KOTOISIA KOHTAUKSIA; VICTORIA REGIA

Kirj.

Lars Dilling

Suomentanut Yrjö

Helsingissä, G. W. Edlund, 1886.

SISÄLLYS:

Kotoisia kohtauksia.

1. Hääilta. 2. Solmuja. 3. Sukulaiset. 4. Perheen ystävä. 5. Kirje. 6. Kerinpuut. 7. Syntymäpäivä-iloja 8. Kenraaliharjoitus. 9. Päivää myöhemmin. 10. Viritetyllä pistoolilla. 11. Liian kummaa.

Victoria regia.

1.

Hääilta.

Vaunut, joissa morsiusparin oli kotia ajaminen, olivat oven edessä. Oli jo hyvin myöhäistä illalla. Kynttilät olivat palaneet loppuun kruunuissa ja kynttilänjaloissa, elävät kukkaset morsiuspiikojen hiuksissa olivat lakastuneet ja valkoisilla tarlataanihameilla ei enää ollut sama tuoksuva raittius kuin vihkimisen kestäessä. Nyt tuli morsian, suuri viitta hartioillaan. Oli otettava jäähyväiset. Nytpä alkoi siellä suuteleminen ja syleileminen, ja pieni rouva heitettiin kuin kautschukkipallo toisen tädin luota toisen luoksi ja toisen ystävän luota toisen luoksi. Täti Dortha, täti Riikka ja täti Greetta pitivät häntä kauvimman aikaa syliinsä suljettuna eivätkä he oikein tahtoneet voida päästää häntä. Oli hän ollutkin heidän luonaan kymmenvuotiaasta alkaen. Silloin kuolivat vanhemmat lavantautiin. Betsy, nuori morsian, oli silloin, kuten sanottu, kymmenvuotias, ja hänen vanhempi sisarensa Anna kuudentoista vanha. Anna lähetettiin Saksanmaalle kasvatuskouluun; Betsy jäi tätien luoksi, jotka kasvattivat ja pilasivat häntä paraalla tavalla. Nyt oli Betsy naimisissa ja nyt oli hänen lähteminen heidän luotaan ja sentähden itkivät tädit niinkuin suihkukaivot kansanjuhlassa ja Betsykin itki. Kenties ajatteli hän, että tuli alkaa totista elämää ja ottaa täyttääkseen perheenäidin ankarat velvollisuudet, kenties ajatteli hän kaikkea sitä hyvyyttä ja rakkautta, joka oli tullut hänen osakseen vanhojen sukulaistensa luona, tai kenties hän ei ajatellut ollenkaan mitään, vaan itki sen vuoksi, että muut itkivät. Olihan hän vasta kahdeksantoista vuotta vanha. Sellaisina vaiheen hetkinä elämässä joutuu aina kummallisen ahdistuksen valtaan, ja kyyneleet tulevat välttämättömästi silmiin, vaikk'ei olisikaan niin onnellinen. Ja onneton ei Betsy ollut, sitä todisti hänen rakkautta uhkuva katseensa ja se vapaa ja uskalijas luottamus, jolla hän nojautui miehensä käsivarteen, heidän astuessaan portaita alas ja istuutuessaan vaunuihin. Ja niin lähtivät vaunut liikkeelle. Vihdoin pysähtyivät ne. Sulhainen astui ensin vaunuista ja auttoi vaimoaan. Ylhäällä tampuurissa seisoi sievä palvelustyttö, joka saattoi heitä huoneisiin, joissa kynttilöitä ja lamppuja oli sytytettyinä ja joissa tuoksuvia kukkasia, kirjailtuja morsiuslahjoja ja somia korukaluja kaikkialla näkyi ja hymyili vastanaineille.

"Haluatteko, herra asianajaja tai rouva, jotakin muuta?" kysyi palvelustyttö autettuaan heidän päältään päällysvaatteet.

"Ei, kiitoksia, nyt voit mennä."

Tyttö vetäytyi pois.

Betsy liehui niinkuin valkoinen perhonen kaikkialla kukkien ja lahjojen seassa.

Hän seisahtui muhkean ruusupuun eteen.

"Ei, mutta katsoppas, Faerder, niin kaunista! Jokainen kukka on niin raitis ja punainen ja uhkuva —"

"— kuin sinun huulesi", sanoi Faerder, kiersi kätensä vaimonsa vyötäisten ympäri ja suuteli häntä.

"Hyi, hyi, hyi, Herman, päästä! Se tekee kipeätä", sanoi Betsy ja luikersi pois hänen sylistään. "Sinä olet kietonut käsivarren morsiushuntuun ja tempaat koko hiuspuvun päästäni!"

"Tule, niin vapautan sinut sekä hunnusta että seppeleestä", sanoi Herman ja irroitti nuo molemmat vaimonsa tuuheasta, punertavan keltaisesta tukasta. "Kas niin, nyt on kamaripiika päättänyt tehtävänsä. Nyt pitää hänen saada juomarahoja", lisäsi hän ja nojautui eteenpäin.

"Ei ole tapana antaa kamaripiiallensa juomarahoja, mutta korvapuusti toisinaan", vastasi rouva ja löi miestään hiljaa poskelle.

"Sinua on rangaistava siitä", huusi Faerder ja ajoi rouvaansa takaa, tämän juostessa divaanipöydän ympäri molemmin käsin kannattaen pitkää hameensa lievettä.

Juostessaan kaatoi hän jakkaran.

"Ei, Herman, ole siivosti, varo itseäsi, minä voin särkeä jotakin! Tule, istuutukaamme ja olkaamme järkeviä ja haastelkaamme niinkuin sopii ymmärtäväisten puolisoin."

"Silloin pitää sinun sallia minun sytyttää sikari ja mennä sisään ottamaan ylleni yönuttu ja jalkaani tohvelit."

