tarkoitat. Tahdon. Suuri taiteilija tarvitsee sekä suurta iloa että suurta surua. Se se on tehnyt isänikin suureksi, luulen, jatkoi hän ajatuksissaan. Seipi, kerro taas satuja isästäni. Sinun täytyy. Jos et muista, niin keksi itse. En voi elää ilman satuja. Joku muistelma entisiltä ajoilta. Ole nyt kiltti, Viljo Seipi. Mieluummin sellainen, jossa hän tekee jotakin hirveää. Hän on niin ihana silloin. Minä rakastan kaikkea, jota maailma pitää pahana. Minä ihailen häntä ja halveksin maailmaa. Ah, mutta hän itse ei saa sitä tietää. Olethan luvannut minulle, ettet kerro hänelle salaisuuksiani. Et sitä, että niin rakastan häntä. Sanotaan, näes, että rakkaus herättää vastarakkautta, johon muuten en usko. En tahdo käyttää lumokeinoja, tahdon valloittaa hänet vapaasti, ei tyttären rakkauteen vedoten, ei ihailun voimalla, vaan niinkuin vieras, niin, että hän oppii rakastamaan minua minun itseni vuoksi, ilman syrjävaikuttimia, ilman sääliä tai velvollisuutta, sellaisena kuin olen, ylpeänä, orpona ja pahana… Vähitellen, vähitellen… Ah, luuletko että se onnistuu?

Vera rutisti Seipeä käsivarresta.

— En ole kertonut sinullekaan kaikkea. Tunnustanpa nyt jotakin sinulle, josta et tiedä, jatkoi hän. Meillä on, isällä ja minulla, välistä salaisia kohtauksia, me kävelemme yhdessä iltaisin ja puhelemme toisillemme silloin niin kohteliaasti ja sirosti kuin oikeat suuren maailman ihmiset. Mikä maailmanmies onkaan isäni, tuo mörökölli! Ja miten olen rakastunut häneen! Ja miten me olemme romanttisia! Pyysin häntä kerran kirjoittamaan runon muistikirjaani. Ja hän suostui, siinä silmänräpäyksessä hän laittoi oikein kauniin pilan karjalaisesta nimestäni, joka ei ole kenenkään nimi, ja minusta, joka en ole kenenkään tytär. Mutta oli siinä muutakin. Kannan sitä aina sydämelläni. Se on rakkain aarteeni. Näytänkö?

Vera veti povestaan pienen moneen osaan taitetun paperiliuskaleen.

— Katso! kuiskasi hän.

Seipi luki siitä Oula Kuutille ominaisella sironohuella käsialalla kaiverretut rivit:

Tuuti tuli-soroista esiin elon noroista, tuuti tulta taivahan tuskaan, sielun vaivahan.

Kerran murrat kehtosi, tunnet elin-ehtosi, sytyt pyhään palohon, nouset iki-valohon.

Tuuti lasta syväksi, hyypiötäin hyväksi, tuuti tuli-soroista esiin elon noroista!

Vera seisoi selin Seipeen ja hänen olkapäissään nytkähteli pidätetty nyyhkytys.

— Anna! virkkoi hän, ojentaen kätensä paperia kohti ahnaasti kuin nälkäinen leipäpalaan. Kuule, oletko sinä minulle todella uskollinen, ikuisesti, niin saat olla yht'aikaa, toveri, ystävä, paashi ja ritari, ja minä annan sinulle elämäni salaisuuden kuin rakastetulleni. Sano, vannotko, ettet kelleen kerro, mitä nyt sanon sinulle?

— Tiedäthän, etten petä luottamustasi. Vera, tiedäthän sen.

Vera nyökkäsi.

— Olin päättänyt mennä sen salaisuuden kanssa hautaan, mutta minusta tuntuu kuin pitäisi minun ripittää itseni jollekin. Ja sinä olet ainoa, jolle sen voin tehdä. On kuin jatkaisin itsessäni tuota kerran aiotun rikoksen lankaa, ellen tunnustamalla katkaise sitä. Se oli, näet, rikos, ei tehty, vaan ajateltu. Se täytti koko elämäni. En tahdo tehdä sitä enää. Siksi on minussa ammottava tyhjyys. Elämälläni ei ole sisältöä enää, kun riistin itseltäni tuon lapsellisen ja rikollisen sankarihaaveen. Näetkös, lapsesta asti olen uneksinut saavani tehdä maailmassa jotakin erikoista, sankarillista, antaa henkeni jonkun suuren asian vuoksi. Se halu on hehkunut aina veressäni. Sankarikuolema oli niin kauan kuin muistan mielestäni ainoa päämäärä, jonka vuoksi kannatti elää. Ja sitten luulin keksineeni tuon suuren asian, mutta se oli suuri silloin vain siksi, että minä olin pieni… Nyt sen tiedän… Istu mukavasti, niin kerron kaikki. Mutta sinä et saa sen johdosta opettaa, saarnata, soimata, etkä neuvoa minua… Niin, näetkös, se koskee tuota kuuluisaa häväisyjuttua isääni vastaan venäläisavioliiton johdosta. Pitkiin aikoihin en tiennyt siitä mitään. Ja lapsihan olinkin. Sitten virisi tuo juttu uudelleen esille. Ainakin isästäni, joka silloin oli jo tunnettu kirjailija, mainittiin sanomalehdessä hyvin rumassa yhteydessä. Olimme silloin Suomessa, äitini ja minä. Äitini kätki sen sanomalehtinumeron minulta. Olenhan kertonut, että me äitini kanssa aina puhuimme suomea, jota äitini osasi välttävästi, etenkin ulkona ihmisten parissa liikkuessamme, kun äitini ei tahtonut esiintyä sortajan kielellä sorretun kansan keskuudessa, kuten hän sanoi, tuo Suomi-patriootti! Mutta sitten palvelijain kautta sain tiedon asiasta. Ja sitten hankin lisätietoja, sain tietää varhaisemmista hyökkäyksistä. Hehkuin kuin hullu! Koko maailma muutti väriään silmissäni. Sain tietää kirjottajan nimenkin: tri Linna! Siitä asti vihasin minä sitä nimeä. Vannoin kostavani hänelle. Äidilleni en siitä maininnut sanaakaan. Ja kun äitini vähän sairastui, pyysin häntä kääntymään tohtori Linnan puoleen. Tahdoin nähdä tuon miehen, oppia tuntemaan sen hirviön kasvot, joka oli häväissyt isäni nimen, surmannut suloisen kotionneni, tehnyt äitini onnettomaksi ja yksinäiseksi. Näin kaiken selityksen tässä, näin koko elämän tässä valossa. Tuo tohtori Linna oli minusta kuin ilmestyskirjan peto, koko maailman pahuuden ja vääryyden edustaja. Niin, ja koko sen kesän opettelin revolverilla ampumaan. Ammuin maaliin revolverilla ja kehityin hyvin taitavaksi. Olin tekevinäni sitä huvikseni, tähtäsin ladon seinään, mutta itse asiassa oli maalitaulunani tohtori Linnan sydän. Siihen aioin kerran nuoleni singota. Sitten kun aika täyttyisi. Kuvittelin, että isäni ja äitini vainoaminen Suomessa voisi johtaa johonkin ratkaisevaan tai että heistä jompikumpi sen johdosta tekisi epätoivoisen teon tai että tohtori vielä uudistaisi hyökkäyksensä. Silloin aioin tuomarina astua Linnan eteen ladatuin revolverein, pitää hänelle ensin puheen, selittää hänen konnantyönsä suuruuden, puhua maailman veljeydestä, kansallisuuksien sortoa vastaan, leimuavasti, ihanasti, niin, siihen tapaan kuin Ilja puhui. Ah, en ole tainnut sinulle koskaan kertoa, että Moskovassa ollessamme meillä kävi usein nuori venäläinen ylioppilas Ilja Ivanoff. Hän oli vallankumouksellinen ja muutakin, sellainen ihana, hehkuva unelmoija. Kansojen veljeydestä, ihmisyydestä hän puhui usein. Ja hän aikoi ampua keisareita ja tyranneja! Hän oli ihana! Vähän siihen suuntaan olisin puhunut kuin hän ja sitten, kun uhrini olisi täysin ymmärtänyt ansainneensa rangaistuksensa, vasta sitten olisin ampunut hänet. — Mutta ei tapahtunut mitään siitä kaikesta, mitä odotin. Kun äitini kuoli, sai vanha suunnitelmani kyllä uutta vauhtia. Laskin äitini kuoleman Linnan syyksi. Lääkärinä uskon kyllä hänen koettaneen rehellisesti pelastaa häntä, mutta ihmisenä oli hän jo aikaisemmin ampunut myrkytetyn nuolen äitini sydämeen, ryöstänyt äidiltäni isän. Niin luulin silloin. Sitten myöhemmin olen käynyt yhä epävarmemmaksi joka kohdassa. Uskon nyt, ettei isäni ja äitini kohtalo mitenkään johtunut tohtori Linnasta. Mutta hänen tekemänsä vääryys ei siitä vähene. Vihani on vain kadottanut oikean pohjansa. Ymmärrän jo tohtori Linnankin, ymmärrän äitini Suomi-patriotisminkin. Ymmärrän isäni, ah, ymmärrän liiaksi, enkä minä tahdo ymmärtää, en, se tekee heikoksi. Oh, miten olen onneton, niin irrallinen, niin vailla pohjaa, niin juureton, niin orpo! Ja minulla on vieläkin tuo hullu halu tehdä jotakin sankarillista. Mutta millä voimalla sitä teen enää? Minusta ei ole Suomi-sankariksi! Ei. Ei ihmisyyssankariksi kuten täti Kaarina! Vanha kauna polttaa sydäntäni vielä. Ihmisyys, ihmisyys, miten tyhjä sana täällä. Venäjällä sitä oli! Minusta sitä ei yleensä voi olla muualla kuin Venäjällä. Miksi, oh, miksi täällä Venäjää halvennetaan, sen vuoksi että se on onneton! Miksi nauretaan sen rappeutumiselle, kun se vasta hieroo unta silmistään! Niin, Seipi, en voi sille mitään. Lienenkö sitten hirviö vai ainoastaan perikatoon tuomittu olento, kirouksen alainen kuten suuri ihana äidinmaani, mutta minä rakastan Venäjää, tällaisenakin, onnettomana, kurjana, rakastan sitä koko sielustani, sen haisevia, mätäneviä pyhäinkuvia, sen likaisia kyliä, sen hukkaan menevää, pursuavaa hedelmällisyyttä, sen ikuista unta ja sen valtavaa heräämistä, vallankumousta — ja noita harmaita pikku sotilaita, vanhaa ja uutta Venäjää! Täällä ei ole ketään, jolle voisin puhua tästä, ei muita kuin sinä. Täällä Suomessa täytyy vihata Venäjää, alan ymmärtää sen, venäläistä ainesta yleensä, siksi että se on niin suuri ja niin väkevä siksi että se tukahduttaa pelkällä olemassaolollaan. Se on hirveää! Onko siis pienen elinehto aina viha! Viha on pienuuden merkki, täti Kaarina on sen minulle opettanut. En sitä ensin ymmärtänyt. Mutta sitten muistin noita suuria bernhardilaiskoiria, jotka eivät pidä melua, katsovat vain säälivästi sivulleen, kun pieni rakki käy niiden kimppuun. Katselin, tarkastelin. Pienet rakit ja pienet ihmiset olivat useimmiten vihaisia. Tästä huomasin, tiedätkö, että minäkin, niin kauan kuin vihasin, olin pieni. Ja tuo ajatus teki minut nöyräksi, taltutti vihani, sillä minä ihailen vain suurta, sisimmässäni minä olen suuren, pyhän Venäjän tytär, en häpeä sitä tunnustaa. Suomen luonnossakin on kaikki minulle liian pientä, silvottua, vaivaista. Kuinka voisi kansansielu olla ympäristöään suurempi! Ikävöin aavoja aroja, rajattomien viljapeltojen aaltoilua, Siperian loppumattomia virtoja, noita hiljaisia ja pitkiä, valtaiseen vuorten mahtavia ääriviivoja taivaanrannalla. Kuule, rakas Seipi, minulla on koti-ikävä, sinne kauas, kauas, suureen äärettömään Itään.

Seipi puristi tytön ohutta, kuumeista kättä.

— Onko se synti, sano?

— Nostaa silmänsä auringonnousun maata kohti! Miksi se olisi sitä! —

— Se on teille suomalaisille vierasta.

— Teoriassa niin. Se on ulkoaopittua, germaanilaisen valloittajan oppikirjojen tulos, ei sydämen ääni suomalaisissa, luulen. Sieltä idästä olemme mekin kerran tulleet, emme lännestä. Ja tuolla sydämessäni on minullakin välistä sama kummallinen tunne kuin sinulla, että ikävöin suurempaa, kotoisempaa kuin tämä kotimaa. Siellä jossakin, Aasian aroilla, mahtavat elinjuuremme käydä yhteen. Luulen, että suomalaisten kehto oli laajempi kuin heidän hautansa ja että Aasian äärettömät arot ja nuo hiljaiset, loppumattomat virrat vielä kangastavat heidän sydämissään…

He tuijottivat kumpikin jonnekin kauas kuin kaksi leikissään pysähtynyttä lasta rannattoman ulapan äyräällä.

— Kaikki suuri on pian maailmassa vain muisto, virkahti Vera. Ja jonnekin suureen, jonne en koskaan pääse, minä ikävöin, rajan yli… Ajattele, pieni lipsaus vain ja kahleet laukeaa. Sitä varten ei edes tarvitse opetella ampumaan maalitauluun… Tuo pieni kiiltävä kapine…

— Mitä sinä puhut, Vera?

Seipi katsoi ystäväänsä säikähtyneenä.

Tämän poissaolevaan kasvojen ilmeeseen palasi elämä.

— Suo anteeksi! Unohda kaikki, mitä olen puhunut. Puhuminen helpoittaa. Ja sinä olet nyt kerran ruvennut hovipojakseni! Kuten tiedät, valehtelen aina, kuvittelen. Katsos, rakas Seipi, kun saan haastaa näistä hirveyksistä, ei minun tarvitse tehdä niitä kaikkia. Ilman sinua olisin varmaan hirveä rikoksentekijä! Aivan varmaan! Rakas Viljo Seipi!

Vera taputti häntä nauraen poskelle.

XI.

Viljo Seiven päiväkirjasta.

Minun täytyy ottaa päästäni kiinni ja kysyä, mihin olen joutunut, mihin tämä kaikki vie.

Ristiriitaiset voimat repivät ja raastavat minua. Mutta onko ihme, jos minäkin vihdoin herään, kun koko maailma järkkyy! Tapahtumat syöksyvät hurjaa vauhtia eteenpäin kuin pillastuneet hevoset. En voi ottaa niihin aktiivisesti osaa, se on luonnettani vastaan, mutta elän niissä kuitenkin mukana. Olen nähtävästi sitä pehmeää täyteainetta, jota kovat tarvitsevat. Simo sanoo, että olen kuin magneetti, näytän aina voimakkainta kohtia, annan vetää itseäni tahdottomasti. Ehkä on hän oikeassa.

Sitäpaitsi olen rakastunut, ei, minä rakastan, rakastan Veraa.

Kuka olet? Noitako ja ilmestys? Miten kaikki ilmestyskirjat ovat kelmeitä sinun rinnallasi! Välistä puhut niin oudon kummallisia asioita, että uskon sinun puhuvan jonkun toisen suulla. Ja niin varhaiskypsä olet, että pelkään sinua. Sinä olet lumonnut minut, sinä kaunis lapsi, ikuinen valheseppele kulmillasi. Sinut, Vera, minä tahdon, en mitään muuta. Omakseni, niin. Mutta en siten kuin muut. Minä en himoa sinua, en pyydä särkeä haurasta koristeellisuuttasi aistillisella syleilyllä. Minua kammoksuttaisi nähdä sinua äitinä. Minä inhoan sukupuolta kuin jotakin likaista ja matalaa. En voi sille mitään. Lienen luonnoton, sillä luonto on minusta rumaa. Lienen mamseli ja maitoparta, joksi Simo minua sättii.

Sinä, Vera, olet Fantasia, Kauneus minun elämässäni. Suuren, sinulle niin oudon isäsi sielun olet perinyt, ainakin on siruja hänen yksilöllisyydestään ollut kirjailemassa sitä mystillisyyden huntua, joka hentoja jäseniäsi kiertää. Lukemattomissa kohdissa olen huomaavinani yhtäläisyyttä ja kuitenkin on kaikki länsimainen äly sinussa vain rihkamaa, pintapuolista ja merkityksetöntä. Sinä leikit helyillä, joiden arvoa et ymmärrä.

Miten kummallinen asema on minulle vähitellen muodostunut isän ja tyttären välillä. Keskenään ovat he kaikesta päättäen vieraita ja kylmiä kuin rococon ihmisnuket ja minulle tuhlaavat he isän- ja tyttärenrakkauttaan, jotta välittäisin sitä sille, jolle se oikeastaan kuuluu. Minulle he ovat sellaisia, jollaisia heidän pitäisi olla toisilleen. Minä saan kahden ihanan, rikkaan sielun tuoksuvimmat kukat, vaikkakin tiedän, että ne eivät ole tarkoitetut minulle. Mutta olen niistä onnellinen. Niin köyhä olen.

Simo sanoo, että minulla ei ole tarpeellista ylpeyttä, entä sitten! Minulla on sensijaan kunnioittamisen ja ihailun kyky. Kaarina ja Kuutti ansaitsevat sen. Ja kuinka en tahtoisi palvella Veraa, jota rakastan!

Minä kerron Veralle kaikki, mikä koskee hänen isäänsä. En sentään aivan kaikkea. Orkokummun Meristä en ole voinut kertoa, en tiedä miksi. Vera oli nähnyt isänsä kerran kadulla tämän nuoren tytön kanssa. Kun hän mainitsi siitä, näin synkän salaman leimahtavan hänen silmistään, sellaisen, jota en koskaan ennen ole niissä nähnyt. Huomasin sen olevan, omituista kyllä, jotakin, joka lähenteli mustasukkaisuutta. En tahtonut antaa sille enempää ravintoa. Ilman syytä. Meri on viime aikoina ollut Kuutin apuna tämän työskennellessä kirjoituskoneeseen sanelemalla. Hemmoiteltua tyttöä se tietysti huvittaa. Mikään muu ei luultavasti kiinnitä Kuuttia Meriin, ainakaan ei mikään sellainen syvempi tunne, joka kiinnittää häntä tyttäreen. Mutta kenellekään muulle ei Vera ole ollut mustasukkainen.

Kuinka vähän ymmärrän noita ihmisiä, joiden kanssa sentään olen niin paljon! Pelkkiä arvoituksia ovat he minulle pohjimmaltaan. Vielä ihmeellisempää on Veran suhde tohtori Linnaan. He ovat yhä enemmän yhdessä. Ja ellei tohtori Linna olisi niin paljon vanhempi Veraa ja ellen tuntisi hänen epämääräistä vihaansa tohtoria kohtaan, olisin melkein mustasukkainen minäkin. Jokin pistää sydämeeni aina, kun näen heidät yhdessä. Miksi he ovat yhdessä? Sitä kysyn tuhat kertaa päivässä itseltäni saamatta vastausta. Ja yhä useammin hiipii mieleeni kammottava epäluulo siitä, että tuossa Veran revolverifantasiassa oli enemmän todenperäisyyttä kuin mitä luulin. Vera kuvittelee tuollaista hirveää joka hetki. Itse asiassa ei tuo kuvitelma ollut kauheampi tai erikoisempi kuin sadat muut samanlaiset hassutukset, joita olen hänen suustaan kuullut ladeltavan tuolla suloisen pehmeällä äänellä, joka muistuttaa linnun liverrystä. Ruminkin sana hänen huulillaan helisee kuin helmi. Hänelle ei voi suuttua mistään. Ja kun hän panee päänsä kallelleen ja silmänsä pyöreiksi ja ynisee lapsekkaasti hiljaista, naivin-surunvoittoista, hyväilevää yninää niinkuin nuori vasikka tai niinkuin kissan poikanen, joka kehrää, ei häntä voi kukaan vastustaa.

Näin kietoo Vera ja rakkauteni minut uuvuttavaan, haavemaiseen valohämyyn, vaikka ulkona sotatorvien räminä uhkaavasti lähestyy.

Nälkä tulee. Kansalaissota on ovella. Maailman sodan jylinä kaartuu päällemme kuin ukkospilvi purkautuakseen minä päivänä hyvänsä raukkojen rantojemme yli. Jokaisen ihmisen hermot ovat vireissä kuin viulunkielet.

Kaarina on saanut valmiiksi juhlallisen rauhankehoituksen kaikille "sotapuolueille". Se levitetään sekä sosialisti- että porvarisjärjestöille, jotta "punaisen kaartin" ja "suojeluskaartin" yhteentörmäys estyisi. Alas aseet! huudan minäkin kaikesta sydämestäni. Ja minä tahtoisin huutaa sen yli maailman, jokaisen sotilaan korvaan. Ne venäläiset, jotka eivät tahdo taistella, ovat oikeassa. Kaikkien sotajoukkojen tulisi seurata heidän esimerkkiään. Miten on mahdollista tämä järjetön kurjuuden tuottaminen järjellisten ihmisten omalla avustuksella!

Ja kuitenkin on minussa itsessänikin voimia aivan vastakkaisia. Iltaisin kun kuljen pitkin pimeitä, sinerväin lyhtyjen aavemaisessa kajossa häämöittäviä katuja ja tunnen kuin uhkaisi meitä meri ja maa, sortaisi meitä itse Jumala ja kohtalo, kuin huojuisi tanner jalkojen alla, kuin vapisisi tämä Suomi-paran rikkirevitty kaistale tuhon partaalla, niin, niin silloin kumpuaa tuolta syvältä sydämestä vastustamaton halu nousta vastarintaan, halu taistella vereen ja henkeen tämän rakkaan poloisen isänmaan puolesta. En koskaan ole tuntenut rakastavani isänmaatani niin palavasti kuin nyt, kun sanotaan isänmaanrakkauden olevan enää vain muiston.

Kuutti kirjoittaa par'aikaa jotakin teosta, josta sattumalta olen kuullut osia. Ehkä sekin osaltaan on vaikuttanut minuun. Siinä on kerrankin sana paikallaan ajan kysymyksistä, mutta ei vain hetkeä silmällä pitäen, vaan suuresti, vapauttavasti katsottuna.

Oi, Suomen kansa, yksi ainoakin unssi tuollaista suurta personallisuutta on sinulle tärkeämpi kuin kaikki puolueiden vaalijulistukset! Miten ihanan yksinkertaisesti Kuutti kirjoittaa. On sentään ero valtiomiesten ja runoilijani valtiotaidon välillä. Tai paremmin sanoen, valtiomies on suuri vain silloin kun hän samalla on runoilija s.o. kun hänellä on fantasiaa…

Sinä päivänä, jolloin olin kuunnellut Kuutin sanelua, olin kuin toinen ihminen, haltioissani, täynnä sankarillista optimismia.

