Lahjakas: Kertomus

LAHJAKAS

Kirj.

LARS DILLING

Tampereella, Hj. Hagelbergin ja Kumpp. kirjapainossa, 1887.

SISÄLLYS:

I. Haaaveiluja. II. Kasvitiedettä. III. Herroiksi ajamista. IV. Alkeisopetuksia. V. Toivehikkaita poikia. VI. Ripillelaskijaiset. VII. Leikkitulitus. VIII. Kova kolaus. IX. Suuria muutoksia. X. Surujuhla. XI. Ensi askel. XII. Äidit. XIII. Rantaporras vedetään pois. XIV. Parisin elämää. XV. Ranskalaista hajuainetta. XVI. Pimeitä kesäpäiviä. XVII. Koditon. XVIII. Taas pois. XIX. Juttuja näytösten välillä. XX. Silkkilaahusten keskellä. XXI. Timanttipuuterin silmään. XXII. Viimeisen kerran tällä erällä. XXIII. Vanhoja saatavia. XXIV. Jäähyväiset. XXV. Kotinurkissa. XXVI. Muukalainen Israelissa. XXVII. Ihana syksy. XXVIII. Loppukuvaus.

I.

Haaveiluja.

Lorenz Falk oli hänen nimensä, ja hän oli syntynyt keskipalkoilla vuosisataamme, tätä vuosisataa, jota, niin kuin rakasta lasta ainakin, niin monella nimellä mainitaan; milloin sanotaan sitä keksintöjen vuosisadaksi, milloin salahankkeiden ja dynamiitin vuosisadaksi, mutta mitä tähän aikaan mieluummin olisi hermottomuuden ja morfinin vuosisadaksi nimitettävä.

Hän oli sangen lahjakas lapsi, ja se merkitsi siihen aikaan paljoa enemmän kuin nyt, kun kaikki lapset ovat siksi lahjakkaita, jotta pystyvät vanhemmilleen opettamaan, että kristinoppi on vanha, tuhma satu, että avioliitto ja kuningasvalta ovat vanhentuneita laitoksia ja että kaikki inhimillinen synti, murhe ja viheliäisyys poikkeuksetta seuraa mikrobeista ja bakterioista.

Hänen vanhempansa olivat tilanomistaja Hans Falk Falkestadissa ja hänen vaimonsa Beate Christensen, lomöläisen laivanisännän Christensenin tytär.

Isä oli mittava, karkealuinen mies, vähäsen köyryselkäinen niin kuin kaikki pitkät ihmiset, voimakas ja hyvänsävyinen, niin kuin kaikki väkevät tavallisesti ovat.

Äiti oli vähäinen ja hento, jotenkin kivulloinen, kasvot hienot, kalpeat, ja päässä pari semmoisia kauniita, vehreänharmaita silmiä, jotka toisinaan voivat näyttää niin ihmetyttävän lempeiltä ja toisinaan terävästi salamoida. Hän oli lujaluontoinen, tunnollinen ja ankara, ja jos hänessä joskus heikkoutta havaittiin, ilmaantui sitä, niin kuin kaikissa muissakin äideissä, ainoastaan lastansa, avioliittonsa ensimmäistä ja viimeistä kohtaan.

Vanhemmat, jotka ennen vanhan tilanomistaja Falkin kuolemaa olivat läheisessä pienessä kaupungissa asuneet, olivat sivistyneitä ihmisiä, jotka eivät ympärillä asuvain talonpoikain kanssa paljoa seurustelleet, eikä poikakaan, Lorenz, ylimalkaan mikään talonpoikaislapsi ollut.

Hän oli heikko hamasta syntymästään saakka, hieno, kalpea ja hento kuin äitinsä, ja silmänsäkin olivat yhtä kauniit vehreänharmaat. Suuri, käyrä sukunenä oli ainoa, minkä hän oli isältään perinyt.

Hän istui mieluummin hiljaa jossakin nurkassa ja luki romaaneja, ja jotenkin varhaisesta lapsuudestaan saakka hän suuresti rakasti näytelmätaidetta.

Ensi kertaa vanhempainsa kanssa pääkaupungissa käydessään hän näki "Fra Diavolo"-operan, ja kotiin palatessaan hän heti suulakalla liimasi arkin kirjoituspaperia päähänsä ja alkoi niin hurjasti ulvoa että äiti syöksähti sisään ja luuli hänen jalkansa taittaneen, kunnes hänelle selitettiin pojan näyttelevän italialaista talonpoikaistyttöä, joka lauloi erään arian.

Sen jälkeen hän kävi aina niitä näytelmiä katsomassa, joita kuljeksivat tanskalaiset näyttelijäseurat kaupungissa antoivat, ja näytteli sitten kappaleita pienessä nukketeaatterissa, jonka hän itse oli laitellut.

Hänen rakkain olinpaikkansa oli kylkirakennuksen iso sali, jota ainoastaan suuremmissa vieraspidoissa käytettiin. Huonekalut olivat vanhanaikuiset, mustaksi kiillotetut ja kultauksilla koristetut sekä päällystetyt heleänpunaisella tamastilla, ja suuret kullatut kuvastimet painoivat kaikkeen tähän komeuteen vielä sangen hienon leiman.

Täällä hän saattoi tuntikausia istuskella. Täällä eräässä nurkassa oli hänen nukketeatterinsa, ja väsyttyänsä paperinukilla näyttelemiseen, esiintyi hän itse näyttelijänä. Silloin hän istahti johonkuhun kullattuun nojatuoliin ja oli aina olevinansa joku ranskalainen kreivi tahi parooni, joka kuvitellun prinsessan tahi markisittaren kanssa keskusteli.

Hän oli näet täyttänyt päänsä Aleksanteri Dumasin ja Eugène Suesin romaaneilla ja otti haaveiluihinsa aiheet "Kolmesta musketööristä", "Kahdenkymmenen vuoden kuluttua" ynnä muista semmoisista ranskalaisten Ludvigien turmeltuneen, mutta loistavan hovin kuvauksista.

Joka hänen ensin oli saattanut tällä tavalla ranskalaista kirjallisuutta ihailemaan, se oli emännöitsijä, neitsy Mikkelsen, nuori tyttö, hiukkasen neljännelläkymmenellä, joka oli Falkestadissa jo vanhan herran ajoilta asti ollut.

Neitsy Mikkelsen oli pieni pyylevä olento, jolla oli kähärät hiukset ja kellahtavan vaaleat pöhökasvot. Hän piti sinistä pumpulihametta ja valkeata keittiöesiliinaa, joka oli täpö täynnä nokitäpliä, ja kun hänellä oli ainaisena tapana nenänsä alustaa esiliinaansa pyyhkiä, kuului hänen jokapäiväiseen vaatteukseensa myös vakinaiset mustat viikset, jotka eivät juuri hänen kauneuttansa lisäämään sopivat olleet.

Vanhan herran aikana oli neitsy Mikkelsenin suotu kaunokirjallisuuttansa rauhassa ahmia; mutta nuoren herrasväen tultua ei hän enää patojansa hoidellessaan saanut häiritsemättä antautua noitten kiellettyjen ranskalaisten hedelmien nauttimiseen, ja kuultuaan rouva Falkin askeleet ruokasalista, täytyi hänen laittaa luettavansa lymyyn niitä sopimattomimpiinkin paikkoihin.

Nuori rouva, näet, tunki silmäyksiänsä joka paikkaan, ja eräänä päivänä hän keksi keittiössään kokonaisen lainakirjaston piilevän; siltä "Kuningattaren kaulanauha" oli hiililaatikossa, ja "Vicomte de Bragelonne" kätkettynä tyhjään liemimaljaan, ja kun hänen piti paistiin suolaa ottaman, silloin hän sai käteensä "Monte Criston kreivin".

Neitsyen kauhistunut naama heti ilmaisi, että hän se syyllinen oli, jonka tähden hän saikin ankaran manauksen tästä alkaen luopua semmoisista keittotaiteellisista tavattomuuksista.

Pikku Lorenz hämmästytti häntä kuitenkin heti sen jälkeen juuri hänen ollessaan keskellä erästä "Seitsemään kuolemansyntiin" kuuluvata, ja tämän vaitioloa ostaakseen hän sitten teki hänet rikostoverikseen ranskalaisessa kirjallisuudessa, jota he sen jälkeen yhdessä iloiten huvituksekseen nauttivat.

Päästyään iltapäivällä joutilaaksi, hiipi neitsy Mikkelsen aina suureen alatupaan Lorenzin luokse, jossa hän sitten tämän ääneensä lukiessa neulomuksineen istui.

Tätä vastaan ei rouva Falkilla mitään muistuttamista ollut; sillä hän aina evästi poikansa hyvillä, siveellisillä englantilaisilla lastenkirjoilla, jotka kuitenkin vaan näön vuoksi pöydällä selällään lepäsivät, ja kun hän jonkun kertasen tupaan astui ja löysi kumpaisenkin heistä kyyneliin saakka liikutettuna, luuli hän niin sydämellisesti säälityksi jotakuta kilttiä poikaa, joka niin kauniisti ja kärsivällisesti kuoli lumivalkeaan vuoteesensa raamatunlause huulillaan, eikä hänellä ollut siitä aavistustakaan, että sekä Lorenz että neitsy siinä istuivat sydän kurkussa peljäten, ettei urhoollinen d'Artagnan hyvään aikaan ennättäisikään takaisin jouduttaa niitä timantteja, jotka kevytmielinen kuningatar Anna itävaltalainen oli rakastajalleen Buckingbamin herttualle lahjoittanut.

Mitään muuta kirjallista oppia ei Lorenzilla juuri paljoa ollut.

Kun vanhemmat asuivat kaupungissa ennen kuin olivat sukutalon huostaansa ottaneet, oli hän käynyt Blombergin neitien tyttökoulua, johon pojatkin pääsivät, ja sitten kun he maalle muuttivat, oli äiti häntä vähäsen opettanut. Hän olikin niin heikko, eikä häntä saanutkaan liiaksi rasittaa. Nyt hän jo sentään oli niin vanha, että täydellä todella täytyi hänelle opettajaa kuulustella, ja seminarilainen Vindahl siksi otettiin.

Hän oli seurakunnan koulunopettaja; mutta hän oli iltapäivät joutilaana ja sai ravinnon ja asunnon Falkestadissa, kun pari tuntia päivässä Lorenzia opetti.

Vindahl oli bergeniläinen, tunnokas luonteeltaan ja ontuva.

Hänen sydämessään hehkui ihanteellinen rakkaus, ja hän uskoi pian asiansa Lorenzille.

Ingeborg oli hänen rakkautensa esine, ja tämä asui jossakin Bergenin lähiseuduilla. Vindahl oli hänen opettajanansa ollut ja talletti hänen hiussuortuvaansa ja puserrettua ruusua, joka hänen ripille päästessään oli hänen kukkavihossaan ollut.

Joka vuosi hänen syntymäpäivänänsä lähetti Ingeborg hänelle onnittelukirjeen, oikein sydämellisen viattoman kirjeen, jossa ei rakkauden jälkiäkään havaittu. Vindahlilla oli jo pieni mytty näitä kirjeitä, ja kun hän kauniilla laulavalla bergeniläisellä painollaan näitä Lorenzille luki, istui tämä ja kuunteli hartaana.

Oli selvää, että hänenkin täytyi niin laittaa, että rakastuisi; mutta sangen vaikeata oli löytää joku, ketä sopisi haaveksimaan ruveta. Ainoa, jota siksi ajatella voi, oli hänen serkkunsa, Anette Norderud; mutta ensiksikin hän oli niin pieni, ja toiseksi ei hän ensinkään ollut romantillinen.

Kun hän joskus nukketeaatterissaan itkunäytelmiänsä hänelle näytteli, silloin tämä joko istui ja haukotteli taikkapa nauroi mitä liikuttavimmissa kohtauksissa, niin ettei hän Lorenzin mielestä miksikään ihailun esineeksi sopinut.

Hän uskoi asiansa neiti Mikkelsenille, joka kuitenkin hänelle selitti, että hän oli vielä liian pieni rakkautta ajattelemaan, jota vastaan hänen huomionsa erittäin siihen kiintyi, että seminarilaisella oli rakkauteen taipumusta.

Ei hän tähän asti vielä ollut tuota pientä, nilkkua koulunopettajaa kohtaan mitään myötätuntoisuutta tuntenut; mutta nyt tämä loisti hänen mielessään varsin toisessa valossa.

Neitsyellä itsellään oli sangen hellä sydän; mutta hänen samoin kuin Lorenzinkin oli ollut vallan vaikea löytää joku esine, koska ei lähiseuduilla keitään nuoria herroja ollut. Nyt hän tunsi itsensä melkein onnelliseksi tavattuaan yhden onnettoman, jota lohduttaa voisi.

Se on naisen kaunistus, että hän niin mielellään tahtoo miestä silloin lohduttaa, kun tämä on onneton. Niin, onpa paljo naisia, jotka saattavat miehet oikein onnettomiksi — sen tähden vaan, että heitä sitten lohduttaa voisivat.

Neitsy Mikkelsen alkoi seminarilaista lähennellä. Hän lähetti päivällispöydän ääressä hänelle myötätuntoisia silmäyksiä ja antoi hänelle viisi katriniluumua liemeen, ja eräänä päivänä, kun tämä istui huvimajassa ja opetti Lorenzia, otti neitsy Mikkelsen työn mukaansa ja istahti heidän seuraansa.

Pian he olivat kuin vanhoja tuttavia. Lorenz oli yhdys-siteenä heidän välillään, heidän uskottunansa, jota lie kohtelivat yhdenikäisenä ystävänänsä, eivätkä minäkään lapsena, ja tästäpä tuli seuraukseksi, että hänen koko luonteensa jollakin tavalla muuttui vanhamaisiksi, hänellä kun ei sitä paitsi ollutkaan ketään samanikäistä leikkikumppalia, koska ei lähitienoilla semmoista ollut, ja jos olisi joku semmoinen ollutkin, niin ei hän luultavasti olisi siitä mitään piitannutkaan.

II.

Kasvitiedettä.

Vanhemmat eivät Lorenzin kasvatuksesta juuri suurta huolta pitäneet.

Isä, tilanomistaja, oli melkein aina matkoilla, harjoitti vilja- ja hevoskauppaa ynnä muuta sellaista ja jätti talonhoidon isännöitsijälle. Rouva hoiti talouttaan ja otti vastaan vieraita, joita melkein joka päivä kaupungista tuli, ja Lorenz ylimalkaan sai tehdä, mitä itse tahtoi, sillä eipä hän Vindahlista juuri mitään piitannut.

Eräänä päivänä hän oli kaupungissa hammasta suustaan vedättämässä ollut.

Hän palasi kotiin ilosta loistaen ja syöksyi suorastaan Vindahlin huoneesen.

"Vindahl!"

"Niin".

"Nyt minäkin olen rakastunut".

"Joutavia".

"Niin, se on oikein totta".

"Keneen?"

"Gusta Londemunniin, perhelääkärimme tyttäreen. Oi, tämä on niin hauskaa, niin!"

"Mutta hänpä on jo suuri nainen".

"Niin, mutta ei se haittaa tee. Semmoisistapa minä juuri pidänkin. En minä voi suvaita pikku tyttöjä".

"Mitenkä se kävi?"

"Niin, näetkös, ei tohtori ollut silloin kotona, kun minä sinne menin, ja minä istuin hänen työhuoneessaan, ja sitten hän tuli sinne, leivoksia ja hilloa lautasella, ja sitten hän taputti minua päähän ja pyysi minua syömään. Oi, kuinka hän oli hieno ja suloinen, ja yks kaks, täällä rinnassani alkoi tuntua niin kummalliselta. Vaikuttiko Ingeborgikin sinun rinnassasi niin kummallisia tunteita?"

"Juuri samoin", vastasi Vindahl huoaten.

"Mutta en minä tahtonut syödä, ja kun hän minulta kysyi, miksi en syö, vastasin minä, että mieluummin ottaisin sen ruusun, joka hänen rinnassaan oli. Eikös se ollut sievästi sanottu? Ja sitte hän nauroi, mutta punastui myös; niin, Vindahl, hän punastui todellakin ja antoi minulle kukan ja sanoi, että nyt minun pitäisi syödä hillot ja leivokset, ja tiedätkös, mitä hän sitten teki?"

"En".

"Arvaa!"

"Hän suuteli sinua".

"Niin, ajattelepas, keskelle suuta. Se maistui paremmalta kuin kymmenen pönttöä hilloa. Kun tohtori tuli, niin minä jo silloin olin koko hammassäryn unhottanut; mutta hammas oli vedettävä kaikessa tapauksessa".

"Missä ruusu on?"

"Täällä — housuntaskussa. En tahtonut äidille sitä näyttää; mutta neitsy Mikkelsenille minä sen näytän".

Hän juoksi ulos rapuille ja huusi:

"Neitsy Mikkelsen, tulkaa tänne, minulla on jotakin tärkeätä teille puhuttavana".

Neitsy tuli ylös, historia kerrottiin uudestaan, ja kaikki kolme seisoivat siinä ruusun hartaaseen ihmettelemiseen vaipuneina.

"Ei tuo poika elä vanhaksi", kuiskasi, neitsy hiljaa seminarilaiselle. "Hän on vallan liiaksi viisas ijälleen".

Vindahl nyökäytti myötätuntoisesti päätänsä.

"Saanen kai sen pusertaa", lausui Lorenz.

"Niin, tottapa kai. Saat panna sen Snorre Sturlessonin Kuningassatujen väliin".

"Täytyy panna jotain raskasta päälle", sanoi neitsy.

"Hyvä neitsy Mikkelsen, tepä saattaisitte istua päälle, te olette niin raskas".

"Ei, Lorenz, ei minun käy istuminen, kirja on liian pieni".

"Minä saatan varsin hyvin sille istua", sanoi Vindahl, ja heittäytyi satukirjan päälle.

"Et sinä ole tarpeeksi raskas, Vindahl", sanoi Lorenz. "Mutta tiedänpä, mitä meidän on tekeminen. Me panemme neitsyen vielä lisäksi, sinun syliisi".

"Ei, Lorenz, et se käy laatuun", vastasi seminarilainen ja punastui.

"No, herranen aika, jos sillä voimme lapselle jotakin iloa toimittaa, niin olkoon menneeksi minun puolestani", huudahti neitsy. "Jos vaan voitte minua kannatella, Vindahl."

Neitsy istahti kainosti ja hyvin täpärälle seminarilaisen polvien päähän.

"Teidän on istuminen ylemmäksi, muuten ei se laatuun käy".

Neitsy siirtyi.

"Olenko painava?"

"Ette ensinkään".

"Ehkä minä istun neitsyen syliin, niin pusertuu paremmin".

"Ei, Lorenz, ei se ole tarpeellista".

Molemmat istuivat hetkisen äänettöminä; Lorenz seisoi ja tarkasteli syvämietteisesti heitä, ikään kuin olisi tieteellistä koetta tekemäisillään ollut.

Vindahl antoi kätensä hervottomina riippua molemmin puolin tuolia. Hän tunsi erinomaista halua kiertää toisen kätensä neitsyen pyöreän vyötäisen ympärille, mutta ei uskaltanut. Hänen sydämensä jyskytti, ja samanlainen tunne kuin silloinkin, kun hän ensi kerran oli Ingeborgin tähden rinnassansa ahdistusta tuntenut, valtasi taaskin hänet. Ja olipa nyt oikein täydellä todella neitsy Mikkelsen siinä hänen rintaansa ahdistamassa.

"Ettekö istu epämukavasti, neitsy Mikkelsen?"

"En; minä istun niin hyvin. Jos vaan jaksatte minua pidellä".

"Minä pitelisin mielelläni teitä polvellani koko elämän lävitse".

"Oh, enpä luullut teitä sellaiseksi —"

"Miksi sellaiseksi?"

"Sellaiseksi veijariksi, kohteliaasti sanoakseni", vastasi neitsy ja lähetti olkapäänsä ylitse hänelle viekistelevän silmäyksen.

Vindahl kohotti vähän oikeata kättänsä.

"Istukaa hiljaa, Vindahl!"

Hän kiersi kätensä hiljaa neitsyen vyötäisille.

"Minä vaan tukeen teitä, niin on parempi istuaksenne".

"Niin, totta tosiaan tuntuukin paremmalta", vastasi neitsy tykyttävin sydämin.

Askeleita kuului rapuilta.

"Siunatkoon, se varmaan on rouva!"

Neitsy hypähti ylös. Seminarilainen jäi hurmaantuneena paikallensa istumaan.

Se oli oikein todellakin rouva Falk.

"Mitä te täällä ylhäällä teette?"

"Me puserramme kukkia, äiti".

"Niin, me — me puserramme kukkia", sanoi seminarilainen.

"Onko Lorenz ruvennut kasvitiedettä lukemaan?"

"On; tämä on hänen ensimmäinen tuntinsa".

"Tutkitteko tekin kasvitiedettä, neitsy Mikkelsen?"

"En, minä vaan — minä kuuntelen", vastasi neitsy punastuen.

"Olisi parempi, että pitäisitte huolta padoistanne. Minä olen ympäri taloa teitä etsinyt, mutta en ole löytänyt muuta kuin yhden romaanin ruokakaapista ".

Neitsy kohotti itkien valkean esiliinan kasvoillensa ja onnistui sillä tavalla mustaamaan silmänsä ympärystät juuri kuin ensimmäinen lemmittävä toisen luokan teaatterissa ja lähti nyyhkyttäen alas keittiöön.

Kotiopettaja yritti nousta.

"Ei, istu hiljaa, Vindahl", sanoi Lorenz, "muuten kukka turmeltuu. Oli todellakin ikävää, että sinun, äiti, piti tänne tulla meitä häiritsemään; neitsy pusersi niin erinomaisen hyvin".

Vindahl ajatteli samoin; mutta ei hän uskaltanut sitä sanoa.

Seuraavana päivänä tuli Lorenz hiipien alas keittiöön neitsyen luokse.

"Neitsy Mikkelsen, teidän täytyy tulla ylös Vindahlin luokse. Hän on niin kovin onneton".

"Mitä on tapahtunut?"

"Hän on saanut kirjeen Ingeborgilta. Ingeborg on kihloissa".

Neitsy meni yksinänsä sinne.

Kotiopettaja istui siellä synkkänä ja murheellisena.

Ingeborg oli kirjoittanut, iloisena ja onnellisena, juuri kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, menneensä kihloihin ja olevansa siitä varma, että Vindahlia ilahduttaisi kuulla hänen olevan kaupoissa kauniin ja kunnollisen nuoren miehen kanssa.

Häntäkö ilahduttaisi! No niin, ei hän tosin koskaan millään tavalla ollut häntä omakseen saavansa ajatellutkaan. Asuihan Ingeborg kaukana ylhäällä Bergenin lähellä ja hän täällä alhaalla Smaalenenissä, eikä hänellä ollut mitään onnellista tulevaisuuttakaan hänelle tarjottavana; mutta raskasta sentään oli tietää, että hän toisen omana oli.

"Oletteko kuullut sitä, neitsy Mikkelsen?"

"Olen, Lorenz siitä minulle kertoili. Herra Vindahl raukka!"

"Hän oli niin kaunis ja niin hyvä".

"Kyllä kait; mutta hän oli varmaan liian nuori teille. Teidän täytyy saada ijäkkäämpi, järkevä vaimo".

"En minä nai koskaan".

"Elkää sanoko niin, Vindahl. Se on syntistä puhetta. Te kun juuri voisitte naisen onnelliseksi tehdä".

"Luuletteko niin?"

"Totta tosiaan, te voisitte".

Neitsy seisoi hetkisen vaiti. Sitten hän tuli Kuningassatuja silmäilleeksi. Hän meni ja avasi kirjan.

"Ei ruusu ole vielä oikein pusertunut", sanoi hän. "Luulen, että minun tarvitsee vielä vähän sen painoksi istahtaa".

"Sitten on parempi, että istumme taas samoin kuin eilenkin".

"Ei, Vindahl; ei tänään".

"Miksi ei? Lapsen tähden vaan. Tämähän on hänen ensimmäisen rakkautensa kukka, jota me hoidamme".

"Aina te puhutte niin kauniisti, Vindahl, ettei käy teitä vastusteleminen".

Seminarilainen oli jo istahtanut kirjalle. Neitsy asettui kainosti hänen syliinsä eikä niin täpärälle polvien päähän kuin viime kerralla.

Taaskin he istuivat hetkisen äänettöminä. Neitsy kuivasi liikutettuna nenänsä alustaa nokisella esiliinallaan.

"Neitsy Mikkelsen'"

"Niin".

"Eiköhän meidänkin kävisi tässä ensimmäisen rakkautemme kukkaa pusertaminen?"

"En minä ymmärrä teitä".

"Te olette ijäkkäämpi nainen —"

"Kolmekymmentä vuotta — ei enempää".

"Te olette järkevä nainen, joka voisitte miehen onnelliseksi tehdä".

"Niin, senpä mielelläni soisin".

Vindahl kiersi rohkeasti kätensä hänen vyötäisilleen.

"Tahdotteko — tahdotteko minut tehdä onnelliseksi? Minä tarvitsen niin hyvin vähäsen lohdutusta ja tukea nyt, kun Ingeborg on minut hyljännyt".

"Tahdon, Vindahl, minä koen parastani".

Neitsy kiersi ruumistaan puoleksi taaksepäin, laski kätensä Vindahlin kaulalle ja painoi huulensa hänen suutansa vasten.

Siinä he istuivat kauvan, onnellisina rakkaudessaan, nuoressa rakkaudessaan, mutta kuitenkin niin vanhassa, aina satuajalta saakka kestäneessä.

Kun Lorenz tuli ylös, nousivat he molemmat.

"Onko kukka nyt oikein pusertunut?"

"On, Lorenz; nyt se on oikein pusertunut. Pidä se tarkassa tallessa! Ruusu on rakkauden kukka."

"Se oli hauskaa," sanoi poika. "Jospa äiti vaan tietäisi, kuinka me täällä ylhäällä kasvitiedettä tutkimme!"

"Niin, jospa hän tietäisi!" lausui neitsy, veitikkamainen hymy nokisen suunsa ympärillä.

III.

Herroiksi ajamista.

Kaupungista oli koko joukko vieraita Falkestadissa ollut.

He jäivät yöksi sinne, ja seuraavana aamupäivänä oli heitä kotiin saatettava vanhoilla, suurilla vaunuilla, jotka olivat niin raskaat, että niiden eteen täytyi kolmivaljakko panna, kun niin monta niihin istumaan meni, ja niihin sopikin varsin mukavasti kahdeksan henkeä.

Lorenz oli päässyt mukaan saadaksensa ajella; mutta ei hän sinne niinkään itse matkan vuoksi pyrkinyt. Hänellä oli omat tuumansa.

Palausmatkalla hän aikoi antaa Jens ajurin, joka ajajan sijalla istui uudessa sinisessä,hopealta heloittavilia napeilla varustetussa liverinutussaan, ajaa tohtori Londemannin talon ohitse, ja Gusta Londemann, joka tapansa mukaan aina akkunan pielessä istui ja korko-ompeluksia hypisteli, saisi silloin nähdä hänen siinä kaikessa loistossaan ajavan kuin pienen prinssin kolmivaljakolla. Se varmaankin hänessä kunnioitusta herättäisi.

Aluksi kaikki kävi toiveiden mukaan.

Vieraat olivat saatetut kukin omiin asuntoihinsa, ja Lorenz istui yksinään ja rehenteli vaunuissa postitalon edustalla, sillä aikaa kun Jens oli kirjeitä ottamassa.

Jens oli juuri sijallensa ennättänyt, kun Lorenz alempana kadulla keksi ko'okkaan naisolennon.

"Joudu, Jens, ja aja isoa katua ylöspäin ennen kuin täti Norderud meidät huomaa!"

Mutta se oli jo liian myöhäistä.

Täti Norderud viittasi käskien suurella ruskealla kädellään, ja heidän täytyi pysyä paikallaan.

Norderudin matami oli tilanomistaja Falkin sisar ja naimisissa rikkaan talonpojan, Ole Daniel Norderudin, kanssa. Itse hän eli yksinkertaisesti kuin tavallinen talonpoikaiseukko eikä pienestä, hienosta, kaupunkilaistapoja seuraavasta kälystänsä juuri paljoa välittänyt. Hän oli pitkä, karkealuinen, karkeapiirteinen nainen, isonenäinen kuin veljensäkin. Hänen pukunansa oli kotikutoinen hame, kudottu villasaali kahdesta kulmastaan vyötäisille solmittuna, ja suuri, musta olkihattu sekä muutamia kauheita vaatekukkia sen toisella puolella.

Hän talutti kädestä tytärtään, Anettea, joka oli pieni tyttö, vähää nuorempi Lorenzia. Anette oli oikeastaan hyvin herttainen tyttö paksuine, liinanvaaleine lettineen, jotka selkää pitkin alaspäin riippuivat, ja terveine, ahavoittuneine kasvoineen; mutta Lorenzin mielestä hän oli hirvittävän näköinen siinä seistessänsä jäykäksi tärkätyssä pumpulihameessaan, suuri punaruutuinen karttuunisäpsä päässään.

Norderudin matami avasi aivan häikäilemättä vaunujen oven.

"Käypäs takapuolelle." sanoi hän Lorenzille, "Anette ja minä tulemme mukanasi Falkestadiin; sillä tavalla pääsemme kävelemästä enimmän osan tietä. Kotoa emme saa ainoatakaan hevosta näin keskellä elonkorjuuta; mutta ei teillä pidetä asianakaan ottaa niitä työstä kolme kappaletta, nähdäkseni. On ihmeellistä, että ette vaunujen eteen neljää valjastaneet ja panneet isännöitsijää vielä mustalla oriilla edellä ratsastamaan, sittenpä se vasta oikein kuninkaalliselta olisi näyttänyt".

"Kyllä vielä niinkin teemme", vastasi Lorenz, "että talonpoikaismuijat jotakin harmitellakseen saavat".

"Oletpa itsekin talonpojan lapsi, sinä nenäviisas nulikka, etkä hituistakaan muuta, vaikka äitisi mielellään silkissä käy ja luulottelee rouva olevansa."

"Äiti on paljoa parempi kuin sinä", sanoi Lorenz vihasta tulipunaisena. "Usko pois, että minä vielä kotia päästyäni tämän hänelle kerron".

"Minä olen sitä itsekin hänelle jo usein sanonut. Mutta minäpä olen aika hölmö, joka istun tässä ja riitelen poikanulikkain kanssa. Aja kaupungista vanhan hautausmaan ohitse", sanoi hän ajajalle. "En minä halua pitkin katuja narrin tavoin ajella".

"Lorenz käski ajamaan isoa katua".

"Ei lapsilla ole mitään sanomista, silloin kun vanhempia ihmisiä saapuvilla on".

Lorenz oli aina miesmäisestä tädistänsä paljon pitänyt. Nyt hän suuttui häneen. Hän oli sentään iloinen, kun he pääsivät kaupungin lävitse kulkemasta. Ei iki maailmassa hän olisi suonut Gusta Londemannin häntä tämmöisessä seurassa näkevän.

Maantietä kuljettaessa Lorenz istui vaan jurrotteli, mutta Norderudin matami oli vaiti ja näytti miettiväiseltä. Anette teki onnistumattoman sovitusyrityksen itse syöden pipari kakku-ukolta jalat ja tarjoten yläruumista Lorenzille; mutta kylmästi halveksien tämä hyljäsi hänen jalomielisen tarjouksensa.

Kun he Falkestadiin saapuivat, oli rouva juuri tullut puutarhasta kukkia katkomasta ja seisoi rapulla.

Hänellä oli valkea olkihattu, vaalea hame ja puutarhahansikkaat käsissä.

"Kiitoksia kyydistä", sanoi Norderudin matami ja astui vaunuista.

"Sepä sopi oikein hyvin, että sait ajaa kotiin", sanoi rouva Falk. "Etkö halua tulla tupaan ja juoda kupin kahvia, ennen kuin jatkat matkaa, niin saavat lapsetkin sillä aikaa puutarhassa leikkiä".

"Kiitoksia".

He menivät tupaan.

"Niinpä sinä näytät kuin tanssihuveissa olisit", sanoi Norderudin matami.

"Voihan suvisin hyvin käyttää vaaleata hametta, ja täytyyhän päivänpaisteella pitää hansikkaita, jos ei halua käsiään rengin kouriksi saada".

"Niin, voihan olla hieno, kun ollaan rouva ja ajetaan kolmivaljakolla".

"Vaunut ovat liian raskaat kahdelle".

"Olisithan voinut antaa pojan kotona olla. Hänellä on kylliksi suuria ajatuksia ennestäänkin, eikä sinun sopisi hänen turhamaisuuttaan yllytellä".

"Olisipa ollut syntiä, jos ei olisi suonut pojan hiukkasta huvikseen ajella".

"Kyllä kait olisi poikaa huvittanut, kun olisi kaupungin lävitse kolmivaljakolla ajaa saanut, kuin ainakin joku keikari; mutta onnettomuudekseen hän kohtasi halpa-arvoisia sukulaisiaan, ja silloin hänen täytyi ajaa sivutietä".

"Minä tiedän kyllä, että sinä aina Lorenzia väärin arvostelet".

"En minä häntä väärin arvostele; mutta sinä se olet, joka häntä väärin kasvatat. Niin, älä pahastu, Beate, saatatpa kyllä suvaita totuutta kuulla, se lausutaan hyvässä tarkoituksessa. Näetkös, me olemme rikkaita, siitä minä olen varma; mutta me kasvatamme Anettea juuri kuin köyhää torpantyttöä, ja hän on niin lapsellinen, ettei voi aavistaakaan meidän ainoana lapsenamme tulevansa näiden seutujen rikkaimpain naimapoikain haluttavaksi. Oletteko te rikkaita, sitä en minä tiedä. Teidän itsenne tähden sitä toivon; mutta minä pelkään, että jos te eteenkinpäin elätte niin suurellisesti ja jos ei veljeni tahdo pitää omaisuudestaan parempaa huolta kuin nyt, niin te alatte takaperin kulkea. Tämä on nyt minun mielipiteeni. Ja Lorenz, häntä kasvatetaan kuin pientä prinssiä, ja semmoinen hän luulottelee olevansakin. Hän saa menetellä omin päinsä, eikä kukaan häntä opeta. No, sepä ajaakin saman asian, jos hänestä maanviljelijä tulee; mutta siksi hän epäilemättä on liian hieno. Norderud on oikea hölmö, herra nähköön, tuskin osaa nimeänsä kirjoittaa; mutta hän hoitaa taloansa ja ymmärtää rahaa koota, ja sepä kuitenkin on pääasia tässä maailmassa".

"Olemmeko rikkaita vai emmekö, siitä en minä tiedä enempää kuin sinäkään", sanoi rouva Falk, "sillä ei mieheni milloinkaan anna minulle asioistansa pienintä aavistustakaan; mutta mitä Lorenzin kasvatukseen tulee, siitä ei minulla ole hituistakaan tunnonvaivaa. Ei ole monta lasta, joita pidettäisiin niin ahtaalla kuin häntä. Ettei hän ole mikään talonpoikaistollo, se kyllä on totta, sillä hän on hieno luonteeltaan, ja lahjakas hän on, ja kyllä hän lukee myöskin".

"Niin, romaaneja".

"Sinä näyt tietävän tässä talossa kaikki asiat paljoa paremmin kun me itse".

"Ehkäpä. Minä tunnen kumminkin Vindahlin ja tiedän, että Lorenz komentaa häntä, samoin kuin hän komentaa neitsyttä ja palveluspiikoja ja kaikkia muitakin tässä talossa".

"Ei Vindahl enää saatakaan vallan kauvoja hänen opettajanansa olla. Hänpä onkin vaan seminarilainen, ja meidän täytyy saada lukenut mies".

"Niin, epäilemättä on Lorenzin lukeminen itsensä niin viisaaksi, että alkaa vanhempiansa halveksia".

"Tänäänhän sinä olet tavallista miellyttävämpi".

"En minä ole tänne sinua miellytelläkseni tullutkaan".

"Et, sen kyllä voin huomata".

"Beate", lausui Norderudin matami ja työnsi kahvikupit luotaan, "vaikka minä silloin tällöin sinulle mielipiteeni suoraan sanon, niin en sillä tarkoita sinua loukata, vaan kun teidän omaa hyväänne tarkoitan. Minä tiedän kyllä, että sinä olet kelpo ja ankara vaimo, joka talonsa järjestyksessä pitää, mutta te elätte kokonaan liiaksi suurellisesti, se on pää-asia. Kyllä sitä pääsee yhtä hyvin perille, vaikka ei niin herroiksi ajaisikaan".

"Ei se ole yksinään minun syyni".

"Olkaamme oikein avomielisiä, Beate, ja myöntäkäämme, että sekä sinä että minä olemme herrat talossamme. Norderud on nolla, herra nähköön, ja Falk, niin, hän on kyllä suuri, pitkä ja voimakas, mutta kun hänen pieni, hieno, kalpea vaimonsa lähettää hänelle pari silmäystä vehreistä silmistään, niin hän taivuttaa niskansa kuin taittunut akilea ja lausuu niin ja amen kaikkiin".

Norderudin matami nousi seisaalleen.

"Nyt on parasta meidän lähteä matkaamme. Minä luulen, että sinä olet saanut minusta tarpeesi tänään ".

Heidän ulos tullessaan istui Anette rapulla ja nyreissänsä.

"Etkös leiki?"

"En; ei Lorenz huoli leikkiä muuta kuin teaattieria. Hän vaatii minua prinsessaa esittelemään, enkä minä sitä osaa".

"Et, tyttäreni; ei se meidän suvullemme sovellu", sanoi Norderudin matami, tarttui tyttärensä käteen ja meni tietä alaspäin.

Rouva Falk katseli vakavana heidän jälkeensä ja henkäsi vähän syvempään jälleen tupaan palatessaan.

IV.

Alkeisopetuksia.

Pari vuotta oli kulunut, ja kaikki meni tavallista rataansa Falkestadissa.

Tilanomistaja oli tapansa mukaan paljon matkoilla, teki kauppaa ja keinotteli, ja oli kotona ollessaan kentiesi hiukkaista köyryselkäisempi kuin tavallisesti ja vaipui usein ajatuksiinsa.

"Falk", sanoi rouva eräänä päivänä, "sinä olet toisinaan niin kummallisen raskasmielinen. Onko sinulla jotakin murhetta, joka sinua rasittaa".

"Ei, mistä sinä semmoista luulet? Minähän olen onnellisin ihminen maailmassa".

"Sinä teet kauppaa ja keinottelet, mutta et milloinkaan anna minulle pienintäkään vihiä asioistasi".

"Vaimo hoitakoon taloutta, mies asioitaan."

"En minä niihin tahdo sekaantuakaan, mutta käypi niin ikäväksi nähdä sinua murheellisena".

"Päin vastoin, minäpä olen tyytyväinen ja onnellinen. Minun kauniimpana unelmanani on aina ollut tuoda sinut perheenäitinä tänne rakkaasen lapsuudenkotiini, ja onhan se nyt toteutetuksi tullut. Juuri sen tähden minä olen näinä vuosina aina tehnyt kauppaa ja keinotellut, että voisin sinulle ja Lorenzille turvallisen tulevaisuuden hankkia. Silloin, kuu me naimisiin menimme, et sinä, Beate, minusta niin paljoa pitänyt".

"Minä olen sitten oppinut", lausui hän ja loi silmänsä alaspäin.

"Sitä minäkin uskon, ja jos vastoinkäymiset tulisivat —".

"Niin minä olen niitä kantamaan vahvempi kuin sinä".

"Siitä olen varma; mutta toivokaamme, että sinä koettelusta säästyisit".

Lorenz tuli sisään. Hänen silmäinsä alustat olivat turvonneet ja itkusta jotenkin raukeat.

"Mikä sinua vaivaa, poikaseni?"

"Se tuntuu niin ikävältä, kun Vindahlin täytyy lähteä. Neitsy Mikkelsen puuhailee siellä ylhäällä ja latoo hänen tärkki paitojansa matkalaukkuun, ja me olemme itkeneet kaikin kolmisin".

"Saapa hän edullisemman paikan kansakoulunopettajana kaupungissa, ja hänellä on toiveita päästä pääkaupunkiin muuttamaan, eikä hän sitä paitsi tästä alkaen osaisi sinulle enää mitään opettaakaan. Muistapas vaan, että sinä nyt olet kolmentoista vuotias ja että sinun täytyy ruveta latinata lukemaan. Uusi kotiopettajasi, kandidaatti Finne, on kelpo mies, joka osaa sinulle kaikkia tarvittavia aineita opettaa ".

"Oh, eipä sitä patruuna niin paljoja taitoja tarvitse".

"Eikö tarvitse?"

"Ei; kaikki ihmiset sanovat, että nuori patruuna Iversen on tyhmeliini, jolle isän täytyi kartano ostaa, kun ei hänestä mitään muuta tullut".

"Eikä sinun tarvitsekaan luulotella mikään patruuna olevasi", lausui isä. "Me olemme vaan halpoja talonpoikia".

"Saatpa suvaita sentään, että minä isoksi kasvettuani itseäni patruunaksi nimitytän. Minä olen Falkestadin vapaa omistaja, ymmärrätkös, ja vapaa maanomistaja, se on yhtä hyvä kuin aatelismies täällä köyhässä Norjassamme, jossa ei enää mitään muuta aatelia ole".

"Se on tuo hölppö neitsy Mikkelsen, joka kaikki nuo romaanihoureet on hänen päähänsä istuttanut. Onneksi saamme sentään taloomme järkevän miehen, joka saattaa oikkusi kitkeä".

Seminarilaisen huoneessa puuhaili neitsy matkalaukun täyttelemisessä.

Hän neuloi nappia Vindahlin paitaan, ja kyyneleet vierivät alaspäin hänen nokisia poskiansa pitkin, niin että hänen hyvänsävyisät, kalpean pöyheät kasvonsa olivat kartan näköisiksi käyneet.

"Älä sentään huoli noin itkeä, rakas Georgine. Käynhän minä täällä sinua tervehtimässä. Ennen lähtöäni minä kerron rouvalle, että me olemme kihloissa, ja kun sitten vuoden kuluttua, niin kuin toivon, saan paikan pääkaupungissa, niin voimme mennä naimisiin".

"Mutta siellä kansakouluissa on niin paljo nuoria opettajattaria. Kunpa vaan et niiden vuoksi minua unhottaisi".

"Olenkos milloinkaan Ingeborgia unhottanut?"

"Et, se on kyllä hyvä, se; mutta en minä tyytyisi tuommoiseen ihanteelliseen rakkauteen".

"Eikä sinun tarvitsekaan. Sinä tulet minun vaimokseni ".

Vindahl puristi häntä sydäntänsä vasten, painoi poskensa hänen poskeensa ja jäljensi kartan omaan parrattomaan naamaansa.

Sen jälkeen he kumpainenkin pyyhkivät kasvonsa kosteaan pyyhinliinaan ja menivät alas herrasväen luo kihlaustansa ilmoittamaan.

Tilanomistaja ja rouva joivat pullon samppanjat heidän maljoiksensa, ja Lorenzia, joka sai myös palasia ja tuli hyvin iloiseksi, huvitti tämä asia erinomaisesti aina siihen saakka, kun Vindahlin piti jäähyväiset lausua. Silloin hänen tuskansa taaskin valloilleen pääsi ja kun seminariiainen lähti, meni hän neitsyen kanssa, käsikkäin isoon saliin, jossa he sitten istuivat kumpikin kullatulla tuolillaan ja itkivät.

Uusi opettaja piti höyrylaivasta samoihin vaunuihin otettaman, joilla vanhaa saatettiin, ja kun tämä parin tunnin kuluttua saapui, tarkasteltiin häntä jännittyneellä uteliaisuudella.

Neitsy ja Lorenz tutkivat häntä ison salin valkeitten akkunaverhojen takaa, ja keittiön akkunassa olivat piiat yhdessä läjässä, Mari, tanakka keittäjä, keskellä, ja toisella puolen sisäpiika Tomine, pyylevä, pystynenäinen ja punakka, kiharahiuksinen kaunotar, ja toisella puolella karjapiika Birgit, jotenkin kaarevaksi laitettu tunturitynkkä, pukeutuneena pääasiallisesti kansallispukunsa jäännökseen, mustaan, puna- ja viheriäraitaiseen hameesen.

Kandidaatti Finne hyppäsi voitosta ylpeänä vaunuista. Hän tiesi hyvin piikain seisovan ja häntä katselevan; mutta hän oli siihen jo niin hyvin tottunut.

Hän oli pitkä, somakasvuinen mies, vähän lihomiseen taipuva. Kasvot olivat oluesta hiukkasen pöhistyneet; mutta sivulta katsoen olivat ääripiirteet kauniit, ja hänellä oli säkenöivän tummat silmät, musta kiharainen tukka ja pari paksuja mustia viiksiä. Puku oli muodin mukainen ja jotenkin komeanlainen.

Tilanomistaja vei hänet arkihuoneesen, esitteli vaimolleen ja huusi poikaansa.

"Vai niin, sinäkös olet minun uusi oppilaani?" lausui kotiopettaja ja taputti Lorenzia olkapäähän. "Meistä tulee ystävät; etpä näytä sentään varsin tuhmalta".

"Ei, ei poika ole lahjoja vailla", sanoi rouva.

"Mutta epäilemättä laiska, juuri niin kuin minäkin olen ollut. Kaikki lahjakkaat ihmiset ovat semmoisia, ja sen tähden heistä harvoin mitään tulee".

"Sepä oli kaunis lohdutus".