"Niin, teeppäs se, se on hauskaa. Minä en ole koskaan nähnyt ketään herraa yönutussa, paitsi teaatterissa. Se näyttää niin kodikkaalta. Huomenna esiinnyn minäkin yönutussa, vaaleanharmaassa, joka on mustalla samettireunuksella varustettu, ja pienessä aamumyssyssä, missä on vaaleansiniset nauhat. Ah, kuinka iloitsen siitä, että saan olla emäntänä suuruspöydässä huomenna ja sitten mennä taloustoimiin."

"Niin, sinä olet varmaankin oiva emäntä? Olethan ollut kuusiviikkoa taloudenhoito-opissa."

"Oh, jos tietäisit, kuinka paljon ruokaa pilasin sinä aikana!"

"Sitä en ollenkaan epäile", sanoi mies mennessään omaan huoneesensa.

Rouva veti esiin emman [eräs nojatuolin laji] ja istuutui. Hänen puolisonsa tuli takasin ja istahti hänen viereensä.

"Kuinka sinä näytät arvokkaalta", sanoi nuori rouva ja pörrötti miehensä tuuheata mustaa tukkaa. "Nyt puuttuu ainoastaan savulakki, niin voisit aivan hyvin esiintyä minun pappanani."

"Sitä voisinkin; olenhan minä kolmenkymmenen kuuden vuoden vanha, siis kaksi kertaa niin vanha kuin sinä. Minä en voi käsittää, kuinka sinä olet voinut rakastua minunlaiseen vanhaan ukkoon."

"En minäkään. Sillä vanha olet sinä, ja ilkeä olet sinä ja ruma olet sinä", sanoi hänen vaimonsa ja otti kiini miehensä molemmista korvista, vahvistaessaan jokaista adjektiivia suudelmalla, luultavasti antaakseen sanoille enemmän painoa.

"Ja rahojen vuoksi et myöskään ole ottanut minua, Betsy, sillä sinähän se olet, jolla on rikkautta; minulla on vaan, mitä asianajajana ansaitsen, ja se on oleva, pelkään minä, jotensakin niukkaa pilatulle naiselle kuten sinä olet."

"Oh, minä olen oleva niin vaatimaton ja säästäväinen. Mutta, Herman, sinun täytyy luvata minulle yksi asia."

"Kaikki."

"Sinä et saa olla liian ankara minua kohtaan."

"Ankara sinua kohtaan!"

"Sillä enhän vielä ole niin vanha."

"Se on kieltämätöntä."

"Enkä myöskään niin erittäin järkevä, vaikka tädit sanovat, että aina olen ollut edistyneempi, kuin vuosiini katsoen luulisi!"

"Niin, ei löydäkkään monta naista, jotka jo kahdeksantoistavuotiaina ovat järkeviä perheen emäntiä."

"Sanoppas minulle, Herman, mintähden et mennyt naimisiin sisareni Annan kanssa, sano? Hän on paljon järkevämpi minua."

"Niin, se oli epäilemättä hyvin järjetöntä, mutta minä olin aivan sekapäinen, kun kosin."

"Vai niin, sitä olisi minun pitänyt tietää ennen!"

"Sillä eräs pieni, pahantapainen tyttö oli tehnyt minut aivan sekapäiseksi, ja sitä olen vieläkin", sanoi hän ja peitti vaimonsa pienet kädet suuteloilla.

Seinäkello löi kaksi.

"Jo niin paljon", huudahti nuori rouva.

"Silloin taitaa jo olla aika mennä maata."

"Niin, sinä olet oikeassa. Hyvää yötä, Herman", sanoi hän ja juoksi nopeasti sänkykamariin.

"Minä tulen jälestä."

Hän istui hetken aatoksissa, nousi sitten ja alkoi sammuttaa kynttilöitä kruunussa.

Lopetettuansa meni hän ja koputti hiljaa ovelle.

"Saanko tulla sisään?"

"Et vielä."

Vähän myöhemmin.

"Joko nyt?"

"Saat"

Hän sammutti lampun salissa ja meni makuuhuoneesen.

2.

Solmuja.

Asianajaja Faerder ja Betsy olivat olleet kaksi kuukautta naimisissa. Ensimäisinä kahdeksana päivänä huvitti Betsyä oletella perheenemäntänä. Oli aivan kuin hänen lapsuudessaan, kun hän ja muutamat muut pienet tytöt leikittelivät vieraisilla oloa ja tekivät korppukräämiä nukenpadoissa. Nyt oli hänen tietysti käyttäminen taitoaan talouden hoidossa ja pitäminen huolta perheestään. Sentähden pukeutui hän niin kutsuttuun kyökkipukuun, jonka pääosana oli valkoinen esiliina varustetulla rintatilkulla, koko joukko ganssikirjailuja ja taskujen paljous ilman mitään tarkoitusta.

Mutta pilattuansa useita ruokalajeja ja parin uusia villahameita, vetäytyi hän takaisin kyökkielämän vaivoista ja jätti hallituksen palvelustytölleen, Triinalle, joka oli noita uusimuotisia kyökkivesoja, joita pääasiallisesti tavataan pääkaupungissa, Triina oli täydellinen kaikessa. Hän oli ollut neulomaopissa ja silitysopissa, taloudenhoito-opissa, ja Jumala tietää kaikkien niiden oppien nimet, joiden läpi hän oli käynyt. Häntä miellyttivät myöskin kaunokirjallisuus ja soitanto; sillä hänellä oli aina lainakirjaston romaaneja kätkettynä kyökkipenkin alle ja hän lauloi bravuaarioita kitarrin säestyksellä silloin, kuin hänen piti hoitaa patojaan. Kaikkine täydellisyyksineen ei Triina kuitenkaan ollut onnellinen. Hän kitui kroonillista hammassärkyä ja rakkauden surua, ja hänen hennon ruumiinsa pinnalta kuvastui ikäänkuin kreosootin tuska. Eräänä aamuna varhain istui asianajaja salissa ja oli jotenkin huonolla tuulella. Rouva oli ollut edellisenä iltana tanssijaisissa ja lepäsi nyt vuoteellaan, Triina laahasi nyt ympäri huoneita rikkinäinen tohvelipari jalassaan, huivi poskillaan, sillä välin kuin hänen kokoonnipistetyistä hampaistaan kuului suriseva valitus melkeinpä, niinkuin tuulen suhina savutorvessa. Asianajaja kurkisti ruokasaliin. Suuruspöytä ei vielä ollut katettu.

