ASLAK HETTA

Kertova lappalaisrunoelma

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1909.

I.

Aslak Hetta, päivänpuolen poika, kasvoi Saamemaassa, sadun maassa, missä pilviin pyrkii passevaarat, missä joet huuhtoo kultasantaa, missä kultaa kiiltää sydämmissä.

Bigga, hento äiti tunturilla siitti lumimyrskyss' yöllä pojan kahlatessaan Urtivaarall' yksin, mistä Alattion lähteet kumpuu juosten kohti jäistä valtamerta.

Sikskö ikuisuuden kaihon sai hän, sieluun myrskynraivon tuhotöihin kätkyessä kodan hämärässä leikkiessään yksin helminauhoin tähtein tuikkiessa räppänästä?

Kodan noessa hän yönsä itki, yksin yleni ja yksin kulki, tukka tumma, karhea kuin jouhi, heilui hiilimustain silmäin yllä, jotka hohtivat kuin huuhkan yöllä.

Lauri Hetta, Biggan toinen poika avo-sinisilmä, haavemieli kulki uneksuen haltioista, sinipiioista ja prinsessoista joen äyrähillä vesaikossa.

Mutta kisoissa hän solakkana notkui sorjana kuin nuori hirvi, huima veri paloi poskillansa, kun hän nauroi, silloin neidot nauroi, hymyilipä vakaat vanhuksetkin.

Svakko vaari, vanha salanoita antoi Aslakille valkeen poron. "Biegga" porollansa ajoi Aslak kilpaa tuulen kanssa tuntureilla yli jäätikköjen, jänkäin, soiden,

taikka sivautti suksillansa, heilui peskin liepeet, punahiippa pojan ponnahtaissa hurjin huudoin jyrkänteeltä ilmaan läpi ryöpyn, läpi kuilun kauvas alas laaksoon.

Jälkeen jäivät porokylän pojat: Mauna Sompio, mi aina kulki tyynnä, väkevänä niinkuin virta, uskollisna niinkuin päivä yötä seuras hurjan Hetan äkkiteitä.

Mauna Maggan poika, pystyposki, vahva, vanttera kuin uroskarhu kaatoi nuijin pedot, vaani ahmaa, ystävyydess' syvä niinkuin lähde, vihapäissään raivokas ja raaka.

Aslak Rista kolmas kasaveikka, lyhyt, kiivas, ketterä kuin kärppä, matki riekkoja ja peurain ääntä, joikui iloissansa päivät pitkät, kujeili ja muita nauratteli.

Matte Jouna, viekas, kade, arka, ovela ja viisas juoniniekka, muutti mieltä niinkuin naali karvaa, vaihtokaupoissa hän petti muita, teeskenteli tyyntä ystävyyttä.

Kera kumppanien kasvoi Aslak, nousi muita päätä pitemmäksi, kulki käskijänä, kuninkaana, vaiti ahersi hän kotosalla kotatulen luona umpimielin.

Kuunteli kun viisas Svakko kertoi jumaltarinoitaan Ibmelistä, joka asuu tähtitaivaan yllä, hallitsevi suuren kaikkeuden, jok' on elon, kaiken voiman lähde.

Puhui Tiermeestä, mi vuoret murskaa, höystää saamin porolaidunmaita; Maderakasta, mi taivahilta ihmiselon hengen maahan saattaa, siirtää sikiöhön, äidin kohtuun.

Jabme-aimosta hän hiljaa haastoi: siellä vainajill' on kolkot kodat, sieltä noide'n henki saattaa nousta elävitten maille mahdillansa taasen paimentamaan porojansa.

Saivo-aimosta kun Svakko kuiskas, syttyi lämmin loiste silmihinsä; Saivovaarass' asuu Saivokansa riemullisna, njallat täynnä riistaa, siell' on olo kaikkein onnellisten.

Siell' ei puute ole jäkälästä, pyhät petrat kimmaa pensastossa, aika autuas on pyytäjälle, ikinuoret naiset, ikinuoret miehet syö ja nauraa, nukkuu taljoillansa.

Siellä onnelliset, vanhat noidat tanssii haltioissaan saivoin kanssa arparummun hiljaa helistessä, sinne halaa Svakko iki-koittoon kerran kaatuessaan hyiseen hankeen.

Niin se kertoi Svakko, karvarinta, Aslak nukkui, näki hurjaa unta muinaisajan saamisankareista, henki liiti unen hämärissä tähtein tuikkiessa räppänästä.

* * *

Mut kun Svakko vaari oli poissa salateillä öisin seitain luona, hiipi Bigga emo pojan luokse, kertoi Jaaku taatast' tarun hellän paraimmasta valaanpyytäjästä.

— "Kerran susi surmas taatas porot, toiset ajoi kauvas tuntureille, silloin taatas poltti vanhan seidan, avuks huusi Herraa niinkuin Jaakob, paini yksin yöllä Hengen kanssa.

Meni pappiin, otti kiesuskasteen, vaan ei rauhaa enään koskaan saanut, loput karjaa tappoi pororutto, silloin taatas otti parhaan poron, ajoi humalassa meren sulaan.

Ah, ma muistan hänen hyvyytensä, häät ja ensi yömme taivasalla! Vihan sanaa en ma koskaan kuullut: 'Biritista, loddatsham, mun lintuin!' oli viime, hellä hyvästinsä." —

"Miss' on taata? — Missä syntyi Kiesus?" kysyi Aslak. — "Taivaissa on taata. Taivaan isä antoi poikasensa, laittoi asunnoksi kultaluolan, siellä Kiesus istui opettaen.

Valkeet porot niinkuin taivaan tähdet kiersi kiesusluolan valokehää. — Rakastihan Kiesus saamikansaa, rauhass' saami maistoi poronkermaa, poro sieti sutta, riekko haukkaa."

"Miksei Kiesus jäänyt ijäks tänne?" kysyi Aslak silmin säteilevin. — "Taivaan taata kaipas poikastansa, nosti kultapilveen Kiesuksemme, pyhäpulkassaan taas palaa tänne.

Loddatsham! Mun oma lintuseni, sinussa on noidan tuliverta. Armas Aslak, varo Svakon seitaa, Gedgge-Ibmelia, kirousta, joka sielus kaartaa… nuku Aslak!"

Aslak nukkui. — Kauvan valvoi katsoi poikaansa kuin Kiesuslasta, uness' Aslak puhui Saivomaasta. Aamull' Aslak lähti hurjaan ajoon Biegga porollansa tuntureille.

II.

— "Aslak, nyt on aika! — Bigga poissa Sompioss' on Magga emon luona, hiivi pyhän kotaoven kautta, siit' ei vielä koskaan nainen hiipinyt, nyt sun saatan suuren seidan luokse!"

Svakko kätköst' otti arparummun, jonka nahkaan oli nästäelty tähdet, kuut ja metsät, karhut, kodat, Stuorra junkkeri ja Tiermeen limpsiöt, Päive itse, Päiveneita'n kehä.

Kodan luota otti Aslak sukset, selkään sälytti hän poronsarvet, tuliluikun; hiljaa hiihtelivät pohjaan neitsytpuhtaan, valkeen erämaan niinkuin kaksi harmaan tummaa täplää.

Metsäss' oli hiljaista ja pyhää, luonto niinkuin kirkko arkimena, puista lumi putos pelästyttäin riekkoparven; valkeen siiven suhina kasvoi kohahdellen puusta puuhun.

Tiell' ei viittaa. Käyrät vaivaiskoivut kiemursivat alta kirkkaan hangen, taivaanrannall' loisti verijuova vuoriketjun yllä, joka kohoten nousi passevaaran loivaan huippuun.

Sitä kohden nosti Svakko kättään niinkuin mykkään, pyhään manaukseen. Laskettihin laaksot, nevat, harjut yli tunturpurojen ja rotkojen, huippu hohti, latu taakse taittui.

Svakko puhui tiellä tarinoiden: "oli hyvä ennen ollaksemme, saami seidallensa uhrin antoi, rauhan saimme, porot siittyi sadottain, järvet, metsät antoi meille mieliriistaa.

Naali ajaa pientä peltohiirtä, näätä Oravaisen pesään pyrkii, perma, pirkka poltti meiltä metsät, pahat paapat poltti pyhät seitamme, petti kauppi, veron vaati vouti.

Minä yksin poltan pyhän uhrin, siksi, Aslak, sikii taatas porot, tuhansittain käy ne tuntureilla, meill' on lihaa, kenkäheinää, jäkälää; synnyit, Aslak, suuren tähden alla.

Astu vastatuulta niinkuin poro, ristituuli tuo sun lähtökohtaan, kulje niinkuin yksinäinen polku ali matalimpain kanervikkojen, yli korkehimman tunturinkin.

Staalovaarass' asuu syöjä Staalo, kun saat voiman, painu erämaahan, vaadi yksisilmä, paltsasilmä väkipainiin, hälle aartees ilmaise, itse aarteensa hän ilmaiseepi!

Ja kun voitat Staalon yksin yöllä, iske sauvallasi Staalovaaraan, aukenevi vuoren sammalseinä, Lapin kultakruunu kiiltää vuoressa, voiman saat, maan kunnian ja kruunun!

Kulje sitten loihduin, taidoin, taijoin, voita vouti, solmi paha paapa Vosleva, kun lyö hän pampullansa. Katsos, tuolla, pohjanpalon puolella harmaa kummitus jo kohoo ilmaan!

Tuolla kaukana näät Guoddageidnon, siellä ruijat saami-isäin puista rista-ibmelille huoneen veistää, kultahirsipuu jo harjall' irvistää, Tiermes lyököön kirkon kansoin kaikin!"

Puhui Svakko. — Vaaran paltahalle kohosivat. — Alle vaipui metsät, joet, laaksot; kaukaa kodan sauhu nousi niinkuin hieno rihma ilmoihin, hangen helo hohti päivän alla.

Vuorensolaan miehet solahtivat lähestyen seidan pyhää paikkaa, paadell' loisti valkee, irtain kivi kuin ois Maderakan käsi muovaillut pään ja kaulan, kuolleen ihmishahmon.

Svakko nousi pyhään aitaukseen. Naarashaukka teräsharmain katsein leijui korkealla seidan yllä, Aslak nosti tuliluikun silmilleen, pauke kuiluun kimpos sadoin kaijuin.

Niinkuin kärppä juoksi puukoin Svakko, nosti linnun, viilsi pään ja siivet. — "Ryömi, ryömi, Aslak, seitaa kohden!" Svakko maassa ryömi kohti kiveä, korkeana astui nuori Aslak.

Seidan eteen Svakko sarvet laski, kiven nosti, siirsi havut alle, haukan verellä hän seitaa kastoi; otti arparummun, tanssi houreissaan, höpisi ja joikui jumalalleen:

"Vaadin, vaadin! Pärrää pyhä soitto! Gedgge-Ibmel! Tanssin uhritanssin. Puorist! Hastam, hastam kiäta-keesit, kahden puolen harjun huuto kasvakoon, vaadin, vaadin, käsivoittosille!

Anna meille hyvät pyyntipaikat, asuinpaikat armaat asuamme, vuoda, vuoda maahan pyhä voima, näytä kätköt, nosta maasta aarteesi meidän Aslakille ainuiselle!

Kannan siivet, sarvet, veriuhrin, pään ja jalat, suonet, solut annan, v anna sinä hälle ikivoima, ettei pysty saitat, surman vasamat, kirkkomiesten miekat, sotasauvat!

Ettei risti eikä raivo, rutto pysty poikaseemme, vaadin, vaadin! Pyhän seidan verin voitelen ma, syöt tai olet syömättä, niin sittenkin olet ijäti mun Ibmelini!"

Svakko maahan heitti arparummun, voihki vaahto suussa huumeissansa, vaan ei loveen langennut. Hän nousi hiljaa, katsoi Aslakkia kammo kasvoillaan: "Aslak, Aslak, mikset, kurja, ryömi!"

"Min' en ryömi niinkuin mato maassa, ei oo henkeä sun seidassasi, itse olen oma Ibmelini, oman kunniani itse kohotan, itse päähän painan saamikruunun."

Aslak laaksoon antoi suksen luistaa, pyrki pohjan puoleen, Kautokeinoon, pitkä varjo vaipui lumiryöppyyn. Svakko huusi, omaa ääntään kuunteli, vanhaa latua taas vaivoin hiihti.

Kotaan tullessansa soppeen istui, pyysi suolaa silmää pestäksensä, jott' ois onni toiste suotuisampi. Kaksi yötä avaruuteen tuijotti, kaksi pitkää tuhatvuotisyötä.

III.

Kasvoi poron kanssa kilpaa Aslak, kasvoi mieheväksi mieleltänsä, tuli miehuusajan rajut riemut, paisui käsijänteet, kasvoi järki, kasvoi itsetunto, intohimo.

Häikäämättä hoiperteli Aslak läpi elon helvetit ja taivaat, liha-viinapatain ympärillä tuhlas taukoomatta miehuuttansa heimon miesten, naisten nuotioilla.

