KYLÄISIÄ LAULUJA
Kirj.
Larin-Kyösti
Tampereella, Wesanderin Kirjakauppa, 1900.
SISÄLTÖ:
Runovarsani Tän pojan kevätrallatus Juro Heikki Nurja käänne Hurri ja hänen eukkonsa Heilani on kuin helluntai Kaajan keinulla "Pitäjän pomo" Tukalassa pulassa Mökinpojan laulu Erkki paimen Kosiovarsa Aittalaulu Kala-Aapon sunnuntai Matkalla maailmaan Tukkipoikia tulossa Suutar'eukon hämypuhetta Suutar'Jussin ryyppypuhetta Kahden vaiheilla Käen kukkuessa Aamun suussa Kyläkujassa Soitto-Puuska Rannalla istuja Kylläpä kai! Illan laskussa Kulkuripoika Karjapihassa Lukkari Tuuska Mittumaaritulilla Kompa Lassin serenaati Heinään Se rakkaus Kullan luo Maijan kosto "Maaliman-Mikko" Talon tiranni Markkinoilla Taas syksy tullut on! Joulun pyhinä Tuli tuttu, vanha tuttu!
RUNOVARSANI.
Runovarsain syntyi niittusuolla vaan, juoksi, hyppi näillä kotimailla, hirnui iloisesti ensi suvessaan, vallatonna telmi lapsen lailla.
Kylän pojat raisun laski laukkomaan, lepän oksat notkui kintereillä, jalan nuori kapse oli riemunaan, seuranansa linnut karjateillä.
— Nyt se silat sekä aisat kannattaa, toukotyössä käy ja kiskoo auraa, ojaruohon milloin nälkäänsä se saa, milloin pilttuussansa appoo kauraa.
Kirkolle kun kilvan orhit lennättää, tai kun markkinoilla teutaroipi, silloin Poika polkee, eelle ennättää, vaikk' on pieni, niin sen kengät soipi!
Siitä kirkon luona miehet haastamaan: "anna Helsinkihin hevon juosta, kun se koittaa, katsos, oikein parastaan, rahaa, kunniaa saat vielä tuosta!"
Tuota talvi-illoin mietin tallissain, miten herrat arvostaisi siellä, arvostaisi nappiherrat orhittain, kun se vauhdin saisi kilpatiellä!
Tokko temput, viitat oikein suorittaa, kaunis juoksu ehkä rikkoontuisi, taikka laukan lois, kun piiska vingahtaa, äkkimutkass' ehkä kompastuisi?
Mitä itse tuumit, Poika? — Hirnut vaan; kesäniitulleko tahdot heinän tuoksuun? Syvä hanki vielä peittää kotikaan —, tahdot siis kai sentään kilpajuoksuun!
TÄN POJAN KEVÄTRALLATUS.
"Ei oo poika lepän lastu, eikä tuulen tuoma, vaikka on tällainen avosuu, niin on se Luojaa luoma!"
Rekilaulu.
Hila, hoi — ja se nummi kun vastasi: hei, hila, hoi, hila, hei sekä heisaa, siron peipposen pilli jo koivussa soi ja pensaissa kerttuset veisaa.
Ja nythän on touko ja pellolla työ ja nythän on tuomessa tuoksu, somat neitoset kankaan pirtoja lyö, on pirtissä touhu ja juoksu.
Kävin illalla nimikkoniemellein, joka kunnaalla uus oli nuttu, kalavirsuni talaan suojassa tein, kävi lehdossa nauru ja juttu!
Oli talvella hanki ja ummessa tie, tytöt tympeitä, piilossa illoin —. Mikä kultani mieleenkin tullunna lie, oli äksy ja äyskivä silloin!
Mut nyt minä tanhulla teuhata saan, meni reppurin laukussa talvi, minä hulivili nauran ja laulelen vaan ja karjoja kaitsevi Malvi.
No, voi sun kanttura, koitas vaan, hila, hoi, hila, hei sekä heisaa, kas, Malvi se laulavi kaitessaan, suvikerttuset pensaissa veisaa!
JURO HEIKKI.
On ripsakas, sileä simahuuli se tirskuva Kantovaaran Lotta, on oikukas kuin ristituuli ja Heikki se meinaavi totta.
Taas miettivä, suora ja ujo miesi on naapurin arkasilmä Heikki, ja pojan tuumat tyttö tiesi, mut rakkaus hänelle on leikki.
Se neitonen ilkkuen veijavi vaan, mut pojan on riutua rinta, hän on kasvanut tuvassa takamaan ja karhea, juro on pinta.
Mut Heikkipä toivoo, toivoo vaan: kai tyttökin kerran suostuu ja laulussahan lauletaan: "ei nuorien rakkaus ruostu."
Hän talkootansseissa nurkassa on, kun heilinsä pyörivi illoin, on nurja, kade, saamaton, ties, lemppari, kosiiko milloin!
NURJA KÄÄNNE.
Kun Heiskan Janne syntyi maalimaan, löys eukot ristinmerkin hänen jalastaan, kas siitäkös kieli kiireen sai, ja saunapuoskarit ne kuiski kummissaan "se poika kerran on piispa kai!"
— Nyt Janne asuu kirkkorinteen alla ja leivän saa hän hautaa kaivamalla.
HURRI JA HÄNEN EUKKONSA.
Tää Hurrin mies on oikein miesten miesi, mut eukko, eukko itse hiisi, ei suulaampata akkaa virstam päässä, se akka askareistaan huolii viisi! Ja Hurri ähkii, riistää, raastaa, hän lypsää, kirnuu, pellot kuokkii, myös ruunan, kanat sekä lampaat ruokkii, mut riitaa akka aina haastaa.
Se eukko elää oikein ruustinnaksi, syö kahvileipää, kyläileepi ja juorut kehrää, vaan ei villojansa, yöt vuoteellakin vielä kiisteleepi —. Mut kerran kun hän miestään sätti taas kannonpääksi, peltopyyksi ja kukon kuolon intti miehen syyksi, niin jopa maltti miehen jätti.
"Hiis vieköön, eukko, tästä rymy syntyy, pian heitän huostaas maat ja mannut, siis lypsä itse, hoida pirtti, karja, et oljen kortta ole ristiin pannut!" "Kas, kutti, kas!" noin huusi akka, "no, vie sun, näinpä keikun, kuljen, nyt harmiksesi, nahjus, suuni suljen ja oon kuin kansiniekka vakka!"
Ja itsepäinen akka on kuin hiisi —. mut taloon tuli uusi mahti, nääs, eukko puuhaa sentään ikävikseen ja työ se käy kuin soisi huilun tahti. Viel' akka kulkee tuppisuuna, kun lehmitarhassaan hän häärää, mut ukko kyntää, kylvää, kaiken määrää ja oikein kauraa nyt saa ruuna.
HEILANI ON KUIN HELLUNTAI.
Heilani on kuin helluntai ja oraspellon kukka, sillä on silmät kuin sametista ja poski kuin nurmennukka.