Mitä siitä, löi minun sydämeni urhokkaasti, vaikka me kärsimmekin, vaikka tapahtuukin yksityisiä erehdyksiä, vääryyksiä, rikoksiakin, kun ihmiskunnan kehityksen kuitenkin täytyy mennä tästä pusertimesta läpi omaksi onnekseen! Kansainväliseen rauhaan kansain kapinan, neljännen säädyn heräämisen kautta, vapauteen vapauden rajoitusten kautta, henkiseen nälkään ruumiillisen nälän kautta, eetillisten voimien valtakauteen kahlaamalla ala-arvoisen aineellisuuden tulvavedessä! Vapaus! Vasta aivojen ja sydämen tasapaino on oikeaa vapautta, vasta vapaista yksilöistä tehty kansa on vapaa. Me kestämme aivojemme liikajännitystä ja kuormaa vain laajentamalla sydäntämme, ja sydämen myrskylle ja onnettomuudelle ei löydy muuta parannusta kuin suuri tieto, kaiken ymmärrys. Niin, ei voi, ei saa olla muuta vapautta kuin se, joka kasvaa ihmissielun suuruudesta ja nöyryydestä ja joka putoaa luonnollisesti jalon elämän palkaksi kuin kultainen, kypsä hedelmä. Ei yhdenvertaisuutta, sillä sitä ei voi olla, se on valheellinen lähtökohta, heikkojen ajatusjohdannaisten suopohja! Ei yhdenvertaisuutta, vaan keskinäistä kunnioitusta elämää kohtaan sen joka ilmestysmuodossa, kunnioitusta ihmistä kohtaan ihmisyyden kaikissa asteissa! Ei veljeyttä yleisen mielipiteen varassa, ei päätöntä, tilinteon päivänä edesvastuutonta, tasapäistä lapsilaumaa luonnon sattumavaraisessa äitipuoli-helmassa, vaan yksinäisyyttä, niin elämän kuin iankaikkisuuden edessä, yksinäisyyttä kera kalleimman ystävänsä, jonka puolesta voi antaa henkensä, ei vakaumustaan! Ei supistusta, vaan jalostusta, ei kieltolakeja vaan ihanaa myöntämisen evankeliumia tarvitsevat ihmiset…

Olen vieläkin täynnä sitä sinistä sähköä, joka Kuutin hengestä on minuun uhonnut. Se on muuttunut minussa kyllä joksikin muuksi, mutta se on syönyt sieluuni ainaisen jäljen.

Minä olen hyötyjä-tyyppi, mutta hyötyjä, joka ei osaa hyötymäänsä käyttää, kuten Kaarina osaa. Yleistäjä on hänkin. Mutta Kuutti on nero, luoja, ylevä yksinäinen.

Ja kun välitän Kuutin ja hänen tyttärensä suhdetta, on kuin kutoisin siltaa neron ja kauneuden välille…

XII.

Erään pääkaupungin ravintolan yksityishuoneeseen oli kokoontunut pieni epävirallinen seura tärkeää valtiollista neuvottelua varten. Kaikki ankaroita itsenäisyysmiehiä ja useimmat Linnalaisia, "sotapuoluelaisia".

Tohtoria itseään vielä odoteltiin.

Agronomi Ritola, Orkokummun kartanon tilanhoitaja, maanviljelijä Ala-Sirva ja kauppias Huhtanen, kaikki kolme tohtorin personallisia tuttavia, olivat maalaisia ja seuralle vieraita. Muut kokouksen osanottajat olivat toisilleen tuttuja pääkaupunkilaisia: tuomari Vuosalo, tohtori Karppi, johtaja Kapuli ja sanomalehtimiehet Sulo Kalpanen ja Simo Vaskio.

— Eikö painettaisi nappia? virkkoi tuomari Vuosalo ja hänen kaljun päälakensa alla kupertuva biljardipallomaisen pyöreäksi muovailtu päänsä osoitti, että hän yleensä oli ahkerasti painanut nappia.

— Niin, mitä tilataan?

— Mitä täällä saa sitten? kysäisi agronomi tarkoittelevalla äänenpainolla.

— Saa vaikka mitä!

— Ohoh, ei suinkaan miestä väkevämpää ainakaan?

— Vaikka kuinka, jos vain kukkaro antaa myöten.

— Ja omatunto! lisäsi terävästi tohtori Karppi, tiukka periaatteen mies, ja hänen pitkin nenävartta oikenevat laihat poskiviivansa värähtivät hermostuneesti.

Tuomari kuiskutteli jotakin viinurin kanssa.

— Kaikki on selvä. Puolikas konjakkia tulee, ilmoitti hän sitten hyvillään.

— Mutta miten on se mahdollista näin kieltolain aikana? ihmetteli agronomi.

— Sanokaa kiertolain. Svabooda on.

— Inhoittavaa! murahteli tohtori Karppi. Minä en ainakaan voisi tällaisissa olosuhteissa maistaa tippaakaan. Kaikki Venäjän mädännäisyys ja kurjuus tulee siis meidän nieltäväksemme.

— No, tämä on minusta sentään sen hauskimpia puolia, huomautti Huhtanen.

— Lahjomissysteemi! Salakapakoiminen! Pahempaa, tuhat kertaa pahempaa kuin julkinen juoppous. Ja ajatelkaa, mitä tällainen salapaheellisuus lopulta vaikuttaa kansan luonteeseen. Se tekee sen luihuksi, kavalaksi, halpamaiseksi…

Tohtori alkoi kävellä äkeästi ikkunain väliä kädet selän takana.

— Irti täytyy ryssistä ja ryssäläisyydestä päästä, irti! Muuten on loppu käsissä!

— Mutta millä keinoin? Siinäpä se! Täytyy odottaa kansainvälistä vapautustuomiota.

— Odottaa, se on vale se! huudahti Huhtanen. Antakaa meille kymmenentuhatta suomalaista sotamiestä ja me teemme suoran ryssistä! Kymmenellä kiväärillä minä jo aittani hoidan!

— Ne ovat jo olemassa!

— Surullista, huokasi Sulo Kalpanen, pehmeäposkinen, lempeä tolstoisti. Sotaväestähän olemme juuri saaneet tarpeemme. Nyt edistämme siis itse samaa pahaa, jota emme hyväksy. Suomalaisetkin siis murhan merkkejä kantamaan! Te olette hulluja sotaväkenne kanssa! Hengen aseet ovat suomalaisten ainoat oikeat ja luonnolliset aseet.

— Mennäpä nyt hengen aseilla tykkejä ja pajunetteja vastaan tai rosvon kanssa käsirysyyn, niin huonommalle puolen jäit.

— Herra Huhtanen on oikeassa, sanoi agronomi. Hengen aseet eivät riitä, ei ainakaan maalla. Me olemme siellä suorastaan ryövärien käsissä. Tarvitaan suojeluskuntia, sanotaan niitä siksi, jos pelkäätte nimitystä sotaväki.

— Isänmaan etu vaatii sotaväkeä, sanoi leveästi tuomari, ja sillä hyvä! Kansallinen asiamme vaatii sitä…

— Kansallisuus on kaiken pahan alku. Onko parempi, että käydään kansallisuus-sotia kuin uskontosotia? Kansallisuus-aate on vasta sadan vuoden vanha ja se on johtanut maailmansotaan, se on siis tuomittava, puhui Kalpanen.

— Nykyinen sota on suuresti otettuna merkantiilinen juttu, kauppadiplomatiaa, ei muuta…

— Jos yksikin ihminen kärsii diplomatian vuoksi, on se tuomittava, maailmasta pois juurrutettava!

— Olette kovin nuori, herra Kalpanen, sanoi Vuosalo suojelevalla äänellä, nuoriso innostuu, ei laske syitä eikä seurauksia. Diplomatian täytyy olla olemassa, nuori mies…

— Nuoriso, joka ei rakasta kansallisuuttaan ja isänmaataan, on kurja nuoriso, sanoi tohtori Karppi korostetusti.

Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten taas puheenhälinä jatkui.

— Missähän tohtori viipyy? kyseltiin.

— Vastaanotto kai viivyttää tai joku odottamaton sairaustapaus.

Puhe katkesi taas. Tohtori Linna oli tämän seuran yhdistävä voima ja ilman häntä tuntui yhteistyö ratkeilevan liitoksistaan.

Tohtori Linna antoi odottaa itseään todellakin kauan. Kun hän vihdoin näyttäytyi ovessa, oli hän tavallista vakavamman ja kiihtyneemmän näköinen. Hän tervehti jokaista kädestä synkkänä ja puhumattomana.

— Hyvät herrat, sanoi hän kääntyen sitten seuran puoleen kokonaisuudessaan, suonette anteeksi myöhästymiseni, mutta juuri lähteissäni sain puhelimitse uusia huolestuttavia tietoja, jotka koskevat meidänkin yhteistä asiaamme mitä läheisimmin ja vaativat ryhtymään pikaisiin ja tarmokkaisiin toimenpiteisiin järjestyksen palauttamiseksi maahan. Asia koskee lähinnä sinua, veli Ritola. Orkokumpu on ryöstetty, se on kokonaan ryövärien vallassa, ja arvatkaa, keitä nämä ryövärit ovat! Omia kansalaisia, ainakin osaksi. Sosialistien sotajoukkoja. Muuan Tuira-niminen mies on ollut pääpukarina siinä pelissä.

— Tuira! huudahti Ritola hypähtäen seisomaan.

— Tunnetko hänet?

— Ettenkö tunne! Selvä kostotoimenpide minua vastaan. Miten halpamaista! Vahinko, etten ollut siellä. Kyllä minä olisin sille pojalle näyttänyt!

— Pehtori oli kyllä ollut sankarillinen. Kun olivat vaatineet ruoka-aittoja avattavaksi, oli hän kieltäytynyt ja sanonut: "Syökää nyt, rahan orjat, rahojanne, niitähän teillä on. Tehän olette nyt kapitalisteja. Itsehän olette nostaneet elintarpeiden hinnan ja palkkanne suhdattomiksi. Joka tekee työlakon, sen pitäisi tehdä syömälakkokin." Olivat köyttäneet pehtorin ja pistäneet kapulan suuhun.

Ritola poistui nopeasti puhelimeen.

— Hyvät herrat, jatkoi tohtori, tämä sosialistisen sotaväen ryöväriliiga on uusi surullinen lisä jo ennestään hirveään rosvovaltaan maassamme. Tähän asti ovat rikollisia olleet vieras sotaväki. Hengen ja omaisuuden turvallisuudesta ei pitkään aikaan enää Suomessa ole ollut puhettakaan, sillä nuo täydellisillä sota-aseilla varustetut rosvot ovat olleet itsevaltiaita maassamme. He ovat mielin määrin varastaneet, murhanneet, raiskanneet, he ovat syöneet suihinsa meidän leipämme ja tallauttaneet hevosillaan meidän viljapeltomme. Ja kaupungeissa he ovat alkaneet huutaa "leipää, rahaa, ja verta". Meidän "suojelijamme" Venäjän hallitus ei ole voinut suojella meitä vähimmälläkään tavalla tältä väkivallalta. Eikö meissä silloin luonnostaan herää ajatus, että meidän on tehtävä se itse. Ei mikään laki maailmassa voi velvoittaa kansaa kestämään tällaista häväisyä, oman käden oikeutta ja riettautta. "Vieläkö kärsinet kauempaa?" tämä huokaus lienee jo enemmän kuin kerran noussut jokaisen isänmaan ystävän rinnasta. Vapaus vieraan maan sotaväestä on ensimäinen vapaus, joka itsenäisen Suomen tulee saada. Mutta mitä sanoa meidän sosialisteistamme, jotka ovat olevinaan itsenäisyyden, valtiollisen vapauden ajajia ja kulkevat julkisesti venäläisten pistimien turvissa, liittyvät yhteen juuri tämän saman Jumalan vitsan kanssa, joka meidän on heitettävä pois selästämme, kieltäytyvät valtiollisista keskusteluista virallisen hallituksen kanssa, mutta antavat sotilasmielivallan määrätä ja kirjoittaa kaikki noottinsa! Ja nyt! Mitä sanotte siitä, että nämä samat suomalaiset "vapauden veljet" ovat perustaneet venäläisiä veljiä matkien ja heihin liittyen myös omat rosvojärjestönsä, joiden tarkoituksena on, kuten he ilmoittavat, jatkaa luokkataistelua ja käyttää tarvittaissa väkivaltaista ja aseellista voimaa, pakoittaa muka elintarpeita salaavat maanomistajat ja kauppiaat antamaan tuotteensa kansan käytettäviksi. Ja että heillä on kiire ohjelmaansa toteuttamaan se on jo nähty. Nyt ovat asiat kehittyneet sille asteelle, jolla mielestäni on nopeasti toimittava. Ilman järjestystä ei ole mitään yhteiskunnallista elämää, järjestys on kulttuurin ensimäinen ehto. Se on saatava Suomessa aikaan hinnalla millä tahansa. Meidän yhteiskuntamme ei kestä niitä vaaroja, jonka alaiseksi anarkia sen saattaa. Me emme voi koko Europan silmissä antaa pelata pois kulttuurikansan mainetta. Meidän on uskallettava ääneen koko maailmalta vaatia oikeutta elää omaa elämäämme, mutta meidän on myös näytettävä, että henkisen tasomme ja tekojemme puolesta olemme vapautemme arvoisia ja että tarpeen tullen uskallamme panna vaikka henkemme alttiiksi. Joka ei koskaan uskalla panna elämäänsä vaakalautaan, ei myöskään koskaan saa elämän kruunua. On jo aika meidän tarttua oman kohtalomme ohjaksiin. En ole sodan enkä aseellisen voiman ystävä, mutta on tapauksia kansojen elämässä, jolloin sitä ei voi välttää ja sellainen hetki on mielestäni nyt meillä, tilanne on kärjistynyt äärimmilleen. Meidän on asevoimalla pakoitettava huonot ainekset, kotimaiset ja vierasmaalaiset, pysymään alallaan. Tästä jo seuraa, että emme voi niin sanotun rauhan liiton kehoitukseen, jonka kaikki tunnette, suhtautua muuten kuin jyrkän kielteisesti. Kehoittaa tällaisella hetkellä luopumaan aseista on samaa kuin kehoittaa isänmaan kavallukseen, kansalliseen itsemurhaan. Tämä on minun kantani.

— Hyvä, hyvä!

— Toisekseen on meidän tehtävä välimme selväksi myös maamme toisen niin sanotun itsenäisyyspuolueen s.o. sosialistien kanssa. Kuinka voi ajaa itsenäisyyttä ja samalla kulkea vihollisen sotaväen turvissa, kuinka pyrkiä valtiolliseen vapauteen ja samalla kysyä neuvoa sortovallan sotaneuvostoilta ja antaa heidän sanella valtiolliset julistukset, pukeutua matruusien pukuihin ja antaa samalla heidän johdattaa joukkojaan? Ei! Sitä ilveleikkiä on jo tarpeeksi. Ja koska heillä, sosialisteilla, kerran täytyy olla painetti selän takana, niin olkoon sitten mieluummin oma kuin kasakan pamppu!

— Mutta kansalais-sota on jotakin hirveätä, se olisi ennen kaikkea vältettävä!

— Onneton kansa tämä tosiaan, huokasi Vaskiokin. Muualla maailmassa kansakunnat uskaltavat antaa henkensä isänmaansa puolesta ja meillä ei ole pantavana itsenäisyytemme vaaliuurnaan muuta kuin laiskuutta ja rahanhimoa, lakoista johtunutta hätää, veljesvihaa, edesvastuutonta vallattomuutta.

— Raakavoima on raakavoimalla lyötävä, muuta keinoa ei ole, sanoi Vuosalo. Sitäpaitsi on koko sosialistinen liike meillä muilta lainattu ryöstöjärjestelmä, jota raakavoima harjoittaa henkistä voimaa kohtaan. Mitä on muuta se, että ruumiillinen työ vaaditaan paremmin palkattavaksi kuin henkinen? Tjaa, sen minä sanon, on siinä röyhkeyttä: tulla paljailla jäsenillä, niinkuin jumala ne on luonut, ja vaatia niiden käytöstä enemmän kuin mitä saavat miehet, jotka ovat kymmeniä vuosia kalliilla opinnoilla valmistaneet aivojaan käyttökuntoon.

— Paremmin lyö leiville nykyään käyttää vaikka varsiluutaa kuin kynää, filosofeerasi Vaskio. Kirjaltajien työpalkat ovat nousseet huimaavasti ja sanomalehtimiesten ja kirjailijain pysyvät ennallaan tai laskevat. Ja nuo raukat luulevat, että vain ruumiillinen työ, vain käsityö on tarpeellista maailmassa. Näköhäiriön orjat! Sanovat: tehkää te lakko, te kulttuurityöntekijät ja maailma käy ja seisoo ennallaan, sitä ylellisyyttä ei tarvita, toisin sanoen, mutta jos me teollisuusmiehet, me käsityöläiset, me suutarit ja räätälit, me ojankaivajat ja mullantonkijat teemme lakon niin tulee hätä, elämä lakkaa, rapistuu heti, sillä me olemme hyödyllisiä, me teemme sitä työtä, joka on välttämätöntä ja tarpeellista! Millä herättää heidät tästä erehdyksestä näkemään pohjimmaista käyttövoimaa ihmiskunnan kehityshistoriassa, sen ponninta, joka on henkinen työ! Pitäisikö saarnata uskoa näkymättömiin, joihin he eivät usko! He eivät usko, että ihminen tekee työtä, ellei ole kouriin tuntuvaa työasetta käsissä. Jokainen ajattelija laiskottelee heidän mielestään, sentähden että hänen muut jäsenensä paitsi pää lepäävät. Ja millä mitata sitä tuntien määrää, joka on käytetty aivotyöhön? Miksi toisten aivojen pitää palaa vuorokaudet läpeensä palkattomasti, sill'aikaa kuin toisten jäsenet liikkuen ja leväten määrättyjä tunteja riistävät ajattelijan ruumiilta elinehdot!…

— Etkö tiedä, ystäväiseni, että jaloin työ maailmassa ei koskaan saa ansaittua palkintoa… eikä sitä edes voida palkita! sanoi tohtori.

— Mutta annettakoon sen tekijöille edes tilaisuus elää! Tämä on veristä vääryyttä. Henkinen työ on palkattava paremmin kuin ruumiillinen!

— Kuka sen on määrännyt? Toiset tahtovat rahassa vahingonkorvausta puuttuvasta hengenvoimasta. Mikä on sen luonnollisempaa!

— Mutta luonnonvastaista on ainakin asettaa tehdastyö, koneellinen työ kaiken toiminnan perimuodoksi ja tehdä siitä pohjakaava inhimilliselle toiminnalle, sanoi tohtori Karppi. Se on mielestäni sosialismin perus-erehdys. Maailmassa on paljon työtä, jota ei milloinkaan voida järjestää koneellisesti. Kuten tohtori Linna sanoi, on jaloin, korkein toiminta juuri sellaista. Kytkekää ihmisajatus tunteihin ja tuntipalkkoihin! Arvioikaa se jäsenliikunnon mukaan! Määrätkää synnytyslakot! Mitä tapahtuisi, jos esimerkiksi lääkäri laskisi leikkausveitsen kädestään, niinkuin palvelija keittokauhan, kellon lyödessä määrättyjä lomatuntia? Järjetöntä! Järjetöntä! Entä nuo ylettömät palkankorotukset ruumiin liikunnoista! Saadakseen makeanleivän päivät he sen tekevät, eivätkä ymmärrä, että leipä juuri sen kautta nousee yhä korkeammalle; sen hinta kohoaa kilpaa ihmisten laiskuuden ja työvoiman kallistumisen kanssa. Toiset vaativat lisää palkkaa, sentähden että leipä on kallista, toiset kallistavat leipää, sentähden että työvoima kallistuu. Ikuinen surman rengas! Ja he suurpalkkaiset työmiehet eivät saa suurilla rahoillaan murenaakaan enempää kuin ennen. Mutta muut, henkisen työn tekijät, monet hienot, hyvät, ahkerat ihmiset kuolevat nälkään…

Tohtori Karpin ohut ääni hukkui yleiseen hälinään.

Ritola oli palannut ja keskusteli kiivaasti Linnan kanssa.

— Siin' on mulla tyttö! Kun ilmoitan hänelle onnettomuudesta, nauraa hän, niin, melkeinpä säälii ryöstäjiä. Sanoo: "Ihmisparat, miten ovat mahtaneet kärsiä, miten ovat olleet nälissään. Saakoot kaikki, mitä tahtovat. Olemmehan me jo saaneet tarpeeksemme. Antaa heidän saada syödä ja nukkua hyvin. Matkustan heti maalle antamaan määräyksiä." Vastasin: "Siellä määräävät he, täällä minä. Te, Meri-neiti, ette matkusta mihinkään. Henkenne olisi vaarassa." "Minulle ei kukaan tee pahaa, kun en minäkään tee pahaa kenellekään", vastaa. Siinä on naisen järki. "Olkaa hyvä, herra rosvo, ottakaa", sanoo. Mihinkähän maailma joutuisi, jos naiset saisivat sanan vallan? Onneksi ei Meri-neiti ole vielä täysi-ikäinen.

— Minäkin saan kiittää sisartani kaikista rauhan liiton hullutteluista, virkahti tohtori.

— Mutta on niitä toisenlaisiakin naisia. Venäjän naisten "kuolon pataljoona" on peljättävin kaikista. He rientävät sotaan saatuaan vapauden ja tasa-arvoisuuden. Nämä naiset ovat oikein ymmärtäneet uuden asemansa. Samat oikeudet, samat velvollisuudet. Miksi pitäisi miesten yksin kuolla maansa puolesta!

— Ei kenenkään velvollisuuteen pitäisi kuulua kuolla joukkomurhasysteemin uhrina, ei miestenkään, sanoi Kalpanen. Nämä naiset ovat erehtyneet siinä, että he ovat mitanneet velvollisuudentuntonsa vanhan maailmanjärjestyksen mukaan…

— Tiedätkö lähempiä yksityiskohtia Orkokummusta? kysyi Ritola tohtorilta.

— Ikkunoita säretty. Eräs palvelustyttö kadoksissa. Rengin käsi ammuttu läpi. Miehet olivat olleet täysin asestettuja. Epäilen pahoin, että suomalaiset saavat aseita venäläisiltä. Tuon veljestymisen kurjuutta! Mutta ilahduttavana esimerkkinä siitä, että tässä kansassa vielä on oikeita, rehellisiä luonteita ja ajattelevia miehiä, voin mainita, että myös lukuisat sosialistit ovat aivan viime aikoina ilmoittautuneet porvarillisien suojeluskuntiin. Juuri sillä, että sosialistit ovat kääntyneet kuin mitkäkin provokaattorit vihollisen sotaväen puoleen pyytäen apua muka suomalaisten porvarien vastavallankumouksellisia joukkoja vastaan, ovat he tehneet huonon palveluksen omalle asialleen. Se on hajaannuttanut puoluetta, herättänyt kaikissa kunnon kansalaisissa pahaa verta.

— Niin, onhan toki tehtävä ero sosialistien ja huligaanien välillä, jollaisia viimeksimainituita kasvaa kyllä kuin sieniä sateella. Ihmisiä, joiden elämällä ei ole mitään arvoa, ja jotka luulevat, ettei toisienkaan elämällä ole! Puukko sydämeen, on heille tapaus, jonka he kuittaavat olkapään kohauksella tai kirouksella. Kuka olisi uskonut, että Suomen kansassa on niin paljon sitä ainesta!

— Sota kasvattaa…

— Minä olen oikeastaan myös periaatteessa täysi sosialisti, sanoi Kalpanen, vaikka en joka kohdassa hyväksy heidän taktiikkaansa.

— Hyvänen aika, kaikki porvarithan ovat oikeastaan sosialisteja, sanoi Vuosalo. Eihän Suomessa muita olekaan. Sentähden on koko luokkataistelu meillä hulluutta, keinotekoinen, ulkoa opeteltu villitys, ei omasta tarpeesta syntynyt. Suomi on maailman vapaamielisin kansa. Puhe luokkasorrosta on pelkkää onttoa kaikua, lainalippu. Mitä me olemme ketkään muuta kuin työmiehiä? Missä on meillä kapitalistit? Missä kansaa halveksivat ylimykset? Meillä ei yksinkertaisesti ole noita vanhojen kansojen epäkohtia. Me olemme kansanvalta Jumalan armosta!