Ylpeyden suuri, musta henki, seikkailun ja vallan, voiton halu tuli viluiseksi vieraaksensa sielun asuntonsa sokkeloihin, pois hän hääti kaikki hyvät henget.

Milloin katui, kammoi kuolemata, milloin kirosi hän kohtaloa kuin ois Kainin merkki otsallansa, kulki rauhatonna, etsi rauhaa, erämaasta etsi Aslak rauhaa.

Oli joulun aatto. — Taivas loisti tuhansine talituikkuinensa, Haldivaaraa kohti ajoi Aslak karttain pappiloiden joulupuuta, etsiäkseen surmaa korven yössä.

Silloin äkkiä kuin taijoin välkkyi valo-ilmiöitä kaikkialla, kaikki iltahämärässä hohti ruusuvalossa ja varjotonna, näköhäiriöitä näki Aslak.

Omat mielikuvat kuvastuivat, sielun silmiin taittui sadat synnit, ja hän vavahti ja vaikeroitsi, näki jalokivi-kiesusluolan, ja sen eessä seisoi jättiläinen.

Staalo yksisilmä, ihmissyöjä, musta peski, patalakki yllä nosti ilmaan piilukirvestänsä, joka kasvoi kohti taivaan kantta yli Haldivaaran heljän huipun.

— "Mitä katsot, mitä muistat, mietit?" kysyi lempeästi ääni takaa. Aslak kääntyi, näki heimonmiehen, pyhän, herännehen vaeltajan, joka poroansa talutteli.

— "Staalo, Staalo! Etkö näe häntä, jättikirvestä ja jättisilmää, joka hehkuu niinkuin hiiden ahjo, jos oot ihminen, niin auta mua, mutta sano, mitä itse katsot!"

— "Näen kirkon täynnä pyhää kansaa, saarnastuolissansa seisoo pappi. Kookas, kaunis niinkuin keskipäivä Lapin tunturilla kevään tullen on Laestadius, kun sana sattuu.

Sattuu niinkuin vaaru mätään puuhun, nostaa uudet vesat tyven tynkään. Surun, ilon äänet kaikkialta vastaa herätyksen korvenhuutoon, peto kyyristyvi peloissansa,

etsii paikkaa, mistä ääni tulee, vastausta ei saa ihmisiltä, vastauksen saa se vuoriltansa, huutaja kun huutaa: parantukaa! korpivaarat vastaa: parantukaa!

Huutaja kun huutaa kauvas yöhön, louhet luuhistuvat, kivet itkee, amtat, voutikunnat kiukuitsevat, pitopöytäin luona vapisevat runoniekkapiispain kultahiipat.

Pyhä huutaja hän haastaa kieltä kovaa, raakaa, jota ymmärrämme, henkensä on meidän heimohenki, usko oikea ja onni, rauha asuu erämaiden asukkaissa.

Porovaras kääntyy pimeässä suurta Tuomaria pelätessään, juomari luo hankeen tulijuoman; hopeemaljat, sormukset ja käädyt köyhä, saita uhraa uskon työhön.

Noille pulmusille, pääskysille, jotka valittavat rajusäässä, lupaa Lauri Leevi paapa armon, saattaa syntisen ja heikon heimon ijankaikkisuuden rantamille.

Kuule, kuule, mikä riemu, nauru, mikä perikadon kauhu nousee rikkirevitystä rinnastasi, näetkö armon merkit, taivaan merkit, liikutukset sanan sattuessa!

Ihmisraukat eksyy synnin yöhön, yhdyttyään, erottuaan aina teiltä tietämättömiltä palaa suureen siskoissarjaan, veljespiiriin, syleilyhyn lunastetuin laumoin.

Seuraa mua heimon heikko veli, Aslak Hetta, kovan onnen orpo!" — Aslak hytkähti ja lausui hiljaa: "minä seuraan korven kulkijata, minä kuulen, kutsuu huutajasi."

Aslak käänsi poron vastatuuleen, ajoi hiljaa Kaaresuvantohon, näki pienen kirkon joulutulet, pyhiinvaeltajamielin Aslak tuli katujana iltasaarnaan.

Näki kaikki niinkuin unessansa, valo välkkyi hälle, sydän tunsi niinkuin taivaan ilon esimaun, kuunnellessaan korven huutajata unohti hän kaikki, ajan, paikan.

Kuin ois vuori ollut saarnastuoli, oma elämänsä ollut koski, jonka partaalla hän yksin itki, kirjavina kuvat ohi vyöryi, sadat äänet soivat sielussansa.

Kurimuksen alta sukelsivat maahiset, mi kynsi kodan seinää, tuntui käryn, kulon, ruumiin haju, kellui veneet; kehdot, ruumiskirstut vaipui nurinniskoin kosken ryöppyyn.

Kuului rivot joijut, rumat kutsut, kuului Biggan hellä kehtolaulu, sääskein, metsälintuin soidinsoitot, suden ulvonta ja juomaremu, luonnon kuoron sorasointuäänet.

Kunnes urut kautta kirkon kaikui, ilon pasuunoina vyöryi virret, joita enkelit ja lapset lauloi, koski lempeämmin kaukaa säisti, sihisi ja soilui suvantoihin.

Niin nyt Aslak tunsi astuessaan kirkonovesta, kun kaikkialla näki iloisia katsantoja, ja hän tunsi tyynen, kumman rauhan, luonnonlapsen suuren luonnon rauhan.

Kotiin ajoi Aslak aatoksissaan, tuli raikas tuuli joen jäältä, pyyhki kirkkahiksi kirkkohoureet, silloin havahti hän pulkassansa, muisti epäilynsä erämaassa.

Muisti Svakon, Staalon harhakuvan. Vanhat tarinat ja ihmesadut entisyyden yöstä kohosivat; erämiesten, noitain rintalapsi tunsi uhman taas ja epäuskon.

Onko kaikki hetken heijastusta, onko hetki ikuisuus ja kaikki? Niin hän hiljaa kysyi itseltänsä, huokasi ja katsoi taivahille, missä aamutähdet verkkaan sammui.

Poro juoksi hiljaa läähättäen, pulkka tuuditteli hänet uneen. Pitkät napaseudun yöt ja kauhut, ihanaiset suvipäiväin valot taistelivat salaa sielussansa.

IV.

Hylkeenrasvalampun tuli tuikki Kautokeinon pappispuustellista, tuvast' töytäs rippikoululapset, Lauri Hetta, Rista, kaunis Kadja, rikkaan Juoksa Vuollenpojan tytär.

Pihamaalla papin tytär Inka kesytteli virmaa porovarsaa, kaatui, nousi, nauroi lumisena, Lauri hihnaan tarttui, ohjas poron tasajuoksuun kirkkolahden jäälle.

Kadja notkahdellen tiellä kulki kaikki rippipojat kintereillä, veikeili ja velmui; koko liuta piehtaroi ja paini kinoksissa kilpaa juosten joikuen ja naurain.

Mutta tiellä astui Hvoslev pappi, äsken nimitetty kirkkoherra jyhkeen Klement Gundersenin kanssa kirkolle, min telineitä juuri kirveskalskein maahan purettihin.

Kauppi Ruthin talost' ilon remu kuului pihaan oven auvetessa, siellä Vasse, Ruthin puotirenki kauppas värjättyä tulivettä, piiput, pullot kiersi suusta suuhun.

Buchti nimismies, mi ullakolla asui Ruthin, nuoruusveikon luona, juomasankari ja pamppuniekka hoippui pönäkkänä pöhönaamoin viinatupaan katse kiiluvana.

Siellä istui Aslak sekä Mauna, Aslak kuvas korpinäkyjänsä, joulukirkkoa ja lakisaarnaa, tunnontuskaansa ja kilvoitustaan, rauhaa, epäilyksen ristiriitaa.

Matte Jouna yksin syrjäss' seisoi, laski riksejään ja taljain hintaa, kuulostellen miesten pakinoita, kuiskas Buchtin korvaan, pihaan hiipi, Buchti astui Aslak Hetan eteen:

— "Mistä matka? Kaaresuvannosta? Tuotko tänne hullun papin uskon? Nään sun nöyrän uhkas, vihas arvaan. Varo, ettes joudu kruunun kouriin, kyllä pampuin kiskon kiihkon päästä!"

— "Kuule Buhtta, nyt oot kiihdyksissä Ruutan viinasta, min salaa tuotte, kuningas sen kielsi kuulutuksin! Nyt sen kuulit vaikka hengen veisit, toiste tavataan, nyt papin luokse!"

— "Minä täällä olen kuninkaana! Ulos täältä, ulos joka sorkka! En ma pelkää noitain pahaa silmää", sanoi Bucht ja vaipui hoiperoiden porontaljalle ja vaati viinaa.

Mutta kirkkoon astui Aslak Hetta, katsoi ällistyen seiniin, kattoon kuin ne painaneet ois hartioita, näki Hvoslev papin kookkaan varren ristikäytävällä, kulki kohti.

Mittailivat miehet toisiansa kiirehestä hamaan kantapäähän. — "Mitä etsit?" "Olen Aslak Hetta!" — "Kirkonkirjoista sun hyvin tunnen, et käy ripillä, et usko Luojaan."

— "Sinun uskosi on kirkon usko, minun uskoni on itsessäni, matala on sun kuin tämä kirkko, korkea on mun kuin tunturini, min loi Luoja meille alku-aikaan!"

— "Röyhkeä ja korska on sun henkes, napiset ja pilkkaat Jumalaasi, lienet vanhain noitain perijuurta, itsekkyyden templin harjaan nouset, Gehennaan sun pakanuutes syöksee!"

— "Itse itses nostat Luojan sijaan, mustatakki, kitsas pamppupappi!" Hvoslev pahkasauvan ilmaan nosti: — "Niin siis kuritan sua vihassani, niinkuin Herra korvess' Israilia!"

— "Mikset lyö! Mun luulet voivas ajaa sauvallasi taivaan valtakuntaan!" — "Nyt en lyö, nään sielus surkeuden, mene korpeen, mieti elämääsi, nöyrry, tule sitten kansliaani!"

— "Näin ma tulin, turhin töin ma menen, en ma saanut sulta, mitä etsin, etsin ihmistä, näin kylmän kuoren, mutta toiste tulen tavoin toisin, kun on Herran suuri päivä tullut!"

Aslak meni. Hvoslev puisti päätään: — "Katsos, Klement, näin Laestadius niittää uhalla, min kylvi karuun maahan. Harha-oppi riivaa ristikansan, sitä aatellessa sydän itkee."

Klement koulumestar virkkoi silloin: — "viel' et tunne tämän heimon mieltä, hyvä, nöyrä on se sielultansa. Katko rautakourin kiihkon taimet, luota minuun, Ruthiin sekä Buchtiin!"

Pihaan tultuansa Aslak Hetta pyyhki otsaltaan kuin painajaisen. Kuin ois kangastuksen, unen nähnyt, nähnyt kiusauksen kauniin näyn seisahtui hän rinnoin huohottavin.

Kadja upeana pulkassansa ajoi kirkkokunnaalt' alas jäälle, eellä Juoksa Vuollenpoika Panne kääri hihnan käden ympärille, pulkat kiikkui, hämyyn heilahtivat.

Aslak muisti Biggan hellät neuvot: "ota onni, vaimo nuorna ollen, etsi rakkautta!" — Aslak mietti yksinäistä yötään talven tullen, huokasi ja nousi suksillensa.

Kadjan sarvitiuvun ääntä kuullen kauan katsoi Alattion jäälle, Kadjan kuvan eteen papin hahmo nousi. — Yhteen puristi hän huulet, käänsi sukset kohti kotiansa.

V.

Kevätpurot syöksyi laaksoon, liituvalkeina ne lirisivät ali pajun, läpi ruskeen jängän, missä viklat, kuovit, tiuhdot kirkui, juuria jo järsi sopulit.

Vaarain laell' loisti lumi, kiiruna jo lauloi tunturilla porovarsan ääntä jäljitellen, pounuun metsähiiret kaivoi teitään, sääsket tanssi riemuhäitänsä.

Kuilun partahalla loisti lapinvuokko neitsytvalkeana, tuoksui vanamo jo uneksuen sirkkain sävelistä, perhosistaan, poimijaansa ootti uuvana.

Alattio vihreänä juoksi äitiänsä merta kohden. Aslak Hetta Matte Jounan kera laski veneellänsä huimat kosket yösenpuolen maahan matkallaan.

Kuohut kirkastivat silmän, kosken voima nosti vauhtiin veren, rakkauden hulluus ajoi miestä etsimään nyt itsellensä naista, Kadjaa, saamineittä ihanaa.

Kielavelgo, sinirinta Lapin satakieli jokilaaksoss' soitti ikäväänsä naaraallensa, lauloi kesäöitten ihanuutta, kun ei päivä laske milloinkaan.

Yön ja päivän souti Aslak, kantoi venheen yli kannaksien niinkuin nuoren, keveen, oman vaimon. Nousi maihin, kuuli sadoin soinnuin pororiekin äänten kiikkuvan.