"Triina, minun pitää saada kahvini. Kello on jo paljon. Minun on mentävä konttooriin."

"Niin, niinpian kuin — hum — um — um — se valmistuu — hum — um — um — saa herra sen — hum — um — u — um!"

"Se olisi jo kauvan sitte pitänyt olla valmiin."

"Minä toivoisin vaan, että asianajajalla olisi minun hammassärkyni — hum — um — niin saisitte nähdä, voisitteko siivota viisi huonetta — hum — um — um — ja laittaa suurusta."

Faerder heittäytyi sohvalle ja koetti kärsimättömästi lukea hiukan muutamaa sanomalehteä. Soitettiin pontevasti tampuurin kelloa ja heti senjälkeen astui Betsyn sisar, Anna, sisään. Hän oli suuri kasvultaan ja vaaleanverinen, ystävällinen, avonainen katseeltaan ja reipas ryhdiltään.

"Vai niin, tänään olemme varmaankin oivallisella tuulella", sanoi hän ja katseli hymyillen asianajajan tyytymättömiä kasvoja. "Onko meillä jo ollut kotoisia kohtauksia suurukseksi?"

"En ole vielä saanut mitään suurusta."

"Ja Betsy?"

"Hän lepää laakereillaan, jotka hän valloitti eilen tanssijaisissa."

"Ah, da liegt also der Hund begraben", sanoi Anna mennessään kyökkiin.

Hetki senjälkeen avasi hän ruokasalin oven arvokkaasti.

"Teidän ylhäisyytenne, pöytä on katettu."

Pöytä oli sievästi katettu ja Anna kaasi kahvia kuppeihin hymyillen, heittäessään silloin tällöin päätään taakseppäin, kun vallattomat keltaiset kiharat putosivat liian kauvas otsalle. Asianajaja tuli vähitellen oivalliselle tuulelle ja suurus syötiin nauraen ja pilapuheita laskien. Betsy astui sisään. Hän näytti kalpealta ja väsyneeltä, ja oli käärinyt suuren schaalin ympärilleen.

"Oh hoh, kuinka olette iloisia", sanoi hän. "Äänenne kuuluu talon toiseen päähän asti."

"Me olemme ehkä häirinneet rouvaa hänen aamu-unessaan", sanoi Faerder vähän loukattuna. Betsy katseli häntä totisena.

"Ei", sanoi hän kylmästi, "näyttää siltä, kuin minä olisin se, joka häiritsen. Minä vetäydyn takaisin."

"Betsy!"

Asianajaja pani pikaisesti serventtinsä renkaasen.

"Minun tähteni et tarvitse ujostella", sanoi hän. "Minä menen konttooriin. Olisin jo aikoja sitten ollut siellä, jos Triina vaan olisi suvainnut antaa minulle: suurusta. Ollessani naimaton, piti emäntäni aina huolta siitä, että suurus oikeaan aikaan oli pöydällä."

"On ikävää, ett'et yhä vielä ole naimaton."

"Kenties olisi se ollut parasta meille kumpaisellekin", sanoi hänen miehensä noustessaan pöydästä ja meni pois.

Anna katsoi hänen jälkeensä.

"Kaksi kuukautta naimisissa ja jo kotoisia kohtauksia", sanoi hän. — "Näyttää tulevan hyvä joulu, sanoi poika, kun sai selkäänsä jouluaattona."

"Niin, mitä on miesraukan tehtävä, kun on saanut niin huonon vaimon kuin minä. Eivät kaikki ole niin onnellisia, että saavat sellaisen vaimon kuin sinä."

"Tänään olet oikein lempeä. Mutta jos huvittaa sinua ampua kaiken huonon tuulesi minua vastaan, niin, ole hyvä, tee se; mutta sinun pitää varoa itseäsi olemasta nurea miestäsi kohtaan."

"Minä lohdutan itseäni sillä että sinä voit olla ystävällinen meitä kumpaistakin kohtaan."

Anna kiersi käsivartensa sisarensa kaulan ympäri ja kohotti hänen kasvojaan.

"Mutta Betsy, mikä sinua vaivaa?"

Betsy kätki päänsä sisarensa rintaa vastaan ja itki.

"Anna minulle anteeksi, Anna, minä olen niin ilkeä ja katkera ja epäkohtelijas tänään, mutta en koskaan enää ole oleva sellainen."

"Mutta sano minulle sitten, mitä on tapahtunut?"

"Ei mitään, ei yhtään mitään", sanoi Betsy yhä nyyhkien.

Samassa soitettiin.

"Tädit tulevat", sanoi Betsy kauhistuneena. "Rakas Anna, sano että minä vielä puen päälleni. Minun täytyy pestä silmäni kylmällä vedellä, niin ett'eivät näe, että olen itkenyt."