— Sattuuko tohtorilla olemaan niitä rauhan kehoituksia mukana? kysyi kauppias Huhtanen. Minä en ole sattunut niitä vielä näkemään, vaikka kyllä tunnen sisällön.

Tohtori tutki taskujaan.

— Ei tainnut tulla mukaan. Se oli kirjoitettu jonkinlaiseen tolstoistiseen henkeen: ei vastustaa pahaa pahalla, ei leivän, ei vapauden, ei minkään syyn nojalla tarttua murha-aseeseen. Suomen tuli tahrattomin käsin tarttua uuden vapautensa peräsimeen, ja muuta sellaista lörpötystä. Niinkuin niitä käsiä ei jo olisi tahrattu…

— Meidän pitäisi siis antaa vaikka murhata vaimomme ja lapsemme ja vain kiltisti katsella päältä kädet ristissä, huusi Ritola.

— Tietysti! Kuolla kuin Kristus ristinpuulla!

— Akkaväen hommia!

— Mutta että siinä on miehiäkin mukana! Kuuttikin!

— Hänen nimellään on isänmaallista kantavuutta!

— Nuoruuden hairahdukset annetaan meillä helposti anteeksi. Kukaan ei muista enää hänen vanhaa venäjänmielisyyttään! naurahti Vuosalo.

— Vanhaa, onko tämä vanhaa! mutisi tohtori Linna.

— Jokainen tämän kiertokirjelmän allekirjoittajista on tavallaan isänmaan vihollinen.

— Niin. Tästä asiasta ei voi olla muuta kuin yksi mielipide. Se on Juudaan suudelma meidän vapautemme asialle. Onko mitään mahdollisuutta nykyään voittaa rauhan palmulla? Ei. Eläimelliset vietit ja raakavoima ovat maailmassa vallalla. Hyvät herrat, tuo rauhan kirjelmä, tuo aseista riisumis-kehoitus ei aiheuta muuta kuin entistä pontevampaa toimintaa järjestyksen aikaansaamiseksi niillä keinoilla, mitkä nykyisessä hajaannustilassa tepsivät, se on: aseilla.

— Hyvä! Hyvä!

— Valtuutamme siis tohtori Linnan edelleen toimimaan yhteisen asiamme puolesta samaan suuntaan kuin ennen.

— Hyvä!

— Parin päivän kuluttua voin antaa varmempia tietoja, sanoi tohtori, katsoen kelloaan.

Jonkinlainen hermostunut mieliala tuntui yleensä vallitsevan seurassa.

Agronomi Ritola, joka Orkokummun ryöstöjutun vuoksi ei saanut rauhaa, kiirehti lähtemään.

Myöskin tohtori Linna näytti levottomalta. Hänelläkin oli vielä tärkeitä asioita muualla samana iltana.

Muutamat istua murjottivat äänettöminä ikäänkuin hautoen jotakin, jolle he eivät tahtoneet saada ilmaisumuotoa.

Tohtori Karpille oli heikon terveytensä vuoksi paha valvoa myöhään. Hän nousi lähteäkseen yht'aikaa kuin tohtori Linna ja agronomi Ritola.

— Kyllä minusta sentään on vähän liikaa, että rauhan ystäviä meillä nimitetään isänmaan pettureiksi, sanoi Vaskio, heidän mentyään. Rauhaanhan koko maailma kurkoittaa ja siihen on tietysti pyrittävä rauhan aseilla, ellei tahdo tehdä itseään syypääksi samaan rikollisuuteen, jota muissa tuomitsee.

— Ja minusta on väärin että kaikki epäjärjestys maassa pannaan sosialistien niskoille ja kaikki järjestys porvarien ansioksi. Sosialistit eivät vain hyväksy nykyistä järjestystä ja pyrkivät toiseen, niin on asia. Ja huonoja aineksia on joka puolueessa, sanoi Kalpanen.

— Nuoret miehet, katsokaas tänne, keskeytti tuomari Vuosalo ja kaivoi taskustaan äsken ilmestyneen iltalehden. Katsokaa mitä tuossa taas seisoo. Sotilaat ovat puhkaisseet eräältä vastaantulevalta liikemieheltä vatsan, niin että suolet tulivat ulos, lyöneet tikarilla ajuria selkään ja ryöstäneet hänet ajeltuaan ensin ympäri useita tunteja, pahoinpidelleet erästä palvelijatarta. Katsokaa!

— Mutta nuohan eivät ole suomalaisten tekoja.

— Mutta mitä sanotte siitä, kun suomalaisen työväen yhdistys virallisesti kääntyy näiden Suomi-raiskaajien puoleen pyytämällä heiltä apua rauhallisia porvareita vastaan, jotka eivät tahdo muuta kuin suojella henkeään ja omaisuuttaan!

— Porvareillahan ei saisi olla omaisuutta, sehän juuri kuuluu sosialistien ohjelmaan, naurahti Vaskio.

— Ja parempi olisi heistä, ettei heillä olisi henkeäkään, ryhtyi puheisiin maanviljelijä. Hirteenhän ne toivottelevat kaikkia meitä. Mutta kunpa eivät vain itse ensiksi joutuisi suolivyöstään sykkyrälle. Sanon vaan kuin Ritola äsken, että eläkääpäs nyt rahalla, syökää rahaa, lakkolaiset! Maanviljelijän pitäisi heitä vielä elättää, noita roistoja, jotka estävät lehmiä lypsämästä, toukoja tekemästä, sillä työllä, jonka hän on saanut hengenvaaralla suorittaa! Siitä vaan ei tule mitään. Suomen Saarijärven Paavoilla on myös pieni sana tässä asiassa. Kelle leipä tässä maassa kuuluu? Ei se vaan lakkolaisten suussa saa mureta. Muualla maailmassa kynnetään ja kylvetään yöllä sähkövalolla ja meillä ei edes viitsitä tehdä sitä työtä, mihin rauhan aikana on totuttu, vaikka nälän hätä on ovella. Maalainen on meillä vasta oikea työmies ja on aina ollut, mutta ei hän ryssän hännässä roiku…

— Ei kenenkään puolta tule meidän pitää muuta kuin omaamme, innostui Simo Vaskio. Ei oikeaan ei vasempaan, vaan eteen eestä Suomenmaan!

— Oletteko huomannut, sanoi Sulo Kalpanen, että juuri ne samat miehet, jotka ennen, Bobrikoffin aikana olivat pahimpia ryssän myötäilijöitä, nuo itäisten tyrannien liehakoijat, nyt heittäytyvät yhtä järjettömästi germanismin helmaan. Niinkuin Saksasta tulisi kaikki apu ja voima. Jos porvarit turvautuvat Saksan aseisiin, on se yhtä kurjaa kuin että sosialistit käyttävät venäläisten aseita!

— Apua ei tule muualta kuin meistä itsestämme —, sanoi Vuosalo. Emme voi kokonaisuutena itsenäistyä ja vapautua, ellemme ole sisäisesti vapaita ja itsenäisiä, ei kenenkään loisia. Meillä ei ole varaa ajaa muuta kuin omaa asiaamme. Vapaan Suomen asiaa!

— Oikein, oikein!

— Eläköön vapaan Suomen tasavalta!

Simo Vaskion ääni, joka intoillessa muuttui vähän kimeäksi, kaikui ylinnä pöydästä.

— Kyllä meillä suuria sanoja riittää, sanoi johtaja Kapuli vähän kylmästi.

— Hyvää tahtoa on myös! intti Kalpanen.

— Mutta miksi hyvät saavat niin vähän aikaan ja pahat niin paljon?

— Usein olen tuuminut itsekseni, sanoi Vuosalo, ettei missään maailmassa mahtane olla niin rappeutunutta kansallisuustuntoa kuin meillä. Orjan leima on meissä jo. On ihmisiä, jotka eivät uskalla tosissaan edes ajatella vapautta, ei tunnustaa julki tätä kaipuuta. Sitä kavahdetaan kuin jotakin luonnotonta, rikollista, rangaistavaa. Se on kuin joku hirveä valtiosalaisuus, hurmahenkien tunnussana, jota vain tohditaan kuiskata jossakin sopessa toisen korvaan! Hyi saakeli tällaista kansaa! Meille on vapaus kummitus, jota kaikki säikkyvät, jokin suuri tuntematon niinkuin Venäjällä. Ja lisäksi vapaus järjestyksen merkeissä! Vaikea yhdistelmä! Sen vuoksi ovat päät ennenkin kierineet piilun alle. Parhaimmillekin vallankumousmiehille se tavallisesti käy yli voimain, tuo sälön, sovittelun pakon heidän elämäänsä ja syöksee heidät.

— Kuka voi edes ajatella järjestystä Venäjällä? Se on jo sinään ylivoimainen teko, nauroi liikemies. On toki meillä sentään parempaa. Kävin tässä viime viikolla Pietarissa. Hienossa konttorissa, valtion laitoksessa. Jonotin vuoroani tuntikausia ja vihdoin viimein pääsin luukun eteen. Siellä istuu virkaneiti, juo tsajua, sytyttää savukkeen, ryyppää taas tsajua, ottaa ihojauhetussunsa, voitelee naamaansa, hieroo, hieroo. Sammuu paperossi, hän sytyttää sen taas, ryyppää tsajua, ja sitten kysyy: "Mitäs teille pitäis olla?" Se on komentoa se. Ei ole Suomessa sentään sellaista nähty. Suomalaisista tulisi ihmisiä, jos he lukisivat vähän Bushidoa.

— Mitä se on?

— Yksinkertaista ja suuremmoista. Sitä, että tietää aina mitä tekee, on itsensä herra. Japanilaisten elinohje.

— Minä en voi pitää ihmisistä, jotka ovat valmiita jo munassa! huusi Vaskio ärsyttyen. Aina varmoja ja viisaita. Se on typerää, herra Kapuli, uskokaa pois. Köyhyyden todistus, lyhyen kehitysviivan merkki. Paljon hauskempia ovat ihmiset, jotka joskus erehtyvät, tekevät tyhmyyksiäkin, niin, — joilla on lapsen sielu…

— Minä en siedä ihmisiä, joilla ei ole luonnetta, sanoi Kapuli.

— Enkä minä sellaisia, joilla ei ole mielikuvitusta!

Simo Vaskio puhui kiihtyneenä. Kapuli istui välinpitämättömän näköisenä, sileäksi ajeltujen kasvopyöröjen vähääkään värähtämättä.

— Niin, istukaa vain siinä pyhänä kuin Bushido, se ei imponeeraa minuun laisinkaan!

— Mutta Simo, mikä sinun on! rauhoitteli Kalpanen riidanhaastajaa.

Vaskio pyyhki otsaansa kuin heräten.

— En tiedä mikä minuun tuli. Pyydän anteeksi. Taisin käyttäytyä sopimattomasti. Hermoni ovat aivan pilalla, sopersi hän.

— Kaikilla on huonot hermot nykyään, sanoi Vuosalo.

— Ei ihme, ei ihme!

— Se kansa suoriutuu voittajana, jolla on paraimmat hermot!

— Sääli silloin suomalaisia.

— Pienen kansan on sittenkin keveämpi nousta valoon kuin suuren. Ajatelkaa pikku Tanskaa! Kunpa olisimme jo niin onnellisessa asemassa!

— Niin kunpa!

Puheen sorinaa jatkui. Se kiersi kehää, pysyen paikallaan ja tavoitellen taivaita, riemastuttaen ja riuduttaen. Isänmaa! Isänmaa! Vapaus! Vapaus! loimahteli tulikirjaimilla jokaisen sydämessä, vaipuen jälleen avuttomana kuin tyhjään hulmahtava liekki poroksi poltetun mielikuvituksen tuhkaan.

Me vapauden unelmoijat olemme vankeja, vielä, tunsivat kaikki.

— Kamala sota! huokasivat he sydämessään itse kukin, "sotapuoluelaisetkin".

XIII.

Tohtori Linna asteli väsyneesti kotiinsa.

Kaikki illan mielenliikutukset ja hänen intohimoisen luonteensa äkilliset tarmonpuuskat olivat hetkiseksi antaneet sijaa raukealle yksinäisyyden tunteelle.

Hän tiesi olevansa enemmän pelätty kuin rakastettu, enemmän ylistetty ja paneteltu kuin ymmärretty. Sillä tahto, hellittämätön ja yksiviivainen, oli ollut hänen elämänsä ponnin ja työ sen koko sisältö. Ei koskaan oikeaa inhimillistä lepoasentoa, personallista onnea, puhumattakaan mistään herkutteluista.

Luonnotonta ja väärää oli tämäkin vähäinen romantiikka, minkä hän nykyään salli itselleen: Vera.

Hän merkitsi hänelle kielletyn puun, hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää! Ei, eihän toki. Hetken virkistystä, vaihtelua vain. Ilman Veraa eivät hänen aivonsa ja hermonsa olisi kestäneet nykyisessä äärimmäisen jännitetyssä valtiollisessa tilanteessa. Isänmaa tarvitsi häntä ja hän tarvitsi Veran, siis tarvitsi isänmaa Veraakin.

Mikä sofisti sinä olet, ihmissielu, hymähti tohtori itselleen.

Miten Vera oli liukunut hänen elämäänsä, se oli hänelle itselleenkin käsittämätöntä. Ehkä hän ensin oli tahallaan tahtonut vetää häntä pois Kaarinan vaikutuksen alta. Jostakin syystä. Ikäänkuin salaisesta tunnonvaivasta. Ja sitten oli tyttö alkanut vetää häntä. Oli herättänyt hänessä eloon ammoin haudattuja mielikuvia ja haaveita, niin, sellaisiakin, joita hänellä ei koskaan ollut ollutkaan. Kaikki se, mistä hän ensin oli soimannut Veraa ja hänen kasvattajaansa, hänen sovinnaisuuden puutteensa, hänen epäjohdonmukainen, äkkiyllättävä luonnollisuutensa, kaikki tuo muuttui hänelle vähitellen välttämättömäksi elämän lähteeksi, josta hän väsyneenä ammensi voimaa ja unohdusta.

Veran vuoksi oli tohtori valmis antamaan anteeksi Kuutillekin kaiken muun, paitsi sen, että hän oli hylännyt Veran… Moraalisesti. Käytännössä oli parempi näin.

Tänä iltana ei hän olisi jaksanut edes tavata Veraakaan. Mutta he olivat sopineet, että Vera valmistaisi "tohtori-sedälle" pienen illallisen hänen tilapäisesti leskittyneessä kodissaan. Tohtorin perhe asui maalla. No niin, Veran suhteen ei tarvinnut olla varuillaan. Ja vähän hyviä säilykkeitä, vähän vanhaa viiniä ja nuori tyttö, joka ei kuulunut tähän yhteiskuntamaailmaan, se saattoi virkistää…

Tohtorin astuessa sisään istui Vera mieliasennossaan lattialla turkkilaisella matolla. Värillisten sähköjen valossa näytti hänen eksoottinen kauneutensa satumaiselta.

Tohtori taputti häntä hymyillen olalle:

— Lapsi leikkii taas.

On synti olla noin kaunis, oli hän vähällä sanoa, mutta sanoi ainoastaan:

— Sinä koru, sinä lepohetki vanhan tohtorisedän elämässä. Tiedätkö, Vera, minun elämässäni ei ole ollut yhtään sellaista! Aina vain taistelua, hellittämätöntä ja julmaa, velvollisuuksille alistumista. Olet kai kuullut mainittavan minua pahaksi. Ja olen ollutkin paha, se on totta, mutta paha vain sentähden, että jälkeentulevilla kerran olisi hyvä…

— Minä pidän pahoista.

— Sinä rakastat voimaa, se on kauneuden kohtalo. Ja ainoastaan pahalla on voimaa tässä maailmassa. Paha pahaa vastaan, niin taistellaan kaikki suuret taistelut.

Tohtori istuutui sohvan kulmaukseen. Vera hiipi veikistellen hänen viereensä.

— Sinä olet pannut pahan hyvääkin vastaan, murskannut taistelematta… tehnyt pahaa hyvälle, niin juuri… Sano minulle, eikö sinun rouvasi ole hyvä? Onhan?

Tohtori hymyili hieman.

— Hän on heikko. Hän kuuluu niihin, jotka pyytävät anteeksi omaa olemassaoloaan.

— Mutta sinä tohtori, olet tehnyt hänet sellaiseksi. Hän kuuluu nuorena olleen kaunis, ylpeä, notkea kuin koivunvirpi. Hän esiintyi julkisissa tilaisuuksissa. Hänellä oli ihailijoita, hän oli luotu ihailtavaksi. Mutta sitten tulit sinä ja kielsit linnun laulamasta, kukkasen kukoistamasta ja panit sen vain hedelmöimään! Hyi!

— Se on luonnon laki. Ensin kukka, sitten hedelmä.

— Mutta sinä turmelit hänen kauneutensa. Sinä teit hänet niin hirveän lihavaksi. Oh, kuinka olen kantanut siitä sinulle kaunaa. Tehdä solakka viiniköynnös paksuksi, mikä hirveä rikos! Oh, kuinka sinä olet rikollinen!

Vera tuijotti kummallinen hymy huulillaan eteensä.

Tohtori nauroi.

— Mutta kuinka Herran nimessä sinä panet minun syykseni sen, että vaimoni on lihava? Sehän on hyvinvoinnin merkki.

— Äitini Varvara sanoi, että ihminen voi lihoa epätoivostakin. Ja mitä voi olla muuta ihminen, josta on tehty munimakone!

— Mutta Vera, mistä oletkaan oppinut noin rumia puheita! Ne eivät ollenkaan sovi tuollaisen pikku enkelin suuhun kuin sinä. Minun täytyy siis väkisin tukkia suusi.

Linna taivutti tytön päätä taapäin ja painoi lyhyen suudelman hänen huulilleen.

Vera tuntui äkkiä kuin kivettyneen. Ainoastaan hänen poskillaan ja silmissään hehkui kuin kaukaisen tulen kajastus.

Tohtori kaasi helmeilevää viiniä laseihin.

— Sovitaan pois nyt pikku riitamme. Olehan nyt taas kiltti tyttönen. Maljasi!

— Oh, kuinka sinä olet rikollinen, toisti tyttö itsepäisesti eteensä tuijottaen. Mutta minä pidän pahoista…

— Siis pidät pikkuisen tohtori-sedästäkin? sanoi Linna silittäen hiljaa Veran kättä.

— Et sinä ole mikään oikea setä.

— En. Orjasi olen. Ja sinä minun pikku kuningattareni. Maljasi, Vera!

— Maljasi, tohtori! Minä olen nyt niin iloinen, niin iloinen. Miksi et anna viiniä koko kansalle, että he kaikki kerran olisivat iloisia? Miksi vangitset ilon muilta?

— Kansa itse tahtoo niin, se ymmärtää, että se on hyväksi sille. Kaikki on suhteellista, lapseni. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle, siinä lyhyesti sanottuna suhteellisuuden ydin. Kas, sitten kun tälle kansaraukalle on taattu onnellisen elämän ehdot, sitten voimme mekin, me yksilöt, sinä ja minä esimerkiksi, nauttia palkkamme. Mutta siihen asti… Tiedätkö, Vera, minun pyhä velvollisuuteni on tehdä kansani onnelliseksi, mutta suurempi onni minulle, kautta Luojan, olisi tehdä onnelliseksi sinut, tehdä kaikki, mitä sinä haluat! Miksi en saa? En saa! Siksi, että olen vannoutunut kansan asialle…

— Ja sentään vihaa kansa sinua…

— Ehkä sinäkin, Vera, vihaat minua? sanoi tohtori surullisesti.

— Onko totta, jatkoi Vera kuin kuulematta edellistä, että sinulle on tullut uhkauskirjeitä?

— Ei puhuta nyt niistä, rakas lapsi. Ne ovat miesten asioita. Melskeisen, kumouksellisen ajan ilmiöitä on monenlaisia. Tahdon unohtaa nyt kaiken muun paitsi sinut. Maljasi, Vera!

Vera vei huulilleen lasin astuen pari askelta eteenpäin konemaisesti kuin unissakulkija.

— Katsos, on sittenkin totta, että sinun henkeäsi on uhattu. Mitä muuten tekisit revolverilla? sanoi hän välinpitämättömästi nostaen läheiseltä pöydältä revolverin.

— Vera, älä koske siihen, minä pyydän, se on ladattu! Sekin kuuluu vallankumousajan satunnaisiin ilmiöihin.

— Älä koeta pettää minua! Sinä pidät minua sellaisena lapsena ja imeväisenä, joka ei mitään tiedä, mutta minä tiedän! huudahti tyttö. Joka miehelle ase käteen, sehän on juuri se pohja, jolle aiot perustaa kansan onnen! Miksi en siis minäkin saisi pidellä asetta! jatkoi Vera huolettomasti käännellen revolveria kädessään.

— Vera, anna tänne ase heti! Se on vaarallinen leikkikalu!

— Miksi ei naisella saisi olla ase kädessä yhtä hyvin kuin miehellä, sanopa miksi? naljaili tyttö. Mutta sinä pidät naista vain leikkikaluna ja kaikkea, mihin he koskevat, leluina. Et ikinä voi tehdä kansaasi onnelliseksi, kun ajattelet aina vain miesten etua, ja enemmän kuin puolet siitä on kuitenkin naisia.

Kirottu naisliittolainen Kaarina on sullonut pienen linnunpääsi täyteen järjettömyyksiä, mutisi tohtori, lisäten:

— Tiedätkö, jos jatkat tuohon malliin, pakenen taistelutantereelta.

— Kadotat joka tapauksessa pelin tällä kertaa, jäit tai pakenit. Sillä minä meistä kahdesta aion nyt voittaa, voittaa ja kaatua!

Vera nojasi päätään seinään ilkkuvan voitonriemun kareillessa hänen huulillaan. Hänen silmänsä paistoivat pimeästä nurkasta tohtoriin ilmeettöminä ja kiinteinä kuin kaksi vihreätä kiiltomatoa.

— Oletko kadottanut järkesi, tyttö? Mitä ilveilet! Lakkaa leikkimästä aseella! sanon minä.

Tohtorin ohimosuonet pullistuivat pahan-enteisesti.

— Minä en leiki, puhui Vera lempeästi ja haaveellisesti. Tätä hetkeä olen odottanut koko elämäni. Kostoa, niin! Minä tahdon kostaa sinulle sen, että jo syntymässä tuomitsit minut. Luonteettomaksi sekasikiöksi, suvunhuonontajaksi! Muistatko! Minä kostan sillä, että toteutan tämän mielikuvasi, että todistan sinun olleesi oikeassa. Oh, kuinka kauan olen hautonut ja hankkinut ilkeän pääsi menoa! Minä valitsin sinut lääkäriksemme. Minä hain sinut käsiini, saadakseni nähdä kasvoista kasvoihin isäni häväisijän, äitini murhaajan, elämäni juuriltaan kiskojan. Äitini ei tiennyt, kuka sinä olit, mutta minä tiesin. Kaikki minä tiesin. Silloin jo olin päättänyt kostaa. Opettelin ampumaan vain osatakseni sinun päähäsi, tohtori Linna, niin minä sinua vihasin. Nyt vasta on se hetki tullut. Tahdon kostaa isäni, äitini, kotionneni, niin, koko naissuvun puolesta sinulle, joka pidät meitä eläiminä ja enkeleinä, mutta et kunnioita ihmisinä! Kuinka minä olen halveksinut sinun imartelujasi, sinun hulluja liehipuheitasi, jotka eivät ole sisältäneet ainoatakaan luottamuksen sanaa, ei ainoata ihmisarvoista ajatusta! Niin, kostaa tahdon vaimosi puolesta, jota olet kohdellut orjana, sisaresi Kaarinan puolesta, jota pidät hulluna, ja sen sisaren puolesta, jonka viettelit samaan aikaan kuin syytit isääni…

— Kamalaa! Sinä mieletön, onneton lapsi, oletko humalassa! Sinä valehtelija, vaikene!

