language: Finnish

LAULUJA VANHASTA KAUPUNGISTA

Kokoelma runoja

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1912.

Så jag målar, donna Bianca,
ty så roar mig att måla.
C.J.L. Almqvist.

SISÄLLYS:

Elämän merellä.
——
Sateen jälkeen.
Juhannus.
Vanha katu.
Yksin.
Vineta.
Elokuun laulu.
Katulaulu.
Onni.
Ilolaulu.
Tule tanssihin.
Anna tänne kitarani.
Kynttiläni sammuu.
Tanssiaisissa.
Joutsenlaulu.
Muisto.
Kadotettu paratiisi.
Palavat sydämet.
Elämä.
Tunteen tuhkaa.
Rantatiellä.
Vanha kirje.
Katulyhdyn liekehtiessä.
Kalma tuudittajana.
Vanha taulu.
Iltahämärissä.
Pelaajat.
On jotain mätää täällä.
Isän haudalla.
Karkelo kalmistossa.
Sala-ampujat.
Autio talo.
Hädässä.
Ihmisen rukous.
Syyssateen soittaessa.
Syyslaulu.
Kristallikukkia.
Talvikuutamolla.
Maisema.
Jouluyössä.
"Betlehemin tähti".
Tähden lentäessä.
Unelmien mailla.
Laulu auringolle.
Maan mehu.
In memoriam.
Mun sieluni.
Ikävyys.
Vappulaulu.
Öinen ratsastus.
Kesä-yö.

SATULEHTO:
Pörriäinen.
Käki ja varis.
Variksen vala.
Onnen käki.
Pääskynen ja varpunen.
Ruisrääkkä.
Västäräkki ja tiltaltti.
Tervaskanto ja lehmisieni.
Maan luominen.
Jalopeura ja ihminen.
Onnen-Pekan paita.
Hiiva-Nuutti.
Vaeltava mies.
Kalman keto.
Yön tytär ja Päivän poika.
Viuluniekan ruumissoitto.
Rakkarimestari.
——
Uneksijan sävel I-VI.

ELÄMÄN MERELLÄ.

Kun myrsky käy,
ja meri kiljuu kuin hurja hurtta,
niin tartu ruoriisi niinkuin mies,
kun hyrskyt heittävät elon purtta!

Kun salamoi,
ja taivas paljastaa aallon pohjaa,
niin ohi karien rautakourin
sun uljas purtesi aavaan ohjaa!

Kun on myrsky vait,
ja välkkyy kaukana toivon saari,
kun alla mainingin hohtaa maa,
ja päälläs päilyvi taivaankaari,

kun liidät luo,
ja hymyy ylpeenä nuori huuli,
kun luulet laskevas satamaan,
ja purtta tuudittaa myötätuuli,

niin reivaa vaan!
Ei onni silmääs saa usvin peittää,
voi kaikki olla vain kangastus,
voi myötätuuli sun mereen heittää.

SATEEN JÄLKEEN.

Sateen jälkeen virkoo vanhat puut,
läpi kaupungin käy hienot lemut,
lehtimajain ruusupensaat, päivänkukat
kilvan suitsuttavat tuoksuillansa,
perhoilla ja mettisill' on mesikemut.

Avatuista ikkunoista tuuli tuudittaa
mandelpuuta, narsissia, liljaa,
äsken ukkosilma puisti suvipuita,
sähkölennättimen langat vinkui,
jymy taivaanrannan taakse kulkee hiljaa.

Ilmass' sinisähkö salamoi,
kävi myrsky, vanha ystäväni,
poisti ahdistuksen, alakuloisuuden
laasten tieltään kuumesairaat haaveet,
hiljaa käyn nyt kukkatarhat edessäni.

Sielun kukkatarha tuoksuu taas
jälkeen sateen siunatun ja raikkaan,
kuljen kaupungista, näen järven, metsän,
niinkuin näkisin ne ensi kerran
harhaan hilpeen lapsuuteni lempipaikkaan.

JUHANNUS.

I.

On ihana juhannusaatto,
taas nuori ja iloinen oon,
ma tyhjiä katuja harhaan
ja katson aurinkoon.

Ja vanhoista ikkunoista
mulle neitoset hymyää,
kuin juhannuslimot ne loistaa
täynnä nuorta elämää.

Ken on hän…,
ja ma empien tielle jään,
ken oon, ken oon, minä kysyn,
enkä tiedä itsekään.

II.

Monet morsiuslamput
läpi maailman kolkon yön,
monen kaihon kuihtuvan näin mä
kuin myrttiseppelevyön.

Muut kulkevat kullatuin kihloin
ain näyttäen lempeään,
ma epäilijä, minä pelkään,
minä kisassa yksin jään.

Ja ma tiedän, ma häikäistä voisin,
yhä vereni kuohuaa,
muille onni tulee kuin lahja,
mun täytyy se varastaa.

III.

Kun kuulen viulunsoiton,
ja jostain ullakolta laulu soi,
niin muistan monen vanhan lemmenvoiton
ja hymähdän, en juuri muuta voi.

Ma lemmen pauloin kytkin
jo monen naisen, jonka hylkäsin,
kuin ennen huumaavat ne minut nytkin,
mut uskon heihin minä menetin.

Ja ehkä minä löydän,
kun parit palaa ilojuhliltaan,
sen nuoren lehtolemmen uhripöydän
ja sydäntäni lämmitellä saan.

VANHA KATU.

Vanha, harmaa syrjäkatu nukkuu,
vihreet, pieniruutuiset ikkunat kimmeltää,
jossain vanha kaappikello korahdellen kukkuu,
huoneissa on hiljaista ja hämärää.