Sillä on käynti ketterä kuin kotivirran juoksu, sillä on nauru hilpiä kuin kesäheinän tuoksu.
Kirkolla ja kylänteillä kelpaa sitä näyttää. Pertun päivän tienohissa kuusitoista se täyttää.
Ei oo rahaa kummallakaan, mutta on nuori mieli, joka korven komerossa on oman oven pieli.
Älä sinä kultani sitä sure, jos köyhänä naida pitää, köyhänkin pelto se kuokkien kasvaa ja köyhänkin jyvä itää!
KAAJAN KEINULLA.
Voi, kuinka karjan kellot kalkattaa ja kylän tytöt kilvan rallattaa, ne teiskaa, tirskuu keinullaan ja ilmahyppyyn heittyy vaan ja helmat ne sinkoo ja riemu se soi, nyt kiikkukin linkoo; jo Puuskakin toi iloviulunsa hoippuen, laulellen, hän istuvi mättäällä soitellen yön kesäisen.
Ja nauru raikuu, Taavi heiluttaa ja Teppo korkeemmalle keinun saa, noin piloillansa jalkaa lyö ja nurmella on kisatyö ja piikaset laulaa: "voi, hempuni mun, ma solmin paulaa, saan ansahan sun!" Pojat notkuen polkevat keinua vaan, se huimaten käy yli kalliomaan, kun kellot soi.
Kah, peevelissä, voi sun, hahhahhaa, kun Sampan Sanni lensi pensaan taa ja metsä vastaa: hahhahhaa ja karjan kellot kalkattaa, noin pojat ne telmii ja leikkiä lyö, hiki otsalla helmii ja heiluvi vyö; jo mättäälle vaipui Puuskan pää, mut toiset ne Kaajalla temmeltää vain hurjemmin.
"PITÄJÄN POMO."
Pun, läähätellen purjehtii jo ihralaiva laitatuulta, kas, kuinka vatsa hyllyilee ja kellon vitjat kiiltelee ja naama näyttää kuulta.
Näin kulkee suuren talon mies: on laajat maat ja rahapellot ja taskun pohjat kilkattaa, on kirkon lailla navettaa, soi sadat lehmän kellot.
Hän myös on kunnan esimies, töin varisjalkanimen piirtää ja on kuin onkin "pomomies" ja patruunakin, kukaties, kun pankkiin summat siirtää.
Hän rovastinkin "veli" on, mut torpanukko häntä pelkää, hän käräjöitä kiertelee ja rajamaista riitelee ja vaatii käyrää selkää.
Hän "rettinkiä" polttelee, on yllään silkkireunusnuttu, yöt pidoissa hän höhöttää ja vatsakultaa pöhöttää ja suuss' on roskajuttu.
Puh, tuolta kuhnustaa hän nyt ja naksaa ilmaan sormillansa, noin lerppahuulta maiskuttaa, hyh, hynttäntyy, kun keikuttaa, pois syrjään köyhä kansa!
TUKALASSA PULASSA.
— Ai, kuules tyttö ja kuules tyttö, käy syliin, polvella souda!
En, kutti, kutti, sa viekas poika, en ansaas vielä ma jouda!
— Mut tyttö, tyttö, ma markkinoilta tuon kihlasilkit ja muuta…!
Jos istun kerran, niin istun aina, sa vielä tahtoisit suuta!
— Ai, kullanterttu ja sievä sirkku, no, istu hetkeksi tuohon!
No olkoon niinkin ja olkoon näinkin, mut kuules, suukko se suohon!
— No nyt sa puutuitkin pihtiin vasta, en marjahuultasi säästä!
Pyh, turha vaiva, sa häijy hupsu, pois heinätöilleni päästä!
— En hienohelmaani irti laske, kas, suukon ryöstin jo sulta!
Voi, tuhma veijari, saithan yhden, mut toista vuotakin multa!
— Kai, armas, pappilan tielle joudut, on sormus sulle jo mulla.
Voi, päästä, päästä, ma kaikkiin suostun, voip' äiti pirtistä tulla!
MÖKINPOJAN LAULU.
Oon köyhä mökinpoika vaan ja pengon, raadan vieraan maita, on hallan karsas katse, mi käskee tylyyn kuokkaan, ja haltija on saita, kuin hullu, hurja muokkaan, mut mieli on hilpeä sittenkin vaan, kai aurani kurjelta laulella saan ja kiurut ne mullekin soittaa.
Sit' ilon aikaa vuottaa saan, kun saloon nousee oma hirsi; kun työ on nälänpitkä ja raskas niinkuin rauta, soi aina sama virsi: "käy työhön, mies, ei auta!" Mut tuuminpa silloinkin: pellolle siis ja itkusta, huolista, niistä ma viis, taas kaskelle kantojen painiin!
Ei maaten herkut suuhun lennä, myös suru näyttää hampaitansa, mut sittenkin ma laulan, kun puhdetöistä joudan ja nukkuu kylän kansa, luo hilsuiseni soudan, se kaikista kaunein ja veikehin on, vien kerran sen surusta soittelohon —, noo Laukkini, vakoa kulje!
ERKKI PAIMEN
Jo pieni paimen Erkki käy metsiin karjoineen ja avojaloin hyppii vaan noin rallattain ja laulaen. Kil — kal — noin vaskikellot soi, pien' Erkki paimentaa, min pieni rinta huutaa voi sen kaiku kuljettaa, ja kanervalla hyppien käy rallattain ja laulaen pien' Erkki karjoineen.
Ja tanotorveen Erkki tu — tuu — taa — toitottaa ja yli kumpuin, kuilujen noin karja kulta kutsun saa. On tuohireppu olallaan ja vitsa kädessään, on mättään marjat herkkujaan, jos väsyy, pikku pään hän sammalpatjaan uinuttaa ja puron viinit juoda saa pien' Erkki karjoineen.
Mut hämyn harmaa harso kun hiipii metsihin ja nummi tummuu kukkineen, käy murheiseksi Erkkikin; hän istuu mielikannollaan ja huoliin tuudittuu, yön keijut kuiskaa pensaistaan ja mieli arastuu; ei lietorinnoin rallattain hän juokse maita, vait on vain, vait paimentorvikin.
Ja pieni Erkki miettii: "oon huutopoika vaan, kun äiti multaan muutettiin pois Erkki vietiin maalimaan, myös siskot raastoi leipätyö, uus koti mullai on, ne siellä mua herjaa, lyö, ma oon niin turvaton!" Hän soittaa karjan yhtehen ja karjateitä vaijeten pien' Erkki vaeltaa.
KOSIOVARSA.
Nuori varsa mulla on, silkkimusta tallissani, kaarikaula, nopsajalka hirnuu kaukaa vastahani. Siitäpä heiluvaharjan ma saan, orhiksi Purmo kun varttuu vaan, niin laulelen vaan!
Pienet tiuvut tinnittää, kun ma naimateille lähden helahilavaljahilla kassankantajien tähden, Purmoni nopsasti jalkoja lyö, helkkävi vemmel ja kaulassa vyö, niin laulelen vaan!