Tohtorin nyrkki putosi kuin raskaan painon alla hervottomana pöytään. Hänen silmänsä veristivät pidätettyä raivoa.

— Niin, kaikki tiedän, kaikki kostan sinulle, tohtori, jatkoi tyttö yltyvällä hurjuudella, hukkaan menneen elämäni, kodittomuuteni, isättömyyteni, isänmaattomuuteni, luonteettomuuteni, sen epävarmuuden jäytävän syövän, jonka sinä istutit sydämeeni, heti kun opin ajattelemaan…

— Vera! Tohtori karjaisi kuin haavoitettu peto. Revolveri tänne!

— Älä pelkää, että ammun sinua, nauroi tyttö. Se ei olisi mikään kosto. Ei, ammun itseni tänne sinun luoksesi yöllä. Isken arimpaan kohtaasi! Heitän häväistysjutun tuon sinun taidokkaasti hoidetun kunniasi päälle, viattomasti, samoin kuin sinä kerran teit isälleni…

Vera huohotti raskaasti.

— Ja minä teen samalla sinulle mieliksi, lopetan tämän ryssän sekasikiön, mikä olen, ja jollaiset sanoit toivovasi surmattavan, jos sinusta riippuisi… Niin… Kuulin, mitä kerran puhuit täti Kaarinalle… Sinä toivoit kuolemaani jo äitini kohdussa… Oh, tohtori, kuinka minä sinua vihaan!

Tohtori ryntäsi kuin raivostunut härkä Veran kimppuun.

— Revolveri pois! sai hän vaivoin ähkäistyksi. Se oli kuin tukehtuvan metsäsian röhkinää. Vera kuiskasi:

— Oh, kuinka minä sinua vihaan ja — rakastan…

Samassa laukesi revolveri heidän myllertäessään lattialla.

Kaikki oli tapahtunut uskomattoman nopeasti.

Tohtori heräsi tajuihinsa kylmän hien valuessa hänen otsaltaan.

Toisessa kädessään puristi hän jotakin kovaa. Toisen yli virtasi jotakin lämmintä, tahmeaa…

Vera makasi liikkumattomana, silmät puoliummessa ja melkein onnellinen hymyily huulillaan.

Nopeasti vei tohtori käden hänen sydämelleen. Se tykki vielä.

Aivan koneellisesti, mitään ajattelematta, alkoi hän etsiä haavaa ja hoitaa sitä kuin jotakin vierasta tapausta, kuin jotakin niistä epälukuisista tuntemattomista potilaista, joita hän elämässään oli käsitellyt.

Luoti oli lävistänyt oikean keuhkon.

* * * * *

Hitaasti avasi Vera silmänsä.

— Voitko antaa minulle anteeksi? kuiskasi hän. Minä en aikonut tehdä sitä. En todellakaan. Minä valehtelin kaiken, paitsi viimeisen, sen, että rakastan sinua. Minä olisin tahtonut vihata sinua, se on totta, mistä syystä, tiedät. Minä rakastin. Se meni yli voimain! En aikonut kostaa. En olisi voinut… Minä leikittelin… varomattomasti. Puhuin itseäni vastaan… lemmen tuskassa. —

— Vera!

Tohtori painoi päänsä Veran helmaan. Hänen lapaluissaan tuntui omituinen nytkähdys.

Hän itki. Ensi kerran elämässään.

— Minä tahdon elää aamuun, sinun täytyy ponnistaa voimasi, että elän, puhui Vera, ettei mitään varjoa lankea yllesi. Sinä ilmoitat sitten aamulla Kaarina-tädille, isälle, Seivelle ja minä itse todistan tämän tapaturman. Muuten, muuten he kaikki kärsivät ja sinä joudut onnettomaksi. Osaan selittää… Se on oleva viimeinen ja — paras valheeni.

— Vera, sinä et saa kuolla! Elä minulle! Anna anteeksi kaikki! Tai vihaa minua, tee mitä tahdot, mutta älä kuole… Vera, rakkaimpani!

Oi Jumala, sinä, jota en tunne, enkä koskaan tulle tuntemaan, salli minun elää aamuun… hänen tähtensä…, rukoili Vera.

— Rakas tohtori, annatko minulle anteeksi?

— Kaikki on minun syyni, vaikeroi onneton tohtori.

Ja äkkiä kulki salaman nopeudella hänen aivoissaan kaamea kauhun ajatus. Ehkä hän juuri itse omalla kädellään tuossa käsikähmässä ampui Veran. Eikö hän vieläkin tuntenut browningin takaiskua käsivarressaan. Tosiaan. Oikea käsi teki suonenvedon tapaisen kouristusliikkeen. Kumpi heistä oli ampunut? Kumpi? Varmaan hän itse…

— Minä onneton! valitti hän.

— Rakas, älä sano niin. Minä olisin muuten niin onnellinen nyt. Usein olin kuvitellut, että saisin kuolla sinun syliisi, yksin, kahden, näin juuri, äärettömän autuuden ja onnettomuuden, ajan ja iankaikkisuuden antaessa kättä toisilleen. Eihän se olisi voinut muuta ollakaan se meidän rakkautemme, ei koskaan. Se olisi kulkenut kärsimyksen yli ja minä, joka tahdoin olla paha, en olisi jaksanut nähdä toisten kärsivän. Oi, miten minä olen rakastanut sinua! Ja isääni… Mutta kumpikaan teistä ei voinut rakastaa minua, ei niinkuin minä olisin tahtonut, ei tarpeeksi… Oh, älkää vihatko toisianne, te kaksi… Älkääkä minua. En olisi jaksanut elää kuitenkaan. Näin olikin paras…

Veran ääni heikentyi.

Tohtori riensi häntä auttamaan.

— Tämä ei voi olla totta, tämä mahdoton, käsittämätön! Oh, tätä onnettomuutta! vaikeroi hän.

* * * * *

Aamupuolella yötä kuoli Vera.

Maailma pimeni Linnan silmissä. Vasta ensimäisen kerran näki hän, lääkäri, satojen kuolemantapausten todistaja, edessään todellisen kuoleman. Tuon kauhean, korvaamattoman mysteerian. Ei koskaan, koskaan enää…

Hän ei enää ollut hermojensa herra. Oli kuin tuo kuollut tyttö, tuo hysteerinen, kaunis potilas, jonka lemmensairaan rinnan hän oli rikkiampunut, olisi loihtinut hänet itsensä kaltaiseksi. Hän tunsi vihaavansa ja rakastavansa häntä raivolla, joka oli sanoin kuvaamaton.

Oh, tämä häpeä, tämä häväistysjuttu, tämä risti tien yli, nyt juuri ratkaisevalla hetkellä, kun oli rynnättävä…! Tuo ryssän sikiö, tuo… hänen rakas, ainokainen Veransa, josta olisi pitänyt tulla hänen elämänsä koru!

Ja hän kuuli sisimmästään itsepäisesti Veran ilkkuvan ja surunvoittoisen äänen: Oh, "kuinka sinä olet rikollinen…"

XIV.

Viljo Seiven päiväkirjasta.

Nämä hirveät viikot! En ymmärrä, että minä vielä elän ja että sinä Vera olet kuollut. Ja sinäkin, Meri! Elää, kuolla? Mitä se on? Tuskaa, arvoitusta, kaikki.

Olen ollut kuin syvän kaivon pohjassa. Koetan nyt kirjoittamalla siirtää asiat edes vähän kauemmas itsestäni, muuten voisin luulla, että olen kadottanut järkeni, että vieläkin olen vain pahan painajaishoureen vallassa.

Ei, se on totta, hirvittävää, pelottavaa totta!

Sinä, Vera, minun rakkauteni, sinä elämäni Kauneus ja Fantasia, sinä makaat nyt siellä jossakin… häviön ja mädännyksen saaliina. Mahdotonta! Ajatus kieltäytyy sinne seuraamasta. Mieluummin tahdon uskoa, että olet rauennut tuleen, joka oli sinun oikea elementtisi jo elämässä.

Mielikuvituksessani vaeltelen olemattoman tulihautasi partaalla, korkeassa Kuoleman saaressa, jossa kuolema on jälleen löytänyt kadotetun kauneutensa. Tummat sypressit varjostavat hiljaisuuden temppeliä, jalomuotoiset altaat, uurnat, muistolaatat koristavat sen äänettömiä käytäviä, joiden vierillä viihtyvät edesmenneiden sielut. Sammuneiden tulien tuhka uinuu maljakoissa, erimuotoisissa kuin ihmissielut. Toiset ovat solakoita, siroja, hauraita kuin kukan varsi, toiset raskaita, juhlallisia kuin vuoren onkalo, toiset sopusointuisen ehjiä, toiset levottoman kaipauksen särkemiä. Taiteilijain sormet ovat täällä pakoittaneet aineen hengen vertauskuviksi. Runoilijani tulisydämet ovat syövyttäneet marmorilaattojen kylkiin runojaan, menneisyyden muistoja, tulevaisuuden toivoja, ihmisen historian himmentymättömiä hieroglyyfejä…

Ja sitten tulee eräs tuntematon mielikuvituksen irtolainen, joka ei elämässään vielä ole kirjoittanut yhtään hyvää runoa, ja polvistuu kahden nuoren tytön nimettömän tuhka-alttarin ääreen, ja silloin — taivaallinen haltioituminen siivittää hänen multasielunsa.

Hän huudahtaa:

"Noiden mykkäin uurnain arvoituksen, jota ei kukaan ole arvannut, selitän minä, tuon lehden ihmisyyden historiassa, jota ei kukaan ole uskaltanut täyttää, kirjoitan minä!"

Ja hän laulaa laulun, kirjoittaa jalustaan kahden ihmiselämän elegian.

Ja ihmiset, jotka vuossadasta toiseen vaeltavat siitä ohitse, kuiskivat toisilleen:

"Tässä lepää kaksi murrosajan uhria, joista toinen oli kansallisuus-taistelun, toinen luokkataistelun marttyyri. Lukekoon taivas heidän syyttömyytensä ja heidän viattoman henkensä uhrin ihmisyyden hyväksi ja siunatkoon tuntematonta runoilijaa, joka on ikuistanut heidän muistonsa."

Mitä hourit, Seipi! Katso silmään totuutta vihdoinkin, sinä ikuinen narri, sinä nenästä vedetty kuuvalo-ritari! Ole raaka! Sano suoraan:

"Tuossa lepää Vera, jota rakastin, joka sekä petti minut että oli uskoton ja joka kuoli väkivaltaisen kuoleman oman tai rakastajansa käden kautta!"

"Ja tuossa, tuossa lepää Meri, samoin turmeltuneen ajan turmeltunut vesa, joka teeskenteli kansan rakkautta, mutta rakasti ainoastaan Kuuttia, käytti minua varjostimenaan, mutta räjäytettiin kansan tuomiosta ilmaan rakastajansa teoksen kanssa ja sai samoin väkivaltaisen kuoleman suuressa kirjapaino-onnettomuudessa suurena vallankumousvuonna…"

Mitä kauheuksia minä ajattelen? Minä onneton! Jumala, anna minulle anteeksi! Järkeni on piminnyt onnettomuudessa.

Arvoitus on ollut liian ankara.

Mutta kyynillisyyden myrkky käy yli voimaini. Mieluummin erehdyn kuin antaudun sen valtoihin. Oh, tätä taistelua!

Yhä uudestaan ja uudestaan kohoo rinnastani kysymys: Miksi sinä kuolit, Vera? Miksi? Miksi? Ja rakastitko minua vai toista? Minä huudan, parun, sitä! Eikä vastausta.

Minusta tuntuu, että sinun kuolemallasi pitäisi olla joku tarkoitus tai joku syy. Tapaturma! Vahinko! Sattuma! Miten typerää!

Sitäpaitsi tuo, mitä Vera kerran puhui minulle tohtori Linnasta tai suhteestaan häneen, tuo salaisuus — tällaisissa olosuhteissa niin kauhea salaisuus — täyttää mieleni tahtomattanikin. Mutta hautautukoon se ainaiseksi sinne.

Ketä se liikuttaa muuta, vihasitko vai rakastitko tohtoria, puhuitko minulle silloin totta vai valetta, aioitko ampua tohtorin vai itsesi vai vahingossako kaikki tapahtui. Vai tohtoriko äkkipikaisuudessaan sen teki? Oh, Vera, sinä kuolit, mutta kuollessasi surmasit sittenkin tohtorin.

Omituista! Tohtori on käynyt minulle sympaattiseksi nyt, kun hän on joutunut uhriksi hänkin, häväistyksen, väärän syytöksen alaiseksi. Niin, tiedän, että kaikki epäluulot tohtoria kohtaan ovat vääriä, omanikin. Enkä sentään voi olla näkemättä edessäni sitä kaameaa kuvaisinta, että hän mahdollisesti on vienyt Verani hengen ja rakkauden.

Miten epäjohdonmukainen on ihmissydän!

Simo pitää luonnollisena, että nyt kammoksun tohtoria. Ja onkin päinvastoin. Mutta mitä ymmärtää näistä asioista Simo, jonka mielestä rakkauteni Veraankaan ei ollut luonnollinen. Nauraisin, jos enää osaisin. Luonnollinen rakkaus! Mitä se on? Ei mitään. Rakkauden olemukseen jo kuuluu, että se on luonnoton, yliluonnollinen…

Tohtori parka! Miksi hän aikoinaan kirosi Kuutin avioliiton? Tai aavistiko hän jo silloin sielussaan siitä hänelle koituvan turmion?

Mutta tämän kirouksen painosta kuoli myös Vera. Siitä olen varma. Ja taivas kosti hänen puolestaan. Mitä sanon: kosti! Ei. Nemesis, Karma löi tohtorin. Toisin sanoen, hän tuli lyödyksi omilla aseillaan. Oma aate löi hänet. Hänen aseelliseen puolustukseen verivihollista vastaan perustuva kansallisuusaatteensa löi hänet! Ja aate meni hänen kerallaan. Mutta se aate oli aikansa elänyt, tai kuollut syntymässään, Jumalan kiitos!

Tohtoria käy sääliksi. Mihin hän nyt kelpaa? Hän oli vakaumuksen mies ja se aate oli hänen kaikkensa, hänen elämäntyönsä, hänen intohimonsa. Ja kadottaa kaikki älyttömän tapaturman kautta!

Jos se nyt oli tapaturma!

Tuo ajatus myrkyttää elämäni. Ja kuitenkaan ei ole silmänräpäykseksikään saanut minussa sijaa se pöyristyttävä epäluulo, jota sosialistit tyrkyttävät syyttämällä onnetonta Linnaa himomurhasta. Puoluesyistä tietysti. Lyödäkseen tohtorin ja hänen puolueensa. Ja onnistuivathan he siinä!

Linnan puoluelaiset ovat äkkiä kuin kadottaneet maan jalkojensa alta. Periaatteessa he ovat entisellä kannalla, mutta pää on heiltä katkaistu. Tohtorin häväistysjuttu tekee hänet liian sattuvaksi maalitauluksi viholliselle, joka ei valitse keinoja.

Sillä välin lisääntyy väkivalta ja rauhan aate voittaa alaa. Vastakohdat viihtyvät nykyään yhdessä. Ja väkisinkin rientää ajatus tuolle yhteiskunnallisten ja valtiollisten aatteiden temmellyskentälle, jonka aikoinaan luulin jäävän itselleni ikuisesti vieraaksi.

En voi olla kaikesta etsimättä syyn ja seurauksen lakia… Ei, en tiedä enää mitä etsin… Tuota jotakin…

Maltillisimmat sosialisteista ja kansallismielistä porvareista lupaavat riisua aseensa. Sotilaihin on levinnyt sama innostus… Kuka tietää, mitä tapahtuu…

Ja kuka olisi uskonut, että Vera, pikku Vera, tulisi noin suureksi tekijäksi suuressa historiallisessa taistelussamme! Ja miksi ei tuo suuri taistelu vaatinut ensiuhreikseen vanhoja, syyllisiä, arpiniekkoja tappelupukareita? Miksi juuri kaksi nuorta, viatonta tyttöä?

Vera, sinä ihanin, sinä, joka nyt siellä Tuonen himmeiden pilarikkojen alla käyskelet, minua odottaen ehkä, sinä kaunein ja ruhtinaallisin, sinä olit predestinoitu. Liian ruma, liian alhainen oli maa sinun astinlaudaksesi. Niin paljon kuin toivoinkin yhdenvertaisuuden ja kansanvallan voittoa, oli matka sinne liian lokainen ja tahmea ja raskas sinun jalkojesi poljettavaksi. Sinä olit este, niin! Liian kaunis tähän maailmaan, Vera, Vera!

Mutta Meri! Sinä olit tähän maailmaan luotu. Sinun kuolemasi oli ennenaikainen. Ja minä olisin voinut sinut pelastaa, minäkin!

Vera oli jumalallinen. Sinä Meri, inhimillinen! Miksi et jakanut aatoksistasi osaa minulle? Minä olisin ilmoittanut sinulle, ettei tässä maailmassa saa olla niin ehdoton, ettei luonto tottele luonnollisuutta, minä olisin sen kertonut sinulle, minä, entinen ehdoton.

Mahdan olla hirveästi muuttunut. Kammoan itseäni. —

Ja miten vähän tunsin ihmisiä ennen. Sinun luonnollisuuttasi, Meri, pidin ennen halveksittavana, ylimalkaisena maallisuutena. En ollut silloin vielä nähnyt, miten suuri sinä olit onnettomuudessa. Tai paremmin: että se, mikä tavalliselle ihmiselle olisi ollut onnettomuutta, ei ollut sitä sinulle. Sinä, maailman lapsi, olit vapaa aineesta, olit sitä, mihin minä pyrin!

Muistan viimeisen iltamme: Olisinpa tiennyt, että se oli viimeinen!

Mikä tulevaisuuden viiva koko sinun lyhkäisessä toiminnassasi, joka kuitenkin jäi vanhan systeemin symbooliksi!

Sinulla oli utopiojen koko ihanuus sielussasi, mutta ei mitään käsitystä niiden toteuttamistavoista, ei todellisuudesta, ei käytännöstä, ei luokkataistelutaktiikasta. Ja niinpä sinä, sosialistisen ihmisyysaatteen diletantti, joka ensimäisenä astuit antajien, tasottajien puolelle, joka olisit lahjoittanut pois koko Orkokummun, jos sinusta olisi riippunut, sait ensimäiseksi surmasi.

Mutta täytyy olla porvaristoon syntynyt uskaltaakseen niin tuhman uhkarohkeaa temppua: mennä käyttämään koneistoa, jonka jättiläiskirjapaino- ja -sanomalehtityölakko oli pannut seisomaan.

Jospa tuona iltana, kun yhdessä lähdimme Kuutin luota, olisin arvannut minne olit menossa, olisin varoittanut, estänyt. Luulit kai tekeväsi oikein tarttumalla työhön ja edistämällä Oula Kuutin teoksen salaista painatusta. Mutta varmasti myös rakkaus Kuuttiin ohjasi askeleitasi. Ja varmasti sen Kuuttikin aavistaa, jos ei ennemmin, niin nyt jälestäpäin.

Hänkään ei tiennyt mitään siitä lakonvastaisesta myyräntyöstä, mitä hänen teoksensa hyväksi harjoitettiin. Tuskin olisi hän sitä sallinut. Ja sitten. Mikä hirveä tietoisuuteen herääminen! Teos ja työntekijät tulena taivaalle! Ja Merikin uhrien joukossa!

Omituista on, että sekä nuo rikkurit että atentaatin alkuunpanijat ovat näyttäytyneet olevan etupäässä naisia, jälkimäiset erään kiertävän agitaattorin Helena Näkin kiihoituksen sokaisemia. Näkin koko toiminta on kuulemma ollut tähdätty juuri porvarisnaisia vastaan, jotka muka polkuhintaisella työllään tekivät työläis-naisten lakot mahdottomiksi. Helena Näkki, jonka osuus itse väkivallan työhön nähden lieneekin vain suhteellinen ja välillinen, on vieläkin vangittuna, mutta suuria työväen mielenosoituksia käy pitkin katuja hänen vapauttamisekseen.

Meri työskenteli tietenkin vain aatteen vuoksi, Kuutin teoksen lumoissa, vain saadakseen tuon tulevaisuuden kauniin unikuvan ihmisten ilmoille, antaakseen heille sen suuren profeetallisen näkemyksen, jota kauan turhaan oli odotettu ja joka oli avaava autuaammat tiet kansojen ihanteen ikävälle.

Ainakin uskon niin.

Viime aikoina puhuimme paljon tuosta teoksesta ja muustakin. Olit kuin nukkuva prinsessa, joka äkkiä on herännyt, tai kenties oli herääminen minun puolellani. En tiedä. Mutta minun silmissäni olit aivan uusi, aivan toinen kuin ennen Orkokummussa. Ajatuksesi olivat saaneet syvyyttä ja voimaa. Lieneekö Kuutin seura sen vaikuttanut? Tai kartanon ryöstö? Sen jälkeen muutuit, joku salainen itseuhrin tarve alkoi vaivata sinua.

Miten sanoitkaan tuona viimeisenä kohtalokkaana iltana? Näin: "Tuo ryöstö-yritys oli terveellinen huomautus minulle. Sen jälkeen minä melkein kärsin istua ylellisessä huoneessa, kun miljoonat, jotka koko elämänsä ovat raataneet ja ponnistaneet, saavat asua pienissä, kurjissa luolissa. Minä en ole tehnyt mitään ansaitakseni parempaa oloa ja eloa kuin muut. Minulla ei ole oikeutta siihen. Ei ole oikeutta olla onnellinen, ellei jaa onnea muille. En tullut sitä ennen ajatelleeksi. Mutta nyt tuntuu siltä kuin olisivat kaikki edut, joista nautin, puhtaus, kauneus, hyvä ilma ja ruoka, vapaus ja vaatteet, kaikki, pelkkää varkautta, kuin olisin ryöväri."

Ellet olisi ollut alaikäinen, olisit varmasti jakanut pois koko äärettömän omaisuutesi. Ja paitsi rakkautta, paitsi Kuutin kirjaa, kyti mielessäsi varmasti lapsekas halu opetella oikeaksi kirjapainotyöläiseksi ja ansaita tulevaisuudessa itse leipäsi…

Ja sinut teurastettiin ensimäiseksi kapitalismin kannattajana! Mikä räikeä, sydäntä särkevä murhenäytelmä!

Kuutti on näiden tapahtumien vuoksi aivan lopussa. "Minun teokseni ei ollut sellaisen uhrin arvoinen, hän valittaa, koko kirjailemiseni yllä lepää nähtävästi Jumalan kirous!"

Hän vierittää liian suuren edesvastuun näistä onnettomuuksista omalle osalleen. Minkä hän voi sille, jos Meri rakastui häneen? Kuuttia täytyy rakastaa. Ymmärrän sen ja kuitenkin olen itse melkein vihannut Meriä vain siksi, että hän on pyrkinyt Kuutin lähelle. Sentähden että hän ikäänkuin sillä vaikeutti rakastetun Verani elämää, ryösti jotakin sellaista, joka kuului yksin hänelle. Kuka tietää, ehkä kuolikin Vera siksi, että hän luuli itsensä syrjäytetyksi isänsä sydämestä.

Olen muuttumaisillani pahaksi ihmiseksi. Onnettomuus on tehnyt minut ilkeäksi. Parin viimeisen viikon aikana olen ajatellut enemmän pahoja ajatuksia kuin koko muun elämäni aikana.