Talot, mökit katuun kallistuvat,
torkkuen, pyörien rämistessä ne huojuaa,
takapihain nokkoset ja sienet uneksuvat,
päivä pihakaivon pohjaan kurkistaa.

Kadulle on jäänyt romu, parkki,
kiiltää rinkelit, rillit, saapaskyltit helyissään,
sateenharmaa, kaltto narikka kuin liitonarkki
työntää kummituksen tavoin puihin pään.

Tuoll' on synagoogan taittoharja,
missä rabbi illoin nurkkaan käyden rukoilee.
Santaläjäll' luikkaa tumma, lieto lapsisarja,
joukkoon kiinalainen kukko kiekaisee.

Katu on kuin tyly kasvattaja,
isäpuoli niille, joilla ei äitiä, isää lie,
monen kehto, koti, koulu, monen ruumisvaja,
siellä rakkaus ja rikos harhaan vie.

Katu on kuin lumppuri, mi kerää
hylkyhelyjä ja puolisokeena kompuroi.
Kuule, vanha, kummallinen syrjäkatu herää,
kuljeksivan soittokunnan torvet soi!

Joka portista nyt päitä töytää,
nyt ei karsas kurjuus vilhuen varjoista näy,
mieron sävelistä kaikki jotain omaa löytää,
katu elää, vanhan polskan tahti käy!

YKSIN.

Niin minä oon kuin kuollut talo,
kolkko ja korkea, harmaa talo,
syrjässä ihmisten valtateiltä,
harvoin siellä on juhla ja valo.

Harvoin ystävät käyvät siellä,
poissa pidoissa kaikki pysyy,
joskus vain tuuli portissa ryskää,
tokkopa sekään suojaani kysyy.

Siksi kuin siili kuoreeni painun,
sieluni portit kiinni suljen,
kestivieraita kaipaamatta
yksin yössä huoneessa kuljen.

Kuljen outona omaa tietä,
muiden polkua minä en pole,
uutimet alhaalla, kuollut talo,
porttini kilvessä: kotona en ole!

VINETA.

Kuljen kautta tyhjän kaupungin,
hiljaisina seisoo vanhat pihapuistot,
ikkunatkin katsoo katsein vierahin,
täällä elävät vain lapsuusmuistot.

Mikä hiljaisuuden äärettyys,
mikä auteus mun askeleissain kaikaa,
lyhyt kesä on ja pitkä syys,
miksi muistelen ma kevätaikaa!

Rauhan yksin annat, tyyni yö,
poissa kun on tylyn päivän arkihumu,
sairas sydän levotonna lyö,
ympärilläin soista nousee sumu,

kietoo valkohuntuun kaupungin,
katoo portit, kaivot, palokujain aidat,
sumu vyöryy, nousee ilmoihin,
peittää kirkon sekä torin laidat.

Ja mun mieleheni muistuvi
Vinetasta vanha, kumma satu,
jonka heimovaino hävitti,
mut se satu vanha on kuin katu.

On kuin meren pohjaan syvimpään
koko kaupunki nyt hukkuis,
on kuin kaikki katois hämärään,
on kuin avaruuskin sumuun nukkuis.

ELOKUUN LAULU.

Te kesän valkeet yöt, en kaipaa teitä,
te veitte öitten unen, rauhan veitte,
ikuiset juhannusten ilotulet,
mun mieleni te raskahaksi teitte!

Terve, sä elonleikkuun kalpee kuuhut,
mi loihdit elämän taas hilpeäksi,
mun ihmeellisin mielikuvin hurmaat
ja hedelmöität sielun syvemmäksi.

Yö, joka olit valkea, nyt siinnät
taas tummana ja suurin tähdin loistat,
sä vihit rakkauden salajuhliin
ja kesän tympeen tyhjyyden sä poistat.

Yökuuni, kaunis, vilvas elokuuni,
luot kujat, katot hienon hämäriksi,
ma kuljen katuja ja ajattelen:
miks kesä eloss' on niin lyhyt, miksi?

Sä kaunis elokuuni, lemmen kuuni,
sä suot mun armaani taas luoksein tulla,
sä suot mun suudella, sä suot mun elää,
sen onnen suot, mi oli ennen mulla.

KATULAULU.

Katuja ma kuljen,
halutonna harhaan,
niin näen kuluvan
elämäni parhaan.

Ruusut kukkii muilla
ilon ikkunoissa,
kadun rikkaruoho,
sinä et oo poissa.

Kivi huutaa mulle:
ihmiset miks ovat
vihaiset ja vieraat,
tylyt ja niin kovat!

Kivettynyt kukka,
katu-ojan kukka,
ystäväni ainoa
köyhä, kurja rukka.

ONNI.

I.

Onnen odotus on itse onni,
ilon kajastus ja alun hurma,
onnen täyttymys on liekin loppu,
onnen tyydytys on onnen surma.

Onnen paratiisin portin eessä
viel' oot elämässäs jotain vajaa.
Kun oot paratiisin heelmät syönyt,
joku enkeli sun ulos ajaa.

II.

Miksi hukkasin ma onnen syvän,
sikskö, että sillä huvittelin,
että nähdä voisin pahan, hyvän,
kurjan elon viekkaan arpapelin.

Peli riisti multa onnen rahan,
herätti mun toteen, rumaan, raakaan.
- Tunnen kauniin, ruman, hyvän, pahan,
koko eloni kun laskin vaakaan.

ILOLAULU.

Minä kuljen kuin minä tahdon,
läpi riemujen tieni ma luon,
kun tahdon, ma tanssin ja laulan,
kun juoda tahdon, ma juon.

Pidän oman pääni ja soittain
ma käyn mun tietäni näin,
ma riemusta riemuhun riennän
ain outoja retkiä päin.

