TUHKIMO JA KUNINKAANTYTÄR

Nelinäytöksinen satuseikkailu

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Porvoossa, Werner Söderström, 1903.

HENKILÖT:

TUHKIMO ÄITI ANNIKKA TÄHKIMÖ TAITO NYYRIKKI KUNINGAS KUNINGATAR KUNINKAANTYTÄR TALLIMESTARI MARKKUS, rahavartija VÄÄRÄSÄÄRI, | tallimestarin kätyreitä KYSSÄSELKÄ | ISO-HIISI ROPA, Hiiden tytär AARTEENKAIVAJA. MUSTA-MIRJA KUULUTTAJA PYÖVELI PALVELIJA Tapion väkeä, sinipiikoja, hiisiä ja peikkoja, mustalaissoittaja.

ESI-NÄYTÖS.

(Mökin piha. Tuhkimo tulee jousi olalla.)

TUHKIMO. Annikka!

ANNIKKA. Mistä tulet Tuhkimo?

TUHKIMO. Metsästä. Onko sinulla leipää? Minun on niin kovin nälkä. Missä äiti?

ANNIKKA. Läävässä; äiti torui sinua äsken. Tuossa sinulle säästin, syö se pian, ettei äiti huomaa! (Antaa leivän.)

TUHKIMO. Syön sen niin pian, etten itsekkään huomaa, mutta puolet säästän minä huomiseksi. Anni, sido huivisi silmilleni!

ANNIKKA. Mitä nyt aijot, veikko? (Sitoo.)

TUHKIMO. Ammun jousellani. Tämä jousi on pyhä jousi pyhän tietäjän tekemä, sanoi isävainaja. Nyt minä tahdon tietää kohtaloni suunnan. (Ampuu.) Minne lensi nuoli?

ANNIKKA. Lounasta kohden.

TUHKIMO. (Ottaa huivin silmiltään). Niin, sinne minä lähden, lähden kuin nuoli liiaksi pingoitetusta kaaresta, niin ettei kukaan jälkiäni näe.

KUULUTTAJA (Tulee). Minä kuulutan sen kuuluville: teille pitkille tietämättömille hukkui kuningatar armas, siitä kuninkaan mieli on karmas; jo kuningatarta on kolme vuotta etsitty vaan aina suotta. Ken kuningattaren löytää vaan, sen kuningas nostaa kunniaan; jos kunnon mies on, välttää noidan nuolen, saa prinsessan ja valtakuntaa puolen, kuninkaan käsky kuuluu tälleen, minä riennän matkalle jälleen. (Menee.)

TUHKIMO. Kuulitko? Saa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Se ajatus huumaa pääni. Prinsessa kuuluu olevan kaunis kuvaa myöden, hänellä on ruiskukalle vivahtavat silmät, oljenkeltaiset hiukset ja ulpukan kokoinen pieni hopeakruunu päässä. Minä lähden kuninkaan linnaan.

ANNIKKA. Turhia hourailet. Palaatko mukamas myös?

TUHKIMO. Kultakypärä päässä minä palaan ja tuon sinulle sinisistä sinisimmän silkkihameen.

ANNIKKA. Niin ja peninkulmasaappaat ja ilmalaivan. Mutta, kas, tuolta tulee mustalaisia.

(Mustalaisia säkkipilleineen ja Musta-Mirja menevät ohi.)

TUHKIMO. Musta-Mirja!

MUSTA-MIRJA. En uskalla. Onko äitisi kotona?

TUHKIMO. Läävässä on äiti.

MUSTA-MIRJA. Sydänkäpyseni, ilosilmäseni. Kuinka olet kasvanut kauniiksi! Ylen olet soma, soma olet. Anna kätesi! (Pouvaa.)

Katselen kättäsi poikakulta, sinuss' on haavetta, sinuss' on tulta, tummuen kiertää pulppuvat suonet, sinua kohtaa kauheat juonet, tuossa siniset, selvät juovat, kolme tähteä onnesi luovat, kirkkaat, kiertävät onnen tähdet. Kauas maailman maille lähdet, erheiset maailman maantien haarat, riemut on rikkaat, suuret on vaarat, hipiäs verkot ne väistyy kuin metsiin, siniset silmät silmiäs etsii, viettää ne rikkaiden korkeat pöydät, ehkä sä alhaalta lykkysi löydät. Kohtalon vaaka se heiluu ja viippuu, sinusta elämän kulkusi riippuu, juovat ne juoksee, ne kiertää, ne kaartaa, ilkeä mies sua väijyy ja saartaa, mutta kun katson sun kämmenes pohjaan, taas sua onnesi tähdet ohjaa, kolme tähteä Luojan luomaa, katson ja katson, en loppua huomaa.