En ansaitsisi niin suurten ja hyvien ihmisten seuraa kuin ovat Kuutti ja Kaarina Linna. Olen tullut heitä lähemmäksi, samoin hekin toisiaan. Yhteinen onnettomuus yhdistää meitä ja se korvaa sentään jotakin minulle, vaikka rakkauteni on kuollut ja molemmat ystäväni kuoleman väsyneitä. Kaarina on enää varjo entisestään, Kuutti elää varjoelämää, vähän samanlaista kuin minä ennen. Ja minä, minä heikko, koetan nyt olla uljas, ja rohkaiseva helpoittaakseni edes hiukan tuon suuren runoilijan vuoriraskasta elämänkuormaa, auttaakseni häntä vaikeimman hetken ohi…

Puhun hänelle välistä kuin äiti lapselleen. Kuka uskoisi! Istun illat hänen luonaan ja tarinoin Verasta. Ja Kuutti sanoo minulle aivan kuin Vera ennen: "Kerro vielä jotakin Verasta, Seipi."

Miten Vera olisi iloinen, jos hän tämän tietäisi!

Ja mitä enemmän puhun Verasta, sitä julmemmin kärsii hän hänen kadottamisestaan ja ehkä vielä muista syvemmistä syistä, joita en tunne. Mutta minä näen, että hän tahtoo kärsiä, painaa tikarin sydämensä pohjaan asti, kokonaan.

Riemu ja tuska, kumpikin olette jumalista kotoisin, kumpikin kuulutte ihmisyyden ihanuuteen!

Minäkin tunnen itseni nyt enemmän ihmiseksi kuin ennen. Ja minulla on lisäksi onni kärsiä suurten ja kauniiden ihmissielujen läheisyydessä. Miksi valittaisin!

XV.

Tohtori Linna istui pää käsiin painuneena pöytänsä ääressä työpäivän jälkeen, joka oli ollut hänelle helvetti.

Hänen omassa rinnassaan oli helvetti.

Viha ja rakkaus, häpeä ja kunnia, julkiset ja yksityiset ristiriidat kutoivat hänen sieluunsa kuin yhtämittaista kirvelevän hehkuvaa lukinseittiä, jonka silmuihin hän sotkeutui sitä enemmän mitä enemmän hän ponnisti siitä irti.

Mikä suru, mikä raivostuttava sattuma, mikä onnettomuus hänelle ja sille puolueelle, joka oli pannut luottamuksensa ja toivonsa häneen!

Muodollisesti oli Veran juttu jotenkuten tullut selvitetyksi, niin että hän oli säästynyt tekemästä lähempää tuttavuutta rikosviranomaisten kanssa. Mutta vastapuoluelaiset olivat luonnollisesti heti käyttäneet tätä otollista tilaisuutta häpeälliseen mustaamiseen ja vaikkakin omat miehet uskoivat hänet syyttömäksi, jäi tästä kaikesta hänen päällensä kuitenkin kuin varjo, kuin epäluulo, joka väkisinkin pakoitti hänet vetäytymään syrjään entisestä johtavasta asemasta, jottei hän vahingoittaisi yhteistä aatetta.

Olla häväistysjutun esineenä, hän, jolle kunnia aina oli ollut kaikki kaikessa! Siihen ei tahtonut tottua. Yhtä vähän olemaan kahden oman itsensä kanssa: Julkisessa elämässä oli hän täysi mies, oman itsensä suhteen avuton lapsi. Hän vierasti omaa sieluaan, jolle hän työteliäällä urallaan ei koskaan ollut ehtinyt antaa yksityis-audienssia. Se oli epämukava, tunkeileva, arvoton seuratoveri, se teki araksi muihinkin nähden. Varmuus, hänen vanha kilpensä, jota hän edelleen teeskenteli ulospäin, oli nyttemmin enää vain keinotekoinen, raskas naamio.

Mutta kukaan ei vielä koskaan ollut nähnyt häntä heikkona eikä saisi nähdä, niin kauan kuin hän pystyi kynttä kymmentä ylentämään, niin totta kuin hän oli Pentti Linna!

Tällaistako siis oli paha omatunto? Tällainen kalvava paha olo jostakin, kaikesta eikä mistään, joka vei hermot aivan hiiteen?

Omaisiaan oli hänen aivan mahdoton kärsiä lähellään. He ärsyttivät kaikki, oma vaimo, lapset, palvelijat. Yhtä vähän kuin suden selkä sietivät hänen hermonsa heidän hyväileväin ja tutkivain katseittensa silittelyä.

Mutta eniten kiusasi häntä taas Kaarina, tuo poissa-oleva salainen syyttäjä. Eikö ollut hän nähnytkin heidän viimeksi tavatessaan pirullista ivan hymyä hänen hyvillä huulillaan, jotka jo olivat raoittuneet kuin jotakin sanoakseen, mutta jälleen puristuneet kiinni?

Tuossahan hän seisoi taas hänen ovellaan ja etsi läpitunkevilla silmillään heikkoa kohtaa hänen uhatusta olemassaolostaan.

— Väisty, haamu! Mitä tahdot minusta?

— Vieläkö nytkin uskot ihmiskunnan aseelliseen onnellistuttamiseen? Vieläkö nytkin? ilkkui se.

— Vielä, sinä riemuitseva kostonhenki, vielä! Luuletko, että onneton sattuma voisi järkyttää miestä hänen vakaumuksessaan!

— Sinun olisi pitänyt painaa alas se rakkaus! Vieläkö nytkin tuomitset myös rakkauden venäläiseen? ilvehti ääni.

— Tuhat kertaa enemmän kuin ennen! En rakasta Veraa, vihaan häntä, vihaan kaikkia venäläisiä hänen hahmossaan!

— Muistan, muistan. Tahdoit surmata kaikki sekasikiöt. Nyt teit sen! Oletko nyt tyytyväinen, ha ha haa?

Aaveen räkättävä nauru kierieli kaameana kaikuna sairaassa aivokopassa.

— Minä en surmannut, en!

— Jos olisit mies, tohtori, intti ääni hänessä, niin ilmoittautuisit itse murhasta. Muuten teen sen minä, minä! En tarvitse muuta todistusta kuin kätesi nytkähtelyn, browningin takalyönnin heijastuksen ranteessasi. Katso, katso!

Tohtorin oikea käsi tempoili suonenvedon tapaisesti ja kylmä hiki valui virtana hänen otsaltaan.

— Piru vie, olenko minä tulemaisillani hulluksi! mutisi hän tärisevän hammasrivinsä välitse.

— Minusta vain riippuu, etten lähetä sinua turvallisempaan paikkaan päähänpistojasi lietsomaan. Tiedän erään paikan, jossa varmasti tapaisit aatetoverejasi…

— Kaarina!

Tohtori löi nyrkkinsä pöydän syrjään, niin että verihaava jäi käteen.

Kirottua, millaiset hermot! mumisi hän nousten kävelemään. Niiden täytyy totella herraansa, täytyy.

Hän meni rohdoskaapilleen, otti esiin pienen ruiskun ja pusersi julmalla nautinnolla vahvan annoksen morfiinia tuohon kavaltavaan käteen.

Totteletko nyt! sähisi hän.

Tuo toimenpide rauhoittikin vähitellen.

Epämääräiset liikutuksen ja hyväntunnon aallot alkoivat nousta hänen sielustaan kuin sumut öiseltä suoaukealta.

Hän sammutti sähkön, veti ikkunaverhot ylös ja antoi katseensa lipua yli öisen kaupungin ja meren, joka kimalteli kirkkaassa kuuvalossa.

Meri ja kuutamo!

Äärettömän kauan oli siitä, kun nuo olivat aiheuttaneet hänessä joitakin tunteita, yksinäisiä mietteitä, kaksinpuheluja itsensä kanssa. Hän ei ollut ajatellut luultavasti mitään sitten ensimäisen nuorukais-ijän. Vain rientänyt eteenpäin, tehnyt työtä kuin kone.

Miksi, minkätähden? Tietysti lääkärinä ihmiselämän ja kansalaisena Suomen kansan elämän puolesta! Ja yksilönä työn itsensä vuoksi. Työ, oli paras voimien kiihoitin. Mikään ei ollut ihanampaa kuin ponnistaa yli voimain, rääkätä itseään työllä, siksi kunnes vaipui kokoon. Se oli nautintoa joka hermon päähän asti.

Ja nyt tämä äkillinen seisaus, pakollinen viivähdys laiminlyödyn itsensä kanssa! Se oli pelottavaa. Ennen niin selvät ja yksinkertaiset elämänviivat katkeilivat murtoviivoiksi, särkeytyivät, sekautuivat sotkuiseksi vyyhdeksi kuin itse ajan hermot ja taas aikoi langeta ylle uuvuttavaa, himmeää lukinseittiä…

Vanhuusko satoi täten ihmisen sieluun keskellä sen miehuutta? Aikako vieri pois, kiisi menojaan jättäen selästään syöstyn yksilön täten virumaan maantien ojaan? Uusi aika!

Todellakin, nyt uskon että kuulun toiseen aikaan, huokasi tohtori.

"A Dieu mon âme, mon coeur aux dames, l'épée au roi, l'honneur pour moi!"

[Jumalalle sieluni, naisille sydämeni, miekka kuninkaalleni, kunnia itselleni.]

lausui hän hitaasti ääneen, hymyillen kuin jollekin kaukaiselle muistolle. Sellaista ihmisyyttä ja sankaruutta minä ymmärrän. Mutta nyt kun vapaus on auktoriteettina, nyt kun kaikki on kumottu, koko historian meno, kulttuuri, nyt on tyhjyys taivaassa, tyhjyys sydämessä, mielivalta, väkivalta, raakavalta valtaistuimella, häpeä hautapatsaassa. Onko tämä nyt entistä parempaa, onko tämä niin monen suuren tappion arvoista? En sitä ymmärrä, niin vanhoillinen olen… Minä tahdon kaatua vanhojen aatteitteni puolesta kunnialla…

— Kunnialla! Oletko sinä kunnian mies, tohtori? kuiskasi taas myrkyllinen ääni. Jos olisit kunnian mies, tunnustaisit rikoksesi…

Rikos, rikos! Miksi tuo sana nykyään alati pyrki hänen korviinsa?

— Minä en ole tehnyt rikosta, vastusti hän epätoivolla. En vietellyt Veraa, en murhannut häntä, en edes rakastanut häntä. Itse olen provokatsionin uhri. Hänhän tunnusti sen kuollessaan. Se kuului hänen rotuominaisuuksiinsa. Katalan koston uhri olen!

— Et itsekään usko tuota! nauroi itsepintainen ääni.

— Ja vaikka olisinkin tappanut hänen, niin olisi se tapahtunut itsepuolustukseksi tai vahingossa tai tytön omaa turvallisuutta tarkoittavassa, mielessä. Ja vaikka olisinkin tehnyt häpeällisen tai moitittavan teon, niin on oikeuteni ja velvollisuutenikin olla sitä tunnustamatta, jotta ei isänmaani, puolueeni saisi tahraa minun tähteni. Minähän edustan — edustin — suurta kansallista ryhmää. Jos paljastan itseni, joutuu suuri asia kärsimään. Ei, minun on kestettävä tunnontuskani yksin, kuin mies. Kiemurtele vaan käärmepesä sydänpohjissani, pistäkää vaan kyyt rintaani, kuhiskaa hermot vaan korvissani kuin summaton muurahaiskeko, en anna teille valtaa! En paljasta koko totuutta, joka on yksin minun omani, josta ei edes ole olemassa kuin vivahdus… En tunnusta mitään, en laske taakkaani toisten kannettavaksi…

— Ota pois sitten heidän kuormansa. Sano Kuutille: Anna anteeksi!

— Minunko pitäisi pyytää anteeksi Kuutilta? Sitäkö, että hänen tyttärensä turmeli elämäni ja ehkä koko Suomen tulevaisuuden! Se sakramentskattu letukka! Ei ikinä! Ei ikinä! Minä en ole murhaaja!

— Pahat mielijohteet toimivat ihmisen puolesta. Sinä et tahdo tunnustaa mitään mystillistä, mutta nyt sen näet. Ei ole oikeutta ajatella yhtään asiaa, jonka toteutumisesta ei tahdo vastata, sillä mielikuvat toteutuvat. Ihminen tulee sellaiseksi, miksi hän toivoo tulevansa.

— Tai sellaiseksi, miksi muut hänet uskovat. Ja minusta on aina uskottu pahaa. Ja sinä Kaarina, olet siinä suhteessa suurin rikollinen! Jo pikku poikana olit näkevinäsi minussa salaisen paheellisuuden jälkiä, huonoja taipumuksia. Piirteissäni oli jotakin epäsuhtaista, julmaa, särkynyttä, josta päättelit perättömiä. Ja äitini, joka ei muuten kenellekään tehnyt pahaa, kuritti minua valheista ja varkauksista, joita en ollut tehnyt. Siitä kasvoin kovaksi ja katkeraksi, sulkeutuneeksi ja ylpeäksi. Puristin hampaani yhteen ja käteni nyrkkiin. Tahto oli ainoa, joka pääsi minussa kehittymään yli muiden avujen. Tahdoin hyvääkin. Miksi minuun ei uskottu?

— Isäsi oli väkivaltainen, äitisi heikko! Olet rikollista sukua, sinä, joka elämäsi ijän olet vainonnut perinnöllistä rikollisuutta! Et nähnyt malkaa omassa silmässäsi!

— Todellakin! Kirottua sukua olen. Kaunis perhe tämä meidän perhe! Kuinka en ennen nähnyt sitä? Veli "himomurhaaja", sisar vähäjärkinen, äpäräsisar anarkisti, räjäyttäjä, pommipaholainen! Hahaa! Mikä kaamea kolmikko! Ellen tosiaan uskoisi perinnöllisyyteen, voisin melkein tulla taikauskoiseksi. Uskoa, että täytyy tehdä muille samaa pahaa, mistä itse on kärsinyt, kärsiä itse samat tuskat, mitkä muille on tuottanut, että ihmisen pahatteot vierivät juuri samanlaisina ihmiselle itselleen takaisin, eikä pahalla ole mitään loppua! Haha haa! Ei loppua, ei!

— Ellei joku lakkaa tekemästä pahaa, kostamasta pahaa pahalla, ellei joku aloita antaa anteeksi…

— Sinäkö, Kaarina, taas! Neuvoa kyllä osaat, mutta osaatko itse antaa anteeksi. Syytät minua yhäkin Kuutin vuoksi, Veran vuoksi. Vaikka ehkä itse olet tuhonnut Veran mielettömillä opeillasi, särkemällä hänen sielunsa harmonian, moraalisilla käsitteillä, joita hän ei ymmärtänyt, vapaudella, jota hän ei osannut käyttää. Sinun edesvastuuttoman holhouksesi vuoksi aloin silmälläpitää tyttöparkaa, omaksi onnettomuudekseni. Sinä, sinä olet syypää kaikkeen, sinä sokea pylväspyhimys, joka et näe yhtään vikaa rakastamassasi Kuutissa, hänessä, joka kuitenkin hylkäsi perheensä ja lapsensa. Niin, niin. Mahdollisesti oli hän silloin nuoruudessaan minua puhtaampi elämältään, ei käyttänyt ilonaisia kuin muut miehet. Mahdollisesti oli minulla siihen aikaan löyhempi moraali, mutta sittemmin, miehen ijässä, olen minä tuon moraalin oppinut ja hän unhoittanut, sillä sukupuolimoraalin pohja ja perustus miehellä on huolenpito perheestään.

— Sinä olet häväissyt isäni, rikkonut kotionneni, surmannut äitini ja minut. Oh, miten sinä olet rikollinen! särähteli Veran äänellä jossakin hänen sisimmässään itsepäisesti, läpitunkevasti…

— Oi, Vera, pikku Vera, anna minulle anteeksi! Ja sinullekin, Kuutti voisin sanoa: anna anteeksi! Ei tämän hirveän vuoksi, johon olen syytön, mutta jonkun vanhan vääryyden vuoksi, jonka olen tehnyt kauan, kauan sitten, ja sitten, vielä jostakin syystä, jota et tiedä. Sillä ellei kohtalo olisi tullut väliin, olisin iskenyt sinut varmaan kuoliaaksi, nyt, kaikilla aseilla, kaikilla keinoilla… Mutta en itseni vuoksi… en…

Tohtori käveli kiihoittuneena ja kiivaasti edestakaisin, puhellen näkymättömäni aivokuviensa kanssa…

— Mutta sinulta, Kaarina, en pyydä koskaan anteeksi, en koskaan. Sinulla on sitäpaitsi voitto! Minä olen lyöty mies. Mutta aatteittemme välillä käy ikuinen taistelu. Minä olen rakastanut isänmaata, sinä ihmiskuntaa, minä järjestystä, sinä vapautta, minä vaatinut velvollisuuden täyttämistä, sinä onnea, minä luonteita, sinä hyvyyttä, tuota naisellisen optimismin äitelää lämmintä maitoa, hyi, hyi! Ja mitä tästä kaikesta tulee? Uusi keskiaika, pimeyden, raakuuden kausi, aallon laakso niin syvä, jollaista ei ihmiskunta vielä ole nähnyt. Antautua sen armoille! Tunnustaa itsensä voitetuksi! Ei ikinä!

Ole mies, Pentti Linna! hoki hän itselleen. Ole mies! Pure hampaasi yhteen taas! Lepää, voimistu, nouse taisteluun uudestaan! Yksinkö? Vaikka yksin!

Kirotut hermot! Totelkaa!

Ikäänkuin ivalliseksi vastaukseksi käsi nytkähti pari kertaa vaistomaisesti.

Raivostuen riuhtaisi tohtori morfiinin esille ja otti jälleen pitkän, rauhoittavan ruiskeen.

XVI.

Takkavalkea räiskähteli pesässä. Ensimäinen lumi putoili suurina valkeina hiutaleina ulkona.

Seipi istui uunin ääressä kohennellen hiillosta.

Oula Kuutti makasi silmät ummessa sohvallaan.

Seipi tarkasteli hänen valjuja kasvojaan, joihin sisäinen riutumus oli painanut syviä uurtoja.

Miten ihmiset kärsivät kaikki!

Hän huokasi syvään jääden taas tuijottamaan hehkuvaan pesään.

— Mitä jos lähtisin etsimään jotakin syötävää? sanoi hän viivytellen.

— Ei, ei! Älä jätä minua yksin. En voi olla yksin!

— Mutta, rakas mestarini, sinähän kuolet nälkään. Kahteen päivään ei sinulla ole ollut edes leipää.

— Minä en kaipaa ravintoa.

— Jospa jaksaisit nousta ja lähteä ulos…

— Nousta! Cui bono? Aina herää kysymys: minkä vuoksi?

— Vaikkapa vain siksi, että sellainen on tapa, hyvitteli Seipi kuin lasta.

— Et tiedä, ystäväiseni, mitä on lopullinen väsymys, elämään kyllästys. Ihmisten tavat ja menot ovat silloin vain pelkkää tuulta ja ilmaa. Lankee sieluun käsittämätön suru, hiljaisuus, liikkumaton tyhjyys. Eikä minulla ole edes tyhjyyden kammoa. Olen raunioitunut. Olen mätä sisältä, syönyt kylläkseni. Ei voi syödä syötyään.

— Mikäs, ettei voi! Emmehän me muuta teekään kuin syömme syötyämme niinkuin me juomme juomasta päästyämme. Voi, jospa nyt olisin Aladinin lampun haltia, niin lennättäisin tuohon eteesi jotakin hyvää putelijuomaa, se virkistäisi varmasti!

Kuutti hymyili kiitollisena Seiven ylivoimaisille ponnistuksille lohduttaa häntä, tehden samalla kädellään kielteisen liikkeen.

— Parempi on, ettei ole sellaista. Jää monet tuhmuudet tekemättä.

— Ja ehkä monet teokset kirjoittamatta.

— En tahdo kirjoittaa enää mitään. En tahdo virkistyä, en edes elää…

— Rakas mestarini, sano minulle, millä saisin sinut iloiseksi? sanoi Seipi melkein rukoilevalla äänellä.

— Älä minusta välitä! Näetkös, nuori ystävä, ei mikään ulkopuolinen voi iloittaa sitä, jota sisäinen elämän ilo pakenee, kuten minua. Ollakseen iloinen, täytyy ihmisellä olla joku harrastus, mielenkiinto, oli se sitten vaikkapa vain syöminen tai juominen tai rakkaus, tai vaikkapa vain oma tuska, oma tyhjä itse… Minulla ei ole sellaista enää. Kaikki, mihin olen koskenut, on lakastunut käsissäni kuin kohtalon kirous painaisi minua, työ, rakkaus, usko, toivo, parhain unelma…

— Oi, minä olen varma siitä, että kun jälleen voimistut, kirjoitat uudestaan tuon räjähdyksessä tuhoutuneen teoksesi.

Kuutti pudisti raskasmielisesti päätään.

— Siinä räjähdyksessä tuhoutui minulta paljon enemmän kuin yksi käsikirjoitus, virkahti hän.

— Mutta nuo sinun suuret ajatuksesi eivät saa mennä hukkaan maailmalta eivätkä ne menekään. Kaikki tämän ylimeno-ajan uhrit ovat tulevaisuuden kylvöä! Huomaatko, että minä puolestani olen alkanut saada harrastuksia? kysyi Seipi puoleksi pilaillen, puoleksi ujostellen.

— Se on oikein se. Oli minullakin sinun ijälläsi harrastuksia.

— Ja eniten harrastan tuota sinun kaunista, kadonnutta teostasi, naurahti Seipi surunvoittoisesti. Se ei saa, ei saa mennä hukkaan järjettömän tapaturman vuoksi!

— Järjettömän tapaturman vuoksi on ennenkin mennyt hukkaan paljon suurempia hengenaarteita. Sitäpaitsi olisi tuo teos valhetta minun puoleltani nyt. Minuahan on aina pidetty pessimistinä. Kuitenkaan en ole ollut sitä pohjaltani. Olen uskonut inhimillisyyden kehityskelpoisuuteen, elämisen arvoon, olen joskus unelmoinutkin, vaikka tuota lörpötystä elämän-arvoituksen ruusunpunaisesta loppuratkaisusta en ole voinut koskaan sietää. Ja sitten tahdoin kerran minäkin, joka aina olin kirjoittanut inhimillisistä heikkouksista ja paheista, itsekkäisyydestä ja huonoista luonteista, joka olin tonkinut niissä kuin mato mädäntyvässä elimistössä, niin, tahdoin nostaa kerran elämän proosan unelman tasalle. Se ei ollut sallittua. Ja nyt, en usko enää Jumalaan enkä itseeni, en kansaani, en ihmiskuntaan. Minä kiellän kaikki, kaikki!

— Olet sairas nyt!

— Se on totta. Mutta sairas parantumattomasti. Elämän kauneus karttaa minua. Tämä suuri, harmaa arkipäivä, joka on noussut ihmiskunnan yli, ei tarvitse minua enää. Mitä se tekisi runoilijoilla! Se tarvitsee aivan muita asioita!