Somasti se teutaroi, enkä käske, enkä kiellä, maantien santa lentää, tuiskaa, katsottaissa kujatiellä, virstat ne huilaa ja kankahat soi, Purmoni polkien kiitävi, hoi, kun laulelen vaan!
Kirkonkylän luona on pulskin talo pitäjässä, siellä vuottaa mielitietty tätä poikaa ikävässä. Annapa polkata, Purmoni, kun häistäni kuljetan kultani mun ja laulelen vaan!
AITTALAULU.
Tule, tule naapurin laulajapoika, täällä ma yksin jo ikävääni itkin, luokseni joudu mut hiljaa! Kule, kule hiipien peltoja pitkin, vaan älä tallaa viljaa!
Kylän pahat eukkoset kujasilla vaanii, siksipä, kultani, kule iltayöstä, oottelen kaivolla siellä, älä tule ennen kun pääset puhdetyöstä, varpahin astele tiellä!
Tule, tule, laulele taasen kuin ennen, niin sais sydänsuru vaimennusta, vai aatteletko jo toista! Älä, älä hylkää, nyt yökin on musta, voi, tule huoleni poista!
KALA-AAPON SUNNUNTAI.
Päivä paistaa yli vanhan tapulin, sielukellot kaikuu kauvas saloihin, joka metsätöihin sanaa kantain. Kirkkoveneet selvää selkää viiltää, punahuivit, valkopaidat kiiltää ohi saarien ja rantain.
Silkkirihmoin kaisla välkkyy kahisten, sinne Aapo soutaa ruuhtaan meloten tuumimahan omaa elämäänsä, katsoo pilviä ja päivän maita, tahtoo yksin viettää sunnuntaita, paljastavi harmaan päänsä.
Ukko kokee, imee visapiippuaan, ääneen siinä tuumii mitä tuumiikaan: taas ne kirkkomultaan jonkun soittaa, ken se vuorostaan nyt muuttoon pääsi, käskyn täytti, jonka Herra sääsi, kun se aika kerran koittaa?
Tässä soudan niinkuin sousin eilenkin, eikä vanha ruuhi kolku karihin, laskee hiljallensa vanhaa juopaa, ilta kirkas on ja järvi tyyni, jos ma sumuun eksyn, oma syyni, ihminen se soutaa, huopaa.
Iloisinkin laine jäätyy rientäissään, sydän jäätyy ennenkuin sen tietääkään ehkä laskiessa kotirantaan, tai kun pimeässä haen juomaa; tulettoman kiukaan kai ne huomaa, kuusikojuun vainaan kantaa.
— Vanha kaappikello kukkuu hiljalleen, ikkunalla minttu kuihtuu itsekseen, sirkat sirkuttavat muurin päältä, verkon käpy käissä nukahdellen, viisareita viikon tuijotellen, niinkö lähden kerran täältä?
Kuinka kauvan tässä huopailen, tutkin nuoruuttain ja yksin kaipailen niinkuin vanha lokki karillansa? Mökin vaihdan kerran neljään lautaan, kolme kourallista multaa hautaan, kuka itkis muistaissansa?
MATKALLA MAAILMAAN.
Kas ja kas, kun raitinsuusta Teppo käydä keikaroipi, suussa piippu ruokopuusta, vyöllä puukkovitjat soipi, uudet saappaat narskahtaa, kun hän polskaa vihellellen kylätietä kiiruhtaa.
Nuoret neidot luhdeistansa eivät lakkaa vilkumasta parahinta tanssijaansa, siinä mies on norja vasta! "Teppo, Teppo, kas ja voi, Teppohan se astuu siellä;" lettipäisten kuiske soi.
Varsan luona lapset tuolla, eukot heinäniityllänsä, kylän vaarit kuistin puolla ihan ovat ihmeissänsä. "Toikon Teppo, minne tie?" Teppo vastaa salamyhkään: "Sinne, minne polku vie!"
"Minne aivan arkitöiltä oikein pyhäpukimissa?" eukot urkkii niittylöiltä: "ootko kullan hankkehissa?" Yli pihan kaarrellen luokse kiertää tytöt kaikki toisiansa tyrkkien.
Silmää iskee Teppo heille, nyökkää päätä vanhuksille: "tuumin tästä lännen teille, Ameriikan tanhuville! Tule, Vappu, mukaan vaan, kultaa on kuin kuninkaalla, toista siellä kaivetaan!"
Noin se Teppo kylän jättää huolta vailla, rattomiellä, hyvästiksi tarjoo kättään. Tuolla käy jo kirkkotiellä, puukko vyöllä heiluu vaan, käynti uljas niinkuin tanssi suuntaa aavaan maalimaan.
TUKKIPOIKIA TULOSSA.
"Tukkipoika se lautallansa on kuin iso herra!"
Kas, junneja uitossa lautallaan, kuin sotkana ponttukin soutaa ja hirreltä hirrelle heilahtain ne hyllyen hyppivät puomiltaan ja yhtehen tukkia noutaa.
Ja ruuna se köydessä lönkyttää, kuin sill' ois liiaksi aikaa, se niittujen tuoksuja muistaa kai, mut pojat ne lauluja lennättää ja loilotus rannoille raikaa.
Sen tyttöset kuulivat pellolleen, ne varkahin pensaista kurkkaa, mut Liisa se kulkevi lyhteen taa ja pyyhkivi poskilta kyynelveen ja siirtävi huivinsa nurkkaa. —
"Kas, tännehän lautta jo soljahtaa, se siellä on Maijankin kulta, voi, Henna, sun kahvisi kuohuu jo, nyt lautalta sulhoja oottaa saa, älä pensaihin päästä tulta!"
Ne niemelle nousi jo venhoistaan, ne huutaa ja lehdossa nauraa, ne kääntyvät pellolle, kättä ne lyö, ja keksit ne sirppihin vaihdetaan ja veikaten kaadetaan kauraa.
Sai vauhtia työ, sepä juttua toi, pojat tyttöjen lettiä nyppii, ne hullusti huitoo ja naurattaa ja sirpit välkkyy ja korret soi, tytöt torjuen syrjään hyppii.
Ne paistaakin marjoina varressaan, on katse niin raitis ja arka, ja kesäistä naurua huulilla on ja ennenkun siinä sen huomaakaan, jo päähän on päästynä sarka.
Mut Liisa se luhtiinsa karkasi pois ja sirppinsä heitti hän laihoon, sillä junnien joukossa petturi on, sen silmiin ei enään hän katsoa vois, hän mennyttä onnea kaihoo.
Käsihanuria Ansu jo nytkyttää, ken ehti, se nappasi hellun ja junnit jo tahdissa tempoilee ja rengit ne piikoja hytkyttää, suta, reijuti, riijuti, rellun!
Mut haassa on ruuna kuin ihmeissään, kai hanuri sillekin soittaa, kuin ennen se nuorena piehtaroi, se hirnuu ja huiskivi hännällään ja parhaita hyppyjä koittaa!
SUUTAREUKON HÄMYPUHETTA.