TUHKIMO. Oletko syönyt tänään?

MUSTA-MIRJA. Ilosilmäseni, en ole.

(Äiti tulee läävästä.)

TUHKIMO. (Antaa leivän). Ota tuosta!

ÄITI. Mistä sinä leivän olet saanut? Annikka, sinä olet sen antanut. Musta-Mirja, jokos sinä taas täällä nurkissa nuhjustat, sinä syöjättären sikiö? Tuo se hopealusikka, jonka varastit silloin, kun minä lapsivuoteessa makasin! Mihinkä kätkit sen oman sikiösi? Suon rantaan hautasit! Lähdetkös siitä, anna pois leipä!

(Musta-Mirja juoksee, äiti jälessä.)

TÄHKIMÖ. (Tulee kuokka olalla). Noo, sokeriprinssi. Tule tänne!

TUHKIMO. Kuulen minä täältäkin.

TÄHKIMÖ. Sinä kimpova kiusan kappale. Mikset kaitsinut sikojani? Häh! Soitit taas metsässä pihisevällä pillilläsi ja hyttysiä hypytit. Minä ajan sinut mökistäni.

TUHKIMO. Isäni mökistä, niin, aja vaan, maailma on avara ja tietä riittää taivaan rantaan saakka!

TÄHKIMÖ. Ja löydät jonkun mustalaisprinsessan, jonka valjastat ilmalaivasi eteen.

TUHKIMO. Ja sinä jutkaköydessä jälessä. Niin me lennämme ali seitsemän auringon, yli kuuden kuun, ja minä pudotan sinun Kipuvuoren kiehuvaan jättiläispataan.

TÄHKIMÖ. Jollet tuki sukkelata suutasi, niin…

(Tarttuu kuokkaan.)

ANNIKKA. Hyvät veljet, älkää riidelkö!

ÄITI. (Tulee). Sain siltä sentään leivän pois.

TUHKIMO. Mikä rohkeus!

ÄITI. Surun lapsi sinä olet ja pitkän naulan sinä näin lyöt äitisi ruumiskirstuun.

TUHKIMO. Noinko pitkän?

(Näyttää Tähkimön kuokkaa.)

ÄITI. Huilulla sinä minun haudallani vielä soittelet. Koskahan se sinäkin viisastut?

TUHKIMO. Isäni perintöpillillä minä vaan soitan eikä se pilli ole suutani tyhmempi. Äiti, teillä on kuin linnun naama.

ÄITI. Linnun naama? Älä viisastele, vaan mene sikoja paimentamaan, tuossa on sikopiiskasi!

TUHKIMO. (Itseivallisesti). Valtikkani!

ÄITI. Mutta käy ensin noutamassa vettä lähteestä! Kunnon Tähkimö, tule syömään, olen paistattanut sinulle kanan!

TÄHKIMÖ. Kaiketi sen laihimman.

(Tähkimö, äiti tupaan.)

TUHKIMO. (Ottaa vesisangon käteensä). Se oli sen laulun loppu.

ANNIKKA. Hyvä veli, tee kuin käsketään! Huomenna kyllä leppyvät.

TUHKIMO. Leppyvät? Samanlaista on ollut elämä aamusta iltaan. Muuta minä kaipaan. Heisaa, olispa täällä korea kuutamo-otsa ori, sitä minä ruokkisin.

ANNIKKA. Mene lähteelle, siellä mielesi viihtyy!

TUHKIMO. Lähteelle? Tiedätkö mitä? Sanotaan, että Mustan-Mirjan lapsen ruumis imee itseensä kaikki lähteen suonet, siksi lähde kuivuu, näes lapsen haudalle ei viattoman kyynel ole vuotanut.

ANNIKKA. Sanotaan mitä sanotaan, mene nyt hyvä Tuhkimo!

(Menee tupaan.)