"Voipa olla, rouva hyvä, poikkeuksiakin. Perästä nähdään".

Heti Lorenz alkoi hänestä pitää. Koko miehessä oli jotakin niin miellyttävän suloista, joka puoleensa veti.

Illallispöytä odotteli valmiina.

Tomine palveli pöydässä ja punastui punaisia hiuskiharoitansa myöten joka kerta kohdatessaan kandidaatin terävän silmäyksen.

Neitsy Mikkelseniä ei näkynyt. Hän oli kammarinsa yksinäisyyteen vetäytynyt murheineen ja rasvaisine lainakirjasto-romaaneineen.

Aterian jälkeen Lorenz ja hänen opettajansa menivät ylös kamareihinsa, jotka vierekkäin olivat.

Finne alkoi matkalaukkuansa purkaa.

Muutamain kirjain ja vaatekappalten alta hän veti esiin pullon konjakkia, väkiviina-lampun ja sokerimytyn.

"Minä olen tottunut aina iltasilla juomaan lasin totia; sitä varten olen nyt ottanut mukaani aineksia toistaiseksi. Kun vähän paremmin tunnetuksi tulen, niin sinä kyllä pidät siitä huolen, että rouva minulle tarpeet huoltaa".

"Kyllä minä!"

Hän sytytti lampun.

"Juotko sinä totia?"

"Minä tavallisesti maistan vähän isän lasista".

"Me teemme tähän sinulle vähän miedompaa, se on hauskempaa. Me käytämme vesilasiamme ja seottelemme paperiveitsellä".

Lorenz oli tavattoman palvelevainen, ja laitokset näyttivät hänestä oivallisilta.

"Etkö sinä tupakoitse?"

"En".

"Eikö vanha kotiopettajasi sinua siihen opettanut?"

"Ei, totta sanoen; eipä niiltä seminarilaisilta juuri niin paljoja opita".

"Ei, me oppineet miehet käsitämme asioita paljoa paremmin. Mutta hepä ovatkin tottuneet paremmin köyhiä lapsia opettamaan".

"Niin, epäilemättä", lausui Lorenz mielevästi.

Vindahl raukka, hän oli jo kokonaan varjoon joutunut. Jopa Lorenz melkein häpesi hänen lähtiessään itkeneensä.

"Näetkös, minulla on omat periaatteeni. — Sytytäpäs papirossi, se maistuu niin mainion hyvältä totilasin ohella! — No mitäpä minun nyt piti sanomanikaan? Niin, se on nyt minun periaatteeni, että opettajan ja oppilaan kesken kaunis ja hyvä väli vallitkoot!. — Nyt vesi kiehuu. Tuopas nappo tänne; mutta pane sokeria ensin, muuten lasit särkyvät!"

Finne laittoi todit. Lorenz heittäytyi huolettomasti nojatuoliin ja veteli muutamia mehukkaita haikuja papirossista.

"Kas niin, nyt se maistuu. Maljasi!"

"Maljanne!"

"Mistä me taas puhuimmekaan?"

"Teidän periaatteistanne".

"Oikein. Minä vaan tahdon sanoa, että tuota se on naurettavaa tuo ankara kurinpito".

"Niin, sitä minäkin luulen; mutta ei Vindahlkaan juuri ankara ollut".

"Ei, se on luultavaa. Eikä se mitään hyödytäkään. Näetkös, ystäväni, muutaman vuoden kuluttua sinä olet patruuna, ja silloin minä yhä vieläkin olen köyhä opettaja, ja kun minä tulen sinua tervehtimään, otamme yhdessä lasin kuin vanhat ystävät ja kumppanukset ainakin".

"Niin teemmekin. Maljanne!" sanoi Lorenz, joka alkoi tulla jotenkin iloiseksi.

"Onko tässä talossa yhtään kauniita tyttöjä?" kysyi Finne ja sytytti uuden papirossin.

"On, useampiakin. Keittiössä meillä on kolme. Sisäpiian te jo näittekin. Sitten on keittäjä, joka on oikein tanakka, ja sitten vielä karjapiika; mutta hän on niin paksu ".

"Ei se haittaa. Onkos ketään emäntäneitsyttä?"

"Kyllä, mutta hän on kihloissa".

"Ei se haittaa".

"Mutta hän on kihloissa Vindahlin, edellisen kotiopettajani kanssa".

"Ei sekään haittaa. Onko hän kaunis?"

"Kyllä hänellä on oikein hyvännäköiset kasvot, ja kun ei hän vaan ole varsin kovin nokinen, niin ei hän näytä niinkään rumalta".

"Täytyy saada hänet pesemään itseänsä. Sanopas minulle, Lorenz, oletko sinä milloinkaan rakastunut?"

"Kyllä, ihanteellisesti, niin kuin Vindahl sitä nimitti, Gusta Londemanniin, perhelääkärimme tyttäreen ".

"Kuinka vanha hän on?"

"Täysikasvuinen nainen".

"Se on luultavaa. Poikana ollessani minäkin haaveksin semmoisia täysikasvuisia naisia — ihanteellisesti; mutta vuosien vieriessä ne haihtuvat".

"Vindahl tekee vieläkin niin, ja hän on vanhempi kuin te".

"Sitten hän on tyhmeliini", sanoi Finne ja nousi ylös. "Mutta nytpä on jo aika mennä levolle".

Ei Lorenzillakaan ollut mitään sitä vastaan.

Hän tunsi olevansa niin erinomaisen iloinen ja tyytyväinen, ja hänen silmänsä olivat kirkkaat ja loistavat; mutta kumminkin oli kaikki niin kummallisen hämärätä, eikä hän saattanut pitää tulta papirossissaankaan.

Hän tunsi päänsärkyä herätessään seuraavana aamuna; mutta se meni sikseen, kun hän oli kylmällä vedellä itsensä pessyt ja pukenut vaatteet ylleen.

Hän tuli alas aamiaiselle ennen Finneä.

"Äiti, usko pois, että Finne on erinomainen opettaja. Hänellä on omat periaatteensa, näetkös, joita hän opetuksessaan seuraa".

"Joko te eilis-iltana aloitte?"

"Kyllä, vähäsen".

"Klassillisilla luvuillako?"

"Niin, alkeisopetuksia Finne sanoi niitten olleen. Minä olen siitä varma, että minä häneltä opin paljoa enemmän kuin Vindahlilta".

"Tämäpä onkin lukenut mies — vaikka Vindahlkin oli hyvin taitava. Meillä on muuten ollut yleensä hyvä onni saada sinulle oivallisia opettajia, poikaseni".

Nyt juuri Finne astui sisään ja toivotti kohteliaasti "hyvää huomenta".

Hän oli kaunis, loistava ja sievä — hiukkasen vaan liiaksi pöhökasvoinen.

V.

Toivehikkaita poikia.

Nukketeaatteri oli pölyisenä ja halveksittuna nurkassa. Ei Lorenz esittänyt näytelmäkappaleita paperihenkilöillään eikä näytellyt kohtauksia ison salin kullatuilla tuoleillakaan. Hän häpesi sellaisia lapsellisuuksia.

Hän oli oppinut pitkät sarjat asioita näinä kahtena vuonna, joina Finne oli hänen kotiopettajanansa ollut.

Lorenz oli nyt viidentoista vanha, jotenkin pitkä ijälleen, ja vaikka hän nyt vielä eli niin sanottuja nulikkavuosiansa, huomattiin hänessä sangen vähän taikka ei ollenkaan konnankujeita, jotka kuitenkin tällä aikakaudella ovat tavallisia.

Mustan samettimekon ja kiiltonahkaisen vyön, jotka viime aikoina hänelle paljon surua olivat tuottaneet, hän oli nyt vaihtanut muodinmukaiseen vaatteukseen, irtonaiseen kaulukseen ja kaulahuiviin ja osaksi hän oli ruvennut Finnen sievää, vähän hervaantunutta käytöstapaa seuraamaan.

Kandidaatin kunniaksi täytyy kuitenkin sanoa, että hän oli oppilaalleen jotenkin runsaasti tietoja jakanut: sillä vaikka he viettivätkin kumppanuuden tapaista elämää, täytyi Lorenzin sentään aina säännöllisesti läksynsä oppia.

Finne oli sillä ajalla, minkä hän oli Falkestadissa viettänyt, varsin erinomaisella tavalla koko naispuolisen palvelusväen valtaansa saanut.

Ei punakaharainen Tominekaan enää punastunut, kun kandidaatti häneen silloin silmänsä iski, kun tämä pöydässä palveli. He harjoittivat nyt silmillänsä taukoomatonta sananlennättämistä aina silloin, kun ei neitsy Mikkelsen pöydän ääressä istunut ja rouva Falkin huomio oli ruokiin tarkistunut. Tilanomistaja ei milloinkaan mitään huomannut. Hän tuli päivä päivältä köyryselkäisemmäksi ja hajamielisemmäksi. Lorenz sitä vastaan tiesi kyllä hyvin, miten asian laita oli; mutta ei siitä mitään haittaa ollut. Finne oli hänelle opettanut, että miehet ovat lapsia ja naisten sydämet heidän leikkilelujansa, joilla he saattavat jonkun aikaa huvitella ja sitten heittää pois. Siitä ei mitään haittaa, vaikka ne särkyisivätkin. Keittäjä, Mari, oli ainoa, joka tähän saakka oli Finnen lumoavia ominaisuuksia vastustellut. Kun Finne eräänä päivänä oli partavettä alhaalta keittiöstä etsimässä, yritti hän Maria vyötäisiltä ottaa; mutta tämäpä antoi hänelle navakalla kädellään niin tuntuvan töyttäyksen, että kandidaatti kukertui lavitsalle ja loimautti kaikki lämpimän partavetensä uusille vaaleanharmaille housuilleen. Tämä voimannäytös ei sentään likimainkaan häntä yrityksistään peloittanut, vaan päin vastoin hänen lämpimiä tunteitaan tuota voimakasta hempukkaa kohtaan vielä enemmän tulistutti.

Neitsy Mikkelsen oli jo aikoja sitten hänen paulaansa langennut. Lorenz hämmästytti eräänä päivänä häntä juuri samallaisessa asemassa, missä hän seminarilaisen kanssa ennen kukkia pusersi. Heti virkosi pojassa taas entinen rakkaus vanhaa opettajaa kohtaan, ja hän vihastui heille kummallekin; mutta Finne ymmärsi heti hänet jälleen tyynnyttää; olihan Vindahl nyt saanut kauvan varrotun paikan pääkaupungin kansakoulussa eikä ollut pitkään aikaan itsestänsä mitään vihiä antanut, ja siitä neitsy oli ikävillään: ja sen vuoksi hän surevata vähän lohdutteli. Lorenz sai olla aivan levollinen. Eihän Vindahlilta häntä riistäisi. Mitä lohdutukseen tulee, niin oli seikka muuten varsin päinvastainen ollut. Finne itse oli, näet, teeskennellyt epätoivoinen olevansa, joka pääkaupunkilaista uskotonta naista suri. Ja eihän nyt neitsy hennonnut häneltä yhtä pienen pientä suukkosta kieltää, ja sitten hän otti vielä pari lisäksi. Siinä oli kaikki; mutta kun neitsy sitten, hyvän sydämensä vaatimuksesta, hänelle elinaikuiseksi lohduttajaksi tarjoutui, niin hän jyrkästi tämän hyljäsi. Ei hän milloinkaan voisi hänelle onnellista tulevaisuutta valmistaa, hän oli siksi liian kevytmielinen j.n.e. He olisivat vaan ystäviä, kuin veli ja sisar, ei mitään muuta. Neitsy kuljeksi syvästi huolissaan. Hän nuhteli siitä itseään, että oli uskoton ollut Vindahlille, josta hän sentään toden teolla piti, ja oli suutuksissaan kandidaatille; mutta kun tämä taas häneen hurmaavilla mustilla silmillään katsahti, silloin hän taas oli lumottu kuin kaniini lonkokäärmettä kohtaan. Hän itki usein kamarissaan; mutta ei hän itseänsä nokiseen esiliinaansa enää kuivaillut. Finne oli häntä siitä kieltänyt. Päin vastoin hän hankasi kalpeita kasvojaan saippualla ja pyyhinliinalla niin ankarasti, että hän toisinaan sai ruusuja poskiinsa noitten entisten nenänalaisten viiksiensä sijaan; ja ruusut kaunistivat häntä paremmin.

Lokakuun keskitienoilla oli paljo puuhaa Falkestadissa.

Lorenz oli ripille laskettava.

Norderudin matami oli sinne tullut juhlavalmituksissa avullisena ollakseen; sillä luonnollista oli, että silloin paljo vieraita tulisi.

Anette oli kotona. Hän oli vasta neljäntoista vanha ja laskettaisiin ripille vasta ensi vuonna.

Ei se piikoja ensinkään miellyttänyt, että Norderudin matami oli taloon tarkastuspoliisiksi tullut; sillä melkein semmoisena hän siellä esiintyi. Ei kukaan voinut olla varmassa turvassa hänen teräviltä silmäyksiltään.

Rouva Falk ei tosin taloudellisia velvollisuuksiaan laiminlyönyt. Kyllä hän piti kaikkia silmällä ja oli usein keittiössä; mutta kaikki se tapahtui paremmin ylhäisellä ja mahtavalla tavalla, ja sitä paitsi vieraat häntä usein pidättelivät.

Eräänä päivänä Norderudin matami tuli myöhään päivällispöytään. Hän oli leiponut tippaleipiä ja oli jotenkin ärtyisellä tuulella.

Parhaallaan hänelle liemiruokaa tarjotessaan lähetti Tomine silmillään sähkösanoman kandidaatille, joka heti siihen vastasi.

Norderudin matami kohotti päätänsä.

"Katso tehtävääsi!" sanoi hän tuimasti. "Sinä tarjoat nyt minulle etkä kandidaatille".

Finne etsi hämillään porkkanan palasia liemestä.

Neitsy Mikkelsen, joka oli silmät alas luotuina istunut, katsoi närkästyneenä heitä kumpaakin.

"Kyllä minä varsin hyvin ymmärrän, että teitä suututti, neitsy Mikkelsen", jatkoi Norderudin matami. "Niin ijäkkäästä, kihlatusta tytöstä, kuin te olette, täytyy tuommoisen kiekailemisen näkeminen sietämättömältä tuntua".

Ei kandidaatti lausunut sanaakaan, rouva Falk johti ujoillaan keskustelun muihin asioihin.

Iltasella seisoi keittäjä Mari yksinänsä keittiössä. Ruokakamarin ovi oli rakosellaan. Norderudin matami oli siellä sisällä.

Kandidaatti tuli itsellensä hiukkasen totivettä ottamaan. Neitsy hankki hänelle aina sokeria ja konjakkia. Väkiviina-lamppuansa ei hän enää käyttänyt Veden etsiminen antoi hänelle aina syytä alas keittiöön pistäytyä.

"Tarvitaanko nyt taaskin lämmintä vettä?" kysyi Mari.

"Kyllä, ja niinpä saat sinä itsekin hiukkasen olla lämmin. Mari. Tiedäthän, että minä sinua rakastan".

"Ettekä muita?"

"En, en ketään muuta; sinä olet niin kaunis ja niin voimakas".

Finne yritti lähetä häntä.

"Niin, voimakas minä olen. Varokaa siis tulemasta liian lähelle minua!"

"Mutta minä tulen kumminkin".

Hän kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, eikä Mari nyt vastustellutkaan yhtä paljon kuin ennen.

"Hm!" hyrähti Norderudin matami ruokakamarin ovella.

"Minä — minä tarvitsisin vaan vähäsen lämmintä vettä", jupisi Finne ja irroitti kätensä.

"Te varmaan tarvitsette paremmin vähän kylmää vettä — vereenne", sanoi matami. "Te olette varsin liiaksi lämmin".

Ei kandidaatti vastannut, luhjusteli vaan hämillään tiehensä.

Matamin suora häikäilemättömyys teki häneen vaikutuksensa.

Kun neitsy Mikkelsen illalla huoneesensa meni, tuli Norderudin matamikin sinne.

"Tuleeko Vindahl tänne ripillelaskijaisiin?" kysyi hän äkkiä.

"Kyllä, minä luulen", änkytti neitsy.

"Minun mielestäni se on väärin. Teidän täytyisi ainakin kirjoittaa ja purkaa kaupat hänen kanssansa sitä ennen".

"En minä ymmärrä teitä".

"No, mutta ettehän saata kahden kanssa yht'aikaa kihloissa olla. Taikka ehk'ette lienekään kihloissa kandidaatin kanssa?"

"En — en minä olekaan".

"Vai niin; hän siis käypi vaan ja peijaa teitä niin kuin kaikkia muitakin".

"Muitakin!" huudahti neitsy. "Onko hänellä useampia?"

"Niin, että hän ja Tomine ovat sulhosilla, sen toki olette huomannut, ja nyt hänestä pian tulee hyvä ystävä Marinkin kanssa. En oikein tiedä, onko hän vielä karjapiiankin puoleen kääntynyt saadakseen koko palvelusväen huostaansa".

"Se on inhottavaa", sanoi neitsy itkien.

"Minun mielestäni te, neitsy Mikkelsen, olette vallan liiaksi hyvä ja kunnon tyttö tuolla tavalla käyttäytyäksenne".

"En minä koskaan enää niin menettele".

"Kun Vindahl tulee, niin minä puhun hänelle ja sanon, että hänen täytyy teidät naida. Eihän teillä ole enää mitään varrottavana, kun hän on saanut hyvän paikan, ja olette kait tekin kodin alkajaisiksi jotain säästänyt".

"Kyllä, olenhan minä. Jos te ottaisitte hänelle pulmaksenne, niin olisitte oikein hyvä, matami Norderud. Minä huomaan, että olen menetellyt hirveän tuhmasti ja että Finne on kerrassaan aika lortti".

"Niin onkin. Kunpa ei hän vaan olisi poikaa turmion poluille vienyt. Se olisi pahinta. Niin, odottakaa vaan siksi, kunnes ripillelaskijaisista on päästy, silloin minä tahdon tässä talossa totuutta lukea".

Sen sanottuaan hän toivotti hyvää yötä ja meni. Seuraavana päivänä tuli pääkaupungista vieraita, jotka viipyivät Falkestadissa, kunnes ripillelaskijaiset olisivat menneet.

Ne olivat tukkukauppias Verlundin rouva ja hänen poikansa Ferdinand.

Tukkukauppias Verlund ja Falk olivat jo kauvan aikaa olleet kauppaliitossa, viljakaupoissa, ja kun Falkilaiset pääkaupungissa olivat, niin he aina asuivat Verlundilla. Sen vuoksi oli heitä nyt kutsuttu; mutta ei itse tukkukauppias nyt voinut vierailemaan päästä.

Rouva Verlund oli lyhyt, paksu nainen, mustan kiiltävät hiukset ohauksille ja korville sileiksi kammatut pienine reunanippuineen, juuri kuin pari nippasyrjäisestä kiiltokamritsista poimuteltua suruverhoa. Hänellä oli paksut, kultaiset korvakellukkaat, rintaneula, kultavitjat ja paksu kultainen rannerengas, ja hän oli pukeunut paksuun, ruuniin silkkihameesen.

Poika, joka oli vuotta vanhempi Lorenzia, oli nuori pääkaupunkilaisurho, sievässä, vaaleassa kesäpuvussa. Hän oli kaunis nuorukainen, tukka musta ja käherretty, sekä ylähuulessa vähäsen mustain viiksien oireita.

Nuoret herrat eivät olleet toisiansa nähneet sitten kun pieninä ollessaan, ja he tarkastelivat nyt toisiansa arvostelevilla silmäyksillä. Nähtävästi kummasteli Ferdinand, ettei Lorenz ollut paremmin talonpoikamainen, vaan melkein yhtäläinen keikari kuin hän itsekin.

Hän astui hänen eteensä ja ojensi kätensä hänelle.

"Minun luullakseni me heti tässä saatamme toisiamme sinuttelemaan ruveta".

"Paljo kiitoksia", vastasi Lorenz. "Emmekö lähde puistoon pienelle kävelyretkelle, sillä aikaa kuu naiset itseänsä vaatettavat?"

He astuivat käsi kädessä.

"Haluatko ottaa sikaarin?" kysyi Lorenz.

"Kyllä, kiitos. Minä luulin, ettet sinä vielä olisi tupakoimaan opetellut".

"Oh, herra nähköön, jo kauvan sitten. Finne ja minä otamme mieluisasti totilasin ja sikaarin joka ilta".

"Vai niin; etpä sinä sitten niin viaton olekaan kuin olisin luullut".

"Viatonko? Siitä on jo aikoja kulunut, kun minä viaton olin".

"No, sitten on sinulla kait rakkausseikkojakin ollut?"

"Ei, niitä on Finnellä, mutta ei minulla. Minä tahdon sanoa sinulle, että minun sydämessäni on jo muutaman vuoden ihanteellinen rakkaus hehkunut".

"Sepä on hupsua".

"Kyllä, ja sen vuoksi minä nyt sen ilmoitankin, niin pian kuin täysikasvuisten lukuun pääsen. Sinä saat nähdä hänet ripillelaskijaisissa. Oikein herttainen tyttö — vähän vanhempi minua; mutta ei se mitään haittaa tee. Niin pian kuin olen ylioppilaaksi päässyt, julkaisemme kihlauksen".

"Aijotko sinä lukea? Se on hupsua!"

"Etkö sinä ylioppilaaksi aijo?"

"En, kiitoksia; mitä ihmettä nyt hyödyttää ylioppilaana olla tähän aikaan, kun joka ainoa tyhmeliini tahtoo lukea. Ei, minä antaudun käytölliselle tielle. Näetkös, ensi vuonna minä matkustan ulkomaille ja täydennän kielitaitoani, ja kotiin palattuani minä ryhdyn isäni kauppatoimeen".

"Kyllä minäkin koen niin toimittaa, että ulkomaanmatkalle pääsen, mutta en ennen kuin ylioppilaaksi päästyäni Mitä sinä toimittelet kotona ollessasi".

"Oh, enpä juuri mitään. Minun pitäisi tietysti auttaa isää konttooritoimissa, mutta ei siitä juuri mitään kartu. Aamupäivällähän täytyy vähäsen kävellä ja pelata piljarttia, ja iltasilla pistäydään kahviloissa. Talvisilla sitä paitsi menee aikaa tanssihuveissa ja tervehdyksillä käydessä ynnä vieraspidoissa, niin että melkein koko päiväkaudet niihin hupenevat. Saat vielä nähdä, kun olet ylioppilaaksi päässyt ja sinne tullut, että ajan pitkään väsyt niihin".

"Kyllä sitä itsekin luulen. Minä olen jo väsynyt siihenkin seurusteluun, jota me täällä vietämme".

Ja nämä molemmat toivehikkaat pojat antoivat väsyneinä silmälautainsa vaipua ja kuljeksivat käsi kädessä eteenpäin, tuprutellen sikaariansa, juuri kuin olisivat olleet pari pariisilaisveitikkaa maapihkalla päällystetyllä katukäytävällä.

Äidit seisoivat akkunan edessä ja ihailivat heitä.

"Me saatamme ylpeillä pojistamme", lausui rouva Verlund. "He ovat toisensa kaltaiset, ikään kuin veljiä olisivat, ja kauniita ja sieviä he ovat kumpainenkin".

"Ja lahjakkaita," lisäsi rouva Falk.

"Se on varmaa. Ferdinandilla on erinomainen pää. Jos hän vaan tahtoisi hiukkasta enemmän työskennellä".

"Mutta näethän, että hän on niin nuori vielä. Lorenz on ahkera; mutta sitäpä tarvitaankin, koska hän aikoo lukea. Saatte nähdä, rouva Verlund, että meille kyllä tulee iloa pojistamme. Eihän meillä olekaan muuta kuin yksi kummallakin".

"Ja nepä ovatkin ainoat, joiden hyväksi me elämme".

He seisoivat siellä ylpeinä ja onnellisina ja näkivät tulevaisuuden valoisana ja loistavana kuin auringonpaisteisen lokakuunpäivän syksyisessä loistossaan.

Eivät he sattuneet ajattelemaan, ettei siinä vielä ole riittämään saakka, että äiti poikansa hyväksi ainoastaan elää, vaan hänen usein täytyy myöskin taistella — vieläpä hänen tulevaisen onnensa tähden kuollakin.

VI.

Ripillelaskijaiset.

Alkavan sunnuntain aurinko paistoi säteilevän kirkkaana. Isot vaunut olivat jo valmiina, mutta niiden eteen oli nyt vaan kaksi hevosta valjastettu. Ei oltu kolmea käytetty enää sen kerran jäljestä, kun Lorenz niillä yksinään oli herroiksi ajanut.

Lorenz nousi niihin vanhempineen ynnä rouva Verlund poikineen, ja seuraavissa vaunuissa ajoi Vindahl ja kandidaatti Finne Norderudin perheen kanssa. Herra Norderud oli pieni, vähäpätöinen mies, hiukkanen kuuvalon alkua päälaella ja punervan ruskea partareunus poskien ympärillä ja leuvan alla.

Rahvas kurkotteli kaulojansa heidän mennessään kirkon lattiata perälle päin. Lorenz näytti kauniilta uusissa mustissa vaatteissaan, ja hänen ylevät kasvonsa olivat vielä tavallista kalpeammat. Rouva Falk kulki miehensä rinnalla ja laahusti jäykkää mustaa silkkihametta jäljessään, ja rouva Verlund ällistytti rahvasta sinikiuhtavalla silkkihameellaan, joka oli melkoisella samettisummalla ja pitsimäärällä reunustettu, ja valkoisella hatullaan, jossa komea höyhentöyhtö heilui. Hän astui poikansa nojassa, joka toisen silmänsä eteen puristetun nelikulmaisen akkunalasin lävitse yleisöä ylevämmän ryhdillä tarkasteli.

Norderudin perhe esiintyi juhlakulussa paljoa kehnompana. Matami oli kohtuullisissa vaatteissa niin kuin ainakin, ja pikku Anette, joka ei viimeksi kuluneina vuosina ollut paljoa kasvanut, näytti jotenkin talonpoikamaiselta tärkätyssä, kotikutoisessa hameessaan ja kirjatuissa mamelukkihousuissaan, puhtaan talonpoikaistavan mukaan pitäen kokoon käärittyä valkeata nenäliinaa kädessään.

Lorenz tietysti istui ylinnä kirkossa. Se oli kunnia, joka aina oli parempain ihmisten lapsille säästetty.

Hän vastasi muuten hyvin papin kysymyksiin, ja koko meno kävi kauniisti ja juhlallisesti. Rouva Falk istui hiljaisena ja kalpeana, pää alaspäin vaipuneena, ja Norderudin matami itki koko saarnan ajan. Se oli ystävyyttä, jota hän katsoi olevansa velvollinen papille osoittamaan, samoin kuin teaatterissa näyttelijäin kehoitukseksi käsiä taputetaan.

Kotimatkalta Norderudin matami sanoi Vindahlille:

"Neitsy Mikkelsen raukka ei saanut koko juhlallisuudesta mitään nähdä. Hänen täytyy keittiössä koko päivä hikoilla; mutta kun nyt ensi kerran teidän kanssanne kirkkoon ajan, Vindahl, silloinhan te ja hän olette ylkä ja morsian".

"Kyllä siihen voi aikoja kulua".

"Minkä tähden niin? Eihän teillä enää ole mitään vartoomista. Enpäs minä vaan uskaltaisi sillä tavalla morsiantani jättää, jos mies olisin. Hän on nainen, jota sietää omakseen tavotella; siliä hän on kelpo ihminen ja kodikas, eikä hänen säästönsäkään niin perin vähäiset ole. Olkaa varoillanne, ettei joku huimapää häntä teiltä sieppaa".

"Eipä ole mitään vaaraa", lausui Vindahl ja yritteli huolettomalta näyttää, mutta hänen silmänsä kääntyivät vasten tahtoakin Finneen päin.

"Älkää olko liian huolettomia; vaan toimittakaa niin, että ajoissa saatte hänestä varma olla".

"Oikein puhuttu; minun täytyy todellakin keskustella siitä Georginen kanssa".

"Onko hänen nimensä Georgine? Se on syyskukka", puuttui Finnekin puheesen.

"Minä tunnen sellaisia ihmisiä, jotka poimivat sekä kukkia että keittiökasvia", lausui matami.

Kandidaatti pureksi huuliansa, ja Vindahl loi matamiin kysyvän silmäyksen; mutta tämä sitoi parhaallaan Anetten leukanauhoja.

Päivälliselle tulivat ainoastaan omat sukulaiset ja läheisimmät tuttavat. Vieraat tulivat vasta iltapuoleen.

Aterialta päästyä meni Vindahl keittiöön neitsyen luokse.

Hänellä oli kovin kiire ja keittiö-esiliina oli sangen nokinen.

"Kiitoksia ruoasta", sanoi Vindahl ja kumartui häntä suutelemaan.

Neitsy pyyhki nenänsä alustaa ja seisoi siinä ihan samallaisena kuin kaksi vuotta sitten vanhoina rakkaine, hyvin tunnettuine viiksineen, joihin Vindahl painoi hellän suudelman, suureksi huviksi Marille sekä karjapiiallekin, joka oli astiainpesussa avullisena ja nyt päivän kunniaksi esiintyi korkeassa kauluksessaan ja täydellisessä kansallispuvussaan, eikä sen jäännöksessä.

"Huomenna, kun juhla on loppunut, minä keskustelen kanssasi", kuiskasi Vindahl. "Täytyy häitämme tuumia".

"Kapiot ovat valmiit ja minä myös", sanoi hän kainosti.

Iltapuoleen alkoi vaunuja saapua.

Siellä olivat seudun kaikki ylhäisimmät, sekä maaherralaiset että pappilaiset ynnä nimismiehen perhe, ja läheisestä pienestä kaupungista oli myös useampia, muiden mukana tohtori Londemann ja hänen tyttärensä Gusta sekä rouva Falkin parhaat naisystävät, Binbergin neidit, apteekkari Binberg-vainajan tyttäret.

Kaikki toivat mukanaan joko suurempia tahi pienempiä myttyjä, joita Lorenz sai asianomaisten ystävyyden osoitteeksi perhettä kohtaan, useampia tusinoita rintaneuloja ja mansetinnappeja, kirjattuja tohveleita ja housunkannikkeita koko elinajakseen ja melkoiset määrät muita joko hyödyllisempiä tahi hyödyttömämpiä antimia, joilla ripillelaskettua tavallisesti yllätetään, sekä suuret joukot kauniisti sidottuja siveellisiä kirjoja, joita he eivät milloinkaan lue.

Isossa salissa istuivat naiset kullatuille vanhanaikaisille tuoleille latoutuneina, ja maaherranrouva ja papinrouva vallitsivat sohvalla, edellinen laihana ja ylevänä, kultajuotteinen lornetti nenällä ja ruunista silkkinauhoista ja pronssituista viinirypäleistä koottu hiuspukine päässä, jälkimmäinen talleroisena ja punaposkisena mustine sarvikaiteisine nenälasineen ja päähineenä liehuvilla nauhoilla varustettu valkea pitsimyssy sekä kolme ruusunnuppua kummallakin korvalla. Rouva Verlund oli tunkeutunut ihan heidän lähelleen nojatuoliin, jossa hän istui ja mitä kohteliaimmin hymyili, sinikiuhtava hansikka ainoastaan toisessa kädessään, jotta kaikki saattaisivat toisesta hänen paksut kultasormuksensa nähdä.

Tuonnemmaksi taffelipianon ääreen olivat nuoret naiset kokoontuneet Binbergin neitien ja Gusta Londemannin ympärille, ja muutamia naapuriston hyvinvoipia talonemäntiä istui ujoillaan rivissä ovensuussa pidellen kokoonkäärittyjä nenäliinoja paljaissa käsissään, joka heidän vakaumuksensa mukaan hyvää kasvatusta osoitti.

Rouva Falk oli esimiehenä kahvipöydän ääressä, ja vanha Gunhild kaupungin hienoin passari, tarjoili ympäriinsä teetä ja kahvia Tominen kanssa. Sellaista ylellisyyttä, kuin vahtimestari on, ei täällä tunnettu.

Norderudin matami kävi ympäriinsä ujojen talonpoikaiseukkojen joukossa ja yllytteli heitä itsemurhan tekoon tyrkyttämällä heille kohtuuttoman suuria määriä kotona leivottuja pikkuleipiä. Onneksi oli heillä kumminkin sen verta älyä mukanansa, että huomasivat niistä jonkun osan jälkeläistensä hyödyksi taskuihinsa tunkea.

Likööriä ja sikaareja tarjottiin herroille puutarhamajassa. Maaherra kulki ympäriinsä ritaritähti napinreijässä ja oli ystävällinen, ja pastori keskusteli hyväntahtoisesti alentuvaisen äänellä seminarilaisen, Vindahlin, kanssa.

Tilanomistaja, jonka selkä nyt oli suorempi kuin tavallisesti, esiintyi oivallisena isäntänä, ja muutkin herrat keskustelivat jotenkin vilkkaasti.

Finne, Lorenz ja Ferdinand seisoivat ison salin avonaisella ovella ja arvostelivat naisia.

Gusta Londemann istui juuri pianon ääressä ja oli soittoa alottamaisillaan. Hän oli säteilevän kaunis hiukset paksut ja vaaleanpunervat ja vielä kokonainen seppele heloittavia ruusuja niiden loistoa lisäämässä ja sininen silkkihame verhoili lainehtivilla poimuillaan hänen upeata vartaloansa.

"Eikö hän ole uljas nainen?" kysyi Lorenz Ferdinandilta.

"Kyllä, hän näyttää kauniilta".

"Mutta hän on vallan liiaksi vanha sinulle", lausui Finne. "Kun sinä siihen ikään ennätät, että saatat naimisiin mennä, silloin hän on jo kuihtunut. Minulle hän paljoa paremmin vaimoksi soveltuisi, ja tottapa hän lienee rikaskin".

"Finne, ettehän toki häntä minulta riistä?"

"Älä ole siitä kovin varma".

"Kukas tuo pieni tyttö on, joka noin ujona ja yksinään tuolla nurkassa seisoo?" kysyi Ferdinand.

"Hän on minun serkkuni, Anette Norderud. Täällä onkin vaan täysikasvuista väkeä, niin ettei täällä ole mitään seuraa hänelle".

"Hänestä tulee seurakunnan rikkain naitava aikanaan", sanoi Finne.

"Tuleeko? Luulenpa, että pistäyn hiukkasen pakinoimaan hänen kanssansa".

Ferdinand meni Anetten luokse, joka häntä hämillään tarkasteli, ja kandidaatti astui Gusta Londemannin viereen kääntääkseen hänen nuottilehtiänsä.

Lorenz jäi ovelle seisomaan, Ferdinand kumarsi Anettelle.

"Pyydän esitellä itseni teille. Nimeni on Ferdinand Verlund. Minulla on kait kunnia tutustua neiti Norderudiin?"

"Niin".

"Ei täällä ole vielä oikein hauskaa".

"Ei".

"Mutta kyllä illallisen jälkeen tulee hauskempaa. Kyllä kait täällä tanssitaankin?"

"Kyllä kait".

"Tanssitteko, neiti?"

"En".

"Sepä on ikävää".

"Kyllä".

"Mielevä ei hän ainakaan ole", ajatteli Ferdinand, "mutta eivätpä ne rikkaat perijättäret yleensä juuri semmoisia olekaan."

Kandidaatti Finne käänteli Gusta Londemannin nuotti lehtiä. Hän nojasi kättään tuolinkarmiin, ja joka kerta, kun hän eteenpäin kumartui, joutui Gusta Londemann melkein lepäämään hänen rintaansa vasten, ja Gusta Londemann tunsi poskeensa hänen lämpimät henkäyksensä.

"Sinun kätesi vapisevat niin, Gusta kulta", sanoi Amalie Binberg. "Etkä sinä soita niin hyvin kuin tavallisesti. Olet totta tosiaan heikkohermoinen".

"Täällä on niin lämmin".

"Niin, vallankin tässä pianon ääressä, kun olemme tähän näin liiaksi lähekkäin tunkeutuneet", lausui Hilda Binberg.

Binbergin neidet olivat kaupungin teräväkieliä, sukkelia, mutta ilkeitä. He olivat kappaleen neljännelläkymmenellä; mutta vaikka olivatkin jotenkin varakkaita, eivät he vielä kuitenkaan kihloissa olleet, ja heillä oli sangen hyvät toivonaiheet vastaisuudessakin yhä semmoisina säilyvänsä. He olivat kaupungin muotilehtiä ja hämmästyttivät tänään yleisöä esiintyen kultakirjaisissa zuavilaisvaipoissaan ja tukkapönkeissään sekä kullan hohtavissa hiusverkoissaan.

Neiti Londemann painoi loppusoinnun.

"Minä esittelen, että tekisimme pienen kierroksen puutarhassa", lausui kandidaatti. "Näin syksyiseen aikaan se on rikkaimmaasa väriloistossaan. Kukkien laita on samoin kuin naistenkin. Ne ovat kauneimpia keskikesän jälkeen".

"Niin, minä olen huomannut kandidaatin ihastelevan täysin puhjenneita ruusuja".

Nuoriso virtasi ulos puutarhaan, talonpoikaiseukot seurasivat ujona parvena jäljessä.

Maaherran rouva, papin rouva ja rouva Verlund jäivät kolmisin isoon saliin.

"Toivoisin illalliseen päästävän, joutuaksemme kotiin", sanoi maaherran rouva. "Meidän virkamiesten on, paha kyllä, pakko näyttäytyä kaikenmoisissa mahdollisissa piireissä kansan suosiota voittaaksemme".

"Niin, paha kyllä", mökelsi papin rouva, suu täynnä torttuja.

"Pääkaupungissa voi valita seuransa", sanoi rouva Verlund. "Me seurustelemme ainoastaan hienoissa piireissä".

"Vai niin, tosiaanko?" lausui maaherran rouva nuivasti ja tarkasteli häntä kultalornettinsa lävitse.

Kandidaatti Finne ja neiti Londemann, jotka etunenässä kulkivat, poikkesivat erääsen syrjäiseen lehtokujaan ja erosivat seurasta.

Lorenz seisoi puutarha-majan ovella ja katseli heidän jälkeensä.

"Nyt menee Finne ja panee Gusta Londemanninkin pään pyörälle. Mutta annahan päivän ehtoolle ehtiä, niin minä hänet kutsun tänne sireenimajaan ja ilmoitan rakkauteni. Minä uskon, että hän kyllä tietää pitää patruunaa parempana kuin köyhää kandidaattia".

Hän meni alas puutarhaan yhtyäksensä seuraan.

Pikku Anette istui yksinään penkillä ja potki hiekkaa huvikseen.

Kandidaatti ja neiti Londemann menivät innokkaasti keskustellen yhä etäämmälle lehtokujaan. Jälkimmäinen piteli toisella kädellään silkkihamettansa ylhäällä ja näytteli kahta keimeän pientä, sinistä silkkikenkäänsä.

Nyt ei Lorenz voinut heitä enää nähdä. He olivat jo joutuneet puistoraivaukselle puutarhan äärimmäiseen laitaan saakka.

VII.

Leikkitulitus.

Ruokasalissa oli katettuna pitkä pöytä, joka nääntyi kaikenmoisten mahdollisten ruokalajien painon alla ja kaikkialla viereisissä huoneissa oli voileipäpöytiä valkoisine liinoineen ja viinipullo keskellä.

Maaherran rouva ja papin rouva purjehtivat ensin pöydän ääreen itseänsä ruoalla varustamaan, ja heidän jäljessänsä rouva Verlund, joka riippui maaherran rouvan hameessa kuin kymmenvuotias tyttö. Sen jälkeen tuli muutamia kaupunkilaisrouvia sekä Binbergin neidet ynnä neiti Londemann. Norderudin matami näki sangen paljon vaivaa saadakseen ujot talonpoikais-eukot ensiksikin pöydän ääreen ja sitten ottamaan jotakin syödäkseen, kunnes viimeinkin joku ijähtänyt vaimo, jolla oli harmaat viikset ja useita syyliä kasvoissa, alkoi ryntäysretken, jonka jälkeen kaikki urhoollisesti jäljessä seurasivat.

Kun herrat olivat osansa ottaneet, istahtivat vanhemmat ison pöydän ääreen, ja nuoremmat asettuivat pienempäin ympärille. Herrat palvelivat vahtimestareina, ja vanha Gunhild ja Tomine hilasivat suurta paistikulhoa, joka tarumaisen pikaisesti tyhjennettiin.

Päällisruoka-pöytä oli katettu isoon saliin, ja siinä oli lukematon määrä torttuja, hyytelöitä, räämejä, putinkeja ynnä muita suunvoiteita tarjolla. Samppanjaa juotiin siihen aikaan päällisruokain eikä paistin sekaan.

Pappi asettui ison salin ovelle ja pyysi sananvuoroa. Vieraat virtasivat kokoon ja seisoivat odottavaisina suut torttuja täynnä, ahkeroiden tasapainossa pysyäkseen lautasillaan seisovain samppanjalasien turvaamiseksi.

Se oli ripillelasketun malja.

Papin rouva oli heltynyt. Hän oli nyt aina näinä seitsemänäkolmatta vuonna, mitkä he naimisissa olivat olleet, kuullut saman puheen kaikissa paremmissa ripillelaskijaisissa; mutta aina hän siinä sentään uutta kaunista havaitsi, ja tuon ja tämän mahtikohdan ajalla hän loi ympärilleen puhuvan silmäyksen.

Norderudin matamikin oli heltyneenä, ja olisi vieläkin heltyneempi ollut, jos ei hän olisi sellaista vaivaa nähnyt noiden ujojen talonpoikaiseukkojen tähden, joita hänen toden teolla täytyi oikein hilata päällisruoan ääreen, josta he aina karkasivat.

Puheen loputtua alkoi vierasten yhteinen pyhiinvaellus, ensiksi tuonne Lorenzin luo, kilistämään hänen kanssansa, ja sitten hänen vanhempainsa luokse.

Kandidaatti Finne oli Gusta Londemannin kavalieri. Hän toi hänelle torttuja ja jäätelöä kelpo annoksia, jotka hänen huultensa hehkuun sulivat.

Maaherra piti puheen isännälle ja emännälle.

Pyhiinvaellus ja kilistyksiä.

Rouva Verlund uskoi maaherran rouvalle ja papin rouvalle, että molemmat puheet olivat niin hyvät.

Tilanomistaja kiitti ja esitti maljan maaherralle ja papille, jotka saapuvilla-olollaan tälle yksinkertaiselle perhejuhlalle loiston antoivat.

Seminarilainen Vindahl nilkutti ympäri vierasjoukkoa ja jakeli vaatimattomalla runoilijansävyllä ripillelasketun kunniaksi sepitettyä lauluansa.

Gusta Londemann istahti pianon ääreen ja säesti, ja seurue lauloi moniäänisesti tätä yksiäänistä laulua. Norderudin matamin ääni kuului kaikkein muiden ylinnä, aivan samoin kuin kirkossakin.

Neitsy Mikkelsen, joka nyt oli päivätyönsä lopettanut, seisoi puhtaaksi pestynä ja upeana ovella ja silmäili ihaillen ylkäänsä.

Sitten seurasi koko sarja puheita ja jono monenmoisilla erinomaisilla ominaisuuksilla lahjoitettuja erinomaisia miehiä ja naisia. Oikein on kummallista, miten lukemattomat joukot kelpo ihmisiä päällisruokain ääressä tavataan. Saattaisipa uskoa, että sekä isäntä ja emäntä että heidän kaikki lapsensa ja lähimmät sukulaisensa ynnä useimmat muut seuraan kuuluvat ovat tähän syntiseen maailmaan jo ennen syntiinlankeemista tulleet, joten ei heillä siis ole hituistakaan osaa siinä rikoksessa, minkä Eeva äiti teki, silloin kun hän liikapalakseen päällisruokaa paratiisissa söi, niin kunniallisia ja jaloja ja kelpo ihmisiä he ovat — sen illan.

Kandidaatti Finne ja Binbergin neidet sekä neiti Londemann seisoivat ja nauraa hikersivät nurkassa sekä arvostelivat puheita.

Lorenzia suututti Finnen kiekaileminen.

Samppanja oli kiivennyt hänen päähänsä ja antanut rohkeutta. Hänen täytyi ja hän tahtoi puhutella Gusta Londemannia tänä iltana.

Onneksi pastori alkoi pitkänlaisen puheen Lorenzin opettajille, niille miehille, jotka niin taitavasti olivat johtaneet hänen ensimmäisiä askeleitaan tässä maailmassa, ja kun Finne, lasia etsien, varpaillaan hiipi pöydän äärestä toiseen, luikahti Lorenz neiden luokse.

"Minun täytyy hetkinen puhutella teitä", kuiskasi hän.

"Minuako?"

"Niin, minulla on oikein tärkeätä puhumista. Tulkaa kanssani sireenimajaan. Minun täytyy puhua teille".

"Se on mahdotonta Finnen tähden".

"Pyytäkää häntä puistoon ja vartoamaan teitä siellä, niin peijaamme häntä".

"Veitikka!" sanoi Gusta keimeästi. "Minä koitan".

Kun malja oli juotu, hiipi Lorenz puutarhaan ja istahti tykyttävin sydämin sireenimajaan.

Oli jo jotenkin hämärä, eikä siinä muuten olisi mitään varjoa keskustelupaikaksi ollutkaan, sillä siinä oli vaan muutamia nuoria pensaita, jotka olivat kehään istutetut, niin että aukko johti suoraan nurmikolle, joka kukkapenkereineen oli verannan edustalla.