Hm — se Jussikin meni vain, vaikka saappaansa piiloon sain, itkuisen vaivan se mulle vaan suo, naskalit, nauhat se myy sekä juo, lestin heittää kesken joulutöitä, kinoksissa kahlaa pitkin öitä, köyhän, tyhjän taskun kotiin tuo!
Tuossa Matleenan nahka on, Saaran kenkäkin paikaton, lempsatin nahjus, no varrohan vaan, kun kylän kulmilta pirttiin sun saan, kiskon viekkaan ketunkaljan päästä; papin pateille sun vien, en säästä, laulat sitte mitä laulatkaan!
Vanha hempsuni, lupaat taas: "tuikun kaksi kai Puuska kaas. mammani, mahlani siihen se jää!" aamulla sitten on häyryssä pää, kengät palkeina ja rikki nuttu, raitatanssin saat, ei auta juttu, vaikka juorut siitä älähtää.
Mitä se muita liikuttaa, Jussin jos jalkoja kiikuttaa? Kengätkin päivässä tehdä se voi, viikoksi lakkaa jos päivän se joi. Kun ma sentään mietin, torat heitän, naurispuuronkin ma sille keitän; ukkokulta tule sisään, hoi!
SUUTARJUSSIN RYYPPYPUHETTA.
Heisaa, hauska on ollaksein, tuikkuretken ma kylään tein, surra ei viitsi suutari tää, ryyppää ja rallaa ja pitoihin jää, elo on kuin tanssilava häissä, rahit raksaa, pillit piukoo käissä, nuoret, vanhat temmeltää!
Suutari suuri on kuningas, lestin ääressä valtijas, keisarinlinnani tölli on vaan. tyydyn kun rauhassa olla ma saan, mit ois herra sirokenkää vailla, — verot maksan, nauran näillä mailla, kuin ei huolta oisikaan!
Tahtiin tallukat, suoraan vaan, ei ne ees ole omatkaan, eukko kun saappaani piiloon sai, nuuski mun aamuisen matkani kai, kantohupsu kun ma nuorra nainkin, oikein hiiden torapussin sainkin, siitä viisi, hui ja hai!
Kylän kellot se pirttiin tuo, siinä ne juoruu ja kahvit juo; sentään kun tuumin — en vaihtaisi, huut, hoitaa se lehmän ja porsaat ja muut, kellä sit on enkel'eukko, kellä? Tää on sentään rehjullensa hellä, joskin sill' on kovat luut!
KAHDEN VAIHEILLA.
Se kievarin Taava on keimeän kensti ja ketterin lennossa karkelohon, ja kievarin rikkaus kauvas on kuulu, silosilkkiä, kultaa arkussa on.
Kun maantiellä keinuen vastaan hän astuu, ma arkana käännän katseeni pois, mut raitilta kurkkaan ja taakseni vilkun, sen kievarin tyttösen saadapa vois!
Taas Kuokkilan Lyyli on piskuinen piika ja pirtehin tyllykkä tän kylän maan, hän laulavi aamut ja illat kuin lintu ja huoleni haihtuvat naurustaan.
Hän uuras on pirtissä, karjakkotöissä ja hilpeähuulinen Lyylini tuo, ei penniä pientä oo kirstussa sillä, vaan hehkeä on, kun ma astelen luo.
Se Taava on ylpeä, nyrpeä mulle ja kirkolla katsovi karsaasti vaan, voi, voi, voi, Taava, ma naurelen sulle, kun pappilan kulmille Lyylini saan!
KÄEN KUKKUESSA.
Kulki tyttö aitoviertä, karjateitä loilotellen, seppeleeksi vyötäröille mättähiltä valkopäitä vuohensilmiä poimi; — kukkuu — kukkuu — noin se lauloi keltarinta, tyttö hiipi kuusen alle, — kukkuu — kukkuu — mua armas aattelee!
Karja kulki soita, maita, kaikki kellot kilvan soitti, vaaran alta leppätorvi naapuripaimenen raikui, salot kertoi kumuellen: — hukkuu — hukkuu — noin se lauloi kesän käki, tyttö itki kuusen alla — hukkuu — hukkuu, toista armas aattelee.
Pensaikosta pujotellen etsi poika kyyhkyänsä metsäteille kuulostellen, näki kullan ja kulki kaartain, kiertäin kuusta kohden, — kukkuu — kukkuu — vankan käden hiljaa kiersi nuoren neidon vartalolle, — kukkuu — kukkuu — hongat häitä huminoi.
AAMUN SUMUSSA.
Yöstä armas aamu nousi harjun taa, poutapilvet väikkyi taivahalla utu-uutimina päivyellen, sirkut, tintit kilvan laulamalla pensahilla pyrähdellen tervehtivät aamuaan. Soissa usvat uinailee, valo vaaroilt' tulvaa laaksohon, kaikki luotu valkenee suutelossa auringon.
Tuuli nukkuu, lahti tyynnä kajastaa, mäntyin hoikka punapylvässarja järven rantavettä tuijottaapi, laidumaille kulkee talon karja, Erkki torveen äänen saapi, hauskan kaijun metsä saa; on kuin aamu sunnuntain, vaikk'ei huomenkellot soitakkaan, ruokakello kutsuu vain: "kuokkimaan, ei nuokkumaan!"
Pellon pientareilla kulkee vilkas työ, kirkas kuokka heiluu rivakasti, turve sinkoo, luistaa kokkajuttu, kumu raikuu kyläkujaan asti, huiskaa hame, sarkanuttu, miehet nuorta heinää lyö, laiturilla laulaissaan, pirteet tytöt huuhtoo poukkujaan, Kala-Aapo ruuhestaan heittää kaislaan koukkujaan.
Kaskisauhut tupruu lehviin leijaillen sinivöinä kaartain karjatiellä, mäillä kiirii auer, tuomen tuoksu, miehet kannonpäitä vääntää siellä, mikä pauke, ryske, juoksu heltehessä liekkien! Lapset luona rintehen savun saartehesta rientää näin tuokot täyteen poimien, luikaten ja paljain päin.
Lepiköstä kuuluu kellot lampaiden, haassa hirnuu varsa virma, nuori, talon ruokakello kutsuu pöytään, yli lahden antaa kaijun vuori; tiukat vaimot tulla töytää, kaikki kulkee eineellen, neidot mennä tepsuttaa, miehet nokipäin ja tuumien rinnetietä astahtaa, Tellu eellä hyppien.
KYLÄKUJASSA.
Tula, tuulan, tuli, tuli toi, peli maantiellä yksin soi. kyläraitilta poika se kulkeissaan kotitorppihin saattavi hilsuistaan ilosilmäistä laulaja-neittä
"Mesimarjani, pääskyni, hei, emme erkane konsana, ei, mökin puuntavan pystytän törmälle vaan, minä kylvän ja kääntelen turpeita maan, sinä vaatetta kehräät mulle!
Oma onneni oot sinä mun, ja tässä on torpparis sun ja jollei nyt torppia saataisikaan, niin emmehän itke, me raadamme vaan, vaikka ankara oisikin vaiva!"