Ken syyttää, että ma nauran,
niin luonteeni luotu kun on,
ma nauran pois elon pilkat,
elon tuska on tutkimaton.

Ma kuljen näin kuten tahdon,
siks että se huvittaa,
ja neidoista nuorin ja kaunein,
mun nuorimman lauluni saa!

TULE TANSSIHIN!

Tule tanssihin nurmelle neito
kuin sois koko luonnon urut,
tule tanssimme pois elon harhat,
epätoivot, tuskat ja surut!

Ilotanssihin astuos, neito,
kisapirtti nyt ahdas oisi,
tule keinunrinteelle tanssiin
kuin maantieltä hääsävel soisi!

Tule, tanssimme pois yli aitain,
yli haan, läpi metsien suurten,
tule auringonpaistetanssiin
yli lemmenkukkien juurten!

Ja kun tulinen tanssimme taukoo,
mesimättäälle uinukaamme,
lopuks raukeina rakkaudesta
ehkä maantiellä tanssia saamme!

ANNA TÄNNE KITARANI.

Anna tänne kitarani,
loihdin sulle säveleitä,
yö on meidän, päivä muiden,
nyt ei kukaan kuule meitä.

Kuule kuinka särkyneesti
tummat vaskikielet ryskää
kuin ei eloss' oisi kesää,
ois vain pahaa syyskuun yskää.

Kuule, kirkkaat jouhikielet
nauraa, laulaa tanssimalla
kauniin kevättoukotanssin
väräjävän sormen alla.

Mä oon tumma vaskikieli,
sä oot hieno jouhikieli.
Katkes jouhi, loppui soitto,
siitä nyt on paha mieli.

KYNTTILÄNI SAMMUU.

Kynttiläni sammuu,
ootan päivää uutta. —
Tehtaan torvi ammuu,
torninkello kuutta
lyö, mut armas vielä vierelläni makaa.

Öiset äänet hukkuu,
päivä alkaa työnsä. —
Nuori neito nukkuu
jälkeen lemmenyönsä,
vielä hehkuu riemu ripsiensä takaa.

Kitarani kieli
päivän sätehissä
kiiltää — neidon mieli
missä kulkee, missä?
Suudelmien, ruusun, laulun satumailla!

Hengityksen kuulen,
katselen kuin liljaa,
neitseen huuleen huulen
painaisinko hiljaa,
kun hän liitää kuutamoilla kuulakkailla?

Käsi sydämmellään
herätänkö hänen?
Hiljaa hennon hellään
hänet yllättänen
uuteen hurman hehkuun, ilotuleen uuteen.

En, en vielä saata,
tahdon vielä säästää,
annan liljan maata,
kunnes kruunu päästään,
unten kruunu putoo tyhjään avaruuteen.

Nuku, nuku vielä,
kulje kunne kuljet!
Kohta riemumiellä
minut syliin suljet,
päivään auki luot sun kukkas sydänterää.

Huulet kuiskaa: juokaa,
juokaa mielin määrin!
Nuori sydän huokaa:
et sä tehnyt väärin.
Jumalani, nyt hän huokaa, nyt hän herää!

TANSSIAISISSA.

I.

Ma olin eilen tanssi-iltamassa,
kaupungin hieno kerma siellä kiehui,
siell' liperteli keikarit ja narrit,
ja keimeet naiset avorinnoin liehui.

Ja kaikkein tätien ja äitienkin
luvalla parit soilui sylityksin,
siell' iva huulill', itku sydämessä
ma mietin: armas, poissa oot ja yksin!

Ja syntyi hurja aatos: oisit täällä,
sun viime tanssiin veisin, siit' ois tulos:
"Oi, häväistystä, oi, oi, häväistystä!"
ja leikin loppu: "viime pari ulos!"

II.

Ma tanssin uhalla vaan,
vaikka Kuolema irvistää,
kisan kuohuun ma tempaan neidon,
joka minulle hymyää.

Ma tanssin uhalla vaan
vaikka mestari Kuolema tää
on joukossa parien muiden
vaikkei kukaan, kukaan nää.

Ma tanssin uhalla vaan,
kuka edelle ennättää,
minä prinsessa Elämän kanssa
vai Kalmako jälelle jää!

JOUTSENLAULU.

Siksi, että tyydyt vähään,
uhraat paljon hellin huolin,
että nauroit, kun mä nauroin,
itket ehkä, kun ma kuolin.

Siks kun sull' on sydän suuri,
kun sä tiedät, yksin jäin ma,
laulan hälle viime kerran,
jonka tanssiss' eilen näin ma.

Laulan lemmen joutsenlaulun,
näytellä en tahdo ylkää,
ethän suoran soinnun tähden
siks myös sinä mua hylkää.

MUISTO.

I.

Oi, ne vanhat, rakkaat muistot
pelloilta ja rnökkilöiltä,
vanhat, harmaat lemmen luhdit
nään mä vielä niiltä öiltä,

jolloin istuin mättähällä
katsellen kun päivä nousi,
yli tyynen taivaanrannan
suven suuret linnut sousi.

Luonto huokui hiljaisuutta,
neitseelliset koivut nukkui,
pitkin vettä sorsat lensi,
jostain kaukaa käki kukkui.

Aamulla ma armahalla
pudotessa kasteen puista
heräsin sun suureen lempees
hienoimmista haaveiluista.

Täynnä onnen aavistusta
sykki sydän autuaana,
edessäni siinti seutu
elämäni satumaana.

Iloitsin ja hiljaa kuljin,
katsoin kaiken ihanuutta
ihmetellen iloisuuttas
ja sun lempes suloisuutta.

II.

