LEIPÄ JA LAULU

Kokoelma kertomuksia ja taruja

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1905.

Sensuurin hyväksymä, Helsingissä 28 p. huhtik. 1905.

SISÄLLYS:

I.

Leipä ja laulu Kotiutunut Hyppy-Sohvin uhri Salapolttajat Vanha Lemminkäinen Epra ja Laukki.

II.

Inehmo ja sammal Inkeri ja Yrjänä ritari Ahasveruksen lepopäivä Keira ja Svakko Uudenvuoden uni Paholaisen soitto Pyhäsaaren tarina.

I.

LEIPÄ JA LAULU.

Oli heleä heinäkuun päivä, sellainen sinisen hopeainen poutapäivä, jolloin pääskyset tirskuen ja siperrellen lentelevät korkealla ilmassa, kun vesi on maitotyyni ja hyttyset suurissa parvissa suurien puiden vihreässä hämärässä hymisevät häälaulujaan. Kylässä oli kuin kuollutta, ei savu kiertänyt tiilipiipuista eikä lasten naurua kuulunut kujalta. Joella mutavedessä molskien, rapaa heittäen ja luikaten se pieni kansa kaaresti ja muu väki oli ulkotöissä heinänkorjuulla viheriän vipevillä niituilla. Varis purjehti raukeasti vaakkuen yli metsäsaaren, maantieltä ei kuulunut kärrien tärinää, metsänranta oli helteinen ja kullankeltainen pihka venyi oksalta oksalle alas ja tippui kuusen juurella kuhisevaan viholaispesään. Ne ahkerat, ruskeat korrenvetäjät kokoontuivat sen pihkapisareen ympärille, tarttuivat peräpuolestaan siihen, pyllistelivät ja pyristelivät ihan ihmeekseen.

Ihan siinä lähellä metsän siimeksessä maantien notkossa puolilahon, harmaan virstantolpan alla ojanreunalla istui Vehnäs-Ville, se sama Vehnäs-Ville, joka talvisin kävi hakkuutöissä mutta näin suvista aikaa mustalaisen tavoin kulki joutokengissä ja kaupusteli kylillä vehnäsiään. Hän oli pieni ja pullea mies, hänen pienet taliset porsaansilmänsä tarkistelivat tiukasti ympärilleen ja niissä oli saituuden ilkeä ilme. Hän ojensi molemmat jalkansa suoriksi, pyyhki takinhialla hien otsaltaan ja uihki rasvaisessa lämmössään. Huhuu, miten se ilma painosti ja paahtoi sinne varjopaikkaankin! Hän katseli pilvetöntä taivasta hehkevien kuusenoksien ohitse, katseli pitkin saapasvarsiaan ja heitti niistä sivukatseen vehniäsvasuunsa. Suloisesti hiveli hänen sieraimiaan jauhoisten, tuoreiden vehnästen haju ja hän hymähteli itsekseen. Olihan hän taas vetänyt nenästä sitä kirkonkylän leipurimuoria, sitä hössähtänyttä Heta-muoria, jonka vanhaan päähän eivät konstikkaat numerot oikein osavasti mahtuneet. Hän veti taskustaan kuluneen tupakkimassinsa, jossa hän säilytteli kuparirahojaan, hopearahat hän aina solmi kiinteään solmuun punaraitaisen nenäliinansa kulmaan. — Tupakkaa ei hän rasinnut polttaa kuin harvoin, miesten tupakoidessa kiskoi hän salaa keuhkoihinsa muiden pöllyttämiä ilmahaikuja. — Hän alkoi laskea rahojaan. Kili, kali, soivat ne hänen korvissaan ja sydänalansa hytkähti mielihyvästä. Karin kankaalla kulkevan karjan kellot toistivat: kili, kali, ja kylästä ruokakello säesti: kil, kal, kili, kali. Ja hänen mielestänsä välkähti ilmassa valkoisia hopearahoja ja hänestä tuntui kuin hämärässä metsässä hänen takanansa suon ympäri olisi rämpinyt iso, rikas jättiläinen, joka kaivoi aarteitaan ja hyräili: kil, kal, kili, kali, vaskiraha, kultasali! — Hänen porsaansilmänsä kiilsivät innosta, hän laski ja laski. Eihän siinä massissa suuren suuria summia ollut, mutta sen sijaan oli kultaista tavaraa pärekoppa täynnä ja heinätalkoihin, tuonne kylän kulmille hän sen kantaisi ja rahaksi muuttaisi. Menisi se, menisi kaljan höysteeksi suun täytteeksi nuorelle heinäväelle, ja valkoiset kolikot kilahtaisivat hänen massinsa mustaan pohjaan.

Hän oli niin vaipunut kultaisiin mielikuviinsa, ettei hän huomannut varjoa, mikä tien alta valahti ahteelle. Maantien tomu, joka äsken oli hienona nuuskajauhona levännyt tiellä, pöllähti savuna ilmaan, ja sen seasta astua viiputti pitkä miehen koikale. Luisevat pitkät kädet heilahtelivat hänen kupeillaan kuin vanhan kaappikellon puntarit. Hän tulla koikkelehti hyräillen itsekseen, ja polvet notkahtelivat. — Jo kuuli Vehnäs-Ville jalan töminän, solahutti nopealla käden liikkeellä tupakkimassin taskuunsa ja tarttui vaistomaisesti vehnävasuunsa. Jo tunsi hän hyräilevän äänen, ja hän siristi silmiään, tahtomattaan hän yskäsi, ja siinä yskässä oli salattua vihaa. Hänen edessään seisoi Saksa, se tuhattaikuri, kellojenkorjaaja, ilmatietäjä ja kaivopaikan tuntija. Oikea suupielensä oli naurun mareessa, ja sarkatakin kaikki taskut olivat lauluvihkosia täynnä, sillä Saksa oli pää-ammatiltaan arkkiveisun tekijä.

Saksa oli hiukan hupaisella tuulella, paiskasi reippaasti Villelle kättä ja tokasi:

"Kas, kas, sano Kaskas, täälläkös se taikinaherra hyttysille vehnäsiään syöttelee, vai?"

"No mistä se arkkipiispa pyyhkäsee?"

"Kirkolta tulin saarnaamasta ja toin osan kollehtiani pyhien leipien kauppiaalle."

"Vai että vallan kirkolta käsin…?"

"Niin. Katsos kahta suutarinmarkkaa, jotka sain viidestä laulusta! Eikös sormias kutittele, sinä ylimmäinen leipuri?"

Saksa silitteli veitikkamaisen hellästi rahojaan ja tyrkytti niitä pilanpäin Vehnäs-Villelle.

"Eikös kelpaa sentään tämä lauluvirka, häh?"

"Kelpaa, kelpaa, mutta eihän ihminen elä pelkästään laulusta ja ilmasta."

"Ilmasta? Hengenruokaa! Mitä sinä vetelet? Ilmasta?"

"Ilman aikojani vaan."

"Laululla se tämä poika elelee eikä ole huolta huomisesta enempää kuin tikanpojalla. Nakuttelen näitä arkinpätkiä ja niputtelen vähin muutakin ja pystyssä pysyn, häh!"

Vehnäs-Ville katseli mielihyvällä niitä Saksan rahoja ja ajatteli, että saisivathan ne olla hänen massinsa pohjalla, vetelehtisivät muuten tuhlarinretkillä viinan käsissä. Hän vilkutti viekkaasti silmillään ja sanoi:

"Annas kuulua, sinä laulumestari, laula sinä, joka osaat, minulle vaivaiselle ei sitä lahjaa ole suotu!"

Saksa lauleli mielellään. Hän kulki markkinoilla, nurkkatansseissa ja kirkkomäellä, missä vaan oli nuorta kansaa koolla, eikä häntä kahta kertaa tarvinnut pyytää. Hän vetäsi pinkan arkkilauluja povitaskustaan ja siellä kilahteli ja läikähti jotain sen taskun pohjasta. Vehnäs-Ville kuunteli sitä hörössä korvin. Saksa alkoi laulaa unisella nenä-äänellä:

Käki kankaalla kukkuu, Joko kultani nukkuu…

Unisesti vastasi metsä: nukkuu, kukkuu, ja taasen läikähti Saksan povitaskun sisällys. Saksakin huomasi sen, yritti pysytellä hiljaa ja lakkasi äkkiä laulamasta. Tämä oli hänen kauppakujeensa, hän ei tavallisesti laulanut montaa värssyä; herättääkseen kuulijoissa uteliasta ostohalua lauloi hän vain yhden tai kaksi värssyä. Hän tarkasteli nyt sivultapäin kierolla silmällään Vehnäs-Villeä. Tämä istui siinä vasunsa ääressä niin ulkokultaisena ja uskollisena kuin koira. Suloinen valkoisen leivän tuoksu tunkeutui Saksan sieramiin. "Siinä sinä istut kuin pataässä", ajatteli Saksa, "aina sinä olet minun tielläni, aina sinä kuljet kompeinesi, missä minä laulua kaupalla liikun. Leivälläsi sinä minulta leivän viet, vanha valehtelija sinä olet, kitsas kitupiikki!" — Ja Ville kuunteli Saksan povitaskun lämmintä läikyntää ja mietti: "Olet se sinäkin mukamas, niitä Herran pienimpiä, sinä olet mieronmaantien kyntäjä ja tyhjä laulajaruntti, eikä sinun arkkiveisusi ole pennin arvoisia, leipä se miestä elättelee eivätkä joutavat kujarenkutukset. Heittäisit jo jaarituksesi ja ostaisit nyt vehnäsiä, senkin vanha vaivainen syntinen ja kierosilmä kaakkuri!" — Mutta Saksan aatokset pyörivät jo toisaalla, taasen hän oli päivänpaisteisella tuulella ja hän tahtoi tänään mahtailla:

"Annappas tänne, vehnäveli, kymmenellä pennillä jotain makosta ja pehmeätä sieltä vasustasi!"

"Rahalla aina saat!"

Suu täynnä vehnäsiä puheli Saksa, ja kun leipä tarttui hänen kuivaan kurkkuunsa, vetäsi hän hetken mietittyään pienen viinaputelin povitaskustaan, katseli sitä kaikilta puolin herkästi ja varovasti ja kulahutti osan suuhunsa. Vehnäs-Ville seurasi koiransilmillä kaikkia Saksan liikkeitä. "Mitäs sinä suu auki töllistelet, ota kun saat ja mielesi tekee!"

Nopeasti nosti Ville pullon huulilleen ja otti siitä tavallista pitemmän kulauksen ja laski sen vastahakoisesti käsistään. Nyt kun Saksa mielestään oli ollut antelias ja ihmisystävällinen, vaati hän arkkiveisu-taiteilijaturhamaisuudessaan, että Ville kuuntelisi hänen uusimpia tekeleitään.

"Kuules sinä vehnäveli, minulla on uus laulu taas, sellaista ei ole vielä koskaan tehty!"

"Sen minä kyllä uskon vaikkei se mikään uskonkappale ole", vastasi Ville.

"Se on oikea kultakappale, kiiltävä kuin Turkin keisarin kruunaustimantti ja… Kuules koska sinä olet ymmärtäväinen mies, niin annappas vielä vehnästä sama verta. Kaksisataa värssyä on minulla ihan niinkuin valmiina, kuin isän hihasta minä niitä vaan pudistelen! Suntion saunanlavolla maatessani minä ne jo tekasin, se Hilman ja Juhon Imatranlaulu on minun lauluni rinnalla kuin hyttynen hevosen selässä. Saksa lauleli taas unisella nenä-äänellään:

"Fiiniä viiniä oli Hilmalla myöt, kun vietimme Imatran rannalla yöt, sun fliirum, sun flaarum, Hilma lauleli vaan että sinustakos, Juho, minä sulhasen saan.

"Ja sitte:

"Hilma kaunihit kasvonsa fluurilla peit ja rintaani vasten hän lepäämään heit ja aurinkon säteet ne kuumotti niin, ett' tarvittiin aurinkonvarjostin siin."

"No miltäs se sinun oma laulusi kuuluu?", mairitteli Vehnäs-Ville ja siirsi vasunsa lähemmäksi Saksaa.

"Kuuluu, sanot? Miltäs se kuuluu? Eipäs sitä niin vaan kuuluteta."

"Kuuluttaa se joskus arkkipiispakin, kun päälukkari laulaa", pisteli Ville.

"Katsos sinä puplikaani, se laulu on vasta päässäni", sopersi Saksa.

"Päässäsi? Sinä puhut arvoituksien ja tunnusmerkkien kautta."

"Niin, katsos sinä tätä päätä, ei se olekkaan mikään porsaanpää, sinne mahtuu hevosia ja rattaita, markkinalystiä, suuria murhia, ymmärrätkös?"

"Ethän sinä vaan hengen murhaa tee", veisteli Vehnäs-Ville yhteen leikkiin.

"Hehee, sellainen jyväherra ja pikipaaveli kuin oletkin, et sinä ymmärrä ylhäisen yskää. Katsos suntion poika se kirjoittaa minun päähänpistoni, ymmärrätkös, ja sitte ne kaupungin painoherrat ja ulosoppineet painattavat kuin tanssivia kärpäsiä valkoiselle paperille, ymmärätkös? — — Annas vielä vehnästä!"

Saksa söi ja maisteli ilolientä siinä ojan reunalla, antoipa Villellekin ja ajatteli omiksi hyvikseen: vaikka sinä olet sellainen porsas, johon eläimeen paholainen entisinä hyvinä aikoina taisi tuppautua, saisit sinä sentään, senkin valkea juutalainen, ostaa vastavuoroon minulta arkkilauluja, sehän on oikeus ja kohtuus rehellisten kauppiaitten kesken. Äskeinen tuhlaaminen kaiveli myös Saksan mieltä. Hän alkoi näytellä arkkiveisujaan ja levitteli niitä päivän paisteessa.