Hellät tunteet olivat niin kokonaan Lorenzin vallanneet, ettei hän ensinkään keksinyt muutamia kummallisia, valkeita esineitä, jotka olivat keskelle nurmikkoa pystytetyt, siihen missä lipputankokin seisoi.

Heti sen jäljestä hän näki Finnen tulevan valaistun verannan kautta ja katoavan puistoon päin.

Kuje oli siis onnistunut.

Siunaaman aikaa sen jälkeen tuli Gusta Londemann verannalle ja leikitteli köynnöskasveilla juuri kuin hajamielinen. Hän oli heittänyt saalin olkapäilleen ja kannatteli toisella kädellään hameensa laahusta.

Kunpa nyt vaan eivät Binbergin neiditkin tulisi ulos itseänsä tuuletuttamaan.

Ei, onneksi eivät tulleet. Hän katselee varovaisesti ympärilleen ja kiitää joutuisasti lehtimajaan päin.

"Lorenz, Lorenz, oletkos siellä?"

"Olen, tulkaa lähemmäksi!"

"Mitä tahdot minulta?"

"Oi, neiti Londemann, Gusta, minä — minulla on niin paljo sanomista teille".

Hänen päätänsä kuumotti. Ilma oli kukkain tuoksusta niin raskasta, ja nyt se tuli vielä raskaammaksi siitä hajuaineen tuoksusta, jota Gusta Londemannin kahisevasta silkkihameesta virtasi.

Se oli nyt ensimmäinen hajuainetta tuoksuva silkkihame, joka hänelle tässä elämässä päänkivistystä tuotti.

Paha kyllä, on tässä maailmassa monta hajuainetta tuoksuvaa silkkihametta ja paljo päänkivistystä.

Gusta istahti pienelle penkille hänen viereensä.

"Sanokaapa nyt, mitä tuumitte, Lorenz. Olette niin kummallisen kiihkoisa".

Hänen täytyi sanoa "te". Hän tunsi, ettei Lorenz enää mikään lapsi ollut.

Lorenz tarttui hänen käteensä.

"Enpä tuumi mitään muuta, kuin että rakastan teitä, Gusta, että olen teitä rakastanut jo hamasta lapsuudestani saakka, siitä saakka, kun ensi kerran minulle suudelman ja ruusun annoitte, jonka viimeksi mainitun olen pusertanut, ja että minä teitä aina rakastan, teitä, enkä ketään muuta".

"Päästäkää minut, Lorenz, olette juonut liiaksi samppanjaa".

"En, Gusta, minä olen hurmaantunut vaan rakkaudesta teihin. Teidän täytyy tulla omakseni, tulla minun vaimokseni!"

"Lorenz, te olette vaan lapsi. Olenhan minä vanhempi teitä!"

"Ei siitä haittaa, minä rakastan teitä aina, aina".

"Mutta minä olen jo melkein kihloissa".

"Finnenkö kanssa? Niin, hän on melkein kihloissa kaikkien tyttöjen kanssa, jotka vaan tielleen sattuvat".

"Lorenz, niin ei sovi opettajastaan haastella".

"Ei, en minä tahdo hänestä mitään haastella. Minä tahdon puhua vaan teistä, teistä, jota minä rakastan enemmän kuin omaa henkeäni".

Hän vaipui polvilleen hänen eteensä ja suuteli suutelemistaan hänen kättänsä.

Niinhän kaikki ritarit näytelmissä ja romaaneissa tekevät

"Lorenz, tule järkiisi, istu penkille jälleen. Vieraita alkaa verannalle tulla".

Lorenz istahti taas hänen viereensä.

"Tahdotteko nyt antaa minulle suudelman, niin kuin silloinkin, kun vielä pieni poika olin.'" sanoi hän ja kiersi kätensä hänen vyötäisilleen.

"Lorenz, joku liikkuu nurmikolla".

"Se on vaan Jens ajaja, joka tulee lippua alas korjaamaan. Minä näen hänen liverinsä napit".

"Hyi, häijy poika, antakaa minun olla!"

Gusta teki vaan heikosti vastarintaa. Lorenz jo kärventeli pitkällä suudelmallaan hänen huuliansa.

Samassa kuului kova paukaus, ja punerva valo levisi koko kentän yli.

Vieraat ryntäsivät puutarhaan, ja kokonainen kimppu raketteja kohosi ilmaan ja varisi kultasateena sieltä alas puihin.

Gusta ja Lorenz hypähtivät parkaisten ylös ja jäivät kauhistuneina seisomaan keskelle lehtimajaa komean, punertavan bengalitulen kirkkaimpaan valoon.

Se oli Norderudin matami, joka tahtoi sukulaisiaan hämmästyttää pienellä ilotulituksella ja joka oli käskenyt Jens ajurin illallisen aikana tarpeelliset varustukset tekemään ja päällisruoan jälkeen ne sytyttämään.

Naurua ja kikerrystä kuului vierasten joukosta; mutta Gusta Londemann oli tyttö, joka ei äkkiä hämilleen joutunut.

"Laskeu polvillesi!" kuiskasi hän.

"Oletteko hupsu?"

"Laskeu polvillesi, sanon minä!"

Lorenz vaipui polvilleen. Gusta rupesi oikein veistotaiteelliseen asentoon, otti ruususeppeleen hapsiltaan ja laski sen hänen päähänsä.

Myrskyisiä kättentaputuksia.

"Enemmän bengalitulta!" huusi hän hymyillen. "Jens sytytti liian varhain".

Papin rouva loi maaherran rouvaan kysyvän silmäyksen.

"Luuletteko tämän kohtauksen aijotun yleisön nähtäväksi?"

"Eihän tässä maailmassa saata enää mitään uskoa", vastasi maaherran rouva ja varisti huolellisena ruunia silkkinyöriänsä ja pronssittuja viinirypäleitään.

"Se oli herttainen kuvaus", lausui rouva Verlund.

"Ihastuttava", sanoi maaherran rouva nuivasti.

"Se oli todeltakin odottamatonta", sanoi Amalie Binberg. "Emme olisi likimainkaan niin hämmästyneet, jos te, herra Finne, olisitte kuvauksessa päähenkilönä ollut; mutta että tuo poika —?"

"Gusta Londemann on mielevä tyttö", lausui Hilda Binberg pisteliäästi.

"Mitähän se oikeastaan oli kuvaavinansa?"

"Luultavasti rakkauden jumalatarta, joka seppelöitsee nuorta miestä", vastasi kandidaatti.

"Se tehtävä soveltuu mainiosti hänelle", sanoi Amalie. "Kun hän kerran miehen saapi, niin kylläpä hän myöskin hänet seppelöitsee".

Kandidaatti puri huultansa.

Gusta ja Lorenz olivat lähteneet lehtimajasta ja seisoivat nyt muiden joukossa ja katselivat loppunumeroa, aurinkoa ynnä erivärisiä tähtiä.

Heti sen jälkeen lähtivät maaherralaiset ja pappilaiset liikkeelle, ja muutkin vieraat lausuivat jäähyväisensä vähitellen.

Ei tullut tanssista puhettakaan aterian jälkeen. Ferdinand Verlund teki tosin ehdoituksen siihen suuntaan; mutta Gusta Londemann halusi jo viimeinkin päästä kotiin, ja Binbergin neitien piti mennä tohtorilaisten vaunuissa, niin että heidän täytyi seurata mukana. Finne oli huonolla tuulella, ja Lorenz oli iloinen päästessään lepoon omaan huoneesensa.

Norderudilaiset olivat viimeisten joukossa, jotka talosta lähtivät.

"Tuhansia kiitoksia kaikesta avusta", lausui rouva Falk matamille. "Ja suurimmat kiitokset siitä kauniista ilotulituksesta. Sinäkö sekin olit, joka kuvaelman aatteen keksit?"

"En, se oli vallan odottamaton kohtaus, jonka Lorenz itse oli järjestänyt", vastasi matami nuivasti.

"Sinähän aina kehut, että hän on niin lahjakas, ja totta olet siinä puhunutkin".

Juhla oli päättynyt, kynttilät olivat kruunuista sammutetut ja herrasväki oli levolle mennyt.

Keittiössä palvelusväki pesi laseja ja söi päällisruokain jäännöksiä; ulkona puutarhassa käyskentelivät seminarilainen Vindahl ja neitsy Mikkelsen käsi kädessä ja suunnittelivat tulevaisuustuumiansa, ja kandidaatti Finne riippui paitahihasillaan puoleksi ulkona avonaisesta akkunasta ja vihelteli.

VIII.

Kova kolaus.

Talvi oli mennyt.

Puutarhan käytävät olivat lumilatkua täynnä, ja tuolla suurella nurmikolla, joka alkoi viheriöidä, oli vielä muutamia valkeita lumilaattoja.

Joulun aikana oli seminarilainen Vindahl neitsy Mikkelsenin morsiamenaan kotiinsa vienyt.

Häät, jotka olivat hyvin juhlalliset, vietettiin Falkestadissa, Kaikki tilanomistajan tuttavat olivat kauniita lahjoja antaneet; Norderudin matamilta, joka nyt oli yhtä käytännöllinen kuin muulloinkin, oli nuori pari saanut makuuvaatteet.

Kandidaatti Finne oli muuttanut kaupunkiin, jossa hän vuokrasi huoneen ja eli Gusta Londemannin sulhasuudella. Kihlaus julkaistiin uudenvuoden aikana, heti sen jälkeen, kun hän oli Falkestadin jättänyt.

Norderudin matami oli saanut niin vaikutetuksi, että hänet irti sanottiin, ja silloin päätettiin, että Lorenz lähetettäisiin pääkaupunkiin ja pantaisiin latinakouluun.

Rouva Falkin silmät olivat auenneet, ja hän alkoi havaita, ettei kandidaatti ollut sovelias opettaja hänen pojalleen.

Niin pian kuin Finne oli palkattomaksi joutunut, kosi hän virallisesti neiti Londemannia ja sai hänen myöntymyksensä.

Gusta oli siksi viisas, ettei pitänyt Lorenzin lapsellista ihastusta minkään arvoisena, ja hän iloitsi siitä, että hänen kihlauksensa Finnen kanssa oli omiansa tuota kuvaelmakepposta unhotuksiin saattamaan; sillä hänen kekseliäisyydestään huolimatta olivat Binbergin neidet ja jotkut muut hyvänsuovat sielut tuota lehtimajan kohtausta sillä tavalla selitelleet, että se melkein todellisessa valossaan ilmi tuli.

Kihlauksensa jälkeen kiusaili Finne toisinaan morsiantansa Lorenzin rakkaudella; mutta silloin hän vuorostaan sai muutamia hyväntahtoisia viittauksia punatukkaisesta Tominesta, jotka häneltä suun tukkivat.

Kuultuaan neiti Londemannin kihlauksesta kerrottavan, meni Lorenz omaan huoneesensa, otti puserretun ruusunsa ruusunkarvaisesta kotelosta, jossa sitä säilytettiin, ja polki sen muruiksi jaloillaan.

Hän luuli sydänvamman saavansa taikka jotakin muuta semmoista; mutta kun ei häneltä sen jälkeen unta eikä ruokahaluakaan puuttunut eikä edes tuntenut pakkoa runovärsyjäkään kirjoitella unohti hän huolensa pian.

Eikä se Gusta Londemann toden teolla niin erinomaisen kaunis ollutkaan — vallan liiaksi valkeaverinen ja melkein punatukkainen.

Ei hänellä ollut juuri paljoa tekemistä siihen aikaan, jonka tähden hän lueskeli Dickensin romaaneja ja Erik Baghin runoja ja lauluja.

Eräänä päivänä, kun vanhemmat olivat poissa, veti hän nukketeaatterin nurkastansa päivänvaloon, puhdisti pölyn kulisseista ja paperinäyttelijöistä ja asetti ne jälleen isoon saliin vanhalle paikalleen, sekä antoi taasen näytelmiä yksinänsä lukittujen ovien takana, juuri kuin Baijerin kuningas.

Siellä salissa oli niin kylmä, että hänen sormensa kohmettuivat; mutta vähitellen hän itsensä lämpimäksi näytteli.

Siellä nähtiin ivallinen huvinäytelmä, jossa kandidaatti Finne ja Gusta Londemann olivat päähenkilöinä ja piiat ensimmäisenä, toisena ja kolmantena rakastajattarena. Edellinen päähenkilö petti jälkimmäisen neljässä ensimmäisessä näytöksessä, ja viidennessä hänen täytyi naida keittäjä Mari, joka häntä pieksi, ja Gusta meni luostariin — vanhain neitien turvapaikkaan — jossa hän heittäytyi kahvijuopoksi ja kielikelloksi.

Aihe ei enää ollut aistikas eikä juonikaan hienosti suunniteltu, mutta häntä sekä huvitti että lohdutti sillä tavalta kuvina rangaista näitä kumpaakin petturia, jotka hänen ensimmäisen rakkautensa unelman ruhjoneet olivat.

Sitten hän antoi useampia samallaisia näytelmiä, aina lukittujen ovien takana; sillä eihän sopinut kenenkään tietää, että hän, joka nyt jo oli iso mies, vielä semmoisia lasten leikkiä harjoitteli.

Äiti näki kyllä, että nukketeaatteri oli jälleen esille otettu; mutta ei hän ollut sitä huomaavinansakaan.

Hän kun sai oleksia aina niin yksinään! Täytyipä hänellä jotakin aikansa kuluksi olla. Nyt hän jo pian oli kaupunkiin menevä ja lukuja alkava, ja silloin hän kyllä saisi vakavampia asioita miettiäkseen.

Eräänä pimeänä kevätpäivänä rouva istui yksinään salissa. Lorenz oli nukketeaattereineen lukon takana, ja tilanomistaja viipyi kaupungissa.

Ulkona satoi, ja rouva Falk tunsi sydämessään niin kummallista ahdistusta.

Kait se oli tuo kolkko ilma, joka hänessä semmoista vaikutti. Hän oli aina niin heikkohermoinen.

Hän kuuli vaunujen tulevan. Se oli kaiketi hänen miehensä. Nyt kuului askeleita etehisestä, ne olivat hänen; mutta ne olivat nyt tavallista raskaampia.

Ovi temmattiin auki, ja hän hoippuroitsi huoneesen ja vaipui tuolille, hän, tuo voimakas mies, ja nyyhkytti kuin lapsi.

Rouva Falk nousi säikähtyneenä.

"Mikä nyt on, Falk?"

"Minä olen häviöön syösty", ähkyi hän. "Kaikki on mennyttä. Tukkukauppias Verlund on halvaukseen kuollut eikä hänen omaisuutensa riitä hänen äärettömiin velkoihinsa, ja minä olen useampien tuhansien takauksessa, jota paitsi minulla vielä muutenkin on velkoja. Juuri nyt minä luulin, että hän saattaisi minua auttaa, ja silloin hän minut päätäpahkaa onnettomuuden kuiluun vetää".

Rouva Falk seisoi kalpeana ja vapisi.

"Onnettomuus on siis kumminkin tullut. Minä olen sitä kauvan odottanut. Kestä se kuin ainakin mies, minäkin naisena tahdon sen kestää".

Hän talutti hänet sohvaan, pani tyynyn hänen päänsä alle ja kuivasi kylmää hikeä hänen otsastaan.

"Kas niin, lepää nyt rauhassa", sanoi hän ja taputti häntä kuin lasta. "Minä menen hetkeksi pois, mutta en viivy kovin kauvoja".

"Minne sinä nyt menet?"

"Sisaresi luokse".

"Hän on niin kova".

"Hänellä on hyvä sydän, ja hän on ainoa, joka saattaa meitä auttaa ja neuvoa?".

Hän heitti viitan ylleen ja koputti mennessään ison salin ovea.

"Lorenz, mene sisään isäsi luokse! Hän tarvitsee sinua tykönänsä".

Norderudin perhe istui koolla arkihuoneessaan.

Se oli suuri, matala huone, jonka kattoa hirret kannattivat, ja seinät öljymaalilla sivellyt. Vaaleat koivuiset huonekalut olivat kotikutoisella viheriällä kankaalla päällystetyt, ja kotikutoiset matot peittivät lattiat. Matalat akkunat olivat ruukkukasvia täynnä, ja seinillä riippui mahonkipuitteissaan muutamia vallan jokapäiväisiä raamatullisia kuvia. Kaikki oli kohtuullista ja talonpoikaista, mutta siistiä ja kestävätä.

Matami kutoi paksusääristä, harmaata villasukkaa, Norderud veteli savuja hopeahelaisesta merenvahapiipustaan, ja Anette istui virkkuineen akkunan pielessä.

"Äiti, täti Falk tulee jalkaisin tuolla alhaalla tiellä".

"Jalkaisinko ja tämmöisellä säällä! Sitten on jotakin erinomaista tapahtunut".

Hän riensi eteiseen ja kohtasi rouva Falkin, joka tuli kalpeana ja sateesta likomärkänä.

"Herranen aika, Beate, mitä on tapahtunut? Ja olet noin märkänä, raukka. Martine, Martine, riennä laittamaan pannu tulelle, hyvää kahvia!"

Ja hän auttoi ystävällisesti kälynsä viitan riisumista, taputti häntä olkapäähän ja vei hänet huoneesen.

"Kas niin, istupas nyt tähän sohvaan ja kerro kaikki minulle. Anette, parasta on, että sinä menet omaan huoneesesi".

Anette otti tyynesti työnsä ja meni.

"Se on rahaseikka, eikös niin? Vai konkurssiko?"

"Oi, niin! Tukkukauppias Verlund on kuollut ja pesä pantu konkurssiin".

Ja sitten hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut.

Norderudin matami istui siunaaman aikaa mietteissään.

"Norderud, sinun täytyy ostaa talo!"

"Mikä talo?"

"Siunatkoon sinua, Norderud, älä nyt ole noin tuhma. Falkestad tietysti".

"Mitä me sillä teemme? Onhan meillä jo talo entiseltä".

"Me muutamme sinne. Täällä Norderudissa on kaikki niin vanhaa ja hävinnyttä, että on hyvä saada kunnollinen talo asuakseen; ja jos Anette kerran miehen saapi, ja sen hän kyllä saakin, niin silloin me saatamme tämän vanhan könsämme korjata ja muuttaa tänne jälleen. Ei meidän sukutalomme saa huutokauppa-vasaran alle eikä vieraisiin käsiin joutua, niin kauvan kun Ragnhild Falk elää ja hänellä on sen verta omaa kuin nytkin. Älä itke, Beate, kaikki voi jälleen hyväksi kääntyä".

"Jumala sinua siunatkoon, Ragnhild, sinä olet aina niin järkevä ja hyvä, kun apua tarvitaan".

"Ette ole tähän asti paljoakaan minun apuani tarvinneet, ja minä toivon, että te eteenkin päin omin apuinne toimeen tulette. Olettehan nuoria ja ravakoita kumpainenkin. Jäähän teille kuitenkin niin paljo jäljelle, että voitte Kristianiassa pientä kauppaa alkaa, ja sillä tavalla te pääsette erillenne, täkäläisistä seurusteluista. Ehkä veljestäni tulee hyvä kauppamies; maanviljelijäksi ei hän ole koskaan kelvannut. Siellä sinä myös voit Lorenzia silmällä pitää. Jos hän olisi siellä saanut yksikseen olla ja lukea ja kuvitella tilanomistajaksi tulevansa, niin olisi hänestä luultavasti hylkiö tullut. Nyt hänestä saattaa kentiesi säällinen ihminen tulla. Kas niin, tässäpä onkin Martine kahvineen. Otapas nyt oiva kupillinen! Se lämmittää".

Rouva Falkin täytyi hymyillä kyyneleet silmissä.

Sellainen kohtelu, lämmittää sekin.

"Norderud, ota kääsit ja aja heti nimismiehen luokse!"

"Tämmöisessäkö ilmassa?"

"Ole Daniel!"

"Niin, no, no. Minä vaan vetelen piippuni loppuun".

"Ja kun sinä olet vähäsen levähtänyt, Beate, niin minä kyyditsen sinut kotiisi veljeni luokse. Hän kyllä tarvitsee sinua luonansa kotona".

Vähän ajan kuluttua ajoi rouva Falk Norderudin matamin kanssa Norderudin vanhalla jikillä takaisin Falkestadiin.

Rouva Falk ei nyt tosin herroiksi ajanut; mutta hän ajoi turvallisena, sillä Norderudin matami piti itse ohjia voimakkaissa käsissään.

IX.

Suuria muutoksia.

Kristianiassa oli erään pikkukadun varrella nelikerroksinen kulmatalo, jonka alikerroksessa oli kaksi puotia.

Kulmapuodin ovessa oli luettavana:

Hans Falk. Ruokatavara-Kauppa.

Vähää kauvempana oli pienempi puoti, ja sen kyltissä loisti:

Magdalene Verlund. Palttina- ja Lanka-Kauppa.

Rouva Verlund seisoi puodissaan myymäpöydän takana lyhyenä ja paksuna mustankiiltävine hiuksineen, jotka nuhille olivat ohauksien verhoksi liistaroidut; korvissa riippuivat vielä vanhat paksut kultakellukkaat ja vanhan mustan silkkihameensa hän oli ylleen pukenut.

Oven ulkopuolelle pysähtyi tyttö lapsivaunuineen, joissa hyvinvoipa poikanen loikoi ja luurengasta pureksi. Pyylevä, hyvästi puettu rouva astui puotiin.

"Hyvää päivää, rouva Verlund".

"Jumal' antakoon, rouva Vindahl; oletteko ulkona huvikävelyllä pienokaisenne kanssa? Mikä hänen nimensä on?"

"Gaston", vastasi rouva Georgine Vindahl, syntyisin Mikkelsen, ja lausui tuon ranskalaisen nimen jotenkin leveällä norjalaisella painolla.

"Sepä oli hieno nimi".

"Niin, minä olen nähnyt sen eräässä ranskalaisessa romaanissa. Minä ostaisin vähäsen sukkalankaa, No, miten kauppa käy, rouva Verlund?"

"Kyllä, kiitoksia, oikein hyvin, ja minun täytyykin ansaita, sillä Ferdinandin tarpeisin tarvitaan paljo rahaa".

"Onko hän vieläkin Ranskassa?"

"On; hän on siellä nyt jo piakkoin vuoden ollut. Näettehän, että kun Verlund oli kuollut ja minä olin saanut asioita järjestykseen ja näin, että tämä pieni kauppa, jonka olin alkanut, kävi näin hyvin, näytti minusta vääryydeltä, että pojan täytyisi täällä kotona oleksia, ja niin minä annoin hänen matkustaa Parisiin kieliä oppimaan, ja se tulee maksamaan, sen saatte uskoa. Hän maksaa kuukausittain enemmän kuin sata frankkia eräälle hienolle naiselle pelkästä opetuksesta. Hän, näette, käy lukemassa erään hienon naisen luona, sillä hän väittää naisilta parhaiten opittavan, ja se saattaa hyvin mahdollista ollakin. Kaikki, mitä voin kokoon haalia, minä lähetän hänelle. Itse en kuluta juuri mitään, en edes vaatteissakaan, sillä minulla on niin monta vanhaa silkkihametta, joita minä nyt kulutan."

"Ja asutteko te tässä myös?"

"Kyllä, minulla on huone tässä puodin takana, ja minä makaan keittiössä. Täällä saatte nähdä kaikki".

Hän avasi huoneensa oven.

Se oli pimeä, pihanpuoleinen huone, täpö täynnä monenmoisia suuria, kallisarvoisia, mutta kuluneita huonekaluja, kadonneen loiston jäännöksiä.

"Tämä on hienosti kalustettu, mutta vähäsen kolkko".

"En minä täällä oleksikaan muulloin kuin iltasilla, ja silloin olen jo niin väsyksissä, että heti panen levolle. Mutta kun Ferdinand tulee kotiin ja on saanut hyvän paikan — ja semmoisen hän kyllä saa, nyt kun hän niin hyvin kieliä taitaa — niin me vuokraamme asunnon ylemmästä kerroksesta, niin kuin Falkilaisetkin, ja laitamme sen hauskaksi".

"Niin, Falkilaiset asuvat hyvin hienosti".

"Heilläpä voikin rouva itse huoneitaan hoitaa. Onhan hänellä mies joka liikkeestä huolta pitää".

"Hän tahtoisi niin halukkaasti auttaa miestänsä puodissa, mutta ei häntä sinne lasketa. Ja kyllä hän onkin liiaksi hieno ja hento siellä juuston hajussa seisomaan ja silavaa punnitsemaan".

"Lorenzista tulee varmaankin etevä nuorukainen".

"Sangen etevä", vastasi rouva Vindahl. "Hän olikin niin lahjakas jo pikku poikana ollessaan. Silloin hän jo näytteli kauniimpia kappaleita nukketeaatterissaan. Nyt hänen pitäisi suvella tuleman ylioppilaaksi, ja hän ottaa jo paljo osaa ylioppilas-juhliin. Hän kirjoittelee niin mukavia ja hauskoja värsyjä ja laulaa sekä pitää puheita".

"Niin, Jumalan kiitos, meillä on siis iloa lapsistamme, sekä rouva Falkilla että minulla, vaikka meillä onkin tässä maailmassa paljo murhetta ollut".

Nuori Vindahl alkoi ulkopuolella mölytä.

"Ei, sitä Liinaa, sitä Liinaa! Nyt hän seisoo ja lavertelee toisen pilan kanssa ja antaa lapsen luurenkaansa katuojaan viskata. Hyvästi, rouva Verlund, sanokaa terveisiä rouva Falkille. Ei minulla ole tänään aikaa sinne ylös hänen luoksensa mennä".

"Hyvästi, rouva Vindahl!"

Falkilaisten asunto oli kerrosta ylempänä.

Jotenkin avarassa huoneessa olivat Falkestadin ison salin vanhanaikuiset kullatut huonekalut järjestyksessään. Ne olivat kentiesi kylläkin liian suuret ja kömpelöt tavalliseen kaupunkilaishuoneesen; mutta sekä huonekalut että suuri kynttiläkruunu tekivät huoneen sangen komean näköiseksi. Lorenz istui nurkassa kirjoituspöydän ääressä. Hän oli tullut paria vuotta vanhemmaksi, mutta ei ollut juuri paljoa muuttunut. Kasvojen piirteet olivat vähäistä paremmin vakaantuneet, ja nenän alle oli pari orastavaa viiksien alkua hienoa varjoansa levittänyt.

Soitettiin. Lorenz aukasi oven.

Molemmat Binbergin neidet loistavissa puvuissaan.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, Lorenz! Onko äitisi kotona?"

"Minä etsin hänet. Tehkää niin hyvin ja astukaa sisään siksi aikaa!"

"Onhan täällä sievää", sanoi Amalie, kun he olivat huoneesen astuneet. "Eihän täällä niin köyhältä näytä".

"Ei niinkään".

Samassa astui rouva Falk huoneesen.

Eikä hänkään ollut paljoa muuttunut.

Hänen kauniit vehreänharmaat silmänsä olivat kentiesi vähän synkkämielisemmiksi tulleet ja kasvot kalpeammiksi entisestään; muuten hän oli yhtä hieno, hento ja kauniisti puettu kuin ennenkin hyvinä päivinään.

"Hyvää päivää, Beate kulta, miten jaksat? Herranen aika, miten suuria muutoksia on tapahtunut näinä viimeksi kuluneina vuosina, joina emme ole toisiamme nähneet; mutta meitä ilahuttaa sentään, että sinulla on näinkin hauska koti. Oli tosiaankin vaikeata löytää tätä katua. Me olemme, näetkös, tottuneet kulkemaan vaan paremmilla kaduilla; mutta minä sanoin Hildalle, että se olisi sekä väärin että häpeällistä, että me olisimme Kristianiassa emmekä kävisi sinua tervehtimässä. Juuri nyt saattaa sinulle olla hauskaa nähdä, etteivät vanhat ystäväsi ole sinua unhottaneet".

"Te teitte sangen kauniisti tänne tullessanne", vastasi rouva Falk vähäsen nuivasti.

"Siellä kotikaupungissa, näet, he juoruavat niin paljon yhtä ja toista, ja siellä he myös puhuivat, että te eläisitte täällä niin niukoissa varoissa", sanoi Hilda ja korjasi kuvastimen edessä parisilaista hattuansa oikeaan asentoon.

"Ei meidän. Jumalan kiitos, ole tarvinnut turvautua kehenkään vanhoista ystävistämme, ja minä toivon, ettei meidän vastaisuudessakaan tarvitse sitä tehdä".

"Niin, se on totta tosiaankin parasta", sanoi Amalie ja suori päällyshameensa paria atlaskaista ruususolmua.

"Tiedättekö mitään uutisia kotipuolesta?"

"Tiedät kait, että kandidaatti Finne ja Gusta ovat naimisissa?"

"En".

"Niin, ja vanha tohtori kuoli kuukauden kuluttua häiden jälkeen. Eikä hänen jälkeensä jäänyt tutuistakaan muuta omaisuutta, kuin pieni talo sisustuksineen. Siinä Finne pettyi. Herra tiesi, millä he elänevät, ja Finne on niin taipuvainen juomaan. Hän istuu ravintolassa päiväkaudet".

"Sepä oli surullista!"

"Kyllä, täällä maailmassa kuulee niin vähän ilahuttavaa", sanoi Amalie.

"Minnekä se Lorenz katosi?" kysyi Hilda.

"Hän on omassa huoneessaan ja lukee".

"Kaikki sanovat, että hän on niin toivehikas. Saat vielä nähdä, Beate, että hänestä tulee suuri kirjailija. Ajattelepas, silloin saat nähdä hänen nimensä sanomalehdissä. En voi unhottaa sitä, kun isä kuoli. Silloin 'Tilskueren' sisälsi niin kauniin pikku pätkän hautauksesta. Me olemme leikanneet sen irti ja säilytämme sitä".

"Nyt hänen täytyy ensin toimittaa tutkintonsa suoritetuiksi. Sitten on hänellä vasta aikaa ajatella, miksi hän rupeaa".

"Hän onkin vielä niin nuori. Ja miehesi, miten hän uudessa tilassaan viihtyy?"

"Hän työskentelee ja puuhaa aamusta iltaan saakka. Hänellä on vaan pieni poika apunansa".

"Raukka! Niin, maailma antaa niin monta kovaa kolausta".

"Mutta nyt meidän täytyy mennä", sanoi Hilda. "Me seisomme tässä ja viivytämme sinua juuri päivällisen aikana. Hyvästi!"

"Hyvästi!"

"Hyvästi, rakas Beate", sanoi Amalie. "Me tahtoisimme niin mielellämme kutsua sinut luoksemme kylpemään viikoksi taikka niin kesän kuluessa, mutta meillä, paha kyllä, on niin pula tiloista".

"Kiitoksia, enkä minäkään tahdo kotoani jättää".

"Ei, eikä, suoraan puhuen, sinullekaan olisi hauskaa tulla sinne meidän pieneen juorukaupunkiimme sellaisten olosuhteiden aikana, joissa nyt elät. Hyvästi, sano terveisiä miehellesi ja pojallesi".

"Kiitoksia. Hyvästi!"

"Hän on yhtä ylpeä kuin aina ennenkin", sanoi Hilda, kun he ulos olivat tulleet. "Eikä luotua sanaakaan virkannut meidän uusista hameistamme. Minä luulin niiden näkemisen häntä huvittavan, mutta ei hän tietysti meille sitä iloa suonut, että olisi sanonut: ne ovat kauniit".

"Niin, ihmiset ovat niin kummallisia tässä maailmassa", sanoi Amalie huoaten.

Rouva Falk veti huojennuksen henkäyksen heidän mentyänsä.

Vähän sen jälkeen tuli Falk päivälliselle.

Hän oli paljon muuttunut. Selkä oli entistä enemmän köyristynyt, hiukset harmaantuneet, ja hän näytti väsyneeltä.

"Binbergin neidet kävivät kait sinua tervehtimässä?"

"Kävivät. He olivat niin ystävällisiä ja sääliväisiä, että minua toden teolla halutti heidät rapuista alas nakata".

Falk huokasi.

"Sitä täytyy kärsiä niin monenmoista, kun ollaan köyhiä".

"Sinä siitä enemmän saat kärsiä. Minusta tuntuu niin pahalta nähdä sinun päiväkaudet siellä epäterveellisessä puodissa puuhailevan, ja minä täällä ylhäällä oleksin kuin kuningatar. Saattaisithan sinä antaa minun vähäsen itseäsi auttaa".

"Ei sinun terveytesi siedä siellä alhaalla oleksia".

"Entäs sinun?"

"Minä olen suuri ja voimakas. Minä sitä kyllä kestän".

"Mutta jos sinä sairastuisit ja kuolisit pois, silloin minunkin täytyisi sitä kestää. Silloin olisi parempi, että siihen jo tottunut olisin. Ei meillä ole mitään muuta, millä elää, ja täytyyhän Lorenzin päästä maailmassa eteenpäin. Siihen kuluu monta vuotta, ennen kuin hän voi leipänsä ansaita".

"Vait, tuolla hän tulee. Älkäämme siitä enempää puhuko. Jumalan avulla minä kyllä voin elää ja teidän molempain puolesta työskennellä".

Päivällisen jälkeen Lorenz jäi yksinänsä huoneesen; hän meni ja avasi akkunan.

"Isä saisi hyvin heittää pois tuon rasvaisen esivaatteensa, ennen kuin tulee tähän huoneesen", sanoi hän. "Vanhan juuston haju löyhkää täällä joka paikassa".

Hän heittäytyi kullattuun nojatuoliin ja sytytti hienon sikaarin.

Äiti puuhaili keittiössä astiain pesussa, ja alhaalla ummehtuneessa puodissa seisoi isä köyryselkäisenä ja myi eltaantunutta silavaa.

X.

Surujuhla.

Oli uudenvuoden aika.

Lunta oli levinnyt paksuksi peitteeksi kaikille haudoille ja kimalteli loistavan valkeana auringon paisteessa.

Kappelin ovet olivat auki. Molemmin puolin oli suuria kuusennäreitä pystytettyinä, ja pilputtuja kuusenhavuja oli sisäänkäytävän eteen hajoitettu.

Mustapukuisia palvelustyttöjä ja pari liverivaatteista palvelijaa tuli kantaen salvetteihin ja paksuihin villahuiveihin käärittyjä seppeleitä; mutta ilma oli niin kylmä, että kukat paleltuivat niin pian kuin ne esille otettiin, ja suuret komeat kallat kutistuivat kokoon ja riippuivat kellertävänruskeina ja lakastuivat vehreiden lehtien väliin.

Keskellä kappelin lattiata oli seppeleillä ja kukkavihkoilla peitetty arkku, ja toisia seppeleitä ja kukkakimppuja surupukuiset naiset siihen herkeämättä kiinnittelivät.

Norderudin matami seisoi jäykkänä ja vakaisena, mutta muuten tavallisessa tajussaan arkun vieressä pienen pöydän ääressä, otti käyntikortit seppeleistä ja antoi kullekin piioista kuoreen pistetyn mustareunaisen kortin, johon oli painettu:

Sydämellinen kiitos myötätuntoisuudesta.

Beate Falk.

Ensimmäisellä penkillä arkun yläpuolella istuivat rouva Falk, rouva Verlund ja rouva Vindahl, kaikki kolme mustiin pukeuneina. Rouva Falk piti melkein koko ajan nenäliinaa kasvojensa edessä ja nyyhkytti. Molemmat toiset rouvat itkivät äänettä ja taputtelivat lohdutellen häntä olkapäähän.

Lorenz istui hänen vieressään kalpeana ja vakavana. Hän oli sievä surussaankin hienoissa mustissa hansikkaissaan ja uudessa ylioppilaslakissaan, jonka pitkä silkkitupsu riippui toiselta puolella kuin raskas musta höyhentöyhtö.

Hän mietti, mietti niin paljon istuessaan siellä kappelissa isänsä arkun vieressä. Hän näki hänet selvästi, tuon mittavan, voimakkaan miehen, joka päivä päivältä köyryselkäisemmäksi kävi ja jonka askeleet puodin ja asunnon välisiä rappusia astuessa yhä raskaammiksi muuttuivat, siksi kunnes ei hän lopulta enää kyennyt sinne alas menemään. Silloin täytyi äidin mennä hänen sijaansa. Siellä oli niin kylmä, niin kouristelevan kylmä siellä alhaalla, ja hänen hienot kätensä tulivat turpeiksi ja punaisiksi; mutta täytyihän hänen hoitaa liikettä, ja sairasta hän myöskin hoiti. Joka hetkisen kuluttua hän juoksi ylös nähdäkseen, puuttuisiko häneltä mitään. Ja kun hän iltasella oli puodin sulkenut ja tullut ylös väsyneenä ja nääntyneenä, niin — hän valvoi yönsä.

Ja Lorenz, mitä hän teki? Ei niin mitään. Et hän ollut sen jälkeen juuri mitään tehnyt, kun oli ylioppilaaksi päässyt. Ylioppilas-aikansa alussa, niin kauvan kuin isä terveenä oli, täytyihän hänen levätä tutkintojensa jäljestä. Sillä tavalla hän kulutteli kaiket päivät ja mittaili katuja, ja iltasilla hän oli "Ylioppilaskunnassa". Hän kuului jo sikäläisten johtajien joukkoon. Olipa hän kirjoittanut jo oivallisen tulijaisrunon ja pitänyt monta puhetta, ja nyt joulun edellä piti teaatterinäytäntökin toimitettaman. Hän oli luvannut alkajaissanat kirjoittaa, ja hänen piti yhtenä jäsenenä erästä kappalettakin näyttelemän.

Mutta sitten isä sairastui. Se oli harmillista, sangen harmillista. Nyt hänen täytyi olla kotona suuremman osan päivää eikä saattanut enää iltasilla "Ylioppilaskunnassakaan" käydä.

Hän istui kotona ja yritteli lukea hiukkasen ja kirjoitella hiukkasen; mutta eipä se tahtonut menestyä. Silloin tällöin hän tirkisti isän huoneesen, antoi hänelle vettä ja lääkkeitä ja korjasi vähän hänen päänalaistansakin. Siinä oli kaikki, mitä hän voi tehdä: mutta isä oli kiitollinen ja katseli poikaansa mitä lempeimmin silmin. Sitten tuli jouluaamu, ja kun kellot parhaallaan aamusaarnaan kutsuivat, silloin hänen hellä silmäyksensä viimeisen kerran hyväili vaimoa ja poikaa, ja silmät sulkeutuivat viimeiseen uneen.

Lorenz oli vieläkin ne näkevinänsä istuessaan siellä kappelissa äitinsä vieressä. Nyt hän oli äidin ainoa tuki, ja nyt hänen pitäisi myöskin työhön ryhtyä, niin ettei äidin enää kauvoja tarvitsisi siellä siivottomassa puodissa seisoa.

Kellot alkoivat soida ja muutamia saattovieraita tulla.

Lorenz silitteli hansikkaitansa ja pani ylioppilaslakkinsa suoraan. Oli sentään sangen hauskaa tällä tavalla murhenäytelmässä päähenkilönä olla, kulkea lähinnä arkkua papin rinnalla ja seisoa alhaalla haudan reunalla ja puristaa kaikkien vierasten käsiä.

Jospa edes tulisi paljo hänen ylioppilas-tovereitaan, niin että saattojoukko oikein pitkäksi venyisi!

Oikein: niitä tuli paljo. Kappeli täyttyi vähitellen.

Vindahl nilkutti äänetönnä ympäriinsä ja jakeli mustareunaiselle paperille painettua huolirunoa, urkuri soitti virren alkusäveleitä ja orpokodin lapset lauloivat, ja sitten pappi piti puheen.

Kyllä se oli tosiaankin hyvä puhe; mutta ei siitä Lorenz juuri paljoa kuullut. Ei hän voinut pitää ajatuksiansa koossa. Hän mietti niin paljon, niin mielettömän paljon.

Loppuvirsi oli veisattu, vasituiset kantajat nukkavieruisine, korkeine hattuineen kohottivat arkkua, ja sitten tuo synkkä jono lähti liikkumaan alaspäin pitkin auringonpaisteisia käytäviä, ja lumi narisi saattojoukon jalkojen alla.

Juhlallinen toimitus oli suoritettu.

Lorenz ja hänen äitinsä sekä Norderudin puolisot nousivat katettuihin vaunuihin — ylellisyys, jota he eivät olleet itselleen suoneet, sitten kun Falkestadissa asuessaan.

Murhekodissa nautittiin sitten yksinkertainen päivällinen. Sukulaisia paitsi ei siellä ollut keitään muita kuin Vindahlilaiset ja rouva Verlund.

Rouva Vindahl oli keittiössä ja laittoi ruokia, ja kun hän sitten istui pöydän ääreen taaskin pari pieniä nokiviiksiä nenänsä alla, ei Lorenz voinut muuta tehdä kuin ajatella niitä menneitä aikoja, jolloin tämä neitsy Mikkelseninä Falkestadissa oli kihloissa seminarilaisen kanssa. Jotain muutakin, mikä niitä aikoja muistutti, oli nyt nähtävänä, sillä Tomine palveli pöydässä. Nyt, kun rouva Falkin täytyi aina puodissa seisoa, oli piika tarpeen, ja kun Tomine oli vapaana, oli hän halukas entisen paikkansa ottamaan.

Päivällisen jälkeen Vindahlilaiset menivät kotiinsa katsomaan pikku Gastonia, joka ei ollut terve, ja rouva Verlund vetäytyi jälleen puotiinsa. Hän oli äskettäin saanut kirjeen Ferdinandilta, jota seuraavan kuun kuluessa kotiin varrottiin. Liike kävi huononpuoleisesti, niin ettei ollut varaa häntä siellä pitempää aikaa pitää, ja kyllä kait hän nyt jo oli kieltä kylliksi oppinutkin.

Lorenz oli mennyt omaan huoneesensa, ja nojatuolissa veti Ole Daniel Norderud päivällisuntansa.

Rouva Falk ja Norderudin matami istuivat yhdessä tuonnempana akkunan luona.

Norderudin matami tuli sattumalta vilkaisseeksi rouva Falkin punaisia käsiä.

"Sinä katsoit minun käsiäni, Ragnhild. Eivät ne nyt enää ole niin valkoiset kuin silloin, kun Falkestadissa kukkia katkoin puutarha-hansikkaat käsissäni".

"Eihän käy koko ikäänsä silkkihansikkaissa heleillä kukkasilla kulkeminen", sanoi matami. "Minä pidän sinusta enemmän semmoisena kuin nyt olet".

"Tämä on ollut tukala aika".

"Kolkko jouluaamu, Beate".

"Hyvä oli, että Hans kuoli jouluaamuna, ettei minun tarvinnut mennä puotiin, vaan sain juhlapäivät levätä ja itkuni itkeä".

"Ja mitä nyt Lorenzista tulee?"

"Nyt on hänen rupeaminen toden teolla lukemaan".

"Toden teolla; niin, jospa vaan niin hyvin kävisi. Kunpa hän myös toden teolla tahtoisi noista kirjoitteluistaankin luopua".

"Sitä ei hän voi. Hänen teoksistaan pidetään niin paljo ylioppilaspiireissä, ja kaikki sanovat, että hän on niin lahjakas".

"Oh, eipä kukaan vielä sillä elä, että hän lahjakas on".

"Hänestä saattaa kirjailija tulla".

"Niinkö? Sepä onkin loistava elämänrata täällä Norjassa! Ei, anna hänen suorittaa lainopillinen tutkintonsa ja mennä johonkin piirikuntaan sekä ruveta virkamieheksi. Se on sentään paljoa varmempi, säännöllisempi toimi, kuin kierrellä siellä ja täällä ja olla älyniekkana kaiken ikänsä. Minä olen pari sellaista tuntenut. He ovat huonointa roskaväkeä kuin mitä olla saattaa".

"Nyt sinä olet liian ankara. Heidän joukossaan saattaa olla myös kunnollisia ihmisiä; mutta suoraan sanoen minäkin mieluummin soisin, että Lorenz koko kirjailijatoimen sikseen heittäisi. Sillä alalla on vaikea jotakin säällistä toimeen saada".

"Anette ja minä haastelemme niin usein hänestä. Tyttö pitää aina kiinteästi hänen puoltansa".

"Se on kiltisti tehty. Hän onkin kait jo iso tyttö?"

"On, ja kelpo tyttö myös. Nyt, kun isä ja minä poissa olemme, hän hoitaa koko taloutta".

Norderudilaiset matkustivat iltajunassa. Lorenz ja rouva Falk saattoivat heitä rautatien asemalle, ja sieltä äiti ja poika käsikkäin palasivat kotiinsa.

Lunta oli paksulta kaduilla ja raskasta oli käydä sekä kouristelevan kylmä; mutta heidän huoneessaan oli lämmintä ja hauskaa.

Tomine oli tehnyt tulen uuniin ja sytyttänyt pari lamppua, ja tässä kirkkaassa valossa kiilsivät kullatut huonekalut ja kynttiläkruunun särmiöt kuin juhlassa.

Ja nyt olikin juhla, surujuhla.

He olivat molemmat niin kauniita ja sieviä siinä seistessään, poika seurustelupuvussa ja äiti aistikkaassa suruvaatteuksessa, kivihiili-koristus kaulassaan ja päävaatteus mustista helmistä, jotka lampun valossa kimeltelivät.

"Nyt me olemme yksinäiset, vallan yksinäiset", sanoi äiti ja silitteli poikansa tummia hiuksia.

"Me tulemme niin hyvin toimeen yksinämme, äiti. Onhan meillä kaunis kotimme, jossa kaikki on niin lämmintä ja valoisata ja hauskaa".