Ja neito se rinnalla käy, ei otsalla ryppyä näy, tutun turvassa nauraa ja hymyää: "kai mullekin palkasta puoliset jää, on sormuskin muorilta mulla!"
Tula, tuulan, tuli, tuli toi, peli lehtohon hälveten soi, tienhaarassa eroten kättä ne lyö ja katseet ne yhtyy, kun valkea on yö ja elämässä onnea löytyy.
SOITTO-PUUSKA.
Kautta kuuden kyläkunnan Soitto-Puuska tunnetaan, viulu-niekka Toppolasta, siin on niekkain niekka vasta, joit' ei synny jouten vaan.
Lasna lastuviuluansa soitti hän jo leikeissään, vaan kun isä viulun antoi, metsän siimekseen sen kantoi, soitti siellä yksinään.
Latvat lauloi, purot puhui, siellä aamut istuissaan, sieltä sai hän soiton mahdin, pelin taidon, oivan tahdin, kumman äänen viulustaan.
Kylän karkeloissa sitten taitonsa hän näyttikin, vauhtiin sai hän pojat norjat, leikkiin lensi neidot sorjat, purpurihin vanhatkin.
— Nyt hän kulkee hoiperrellen, juo ja työttä taivaltaa häistä helkaleikkilöihin, talkoo-öistä tanssi-öihin viuluaan hän vinguttaa.
Mieron iskut loi ne soinnut, niistä kirot kimmahtaa, vanhat muistot kättä ohjaa, soitossa on tulta, pohjaa, rinnasta se pulpahtaa —.
"Polje Puuska, väännä polkkaa, tilkan saat, jos vinhempaan…!" Puuska soittaa niinkuin hurja, jonk' on elo ontto, kurja joka laulaa hulluuttaan.
Lyöpi jalkaa, nauraa, laulaa, — tuittan teijaa, tui ja tei! — soittaa uutta, vanhaa toistaa, kuinka sillä silmät loistaa, "soita Puuska, soita, hei!"
RANNALLA ISTUJA.
Kuljin ma illalla kotikylän rantaan, piirtelin kultani hellän nimen santaan, vesi oli tyyni, mut rintani sykki, aallot keinukaa, kultaa tuutikaa!
Voi, johan saisi hän purrella tulla, tuosta on huoli nyt raukalla mulla, ei punapurresta laulua kuulu, miksi lempinen köyhä neitonen?
Päilyvä päivä on maillensa saanut, veikö se onneni, onko riemu laannut, tulit hyvä ystävä muinoinkin illoin, tule nytkin vain, ole omanain!
Sammuiko ystävän lempi kuin ilta ja taittuiko taivaisen toivon sinisilta, elämä ois tuoksuton, tuskaa oisi tunnit, pilvet kulkekaa taivaan rannan taa!
Aallot ne soutavat pois kotirantaan, huuhtovat nimen, jonka kirjoitin santaan, laineet ne itkuni helmiä kantaa kauvas, kauvas pois, kullan maille pois.
Älä koita huomen ja älä lennä siipi, myrkkyinen murhe mun sydämmeeni hiipi, ole hälle hellä kuin olit, kulta, mulle, aallot keinukaa mustan meren taa!
KYLLÄPÄ KAI!
(Raatarin Kalle istuu jalat ristissä pöydällä ja kasaveikat soittavat suutaan.)
Hiljaa vekkulit! Kylläpä kai! Mistä se syntikin alkunsa sai? Elämä vieläkin paratiisi ois, Eeva se elkeillä vietteli pois, kesä olis aina ja sunnuntai; naisinko, naisinko? Kylläpä kai!
Jos minä naisin, niin akka se lois, piippuni, sipseni kahviin se möis, pirttini täyteen lapsia tois, ristinä, rikkana kaikessa ois. Entäs se rakkaus? Hui, minä hai; naisinko, naisinko? Kylläpä kai!
Aamusta iltaan liikkuis sen suu, yölläkin löis tämä kylkeni luu, naristen nälkää se voihkisi: "voi, miksi mun Luoja sun luoksesi toi?" Hupsu se poika ja ukko, ken nai; naisinko, naisinko? Kylläpä kai!
Silkissä aina se kulkisi vaan, saattaisi velkaan mökin ja maan; kylillä kyyryssä neuloessain kitsurin nimen minä kuulisin vain, vaikka näin sopusan miehen hän sai. Naisinko, naisinko! Kylläpä kai!
Kuolinvuoteella maatessaan kuiskais se: "hautaani kaivoit sa vaan!" — Unessakin hahmona vierelläin kuuvalon varjosta huutais se näin: "Kuhnuri, vieläkö makaat, vai?" Naisinko, naisinko? Kylläpä kai.
Jos taas itse ma kuolisin pois, pillit ja tumpelit haudalla sois, peijaisissa se leikkiä löis, sormusta vaihtais ja sanansa söis! Hyvä mun on yksin, ai, pojat, ai; naisinko, naisinko? Kylläpä kai!
ILLANLASKUSSA.
Illanlasku kultaa kuhilaat, valkorinnoin nuoret koivuhaat neitosina hymyy tuolta, sulhaskuuset nyökyttää latvaa niille niittusuolta, haavan lehdet helähtää.
Varis vaakkuu aidan seipäällään, pääskyt kiusaa sitä elkeillään, lahden vettä loiskaa siika, hirvi hiipii näreikköön, kannonpäästä käenpiika lepsain lentää lepikköön.
Kaislistohon sorsa sukeltaa, nuoren perheen rantaan kuljettaa, koirat täyttä suuta haukkuu, suolta jahtitorvet soi, jänöt laukkaa, pyssyt paukkuu, koira suussaan sotkan toi.
Kansaa kulkee, sirpit vyötä lyö, paimen ojall' eväitänsä syö, poika heinähäkiltänsä piiskaa huitoo huutaen, lampaat aitovieriltänsä kapsaa karkuun määkien.
Pajan luota kuuluu kalkutus, sepänpojan reima rallatus, palje paisuu, ahjo puhkaa, raudan vanteeks' seppä löi, räiskyy tulta, lentää tuhkaa, säkeneet ne kipenöi.
Jokivartta tyttö verkalleen seuraa, laulaa kaukokullalleen, lumpeen poimii, loiskaa vettä, kuvallensa naurahtaa, polkee nurmen penkerettä, harjun huippuun kapuaa.
Sieltä silmään kaikki kaunistuu, kultaportin lailla pajan suu hohtaa, kiiltää ladon seinät, helohelmin lahden pää, rantapellot, saraheinät, kaislan katse kimmeltää.
Kainalossa sinivaarojen kaskisauhut kulkee leijaellen; päivän liekki vielä palaa sammutellen soihtuaan, katoo pois kuin hiipis salaa valtamerta vaeltamaan.
KULKURIPOIKA.