— Se kaipaa juuri sitä ihanan ihmisyyden runoelmaa, jonka sinä loit sille ja jonka kohtalon käsi musersi…

— Minä en sitä runoelmaa luonut, sanoi Kuutti harvakseen ja mietteissään. Siinäpä se juuri onkin. En voi surra sen kadottamista kuin omaani, nyt, kun olen palannut luontoperäiseen itsekkäisyyden tilaani. Tunsin koko ajan sitä tehdessäni jotakin, jota en koskaan ennen ollut tuntenut, että en ollut tuon suuren unelman luoja, vain sen kurja käsityöläinen, vain yksi miljoonista, että koko maailman aivot kehräsivät kilpaa omieni kanssa, ja että jäin siinä leikissä jälelle, että jäljensin, varastin muiden omaa, pienensin elämän suurinta aatetta koettaessani pakoittaa sitä oman yksilöllisyyteni kehykseen ja tyrkyttäessäni sille oman nimeni arvovaltaa. Ihmisyys-unelma ei tuhoutunut minun kirjani kera, älä pelkää, se elää tuolla ulkona ihmiskunnassa. Ennen oli unelma runoilijoiden erikoisoikeus, ja kun me ja muut ihmiset kohtasimme toisemme, oli meillä jotakin toisillemme annettavana. Mutta nyt on aika toinen. Kaikki erikoisoikeudet ja aatelis-etuudet on poistettu. Kaikki unelmoivat, kaikki runoilevat. Ja on olemassa jotakin, jotakin niin suurta, että yksilön yritys vallita sitä raukenee mitättömiin… Me runoilijat olemme nykyään tarpeettomia siltäkin kannalta. Ja tämä maailma, johon kuitenkin mahtuu niin paljon unelmaa, tuntuu meistä suurelta arkipäivältä siksi, että meillä ei ole siellä enää omaa omituista, vihkimättömän silmän näkemätöntä pyhäkköämme.

— Sen ymmärrän, nyökkäsi Seipi. Mutta jos silti jaksatte laulaa, olette nyt tarpeellisempia kuin koskaan ennen. Vain runoilija voi tehdä suuren aatteen eläväksi, yksinkertaiseksi, sydämeen tunkevaksi. Annanpa sinulle siitä heti esimerkin. Sinun kirjoittamasi rauhan liiton kehoitus on vaikuttanut enemmän kuin koko rauhanliiton monivuotinen toiminta. Ja sinä, Oula Kuuttiko, ottaisit ankaran ajan tullen itsesi pois kansan asialta, sinä, joka olet kansanvaltaisuus itse?

Ulkoa alkoi kuulua kaukaisen marssin tahti, joka yhä läheni. Summaton kansanjoukko tuntui jossakin virtaavan ohi laulaen. Erotti selvään jo sanatkin.

"Työn orjat, sorron yöstä nouskaa! Maan ääriin kuuluu kutsumus; nyt ryskyin murtuu pakkovalta, tää on viime ponnistus. Pohja vanhan järjestyksen horjuu, Orjajoukko taistohon! Alas lyökää koko vanha maailma, ja valta teidän silloin on! Tää on viimeinen taisto, rintamaamme yhtykää! Niin huomispäivänä kansat on veljet keskenään!"

— Internationale!

— Niinkuin huomaat, hoitaa kansa asiansa itse, virkahti Kuutti. Voi hoitaa kyllä päin hiiteenkin, jos sikseen sattuu.

— Mutta nyt ainakin on se oikealla tolalla, intoili Seipi. Nuo ovat varmasti rauhan liiton joukkoja! Sotamiehet heittävät aseensa! Kansat ja ihmiset veljestyvät. Pian täyttyy tuo suuri vuostuhantinen unelma uudesta sankaruudesta! Ihmiset samoavat rauhan palmut käsissä valkoisissa vaatteissa taisteluun! Vaikka tykkejä vastaan!

— Uudenaikainen don Quijote-tarina! hymähti Kuutti.

Ovelle koputettiin.

— Avaanko?

— Älä päästä sisälle ketä hyvänsä, mieluummin älä ketään. Sano, että olen vuoteen oma, sairas…

Hetken kuluttua näkyi ovelta tohtori Linnan pieni tanakka vartalo.

— Sanoin, että olit sairas, mutta tulikin juuri tohtori paraiksi, sopersi Seipi vähän hämmennyksissään.

— Minulla oli sairaskäyntejä samassa talossa. Sallitko, että astun sisälle? kysyi tohtori.

— Ole hyvä, ole hyvä.

— Minä ehkä lähden nyt tällä välin sitä leipää yrittämään, sanoi Seipi hienotunteisesti udellen kysyvällä silmäyksellä Kuutin mieltä.

Kuutti viittasi myöntyvästi. Seiven poistuttua katselivat nuo molemmat miehet, entiset ystävät, sittemmin viholliset, toisiaan hetkisen äänettöminä.

— Sinä kai ihmettelet tuloani, alkoi tohtori. Siitä on niin pitkä aika, kun viimeksi on tovereina tavattu. Ja sen jälkeen on paljon tapahtunut. En tiedä, mikä käsitys sinulla on ollut minusta. Minulla on aika ajoin ollut sinusta huono, ehkäpä väärä käsitys. Lausuin julki mielipiteeni. Menin liian pitkälle.

— Mitäpä niistä vanhoista, sanoi Kuutti väsyneesti. Olit kaukonäköinen sitäpaitsi. Kaiken, mistä minua aikoinaan syytit, omaksuin myöhemmin, kevytmielisyyden, rahanhimon, holtittomuuden, kaiken paitsi en pahinta: isänmaan kavaltajaa ei minusta tullut, ainoastaan onnistumaton kirjailija. Olisi voinut käydä pahemminkin. Monesta vähintään yhtä lahjakkaasta ja viattomasta kuin minä on väärällä epäluulolla, aiheettomalla sorrolla tullut isänmaan petturi. Niin, sellaistakin on tapahtunut…

— En silloin tarkoittanut aivan sitä, mitä sanoin. Olin nuori, kiihkomielinen. Tahdon olla aivan suora. Salakavaluus kuuluu vanhan ajan diplomatiaan, naurahti hän vähän katkerasti. Sitäpaitsi olen minä jo vallasta syösty diplomaatti. Olen tehnyt sinulle vääryyttä. Minä tunnustan sen. Nyt vasta olen kypsä siihen.

— Ja minä voin sanoa sinulle nyt, että pääasiassa olit ehkä sittenkin oikeassa silloin. Minun ei olisi pitänyt, ei pitänyt… Mutta minäkin olin silloin nuori ja uhkarohkean rehellinen… Jos silloin olisin ollut kyynikko, olisi se pelastanut meidät kaikki…

Hän vaikeni.

He tunsivat kumpikin sielussaan tuijottavansa samaan arkaan, tuskaisaan kohtaan, jota kieli kieltäytyi sanaksi muuttamasta.

— Vera jätti minulle ikuiset omantunnon tuskat, sai Kuutti vihdoin vaivoin äännetyksi.

— Entä minulle sitten! sanoi tohtori tuskin kuuluvasti. Minähän tavallani olen syypää hänen kuolemaansa…

Jokainen sana oli takertua hänen kuivaan kurkkuunsa.

— Niin, ehkäpä uskot, että minä… jatkoi hän katkonaisesti… sitä mitä sosialistilehdet kertovat… Kuule, vanha toveri, ystäväni tai viholliseni, sano, uskotko miehen sanaan, että ainakin siitä rikoksesta olen puhdas? Sano! Siksi tulin. Kaikkien muiden epäluulon vielä jaksan kantaa, mutta en sinun. Pikemminkin olisin tahtonut sovittaa Veralle vanhat solvaukseni hänen isäänsä ja äitiänsä kohtaan. Pidin hänestä. Ja näin kävi. Annatko minulle anteeksi? Uskotko minua, vanha toveri?

Sanaakaan sanomatta he puristivat toisensa kättä liikutuksen vallassa, jota he eivät edes yrittäneetkään salata.

— Elämä on ollut meille liian kova, luulen, virkahti Kuutti.

— Minä en ole koskaan ennen tahtonut myöntää sitä, ettei mies voisi, mitä mies tahtoo. Olen aina pannut kovan kovaa vastaan. Mutta nyt täytynee minun väistyä. Olen lyöty mies. Äsken vielä luulin, että olin isänmaalleni ja kansalleni tuiki tärkeä. Mutta ehkä se olikin vain harhaluulo.

"Terve vapaus, tasa-arvoisuus!"

kuului selvästi ulkoa.

— Kuuletko, mitä kansa laulaa?

— Lauma laulaa! korjasi tohtori. Yksi ainoa kehittynyt ihmissielu on suuriarvoisempi kuin suurin yhteenliittymä. Valtio on suuri ja voimakas vain yksilöittensä voimasta. Tuo voima on pelkkää kuohaa!

— Siinä olen yhtä mieltä sinun kanssasi, vanha veikko. Yksilö on kehityksen työntäjä, esiinkutsuja, yksilö sen lopullinen päämäärä. Mutta nyt on pohjasakkojen kuohumisaika.

— Ja sitä kestää kyllä meidän elämämme ajan.

— Kaunis perspektiivi!

— Vahinko, että me silloin, kun vielä yksilö merkitsi jotakin, tulimme kuulumaan eri leireihin. Vahinko!

Ulko-ovi narahti.

Tohtori säpsähti.

— Se on luultavasti vain Seipi. Hän on minun henkivartijani nykyään, hermoni ovat niin epäkunnossa.

— Hermot ovat huonot minullakin, mutisi tohtori.

— Ota virkavapautta, lepää.

— Minun luonteellani ei levätä ennenkuin haudassa, naurahti Linna. Työ on hermoilleni paras lääke. Valtiollisen toiminta-alani olen menettänyt, lääkärin ammatti on vielä onneksi jälellä.

— Mutta minä ammatiton, sanoi Kuutti, miten saada lepoa omilta ajatuksiltaan? Mitä tehdä pahalla omallatunnollaan?

— Sinähän voit tehdä siitä kirjo…

Tohtori pysähtyi keskelle lausettaan.

Hänen edessään seisoi Kaarina Linna.

XVII.

Tohtori kumarsi kevyesti ja tutunomainen, ivallinen hymyn väre kareili hänen suupielissään.

— Näyttää aivan siltä, kuin olisimme yhteisestä sopimuksesta päättäneet pitää täällä perhekokouksen. Se olisi sentään liian epäkohteliasta. Suonet anteeksi, jos minä poistun. En ole nyt perheriitatuulella, jatkoi hän kääntyen Kaarinan puoleen. Rauhan aate tekee tuloaan minunkin sydämeeni.

— Aina samanlainen, virkahti Kaarina surullisesti tohtorin mentyä. Pentti-parka! Hän kärsii varmasti kovin, mutta minulle hän ei näyttäisi sitä mistään hinnasta. Ei edes suru pehmitä hänen sydäntään. Minä taidan olla ainoa ihminen maailmassa, jota hän ei koskaan opi sietämään… En luullut tosiaan tapaavani häntä täällä…

— Olin tohtorin tarpeessa, hymyili Kuutti. Kuten näet, olen vähän sairas.

— Häiritsenkö ehkä?

— Päinvastoin, Kaarina-hyvä. Sinä olet minun sieluni ilo ja sydämeni päivänpaiste.

— Mikä sinua vaivaa, ystävä?

— Tiedäthän sinä. Tunnon tuskat…

Samassa syöksyi Seipi sisään intohimoisella eleellä, joka hänen luonteelleen muuten oli aivan outoa.

— Halpamaista, kamalaa! karjui hän.

— Mikä? Mitä on tapahtunut?

— Ja minä, joka vielä äsken olin täynnä pyhää ihailua ja innostusta, joka luulin, että teidän suuri aatteenne, neiti Linna, tuolla ulkona samosi kohti lopullista täyttymystään! Mikä hirvittävä pettymys! Ei, he siellä ulkona teurastavat, ampuvat, pistävät puhki, upottavat ja silpovat ihmisiä! Par'aikaa! Näin omin silmin. Sosialistiset rosvokaartit ovat taas ottaneet vallan käsiinsä ja venäläisten aseilla ja venäläisten toverien tuella he nyt kurittavat ja riisuvat aseista "lahtareja", joita ovat kaikki muut paitsi he. Ajatelkaas, me olemme lahtareja me! Tekin neiti Linna, joka ette tapa kärpästäkään. Lahtari! Lahtari! Tragikoomillista. Kunnianloukkauksesta pitäisi panna linnaan koko puolue! Syyttömien ihmisten solvaaja!

— Se on vuossatain takaista vihaa, sanoi Kuutti. Yksi polvi saa sitten syyttömästi maksaa kymmenien sukupolvien vääryyden ja sorron. Se on maailman meno. Heille on joskus tehty paljon pahaa.

— Roskajoukot avaavat vankiloita ja hulluinhuoneita. Topi Outaria näin kuletettavan riemumarssissa yhdessä vapautettujen murhaajain kanssa välkkyväin pistinten edessä. Topi oli ainoa valopilkku koko tuossa saattuessa. Koteja tarkastetaan, pankkeja ryöstetään, omaisuutta jaetaan tasan toreilla, porvareilta on kielletty leivänjakelu. En saanut mitään. Jäsenkortti? kysyttiin. Porvari —, minä —, joka olen enemmän sosialisti mielipiteiltäni kuin kukaan! Porvari, minä, joka olen köyhempi kuin köyhin työmies! Mutta liittyä puolueihin en voi, ne ovat kuin vanhoja madonkoteloja kaikki, niiden perusteet ovat muinaisuudesta lainattuja, niiden menettelytavat barbaarisia! Jos omaisuuden tai mielipiteitten mukaan jaettaisi kaikki ihmiset porvareihin ja köyhälistöön, luulenpa, että sangen monet sosialistit ja porvarit saisivat siirtyä toistensa puolelle. Ja he tuolla ulkona laulavat veljeydestä ja vapaudesta, he aseelliset sortajat!

— Maailma on vaihtanut epäkohtansa muotoa, sanoi Kuutti, ja vaihtaa nykyään joka päivä. Alammehan jo tottua vallankumouksiin. Porvarillisella yhteiskunnalla oli omalla tunnollaan heikkoudensyntejä, sosialistinen uhkaa hirmuvallalla. Molemmat ovat massapaheiden tyys-sijoja. Sosialismi ei tapa porvarismia, se laajentaa vain sen piiriä, laumaihmisen yhteiskuntaa. Taiteilijalle ja yksilölle on sosialistikin porvari.

— Ja vielä kymmenen vuotta sitten vaelsin ympäri kuin Jerusalemin suutari herättämässä tätä kansaa, pänttäämässä sen päähän ihanteita ja isänmaallisia lauluja. Siinä oli jotakin kaunista, epäitsekästä. Nyt ei ihanteellisuudesta jälkeäkään missään. Etuja, rahaa, valtaa, on ainoa, mitä pyydetään!

— Milloinkahan tullee vapaiden, kehittyneiden yksilöjen yhteiskunta! huokasi Kaarina.

— Ei milloinkaan, vastasi Kuutti.

— Minun täytyy lähteä tuonne ulos takaisin. Olen liian kiihtynyt pysyäkseni täällä. Ja vaikka kaikki muut pelvosta vaikenisivat, huudan minä aseellisille veljessortajille suoraan: Te olette väärässä! Huudan, vaikka se huutoni maksaisi henkeni, vaikka giljotiini ja arkebuseeraus olisi siitä seurauksena! Jotakin olen minä sentään velkaa henkiselle viljelykselleni. Väkivallalla minua ei voida pakoittaa!

Hän riensi ulos.

— Miten Seipi on muuttunut, sanoi Kaarina. Millainen tuli siinä haaveksijassa! Kuka uskoisi! Hän on miehistynyt. Hänhän heräilee yhteistuntoon. Millä olet tuon ihmeen saanut aikaan, Oula?

— Hän on lapsi, joka täytyy vieroittaa… ei orjuuttaa…

— Olet vieroittanut hänet minun luotanikin. Ennen oli hän melkein jokapäiväinen vieras. Mutta se oli Veran ansio. Luulen, että Seipi oli syvästi rakastunut Veraan.

— Ja Vera, se vekkuli, osasi kyllä orjuuttaa. Se ei ollut Seivelle terveellistä. Hänelle oli parempi, että Vera kuoli. Hän kärsii. Mutta nuoruus on tehokas parannuskeino. Toista on minun vanhan. Minulla oli tytär eikä minulla ollut isän tunteita, nyt on minulla isän tunteet, ei tytärtä. Olen todella onnettomasti syntynyt ihminen. En viisastu muusta kuin erehdyksistä ja kuitenkaan ei minulla olisi varaa yhteenkään, niin kovasti saan maksaa jokaisesta. Vera jäytää tuntoani yhä. Kuule, Kaarina, minulla on täällä sydänalassa kamala tunne siitä, että Vera kuoli rakkauden puutteesta.

— En ehkä osannut rakastaa häntä oikealla tavalla. Olin heikko, kuin Seipi…

— Suo anteeksi, Kaarina, en tarkoittanut nyt sinua, vaan itseäni. Minä tunnen, että hän olisi voinut saada enemmän rakkautta. Sinun rakkautesi oli suurta kuin jumaluuden syleily, niin, ehkä liian suurta hänelle, ansaitsematonta. Sinä olet koko ihmiskuntaa varten, ihmiskunta tarvitsee sinunlaistasi avaraa, ylevää ihmisrakkautta, mutta yksilö elää usein vain yhden ihmisen rakkaudesta, joka on pientä ja puutteellista kuin heikkous. Olenko julma sinulle, Kaarina? Olen niin rajattomasti kiitollinen sinulle, että tuhlasit suuruutesi pieneen. Mutta tuhlausta se oli. Sanoit olleesi heikko. En usko. Sinussa ei ole mitään heikkoa, Kaarina. Ja hän, Vera oli pelkästä heikkoudesta tehty, koska hän oli minun tyttäreni. Nyt vasta tunnen hänet siksi, nyt, kun on liian myöhäistä. Raskas itsesoima asuu sydämessäni.

— Älä soimaa itseäsi. Sinähän olit niin hyvä hänelle. Ajattele, kuinka paljon on maailmassa ihmisiä, jotka ovat vallan orpoja, niin, sellaisiakin, joilla ei ole mitään helliä siteitä.

— Se on kauheata. Se on onnettomuus, tapaturma.

— Niin kauan kuin luonto noin äitipuolen tavoin kohtelee lapsiaan suoden toisille kodin, toiselle ei, voisimme me ihmiset itse tasoittaa tätä vääryyttä vapaaehtoisesti luopumalla etuuksista, joita ei kerran voi antaa kaikille ja perustamalla suuria yhteiskoteja, suuria veljeyden siirtoloita kaikille, niillekin, joilla on vanhemmat… Sitä olen koettanut opettaa…

— Oh, korvata kasvatuslaitoksilla ja hyvyydellä sitä väkevää elämänvoimaa, minkä verisiteen juuret ihmisille suovat! Se olisi elinvoiman tuhoamista. Minä olen yksityisessä elämässäni tehnyt sen tapaisia erehdyksiä, mutta sinä yrität tehdä niistä ihmiskunnan onnellistuttamisteorioja. Olet niin hyvä, että hyvyytesi vie sinut harhaan. Lohduttaaksesi tässä nyt minua rakennat vaikka uuden kauniin maailmankatsomuksen kadonneen onneni pirstaleista, hymyili Kuutti. Mutta itsesoimani tyttäreni suhteen on liian suuri. Ja se on oikea rangaistus minulle. Minulta otettiin pois se, jota en osannut vaalia. Sinä et ehkä ymmärrä minua, sinulla kun ei koskaan itselläsi ole luultavasti ollut inhimillisen kiintymyksen heikkoutta sydämessäsi. Siksi sinä uneksit kaikille yhtä hyvää. Ah, veljeyttä, tasa-arvoisuutta, tasaosuutta elämässä ei tule koskaan, se on utopia! Me voimme vain iloita onnestamme, silloin kun se meille kohtalon armosta annetaan, ja mahdollisesti myös vähän, hyvin vähän lievittää toisten hätää tai sitten kantaa kuormamme kuin stoalaiset ja iloita siitä, että toisilla on hyvä. Mutta tehdä ihmiskohtaloita samanlaisiksi! Mahdotonta, Kaarina-ystäväni! Ja kenen mukaan piirtäisit ihanneihmisen mallin. Itsesikö? Ei, en luule, että olet onnellinen sinäkään, vaikka olisit sen niin hyvin ansainnut…

He vaikenivat.

Kuutti katsoi Kaarinaan heltyneesti.

— Kuinka vanha sinä oikeastaan olet, Kaarina?

— Kolmekymmentä kaksi vuotta.

— Vasta… Kuutti myhähti kuin omille ajatuksilleen. Mutta, niin oletkin kuin pikku tyttö vielä…

Sitten hän jatkoi muuttuneella äänellä:

— Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin itsestäsi? Minä muistan sinut koulutyttönä. Kaksi pitkää palmikkoa suurien, säteilevien silmien ympärillä… Mutta senjälkeen en tiedä sinusta mitään, sinun sielustasi, tarkoitan.

— Minun elämässäni ei ole mitään, joka voisi sinua huvittaa, sanoi Kaarina pakoittaen äänensä ylimalkaiseksi, ei yhtään seikkailua, ei yhtään rakkaustarinaa, ei mitään, jota voisit käyttää edes teoksissasi…

— Minä en kirjoita enää mitään. Kirjat eivät kiinnitä enää mieltäni, ihmisetkin vain joskus, niinkuin sinä nyt. Tahtoisin juuri tietää, miksi sinulla ei ole ollut mitään seikkailuja.

— Minä olen kai ollut niin ruma, naurahti Kaarina.

— Päinvastoin.

— Niin pelottavan periaatteellinen sitten, että olen säikyttänyt kaikki ihmiset lähettyviltäni.

— Sinulla ei ole ollut mielenkiintoa keneenkään erityiseen. Mielenkiinto vetää puoleensa mielenkiintoa. Omistuksen halu herättää samaa toisessa.

— Ei kellään ihmisellä ole omistusoikeutta toiseen, kuinka olisin voinut sellaista toivoa…

— Mikä on tehnyt sinut noin yksinäiseksi, Kaarina? Olen tuntenut paljon yksinäisiä ihmisiä elämässäni, mutta harvoja, jotka osaavat kantaa yksinäisyytensä, jotka viihtyvät siinä, joita se ei ole tehnyt katkeraksi. Sinä olet suurkaupunki-ilmiö. Ja sinä olet ihminen. Periaate yksin ei tee siksi. Mikä se on?

— Ehkä se sitten on murhe.

— Murhe! Elämän murhe! Siitä asiasta minäkin tiedän jotakin.

Kuutti tarttui Kaarinan käteen.

— Tekeekö minun läsnäoloni sinulle elämän vaikeammaksi?

— Sinä helpoitat sitä.

— Ei, ei. Minä tiedän, että kaikkeen, mihin minä kosken, syntyy tuska! Pelkään tartuttavani omaa murhettani.

— Sinä syvennät ihmisiä ja silloin he kärsivät. Se on elämän onnea samalla…

— Niin, minä tiedän, että mitä rehellisemmäksi ihminen käy itselleen, sitä yksinäisemmäksi hän käy ja — sitä helpompi on hänen tulla toimeen toisten kanssa. Ei vaadi, ei odota mitään… Jos jotakin saa, on se lahjaa, sulaa iloa…

— Niin, silloin voi olla heille hyväkin.

— Minä olen ollut hyvä väärälläkin tavalla, lakannut liian varhain taistelemasta, mennyt myötävirtaan, pitänyt omat mielipiteet omina tietoinani. Mutta samalla on murhe tehnyt minut nöyräksi, en ole voinut torjua pois ihmistuskaa, olen ollut sielujen heittopaikka, pelkästään itsekkäisyydestä, siksi, että minun on ollut helpompi kantaa toisten kuormaa kuin omaani. En olisi jaksanut muuten. Olen aina jäänyt kiitollisuuden velkaan, vaikka olen saanut joutavanpäiväistä rihkamaa. Enkä ole itse antanut mitään, en antautunut. Ihmiset olisivat muuten arkipäiväistyttäneet, lyöneet alas unelmani…

— Se on runoilijan tapa kantaa murhetta. Minä olen kantanut sen aivan yksin.