"Mutta jos sinä nyt jäisit yksiksesi, vallan yksiksesi, poikaseni, niin minä pelkään, ettet sinä tulisi toimeen, ja silloin kotikin häviäisi".

"Et sinä saa minua niin pian jättää, äiti. Sinun täytyy täällä elää minun kanssani, kunnes tulen suureksi ja ylistellyksi, niin että minä voin sinulle hauskan kodin hankkia. Hyvää yötä, äiti!"

Äiti suuteli häntä otsaan.

"Hyvää yötä, Lorenz, nuku makeasti ja uneksi suloisesti. Unelmat kuuluvat nuoruuteen".

Lorenz meni huoneesensa.

Äiti istui vielä hetkisen mietteissään.

Sitten hän nousi, riisui pois helmikoristeen ja alkoi lamppuja sammuttaa.

Juhla oli mennyt. Se oli kyllä ollut surujuhla, mutta juhla kuitenkin.

Se oli ollut juhlapäivä, jona hän oli saanut levätä ja itkunsa itkeä.

Huomenna ei hän enää saisi surrakaan rauhassa. Hänen täytyisi jälleen alkaa iloton, jokapäiväinen taistelunsa, taistelu poikansa tulevaisuuden puolesta.

XI.

Ensi askel.

Kaikki viisi kaasukruunua olivat sytytetyt Ylioppilasyhdistyksen isossa salissa, ja lattialla oli useampia penkkiriviä naisia täynnä.

Nyt oli annettava näytelmä, johon katsojiksi pääsivät kaikki yliopistolaiset naisten sekä tuttaviensa kanssa, ja enemmistö oli naisia. Ei heidän mielestään ole mikään niin hauskaa kuin nähdä ylioppilaitten näyttelevän. Silloin he uskaltavat hauskaa pitää ja oikein sydämensä pohjasta nauraa, muuten ei Kristianian yleisö ole mikään kiitollinen, yleisö. Mieluummin se näkee sen, mikä ei ole hyvää jossakin näytelmässä.

Molemmista ahtaista vaatetuskammioista, jotka näyttämön takana ovat, toinen lähti matkaansa toisen tieltä ja riiteli ihomaalista, tekoviikseistä ja täytepumpuleista. Ylioppilas-näyttelijät eivät, näet, milloinkaan voi riittävästi täytepumpuleita saada. Rakastajatar niitä läjittäin tarvitsee turnyyrikseen ja rinnakseen, rakastaja koivikseen sekä ilveilijä vatsakseen.

Ensimmäinen rakastajatar, Henrik Meydling, käveli ympäriinsä täysissä tamineissaan, laahaavassa punaisessa kallikohameessaan, ja veteli savuja pitkästä piipusta manaillen hiusten kähertäjää, joka ei aikanansa hänen tekotukkaansa tuonut, ja avomieli, nuori keltanokka, istui alushameessaan vaatettajan, matami Veiden, kuristeltavana.

"Istukaa hiljaa, Pedersen!"

"Niin, kun te kutittelette minun kylkiäni, matami Veide".

"Ei muu auta, Pedersen, teidän täytyy tulla hoikemmaksi, vaikka hiisi perisi. Minä saan hävetä, jos te astutte näyttämölle vyötäisiltänne paksuna kuin oluttynnyri. Kas niin, nouskaa nyt ylös, niin saatte pienen korvatyynyn taaksenne. Minä otin sen mukaani, koska johtokunnalla aina on niin kamalan niukalta täytepumpulia. Nostakaa nyt hameenne ylemmäksi, niin että minä saan sen kiinni sitoa".

"Kyllä minä sen itsekin sidon", sanoi Pedersen ja meni ujosti tuonnemmaksi nurkkaan.

"Mutta sitokaa nyt säällisesti, Pedersen".

Ilveilijä pilkisti oven raosta.

"Mene matkaasi! Emme me suvaitse herroja täällä naisten vaatetushuoneessa".

"Missä Falk on? Minä tahdon enemmän punssia".

"Olethan jo hyvässä tuulessa, sinä elukka".

"Luuletko sinä minun voivan selvänä näytellä? Kut, kut", sanoi hän ja pisteli Pederseniä kylkeen.

"Antakaapas hänen olla rauhassa, Bilskau", varoitteli matami Veide. "Näettehän, että hän on siveä tyttö".

"Falk! Falk!" huudettiin viereisestä huoneesta.

Falk tuli alas pienistä rapuista, jotka näyttämölle veivät.

"Mitä puuttuu?"

"Ihomaali on loppunut".

"Minä tarvitsen pullon olutta ja pari voileipää".

"Kähertäjän täytyy välttämättömästi tulla meidän naisten luokse. Meidän on astuminen esiin ensi näytöksessä".

"En minä näyttele, jos en saa totilasia".

"Tepä nyt pääni kokonaan pyörälle panette. Enhän minä voi kaikista huolta pitää".

"Etkö? Sinähän olet sekä johtaja että kappaleen tekijä".

"Minulla on tarpeeksi omassa osassani".

"Falk, Falk, nuppineulat ovat kaikki loppuneet".

"Minä tulen, minä tulen. Olkaa hiljaa, niin saatte kaikki, mitä tarvitsette".

Hän antoi muutamia käskyjä ja meni taaskin näyttämölle tirkistelemään esiripun reiästä.

Nyt sali oli jo melkein täynnä.

Siellä istui rouva Falk silmät alaspäin luotuina ja leikki ujoillaan ohjelmallansa. Hän tunsi olevan useita, jotka häntä kiikareillaan tähystelivät. Hänpä se oli kappaleen tekijän äiti. Hänen vieressään istui rouva Verlund sinikiuhtavassa silkkikameessaan, samassa, joka oli hänen yllään Lorenz Falkin ripillelaskijaisissakin ollut. Nyt oli hame jo vähän haljastunut, ja niinpä hän oli itsekin, eukko raukka. Ferdinand seisoi penkin päässä ja kiikaroitsi naisia. Hän oli eilen Parisista tullut. Ei Lorenzkaan vielä ollut häntä puhutella saanut. Hänellä oli heloittavan punainen kaulahuivi ja ulkomaalainen, vähäsen nukkavieru puku. Hänen kasvonsa olivat vielä kauniit, mutta hiukkasen pöhistyneet, ja Lorenz sattui vastoin tahtoansakin ajattelemaan Finneä, semmoisena kuin tämä ensi kerran Falkestadiin tuli. Mutta sielläpä istui Finnekin — miten hänen hiuksensa olivat harmaantuneet! — rouva hänen vieressään. Sepä oli kauheata, miten Gusta Londemannin ruumis oli laventunut! Etäämpänä salissa istuivat Vindahl ja hänen rouvansa. Hekin olivat tulleet Lorenzin ensi askelta näkemään.

Uvertyyri soitettiin. Hän vetäytyi takaperin kulissien väliin. Esirippu oli nostettava.

Kappaleen ensimmäisessä kohtauksessa esiytyivät Meydling ja Pedersen, molemmat naisina. Yleisö oli mitä mainioimmalla tuulella, ja kun Pedersen, joka seisoi siellä ujona ja viatonna valkeassa hameessaan, suunsa avasi ja pari peruslauselmaansa mainitsi, rehahtivat ensimmäiset yhteisnaurut ilmoille.

Meydling meni; neiti Pedersen haasteli kotvasen yksinään, ja sitten Lorenz Falk astui näyttämölle. Hän näytteli keikarina. Se osa sopi hänelle erinomaisen hyvin, ja hän sai innokkaita käsientaputuksia sekä kappaleen tekijänä että näyttelijänä. Hänellä oli rakkauskohtaus avomielen kanssa, ja tämä lepäsi hellästi hänen rinnallaan, selin yleisöä kohden. Yhtäkkiä hänen takapuolensa muuttui tavattoman litteäksi. Kovaa naurun kikerrystä kuului. Hän astui pari askelta. Hillitsemätöntä naurua kaikui salissa. Siinä se kelletti matami Veiden tyyny keskellä näyttämöä. Pedersen katseli kauhistuneena hetkisen tuota pudonnutta vahvikettaan — turnyyri ei silloin vielä ollut keksittynä — kumartui kiireesti, kaappasi sen kainaloonsa ja syöksähti ulos.

Ei yleisö nauranut enää, se hurmaantuneena oikein ulvoi; ja kun sitten Lorenz taasen lausui: "Hän on kuin hento kuusi tunturin huipulla", ei tuntunut ilo lopulleen joutuvan.

Yleisö oli innostunut heti alussa, nauru ja kättentaputukset seurasivat myötäänsä kappaleen kulkua, ja niin se oli suosion saavuttanut.

Pedersen sai veljenosan suosiosta. Kun hän jälleen astui esiin paremmin varustettuine vahvikkeineen, otettiin häntä vastaan kuin itse Kristina Nilssonia.

Ainoa, jota tämä onnettomuus kaiveli, oli matami Veide. Hän istui itkien vaatetushuoneessa ja sanoi, että häpeä oli hänen, ja vannoi kovasti ja kalliisti, ettei Pedersen niin kauvan kuin hän, itse matami Veide, eli, milloinkaan enää itse saisi takavarustuksiaan kiinni sitoa.

Näytelmä oli loppunut, ja Lorenz oli monen monituista kertaa esille huudettu.

Nyt alkoi yleisö ulos virtailla. Ainoastaan muutamia ylioppilaita ja näyttelijäin läheisimmät tuttavat olivat jäljellä ja vartoilivat joukoissa taiteilijoita, jotka tulivat alas näytelmäpuvuissaan. Naiset tietysti saivat osakseen suurinta huomiota ja jotenkin julkeata armastelua.

Ei Lorenzkaan ollut pukuansa muuttanut. Hän oli vaan suuret irtonaisviiksensä pois jättänyt, ja siinä hän seisoi keikaripuvussaan, joka hänelle sopi mainion hyvin, ja sai onnentoivotuksia joka haaralta. Hänpä se illan sankari nyt olikin.

Rouva Falk seisoi poikansa rinnalla, ja ilo oli hänen poskiinsa hienoa punaa levittänyt.

Tämä juhlallisesti valaistu sali, tämä loistava yleisö, joka riemuitsevin "hyvä"-huudoin hänen poikansa nimeä matki, nämä mielistelyt ja nämä lämpimät kädenpuristukset, kaikki tuntuivat hänelle kuin kauniilta unelta.

Nyt oli jo kappale syksyä kulunut, ja pian oli jo vuosi siitä vierryt, kun hänen miehensä kuoli, ja tämä ilta oli päivänvälähdys hänen synkässä elämässään.

Finne raivasi itselleen tien Lorenzin luokse ja puristi hänen kättänsä.

"Onnittelen, ystäväni! No, minua se ilahuttaa, kun entinen oppilaani minulle kunniata tuottaa. Mutta sinun täytyy tervehtiä vaimoanikin, ensimmäistä rakastettuasi. Eikös hän ole herttainen, mitä? Sinä saat olla minulle kiitollinen, kun hänet sinulta riistin. Olisipa kait hauskaa ollut, jos hän olisi täällä morsiamenasi tänä iltana ollut, ja sinä olisit häntä näytelmän jälkeen suudella saanut", lisäsi hän hiljemmin.

Lorenz puristi hämillään Gustan kättä. Häntä hävetti, että tämä lihava, punatukkainen nainen, kasvot näppyjä täynnä, oli kerran hänen nuoruutensa ihanteena ollut.

"Meidän täytyy toisiamme useammin tavata", jatkoi Finne. "Mekin olemme tänne pääkaupunkiin muuttaneet. Gusta pitää asuma- ja hoitolaitosta, mutta ei hänellä ole ainoatakaan asujaa eikä hoidettavaa, ja minä annan kieliopetusta, mutta ei minulla ole ainoatakaan oppilasta. Sillä tavalla, näetkös, me tulemme mainiosti toimeen. Kas, täällähän onkin pelkkiä vanhoja tuttavia! Hyvää iltaa, hyvää iltaa, rouva Vindahl, mitenkäs nyt hurisee?"

Rouva Vindahl tervehti punehtuen entistä henttuansa.

"Nytpä kait jo on aika lähteä kotiin",sanoi rouva Falk.

"Lorenz tietysti jää hetkiseksi tänne", sanoi Finne. "Näytännön jälkeen aina seuraa juhla. Minä käyn siihen osalliseksi vanhana ystävänäsi ja opettajanasi".

"Mutta, Finne, enhän minä saata yksinäni kotiin mennä", sanoi hänen vaimonsa.

"Sinä menet muun herrasväen seurassa torille, ja siitä voit sitten ajurin ottaa. Nuori herra Verlund tietysti seuraa naisia. Ettekä te sitä paitsi olekaan yliopistolaisia, jonka tähden nämä pyhät salit ovat teiltä suljetut. Tule nyt, Lorenz, niin menemme ravintolaan ja juomme veljenmaljat. Hyvästi, hyvät naiset ja herrat!"

Ja sitten hän vei Lorenzin pois.

Ferdinand ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä äitinsä ja rouva Falkin kanssa kulkeissaan. Rouva Finne meni Vindahlilaisten seurassa.

Portilla Ferdinand erosi heistä.

"Menetkö sinä vielä pois?"

"Minä teen vaan pienen kierroksen ja hengitän raitista ilmaa. Ilma on niin kaunis. En minä ole tottunut näin varhain levolle menemään".

"Älä viivy kauvan poissa, Ferdinand".

"Joutavia!"

Molemmat äidit menivät siitä kotiin yksinänsä.

"Parasta kait on mennä levolle", sanoi rouva Verlund huoaten.

"Niin, eiköhän niin liene", vastasi rouva Falk huoaten.

"Hyvää yötä, rouva Falk!"

"Hyvää yötä, rouva Verlund!"

Rouva Falk vaipui levottomaan unenhorrokseen ja heräsi usein. Hän kuuli kellon lyövän 12, 1, 2 ja 3, eikä vieläkään Lorenzia kotiin kuulunut.

Viimeinkin kuului rapuista raskaita askeleita. Ei hän tullut yksinänsä, siellä oli joku hänen kanssansa.

Hän kuuli hänen hapuilevan ruokahuoneessa, ja hän puki kiireesti vähän vaatteita ylleen ja lähti huoneesta.

"Mitä se on, Lorenz?"

"Minä vaan olisin ottanut puoli pulloa olutta. Olisin Finnelle antanut".

"Onko hänkin täällä? Saat sanoa hänelle, ettemme täällä pidä mitään ravintolaa. Laita hänet paikalla täältä pois, muuten minä sen teen, ja tule sisään ja pane levolle!"

"En minä humalassa ole, äiti".

"Etkä selväkään".

"Äiti!"

"Mene sisään, minä sanon!"

Vehreänharmaista silmistä välähti kirkas salama. Ei hän ollut semmoisena ennen äitiänsä nähnyt.

Hän oli vaiti ja meni.

"Olisinpa sen saattanut uskoakin", sanoi Finne, "ettemme pisaraakaan olutta saisi. Naisten täytyy aina suutaan käyttää. Gusta on ihan samanlainen. No, meidän täytyy kait taipua ylivallan alle. Hyvää yötä, hyvää yötä. Se ensi askel onnistui tavattoman loistavasti".

"Kyllä, kaikki ovat siitä samaa mieltä, että se ensi askel onnistui tavattoman loistavasti", tuumiskeli Lorenz riisuessaan.

Hän joi kaksi lasillista vettä, meni levolle ja tunsi päätänsä kivistävän.

XII.

Äidit.

Myöhään illalla jouluajan lähetessä rouva Falk istui huoneessaan ja ompeli. Hän oli jo aikoja sitten puodin sulkenut, mutta ei mielinyt levolle mennä, ennen kuin Lorenz kotiin tulisi.

Näinä kuukausina, sen jälkeen kun hänen näytelmänsä oli niin loistavasti onnistunut, oli hän viipynyt kaupungilla joka ainoan illan.

Milloin oli näytelmiä, harjoituksia ja johtokunnan kokouksia Ylioppilasyhdistyksessä, milloin taas lahjamyyntejä, milloin tanssihuvia ja yksityisiä seurusteluja.

Nuori kirjailija, joka oli niin lahjakas, joka osasi niin sukkelasti kirjoittaa, niin mainiosti näytellä ja niin hauskasti kupletteja ja lauluja laulaa, oli kaikkialla suosittu ja hyvin haluttu vieras, vallan liiaksi haluttu, ajatteli rouva Falk hiljaisena itsekseen; mutta eihän millään tavalla äidin käynyt sanallakaan moittiminen sitä elämätä, jota hän vietti.

Eipä hän milloinkaan itseänsä humalaan juonut eikä huonoja seuroja etsinyt, ja kaikki ihmiset häntä niin onnelliseksi ylistelivät, kun hänellä niin lahjakas poika oli.

Armeliaat ylhäiset rouvat, jotka toimikunnissa olivat Lorenziin tutustuneet, tulivat häneltä voita ostamaan, ja nuoret naiset, joiden haaveilun esineeksi hän oli ylioppilas-näytelmissä tullut, tekivät tikustakin asian puotiin pistäytyäkseen ainoastaan Lorenz Falkin äitiä näkemään.

Entäs tutkintovalmistelut? No, niistä nyt ei, paha kyllä, juuri mitään tullut, ja kauvan varmaan tulisi aikaa kulumaan, ennen kuin hän saattaisi jotakin ansaitsemista ajatella. Nyt hän sitä vastaan ainoastaan kulutti jotenkin paljon.

Rouva Falk katsoi huoaten kelloa. Se oli jo kaksitoista tulossa.

Eteisen kelloa hiljaa soitettiin. Hän avasi; rouva Verlund astui sisään.

"Minä näin teiltä valoa, rouva Falk, ja sen vuoksi teki mieleni tulla istumaan ja vähäsen pakinoimaan, jos ei se teille vaivaksi olisi. Te vartootte kait Lorenzia, ja minä Ferdinandia".

"Niin, he ovatkin aika heittiöitä molemmat kuluttelemaan kaupungilla kaiket iltansa".

"Se käy kyllä laatuun teidän pojaltanne, sillä hänpä on aina hienoissa seuroissa; mutta minä olen peloillani Ferdinandin vuoksi. Hän käy ja kiertelee kaiket päivät paikkaa etsien; mutta kun hän illalla kotiin palajaa, on hän toisinaan hieman humalassa, ei paljoa, rouva Falk, minä vakuutan teitä siitä, eikä hän koskaan ole epäkohtelias eikä törkeä, niin kuin monet muut, vaan hän menee aina siivosti levolle. Ja niin kiitollinen kuin hän on jok'ainoasta killingistä, minkä saa! Tänään hän sai kymmenen krunnua maksaakseen etukäteen asioitsijalle, joka on luvannut hänelle paikkaa kuulustella. Hän laski niin hellästi kätensä kaulalleni ja suuteli minua. Ei hän ole ilkeä, vähän vaan kevytmielinen, ja kun hän nyt paikan saa, niin saatte nähdä, että kaikki vielä hyväksi kääntyy. Vähäsen surua täytyy lasten silloin tällöin tuottaa: mutta sittenpä heistä taas iloakin saadaan".

Rouva Falk huokasi.

Juuri silloin porttikelloa kovasti soitettiin.

Rouva Verlund hypähti ylös.

"Se on varmaankin Ferdinand, joka on portin avaimen unohtanut".

Hän juoksi alas ja avasi. Poliisi seisoi siellä ulkopuolella.

"Tiedättekö sanoa, missä rouva Verlund asuu?"

"Minä se olen. Siunatkoon, poikani — Ferdinand — eihän toki liene mitään tuhmuuksia tehnyt?"

"Ei, mutta — hän on kovin sairaana — hän makaa eräässä ravintolassa tuolla sivullapäin, jos haluatte kanssani tulla".

"Tulen, minä tulen heti".

Hän puki kiireesti päällysvaatteet yllensä ja seurasi häntä. He pysähtyivät erään vanhan, matala-akkunaisen huoneen eteen. Kello oli yli kahdentoista, niin että se jo oli suljettu; mutta sisäpuolelta loisti valo, ja poliisi koputti.

Vanhanpuoleinen nainen, kengät lätsällään ja hiukset kuin hottentotin päässä, avasi oven. He astuivat suureen huoneesen, jossa pitkin lattiata oli pieniä pöytäkuluja ja tuolirania ja ummehtunutta viinan hajua sekä vanhaa tupakansavua tukehduttamaan saakka.

"Missä minun poikani on?" kysyi rouva Verlund värisevällä äänellä.

"Täällä sisällä".

"Onko hän kovin sairas?"

"Mutta, hyvä rouva, kuollutpa hän jo on".

"Kuollut!"

Rouva Verlund nojautui horjuen pöytää vasten. Silmät tuijottivat, suu jäi auki rempalleen. Hän olisi niin mielellään itkenyt, mutta ei voinut. Viimein hän sanoi kolkosti ja soinnuttomasti:

"Oliko hän humalassa?"

"Ei; miten saatatte, rouva hyvä, semmoista luulotella? Hän tuli vaan juomaan lasin olutta, eikä hän todellakaan ollut mitään sitä ennen nauttinut, sen voi varsin selvästi nähdä; hän oli niin selvä, että oikein hauskaa oli häntä katsella".

Ferdinand oli kyllä istunut ja juonut siellä yhtä niittaa aamusta alkaen, mutta ei hän uskaltanut sitä niin sanoa, että poliisi sen olisi kuullut: ja olisihan ollut syntiä hänen siivolle äidilleen semmoista ilmoitellakin.

"Vai niin, hän oli siis vallan selvä?"

"Yhtä selvä kuin minäkin".

"Jumalan kiitos, sitten on se sydänhalvaus ollut, joka hänet on lopettanut. Hän tunsi kait kipua ohitse kulkeissaan. Eihän muuten lienee ollut hänen tapansa milloinkaan ennen tänne poiketa?"

"Ei milloinkaan".

"Täällä sisälläkö hän lepää?"

"Niin; mutta rouva kait itsekin hyvin ymmärtää, etten minä saata hänen antaa täällä yötä maata. Tässä talossa asuu yksi palkkakantaja, ja minä olen puhunut siitä hänelle, niin että hänen käsirattaansa ovat jo valmiina".

"Kiitoksia! Niin, parasta kyllä on viedä hänet kotiin, nyt kun on niin pimeä, ettei kukaan näe".

Hän astui yksinään sinne ruumiin luokse.

Ulkona vihmoi vettä. Kaasulyhdyt seisoivat ja vilkkuivat unisina kuin sumussa, ja kaduilla oli ohut kerros likaista lumilatkua.

Palkkakantaja astuskeli raskaasti ja kyyryselkäisenä vaivalloisesti työntäen rattaita edellään. Vanha hevosloimi oli alle levitetty ja risainen tervavaate peitoksi. Semmoiset ne Ferdinand Verlundin paarivaatteet olivat.

Äiti astui rattaiden jäljessä raskaasti ja kumaraisena, juuri kuin unissaan.

Poliisi ja hottentottinainen seisoivat rapulla ja katselivat heidän jälkeensä.

"Eihän tästä mitään tutkintoa tulle?"

"Ei, mitäpä siitä tutkia!"

"Jumalan kiitos! Ehkä konstaapeli halunnee juoda lasin totia näin kostealla ilmalla? Minun täytyy, hiisi vieköön, itsellenikin virkistykseksi pisarainen laittaa. Minä tulin niin hämmästyneeksi. On niin ikävätä, kun jotakin semmoista tapahtuu näin säädyllisessä talossa".

Molemmat menivät sisään, ja palkkakantaja kulki raskaine kuormineen eteenpäin ja katosi usvaan.

Lorenz seisoi ja hapuili portin avainta. Kun hän katsahti taaksensa, seisoi rouva Verlund juuri hänen takanansa.

"Hyvää iltaa, rouva Verlund. Oletteko ulkona näin myöhään?"

"Olen, minä — kävin Ferdinandia noutamassa".

"Ferdinandiako?"

"Hän lepää — täällä — rattailla — kuolleena".

"Suuri Jumala, mitä sanoitte! Suokaa — suokaa minun auttaa teitä!"

He kantoivat hänet puodin kautta huoneesen ja laskivat sinne sohvaan.

Kun Lorenz tuli äitinsä luokse, istui tämä vielä neulomassa. Kalpeana ja vavisten hän heittäytyi äitinsä kaulaan.

"Oi, äiti, se on kauheata!"

Sitten hän kertoi, mitä oli tapahtunut.

"Ja luuletko sinä hänen itsensä kuoliaaksi juoneen?" kysyi hän.

"Kyllä; hän on näinä viime aikoina ollut niin hurja juomaan, etten minä halunnut ensinkään hänen kanssansa seurustella. Hän tahtoi viedä minut mukanansa muutamiin huokeisin kapakoihin, sillä niissä saa enemmän rahallansa, sanoi hän. Minä tapasin hänet aamulla. Silloin hän minulle näytti kymmentä kruunua ja sanoi, että hän nyt laittaa itsensä oikein juhla humalaan".

Äiti kohotti päätänsä.

"Lorenz — et sinä — sinä saa milloinkaan minulle tuommoista surua tuottaa. Se minut tappaisi".

"Mutta, äiti —"

"Seuraelämä on vaarallista elämää, poikaseni. Alkoihan Ferdinand sillä tapaa, hänkin. Ajattelepas, jos sinullekin lopuksi niin kävisi!"

"Ei, äiti, siitä saat huoletta olla. Mutta emmekö mene alas tuokioksi rouva Verlundin luokse?"

"Niin, menkäämme vaan".

Lamppu loi himmeätä valoansa tuohon suureen matalaan huoneesen, joka oli täpö täynnä kuluneita huonekaluja.

Haalakanvehreällä sametilla verhotussa sohvassa lepäsi Ferdinand suoraksi oikaistuna parisilaisessa vaatteuksessaan korupunaisine kaulahuivineen ja näytti nukkuvan. Eivät hänen kauniit kasvonsa olleet paljoakaan kalpeammat entistään, ja mustat hiukset olivat siististi kammatut. Äiti istui hänen päänsä kohdalla; kädet lepäsivät yhteen puristettuina edessä hiukikuluneella silkkihameella, ja päätään hän hiljaisesti eteen ja taaksepäin huojutteli, niin että paksut kultaiset korvakellukkaat heiluivat, ja oikeastaan mitään ajattelematta hän tuijotteli ylös ilmaan. Hän käänsi vähäsen päätänsä heidän huoneesen tullessaan.

"Niin, se on totta, se on todellakin totta, rouva Falk. Hän on kuollut, minun poikani, kuollut juuri nyt, kun hän olisi paikan saanut ja äitiänsä vähän auttanut Tämä kaikki tuntuu minusta kuin pahalta unelta: mutta tämä on kumminkin totta. Oi, jospa vaan voisin vähäsen, edes vähäsen itkeä!"

"Saattaisimmeko mitään hyväksenne tehdä?"

"Ette, kiitoksia, ette mitään tänä iltana. Minun luullakseni on parasta, että minä ja Ferdinand saamme nyt kahden olla. En minä saa häntä enää kauvoja luonani pitää. Sen tähden minä nyt istun tässä hänen vuoteensa ääressä niin kuin silloinkin, kun hän vielä pieni oli, ja ehkä minä sitten voisin itkeä vähäsen. Sitä minä vaan nyt toivon".

"Niin, hyvää yötä sitten, rouva Verlund!"

"Rouva Falk?"

"Niin".

"Ei hän ollut tänä iltana humalassa. Ei, ei vähääkään, ja siitä minä olen niin iloinen. Hän sairastui kadulla, ja sitten hän meni sinne — sinne ravintolaan lepäämään. Ei hänellä ollut tapana muutoin siellä koskaan käydä — ei koskaan! Niin sanoi rouva siellä — siellä ravintolassa, ja siitä minä olen niin iloinen".

Rouva Falk taputti hiljaa hänen kiiltävän mustia hiuksiansa.

"Hän on kaunis, minun poikani, eikös niin? Ja niin hyvä kuin hän oli! Muistattehan, että niinä kerroin, miten lempeästi hän minua tänä aamuna ennen lähtöänsä suuteli? Siitä minä olen niin iloinen".

Hänellä oli nyt tällä hetkellä niin paljon surua, että hän vaan ajatteli, mistä kaikesta hän saattoi iloinen olla.

Kun Lorenz äidillensä hyvää yötä lausui, loi tämä kyyneleisen silmäyksensä niin kummallisesti häneen. Lorenz luuli siinä jotakin nuhdetta havaitsevansa.

Mutta eihän ollut hänellä mitään, mistä nuhdella itseänsä!

Hän viipyi tosin iltasilla kauvan ulkona; mutta eipä hän milloinkaan itseänsä humalaan juonut. Ei hän tosin mitään lukenut — mutta kirjoittelipa hän sen sijaan, ja eikä hän tosin mitään ansainnutkaan, mutta ansaitsihan äiti — sillä äitipä työtäkin teki, eikä hän sitä tehnyt.

Ja niinhän kaikki vanhemmat tekevät, siksi kunnes lapset itse voivat itsestänsä huolta pitää, ja sitten eivät he vanhemmistansa mitään piittaa.

Mutta eipä hän semmoinen olisi. Oi, äidille hän kaikki niin hyvin laittaisi, kun vaan ensin — kuuluisaksi tulisi. Ja siihen hän nukkui.

Rouva Falk makasi kauvan valveillaan ja ajatteli Ferdinandia. Niin huono ei sentään hänen poikansa ollut, ja siitä voi hän iloinen olla.

Köyhät ja äidit ovat tyytyväisintä väkeä. He iloitsevat niin vähästä.

XIII.

Rantaporras vedetään pois.

Hän oli saanut suuren kehoituksen, suurimman kehoituksen, mikä Norjassa nuorelle "toivehikkaalle" kirjailijalle annetaan. Hän oli saanut 400 kruunua matkarahoja.

Lorenzin oli ulkomaille ja matkoille lähteminen.

Hän oli suorittanut filosofian kandidaattitutkinnon, oli kolmenkolmatta vanha eikä huolinut lainopillisia kirjoja ostaa. Hän oli liian lahjakas lukujansa jatkamaan. Sitä kaikki ihmiset sanoivat, vieläpä pari professoriakin, ja täytyipä hänen sitten itsekin sitä uskoa.

"On koko joukot lahjakkaita ihmisiä, joista ei tässä maailmassa milloinkaan tule mitään muuta kuin filosofian kandidaatteja ja lahjakkaita", sanoi Norderudin matami.

Rouva Falk ajatteli myös jotakin sinne päin hiljaa itseksensä; mutta mitäpä siitä hyötyä oli? Olihan Lorenz saanut matkarahat. Niitähän saattoi ainoastaan matkustukseen käyttää; hänen täytyi siis matkustaa; mutta tietysti täytyi niiden lisäksi vielä enemmän rahoja hankkia.

Hänelle onnistui saada toimeen ylioppilas-näytelmä jossakin teaatterissa. Huone oli täpö täynnä ja mieltymys myrskyilevä, ja hän sai pari tuhatta kruunua kokoon. Se tuki kassaa; hän laittausi hyvään vaatteesen, ja lähtöpäivä määrättiin.

Nyt oli viimeinen ilta, minkä Lorenz oli kotona.

Suuri matka-arkku oli keskellä lattiata, ja tuoleilla äsken silitettyjä paitoja, sukkia, pari uutta vaatekertaa ja rouva Falkin iso valokuva leikkauksilla koristetuissa puitteissa.

Lorenz istui ja järjesti suosituskirjeitänsä; rouva Falk sääli vaatteita matka-arkkuun, ja rouva Verlund katseli syrjästä.

Hän oli niin laihtunut ja rypistynyt, ja kiiltävän mustiin hiuksiin oli jo useita harmaita juovia ilmaantunut.

Hän piti herkeämättä nenäliinaa silmillään ja itki.

"Siunatkoon sentään, miten tämä minulle Ferdinandia muistuttaa! Juuri noin minäkin puuhasin ja säälin hänen tavaroitaan. Nyt on jo enemmän kuin vuosi kulunut siitä, kun hän kuoli. Luuletteko, rouva Falk, että minä nyt jo saatan surun heittää? Niin, surupuvun, minä tarkoitan. Surun minä kyllä saan aina pitää".

"Kyllä, sen voitte vallan hyvin tehdä, rouva Verlund".

"Minä sanon teille, että minun täytyy ottaa pitääkseni ruuni hameeni. Tämä tuskin pysyy koossa enää, eikä minulla ole varaa ostaa minkäänmoista uutta mustaa hametta. Kaikki, mitä saan kokoon haalituksi, menee Ferdinandin velkain maksuksi. Yhtä päätä tulee Ranskasta uusia laskuja. Kovin kalliiksi tulee elää ulkomailla, Lorenz".

Rouva Falk laski juuri paitaa matka-arkkuun. Pari kyyneltä putosi sen laskoksiin.

Lorenz näki sen ja painoi päänsä alaspäin, Herra nähköön, mitä tuolla rouva Verlundilla tehdäänkin täällä ylhäällä tänä iltana myötäänsä istumassa ja poikaansa muistuttelemassa? Eipä hän ollutkaan Ferdinandin kaltainen muuten kuin siinä, että hänkin matkustaa ulkomaille, ja samoinhan tekevät niin monet muutkin, eikä hän matkustanutkaan äitinsä rahoilla. Itsepä hän ne oli ansainnut.

Onneksi Vindahlilaiset tulivat samassa. Entinen neitsy Mikkelsen oli paljon hyvään päin muuttunut. Ei hän ollut enää kalpea, eikä hänessä enää liikalihaakaan ollut; pyylevä hän sentään oli ja punaposkinen.

He istuivat ja pakisivat hetkisen aikaa, siksi kunnes matka-arkku oli täyteen ladottu. Kun rouva Falk kiersi arkun lukkoon ja antoi huoaten avaimen Lorenzille, nousivat he ja aikoivat lähteä.

Vindahl nilkutti Lorenzin eteen, puristi hänen kättänsä ja sanoi:

"Minä autan äitiäsi, niin hyvin kuin kykenen, sillä aikaa, kun sinä poissa olet, ja jos jotakin tapahtuisi, niin minä siitä heti sinulle kirjoitan".

"Minä toivon, ettei mitään erinomaista tapahtuisi".

"Eihän sitä koskaan tiedä. Äitisi on heikko ja riutunut raskaasta työstä, johon ei hän ole tottunut, ja murhekin on avullisena häntä murtamassa ollut; mutta hän on lujatahtoinen ja pysyy kohdallaan. Hän on niitä, jotka samoavat eteenpäin kunnes kaatuvat".

Lorenz tunsi rinnassaan niin kummallista ahdistusta.

Ei sopisi antaa hänen sillä tavalla samota eteenpäin siihen asti, kunnes kaatuu. Mutta eipä hän sitä ole aikonutkaan. Kun hän nyt vaan — —.

"Hyvää yötä, Lorenz!" sanoi rouva Verlund. "Hyvästi, ja onnea matkalle! En minä tule huomenna höyrylaivalle. Minä olen liian kehnoissa vaatteissa, ja sitten minä vielä pelkään, että joutuisin liiaksi paljon Ferdinandia ajattelemaan".

Lorenz makasi valveillaan kauvan sinä iltana, ja loistavia tulevaisuudenkuvia oli hänen mielensä täynnä. Päivänpaahteinen etelämaa hehkui miellyttävänä hänen mielikuvituksissaan. Parisi häntä luoksensa viittoi, Parisi, maailmankaupunki, pitkine bulevardeineen, loistavine linnoineen ja kauniine naisineen. Mutta kaiken tämän ihanuuden keskeltä nousi yhä taukoamatta hänen sielunsa silmäin eteen uusi taulu, synkkä, kolkko taulu. Siinä oli Ferdinand Verlundin kalpea ruumis, joka pitkänänsä sohvassa lepäsi, silmät kiini suljettuina, ja hänen vieressään istui äiti hiukikuluneessa mustassa silkkihameessaan ja huojutteli päätänsä, niin että kultaiset korvakellukkaat heiluivat.

Hän kääntyi vuoteessaan ja yritti jotakin muuta ajatella; mutta tämä kuva oli hänen silmissään vielä sittenkin, niin selvänä, niin selvänä kuin valokuva.

Viimein hän vaipui levottomaan unenhorrokseen.

Höyrylaiva oli matkaan valmiina.

Lorenz käveli ympäriinsä laivasillalla komeassa matkapuvussaan ja lausui jäähyväisiä tuttavilleen.

Siellä oli saapuvilla paljo hänen tuttaviansa. Vindahlilaiset ja Finneläisetkin muiden joukossa.

Rouva Gusta Finnellä, syntyisin Londemann, oli suuri kukkavihko, jonka hän keimeilevästi hymyillen Lorenzille tarjosi. Lorenz kiitti häntä teeskennellyllä ystävällisyydellä. Arvoisa rouva näyttikin niin anteeksiantamattoman rumalta seisoessaan siinä synkkämielisessä aamuhämärässä lihavana ja punatukkaisena, kasvot näppylöitä täpö täynnä. Ja entäs mies hänen rinnallaan! Varmaankaan ei hän ollut viime yön humalasta itseänsä oikein selväksi nukkunut; sillä hän oli niin inhottava rähnys ja tihrusilmäinen.

Soitettiin kolmatta kertaa.

Lorenz suuteli äitiänsä ja vetäytyi laivaan.

Askel oli astuttu ja porras hänen ja entisyyden väliltä katkaistu ja nyt alkoi matka ulos avaraan maailmaan. Hän oli polttanut kirjansa, heittänyt lukunsa, elämän täysi tosi oli alkava. Nyt saataisiin nähdä, kykenisikö hän niillä suurilla lahjoiillansa, joilla hän niin paljon oli keimaillut, mihinkään muuhun, kuin ylioppilasilveitä kirjoittelemaan ja taiteenharrastelijain teaattereissa loistavia osia näyttelemään.

Mutta ei hän tämän hetken vakaisuutta nyt kuitenkaan miettimään joutunut. Hän oli vaan iloinen, iloinen siitä, että hän pääsi ulkomaille ja hiukkasen ympärilleen näkemään.

Tosin hän tunsi vähäsen ahdistusta rinnassaan, kun hän äitiänsä tarkasteli.

Hän seisoi siellä hienona, kalpeana surupuvussaan, niin kuin ainakin, ja koki hymyillä; mutta kyyneleitä valui hänen poskiansa pitkin.

Hän mietti, että hänen kentiesi pitäisi oleman ylpeä ja iloinen, mutta kumminkin hän oli niin murheellinen, niin sanomattoman murheellinen. Hän oli siitä peloissaan, millainen Lorenz silloin olisi, kun hän matkaltaan takaisin palajaa.

Täytyisikö hänen kentiesi nähdä hänet takaisin saavansa samanmoisena kuin Ferdinand Verlund oli, sielun ja ruumiin puolesta turmeltuneena?

Siellä etelässä on pahe niin vaarallinen; sillä se on niin kaunis.

Nyt rautaporras vedettiin pois, ja laiva lähti liikkeelle.

Lorenz heilutti hattuansa, ja rouva Falk käytti nenäliinaansa kahdella tavalla. Hänen täytyi sitä heiluttaa ja sillä hänen täytyi kyyneleitänsäkin kuivata.

Höyrylaiva eteni etenemistään. Nyt äiti oli yksinään. Hän olisi niin mielellään häntä rintaansa vasten puristanut ja pyytänyt, ettei hän jättäisi häntä; mutta nyt se oli jo liian myöhäistä.

Olihan rantaporras jo laivaan vedetty.

Rouva Falk toivoi tällä hetkellä, että hänellä olisi ollut semmoinen poika, joka ei olisi niin lahjakas ollut.

XIV.

Parisin elämää.

Oli huone sisustetussa asuntohotellissa erään bulevardin varrella. Se oli varustettu mataloilla, topatuilla parisilaisilla huonekaluilla, ja uuninreunalla oli tuo välttämätön "reunustus", kaksi haarakasta kynttilänjalkaa ja kello, jotka jokaista ranskalaista huonetta kaunistavat, herttuattaren hovisalista portinvartijan komeroon saakka.

Nojatuolissa loikoi nuori mies pitkällään. Kasvot olivat kalpeat ja vähäsen väsyneen näköiset, hiukset viimeisen muodin mukaan otsalle kammatut ja lyhyiksi leikatut, ja suuren, mutta somamuotoisen nenän alla pilkisteli pari hienoja, vähän punertavia viiksiä, joiden päät olivat unkarilaisella partavoiteella vahatut.

Hän oli illallisia varten valmiiksi puettu, valkea huivi kaulassaan, mutta oli ylleen heittänyt ruunista sametista laitellun ja keltaisella atlaskavuorilla varustetun aamunutun, joka edestä paksuilla keltaisilla silkkinauhoilla kiinnitettiin.

Lorenz Falk nousi seisaalleen ja avasi yhden palkongille vievistä ovista.

Ulkona satoi kaatamalla.

"Niin, nythän on kaunis Toukokuun ilma, ja näin kylmä täällä lämpimässä etelässäkin!"

Samassa avattiin ovi, ja nuori luutnantti astui huoneesen.

"Hyvää iltaa mr. Falk. Aijotteko ulos lähteä?"

"Aijon, nyt on matami de Pontjoien vierailu-ilta. Hän loukkaantuu niin pahasti, jos ei hänen luoksensa mennä".

"Sepä oli ikävää! Minä ajattelin, että menisimme Valentinoon tänä iltana. Clarisse tulee tänne minua ottamaan".

"Ei, hyvä mr. Vibertin, se on vallan mahdotonta. Eikä minulla sitä paitsi ole yhtään rahaakaan".

"Ja minä kun juuri mielin muutamia frankkeja teiltä lainata!"

Luutnantti Vibertin pörhisteli suuttuneena mustia, kiharaisia hiuksiaan.

"Minä olen Clarisselle luvannut illallisen tänä iltana. Hän istuu ja puuhailee kukkineen päiväkaudet. Hän on useammin kuin kerran vaan minua auttanut, kun olen pulassa ollut".

"Siitä minä olen kovin pahoillani; mutta ei minulla ole ainoatakaan sou'ta. Minä olen kirjoittanut rahaa äidiltäni. Olen tuhlannut tavattoman paljon tänä talvena".

"Te olette paljon ottanut osaa seuraelämään, ja olette paljon huvitelleet yhdessä Colomben kanssa".

"Hän tuli minulle liian kalliiksi, ja minä olenkin jo hänestä erot tehnyt".

"Todellako?"

"Todellakin. Sitä paitsi minä olen rakastunut".

"Ah!"

"Nuoreen, kauniisen ja rakastettavaan impeen".

"Mademoiselle Angélique de Pontjoiehen".

"Juuri niin".

"Ystävä raukka; tiedättekö, paljonko hän myötäjäisiä saa?"

"En".

"Mutta minäpä tiedän. Korot tuskin riittävät hänen vaatteukseensa vuoden kuluessa".

"En minä ole aikonutkaan häntä heti naida".

"Ette suinkaan; jos minä nain, niin minä otan rikkaan. Muuten pidän Clarissen. Hän on kiltti ja järkevä tyttö".

Ovea koputettiin.

Kookas, kaunis, vanhanpuoleinen nainen pilkisti oven raosta.

"Kuulin portinvartijalta poikani täällä olevan. Saanko luvan astua huoneesen?"

"Tehkää niin hyvin!" lausui Lorenz, ja tarjosi hänelle nojatuolia.

"Ethän toki liene käynyt ylhäällä minun huoneessani, äiti?"

"En, poikaseni".

"Onkin niin vaikeata kapuilla niitä monia rappuja. Me istumme mieluummin täältä, jos mr. Falk suvaitsee. Oli varsin odottamatonta tavata sinut täällä tähän aikaan päivästä".

"Minä söin päivällistä tässä lähellä erään ystävättären luona, ja minä luulin sinulle aina iloista olevan äitiäsi tavata", sanoi hän hieman nuhdellen. "Meidän täytyy kuitenkin mennä ylös sinun huoneesesi. Minulla on jotakin sinulle puhuttavaa".

"Sitten on minun meneminen edellä katsomaan, onko siellä kaikki järjestyksessä".

"Ei tarvitse", sanoi hän nuivasti. "Minä tulen samassa sinun kanssasi. Hyvästi, mr. Falk!"

"Hyvästi, madame!"

Mr. Vibertin kääntyi ovella ympäri ja viittasi Lorenzille.

Tämä ymmärsi tarkoituksen ja meni alas ovenvartijan luokse ja pyysi, että tämä Clarissen ohjaisi hänen huoneesensa, jos hän tulisi.

Lorenz istui hetkisen mietteissään, sytytti papirossin ja puhalteli savurenkaita ilmaan.

Madame Vibertin astui taas huoneesen. Hän oli toisen hansikkaansa lattialle pudottanut.

Hänen mennessään seurasi Lorenz rappuja alaspäin.

Kun hän meni käytävää pitkin poikansa käsivarteen nojaten, niin hänen samettikaapunsa melkein liipasi nuorta tyttöä, joka oli tieltä pois seinän viereen vetäytynyt ja katseli häntä.

Se oli Clarisse.

Tuolla pienellä kukkakauppiattarella oli sangen kauniit, mutta muuten tavalliset kasvot, ja hän oli sievässä, tummassa puvussa.

Hän seisoi ja siveli hansikkaitansa ja kiristeli hampaitansa itkua pidelläkseen, ja hänen rintansa aaltoili rajusti.

Madame Vibertin tarkasteli häntä terävillä silmäyksillä. Mr. Vibertin astui nuivana ja tyynenä äitinsä rinnalla. Lorenz loi silmänsä maata kohden.

Kun madame Vibertin oli häneen selkänsä kääntänyt, syöksyi Clarisse rajusti ylöspäin rappuja myöten.

"Kuka se nuori tyttö oli?" kysyi madame Vibertin.