TUHKIMO. Mene nyt hyvä sikopaimen! (Lyö piiskalla maahan.) Hm! Hohoo, kovin minua nukuttaa. Tuossa on nurmi niin pehmeä kuin vihreä silkkipatja. (Paneutuu makaamaan.) Tule uni, sinä kuninkaiden kumppani ja kerjäläisten ystävä. (Nukahtaa.)

VÄLIVEEHO.

(Pimeä näyttämö, jonka jälkeen näkyy Tapiolan ihana tanhua. Tuhkimo nukkuu nurmella, sinipiiat karkeloivat hänen ympärillään ja laulavat.)

SINIPIIAT.

Soi simapilli, soi, soi, soi, sinisilmä siskot karkeloi, siniviitat välkkyy, heljät soljet helkkyy, mailla auer läikkyy, seitit, korret väikkyy, nouse metsämies, sillaks suorin ties, soi simapilli, soi!

(Hiiden harakka nauraa, sinipiiat pakenevat peljästyen.)

TUHKIMO. (Puoliunessa). Ihmeellinen, ihana soitto soi äsken korvissani, ja siniset, viileät liepeet liehuivat ympärilläni. Tahdon vielä nukkua.

NYYRIKKI. (Tulee Tapion mukana). Metsään nukkunut poika!

(Harakka nauraa.)

TAPIO. Kirottu harakka! Nyyrikki, punakypäräni, katsos hänellä on pyhä jousi!

TUHKIMO. (Herää.) Mikä on tämä paikka?

TAPIO. Tapiolan pyhässä haassa nukuit, poikaseni. Mistä matkasi?

TUHKIMO. Kotoa vihassa läksin, veli lemmottu löi. Etelään oksat osoittivat, päivä päälläni kulki, minä alinna astuin. (Harakka nauraa.) Hyi, mikä helvetillinen nauru! Lintujen vilkas viserrys vaikeni.

NYYRIKKI. Kamala on kalmanlinnun ääni, Hiiden harakan hähätys, sen tänne Hiisi lennähytti, koska paimenemme vahingossa ampui Hiiden hirven.

TAPIO. Kun se nauraa, ei ketään naurata. Naudat lankeevat polvilleen ja läähättävät, repo luolaansa ryömii ja vuohet virtaan viskautuvat; vihan vavistus käy läpi Tapiolan.

NYYRIKKI. Metsä on kuin kirouksen alla, puut kuiskaavat suruissaan, ja ilomieliset hyttyset heittävät karkelonsa.

TAPIO. Yöllä lankee Hiiden vuoresta varjo yli simaisen saloni, nahkasiipat, vaakalinnut ja lentävät rikkikoirat täällä uksilla ulvovat, viettävät hurjia, kiimaisia häitä naattujensa kera.

NYYRIKKI. Kaikki Tapion kansa riutuu riitaan, Tellervo ihanaiseni mun käsiäni kaartaa.

TAPIO. Mimerkki, mieluinen emäntäni, siniviittainen siippani arkiryysyissä murehtii ja katsoo kaameata korpea.

NYYRIKKI. Sinulla on pyhä jousi! Ammu harakka, saat sinisilmäisimmän sinipiian. En lintua tavoita, vasamat ohi lentävät.

TUHKIMO. Sinipiiat ovat sinistä unta. Mutta sinulla on korea simapilli, anna se minulle!

NYYRIKKI. Antaisinko? Voi, poikaseni, kyllä vaadit suurta palkkaa. Et sen voimaa tunne, et sen taikoja tajua. Sillä kun kerran soitat, niin silmäsi loistavat, silloin on apuni lähelläsi; jos hengen hädässä olet, niin puhu pilliin seitsemän säveltä, niin ei paha sinuun pysty, ei Hiiden tuli tuhoa. Jos Metsolan kirouksesta päästät, niin vaihdan…

TAPIO. Metsä sinua rakastaa, metsään jätit osan sielustasi. Saat metsän kalleimmat lahjat, metsän pyhin rauha jää ijäti sydämmeesi soimaan, metsän salaisin suhina kutsuu sinua kuutamokisoihin ja ikuisiin iloihin.

TUTHKIMO. Maailmalle levoton vereni halajaa.

TAPIO. Annan sinulle taikasulan, teirinsulan, sillä kun pyyhit niin teirinpilkut kasvoista katoavat, sillä kun sivallat niin karjan karva läikkyy, maa viljavana viihtyy, rauniot linnoiksi lentävät, kuollut esine hopealle hohtaa, mielesi mukaan muuttuu. Hävittää sen voit, et sitä kenellekään antaa saa.