Syysyöstä hän astui mökkihin ja kerjäsi työtä ja sai, oli nuori ja notkea varreltaan, idän tummakas kasvoiltaan, oli muualta heimoa kai. —
Hän joutessa viihtyi yksikseen ja töissäkin vältteli ain, kylän keinulle tullut ei milloinkaan, pyhä-aamuin ei kirkkoonkaan, salon polkuja kuljeksi vain.
Kun raitilla kulki, niin vilkuttiin, rikas neitokin punastui, kylän köyhin tyttö kun salaa vaan se katseli sorjuuttaan, mut pojat ne nyrkkiä pui.
"Oli ahdas mun kotipirttini!" niin laulunsa tallissa soi, "mut maalima suuri on, kauvas se vie, joka suunnall' on kulkurin tie, minut Luojani kulkuhun loi!"
Kuin houreissa talven kulki hän ja keväällä hiipi jo pois, kun pihlaja kukki ja valkeni yö, kun juur' oli kiire ja työ, kun torpinkin saanut ois.
KARJAPIHASSA.
"Hoi, Muurikki, Täplikki, Tessa ja Mansikki, lehmäni kaikki jo tulkaa!" — Karjakko-Anni se huutavi karjaa, kujassa kellot ne kalkkaa ja soi, puhtahat kiulut jo tyttönen toi ja poskensa innosta hehkuu.
Kas, Taavetti, veitikka, hiipivin askelin nurkalta Annia väijyy, pihlajan marjoja heittävi kiuluun. "Hyi sinä Taavetti, hylkiö pois!" — Anni se huus kuni suuttunut ois — "niin, ootaskin, kostanpa vielä!
Kun talkoot on tanhulla, näät sinä, silloin ma tanssi en kanssasi lainkaan; Luikalan Ansukin pulski on, näät sa, silloinpa sappesi kiehuu kai, poikia muitakin on, hui, hai! — Mene pellolle, Eero jo kyntää!"
"No mitä nyt turhia, Annini, marjani, heitä jo hiitehen riita! Kaikista sievin oot sinä sentään, anna kun hyttyjä torjun noin, tultakin viereesi laitella voin!" — Sitä Taavia, nappasi suuta!
LUKKARI TUUSKA.
(Kylänpoikien pilalaulu.)
No kukkuuhan käkönen kauniisti illoin ja rastahat raksavat puussa ja on sitä, on sitä aamulla ääntä myös Lampolan kukonkin suussa.
Ja on siinä Puuskassa soittajamiestä, voi, siltäkös liiruja piisaa ja kuuntele, veikkonen, karjassa kerran, niin kuulehan karjassa Liisaa!
Mut tiedänpä, tunnenpa miehistä parhaan, se meidän on lukkari Tuuska, ei enkelit, Liisat niin soittoa taida, ei kukko, ei pelmanni Puuska.
Mut annapa Tuuska kun kirkossa veisaa, niin voi sitä kummaa ja taikaa, kuin Jerikon sympaali äänensä soipi ja tanhuan pelloilla raikaa!
Nyt muijat ei torku, ei haukota miehet ja pyrynä pyörivi virsi, soi, kaikuvi katto ja akkunan pielet ja holvissa ristikkohirsi.
Kas, lukkarin kaulassa nauhat heiluu, ja vaskiset sangat ne kiiltää, ja on kuni kurkusta pasuuna soisi, se selkäpiitäkin viiltää.
Viis siitä, jos lukkari väärin laulaa ja nauravi Liisa ja Puuska, niin tuumipa sinne ja tuumipa tänne, mut mestarikukko on Tuuska!
MITTUMAARITULILLA.
Taas kokkokin ilmoille hulmahtaa, suvijuhlaksi tuoksuvi ilma ja maa, nyt riemu riehkuu Kaajan kalliolla, noin hoikat sirkat hyppii vainiolla, näin vuoroin hauki polskii kaislistossa, myös poikaparvi pelmuu ruohikossa hepankekkaa leikkien, leikin lomaan luikaten. Käki kaukana huilunsa sointuja lyö, on armas ja lenseä suvinen yö, ja kataja niin hauskasti räiskää.
Ja keinukin vauhtihin soljahtuu ja liekkihin lentävi pensas ja puu, ja rantalehdon lymypensaikossa taas kilvan juostaan lemmen sokkoloissa, sielt' ollaan hajajoukoin, ollaan kahden ja yli kirkon maitotyynen lahden naurun helke ailakoi, ilkkuu sekä piehtaroi. Talon vaarit ne menneitä tuumaelee, taas eukkoset liittoja sommittelee, mut nuoret ne piirissä teiskaa.
Taas Puuskakin koivuisen viulunsa toi, hän jouhta jo vääntää, ja kieli se soi, jo neitoliuta sulkee viuluniekan, ja kaarestaen yli rannan hiekan käy nuoret paritusten ilakoiden ja viulu leuvan alla heiluu soiden, kylän kansa temmeltää niinkuin tuima tuulispää, ja Puuska se polkevi kalliohon, ihan uusi nuttu nyt yllänsä on ja lakissa on kurjenkello.
— Pois nuorimmat tyttöset hiipivät kai, näät mielensä kukkien ryöstöhön sai, ja kukkarinnoin, metsän seppelöillä, suoruusut, liekot, kielot vyötäröillä jo rientää Henna, kylän sorjin tytti, sen selvä katse kaikkiin leimun sytti, polvet notkuu, liikahtaa, poskipäät ne punottaa, kivet kiljuvat, sammal kiemuroi, ja Puuska se kiskoo, minkä se voi, tulen ääressä juhannuspolskaa.
Ruot-Leena se sauvaansa nojaantuu, surukatseensa leikkihin tuijottuu, hän kaukaa seuraa nuorten kisatyötä ja katsoo metsiin pois ja valko-yötä, voi, muistoon hiipii hälle tyttöhetket, ja monen mittumaarin salaretket, siks kyynel vierii poskellaan taas töllin suojaan hoippuissaan, sinä yönä ei silmihin unta hän saa, hän vuoteelta nousee ja katsahtaa miten harjulla valkeat leiskaa.
KOMPA.
"Vesi vanhin voitehia."
Ja vedelle ja senkin semmoisille se suutar-Jussi nauraa maikeasti, kun salaa eukoltansa naukkaa viinaa. Mut ihme, huomenis jo vettä juo kuin hevonen ja voihkii iltaan asti, kun pohmeloinen riena häntä piinaa.
LASSIN SERENAATI.
Kuu yli pappilan tanhuan sousi, naureli sille, kun käyskeli Lassi kainalon koukussa peli; Lassikin nauroi ja aidalle nousi, katseli luttia, silmänsä eli, heilahti piippu ja massi.
Soitteli Hennalle Hollolan polkkaa, tahdissa nousivat anturan pohjat, hanuri puhkaa ja huutaa, pojat jo riiheltä naukuu ja kolkkaa, sieltähän lentävi salkoa, luutaa, vinkuu piiskat ja ohjat.
Vuoteelta huippasi raatarin Kalle, vaskakin hyppi ja muori se huusi, saunasta hieroja-Riika töpsähti kaivolla vintturin alle, joukkohon töyttäsi karjakkopiika: laitatko runtti jo luusi!