"En minä häntä tuntenut", vastasi hänen poikansa. "Tässä hotellissa tulee ja menee niin paljo ihmisiä".

Luutnantti Vibertin avasi vaunujen oven.

"Hyvää yötä, äiti!"

"Hyvää yötä, poikani!"

Clarisse seisoi Lorenzin huoneessa keskellä lattiata, kun he jälleen sinne palasivat.

Hän heittäytyi nyyhkyttäen Vibertinin kaulaan.

"Oi, kuinka hän oli kaunis, tuo sinun äitisi. Minun teki niin kovin mieleni häntä suudella, mutta sen sijaan minun täytyi pahantekijättären tavoin seistä siinä silmät maahan luotuina. Enkä minä kuitenkaan ole mitään muilta rikosta tehnyt kuin sinua rakastanut. Charles, minä tahdon tulla sinun vaimoksesi".

Hän tarttui kovasti hänen käsivarteensa.

"Sinä olet hupsu", sanoi Vibertin tyynesti.

Clarisse vaipui itkien tuolille.

"Kas niin, ole nyt järkevä. Minä menen nyt alas ja tuon isännältä puollon samppanjata, niin pääsemme paremmalle tuulelle. Eihän teidän tarvinne iltamaan mennä ennen kuin kymmeneltä", sanoi hän Lorenzille.

"Minun on nälkä", valitteli Clarisse.

"Ei tule illallisesta mitään tänä iltana. Ei minulla ole rahaa sukuakaan".

Hän meni ja palasi pulloineen heti takaisin.

Samppanja juotiin; mutta ei mieliala siitä sen hilpeämmäksi käynyt.

Clarisse itki, Vibertin oli nyreä, ja Lorenz istui mietteisinsä vaipuneena ja tuskin lasiinsa koski.

Häntä hävetti tämä elämä, jota täällä, vietti. Tätäkö varten hän oli matkarahat saanut ajelehtaaksensa täällä kaikissa kahviloissa ja tanssihuveissa maineeltaan epäiltäväin naisten ja henttutarjokasten seurassa taikka vaihtelevaisuuden vuoksi myöhäiseen yöhön hienomman maailman iltamissa keimaillakseen ja sitten puolipäivään saakka maatakseen.

Tämmöistäkö se matka oli, jonka pitäisi virkistäväisesti hänen sieluunsa vaikuttaman niin kuin kylpymatkan sairaasen; jonka pitäisi uusia näkyaloja hänen silmäiltäväkseen avaaman ja antaman hänelle uusia, tuoreita ja raittiita mielivaikutteita, joita hän sitten paperille panisi?

Entäs paperit? Niin, ne olivat vielä kirjoituspöydällä kirjoittamattomina. Hän oli niin usein aikonut uutta teosta aloittaa, kirjoittaa oikein suurta näytelmäkappaletta, oikein mahtikappaletta alusta loppuun saakka; mutta ei hän saanut kokoon mitään aatteita.

Hän oli tullut tylsämieliseksi ja vaiveroiseksi. Toisinaan hän halveksi itseänsä, mutta ei hänellä ollut tarpeeksi luonteen pontevuutta tästä itseänsä irottaakseen.

Ja nyt olivat hänen varansakin loppuun hipuneet. Nyt hänen olisi eläminen niillä rahoilla, joita hänen äitinsä niin vaivalloisesti kokoon haali.

Miten katala ja kevytmielinen hän olikin! Yhtä kevytmielinen kuin tuo rakastunut pari, joka velaksi samppanjaa joi, vaikka ei heillä ollut rahaa illallistakaan hankkiakseen.

Vibertin ja Clarisse nousivat ja aikoivat lähteä.

"Parasta on, että eroamme", sanoi luutnantti. "Me kaikki kolme olemme kaikkea muuta, vaan ei rakastettavia. Ja minä kun juuri olin siitä iloinnut, että nyt saisin oikein hauskan illan nähdä! Sekin jo oli ikävää, että äidin piti tänne nenänsä pistää. Minä huomasin hänen nuhtelevasta silmäyksestään, että hän jotakin pahaa aavisti. Hyvää yötä nyt! Emme tahdo teitä kauvemmin viivytellä. Toivon teille oikein hauskaa illanviettoa!"

He lähtivät, ja Lorenz heitti yltään keltaisen samettinuttunsa ja puki päälleen hännystakin.

Hansikkaita ottaessaan tuli hän katsahtaneeksi isoa valokuvaa, joka leikkauksilla kaunistetuissa puitteissaan pöydällä oli.

Se oli hänen äitinsä kuva. Kasvojen piirteet olivat lempeät, mutta hänen mielestään oli katseessa jotakin nuhtelevaista.

Hän huokasi pukeutuessaan pitkäliepeiseen kauhtanaansa. Sitten hän nosti kauluksen korvilleen, pisti kätensä taskuihin ja astui ulos sateesen. Seurustelusalit häntä viittoivat.

XV.

Ranskalaista hajuainetta.

Punainen silkkipaperi-suojus oli säästäväisyyslampun päällä ja nojatuolit puoliympyrässä uunin edessä. Matami de Pontjoie rehenteli suuressa nojatuolissa. Hän oli kookas nainen, kasvot puuterista harmaana kuin myllymiehen, ja hänen avara pukunsa oli punaisenruunia samettia, kaunisteltuna keltaisilla pitseillä, sekä muutamia samanvärisiä höyhentöyhtöjä päässä.

Hänen tuolinsa takana seisoi monsieur de Pontjoie, joka, samoin kuin kaikki muutkin ranskalaiset aviomiehet, näytteli alamaisen osaa seurustelusalissa, jossa hän esiintyi vaimonsa palvelevana kavalierina, lievää sanaa käyttääksemme. Muuten käytettiin "Anatolea" paremmin palvelijana eli juoksupoikana ja lähetettiin milloin minnekin sekä mahdollisille että mahdottomille toimille.

Hän oli heikko mies, kasvot ryppyiset ja kellahtavat ynnä pari pieniä, mustia piikkiviiksiä nenän alla.

Monsieurin ja madamen ympärille oli seura ryhmittynyt.

Siellä oli pari rouvaa naitaviksi valmistuneitten tyttäriensä kanssa, yksi paroonin-armo — semmoiset ovat aina seurustelusalien parhaimpia koristeita — sekä kirjallisuutta harrastava nainen, hiukset lyhyiksi leikattuina ja silmälasit nenällä. Sitä paitsi oli siellä ruotsalainen laulajatar, Malin Jönsson, pitkä, vaaleaverinen pohjoismainen kaunotar, joka Parisissa sivistymässä venyi: sillä ruotsalaiset laulajattaret tahtovat olla aina niin uusimuotisia.

Madame de Pontjoien heikkouksiin kuului taiteilijain ja kirjallisuutta rakastavain henkilöitten helliminen, varsinkin jos nämä ulkomaalaisia olivat. Sen tähden hän myös oli neiti Jönssonin kautta Lorenz Falkinkin saanut seurustelusalinsa kaunistukseksi vetäneeksi, ja kaunistus hän huomattavan ulkomuotonsa puolesta todella olikin.

Seuran miehisinä jäseninä oli kaksi vanhanpuoleista herrasmiestä, kummallakin ritarinauha napinreiässä ja "de" nimen edellä, ja pari nuorta serkkua, molemmat sangen siivoja nuorukaisia, jotka mielellään halusivat hervaantuneilta näyttää.

Oviverhojen aukosta, jotka syrjään olivat vedetyt, nähtiin ruokasaliin, jossa mademoiselle Angélique teepöydän ääressä puuhaili, ja taampaa häämötti madamen erityinen huone vaaleanharmaine huonekaluineen, pikkupöytineen ja sarjahyllyineen, joille pikkutavaroita oli ladeltu.

"Terve tuloa!" huudahti madame, kun Lorenz saliin astui. "Teitte kauniisti, monsieur Falk, että näin rumalla säällä tänne pistäydyitte. Anatole, tuopas tuoli monsieurille!"

Angélique tuli ruokasalista ja ojensi kätensä hänelle.

Hän oli mustahapsinen ja mustasilmäinen nuori immyt, pukeutunut laahaavaan vaaleankeltaiseen silkkihameesen, ja kasvavia ruusuja rinnassaan.

Hän oli reipas, kukoistava ja turmeltumaton, samoin kuin kaikki muutkin hyvin kasvatetut ranskalaiset nuoret naiset, joita äiti aina tarkimmalla silmällä valvoo, kunnes he naiduiksi tulevat. Silloin he saavat vapautensa, ja silloin he sitä käyttävätkin — usein.

Kirjallisuutta harrastavan naisen piti esitelmä lukea.

"Anatole, tuo kaksi kynttilää tähän pienelle pöydälle ja anna jakkara minulle!"

Madame nojautui tuolillaan taaksepäin ja rypisti miettiväisesti silmäkulmansa. Muutkin naiset kokivat hartailta näyttää.

Kirjallisuutta harrastava nainen joi lasin vettä ja alotti.

Esitelmä oli sangen pitkä ja sangen ikävä.

Naiset haukottelivat viuhkojensa takana ja herrat leikkivät välinpitämättöminä kokoon painettavilla hatuillaan, ja onneton Anatole seisoi väsymyksestä vaipumaisillaan vaimonsa tuolin takana.

Vihdoinkin hän lopetti. Kaikki hengittivät huokeammasti ja taputtivat käsiänsä innokkaasti, luultavasti siitä syystä, että se nyt viimeinkin loppui.

Sitten levähdettiin tuokio ja keskusteltiin. Puhuttiin taiteesta, musiikista ja teaattereista.

Angélique oli erittäin kiintynyt teaattereihin, joita hän ainoastaan nimeksi tunsi. Hän sai käydä vaan operassa ja Fraçaisessa.

"Ja sitten olemme tänne saaneet kelpo amerikalaisen sirkuksen", sanoi Jacques serkku. "Se avataan huomenna".

"Anteeksi, monsieur", sanoi Lorenz, "mutta se avataan jo tänä iltana".

"Eipä, minä vakuutan teille, monsieur, huomenna".

"Minä näin, että kaasutulet olivat sytytetyt".

"Mutta minä tunnen erään taideratsastajattaren", sanoi Jacques itseensä tyytyväisenä.

Angélique varoitteli sormellaan

"Minä kuitenkin uskallan epäillä —".

"Hyvät herrat", sanoi madame, "ei mitään sanakiistaa! Asia saattaa silmänräpäyksessä ratkaistuksi tulla. Anatole, pue yllesi ja mene kuulustamaan, miten asianlaita on!"

"Mutta sehän on jotenkin samanarvoista".

"Eipä niinkään".

"Ja matka niin pitkä", uskalsi Anatole huomauttaa.

"Sinä kuljet sen puolessa tunnissa".

"Mutta, madame, moisessa ilmassa!"

"Anatole kävelee niin mielellään. Hän istuu niin paljon hiljaa".

"Kyllä, tietysti, niinä, minä kävelen — niin mielelläni", sammalsi hän epäröivänä ja vetäytyi pois.

Angélique meni taas teepöytänsä luokse. Lorenz seurasi häntä.

"Suvaitsetteko auttaakseni teitä ja ollakseni passarina?"

"Aijotteko harjoitella aviomiehen tointen varalle?" sanoi hän hymyillen. "Se on vaikea asema, niin kuin tässä talossa näette. Suokaa mieluummin minun palvelijattarenanne olla ja tarjota teille! Kaksi palaa sokeria, niinkö, ja vähä rommia sekaan? Ja täällä on nisuleipää, jota itse olen leiponut".

Hän antoi kupin hänelle.

"Kiitoksia, te olette ylen rakastettava".

Malin Jönsson istahti pianon ääreen ja alkoi muutamia lirityksiä.

"Vait, mennäänpäs laulua kuulemaan!"

"Ei, menkäämme mieluummin tuonne madamen erikoishuoneesen. Hänen alttoäänensä kuuluu etäälle kauniimmalta, ja sitten saatamme myös — pakista hiukkasen. Se on luultavasti aria, joka kestää puolen tuntia".

"Epämusikaalinen raakalainen!" sanoi hän ja pudisti mustakutrista päätänsä. "Muuten ei minua itseänikään nuo nurinniskaiset taidekappaleet miellytä".

Hän kääntyi ympäri sievästi potkaisten pitkää laahustansa ja astui mainittuun huoneesen, jossa hän istahti eräälle puhville oven taakse nurkkaan. Lorenz asettui matalalle tuolille hänen viereensä.

Uunin reunalla palavien lamppujen helakat suojukset kuulottivat himmeätä valoa huoneesen, yltä ympäriinsä vaaseissa lemuavat tuoreet kukat täyttivät sen tuoksullaan, ja pitkästä, keltaisesta silkkilaahuksesta, joka kasalla hänen jalkainsa edessä oli, virtasi paksulta hajuainetta.

Lorenz istui äänettä ja hengitti tätä kaikenmoista tuoksua sisäänsä.

"Kuuletteko laulua?" kysäsi Angélique.

"En; minä katselen teitä".

"Kertokaa minulle jotakin Norjasta, teidän kylmästä isänmaastanne, jossa ihmiset jäävuorilla istuvat ja talikynttilöitä syövät".

"Ei minulla tällä hetkellä ole mitään sanomista".

"Pitihän meidän jutella. Olkaahan nyt vähäsen mielevä!"

"Ei, minä olen tylsämielinen, oikein onnellinen tylsiö. Tämmöiseltä mahtaa morfinihumalaisenkin olo tuntua, Samallaisen unelman näin jo ennenkin, varhaisimman nuoruuteni aikana. Silloinkin tuoksui vierestäni silkkihameesta tämmöistä hajuainetta, ja minä pidin pehmeätä kättä omassani — näin, kuin nytkin".

"Päästäkää minut, ei tämä sovi!"

"Teidän kätenne vapisee".

"Niin, minä pelkään teitä".

"Minkä tähden?"

"Sen tähden — kun — en minä tiedä; mutta minä olen niin paljon kuullut ja lukenut rakkaudesta, ja kasvatuslaitoksessa me nuoret tytöt puhuimme siitä niin usein, ja nyt — nyt minä pelkään teitä rakastavani".

"Mutta Angélique, rakastanhan minäkin teitä, rakastan niin tulisesti, etten ketään muuta naista vielä milloinkaan ole niin rakastanut".

Lorenz kietoi kätensä hänen vyötäisilleen, ja hän vuorostaan nojasi päätänsä hänen olkaansa vastaan.

Äkkiä hän katsahti ylöspäin.

"Olemmeko me nyt kihloissa?"

"Kyllä, niin — tietysti me nyt kihloissa olemme".

"Sitten teidän on siitä minun vanhemmilleni puhuminen".

"Kyllä minä, myöhemmin".

Hän veti hiljaa kätensä pois.

"Ja kirjoittaminen äidillenne".

"Kyllä minä".

"Onko hän hyvä?"

"Hyvin hyvä".

"Ja kaunis, kauniimpi kuin te?"

"Paljoa kauniimpi".

"Kyllä minä sitten hänestä paljon pidän ja hänelle oikein hyväksi tyttäreksi rupean".

Malin Jönsson pärrytti salissa loppulirityksiänsä.

Angélique nousi.

"Käykäämme saliin", sanoi hän. "Ei meidän olisi sopinut täällä näin kauvoja istua".

"Niin, menkäämme saliin", sanoi Lorenz. "Ilmassa on niin paksulta hajuainetta. Olen päänkivistystä saanut".

Laulu oli loppunut. Vieraat joivat teetä.

Lorenz läheni madamea jäähyväisensä lausuakseen.

"Aijotteko nyt jo lähteä?"

"Kyllä, en voi oikein hyvin".

"Näytätte todellakin kalpealta. Raitis ilma tekee teille hyvää. Hyvää yötä, ja terve tuloa ensi lauvantaina!"

"Me näemme taas pian toisemme", kuiskasi hän jäähyväisiksi Angéliquen kättä puristaessaan.

Etehisessä hän kohtasi monsieur de Pontjoien.

"Olipa onni, että vielä teidät tapasin", sanoi Anatole innokkaasti. "Se huvittaa vaimoani. Ei herroista kumpainenkaan oikein tietänyt. Sirkus avataan vasta kahdeksan päivän kuluttua".

Mutta ei Lorenz häntä kuunnellut; hän riensi rappuja alas. Hän tarvitsi raitista ilmaa.

Mitä hän olikaan tehnyt?

Kihlannut tuommoisen hajuainetta tuoksuvan parisilaisnuken. Ja tämmöinen hänen nyt pitäisi kotiinsa viedä, kotiinsa, joka hänen mielestään tähän parisilaiseen keimeään loistoon verraten niin köyhältä ja haljastuneelta tuntui.

Mainiostipa hän sinne alakerroksen voipuotiin keltaisine silkkihameineen soveltuisikin!

"Oh, tämäpä saattaisi mieheltä järjen riistää!"

Hän tuli huoneesensa ja sytytti kynttilän.

Siinä oli kirje.

"Vihdoinkin!"

Hän heitti päällysnutun kiireesti yltään.

Se oli Vindahlin käsialaa. Postivekseli oli siellä sisällä, ja kirjeen sisältö oli surullinen, kovin surullinen.

Rouva Falk oli sairaana, arveluttavasti sairaana, ja puoti suljettuna. Rahat, jotka hän lähetti, olivat Norderudilaisilta lainatut. Lorenzin täytyi heti kotiin palata. Höyrylaiva lähti Havresta muutaman päivän kuluttua.

Lorenz nojautui uuninreunaa vasten.

Kentiesi hänen äitinsä oli jo kuollutkin.

Eipä sentään. Hän oli vapisevalla kädellään jälkimaineeksi piirtänyt: "Terveisiä äidiltäsi".

Hän vaipui nojatuoliin ja istui siinä somassa iltamapuvussaan, ranskalaisen ylellisyyden keskellä, ja tuijotteli eteensä.

Hänen täytyi siis kotiin lähteä, kotiin, murheesen, kaipaukseen ja kuolemata näkemään, ainoatakaan niistä suurista lupauksista täyttämättä, joita oli antanut.

Kaikki oli mennyttä, säteilevä parisilaisunelma kauniine naisineen, kuohuvine samppanjoineen ja huumaavine kukkatuoksuineen.

Hän painoi otsaansa kylmää marmoriuunia vastaan.

Kukkashuume oli hänelle päänkivistystä tuottanut.

Se oli kovin väkevätä se ranskalainen hajuaine.

XVI.

Pimeitä kesäpäiviä.

Vanhanaikaiset huonekalut olivat entisessä asennossaan ja kynttiläkruunun särmiöt säteilivät ilta-auringon valossa niin kuin ennenkin, mutta huone oli kuitenkin toisenmoisen asun saanut.

Sänky oli sinne nurkkaan muutettu, ja sali oli sairashuoneeksi laitettu; sillä täällä oli niin hauskaa ja viivakasta.

Rouva Falkin hieno pää lepäsi tyynyillä. Silmät olivat ylen loistaviksi muuttuneet ja kädet valkoisiksi, ylen valkoisiksi.

Tuonnempana akkunan ääressä istui nuori, kaunis impi kohtuullisessa, mutta somassa tummassa puvussa. Kasvot olivat verevät ja kukoistavat, ja paksut, vaaleat hiukset kiertelivät suurina lettinä hänen päänsä ympärillä.

"Anette!"

"Niin, täti".

"Kait höyrylaiva nyt jo on satamaan tullut?"

"Eiköhän liene".

"Etkö näe häntä jo kadulla tulemassa?"

"En vielä!"

Rouva Falk henkäsi syvään ja lepäsi hetkisen puoleksi tunteetonna, lakanan pitseillä leikitellen.

Anette kohensi hänen päänalaistansa, siveli hajuvedellä hänen otsaansa ja meni taaskin akkunan luo.

"Nyt hän tulee, täti".

Verevämpi väri nousi sairaan poskille ja hänen sydämensä tykytti.

"Nosta — nosta minut istumaan!"

Rouva Falk yritti vuoteessaan istua, mutta vaipui alas jälleen.

Tomine oli oven avannut. Lorenz heitti pois matkatamineitaan.

"Minä menen tuokioksi tänne toiseen huoneesen, täti. Parasta on, että saatte jonkun aikaa kahden olla".

Hän meni.

Ovi avattiin, ja Lorenz astui huoneesen.

Kahden vehreänharmaan silmäparin katseet sulivat kyynelten lävitse säteillen tuokioksi yhteen, ja samassa oli ikävöidyn pojan pää sairaan päänalaiseen hautautuneena, ja tämän laiha, vapiseva käsi siveli hänen tummia hiuksiansa.

Sitten hän vei kätensä hänen leukansa alle ja kohotti tulleen kasvoja omiansa kohden.

"Anna katsoakseni sinua! Ei — etpä ole Ferdinandin kaltainen — Jumalan kiitos!"

"Äiti, äiti, älä minulle ole vihainen!"

"Vihainenko sinulle! Miksikä?"

"Sen tähden, että minä olin kylliksi sydämetön siellä tuhlaavaisesti elääkseni, enkä ajatellut sinun täältä kotona sairaana olevasi ja työtä tekeväsi".

"Nyt en minä enää jaksa. Nyt sinun täytyy itse työtä tehdä. Oletpa kait jo sitä suurta kappalettasi kirjoittaa aloittanut? Ehkä se jo valmiskin on? Oi, Lorenz, olisi niin hauskaa, jos sinä minun vielä eläissäni jotakin ansaita voisit, niin että siitä varma olisin, ettei sinun nyt tarvitse puutetta kärsiä, kun minä pois menen, sinun, joka hemmottelulla niin pilattu olet. Olethan toki jotakin kirjoittanut?"

Pojan pää vaipui alaspäin. Ei hän saattanut nyt juuri hänen kuolinvuoteensa ääressä hänelle valehdella.

"Lorenz?"

"Minä — minä alotan — nyt".

"Sitten en minä sitä valmiina näekään".

"Äiti, et sinä saa minua jättää. Nyt olisi meidän niin hyvä yhdessä elää; minä rupean nyt ahkeraksi ja teen työtä meidän molempain puolestamme. Sinä olet sitä jo kylliksi kauvan tehnyt".

"Olisipa kyllä hauskaa vielä vähän aikaa sinun kanssasi elää. Enkä minä vielä niin vanhakaan ole. Mutta oi, tämä talvi on ollut niin pitkä ja ikävä. Rouva Verlund ja minä olemme yhdessä iltasilla istuneet ja itkeneet".

"Äiti raukka!"

"Nyt minä olen tyytyväinen, nyt sinä saatat minun luonani olla ja silmäni sulkea, ja minulla on siis kaikin puolin hyvä olla. Makaanhan minä täällä sohvassa kuin kuningatar, ja minua on erinomaisen hyvin hoidettu. Norderudin täti on aina saapuvilla, kun vaan apua tarvitaan. Anette matkusti tänne heti, kun minä sairastuin. Anette, etkös tahdo tänne Lorenzia tervehtimään tulla?"

Hän tuli ja astui suoraan hänen eteensä sekä ojensi hänelle kätensä.

Lorenz tarkasteli häntä ihmetellen.

"Miten sinä olet muuttunut ja kauniiksi tullut Anette!"

"Niinpä olet sinäkin, Lorenz — muuttunut".

"Hän on minulle kuin oma tytär ollut", sanoi rouva Falk ja loi hellän katseen nuoreen impeen. "Hänen tultuansa on täällä meillä päivänpaistetta ollut".

"Mutta nyt sinä olet väsynyt, täti; nyt sinun täytyy vähän levähtää. Sinä olet ylen paljon puhunut".

"Kyllä, sinä sanot oikein".

Hän sulki silmänsä ja nukkui, onnellinen hymy vaaleilla huulillaan.

Anette siirtyi töinensä tuonnemmaksi akkunan eteen. Lorenz istahti hänen viereensä ja katseli hänen käsiänsä, jotka niin ahkerasti virkkauksessa liikkuivat.

Anette kohotti päätänsä, mutta loi silmänsä jälleen alaspäin ja punastui.

"Sitten on jo paljo aikaa kulunut, kun viimeksi juttelimme. Silloin sinä olit pieni tyttö —"

"Talonpoikaistyttö, joka ei prinsessan osia näytellä osannut".

"Ja nyt sinä olet täysikasvuinen, impi —"

"Joka ei osaa prinsessan osia näytellä hänkään. Siellä kaukana Parisissa sinä kait olet todellisia prinsessoja nähnyt?"

"Olen, minä olen siellä tarpeekseni naisia nähnyt".

"Ja kauniita ja komeita?"

"Ylen kauniita ja komeita".

"Ylenkö?"

"Niin, naisten laita on samoin kuin kovin tuoksuvain loistokukkienkin. Ne huumaavat aluksi, mutta sitten niihin ikävystytään, ja sitten saapi niistä päänkivistystä."

"Nyt sinä tähtäilet niin korkealle, että minä tuskin sinua ymmärrän".

Rouva Falk avasi silmänsä.

"Hiljaa, me herätämme tädin!" sanoi Anette.

"Ei, jutelkaa vaan, lapset, minua ilahduttaa nähdä teitä niin yhdessä istumassa".

Tomine avasi oven. Vieras herra halusi herra Falkia puhutella.

Lorenz meni omaan huoneesensa.

Se oli pieni, lihava herra, kasvot kalpeat ja parrattomat, niin kuin useimmilla näyttelijöillä tapaa olla. Hänellä oli komea puku, vaaleat hansikkaat ja korkea hattu.

"Minulla kait on kunnia herra kirjailija Falkia puhutella?" sanoi hän köpenhaminalaisella murteellaan.

"Kyllä".

"Minun nimeni on Stegerup ja olen täällä oleksivan tanskalaisen näyttelijäseuran johtaja. Minä mieluisasti tahtoisin teiltä pienen ilvenäytelmän tilata, semmoisen oikein hauskan, pienen ilvenäytelmän. johon kupletteja ja pukuja ja muuta semmoista kuuluisi, jonkunlaisen naurukappaleen, niin, kyllä te ymmärrätte. Olettehan semmoisia Parisissa paljon nähnyt?"

"Ylen paljon," jupisi Lorenz huoaten.

"Tahdotteko sellaisen ottaa kirjoittaaksenne?"

"Kyllä — minä — tahdon koettaa".

"Entäs palkkio? Mitä ajattelette vaatia?"

"Sen johtaja saapi itse määrätä".

"Mitä arvelette neljästäsadasta kruunusta?"

Neljäsataa kruunua, sepä oli jo koko sievä rikkaus!

"Kyllä, kiitoksia; kyllä minä siihen tyydyn".

"Mutta sen täytyy kahdeksan päivän kuluessa valmistua".

"Kyllä valmistuu", sanoi Lorenz reippaasti. Hänet oli vallannut semmoinen erinomainen halu työtä tehdä, äidilleen iloa tuottaa — viimeistä iloa.

Hän tuli saliin.

"Äiti, minä olen uutta työtä saanut. Minä ansaitsen neljäsataa kruunua kahdeksassa päivässä".

"Jos semmoista riittää, niin pian voit miljoonain omistajaksi päästä", sanoi äiti hymyillen.

Lorenz oli niin innokas. Hän neuloi vihon konseptipaperia yhteen, otti uuden kynän ja alkoi luonnoksiaan tehdä.

Oli oikein ihmeellistä, miten työ sujui.

Aatteita ilmaantui, näytökset liittyivät toisiinsa, ja sukkeluuksia ja sujuvia kupletteja oli siinä oikein satamalta vaan.

Sillä tavalla hän istui kaiket päivät tuonnempana nurkassa kirjoituspöytänsä ääressä, äidin siinä vieressä vuoteessaan niin tyytyväisenä levätessä; Anette istui virkkuineen entisellä paikallaan akkunan edessä.

Kentiesi työ sen tähden niin keveästi sujui, kun kahden rakastavaisen naisen silmäykset hänen kirjoittaessaan häntä hyväilivät.

Kappale oli valmistunut ja tilaajalle annettu. Se oli hyvä, oikein hyvä, mutta — se oli vaan ylioppilas-ilveilyä, ei mitään muuta, eikä siinä hituistakaan edistyksen jälkiä havaittu.

Hän makasi illalla ja painot epätoivoisena polttavata päätään päänalaiseen.

Eikö hän sitten milloinkaan pitemmälle pääsisi, vaan pitäisikö hänen lahjakkaaksi tai teon tavoittelijaksi ikuisesti jäädä? Ja kumminkin hän tunsi itsessään runoilijan hengen asustavan.

Mitäpä vielä sitten sen ilmoille viettelemiseksi vaadittaneekaan?

XVII.

Koditon.

Rouva Falk oli onnellinen ja tyytyväinen, sillä olipa hänen poikansa osoittanut rahoja kokoomaan kykenevänsä: mutta päivä päivältä hän kävi yhä heikommaksi.

Vindahlilaiset kävivät, häntä usein katsomassa, ja rouva Verlund samoin.

Oli varhainen aamu.

Lorenz ja Anette, jotka yön olivat valvoneet, olivat tuokioksi huoneisinsa lepäämään menneet. Norderudin matami, joka myös oli sairasta katsomaan tullut, istui yksinänsä hänen luonaan.

"Ragnhild", sanoi rouva Falk, "nyt, minun pois mentyäni Lorenz jääpi yksinäiseksi maailmaan. Älä sinä häntä turvattomaksi heitä. Hän tarvitsee vähän tukea. Hän on niin heikko".

"Minä lupaan sinulle, että minä häntä silmällä pidän, missä ikään hän kulkeekin, ja parhaimman kykyni mukaan häntä autan. Hän on veljeni ainoa lapsi, ja minä toivon, ettei Falkien suku häneen sammu. Ehkä hän vielä Falkestadin isännäksikin saattaa päästä. Hänessä on paljo hyvää. Se vaan on hänen suurin vikansa, että hän on lahjakas".

"Miten sinä saatat semmoista lausua?"

"Tähän aikaan on niin muodin mukaista olla lahjakas. Lahjakkaana oleminen on niin hienoa; mutta ne ovat harvat, joilla on todellisia lahjoja. Kaikki nuoret herrat ovat leikin vuoksi kirjailijoita ja taideniekkoja olevinansa, kunnes he itsekin uskovat älyniekoiksi tulleensa, eivätkä he lopuksi kuitenkaan muuta ole kuin kohtalaisia, ja kohtalainen taiteilija on surkuteltavin, mitä olla saattaa".

"Uskotko sinä siis, ettei hänestä iki päivinä mitään tule?" kysyi rouva Falk vapisevalla äänellä.

"En minä sitä tiedä, aika on sen näyttävä ja ehkä piankin, ja toivokaamme sitä molemmin; mutta yhden ammatin minä tiedän, mihin hän kelpaa, eikä se hulluinta laatua olisikaan".

Hän kumartui kälyänsä kohden ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

Valoisa hymy levisi rouva Falkin kasvoille. Sitten hän lepäsi hetkisen hiljaa ja hengitti raskaasti.

"Ragnhild, pane tyyny paremmin selkäni alle. Minua — minua — tukehduttaa".

Niin kummalliset väreet kävivät hänen suunsa ympärillä.

Norderudin matami sovitti tyynyn hänen allensa, meni sitten toiseen huoneesen ja herätti Lorenzin.

"Jos haluat vielä kerran elämässä äitisi nähdä, niin tule saliin. Ei hänellä enää pitkältä aikaa jäljellä ole".

Rouva Falk lepäsi hiljaisena, kädet ristiin puristettuina, ja näytti nukkuvan.

Norderudin matami oli asettunut päänalaisen kohdalle, ja Lorenz istui vuoteen ääressä. Anette seisoi hänen vieressään. Hän oli sattumalta tullut kätensä Lorenzin kaulalle laskeneeksi, ja tämä nojasi päätään hänen rintaansa vasten ja nyyhkytti.

"Älä itke, Lorenz! Minä olen niin väsynyt, että lepo tuntuu minulle niin suloiselta, ja ovathan täti ja Anette sinun luonasi. He ovat niin hyviä ja helläsydämisiä. Jumala teitä kaikkia siunatkoon!"

Sitten hän taas sulki silmänsä, pää vaipui alaspäin olkapäätä kohden, ja hiljainen hengähdys tuli vaaleiden huulien välistä.

Lorenz lepäsi vieläkin Anetten rintaa vasten.

Norderudin matami hiipi hiljaa hänen luoksensa.

"Hänen taistelunsa on nyt loppunut".

"Kuollut — oi, äiti, äiti!"

Hän heittäytyi vuoteelle ja tarttui kuolleen käteen. Se oli kylmä ja kankea.

"Kas niin, mene nyt omaan huoneesesi ja lepää ja itke itkusi".

Täti talutti hänet sinne. Hän astui kuin unissaan ja vaipui tuolille.

Ei hän tiennyt, kuinka kauvan hän siinä oli istunut. Kaikki oli hänestä kuin unta vaan.

Ovea koputettiin hiljaa. Vindahl astui huoneesen.

Pienen bergeniläisen silmissä kiilui kyyneleitä, kun hän entisen oppilaansa luokse nilkutti ja antoi hänelle kirjeen, joka sisälsi tekijäpalkkion teaatterin johtajalta.

Lorenz pisti koneentapaisesti sen taskuunsa.

"Kas niin, rupeapas nyt mieheksi jälleen, ystäväni, meillä on paljo asioita huolehdittavana. Meidän täytyy saada lääkärintodistus, ilmoittaa kuolemantapaus jako-oikeuteen, ja sitten on myöskin — arkku ostettava".

"Niin, onhan minulla rahoja tässä. Tulivatkin parhaasen aikaan".

He tulivat saliin ja astuivat vuoteen viereen.

Norderudin matami oli jo kälynsä puettanut.

Siinä hän lepäsi niin kauniina, rouva Falk, hienoine, kalpeine kasvoineen ja melkein hymyhuulin. Hän oli puettu kirjailtuihin morsiusvaatteisinsa ja piteli kukkavihkoa käsissään, mirtin-oksia oli hänen päänsä ympärille asetettuina.

Rouva Vindahl seisoi salissa surupuvussaan ja itki. Hänen mukanansa oli pikku Gaston, joka lujasti piteli äitinsä hameesta kiinni ja katseli ympärilleen suurella, kummastelevalla silmäparillaan.

Tuolilla istui rouva Verlund pukeutuneena yhteen vanhoista silkkihameistaan ja huojutteli päätään, niin että pitkät kultaiset korvakellukkaat heiluivat.

"Herra nähköön, miksi en minä se ollut, joka täältä olisin saanut pois lähteä?"

Lorenz seisoi tuokion ja katseli kuollutta.

Sitten hän otti hattunsa ja meni Vindahlin kanssa ensimmäisellä kirjailijapalkkiollansa äidilleen ruumisarkkua ostamaan.

Se oli äidin palkkio siitä, että hän sillä tavalla poikansa eduksi oli taistellut.

Hautaus oli tapahtunut, ja Norderudilaiset olivat kotiinsa matkustaneet.

Lorenzin piti jälkeenpäin lähtemän ja jonkun ajan Falkestadissa viipymän. Hänen tarvitsi vähäsen levossa olla. Hän oli niin väsynyt ja heikkohermoinen, että hän vapisi kuin vanhus.

Hän käveli ympäriinsä asunnossaan, jossa kaikki oli epäjärjestyksessä ja akkunainverhotkin pois otetut. Muutamia huonekaluja olivat Norderudilaiset ostaneet, loput piti huutokaupalla myytämän.

Tomine oli itkien hänen matka-arkkunsa valmiiksi täyttänyt. Nyt hän oli valmis avaraan maailmaan matkustamaan.

Finne tuli hänelle jäähyväisiä sanomaan. Hän näytti vielä renttumaisemmaksi tulleen, ja kasvonsakin olivat vallan sinervänpunerviksi käyneet.

"Tai niin, poikaseni, nytkö sinä muutat pois?"

"Niin, nyt on koti hävinnyt".

"Minä mielelläni tarjoisin sinulle kodin luonamme, sillä onhan meillä muitakin hoitolaisia; mutta sinunlaisellesi vanhalle ystävälle en saata laitostamme esittää, Gusta käypi vuosi vuodelta yhä niuhemmaksi ja lihavammaksi, vaikka me, hiisi vieköön, elämme sangen laihasti. Jos minä itsekin vaan muuttaa voisin, niin maksaisinpa puolen kuukauden vuokran ja lähtisin huomenispäivänä".

"Finne raukka!"

"Kyllä, sitä voisit kyllä kahdestikin sanoa. Entäs aina itse? Mihinkäs sinä aijot siirtyä?"

"Huutokauppa tuottaa kyllä niin paljon, että saatan ulkomaan-matkan tehdä. Minun täytyy täältä pois päästä ja uusia aatteita saada".

"Kyllä se on surkuteltavaa, kun täytyy aatteillaan elää. Se on melkein yhtä epävarma elämänrata kuin minunkin, kun, näet, minun olisi yksityisopetusta antaminen enkä ainoatakaan oppilasta saa. Mahtaa tuntua helkatin raskaalta myydä kykyänsä viidenkymmenen kruunun mukaan arkilta ja olla henkevänä viidessä näytöksessä saadakseen 10 prosenttia tyhjän huoneen puhtaasta voitosta".

"Sinä lavertelet. Onhan kirjailijan elämänrata kaunis rata".

"Se on luistinrata. Toisinaan siinä sangen hyvin ja huokeasti mennään; mutta toisinaan siinä helposti kuperkeikkakin tehdään".

Vindahl tuli kuulustamaan, tahtoisiko Lorenz heidän luonansa tämän illan viettää.

Siellä olivat huoneet kohtuullisesti, mutta sangen kodikkaasti sisustetut.

Rouva Vindahl kyllä vieläkin luki romaaneja, mutta hän hoiti myös talouttaan, eikä hänellä enää nokiviiksiäkään nenänsä alla ollut. Ne ainakin oli Finne hänellä poistumaan saanut.

Hän puuhaili siellä illallispöydän kattamisessa, ja sitten hän riisui pikku Gastonin.

Tämä istui ristissäkäsin vuoteessaan ja rukoili selvällä äänellä:

"Jumala siunatkoon isää ja äitiä ja Lorenz Falkia, joka on äitinsä menettänyt".

Lorenzin pää vaipui alaspäin. Semmoinen musertava tuska valtasi hänet. Hän toivoi voivansa itkeä; mutta sitäpä hän ei voinut tehdä.

Juuri tässä hauskassa kodissa hän tunsi, minkä suuren tappion hän oli kärsinyt.

Kyllä hän oli silloinkin surullinen ollut, kun isä kuoli; mutta tuo kookas, kyyristynyt, miettivä mies oli aina etäämmällä hänestä ollut. Äiti se oli, joka hellänä ja lempeänä aina oli hänen rinnallaan ollut ja häntä kotona suojellut.

Ja nyt hän oli koditon.

Nyt ei hänellä enää ollut lämmintä, pientä kotia, johon olisi silloin paeta saattanut, kun oli maailman myrskyissä harhailemiseen väsynyt.

XVIII.

Taas pois.

Hän tapasi Falkestadin vaunut höyrylaivasta lähdettyänsä.

Hän ajoi tuon pienen kaupungin lävitse, jossa kaikki oli melkein entisellään; pienet, vaaleiksi maalatut puurakennukset ja suuret puutarhat katujen varsilla olivat vielä samanlaiset kuin ennenkin.

Siellä oli tohtori Londemanninkin entinen talo; mutta ei Gusta nyt enää akkunassa istunut. Siihen oli uutta väkeä muuttanut. Binbergiläisillä sitä vastaan oli kaikki entisellään. Molemmat neidet istuivat muodinmukaisissa parisilaispuvuissaan akkunaruudun takana. He kurkottelivat kaulojansa Lorenzin siitä ohitse ajaessa, nyykähyttelivät päätään ylen ystävällisesti ja hymyilivät, niin että pari riviä uusia tekohampaita selvästi näkyi.

Omituisia tunteita liikkui hänessä, kun hän lehtokujaa pitkin vanhaan lapsuudenkotiinsa ajoi.

Niin kauniina ja upeana siinä näkyi tuo suuri, valkea päärakennus ja soma listeaita puutarhan ympärillä sekä pitkä lippusalko, johon lippu oli hänelle tervetuliaisiksi liehumaan hinattu.

Ole Daniel pitkine piippuineen seisoi ovella ja puristi sydämellisesti hänen kättänsä, ja vierashuoneessa matami ja Anette ystävällisesti häntä vastaan tulivat.

Lorenz katseli ympärilleen. Kaikki oli niin toisellaista. Kun hän avasi "ison salin" oven, näkyi se olevan tyhjä. Norderudilaiset eivät olleet huolineet sitä huonekaluilla varustaa. Heillä oli huoneita kylliksi muutenkin.

"Sinun mielestäsi on kait täällä nyt kaikki kehnonlaista, kun olet ranskalaiseen komeuteen tottunut", sanoi Norderudin matami: "mutta saatpa sentään kokea täällä jonkun osan suveasi viihtyä. Sinun tarvitsee levossa ja rauhassa vähän aikaa olla. Mihin sitte aijot ryhtyä?"

"Minä aijon ulkomaille matkustaa".

"Sinuna minä suorittaisin tutkintoni. Ethän ole siihen vielä liian vanha".

"Mutta minun kappaleeni ovat sangen suurta suosiota voittaneet, ja sanomalehdet sanovat, että minulla on loistava tulevaisuus".

"Tulevaisuus on Jumalan kädessä. Mutta ei siitä sentään kannata tämän enempää puhua, ei ainakaan tällä kerralla".

Kahvia juotuaan hän vähän käveli puutarhassa ja meni sireenimajaan. Ne olivat jo suuriksi kasvaneet nuo pienet pensaat. Hän istahti penkille, samalle penkille, jossa hän oli Gusta Londemannin kanssa istunut ja hänen sinisen silkkihameensa hajuaineesta hurmaantunut. Siitä hän tuli ajatelleeksi erästä toistakin silkkihametta, joka myöskin hajuainetta tuoksui. Angélique. Tämän oli hän surunsa aikana jo melkein unhottanut ja toivoi, että Angéliquekin puolestaan hänet unhottanut olisi.

Hän nousi ja astui etemmäksi.

Anette istui penkillä ja potki toisella jalallaan hiekkaa huviksensa, juuri samalla tavalla kuin pienenä tyttönäkin ollessaan.

Hän katsahti ylöspäin ystävällisesti hymyillen ja punastui hieman, kun Lorenz lähestyi.

Hän oli oikein kaunis. Surupuku soveltui hänelle mainiosti, ja sen ohella hänen valkea ihonsa ja vaaleat hiuksensa huomattavimmin näkyivät.

Hän huokui terveyttä, eloa ja puhtautta; ainoastaan ilman kukkastuoksua oli hänen ympärillään, eikä mitään hajuainetta; sillä se menee päähän.

"Oli hauskaa nähdä sinut jälleen täällä Falkestadissa", sanoi hän.

"Minä kävelen täällä ja elähdytän vanhoja muistoja, lapsuudenajan suloisia muistoja. En minä silloin uneksinut näin köyhänä ja koditonna täällä vanhalla sukutilallani kuljeksia saavani".

"Sinulla on sentään koti aina täällä meidän luonamme, Lorenz".

"Kyllä, ehkä nyt, mutta sittemmin —"

"Miksei sittemminkin?"

"Kun sinä naimisiin menet ja miehesi talon ottaa".

"En minä naimisiin menekään", vastasi hän lyhyesti.

"Niin kaikki nuoret immet sanovat".

"Etkö sitten usko, ettei minulla olisi jo monta kosijaa ollut?"

"En sitä epäilekään. Kyllä niitä on monta —"

"— jotka mielellään ottaisivat tämmöisen kauniin talon, aijoit kait sanoa".

"Ja kauniin immen kaupanpäällisiksi".

"Kiitoksia, en minä huoli kaupanpäällisinä mennä, ja sen vuoksi en huoli naimisiinkaan mennä".

"Varropas vaan, kunnes omasi tulee".

"Omani ei varmaan milloinkaan tule", sanoi hän huoaten.

Norderudin matami seisoi heidän edessänsä.

"Mitä te täällä istutte ja tuumitte, lapset?"

"Lorenz puhuu, ettei hänellä enää kotia ole".

"Niin, minä olen taivaan lintu, jolla ei mitään paikkaa ole, mihin päänsä kallistaisi".

"Etkös muista, mihin pääsi oli silloin kallistettuna, kun äitisi kuolinvuoteen ääressä itkit?"

"Anetten rintaa vasten".

"Siellä tykkii sinulle aina uskollinen sydän".

"Sen tiedän. En milloinkaan unhota, miten hyvä sinä äiti raukalle olit hänen viimeisinä päivinään", sanoi hän ja kääntyi Anetteen päin.

Anette nousi.

"Tässä paahtaa päivä niin kuumasti. Parasta on mennä huoneesen".

Äiti lähti mukaan. Lorenz jäi istumaan yksinänsä.

Huoneesensa päästyään Anette heittäytyi sohvaan ja peitti kasvonsa käsillään.

"Älä itke, Anette,kaikki voi vielä hyväksi kääntyä".

"Mitä tarkoitat, äiti?"

"Etkös luule minun jo kauvan sitten huomanneeni, että sinä hänestä pidät?"

"Kyllä, äiti, sitä kyllä luulen, ja niin olen tehnytkin siitä saakka, kun vielä pieni tyttö olin; mutta ei hän ole milloinkaan minusta välittänyt eikä nytkään minusta mitään piittaa".

"Ehkä aika vielä kerran hänen silmänsä avaa; antaa hänen vaan mennä vielä matkoihinsa, antaa hänen vaan oikein tarpeeksensa siellä suuressa avarassa maailmassa yltä ympäriinsä temmeltää, niin saat nähdä, että hän on sangen iloinen, kun saapi kotiin tulla ja löytää Uskollisen sydämen, jota vasten saa päänsä kallistaa".