— Niin, minä näen, että sinun on ollut vielä vaikeampi elää kuin minun. Sinussa on jotakin niin autioitunutta, orpoutunutta. Ennen luulin, että sinun aatteellinen taistelusi antoi sinulle kaiken, mitä toivoit, ja otti sinut kokonaan omakseen. Vähitellen olen huomannut, että sinussa sittenkin on joku tyhjä sija, joku täyttymätön onnen unelma… Sano, ystäväni, voinko minä jollakin tavoin helpottaa sinun elämäsi taistelua?

— Sinä olet tehnyt sitä koko ajan. Sinä olet antanut minulle elämän työn ja onnen unelman…

— Minä!

— Niin, muistatko, miten kerran nuoruudessasi lauloit:

"Ken hyväks pyrkii, sitä olkoon hän nyt oitis, pakkoruoskaa elämän vartoamatta!

Se vast' on vapaa, joka unelmoi kauneinta unta ja sen muuttaa voi elämän työksi…"

— Oh tuo ikivanha, huono runonpätkä! Olin sen jo aivan unohtanut. Kaikkea sinä, Kaarina, muistatkin! Minä luulin silloin, ettei sitä runokirjaa kukaan lukenut.

— Siihen aikaan en muuta tehnytkään kuin luin sinun runojasi. Ja tuo runoelma ratkaisi koko elämän kohtaloni. Sillä oli suurempi merkitys kuin kukaan voi aavistaa. Monasti olen aikonut kiittää sinua siitä, mutta en ole voinut, en tiedä miksi. Katsos, voinhan kertoa kaikki nyt perästäpäin, minä olin näkevinäni tuossa kehoituksessa Jumalan sormen, joka viittasi juuri minuun: sinun, Kaarina, on oltava Oula Kuutin unelmien toteuttaja!

— Minun unelmieni! Mitä minä sitten olen unelmoinut?

— Että elämä on pyhä…

— Että elämä on pyhä, toisti Kuutti hitaasti kuin ihmetellen. Niinkö? Joskus parhaimpina hetkinäni olen sellaista ajatellut ehkä. Tuohan on sinun oma unelmasi.

— Kaikki olen saanut sinulta, vastasi Kaarina verhotulla äänellä.

— Päinvastoin, Kaarina. Minä yritin mestaroida sinun aatteitasi, mutta Jumalan sormi tuli väliin ja esti sen. Se yritys maksoi ihmishenkiä… ja minun uskoni. Onnellinen sinä, Kaarina, jos vielä uskot kaikkeen tuohon!

— Nuo uhrit, kaikki tuo ääretön kärsimys, voima, odotus, työ, kaipaus miljoonissa sieluissa ei voi mennä hukkaan!

— Sellaista kuitenkin tapahtuu. Mistä ammennat sinä uskosi, ystäväni?

— Minä uskon sinuun!

— Miksi et ennen sanonut sitä? Silloin olisin ehkä nyt parempi ihminen. Minullakin oli kerran kaunis unelma, hyvin kaunis… Mutta mikä oli tuo sinun oma yksinäinen onnen unelmasi, sinun elämän murheesi, Kaarina. Sano, oliko se ehkä sittenkin rakkauden unelma?

— Kenties.

— Kaarina! Miksi, miksi en minä saanut luoda tuotakin unelmaasi! Miksi en kohdannut sieluasi, ennen!

Kaarina katsoi pois.

— Ei, minä puhun mielettömiä. — Kuutti taisteli mielenliikutustaan vastaan. — Minä en olisi ollut kyllin arvokas sinun onnen unelmasi esineeksi, sinä iki-ihana ja hyvä!

Kaksi suurta kyyneltä tipahti Kaarinan poskelle. Mutta Kuutti ei sitä huomannut.

XVIII.

Aurinko paistaa ulkona riuduttaen hankia.

Mutta ihmiset kulkevat kuin sitä näkemättä. He huohottavat tukehtuvin keuhkoin, kuin ilmattoman lasikuvun alla tai kovassa helteessä, he värisevät laihoina ja sinisinä kuin ankaran vilutaudin kourissa. Heidän rääkkääntyneistä, pitkäviivaisiksi venähtäneistä kasvoistaan loimuaa kaksi nälkiintynyttä, pitkällisen hermojännityksen rankaisemaa silmää, heidän ohuet huulensa raoittuvat kuin kuolevilla kuiskaamaan vain yhtä ainoaa, viimeistä, turhaa elämän-onnen huokausta: rauhaa! Eikö tämä kuolonkamppailu, tämä odotus, tämä kärsimys koskaan lopu?

Sisäisen järjestyksen, kansallisen vapauden, luokkataistelun ja yksilöllisen elämänmoraalin asiat, kaikki on jo ehditty moneen kertaan käsitellä ja valmiiksi jauhaa. On ehditty suuttua, leimuta, iskeä kansalaissodassa vastakkain idän ja lännen aseilla, lakoilla ja painatuskielloilla, sotkeutua kataluuden ja halpamaisuuden verkkoihin, olla käskijänä ja orjana, innostua ja talttua, kumota ja rakentaa utopiojen hetkellisiä korttilinnoja, hehkua ja hiiltyä tunteessa ja siloittaa ajatuksessa kaikki uuden maailmankatsomuksen valtareitit.

Lopullinen vahvistus vain puuttuu enää ja se viipyy, viipyy…

Sanotaan: Sitten kun sota loppuu, niin sitten… Ja se ei lopu, se raivoaa, raivoaa yhä.

Turhaan ovat ihmiskunnan jaloimmat henget tulittaneet henkensä terävimmät nuolet sitä vastaan ja loimunneet tulenpatsaina keskellä soaistua Europaa. Turhaan on taottu ihmisten päähän, että sotien valloitukset ovat tilapäisiä, häviöt korvaamattomia, että valloitus on yksityisen vallan voitto, häviö koko ihmiskunnan, että jokainen ihmishenki on elämänarvo sinään ja että noiden kymmenen miljoonan sammuneen ihmishengen joukossa on voinut olla ihmiskunnan suuria aurinkoja ja ikuisen onnen siemeniä. Kaikki ovat yksimielisiä siitä, että maailmansota on hirvittävä ilveily, typerä, kammottavan raaka murhenäytelmä, joka siirtää ihmiskunnan arvoasteen vuosituhansia taaksepäin. Valtiomiesten parhaat ovat uljaasti nousseet sotaa vastaan, naiset kautta maailman panneet vastalauseensa, sotilaatkin kuolleet rauhanaatteen marttyyreina. Se on leimattu pelkurimaisuudeksi, epäviisaaksi, epäisänmaalliseksi, ja taas ovat kaikki alistuneet. Taas jatkuu sotaa. Vaikka kaikki tietävät, että se on tuloksetta, että se voiton kangastus, joka alun pitäen houkutteli hirmukeinoihin ryhtymään, katoo päivä päivältä yhä kauemmaksi. Se on kuin irralleen päässyt jättiläiskokoinen vahingonvalkea, jota ei uskalleta edes sammuttaa, se roihuaa kuin ihmiskunnan kaikkien salaheikkouksien, paheiden ja eläimellisyyksien häpeämerkki koko maapallon yllä.

Se tuntuu pienimpään soppeen asti. Se riisuu ihmisiltä vaatteet, vie leivän heidän suustaan, kuihduttaa heidän henkensä… Suomessakin, joka kuitenkin suurimman ajan on ollut vain sodan kauhujen likaviemärinä, rauhallisena takapihana, sen aiheuttaman kurjuuden passiivisena todistajana!

Aivot ovat joutuneet riuduttavan odotuksen ja typerryttävien pakkomielteiden valtaan. Ne seuraavat tylsällä nälällä sanomalehdistä, missä päin maata milloinkin joku viimeinen jauhosäkki tai perunajaala kulkee, missä taas on ryöstetty, murhattu, raiskattu… Mutta tätä mielenkiintoa suurempi on hengen raivoisa odotus jännityksen laukeamisesta.

* * * * *

Suuressa kahvilassa valtakadun varrella istuu ihmisiä sanomalehtien ja mustien kahvikupposiensa äärellä, joista ilman mitään lisäkkeitä maksetaan huimaavia hintoja. Sitä tuskin kukaan huomaa… Ulkona sinkauttelee tuuli ikkunaan silloin tällöin keveitä, kimmeltäviä lumihiutaleita. Joskus verhoaa pilvi taivaan. Ja ihmiset näyttävät silloin rauhallisemmilta. Mutta taas kun kirkas säde, tuo entinen ilontuoja, osuu johonkin pöytään, paljastaa se kirpeät rypyt suupielissä ja tuskallisen kiillon silmissä.

Oula Kuutti istuu myös eräässä nurkassa tutkien lehteä.

Rauha oli siis todellakin jo aivan kynnyksellä.

Kaikki oli käynyt, niinkuin hän oli aavistanutkin. Valtiollinen sota oli sortunut yhteiskunnallisiin mullistuksiin, yhteiskunnalliset vallankumoukset vaimenneet nälänhätään, nälkä vienyt kaikki yhdessä voimin tavoittamaan rauhaa.

Pakollinen kansainvälinen sovinto-oikeus, maa- ja merisotavoimien aseista riisuminen, avoimien merien vapaus, kaikkien kansojen taloudellisen toiminnan vapaus, pienien kansallisuuksien olemassaolon kansainvälinen turvaaminen kansainvälisen suojelusosaston avulla ja ehdoton kieltäytyminen kaikesta sodasta mistään syystä tulevaisuudessa, nämä nootit olivat jo pääasiassa tunnustettuja periaatteita tulevassa rauhan konferenssissa.

Hyvä Jumala, mikään saavutus ei ollut liian suuri, sillä hinnalla!

Vapaus valtiollinen ja yhteiskunnallinen koittaisi siis vihdoin Suomellekin. Täytyi koittaa. Kuka saattoi sen evätä. Nekö, jotka väittivät, ettei Suomi ollut sitä ansainnut vertaan vuodattamalla niinkuin muut. Se väite oli vain puoleksi totta. Ja mitä se oli kärsinyt! Ja mitä se oli taistellut olemassaolostaan! Juuri siksi, ettei se alun pitäin ollut verisin, vaan henkisin asein taistellut, oli se ansainnut olla ensimäinen uuden maailmanrauhan vapaista valtioista. Sorronkin alla, mitä oli se tehnyt itsestään? Valtiollisesti, yksilöllisesti ja yhteiskunnallisesti valveutuneen kansan muutamassa kymmenessä vuodessa, luovan hengen alalla yhden Europan ensimäisistä. Hyvä Jumala, miten voimakas, lahjakas, yksinäinen ja samalla särkynyt tämä rakas ja inhoittava kansa oli! Ei, ei särkynyt enää — kaikki alkoi ehjentyä, kaikki alkoi olla valmista uutta aikaa varten.

Oula Kuutti hengitti raskaasti, hänen oli vaikea kantaa sisäisen mielenliikkeensä voimaa.

— Hyvää päivää, runoilija. Mitä te runoilette nyt?

Kuutti katsahti ylös hämmentyneenä. Salme Tamm seisoi hänen edessään pieni siro hymy huulillaan kuin ennenkin.

— Pitkästä aikaa teitäkin näkee, virkkoi Kuutti kuin pahanteosta yllätettynä koettaen saada järjestykseen yksinäisyydessä liian yksilöityneitä ilmeitään ja tarjoten istuinpaikkaa.

— Kenen syy? virkahti Salme Tamm.

Kuutti levitti käsiään.

— Hyvä Jumala, vieläkö te kysytte sellaista?

— Syitä tulee nykyään kysyä, seuraukset tunnemme jo liiankin hyvin. Alkujuureen on iskettävä…

— Olette oikeassa, kuten aina, sanoi Kuutti keventäen äänilajiaan. Minä puolestani olen unohtanut paljon, jota en muissa olosuhteissa olisi tehnyt. Ajan aallot käyvät muualla vielä korkeampina kuin meillä, kansan aalto kantaa meilläkin yksilön pienet vaiheet pian unhoon niinkuin ennen suurkaupunki peitti maaseudun. Kaikki alistetaan nykyään, unohdetaan…

— Niin, kaikki paitsi syyt…

— Politiikassako?

— Syyt, syy ylimalkaan. Kaikessa.

— Syyt tulee muistaa, syy, syyllisyys, tarkoitan, unohtaa.

— Te puhutte kuin maallikko juridiikasta tai kuin runoilija todellisuudesta. No, se kuuluu teille.

— Miksi olette niin… niin omituinen?

— Ette muista, että olin samanlainen ennenkin!

— En, sitä en todellakaan muista. Te olette äänilajiltanne niin — kuinka sanoisin — hyökkäävä! Minulla olisi paljon parempi ehdotus, se, nimittäin, että tekisimme ainakin välirauhan tai mieluummin jonkinlaisen puolustusliiton. Mutta te tietysti pidätte tätä ehdotusta liian lievänä rakkauden tunnustuksena…

— Jättäkää jo tuo ijänikuinen leikinlaskunne, vastasi Salme kylmästi. Ettekö huomaa, etten ole leikkituulella. Sitäpaitsi olemme jo kerran yrittäneet liittoutua ja huonolla menestyksellä. Teistä ei ole liittolaiseksi minulle, eikä minusta teille, sen te tiedätte hyvin.

— Miksi ei?

— Me emme luota toisiimme…

— Mutta miksi emme luottaisi?

Salme Tammin silmät saivat pimeän värin.

— Te epäilitte minua liian kauan ja nyt epäilen minä teitä. Ah, luuletteko, etten huomannut, ettette te rehellisesti ollut toverini ettekä ystäväni. Te epäilitte minua vakoilijaksi ja jos joksikin. Kaiken tuon minä näin. Te pelkäsitte, että harkitsin etuja ja että minulla sydämen sijalla oli vain pelkkä laskukone, samanlainen kuin päässäni virassa ollessani. Te halveksitte runoilijana konttoristia minussa ja suomalaisena virolaista minussa. Niin, älkää suuttuko, se on totta, kaikki te suomalaiset halveksitte virolaisia. Ja luulette, ettemme me huomaa sitä, me, jotka älymme puolesta olemme teitä korkeammalla. Te otatte meidät kuin porvarit ottavat käteensä "Raumlaissi jaarituksi". Te suomalaiset ette voi veljeskansan tavoin ojentaa kättä virolaisille. Te ette pidä meistä. Se oli katkeraa huomata. Me olimme kädenannossamme rehellisempiä kuin te suomalaiset. Epäilevä, salakavala, itsehyväinen talonpoika pistää teissä esiin. Te katsotte meihin ja meidän kieleemme kuin ihminen apinaan, kuin johonkin ärsyttävästi samankaltaiseen, ala-arvoisempaan olentoon, kuin petolliseen, vihattuun kieropeiliin. Niin, te ette ole vielä mahdollisia mihinkään suurempaan, suur-inhimillisempään yhteistoimintaan. Suur-Suomi-unelmakin oli vain unelma. Siinä oli liiaksi Suomen suuruutta. Mutta se oli kuitenkin aikoinaan minun elämäni suurin. Nyt voin taas palata kansainväliseksi käsityöläiseksi ja virolaiseksi patriootiksi. Ihanteettomaksi koneosaksi elämänvoiman kulutuskoneistossa ja samalla mallikelpoiseksi kansalaiseksi! Nyt vasta olen kypsä ymmärtämään positivistista sosialismia, inhimillistä ja isänmaallista, mutta en enää yhteistyössä teidän kanssanne!…

— Salme-rouva! Miten kovia ja katkena sanoja!

— Enkö ole puhunut totta? Ette voi kieltää sitä! Siksi toverillinen on teidän oltava nyt, vihdoin viimeinkin.

Kuutti vaikeni. Joku kiusallinen hermopingoitus kuivasi hänen kitalakensa.

— Te ette ole luottanut minuun, jatkoi Salme. Ja kaikki ihanteellisuus, kaikki koossa pysyttävä, rakentava, yhdistävä maailmassa perustuu keskinäiselle luotolle. Niin, niin, näen ivahymyn huulillanne.

Kuutti teki torjuvan, epätoivoisen eleen.

— Niin jatkoi Salme, minä puhun nyt taas mielestänne kuin tiskin-takainen, kuin kamasaksa, näen sen. Mutta mitä puhun, se on totta! Ilman luottamusta, huomatkaa, en sano edes; uskoa ei ole ihmisellä mitään, ei omaa itseäänkään. Ja teihin ei voi luottaa.

— Oletteko edes yritellyt?

— Olen yritellyt…

— Ette ole siis perustaneet täydelle luotolle tekään, epäluulo on aivan myrkyttänyt teidät, ja vaaditte, että minun…

— Anteeksi! en vaadi teiltä mitään, en ole koskaan vaatinut. Luulin että yhteiset harrastukset veisivät meidät yhteistyöhön, mutta erehdyin. Teille ei ollut mikään tärkeää, teistä oli vain hauskaa kuvitella.

— Minun täytyy laskea aseeni edessänne. Iskette hyvin! Minä en voi puolustaa itseäni, en sanoa mitään. Aika on teidät kovettanut ja minut pehmentänyt. Te ette nähtävästi enää kaipaakaan yhteistyötä, te riitätte itse itsellenne ja siksi te nyt annatte eropassit minulle. Te kuulutte väkeväin neitseitten sukuun, joka on aina ollut minulle vieras.

— Te olette heikkoa rotua, te runoilijat, naurahti Salme.

— Kyllä kai.

— Varmasti!

Pitkään aikaan he eivät puhuneet mitään. Kuutti katseli Salmea ja hänen mielestään Salmen kasvot olivat jollakin tavoin kovettuneet.

— Te jäätte liike-uralle? kysyi hän vaihtaen puheenaihetta ja jotakin sanoakseen.

— Tuskin.

— Mitä suunnitelmia teillä sitten on?

— Ensinnäkin matkustan Viroon. Minä tunnen, että minua tarvitaan siellä. Nyt minun ei enää tarvitse palata huonona kansalaisena, jos palaan täytenä sosialistinakin. Horjuin jonkun aikaa, nyt olen taas ehjä ja varma. Olen viime aikoina lukenut juridiikkaa. Aion ottaa lainopillisen tutkinnon ja ruveta juristiksi. Maailmassa tehdään liian paljon vääryyttä, jotta voisin sitä syrjästä pitäin välinpitämättömänä ja toimettomana katsella. Läheisimpiä ystäviäni on kidutettu vankilassa viattomasti. Miehet vielä jotenkuten suoriavat pälkähästä, mutta naiset!

— Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. — Herra armias, kuinka paljon vääryyttä tehdään maailmassa. Tuokin Helena Näkki, josta kai olette lukeneet lehdissä ja jota porvarit yhä vielä vainoavat, on tuiki viaton mielestäni. Suuri uneksija hän on, tulevaisen ihmiskunnan hyväntekijä, ja hänet teljetään salpojen taa vain siksi, että jotkut raa'at ja tyhmät ihmiset pahentuvat hänestä ja räjäyttelevät ilmaan julkisia laitoksia. Sehän on samaa kuin tuomittaisi jaloa tulenliekkiä, siksi, että joku varomattomuudessaan on polttanut talonsa. Entäs Tuira rukka! Entinen mieheni. Tunsittehan hänet hyvin. Häntä on syytetty harkitellusta yksityiskostosta. Sellaista hyvänpäivän lasta. Se ei ole mahdollista ja Lombroson teorian mukaan on hän sitäpaitsi syyntakeeton.

— Miten hellä ja julma te osaatte olla yht'aikaa!

— Niin, tämä vääryyden tulva raivostuttaa minua. Ja kyllä kestää, ennenkuin porvareista tulee kalua. Suomen historia on heistä saanut monta Klinsporia lisää…

— Vääryydet ovat mielestänne siis yksinomaan porvarien puolella? sanoi Kuutti hieman ivallisesti.

— Ei, vaan myötätuntoni on kokonaan sosialistien puolella ja heidän puolellaan on tulevaisuus. Me elämme murrosajassa, kaikki arvot arvioidaan uudelleen. Kaikki edelläkävijät ovat pakotetut rikkomaan entisiä tapoja, jotka ovat vain tyhjiin raukeavain, kuolemaan tuomittujen siveyskäsitteiden kuoria. Marttyyreilla on melkein aina rikollisen leima. Mutta sellaisia rikollisia tahdon minä puoltaa. Ja te, te puollatte tietysti porvareita?

— En ole koskaan ennen sitä tehnyt. Mutta nyt kenties. Te sosialistit olette nyt vallassa. Ja minä luulen, että meidän runoilijoiden täytyy aina olla vähemmistössä, aina sorrettujen ja solvaistujen puolella, aina sortoa vastaan… Siltä tuntuu minusta…

— Minä olen sosialisti enemmän kuin koskaan ennen. Mutta samalla tunnen syvemmin kuin koskaan ennen, että minun täytyy rajoittua, olla siellä, missä minun voimiani enin tarvitaan ja jossa itse voin olla hyödyllisin. Maailman kurjuuden mitta on rajaton ja ihmisen elämä ja voima on rajoitettu. Se on päätetty: palaan Viroon. Viron valtakuntaan. En valloittajana, niinkuin olin aikonut, vaan hiljaisena työntekijänä. Sitten kun kansainvälisen valtio-oikeuden selkkaukset ovat lopussa, antavat yksityiset ja yhteiskunnalliset oikeuskäsitteet yhä enemmän selvittelyn aihetta. Siihen aion valmistua. Se on sopusoinnussa sekä luonteeni että tarkoitusperieni kanssa. Rahaakin on minulla nyt siihen riittävästi jo. Voin sen puolesta tehdä mitä tahdon.

— Te onnellinen!

— Siksikö, että minulla on rahaa?

— Ei, siksi että teillä on sopusointu…

— Minulla ei ole sitä, mutta minä pyrin siihen.

— Onnellinen sittenkin!

— Sen onnen voi jokainen itselleen kustantaa. Se on raskas onni.

— Totta, totta! Koko maailma huokaa sen alla. Ellei tuota ääretöntä kuormaa olisi koko ihmiskunnan yllä, tuntuisivat omat tuskamme ehkä suuremmilta. Nyt ne haihtuvat, niin uskomattoman pian, että oli melkein sääli. Ennen sitä olisi nimitetty — raakamaisuudeksi. Mutta nyt ei ole oikeutta elää vain oman tuskansa kanssa.

— Siinä olette oikeassa.

— Mutta on sentään hyvän joukon helpompi suoriutua siitäkin, jos on rahaa, naurahti Kuutti.

Kiittäkää onneanne, että jäsenkorttinne on suojellut teitä ryöstöiltä, olette säilynyt rikkaana, aikoi hän lisätä, mutta vaikeni. Rahat olivat nyt sielläpäin. Ja jossakinhan niiden täytyi olla.

He katsoivat toisiinsa tutkistelevasti. Jotakin oli katkennut heidän väliltään. Oliko se ehkä Suomen ja Viron silta?

Ja äkkiä he tunsivat kumpikin taas kuin hellyttävää koti-ikävää toistensa puoleen.

He näkivät saman erittelevän osanoton toistensa silmistä, näkivät — ja kovettuivat uudestaan.

— Te olette niin harvinaisen täys-ikäinen, Salme-rouva, virkahti Kuutti. Teistä oppii aina jotakin.

— Tuo nyt on todellakin liian lievä rakkaudentunnustus, hymyili Salme väkinäisesti pilaillen.

— Tehän ette sallinut muunlaisia…

Salme ei vastannut. Hän katsoi ulos ikkunasta seuraten silmillään keväisten lumien tanssia, jotka löivät vasten akkunaa vedeksi sortuen.

XIX.

Kevään pälviset viidakot alkoivat jo punertaa.

Oula Kuutti, Kaarina ja Seipi palaavat tervehdykseltä vainajien luota.