Lassipa aidalta loikaten karkas, harppasi raitille pellavamaasta, parkuvan hanurin heitti, loukkasi jalkansa kantoon ja parkas, kuu sepä nauroi, kun kasvonsa peitti, Lassille pappilan haasta!
HEINÄÄN.
(Tuokiokuva.)
Hipsutellen, veikistellen, kuiskutellen, keikistellen sirot tytöt polkein peltoviertä haravoineen astuvat, taaksensa vilkuvat veitikkasuut, sieltähän kuhnivat pojat ja muut
arastellen, nahjustellen hajamielin, hidastellen vakaat niittopojat sieltä hiljaa viikatteineen kulkevat, tuumivat, tuumivat, katsovat pois, mielensä hempujen rinnalle ois!
Ehdoin tahdoin jätätellen, nuorta jalkaa pidätellen tytöt vuottaa poikain ryntäystä polkutiellä hiljeten, pojatkin rientävät, kuhnurit nuo, nopsemmin notkuvat neitojen luo.
Jo ne niitturinteen alta yhtyivät — kuin sattumalta, olkapäillä heiluu sinne, tänne viikatteet ja haravat, — pois parit kiersivät viidakon taa, naurusta raikuvi metsä ja maa.
SE RAKKAUS
Onpa se rakkaus sukkela tauti, riivaa se meitä ja riivaa se teitä, varkaan tavalla se vaanii ja lyö, olkohon päivä tai olkohon yö, nuorta ei säästä se, vanhaa ei heitä se rakkaus!
Torpparipoikasen päässä se teuhaa, köyhänkin rikkaalle laittavi rakkaan, viekkaan ja varman se pauloittaa, hulivili hurjankin ansaansa saa, aikeen se tuo, jok' ei vuosissa lakkaa, se rakkaus!
Yrtit ja velhot ne sille ei mahda, mieron miehell' on kainalokulta, hitto sen ties mitä lie, mitä ei — Lampolan Jaskan se hirtehen vei; niinhän se on kuin öljyä, tulta se rakkaus!
Vehkeissä velmuu veitikka vanha, sillä on valta kuin keisarin valta, kuusissa kuiskaa ja aitassa soi, itkee ja nauraa: voi sua voi, katsoo se riiheltä, aidankin alta se rakkaus!
KULLAN LUO.
Vettä kirjaa illan kimmel, saarta, nientä somistaa, yli lahden hiipii tuuli, rantalehtoon suhahtaa, pilvet niinkuin joutsenet soutaa harmaan harjun taa.
Saaren alla hangat soittaa, aironlehdet vinhaan lyö, siellä poika ruuhta reuhtoo läpi lahden lummevyön, käki soittaa kanneltaan, unohtaissaan pesätyön.
Katsos valkokirkon seinää, akkunat sen kimmeltää, pappilasta laulu kuuluu, kannel vuoroin säestää, nuoret herrat pallojaan yli maantien lennättää.
Äänet sammuu — poika soutaa eellä aatos lentelee, keula laulaa, laidat hytkyy, poika hiljaa hyräilee nuoren rinnan riemujaan, louhirannat vastailee.
Kaislalahden pohjukassa harmaa kylä uinahtaa, ruuhi soljuu äänetönnä, rannan hiekkaan lipuaa, viidakossa tyttönen varovasti vaeltaa. —
MAIJAN KOSTO.
Ne pojan riijut ne keksii elkeen, taas maidon kiulusta tyhjiin joivat ja pukin parrasta luttiin toivat; ne veivät röijyni punaisen ja uuden liinani raitaisen, no, toiste luttini telkeen!
Ne puki eukoksi pihakannon, ne lauloi piirissä hupsun hullut: "kas, Maija häihinsä on jo tullut!" Mut vuota, Ansuni, iltaan vaan, en luttiin luokseni huolikkaan, sen kiulun ääressä vannon!
No, kyllä pyydät ja mangut illoin, mut enpä huoli, vaikk' kuinka hellit ja lupaat silkit ja karamellit; ja mittumaarina, tiedä se. vie kihlas kiltisti pukille Ja hypi hyrränä silloin!
"MAALIMAN-MIKKO."
Kasvoi siellä kotinurmikolla lumilatva tuomi, nuori, siitä Matti veisti matkasauvan, maalimojen kulkuteille suori.
Kulki niinkuin kulkee mieron miesi, jolta viljan riisti halla, ryöstön tautta talo vierahilla, äiti, isä kirkkonurmen alla.
Maalima se tallas alleen miehen, selkä köyryyn painui hältä, rinnan riehut kaiken tuoksun riisti raukan mierolaisen elämältä.
Kaupungeissa häntä herjaeltiin, koirat kärkkyi kintereillä, repaleinen kurjuus hälle nauroi, kun hän koikkui kerjuun valtateillä.
"On se tuska sentään raskas kantaa, raskas kun sen yksin sulkee rintaan runneltuun; ma tuhon tunnen, askel synnin mailla harhaa kulkee.
Muru onnea jos mulle suotais, laulais kodin lintu pieni taakalleni vaivan vaimennusta, valkeneisi tumma tuskan tieni!
Pois taas kuljen kotikunnahilta, tätä kutsuin kerran onnen maaksi, nyt en itke, katson mieron rantaa, johon särkyy tämä hylkyhaaksi."
— Noin hän miettii yksin kankahilla, sauvaan tarttuu huokaellen, raskahasti astuu vastamaata kauvas maalimahan hoippuellen.
TALON TIRANNI.
Hän makaa vaan ja talonsa hän heittää muiden hoivaan, hän äksy on ja ärtysä ja huutaa minkä voi vaan, hän onkin talon tiranni, hän sokeasti määrää ja äitiparka voivottaa ja piikaparvi häärää. Hän vaappuu herrain helyissä, ei väisty syrjään tiestä ja häntä valvein vaalitaan ja illoin kylvötellään;
On hällä rimpsut Raumalta ja Helsingistä vaunut ja sillä sitte ajetaan ja näytellähän miestä ja äiti se vain lellittää ja katsoo aina hellään. No voi sun Kiinan keisari ja voi sen miehen mittaa, en maksais siitä markkaakaan, en maksais piipunsittaa, jos mies ois — vuotta vanhempi, tuo äidin pikku Maunu!
MARKKINOILLA.
Täälläpä rattosat markkinat on, täällä on Hennakin, Vappu ja Heikki, rimputus, rallatus, hoijakkaleikki, täällä se hauska on sentään! Suutarin Jussi on viinassa taas, Puuska se krouvissa ryyppyjä kaas, ja orhit ne korskuu ja lentää!
Ei ole rengillä huolia nyt, kello on käypä ja kirkas ja uusi, lampahan turkki ja vitjoja kuusi, markkoja täynnä on tasku! Täälläpä kiireessä vääntyä voin, teuhaan kuin työkseni näin sekä noin, ja elämä on mäen lasku!