"Jos hän matkustaa pois, niin ei hän milloinkaan takaisin palaja", jupisi Anette.

"Me kumpikin rukoilemme Jumalalta hänelle onnellista tulevaisuutta", sanoi Norderudin matami. "Herramme ohjaa kaikki parhain päin".

Päivät kuluivat edelleen siellä rauhallisessa ja yksinäisessä Falkestadissa.

Aluksi tuntui Lorenzista suloiselta rauhassa olla; mutta vähitellen se väsyttäväksi kävi, sillä täällä ei ollut ketään, johon liittyä voisi.

Ole Daniel oli hyvänsävyinen ja ystävällinen ihminen, mutta ei ollenkaan henkevä eikä hupaisa; matamia hän oli aina sekä hieman pelännyt että kunnioittanut ja samalla jonkunmoista vastenmielisyyttä häntä kohtaan tuntenut, ja Anetteen hän kyllä mielellään olisi liittynyt; mutta tämä oli aina sanaton ja ujo ja näytti häntä karttelevan.

Lorenz istuskelikin sen tähden useimmin yksinänsä kohtalaisessa huoneessaan, puisevilla koivuisilla huonekaluilla sisustetussa kylmässä arkihuoneessa.

Syksy läheni. Illat tulivat pitkiksi ja pimeiksi, tuuli huojutteli puita, sade pieksi akkunanruutuja, ja pieni lamppu valaisi huonetta.

Lorenz halusi takaisin suuriin kaupunkeihin, joissa kaasuvalo silmiä huikaisee ja ihmisiä katukäytävillä virtailee; hän halusi seurustelusaleihin, joita kynttiläkruunut, kukat ja matalat, hyllyvät huonekalut somistavat.

Norderudin matami arvasi hänen ajatuksensa.

"Parasta on, että taas vähäksi aikaa pois matkustat", sanoi hän. "Onhan sinulla itselläsikin vähän rahoja, ja jos enemmän tarvitset, niin lopuksi autamme sinua. Sinä olet vallan pilattu lapsi, joka et kylliksesi ole namusia saanut. Matkusta nyt ja syö niitä oikein tarpeeksesi, niin saat nähdä, miten hyvältä maistuu kotiin päästä ja syödä vähäsen kohtuullista talonpojan ruokaa".

Seuraavana päivänä Lorenz kokosi tavaransa matka-arkkuun ja valmistautui matkaan.

Sitten hänen piti lähtemän.

Anette seisoi rapulla, ja puristi jäähyväisiksi hänen kättänsä.

"Hyvästi, Anette, ja kiitoksia kaikesta ystävyydestäsi! Jos minä kauvan poissa viipyisin, niin kyllähän sinä pidät vähän huolta haudasta, niin ettei se hoidotta jää. Sinä tosin et ole niin usein pääkaupungissa sentään ollutkaan".

"Mutta nyt on minulla syytä sinne matkustaa. Ole siitä varma, että se säännöllisesti hoidetuksi tulee".

"Silloinhan sinä joskus tulet minuakin ajatelleeksi. On hyvä. tietää, etten ole kotimaassani kokonaan unhotettu".

"Minä pelkään, että sinä tulet harvemmin meitä ajatelleeksi", sanoi Norderudin matami.

"Koti vetää aina jollakin tavalla puoleensa. Minä tunnen sen siltä ajalta, minkä Ranskassa olin".

Hän nousi vaunuihin.

"Hyvästi!"

"Hyvästi, ja onnea matkalle'"

"Kiitoksin. Hyvästi, hyvästi!"

Alempana tiellä hän vielä kerran taaksepäin kääntyi ja hattuansa heilutti.

Norderudin matami vastasi heilutukseen: mutta Anette piti nenäliinaa silmäinsä edessä ja itki.

Hän peittyi tomupilveen heidän nähtävistään.

Nyt hän jälleen matkusti pois — taas pois.

XIX.

Juttuja näytösten välillä.

Yli kolmenkymmenen vuoden hän oli jo ennättänyt, ja mitä hänestä oli muuten tullut?

Lahjakas ja toivehikas, ei mitään muuta, ja se on surkuteltavata, kun mies on jo neljännelläkymmenellä ja vielä sittenkin ainoastaan toivehikas on.

Hän oli paljon matkustanut ja tietysti Italiassakin ollut. Kun kirjailijaksi, "opetellaan" niin kuin käsityöläis-kielellä sanotaan, niin täytyy aina Italiaan matkustaa.

Ja millä hän sitten oli nämä vuodet elänyt?

Niin, olihan hänellä se rahasumma, minkä huonekalujen huutokauppa oli tuottanut; sitten hän lainasi vähän Norderudilaisilta, ja sitä paitsi hän silloin tällöin kirjoitti jonkun pikku luonnoksen, matkamuistelman, ulkomaankirjeen tahi muuta sellaista.

Sitä paitsi hän oli kirjoittanut erään pitemmänkin kertomuksen, italialaisnovellin, sepustuksen Roomasta ja Monte Pinciosta, Maccheronista ja Fontana Trevistä, Lazzaroneista, Napolista, Osteriasta, Vendettasta, Carissima miasta y.m. Sankarittaren nimi oli Giocama, ja hänellä tietysti oli tulta sydämessä, hehkua silmissä ja väkipuukko vyöllä.

Tämä oli ylimalkaan sanoen näppärä ja sievä tyttö, joka ei kenenkään vahingoksi korttakaan ristiin pannut; mutta kumminkin hänen kimppuunsa hyökkäsi koko joukko armottomia arvostelijoita, jotka hänen italialaisen pukunsa riistivät ja häntä sekä asianomaista kirjailijata arvoisissa aamu ja iltanumeroissa näytteillä pitivät sekä muille samanmoisille varoitukseksi useitten palstojen mittaisissa kirjallisuusarvosteluissaan häntä julkisesti ruoskivat.

Häntä olisi saattanut Johannaksi juuri yhtä hyvin kuin Giovannaksikin nimittää; sillä eipä hän ollut mikään muu kuin tavallinen halpa-arvoinen norjalainen tehtaantyttö, joka naamiaisia varten hankitusta vaatevarastosta oli itselleen pitkäraitaisen hameen ja italialaiselle välttämättömän päähineen vuokrannut. Hän oli mauton, hengetön ja tuhma, eikä hänessä todellista mitään muuta ollut kuin tuo liikatunteinen, kömpelö sukkeluus, j.n.e. aina loppumattomiin.

Niin, te hyvin tiedätte, miten herrat arvostelijat saattavat turvattomaan kirjailija raukkaan iskeytyä. Ja he saattavat ollakin kuinka kauhean hävyttömiä tahtovat vaan, sillä salanimisiä ja loukkaamattomiapa he itse ovat.

Lorenz Falk oli jo kirjailijapalkkion taskuunsa pistänyt, eivätkä nämä ilmoitukset hänen rauhaansa häirinneet.

Sillä olipa hän poissa näitä kotimaassa kestäviä jankutuksia kuuntelemasta, ja kylläpä vielä hyväksymistäkin seuraisi. Hänellä oli ainakin yksi ehto mainioksi norjalaiseksi kirjailijaksi tullakseen. Hän oleksi myötäänsä ulkomailla.

Ei ole, nimittäin, ensinkään hienoa norjalaisen kirjailijan Norjassa asua.

Hän oli päivänpaahteisen Italian jättänyt, oli läpi hupaisan Saksanmaan kuljeksinut, jossa ihmiset seideleillä isoiksi imetetään ja iloisilta näyttävät, ja nyt hän oli Tanskaan, kuninkaan omaan Kyöpenhaminaan joutunut.

Nyt oli suuri juhla Larsenin huoneistossa S:t Annæ Pladsin varrella; lausuntoa, kuvaelmia, musiikkia ja seuranäytelmä armeliaisuustarkoitusta varten.

Pieni näyttämö oli salin toiseen päähän kyhätty, ja tämän alapuolella oli piano.

Sali oli täynnä naisia komeissa tanssijaispuvuissaan, sillä lopuksi oli tanssittava, ja ympärillä seinänvierillä seisoivat herrat hännystakeissaan ja valkeissa kaulaliinoissaan, kokoon painettavat hatut kainaloissaan.

Ensimmäisten tuolirivien äärimmäisillä sijoilla istui kaksi nuorta naista, molemmat säteileviä kaunottaria. Toinen oli paroonitar Olga Vildenberg, pitkä ja solakka, kutrit sysimustat ja á la Titus kammatut, sekä kasvoissa puuteria paksulta. Hänen hameensa oli keltaista plyysiä ja laahus samanväristä kirjosilkkiä, vuorina vaaleansinistä atlaskaa, sekä töyhtö hiuksissa. Hänen ystävättärensä, Ellen von Feldau, kenraalitar Feldaun tytär, oli hurmaavan kaunis vaaleaverinen impi vaaleanpunaiseen silkkiin pukeuneena ja sammalruusuja rinnassaan.

Äiti, kenraalitar ylevä vanhanpuoleinen nainen, istui siinä vieressä, ja tuonnempana parooni Vildenberg, vanha keikari, jolla oli dannebroginauha napinreiässä, punaiset kasvot ja paksut, valkeat viikset.

Hän oli nuoren vaimonsa, rikkaan tukkukauppiaan tyttären, rahain tähden nainut, ja tämä taas oli hänet arvonimen vuoksi ottanut; tämä on vanha historia, mutta aina se kuitenkin uutena pysyy.

Nämä molemmat nuoret naiset kiikaroitsivat ahkerasti nuorta herraa, joka kuvastinseinän vieressä näyttämön lähellä seisoi.

Se oli Lorenz hyvin tunnetuine, ylevine, kalpeine kasvoineen, jotka kentiesi olivat hiukkaista täyteläisemmiksi tulleet, samoin kuin vaaleanpunervat viiksetkin vähäistä suuremmiksi, ja vielä hän oli itselleen kasvattanut tumman leukaparrankin, joka Henrik neljännen tapaan oli suipuksi keritty. Hänen pukunsa oli sangen huolellinen, niin kuin ainakin: kameliakukka oli napinreiässä ja valkeat kädet ilman hansikkaita viimeisen parisilaisen muodin mukaan.

"Totta tosiaankin hän on oikein sievä", kuiskasi neiti Ellen paroonittarelle.

"Kyllä, ja niin huomiota herättävä. Näkee heti, ettei hän tanskalainen ole".

"Uskallanko kysyä, kuka se onnellinen tahi onneton on, joka noin ankaran naisten kiikaroiminen esineeksi on joutunut?" kysyi patooni ja kumartui kenraalitarta kohden.

"Se on tuo nuori norjalainen tuolla":.

"Tänään näytettäviin kappaleen tekijä", lisäsi paroonitar.

"Vai niin, onko hän kirjailija ja norjalainen?"

"Voithan toki sen itsekin nähdä, ystäväni".

"Niinkö? Minun mielestäni ei hän juuri niistä kummaltakaan näytä".

"Eikö? Miltä hän sitten näyttää?"

"Kauniilta näyttää", jupisi neiti von Feldau.

"Minun mielestäni hän paremmin näyttää ranskalaiseen lähettiläskuntaan kuuluvalta".

"Vallan paikalle osattu", lausui kenraalitar ja sovitteli tähystintä silmäinsä eteen. "Paroonin lausunnot ovat aina niin sattuvia".

"Kyllä; tällä kerralla ei hän niin tuhmasti puhunutkaan. Kuules, Mogens, sinun täytyy siitä huolta pitää, että hän meille esitellyksi tulee".

"Jahkapa ensiksi nähdään, mikä menestys hänen kappaleellansakin on".

"Saman arvoista. Aina hän sentään kauniina pysyy. — Ihailijaisi joukossa, kultaseni".

"Sitä pahempi, ettei heissä ole ainoatakaan, josta vähääkään välittäisin", jupisi paroonitar Olga.

"Ehkäpä tuo nuori norjalainen silmäisi edessä armon löytäisi", sanoi parooni.

"Sitä toivokaamme!"

"Oikein, olisikin suloista, kun vaan yksi olisi, jolle tarvitsisi mustasukkainen olla", lisäsi parooni.

"Herranen aika, Mogens, sinähän minua aina mitättömänä lapsena pidät, ja pitäisihän sen sinua ilahduttaa, kun tyttärelläsi monta ihailijaa on".

"Mutta oletkos varma siitä, että hän heti paikalla sinun jalkaisi eteen heittäytyy, Olga?" kysyi neiti von Feldau.

"Siunatkoon, Ellen, kuinka sinä saatat semmoisia puhua?" huudahti kenraalitar ja veti valkean kasmirisaalinsa olkapäilleen. "Paroonittarella on ihan vastustamaton lumousvoima. Nähdä hänet on sama kuin rakastua häneen".

"Mutta miehenipä näkee minut joka päivä, mutta siitä on sentään jo herran aikoja kulunut, kun hän minua ihaili".

"Mutta, Olga —"

"Vait, nyt tulee kuvaelma!"

"Katsokaapa neiti Brennemannia, eikö hän ole ihana kuin prinsessa?"

"Näyttää paremmin vaatetetulta karjapiialta", sanoi neiti von Feldau.

"Ja entäs polvistunut ritari", sanoi paroonitar, "ei hänen olisi sentään sopinut trikoossa esiintyä!"

"Ei, oikein sanottu. Tuommoisena vääräsäärenä!"

"Vait, pikku Ellen; minun nuoruuteni aikoina eivät nuoret tytöt semmoisia haastelleet", sanoi kenraalitar ja pudisti nuhdellen hiusvaatetuksensa sinikiuhtavia töyhtöjä.

Kuvaelma oli mennyt.

"Kas nyt pyrkii eversti Brenneman norjalaisen luokse".

"Hän takistuu aina ulkomaalaisiin, mutta ei sittenkään saa ainoatakaan noista pitkistä tyttäristään kaupaksi käymään".

"Hyi, pikku Ellen!"

"Tuo nuori mies on jo hyvin suosittu seurapiireissä", sanoi kenraalitar. "Hän on ollut kahden ministerinkin luona".

"Ja useitten tukkukauppiaitten päivällisillä", lisäsi paroonitar.

"Se on kauheata, miten kaikki naiset häntä kiikaroivat", sanoi parooni. "Tiettyä on, että hän on kappaleen tekijä".

"Hän sietää sitä vallan tyynenä", lausui paroonitar Olga. "Hän on luultavasti jo tämmöiseen töllistelemiseen tottunut".

Samassa aukeni pieni ovi näyttämön vierestä, ja nainen tuli sieltä esille, pakka nuotteja kainalossaan.

Hän katseli ympärilleen ja pysähtyi epätietoisena Lorenz Falkin viereen.

Hän lienee hyvinkin jo vähän yli kolmenkymmenen ikävuotensa ollut; kasvot olivat hienot ja kalpeat, ja pari mustia silmiä vilkkui kultajuottoisten nenälasien takana. Hänen mustille hiuksilleen, jotka ohauksilta olivat hiukkasen harmaahtaviksi käyneet, oli timanttipuuteria seulottu, ja merisinervästä atlaskasta ja tulipunaisesta, kullalla kirjaillusta silkistä sommiteltu puku liittyi hyvin hänen somamuotoiseen keskivartaloonsa ja lisäsi hänen etelämaista kauneuttaan.

"Suvaitkaatte kysyäni, herra eversti Brennemann, kuulutteko toimikuntaan?" kysyi hän.

"En, arvoisa rouva".

"Täytyy sanoani, että tämä on oivallisesti järjestetty! Vai tahtonetteko, että minun on yksinäni pianon ääreen marssiminen, ja kuka sitten nuottilehtiä kääntää?"

"Toivon kuitenkin voivani teille mainion kavalierin toimittaa", sanoi eversti sievästi. "Suvaitkaa esitelläkseni: Näyteltävän kappaleen tekijä herra Lorenz Falk — rakastettava mukasoittajamme rouva Stein".

"Uskallanko saattajaksenne tarjoutua?" kysyi Falk hymyillen.

"Paljo kiitoksia", vastasi hän ja tarttui ujostelematta hänen käteensä.

Lorenz Falk vei hänet ensimmäisten istuinrivien ohitse pianon ääreen ja istahti tuolille hänen taaksensa.

Yleisö vartosi jännittyneenä. Rouva Stein riisui hansikkaansa, avasi nuottikirjansa ja soitti tottumuksensa mukaan mestarintapaisella taidolla alkukappaleen.

Sitten esirippu nousi.

XX.

Silkkilaahusten keskellä.

Esirippu laskeusi.

Sitten seurasi myrskyisiä suosion-osoituksia. Hyvää taiteellisuutta tavoitteleva ilvenäytelmä, hyvät taiteenharrastelijat ja hyvin esitetty yleisölle, joka myös joko enemmän tahi vähemmän oli tuolla onnettomalla muotisairaudella, taiteenharrastelulla, saastutettu, — olihan siis luonnollista, että kappale miellytti.

Tekijätä huudettiin kovasti.

Lorenz Falk nousi paikaltansa rouva Steinin takaa, joka mukasäveleitä kupletteihin soitti, ja kumarsi pari kertaa. Suurta iloa. Naiset heiluttivat pitsitettyjä nenäliinojansa, ja pari innostuneinta heistä repi rintakukkasensakin irralleen ja viskasi ne hänelle. Hän kumarsi taaskin pari kertaa, sitten kun ensin oli kukat keräillyt, ja tarttui sitten rouva Steinin käteen, hänet jälleen taiteilijain huoneesen taluttaakseen.

Yleisö oli noussut. Oli lähdettävä alas ruokasaleihin siksi aikaa, kun sali tanssia varten tyhjennettäisiin.

Falkin ja rouva Steinin täytyi tuokioksi pysähtyä. Edellisen ympärille tunkeili tiheältä esittelyä haluavia.

Eversti Brennemann tuli parooni Vildenbergiä tutustamaan.

"Meidän naisissa hehkuu harras halu teidän tuttavuuteenne päästä!" sanoi parooni kohteliaasti. "Toivon teidän ja rouva Steinin iloksemme meidän seurassamme illallista nauttivan".

"Se on minulle suuri kunnia — jos rouva Stein suvaitsee".

"Herra nähköön, totta kait. Se on onni, jota teiltä moni kadehtii, herra Falk, vaikka minä pelkään, että se kuitenkin teille onnettomuudeksi kääntyy".

"Rouva Stein on aina niin leikkisä", sanoi parooni hymyillen.

"En minä ymmärrä —"

"Paroonittaren kauneus on nuorille sydämille vaarallinen".

"Minäpä olenkin jo vanha", keskeytti Falk olkapäitään nytkäisten.

"Olkoon niin, jalo vanhus, mutta olkaa sentään varoillanne. Paroonittarella on musta silmäpari —".

"Minä tiedän useampiakin vaarallisen mustia silmiä", puuttui paroonikin puheesen, "kaksin kerroin vaarallisia, sillä ne ovat aina aseilla varustetut — nenäkakkuloilla".

"Tulkaa, lähtekäämme!" sanoi rouva Stein ja tarttui Falkin käteen. "Nyt alkaa paroonikin vaaralliseksi käydä".

Hän vei Lorenzin parin salin lävitse.

"Kävelkäämme vähäsen huviksemme, ennen kuin ruokasaliin menemme", sanoi rouva Stein. "Ylpeilen siitä, että saan yksin teitä viisi minuuttia pitää. Sitten teidän ympärillenne kokoonnutaan kuin koiralauma lihakokkareesta tappelemaan. Hoh hoh, kylläpä teille on suitsutettu! Ettekö ole iloinen, häh?"

"Sanomattoman iloinen".

"Sanotte sitä niin nuivasti, No niin, olette tietysti tällaisiin mielen-osoituksiin jo tottunut!"

"Kyllä, joka kerta, kun vaan taiteenharrastelijana esiinnyn. Mutta kun jotakin säällistä tehdä yritän, ei se menesty".

"Mutta teidän täytyy toimittaa suurempi teos, kuuletteko — teidän, joka niin lahjakas olette".

"Se on surkuteltavinta, mitä tässä maailmassa olla saattaa. Se mielipide on minussa vakaantunut".

"Mutta entäs ilta, semmoinen kuin tämä? Saattaako mitään ihanampaa ajatella?"

"Entäs yhden illan pannukakku? Saattaako mitään kauheampaa ajatella?"

"Ei teidän tarvitse milloinkaan sellaista kokea".

"Kuka tietää?" vastasi Lorenz ja nytkäytti olkapäitään.

"Tämäpä on todellakin hullunkurista", sanoi rouva Stein ja katsoi häntä kasvoihin salamoivilla, mustilla silmillään kultalornettinsa takaa; "me olemme näin vähän aikaa toisiamme tunteneet ja juttelemme sentään kuin vanhat ystävät".

"Sen tekee molemminpuolinen myötätuntoisuus".

"Niin oikein; minä pidän teistä hyvin paljon".

"Te olette ylen ystävällinen".

"Kyllä, minä olen todellakin ylen ystävällinen, mutta ei siitä mitään haittaa. Ette siitä sen keimeämmäksi tule kuin jo olette".

"Kiitoksia!"

"Niin, teille saatan vapaasti puhua, sillä ette ole näitä tavallisia jokapäiväisiä ihmisiä. Tiedättekö, minkä tähden teistä niin paljon pidän?"

"En".

"Juuri sen tähden, ettette ole minua ollenkaan miellytellä kokenut".

"Me olemme toisiamme vasta niin vähän aikaa tunteneetkin. Saatanhan minä vielä —".

"Ei; jättäkää se tekemättä, niin olette oikein hyvä. Olen aina toivonut saavani hyvän ystävän, jonka kanssa saattaisi niin jutella, ettei siltä tarvitsisi toiseensa rakastuneena olla; sillä silloin todellakin ajan mittaan tuohon rakastamiseen ikävystytään".

"Kyllä, herra nähköön", vastasi Lorenz asiasta vakaantuneena.

"Jos sen tiedätte, niin olemme samaa mieltä. Mutta minulle on, sitä pahempi, pari kertaa sattunut, että olen tavannut ihmisen, josta olen sangen paljon pitänyt — ystävänä. Mutta silloin tämä onneton on tullut ja rakastunut minuun".

"Ja sitten olette kihloihin menneet?"

"Niinpä niinkin, mitä muuta pitäisi turvattoman naisraukan teidän luullaksenne tekemän? Sulhanen on nuorelle leskelle melkein välttämätön omaisuus. Olenhan minä vielä vallan liiaksi iloluontoinen luostariin mennäkseni. Minä tahdon vielä jonkun aikaa nuoruuttani nauttia, tahdon huvitella, vieraisilla ja tanssihuveissa, teaattereissa ja konserteissa käydä, mutta enhän saata yksinäni kulkea. Sen tähden on minun joko istuminen kotona taikka täytyy hankkiani vartijatar, joku vanha äkäsisuinen neiti taikka köyhänkopea rouva, eikä se todellakaan hauskaa ole, eikä minulla semmoisiin varaakaan ole".

"Ei, ei, ja siinä tapauksessa käykin sekä suloisemmaksi että halvemmaksi pitää sulhanen, joka mukana teaatterissa kulkee ja pääsyliput maksaa —".

"— Niin, ja illalliset myös. Oh, enpä tiedä mitään hauskempaa kuin syödä illallista à Portassa, sitten kun kuninkaallisen teaatterin näytäntö on päättynyt".

"Kuka tuo onnellinen nykyään on?"

"Tällä haavaa on paikka avoinna".

"Vai niin, kiitoksia; minä en ole sitä hakea aikonut".

"Ette suinkaan, siksi olette liian viisas, toivoakseni. Edellinen sai eron puoli vuotta sitten".

"Olette kait usein kihloissa ollut?"

"Kahdesti vaan".

"Ja kauvanko olette leskenä ollut?"

"Viisi vuotta. Minä tein järkiperäisen naimiskaupan. Mieheni oli vanha, närkäs ja luulevainen, niin ettei elämäni hänen eläessään ensinkään hauskaa ollut, ja sen vuoksi minä mielelläni tahtoisin nyt vapaana ollessani vähäsen hauskaakin pitää. Hän jätti jälkeensä pienen pääoman, niin että sen nojalla säästäen voin toimeen tulla ja rakasta musiikkiani harjoittaa. Sitä minä enin maailmassa rakastan. — Mutta täällähän me seisomme ja illallisen vallan unhotamme", huudahti rouva Stein ja katsahti ympärilleen tyhjässä salissa. "Kaikki ihmiset ovat jo alas aterioimaan menneet. Onneksi sentään parooni meille kyllä tilaa säästää".

He olivat eräässä sivuhuoneessa seisoneet, Lorenz Falk kuvastimen edessä olevalla pöydällä puoleksi istuen ja rouva Stein akkunan puitteen nojalla suurta tulipunaista viuhkaansa heilutellen.

He menivät kiireesti rappuja ala.

Ruokasali oli täpö täynnä. Kauloja kurkoteltiin heitä kohden joka pöydän äärestä, mistä he ohitse menivät.

Parooni istui ja viittoi salvetilla ja osoitti pöydän nojalle kallistettua paria tuolia.

"Kas tänne, tätä tietä! Tepä olette itseänne odotella antaneet, arvoisa herrasväki! Kananpojat jäähtyvät ja samppanja lämpenee, siitä puhumattakaan, että naiset ovat odotuksesta kuolemaisillaan ja purkavat vihaansa minua ja tätä kamarijunkkari raukkaa vastaan".

"Parooni on aina niin pisteliäs", sanoi kenraalitar ja pudisti päätänsä lempeästi nuhdellen.

"Ja nyt heti tutustuksiin. Niin, rouva Stein tuntee koko seuran. Tämä on illan ylistetty sankari, herra Falk — minun vaimoni; kenraalitar von Feldau, neiti Ellen von Feldau ja kamarijunkkari von Eisenfeldt".

Kamarijunkkari nousi ja kumarsi, hovihymy huulillaan.

Hän oli pieni, hento herra, hiukset hyvin käherretyt, ääni vaiveroinen ja viikset hienot ja vaaleankellahtavat.

Lorenz Falk istui paroonittaren viereen; rouva Stein oli hänen toisella puolellaan ja neiti von Feldau vastapäätä.

"Mitä pidätte, herra Falk, Kyöpenhaminasta?" kysyi paroonitar keskustelun johdannoksi.

Se oli sama ainainen asia, jota häneltä jo niin monta kertaa ennenkin oli kysytty.

"Lumoava," vastasi hän. "En tiedä ainoatakaan toista kaupunkia, jossa paremmin viihtyisin. Ja erittäinkin seuraelämä täällä tuntuu minusta niin miellyttävältä".

"Mutta olettehan siihen osaa ottaneet jo muuallakin ulkomailla ollessanne?"

"En niin paljoa kuin täällä. Ehkä sentään Parisissa. Roomassa kävin enimmäkseen museoissa ja taiteilijain työhuoneissa, ja Saksassa vietin ylioppilaselämää olutkapakoissa".

"Ei se, minun luullakseni, teille soveltunut".

"Ei, minä viihdynkin paljoa paremmin esimerkiksi tässä valaistussa salissa, jossa kukat tuoksuvat ja samppanja kuohuu, kauniit naiset komeissa puvuissaan loistelevat sekä kaikkialta ympäriltäni tätä vilkasta, hupaisata keskustelua kuulen. Voitteko, rouva Stein, ajatella kauniimpaa musiikkia, kuin tämä rattoisa lasien, veitsien ja lautasten kilinä".

"Minä pidän ehdottomasti sinfoniakonserttia parempana", sanoi hän hymyillen.

"Molemmat ovat hyvät", sammalsi kamarijunkkari. "Minä puolestani äänestäisin sinfoniakonserttia ensiksi ja sen loputtua lautaskonserttia, hi, hi hi".

"Kamarijunkkari on aina niin mielevä", sanoi kenraalitar ja heilutteli kohteliaasti sinikiuhtavia töyhtöjänsä.

Musiikkia oli jo alkanut ylhäältä kaikua, illallinen oli lopetettu ja naiset parhaallaan kiskoivat pitkiä hansikoita käsiinsä.

Sitten he lähtivät parittain rappuja ylöspäin vaeltamaan.

Parooni talutti kenraalitarta; heidän jäljessään tuli Falk, paroonitar toisessa ja rouva Stein toisessa kainalossaan, ja jonon loppupäänä kulkivat kamarijunkkari ja neiti von Feldau.

Samppanja ja lämpö olivat Falkin päähän kiivenneet, niin ettei hän nyt ollutkaan yhtä kalpea kuin tavallisesti.

Hän tunsi pehmeän käden puristusta kumpaankin kylkeensä ja astui keskellä kahden mustan, salamoivan silmäparin kaksinkertaista tulta, ja koko ilma hänen ympärillään tuoksui vienoa hajuainetta.

Naisten raskaat silkkilaahukset lakasivat matoilla peitetyitä rappuja heidän jäljessään.

Ja sitten, kun hän tanssisaliin ennätti, niissä naiset parvittain seisoivat, mitkä kauheat kasat laahuksia hänen ympärillään olikaan, kokonaisia pieniä silkki- ja samettivuoria, jotka kaikilla taivaankaaren väreillä loistivat!

Tuskin hän silkkilaahuksilta voi jalkojansa siirtää. Kunpa ei hän vaan niihin kompastuisi!

XXI.

Timanttipuuteria silmään.

"Minun mielestäni on kaksi ensimmäistä näytöstä oivallista; mutta älkää minun arvostelustani niin paljoa piitatko, sillä se on puolueellinen. Tiedättehän, että minä olen teidän hartaimpia ihailijoitanne. Mutta toimittakaa niin, että loppu pian valmistuu. Ajatelkaapas, nyt on puoli vuotta siitä kulunut, kun armeliaisuusjuhlassa tutustuimme. Muistatteko minun silloin sanoneeni, että teidän olisi suurempi teos valmistaminen?"

Rouva Stein istui nojatuolissa ja piteli käsikirjoitusta pitkissä valkoisissa käsissään.

Lorenz oli kirjaillulle puhville häntä vastapäätä istahtanut.

Oltiin rouva Steinin vierassalissa, joka oli keimeä ja vallan omituinen, niin kuin hän itsekin.

Keskellä lattiata oli piano suuren viuhkapalmun varjossa, kaikki huonekalut vinossa ja kaikkialla huoneissa siellä täällä mataloita tuolia, pieniä sammalvehreitä pöytiä, kaikellaisia pikku tavaroita täpö täynnä, ja kirjailtuja puhveja pitkine sammalvehreine silkkihapsuiaeen. Ovien ja akkunain verhot olivat persialaista mallia, seinillä vihkottain viuhkoja ja riikinkukon sulkia, ja joka pöydällä kukkivia kasveja, jotka huonetta paksulla hyvänhajuisella tuoksulla täyttivät.

Kaikki oli järjestetty miellyttävimpään epäjärjestykseen, ja omistajatar soveltui mainion hyvin tämän haaveellisen ympäristönsä keskukseksi, semmoisena kuin hän nytkin istui kultakirjaisine tohveleineen, jotka pitkäkarvaiseen sammnalvehreään angoramattoon hautautuneet olivat.

Jonkunlainen aamuhame pehmeätä vaatetta turkkilaiseen malliin, purpuravärisine käännöksineen ja taskuineen, purpuravärisellä pitkätupsuisella silkkinyörillä vyötäisille sidottuna, verhoili löysillä poimuillaan hänen somamuotoista vartaloansa, ja lyhyiksi leikatuissa hapsissa oli ruusunsolmi rääminkeltaisista pitseistä ja purpurapunaisesta atlaskanauhasta.

"Ja jos sen nyt valmiiksi saisittekin, niin ette sitä voi ennen esitetyksi saada kuin syksyllä vasta, Näytäntökautta on jo niin pitkältä kulunut".

"Niin, lauvantaina on taas päivällisille meneminen — oh, miten olen näihin alinomaisiin päivällisiin väsynyt! — mutta minä toivon myös, että nämä ovat viimeiset tänä talvikautena".

"Kenen luokse?"

"Kenraalitar von Feldaun".

"Antaako hän päivälliset?"

"Kyllä, se tapahtuu tyttärensä kihlauksen johdosta", vastasi hän vähän hämillään.

"Vai niin, onko Ellen Feldau kihloissa? Kenen kanssa?"

"Minun", vastasi hän ja kohotti päätänsä.

"Laskette leikkiä".

"Enpä laskekaan, totta puhun".

"Mutta vastahan olette häntä niin vähän aikaa tuntenut".

"Me olemme seurusteluissa usein toisiamme tavanneet".

"Ja rakastatteko häntä?"

"Totta kait. Onpa hän kaunis impi, ja vielä — hän on rikas. Hän on satatuhatta kruunua isältänsä perinyt".

"Ahaa, me katsomme etuamme vanhoilla päivillämme. No, se minua muuten ilahduttaa, että te olette järkevämpi kuin olen luullutkaan. Ja mitä paroonitar kihlauksesta sanoo?"

"Paroonitarko?"

"Niin, paroonitar Vildenberg, tietysti. Olettehan te koko talvikauden hänen julkinen ihailijansa ollut".

"Paroonitar on kunnioitettava nainen. Hän on vaan nuori, iloinen ja varomaton, niin kuin — monet muutkin".

"Niin kuin esimerkiksi minä?"

"Miksei?"

"Kyllä niin, aivan oikein sanottu; minä olen hyvin varomattomasti menetellyt, kun olen sillä tavalla yksinäni teidän seurassanne konserteissa, à Portassa ynnä muualta kulkenut. Ihmiset ovat juorunneet meidän kihloissa olevamme".

"Ovatpa he sanoneet meidän salanaimisissakin olevamme", lisäsi Lorenz; "ja minä olen vastannut asian niin olevankin, mutta ensi viikolla eriävämme."

"Niin", vastasi rouva Stein, keveästi huokaisten, "nytpä ensi viikolla on meidän eriäminenkin. Sitten ne loppuvat nuo suloiset kahdenkeskiset hetkemme".

"Niin, se on selvää".

Rouva Stein kohotti päätänsä ja katsoi Lorenz Falkia vasten kasvoja, ja hänen silmänsä salamoivat kultapinsenetsien takaa.

"Minä melkein luulin, että te olitte minuun rakastunut".

"Siitähän me jo ensi kertaa tavatessamme sovimme, ettei siitä mitään tulisi".

"Niin oikein, enkä minä saata mitään suloisempaa väliä ajatellakaan kuin tämä intohimoista vapaa keskinäinen ystävyytemme, enkä sen tähden ole siitä mitään piitannutkaan, vaikka kaikessa viattomuudessanne paroonitartakin mielistellyt olette: mutta en voi, vilpittömästi lausuen, siitä iloita, että nyt olette mennyt ja kihlat solminnut. Nythän meidän keskinäinen välimme kokonaan purkautuu".

"Hankkikaa korvausta! Menkää ja tehkää järkiperäinen naimiskauppa tekin!"

"Kenen luulette vanhasta harmaapäästä leskestä huolivan?"

"Tiedätte sangen hyvin, että nuo harmaat kähärät ohuuksillanne teille erinomaisesti soveltuvat. Senpä tähden tuota timanttipuuteriannekin noin suuressa määrässä hiuksiinne kylvätte, että vielä harmaammiksi tulisivat". "Mutta ei sentään ole niin helppoa varakkaisin naimisiin päästä".

"Näettehän sen minusta".

"Se onkin varsin toista teidän, joka olette nuori, lahjakas ja rikas".

"Rikasko? Kuka teille semmoista sanonut on?"

"Koko maailma sitä sanoo. Onhan teillä suuri maakartano siellä Norjassa".

"On ollut, rouva kulta, on ollut".

"Mutta todistaahan koko teidän elintapanne varallisuutta. Te asutte hienossa asuntolaitoksessa ja esiinnytte sanalla sanoen hienona miehenä".

"Eihän siltä tarvitse niin rikas olla, kunhan vaan osaa asioistaan huolta pitää. Sitä paitsi minulla on siellä kotona sukulaisia, jotka tarpeen tullessa minua rahoilla auttavat".

Rouva Stein nousi ja antoi käsikirjoituksen hänelle takaisin. Sitten hän kumartui häntä kohden, laski kätensä hänen olalleen, pudisti kaunista päätänsä, niin että timantti puuteria alas varisi, ja tarkasteli häntä vienosuruisilla silmäyksillä:

"Tämä oli siis jäähyväisvierailu. Sinäkin, poikaseni Brutus! Nyt olen siis jälleen yksinäinen".

Lorenz Falk nousi puhvilta.

"Oh, kyllä te helposti uuden kavalierin teaatteriseuraksenne löydätte".

"Älkää nyt olko katkera! Tiedätte sangen hyvin paremmin ystävänäni kuin kavalierinani olleenne, ja, enkös minä ole teille äidillinen ystävätär ollut? Luulitteko, että olisitte teostanne niin pitkältä valmiiksi saanut, jos en aina olisi teitä kirjoittamaan kehoitellut?"

"En, vallan oikein lausuttu, ja sen tähden aina olenkin teille kiitollinen. Minä toivon, että vielä eteenkin päin voimme toisiamme ystävinä kohdata".

"Kyllä voimme".

"Ja hyvästi nyt!" sanoi Lorenz ja puristi hänen kättänsä.

"Hyvästi, ja kiitoksia hyvästä kumppanuudesta!"

Lorenz riensi kiireesti ulos ja sitten rappuja alas.

Rouva Stein sulki oven hänen jälkeensä. Sitten hän meni pianon ääreen ja jäi siihen ajatuksiinsa vaipuneena istumaan; kädet lepäsivät soittimilla, mutta ei siltä soittoa kuulunut.

Falk meni kenraalittaren luokse.

Hänellä oli komea, vanhanaikuisilla huonekaluilla sisustettu asumus, jonka seinillä perheen muotokuvat riippuivat.

Nyt olikin juuri vierailuaika. Kamarijunkkari Eisenfeldt istui vierassalissa naisten seurassa.

Kenraalitar oli mustaan silkkiin, pukeutunut, Ellen tummaan kotipukuun.

Kun Falk astui huoneesen, meni Ellen häntä vastaan; kamarijunkkari nousi myös ja puristi kumartuen hänen kättänsä.

"Suvaitkaa onnitellani! Se uutinen oli todellakin hämmästyttävä".

"Kihlakortit jaettiin vasta tänään".

"Muulloin ovat kihlaukset tavallisesti jo aikoja edeltäpäin arvatut", sanoi kenraalitar.

"Niin, totta kyllä on herra Falkinkin jo arveltu kihloissa olevan, mutta — ei neiti von Feldaun kanssa".

"Eikö? Kenen kanssa sitten?" kysyi kenraalitar.

"Suoraan sanoen tuon kaunoisen lesken, rouva Steinin kanssa", sammalsi kamarijunkkari.

"Me olemme ollut hyviä ystäviä, emme muuta mitään", vastasi Falk.

"Hän on omituinen nainen ja käytöstavaltaan jotenkin vapaa", sanoi kenraalitar. "Luultavasti se on ihmisten juoruille aihetta antanut".

"Lorenz ja minä olemme jo kauvan toisestamme pitäneet. Minä miellyin häneen jo ensimäisessä silmänräpäyksessä, kun hänet armeliaisuushuvissa näin", sanoi Ellen säteilevin silmin. "Sitten olemme parooni Vildenbergin luona niin usein toisemme nähneet. Hän teeskenteli paroonittaren ihailija olevansa, sentähden vaan, että saisi minua siellä kohdata".

Kamarijunkkari väänteli pienoisten viiksiensä päitä ivallisesti hymyillen.

"Paroonnitar raukka!"

"Vai niin, herra vävyni; näyttääpä siltä kuin olisitte oikea don Juan", sanoi kenraalitar ja uhkaili häntä sukkavartaallaan. "Niin, herra nähköön, nuorukaisten täytyy hurjailla. Minun mieheni, kenraali, oli myös nuoruudessaan ollut osallinen kaikenmoisissa kelpo kepposissa, ja hänestä tuli sentään erinomainen aviomies".

"Ei paroonitar ole aina kylliksi varovainen", sanoi kamarijunkkari.

"Ja ihmisiä huvittaa niin mainiosti juosta ja juoruta ja perättömiä laverrella", sanoi Falk.

"Sehän on naisten parhaimpia huvituksia", sammalsi kamarijunkkari suopeasti.

"Eivätpä totta tosiaan herrat ole hituistakaan parempia", huudahti neiti von Feldau.

"Äläpäs toki keskustelussa kiivastu!" varoitteli kenraalitar. "Täällä on lämpöä muutenkin, Aurinko paahtaa vallan kauheasti".

"Niin, ja herra Falk istuu keskellä päivänpaistetta", lisäsi kamarijunkkari. "Hänen oikea puolensa säkenöitsee juuri kuin olisi priljantteja siihen seulottu".

Ellen meni sulhonsa eteen ja tarkasteli hänen takkiansa.

"Sehän on timanttipuuteria", sanoi hän.

"Olette, hyvä neiti, varmaankin päätänne herra Falkin olkaa vasten nojannut", myhäili kamarijunkkari.

"En milloinkaan käytä tuota vanhanaikuista korutavaraa", jupisi Ellen, ja veri alkoi hänen päähänsä kohota.

"Luultavasti minä olen sitä saanut jostakusta naisesta, joka teaatterissa on vieressäni istunut", sanoi Falk, teeskennellen levollinen olevansa.

"Kyllä kait, sitä saakin niin helposti", sanoi kamarijunkkari. "Rouva Stein oli kerran minun pöytätoverinani, ja sitten oli hännystakkini kuin kuuralla peitetty. Se nainen ei timanttipuuteriansa säästele".

Ellen puri huuliansa ja selaili joitakin muotilehtiä. Kenraalittaren sukkavartaat liikkuivat muodon vuoksi vaan.

Kamarijunkkari nousi ja aikoi lähteä. "Kello on jo niin paljon, ja minulla on vielä pari vierailua tehtävänä. Täytyy, paha kyllä, naisille jäähyväiset lausuani".

"Hyvästi, hyvästi", sanoi kenraalitar. "Toivon ilokseni teidät täällä lauvantaina näkeväni".

"Se on minulle suuri kunnia, rouva kenraalitar".

Falk saattoi häntä etehiseen. Ellen meni omaan pieneen kammioonsa. Siellä hän seisoi akkunan ääressä kukkasryhmään päin kumartuneena ja itki. Falk meni hänen luoksensa.

"Mikä sinua vaivaa, armahin Ellen?"

"Olen saanut timanttipuuteria silmääni", sanoi hän, "ja se kirveltää".

"Se poistuu parhaiten pienellä suudelmalla", vastasi Falk ja painoi huulensa hänen ruusunpunervaan silmälautaansa.

"Lorenz, ethän sinä ketään muuta rakasta kuin minua?"

"Miten sinä voit noita kamarijunkkarin ilkeitä juoruja kuunnella?"

"Mutta, Lorenz, ethän sinä ole rouva Steinin luona ollut?"

"Jos on vieläkin timanttipuuteria silmässäsi, niin täytyy se sieltä pois toimittaa", sanoi hän ja suuteli taas häntä.

Ellen kohotti nuoruutta kukkivat kasvonsa häntä kohden ja hymyili kyyneleet silmissään.

XXII.

Viimeisen kerran tällä erällä.

"Arvoisat naiset, hyvät herrat! —"

Lorenz Falk kohotti samppanjalasiansa taaskin maljaa esittääksensä, kolmatta näillä päivällisillä.

Se oli Vildenbergin paroonin ja paroonittaren malja, joiden kodissa hän tänä talvena oli niin monta suloista hetkeä viettänyt ja jossa hän oli tulevata vaimoansa tuntemaan ja rakastamaan oppinut. Kun tämä nyt luultavasti oli viimeinen kerta tällä erällä, minkä he yhdessä olivat, tahtoi hän paroonille ja paroonittarelle sydämellisimmät kiitoksensa kaikesta osoitetusta ystävällisyydestä lausua.

Malja juotiin suurella innostuksella. Hyvillä päivällisillä ollaan aina innostuneita.

Parooni ja paroonitar kohottelivat samppanjalasejansa ja nyökäyttelivät hymyillen joka suunnalle.

Oli onneksi, että paroonittaren naama oli niin paksuun puuteroitu, muuten hän varmaankin olisi hyvin punastunut ollut; sillä hän tunsi veren päähänsä kohonneen.

Mutta nyt olikin jo seitsemää laatua viiniä näillä päivällisillä juotu.

Kamarijunkkari Eisenfeldt kumartui pöytäkumppanittarensa puoleen ja kuiskasi vaiveroisella äänellään:

"Sen maljan olisi paroonitar yksin ansainnut. Todellakin se on hän, joka herra Falkille on enimmän ystävällisyyttä osoittanut".

"Hyi, kamarijunkkari, miten ilkeä te olette", hikerteli neiti.

"Minä pyydän teitä, arvoisat naiset, hyvät herrat, tyhjentämään lasin erään rakkaan poissa olevan onneksi", jatkoi kamarijunkkari, yhtä hiljaisesti kuin äskenkin, naiseensa kääntyen. "Leskirouva Steinin malja!"

Neiti uhkaili kahvelillaan.

"Herra kamarijunkkari, teillä riittää loppumattomiin tuota purevata ivaa!"

Juusto ja jäätelö oli jo syöty. Nyt ei pöydällä enää jäljellä muuta ollut kuin joitakuita puoleksi tyhjennettyjä laseja, muutamia päällisruoka-asetteja viinirypäle-korsineen ja omenankuorineen sekä muutamia ruokalistoja, joissa kullatut kirjaimet ja viinitäplät rinnakkain loistivat.