NYYRIKKI. Tuolla istuu harakka pyhän pihlajan latvassa! Jos siihen osaat, osaat onneesi. Kuule kuinka lemmon lintu rähättää!

TUHKIMO. Kaikkien pyhien tietäjien nimessä.

(Lyö jousellaan ristinmerkkiä ilmaan ja ampuu, harakka päästää pahan naurun.)

NYYRIKKI. Lentää, lentää kohden Hiiden tulipunaista vuorta! Hei! Kuules kuinka iloisesti karjun tyttäret vastasivat. Tuossa saat simapillini, säilytä sitä kuin silmäterääsi!

(Kuuluu avunhuuto.)

TUHKIMO. Kuka huusi?

(Rientää pois, palaa taluttaen Aarteenkaivajaa.)

AARTEENKAIVAJA. Aarteita etsin joka pensaan alta, joka pökkelön kolosta. Katselin suon silmää, sillä sieltä välkähti kuin kultaa. Minä haparoin ja vaivuin mustiin mujuihin. Sanokaa, miekkoiset, missä on Hiiden vuori, siellähän taotaan kultaa!

TAPIO. Miekkoinen, mieletön mies! Tuolla on vuori; kun keskiyöllä koputat, aukenee vuoren seinä. En sinua sinne neuvo menemään, kultakolikot sammakoiksi muuttuvat, Iso-Hiisi sinut orjakseen ottaa.

AARTEENKAIVAJA. Seuraa metsämies, sinä nostit mun suosta; jaan kanssasi kaikki ilot ja aarteet.

TUHKIMO. Ah, seuraisinko? Kultaa, sanoit? Tulen, — — en. Mitä teki Tähkimö kullallaan? (Kuuluu simapillin soitto.) Ah, ihana soitto! En tule!

AARTEENKAIVAJA. Aarre on aarteen ottajalla! (Menee.)

NYYRIKKI. Meni mieletön miekkoinen. — Taas päivä paistaa saloillani, luonto pääsi kuin painajaisesta. Kuules kuinka linnut taas ilosta visertelevät!

(Linnut laulavat, sinipiiat tulevat karkeloiden.)

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

(Linnan piha. Oikealla tallirakennukset, tallinoven päällä puusta tehty hevosen pää, kummallakin puolen kaksi hirven sarvea. Vasemmalla linnan pääty, linna on hiukan rappiolla, siinä on ulkoneva terassi ja pylväsrappukäytävä. Perällä linnan vanhanaikuinen portti, sen otsikossa vaakunakilpi, joka kuvaa kolmea tähteä ja yhtä jousta. Portin takana näkyy nostosilta ja hökkeleitä.)

TALLIMESTARI. (Kantaa kahta rahasäkkiä).

Hys, hiljaa, tähän lauta laskekaa!

(Kyssäselkä ja Vääräsääri, jotka aina ovat unisen näköiset, laskevat laudan maahan, heillä on kuokka y.m. työaseita.)

Käy Kyssäselkä talliin urkkimaan, pidätä Tuhkimoa kunnes yskin.

(Vääräsääri nostaa tallin sillasta lahon laudan, kuokkii sen alle kuopan, johon tallimestari asettaa rahasäkit.)

Kas niin, ei kukaan huomaa vehkeitämme, kuningas, prinsessa on kävelyllä; ken uskois vanhan tallisillan alla kirkkaita kolikoita löytyvän. (Yskii.) Lyö lujemmin!

VÄÄRÄSÄÄRI. (Tuhkimolle).

Niin, kuten äsken kerroin, taas eilen kävi täällä kosijoita, isoinen herra kaukaa saksain maasta, suupaltti, kerskaaja ja lavertaja; kuningas suuttui.

TUHKIMO.

Entä prinsessa?

VÄÄRÄSÄÄRI.

Hän nauroi, että valkeet hampaat loisti, kun takaperin kulki saksan herra kadoten ovesta kuin ilveniekka.

TUHKIMO.

Ja tänään linnass' oli rohtoniekka?

VÄÄRÄSÄÄRI.

Niin, prinsessall' on teirinpisamoita ja luullaan, että jonkun paha silmä on salaa kurkistellut kasvoihinsa, ei siinä auta rohdot, yrttivoiteet.