"Kuuleppas, tässäkin olisi oikea mestarilaulu, komeljanttarin pätkä ja sinulle se sopisi, sopisi se, yksin kulkiessasi maantiellä sitä sun laulella sopisi! Purpurin tahtiin se lauletaan näin ikään:

"Taitava mies oli Ylitalon Heikki, joka teki hongasta luikuripuun. Kun tuli purpurin hyppi ja leikki, niin siitäpä kimahteli soittajan suu, musikantti, Muurilan Antti, Rannan Pietilä, hoppastiu, viulujansa pillien kanssa vinguttavat, viu, viu, viu!

"Kas sen laulun olen minä tehnyt!", huudahti Saksa.

"Vie sun peijakas, onpas se rento laulu!", säesti Vehnäs-Ville ja tuli tuikealle mielelle.

"Eikös olekkin, ota ja lue!", sanoi Saksa ja hyräili: taitava mies oli…, ja polki mättääseen korollaan. Vehnäs-Ville käänteli joutotyökseen niitä lehtisiä, katseli kannesta että siinä oli: kaksi kaunista laulua; kahisteli vastahakoisesti koko laulupinkkaa kuin ennen aapistaan kinkerimatkoilla ja ajatteli sitä suurta syntiä ja surkeutta sekä rahanhaaskausta, jos hän ne laulut ostaisi, niin… jos ostaisi, no sitä hän ei tekisi unissaankaan.

"Kyllä kelpaa se laulu, kymmenen penniä se vaan maksaa, nuotin opetan vielä päällisiksi, etkä kauppojasi kadu… Annas vielä junttapullaa ja otetaan samalla pieni puserrus!"

Nyt oli putelista puristettu viimeinenkin pisara. Saksan kukkaro oli tyhjä ja tympeäksi kävi hänen mielensä. Laiskasti yritti Saksa saada kauppaa käymään, hän jollotteli: taitava mies oli…, ja Vehnäs-Villen porsaansilmät vilkuilivat vältellen ja arasti:

"Eihän tuota nyt tiedä", sanoi hän, "tuota noin… Vai että se on vallan sinun oma tekemäsi", viekasteli hän.

"Oma on, osta pois, tai ota tuo, jollei tämä jauhoherralle kelpaa!"

En laula laaksossa turhasta vaan laulan kauhiast murhasta.

Pää kallella hyräili Saksa ja tuli jo nousuhutikkaan.

"Häh, mitäs sinä töllistelet ikäänkuin kapan nauloja olisit niellyt, eikös kelpaa, häh!"

"Kelpaa, kelpaa, mutta minulla ei ole varoja."

"No sinä silkonen käärme, missäs ne suutarinmarkat ovat, jotka äsken minulta sait?"

"Huonot ajat, huonot ajat, ei kannata vaikka kelpaiskin."

"Vieköön sun kirjava piru, vai ei kannata! Mutta kannattaa sinun mainiosti käydä toisten naurismaassa, kannattaa juoda toisen viinatynnöristä, juoda, juoda että napa naukuu, niin, niin sinun kannattaa aina, sillä sinua kannattaa itse paholainen tällä heikolla, ijankaikkisella, yksiöisellä elämän jäällä, sillä sinä olet kiero ja katala ja sinä olet juutalaisen sukua! — Etkös nytkin tiennyt, että kylässä oli talkoot… tiesit sinä, että minä olin tänne matkalla, jaa, jaa, sus sentään, varo sinä kitsuri kinttujasi!"

"Soh, soh, älähän nyt, on se maantie minuakin varten."

"Niin onkin, kunhan kulkisit rehellisten ihmisten tavalla, mokomakin mustalainen. Minä se leivon tässä, juuri tässä omassa pääpajassani, mutta sinä et edes leivo viheliäisiä kakkujasi! Sinä kyhnystät ja kynsistelet ja rahaa sinulla on pankissa, lempo ties, mistä ne kaikki olet saanut."

"Senkin isakotti! Älä sinä seivästele! Olis vierasmies kuulemassa, niin Hämeen lujassa linnassa istuisit, senkin sekuli! Mikäs sinä luulet olevasi! Nälkäherra ja ryypynriiviö kerjäläinen. Saunoissa ja ladoissa sinä makaat, löysäläinen sinä olet, varo sinä kieltäsi muuten siltavuoti nappaa sun syliinsä ja pistää rautaiset kintaat käsiisi. Kyllä silloin laulat toista laulua, jota ei kirjoita suntion poika eikä painata kirjanoppineet. Et leipääsi laula, omaa laiskuuttasi sinä laulat ja kunnan niskoilla sinä lopulta lepäät."

"Pidä nyt kiinni se pakanan leipälaukkusi, muuten… Katsoppas minua porsaansilmilläsi suoraan silmiin, jos uskallat, älä häikäile ollenkaan… Mistä sinä aina niitä jauhoja saat, niitä junttajauhoja, kylissä sinusta puhutaan yhdenlaista kaikenlaista? Minä olen oma herrani, ja oman köyhän, rehellisen leipäni syön minä hyvällä omallatunnolla. En ole kerjäläinen enkä syöpäläinen. — — Oletkos, hehhee, koputellut yöllä kauppiaan karjakon aitan ovelle, hehhee, sinä siveä nuorukainen. Et sinä ole, et sinä ole, kiersit kauniisti toiseen aittaan, siihen jauhoaittaan, ymmärrätkös!!"

"Kies avita, mies, vastaatkos sanasi?" kivahti Vehnäs-Ville ja kavahti pystyyn.

"Vastaan, vastaan, vaikka sata kertaa; jauhovaras sinä olet, pahalle olet sielusi myynyt, sille pitkälle irvistävälle sarvipää kitupiikille. Jauhovaras!"

Vehnäs-Ville oli kiukusta tulipunainen ja hänen tuliset, pienet silmänsä pyörivät pelotellen. Saksa oli kalpea ja vapisi vihasta. Niin seisoivat he molemmat maantiellä. —

Monivuotiset pikkukinat, salaviittaukset ja pistosanat ne nyt paloivat ja kiehuivat heidän sapessaan ja nyt ne olivat joutuneet kuohumispisteeseensä. Aina he olivat osuneet samoille kauppa-aloille ja aina he olivat toinen toistensa tiellä. — Nyrkit ojennettuina seisoi Saksa ja Vehnäs-Ville tarkasteli vihaisesti ja viekkaasti jokaista hänen liikettään. Ennenkuin Saksa sen huomasikaan, siirsi Ville nopeasti ja varovasti vehnäsvasunsa maantien reunalle ja töytäsi tuimana paksulla päällään vasten Saksan rintaa. Saksa hapuili ja kaatui, mutta ehti horjuessaan kaapasta Vehnäs-Villeä toisesta jalasta ja niin pyllyilivät he molemmat maantiellä. Tomu pelehti miesten ympärillä ja sakeasta sekamelskasta kuului voihkinaa ja sadatuksia. Arkkilaulut lentelivät rikkirevittyinä sinne tänne, ja Vehnäs-Villen vasu kieri maantien-ojaan suulleen.

Ties kuinka kauvan he siinä olisivat otelleet, jollei niityltä palaava heinäväki olisi ehtinyt riidan välittäjäksi. Maantiellä seisoivat he tomuisina, tukka pörröllään, tahraisina ja noloina, sähisten ja puhisten. Saksa vilkutti vimmatusti silmänvalkuaistaan ja Vehnäs-Villen porsaansilmät pyörivät peloitellen.

"Häh!"

"Vielä tavataan!" "Vielä tavataan!"

* * * * *

Käräjätuvassa he tapasivatkin toisensa; sinne oli Vehnäs-Ville manuuttanut Saksan ja molemmat saivat he sakkoa ilmeisestä tappelemisesta julkisella maantiellä. — Viisastui se Saksa niiden kolttosten jälkeen, kostoksi alkoi hän myyskennellä sekä vehnäsiä että arkkilauluja. Vehnäs-Ville ei sitä kilpailua kestänyt, sillä Saksalla oli leipänsä ohessa laulu apunaan.

Ville se nyt kaivaa ojia ja kulkee Oja-Vilien nimellä. Saksalla on tekeillä uusi kahdensadan värssyn pituinen leipälaulu, mutta siitä maantien mellakasta hän ei ole tehnyt yhtäkään värssyä.

KOTIUTUNUT.

Vankilan kello löi kymmenen. Kaikki vankilan seinät kajahtivat ja jokainen lyönti kuului satoihin vankikoppeihin. Mutta vankikopeissa ei istunut muita kuin tutkintovankeja ja sellaisia, jotka olivat rikkoneet vankilan sääntöjä vastaan. Kaikki käytävät olivat tyhjiä, niissä kävi joutilaana päivystäjänä joku vanginvartijatar ohi koppiovien, joiden yläpuolella oli taulu merkittynä vangin nimellä, iällä ja rikoksella. Jos reijästä katsoi, näki ahtaan kopin, jonka puolen osan täytti rautasänky, verhona sillä harmaa siististi levitetty huopapeite, sängyn vieressä pöytä, pöydällä sinkkinen kupponen, raamattu tai joku muu hartauskirja. — — Mutta verstaassa lauloivat höylät ja sahat unohdusta hurjille hairahduksille, jotka pistivät ja polttivat rikoksellista rintaa öiseen aikaan, kun vanhassa linnassa oli hiljaista, kun yön pimeydestä kuului vain vieruskoppitoverien syvät huokaukset ja yksitoikkoiset vankilankellon lyönnit. — Mutta nyt olivat raskasmieliset unet kaukana, verstaassa ahertelivat ruudukkaisiin sarkapukuihin puetut miehet tyynnyttävä työhiki otsalla.

Kehruuhuoneessa surisivat rukit ja naisvangit polkivat ketterästi poljinta ja supattelivat keskenänsä peljäten ylivartijan lähestyviä askeleita. — Erityisessä huoneessa nuoret äidit hoitelivat rintalapsiansa. Sieltä kuului itku ja hiljainen hyssytys. Ulkoa linnan perältä tätä kaikkea säesti röhkinä vankilantirehtöörin sikokarsinasta, sinne kantoivat naiset ruoanjätteitä, sata sikaa syöksyi hirveällä melulla kaukaloittensa ääreen, sata lihavaa, valtion kustannuksella elävää sikaa. Linnan rannasta kuului pesukurikoiden pauke, siellä naurelivat naiset ja heidän poskensa hohtivat siniruutuisen huivin keltaisen päärmin alta. Mutta linnan vanhalla rintavarustuksella kiersi elinkautisten naisvankien harmaa jono piirissä, ikäänkuin hautajaismenossa he siinä kulkivat raitista ilmaa hengittämässä, mutta missä vartijan silmä vältti, siinä he kujeilivat ja kuiskuttelivat salaista merkkikieltään.

Vanhassa linnantornissa istui vanha Matleena. Monta vuotta oli hän jo siellä ollut, montako vuotta, sitä hän ei itsekään muistanut. Viimeiset vuodet olivat olleet toistensa kaltaisia, niin että vaikea oli hänen niitä muistaa. Vanhoilla silmillään oli hän lukenut kulunutta hartauskirjaansa tai istunut sukankudin kädessä ikkunakomerossa tuijotellen ulos avaraan maailmaan. Ja linnan muurin alla kulki vilpas virta menojaan kauas, kauas tuntemattomia hiljaisia vesiä kohti maailman meriin. Niin vierivät hänen ajatuksensa kohti ääretöntä ikuisuutta, missä hän saisi iankaikkisen rauhan. — Niin hän istui, eikä maailman levoton pauhu enään tunkeutunut hänen korviinsa paksujen muurien läpi, ja maailma oli käynyt hänelle vieraaksi, hänen maailmansa oli hänen torninsa, hänen kirjansa ja sukkapuikkonsa.

Eikä hän enään mielessään hautonut nuoruutensa äkkipikaista rikoksellista huumausta, ei hän enään muistellut pimeätä syksyn syntistä yötä, joka oli kuiskaillut hänen sydämmeensä myrkyllisiä sanoja. — Kerran yöllä oli hän kavahtanut vuoteitaan, vihassa oli hän katsellut tylyn ja hurjan miehensä nukkuvia kasvoja, miehen, jolle hän oli myöty ja merkitty kuin talon paras elikko, miehen, joka kahleena oli kytketty häneen ja hänen ruumiiseensa, eikä hän silloin peljännyt rautakahleita eikä rangaistusta, miehen löyhkäävä hengitys lemusi hänen kasvoillensa kuin tulikiven haju, salaa oli hän iskenyt nukkuvan miehensä rintaan ja sitte… Sitte vuodet olivat kiitäneet ohi kuin virran kuplaset ja hänen sydämmensä alkoi sykkiä suvantona.

Vanha Matleena istui linnan komerossa ja katseli tylsän uneliaasti ulos. Ulkona oli puhdas, valkoinen talvi, virran jää oli valkea ja toisella rannalla seisoivat ikivihreät havupuut kuin kirkkopilarit. Ja kirkas päivä paistoi vanhan Matleenan päähän, joka oli yhtä valkoinen kuin lumi. Matleenan sydämmessä oli puhdas valkoinen talvi. — Tornikomerossa ei ollut muita kuin kaksi vanhaa mummoa, vanha Riika ja vanha Heta, Matleenan monivuotisia tovereita sekä nuorempi nainen, virnakka Mari, joka palveli vanhuksia. Mutta Matleena oli vanhin.