Niinkuin kaksi suurta lasta,
joiden sielussa vain puhdas sävel soi,
käsi kädessä me istuimme sen illan,
lauloimme sen laulun, jot' ei laulaa voi.

Lauloimme sen mykän laulun,
joka vielä sielussani värähtää;
kaksi nuorta kättä illass' yhtyneinä,
aina, aina tämä kuva muistiin jää.

Miksen kuiskannut ma silloin,
kuinka kerran, kerran vain voi rakastaa
niinkuin syntyä ja elää saa vain kerran,
niinkuin poijes täältä kerran kuolla saa!

KADOTETTU PARATIISI.

Ma nurkass' seisoin. Ehkä lyhdyn alla
sä katsoit ikkunoihin niinkuin silloin,
kun myöhään kadulla mua ootit, onneton,
kun viinituvassa ma istuin illoin.

Kuin Eedenistä karkoitettu Eeva
sä seisoit paratiisin portin eessä,
mä kätees tartuin niinkuin korteen etsien
rauhaani edes synnin syvänteessä.

Sain kaiken surun, kaiken kaipauksen
hukutttaa humaltuen suudelmiisi,
kurjille haaksirikkoloille avaantui
taas vanha kadotettu paratiisi.

PALAVAT SYDÄMET.

Kai Luoja sen kerran sääsi niin:
"käy, ihminen, yksin tiesi!"
Kuin taivaasta maa niin etäällä
käy täällä nainen ja miesi.

Oma maailma meillä on kullakin,
me elämme heilimähetken
ja täytämme luonnon suuren lain,
taas alamme oman retken.

Meidän sielumme suree ja väräjää
ja vastasointuja halaa,
alla tähtien yksin ja yhdessä
kaksi sydäntä yössä palaa.

Ne palaa kuin kaksi kynttilää
mestari Viikatemiehen vaa'assa,
ja sielut kaihoovat kaikesta pois,
ei kotia taivaassa, maassa.

ELÄMÄ.

I.

On elämä kuin suuri tanssihuone,
miss' aatokseni tanssi riemumielin,
yön jälkeen nyt sen tyhjyys tympäisevi,
ja soittokone katkonaisin kielin

päin irvistää kuin hyppyynvalmis peto,
kuin kosketinten ruma hammasrivi
mua tahtois purra, tyhjät seinät kysyy:
miks ihmissydän kova on kuin kivi.

On jäätyneet jo soiton laineen kuohut,
vain muistot ilkkuu mulle kaikkialla,
ja ruusu, jonka armaalleni annoin,
nyt tallattuna kuihtuu lattialla.

II.

On elämä kuin suuri suruhuone,
nyt jälkeen tuskan sekä itkun rajun
ma kuulen sielukelloin synkän soiton
ja tunnen kalman lähenevän hajun.

Söi permantohon jäljen ruumiskirstu,
nyt poissa on hän, iäks multa poissa,
juon kylmän peijaismaljan pohjasakat,
nään valkeet käärinliinat ikkunoissa.

En löydä tyhjyydestä mistään pohjaa
vaikk' kuinka etsisin ja aattelisin.
On elämäni suuri talvi tullut,
kun päivä lyhin on ja yö on pisin.

III.

Elämä, sä oot kuin silmänräpäys,
sinä yksin mulle ilon annat.
Silmänräpäys, ah, aatokseni,
lennä taivaan kaikki kaukorannat!

Silmänräpäyksen iloss' synnyin,
syttyi siemen, josta elon juuret
kasvoi maahan, josta elon runko
nosti latvaan nesteet raikkaat, suuret.

Hetken heijastus on tähdenlento,
joka siintää taivaan aavikolla,
hetken välke kavevalkea,
jolloin ohra kypsyy vainiolla.

Silmänräpäys on lemmen liekki,
silmänräpäyksen hehku hohtaa
naisess' silmässä, kun toisensa
ruumis, katse, sydän, sielu kohtaa.

Silmänräpäys on onni, riemu,
kaikki mit' on suurta, ihaninta,
elon, kuolon raja, alku, loppu,
ikuisessa mit' on ikuisinta.

TUNTEEN TUHKAA.

Me yksin istumme kuin sumussa,
me äsken suutelimme sammuksihin
tunteemme kuuman tuhan, silmät kysyy:
oi, kevyt lempi, mihin eksyit, mihin?

Me oomme niinkuin kaksi haamua,
nyt jälkeen veren vallattoman humun,
kun kädet irroittuu, yön yksinäisyys
hirmuisna katsoo meihin läpi sumun.

RANTATIELLÄ.

Yksin kuljin pitkin rantatietä,
pajun siitinpöly veellä häilyi. —
Kukkiiko enään koskaan mun unteni pajut,
jotka mun sieluni pohjihin päilyi!

Poissa, poissa! Missä kulkee armas!
Niin ne puhuu mulle pihapuistot,
tehtaantorvi se ammuu kuin palopasuuna ilmaan,
sauhurenkaina murtuvat muistot.

Sauhukiemuroina luikerrellen
niinkuin riettaat, ratsastavat aaveet
kaupungin yli pois metsien taakse jonnekin kauvas,
niinhän ne haihtuvat ihmisten haaveet.

VANHA KIRJE.

Vanha kirje, kellastunut lehti,
sirot, suorat, hienot kirjaimet,
muistan sen kun lemmen hetki ehti,
ah, ne ajat on nyt mennehet.

Pois on kätes tuores ruusun tuoksu
haihtunut ja muste kuivunut,
kuutamoinen sokkosilla juoksu,
poissa haave, nuoret kisailut.

Vanha lehti kantaa syksyn värin,
vielä myrsky sielussani soi,
miksi kuvas sielussani särin,
sit' en ehjäks enään tehdä voi.