Huumeissansa Aslak kulki Juoksa Vuollenpojan kodan luokse, porolauma liikkui niinkuin metsä kevätkiimass' sarviin sekaantuen. Kadja lypsi lempiporoaan.

Aslak kulki tytön luokse, hiljaa laski käden olkapäälle, Kadja kääntyi, nauroi, poro karkas, Aslak suopungin kun sarviin heitti, vaipui vauhko poro polvilleen.

Alakuloisina silmät katsoi Kadjaan, kun hän poron päästi, suopunki taas lensi sirppisarviin, laumaa piirittäen koirat haukkui, porot yhteen juoksi peloissaan.

Myrähdellen Juoksa Panne pisti päänsä kodasta, miss' äsken laski rahansa ja nurkkaan kätki: — "Vihamiehinäkö vierailette?" — "Kosioina!" — Jouna vastasi.

"Puorre päive!" — "Puorist, puorist!" Tervehtivät miehet vanhaan tapaan poskiansa yhteen koskettaen. Juoksa karhuntaljan maahan laski kunniaksi kaukokosijain.

Vaiti istuivat, ja Jouna veti povestansa turskanrakon täynnä viinaa, kosjopiiput kiersi. Tulen ympärillä miehet mietti, Kadja kotaan hiipi arkaillen.

Taivas räppänästä siinti, miesten päiden päällä seisoi sauhu, karangolla riippui musta pata. Jouna puhui Kadjaa kiemaellen, Aslak tuijotti vain tulehen.

"Äsken Aslak tunturilla ampui rautanuolen petran rintaan, heitti hajasarvi nuoren hengen, Aslak olallansa kantoi saaliin ylpeänä kotikylähän.

Katkoi kaviot ja sarvet, heitti virtaan lohen leikkipuuksi, lihan antoi poika emollensa, sydämmen sen lämpöisen ja kuuman toi hän iloisena immelleen."

Kultasydämmisen korun heitti Jouna naurain Kadjan syliin. Juoksa myrähdellen lausui vihdoin: "En myö neittä yhden petran hintaan, minkä verran annat poroja?"

— "Täyden sadan antaa Aslak lunnaiks' sulle, Juoksa, aarteestasi." — "Anna koiralle, saat pahan sanan, kuusituhat mull' on entuudesta, lienee köyhä päivänpuolen mies."

— "Teurasporolla ma ostin hyvän hallin eilen!" vastas Aslak. — "En kuin koiraa osta kotinaista, mitä sanot, Kadja, tunturini kaikki aarteet sulle antaa voin!"

— "Mitä itket, Kadja, mene! Hullu olet, Aslak Jaakun poika, kädet tyhjät, aarteita vain päässä, vihaan päivänpuolen pöyhkää kansaa, Kadjaa et saa kuuna kulloinkaan!"

— "Ahne kaarne, olet, Juoksa, elit aikasi, et tunne meitä, tyhjin käsin kerran päähän painan Lapin kultahiipan, silloin palaan, vien sun tyttäresi väkisin!"

— "Toinen vuos' ei toisen veli! Porovarkaat palaa aina tänne!" — "Varo kiukkuasi, kitsas ukko, niinkuin merisika hylkeen rasvaa himoot kultaa, kultaan hukutkin!"

Niinkuin musta ukkospilvi lähti Aslak ohi katsomatta. Jouna salaa nauroi kujeellensa, kiihkoyrttiviinan tähteet kaatoi suuhunsa ja juoksi jälessä.

Kunnahalta Kadja katsoi kunnes Aslak katos viidakkohon, tuntui kuin ois päivä pilveen mennyt, kukka tummunut ja luonto surrut, sydän särkymistään pelännyt.

"Kili, kili… vaiti kello! voi, mun poloistani poroani, kelle lypsän, kelle joijun, nauran, kelle koruja nyt, kurja, kannan!" Kadja itki, vaipui pounulle.

VI.

Paarma ajoi poron merta kohden, vasten virtaa loiski vahva lohi, kuuma kaiho ajoi Aslakkia, ahkioon hän sitoi kotakankaan, padat, taljat, kaikki kotitarpeet.

Ajoi levotonna muuttain paikkaa, nälkä ajoi porot tuntureille, jäkälä kun oli loppuun syöty, talvimyrskyyn hukkui moni poro, minkä susi, ahne ahma säästi.

Lumipyry peitti niinkuin vuori koko kodan, silloin räppänästä lensi kipenät kuin oisi tuli leimahdellut aivan lumen alta, vuoren rotkoist' Aslak suojaa etsi.

Läpi lumen kamppaillen hän kahlas, Isa-märraa, merta kohden pyrki, mut ei hanget silmää hivelleetkään, isän kuolemaa hän usein mietti, tahtoi nähdä isän merihaudan.

Mauna, Rista ajoi yhtä matkaa, Jouna eksyi muka myrskyyn muista, löysi Hetan valkeen mieliporon, sen hän tappoi, kiersi Kautokeinoon myödäksensä lihat kauppiaalle.

"Ylin ystäväni, Mauna, tiedät", sanoi Aslak, "leppymätön henki asuu minussa kuin isän hahmo, pelkään voimaani, se voima murskaa, voima sitoo niinkuin verivelka."

Mauna lohdutteli Aslakkia: "Aslak, ole mies, oot heimon päämies, vaikka kurjuus silmiis irvistääkin, häädä sielustasi Saulin henki, jääköön isäs muisto haudan yöhön!"

Niin hän sanoi, vahva rinta paisui, ystävyyttä loisti vinot silmät. Matka joutui, raidon päässä Rista joikui: "nunu, nuu, nyt Alnasnjargaan päästään poron kesälaitumille!"

Rista pulkassansa vaappui, haastoi leikillänsä riitaa Laurin kanssa kunnes lopulta he kimmastuivat, puihin taottuaan kämmeneitään naurain sopivat ja syleilivät.

— "Alattionvuonon rantamilla kasvaa neitoja kuin muuramia!" nauroi Lauri, siihen Rista ilkkui: "oispa tuikku tulipakkaskylmään, Ruuta ilolientään väärin mittaa!"

Svakko oli vaiti, Aslak vastas: "kuin on meress' syvä isän hauta syvä mull' on suru, tahdon juoda, huku humalaan siis muisti, järki, juokse uljas poro Guoddageidnoon!"

Juoksi poro laaksoon rinteheltä, Kautokeinon kylään hämärissä pulkat leiskahtivat Ruthin pihaan, itse Ruth jo seisoi portahilla, tervetulleiks sanoi matkamiehet.

Aslak pöytään laski porontaljat, näädän, saukon nahat, kysyi hintaa. — "Kyllä sovimme me kaupoistamme, ota tuloryyppy, isäs tunsin, kunnon mies kuin sinä, suora, selvä!"

— "Tuoss' on sulle, kettu, ketunnahka!" tiuskas' Aslak, "kaada rakkoon viinaa, älä mittaa väärin tällä kertaa, mittani on täys', oot ehkä hyvä, mut on Buhtta sinun pahahenkes!"

Kalpenipa Ruth, mut sanoi hiljaa: — "väärin väität, mull' on hellä vaimo, pohjan perille toin hänet tänne, täm' on vilun maa, on monta lasta, täytyy elää. Vasse, kaada viinaa!"

— "Kaada Vasse, kerro kaskujasi taatastani! Terveiks Buhtta, pappi, ah, ma pakahdun, en täällä kestä, olkoot nämä maljat viimeiseni!" sanoi Aslak, lähti kumarassa.

Pitkään katsoi Ruth ja kulki pihan yli lempeen vaimon luoksi. "Antakaamme hänen yksin olla", sanoi Mauna, miehet joivat loppuun, suoriuivat yöksi tuttuun majaan.

Mäen notkoon, joen töyrämälle kulki Aslak, hangelle hän istui, kurjuutensa maljan sakkaan joi hän kunnes juopui, kääri paksun peskin yli ruumiin, nukkui taivasalle.

Yöllä heräs Aslak, nousi pystyyn. Taivaan tausta, pohjan pielet paloi. Katsoi revontulten liehtomista, guovsakasakia katsoi Aslak kuin ois tuless' ollut oma rinta.

Rajut revontulet liekehtivät, tulikielet piirsi taivaankantta singahdellen kauvas korkealle, vivahdellen tulipunaisina, kuohahdellen korkein valovaahdoin.

Keskitaivas rikinkeltaisena, milloin veriruskeana värjyi, suureen solmuun kiertyi sädekimput, lännestä ja idäst' uudet liekit taittui ristiin alla avaruuden.

Häikäisevin liekkiaalloin kauvas taivaan napaan kohos tulimeri, läiskyi alas, painui pohjoisehen, nousi, uupui, vaaleni ja liukui tulikielin niinkuin tummaan kitaan.

Pohjoiselle taivaan rantamalle jäi vain leveä ja säteilevä kultakirjokaari luoden valon yli tunturien kauvas korpeen, yli Alattion, öisen kylän.

Vielä viime suuri sädekimppu nousi kohden tyyntä korkeutta niinkuin Luojan käden jättisormet ojettuina yli avaruuden, maisen kurjuuden ja jylhän luonnon.

Kauvan katsoi Aslak avaruuteen, henki kohos ikimaailmoihin, sielu kasvoi yksinkamppailussa, ihmenäyn, valon valtaamana polvilleen hän vaipui kylmään hankeen.

VII.

Tuli kevään ilmestyksen päivä, merilinnut lensi maata kohden, lota pyrki parvin kutupaikkaan, turska jäless' soilui, lotaa vaani, tiirat kirkui kiertäin saalistaan.

"Lota tulee!" huusi pyyntimiehet, viisihankaveneet työntyi mereen. Suuri kevät saapui Alnasnjargaan, saamein suvisaareen, unten saareen lempein suolatuoksuin hengähtäin.

Vuonon jäällä porot tuhansittain teutaroivat maitovasikoineen, lappalaiset juoksi koirinensa merkitäkseen oman vasikkansa. Missä Aslak, missä suopunki?

Juoksan porolaumain sarvimetsä liikkui lavealti yli muiden, yli muiden neitoin loisti Kadja, mut ei iloinnut hän loistostansa, kulki rantateitä suruissaan.

Jouna vilkui Kadjaa kademielin, puhui viekkain kielin rakkautta, kutsui valkeaksi poroksensa, Kadja ylpein suruin kiersi kotaan, Jounan silmät välkkyi vihasta.

Rantamilla meren kohistessa liikkui elämä ja outo into, toiset lappalaiset turskaa pyysi, toiset porojansa kesän kaitsi, illoin istuivat he kodassaan.

Missä käsi taikka katse yhtyi, syttyi silmät niinkuin kavevalkeet, henki hehkui, kulki suusta suuhun Lauri Leevi isän kovat neuvot, sanat ankaruuden, autuuden.

Moni sydän, joka pahaan paatui, etsi kilvoitusta, kuritusta, moni kurja peritapa talttui, raju uskon riemu täytti mielen, miehet, naiset huusi tuskissaan.

Pyhiks sanoivat he itseänsä, suruttomiks sanoivat he muita, taivaan valtakunta heille luotiin; niinkuin ennen seitauhrein aikaan lankesivat loveen huumeissaan.

Lankesivat maahan, vaahto suussa hourailivat ihmenäyistänsä, hirmukauhun, herätyksen jälkeen julistivat jylhää jumaluuttaan, synnitöntä henkiruumistaan.

Jälkeen revontuliyönsä Aslak tuli Alnasnjargaan kiihkeänä, nyt hän seisoi yksin kalliolla kuin ois Sinainvuorella hän seissyt, kuin ois Luojan kanssa puhellut.

Meren takaa niinkuin sinimustat vuoret nousi pilvet. — Luotoin luona kävi kare, missä kuorsas mursut, pyyntimiehet iski keihään kylkeen, sadat hylkeet nousi pinnalle.

Taivas, meri tummui, tummui purjeet, jyrkkiin louhiseiniin jyskyi aallot pärskähtäin kuin pedon purstot ilmaan, myrsky ajoi maihin nuottamiehet, jymy soi kuin rautamoukarin.

Niinkuin lohikäärmerosvohaahdet tai kuin pienet saaret nousi valaat uiden napamaiden iljangoilta, ohi rosoisien, jäisten lauttain ajoi nälkä niitä eteenpäin.

Valas nousi vasten valasta ja kiimoin kohos pystysuoraan ruiskuttaen korkeet vesisuihkut sieraimistaan, loiskui, kellui, sukelsi taas veteen valkeet kyljet kiilsi kuohuista.

Silloin iski hylkeet, merisiat ahnein torahampain valaan kimppuun, raivoissaan se syöksyi rantaa kohden kidutuksen henget kintereillä, koskena soi aallot kupeellaan.

Hirviöiden kamppailua katsoi Aslak, muisti isän julman surman kuin ois nähnyt valkeen ruumiin katoavan ijäks syvyyksihin käden kouristaissa harppunaa.

Eikä näe Aslak vuonon jäällä porolaumaa, Kadjan punahiippaa, Kadjan silmiä ei muista Aslak, korskeuden henki syvyydestä puhuu hälle tuhon tekoja.