Matleena kääntyi ja sanoi:

"Mari, kuules, anna minulle vettä."

"Vettä ja leipää, leipää ja vettä, niitäkö vielä mielenne tekee", virnuili Mari, "kohtahan saatte syödä oikein kuninkaallisia aterioita!"

"Äh, äh, tuohan vettä!", höpisi Matleena.

"Kohtahan saatte syödä nisua ja juoda kahvia niin paljon kuin maittaa, muori."

Mari toi vesikupilla vettä.

"Katsokaas muori, kuinka olen koristanut paperikukilla pienen kamarinne kuin morsiushuoneeksi ikään. Tirehtööri antoi luvan. Viimeisiä kertoja näitä seiniä katselessanne, laskenpa, totta vie, seppeleen päähänne."

"Mitä sinä nyt?"

"Kyllä se nuoruudenystävä vielä odottaa siellä kotikaivon alla. Voi, kuinka minä kadehdin. Minä saan vielä monta vuotta olla täällä kruunun muassa."

"Eikä odota, Mari kulta, eikä odota, haudassa on nuoruuteni ilo, kuollut ja kuopattu."

"Mutta käyttehän te toki haudalla?"

"Mitäs minä siellä… kotipitäjässä?"

"Mitäkö? Hauskuudeksenne"

"Ei, ei, Mari, ei minulla siellä ole mitään tekemistä, siellä on vain ventovieraita ja nuoria naurajia. Minä en tahdo kunnan elätiksi, ennen kuolen vaikka maantien ojaan."

"Mutta nyt ei auta mikään", veisteli Mari ja iski silmää kahdelle mummolle. "Tirehtööri on käskenyt minun koristaa huoneenne, sillä tämä päivähän on ilonpäivänne."

"Mikä ilonpäivä? Herrassa minun päiväni ovat ja taivaassa valkeuteni. Ei, tuhannen kertaa ei, minä en tahdo enään maailmaan. Mitä vanha kopelo siellä…? Tiellä olisin, kompastuisin, vaivaksi olisin taluttajalle, suruksi suurustajalleni. Täällä minun on niin hyvä olla."

"Muori ettekö muista? Olette olleet täällä jo ummelleen neljäkymmentä vuotta."

"Neljäkymmentäkö vuotta? Oh, vai niin kauvan. Niinkö pian se aika on kulunut, hoho, jaa."

"Ja nyt tirehtööri antaa teille mitalin uskollisesta palveluksesta."

"Mitalin? Mitä hupsuttelet? Älä sinä virnastele vanhan kanssa!"

Mari iski taas silmää kahdelle mummolle, jotka hiljaa nauraa kitkattivat.

"Tirehtööri antaa teille mitalin, jonka syrjään on kirjoitettu: vapaus."

"Vapaus? Mitä sinä tarkoitat?"

"Ettekö nyt ymmärrä yskää, vaikka olette niin vanha ja viisas. Tirehtööri antaa teille harmaan passin, joka avaa linnan portit."

"Mitäs sinä, Mari…, en ymmärrä", höpisi Matleena ja sukankudin putosi lattialle.

"Puhuin teille siitä jo kuukausi sitten, tänään pääsette linnasta pois."

"Pois… minä… mitä?" ja vanhus tuijotti jäykästi Mariin.

"Mitäs siinä, vapaastihan saatte mennä, eihän se mikään häpeä ole."

"Oh, pyhä Isä, mitä pahaa minä olen tehnyt, että tirehtööri ajaa minun pois. Täytyykö minun mennä täältä, en, en minä…"

"Pahan tähden se muori tänne tuotiin, nyt hyvän tähden pääsette taas kotoseuduille, mitäs huokailtavaa siinä."

"Voi, Jumalani, voi Jumalani!"

Ja vanha Matleena katseli ympärilleen ikäänkuin hän olisi etsinyt apua, ja hänen ruumiinsa vapisi. Toiset vanhukset alkoivat häntä sääliä, ja Mari toi hänelle vettä, mutta muori ei saanut enään entistä rauhaansa, levottomana katseli hän ovelle, ja hänen vanha, surullinen sydämmensä löi sairaalloisesti.

* * * * *

Tunnin päästä kuului käytävässä avaimien kilinää ja ylivartija astui tornikammioon.

"Matleena on hyvä ja tulee tirehtöörin puheille."

"Mitä tirehtööri minusta tahtoo?" Matleena säikähti ja vaistomaisesti ojensi hän kätensä sydämmensä kohdalle.

"Mitäs Matleena suotta säikähtää, ei tirehtööri mitään pahaa tarkoita."

"Mitäs pahaa minä sitten olen tehnyt?"

"Eihän muori mitään pahaa… tirehtööri tarkoittaa hyvää… muori tulee nyt vain, minä talutan."

"Niin, mutta eihän tirehtööri vain aja minua pois, minä olen täällä jo niinkuin kotiutunut, tässä tornissa on niin hyvä ja lämmin olla, ettei parempaa… täällä minä kuoliakin tahtoisin."

"Eihän se tirehtööri aja, antaa vain vapauden, kas niin, muori astuu nyt minun käteni varassa!"

Tutisevin askelin kulki vanha Matleena huokaillen ja päivitellen kautta käytävien tirehtöörin kansliaan. Hänestä tuntui ikäänkuin olisivat vieneet mestauslavalle. Syvästi hän niiasi ja jäi ovensuuhun seisomaan.

"Matleena on hyvä ja astuu lähemmäksi", kehoitti vankilanjohtaja. "Minä saan Matleenalle ilmoittaa, että keisari on taas suvainnut armahtaa Matleenan ja Matleenalla on täysi oikeus tänäpäivänä lähteä vankilasta vapauteen."

"Voi tirehtööri kulta, armahtakaa!"

"Keisarihan armahtaa…"

Matleena tutisi ja hoiperteli ja kyyneleet valuivat pitkin hänen ryppyisiä kasvojansa.

"Hyvä, kulta tirehtööri, täytyykö minun lähteä, oi, mihinkä minä, syntinen vanha ihminen joudun, nälkään ja pakkaseen minä kuolen tai vaivaiskoti minun elämäni viimeiset hetket katkeroittaa."

"Minähän vain kysyn", puhui johtaja, "tahtooko Matleena hyväkseen käyttää armahdusta?"

"Voi armahtakaa… nähkääs, ei minulla tuolla ulkona kavalassa ja karsassilmäisessä maailmassa ole ketään, ei sukua, ei ystäviä… täällä minä olen niinkuin kotonani… tirehtööri on kuin minun setäni. Vanha Riika ja vanha Heta ovat kuin siskojani. Mari minua hoitaa ja 'minun tornini' on käynyt minulle jo niin rakkaaksi, ja sitten on minulla täällä kaikki, mitä tarvitsen, eikä tirehtöörin tarvitse ollenkaan peljätä, että käyttäydyn huonosti, kyllä minä vielä näen kutoa sukkaa, vaikken minä oikein hyvin enään näe… ja lukeehan Mari minulle sanaa… ja nähkääs, hyvä tirehtööri, minä en tahdo koskaan valittaa, enkä minä aijo karata…"

"Hahhaa, hyvä Matleena, sitä emme pelkää, olkaa vain levollinen."

"Ja katsokaas, tornissa minä tahtoisin kuolla, koska hetki lyö, jona Herra kutsuu. Minä olen täällä jo niin kotiutunut. Saanko minä jäädä, hyvä tirehtööri, sillä muuten käy minun hullusti, minä niin pelkään, niin pelkään."

Vanha Matleena otti tuen pöydästä ja katsoi niin rukoilevasti johtajan silmiin. Johtaja nousi ja taputti muoria olalle:

"Matleena hyvä, saattehan te jäädä jos niin tahdotte, muodon vuoksihan minä vain kysyin."

"Kiitos tirehtööri kulta, Jumala teitä tästä palkitkoon, tahdon puolestanne rukoilla, koska kerran Herra minut armahtaa."

Ja vanha Matleena niiasi vielä syvempään ja ilon suloiset kyyneleet valuivat hänen himmeistä silmistänsä. Paljon keveämpänä kompuroi hän nyt torniinsa ja sinä iltana oli hän hyvin iloinen. Hän veisaili ja höpisi itseksensä eikä ottanut kuullaksensakaan Marin syrjäisiä kompasanoja.

Ylihuomen aamulla pilkisti taas aurinko tornikomeroon, mutta vanha Matleena ei liikahtanut vuoteeltaan, päivä valaisi hänen hapsiansa ja hänen kirkastuneita kasvojansa, joilla näkyi selittämätön rauha. Hänen "valkeutensa oli nyt taivaassa". Tuntui kuin hän liikkumattomin huulin olisi kuulumattomasti kuiskaellut:

"Minä olen täällä niin kotiutunut."

HYPPY-SOHVIN UHRI.

Hyppy-Sohvi oli sen päättänyt, totisesti, totisesti hän sen tekisi, ennen ei hän tunnon rauhaa saisi. Hän istui kangaspuitten laudalla ja katseli tummine pippurisilmineen mäkitöllinsä akkunasta yli perunamaan ja sen aidan. Aidan takana luikerteli valkoinen maantie, se maailman leveä maantie, ohi harmaiden talojen ja punaisen kauppapuodin kyltin se luikersi, ylöspäin se kapuili ja sivuutti keltaisen kirkon, sen taakse se katosi, minne katosikaan, surun laaksoihin ja isoihin kadotuksen kaupunkeihin. Hän katseli ilta-auringon rusoittamaa kultaristiä ja kirkon takaista harjua, Hiiden kalliota. Siellä se paholainen piileskeli. Syksyisin se liikutti keinua sorkallaan, silloin ne kylmä-ojan pojat, pahan sikiöt pensaissa hihittivät ja heittelivät kiviä kalliolta ja silloin nahkasiipat lepsattivat mustien kuusien alla. Siellä oli jumalattomalla pesänsä, keskiyöllä se sieltä levitti karvaiset kätensä yli seudun ja kutsui kolmasti: tule, tule, tule! Ja silloin heräsivät ne, joilla oli paatunut povi ja ne voihkivat pimeydessään isolla äänellä. Kun yö oli kulunut, kun oli tullut päivä ja sen jälkeen hiipivä hämärä, kun puut ja pensaat saivat aavemaisia muotoja, silloin kutsui se ihanalla soitolla ja maallisella veisuulla. Kylän nuoret ne silloin suvisin harjulle vaelsivat, siellä leikkiä löivät, keinuivat, kuiskailivat… Kuului ämyränkän vonkuna ja pensaiden ratina, ne rakensivat kuin Baalin papit alttareita ja uhrasivat punaisen ilotulen ääressä ja tanssivat. Silloin se paholainen ilkeästi ilosta hykersi käsiään, kulki nopeasti pohjoista kohden, repi multaa ja mustikanvarsia niin, että kynnet tulta iskivät. Niin, niin.

Hyppy-Sohvia kauhistutti ja puistatti. Hän nousi ja hänen hintelä, koukkuinen vartalonsa vapisi. Uskaltaisiko hän sen tehdä? Miksi hän käänsi pois kasvonsa, pelkäsikö hän, ei, hän oli vaan epätietoinen ajasta, huomennako jo sen tekisi, niin, niin? Hän kulki rauhattomana lattialla, seisahtui kissaansa silittämään, hän silitteli sitä niin kovakouraisesti, että se lakkasi kehräämästä. Miksi hän sitä silitti, tahtoiko hän kääntää ajatuksensa pois pää-asiasta. Ei, hän tahtoi katsoa kauhistuksensa syytä suoraan silmiin, siten hän itsensä voittaisi. Hän astui taas viheriästi sinertävän akkunaruudun ääreen ja katseli Hiiden kalliota. Se ikäänkuin veti häntä puoleensa. Se oli kuin jättiläismäinen noita-akka, sen hameen liepeillä kasvoi koivunvesoja ja näreitä, ylempänä kupeilla käyriä mäntyjä, kainalon koloissa ja vyötäisillä kiilsi katinkultaröykkiöt ja sen päälaki oli paljas ja punertava ja mustasta kuilusta ammotti sen ainoa silmä, missä haukat pesivät. Sen päälaelta törrötti nyt kummituksen tapainen töyhtömäinen päähine, sinne oli pystytetty rovio. Koko illan siellä nuoret olivat häärineet, puita kantaneet ja pensaita pirstoilleet, kodan tapaan seisoi siellä nyt kaksi ruuhta ja yksi tervatynnöri, kirkonkylän kauppias ne oli antanut. Kyllähän sen tiesi, miksi antoi, tämän maailman turhuuden lapsia hän mielistellä tahtoi, hän oli kiero kiusaaja ja nuorisoseuran pääpukari. Mitäs se rikkaalle tuntui… Sohvi muisti vielä ajan, jolloin kauppias vielä oli köyhä ja nuori, ei hän tahtonut häntä enään sellaisena muistella, ne ajat olivat menneet.

Viikko sitten oli Sohvi ollut seuroissa, uskon sisarien ja veljien kanssa oli hän haastanut, henki oli tullut hänen päällensä ja hän oli hihkunut ja tanssinut. Nuori kaukolainen, hihulipappi, ihanapuheinen Barnabas se siellä oli saarnannut, kehoittanut ja varoittanut, oli puhunut pyhistä miehistä, jotka pätsien läpi kulkivat sekä Sodomasta ja Gomorrasta, jotka tulisateella hävitettiin, Herra kukisti sen kaupungin ja kaiken lakeuden, niin myös kaikki niiden kaupunkien asuvaiset ja kasvun. — — Silloin oli Sohvi sen päättänyt, poroksi hän polttaisi kirkonkyläläisten alttarin, polttaisi koko Hiiden kallion puineen kantoineen. Sen päätöksen jälkeen oli hänen vanha, syntinen sydämmensä sulanut, taivaallinen harpun helinä oli hänen korvissansa soinut ja hän oli alkanut hyppiä. Seuroista oli hän kotiinsa kulkenut kuin huumeessa. Koko viikon oli hän sitte asiaansa miettinyt ja hänen aatoksensa oli nyt kypsynyt varmuudeksi, totisesti, totisesti hän sen tekisi!