Kokoon muistoistani viime sirun,
nostan lampun valoon hohtamaan,
tiedän, monen yön nyt yksin virun,
yhtä muistoa kun muistan vaan.

Tuntuu kuin yö jäisi kammiooni,
huulille ma rakkaan kirjeen vien,
hiljaa kätken lehden laatikkooni
niinkuin sulkisin ma onnen tien.

KATULYHDYN LIEKEHTIESSÄ.

Himmeästi katulyhty palaa
iltahämärässä elokuun,
hieno sade katuun vettä valaa
virvoittaen vanhan pihapuun.

Katu kiiltää alla lyhdyn valon,
kylmä vierus loistaa kostealta,
kuljen ohi vanhan kotitalon,
joka näyttää ruumiskirstulta.

Kottaraisen tyhjä kota puussa
on kuin muisto kauniin toukokuun,
jolloin lintu lensi korsi suussa,
etsi suojaa vanhan koivupuun.

Sydämeltä lyhdyn liekki näyttää,
joka palaa iltahetken vain,
kohta vanha kuu sen viran täyttää,
nousee kirkon takaa kumottain.

Katuun putoo puusta lehtiläjä.
Niinkuin aave kulkemassa ois
tulee harmaa lyhdynsytyttäjä,
lyhdyn sammuttaa ja hiipii pois.

KALMA TUUDITTAJANA.

Mun lapsuuteni kehto,
mist' olit tehtykään,
ain heräsin ma yöllä
ja nukuin pimeään!

Ma itkin kunnes nukuin
ja itkin unessain
ja turhaan emon kättä
ma pelossani hain.

Kun kehto seisoi hiljaa
ja nukkui emoni,
kai silloin tuli Kalma,
mua öisin tuuditti.

Viel' usein tunnen kuinka
mun vilu uness' on,
oi, koska kerran Kalma
mun tuutii lepohon?

VANHA TAULU.

Ma muistan kotiseinän vanhan taulun,
niin usein mielessäni kuvastuu;
tuo vanha talo seisten rantamalla
ja vieress' iäkkäänä piilipuu.

Ja jyrkän tiilikaton harjan takaa
poutaisen pilven ruso heijastaa,
lomitse kahden saviporttipylvään
vihreenä hohtaa nuori pihamaa.

Ja avojaloin punahuivi päässä
käy nuori, sorja vaimo rantahan
povella kantain loistokutri lasta,
luo lapseen katseen armaan uinuvan.

Hän mitä miettii, äiti, uneksiiko
hän elon taikaloistot lapselleen,
vai peljänneekö pettymysten tuskaa
ja maailmata salajuonineen?

Siit' en ma koskaan saanut oikein selvää,
mut kuva mielessäin ain kuvastuu:
tuo vanha talo seisten rantamalla
ja vieress' iäkkäänä piilipuu.

ILTAHÄMÄRISSÄ.

Kuuluu kuherrus ja naisten nauru
joka penkin luota läpi puiston,
vaahteroiden päällä lepää illan hämärä
niinkuin suruharso yllä rakkaan muiston.

Ravintolan ovest' tuikkaa valo
niinkuin peikon silmä yöllä palaa,
miksi puiston nauru pistää mieltäni,
niinkuin tikari se vihloo sydänalaa?

Siksi, että nauru mieleen johti
naurun, joka kerran ilon antoi
monta vuotta sitten alla vanhan vaahteran,
minne puiston tuuli nyt sen naurun kantoi?

Tapaan kädelläni sydäntäni,
nyt ei nauru enään tuskaa tuota.
Avaan ravintolan oven, silmää häikäisee,
etsin unohduksen unta maljan luota.

Siellä yksinäiset sielut istuu,
heille elo antoi hylkymurun,
niinkuin syvyydestä ontto nauru remahtaa,
joka sielu koittaa peittää oman surun.

PELAAJAT.

Ja miksi minä mietin
tään elon hullutusta,
se on kuin kortti valkea,
on toinen puoli musta?

Ja mistä ilon löydät
ja mistä surun löydät,
on valkeet pelimarkat,
on vihreet pelipöydät?

Ja mustat kynnet häärää,
ne pöytään tahrat piirtää,
ne puhuu merkkikieltä,
ne taskuun kullan siirtää.

Taas peli käy ja turhiin
näin menee muiden vaivat,
ne arkkuun tuskin vievät
sen kullan, minkä saivat.

Kun kuolinvuode oottaa,
ken kättä niille antaa,
ja kuka väärän pelaajan
voi viime kätköön kantaa!

Ken tutkii suuret tusskat,
mi pistää ihmisrintaa,
ei pelaajilla viimein oo
ees ruumisarkun hintaa.

ON JOTAIN MÄTÄÄ TÄÄLLÄ.

On jotain mätää täällä,
se kasvaa niinkuin myrkkysieni,
jalous, suoruus, hyvyys maahan tallataan
ja sijaan pystytetään halpa, pieni.

On jotain mätää täällä,
on jotain, mikä täällä löyhkää,
saa kunnian yön kurja kavaluus
ja mik' on pahaa sekä pöyhkää.

On jotain mätää täällä,
se nousee, kasvaa entisistä,
se kasvaa, kulkee niinkuin sairas sumu,
varjelkoon Luoja meitä ystävistä.

On jotain mätää täällä,
ja mätä kasvattavi mätää,
se mätä täytyy kerran puhki puhdistaa,
kun kaikki kerran huutaa ihmishätää.

ISÄN HAUDALLA.

I.

Lehmukset, suhiskaatte lempeästi,
suhiskaa, suven henget, raittihisti,
kiertäkää vihreet, nuoret käsivarret
ylitse paaden, kussa kohoo risti.