TUHKIMO. Mutta kuninkaantytär on sittenkin kauniimpi kuin kaikki muut maailman prinsessat.

TALLIMESTARI. Saatte mennä! (Hiljemmin.) Seuratkaa kuningasta kuin kaksi varjoa! (Tuhkimolle.) Vai kauniimpi kuin muut prinsessat! Kas, kas, kyllä olen sen huomannut, että sinä useasti tähystelet linnan akkunoita!

TUHKIMO. Vasemmalla silmälläni vaan, oikealla silmälläni minä katselen linnan hiipiviä varjoja.

TALLIMESTARI. Katselisit hiukan hevosiakin. Oletko laassut tallinlattiata tänään?

TUHKIMO. Olen herra tallimestari.

TALLIMESTARI. Oletko antanut hevosille kauroja?

TUHKIMO. Laarissa ei ole kauroja.

TALLIMESTARI. Syötä vaikka olkia!

TUHKIMO. Olkia? Ei löydy muuta kuin tallin katto-olkia.

TALLIMESTARI. Sinä hoidat huonosti kuninkaan hevosia.

TUHKIMO. Eivät ne ilmasta elä, maantien varsilta mitä nälkäänsä saavat, laihoja ne olivat jo tänne tullessani.

TALLIMESTARI. Kun minä sanon, että ne ovat lihavia, niin ne ovat lihavia. Hillitse poika kieltäsi, kun kuningas tulee, muuten minä väännän niskasi nurin.

TUHKIMO. Mutta silmiäni ette voi vääntää nurin.

TALLIMESTARI. Niin, sinulla on sellaiset tarkastelevat silmät. Varo niitä silmiäsi!

TUHKIMO. Kyllähän minä sen olen tarkastanut, ettei kuningas mitään huomaa, suree vaan ja käy kallella kypärin. Koko talli, eikä yksin tämä tallisilta sietäisi korjausta. Katsokaa; linnan torni on kallellaan, hometta on ikkunanpielissä, ovet murenevat ja seinät sortuvat. Mutta siihen on syynä…

TALLIMESTARI. Kuka?

TUHKIMO. Hiiret.

TALLIMESTARI. Mitä sinä hulluttelet?

TUHKIMO. Linna on hiiriä täynnä, niitä vilisee aitoissa ja jyvälaareissa, ne nakertelevat seinät puhki, ne lipuvat kuninkaan makuuhuoneeseen, seinäpaperien takana ne kuuntelevat hänen unipuhettansakin.

TALLIMESTARI. Se on kummallista.

TUHKIMO. Kun naakat yöllä tornissa huutavat, pitävät ne sellaista jyryä kuin varkaita olisi liikkeellä. Olisipa täällä sellainen hiiritaikuri, joka viekoittelisi ne soitollansa kiehuvaan virtaan.

TALLIMESTARI. Eikö siellä sinun kotimökissäsi ollut hiiriä?

TUHKIMO. Olihan niitä, mutta köyhän hiiret ovat köyhiä. — Minulla oli sellainen alju, hiljainen hiiri, mutta sen Tähkimö tappoi, se oli sellainen nelijalkainen hienoviiksinen hiiri, nämä linnahiiret käyvät kahdella jalalla.

TALLIMESTARI. Kumarra lurjus.

TUHKIMO. En ole lurjus, mutta hyviä kuninkaita minä aina kumarran. (Kumartaa.)

KUNINKAANTYTÄR. Se oli kuin kuninkaanpojan vastaus.

TALLIMESTARI. Suuri raukka, sitä paitsi on pojalla paha silmä.

KUNINGAS. Hänen silmänsä näyttävät lempeiltä, niin, niin, omat silmäni ovat jo vanhat, murheesta ne himmentyivät.

TALLIMESTARI. Hän on laiska ja saamaton, kuten sanoin, hänellä on paha silmä, hevoset laihtuvat.

KUNINGAS. Onko totta, mitä sinusta sanotaan? Nimesi?

TUHKIMO. Tuhkimo, armollinen kuningas.

KUNINGAS. Miksi sellainen nimi?

TUHKIMO. Sain lapsena istua tuhassa ja tomussa mökin kiukaan perässä, siellä minä viihdyinkin, hiilestä hevosia vuolin ja tuhkaan tallia tein.

TALLIMESTARI. Miksi kotoasi lähdit, sano se!