Hyppy-Sohvi kulki akkunan luota, riisuuduttuaan pukeutui hän yömekkoonsa ja kömpi vuoteeseensa. Siinä lepäsi hän ihmeen tyyneenä, kaikki oli niin hiljaista, kissa katseli kiukaalta kellan kiiltävillä silmillään; taivas oli vaalean harmaa ja mieto kuin juhannuksen aaton aatto on. Kangaspuilta levisi lattialle varjo, niisien lävitse katseli hän kirkon yli leijailevia pilviä. Mutta kirkon takaa häämöitti Hiiden kallio sinisen udun peitossa ja sen seasta näkyi ruskea juhannuskokko. Hän kääntyi kyljelleen seinään päin, sulki silmänsä ja nukahti. Mutta unissa oli hän taas näkevinänsä paholaisen, joka kohotti käsiänsä yli seudun, ilmestyi siihen sitten nuori, hymysuinen Barnabas sivellen hänen silmäluomiansa, ja Sohvi oli iloinen ja tanssi. Taivaasta tuli rankka raesade, joka sammutti jättiläisrovion, näkyi pitkäisen leimaus ja paholainen putosi römisten kalliolta. —

Seuraavana aamuna oli Sohvi jo aikaisin liikkeellä, hän hääräili mustassa puvussaan lehmivajassa ja pihalla, lakasi lattian ja kasteli akkunalla kasvavaa balsamiheinää ja minttukukkiansa. Akkunan alla kasvoi kolme komeakupuista keisarinkruunua ja ainoa omenapuu tuoksui suloisesti valkoisine, heleine kukkineen. Hän kurkisteli maantielle, siellä jo näkyi kirkkokansaa, ja huomenkello alkoi soida. Sohvi säikähti ja alkoi tehdä lähtöä. Hän katseli vielä kerran ympärilleen, sitoi huivin päähänsä, kääri virsikirjan nenäliinaansa ja pisti tulitikkulaatikon leveän hameensa taskuun. Ulos tultuaan lukitsi hän mökinoven, sulki akkunaluukut ja astui hiljalleen ryytimaansa sivua alas niittytielle. Hän oli tänään omituisen tyytyväinen itseensä ja hän tervehti tavallista leppeämmin naapuritöllin muoria, jonka kanssa hänellä usein oli suukopua. Maantielle tultuaan nyökytti hän jalkaihmisille ja ajajille tutunomaisen hyvän huomenensa. Päästyänsä kauppiaan puodin kohdalle kulki hän tiukemmin, huulet yhteen puristettuina niin, että nenä venyi hänen hampaattoman leukansa yli ja pippurin väriset, pienet silmänsä kiilsivät. Maantien aidalla istuivat pojat, tytöt seisoivat ryhmissä kirkkorinteellä supatellen ja silmiään siristellen. Mutta kohta heidän silmänsä aukenisivat, siinä he nyt pitivät silmäpeliä ja ajattelivat maallista iltahuvitusta. Voi, sitä nuoruutta, voi, sitä hulluutta! Hyppy-Sohvi asettui seisomaan tapulirakennuksen ovelle, siitä ne kulkivat rikkaat ja pöhönaamat, tämän elämän orjat ja vakoveljet, siinä kulkivat herrat ja häntyrit, salatanssijat ja pelurit, templin esikartanon ne kauppahuoneeksi muuttivat, siellä ne pestasivat piikojansa römppäviikolla ja siellä ne kuiskuttelivat hevoskaupoistaan, voi sitä suurta surkeutta! Siinä kulkivat puu-ukon ohitse ne, joilla kirstun pohjilla oli sekä kilahtavaa että kahisevaa, eivätkä ne nähneet puu-ukon ojennettua kättä. Hyppy-Sohvi kulki puisen kolehtiukon luo ja pisti sen rintareijästä kymmenpennisen, lesken roponsa hän tahtoi antaa, ja kun raha kilahtaen putosi puu-ukon tyhjään sisustaan, kävi hänen rinnassaan suloinen väristys. Mutta vielä isomman uhrin hän tekisi, se oli hänen salaisuutensa, hän tahtoi vielä hetken sitä säilyttää kuin ihanaa aarretta. Sohvi niijasi jäykästi kolme kertaa papin kulkiessa sakastiinsa, ja ne niijaukset puhuivat Sohvin omaa kieltä, ensiksi: tässä olen minä, hurskas Sohvi, köyhä kirkossa kävijä; toiseksi: siinä kuljet sinäkin, Herran palvelija, sana sinulla on suussasi vaan ei sydämmessäsi, farisealainen sinä olet, ja kolmanneksi: katsokaa vaan minua kaikki, tässä minä seison ja niijaan, ettekä tiedä, että minä kohta langetan valon teidän ylitsenne, niin että näkisitte oman surkeutenne, tehkäät niinkuin minä teen! Kansan mukana astui Sohvi kirkkoon ja istuutui vasten tavallisuutta perimäiselle penkille oven suuhun, sillä hänellä oli tänään omat tarkoituksensa. Hän painoi päänsä penkkiin ja supatteli sekä tirkisteli sormiensa lävitse kanssaihmisiänsä, hän tutki ja tarkasti heidän kasvojensa eleitä ikäänkuin hän olisi vartioinut heidän hurskauttansa. Ja Sohvi huokasi kuin säälistä, kyllähän ne kirkossa kävivät, mutta minkätähden? Ihmisten tähden ja etupäässä oman itsensä ja komeutensa tähden. Toisin oli Sohvin laita, hän oli täällä tänään erityisestä kutsumuksesta.

Lukkari asetti vanhat nenälasit vanhoille vetistyneille silmillensä, kovin kauvan hän tänään selaili virsikirjan lehtiä, saisihan se numerotaulu jo kääntyä. Sohvi kävi levottomaksi, vihdoin se kääntyi ja Sohvista tuntui ikäänkuin hänen sydämmensä valopuoli olisi kääntynyt, hän oli nyt paljasta hyvyyttä ja herkkyyttä. Kirkossa oli tukahuttava ilma, päivä paistoi korkeista kaari-akkunoista viistosti yli keskikäytävän ja tomuhiuteet tanssivat valovirrassa, kaikki oli niin uneliasta ja odotuksen sekaista. Jo soivat urut, ja Sohvi lauloi kimakalla nenä-äänellä, hän lauloi äänekkäämmin kuin muut, niin että ympärillä olijat käänsivät päänsä. Kuka se siellä niin laulaa? Hyppy-Sohvi on tänään kirkossa, kyllä sen heti huomaa. Niin tulkitsi Sohvi heidän kysyvät katseensa. Yhä kimakammaksi kävi Sohvin laulu, ja kun virsi oli lopussa, nousi hän kuten muutkin kuulemaan alttarilla polvistuvan papin sanoja. Mutta tänään ei hän niitä kuunnellut oikealla hartaudella, hän nousi ja laskeutui taas istumaan koneellisesti ja kylmästi, sillä muualla hänen ajatuksensa askartelivat. Hän katseli koko ajan Hiiden kalliolle ja hänen sydänalaansa kouristi vanha, vihlova epäilys. Tekikö hän oikein? Ehkä se luettaisiinkin hänelle synniksi? Niin, jos hän illalla sen tekisi, olisi se ehkä pimeyden teko, mutta pyhien kirkonkellojen soidessa, Jumalan päivän paistaessa keskitaivaalta oli hänen uhrinsa otollinen, ehkä hän siten päästäisi seurakunnan paholaisen kirouksesta ja kääntäisi pahan hyväksi ja karkottaisi Hiiden kallion pahat henget ikuisiksi ajoiksi. Mutta ehkä hän kuvittelikin pahaa liian suureksi, ehkä hän näin turmeli muilta ilon, maallisen kyllä mutta puhtaan. Muistihan Sohvi vielä hämärästi monet mittumaarin retkensä nuorena tyttönä ollessa, salaa äidiltä oli hän huoneesta hiipinyt Hiiden kalliolle, siellä oli hän keinunut ja tanssinut yli keskiyön, hauska oli se aika ollut, iloinen kuin poutapääskysen suvinen viserrys. Silloin oli Sohvia kotimökille saattanut sinisilmäinen nuori mies, usein oli hän saattanut, viekkaus hänen silmissään oli palanut vaikka huulilta oli hunaja vuotanut, toisen hän oli valinnut, rikkaan hän oli ottanut ja nyt hänellä oli punainen kyltti, ja puodin ikkunoissa kimmelsi kaikenlainen prameus ja silmäin ilo, sunnuntaisinkin hän salaa möi, neljää kuningasta hän palveli ja istui siellä, missä pilkkaajat istuvat. — Kaksi vanhaa ruuhta ja tervatynnyri, mitäs ne hänen kukkarossaan tuntuivat! Hyvä on rikkaan röyhennellä, ja kauppiaan pistopuheet ne kiersivät pitäjällä. Oli kerran Sohvia puodissa puhutellut: mitäs se Hyppy-Sohvi haluaa, tanssikenkiä vai? Niin, niin, Hyppy-Sohviksi oli nimittänyt kaikkien kuullen, taivaan ilosta oli Sohvi maantiellä kerran seuroista palattuaan tanssinut, mitä se kauppiasta liikutti. Sohvin mieli kävi katkeraksi. Eipäs saisi iltaista silmäruokaa sen tynnörin polttamisesta, eipäs saisi, kohta olisi se jo porona ja tuhkana. Nyt oli Sohvi varma, totisesti, totisesti, nyt hänen lupauksensa täyttyisi. —

Sohvi katseli varovaisesti ympärillensä, ja kun seurakunta taas painoi päänsä penkkiä vasten, nousi hän varpailleen ja kulki hiiviskellen ulos kirkonovesta ja hänestä tuntui kuin moni silmä olisi häntä sormien lävitse väijynyt ja soimannut: salapolttaja, salapolttaja! Mutta nyt oli kääntyminen jo myöhäistä, hän seisoi jo tapulin ja kirkon välisellä puukäytävällä. Muutamat kirkkomiehet ruokkivat hevosiansa kirkkotarhan kiviaidan takana, jotkut rinttiset kilisivät hevosen kaulavyössä. Samassa urut humahtivat kirkossa, ja Sohvi kulki kiireisesti taaksensa katsoen maantielle. Sieltä kääntyi hän sivupolulle, kiipesi yli aitojen ja pian oli hän leppien peitossa, siellä hän hengähti helpoituksesta ja alkoi kavuta ylöskäsin harjun rinnettä. Ähkien kulki hän kumarassa, hiki valui hänen kasvojensa ryppyverkon juomuja pitkin ja pian seisoi hän Hiiden kalliolla ja katseli alas. Siintäviä vuoria ja kimmalteisia metsäjärviä silmän näkemiin, ja alhaalla laaksossa seisoi kirkko kuin helykruunuinen morsian, hän katseli pohjoiseen, siellä aaltoilivat tumman korven latvat, siellä sen perukassa se paha asui. Hän katseli roviota, joka kohosi korkealle hänen päänsä yli, sen alta näkyi tervaksia ja tuohia. Kauvan hän siinä seisoi ja odotteli. Tuolla alhaalla istuivat ne pilkkaajat, vieretysten ne istuivat kuin suuressa säkissä, pimeydessä ne istuivat ja ajattelivat lehmiänsä, tavaroitansa ja omaa pientä itseänsä, kohta oli tämä heidän epäjumalallinen hirviönsä leimuava kirkkaan korkeuden kunniaksi, eikä hämäryyden intohimon ilkeille hengille, kirkosta tullessaan ne sen kirkkauden näkisivät, hätä ja kiire niille tulisi, ne syöksyisivät lokeroistaan kuin ruskeat muurahaiset, mammonan muurahaiset, ja kirous kuolisi heidän huulillensa. Nyt siellä oli niin hiljaista kirkossa, varmaankin jo pappi saarnastuolista heille puhui, kuuroille hän puhui, sokeita hän turhaan koitti näkeviksi saattaa, ja kun hän aamenensa oli sanonut, lähtisivät he kuin ruokapöytänsä äärestä ja kirkon ovella he taas saisivat arkinaamansa. Sohvi kuunteli hörössä korvin; johan sieltä kuului urkujen humiseva soitto, ja kellot alkoivat soida. Oi, miten ne soivat! Pieni kello soitti: älä tee, älä tee, mutta iso kello: sytytä Sohvi, sytytä Sohvi! Ikäänkuin sähkön isku olisi käynyt kautta ruumiin kuuli hän sisäistä ääntä: sytytä Sohvi! Ja Hyppy-Sohvi kopeloi hätäisesti hameensa taskuja ja raapaisi vapisevin sormin tulitikulla valkean ja sytytti tuohet palamaan. Nyt se oli tehty! Tuohi käpristyi, samoin Sohvinkin ruumis vetäytyi kokoon ja hampaat kalisivat. Miten ne katajat ritisivät ja ratisivat, harmaa sauhu kiersi vaivaloisesti pitkin kokon alustaa, mutta jahka tervatynnyri syttyisi, näkyisi siitä leimu kauvas ja se saisi kirkonkin akkunat välähtämään. Sohvin mieli oli kuin kuohuksissa, niinkö pian se tapahtuisi, nyt ei sitä enään voinut estää ja hän oli korvesta kuulevinaan kohinan, joka läheni ja pilven varjo kulki yli harjun. Nyt tuli tuulenpuuska, se tarttui tulen niskaan kuin sitä tukistaen, savua ja kipeniä se viskeli, liekit luikertelivat oksalta oksalle kuin punaiset käärmeet, ja hirveä oli niiden vauhti, pian loimusi koko kokko yhtenä pitkänä tuliaallon purstona, ja hehkuva kuumuus lehahti Sohvin kasvoille. Nyt oli jo kiire käsissä, saattaisivat sieltä kirkolta huomata hänet. Hän alkoi juosta rinnettä alas pitkin polkua, pensaat pemahtivat hänen juostessaan, ja kivet irtaantuivat ja vierivät vingahdellen jyrkänteeltä jyrkänteelle. Eikä Sohvi uskaltanut taaksensa katsoa, tuntui kuin joku olisi juossut hänen jälessänsä, askeleet olivat milloin lähellä milloin loitommalla, mutta aina ne seurasivat, ne hiipivät, ne hyppivät yli kivien ja kantojen samoin kuin hänenkin askeleensa, toisinaan olivat ne tarttua hänen hameensa liepeisiin, ja hän tunsi ikäänkuin läähätyksen niskassansa, ikäänkuin koko metsä hänen takanansa olisi juossut ja nauranut. Nyt oli varmaan paha itse hänen kintereillänsä, hän olisi huutanut, mutta kieli oli kuin kitalakeen kiinnitetty, ja ainoa ajatuksensa oli: kunhan pääsen maantielle, maantielle kirkon suojaan, siellä olen turvassa, kirkkotarhaan se ei uskalla. Oi, armias, oi, armias! Polun käänteessä hän kompastui ja lensi suin päin katajiin, hän koitti nousta, vaan ei päässyt mihinkään, hän oli siihen paikkaan kuin naulittu. Sohvi kiljahti ja jäi makaamaan, hän luuli, että kylmä, karvainen käsi häntä takaapäin piteli: nyt sun vien, nyt sun vien! "Ai, ai, auttakaa!", huusi Sohvi ja pyörtyi.