Keveenä kierrä, orapihlaja,
keveenä paina, vanha, harmaa paasi,
päällä sen tomun, joka alla lepää,
ylitse miehen, jonka suru kaasi.

Maailma tuomitsee ja maailma kaataa,
syytöntä vieras vainoo, kiven heittää.
Ikuinen sovituksen sammaleella
lopulta kaiken katoovaisen peittää.

Haudalla 29.6.09.

II.

Ne kieltää tahtoi sulta sielukellot,
vain pieni oli ystävies saatto,
järjestysvalta tunki suruhuoneeseen. —
Sä olit elämäsi luja Cato.

Lesken ja äidin kyynelvirrat vuoti,
houreiden tekosyystä kellot soitti,
lain kylmää kirjaintansa tutki tuomari,
mut äidin sydänvoima kaikki voitti.

Ma muistan kammon, jota silloin tunsin,
portilla kuuset tumman varjon loivat,
palkatut malmikelloin synkät soinnut soi,
ah, sydämessäin vielä nyt ne soivat.

Kotona 1.7.09.

KARKELO KALMISTOSSA.

Kuin puoleks valveilla ja unissain
ma kolme neitoa näin kalmistossa,
ja oli yö, yön taivas musta niinkuin maa,
ne neidot kiersi ristikarkelossa.

Yks neito oli helosilmäinen,
hän siniviitass' soilui välkkyvässä,
sen immen silmiin katsoa en rohjennut,
ens lempeni hän oli elämässä.

Ja toinen punatukka, tulinen,
sen huuli niinkuin koralli ja viini,
hän kiehtoi oikun, nuoren veren hehkullaan,
mut häntä en ma saanut yössä kiinni.

Ja kolmas tumma niinkuin tummin yö,
ja katseen kajanne kuin viime säteen,
yön maille aurinko kun synkkiin vuoriin käy,
kuin uniss'astuja hän tarttui käteen.

Ei hällä sielua, ei ruumista,
ei ääntä, katse suuri, kylmä, kumma,
kuin unennäky, jot' ei toiste nähdä voi,
niin oli salaperäinen ja tumma.

Hän vei mun karkelemaan piirihin,
soi liepeiss' syysyön sairas vilun viima,
ja poissa oli kaikki elävitten maa
ja poissa toivo, tahto, mainen kiima.

Kuin välitila kuolon, elämän
niin epäselvä tämä kisaretki,
en onnellinen ollut enkä onneton,
yön ikuisuuskin oli niinkuin hetki.

En hälle nimeä mä antaa voi.
hän tuntematon kaihotonna yössä
niin piirin immist' oli ylin, ihanin
kuin sydänkukka kalmankukkain vyössä.

Hän nosti valkeen käden huulilleen
kuin tietäjätär pyhä, puhdas, suuri. —
Ma heräsin, hän häipyi niinkuin varoittain,
enemmän kysellä kun aioin juuri.

SALA-AMPUJAT.

Miks tuli, mi syö, niin minuss' on hurja,
miks veressä vuoroin on kylmää ja kuumaa,
miks elämä tääll' on niin pieni ja kurja,
vain teennäisin keinoin se hurmaa ja huumaa!

Voi elämä olla kuin väkevä viini,
sen voimasta lauloi ne valheisin viimein,
mua neuvoi ne: tartu jo elämään kiinni,
ja tasaannu, tyynny ja viisastu viimein!

Nuo maineeni mittaajat vaa'alla väärin
mua punnitsi mitoin ja nauhoin ja taksoin,
ma Mefiston vaippaan itseni käärin
ja ivalla iskin ja ivalla maksoin.

En koskaan ma tyyntyä, tyytyä voinut,
mun sieluni kasvoi, kun tärvelin ruumiin,
niin tuskasta löysin ma oikeat soinnut
ja silloin ma ponnahdin lauluihin kuumiin.

Mua salaa ne ampuivat ostetuin jousin,
käsin temmaten nuolen ma taitoin sen kärjen,
ne kaatuvan luuli, mut pystyyn ma nousin,
jos vasta ne ampuu, niin jousenkin särjen!

AUTIO TALO.

Oven yöksi suljen.
Koti on niin autio ja tyhjä,
läpi huoneiden ma kuljen,
ikkunoiden ruskeet paperit
lattialle sinne tänne luovat
läikähtävät punajuovat.

Kuljen edestakaisin kuin heiluri,
joka mittaa määrätöntä aikaa,
vanha korituoli narisee,
tässä huoneessa lie jotain taikaa.
Seisahdun ja kuuntelen ja mietin,
katson uutimien takaa,
katukiven vieressä on katukivi,
mustat katot harmaan kaupungin
niinkuin valaat kyyryillänsä makaa,
harmaa, toivoton on talorivi.

On kuin talo kuiskuttaisi
turhaan kuluneista tuskain öistä,
monet vieraat tääll' on asuneet,
monet kyyneleet on täällä vierineet,
monen liian varhain on kai hauta vienyt,
kuka, kuka siit' on tiennyt,
tietävätkö seinät heidän askareistaan,
riemuista ja rikoksista, salatöistä.

Koira ulvoo jossain naapurissa,
kuka tassuttaapi pihamaalla,
ullakolla naukuu vanha kissa
niinkuin joutuisi se raivoon,
kuka kurkistavi vanhaan kaivoon,
miksi suhisevi vanha piilipuu?

Tässä huoneessa oon puoli vuotta
käynyt, käynyt niinkuin muukalainen
vailla rauhaa, vailla iloa
muiden askelien tarpomalla tiellä.
Kuuntelen kuin huokais yksin nainen,
tuntuu niinkuin liikkuis keinutuoli,
missä vanha äiti istui äsken vielä.