Suupelit, torvet ja kulkuset soi, puuskassa seisovi Taavi ja Janne, tahtia toistavi Liisankin lanne, Heikki se nostaa jalkaa, Tattari huutaen huivia myö, Viipurin ukkopa olkahan lyö ja rinkelin osto se alkaa!
Tuoltapa meidänkin tyttöset käy, Henna se Vappua selkähän työkkää, puoleeni vilkuu ja tirskuu ja nyökkää, sillä on poski kuin marja! Nyt sit' on kaikkien naurussa suu, voi, johan mieleni hullaantuu, kun tyttöjä sankka on sarja!
Piiskat ne vinkuu ja pyörät ne lyö, torppari täällä on arvossa herran, nyt tahon teuhata kilvassa kerran, tuntea tuulta ja tulta! Pelmanni raijuta pilliisi siis, heiloja tässä nyt mulla on viis, mut Hennapa sentään on kulta!
Näytähän aarteesi, Aunuksen mies, silkkisen liinan ma Hennalle ostan, sitten ma kultuni kääsihin nostan. Purmoni, lentohon suori, juosta sa taidat ja kauroja saat, kasvaahan ko'issani viljavat maat, tule tänne morsian nuori!
TAAS SYKSY TULLUT ON!
(Nuotti: "Se nu skiner solen röd och varm.")
Riihtä puidaan, kauraa leikataan, väriniekka syksy keltaa lehdot kultaan, huutopoika laulaa ruhmoltaan, maanmies heittää jyvän toukomultaan. Suven käki muutti, ei sen huilu soi, kirjotikka yksin puissa nikkaroi, päivä paistaa pilvirailostaan, sulavasti säästäin elon tultaan.
Maitoruuhet soutaa nienten taa, vaimot pellavia huuhtoo rannan veessä, tytöt läävään lehmät kuljettaa, isä viepi lyhteet riiheen reessä. Tuulimyllyt pyörii päresiivillään, renki ajaa, torkkuu jyväsäkillään, sokkosille syksy tullut on, pitkä lumiparta talvi eessä!
Kaikki marjat kuihtui varressaan, pihlaja nyt yksin punaposkin hohtaa, orava se kuusen oksaltaan naavatölliin hyppyjänsä johtaa, repo keimeänä kultaturkissaan pensastossa pohtii kanakujeitaan. jahtitorvet karjateillä soi, salon salinseiniin kaiku kohtaa.
Sirkka pankolle nyt viulun tuo, kangaspuut jo helskyy pirtin nurkassansa, takkaliesi loimun orsiin luo, ikä-mummo kertoo satujansa, puhdetöissä nuoret rengit hyräilee. höylä käy ja lastut tupaan sinkoilee, piikatyttösetpä kiertelee surumielin sukkapuikkojansa.
Nytkös häitä viettää kannattaa, viljaa riittää, markat kilkkaa kukkarossa, poika oman mielitietyn saa, talontytti nöyr' on kainalossa! Pirtin hämärässä piirilaulut soi kutsu-, kuokkavieraat häissä ailakoi, pöydät herkkuinensa notkahtaa, oluttuopit kiertää soittelossa!
— Syksy soittaa kuolinkellojaan, tuuli tuivertaapi suven kintereillä, matkamies nyt pyrkii kotiin vaan, vilu nyt on metsässä ja teillä! Tähti kylmä on ja pilvi peittää kuun, syyskuun myrsky käy ja kaataa paljaan puun, talven yli taas kun elellään, ihanasti kevät koittaa meillä!
JOULUN PYHINÄ.
Voi, tyly syksy voitti elkeillänsä, jo kesäkulta vietti peijaitaan; on ruuhi talaan luona kyljellänsä ja kaisla kankeana rannallaan.
Jo keltasänki peitti kylän pellot, ei rimpisuolta teirin lempi soi, ei lepikössä kaiku karjan kellot ja surun virttä hongat huminoi.
Tää kanervikko, jolla perhot keijui ja lapset juoksi marjatuokkoineen, nuo päivänrinteet, joilla auer leijui, jo surkastuivat kevätvuokkoineen.
Ei keinut kiiku Kaajan kallioilla, ei nuoret tanhuvilla ilakoi, ei hulmu helkaliekit nurmikolla, ei kansanlaulu sieltä lehtoon soi.
Ja lahti, jonne vaari verkot heitti ja pyhä-aamuin souti joutessaan, sen kattaa talven tiuha, jäinen seitti, myös niemen lehto huokaa huolissaan: kesä kuollut on!
* * *
Näin nukkuu luonto sairaan horrosunta, mut perhoin lailla hiuteet karkeloi: on taivahilta tullut lunta, lunta ja raikkahasti tuulten urut soi.
Huu — lumituiskut tanssii tuvan nurkkiin ja aisan päissä tiuvut tinnittää, jo rovastikin heittyy ketunturkkiin, kun pappilastaan kirkkoon kiirehtää.
Jo lattioille havut, oljet tuodaan ja päivät naapureissa kyläillään, nyt "tuomaan olvet" osavasti juodaan ja sakkanuutin juoksuun lennellään.
Nyt suven liitot, tehdyt metsäteillä, taas häiden hälinässä uusitaan ja kirkkain mielin, myrtin seppeleillä nyt uusiin kohtaloihin astutaan.
Kun Kala-Aapo kulkee kirkkoon hiljaa, on kasvoillansa rauha, huolettuus: "on talven yli meillä kyllin viljaa ja hangen alla uinuu oras uus!"
Kun aamun huurre kiiltää oksain alla ja untelona katsoo vanha kuu, soi kirkon kellot kilvan heilumalla ja mieli sopujuhlaan tuudittuu: joulu tullut on!
TULI TUTTU, VANHA TUTTU!
Tuli tuttu kevätkulta, lumen alta pistää multa, puro pulppuen rinteitä rientää saa, kevätriemua julistaa ilma ja maa, jo ääretön taivaskin seestyy ja lämpimän aika se eestyy ja tuulikin tuoksuja tuo.
Taasen soivat vaskikellot, vihreinä on oraspellot, sirot kukkaset nostavat pienosen pään, sinisirkkuset soittavat niemissään ja nurkkihin lehväisen orren vie peipponen mättäältä korren ja mökkinsä pystyttää.
Nyt on soilla, mailla juhlaa, päivä säteitänsä tuhlaa, ukon varsi se nuortuu kuin harmaja puu, pojan posket ne kauniiksi ruskettuu, soi loilotus, luikku jo raikuu ja kunnaat ne kummasta kaikuu, kun käki taas kummulla soi.
Aidan luona kiiltää kuokat, karhit, kanget, hevosluokat, jyvän toivoen heittävi multaan mies: "sadon runsahan pellosta saan, kukaties, ken toivoo, se auraansa tarttuu ja toivosta voimia karttuu, ja niinhän sen taivaskin suo!"
"Tuli tuttu, vanha tuttu, yllä uusi nurmen nuttu!" taas paimenkin laulavi innoissaan talon karjoja aamulla kaitessaan, taas leppätorvea koittaa ja metsälle mieliksi soittaa kuin talvea ollut ei ois!