— — Siitä hänet harjulle rientäneet kirkkomiehet löysivät, he irroittivat hänen hameensa, joka oli puun oksaan takertunut. Hän heräsi kuin pahasta unesta ja kuuli naurun hohotusta ympärillänsä. Voi, kuinka häntä hävetti, hän olisi tahtonut maan alle vaipua. — Äkkiä kaapasi hän hameen helmat kokoon ja mennä livisti alas polkua. Mutta hänen takanansa kuului vielä kauvan iloinen hähätys, hän juoksi, juoksi…

SALAPOLTTAJAT.

"Miina, hohoi! No, eikö se vanha vaivainen taas kuulekkaan? Miinaa!!" Vallesmanni huusi niin, että kurkku kähisi, ja vihdoin ilmestyikin Miina ovelle hiat käärittynä kyynäspäihin saakka. "Missä te nyt nahjusitte taas?"

"Olinhan vaan saunaa lämmittämässä."

"Tuokaapa pullo lisää kellarista!" "Taas", olisi Miina muori mielellään sanonut, mutta ei uskaltanut. Nimismies Stenlund käytti ahkeraan "taas" sanaansa, se oli ikäänkuin imeytynyt häneen, se oli tullut hänen toiseksi minäkseen. Kun hän pääsi alkuun, niin ei siitä aina loppua tahtonut tullakaan. Taaskin oli hän olutta hörppinyt pitkin iltaa, oli "ryöstellyt monta talonpoikaa puti puhtaaksi", kuten hän tapasi sanoa. Vallesmanni oli niitä rakkauden jumalattaren kovanonnen lapsia, hän oli vanhapoika. — Miina toi juuri olutta, kun porstuasta kuului ääniä ja jalkoja puhdisteltiin kuusihakoihin. Sisään astui siltavouti Kepuli, ja hänen kintereillään hämäläisellä hitaudella kulki lautamies Klemola. Vallesmannin ryhti muuttui heti, pää kenossa taaksepäin arvokkaasti, nenä punakkana kuin pihlajamarjarypäle tuijotti hän sameilla silmillään tulijoihin.

"Painakaa puuta!"

"Olis tässä hiukan asiaakin", haastoi Kepuli ja katseli tyhjiä pulloja kirjoituspöydän alla, "kun ne Ruokolan takakyläiset kuulumma taas polttelevat salaa viinojaan Kuhansaaressa, savua on nähty sieltäpäin ilmaan tupruavan, niin että mitäkö se herra vallesmanni siitä…"

"Vai taas ne paholaisen kätyrit… kyllä minä niille Ruokolaisille näytän, viinapannunsa ryöstän ja sakotan, sakotan oikein Porvoon mitalla, rautoihin kytken joka miehen." Nyt löi vallesmanni nyrkkinsä pöytään niin, että lasit hyppelivät.

"Miinaa! Vieraille olutta!"

"Vilja ei joudu sillä kulmalla leiväksi", tuumi lautamies Klemola ja pyöritteli lakkiaan, "luulevat siellä pitäjän takalistossa olevansa rauhassa, ryömielläänpä, sanon, pitkin maantien ojia, tappelua ja mässäystä aamusta iltaan, ja kaikki maankulkijat ja varkaat siellä maleksivat."

"Näytän, hitto vie, näytän taas, että lain koura on ankara", puhisi vallesmanni, "pamppua annan, jotta selkänahkansa kihelmöivät kolme viikkoa." Vallesmanni hykersi tyytyväisyydestä käsiään, joissa kuvitteli jo koko Ruokolaisjoukon itseänsä vääntelevän. Pari tuntia sitä siinä punnittiin ja harkittiin asiata kaikin puolin ja olutta latkittiin sillävälin. Sakea tupakinsavu täytti huoneen kietoen miehet harsoiseen, harmaaseen vaippaan. Vallesmannin kasvot loistelivat punakkoina, hän sätti ja sadatteli, lautamies Klemolankin kankea kieli pääsi valloilleen. Saari oli piiritettävä kaikilta tahoilta, käsiraudat uhkasi vallesmanni ottaa mukaansa, ja Klemola sanoi kyllä seisovansa yhtä miestä vastaan — jaa — vaikka kolmeakin, kun oikeen tiukalle otti.

"Aamulla kello viisi siis", sanoi vallesmanni ja seurasi miehiä ovelle siinä vielä ravistellen heidän käsiään, ja miesten saapasten kolina kaikui vielä rappusissa, kun vallesmanni lähti kyökkiin ja antoi määräyksiään Miina muorille, palasi makuuhuoneeseensa ja heittäytyi vuoteensa peitteelle ja nukahti. Hän uneksui jättiläisviinapannuista ja suurista sakkorahoista.

Jo ennen viittä Miina muori nyki ja ravisteli unenpöpperöistä vallesmannia hereille, mutta tämä pyristeli kuin kiukkuinen pässi päällään ja mumisi: ottakaa kiinni, tuossa se puikelsi pensaikkoon, ottakaa kiinni se juutas, sitokaa!…

Monen ravakan tönäyksen jälkeen sai muori vihdoin herransa sängyn laidalle istumaan.

"No, eikö vallesmanni jo aijo Kuhansaareen, sinnehän sitä piti lähteä?"

"Hm, jaha, Kuhansaari." Vallesmanni haukotteli hirveästi ja ojensi kätensä muoria kohti ikäänkuin syleilyä tahtoakseen: "tuo… tuo minun jahtisaappaani!" Miina muori puki vaatteet hänen ylleen. Kovimpa sitä virkamiehen päätä särki ja kolotti, repi niin riivatusti korvain juuresta ylöspäin pääkupuun asti ja taasen takaisin, oli kuin myllynkivet olisivat jauhaneet aivot ihan nuuskaksi. Surrim, surrim, rrrr, ja hänen lihavanläntä ruumiinsa heilui ja vaappui sinne tänne Miinan kiskoessa saappaita hänen jalkoihinsa. Miina kietoi saalin hänen vatsansa ympäri, painoi virkalakin päähän ja sitoi kaulalle paksun punaisen villahuivin.

"No nyt vallismanni on valmis."

"Eipäs vielä! Tuohan ensin käsiraudat ruokakonttoorista, pamppu myös ja köysi, jolla minä ne hiien koirat sidon niin, että luut natisevat." — Raskaspäisenä käveli vallesmanni huoneessaan tehden vielä matkan pikkuvalmistuksia, astui sitten suuren seinäkaappinsa luo, avasi sen, useahko kiiltävä pullo kuvastui hymyillen hänen silmiinsä.

Hän kaatoi eräästä pullosta lasillisen suuhunsa ja hieroi mielihyvissään rintansa alustaa. Hän ehti juuri pujottaa kaksi täysinäistä rommipulloa taskuunsa, kun siltavouti ja lautamies astuivat sisään.

"Sop, vai siinä te jo, että siis taas lähretään."

"Lähretään, lähretään."

Kolmisin sitä nyt ajaa jytystettiin maantietä kohti Klemolan uhkeata taloa, joka oli Paalajärven pohjoisella rannalla, josta vain oli puolen virstan pitkä pätkä venematkaa Kuhansaareen. — Tuollahan jo Klemolan punainen talo kuin puolukka mättäällä puunti valkoisten koivujen välistä, veräjästä ajettiin pihalle. Pihanurmella makasi joukko miehiä, mikä selällään mikä vatsallaan vetäen ruoka-uniaan. Rattaiden jyrinä herätti miehet, ja vallesmannin virkalakki sai heidät nopeasti tarttumaan lakkeihinsa. Kuistilla Klemolan pyylevä emäntä hymyillen niijaili, kasvot miltei sulivat siinä kuin hera helteessä.

"No, tuli ja puserra! Vai valleksmanni? Astuupahan sisään, jotteihan niin hengen kiire liene, kahvin minä kiskon tulelta, niin lämpiätte, siltavouti, sisään, sisään." Salin peräkamariin vietiin niin vallesmanni kuin siltavouti sekä köydet, pamppu ja käsiraudat. Emäntä hääräili huoneessa kuin pyöreä, punainen aurinko tullen mennen, piirongin laatikosta otti hän sokurit, lusikat ja kupposet ja asetti ne pöydälle.

"Hohhoo, kun sitä väsyttääkin, eipä ole tämä nimismiehen virka mikään hauska toimi, koiranvirka se on, nouse vaan, vaikket tahtoisikaan, lämpimältä vuoteeltasi sydänyöhön, viluun ja tuiskuun, koiran virka, koiran virka!" Siinä samassa näkyi jo hymyilevä emäntä kiiluvine kahvipannuineen. Iloisesti se pannu höyrysi siinä pöydällä, oikeinpa sieramia kutkutti suloinen tuoksu, siinä oli jotain esimakua paremmasta, joka tuleva oli… Klemola kaatoi kupit puolilleen kahvia.

"Täällä olis kermaa, herra vallesmanni, hehhee, pikku rohvaistus ennen ottelua, hehhee", ja lautamies kiskoi sängyn alta pärevasusta paloviinapullonsa. Vallesmanni alkoi jo päästä aamuisesta kohmelostaan, puolikuppisia kun laitettiin, ja Klemolan muori toi uudet kahvit sisälle juuri kun pärevasun sisällys teki loppuaan. Silloin veti vallesmanni salaperäisesti vilkuttaen toista silmäänsä esille kaksi rommipulloansa. "Tässä olisi vielä pari 'kremotattaria', joiden kylessä ei ole lain sinettiä."

Jutellen, juoden kului aika, puhuttiin pitäjän asioista, ja kremotattaritkin saivat tehdä seuraa pärevasulle, "pöydän alla nuokkuivat siellä kuin uniset lautamiehet tyhjin vatsoin käräjätuvassa", kuten vallesmanni lausui. Lautamies Klemola hieroi akkunalasin hikeä kämmenellään, joten siihen tuli näköaukko ja sanoi tönäyttäen jo tuttavallisesti vallesmannia kylkeen.

"Katsoopa, herra valleksmanni, tuossa on Paalajärvi kaikessa uljuudessaan, ja tuolla tuon niemekkeen takana näkyy Kuhansaari, voitte nähdä savunkin, joka kiertelee puiden lomista ilmaan. Siellä ne Ruokolaiset parasta kättä korpiroinaa polttavat." Äkkiä selvisi vallesmannillekin retken oikea tarkoitus, vähällähän sen olikin ollut unohtaa, nyt kiirehteli hän sitä kiihkeämmin lähtöä.

"Ee-ei, on jo aika taas lähteä!"

Niin ja näin sitä päästiin pihalle. Vaikka Klemola jo oli asustanut parikymmentä vuotta talossaan ja siis tunsi kaikki sen loukot ja sopet, ei hän ensi hädässä tahtonut keksiä porstuansa ovea. Käsiraudat ja pamput ne unohtuivat kuin sattumalta kamarin peränurkkaan. Kolmisin miesjoukoin kulkea tömähyteltiin pellon pientaretta ja siitä niittypolulle.

Kaksi kertaa siltavouti oli pudota musahtanut pelto-ojaan, liukashan se oli liejuinen tie, kun oli satanut koko edellisen päivän. Niitun keskellä oli lato.

"Me-mennään latoon", soperteli vallesmanni, "niin et-ettei ne sieltä saa-saarelta huo-huomaa meitä!"

Nyt koko seurue istua kökötti ladon suulla kuin ukkosen pelästyttämät, sateesta märät varikset tylsästi tuijottaen toinen toisiinsa.