Yksin kuljen huonehesta huoneeseen
ja ma turhaan tunteitani lepoon tuudin,
elämäni eessä on kuin raskas esirippu,
sydän on kuin talo autio,
jonka ikkunoiden eteen laskettu on uudin.

HÄDÄSSÄ.

Ken hädässä mua auttaa,
maan pääll' ei yksikään!
Tuo, Tuoni, tummaa lauttaa,
sun himmeen rantas nään.

Ja souda, souda hiljaa,
ma päällä tämän maan
en nähnyt untein liljaa,
oon ollut varjo vaan!

Ma tunnen kumman tenhon,
ei Tuoni lauttaa tuo,
siis itse veistän venhon
ja soudan Tuonen luo.

IHMISEN RUKOUS.

Ma pyydän sulta voimaa,
sä Tuntematon suuri,
sä kaiken alkujuuri,
sä runko, latva, kaikkein maailmoiden puu.

Mua älä syyttä soimaa,
ma pidän oman pääni,
niin käskee rinnan ääni
vaikk' kaikki yönä ympärilläin kaareentuu!

En pyydä nöyryytystä,
en sääliä ma pyydä,
en muiden niskaan syydä
ma taakkaa, joka painaa minun harteillain.

Ja omaa kärsimystä
ma tahdon loppuun kantaa
ja tahdon paljon antaa
ma siitä tulesta, mi palaa rinnassain.

Kuin ystävälle, sulle
ma puhun: älä jätä,
kun mull' on suuri hätä,
kas itse itselleni surut, ilot loin.

Suo vuoren voima mulle,
en alistu ma armoon,
ma tahdon nousta tarmoon,
en muuta oo kuin ihminen, kun tahdon, voin!

SYYSSATEEN SOITTAESSA.

Kuin monta vuotta pitkä on se yö,
min yksin valvot, et saa syvää unta,
mitaten ikuisuutta vanha kello lyö
kuin kuollut oisi koko ihmiskunta,
ja sinä yksin elät, yössä yksin,
vierekkäin muut kun nukkuu ystävyksin.

Nään sielun silmilläni uhkeet vaimot,
ne nukkui rauhallisna päivän töistä,
ne täytti äidin pyhän tehtävänsä.
Nään vahvat miehet, jotka tyynein kasvoin
ja tervein hengityksin kyllyyttänsä
elämän voimaa kerää unessansa
yöss' unta nähden rautamoukareista
ja kätten työstä, joka leivän antaa.

Nään vuoteen luona pienen kätkyen,
nään lapsen, joka siinä nukkuu,
se uupui niinkuin aalto vasten rantaa,
sen pienet myrskyt äiti tuuti tyynehiksi.

Taas kaikki on kuin kesän unta vaan,
syyssade rummuttavi ikkunaan,
mut minä yksin yössä valvon
ja kysyn: elänytkö olen suotta?
Sen tunnen, tänä suurna yönä
ma varmaan elänyt oon monta vuotta.

Lyö vanha kello. — Elon turhuutta
ma mietin, ihmishullutusta,
mut kohoon, sielu kasvaa pimeässä,
ja kauvas pakenee se henki musta,
mi väijyy sieluani surussani.

Jo kuulen ihmisäänet alta ikkunan,
työmaalleen kulkee työmies moukareineen,
niin päivä alkaa taasen uuden työnsä.

Ja yksinvalvojakin tyyntyy, tointuu,
hän lepää jälkeen yksinäisen yönsä,
pois nukkuu ihanasti päivän sointuun.

SYYSLAULU.

Lepattavat levotonna
haavan hienot, herkät lehdet,
syksytuulen tuivertaissa
värisevät vienot lehdet.

Vapisevat, vavahtavat,
putoavat polullesi
niinkuin suuret veripilkut,
sydänveren pisarasi.

Kahisevat kuollessansa
alla ihmisaskeleiden,
lentelevät, liitelevät
karkeloiden kalmantanssin.

Uneksivat kevään unta
alla kylmän, kelmeen taivaan,
tanssistansa taintuneina
putoavat mustaan maahan.

Vapisevat, värisevät
alla ihmisaskeleiden,
alla rauta-anturoiden
väräjävät vienot lehdet.

Ihmisparka, ihmisjalkas
tallaa, tallaa tietämättään,
sataa lunta, sataa lunta,
puhdas lumi lehdet peittää.

Viimeisenä läpi talven
lehtipari haapapuussa
värjyy talven tuiskun alla,
putoo vasta kevään tullen.

KRISTALLIKUKKIA.

Kuurassa seisoo rautainen tammi,
talvessa kukkii kevään puu,
ylitse valkoisten vaahteroiden
loistaa kylmä ja kelmeä kuu.

Lumessa loistaa koko luonto,
sieluni valossa kirkastuu,
heljinä hohtavat aurinkohaaveet,
poissa on yö ja murhe muu.

Kiillä, sieluni, kirkkaana jäässä,
kulje yksin kuin talvinen kuu,
seiso kuin jäähtyvä, jäykkä, kaunis
kristallikruunuinen nuori puu!

Maalisk. 1909.

TALVIKUUTAMOLLA.

Niin hiljainen on katu,
on kuulas tähtiyö,
ja vanha kirkonkello
jo kahtatoista lyö.

Ja lumi peittää katot
ja härmää huokuu maa,
käy pakkanen ja paukkuu,
kyyviirit vingahtaa.

Jääpuikot räystään alla
ne aavevarjon luo,
ja pilven alta virtaa
kuun kylmä valovuo.

Kuin lahti loistaa tori
kuin valua se vois
yön taivaan tähtimereen
ja haihtuis ilmaan pois.