Hän juoksi nopeasti sänkykamariin. Aivan oikein! Ne olivatkin tädit, jotka astuivat sisään täti Dortha etunenässä. Täti Dortha oli pitkä, kuiva, laiha nainen, joka näytti siltä, kuin olisi viettänyt elämänsä etikan juonnilla. Hänen vakuutuksensa oli aina se, että koko maailma ainoastaan etsi tilaisuutta loukataksensa häntä, ja sentähden tunsi hän olevansa oikeutettu vuorostaan loukkaamaan koko maailmaa. Täti Riikalla oli taipumusta lihavuuteen, valkoiset alasriippuvat kiharat ja jonkunlainen levottomuus koko olennossaan, joka tuli siitä, että hänellä oli äärettömän paljon tehtävää. Hän oli nimittäin hyväätekeväinen ja koetti parhaiten voimiensa mukaan pitää huolta kaikista onnettomista pääkaupungissa ja sen ympäristössä, ja niin suuressa kaupungissa löytyy monta onnetonta, niin että hänellä oli yllinkyllin tehtävää. Täti Greetta, nuorin sisarista, oli kuuro. Hän oli pieni, suopea ja hurskas olento, ja kuitenkin — kuka voisi sitä uskoa — oli hänen suurimpana ilonaan kauhistavat murhat ja hirveät onnettomuudet — sanomalehdissä. Jos joku sanomalehden-toimittaja keksisi sen, että julkaisisi sanomalehden nimellä "Päivän onnettomuudet", "Murhalehti" tai jotain sellaista, olisi täti Greetta varmaan ensimmäinen joka sitä tilaisi. Heti sen jälkeen astui Betsy sisään. Hän oli pian pukeutunut ja kaikki kyynelten jäljet olivat pestyt pois.

"Me tulemme noutamaan sinut päivälliselle, lapsi kultani", sanoi täti Riikka. "Tänään pitää sinun olla meidän luonamme koko päivä."

"Minä pelkään, ett'ei Faerder pidä siitä."

"Herra Jumala, niin julma hän ei suinkaan voi olla, että tahtoisi kieltää sinua käymästä vanhojen tätiesi luona."

"Mutta Faerderin päivällinen —" rohkeni Anna muistuttaa.

"Siitä pitää Triina huolen. Hän on sellainen oivallinen tyttö. Ota nyt vaan yllesi päällysvaatteesi."

Betsyllä ei ollut varsinaisesti mitään sitä vastaan, että seuraisi mukana. Faerder oli ollut huonolla tuulella ja melkeinpä epäkohtelijas. Nyt saisi hän olla yksin koko päivän ja illan tultua anoisi hän anteeksi ja katuisi syntiänsä. Triina sai tarpeelliset ohjeet, ja seura lähti matkalle. Päivällisen aikaan tuli asianajaja kotia, Oli katettu ainoastaan yhdelle hengelle.

"Pitääkö minun syödä yksin?"

"Niin, rouva on tätiensä tykönä — hum — um - um!"

Asianajaja istuutui huoaten pöydän ääreen suureen kylmään ruokasaliin, sillä välin kuin Triina uudisteli virttään: "Hum — um — um —" ja kolisteli posliiniastioilla, ja olihan tämä kaikki erinomaisen suloista ja kodikasta.

3.

Sukulaiset.

Pari päivää senjälkeen istui asianajaja eräänä iltapäivänä yhdessä vaimonsa kanssa salissa. Faerder kirjoitti, Betsy soitti yhtä Teilmannin gavoteista, ja ulkona kyökissä kirkui Triina täydellä kurkulla juomalaulua "Lucretia Borgiosta." Asianajaja keskeytti suuttuneena kirjoituksensa.

"On hirveätä pitää tuota tyttöä. Milloin hänellä on hammassärky, silloin hän sitä ulvoo, ja milloin hänellä ei ole hammassärkyä, silloin ulvoo hän aarioita, joka on vielä hirveämpää. Minun mielestäni voisi minulla olla kylliksi sinun gavoteistasi."

"Mutta, rakas Herman, minähän soitan ainoastaan sinun huviksesi."

"Ei ole ollenkaan huvittavaa kirjoittaa käräjiin haastoja ja sisäänjättökirjoituksia pianon säestyksellä."

"No, sitten otan kirjan ja istun aivan hiljaa, hiiskahtamattakaan, sinä ilkeä, vanha asianajaja."

Faerder nousi, meni vaimonsa luokse, otti kiini hänen vyötäisistään ja painoi suutelon hänen otsalleen.

"Mutta, Herman, sillä tavallako kirjoitat sisäänjättökirjoituksiasi?"

"Niin, Betsy, tämä on myös muutama pieni sisäänpano asiassa", sanoi hän ja sulki Betsyn silmät suuteloillaan.

"Oliko se salaviittaus?" kuului terävä ääni tampuurissa.

Faerder nousi äkkiä.

"Kas niin, Jumalan kiitos, tuossa on meillä sukulaiset!"

"Täällä olemme me kaikki kolme, lapseni", sanoi täti Riikka, astuessaan sisään kahden sisarensa seuraamana. "Mutta me emme voi viipyä kauvan; meillä on hirveän kiire."

"Mutta voitte kai juoda kupin kahvia", sanoi Betsy. "Me olemme äsken syöneet päivällistä."

"Niin, kahvikuppia emme kiellä vastaanottamasta. Vai kuinka, Dortha?"

"Oliko se salaviittaus?"

"Kuinka voit luulla mitään sellaista?"

"Siinä tapauksessa tahdon vaan sanoa, etten pane arvoa kahviin enkä lörpötykseen kahvipannun ääressä, ja se on enemmän kuin voi sanoa muutamista ihmisistä — hrm."

"Mutta mehän kokonaan unhotamme täti Greetan", sanoi Betsy. "Istuudu nyt mukavasti tähän nojatuoliin, niin hankkii Herman sinulle sanomalehden."

"Kiitoksia, kaikkein mieluisin on 'Morgenposten'."

"Olkaa niin hyvä, täti", huusi asianajaja hänen korvaansa, "tässä on viime numero. Siellä seisoo kolmesta kauheasta murhasta ja päällekarkauksesta ryöstöineen, puhumattakaan muutamasta itsemurhasta ja joistakuista pienemmistä rautatie-onnettomuuksista."

"Tuhansia kiitoksia, se oli erinomaisen hauskaa."

"Sehän on tosi, Herman, sinulla ei taida olla paria vanhoja saappaita tai takkia annettavana minulle?"