Kuin ois meri sielussansa soinut myrskyn enteet paisui povessansa, kokoon puristi hän ruskeen nyrkin, hukkukohon maa ja meri, taivas, nyt hän oli valmis valassaan!

Silloin nousi Svakko paaden takaa, kutsui häntä hiljaa äänellänsä: — "Aslak, joko löysit salasanan?" Aslak kalliohon polki jalkaa: — "Mene musta henki luotani!"

"Ole varuillasi!" lausui Svakko, "ylpeytes yltyy hulluudeksi, veritöin et voita kultahiippaa, pappi manaa sinut mahdillansa, uhkaa hahmonakin haudasta!"

"Jollet taivu, Svakko, jollet herää, jollet polta seitaas, jollet suostu Lauri Leevin uskoon, niin sun pieksen niinkuin syyhyisen ja vanhan koiran tai sun heitän meren syvyyteen!"

Pelästyen Svakko kuiluun luisui. Aslak astui alas Sinailtansa niinkuin ois hän Mooses, joka rikkoo lakitaulut, piirtää tulilausein uudet käskyt ihmiskohtaloon.

— Mikonpäivän aikaan palas saamit kotipuoleen niinkuin muuttolinnut. Rajall' ajoi Buchti heitä vastaan, vihaa täynnä huus hän Aslakille: "haastan sinut ensi käräjiin,

päästit poros kainulaisten maille, heinäsuoviin, millä sakkos maksat!" Aslak: "haastan Ruutan viinan myöjän, Lapin kukkaroiden tyhjentäjän, Lapin veren juojan käräjiin.

Muista tuoda vanhat, väärät mitat, jotka Ruuta osti krouvarilta, joka juotti taatan, tuotti surman hälle, sitten tulee joskus oma vuoros, muista, Luulajassa mitä teit!"

Raito liikkui. Tuijotteli tyynnä Mauna, Svakko, Lauri nimismiestä, joikunut ei iloissansa Rista. — "Tromsan piispalle vien terveisesi!" tiuski Buchti, ajoi kotiinpäin.

* * *

Pappilassa istui Inka neiti, Selmalaulua Franzén'in luki, muisti kesän yksinäiset päivät, vuorten kattilaan kun päivä paahtoi polttain jängät siniruskeiksi.

Näki viileen keltakirkkaan syksyn, kielavelgo lauloi viime virttään etelästä, ruusupensaistansa, sitten muutti, ettei kukaan tiennyt, hullu riekko nauroi yksinään.

Erik Sorolaisen postillata luki Hvoslev, virkkoi vaimollensa: — "lohen tuulaalle en tänään lähde, turhaan katson, turhaan ootan tässä lappalaisten kotiintuloa.

Harva tulee mua tervehtimään, moni ajaa ohi katsomatta, ymmärrä en tätä seurakuntaa, tämä velhomaa on suruhuone, talvi lähestyy taas majaani!"

— "Päivä poissa, kuihtuu kaunein kukka", virkkoi hieno, kalpee papin rouva, "kuka kestää Ruijan pimeyttä, tänne tullessani tuntui siltä maa kuin paennut ois tieltäni?"

Ingan silmään nousi heljä kyynel, vieri säkeille ja hukkui helmaan, leikkikumppaniaan turhaan ootti, Lauri Hettaa tähyi turhaan Inka, huimaa villiporon ajajaa.

Lumihöyteet niinkuin valkeet perhot leijui ruutuun, hohti pihakenttä, kaukaa ulvoi susi, talven enne. "Selvä tie, ei tässä itkut auta!" Hvoslev nousi, sulki postillan.

VIII.

Kautokeinoss' oli syksymarkkinat. Yliskamarissa Buchtin luona istui koulumestar Klement sekä Thude Nordvi, nurkkasihteeri ja ilveniekka renttu, pari passaria juopotellen.

Rommitodit höyrysivät, Bucht vain joi, Klement arvokkaana harvaan maistoi. "Nonne plenum optimum sit, ubi omnes pleni!", luutullansa lallatteli Thude Nordvi, "ubi omnes pleni!" säisti kuoro.

— "Täällä tuntureilla täytyy juoda vaan, täällä ränstyy vanha virkaruumis, ränstyy koko elämä ja voima, tunne, tahto, kuuroille mun huilullani täytyy soittaa, tiedättekö, kuka oli Mozart!"

Nosti huilun huulillensa paksu Bucht, sorasäveleitä siitä päästi, heitti huilun nurkkaan, iski pyötään nyrkillänsä, Thude otti huilun, pöydälle hän nousi, heilutti kuin huutokauppanuijaa.

"Kuules Bucht, nyt oon sun herra tuomaris: — 'onko viime käräjien jälkeen kihlakuntaan monta lehtolasta synnytetty?' — 'Ruthin palkkapiian lapsi, jonka isäks rahvas väittää itse nimismiestä'.

Joka kulmakunnan löysät tyttäret, pienet pikisilmänoidat tunnet. Varo, Ruth sai monen riksin sakon käräjillä, Aslak Hetta, Mauna, uskon urheet miehet vievät meiltä viimein piiat, viinat!"

— "Piispankäräjillä saa ne tuomion, nostan joka roiston hirsipuuhun, hitto, juokaa, en ma noitaa pelkää, taikamestari ma olen, paukautan kättä, Lapin nainen raivostuu kuin hullu!"

"Nämä villikissat meitä kiihoittaa, viina tylsistää", niin ilkkui Thude, "moni vouti tääll' on hulluks tullut harmissansa, miks sai veli Luulajassa virkapassit, täällä poronliha maistuu puulle!"

— "Luulajassa pieneen rahapulaan jäin, kruunult' otin hiukan etukäteen, viikon join, mut tuli kohmelo ja tilinteko, Ruth, hän täytti vaillingin, siis Ruthin malja, ja nyt veronkantoon! Kadjan malja!

Juoksan riksit eivät mulle unta suo, kota paloi, nyt se kitupiikki kätkee vuoriin aarteet", puhui Bucht ja hoiperrellen kiskoi ylleen vanhan sinipoimutakin kiiltonappisen, läks markkinoille.

Markkinoilla metsäkansaa vilisi, erämaista tuli mekkomiehet Inarista saakka kaupantekoon, ilonpitoon, hiljaisuuden yössään ihmeseikkailuistaan nauraakseen taas koko pitkän vuoden.

Eri ryhmin kulki tietään heränneet tummin peskin, tummin karsain kasvoin, halveksien halpaa tyhjää maalliskomeutta; suruttomat joikui, huolt' ei huomisesta, kirjopunaisina puvut hohti.

Joen jäällä porot kilvan kiitivät, riimutupsuin alla kellot kiikkui, vöissä, kauluksissa päärmikorut, helyt heilui, kautokeinolaiset riensi jäälle vastaan, veivät vieraan tupaan, poron metsään.

Ajoi saita Juoksa huutain pulkastaan: "pojat tulkaa, viekää porot talteen!" Pojat väisti: "ei se koskaan anna vieraslahjaa", vihdoin Vasse ajoi porot Ruthin pihaan, mutta Kadja nousi niinkuin päivä

jälkeen pitkän hämyraskaan Lapin yön. — Hylkeennahka verhos pulkan sivut, koruommeltuina Kadjan porovaljaat helskyi, Kadjan päässä kapper, suippo sinilakki, kaulass' siebenavte, ahmankaulus,

keltapalte-paulapieksut jaloissa, yllään tulipuna sarkakäyhti, hopeevyö ja käyrä sarvituppi vyötäröillä; tuli niinkuin raikas viima tunturilta, niinkuin morsian, mi etsii ylkää.

Aslak tunsi kuin ois käärme pistänyt, ken on paratiisin päivän nähnyt, joku enkeli sen ajaa miekallansa yöhön, kurjuuteen ja kylmään, mietti Aslak, väistyi yrmein mielin ohi kauppatupain.

Siellä petoskauppaa salaa hierottiin, kirkkotuvista hän remun kuuli, äitelyyden, pelon, inhon, ylpeyden tunne täytti mielen, raskain askelin hän astui Buchtin veronkantopöydän ääreen.

Veroluettelo eessään istui Bucht jakkaralla, tutki rahain leimaa, mahtavana lyöden nyrkkiä hän kokos ortit, kun hän riksit otti, paistoi naurisnaama, vilkui tihrusilmin impiin vuoroin.

Aslak pöytään laski rahat massistaan. — "Ei nää riitä, kaiva tarkkaan taskut, rästiä on sulla vielä, muistan, entisistä!" — "Lumimyrskyyn multa paraat porot hukkui, huono oli meren kalasaalis."

— "Maksa pois! Sun tunnen, lurjus, ennestään, rahat pois tai ryöstän koko kodan!" — "Ota peski, ota porot, ota pettuvelli, ota silmä, ota vielä sydän multa, mies oot, jos voit vielä hiukan vuottaa!"

— "Minä maksan", sanoi Mauna sävyisään. — "Sin' et maksa mitään!", tiuskas Aslak. — "Aslak maksaa vasta Herran viime tuomiolla", ilkkui muuan lattanenä lappalainen, yli joukon heitti Mauna miehen.

— "Hullut! Sopikaatte itse riitanne, patukka ois teille paras laki, menkää kotiin, nyt ei aikaa, huomena ma jatkan!" huusi Bucht ja etsi samein silmin Kadjaa, muisti Thuden, hoippui ullakolleen.

Bigga hiipi hiljaa Ruthin keittiöön, tuliaisiks toi hän poronlihaa, Ruthin vaimolle hän haastoi lunastuksestansa: "Luojan henki liikkuu yli tuntureiden niinkuin lämmin tuuli kukkain kuussa!

Suuri sielunhätä sull' on, näen sen, onko Totuus koskaan koputtanut sydänovees, ristisisar, kaikki suru katoo, aukaise, niin kuulet taivaan heljät harput, Luojaa ympäröivän enkel'kuoron!"

Niin hän puhui, kyynel nousi silmihin, pyhät kädet helmassa hän istui, joilla ennen läpi pakkasen ja lumimyrskyn nääntymättä kantoi pientä Aslakkia lämmitellen häntä rinnallansa.

Mutta Ruth vain hieroi kauppaa aitassaan, vaihtoi ruudit, hamput, padat, kankaat, porontaljoihin ja näädännahkaan, kapakalaan, tarjos puorispoksan, tuiman tuloryypyn, tinki, petti, juotti lappalaista.

Tuli Aslak, huomas valkeen taljansa sekä heimomerkin, otti taljan. — "Tämän taljani on porovaras sulle myynyt, kuka, sano!" — "Enkä sano, liukas lappi, pidä taljas, mutta korjaa luusi!"

— "Miss' on emo?" — "Oisko päässyt pakana riivaamaan mun kunnon vaimoani", sanoi Ruth ja otti puntarin ja juoksi, huusi: "ulos noita-akka heti talostani, muuten puntarilla päähäs isken!"

— "Tule emo! Tääll' on rutto ilmassa, herää, Ruuta, muuten syntis kasvaa, ettei hornan tulikaan voi niitä poroks polttaa!" Aslak talutteli Biggan kylätielle, siellä täällä sammui tupain tulet.

Mutta yliskamarissaan myöhään joi Bucht ja päissään nukkui lattialle, Thude sitoi paperiset liperinsä kaulaan, passarit ne naurain, ruumisvirttä laulain kantoi vahvan nimismiehen aittaan.

Tähdet kiilsi yli turvekattojen niinkuin helyt saamineidon vyössä. — Hangell' lojui vielä mässääjät, soi joikusävel, kaukaa pappilassa sammui talituikku nuoren Inkaneidin kamarissa.

IX.

Taljallansa Kadja uinaili, Juoksa nousi, salaa yöhön hiipi, kodan räppänästä paistoi himmi kuu, tytön otsaa liiti surun varjo pimetessä taivaan lempeen soihdun.

Solast' tullen tuuli leikillään pyyhki kirkkaaks kuun, mi piirsi hopeepylvään tunturlammihin, katsoi herttaisesti räppänästä, silloin Kadja heräs iloissansa.

Sitoi eväspussin selkäänsä, työnsi lylyn lumelle ja lähti suurta päivänpuolen poikaa etsimään, rakkauden jumalainen jano poltti suonissa ja sydämmessä.

Hiihti harjut, vuomat eessä kuu kuin se maata oisi lähestynyt, ja sen täplät näkyi korkokuvina, loisti laajalti kuin valepäivä, kuin ois pilaa tehnyt auringolle.

Yöt ja päivät Kadja hiihteli, riisti vyöstään kaikki turhat helyt kiiltokumppaneiksi lumitähtien, päivin ohjas häntä suuret tähdet, öisin pienet ilotulituksin.

Ja se kulku oli kuin ois häät, ja se oli niinkuin tähden lento avaruuden suureen äidinsylihin, Kadja kamppaili kuin ennen Bigga povess' Aslakkia kantaissansa.