On kummallista kaikki,
maa tyynnä hengittää,
sen unta taivas valvoo,
ja sieluun rauha jää.

Nyt ajaa Uni reessä,
sen taikatiuvut soi,
kuun juopaan hepo häipyy,
jäähilseet karkeloi.

Nään sadun suurta unta,
kuu hohtaa huoneeseen,
ja hilseen hilke soittaa
mun uneen hiljalleen.

MAISEMA.

Kaupungin ympärillä seutu synkkenee,
jo lumi siintäin tummuu lahden jäällä,
punoittaa kolme veriruskeeta hattaraa
kahden kaarneen linnantornin päällä.

Tien syrjäss' alastonna huokaa poppeli,
kuin paarivaate hohtaa harmaa hanki,
vankilan kello lyö nyt viittä, — ristikosta
katselee kauvas yksinäinen vanki.

Mitä hän miettii kammion kurja asukas
varpusen visertäissä räystään alla?
Kai miettii: miksei päivä laske itään,
tai ehkei mieti enään yhtään mitään.

— Kunnaalla seisoo sähkölennätinpylväät
niinkuin kolme ristiä Golgatalla.
Palotornista tuli jo välähtää,
ristikon aukosta katoo pää.

JOULUYÖSSÄ.

Jouluyöhön tuijotan ja varjot karkeloivat,
ilmass' suuret lumikellot värähdellen soivat.

Tuijotan ja hätkähdän ja kammo veren hyytää,
ikkunassa katseen nään, mi rukoilee ja pyytää.

Ja se katse huutaa nälkää ja se kiroo, soimaa,
ja ma jäähdyn ja ma katson eikä mull' oo voimaa.

Mieron mies, miks et sä lähde ikkunani takaa?
Nääthän, valkoraunioina kaikki eessäin makaa.

Kaikki toivon tähdet sammuu, suuruusunet hukkuu,
huoneessansa huokaellen vanha äiti nukkuu.

Yksin jäin mä, mun on vilu, vaikk' on lämmin liesi,
lie myös sulla ollut äiti, joka siunas tiesi.

— Ja hän väistyy niinkuin mua ymmärtänyt oisi,
tuntuu taas kuin rauhan kellot jouluyössä soisi.

Näinkö varjon vaiko miehen mieross' yksinäisen?
Taikka näin mä ikkunassa oman katseen jäisen.

Jouluyöhön tuijotan ja sataa, sataa lunta,
yössä yksin lepää maa ja kurja ihmiskunta.

"BETLEHEEMIN TÄHTI."

Kujia ma kuljen yksinäistä tietä
ohi vanhain, vapisevain rakennusten,
harmaat talot niinkuin kaljun kalseat
jäykät, vanhat vaarit seisoo vastatusten.

Kirkontornin kukko loistaa kuutamossa
yli vanhan raastuvan, ja vaikeroiden
ruostunehet viirit vinkuu viheltäin,
tuikkaa tornitulet palovartijoiden.

Näin on rauhallista käydä yksin yössä
aatellen mun nuoruuteni armahaista,
miks sua, turha hulluus, enään mietinkään,
vanha kuu, sä valehtelet kaikenlaista?

Katson siltaa, jonka varjo päällään seisoo,
rantakadun valot värjyy, virtaan hukkuu,
moni seikka seisoo täällä päällään ain,
yhä unikeko-kaupunkini nukkuu.

Monen ikkunalla nään ma valkeen kukan,
"Betlehemin tähden" ilon ikkunalla.
Yksinäiset sielut huokaa huoneissaan,
harvoin lapset leikkii vanhain ruutuin alla.

Katuja ma käyn, en etsi ystävyyttä,
kokonaisin oon kun olen aivan yksin.
Puhdas lumikukka, kukka tunturin,
tuoksutko sä mulle kevättervehdyksin?

Katuja ma harhaan, jostain lamppu loistaa,
hymyileekö onni läpi ruutuloiden
tähtein tuikkiessa kimpuin tuhansin
maahan läpi lumikukka-ikkunoiden.

Muill' on edes joulu, mull' on aina syksy,
miks ei valkolunta nyt voi sataa puista?
Koska kerran kukki elämäni puu?
Siit' on pitkä aika, sif en enään muista.

TÄHDEN LENTÄESSÄ.

Näin minä ihanan tähdenlennon,
aattelin: yksinkö jäit kuin ma jäin,
sortiko suru sun sielusi hennon
keskeltä kylmien ystäväin?

Taivaan tulikukka-yrttimailla
olit kai pieni ja pilvessä ain,
ehkä et loistanut muiden lailla,
olit kai unta ja usvaa vain.

Pois sinä lensit avaruuteen,
niin ehkä löysit, mitä sä hait,
sammuessasi maailmaan uuteen
kirkkaamman, kauniimman loiston sä sait.

UNELMIEN MAILLA

Unelmien tarhaan ma tuijotan
lävitse elämän ikävän ja harmaan,
näen minä laulujeni lumolinnat,
satujeni keijut, valkeat rinnat
kuutamossa illan armaan.

Nään minä astuvan kuutamon kujaa
neidon ihanan, kaihovan ja kelmeen,
on kuin hän valaisisi koko tarutienoon,
kirkastun ja katselen silmään viileen vienoon
niinkuin kahteen sinihelmeen. —

Tulevat suuret suvilinnut lentäin
hilpeällä, heleällä kahinalla,
valkeat joutsenet satujen saaren
alitse tähtiyön helokimmelkaaren,
kuutamossa seison alla.

Katselen hetken heleätä näkyä,
katselen kuvaa kirkasta ja kummaa,
kunnes silmäni veriin vettyy,
katselen ja katselen ja haaveeni pettyy,
katselen katua tummaa.