— Tuo kaikki tapahtui silloin, kun maa vielä oli sula ja nyt on talven-taival voitettu, sanoo Seipi.

— Vaikea talvi!

— Minun elämäni ankarin, sanoo Kuutti.

Kaarina ei virka mitään.

— Mutta katsokaahan, huudahtaa Seipi, eikö tuolla tulekin tohtori!

— Todellakin! Miten hän on muuttunut ja vanhettunut!

Pieni, mustiin puettu mies, joka kulkee vähän kumarassa hattu silmille painettuna näyttää huomaavan seuran ja poikkeaa sivutielle, nähtävästi päästäkseen tapaamasta.

— Millainen ihmisvihaaja hänestä on tullut, sanoi Seipi.

— Sitä on hän aina ollut itse asiassa, virkahti Kaarina. Mutta nyt! Minä luulen, että hän vihaa itseäänkin. Pentti parka! Kuinka hän suuttuisi, jos hän kuulisi surkutteluni, sillä hän ei voi sietää sääliä, lisäsi hän.

— Hän tahtoo riittää itselleen, kunnes katkeaa. Tohtori on luonne… sanoi Kuutti.

— Minä luulen, että hän käyttää morfiinia, sanoi Seipi. Olen vähän kuullut…

— Ja minä luulen…

Kaarina pysähtyi. Hän täydensi ajatuksensa vain itselleen: että hän surmasi Veran, mutta hän tunsi, että olisi ollut liian julmaa sanoa sitä ääneen.

— Minä luulen, jatkoi hän, että hänen hermonsa ovat aivan lopussa. Hänen hermosairautensa esiintyy aika ajoin vainoamishulluutena. Hänen vaimonsa on voimaton. Heidän välillään on aina ollut liian suuri juopa, tohtori on aina halveksinut naista niin syvästi, ettei hän sairaanakaan voi ottaa häneltä vastaan oikeaa ystävän apua, arkatuntoisempaa, läheisempää hoitoa. Vaimo on pyytämällä pyytänyt häntä menemään lepäämään jonnekin hoitolaan. Mutta silloin tohtori aina vimmastuu. Hän luulee, että minä koetan saada hänet hulluinhuoneeseen. Kostoksi siitä, että hän kerran pilalla lupasi sulkea minut sinne. Ja kukaan ei uskalla olla huomaavinaan hänen kädessään ilmenevää koneellista hermonytkähdystä. Silloin saa hän melkein raivokohtauksen.

— Hän ei tahdo jättää työtään.

— Hän tekee työtä kuin hullu. Mutta karttaa ihmisiä, murahtelee kaikelle ja kaikille.

— Valtiollinen toiminta oli hänelle liian rakas. Luopuminen siitä mursi hänet.

— Veran kohtalo koski häneen myös kovasti, ja lisäksi se, että tuon kaiken piti tapahtua juuri hänen luonaan.

— Jos se ei sittenkään ollut vahingossa, sanoi Kuutti hitaasti. Tuo ajatus vaivaa minua usein.

— Luulet siis, että tohtori…

— Ei, ei. Sitä en tarkoittanut. Annan pääni pantiksi siitä, että tohtori on viaton.

— Tohtori on kiivas… Kaikki tietävät sen…

— Tohtori rukka. On hirveätä noin saada väärän epäluulon varjo päälleen elämänsä ajaksi… Se on, luulen, todellinen syy hänen hermosairauteensa. Tekisin vaikka mitä voidakseni vapauttaa hänet siitä, vaikkapa todistamalla, että Vera itse… Niin, mitä mahdotonta siinä olisi! Vera oli kiihkeä ja ylpeä, onnettomana syntynyt. Hän ei ehkä jaksanut elää… puhui Kuutti.

Seipi katseli poispäin huulet yhteenpuristettuina. Jotakin rakkaan vainajan salaisesta elämästä pyrki purkautumaan ilmoille, mutta hän vaikeni synkästi.

— Jos hän todella tahallaan… Silloin olen minä syypää hänen kuolemaansa, sanoi Kaarina. Kasvatin väärin häntä.

— Sinä teit kaikkesi, mutta minä, minä en kasvattanut häntä ollenkaan! Ja hän olisi tarvinnut tukea, miehistä tukea. Ehkä tohtori oli oikeassa silloin kerran, voimansa päivinä, tuomitessaan minut. Kuolemaan tuomittu rotu tulee meille idästä.

— Se on liian kaunis tähän maailmaan, jos se on samanlainen kuin Vera, sanoi Seipi.

— Miten olenkaan uskaltanut ruveta kasvattamaan ihmiskuntaa, jos en ole edes yhdelle ainoalle ihmislapselle osannut antaa elämän rohkeutta! Ehkä tohtori on oikeassa minunkin suhteeni, puhui Kaarina.

— Tohtori on ollut yleensä enemmän oikeassa kuin mitä olemme luulleetkaan. Hän on sitäpaitsi oikea mies, periaatteen, oman pohjan mies. Raudankova, työkykyinen, järkkymätön; katkeaa, ei taivu. Sellaisia meillä juuri tarvitaan. Olisi suuri vahinko isänmaalle, jos hän todella murtuisi. Hänellä oli se hehkuva mielenkiinto elävään elämään, joka on kaiken personallisen toiminnan käyttövoima, ja joka panee liikkeelle toisen voimia. Hänessä on diktaattori-ainesta. Hän näkee suurissa piirteissä, tekee vääryyttä pienemmille. Ja niin on juuri tehtävä tällaisina vallankumousaikoina. Toiset takertuvat pikkuseikkoihin, kuluttavat omantunnonmukaisesti niitä palvellessaan ja hoidellessaan omantuntonsa murskaksi, hämärtyvät, sekaantuvat suurissa. Jompaankumpaan lajiin kuuluvat inhimilliset hyvän- ja pahantekijät. Etten minä itse vain kuuluisi jälkimäiseen lajiin! Seipi, nuori mies, tee tiesi selväksi ajoissa, sanoi Kuutti lyöden häntä olalle.

He olivat hetkeksi pysähtyneet katselemaan jäänsä luoneen merenlahden ensimäistä vapaata välkähtelyä.

— Aamu valkenee meille sittenkin, sanoi Seipi. Ja vapautuvan kansani ihmisyystaistelu kutsuu minuakin, irtolaista, minä tunnen sen.

— Mutta suorittakaa, Suomen miehet ja naiset, se taistelu sitten omin voimin, omin asein, ei niin kuin nyt on tehty! Tekisi mieli vieläkin huudahtaa kuin tuo kansallinen patsasrunoilijamme, joka on saanut vanhettua ja unhottua vieraan kielen ja villien intohimojen sorinassa: "Äl' yli päästä perhanaa, kas vielä hetkinen!" Ja löylyyttäkää sitten toisianne ja kurittakaa pahaa sisuanne niin paljon kuin tahdotte ja tehkää Suomesta ihmisyyden ensimäinen esikartano, jos se teille onnistuu!

— Miksi sanot "te", aivan kuin itse olisit vieras koko asialle? sanoi Kaarina vähän nuhtelevasti.

— Minä! Tietysti minä myötävaikutan ja avustan omalta osaltani, jos voin, mutta elää täällä en enää jaksa. En edes tuossa uudessa onnelassa, jos sellainen tulee. Minä tarvitsen erehdysten maailmaa ja avarampia olinsijoja, niin — ehkä toisia ihanteitakin kuin mitkä täällä pääsevät vallalle. Puhtaampi ilma on usein suurien rikosten kuin pienien hyveiden yllä. Kenties on keko-ihminen kaiken kehityksen loppupää. Ihmisihanne puree omaa häntäänsä kuin käärme. Mutta vielä on matka sinne pitkä ja elämä on lyhyt. Meidän polvemme voi vielä juuri ja juuri pysyä sen haavin ulkopuolella, jos se tahtoo. Minä tahdon. Ja sitten… Katsella rumaa ja ajatella kauniisti, jos osaan. Se on minun ihmisyyteni koetuskivi.

— Ja luoda kauniita unikuvia, sanoi Seipi.

— Ja rakastaa rumaa todellisuutta.

— Ja naukata joskus putelijuomaakin, nauroi Seipi.

— Ja syödä sianlihakotletteja! Luuletko, Kaarina, että vielä jossakin on niin taantumuksellisia oloja, joissa sellaista voi tehdä herättämättä pahennusta. Sinne painun, vaikka Tulimaahan asti.

— Julma ja tunnoton mies! vastasi Kaarina leikkipuheeseen. Uneksia ensin vaikeita ihanteita ja jättää ne muiden hartioille toteutettaviksi!

— Ja kaikkein mieluummin juuri sinun, rakas Kaarina. Sinä olet kuin luotu sitä varten. Ilman sinua olisi nyt uskoni uniin ja ihmisyyteen tipo tiessään.

— Niin, maailmassa on vielä hyviä ihmisiä, siihen täytyy uskoa silloin, kun näkee teidät, neiti Linna, sanoi Seipi lämpimästi. Mutta tunsin yhden, joka olisi sopinut siinä suhteessa teidän opetuslapseksenne. Meri Orkokummun. Vahinko, ettette tullut häntä tuntemaan. Liian myöhään sain minäkin silmäni auki. Olin silloin niin Aarian henkioppien vallassa, etten erottanut aurinkoa kuusta. Kuule, Kuutti, varo itseäsi, kyllä hän siellä ulkomailla löytää sinut, kun jo niin kauan on sinulle kirjoitellut. Ja silloin kummitus vie sinut!

Kaarinan sisällä säpsähti jotakin, jota hän ei voinut selittää.

— Saa viedäkin jo, sanoi Kuutti raukeasti.

— Nyt sinä vasta olet tarpeellinen. Ajattele: ensikerran koko maailman kaikkeudessa saat edustaa vapaata Suomea maailmassa, saat käydä ilman orjan leimaa otsalla ja runoilla vapaan kansakunnan arvoisia runoelmia. Millaisia teoksia mahdat nyt kirjoittaakaan!

— Luulen, etten kirjoita enää mitään.

— Et voi olla kirjoittamatta, lyön siitä vaikka vetoa! Tiedätkö, minäkin tahtoisin nyt osata kirjoittaa. Jos en olisi käyttänyt nuoruuttani väärin, vaan olisin hankkinut silloin enemmän ammattikätevyyttä sormiini, niin nyt, nyt kirjoittaisin! Ylistyslaulun elämälle! Sellaiseksi on suru minut viljellyt. Eikö se ole ihmeellistä?

Kaarina ja Kuutti hymyilivät.

— On ilo nähdä sinua tuollaisena. Pidä kiinni elämästä, älä päästä sitä kädestäsi! Se on sittenkin paras kirja.

He olivat tulleet rantapuistikon ulommaiseen reunaan. Ensimäisessä kadun kulmassa erkani Seipi seurasta.

Kaarina ja Kuutti kulkivat pitkän aikaa äänettöminä.

Vihdoin kysyi Kaarina:

— Onko siis aivan päätetty asia, että lähdet pois maasta?

— Heti rauhan tultua maailmaan. Olen jo sitoutunut ulkomaan kirjeenvaihtajaksi.

— Nyt juuri, jolloin oma maa tarvitsisi täällä kaikki voimat ja etenkin sinun laajaa, yhdistävää henkeäsi.

— Tänne jää nuorempia.

— Kunpa jäisivät edes ne! Mutta pahoin pelkään, että tämän pitkän piiritystilan jälkeen tulee olemaan oikea kansan vaellus ulkomaille. Mutta sinä kyllä ansaitset ja tarvitset ilmanvaihdosta. Ymmärrän hyvin. Suomi saa sinulta taas ihania teoksia…

— Luulen, ettei Suomi saa minulta enää mitään. Todella. Tunnen itseni niin vanhaksi ja väsyneeksi. Olen enemmän ihminen kuin taiteilija. Taide ei innostuta minua enää niinkuin ennen. Olen yrittänyt, ei käy, minulla ei ole halua kiehtoa ketään, ei mielenkiintoa sanoa muille, mitä tiedän ja tunnen. Tahtoisin mieluummin itse tulla paremmaksi ihmiseksi, sellaiseksi kuin sinä, Kaarina, sanoi Kuutti vakavasti, puristaen hellästi Kaarinan kättä.

— Voi mitä sinä puhut!

— Niin on asia. Ja juuri tuo mielenkiinnottomuuteni aiheeseen, tuo hermovoiman puute elämän ilmiöihin nähden välittyy siihen, mitä kirjoitan, välittyy lukijaan, se on: minusta tulee huono taiteilija. Miten kummallista! Silloin kun tein taidetta huonommalla, hetkellisemmällä puolella itseäni, niin sanotulla temperamentilla, silloin olin oikea taiteilija, tunsin sen, ja samalla aina kärsin siitä, ettei minulla riittänyt voimia tuomaan esille kuin murto-osan ihmisyydestä ja itsestäni, ei koskaan parempaa, suurempaa itseäni. Olin sen edessä aina nöyrä ja aseeton. Sen vuoksi, niin paljon kuin kirjoitinkin, en koskaan saanut oikeaa itseäni esille taiteessani, ei kukaan ole nähnyt minua siinä sellaisena kuin olin. Paitsi sinä ainoa, Kaarina, joka aavistit minussa näkyväistä minääni paremman olennon. Kerran koetin olla ihminen. Se epäonnistui. Se oli tuo hirveä räjähdystyö, joka vaati pienen Merin hengen.

— Hän ihaili sinua suuresti?

— Hän oli niin nuori. Nuorilla on ihailun lahja. Miksi otin sen vastaan? Se vain lisää omantunnon tuskien kuormaa sydämessäni. Tiedätkö, Kaarina, tämä maa polttaa jalkojeni alla. Olen täällä liian paljon kärsinyt. En voi jäädä tänne. Vielä vuosi sitten kiroilin itsekseni sitä, että minä en elänyt renesanssin aikana, jolloin oli seikkailuja, vaihtelua, että nykyajan ihmiselle kaikki kokemukset tulivat niin yksitoikkoista tietä, konversatsionin tietä, kamari-istujan pöydän ääreen. Ja nyt on kuitenkin tuosta samaisesta huoneeni ovesta tullut sisään niin paljon kammottavia sieluntragedioja, että pelkään sitä, se on sirossa sanomalehti-tiedonantojen muodossa myllertänyt sydämeni ja elämäni. Oven musta aukko minua kammottaa. Tahtoisin päästä maihin, joissa ihmiset eivät asu tällaisissa umpinaisissa kauhunkammioissa, joissa on ilmaa, valoa, aurinkoa, liikkumisvapautta. Ja jos suuri kohtalo suo minulle jonkun suuren ja kauniin ajatuksen, niin lähetän sen sinulle, Kaarina, sinulle yksin, joka osaat muuttaa kaukaisimman utopian todellisuudeksi. Muut! Eivät osaa! Eivät ainakaan minun utopiojani.

Tai sitten, Kaarina, ainoa ystäväni, jos vielä teen jonkun runon, saat senkin. Uskallatko ottaa sitä vastaan? Sillä se ei tule olemaan mitään muuta kuin ilmaan ampuva hehkuva tuskansäie siitä elämän surusta, jota kannan. Olen koettanut avartaa rajojani väkivaltaisesti, kenties sisäisestä ylpeydestä, vallan, maineen, menestyksen, ymmärtämyksen toivossa, olen tehnyt syntiä syvintäni kohtaan. En tee sitä enää. Lakkaan ulkonaisesti näyttelemästä runoilijaa, mutta sisimmässä itsessäni en voi koskaan lakata sitä olemasta. Minun täytyy alati ulvoa kuin hukka tähtiä kohti, haukkua kuin yksinäinen hylje jääkaljamalla, vavista ja valittaa elämän sylissä alastomana ja avuttomana kuin tuleen heitetty kukkanen. Kukaan ei sitä ääntä rakasta, en itsekään, se on vain yksi ainoa yksitoikkoinen viulunkielen sävel, mutta sitä säveltä ei ole kellään muulla koko avarassa maailmassa kuin minulla yksin. Minä hallitsen sitä ja se minua. Se on omaani, se on synnyntäpakkoni, ja sille minä tahdon olla uskollinen. Ja sitten sinulle, Kaarina? Kaukaa? Sallitko? Voi, sinä iki-ihana, miksi minä löysin sinut niin myöhään elämässä?

Kaarinan suupielet värähtelevät. Jotakin syttyy ja sammuu hänessä joka hetki. Hän on peloittavan kalpea.

— Salliman tahto! äännähtää hän.

— Niin, nyt minä uskon siihen. On olemassa jotakin salaperäistä, valta, jota ihminen ei voi voittaa. Me olemme tässä, sinä ja minä. Meillä ei ole muita kuin toisemme, emmekä sentään voi yhtyä…

— Hyvästi, ystävä!

— Hyvästi.

Kaarina hoippuu ovestaan sisälle kuin raukeava varjo.

Oula Kuutti jää tuijottamaan kivettyneenä hänen jälkeensä.

* * * * *

Kaarina, Kaarina! nyyhkyttää hänen sydämensä. Sinä ainukainen oikea! Ei saa olla kohtaloa, joka erottaa! Rakastathan sinä minua, minä näen, minä tunnen sen? Kuinka en uskaltanut kysyä sitä, en lausua tuota sanaa, en nyyhkiä ilmoille omaa epätoivoista kaipaustani! Rakkaus! Minä pelkään tuota sanaa, se on kylvänyt liiaksi onnettomuutta minun tielleni ja enemmän vielä muiden. Ja miten uskaltaisin enää tarjota sitä? Se on raajarikko raukka, sydämeni on parantumattomia sälöjä täynnä ja ikuisesti suruttaren vanki. Harhailla, vaipua harmaudessa, jossa ei päivä nouse eikä laske, yksin-olossa, jossa ei ole muuta tuntoa kuin murheen paino, se on oikeaa Oula Kuuttia se, josta ei kukaan tiedä, mutta joka levittää kuoleman siimeen ympärilleen.

Kuinka en löytänyt sinua aikaisemmin? Sinuahan juuri olen elämäni kaiken etsinyt. Sinun sielusi heijastuksen alla ja tietämättäni kauan kulkenut.

Kaarina! Etkö sinäkin ole rakastanut minua jo kauan? Vähän? Veran tähden? Tai Veraako minun tähteni? Niin se on ollut! Minä sokea onneton ihminen! Tai ehkä jo kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin katsoit minuun kauniisti kuin Herran enkeli, kuin jouluenkeli! Ja minä jätin sinut kylmän maailman poluille, pienen orpolapsen, taistelemaan, kamppailemaan, kovettumaan, sinun, jolla on sydän pehmeintä vahaa, haaveet herkintä runohopeaa, suojaamaan muita, sinun, jota olisi pitänyt käsin kantaa! Minä julma, armoton ihminen!

Nyt minä otan sinut iki-omaksi sittenkin! Niinkuin kuollut sulho hakee keskiyöllä omakseen nuoruutensa uskollisen morsiamen! Tahdotko kuolla kanssani, Kaarina, kun ei meidän kerran suotu elää yhdessä!

Ei! Ei! Mitä hourit. Tarpeeksi on jo kuihtunut ja kuollut käsissäsi kallista elämää! Kaarinanko vielä tahtoisit tuhota, niinkuin olet tuhonnut Varvaran, Veran, Merin, jokaisen, jonka kutreille kauneushaaveesi, onnenkaipuusi on kutonut kultakehän! Säästä paras, säästä Kaarina!

Ah, tätä tuskaa! Täytyy kantaa se yksin. Kaarinalla on nyt rauha, elämäntyö. Senkö rikkoisin? En.

Niin totta kuin sinua rakastan, vannon olla laskematta kirottua kättäni vaaleitten palmikoittesi kukkasille, sinä minun nuoruuteni unelma, sinä minun unelmieni ihmiskunta, sinä minun parempi itseni!

Näin valittaa yksinäisen ihmisen sydän.

* * * * *

Ja toinen sydän vastaa siihen.

Jähmettävän surun halvaamana istuu Kaarina yksinäisessä huoneessaan ja yksi ainoa ajatus tykyttää hänen aivoissaan:

Oula Kuutti lähtee, lähtee, pois, pois! Ehkä ijäksi! Tuo jälleen löydetty ja taas kadotettu armas!

Kaikki luhistuu tämän ajatuksen mukana, työ, aate, ihmisyys, jumala, hyvyys, kaikki! Koko elämä!

Kaikki on ollut valhetta ja petosta, kaikki paitsi rakkaus Oula Kuuttiin. Nyt hän sen vasta tuntee. Kaikki keinotekoista rakennelmaa orvon sydänparan sisäisen heikkouden salaamiseksi. Ja Oula Kuuttikin on luullut, että hänessä ei ole mitään heikkoa! Että hän on vain periaatenainen, esitaistelija-luonne. Miten viiltävän sankarillista petosta! Ja miten raskasta!

Oula on hänen ainoa kiintopisteensä maailmassa, hänen ihmiskuntansa, hänen työnsä sisäinen ponnin, hänen hyväksi tulemisensa korkein unelma.

Miten onkaan hän unelmoinut? Niin. Että kerran, jos ei ennen niin viimeisellä tuomiolla, tulee hän ja painaa kirkastuksen kruunun hänen kärsineelle otsalleen ja rakkaan kätensä hänen liiaksi sykkineelle sydämelleen ja sanoo: "Sinä, Kaarina, olet minun unelmaini todellisuus!" Mikä ihana elämäntyön aate! Niinkuin Kuutti on herättänyt Kaarinan, niin on Kaarina kerran tuudittava lepoon hänen levottoman neronsa lennon suuressa inhimillisessä sydämessään. Tuo ajatus on riittänyt elämän voimaksi.

Mutta nyt. Se ei riittänyt enää.

Oula Kuutti oli jo tullut liian lähelle, mutta jättänyt sittenkin sanomatta tärkeimmän, tuon yhden ainukaisen suuren asian: minä rakastan sinua. Ja nyt hän lähti.

Miten kauheasti hyvä ja paha, epäitsekkäisyys ja oma onni, periaate ja rakkaus samassa sekaantuivat!

Eikö olisikin pitänyt hänen nyt rukoilla sotaa saadakseen pitää Kuutin, jonka rauha uhkasi viedä ijäksi pois, aivan niinkuin hänen ennen olisi pitänyt rukoilla maailmaan nälkää saadakseen pikaisen maailmanrauhan, aivan niinkuin hänen olisi pitänyt siunata Veran kuolemaa, joka oli vienyt hänet edes hetkiseksi rakkauden onnen esikartanoon!

Idylli oli lopussa. Kaikki luhistui.

Ihminen, ihminen minussa, älä vaivu, älä lankea! vaikeroi hänen sielunsa.

Särkyköön mieluummin sydän, muretkoon tuhaksi kuolemattomain suitsutusalttarilla! Tahdon olla omaa itseäni voimakkaampi! Siunata elämää ja rukoilla eläville ja kuolleille iankaikkista rauhaa ja hänelle, kalleimmalle, yksinäisyyttä ja vapautta!

Ja niinkuin lapsena muinoin, kauan sitten, laskeutui Kaarina polvilleen ja rukoili, rukoili niinkuin ei koskaan ennen, kyynelten virtoinaan valuessa:

Oi Jumalani, sinä suuri ja tuntematon, sinä ikisaavuttamaton, sinä ihanteen ikävä ihmissielussa, sinä kauneuden, hyvyyden, paremmuuden palvelus minussa, sinä iankaikkisempi itseni, joka joka hetki taistelet heikkoa katoavaista olemustani vastaan, tue minua, auta minua, anna minulle voimaa… pysyä uskollisena sille unelmalle, jonka minä olen saanut häneltä, sen unikuvan arvoisena, jonka hän on luonut minusta…!