Aslak kulki yksin kotonaan, etsi rauhaa, yötä, yöllä unta, heräs, säikkyi omaa hurjaa aatostaan kuin ois kuussa nähnyt veripilkut, kuin ois kahle kaulaa ympäröinyt.

Bigga koitti häntä lohduttaa, kulki nöyränä ja salaa surren, Svakko taipui näöks Hetan oikkuihin, kävi kirkoss', istui vaiti siellä Saivo-aimostaan vain uneksuen.

Kiersi sitten salaa seidan luo. Valkeen uhriporon viekas Jouna möi ja vei sen pyhään paikkaan salatein, päivän päästä oli poro poissa, "Tiermes tähtiin nosti!" väitti Jouna.

Niin se Jouna ovelasti möi moneen kertaan saman valkeen poron, petosta ei herkkä Svakko huomannut, katsoi tähtijalokivitarhaan, mietti heltyneenä hengessänsä:

Päi veneitä valkoporollaan ajaa pulkassansa passevaaraa, kiviin kipeneitä iskee kaviot, salamana välkkyy vuottoraippa, puolikuina kiiltää hajasarvet.

Päivän poikaa Kalla Parne'a, joka sukset keksi, kävi metsät, Svakko manasi ja päivän puolelta katsoi puun ja tutki tyvisuonet, kaatoi koivun, loi niin sivakkaansa.

Lauri Hetta maaten selällään leikki pystykorvain koirain kanssa, Hilgu, Kirjes, Lunkki, Ränni hyppivät yli rinnan purren pojan kättä, äkkiä ne korvaa höristivät.

"Gump' lä botsuin! Susi poroiss' on!" huusi Lauri, koirat vimmoin vinkui. "Kiinni koirat!" huusi Aslak, tempasi suksikeihään, samosi kuin sauhu, kaikki miehet syöksyi suksillensa.

Aslak kiiti, hiihti koko yön, seuras sutta poikki vuorten laaksoon kuin ois tuli kiemurrellut takanaan, jo hän kuuli käheen läähätyksen, suden tulipunaliekki roikkui.

Susi haukkas lunta, juoksi taas, pääsi eelle, luikki mäen alle, Aslak jängäll' lensi, puski pyrynä, luonnon riemu sykki suonissansa, innosta hän itki, yltyi raivoon.

Kimmahtain hän kirkui, ponnisti, mies ja saalis tarttui kinosvuoriin, hukka kääntyi, vihreet silmät säkenöi, sähisten se nosti karvat pystyyn, vihaisesti hampaat kalisivat.

Aslak heilutteli keihästään, ensin singahutti tuholoihdun: "koko vihani mä isken sinuun nyt, pure toiste, paha, porojani, kuole hiiden hurtta, korven koira!"

Susi kyyristyi jo hyppyhyn, silloin keihäs sinkui pedon kitaan, ulisten se kaatui, sätki säärillään. Aslak nauroi, niin hän harvoin nauroi, metsä nauroi, kun hän kotiin hiihti.

Tiellä tuoreen ladun keksi hän, joka kierteli kuin eksyksissä, sitä seuras, näki kaukaa hiihtäjän heiluvan kuin siipirikko linnun, tunsi Kadjan, päästi ilohuudon.

Silloin Kadja kaatui hangelle raukeet silmät täynnä rakkautta. Aslak nosti hänet vasten polviaan, sitoi suksiin, ihmeissänsä vei hän kalleimpansa Maggan hyvään hoitoon.

Magga tumma, karkea kuin mies, kierosilmä, äksy nokinaama hoivas Kadjaa niinkuin omaa lastansa, armon autuudesta puhui vuoroin, vuoroin nauratteli kujeillansa.

Usein Aslak kulki salaa öin rauhatonna Maunan kodan luona, poistui sairaan Kadjan äänen kuullessaan, mutta kerran sinne hiipiessään Kadja hangell' istui tähtiyössä.

— "Sinä tulit, kuulin askelees!" — "Miksi tulit, Kadja?" — virkkoi Aslak. — "Aslak, min' en voinut olla kotona, luonto käski, oma veri vaati, Aslak, ihanalta tämä tuntuu!"

— "Kadja, Kadja, min' en muuta voi, mun on pakko, ei oo tämä synti, suloinen ja ihana sä nähdä oot, sua halaan, olkoon kirkas hanki yljänvuode kuin se isän oli.

Luoja itse meidät liittäköön, vaan ei papin sormet, musteet, kirjat, vihkinaiseks sinut tässä vannotan, tulkoon pelastus tai lyhyt loppu, loddatsham, mun oma lintuseni!"

Öin he muistelivat muistojaan, päivin Aslak kulki karsastellen, sätti itseään ja lihaa, saatanaa, palasi taas yöllä lempeänä, Bigga itki, Lauri erään lähti.

Svakko karvarinta, suksimies, harmaa, vanha niinkuin metsänpeikko kompasteli itseksensä höpisten, siirtyi töin ja asein nuorten pariin, kertoi heille muinaistarinoitaan:

X.

TYRNI.

Asui Jäämimaassa muinoin Tyrni, renkolaisten päämies, kauppi julma, asui Saamemaassa uljas Ullok naisenansa Leila mustakulma.

Tuli Tyrni, otti veron, ryösti, väen ratsun selkään Leilan nosti, Ullok heimon miehet kokoon kutsui, vuoroin saami, vuoroin jäämi kosti.

Ajoi Tyrni kerran markkinoille, kirkon sytytti, miss' oli kansa, Leila Ullokille sanan saattoi: "nouse vuorelle ja laita ansa!"

Ullok vuoren huippuun hirret kiskoi, polki lumen, tielle vettä valoi, hakkas vuoren juureen jäiset portaat, Ullok ootti, vihass' silmät paloi.

Huomas pirkkalaiset varustuksen, puukot hampaissa ne vuorta nousi, nauroi uljas Ullok uhkamielin kädessänsä jännitetty jousi.

Hyökkäs hurjin huudoin saamelaiset, jäämein kalloon hirret, paadet päästi, niinpä Ullok surmas pirkkalaiset, yhden ainoan hän hengen säästi:

"Sano Tyrnille: 'veit noidan naisen, älä toiste ryöstä Lapin puolta!'" Manas Ullok, ampui ilmaan nuolen: "varo aina, Tyrni, noidan nuolta!"

Ja kun Tyrni huomas Leilan juonen, murti suuta ja niin suuttui tuosta, sitoi naisen pulkkaan, antoi peuran alas jyrkänteeltä kuiluun juosta.

Ullok etsi Leilaa öin ja päivin, rinnass' suru, tuska, kalman huoli, eikä tietty, minne Ullok eksyi, eikä tietty, minne Ullok kuoli.

RUOBBA.

Ruobba sankar' rautakoura miekoin, keihäsmiehin lähti Perman merilinnaan, missä loisti Anri, Perman tähti.

Vanhan Perman kaupit toivat Sindhun mailta kultakamaa, Anri vuotti huomenlahjaa sankartöiden kirkastamaa.

Perman kalmankartanossa jalokivin hohti haudat, jumalkuvat kultamaljoin, ympärillä aidat, raudat.

Kulki Perman nuorukaiset juhannusna lemmen lehtoon neitten kanssa, yksin Anri astui haaveiss' armaan ehtoon.

Metsätieltä hyökkäs Ruobba, ryösti Anrin aarteenansa, ajoi kauvas tuntureille, joikui, lauloi iloissansa:

— "Anri, Anri, Perman tähti, vien sun lumolinnoihini, akkunoista tähdet loistaa, katto on kuin meren sini."

— "Tuulenlinnat, tähtilinnat, turvekota, arkku multaa! Himoot niinkuin Ruijan urhot jumalkuvaa, kalman kultaa."

— "Anri armas, sua ma etsin, nyt ei paina yöt, ei vaivat. Mutta katsos, merta kyntää Ruijan lohikäärmelaivat!"

— "Loihdi laivat, noidu miehet, niin mun sankariksein koidut, prinsessalta sydämmenkin itsellesi ijäks noidut!"

Turvekodass' itki Anri, Ruobba kulki soita, maita. — Laivat maihin laski salaa Ruijan heimoruhtinaita.

Hiipi kalmankartanohon rautamiehet kirveet vyöllä. Kuvat kaatui, ryske kuului, hätätorvet ammui yöllä.

Permit syöksyi vuoteiltansa, heiluttivat tapparoita, Ruijan miehet kauhuissansa kapusivat kallioita,

tuntureille eksyksissä, loittonivat laivoistansa. Näki Ruobba rautamiehet, kulki vastaan soihdullansa.

— "Lapin poika, päivän poika, ilon päivää kerran vietä, niin saat kultaa pulkan täysi, näytä meille ensin tietä!"

Ruobba astui jyrkänteelle, nosti ilmaan tulisoihdun, manas esiin suuren meren, laittoi laivat, teki loihdun.

"Kuulkaa, soivat sotaharput Ruijan miesten sankartyöstä, keulat kohoo, purjeet välkkyy niinkuin kaarneen siivet yöstä!

Musta, hurja meri huutaa, käärmelaivat kelluu veellä, kukaan teist' ei eksy yöhön, kun ma soihduin kuljen eellä!"

Heitti Ruobba soihdun kuiluun, silloin Anri mieleen muistui. Kalliolla seisoi Ruobba, rautamiehet kuiluun suistui.

Ajoi Ruobba Permanlinnaan, prinsessan, sen nuoren toi hän, yhteen veren vuodatti hän, kolme yötä häitä joi hän.

Heitti maljan mereen, laivoin vierahille maille lähti, palas aartein Permanlinnaan, kun taas tuikki pohjantähti.

Kannel kaikui linnass' silloin, iloisesti Vienan laine lauloi linnan muurin alla, kauvas kaikui Ruobban maine.

XI.

Käräjienmäell' lyötiin rikki Ruthin mitat, siks hän vihan vimmoissaan yllytteli Hvoslevin ja Buchtin lyömään jalkapuihin lappalaiset; kaikkein sydämmissä viha väijyi.

Bucht vain hohotti ja juovuksissa ajoi ryöstäin, väen naiset makasi, eikä ollut monta turvekotaa, joiss' ei kiristyksistänsä tietty, kuiskaeltu hänen konnantöistään.

Aslak harhas poropalkisilla Kadjaa karttaen ja salaa kaihoten, Ruthin, Buchtin syytös mieltä kaivoi, myös hän muisti Biggan pelon, itkun, kiros' salaa piispat, kirkkokunnat,

Bigga istui Maunan äidin luona, virttä veisaili tai Kadjaa lohdutti, Svakko yksin oli kotosalla, tuleen tuijotti kuin lyöden arpaa ihmiselon sala-ongelmista.

"Pappi ajaa Tromsaan piispan luokse, pahat peikot virittävät juoniaan, tulee nälkä, tulee susi, surma, kirveet laulaa, herää punakukko, sekasorto, saasta, auta Tiermes!

Vuoret järkkyy, vapisevat vaarat, kodat kaatuu, poro lankee polvilleen, meri kiehuu, tuli nuolee maata, etsii pakopaikkaa uumenissa, mylvii, möyryy ulos pääsemättä.

Hourailenko tässä hornan unta! Verta, verta, minne katson, verta vaan! Onko totta, että pappi lentää…? Kuulen tiuvut, haistan vieraan hajun, koirat haukkuu… lankesinko loveen?"

Kotaan astui Hvoslev lumisena, jäiset puikot riippui hänen hiuksissaan, astui ankarana keskikotaan kulmakarvat pystyssä ja lausui jymyvällä ukkosäänellänsä:

— "Svakko! Miss' on pojanpoikas Aslak, tahdon nähdä elämänne helvetin, tahdon kukistaa sen rosvoluolan, josta paha paisuu kaikkialle myrkyttäen koko Lapin ilman!"

Svakko heräsi kuin unestansa, hiipi soppeen tunturille viitaten, luullen näkevänsä papin haamun manas: "ootko, kurja, kalmistosta, mene myrkänä taas Manan maille!

Sinne manaan sun! Mut miksi kysyn syitä, jotka tunnen, uness' sinut näin!" Hvoslev käden nosti kiihkoissansa, iski kepakolla Svakon päähän: "kyllä nutistan ma Lapin noidat!"

Pyhän oven kautta juoksi Svakko. Hvoslev mietti, istui pulkkaan kuohuissaan, ajoi suoraa päätä tunturille, eksyi, kääntyi kotiin, joka kotaan poikkesi ja pauhas parannusta.

Tuli seuroihin hän tuomioineen, pyhät raivostuivat hänet nähdessään, tyynesti hän jakoi iskujansa niinkuin isä kurittaissaan lastaan, kunnes talttui pahin uskon vimma.

Toista tietä ajoi Bucht ja löysi tyhjän kodan, näki tulen sammuneen, leimas ryöstömerkein padat, vuodat, vieraiks miehiks otti Jounan, rengin, Maunan kodalle hän sitten ajoi.

Meni kotaan Bucht ja näki Biggan: "et mua veisuillasi, vaimo, käännytä niinkuin koitit kääntää Ruthin vaimon. Missä miehet, missä sikiösi? Vastaa, vaimo, lakkaa vinkumasta!