TUHKIMO. Karkasin.

KUNINGAS. No niin. Tuhkimo, tallimestari on ylimiehesi, sinun täytyy kaikessa häntä totella, sillä hän on minun ainoa apuni, minun sauvani ja oppaani.

TUHKIMO. Ymmärrän.

TALLIMESTARI. Suvaitkaa, kaikkiviisas kuningas, käykäämme katsomaan pojan pahoja töitä.

KUNINGAS. Menkäämme! (Menee talliin.)

TUHKIMO. (Hetken oltuaan äänettömänä.) Prins…essa.

KUNINKAANTYTÄR. Mitä sinä?

TUHKIMO. Minä…

KUNINKAANTYTÄR. Niin.

TUHKIMO. Niin.

KUNINKAANTYTÄR. Mitä niin?

TUHKIMO. Saanko minä teitä, suloinen prinsessa, todellakin katsella näin läheltä.

KUNINKAANTYTÄR. Hahhaa, en katselemisesta sula.

TUHKIMO. Ja saanko minä sanoa prinsessaksi.

KUNINKAANTYTÄR. Sano vaan, prinsessahan minä olenkin.

TUHKIMO. Vaikka prinsessa Ihannelmaksi.

KUNINKAANTYTÄR. Sano vaan.

TUHKIMO. Taikka kaikkien liljojen kuningattareksi.

KUNINKAANTYTÄR. Sitte sanon minä sinua kaikkien ruusujen ruhtinaaksi.

TUHKIMO. Mutta tallimestaria minä sanoisin kaikkien nokkosten häijyherttuaksi.

KUNINKAANTYTÄR. Sano häntä vaikka miksi, hän on niin häijy, niin häijy…

TUHKIMO. Hän käy kuin varas ja nauraa kuin Hiiden harakka. Hän kumartaa kuninkaalle niinkuin kallistuisi uhrinsa yli. Suloinen prinsessa, varokaa häntä ja varjelkaa kuningasta!

KUNINKAANTYTÄR. Isäni silmät hän lumoo, hänen raskaita askeleitansa hän ohjaa, isäni on toisinaan kuin surusta sekava, hän ajattelee vain kadonnutta kuningatartaan. Pidä sinä, Tuhkimo, tallimestaria silmällä!

TUHKIMO. Mutta tallimestari ajaa minut pois.

KUNINKAANTYTÄR. Eikä aja.

TUHKIMO. Mutta jos sentään ajaisi, enkä minä enään koskaan saisi nähdä teitä, prinsessa Ihannelma, sillä te olette minulle niin ystävällinen ja…

KUNINKAANTYTÄR. Ja?

TUHKIMO. Niin, saisinko minä sitä ennen noin hiukkasen vain…?

KUNINKAANTYTÄR. Mitä kummia?

TUHKIMO. Noin hiukkasen vain sormeni pikkupäällä…

KUNINKAANTYTÄR. Miksi minua noin katselet, niin, ja sitte… miksi aina katselet ylös linnan ikkunoihin?

TUHKIMO. Tornipääskysiä minä vaan katselen.

KUNINKAANTYTÄR. Ja minä katselen pihalle, kun kyyhkyset lentävät lakkaansa tallinräystään alle.

TUHKIMO. Niin, mutta saisinko minä vain sormeni päällä, — minä hieron sen oikein puhtaaksi?

KUNINKAANTYTÄR. Hiero nyt sitten!

(Tuhkimo hieroo.)

TUHKIMO. Saisinko minä hiukkasen vain sormellani koskea teidän valkoista hopeakruunuanne?

KUNINKAANTYTÄR. Hupainen poika, no kosketa vaan!

TUHKIMO. Ja sitte varpaillani seisten oikein kaukaa…?

KUNINKAANTYTÄR. Mitä?

TUHKIMO. Teidän korvalehtenne alimmaista syrjää.

KUNINKAANTYTÄR. (Nauraa.) Sinä se siinä, no kosketa vaan!

TUHKIMO. (Hypähtää hiukan). Ai, ai, mutta saisinko minä pikkuruikkusen vielä?

KUNINKAANTYTÄR. Pikkuruikkusen vielä…?

TUHKIMO. Silittää teidän sametinhienoa poskeanne.