"Anna katson. Se on tietysti käytettävä johonkuhun hyväntekeväiseen tarkoitukseen?"

"Niin, sinä tiedät, että suurin iloni on auttaa lähimmäistäni."

"Siinä teet hyvin kauniisti, Riikka", sanoi Dortha, "ja vielä enemmän sentähden, ettei vielä kukaan lähimmäisistäsi ole auttanut sinua — hrm."

"Sitä en ollenkaan sure."

Betsy juoksi ruokasaliin, laittaakseen kahvipöydän järjestykseen.

Hänen mentyänsä sanoi Riikka Faerderille:

"Sinä arvaat tietysti, että olemme tulleet tänne Betsyn huomisen syntymäpäivän johdosta. Meidän mielestämme olisi suuri sininen silkkihame järkevintä, mitä voisit hänelle antaa."

"Sehän oli surullista", sanoi Greetta vaipuneena sanomalehtensä tutkimiseen.

"Niin, sen Jumala tietää, että se on", mutisi asianajaja.

"Mikä?" huudahti Riikka.

"Eräs tapaus Pariisista. Te saatte kuulla: Faubourg Saint-Germainissa on eräs nuori aviomies hirttänyt itsensä köyteen, joka oli punottu rouvansa pitseistä. Kuollut piti kädessään rypistettyä paperia, joka tarkemmin tutkittaessa havaittiin — rätingiksi muotikauppiaalta."

"Niin, hirveätä on, kuinka turhamielisiä Ranskalaiset naiset ovat", sanoi Riikka.

"Mutta palataksemme silkkihameesen", sanoi täti Dortha, "niin on se erinomaisen tarpeellinen Betsylle."

"Niin on", sanoi Riikka. "Harmaata silkkihamettaan ei hän voi enää käyttää. Hänellä oli se korkeakaulaisena konsertissa ja paljaskaulaisena Yhdistyksen tanssijaisissa ja mustalla pitsitynikillä neiti Brandingin häissä ja vihreillä tyllireunustuksilla viime iltamassa, niin että siitä jo aletaan puhua kaupungissa."

"Sepä hyvin harmittavaa. Mutta minulla ei ole varaa ostaa hänelle mitään uutta. Kaikki, mitä ansaitsen, kuuluu talouteen."

"Mutta Betsyn omaisuus?"

"Pääomaan en tahdo kajota. Kuka tietää, ehkä hänestä vielä tulee leski. Ja korot tuskin riittävät veroihin ja hyyryyn."

"Turhaa puhetta, ystäväni, turhaa puhetta", sanoi Dortha. "Vaimosi toi niin suuren omaisuuden mukanansa pesään, että hän voi vaatia saavansa käydä sovelijaasti puettuna ja niin kauvan kuin minä elän, ei häneltä ole puuttuva —"

"— sinisiä silkkihameita, ei, Jumalan nimeen, täti, ostakaa hänelle koko tusina, jos tahdotte."

"Hiljaa, tuolla tulee hän."

Kun kaikki istuivat kahvipöydän ääressä kysyi Riikka:

"Tuleeko tänne paljon vieraita huomenna?"

"Vaan noin kaksikymmentä henkeä. Ainoastaan sukulaiset ja lähimmät tuttavat."

"Mitä, ystäväni? Oletteko valmistanut suuret pidot?"

"Ei suinkaan, Herman; mutta luonnollisesti tulee muutamia toivottamaan onnea."

"No niin, ja juomaan suklaata huomenna aamupäivällä."

"Ei, minä olen erittäin pyytänyt päästä kaikista aamupäivävierailuista. He tulevat teetä juomaan. Näetkö sinä, minä olen keksinyt jotain oikein hauskaa. Näytteleväthän kaikki ihmiset tänä talvena teaatteria, ja sentähden olen myöskin minä aikonut suosiollisella avulla näytellä muutamia kohtauksia. Eikö se ole totta, täti Dortha?"

"Oliko se salaviittaus?"

"Mutta, rakas täti!"

"Siinä tapauksessa tahdon vaan sanoa, että jos siinä on kotoisia kohtauksia, voisit sinä varmaan näytellä niitä ilman meidän apuamme — hrm."

"Herra Jumala, täti, tiedäthän aivan hyvin, että me aijomme näytellä valituita kohtauksia 'Macbeth'ista'. Minä aijon olla lady Macbethina."

"Me kolme saamme myös rolleja", sanoi Riikka.

"Niin, teistä tulee luonnollisesti noita-akat", sanoi Faerder. " Se ei ollut mikään salaviittaus", oikaisi hän kauhistuneena.

"Ei, me emme tarvitse enempää kuin kaksi noita-akkaa. Greetta ja minä näyttelemme niiden osaa."

"Ja täti Dortha?"

"Minusta tulee Duncan, Skottlannin kuningas."

"Usko pois, että meillä on ollut vaikeata opettaa Greetalle vastaukset, koska hän ei kuule; mutta sitten johtui mieleemme sukkela keino", sanoi Riikka. "Me puhumme seuranäytelmästä, Greetta", huusi hän. "Mitä pitää sinun sanoa, kun minä tyrkkään sinua selkään?"

"Oi terve, Macbeth! Terve, Cawdor khani! Hi, hi, hi", nauroi Greetta, erinomaisen tyytyväisenä.

"Ja kun näpistän sinua käsivarteen?"

"Oi terve, Macbeth! Kuninkaaks' saat kerran."

"Siinä näet, että hän osaa rollinsa."

"Mutta nyt pitää meidän mennä", sanoi täti Dortha.

"Minä tulen mukana", sanoi Betsy.

"Minä menen kauppapuotiin ja ostan hiukan lämmintä ja kylmää huomisillaksi. Minä juoksen vaan heittämään viitan ylleni."