Vai et vastaa, kyllä tiedän tempun!" sanoi Bucht ja paukautti käsiään, Bigga säikähtyi, mut silmä välkkyi, kimmahtain kuin tiine ilveskissa raivoissaan hän hyppi, hoki veistä.

Silloin jolsa Magga painoi Biggan taljalle, vei Hetan kotaan väkisin, sanoi mennessänsä: "kuule, Buhtta, kyllä tunnet meidän heimon naiset vaan et tunne meidän miesten mieltä!"

Tulen ääreen istui Bucht, ei kuullut kuinka Jouna kodan takaa kuunteli, sopesta hän silloin itkun kuuli, nosti taljan, näki Kadjan ruumiin: "kyyhkyseni, nyt sun vihdoin löysin.

Tule! Isäs kutsuu sua kotiin, hellästi sun vien kuin omiin häihisi, mull' on toinen poro mukanani, oman poros sidon pulkan perään, niin et eksy enään näille maille!"

Jouna ajatteli itseksensä: en ma Aslakille, Buhtallekaan suo Kadjastani, keskikodan kukkaa. Keksi keinon, kaivoi pulkan pohjaa, kaatoi Buchtin poron korvaan viinaa.

— "Tässä seison enkä tule kanssas vaikka sitoisit mun pulkan pohjahan", sanoi Kadja. — "Niin siis sinut köytän!" sanoi Bucht ja halun hurjapäissään kantoi Kadjan, sitoi pulkan pohjaan.

Ajohihnall' iski; porohärkä kaarsi niinkuin koiraa säikähtäessään, pillastui jo mäen alla, käänsi sarvet ajajaansa päin ja potki, toinen poro kiiti Kadjan kanssa.

Poro yltyi, kaatui Bucht ja ähki, ryömi pulkan alle, poro potki vaan, hiljaa kykki Buchti kumarassa, etsi turhaan viinaeväitänsä, poron talttuessa esiin kömpi.

Tunturilta oli Mauna nähnyt oudot vieraat, ajoi laaksoon porollaan kohti porokylää, näki Kadjan, poron kiitämässä tievaa pitkin polvein nasatessa sähön lailla.

Kadjan poron Mauna pysäytti, impi valitteli hälle vaiheitaan. Silloin virkkoi Mauna vakavana: — "Kuule, Kadja, kyllä Aslak kostaa, mutta nyt sun vien ma Juoksan kotaan.

Näin sä uuvutat vain urhon mielen, yhteen veresi kun häneen vuodatit, vuoti kaikki voima Aslakista, kääpiöksi käy hän naisen kautta eikä jättiläiseks jättitöissä!"

Sanoi, vakavasti houkutteli Kadjaa mairitellen kotiseuduille. Porot kiiti niinkuin pilven varjot, Kadja nyökäytti tuntureille hyvästinsä, hellät hyväilynsä.

Mutta Jouna juoksi paliskuntaan, kehui poropaimenille keppostaan, kieri lumessa ja noitui, nauroi, matki Buchtia ja ähki, rähmi. Svakko tuli hiljaa nuotiolle.

XII.

Kömpelöltä näytti kirkko kunnaallaan niinkuin hautova ja iso riekko. Kirkko oli täynnä ristikansaa, surutonten koreet puvut kiilsi, pyhäin puvut puhui vakavuutta.

Tuli vaimot kantain lasta komsassaan, kirkonseinään sukset pystytettiin, Ruthin luota hoippui moni lappi, nosti kirkonportaill' leilin suuhun, joskus remu kuului messun lomaan.

Ovensuussa saamilapset leikkivät, kirkoss' oli hien, pihkan haju, miesten puolla istui eri ryhmin Aslak, Mauna, Rista; naisten puolla Kadja, Bigga kuullen messu-ääntä.

Lempeästi kirkkoväärtti myhäili päässä valetukka, piispan lahja, nähtiin Ruthin vaimo, Klement, Juoksa, surutonten katseet oli veltot, pyhäin silmiss' oli kiihkon tulta.

Astui alttarilta Hvoslev kaapussaan, nousi, puhui saarnastuolistansa, alas tulvi tulikivisaarna, kimpos seiniin, kieri ulos ilmaan yli hautuusmaan ja kyläkujan.

Niinkuin vanhan testamentin profeetta, sotanasiiri hän julki huusi anateemansa ja iski lautaan, tankkas sanaa ikivanhaan tapaan vailla henkeä ja herätystä.

Aslak katsoi häntä, muoto musteni, muisti Svakon saamat papin iskut, muisti pakon, uskon uhkaukset, pyhän valheen, papin vallanhalun, verot, vainot, kurjuudet ja kauhut.

"Lain salama kun iskee Sinailta ihmissyämmeen, puhkee tuskan huuto, evankeliumin valonsäteen kohdatessa raikuu ilon ääni, mikään ihmisvoima sit' ei estä.

Jalot, korkeet tunteet ääniin puhkeaa, muuten ihmissydän särkyy, murtuu, ei ne vaijeta voi kirkossakaan!" — Nuo Laestadiuksen syvät sanat muisti Aslak, vaipui mietteihinsä.

Lauri Leevi pappi on kuin papit muut, minä yksin olen tosi pappi, seuran ylipaimen, hengen päämies, en voi kuulla tulvaa palkkasuusta, veroilla sen autuuden saan maksaa.

Niin hän mietti, kuuli saarnastuolista papin väsyttävän, turhan uhkan raipaniskuista ja jalkapuusta, silloin havahti hän aatoksistaan, kuuli itkun tyrskeen naisten luota.

Biggan olkapäähän Kadja nojasi, itki ilmi kaikki sala-itkut, kaikki kaipaukset, synnin tuskat, mutta käytävällä kulki Magga elein nauratellen pyhäin seuraa.

Niinkuin syyskuun hämärässä äkkiä lankee rankkasade räppänästä sammuttaen tulen, kodan seiniin yksitoikkoisesti rummutellen, niin nyt itku kuului kaikkialta.

Aslak värisi, ja tunteen humina kävi ruumiin läpi herkytellen, voiman hehku kävi sielussansa, kookkaana ja äkkiarvaamatta penkille hän nousi, huusi ääneen:

"Herätkäätte, saamelaiset, herätkää, pirun profeetta on meidän pappi, kääntykää jo poijes hänen luotaan, kääntykää jo poijes pimeästä, kuulkaa korvess' ääntä huutavaisen!

Kuulkaa! Kautta Hengen pyhitetty oon, Hengen vaikutteesta kiroon kaikki kääntymättömät ma helvettihin, min' oon tie ja avain autuutehen, pappi, rukoile, käy polvillesi!"

Hii ja huu! Nyt riemun huudot kaikuivat. Niinkuin Daavid tanssi arkin eessä tanssi Aslak kirkon lattialla, penkeistänsä nousi miehet, naiset, huumeissaan ja huutaen ne hyppi.

Aslak Kadjan pyhään kisaan tempasi. Mylläkästä yli kaiken kuului Laurin ääni: "teitte Isän huoneen rosvoluolaks!" aukas kirkon portit, hautuusmaalle syöksyi lappalaiset.

Vanha kirkkoväärtti kulki rauhoittain, vihdoin joukko hajosi ja tyyntyi, kirkonkellot soi kuin myrskyn kellot ihmishulluutta ja ihanuutta, kaiken kauneutta, kadotusta.

XIII.

Piispankäräjät jo oli käyty, paimenkirjeet kiersi pappiloita. Häiväistykset, nuhdesanat lensi korpiteitä, kautta kotien, yli sammuneitten nuotioiden.

Kesän hiljaist' oli kaikkialla, saamit vaelsivat merenrantaan, syksyllä kun sieltä palasivat, leiskui vimma ilmiliekkihin, alkoi vihan, raivon, hirmun aika.

Musta katsanto kuin iho heillä, hulluus silmissä ja vaahto suussa, ei Laestadiuskaan järjen sanaa saanut kalloihinsa mahtumaan, oppi-isänsäkin hylkäsivät.

Heidän mielestänsä ihmiskunta mateli kuin mato heidän allaan, Pojast' oikealla istuivat he, Luojan jäseniä olivat, raamattu ja uusi testamentti.

Maassa uudessa he asustivat, armorikkaan ajan koitonmaassa, kuolo olivat, ei kuolla voineet, synnit saivat antaa anteeksi, valta oli tuomita ja tappaa.

Naiset karkasivat miesten luota 'apostolein' vaimoiksi, ja miehet pieksi alastomat, nuoret tytöt jäätyneillä koivunvitsoilla tunnustamaan salasyntejänsä.

Kulki Magga kerran metsätiellä, tuli vastaan Svakko verkkoinensa, Neitsyt Maariaksi vaati Magga Svakon itseänsä sanomaan, Svakko kätkeytyi erämaahan.

Ajoi Aslak pitkin Saamemaata Maunan, Laurin kanssa tuntureita, tasajalkaa hyppien hän riehui, kodast' ajoi kotaan kuuluttain pyhää sotaa kirkkokansaa vastaan.

Oli niinkuin satu-ajan yöstä ammoin kesytetty eläin oisi hirviönä esiin hyökkäellyt, noussut peto ihmisrinnasta vuosisadat hiljaa maattuansa.

Kulona hän kulki öin ja päivin, kerran raamatun hän polki alleen, eikä rajaa ollut raivollansa, kaikki Biggan hellät neuvot hän unohti nyt suuruusuhmassansa.

Kutsui Aslak kokoon valittunsa, kotakäräjiin hän kutsui miehet: — "nyt on Herran vihanpäivä tullut, katso, profeettanne minä oon, katso, minä olen kuninkaanne.

Kuolkoon Buhtta, kaatukoon myös pappi, Ruutan yli koston kirves heiluu, uskottomain synti ei oo surma, punakukko kohta kohoaa Ruutan talon harjalle ja kiekuu.

Mulle annettu on taivaan voima, Mauna hengessä on vertaiseni, mutta minä olen kuninkaanne, Lapin kuningasten kuningas, vainovalanne nyt vannokaatte!"

Pystyyn kavahtivat kaikki miehet, heiluttivat miehet puukkojansa: "totisesti, sulle valan teemme, saamelaisten suuri gonagas, Guovddageidnoon, kaikki Guovddageidnoon!"

Valan vannottuaan söivät miehet pyhän atrian, päät taljaan vaipui, miehet nukkui; Jouna hiljaa luisui räppänältä kaikki kuultuaan, riensi sanaa viemään Kautokeinoon.

* * *

Istui suruissansa vanha Svakko risumajan eessä erämaassa verkot, ahraimensa unohtaen, silloin tärähti ja vonkui maa hiljaa vavisten kuin piesty poro.

Herkän korvan painoi vanhus maahan kuin ois Jabme-aimost' äänen kuullut, mutisi ja puhui itseksensä: "ankea on aika, hukkuu maa, vanhat jumalat on unhoitettu.

Korppi muuttuu lumivalkeaksi, joutsen lentää sysimustin siivin, talvella saa poro uudet sarvet, kaihtaa ihmistä ja metsistyy, käärmeet yöllä käyvät käräjöitään.

Lapsivuoteeseensa kuolee äidit, sota, nälkä sortaa parhaat miehet, naiset kiistelevät jäänehistä, jalan jälkiäkin suudellen vuodattavat kurjat kyyneleitään.

Koira muuttuu sudeks taas ja ulvoo yksin yössä kodan raunioilla. Mitä mietin? — Ehkä kaikki muuttuu maailmassa ihanaksi taas, se on vallass' suurten jumalien."

Niin hän mietti, astui venoseensa, hiljaa sauvoi sytyttäen soihdun, iski ahraimella lohen kylkeen, paistoi kalan risutulella, nuotionsa ääreen nukkui vihdoin.

Ympärillä nukkui vanhat vaarat, vavahtivat kerran unessansa, alku-aikaa ehkä uneksuen, tuli-aaltoina kun vyöryivät jähmettyen jäähän, iki-yöhön.

XIV.

Pyhäinpäivän aatoll' Aslak Hetta raidon jäless' ajoi Kautokeinoon eellä ahkiossa koivunraipat, vuoroin pieksi tiellä tulijoita, vuoroin poroansa pieksi Aslak.

Päättyi huomenissa kirkonkylään Aslak Hetan kuninkainen retki, hiljaa kirkoss' istui, mutta myrsky kulki korkein aalloin sielussansa, sanaa sanomatta ulos lähti.

Kirkon ovell' ootti Ruth ja heitti käsiraudat pyhäin jalkain eteen sekä ilkkui: "nytpä koitetahan Stefanuksen uskoa!" mut vaiti astui Aslak ohi kiukuissansa.

Kuuli pilkkanaurun ympärillään, näki Juoksan, Kadjan kirkkolähdön, huomas koulumestar Gundersenin, kaikki mustui hänen silmissänsä, pystypäin hän kulki majapaikkaan.