"Ko-kolmas kom-m-ea kukku!" änkötti vallesmanni ja kiskoi typerästi virnistellen povestaan toisen kremotattarinsa. Klemolaa vaivasi satunnainen väsymys, ja hän oli niin onnettoman näköinen, että toisia se hiukan nauratti ja kas, nyt se lautamies kellistyi ladon lattialle heinätukolle, toinen kylki seinää vastaan, eikä häntä saatu ylös vaikka Kepuli nipisteli voimansa takaa nenännipukasta, jäi siihen vaan makaamaan kuin kuollut.

"Jääköön siihen", höpisi Kepuli, "mutta missä on vene?"

"Tu-tuolla nie-nie (Kepuli nieli kulauksensa) niemen nenässä!"

"Ryypätään tämä ja s-s-s-sitte taas Kuhansaa-reen, ky-kyllä me kah-renkin ne-ne kukistamme, ky-kyllä."

Mutta ensin oli rommikulta kukistettava ja kun se oli kukistettu, oli siltavoutikin kukistettu ja hänen päänsä vaipui Klemolan saapasvarsia vastaan. Eihän vallesmanni saanut häntä järkiinsä vaikka huusi ja ähki pamppunsa ja virkavaltansa nimessä. Alempi virkamies ei tällä kertaa ottanut kuuleviin korviinsa päämiehensä uhkauksia, kiskoi vaan hirsiä siinä yhdessä Klemolan kanssa.

"S—n ss-sika", puhui vallesmanni kuin unissaan ja kopeloi ulos ladosta.

Laahustellen ja heiluen haparoi vallesmanni rantaa kohti. "Tu-turkin punanen! no, jalkani suo-r-r-raan — hi-hitto vie, olenhan minä vallesman-nni."

Pitkillä metsästyssaappaillaan tallusteli hän rannalla.

"Ky-kyllä minä teille Kuh-kuhansaaressa!"

Plits, plats. Vesi roiskui ja muta sinkui hänen ympärillään. Vallesmannin saappaat tarttuivat liejuun kiinni. "Öh, ah, uh, irti sanon, sinä pe-peeveli!"

Koettaessan irroittaa saapastaan liejusta ja mudasta pyristellessään kaatui hän lietteiseen veteen. Savisena kuin ruukintekijä kaalasi nyt vallesmanni veden tunkeutuessa saapasvarsista sisään.

"Uh, uh!" puhisi hän tavan takaa ja jopa hän vihdoinkin sai veneen kokasta kiinni ja työnsi sen järvelle. Toinen jalkansa oli vedessä, mutta yrittäessään vetää sitä veneen laidan yli, romahti hän seljälleen veneen pohjalle, ja tuuli kuljetti venettä loitommalle… Monen vaivan ja vastuksen jälkeen istuu hän tuhdolla ja soutelee arviokauppaa kuin unissakävijä, tietämättä minne vene soljuu, josko rantaan vaiko ulapalle. Vene kieppuu sinne tänne, milloin ympäri ja taasen eteenpäin. Harhailtuaan näin vesillä jonkun aikaa, katse itsepäisesti kiinnitettynä peräkeulaan, kuulee hän huutoja tietämättä mistä.

"Hoi, valleksmanni, hoi, tännepäin!"

Vallesmanni käänsi päänsä ääntä kohden ja huomasi sameilla silmillään mustia liikkuvia olentoja, jotka siirtyivät rannalla pensaikosta pensaikkoon. Hän sai uutta intoa ja äkkinäisesti tempoen, ponnistellen oikein karhun voimalla kieppui vene milloin syrjään milloin suoraan, ja hän läheni yhä noita mustia rannnalla liikkuvia olentoja.

"Kalastamassako se valleksmanni nyt on?" huuteli mies saaren lahtipoukamasta.

"Hohoi, valleksmanni! Tänne, tänne, tuolla niemen käressä ne uhkeimmat hauit tepastelevat, mutta missä ne onkineuvot…?"

"Eihän valleksmannilla ole edes pamppuakaan."

"Mitä sinä livertelet, huvikseenhan se valleksmanni näetkös soutelee, se tekee hyvää hänen lihavalle vatsalleen, hahhaa", keskeytti toinen punamekkoinen mies. Vitkaan lähestyi vene Kuhansaaren rantaa, ja punamekkoinen mies kiskoi sen maalle niin rivakasti, että vene jyskyi joka liitteessään, ja vallesmanni pyllyili tönäyksestä tuhdon alle. "Siinäpä se pitäjän valleksmanni on kaikessa komeudessaan! Mikä kunnia meille ja viinapannuillemme. Hei, pojat! Nostakaa valleksmanni hartioillenne ja sitten metsään, valleksmannista me vielä teemme oivan viinankeittäjän, että jos joskus maailmassa tämä sama saisi passit harmaalle paperille, niin onhan sillä sitten joku ammatti, jolla voi elää kihnutella." Sama mies joka näin puhui, lähestyi nyt vallesmannia ja painoi hänen virkalakkinsa korviin saakka. Riemusaatossa kuleteltiin pitäjän nimismies potkimisistaan ja huudoistaan huolimatta ja asetettiin kivelle istumaan, jolle hän kykertyi.

"Missä siltavouti?", ivaili taas punamekkoinen.

"Se meni kai käsirautoja hakemaan", tuumi toinen.

"No mikseikäs se valleksmanni nai, vanhana poikana se vaan oleilee kuin ikäkulu kasakkihepo ilman kauroja!"

"Älähän nyt suututa meidän arvoisaa valleksmanniamme; etkö tiedä, että hän on kihloissa itse pirun sisarentyttären kanssa."

"Mutta hiiessä pojat, kuinka sallisimme kunniavieraamme kivellä istua, viinapannun niskaan koko komeus!"

Väsynyt vallesmanni asetettiin eräälle vielä käyttämättömälle pannulle.

"Miten se valleksmanni jaksaa nyt siellä?"

"Minä, minä o-o-len val-val-vallesmanni —!", soperteli nimismies.

"Me tiedämme sen, ja se sana on meille pyhä. Mutta, hei, miehet, eihän vieras vielä ole saanut maistella aarteitamme, vaikka pakiparaastaan sitä varten tänne läksi!"

Takaapäin lähestyi silloin muuan ruokolainen, sieppasi lipin, täytti sen kuumalla nesteellä ja asetti sen sitten hänen käteensä ja sanoi:

"Mitäs muuta, sano puotipoika, pisti taas sokerin suuhunsa".

Vallesmanni katseli sameilla silmillään lippiä ja nosti sen vaistomaisesti huulilleen. Tulet leimusivat alhaalla, ja savu kaarteli pitkin männyn runkoja.

"Hoi, valleksmanni! Miltäs maistui! Katsokaapa, miten veneenne purjehtii ilman kapteenia ja väestöä enkelsmannin vesillä, tuolla, tuolla. Se kait etsii isäntäänsä, laine jo vei sen kotirantaan ilmoittamaan lautamies Klemolalle, että täällä se valleksmanni vain viinoja juo ja viinoja polttelee eikä ehdi nyt tällä erää kotiinsa, ei tänään eikä edes huomiseksikaan."

Nyt muodostivat kaikki miehet piirin vallesmannin pannun ympärillä, mustat kekäleet savusivat heidän käsissään, ja vallaton piirileikki alkoi. He lauloivat:

Vallesmanni kun häitä viettää, kuka morsian olla saa? Viinapannu vaan, viinapannu vaan.

Jo nyökkyili vallesmannin pää, hän vaipui vähitellen uneen. Ruokolaiset astuivat veneisiinsä ja soutivat pois. Naurua ja puhetta kuului kauvan järveltä. — Tuuli ei liikuttanut puunoksaakaan, kaikki oli hiljaista ja rauhallista, ja vallesmanni veti tyyntä untaan paljaan taivaan alla korkeassa asemassaan. Sieltä hän hiljalleen luisui nurmelle, jolle jäi makaamaan. Hän nukkui yksin Kuhansaaressa, ei kukaan häirinnyt häntä.

Illemmalla heräsi vallesmanni. Hän aukaisi sameat silmänsä, katseli ympärilleen, ja hämärät muistot päivän tapahtumista alkoivat risteillä hänen päässänsä. Varovasti kömpi hän jaloilleen ja alkoi kävellä pitkin saarta. Hänen tuskansa alkoi kasvaa, kun hän huomasi, ettei venettä ollut missään. "Sen vietävät, ovat lykänneet veneen vesille!" mumisi hän.

Armahtavainen kalavaari hänet vihdoin keksi rannalla huutamassa. Vallesmannin huulet olivat huutamisesta ihan siniset. — —

Viikon kuluttua sai vallesmanni lautamiehen kautta haasteen käräjiin viinanpoltosta ja juopumuksesta. Hän säikähtyi niin, että luuli menettävänsä virkansa. Mutta haaste oli vaan pilantekoa, se peruutettiin. — Mutta sen koommin vallesmanni alkoi vähemmin ryypiskellä. Ja aina kun hän maantiellä tapasi jonkun Ruokolan miehistä, käänsi hän päänsä toisaalle ikäänkuin olisi tarkastellut, josko maantien ojat olivat lainmukaisessa kunnossa.

1896.

VANHA LEMMINKÄINEN.

Joka päivä vanha pehtori mennä hiihustaa akkunani ohi. Vanhan sortuukin liepeet lyödä leiskuvat sinisiä housunlahkeita vasten, ja harmahtava tukka pistäytyy kiemuroissa esille olkihatun alta. Hän kulkee tavallisesti kädet selän takana pitäen kalanluista nuuskarasiata hyppystensä välissä, seisattuu, höpisee itsekseen, tirkistää aurinkoa ja pilviä ja ottaa siemauksen ruskeata nuuskajauhoa, jolloin hänen kasvonsa vetäytyvät moniin ryppyihin. Hänen pyöreä nenänsä hohtaa, ynisee ja soi; hän nauttii äärettömästi nuuskasta, poutailmasta ja omasta olemuksestaan. Selkä köyryssä kiipee hän aidan yli ja tepsuttaa pientareen polkua, ja hänen ympärillänsä soittavat kaikki nurmen sadat sirkat viulujaan ja päivänkakkarat nyökyttävät päitään. Niitulta kuuluu talkooväen huutoja ja kokkapuheita, vaimot haravoivat, ja miehet kiskovat haasioista heinätukkuja rekeen, yli ojien ja mättäiden hevoset puolijuoksussa ponnistavat ladon suulle. Siellä se jo seisoo pehtorikin, sääret hajallaan jaellen käskyjä miehille kuuluvammin, naisille ja erittäinkin nuorille hilpeämmin. Usein kulkee hän nuoren Johannan lähettyvillä.

Kun työ on ollut vilkas, ja lato täynnä tuoksuvaa apilasheinää, istuu pehtori ladon kynnyksellä naureskellen, toista silmäänsä vilkutellen, juttelee laajasti ja leveästi niinkuin paljon kokenut mies, jonka elämän takana on monta muistoa ja monta seikkailua. Silloin hän on nuori taas ja unohtaa koko pehtori-arvokkaisuutensa. Vanha velikulta ja naisten naurattaja se tirkistelee punaisesta silmänreijästä, ja naiset hihittävät uskalletuille sanankäänteille ja laskevat pilaa hänen kustannuksellaan. Nuori Johanna se jo sieppasi olkihatun ukon päästä, ilkkuu ja hyppii hänen edessään, ja vanha pehtori hapuilee vapisevin käsin tytön vetreitä lanteita, mutta tyttö kiepsahtaa kärppänä käsistä, juoksee niitulle ja pistää olkihatun pellonpelättimen päähän.

Yleisen hohotuksen keskeltä soivat kylän ruokakellot, ja auringon säteet käyvät jo viistoon kuin ison, punaisen hämähäkinseitin langat. Niitulta palaa talkooväki, haravat ja taikot olalla, mutta jälempänä astuu vanha pehtori kädet selän takana nuuskarasia hyppysten välissä, ja varsi näyttää nyt kumarammalta, kun hän tallustaa sinisissä housuissaan ja katoaa ruislaihon taakse.

Vanha pehtori on vielä vanhoillaankin ripeä riijaripoika, ja kylänkellot tietävät hänestä monta juttua. Ennen nuorena palveli hän Ronkolan isossa kartanossa voutina, oli punakka ja verevä, ja kartanon nuori neiti, kerrotaan, oli häneen rakastunut ja katseli häntä suopein, suloisin silmin, ja usein pehtorinkin silmät kulkiessaan tallin ja kyökin väliä tähtäilivät toisen kerroksen akkunaan, jossa armon neiti istui koruompelutöittensä ääressä. Heidän välillään oli salainen suhde, sanottiin. Mutta sitten oli pehtori erään hairahduksen tähden pakoitettu menemään naimisiin kartanon meijerskan kanssa. Pehtorilla oli suurimmaksi osaksi talon hallitus käsissään ja hän alkoi elää suurellisesti, komeasti hän korskalla oriilla ajeli kirkonkylässä ja teki tavan takaa markkina- ja kaupunkimatkoja, joilta hän aina palasi hienossa hiivassa. Vaimo, joka oli nousukas hänkin, noudatti miehensä esimerkkiä, piti kahvikestejä ja pyrki kyläkemuissa emäntien rinnalle. Mies syytti vaimoaan, vaimo miestään, ja pehtori alkoi yhä enemmän kilistellä kaupunkiherrojen kanssa ja pidot hän tavallisesti sai maksaa, maksoi mitä maksoi, olihan hän ison talon käskymies ja jotainhan sitä piti tehdä surunsa lievitteeksi, kun se akkakin siellä kotona oli sellainen…

Pian pehtori sai eron virastaan ja harhaili siellä täällä talojen voutimiehenä kunnes muutti koko pitäjästä ja oli jossain pikkukaupungissa puutarhurina useat vuodet. — Ja kun hän sieltä palasi, oli hän vanha mies, ryppyjä otsalla ja mieron sauva oli hänellä kädessään. Hän pääsi apteekkarin pienen talon isäntärengiksi ja entisestä loistoajasta oli hänellä jälellä vain pehtorin nimi, johon hän vanhemmiten sai lisänimityksen "vanha pehtori".