"Kiiruhda vaan", huusi Riikka. "Minulla on niin paljon tehtävää. Ensin pitää minun viedä kaksi paria vanhoja saappaita ja pari uutta iltasaarnaa erään köyhän lesken luo, jolla on viisi lasta, ja kaikki sairastavat he hermokuumetta, ja sitten on minun mentävä hengelliseen teeiltaan, jossa meidän pitää kutsua osanottajia bazariin eläkerahastoksi luovutetuille neekeriruhtinaille sisä-Afrikassa."

"Mutta silkkihame?" sanoi Dortha.

"Ole sinä huoletta siitä. Minä otan sen ja lähetän Faerderille rätingin, niin on hän pakoitettu sen siivosti maksamaan. Ts!"

Betsy tuli takasin ja kaikki lähtivät matkalle, Riikan suun käydessä kuin pikajunan.

Asianajaja ryhtyi jälleen papereihinsa, mutta pani taas pois kynän.

"Ei, minun on mahdotonta tehdä työtä. Olen aivan sekapäinen. Ehkä on taivaan sallimus, että täti Greetta on kadottanut kuulonsa, muutoin hän varmaan kadottaisi sen vähän järkensä, kuin hänellä on, kuulemalla Riikan lörpötystä. Ne sukulaiset, ne sukulaiset, ne vievät minulta viimein hengen."

Asianajaja vaipui ajatuksiin, sillä välin kuin Triina kyökissä riemuiten alkoi laulaa:

"Il segreto per esser felice!"

4.

Perheen ystävä.

Kun asianajaja oli istunut hetken yksinään, avattiin ovi ja nuori, kookasvartaloinen mies, jolla oli elävät kauniit kasvot ja tuuhea, musta tukka ja parta, astui sisään.

Se oli Faerderin paras ystävä, tohtori Harding.

"Hyvää päivää, ystäväni", sanoi tohtori. "Minä tulin varmaan häiritsemään sinua unelmissasi. Sinä uneksuit arvattavasti olevasi hovioikeuden neuvos tai jotakin sellaista?"

"En, minä uneksuin, että olin Macbeth, Skotlannin kuningas, ja elin jokapäivä ilossa ja komeudessa ja söin lämpimiä nahkasaappaita ja kylmiä iltasaarnoja kauppapuodista sisä-Afrikassa, siksi kuin minä syntymäpäiväpidoissa pudotin hengellistä teetä uudelle silkkihameelleni ja rangaistukseksi tästä tuomittiin soittamaan gavotteja elinaikani!"

"Anna minun koettaa valtasuontasi!"

"Ole huoleti, vielä ei ole mitään vikaa ymmärryksessäni. Minulla on vaan pää täynnä naisväen loruja ja perheellisiä huolia."

"Kaksikuukautisen avioliiton jälkeen!"

"Niin, näetkö sinä, aviosäädyllä on hyvät puolensa, mutta sillä on myöskin pahat puolensa."

"Mutta etkö sinä ja vaimosi rakasta sitten toisianne?"

"Kuinka voit sitä kysyä? Mutta me olemme menneet liian aikaiseen naimisiin. Meidän olisi pitänyt odottaa pari vuotta. Betsy on aivan nuori, pelkkä lapsi, eikä hänestä tulekkaan aikaihmistä niin kauvan kuin nämät tädit juoksentelevat täällä ja sekaantuvat meidän asioihimme."

"Kuuleppas Faerder, minulla on ehdotus sinulle. Muuta maalle, niin pääset niistä siunatuista sukulaisista ja kaupungin kalliista huvituksista. Veljeni, pappi, kirjoittaa että asianajaja siinä seudussa on kuollut, Lähde sinne, niin ansaitset kaksi sen vertaa, mitä täällä kaupungissa, jossa on asianajajia joka nurkassa."

"Siihen ei Betsy suostu koskaan."

"Mutta etkö luule, että maaelämäkin on houkuttelevainen hänelle?"

"Maaelämä! Olla maalla, sen käsittää hän siksi, että asuu jossakin schveitsiläisessä huvilassa Ladegaards-oenillä ja käy vaaleassa hameessa ja paimenhatussa ja noukkii maamansikoita."

"Hyi, Faerder, nyt teet väärin vaimollesi. Minun mielestäni ovat sekä hän että hänen sisarensa kaksi mitä rakastettavinta naista, mitä koskaan olen tavannut."

"Niin, sinä olet oikeassa. Anna on oiva tyttö. Niin kelvollinen ja niin reipas ja sitä paitsi niin vaatimaton, järkevä ja rakastettava."

"Sinähän käyt lämpimäksi."

Tohtori katsoi ystäväänsä kauhistuneilla silmäyksillä.

Hän tiesi, että Faerderillä nuorena miehenä ollessaan oli ollut hyvin helposti syttyvä sydän ja että hän oli ollut rakastuneena milloin yhteen milloin toiseen ja se olikin ollut syynä siihen, että hän jäi niin kauvan naimattomaksi.

Sen tähden oli se ajatus aivan lähellä, että Faerder oli nyt rakastunut kälyynsä, ja se oli Hardingin mielestä jotensakin luonnollista.

"Kun vertaan häntä Betsyyn", mutisi asianajaja ajatuksissaan.

"Mutta sitä ei sinun pidä tehdä."

"Eihän sitä voi välttää; onhan minulla joka päivä tilaisuutta verrata heitä."

"Miehen täytyy lähteä maalle, ja mitä pikemmin sitä parempi", ajatteli Harding rummuttaen koneellisesti tahtia Triinan lauluun.

Asianajaja tuijotti synkästi eteenpäin.

"Suruhun salalääkkeen tunnen, Kanss' ystävien minä ja'an sen —"

— lauloi Triina kyökissä.

"Kuuletko mitä Triina sanoo? Hän on oikeassa, Hankkikaamme itsellemme lasi viiniä karkoittaaksemme surua. Eikö sinulla ole hiukan punssia? sitten sytytämme sikarit ja haastelemme iloisesti kuten ylioppilasaikanamme."