Lähti suruttomat monin poroin yöpyäkseen Autsin pieneen kylään. Aslak yönsä nukkui levotonna, aatos teki työtään pimeässä, pahat voimat valvoi vuoteellansa.

Välähteli salamakin silloin läpi muiston joka sielun soppeen valaisten ja hetkeks ihastuttain, pimeässä vaipui sielu taasen vielä syvempään ja synkemmäksi.

Kulki huomenissa Ruthin pihaan, siellä aitassansa Ruth jo hääri. Buchtin luona istui Matte Jouna, Buchti nauroi hänen hädällensä: "minut tappaa? ken sen uskaltaisi!"

Pyhät saarsi Ruthin pihamaalla, hyökkäs Aslak esiin nuijallansa, maahan löi hän Ruthin sekä huusi: "kosto pyhän Herran herjaajille, kuole piru!" iski puukon rintaan.

Kuuli Buchti Ruthin avunhuudon, riensi pihaan pamppu kourassansa, juoksi vahva Mauna häntä vastaan, painivat kuin vanhat uroskarhut, kunnes Buchtikin sai puukon iskun.

Ruthin vaimo katsoi akkunasta, kaatui kauhuissansa lattialle tuskan kylmä hiki otsallansa, tointui, nousi, ryömi takatietä, pappilaan hän juoksi hädässänsä.

Helmat humahtivat korvissansa, vaarat tanssi hänen silmissänsä, okaat löivät häntä kasvoihinsa, tuuli hajotteli hiuksiansa, suru, kauhu karmi sydänalaa.

Ruthin pihall' itki yksinänsä Bigga äiti aitan portahalla, pyhät syöksähtivät Ruthin taloon, myllertäen, rikkoen ja ryöstäin, huoneest' toiseen huutain temmelsivät.

Maasta nousi Bucht ja laahusteli ullakolleen jättäin verijäljet, sulki oven, ryömi vuoteeseensa, mutta Jouna juoksi salateitä, ajoi avunhakuun Autsin kylään.

— "Loddatsham! Mun oma lintuseni, Aslak, mitä teit, ah, armahani!" vaikeroitsi Bigga lyyhistyen. — "Herra, armahda mua synnillistä!" voihki Buchti yksin ullakolla.

Hurjin huudoin juoksi pihaan Magga jäless' Aslak, Mauna, Rista, Lauri; uskon veljet näki veripilkut, kirkuen ne kiipes ullakolle, ovi särjettihin ryskinällä.

"Pirun kätyri, nyt kuole, koira!" huusi Aslak työnsi pitkän puukon Buchtin rintaan, Magga haloll' iski puukonpäähän, niinkuin teuras vihdoin veti Buchti viime henkäyksen.

Veti henkeänsä Aslak Hetta, hullu raivon riemu täytti rinnan, niinkuin humalassa alas juoksi, roihdun sytytti ja tuleen pisti Ruthin talon, aitat, rakennukset.

Hyppi miehet, naiset kartanolla, hyppi liekit pitkin kattomalkaa, ikkunoista tulikäärmeet leiskui, tuli tuuli, nosti tulimeren kohti korkeutta, joka hohti.

Kirkonkatto välkkyi valkoisena, vaivaiskoivut niinkuin ruusupensaat veriruusuin loisti vasten lunta, pilvet kiitivät kuin isot koirat tai kuin rivot aaveet yli vuorten.

Kuninkaista nauruansa nauroi Aslak Hetta, Lapin kuninkainen, nimess' suuren, kurjan kuninkuuden kädet nosti, huusi miehillensä: "Pappilaan! Nyt alkaa papin vuoro!"

Naiset tulen luota kirahtivat niinkuin hurjat, hullut noita-akat, kaikki rynkäsivät kylätielle, eellä Aslak niinkuin villipeura juoksi, juoksi tietä pappilahan.

Mäellä hän kääntyi, katsoi hetken tulikipeneitä, jotka lensi yli Alattion joen törmän tuliperhosina liehuellen lumitähtikukkiin sammuakseen.

Mutta hartaana ja hiljaisesti hiipi Bigga Ruthin ruumiin luokse, nosti kädet kohti korkeutta: "Älä rankaise mun rakkaintani, kovin koita, Herra, huonettani!"

XV.

Päivällistä syöden istui perhe pappilassa vaiti, vakavana. Papin rouva sanoi lempeästi: "eilen kirkoss' oli kumman hiljaa, nyt se hiljaisuus mua peloittaa."

Virkkoi pappi: "Lapista ei pidä leipää etsiä, ei sieltä kukaan viel' oo palannut; ei pakkokeinoin rauhaa luo, ken miekkaan tarttuu, miekkaan hukkuu, nyt sen ymmärrän."

Mutta Inka soitti sormillansa rummutellen poloneesin tahtiin, muisti eilisillan tanssiaiset, pitovieraat, paksun, pyyleen Buchtin, joka soitti päissään huilullaan.

Muisti Thude Nordvin kokkapuheet, muistui mieleen vielä mieluisammin nuori papin alku, studiosus, sacri ministeri candidatus, sukulainen sinisilmäinen.

Silloin saliin juoksi Ruthin vaimo, kaikki atrialta pystyyn nousi. — "Älä itke, vaimo, älä pelkää, Inka, rauhoitu, ma käyn ja katson, koitan hurjan joukon rauhoittaa."

Sanoi Hvoslev, jätti sauvan nurkkaan, kulki hiljaa kohti kirkonkylää, malttaneet ei naiset kotiin jäädä, kaukaa seurasivat papin tietä, pappi kulki kohti templiään.

Niinpä raskaasti ei koskaan käynyt, kulki rakkaan tiensä kumarassa, ennen kulki usein ilomielin sunnuntaisin saarna-aatoksissa, nyt kuin Golgatalle kävi hän.

Tuli kiroellen pyhät vastaan, naiset sylkien ja miehet juosten eellä Aslak, Mauna, nuori Lauri, Aslak, Rista, Magga murtain suuta sakeana sauhu takanaan.

"Kuule, pappi, huutaja nyt huutaa, jo on kirves pantu puiden alle, jos ei puu voi kantaa hedelmiä, hakataan se, tuleen heitetähän, Herran päivä lähestynyt on!

Etkö pelkää Herran vihan tulta, katso, pappi, noin ne paatunehet, palaa helvetissä!" — Aslak Hetta viittas kädellänsä Ruthin taloon, käski papin kädet sidottaa.

Sidottihin kädet selän taakse, naiset lyötiin kylmin koivunraipoin. Magga tarttui nuoren Ingan hiuksiin, nosti käden Lauri, eteen astui, torjui nyrkiniskun kädellään.

Katsoi Hvoslev tyynnä, totisena Aslak Hetan silmiin säikkymättä, niinkuin risahtaissa korvess' oksan hirvi, susi katsoo kohdatessaan toisiaan ne mittas katseillaan.

Silloin Autsist' tuli apujoukko, Klement koulumestar' etupäässä pyssyin sekä nuijin kirkkotieltä, uhaten hän käski, nosti pyssyn niinkuin kouluss' ennen keppiään.

Kimmahtivat pyhät papin luota surutonten kimppuun, vaihtui iskut, monet pyörtyi maahan mellakassa, monet huohottivat haavoissansa, monet verin maahan tallattiin.

Karjui joukko kuin ois irti päässeet kaikki pahat henget helvetistä, kiiri äänet yli talviseudun, kaikui intohimon, tuskan huudot kuin ois sata koiraa haukkunut.

Kuului vihlovat ja villit äänet iltahämärässä, sekamelskaan sotkeentuivat veljet, vihamiehet, kunnes pyhäin joukot teljettihin, sidottuina latoon ajettiin.

Päästettihin pappi siteistänsä, Inka itki, papin rouva vietiin tajutonna kotiin, kaikkialta kuului kirous ja vihan voihke, ladoss' yhä pyhät mellasti.

Kiristellen hampaitansa Aslak ponnisteli pauloissaan ja huusi, Mauna siteitänsä koitti purra, Laurin silmään nousi kyynelhelmi, vieri palkin rakoon polvilta.

Saapui surutonten lisäjoukot, kekseillä nyt ulos raastettihin, kiskottihin pyhät pihamaalle, lyötiin rautoihin ja vankikyydin vietiin vankilahan Alteniin.

Ja se kulku oli murheen kulku, ruumiskelloin soitto, surusaatto, ja se kulku oli niinkuin retki itkun erämaassa, surun maassa, taivas huokasi ja huokas maa.

Ja niin harmaana ei hohda koskaan Lapin taivas kuin se hohti silloin, ja niin syvään huokaillut ei milloin Hvoslev katsoessaan akkunasta tämän kurjan kulun nähdessään.

Mutta ladon alta ryömi hiljaa Matte Jouna, nosti pullon suuhun, ryyppi kunnes juopui, nukkui hankeen, hampaat irvistivät pimeästä kohti raskaan taivaan kattoa.

Kaukaa pilven reunalt' tähti vilkkui levollisna, yksin kurjaan maahan, lensi, katos avaruuden kautta löytämättä onnen toivojaansa, rauhaa löytämättä lentäissään.

XVI.

Käräjienmäell' Altenissa voudin, lautakunnan läsnä ollen antoi tuomituille rättäri määrä-iskut, vaiti kesti Mauna, kärsi Aslak sanaa päästämättä.

Elinkautisvankeuteen vietiin monet pyhät, Lauri, Magga, Rista. Aslak, Mauna kuoloon tuomittiin, vaan ei tunnustaneet syyllisyyttään, kuoloon kulkivat he täynnä uhmaa.

Nosti päänsä Aslak yli rahvaan niinkuin marttiira ja uskon uhri, huusi korkeana hulluuttaan: "se on täytetty, ma olen Kristus, Eli, Eli, lama sabachtani!"

Uskollisna nytkin seuras Mauna, mestuupölkylle hän laski päänsä. Korkealta kaatui kuollessaan voitelutta, voittamattomana Aslak, päivänpoika, kuninkainen.

Kuutamolla yöllä hautas Hvoslev heidät kalmantarhan aidan taakse, itkenyt ei Bigga, saamina aatteli hän: ikuisuuden maahan pääsi Aslak valoon vaivoistansa.

Kauvan yksin öillä itki Kadja, keskikodan kukka rakkauttaan, luonto sääli hänen suruaan. — Meni kesä, talvi, tuli uusi kevät, uusi talvi satoi unhoon jäljet.

Rakkauden ehtymätön lähde, elonhalu nosti uutta terää, uuden kaihon kukan mullastaan, tuli yösenpuolen maasta kosjo, kalastajalappi lohduttaen.

Hymyi Kadja surunhymyänsä, puki ylleen tulipunakäyhdin, hopeevyölle sitoi helynsä, ajastajan kosjon lahjaa kantoi, vietti häänsä meren auvetessa.

Jälkeen häiden vanha Juoksa hoippui, levotonna kätköraunioillaan kuin ois raha kättä polttanut, kerran pororengit löysi ukon kuollehena riksikasallansa.

Vankilassa nuori Lauri Hetta monet talvet, monet kesät istui. Yli muiston mustain kuilujen vieri vuodet niinkuin lumivyöry, paistoi päivä jälkeen myrsky-öitten.

Sydän suli, tasaantui ja tyyntyi, yrttitarhoiks ruusunihaniksi muuttui elämänsä erämaa, usein Hvoslev kävi hänen luonaan hädän hetkell' lohduttaen häntä.

Usein ristikosta nuorukainen katsoi ikävöiden ijäisyyttä vapauden jano rinnassaan, revontulten taivaall' leimutessa muisti lapsuutensa lempeet muistot.

Näki uudestaan ne armaat näyt, kodat loisti niinkuin taikalyhdyt, nuotiot ja padat rannoilla, tulen loisteess' soutomiesten varjot, kuuli tutut joijut, porokellot.

Tai kun kevään tullen tippui räystäs, näki joutsenten ja merilintuin kiitelevän yli vankilan, kuuli ajojäiden, vapaan meren korkeen luonnonveisun korvissansa.

Äkkiä hän nousi vuoteeltansa, kuuli avainkimpun helisevän, vouti, Hvoslev astui koppihin, Lauri toipui lapsuusunelmistaan, rippikouluajan aatoksistaan.

Armahduksen sanoman toi vouti, kummastuen katsoi häneen Lauri, nousi hiljaa, kääntyi ovella hyvästellen seiniä ja pöytää, vuodetta hän katsoi ristikkohon,

niinkuin mierolainen jättää majan, jossa yönsä on hän hyvin maannut, kuin ois jäänyt osa onnestaan, pala sydämmestä lukon taakse, maailma taas avarana eessä.

Niin hän tunsi. Näki vanhan äidin, vanhan harmaantuneen, köyryn Biggan, näki Maggan, Ristan, vangit muut, hyvät heimolaiset vapahina, näki Ingan kera nuoren sulhon.

Näki tutut porot, jotka nosti kruunupäitään hänet huomatessaan, lumi häikäsi ja päivä loi hänen silmihinsä onnen väikkeen kuin ois ensi kerran päivän nähnyt.