Hän on jo kauvan ollut erillään vaimostaan, joka asuu kylän laidassa ompelulla itseään elättäen. — Näin vaimon kerran maantiellä ja kysyin vanhalta pehtorilta, että "kuka se tuolla astelee?" — "Vanha hilsahan se vaan siellä astelee!" sanoi hän väkinäisesti naurahtaen ja tuli vakavaksi. — Sattuu usein, että he joutuvat vastatusten, sanaa sanomatta he kulkevat toistensa ohi, ja silloin vanha pehtori unhoittaa nuuskaamisensa.

Onpa maailman koura pidellyt vanhaa pehtoriakin, mutta elämän iloa virtaa vieläkin suonissa, hän on tuollainen vanhettunut Lemminkäinen. Vieläkin ostelee hän makeisia kirkonkylän puodista kylätytöille, useita heistä on hän kosassut ja menettelee siinä suhteessa vanhan maailmanmiehen tavoin, lahjoo ensin äidin sokerilla, vehnäsillä ja hamekankailla sekä hyvittelee tytärtä hopeahelyillä. Tytöt syövät hänen makeisiansa ja ilakoivat hänen lemmenvakuutuksilleen. Kaupunkimatkoja tekee hän nyt harvemmin, mutta tuollaisen retken jälkeen käy hän säännöllisesti torumassa "vanhaa hilsaansa". Hän on muuttunut lapseksi uudestaan, huomaa elämästä vain pinnan ja siksi hän onkin joutunut sen leikkipalloksi.

* * * * *

Eräänä lauvantai-iltana kuulin koputuksen kamarin ovelta, ja kun menin ovea aukaisemaan, astui huoneeseen vanha pehtori viulu kainalossa. Hän kulki epäröiden luokseni ja istui levottomana tuolille.

"Miten se pehtori jaksaa?"

"Tuossa tuo menettelee!"

"Viuluako se pehtori soittaa?"

"Soittaa… Tulihan tuota nuorempana opittua, mutta eihän ne vanhan hyppyset enään… tuoltahan tulin puodista kieliä ostamasta… enhän häirinne, minä tässä vaan meinaan, että… hm, hm!"

"Ei häiritsemisestä mitään!"

"Tässä meinaan, että hm… mitäs se maisteri niin ahkeraan kirjoittaa, jottei vaan rakkauskirjeitä, hihii?", virkkoi hän ja kävi vilkkaammaksi. Sana "rakkaus" vaikuttaa pehtoriin kuin kenttätorvi vanhaan pattijalkaiseen sotaratsuun.

"Hihii, niin sellaisiahan ne nuoret kirjoittavat… silloin kun minä olin nuori, kirjoitin minä neljälle tytölle yht'aikaa!"

"Soo, olipa siinä joukkoa!"

Hän nuuskasi ja jatkoi:

"Hihii, niin, ja minä usutin ne kaikki yhteen kuin kylän rakit ja otin vikkelästi viidennen, mulla oli siihen aikaan sellainen taikahuilu taikka taikaviulu, jolla minä ne sokasin… joo, joo, hm!"

"Mikä viulu se?"

"Rakkauden ja immarruksen kutkuttava viulu, hihii!"

"No mikä tämä nykyinen viulu sitten on?"

"Työviulu vaan ravistunut ja vanha."

"No soittakaa nyt hiukan sillä työviulullakin!"

"Kyllähän sitä… tämä vanhan apteekkarin sali se taitaakin kaikua. Ei musiiki oikein musiikilta tunnu ilman kaikua, kaijuton soitto on kuin morsian ilman kruunua!"

Vanha pehtori näppäili hiljaa viulunkieliä silmät puoliummessa, väänteli ja sylki tappia, kohotti käyräänsä ja kysyi samassa: "Osaakos maisteri sitä koko maailman polskaa?" Hän asetti viulunkaulan vasten olkapäätään ja alkoi soitella. Ryppyinen ja sierottunut käsi käytti jousta haparoiden ja epävarmasti, mutta sitä myöten kuin hän nytkytti ääniä viulustaan, saivat hänen kasvonsa eloa, ja silmät kiilsivät ja tuijottivat salin nurkkaan. Viulu humisi ja vonkui, ja nuuskaa tippui viulunkopalle. Hän soitteli hämäläisiä polskia, purpuria ja katrillia. Pää hetvahti tahdin mukaan, lippostensa kärjellä hän toisti tahtia pöydän alla. Noin kun hän tuijotti nurkkaan, näin mielikuvituksissani pehtorin punaposkisena nuorena miehenä paraimpana keikarina helkavalkeilla ja häissä, näin tanssista hehkuvia kasvoja ja solakoita vartaloita, jotka kieppuivat polskan huumaavissa pyörteissä, näin miten pehtori notkahutti sääriään katrillin käänteessä, hypitti kuumaa naista rinnallaan, supatteli hänen korviinsa, näin heidän hiipivän porstuan viileään hämärään…

Kun pehtori taukosi soittamasta, heräsi hän kuin kaukaisesta unesta, pyyhki tukan silmiltään, katseli minua salavihkaa ja sanoi:

"Nuorena ollessani näitä paljon tanssittiin, nyt niillä lie uusmuotisia hullutuksia, jenkkoja tai mitä lienevät… Voi, voi — ja Bellmannin lauluja taisi joka herrasmies, kai se maisterikin tuntee Karl Mikaelin lauluja?" Hän hyräili:

"Tokkopa kaikki jo ko'ossa lie, Myllärin Matti ja Hotakka sie…"

Katselin häntä ylhäältäpäin, ja nyt näyttivät kasvot vielä ryppyisemmiltä, mutta rikkinäisten huulien yli liiteli sanoja, jotka värähtelivät. Eikä soittokaan ollut sen kummempi, katkonainen ja epäselvä, hän itsekin oli tuollainen vanha viuluromu, jonka kielet eivät soinnu virittämisestä. Koko hänen olennossaan oli jotain naurunsekaista ja nurinkurista. Ja minä mietin, että mitähän se vanha pehtori tarkoitti vierailullaan, sillä soitto oli tekosyy, sen huomasin hänen hermostuneesta käytöksestään. Soiton lomassa hän aina kiivaasti nuuskaili ja aikoi sanoa jotakin, mikä haihtui hymähdyksiin. Vihdoin tuli hän viulua nappaillen pöytäni luo, katseli papereita ja sanoi erityisellä äänen painolla:

"No se maisterihan kirjoittaa viisuja?"

"Onhan niitä tullut tehtyä!"

"Minä ennen nuorena voutina luin Fritsovin satua, jonka kartanon neiti minulle lainasi. — Liekö tuo vaikeatakin. Tuota — maksustako se maisteri oikein, tuota, hm, ja kannattaako se?"

"Kannattaa vallan mainiosti, aijon perustaa karamellirunotoimiston, hautajaisrunoja, ristiäisrunoja, naimarunoja j.n.e. Koulutytöt ja kaunosielut ne ostavat, mjaa!"

"Paljonko maisteri yhdestä kappaleesta ottaa?"

"Kappaleesta? Riippuu asianhaaroista. Viisi, toisinaan kymmenen markkaa, toisinaan kolmekymmentä markkaa, toisinaan…"

"Soo, hm… niin paljon!", sanoi pehtori ja alkoi kaivaa kukkaroa taskustaan.

"Eiköhän tuota saisi kahdella markalla?", ja hän laski rahan pöydälle.

"Mitä tällä?" kysyin ihmeissäni.

"Asia on se", sanoi pehtori ja siirsi tuttavallisesti tuolin lähemmäksi ja vilkutti toista silmäänsä, "— asia on sitä laatua, että ensi viikolla on Johannan päivä ja sille sitä pitäisi nimipäiväviisu olla!"

"Itselleenkö se pehtori haluaa vai muille?"

"Itselle, itselle, kellenkäs muulle?"

"Vai niin, no vanhalle vai nuorelle tytölle?"

"Nuorelle, silkosen sipakalle tytölle, rakkautta ja rikkautta pitää viisussa olla, kukkasia ja liverryksiä, niistä ne tytöt tykkää. — Näin meidän kesken sanoen olen kurkistellut sitä puoli vuotta, enkä minä, hitto vie, ole liian vanha vielä, kääntyihän se Abrahamikin vanhoilla päivillään piikansa puoleen ja hm… ja kyllä minä siitä vanhasta hilsasta käräjöimällä pääsen!"

"No jos häihinne kutsutte, niin kirjoitan sen 'viisun' maksuttakin", lupasin piloillani, sillä tiesin matkani olevan lähellä.

"No kunniasijalle papin ja morsiamen viereen, ja silloin sitä iloitaan ja polskassa sulhaskorot tanssitaan!"

Vanha pehtori hykersi mielihyvissään kalanluista rasiaansa, tarjosi, otti pisimmän siemauksensa, paiskasi lujasti kannen kiinni, kiitti ja lähti. Sortuukin liepeet heiluivat tallustellessaan kujatiellä. Minä mietin, että kolme asiaa maailmassa innostaa vanhaa pehtoria, nimittäin naiset, viulu ja nuuska, ja niistä ainoastaan nuuska on hänelle uskollinen.

EPRA JA LAUKKI.

"Soh, soh, kärpänenkö se siinä taas… huis, löp, löp!" Epra höplitti ja nyki, nyki ja höplitti. Raskaasti kuin unessa mennä lönkytti vanha Laukki, käänsi päätään kuin katsoakseen, vieläkö ne pyörät seurasivat mukana. Raskaasti kolisivat jälessä Epran laatikkorattaat, ja niiden etusyrjällä istui korkealla koukistuneena vanha Epra kuin kuningas ikään. "Keisarin saunapiippu" oli suussa ja kädessä oli nahasta kierretty piiska, jonka siimanpää veltosti hyppeli Laukin hännän päällä. Ja Laukki tiesi, ettei hänen isäntänsä Epra häntä lyönyt, ja Epra tiesi, ettei Laukin kulku siitä parantuisi, siksi he olivat ystäviä. Vanha oli jo Laukki, ei Eprakaan sen ijästä tietänyt, ja itse Epra oli vielä vanhempi eikä ollut moneen vuoteen käynyt pappilassa ikäänsä kysymässä. — Epra puheli ja mutisi hevoselleen, hevonen oli siihen niin tottunut ja se tunsi isäntänsä tavat tarkalleen, Epra tunsi pattijalkaisen Laukkinsa ja sen uniset tavat, he olivat ikäänkuin kiinnikasvaneet toinen toisiinsa.

Epra oli pieni palleron tapainen miehen möhkäle, hänen silmänsä olivat päästä ulkona kuin hiirellä, jalat olivat ruumiiseen verraten liian lyhyet ja ne keikkuivat ulkona laatikon sivulla jalkalautaa koskettamatta. Hänen suupielessään oli ilme ikäänkuin hän aina nauraisi. Ei hän koskaan huutanut eikä äyskinyt Laukalleen, nyki, torui ja touhuili, ja höllinä riippuivat ohjakset. Mutta yhtä pyöreä kuin oli Epra, yhtä kulmikas ja laiha oli Laukki, ei sen karva läikkynyt vaan oli takkuinen, pitkä kuin muulilla, ja aina se luimisti korvillaan Epraan päin, seisahtui jokaisen kaivon luo, pysähtyi mäkipaikoissa tai nosti oikean takajalkansa paarmaa tavoitellakseen ja jäi sitte ikäänkuin mietteisiinsä seisomaan; sillä oli omituinen tapa nojautua koko ruumiinsa oikeata aisaa vasten, eikä se koskaan hirnunut, se kulki aina kuin unissaan pää rinnalla riippuen.

Pieni oli Epra ja pieni oli Laukki, mutta laatikko, jolla Epra istui ja jota Laukki laiskasti kiskoi, oli iso ja jykevä kuin laari tai suunnaton, suuri merimieskirstu, se oli kannellinen niin, että sen saattoi avata päältäpäin ja sen kyljessä oli kirjainlukko, minkä salaisuuden Epra tiesi. Ne laatikkorattaat olivat kuin laiva, jolla Epra purjehti tomussa ja tuiskussa maailman maantietä. Jos sen kannen avasi, niin näkyi huiveja ja liinoja, tehtaan kankaita ja muuta rihkamaa, se oli hänen kauppakojunsa, hänen puotinsa, hänen istuimensa ja toisinaan myös hänen makuusijansa, kun hän syksyöinä varkaita peläten makasi sen kannella, siinä oli hänen maallinen rikkautensa, jonka joukkoon hän sitäpaitsi luki Laukin ja tuhat markkaa rahaa, jotka hän oli tallettanut lähikaupungin pankkiin. Kangaspakkojen päällä oli hänen kyynäryskeppinsä ja hänen haarapussinsa, mutta syvällä nurkassa kankaitten alla oli hänen vanhanaikainen virsikirjansa, minkä ensi sivulle oli kirjoitettu hänen isänsä ja äitinsä, niin, monen edellisen polven nimet. Virsikirjan vieressä oli massi täynnä hopearahoja, pankin kulttikirja, pullo, jossa oli "sydämmen vahvistustippoja", kääre, jossa oli ketun myrkkyä ja lakkisessa rasiassa kaksi kullattua hopeasormusta sekä Malvina Maija-Stiinan kellastunut valokuva.