Asianajaja huusi Triinaa, ja heti sen jälkeen toi tämä pyydetyn sisään.

Triina oli hyvin iloinen kyökissä, mutta huomattuansa tohtorin, laskeutuivat hänen kasvonsa totisiin ryppyihin.

"Minkätähden olet niin totinen, kaunis Triinani?" kysyi tohtori. "Minkätähden eivät hymyn jumalattaret tanssi sinun poskiesi ruusutarhassa?"

"Kun on surua sydämmessä ja särkyä takahampaissa ja ainoastaan 18 taaleria vuotuisena palkkana, ei ole mitään syytä nauraa."

"Iloitse elämästä, Triina. Näytä iloiselta!"

"Minulla ei ole muuta iloa tässä maailmassa, kuin käyttää neilikkarohtoja ja pitää vetolaastaria korvain takana."

"Niin, se on jotensakin niukka huvitus", sanoi Harding, kun Triina meni.

Sikarit savusivat ja ystävykset haastelivat iloisesti, Hardingin hyräillessä erästä ylioppilaslaulua ja Faerderin säestäessä.

He eivät huomanneet, että Betsy, Anna ja kaikki kolme tätiä astuivat sisään.

"Kas, miltä täällä näyttää", sanoi Dortha. "Tupakan savua ja spriihöyryjä. Luulisipa tulevansa julkiseen ravintolaan."

"Faerder oli hiukan huonolla tuulella", sanoi tohtori hiukan hämillään, "ja sentähden —."

"Sentähden täytyi hänen lohduttaa itseään pullolla ja tovereillaan. Sehän on niin luonnollista."

Betsy näytti suuttuneelta ja veti kiivaasti sormikkaat päältään.

"Tietysti ei sukulaisissa ole tarpeeksi", sanoi Riikka.

"Niin täti", vastasi asianajaja kiivaasti, "sukulaisissa on usein enemmänkin kuin tarpeeksi."

Tohtori oli toipunut ja nousi.

"Minusta on ikävää, että läsnäoloni saattaa eripuraisuutta perheesen. Mutta onhan aina niin, että kun mies menee naimisiin, ovat hänen ystävänsä kadottaneet hänet."

"Silloin pitäisi teidän mennä niin pian kuin mahdollista naimisiin, herra Harding", sanoi Dortha. "Se olisi varmaan parhainta sekä teille että — ystävillenne."

"Jos tietäisin olevani ystävälleni tai hänen vaimolleen vaivaksi, vetäytyisin silmänräpäyksessä takaisin. Mutta kosk'ei rouva vielä ole lausunut mielipidettään, odotan minä hänen tuomiotaan. Teidän käskystänne, rouvani, hyppään minä halusta ulos akkunasta."

"Mitä vielä! Niin suuria vaatimuksia ei minulla ole. Minä olen täydellisesti tyytyväinen, jos käytätte — ovea."

Anna katsoi totisesti sisareensa.

Tohtori oli hyvin kalpea.

"Minä tottelen heti teidän käskyänne, rouvani."

Faerder puri hampaitaan yhteen ja oli lumivalkea.

Sanomatta sanaakaan otti hän hattunsa ja seurasi ystäväänsä.

Betsy seisoi ynseänä kuin pahantapainen lapsi ja leikki nojatuolin tupsuilla.

Täti Greetta, joka ei ollut ymmärtänyt mitään keskustelusta, katseli pelastaneena Betsyä.

"Mikä lasta vaivaa?"

"Hänellä on hammassärkyä", sanoi Anna päättäväisesti ja sai hänet istumaan nojatuoliin sanomalehti kädessä.

"Nyt voit olla varma siitä, ettei hän pian palaa, se nahjus", sanoi Dortha riemuiten.

"Niin, täti, nyt olet käyttäytynyt erittäin viisaasti", sanoi Anna. "Nyt raukee koko näytäntö huomenna tyhjiin; sillä tämän jälkeen ei herra Harding luonnollisesti tahdo näytellä Macbethin osaa".

"Herra Jumala, sen olimme aivan unhottaneet."

"On luultavasti parasta kirjoittaa kaikille vieraille, ettemme huomenna voi ottaa heitä vastaan", pitkitti Anna. "Sillä sen perästä mitä täällä on tapahtunut, ei Faerder arvattavasti tahdo ottaa vastaan vieraita huomenna."

"On juuri niinkuin aina sanon, Riikka", sanoi Dortha. "Sinä loukkaat alinomaa ihmisiä loukkauksillasi."

"Vai niin, se olin minä, joka ajoin hänet ulos ovesta!"

"Ei, se olin luonnollisesti minä, joka sen tein. Minähän olen aina ilkeä ja epäkohtelijas, sinä sitävastoin olet laupeuden enkeli, joka liehut kaikkialla allekirjoitustarjouksia käsissä ja lakritsia taskuissa ja olet itse hurskaus."

Anna ei voinut masentaa hymyilyä.

"Mielestäni olisi parempi, että te, sen asemesta että väittelette, kuka on loukannut häntä, molemmat menisitte hänen asuntoonsa ja pyytäisitte häneltä anteeksi. Jos tapaus tulee tunnetuksi kaupungissa, antaa se vaan aihetta lörpötykseen."

"Niin, sinä olet oikeassa, lapseni, se on meidän tehtävä."

"Se on aivan tarpeetonta, täti", sanoi Betsy ynseästi.

"Ei, päinvastoin, se on ainoa keino. Tule Greetta."

"Menemmekö jo?"

"Menemme tohtori Hardingin luokse", huusi Riikka.

"Pitääkö hänen vetää Betsyn hampaan ulos?"

"Ei, meidän pitää vaan puhella hänen kanssaan näytännöstä huomenna."

"Vai niin, niinkö on asianlaita. Hyvästi, lapset!"