Bigga pojan poskeen painoi posken: "puorist… kiitos, taivaan taata, annoit kolme rakkautta; yhden vei viekas meri, maa vei ahne toisen, kolmannen sain jälleen, kuopukseni."

Pulkkaan istui Lauri, toiseen Bigga, silloin portin eteen vankikyyti porovarkaan, Matte Jounan toi, poispäin Jouna käänsi juudaskasvot, koitti peskiin peittää häpeäänsä.

Ajoi rakkahille tuntureilleen Lauri iloisena sydämmessään, päätään vaarat nyökkäs iloissaan, tiellä riekot nauroi iloisesti, Laurikin taas nauroi iloissansa.

* * *

Tyrmästänsä päästyänsä Jouna luisui kurjuutensa kuilun varjoon, tappelussa silmä puhkaistiin, kerjäsi ja heti joi hän almun, kulki ummikkona, untelona.

Kalastajalappi kujeillansa kyhäs kerjuukirjeen petturille, sitä ihmisille näyttäissään sai hän rovon sijaan selkäsaunan, huomas juonen, pisti pilkkaajalle:

"Ruman juoigan mulle, lempo, laitoit, varoit varasta sä karttamasta, siksi vamman jalkaas, kätees saat, toiste muistat Jounan 'silmäpuolen'", Jouna keksipuulla rikkoi ruudut.

Jaalaan heitettihin Matte Jouna Tromsaan vietäväksi, karkas maihin, siitä asti häntä pelättiin: lapin käteen, jalkaan puhkes paiseet, vuoden kamppaili hän elämästään.

Vanhana ja tekohurskahana kankein, laihoin jaloin kiersi Jouna poropaimenena polkujaan Ruijan rannikoilta rauhatonna, vieraan leipää söi hän, leipää sylki.

Yhä etelämpiin maihin vaappui mieron tiellä tuntemattomana, kohtaloaan salaa kiroillen, palannut ei koskaan heimon luokse Jouna raukka, Jouna silmäpuoli.

XVII.

Lepäs avaruus kuin musta meri, kaartui pimeys kuin yökön siipi yli Saamemaan kuin kerran muinoin yön ja kaiken luomiskauden aikaan, tähdetönten, tyynten tyhjyyksien.

Nukkui pedot talviluolissansa, nukkui kodat lumikinoksissa, nukkui ihmiset ja porot, koirat, yksin Nälkä ajoi pulkassansa pitkää, polutonta erämaata.

Passevaaran laell' istui Svakko kirves polvella ja rumpu maassa, sumun takaa kiilsi seidan hahmo, liikkumatta istui suuri noita niinkuin vuosisataisvanha seita,

jok' on tuijottanut ohi kirkon tuhat vuotta kauvas kaihisilmin aavistusten sekä arvoitusten alla ammottavaan, syvään kuiluun koskaan löytämättä kaiken pohjaa.

Sumu katosi kuin sairas kaihi, tunturit taas nousten noroistansa seisoivat kuin vanhat jättiläiset, kiipesivät yli toisiensa, yli kyhmyselkäin painien ne ryömi.

Jalat rämpi jängissä ja soissa, kainaloiden alla pilvet sousi, kyyristynein, jäykin niskoin jätit hyppyyn hyökkäävinä kouristuivat, kohosivat yhä korkeemmalle.

Nyrkit puristuivat voima-iskuun taivaan tyhjää kantta tavoitellen sisus-uumenissa tuli, tuska, kerta kaikkiansa lyödäksensä visapäillään puhki taivaan navan.

Käydäksensä kerran käräjöitä itse ikuisien istunnoissa, julki huutaaksensa kaiken tuskan, kaiken kahlehtivan, öisen kauhun kylmän kylläisille jumalille.

Katsoi Svakko pohjaan, katsoi itään, ootti päivää niinkuin ennen muinoin esi-isät, vanhat, viisaat noidat joijuin tervehtivät aurinkoa, söivät päivän-uhriatrioita.

Siirsi katseen seitaan manaellen: "vaadin, vaadin sinut voittosille, ilkut itseäsi, saita seita, sulle annoin parhaat poroistani, sulle uhrasin ma elämäni.

Mikset lyönyt maahan murhamiestä, uuvuttanut synkkään syvyytehen punakäyhtimiestä piiluinensa, joka kaatoi kaikkein kalleimpani, Aslak poikaseni poloiseni!

Päätönnä hän harhaa häpeässä Jabme-aimon alhon syvyydessä vailla suopunkia, vailla jousta, vailla riistaa, ruokaa, metsäkoiraa, vailla naista, iloa ja rauhaa.

Gedgge-Ibmel! Jollet liitä yhteen, minkä käräjillä käsky riisti, jollet kosta heimohäpeääni, jollet nosta tänne poikastani ennen päivän suurta sarastusta,

niin en usko enään enteitäsi, enkä paljasta ma vanhaa päätä, kokoon yhdeksän ma pihkapuuta, jotka nähnet, tähän pyhään paikkaan ja sun poroks poltan petturina!"

Otti Svakko käteen arparummun, korvaa kallisti hän helinälle kuunnellakseen ääntä kohtaloiden, lauloi tolasjuoigan, muinaislaulun, unohtuneen, kuolleen, kauniin laulun.

Lauloi Päiveneita'n kuolemasta, Njavvis-ene'stä hän säkeet siitti, joka väsyneenä vaivoistansa lepäs sairahana vuoteellansa pyhän kota-oven luona yöllä.

Ikävöitsi päästä iki-iloon, Tiermeen salamoiden risteillessä Ibmeliä aina ihaillakseen, omaa taataistansa, suurta Päivää, näki oven luona kylmän vieraan.

Joikui joutsenlaulun pojallensa, Njavvis-ene lauloi iltalaulun, kuinka aurinkoinen armas laskee, kaikki maa käy kovin pimeäksi, koska, koska tulee kerran aamu!

Kaunis päivä laskee, karja kuolee, musta rutto surmaa, paarma pistää, susi vaeltavi väijyksissä, valon lapset eksyy yksin yöhön, Päivä lempeänä länteen laskee.

Päivä laskee. Kaunis Päiveneita valon lähteen kotiin taasen lentää, viepi sylissänsä tyttärensä yli alimpien auringoiden, yli yhdeksännen tähtitaivaan.

Hautakaatte tämä kirkas tomu Haldivaaran korkeimpahan huippuun, ikivihreänä hauta hohtaa, siell' en ole minä, henki liitää lumipuhtahana Saamemaata.

Nuori, neitseellinen, puhdas henki liitää yli lumilakeuden, valvoo saamineitseen suloutta, saami-äidin pyhää puhtautta, koska, koska tulee kerran aamu!

— Svakko uupui, vaipui unelmiinsa kuin ois nähnyt tuhatvuotisunta, havahti ja katsoi ilman rantaan, missä kuulti hieno keltajuova niinkuin palttinainen kuolinliina.

Tuli tuuli merimatkoiltansa, pyyhki viileäksi Svakon otsan, johon sarastus kuin kultaloimi, niinkuin päärmäelty sulhaskäyhti kajanteena loisti aamun mailta.

Hiljaa Svakko kulki kiven luokse yli pyhän piirin horjumatta, tervaskantoihin hän tulen pisti, humahteli liekit korkealle korven kohahtaissa aamu-yössä.

Liekkiin laski Svakko uhrisarvet, heitti helisevän arparummun, nousi, nosti, kaksin käsin kirveen taikomatta, vimmavoimin iski, seidan halkasi ja kaatoi kuiluun.

Jyrkänteeltä jyrkänteelle vyöryi pyhä uhrikivi kumahdellen, onkaloista ponnahteli kaiku vastaan kaikua ja solaan vaipui, silloin sammui tuli, päivä nousi.

Nousi suuri, aina armas päivä, lämmin, läikähtävä ilon tuoja, synnyttäjä, kaiken kasvattaja, nousi niinkuin nousi ensi kerran ensi ihmisille ensi yönä.

Hohti huiput, välkkyi Haldivaara tuhat tuhansissa timanteissa, säteili nyt koko ilmakehä joka aarrekätköön, satu-aittaan, joka kodan räppänään se paistoi.

Tunturit ne kyyristyivät kokoon kääpiöiksi korkeen taivaan alla, alas vaipuivat ne voimatoinna niinkuin häveten ja jäykistyivät murinaan ja jylhään mykkyyteensä.

Katsoi Svakko taivaalle ja itki, ilosta hän itki ensi kerran: "vielä kerran sain sun kasvos nähdä ennen kalmantarhan taivallusta, nyt sen tunnen, tiedän, tahdon, lähden."

Niin hän hiljaa hiihti alas vuorta kaunis, tyyni kajas kasvoillansa, vaarat takana ja päivä päällä, alla laaksot, jäkälät ja jängät, etääll' aamutulen kotasauhut.

Hiihti hiljaisimpaan erämaahan, Saivomaahan, suureen suvenmaahan, missä onnelliset noidat nuortuu loveen langeten ja uinahtaen ikipuitten vilpoisimpaan varjoon.

SELITYKSIÄ.

Kautokeinon uskonnollinen meteli tapahtui v. 1852 Kautokeinossa Norjan Lapissa, lähellä Suomen rajaa. — Runoelmaan on liitetty myös läheiset tapahtumat pastori Stockflethin ollessa pappina Kaaresuvannossa. Oman pappinsa sai Kautokeino vasta v. 1852, jolloin Hvoslev astui virkaan. Jyrkemmän vastakohdan saavuttamiseksi on Hvoslev kuvauksissa saanut ankaramman Stockflethin luonteen ominaisuuksia. — V. 1854 mestattiin Altenissa metelin pääsyylliset Aslak Hetta ja Mauna Sompio.

Päivän poikien ajatellaan asuvan päivän puolella, jolla lappalaiset ymmärtävät eteläpuolella napapiiriä sijaitsevaa rannikkoa. Sen pohjoispuolella olevaa seutua sanottiin yön puoleksi ja sen asukkaita yöpuolen kansaksi.

Saamemaa, Lapinmaa. Passevaara, pyhä vaara. Biegga, tuuli. Peski, turkki. Matte Jouna, Johannes Mathiesen. Njalla, paalun päähän rakennettu aitta, missä lappalainen säilyttää riistaa, juustoa y.m. " Koitto ", hämärän lepo, syöttöaika ennen porojen lähtöä pitkälle taipaleelle. Taata, taatto. Biritista, Bigga, puhuttelumuoto. Loddatsham, lintuseni. Gedgge-Ibmel, kivinen seita. Stuorra Junkkeri, epäjumalien yhteisiä nimiä. Paapa, pappi. Staalo, hiisi, jättiläinen, ihmissyöjä. S. 14. Vosleva, Hvoslev. Guoddageidno, Kautokeino. Rista Ibmel, ristin jumala. Puorist! Hastam, hastam kiätä-keesit, Terve! Vaadin, vaadin käsivoittosille. Haldivaara, Haldishok. S. 10. Laestadius, Lauri Leevi Laestadius, "Lapin apostoli", synt. v. 1800 Arjeplougissa, pastorina Kaaresuvannossa; v. 1849, muutti L. Pajalaan, missä kuoli v. 1861. Amta, hallintoalue. Runoniekkapiispat, Esaias Tegnér, Frans Michael Franzén. Buhtta, Bucht. Ruuta, Ruth. Pounu, mätäs. Lapin vuokko, Dryas octopetale. Vanamo, Linnaea borealis. Uuvana, Diapensia lapponica. Kielavelgo, "Lapin satakieli", Luscinea suecica. Pororieki, porokello. Puorre päive, tervehdyssana. Isa-märra, Jäämeri. S. 38. Raito, poromatkue. Alnasnjarga, Alattion ja Naavuonojen välissä oleva niemimaa. Guovsakasak, revontulet. Lota, pieni lohensukuinen kala. Kavevalkeat, kalevantuli. Kainulainen, Ruijassa asuva suomalainen. Passari, tuomarin palvelija hänen oleskellessaan paikkakunnalla. Nonne plenum optimum, ubi omnes pleni, eiköhän paras täysi-istunto ole siellä, missä kaikki ovat täynnä (= juopuneina). Kapper, suippo patalakki. Siebenavte, ahmannahkainen irtokaulus. Palle, reunaompelus. Käyhti, takin sijasta käytetty, punaisilla tai keltaisilla nauhoilla olkapäitten kohdalta koristettu. _Vuoma, neva, aapa. Vuottoraippa, vetohihna porolla. Kalla Parne, suksien keksijä, metsänkävijä, hirvien kesyttäjä. Sivakat, sukset. Gumpe lä botsuin_, susi on poroissa. Sindhu, India. Palkinen, porolaidun. Tieva, hiekkainen harju. Komsa, remmillä kannettava, nahasta tehty, pulkan muotoinen kätkyt, jota lappalaiset äidit kantavat selässään. Gonagas, kuningas Autsi, kylä, sijaitseva peninkulman päässä pohjoiseen päin Kautokeinosta Tolasjuoiga, muinaislaulu Kajas, kajastus