Niin Malvina Maija-Stiina oli vaimoinen henki siellä Epran kotipitäjässä, jonne hän nyt oli kotimatkalla. Se oli osava ja ovela vaimoihminen mutta hiukan kärttysä. Alituisesti hänen rukkinsa pyöri, ja kankaita hän kutoi seudun pyyleville pomoemännille. Hän oli tunnettu taitavasta kudonnastaan ja täsmällisyydestään; hän oli jo neljänkymmenen seuduissa. Hän oli yhtä harvasanainen kuin Epra oli suulas ja sukkela kaupoissaan. — Malvina Maija-Stiinaa oli Epra jo nuorena kirkonkylän puotipoikana kaipauksella katsellut. Sille oli hän puotipöydän takaa kumarrellut ja lyönyt kantapäitään yhteen, kuten oli nähnyt kaupungin puotipoikien tekevän. Malvinan suuret, sinelle vivahtavat silmät olivat hänen kasaveikkaluonteeseensa tehneet vakavan vaikutuksen, ja hän oli aina ollut hämillään pistäessään tötterön paraimpia makeisia Malvinan pieneen käteen kaupanpäällisiksi, mutta sai siin' samassa takaisin rohkeutensa, vilkuttaen silmillänsä, suun ympärillä ikuinen naurun hymy ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: niin, niin, Malvina Maija-Stiina, me ymmärrämme toisemme, me olemme kuin parihevoset, jotka vielä kerran yhdessä kiskomme elämän rasvotuita rattaita sekä ylä- että alamäessä! — Jahka Epra pääsisi oman puodin puhdistajaksi, oman kyltin kiillottajaksi, silloin saisi Malvina istua peräkamarissa hyräillen ja polkien uutta kiiltävää ompelukonetta, eikä hänen tarvitsisi kotona kankaita kutoa. Niin, niin. Niin oli Epra kerran ajatellut.

Liiallisen makeisten tuhlaamisen tähden joutui Epra pois paikastaan. Sattui juuri siihen aikaan kauppiaalle kankaiden kaupustelija. Hänen seuraansa lyöttäytyi Epra, sillä suuttumuksesta tahtoi hän päästä pois koko paikkakunnalta. Hän sai ajaa kaupustelijan laatikkorattaita. Uutta oli se elämä hänelle. Hän sai nähdä uusia kyliä, naapuripitäjiä, kirkkoja ja uusia kaupparakennuksia. Yhä loitommaksi hän eteni vieraisiin kauppaloihin ja tehdaskaupunkeihin, missä puodin ikkunat kimmelsivät täynnä kaiken maailman kilua ja kalua, isoja savutorvia hän näki, kimmeltäviä kirkon ristiä ja suurimastoisia laivoja kuin huoneita ikään. Kadut vilisivät kirjavina kansaa, ja niillä maailman turhuuden turuilla mennä sipsuttelivat töyhtöniekka-neitoset nostellen hameen liepeitä nilkkaan saakka. Tämä kulkurin elämä häntä miellytti, hänen verensä alkoi juosta vilkkaammin ja hänen luonnostaan liikkuva kielensä sai uutta vauhtia. Mutta Malvinan kuva pysyi kuitenkin syvimmällä sydämmensä pohjalla, ja usein kuormalla könöttäessään mietti hän sitä aikaa, jolloin saisi oman hevosen, omat laatikkorattaat ja sitte rakentaisi hän sinne kotikylään maantien haaraan ihan virstantolpan kohdalle oman puodin ja oman mökin, jonne hän kerran häähuilujen humistessa veisi Malvina Maija-Stiinan, silmiensä ilon ja salaisten ajatustensa lähtökohdan.

"Soh, soh! Mitäs siinä päätäsi käännät!" mutisi Epra ja alkoi taas ajatella.

Epra osti ensin omilla säästöillään kymmenen markan hevosen mustalaiselta ja erään kartanon huutokaupasta hankki hän itselleen vanhan kuomun, ja niillä hän sitte alkoi omin päin omilla asioillaan kiertää talosta taloon. Jossain maantienojassa eväät syötyään ja päästettyään hevosensa ojaviereen ruohoa appomaan kaivoi hän esille setelinsä, käänteli niitä, katseli niiden läpi aurinkoa ja haisteli niitä kuin hepo heiniään. Visusti kätki hän ne taas kuomun pohjalle, tarkasteli ympärilleen ja laskeutui suulleen makaamaan. Ja siinä hän sitten haaveili tulevia asioitaan.

Ja kun Epra taas jatkoi matkaansa, ja jalkamiehet heittelivät komppasanoja hänen konistaan ja kuomustaan, oli hänellä sukkela sutkaus vastassa, kehui hevostaan, nauroi partaansa ja ajatteli: "voi, voi, mies parka, kunpa tietäisit, miten paljon minulla on kirkkaita kolikoita, et tiedä, muuten et veistelisi." Ja iloisesti leiskautti hän ilmaan piiskallansa ja "äkkiväärä maamiehen ystävä" heilui hänen hampaissansa. Hänellä ei vielä silloin ollut posliinista "keisarin saunapiippua", sen hän osti kerran Tuomaan markkinoilla Hämeenlinnassa vaihdettuaan isoilla välirahoilla kymmenen markan hevosensa nykyiseen Laukkiinsa ja laatikkorattaat osti hän Tuuloksesta.

Nyt vasta alkoi hänen elämänsä päivän puoli, hän ajeli hiukan varmempana, ja hänen äänensä sai kilahtavamman kaijun, hän alkoi sunnuntaisin käydä simusetit kaulassa ja kiiltävät kalossit jaloissa, sillä nyt kulki hän totisissa kosimispuuhissa. Ja eräänä iltana ajoi hän niissä tamineissaan mökin pihalle, missä Malvina Maija-Stiina loisena asui, toi hänelle uuden silkkisen huivin, sai häneltä puolittaisen, harvasanaisen lupauksen, että hän odottaisi Epraa, ja Malvina antoi hänelle puolittain lämpöisen kädenlyönnin hyvästeltäessä. Malvina ripusti silkkihuivinsa aittansa orrelle, Epra nousi rattailleen ja lähti taas maita kyliä ajamaan haaliakseen kokoon mieluisen mökin rahoja.

Ja iloinen oli Epra, hän oli silloin nuorempi, ja Laukissakin oli vielä jotain eloa, ja sillä hän hiljaista lönkkää ajoi talon pihoille ja avasi laatikkonsa, jonka ympärille pian kertyi koko talon väki. Hän rupatteli rattosasti, lasketteli kokkapuheitaan, nipisti tyttöjä poskista ja löi reippaasti kättä miehille ja aina oli hänellä jotain kullekin. Niin, ihan uudenuutukaista vihriäistä hamekangasta talon piioille, punaisia villaröijyjä ojamiehille, ketunmyrkkyä metsämiehille ja vaareille nuuskaa, ja hänen kielensä oli lipeä ja liukas, hän oli raitis ja rauhallinen ja sai usein taloissa ilmaisen yösijan.

Vuosia kertyi Epran niskaan, kertyipä niitä Laukinkin niskaan ja silkkihuivia kertyi Malvinan aitan orrelle, ja vanha Laukki kääntyi usein ihan kuin itsestään Malvinan mökin pihalle, se oli siihen niin tottunut.

— — Nyt oli Epra taas kotimatkalla, vuoden oli hän ollut kauppateillä ja viimeisellä kerralla oli Malvina näyttänyt hiukan nyrpeältä. Olisikohan Malvina kyllästynyt odottamaan? Mitä vielä! Nythän Epralla oli mökin rahat, ensi pyhänä kuulutettaisiin, virsikirjan lehteen piirrettäisiin Malvinan nimi, niin, ja sitte ajaisivat he kirkonkylän puodin ohi, ja puotipojat sanoisivat: "kas, kas, siinä ajavat pappilasta Malvina Maija-Stiina ja Epra, niin, se Epra, siitä on tullut tanakka mies, rahoja kuulemma on pankissa, Jumala ties, kuinka paljon lie, niin, niin — —."

Epra ajoi yli pitäjän rajan ja hänen sydämmensä sykähteli niin omituisesti, hän oli taas kotimailla oman onnensa kynnyksellä. Intohimoisesti kiskoi hän savuja piipustaan, nyki, höplitti ja puhui:

"Soh, soh, mitäs siinä nyt taas! Se siinä, huis, mitäs siinä mulkoilet ikäänkuin sinulla olisi neljä silmää, eteesi sinä olet katsovinasi, mutta sentään luimistelet sieltä korviesi alta kuin viheriäsilmäinen peikko pajupehkon alta! Olet se sinäkin mukamas! Soo! Kuka se sinunkin ijästäsi tarkan ottaa, hampaasikin ovat keltaiset kuin mustalaisen silmänalus. Taidat jo olla kuoleman peltoa kyntämässä ja sinä lönkytät kuin puujalka kersantti. Ihanhan sinä kulutat oikean aisan pilalle, höp, löp, löp! Mitäs sinä niitä virstan tolppia vilkuilet, luuletko voivasi niitä lukea? Niin, no, älä siinä viisastele, loppuu se sinunkin ristinaikasi, etkä enää kanna murheen siloja niskassasi. Seistä sinä saat, levätä saat ja kauroja sinä ensi pyhänä saat, eikä sinun enää tarvitse maantien ojissa nukkua, perunamaata kun kerran pari vuodessa kynnät, sillä hyvä, en sinua tapa, en, en vanhaa Laukkiani tapa, niin, mutta liikuta nyt hiukan koipiasi!"

Ja Epra nosti piiskansa mutta antoi sen pään laiskasti hypellä Laukin hännän päällä, verkalleen kului matka, tie lyheni, Laukki käveli, mutta Epran ajatukset juoksivat tavallista nopeammin.

Jo nousi Laukki mäntyiselle mäelle, jolta kaukaa yli metsän viheriöiden, keinuvien latvojen, näkyi pitäjän valkeakaari-ikkunoilla varustettu ristikirkko. Kirkon takaa paloi ilta-auringon punainen, loimottava valo heittäen kajastuksen vastapäiselle taivaan rannalle, niin että punaiset petäjät mäellä kimmelsivät kuin tulipatsaat, mutta laaksoon alkoi jo laskeutua elokuun iltahämärä. Epra seisautti hevosensa, Laukin vasen puolinen kylki näytti melkein punaiselta, ja sen vasen silmä näytti vallan vilkkaalta. Könössä laatikkonsa reunalla katseli Epra alas laaksoon. Maantie luikerteli kuin keltainen, iso mato kierrellen vastapäiselle jyrkälle mäelle ja katosi viheriään kuusikkoon, joka seisoi siinä kuin viheriäinen jättiläiskenttä-armeija pistimet pystyssä, joiden päät välkehtivät. Molemmin puolin maantietä oli peltosarkoja, suoria kuin viivottimella vedettyjä, siellä täällä taloja ja tölliä ja Malvinan mökki oikealla sivulla ihan maantien varrella. Vastapäisellä mäellä näkyi vasemmalla kievarin punainen talo, ja kaikista saunoista tuprusi savua. Ihan selvään kuuli Epra myötätuulen kantaman kukon äänen lähimmästä talosta. Hän tarttui ohjiin. "Noo, Laukki, nyt sitä ollaan tutuilla tanhuilla taas!" Ja hiljaa varoen ikäänkuin kompastuisi, alkoi Laukki astua mäkeä alas ja Epra kiristi syyttä suotta ohjaksia. Mäen alle päästyä höristi Laukki korviansa, Epra hellitti suitsia ja kävi tarkkaavaksi.

Alhaalta kuului hieno, läpitunkeva ääni ikäänkuin silloin kun vihurin viima soittelee pilliänsä pillistössä. Malvinan kamarista loisti tuli. Ääni sammui taas. "Mitäs siinä höristelet?" mutisi Epra ja nyki. Mutta uudestaan kuului sama ääni, ja Epra huomasi, että ääni sammui juuri, kun Malvinan ovi sulkeutui. Nyt huomasi hän hämärästi mökin pihalla ihmisiä.

Epra hoputti hevosta ja läheni mökkiä. Silloin taas ovi aukeni, ja läpi hämärän illan kuului selvästi vinkuvan viulun ylimmäinen ääni, joka sekaantui ihmisäänien heikkoon mutinaan.

"Soo, menetkö siitä, ei suinkaan se viulu sinun vanhoja korviasi särje!" mutisi Epra ja höplitteli. "Siellä on varmaankin talkoot", ajatteli Epra, ja hänen silmiinsä tuli iloinen väläys, nyt hänkin tahtoi antautua ilonsa valtaan, jota hän ei moneen vuoteen ollut tehnyt. Nythän hänelläkin oli ilon syytä. Laukki huiskautti unisesti häntäänsä eikä sen kulku siitä parantunut. Jo oli Epra ihan mökin lähellä, kun maantiellä tuli hoippuva, vieras mies vastaan. Epra seisautti hevosensa.

"Kuules mies, talkoistako tulet?"

"Enkä tule. Häh!"

"Mistä sitten?"

"Kuuliaisista kun tulen…"

"Ke-kenen", änkytti Epra ja nyki Laukkia vaistomaisesti tapansa mukaan.

"No, suutari Rätkän ja Malvina Maija-Stiinan."

"Malvinan?"

"Malvinan, niin. Sinähän hirnut kuin kasakkihepo, jolta kaurat vietiin!"

"Taidat itse olla niiden tarpeessa."