"Hyvästi, täti!"

5.

Kirje.

"Minä en välitä ollenkaan koko näytännöstä", sanoi Betsy jäätyänsä kahdenkesken sisarensa kanssa.

"Se olikin ainoastaan tekosyy, jota käytin tätiä varten. Minulla oli tärkeämmät syyt. Ensiksikin oli tohtori loukattu, ja toiseksi ei pidä olla eripuraisuutta sinun ja miehesi välillä. Sellaiset pienet kotoiset kohtaukset voivat kyllä näyttää vähäpätöisiltä, mutta niillä voi usein olla mitä hirveimmät seuraukset."

"Mutta minä olen väsynyt tuohon tohtoriin. Hän juoksee täällä joka päivä. Hän ei voisi tulla useammin, jos hän kävisi kosimassa."

"Niin, tiedättekö, eikö hän sitä tee?"

"Minua ei hän voi kosia,"

"Entäs minua sitten?"

"Turhaa puhetta; hän etsii vaan Hermannia. Kun he kaksi ovat yhdessä, nauraa, laskee pilaa ja laulaa Faerder, mutta kun minä yksin olen hänen kanssaan, on hän nurea ja hiljainen, ja istuu vaan työskentelemässä. Minä olen varma siitä, että hän pitää Hardingin seuraa minua hupaisempana."

"Vai niin, olethan oikein mustasukkainen tohtorille; sentähden ajat siis hänet ulos ovesta. Tiedätkö, mikä on seuraus siitä?"

"Seuraus?"

"Niin, kun ei miehesi voi kotona kaikessa viattomuudessa ottaa lasia hyvän ystävän kanssa yhdessä, menee hän kaupungille, ja jos hän vaan alkaa käydä ravintoloissa, niin —."

"Siinä suhteessa olen aivan huoleton; Herman ei koskaan ole unhoittava velvollisuuksiaan hyvänä puolisona."

"Velvollisuuksiaan! Oletko sinä myöskin varma siitä, että aina olet täyttänyt velvollisuutesi hyvänä vaimona?"

"Anna!"

"Kuinka usein tulee miehesi kotia konttoorista päivälliseksi tapaamatta muita kuin ikävän palvelustytön, ja kuinka usein hänen täytyy syödä huonosti valmistettua ruokaansa yksin, ikävässä, tyhjässä ruokasalissa? Kuinka usein istuu hän kotona ja tekee työtä sinun ollessasi konserteissa ja teaattereissa, ja ainoa huvi, joka hänellä on, on seista ulkona kylmässä etehisessä ja odottaa kunniaa saada saattaa sinua kotia."

"Sitä en koskaan ole ajatellut", sanoi Betsy alakuloisena.

"Etkö myöskin usko, että hän useana iltana mieluummin istuisi rauhassa kotonaan ja lepäisi päivän vaivoista, jos sinä tahtoisit tehdä kotona-olon hiukan hupaisemmaksi hänelle? Vaan ei, sitä ei hän voi. Hänen täytyy ottaa päällensä mustat vaatteet ja seurata sinua iltamiin, vaikka tiedät, että hän pitää sitä ikävänä, tahi myöskin mennä tanssiaisiin, vaikk'ei hän tanssi, vaan ainoastaan seisoo ja on harmissaan, kun sinä keikailet liian paljon herrojen kanssa."

"Oi vaiti, vaiti, sinä olet oikeassa! Minä olen ollut liian itsekäs ja ajattelematon. Mutta mitä tahdot, että minun pitää tekemän?"

"Sovi miehesi kanssa ja kirjoita muutama rivi herra Hardingille, jossa pyydät anteeksi käytöstäsi."

Betsy istuutui kirjoituspöydän ääreen ja Anna nojautui hänen ylitsensä ja luki.

Kumpainenkin oli niin kiintynyt tähän, etteivät he huomanneet Triinan menevän huoneen läpi ruokasaliin, jota salista eroitti ainoastaan oven esirippu.

Betsy pani kirjeen kääreesen.

"Kas niin, nyt annan Triinan viedä sen."

"Ei suinkaan", sanoi Anna hymyellen. "Et saa antaa sen kielevän, ilkeän piian tietää, että lähetät tohtorille helliä kirjeitä, niin voisi hän pilata maineesi. Minä jätän kirjeen portinvartialle hänen asunnossaan."

Anna lähti pois, ja Betsy meni sänkykamariin, jossa hän istuutui nojatuoliin kakluunin luo ja vaipui romaanin lukemiseen.

Triina järjesti ruokakaappia ja asetti kaikki niin pontevasti paikoilleen, että suuri joukko posliiniastioita sai enemmän tai vähemmän vaarallisia haavoja.

"Se kielevä, ilkeä piika! Kiitoksia mielistelystä neiti! Sen panemme kyllä muistiin. Vai niin, rouva lähettää tohtorille rakkauden kirjeitä. Sentähden ei siis tohtori ole koettanut suudella minua neljääntoista päivään. Ja minä kun luulin sen olevan sentähden, että käytin kresootirohtoja hampaissani."

Täti Riikka tuli yksin takaisin kertoakseen Betsylle, että tohtori oli lepytetty. Hän oli tavannut hänet kadulla, juuri kun hän oli eronnut asianajajasta, joka oli mennyt konttoriinsa työskennelläkseen siellä loput ehtoopäivää.

"Missä on rouva?"

"Huoneessaan; mutta ei taida maksaa vaivaa häiritä häntä."

"Miks'ei?"

"Hän odottaa kai vieraita. Hrm!"

"Vieraita?"

"Niin, tohtori tulee varmaankin."

"Onko hän tullut sairaaksi?"

"Hrm!"

"Mutta mikä sinua oikein vaivaa, ihminen?"

"Neiti luultavasti tietää, että rouva ja tohtori Harding ovat kirjevaihdossa keskenään. Neiti Anna on kirjeenkantajana."