Herrat pistivät kuverttikukkasensa napinreikiin, naiset kiinnittivät ne rintaansa ja napittivat hansikkaansa.

Kenraalitar tarttui paroonin käsivarteen, ja seura lähti parittain vierassaliin. Sitten useammat herrat vetäytyivät tupakkahuoneesen, ja muutamat nuoret naiset, paroonitar etunenässä, menivät Ellenin kammioon, jossa he papirossinsa sytyttivät.

Lorenz oli kätensä Ellenin vyötäisille kiertänyt, ja tämä tuprutteli keimeänä papirossiaan ja puhalteli savua hänen kasvoihinsa.

Hän oli oikein sievä yksinkertaisessa valkeassa silkkipuvussaan, vihkonen tuoreita kielokukkia rinnassaan.

Kenraalitar tuli ovelle.

"Kylläpä vaan tämä on hienoa, tämä meidän aikainen nuorisomme! Jos minä nuorena tyttönä olisin noin höyryveturin tavalla äitini läsnä ollessa tuprutella uskaltanut, niin olisinpa totta tosiaan korvapuustin saanut".

"Ne ovat nuo mielevät rouvat, jotka esimerkillään edellä käyvät", sanoi Ellen, luoden veitikkamaisen silmäyksen paroonittareen.

"Niin, meitä rouva raukkoja syytetään niin paljon", sanoi paroonitar.

Kun kahvia oli tarjottu, meni Ellen pianon ääreen laulaakseen pari duettia kamarijunkkarin kanssa. Kenraalitar, parooni ja pari vanhanpuoleista naista istuivat pelipöydän ääreen.

Paroonitar Olga oli asettunut vierassalin nurkkaan. Hän viittasi Lorenzia viuhkallansa.

"Istahtakaapas nyt tähän ja olkaa hieman rakastettava! Tämä on luultavasti viimeinen kerta, minkä tällä erällä yhdessä olemme. Pyökki on jo puhjennut, emmekä mekään sitten enää Kyöpenhaminassa huoli kauvoja viivytellä".

"Mihin herrasväki aikoo kesällä matkustaa?"

"Me matkustamme Modumiin Norjaan. Minua niin haluttaa nähdä Norjan lumituntureita. Ne kuuluvat olevan niin kauniita ja kylmiä — juuri kuin te itse".

"Enpä ole kumpaistakaan. Tiedättehän Islannista, että useimmat jäätunturit ovat tuliperäisiä".

"Sammuneita tulivuoria", sanoi paroonitar olkapäitään nytkäisten. "Ei näy tulta, savua vaan, ja siitä mustaa itsensä".

"Minä luulin paroonittaren maininneen, että meidän piti rakastettavia olemaa näin viimeistä kertaa yhdessä ollessamme".

"Eipä tämä, toivoakseni, sentään viimeinen kerta liene. Kyllä me vielä toisemme tapaamme. Missä kesänne vietätte?"

"Minä matkustan ensin vähäksi aikaa Skåneen pariin maakartanoon ja sitten olen Klampenborgissa. Kenraalitar on sieltä huvilan vuokrannut, ja minä asun kylpylaitoksen ravintolassa".

"Entäs häät?"

"Kylläpä nekin kait joulun edellä pidetään. Minä tahdon ensin uuden kappaleeni näyttämölle saada".

Kamarijunkkari oli laulunsa lopettanut ja tuli sinne heidän luoksensa. Keskustelu tuli yleiseksi.

Teetä juotuaan lähtivät vieraat pois kellon yhtätoista käydessä.

Falk astuskeli yksinänsä Leveetäkatua ja Kuninkaan Uudentorin poikitse sikaariansa poltellen.

Sitten hän poikkesi à Portaan pullon suutavettä juodakseen.

Herrain puolella ei ollut pöytäin ympärillä enää sijaa, eikä häntä haluttanut minnekään istahtaa. Sitä paitsi oli siellä niin kuuma ja tupakansavua paksulta. Hän meni siis oikealle, naisten kahvihuoneesen, joka oli melkein tyhjä, ja kun kello jo oli yli 11, sai hän sikaarinsakin pitää.

Eräs nainen istui yksinänsä pöydän ääressä selin ovea kohden.

Falk tunsi sangen hyvin tuon valkean niskan ja takaraivan lyhyiksi leikattuine tummine hiuksineen.

Istuja käänsi päätänsä ja katsoi häntä hymyillen.

"Niin, tosiaankin minä se olen, leski raukka, joka täällä yksinäni ja hyljättynä istun ja kehnoa voileipääni syön. Olen teaatterissa ollut yksinäni, vallan yksinäni, ja olen käskenyt piikani tulla minua täältä puoli kahdeltatoista noutamaan. Ei minua, nimittäin, haluttanut nälkäisenä levolle mennä, sillä, miten tiedätte, ei minulla ole mitään säännöllistä taloudenpitoa. Ei tämä tietysti ollut sopivata minulle tulla tänne ilman herraseuraa, mutta tämä hirveä rouva Stein on tehnyt niin paljon muutakin sopimatonta, että hiukkanen enemmän tahi vähemmän on siinä sangen arvotonta. No, mitä siinä keskellä lattiata seisotte? Ettekö saata tähän pöydän ääreen istahtaa, vai eikö se kentiesi ole sopivata?"

"Minä tulen suoraan kihlaajaiskestistä".

"Vai niin, siellä te olette samppanjassa uinut, ja sillä aikaa minä olen kyyneleistä juomaani juonut".

"Pullo pilsneriä ja korkea lasi!" tilasi Edvard myymäpöydän ääressä.

"Pullo pilsneriä ja hyviä korkea lasi!" huusi Gianelli aukossa.

"Kuuletteko, mitä vanhus sanoo? Niin, minä olen todellakin juonut surun pilsneriä hyvin korkeasta lasista, ja nyt minä istun täällä surussa ja —".

"Kaksi hapanta voileipää ja paistia!"

"Kaksi hapanta voileipää ja paistia!" huusi Gianelli.

"Vallan niin", sanoi rouva Stein. "Siinä on minun koko lohdutukseni. Kas niin, älkää siellä nyt enää seisoko ja kihlatulta näyttäkö, vaan istukaa, ihminen!"

Falk riisui päällystakkinsa.

"Viimeksi teidän seurassanne oltuani oli morsiameni siitä syystä mustasukkainen, että minun olkapäässäni oli hiukkanen teidän timanttipuuterianne".

"Herranen aika, istukaa siis kaikin mokomin pöydän toiselle puolelle, niin etten teitä saastuta! Poika raukka, joko nyt niin tohvelin alla olette! Oi, miten minua huvittaisi nähdä teitä oikein kunnollisena aviomiehenä!"

"Minä toivon siinä hyvin suoriutuvani. Mutta emmekö ota vähän virvoituksia?"

"Kiitoksia, lasi sherrykobbelia ei tekisi pahaa", "Kuuletko, Kaspar, lasi sherrykobbelia ja toinen totia!"

"Lasi sherrykobbelia ja toinen totia!"

"Lasi sherrykobbelia ja toinen totia!" kertoi vanha Gianelli.

Falk istui toiselle puolen pöytää ja tarkasteli rouva Steiniä, joka supisti verevät huulensa torven ympärille ja imi itseensä tuota kylmää juomaa.

"No, mitä te minua noin töllistelette? Sanoako, mitä ajattelette?"

"Saisi kuulla!"

"Hän on sentään sangen kaunis". "Kyllä, oikein sanottu, jotakin semmoista se oli, ja minä onnittelen tulevata miestänne".

"Kiitoksia", sanoi hän kuivakiskoisesti ja tarttui jälleen imutorveensa.

Samassa astui kamarijunkkari Eisenfeldt kahvilaan. Hän ensin säpsähti vähäsen takaperin ja kumarsi sitten ivallisesti hymyillen.

"Oh, saanko ilokseni teidät vielä kerran tänä iltana tavata?"

"Miten näette", vastasi Falk lyhyesti, "Ja aina naisten seurassa. Niin, herrat runoilijat ovat onnellisia. He perhosina yhdestä kukkasesta toiseen liehuvat".

"Äsken olitte herra Falkin kanssa riemujuhlassa, hyvä kamarijunkkari", sanoi rouva Stein. "Tämä on jäähyväisjuhla. Näettehän, että kestitys on kohtuullista".

"Sittenpä sopinee minunkin teille jäähyväiseni lausua. Matkustan aamulla varhain linnaväkeni luokse".

"Oh, en muistanutkaan, että kamarijunkkari luutnanttikin on. Vai niin, te matkustatte? Sepä oli ikävätä!"

"Olette ylen hyvä, rouva".

"Mutta ettehän sitten enää huomenna neiti von Feldauta tapaa —".

"En oikein ymmärrä teidän sanojanne".

"Ette siis voi hänelle kertoa minut ja herra Falkin yhdessä nähneenne. Niin, ehkä kävisi laatuun lähettää hänelle sähkösanoma".

"Rouva Stein on aina hieman ilkeä", sanoi kamarijunkkari, hovihymy huulillaan. "Muuten minä neiden kyllä syksyllä tapaan. Silloinkin on vielä aikaa hänelle tämä kauhistava salaisuus kertoa".

"Luuletteko sietävänne sitä niin kauvan takananne säilytellä?"

"Rouva Stein, te olette kauhea! Mutta en milloinkaan naisten kanssa ottele. Pakenen siis ja jätän kiistakentän teille. Hyvästi, hyvä rouva, ja hauskaa kesää! Hyvästi, herra Falk. Niin, nyt emme kait niin pian toisiamme tavanne?"

"Emme", sanoi Falk ja nousi nuivasti kumartaen. "Minä toivon tämän olevan viimeisen kerran tällä erällä".

Kamarijunkkari vetäytyi jälleen herrain puolelle.

Rouva Stein laski kätensä pöydälle ja tähysteli Falkia kultakakkuloittensa lävitse.

"Älkäähän nyt toki noin hirveän onnettomalta tämän kohtauksen tähden näyttäkö. Eipä hän neiti Elleniä kohtaa ennen kuin syksyllä, ja voittehan jo huomenna hänelle tämän suuren syntinne tunnustaa ja — anteeksi saada. Tästä tulee vaan pieni vaihdos kihlaviikon imelyydessä".

"En minä voi kärsiä tuota miestä!"

"Enkä minäkään. Toivoisin hänen rakastuvan minuun."

"No ei sanomista —".

"Ja sitten minä häntä myötäänsä piinaisin ja kiusaisin".

"Oikein, sepä olisi rangaistusta sekin".

"Mutta tuollapa jo palvelustyttöni tuleekin. Nyt pääsette minun seurastani".

"Saanen kait teitä portille saattaa, miten ennenkin?"

"Uskallatteko todeltakin?" kysyi hän ja nousi.

"Kyllä uskallan", vastasi Falk ja heitti teaatteriviitan hänen olkapäilleen.

"Kiitoksia!" sanoi rouva Stein ja kohotti mustat silmänsä häntä kohden.

Ei Falk ollut vielä milloinkaan niissä niin vienosuruista loistoa huomannut.

Hän kulki Falkin edellä salin lävitse, jossa Gianelli heille kohteliaimmat jäähyväisensä lähetti.

Falk avasi hänelle oven, ja hän astui katukäytävälle. Palvelustyttö astui jäljessä.

Tuonnempana, Kuninkaan Uudellatorilla, kiersi hän kätensä Falkin käsivarteen — viimeisen kerran tällä erällä.

XXIII.

Vanhoja saatavia.

Syyskuun aurinko paahtoi polttavan kuumana; sillä ei tullut tuulen hengähdystäkään salmelta, joka tyynenä vaan ja peilikirkkaana loisti, ja alhaalla rantatiellä tuprusi tomupilviä vaunujenpyöristä, niin että kutistellut puu raukat pienissä puutarhoissa huviloiden edessä olivat varsin harmaiksi puuteroittuina lehdet riipallaan.

Pitkä tie Klampenborgiin tultaessa konserttisalin edustalla oli vallan typö tyhjä, ja huvilatkin alas laskettuina akkunanverhoineen näyttivät kaikki kuin myytäviltä. Kentiesi asukkaat lienevät hiukan siimestä etsiäkseen noihin punaisiksi maalattuihin lautasuojuksiin paenneet, joiden tarkoituksensa mukaan pitäisi huvihuoneita oleman, mutta jotka eivät syrjäiselle voi ainoastaan pelkän huvin vuoksi rakennetuilta näyttää.

Kylpylaitoksen ravintolan verannalla olivat pöydät katettuina; mutta ei siellä mitään muita eläviä olennoita näkynyt kuin melkoinen parvi varpusia ja pari passaria, jotka kuumuuden rasittamina pylväitä vasten nojasivat ja salveteilla itseänsä viuhkoivat.

Neljän aikaan alkoi kuitenkin muutamia päivällisvieraita saapua. Kaikki he verannalle pöydän ääreen asettuivat, sillä ruokasalissa oli vallan tukahduttavan kuuma. Kenraalitar von Feldau ja neiti tulivat läheisestä huvilastansa ja istuivat verannalle hekin.

Kamarijunkkari Eisenfeldt nousi erään pöydän äärestä ja riensi naisten luokse.

"Hyvää päivää, herra kamarijunkkari, terve tultuanne takaisin!"

"Kiitoksia! Hyvää päivää, rouva kenraalitar, hyvää päivää, armas neiti, miten voitte?"

"Kiitoksia, mainiosti; eikä meidän sitä tarvinne kamarijunkkarilta kysyäkään. Näyttehän olevan kuin elävä terveys itse ja ahavoittunut kuin intiaani". "Istutte täällä niin yksinänne?"

"Niin istumme: vartoomme Falkia, joka on Kyöpenhaminassa".

"Hän on kovassa jännityksessä näinä päivinä ollut", sanoi kenraalitar. "On uuden näytelmäkappaleensa lähettänyt sekä Kyöpenhaminan kuninkaalliseen että Kristianian teaatteriin ja vartoo nyt juuri vastausta".

"Siitä on taukoomatta tietoja sanomalehdissä", vastasi kamarijunkkari.

"Liian paljon", sanoi kenraalitar. "Siitä vaan ruvetaan liian suuria vartoomaan. Kunpa ei vaan erehdyttäisi".

"Sitä emme sentään huoli uskoa", sanoi Ellen rohkeasti.

Kamarijunkkari rupesi hennoille jaloilleen hennon herrassauvansa nojalle ja koki välinpitämättömältä näyttää sekä tokasi:

"En ole nähnyt Falkia sitten kuin edellisenä iltana ennen linnaväkeen lähtöäni".

"Niin, kihlaajaispäivallisillä luonamme".

"Ja sitten myöhempäänkin illalla vielä. A Portassa — rouva Steinin seurassa".

"Mitä sanoitte?" tokasi kenraalitar.

"Mahdotonta!" huudahti Ellen.

"Minä vakuutan, hyvät naiset, kunniasanallani, se on totta. Heiliä oli vallan varmaan jonkunlaiset jäähyväiskestit siellä, ja molemmat he totiansa joivat. En tosiaankaan muista, polttiko rouva Stein paperossia, mutta molemmat he kuitenkin jotenkin riemastuneita olivat".

"Sehän on inhottavaa!" huudahti Ellen.

"Vallan kauhistavaa!" lisäsi kenraalitar.

"Sitten he käsi kädessä kotiin lähtivät".

"Herra kamarijunkkari!"

"Kunniasanallani, rouva kenraalitar, todeksi sen vakuutan".

Ellen nyppi hervastuneena päivänvarjonsa tupsuja.

"Jospa sen olisin ennemmin tiennyt! Ihan kihlaajaispäivänä! Mutta ei sitä sikseen heitetäkään".

"Siinä paha, missä panetellaan", sanoi kamarijunkkari. "Tuollapa hän tuleekin. Minä menen tieheni, etten häiriöksi olisi".

Hän kohotti hattuansa ja meni pöytänsä ääreen.

Falk oli niin omiin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän kamarijunkkaria huomannutkaan.

"Herran tähden, hillitse itseäsi, Ellen!" sanoi kenraalitar. "Älkäämme tässä näytelmiä kaikkien ihmisten nähtäviksi laitelko".

"Ei, äiti, minä olen rauhallinen, vallan rauhallinen", sanoi Ellen hiljaa ja puristi huulensa yhteen.

Falk istahti synkkänä pöydän ääreen.

"Mutta mikä teitä nyt vaivaa, Falk, kun niin totiselta näytätte?" kysyi kenraalitar.

"Hyvin ikävä asia. Näytelmäkappaleeni on takaisin lähetetty".

"Hyljättykö?"

"Niin juuri, hyljätty kummassakin teaatterissa".

"No, sepä oli ikävä seikka", sanoi Ellen iloisena, saadessaan vihaansa purkaa. "Nyt saavat sitten ihmiset noitten sanomalehtien loppumattomien ylistyslaulujen johdosta jotakin juorutaksensa".

"Minä luulen parhaaksi matkustaa vähäksi aikaa Kyöpenhaminasta pois. Kaikki nämä sääliväiset silmäykset ja surkuttelevat kysymykset tekisivät minut heikkohermoiseksi".

"Kyllä, viisainta kait olisi mennä tiehensä", sanoi Ellen nuivasti.

"Mutta syökäämme nyt sentään päivällisemme, Vaikka, herra nähköön, minun ei ollenkaan nälkä ole".

Päivällistä tarjottiin, ja he söivät äänettöminä.

Kamarijunkkari istui ja tarkasteli heitä vahingoniloisilla silmäyksillä.

Ei kukaan huomannut, että kolmihenkinen seurue, kaksi naista ja yksi herra, kulki ohitse, ennen kuin terävä nais-ääni ranskaksi lausui:

"Anatole, se on hän, totisesti se on hän!"

Lorenz Falk kohotti silmänsä lautasestaan ja muuttui ensin vallan vaaleaksi ja sitten heti tulipunaiseksi.

Madame de Pontjoie seisoi hänen edessään, mittavana ja pyylevänä, naama valkeaksi puuteroituna, kuin joku pöppö, mustan pitsipilven varjossa tavattoman suureen tulipunaiseen päivänvarjoonsa nojautuen. Hänen vieressään seisoi Angélique yksinkertaisessa matkapuvussaan. Hänen kasvonsa olivat vähäsen nuoruutensa kukoistusta menettäneet ja saaneet puuteria sijaan, ja laihemmaksi hän oli myöskin tullut; mutta kaunis hän vieläkin oli. Anatole pysytteliihe tapansa mukaan takapuolella, vanha Anatole raukka, keveänä ja arkana ryppyisine, kellahtavine kasvoineen ja mustine piikkiviiksineen.

"Monsieur Falk, tunnettehan vielä vanhat ystävänne?" sanoi madame ranskaksi ja astui lähemmäksi.

Falk nousi hämillään.

"Anteeksi, rouva, että teitä häiritsen", sanoi madame de Pontjoie kenraalittaren puoleen kääntyen. "Mutta ymmärrättehän ranskaa, eikö niin?"

" Ui ", hökäsi kenraalitar.

"Olette kait herra Falkin äiti, eikö niin?"

" Nong ", tokasi kenraalitar.

"Ah, pardon! Mutta herra Falk, ettekö tahdo tutustaa meitä?"

Falk suoritti hämillään tämän toimen.

"Suvaitsetteko istuani? Puh, en luullut täällä Tanskassa näin kuuman olevan. Anatole, hanki tuoli minulle!"

Falk oli Angéliquelle tuolinsa tarjonnut. Tämä loi häneen salamoivan silmäyksen. Sitten hän istui hiljaa, silmät maahan luotuina.

Kenraalitar ja Ellen istuivat ujoillaan, ja tuonnempana pöytänsä ääressä istui kamarijunkkari uteliaana kaulaansa kurkotellen.

"Ajatelkaas, rouva kenraalitar", jatkoi madame de Pontjoie sujuvalla parisilaismurteellaan, "olimme päättäneet tänä kesänä matkustaa sen sijaan, että olisimme jossakin ranskalaisessa kylpypaikassa venyneet. Menimme Norjaan —".

"Se oli ihana matka!" puuttui ihastunut Anatolekin puheesen.

"Vait, Anatole! No niin, me kyselimme mr. Falkia Kristianiansa — semmoisissa pikkukaupungeissa näet koko maailma toinen toisensa tuntee — mutta sanottiin hänen Kyöpenhaminassa oleksivan; päätimme palata Kvöpenhaminan kautta. Hotel d'Angleterressä kerrottiin hänen täällä Klampenborgissa olevan".

"Sitten matkustamme Klampenborgiin, sanoin minä", vakuutteli herra de Pontjoie riemuiten.

"Vait, Anatole! No niin, viimeinkin olemme teidät löytäneet, ilkeä karkuri. Minkä tähden lähditte Parisista meillä jäähyväisillä käymättä?"

"Minä sain sähkösanoman, äitini oli kuolemaisillaan ".

"Kyllä, sen kuulimme hotellissa. Mutta olisittehan kumminkin kirjoittaa voinut".

"Minä olen myötäänsä matkoilla ollut".

"Ja nyt, kun näin monen vuoden kuluttua jälleen Angéliquen tapaatte, eikö teillä ole edes ainoatakaan ystävällistä sanaa hänelle lausuttavana? Hän on koko tämän ajan teitä uskollisesti odotellut".

Kenraalitar siirtyi levotonna tuolillaan. Ellen oli sangen kalpea.

"Minä luulin — ettei niin hätimiten tehty tuttavuus", sammalsi Falk.

"Hätimitenkö!" huudahti madame de Pontjoie. "Ah, ystäväni. Angélique uskoi heti tämän salaisuuden vanhemmillensa, ja te, rouva kenraalitar, joka luultavasti olette herra Falkin sukulainen, saatte myöskin sen tietää. Hän kihlasi minun tyttäreni lähtönsä edellisenä iltana".

"Lapsellisuuksia", jupisi Falk.

"Ei, tämä menee liian pitkälle", huudahti kenraalitar ja keräili vaivoin kaikki kouluranskansa jäännökset kokoon. "Madame, herra Falk on kihloissa minun tyttäreni kanssa".

" Oli, äiti", sanoi Ellen ranskaksi ja nousi kalman kalpeana. " Emme ole enää. Herra Falk" lisäsi hän vapisevalla äänellä tanskaksi ja kääntyi häntä kohden; "vaikkei tätäkään kolttosta olisi tullut, olisin kuitenkin päättänyt teistä erot tehdä. En milloinkaan olisi voinut sellaiseen mieheen luottaa, jolla juuri samana iltana, jona kihlaajaisiamme vietimme, oli sovittu salakohtaus vanhan lemmittynsä kanssa".

"Vai niin, kamarijunkkari on kielitellyt".

"Ehkei se totta olekaan?"

"Ei maksa vaivaa tässä itseänsä puolustella, Minä pyydän palvelijalla lähettää sormuksenne takaisin. En mielelläni huolisi tämmöistä tehtävätä tässä kaikkien vierasten nähden suorittaa".

"Ei se minunkaan tarkoitukseni ole".

Neiti von Feldau avasi päivänvarjonsa.

"Äiti, tule, lähtekäämme pois. En jaksa tässä enää seistä. Olen pyörtymäisilläni".

He vaihtoivat asianmukaiset jäähyväiset Pontjoien perheen kanssa ja poistuivat ravintolan taitse päästäksensä käymästä pöytäin ohitse.

"Nyt olemme kahdenkesken, hyvä herra", sanoi madame de Pontjoie. "Nyt on meillä lasku suoritettavana".

"Niin, todellakin tärkeä lasku", lisäsi mr. de Pontjoie rohkeasti.

"Vait, Anatole!"

"Ei tässä ole mitään laskua suoritettavana", sanoi Angélique ja sekaantui vasta ensi kerran keskusteluun. "Herra Falk huvitteliihe muutama vuosi sitten kokemattomalla naissydämellä leikkien ja unhotti sitten koko seikan, miten ainakin lapsellisen kujeen. Se minua kovin surettaa, että olen ollut liiaksi viaton samoin tehdäkseni. Nyt tahdomme koko asian unhottaa".

"Mutta, Angélique —".

"Ei minulla ole mitään herra Falkille puhuttavaa, äiti. Vuokratkaamme nyt vaan huone täältä ravintolasta. Minun tarvitsee vähän levätä".

"Mutta, rakas lapseni", muistutti mr. de Pontjoie.

"Vait, Anatole! Angélique puhui oikein. Ei meillä ole mitään teille puhuttavaa, mr. Falk. Hyvästi, monsieur; olette huonosti meidän vierasvaraisuutemme palkinnut. Anatole, etsipäs viinuri!"

Falk seisoi siinä eikä voinut suustaan saada sanaakaan. Hänen kurkkunsa kutistui kokoon, ja hän teki ainoastaan jäykän kumarruksen, kun he ravintolahuoneesen astuivat.

Sitten hän joi lasin jääkylmää vettä ja meni.

Mitään syytä tietämättä johti hän askeleitaan Eläintarhaan ja kulki kauvaksi metsään, jossa hän istahti yksinäiselle penkille, ja ajatukset kiersivät hurjassa sekasotkussa ympäri hänen päätänsä.

Hän oli näiden monien silkkilaahusten keskellä liian paljon elämöinyt; hänen jalkansa olivat niihin takertunut, ja se on vaarallista.

Niihin kompastuu niin pian ja — lankee.

XXIV.

Jäähyväiset.

Jo oli ilta ehtinyt, kun hän Klampenborgin ravintolaan palasi.

Ovenvartijalta hän kuuli ranskalaisen perheen jo takaisin Kyöpenhaminaan lähteneen.

Hän meni kiireesti huoneesensa, pani kihlasormuksensa koteloon ja lähetti sen palvelijalla kenraalittaren asuntoon.

Palattuansa kertoi tämä herrasväen parhaallaan tavaroita kokoon säälineen. Piika oli sanonut kenraalittaren ja neiden Jyllantiin matkustavan ja käyvän kenraalittaren sisarta tervehtimään, jolla siellä oli maatila.

Hän antoi Falkille pienen mytyn ja meni.

Siinä oli Ellenin sormus ja muutamia kultakapineita, joita hän oli Ellenille lahjoittanut.

Falk viskasi ne kaikki matka-arkkuunsa ja aikoi sinne tavaroitansa latoa. Sitten hän soitti palvelijata, tilasi Iaskunsa seuraavaksi aamuksi sekä heti lasin totia. Ruoka ei häntä maittanut.

Hän sytytti sikaarin, istui avoimen akkunan eteen ja katseli salmelle, joka siellä peilikirkkaana ja tyynenä loisti; ja alhaalta konserttisalista kuului heikkoja sävelkatkelmia hänen korviinsa.

Siis täytyi hänen taas täältä luopua ja kääntää selkänsä tälle pienelle, ystävälliselle Tanskalle, jossa hän niin monta suloista hetkeä oli viettänyt ja kauniimmat tulevaisuutensa unelmat uneksinut.

Nyt hänen taas oli tuonne kylmään, kolkkoon Norjaan palaaminen. Kyllä hän oli aikonut siellä kotomaassaan pistäytyä; mutta ylisteltynä kirjailijana ja rikkaana, onnellisena aviomiehenä rakastettavan vaimon rinnalla hän silloin oli kulkevansa kuvitellut.

Nyt se oli kukistunut tuo kaunis unelmalinna, ja itse hän sureskellen sen raunioilla istui.

Hän oli pohjoismainen perho raukka, joka oli etelään hämmentynyt ja siellä kukkain tuoksussa hurmaantunut. Sitten hän oli johonkin ylhäiseen saliin joutunut ja kynttilätä liian lähelle liehuellut. Eikä hänellä siis enää muuta tehtävää ollut, kuin palaneine siipineen kotiin laahustella ja pohjolan pitkään yöhön kuolla.

Niin, kotiin Norjaan hänen siis täytyi lähteä. Ei ollut muuta valittavana, Kyöpenhaminassa ei hän jaksaisi olla, eikä ollut varoja uudestaan eteläänkään päin matkustaa.

Sopisihan keskustella Norderudilaisten kanssa. Heidän täytyisi vielä kerran häntä auttaa, se oli ainoa keino; ja jos eivät sitä tekisi, niin saisi hän sinne kotiin kuolemaan jäädä.

Siellä Kristianian hautausmaalla oli hänelle tila vanhempainsa rinnalla. Se oli ainoa maaturve, mitä hänen omaansa isänmaassa oli. Ei siinä sitä paljoa ollut; mutta totta puhuen se se juuri olikin, mitä hän tarvitsi.

Vihdoin hän meni levolle; mutta levottomana hän siinä itseänsä edes ja takaisin viskoi eikä voinut nukkua.

Ajatukset pitivät häntä valveilla.

Höyrylaiva oli seuraavana päivänä lähtevä Norjaan.

Aamupäivällä hän ajoi Kyöpenhaminaan ja meni rouva Steinin luokse. Tämä oli ainoa, jolle hän jäähyväiset tahtoi lausua.

Hän oli juuri äsken maalta kaupunkiin muuttanut ja otti vieraansa vastaan sammalvehreässä vierassalissaan.

"Mutta herra nähköön, miltä te näytätte, mies! Mikä teitä vaivaa? Ovathan kasvonne valkeat kuin juuri äsken puuteroidun Vildenbergin paroonittaren!"

Falk istui ja kertoi hänelle kaikki. Hänen äänensä oli vakainen ja matala, juuri kuin unissaan puhuvan.

"Ystävä raukka!" sanoi rouva Stein, kun Falk oli lopettanut. "Onpas teille onnettomuuksia oikein satamalla tullut, enkä minäkään ole teidän eroonne vallan syytön. Kyllä minä arvelin, että kamarijunkkari salaisuudet kielittelisi".

"Ja sitten tuli vielä Pontjoien perhe lisäksi. Kaikki näyttivät ikään kuin liittoon minua vastaan lyöttäytyneen".

"Ikävintä oli, ettei teoksestanne huolittu. Minä olin jo ennakolta iloinnut, miten saisin parketilla istua ja tekijätä esille huutaa, ja silloin olisin teille pitkillä ruusunsolmuisilla dannebroginauhoilla varustetun laakeriseppeleen viskannut".

"Nyt ne ovat lakastuneet kaikki minun laakerini".

"Ne saattavat vielä uudelleen viheriöidä. Matkustakaa nyt kotiinne Norjaan, levätkää tarpeeksenne, rauhoittakaa mielenne ja aloittakaa sitten taas työnne. Ei kukaan tule runoilijaksi ilman taistelua".

"En ole milloinkaan taistellut. Minä olen koko ikäni ihmelapsi ollut, jota yleisö ja sanomalehdet ovat hemmotelleet, niin kauvan kuin olen kilttinä taiteenharrastelija-poikana pysynyt; mutta niin pian kuin olen täysin varttuneeksi kirjailijaksi pyrkinyt ja suurempaa teosta yrittänyt, silloin on minulle läimäyksiä jaettu ja häpeänurkassa seisotettu. Mutta nyt olen pelkäksi taiteenharrastelijaksi jo liian vanha. Minä tahdon toisella tiellä lahjojani koetella".

"Ehkä aijotte näyttelijäksi?"

"En, voinhan mieluummin morfinijuopoksi tahi juoppolallukseksi ruveta. Ehkä voin sillä tiellä pitemmälle päästä".

"Hyi, ettekö häpeä tuollaisia puhua! Ja nyt, kun kotiinne Norjaan matkustatte, en enää saata teitä silmälläkään pitää".

"Niin, jos olisin tänne Kyöpenhaminaan jäänyt, niin olisimmehan saattaneet entisen ystävyysliittomme jälleen uudistaa".

"Teidän puoleltanne ei tosin mitään estettä olisi; mutta oletteko siitä varma, että minä yhtä vapaa olisin?"

"Oletteko esteen saanut?"

"Saattaa niin olla".

"Ehkä olette minun neuvoani seurannut ja kihloihin mennyt?"

"Vallan niin".

"Onnittelen!"

"Kiitoksia!"

"Te kuulette kaikkea niin tyynenä tähän aikaan".

"Kyllä, minusta kaikki on niin runtelevan vähäpätöistä".

"Eikö teitä edes haluta kuulla, kuka tuo onneton on?"

"Oh, niin, miksei?"

"Hänen nimensä on Blistrup ja hän on tukkukauppias. Sangen kaunis, pieni mies, valkoverinen ja sievistelty — näköjään vallan kuin kamarijunkkari Eisenfeldt — ja hyvissä varoissa. Sitä paitsi hän ihailee minua, ja se on enemmän kuin mitä te teette, ja väittää, ettei hän saata ilman minua elää, ja sitä te voitte vallan hyvin, ja sen tähden olen häntä armahtanut".

"Sen olette oikein tehnyt".

"Kyllä, ja se mielipide on minussa yhä paremmin vakautunut, ettei turvattoman naisen ole hyvä yksinänsä vaeltaa —"

"— à Portaan".

"Yksinänsä elämän lävitse vaeltaa, niin kauniisti minä ajattelin sanoa, mutta te seoititte siihen tuota ravintola-jokapäiväisyyttänne. Te olette runollisuudesta köyhin runoilija, mitä milloinkaan olen tuntenut".

Falk nousi.

"Nyt on toki aika jäähyväiset lausua".

Rouva Stein ojensi hänelle kätensä.

"Niin, tämä on sitten kait peruuttamattomasti viimeinen kerta. Minä olisin niin mieluisasti teitä höyrylaivaan saattanut ja kukkavihkonkin antanut; mutta itse huomaatte, että kun ollaan kihloissa j.n.e."

"Kyllä, tietysti".

"Mutta vartokaapas vähäsen, kukka teidän täytyy kuitenkin jäähyväisiksi saada".

Hän meni tuonnemmaksi ja leikkasi suuren ruusun.

"Kas tässä, ottakaapas tämä ja pankaa rintaanne! Kun se on lakastunut, silloin olette kyllä jo minutkin unhottanut".

"Minä olen usein, hyvin usein teitä ajatteleva".

Hän työnsi häntä ovea kohden.

"Koettakaa nyt vaan mitä pikemmin täältä suoriutua, muuten pelkään itkutuulelle tulevamme, molemmin".

Falk katsoi ovella mennessään vielä kerran taaksensa. Rouva Stein veti kiihkeästi oviverhoja eteen. Hänen tummissa silmissään loisti kyyneleitä, jotka kultapuitteisten nenäkakkulain takaa poskille vierähtelivät.

Falk meni suoraan satamaa kohden.

Hän tahtoi ajoissa laivaan ehtiä, päästäksensä lähtiessään tuttavia tapaamasta. Hänen tavaransa olivat jo aamulla sinne kannetut.

Rannemmalla, Amaliankadulla, hän kohtasi kamarijunkkari Eisenfeldtin ja paroonitar Vildenbergin, jotka innokkaasti haastellen astuivat.

Kamarijunkkari tervehti tapansa mukaan, kohteliaimmasti hymyillen. Paroonitar tuskin viitsi välinpitämättömästi hieman päätään nyykäyttää; sillä niin hartaasti hän näytti keskusteluun kiintyneenä olevansa, ettei edes huomiotansa Lorenziin luonut, vaikka tämä melkein hiipasi hänen silkkiviittaansa ja tunsi ohitse mennessään hänen vaatteidensa hajun tuoksuvan.

Paroonitar käytti aina heliotropia. Sen Falk viime talven ajalta muisti.

Hän kiirehti höyrylaivaan ja laskeutui siellä heti hyttiinsä.

Kun laiva lähti rannasta, nousi hän kannelle, seisoi peräpuolella ja katseli lakeata, hedelmällistä Seelantia.

Siellä se oli Kyöpenhamina, iloinen, hupaisa Kyöpenhamina. Marmorikirkon suuri kattokupu kuvautui pilvetöntä taivasta vastaan, ja venäläisen kirkon kullatut pallot säteilivät auringon paisteessa. Siellä näkyi pitkänä viivana Pitkälinja, jolla hän niin monta kertaa oli huvikseen kävellyt, useimmiten naisten seurassa, ja tuonnempana, samalla puolella, oli rannikko ynnä Skovshoved ja Taarbäkke, jossa kalastajain majat ja uusimuotiset huvilat vehreiden pyökkipuiden väliltä hymyillen pilkistelivät.

Höyrylaiva poistui poistumistaan.

Hyvästi, kaunis Kyöpenhamina!

XXV.

Kotinurkissa.

Laivareitti Kristianiaan tultaessa on kauneudestaan tunnettu, ja kauniina näkyy kaupunkikin, tummannsinertävät tunturit takanaan ja edustalla nuo monilukuiset kauniit saaret ynnä niille seulotut haaveelliset huvilat, jotka tähän kaikkeen niin etelämaalaiselta näyttävän leiman painavat.

Mutta sitä on mieluummin auringonpaisteessa katseltava.

Kun sumu paksuna ja raskaana verhoo kaupunkia ja kaikki on harmaata ja märkää, kosteata ja kylmää, silloin se varsin toiselta näyttää, ja jos vielä sen lisäksi katselija Lorenz Falkin tapaan on synkällä, harmaalla tuulella, silloin tämä kaikki näyttää sangen synkältä ja kolkolta, ja tämmöiseltä se kaupunki sittenkin näyttää, kun jo on maalle astuttu, Ei kuulu katukaupustelijain iloisia huutoja niin kuin muissa suurissa kaupungeissa, ja kaikki ihmiset näyttävät niin yksitotisilta, niin hirveän yksitotisilta. He tervehtivät toisiansa juuri kuin hautaajaisissa olisivat, ja puhuvat kadulla aina pidätetyllä äänellä.

Ranskalainen, joka Kristianiassa kävi, väitti vielä kaupungin koirainkin niin yksivakaisia olleen, etteivät uskaltaneet avoimella kadulla haukkuakaan, jotteivät olisi pahennusta herättäneet.

Lorenz tuli maalle ja kulki katua ylöspäin.

Pari tuttavaa tuli häntä vastaan. He mittailivat katseillaan häntä kiireestä kantapäihin saakka ja nostivat vastenmielisesti hattuansa sellaisella kasvojen sävyllä, ikään kuin olisivat siitä loukkaantuneita olleet, että hän oli takaisin palannut.

Hän oli tavaransa laivaan jättänyt ja kuljeskeli nyt eteenpäin ilman mitään päämäärää. Hän aikoi mennä johonkin ravintolaan majaa pitämään, mihin sattuisi vaan.

Hän katseli ympärilleen joka suunnalle, ja yhtäkkiä hänen silmänsä keksivät nimikilven, joka oli porttiin maalattu.

Siinä oli paksuilla mustilla kirjaimilla:

ROUVA FINNEN Yksityisravintola ja vuokrakoti.

Se oli tietysti Gusta Londemann. Herranen aika, vai niin, vieläkö hänellä nytkin asumavieraita oli! Lieneekö hän leskeksi jäänyt? Olisipa sentään hauskaa nähdä, miten siellä eletään. Saattoipa hän yhtä hyvin asua siellä kuin muuallakin. Pääsisipä silloin ainakin tuttavain seuraan.

Hän astui portista sisään.

Ei siellä paikat juuri siistittä näyttäneet, ja rappukäytäväkin oli pimeä ja likainen.

Nyt hän seisoi etehisen ovella ja soitti.

Laapottelevia askeleita kuului sisäpuolelta, ja niitä seurasi koko joukko poljeksivia lasten jalkoja.

Lihava nainen, kähäräiset, punakeltaiset suortuvat otsalle kammattuina, avasi oven. Hänen takanansa näkyi lauma punatukkaisia tyttöjä, jokaisella siirapilla voideltu leipäpala kädessään.

"Saisiko täällä asuntoa?"

"Kyllä, vallan hyvin, sievästi kalustettu huone ja ravintoa ja hoitoa joko osaksi tahi kokonaan, hyvää, voimakasta jokapäiväistä ruokaa ja perheen seuraakin, jos halutaan. Lyhyeksi vai pitemmäksikö ajaksi?"

"En vielä tiedä oikein varmaan sanoa".

"Tehkää hyvin ja käykää saliin. Menkää kamariinne, pikku tytöt, älkääkä siinä tiellä todistelko ja siirapillanne vierasta herraa tahratko! Tehkää niin hyvin!"

Nainen avasi oven ja kehoitti häntä pimeään huonoilmaiseen ruokasaliin astumaan.

"Tehkää niin hyvin ja istukaa!"

Hän katseli tätä pyylevätä naista, joka seisoi hänen edessään.

Hän oli tullut vähäistä kookkaammaksi sitten viime erän; mutta nuo punertavat kasvot ja näppylät olivat melkein samallaiset kuin ennenkin. Hän oli pukeutunut mustaan pitsitettyyn hameesen ja kaljuun samettiliiviin, jossa oli löysä atlaskalisäsi etupuolella ja suuri reikä kyynäspäässä. Pari lätsälleen poljettuja tohveleita ja virkattu vaaleansinervä pitkä saali olivat hänen pukunsa täydennyksenä.

Lorenz astui pari askelta häntä kohden.

"Ettekö tunne minua, rouva Finne?"

Tämä tarttui häneen, veti lähemmäksi akkunaa ja löi sitten käsiänsä yhteen.

"No, siunatkoon sentään, ettekös vaan olekin Lorenz Falk? Finne, Finne!"

Finne tuli saliin syöksyen ja näytti rähjäisissä harmaissa vaatteissaan jotenkin rahjaantuneelta. Toisessa kädessään oli rikkinäinen tuolin selkälauta ja toisessa katkennut jalka.

"Mitä nyt? Onko joku pennuista nenänsä menettänyt?"

Hän säpsähti takaperin Falkin huomatessaan.

"Anteeksi, en tiennyt täällä vieraita olevan".

"Etkö tunne häntä, Finne?"

Hän heitti tuolinjäännökset lattialle, riensi hänen luokseen ja syleili häntä.

"Lorenz, vanha ystäväni, miten sinä voit?"

"Kiitoksia, enpä juuri mainiosti".

"Siis juuri kuin mekin, ystäväni, juuri kuin mekin. Sulaa kurjuutta!"

Hän potkasi tuolinpalaset tuonnemmaksi lattialle.

"Olin juuri puita hakkaamassa. Nykyään me poltamme vaan mahonkia muitten polttopuiden puutteessa. Näinä viimeksi kuluneina päivinä olemme vanhoilla tuoleilla ruokaa keittäneet, ensi viikolla aijon Gustan pianolla lämmitellä. Ei se enää soitettavaksikaan kelpaa".

"Hyi, Finne, sinä aina niin hirveästi liiottelet ja pelkkiä vastenmielisyyksiä juoruat", nuhteli rouva.

"Niin, oikein, Gusta, me annamme nyt surun lentää ja juomme tervetuliaismaljat Lorenzin kanssa. Kuules, poikaseni, etköhän voisi minulle olutpullon hintaa lainata? Ei minulla ole yhtään pieniä rahoja?"

"Kyllä, tee niin hyvin".

Falk antoi hänelle kruunun.

"Tuhat kiitosta. Niin, kun minä pullosta puhun, niin tietysti kahta tarkoitan. Gusta juo mielellään lasin hänkin. Isabella, menepäs tuomaan kaksi pulloa olutta isälle!"

Yksi punatukkaisista tytöistä tuli saliin.

"Tässä näet vanhimman tyttäreni. Minulla on kuusi tyttöä, ja kaikki punatukkaisia ja rumia. Eikö se ole ihmeellistä, mitä? Minä olen totta sanoen ollut kaunis mies, eikä Gustakaan nuoruutensa aikana niin rumalta näyttänyt".

Rouva Finne heilahutti päätänsä ja loi Lorenziin kiekailevan silmäyksen.

"Niin Gusta, ei sinun sentään tarvitse siitä liian itserakkaaksi käydä. En kuullut kenenkään muun sinua niin kauniina pitävän, kuin Lorenzin, ja hänkin oli siihen aikaan vielä niin nuori, ettei asiata paremmin ymmärtänyt".

Lorenz loi suuttuneena silmänsä maata kohden.

Samassa palasi lapsi olvineen, kaksi suurta, rumaa norjalaista kokopulloa ilman nimilippua; ne hän laski ruokapöydälle, jolla vielä äskeisen aterian ajalta likainen liina leivänmurujen peitossa virui.

Finne kaatoi, ja hän sekä rouva tyhjensivät lasinsa kumpainenkin. Lorenz vaan kostutti huuliansa.

"Mutta ethän sinä juokaan?"

"Kiitoksia, minä juon olutta mieluummin aterian jälkeen".

"Niin, sinä oletkin aina tavoiltasi niin hieno ollut ja olet kait ulkomailla vielä hienommaksi tullut. Pelkään, että sinun olosi täällä luotinamme käypi kovin kehnoksi".

"Mutta, Finne sinä!"

"Siunatkoon sinua, Gusta; totta kait vanhaa ystävätä kohtaan täytyy rehellinen olla! Näetkös, meillä on kolme täydessä hoidossa, kaksi puotityttöä ja näivetystautia kituva ylioppilas. Näistä kolmesta syntisestä elää koko perhe, kahdeksan henkeä, ja silloin tällöin vielä piikakin, jos satumme niin onnellisia olemaan, että semmoista saamme kahdeksan päivää pitää; pitempää aikaa eivät ne meillä milloinkaan viivy".

"Mutta, Finne, sinähän peloitat herra Falkin samaa tietä talosta pois".

"Oli, enpä minä puolestani niin arka ole", sanoi Lorenz ja nousi. "Minä menen ulos, tuotan palkkakantajalla tavarani tänne ja tulen hetkisen kuluttua takaisin".

Epätietoisena hän otti rahakukkaronsa.

"Ehkä te haluatte vähän ennakolta", sanoi hän ja tarjosi Finnelle paria kymmenen kruunun seteliä.

"Kyllä, kiitoksia, se on todellakin sangen tervetullutta".