KUNINKAANTYTÄR. Sinä olet sellainen näppimiekka, no kosketa vielä tämä kerta, mutta olkoon sitten viimeinen kerta; voi, ettei vain kukaan näe…

TUHKIMO. Ei meitä kukaan näe.

(Tuhkimo koskettaa.)

KUNINKAANTYTÄR. Sinä kutitat, hyi, sinä!

TUHKIMO. Ihannelma, prinsessa Ihannelma, ah, mikä ihanuus, teidän kädestänne käy tuoksu kuin yökukkakimpuista.

KUNINKAANTYTÄR. Hellitä jo! Mistä yökukista?

TUHKIMO. Metsässä kasvaa salaisia yökukkia, päivällä ei niitä huomaa, sillä silloin ne eivät tuoksu, mutta yöllä levittävät ne auki suloiset kupunsa, silloin tuoksuaa koko seutu pitkän matkaa, ja siitä tuoksusta löytää yksinäinen kulkija yökukat, seisahtuu niiden ääreen, huumaantuu, hullaantuu ja nukahtaa nurmelle ja näkee unissaan ihania kuvia paratiisin autuuden ahoilta.

KUNINKAANTYTÄR. Mistä sinä olet saanut tuon kauniin sulan lakkiisi?

TUHKIMO. Teirinsulka se on. Tapiolta sen sain.

KUNINKAANTYTÄR. Tapiolta, metsän kuninkaalta? Anna se minulle!

TUHKIMO. Ah, antaisinhan minä sen, mutta Tapio kielsi, sulkani sisässä piilee taika.

KUNINKAANTYTÄR. Metsän taika? No teeppäs sillä taikoja!

TUHKIMO. Niin, nythän muistan. Teillä on teirinpilkkuja kasvoissanne.

KUNINKAANTYTÄR. Hyi, sinä olet ilkeä!

TUHKIMO. Anteeksi armollinen… en tarkoittanut mitään. Antakaa minun sulalla sipaista kasvojanne!

KUNINKAANTYTÄR. Kovin olet hupainen. (Nauraa.) Sipaise nyt sitte!

TUHKIMO. (Sipaisee). Sis, sas, pilkut pois, kuin ei niitä ollut ois! Katsokaa nyt peilistä!

KUNINKAANTYTÄR. (Katsoo peilistä). Iloinen ihme! Mitä, näenkö väärin, pilkut, voi ihme, (Taputtaa käsiään.) Pilkut ovat poissa, ihan poissa!

TUHKIMO. Mutta minusta ne kaunistivat.

KUNINKAANTYTÄR. Mitä minä sinulle nyt antaisin? Kas, tässä kultainen kaulakoristeeni, siinä on kuvani.

TUHKIMO. Sydämmen muotoinen koriste, teidän sydämmenne on kultaa kirkkaampi.

KUNINKAANTYTÄR. (Nauraa). Mutta etkö sinä sillä ihmeellisellä sulallasi voi tehdä jotain vielä kummempaa?

TUHKIMO. Saisinhan minä tuon vanhan tallinseinän hopealle hohtamaan. Sipaisenko?

Tuhkimo ja kuninkaantytär: Nelinäytöksinen satuseikkailu

TUHKIMO JA KUNINKAANTYTÄR

LARIN-KYÖSTI

HENKILÖT:

ESI-NÄYTÖS.

VÄLIVEEHO.

SINIPIIAT.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

TUHKIMO.

VÄÄRÄSÄÄRI.

TUHKIMO.

VÄÄRÄSÄÄRI.

TUHKIMO.

TALLIMESTARI.

KUNINGAS.

KUNINKAANTYTÄR.

KUNINGAS.

KUNINKAANTYTÄR.

KUNINGAS.

KUNINAANTYTÄR.

TUHKIMO.

TALLIMESTARI.

TUHKIMO.

TALLIMESTARI.

TUHKIMO.

TALLIMESTARI.

TUHKIMO.

TALLIMESTARI.

TUHKIMO.

TALLIMESTARI.

TUHKIMO.

TALLIMESTARI.

TUHKIMO.

TALLIMESTARI.

TUHKIMO.

TALLIMESTARI.

TUHKIMO.

TALLIMESTARI.

TUHKIMO.

TALLIMESTARI.

TUHKIMO.

TALLIMESTARI.

TUHKIMO.

KUNINGAS.

KUNINKAANTYTÄR.

KUNINGAS.

KUNINKAANTYTÄR.