"Hyvästi siksi aikaa!".

"Hyvästi, ja tervetuloa takaisin!" sanoi rouva.

"Saatte oikein hauskan huoneen —".

"Ja hyvää, voimakasta jokapäiväistä ruokaa sekä perheen seuraakin", jätkytteli Finne, meni samassa ja täytti olutlasinsa, jolla aikaa pikku Isabella myös Lorenzin lasista jäännöksen tyhjensi.

Gusta saattoi häntä etehiseen. Falk riensi kiireesti rappuja alas.

Hän päätti ensin hautausmaalle mennä.

Hän hengitti ikään kuin huokeammin sen porttien sisäpuolelle päästyänsä. Siellä oli kaikki niin hiljaista ja kaunista. Hän meni lehtokujaa ylöspäin ja antoi silmäyksiensä liidellä pitkin haudoilta haudoille, jotka kaikki järjestään olivat hyvin laiteltuja kukkakumpuja, rakkailla käsillä hoidettuja.

Vaikka jo olikin myöhäinen vuodenaika, loisteli täällä sentään kaikkialla runsas kukkalaiho, ja metsän viiniköynnöksen lehdet komeilivat pengermäin laiteilla veripunaisessa väriloistossaan.

Nyt piti hänen jo pian haudalle joutua; mutta: missä se nyt olikaan? Oikein, tuolla; mutta sepä nyt oli vallan toisellaiseksi laiteltu.

Ympärillä oli kivikehys ja valettu ristikkoaitaus, ja keskellä korkea, kiillotettu kivipatsas, jossa kullatuilla kirjaimilla loisti:

HANS FALK. BEATE FALK, syntyisin Christensen.

Ja alle olivat syntymä- ja kuolinpäivät ynnä vuodet merkityt. Kuhunkin neljään nurkkaan oli korkearunkoinen ruusupuu istutettu, ja niiden juurilla kukki punaisia, valkeita ja sinikiuhtavia astereita. Itseä hautapatsasta ympäröivät kristtorni- ja georginiköynnökset, ja haudalla oli pari kaunista kukkavihkoa.

Sehän oli kuin juhlaksi koristettu. Ja jopa hän muistikin, että juuri äskettäin oli hänen äitinsä syntymäpäivä ollut, Olihan se patsaasenkin merkittynä.

Eipä häntä siis oltu vallan unhotettu, äiti raukkaa. Rakkaat kädet, naisen kädet varmaan, olivat haudan täksi juhlapäiväksi koristaneet.

Ei se voinut kukaan muu olla kuin Norderudin Anette, joka tätä oli muistanut. Ja yhtäkkiä tämä hänen silmäinsä eteen selvisikin, tämä nuori impi, vaaleaverisenä, lempeänä ja ystävällisenä. Hän oli koko tämän kuvan siellä etelässä monien silkkilaahusten keskellä kadottanut. Nyt hän oli jälleen hänet täällä hautausmaalla löytänyt.

Falk avasi ristikkoaitauksen portin ja istahti pienelle penkille, joka oli haudan äärellä.

Tietysti ne olivat Norderudilaiset, jotka, tämän kauniin muistomerkinkin olivat tähän hankkineet. Itse ei hän ollut mitään tehnyt eikä voinutkaan mitään tehdä, ei mitään muuta kuin itkeä rakkaitansa, jotka hänen hyväkseen siihen asti olivat työtä tehneet, kunnes menehtyivät.

Hän painoi kasvonsa käsiään vasten ja nyyhkytti.

Hetken aikaa istuttuansa hän tunsi käden hiljaa olkapäätänsä koskettavan. Hän kohotti päätänsä.

Rouva Verlund seisoi aitauksen ulkopuolella. Lorenz tunsi hänet heti, vaikka hänen mustankiiltävät hiuksensa olivat vallan harmaiksi muuttuneet; mutta hän oli sievä, ja pukunansa oli säällinen musta villahame, eikä vanha silkkirääsy niin kuin ennen.

"Herranen aika, se oli Lorenz sittenkin! Minä olen usein teitä muistellut, sillä minä poikkeen tähänkin joka kerta tuolla ylempänä Ferdinandin luona käydessäni, ja siellä minä joka päivä olen. Se on ainoa ilo, mitä minulla on, kun saan hänen hautaansa katsella. Tuolla hän lepää ylempänä kummulla, minun poikani, ja siellä on hänellä kaikki niin hienoa. Siellä ylhäällä onkin hienoin osa; ja ne ovat kaikki pelkkiä ylhäisiä, jotka siellä lepäävät; sillä siellä tulevat haudat kaksihintaisiksi, koska ne siellä täytyy kallioon särkeä; mutta siellä he sitten lepäävätkin niin kuivalla ja niin hyvin. Ja sitten minä olen vielä niin kauniin semmoisen marmoriristinkin ostanut, jossa on kyyhkynen päällä ja avoin kirja alla, johon hänen nimensä on kullatuilla kirjaimilla piirretty. Mutta kallis oli sekin".

"No, menette kait hyvin eteenpäin vaan, rouva Verlund?"

"Kyllä, Jumalan kiitos; pieni kauppani kannattaa oikein hyvin, enkä minä nyt paljoa mitään tarvitsekaan, minä yksinäinen nainen. Siksipä Ferdinand saakin niin hienosti levätä, ja siitä minä ylpeilen".

Eukko raukka, ei hänellä mitään muuta ollut, minkä hyväksi elää, kuin poikansa, poika vielä nytkin, vaikka hän jo kuollutkin oli.

"Mutta teidän vanhemmillannekin on oikein kaunis hauta," jatkoi rouva Verlund. "Se on neiti Norderud, joka sitä hoitaa. Minä näin hänet täällä pari päivää sitten. Hän on oikein herttainen tyttö ja erinomaisen nuorelta hän vielä näyttää, vaikka varmaan jo lähellä kolmeakymmentä onkin. Niin, valkoveriset ihmiset pysyvät aina niin kauniina. Tietysti te menette Falkestadiin sukulaisianne tervehtimään?"

"Kyllä niin olen aikonut".

"Asetutteko nyt jo lepoon tänne kotimaahanne Norjaan?"

"En tiedä sitä vielä".

"No niin, me tapaamme kyllä toisemme useamminkin. Teidän täytyy tulla tänne ylös Ferdinandia tervehtimään. Siellä on hänellä niin hienoa, niin hienoa. Hyvästi siihen asti!"

Hän nyykäytti päätänsä, niin että paksut kultaiset korvakellukkaat heilahtivat, ja mennä piipersi pois hautain välitse.

Lorenz nousi myös ja lähti alaspäin kaupungille.

Matkalla hän pistäysi Vindahlilaisia tervehtimään. He asuivat entisessä paikassaan, ja heidän kodissaan oli kaikki siistiä ja säädyllistä.

Rouva Vindahl istui salissa neulomus polvillaan ja tutki rasvaista lainakirjasto-romaaniansa, ja pikku Gaston, joka oli jo suureksi pojaksi ylennyt, pinnisteli läksyjä päähänsä. Vindahl tuli nilkuttain sivuhuoneesta ja puristi hänen kättänsä.

"Terve tultuasi takaisin! Oh, hoh, miten sinä olet vanhentunut, ja näytät niin hivuneelta!"

"Niin, vuosien jäljet tuntuvat meissä kaikissa; vaikka ei samaa käy sinun rouvastasi sanominen. Hän kukkii kuin ruusu".

"Imartelija!"

"Niin, Georgine on hyvin pysynyt voimissaan, ja hän on kelpo vaimo, vaikka hän vielä nytkin romaanejansa tutkii. Niin, nythän sinä kait piakkoin kirjoitat aika paksun sepustuksen, jota hän saattaa lukea?"

"Oh, minä tosiaankin olen jo kirjoitukseni kirjoittanut", vastasi Lorenz synkästi.

"Oh, joutavia! Kuules, Georgine, tuopas lasi viiniä meille, niin saamme jutella vähäsen; ja sinä Gaston, saat vähäksi aikaa kävelemään mennä".

He istuivat kauvan yhdessä, ja Lorenz kertoili vanhoille tuttavilleen pimentyneet tulevaisuutensa toiveet.

Kuin Lorenz lähti ja he olivat häntä ulos saattaneet, sanoi Vindahl vaimollensa:

"Tänä iltana minä kirjoitan Norderudin matamille, että hänen täytyy tänne tulla. Hän on ainoa, joka nämä seikat selvittää saattaa. Finneläisten luona ei hän saa asua. Finne saattaisi hänestä piankin juoppolalluksen tehdä".

Kun Lorenz jälleen asuntoonsa palasi, avasi rouva Gusta oven.

Helteistä paistinkäryä oli etehinen täynnä, ja ruokasalin rakoselleen olevasta ovesta hän näki Finnen ja lasten sekä asumavierasten likaisella liinalla katetun pöydän ympärillä istuvan ja syövän illallista, johon myöskin olutta ja viinaa kuului.

Ei Falk huolinut ollenkaan syödä, vaan meni suoraa päätä huoneesensa ja sanoi väsynyt olevansa sekä haluavansa levolle mennä.

Hän lukitsi oven ja avasi matka-arkkunsa vähän vaatteita esille ottaaksensa. Silloin hän sai käteensä äitinsä valokuvan veistoksilla kaunistettuine kehyksineen. Se oli koko matkan hänen mukanansa ollut.

Hän asetti sen pöydälle eteensä ja tarkasteli sitä.

Ei katse ollut enää niin nuhteleva kuin ennen, surumielinen vaan.

XXVI.

Muukalainen Israelissa.

Seuraavana päivänä oli ennakolta maksetuilla rahoilla rouva Finnen vuokrakodissa oikein juhlapäivällinen laitettu: lientä, paistia ja putinkia; moista juhlallisuutta eivät asumavieraat vielä milloinkaan ennen olleet nähneet.

Rouva Finnen vaatetus oli tavallistaan huolellisemmin suoritettu. Otsasuortuvat olivat aamulla kuumalla kivikynällä käherretyt ja kaljun samettiliivin kyynärpäässä ollut reikä kiinni parsittu. Kaikki hänen punatukkaiset pikku tyttönsä istuivat puhtaiksi pestyinä pöydän ääressä korjaillen sangen ahnaasti ruokaa puoleensa, ja molemmat puotitytöt, jotka luulivat talossa syntymäpäivän olevan, istuivat punehtuneina pyhähameissaan ja hyvän käytöstapansa osoitteeksi pitelevät kahvelia harritettujen hyppöstensä nenissä. Ylioppilas, hyvin kasvatettujen norjalaisten nuorukaisten perikuva, jotka kaikkia ihmisiä verivihollisinaan kohtelevat, istui kalpeana ja äänetönnä sekä tunki loukatun näköisenä tarumaisia osuuksia paistia ruumiisensa.

Finne, joka oli muutamia ryyppyjä ruoan lisäksi kallistanut, oli juhlatuulella ja näytteli isännän osaa sangen loistavasti. Ensin hän loistavalla puhetaidollaan esitti Lorenzin maljan, joka ei asianomaista kunniavierasta sentään likipitäinkään miellyttänyt. Sitten hän kääntyi toisen puotitytön puoleen.

"Neiti Olsen, eikö vielä vähäsen minun tähteni?"

Neiti Olsen ei, totta sanoen, voinut enempää syödä.

"Neiti Pedersen, suvaitsetteko ilokseni?"

Neiti Pedersen otti olutlasin harritettuihin hyppösiinsä, nyykkäsi ujosti ja kastoi huulensa päitä olueen kuin kanarialintu, nyykkäsi taaskin ujosti ja laski lasin pois.

"Nyt sinun täytyy maljasta kiittää, Lorenz", sanoi Finne.

"En koskaan pidä puheita muuten kuin ahtaimmassa tarpeessa", vastani Falk; "ja minun mielestäni on jotenkin joutavata toiseksi ruveta toisensa maljoja juoniaan, missä vaan parikin ihmistä koolla istuu".

"Siitä saapi koko seurustelu paljoa juhlallisemman muodon. Minä olin ajatellut aamupäivällä sinun kunniaksesi runonkin kirjoittaa, mutta ei henki ottanut minua innostuttaaksensa".

"Sepä todellakin oli onneksi", vastasi Lorenz.

"Finne on, näette, aina seuramies ollut", sanoi rouva Finne ja tarkasteli häntä ylpeillen.

"Herra kandidaatti Klemmesen, suotteko minulle ilon juoda lasin kunniaksenne?" sanoi Finne majesteetillisen vakavana.

Ylioppilas kohotti äkäisesti lasiansa, kolautti sitä lujasti pöytään, nosti sitten nenänsä korkeudelle, nyykkäsi päätään niuhasti ja joi. Sitten hän uudelleen haistoi lasia, nyykkäsi niuhasti, kolautti pöytään ja laski vihdoin lasin siihen.

Kun tämä pitkällinen meno, joka on kohteliaisuuden korkein määrä, oli päättynyt, alkoi herra Klemmesen jälleen oikein tukahduttavalla vimmalla putinkia ahmia, eikä sitten silmäystään lautasesta kääntänyt, ennen kuin aterian loppupuolella, jolloin hän kävi "vastavieraisille" ja joi Finnen kunniaksi, oikein takitilaisesti kaikki äsken tehdyt temput jäljitellen.

Nyt oli Finne tuntehikkaalle tuulelle tullut. Hän kohotti säröistä olutlasiansa, ikään kuin se olisi pikari täynnänsä kuohuvata samppanjaa ollut, ja otti esittääksensä vaimonsa maljan, rakkaan, uskollisen vaimonsa, joka lempeänä ja ystävällisenä hänen rinnallansa elämän taisteluissa oli seisonut, joka hänelle lauman armaita tyttösiä oli lahjoittanut ja joka hyvänä enkelinä oli häntä tässä yksinkertaisessa, mutta hauskassa kodissa suojellut.

Tässä hänen äänensä kyyneliin melkein tukahtui.

Rouva Gustakin oli kovin heltynyt ja pyyhki silmiään virkatun, pitkän saalinsa hapsuilla, jolla aikaa hänen toivehikkaat tyttärensä käyttivät yleistä hämmennystä hyväkseen ja naappasivat putingin jäännökset hyppösiinsä ja pistivät suuhunsa.

Koko seurue nousi ja joi rouvan kunniaksi, paitsi herra Klemmesen, joka äkäisenä kaappasi lasinsa ja poistui pöydän äärestä, Lorenz luuli hänen loukkaantuneena aikovan tiehensä mennä; mutta silloin hän keksi ylioppilaan marssivan ruokapöydän ympäritse rouva Finnen luokse hänen lasiansa kilistämään, jonka jälkeen hän taasen juhlallisen vakavana paikallensa samosi ja vaipui puhtaaksi kaavittua päällisruokalautastansa tarkastelemaan.

Vihdoinkin noustiin aterialta. Puoti tytöt menivät puotiinsa ja herra Klemmesen vetäytyi kammioonsa. "Minulla on oikein kelpo asumavieraita, eikös niin?" sanoi Finne ja tarttui sydämellisesti Falkin käsivarteen. "Molemmat naiset ovat herttaisia tyttöjä, ja ylioppilas on rakastettava nuorukainen hänkin. Hän on vaan vähän hiljainen ja umpimielinen, ennen kuin häntä tunteinaan oppii; mutta hän on olentotapansa puolesta tavattoman hyvin kasvatettu ja sangen miellyttävä, sanalla sanoen oikein kelpo norjalainen".

"Kieltämättä", myönsi Lorenz.

Finne longahti mielihyvillään sohvaan, ja heti sen jälkeen hän jo kuorsasi kuin höyrykone.

Lorenz meni kammioonsa ja istui akkunan pieleen, josta hän hajamielisenä alas kadulle tirkisteli, kunnes hämärtää alkoi.

Finne tuli sisään. Hän oli itsensä selväksi nukkunut, oli viluissaan ja haukotteli.

"Sinun täytyy, poikaseni, minulle olutputelin hinta lainata; tuo suolainen pesulatku, jota Gusta liemikeitokseksi nimittää, minua niin vietävästi janottaa. Hänellä on rahat, mutta ei anna minulle äyriäkään; menin sen tähden Klemmesenin luokse häneltä lainatakseni, mutta ei hänellä raukalla tietysti ropoakaan minulle antaa ollut. Jos hänelle olutta tarjoo, niin hän imee kuin juottovasikka, mutta ei itse tarjoo mitään, ei sikunatippaakaan".

Kun hän oli rahat saanut, lähetettiin Isabella, niin kuin ennenkin, isälle olutta tuomaan.

Itseänsä oluella vähän virkistettyään kävi Finne vilkkaammaksi ja esitteli Lorenzille, että he tänä iltana Ylioppilas-yhdistykseen menisivät.

"Nyt on Lokakuun toinen päivä, yhdistyksen perustuspäivä, miten hyvin muistat. Siellä nautitaan kuutonen, esitetään näytelmä ja juodaan punssia päälle. Kuutosesta emme huoli; en milloinkaan saata nauttia illallista hyvän päivällisen syötyäni; mutta, hauskaa olisi nähdä, miten ylioppilaat nyt näyttelevät".

Lorenz suostui ilomielin tähän ehdotukseen. Jo se ajatuskin häntä kauhistutti, että hänen olisi pakko iltansa viettää Olsenin ja Pedersenin neitien sekä tuon hyvin kasvatetun herra Klemmesenin seurassa.

Finne näytti nyt sangen siistiltä kasvonsa pestyään ja päänsä kammattuaan sekä puettuaan yllensä puhtaan paidan ja nukkavierut mustat vaatteensa.

Varsin omituiset tunteet liikkuivat Lorenzissa hänen astuskellessaan Ylioppilas-yhdistyksen huoneuksen leveitä kivirappusia ylöspäin. Näissä saleissa hän oli ensimmäiset voittoriemunsa viettänyt, täältä hänen iloisimmat nuoruutensa muistot johtuivat.

Etehiseen hän jo kuuli siellä salissa kuutospöytäin ääressä laulettavan. Sitten seurasivat nuo välttämättömät eläköönhuudot ja nuo välttämättömät kättenpaukutukset, juuri samoin kuin ennenkin.

He menivät erääsen lukukammioon odottelemaan, kunnes kuutonen päättyisi ja sali ennätettäisiin näyttelemistä varten järjestää. Lorenz katseli ympärilleen: vallan uppo outoja kasvoja. Entisinä aikoina hän joka ainoan tunsi. Hänet valtasi semmoinen käsittämätön halu joku vanha tuttava kohdata, saada oikein lämmin kädenpuristus ja sydämellinen tervehdys; mutta ei kukaan hänestä välittänyt.

Nyt ovi aukeni. Joukko herroja hännystakeissaan ja valkeissa kaulahuiveissaan tuli salista. Niin, siinäpä vihdoinkin oli vanha ystävä, Henrik Meydling, ensimmäinen rakastajatar hänen ensimmäisessä ylioppilas-ilveilyssään.

Lorenz riensi hänen luoksensa.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, vanha ystävä!"

"Hyvää iltaa", sanoi Meydling, ja hänen naamansa sävystä päättäen tuntui Lorenz hänen mielestään vaan pari päivää poissa viipyneen. "Oletkos jo palannut takaisin Norjaan?"

"Olen, miten näet, ja nyt olisi minusta hauskaa vanhoja ystäviäni tervehtiä".

"Eipä täällä niitä enää monia jäljellä ole".

"Ei, silta näyttää. Sanos minulle, missä Bilskau, meidän vanha ilveilijämme on?"

"Bilskau — vai niin, hänkö? Hän on kait Heimdalissa".

"Heimdalissako: mikä se on?"

"Se on juoppojen parannuslaitos".

"Vai niin! Entäs Pedersen, pikku Pedersen, joka niin ujo oli?"

"Hän on Gaustadissa. Menetti järkensä uskonnollisissa mietiskelyissään".

"No, hepä ovat surullisen lopun kumpainenkin saaneet. Niin, he olivatkin niin lahjakkaita molemmat; mutta et sinä ole semmoinen koskaan ollut, Meydling".

"En, enkä minä sen tähden ole pitemmälle ennättänytkään kuin apurahain nauttijaksi ja Ylioppilasyhdistyksen puheenjohtajaksi", vastasi Meydling nuivasti. "Mutta ei minulla ole aikaa tässä enää seisoskella. Hyvästi!"

"Tuhannesti anteeksi, että tässä olen sinua viivytellyt!" sanoi Falk.

Nyt alkoi keltanokkia saliin tulvata ja istumaan asettua. Pitkän odotuksen ja pitkän soittokappaleen jäljestä, joka viimeksi mainittu oli uudestaan soitettava, näytteleminen vihdoinkin alkoi.

Se sujui vilkkaasti ja hauskasti, vallan samoin kuin entisinäkin aikoina, ja kappaleen tekijä, joka mukana näytteli ja näytteli mainiosti, huudettiin esille — vallan samoin kuin ennenkin.

Sitten seurasi punssipöytä, mutta ei samallainen kuin ennen. Toimikunta sai virassaan vanhentuneen teekattilan, jossa oli lämmintä vettä, sekä kaksi pulloa konjakkia totilaitoksia varten; soittajat ja näyttelijät kutsuttiin toisen pöydän ääreen, ja yleisö osti seltterivettä ja totia parilta pöppöpäiseltä poikanulikalta, jotka tarjousta hoitivat ja aina jotakin semmoista antoivat, mitä ei tilattukaan oltu.

"Takapajulle jäävät vanhat jumalat", sanoi Finne, kun he puolen tiimaa odoteltuaan vihdoinkin olivat vähän suun kostuketta saaneet. "Missä on yhdistyksen pitkä pöytä juhlallisine punssimaljoineen, jonka ympärillä istuttiin ja yhtä paljo päälleen kuin sisäänsäkin kaadeltiin?"

"Viinayhtiö on ne ylisille vienyt, ja yhdistys juo luvatonta totia. Ensi vuonaa se pian aikaa luvattomasta anniskelusta oikeuteen haastetaan ja pakotetaan marjamehuja ja kirsikkahilloa juhlissansa tarjoomaan, juuri kuin lastenhuveissa nuorena ollessani. Me elämme vapaassa maassa, sanon minä!"

Puheenjohtaja piti päivän kunniaksi puheen, saman minkä kuutosenkin ääressä; ja sitten laulettiin juhlaruno, sama mikä kuutosenkin ääressä. Sitten pidettiin puheita soittokunnalle ja näyttelijöille. Kaikki ne Lorenz jo ulkoa osasi.

"Siinä menettelee puheenjohtaja säädyttömästi, kun ei edes parilla sanalla sinua jälleen kotimaahasi tervetulleeksi toivota", sanoi Finne. "Olethan sinä kumminkin tuommoinen yhdistyksen entinen kelpo jäsen".

"Ole rauhassa, Finne, minä mieluummin olen sitä kunniata vailla. Näetkös, että minä olen muukalainen Israelissa".

Sitten juotiin kappaleen tekijän malja, ja loppumattoman riemun vallitessa häntä kullatulla tuolilla kannettiin.

Falk meni kirjailijan luokse, joka oli nuori mies, kasvot kauniit ja rehelliset.

"Suvaitkaa surkutellakseni teitä! Me olemme onnettomuuden osaveljiä Minäkin olen, nähkääs, ylioppilaskirjailija ollut".

"Minulla on tietysti ilo tuntea herra Falk, kuulemaini mukaan? Kaikki teidän näytelmäkappaleenne ovat arkistossamme tallella".

"Ovatko todellakin? Minä luulin ne jo aikoja sitten hylkypapereina rakennusrahaston hyväksi myydyksi".

"Olette, herra Falk, ivallinen tapanne mukaan. No, mitä näytelmästä pidätte?"

"Paljon — sekä kappaleesta että näyttelemisestä. Mitä luette?"

"Minä olen suorittanut filosofian kandidaattitutkinnon enkä aijo enää lukujani jatkaa".

"Ette tietysti, siksi olette liian lahjakas".

"Kyllä niin, minua on neuvottu näyttelijäuralle antautumaan. Minkä ammatin te puolestanne minulle soveliaimpana pidätte?"

"Niin, näyttelijöinä esiintyväin taiteenharrastelijain jäljestä en ole minkään muun nähnyt myrskyilevämpiä suosionosoituksia yleisöltä niittävän kuin säveleitä jätkyttelevien klownien hevosteaattereissa. Jos te voisitte opetella päällänne seisomaan ja tyhjille pulloilla kastrullien mukasoitolla Carneval de Veniseä puhaltamaan, niin luulisin sitä parhaimmin palkitsevaksi taiteenhaaraksi, minkä harjoitukseen elämänne pyhittää saattaisitte".

Tulipunaiseksi vihastuneena nuori mies käänsi selkänsä hänelle.

"Tule, Finne, lähdetään pois!" sanoi Falk. "Minä olen tästä mokomasta ilveilystä jo tarpeeni saanut. Nuori kirjailija loukkaantui ja luuli minun häntä ivailla tahtovani; mutta muutaman vuoden kuluttua hän sanani todeksi myöntää. Tämä ikuinen kykyjen liehakoiminen minua ärsyttää. Täällä on aina joku uusi kirjava taiteentavoittelija-pallo lahjoja täynnä, jonka nämä yhdistyspojat ensin korkealle ilmaan viskaavat ja sitten antavat lokaan pudota".

Heidän kotiin palatessaan rouva Finne avasi oven ja vei riemuiten Lorenzin ruokasaliin.

Keskellä lattiata seisoi mittava, karkealuinen olento.

Samassa tuokiossa Lorenz tunsi nämä teräväpiirteiset kasvot, ja niiden keskellä Falkin suvun somapiirteisen suuren nenän.

Se oli Norderudin matami.

"Terve tultuasi jälleen vanhaan Norjaan, poikaseni", lausui hän ja puristi lämpimästi hänen kättänsä, ja pari kyyneltä vierähti hänen kurttuisille poskilleen. "Suopas itseäsi hieman katsellani!"

Hän piti hänen kättänsä omassaan ja veti häntä lähemmäksi kattolampun kohdalle.

"No, vähäsen olet nokaltasi kalpeammaksi käynyt; mutta kyllä se siellä raittiissa maalais-ilmassa sinusta parannetaan. Huomenna sinä tulet minun kanssani Falkestadiin".

"Mutta, täti —"

"Ei mitään vastaväitteitä! Sinä tiedät, ettei semmoisista ole silloin mitään hyötyä, kun minä ohjissa olen. Muistatko sitä kolmivaljakolla ajamistasi? Silloin sinun sittenkin täytyi sitä tietä ajaa, mitä Norderudin täti tahtoi, ja kotiin pääsit oikein säällisesti, vaikka et isoa katua ajaa saanutkaan. Kas niin, mene levolle nyt! Huomenna saamme puhua".

Norderudin matami laski vankan kätensä hänen olalleen ja työnsi hänet salista etehiseen.

XXVII.

Ihana syksy.

Falkestadin vaunut odottelivat laivasillalla. Jens ajaja istui jäykkänä ja tanakkana uudessa liverissään ajajan sijalla. Hän oli näiden monien vuosien vieriessä vanhana talon kaluna aina virassansa pysynyt, vaikka ei hän niin hirveän vanha vielä sentään ollut: sillä hän oli taloon vallan nuorena tullut. Nyt viimeksi kuluneina vuosina hän oli siellä onnellisena aviomiehenä punatukkaisen Tominen rinnalla elänyt. He asuivat eräässä läheisessä mökissä; ja aina kun talossa jotain juhlantapaista vietettiin, silloin Tominekin siellä aina auttelemassa oli.

Lorenz ja Norderudin matami istuivat vaunuihin ja ajoivat kaupungin pääkatua ylöspäin. Kaikissa akkunoissa näkyi kurkistelevia päitä — pikkukaupungeissa kurkistellaan aina niin, milloin vaunut kulkevat vaan — ja monien muitten joukosta Lorenz tunsi Binbergin neitienkin kasvot. Ne olivat kokoon kutistuneet juuri kuin muumiot, eivätkä siis paljoakaan muuttuneet.

Nyt he ennättivät maantielle, tälle leveälle, kauniille tielle, joka tämän seudun lävitse kulki, tämän seudun, mikä on Smaalenenin aukeimpia ja hedelmällisimpiä ja ikään kuin täyteen seulottu valkeiksi maalatuita, hyvin asuttuja talonpoikaistaloja, pieniä metsätilkkuja, koivulehtoja ja lehtokujia, ja siellä täällä peilikirkas lampi tahi suurempi järvi.

Aurinko paistoi lempeästi ja lämpimästi, ja syksy oli reimalla siveltimellään metsän mitä hohtavimpiin väreihin maalannut, punervaksi, keltaiseksi ja viheriäksi sekä kaikellaiseksi muuksi; aina sen mukaan, olivatko ne koivuja, vaahteria tahi pihlajia, jotka tummanvehreiden havupuiden välillä kuurupiilosia leikkivät.

Lorenz istui ja hengitti täysin siemauksin puhdasta ilmaa sisäänsä.

"Mikä ihana syksy!"

"Täällä hengittää helpommin kuin siellä tukahduttavassa kaupungin ilmassa. Olin tukehtua siellä rouva Finnen vuokrakodissa", sanoi Norderudin matami.

"Kyllä, siellä olikin ilma paljoa pilaantuneempaa kuin muuten tavallisesti", vastasi Lorenz. "Jos olisi siellä kauvemmin viipynyt, niin loppunsa varmaan löytänyt olisi".

"Sitä itsekin ajattelin, ja sen tähden tahdoin sinut sieltä mahdollisimman pikaisesti pois saada".

Lorenz kääntyi tätiänsä kohden ja katsoi ystävällisesti häntä silmiin, ja siinä hän tuli huomanneeksi, etteivät ne muutokset niinkään pienet olleet, mitkä hänen koko olennossaan olivat tapahtuneet. Hänen pukunsa oli tosin yksinkertainen ja tumma nyt niin kuin ennenkin; mutta sekä kangas että kuosi olivat sievät ja todistivat varallisuutta.

"Sanos minulle, täti, eräs asia, joka minua kummastuttaa, se nimittäin, mikset sinä sanallakaan ole minulta kysynyt, mihin toimeen nyt aijon ryhtyä?"

"Tiedätkös sitä itsekään?"

"Totta puhuen en sitä tiedä".

"No mitäpä sitten hyödyttäisikään sinua semmoisilla kysymyksillä kiusata?"

"Surullista on, kun mies vielä tällä ijällään näkee tulevaisuutensa näin musertavan toivottomana ja pimeänä edessään".

"Tulevaisuus on Jumalan kädessä, poikaseni", lausui Norderudin matami lempeästi. "Tähän aikaan on kyllä niin uusimuotista sanoa, ettei mitään Jumalata olekaan; mutta kyllä hän sentään siellä ylhäällä hallitsee, ja kun meistä kaikki pimeimmältä näyttää, silloin hän aina meille pienen kynttiläntynkän sytyttää ja oikean tien osoittaa".

Lorenz huokasi ja antoi päänsä alaspäin vaipua.

"Tuolla näet Falkestadin. Vieläkös tunnet sitä?"

"Herranen aika, noin kauniina ja komeanako se tuolla auringon paisteessa loistaa? Luulen, että se on äskettäin maalattu".

"Kyllä, se on siistitty sekä sisältä että ulkoa, ja niin on Norderudissakin tehty. Me vanhukset muutamine sinne uudeksivuodeksi".

"Entäs Falkestad?"

"Siellä asuu sitten Anette miehensä kanssa".

"Vai niin, hän on siis kihloissa?" urkki Lorenz hieman tuskallisesti.

"Kyllä, voithan hyvin käsittää, ettei niin kaunis ja rikas tyttö vanhaksipiiaksi jouda".

"Ei, tietysti. Onko hänen sulhasensa maanviljelijä?"

"Ei, kaupungista on; mutta meillä on niin kelvollinen työnjohtaja, joka saattaa siksi auttaa, kunnes hän itse on vähäsen ennättänyt maanviljelykseen perehtyä; ja kun on talo semmoinen kuin Falkestad velatonna ja vielä korkoja muutama tuhat vuodessa, niin saattaapa sillä aina toimeen tulla, vaikka ei olisikaan niin tavattoman taitava maata viljelemään. Ja ovatpa nuoret sitä paitsi lähellä minua ja Ole Danielia, ja me saatamme heitä työllä ja neuvoilla auttaa".

"Kyllä niin", sanoi Lorenz hieman huokaisten.

Nyt he kääntyivät lehtokujaan.

Anette seisoi rapulla ja heilutti kaikin voimin nenäliinaansa, ja hänen takanansa näkyi Ole Daniel hopeahelaisine merenvahapiippuineen, ja parin piian uteliaat kasvot pilkistelivät keittiön akkunaruutujen takana. Unionimerkillä kaunistettu suuri lippu liehui rattoisasti tuulessa, ja alempana puutarhan vanhassa pihlajassa tiukutteli koko parvi varpusia oikein sydämensä halusta.

Norderudin matami vei riemuiten veljensäpojan saliin, jossa kahvipöytä oli katettuna, kori nääntymäisillään kotona leivottujen nisuleipäin alla ja Falkin suvun vanhoja hopeakaluja ikään kuin näytteille ladottuina.

Huonekalut olivat uudet ja sievät; seiniin oli uusia tauluja pantu ja brysseliläiset matot lattialle.

Lorenz sijoitettiin sohvaan Ole Danielin rinnalle, ja Anette tarjosi kahvia.

Lorenzin mielestä tuntui siltä kuin olisi vaan pari päivää siitä kulunut, kun hän viimeksi oli Anetten nähnyt; sillä niin samallaiselta hän näytti tuossa terveenä ja punaruusuisena seistessään paksut, vaaleat hiuspalmikot pään ympärille kierrettyinä, yllään tummansininen puku kultareunaisine kaulaharsoineen ja edessään pieni sirotekoinen esiliina, johon ruusunnuppuja ja kultalehtiä oli ompelemalla kuvailtu. Hän oli niitten tuoksuvain kukkasten kaltainen, jotka kaukana sydänmailla kasvavat ja joita pitkät puut päivänpaahteelta ja tuulilta suojelevat. Siksipä eivät ne niin pian lakastutaan, koska ne varjossa kasvavat.

Lorenz tunsi niin kummallista tukehduttamista kaulakuopassaan joka kerta, kun hän Anettea katsahti ja tuli sitä ajatelleeksi, että hän nyt piakkoin toisen omaksi joutuisi.

Kun he olivat kahvit juoneet, sanoi Norderudin matami:

"Nyt sinun täytyy Lorenzille iso sali näyttää, Anette; häntä kait huvittanee sitä jälleen katsella".

Nuoret menivät. Ole Daniel nousi myös.

Matami veti navakasti nykäisten hänet jälleen sijalleen.

"Minne sinä pyrit?"

"Minä vaan lasten kanssa menisin".

"Ole Daniel, sinäpä nyt aika tollo olet! Etkö voi käsittää, että heidän nyt täytyy kahden olla?"

Ole Daniel pureksi häpeillään piippunsa imuketta ja oli vaiti.

Anette ja Lorenz astuivat yhdessä pitkän käytävän lävitse ja tulivat isoon saliin.

Lorenz seisahti keskelle lattiata.

Tämä se oli, se vanha iso sali nuorennetussa muodossaan; sillä isot kuvastimet olivat uudestaan kullatut, samoin vanhanaikaiset huonekalut, jotka nyt olivat punaiset silkkipäällykset saaneet. Vanha kynttiläkruunukin riippui siellä niin kuin ennenkin ja soi lasisärmiöittensä auringonvalossa kimallella.

"Kaikkihan täällä ovat entisellään".

"Kyllä, tiedäthän sinä, että me ostimme huonekalut tätivainajan jälkeen ja olemme ne puhdistuttaneet. Ja katsos tänne, Lorenz, täällä on sinun nukketeaatterisikin vanhassa nurkassaan. Minä löysin sen ylisiltä eräästä hinkalosta ja puhdistin tomut siitä. Koristukset ja nuket ovat vallan eheät; mutta ne ovat kovin kellastuneet".

Lorenz vaipui kullatulle tuolille, peitti kasvonsa käsillään ja itki. Anette seisoi äänettä kyynelsilmin hänen vieressään.

"Kas niin, Lorenz; älä anna muistojen masentaa itseäsi".

"Oi, Anette, parempi olisi ollut, etten milloinkaan olisi takaisin tullut enkä kaunista nuoruuteni kotia enää nähnyt. Olen tuntenut itseni vallan toiseksi ihmiseksi tällä lyhyellä ajalla, minkä täällä olen ollut; ja nyt minä koditonna ja rauhatonna jälleen pois ajetaan".

Anette otti tuolin ja istahti hänen viereensä.

"Voithan sinä jäädä tänne meidän luoksemme".

"Jäädäkö tänne, kun sinä naimisiin menet!" puhkesi hän sanomaan ja kohotti päätänsä.

Anette katsoi vilpittömästi häntä silmiin.

"En minä milloinkaan mene naimisiin muiden kuin sinun kanssasi, Lorenz! Nyt sen tiedät".

"Anette, onko — onko — se sinulta oikein täyttä totta?"

"Minä olen aina sinusta pitänyt, aina siitä saakka, kun vielä pieni tyttö olin enkä osannut prinsessaa näytellä; mutta nyt minä mielelläni sitäkin koettaisin, jos se sinua ilahduttaa voisi", sanoi hän ja hypisteli kultakirjaista esiliinaansa.

Lorenz kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja antoi raskaan päänsä hänen olkaansa vasten vaipua. Ei hän oikein tiennyt nauroiko vai itkikö. Ehkä siinä tuli kumpaakin. Kauvan he siinä niin istuivat, aina siihen saakka, kunnes ovi hiljaa avattiin ja Norderudin matami pilkisti siitä.

"Täällä oltiin niin hiljaa — no, viimeinkin ovat hänen silmänsä auvenneet! Se on vallan hirveätä, miten tuollaiset viisaat ihmiset saattavat siinä niin tuhmia olla, mikä heidän omaa hyväänsä koskee! Ole Daniel, nyt saat tulla, ja sano myös yksin tein Tominelle, että hän tuokoon pullon samppanjaa isoon saliin; kyllä mekin komeilla osaamme, kun tahdomme vaan, sillä nyt me juomme kihlaajaismaljat".

"Mutta, äiti", sanoi Anette punastuen, "nyt näin hetikö —"

"Onko tämä sinun mielestäsi liian aikaista, hyvä lapsi? Minun mielestäni sinä olet kylliksi kauvan odotellut, kyllä vaan!"

Ei Anette vastannut mitään, piti vaan Falkin kättä omassaan, kun he yhdessä pöydän ääreen menivät, missä Tomine, nyt Jens ajajan vaimo, ilosta ratkeemaisillaan laseja täytteli.

Sen jälkeen käyskelivät äsken kihlautuneet puutarhassa, jossa he sireenimajan penkille istahtivat.

Lorenz pisti kätensä liivintaskuun.

"Kas tässä, Anette, on sinulle sormus. Ei tähän ole päivää merkitty. Sitä on vähän käytetty, mutta ei se uutta huonompi ole; tahdotko tätä pitää?"

"Kyllä minä", vastasi Anette. "Minä tiedän sinun siellä Kyöpenhaminassa olleesi kihloissa kreivittären taikka paroonittaren kanssa, taikka mikä hän nyt oikein lienee ollutkaan; mutta sen saan hyvänäni pitää. Me naiset, me vartoomme, jos nimittäin oman päämme pitää saamme, kunnes oikea mielitietty tulee; mutta te miehet koettelette kaikki —".

"— Ja valitsemme parhaan", puuttui Lorenz puheesen. "Norderudin täti, taikka äiti, niin kuin nyt häntä nimittää saan, sanoi oikein, että minä olen hirveän sokea ollut, kun olen onneani etsimässä ympäri maailmaa ajelehtanut, vaikka sen olisin jo aikoja sitten täältä kotoa löytänyt. Saattaako ajatella kauniimpaa luontoa kuin mitä täällä on? Nyt en huolisi Seelannin valoisiin pyökkimetsiinkään tätä vaihtaa. Kaikki ympärillämme huokuu rauhaa".

"Se seuraa siitä, että itse olet rauhan löytänyt".

"Katso, miten ihanasti aurinko laskee ja suopi säteidensä tuohon kellertävään koivumetsään loistaa. Se loistaa juuri kuin kultaa olisi".

"Lehti kellastuu, kesä on mennyt", kuiskasi Anette.

"Kyllä, mutta syksyllä saattaa sulonsa olla silläkin. Meidän kesämme on myöskin mennyt, Anette; mutta siitä olen varma, että me saamme ihanan syksyn", vastasi Lorenz ja kiersi kätensä hänen vyötäisillensä.

Vastaukseksi hän sai vaan hellän silmäyksen.

XXVIII.

Loppukuvaus.

Pari vuotta on kulunut: ja ne kuluvatkin silloin niin pian, kun onnellisia ollaan.

Taaskin on lokakuu kulumassa. Metsä on kirjavassa väriloistossaan: syysaurinko paistaa ison salin akkunoista sisään, ja sen säteet kimaltelevat kynttiläkruunun särmiöissä ja raskaissa hopeakannuissa, jotka tänne katetulla kahvipöydällä seistä törröttävät; sillä nyt on suuri juhla talossa.

Falkestadin nuori, vapaa omistaja Hans Falk, vanhempainsa, talonomistajan ja filosofian kandidaatin Lorenz Falkin ja hänen vaimonsa Anetten, omaa sukuansa Norderudin, poika viettää näet tänään toista syntymäpäiväänsä.

Falk ja Anette viettivät häänsä viimeisen edellisenä vuonna uudenvuoden aikaan, ja lokakuussa nuori Falk tuli maailmaan.

Lorenz Falkista on tullut vakava perheen isä. Hän on kasvattanut suuren parran, mutta pitänyt vatsansa pienenä, työskentelee innokkaasti maanviljelyksessä; on selväpiirteisenä oikeiston miehenä suurkäräjiin valituksi tulemaisillaan eikä enää näytelmäkappalten kirjoituksissa puuhaile.

Hän yritti poikansa syntymäpäivän kunniaksi nukketeaatterissaan pienen juhlanäytännön antaa; mutta nuori Hans Falk osoitti koko näytelmätaidetta niin suuresti halveksivansa, että potkasi nurin erään linnamaalauksen ja puri pään ensimmäiseltä rakastajattarelta, josta Norderudin matami saa aihetta päätellä, ettei hän milloinkaan tule teaatteritoimiin antaumaan.

Nykyään hän rehentelee mummonsa sylissä, suuri kakku kummassakin kädessään ja ahtaa sitä itseensä, niin että muruset hänen ympärilleen singahtelevat. Ja ylimalkaan ei hänellä vielä mitään muuta selväpiirteistä taipumusta näy olevankaan, kuin tunkea kaikki suuhunsa, mitä vaan käsiinsä saa.

Eikä hän vielä mikään puhetaiturikaan ole, sillä hänen koko sanavarastonansa on vaan nämä kolme sanaa: "ä", "i" ja "muh".

Että nämä kaksi edellistä sanaa ovat äitiä ja isää merkitsevinään, siinä ei ole epäilemisen aihettakaan; mutta viimeisen selittäminen on oppineiden kesken paljon kiistaa synnyttänyt, Lorenz väittää, nimittäin, että "muh" lastenkielen yleisen sanakirjan mukaan merkitsee "lehmää;" mutta Norderudin matami sitä vastaan uskaltaisi valallaankin todistaa sillä tässä tapauksessa "mummoa" tarkoitettavan.

Tätä tärkeätä kysymystä harkitsee tässä kahvipöydän ääressä parhaallaan seura, johon kuuluvat nuoren perillisen sekä omat että hänen äitinsä vanhemmat ynnä Vindahlin perhe ja kandidaatti Finne, joka kuukauden päivät on Falkestadissa vieraisilla ollut, jolla aikaa Gusta rouva on kotona ja hoitaa asumavieraita ja punatukkaisia pikku tyttöjään. Hän on Falkilta uudet vaatteet saanut ja on elämässään hyvin säännöllinen täällä maalla ollessaan, luultavasti sen tähden, että hän kavahtaa Norderudin matamia, joka melkein joka päivä Falkestadiin pistäytyy, enimmäkseen varta vasten lemmikkiänsä, pikku Hansia, tervehtimään.

"Siunattu ruokahalu hänellä on —", sanoi Norderudin matami ja silmäili ylpeänä tyttärensä poikaa.

"Katsos tänne, näetkös?" sanoi isoisä ja piti kiiltävää kahdenkruunun kappaletta pojan edessä.

Lapsi luopui molemmista kakuistaan ja tarttui rahaan, jonka hän samassa tuokiossa suuhunsa pisti.

"Eilen hän nielasi kaksi kymmenäyriä, ja tänään hän, herra varjelkoon, tahtoo koko puolen taaleria lotkasta", sanoi Norderudin matami ja otti kahdenkruunun rahan hänen suustansa. "Hän on jo ihan hulluna rahan himosta. Ihan sinun kaltaisesi, Ole Daniel".

"Ja nyt hän näyttää noin onnettomalta, kun sinä sen häneltä riistit", sanoi äiti.

"Minun mielestäni hän näyttää tuhmalta", puhkesi Falk sanomaan.

"Kyllä, hän on Ole Danielin näköinen, se on selvä kuin päivä", sanoi matami. "Lahjakasta ei pojasta, Jumalan kiitos, kumminkaan tule!"

Herra Falk nuorempi potkasi juonikkaasti jalallaan ja löi mummoa likaisella teelusikalla.

Rangaistuksekseen hän sai pitkän suudelman mummolta.

"Mutta eipä sentään kaikki lahjakkuus männikköön mene", sanoi Finne. "Muistatkos, Lorenz, miten sitä lahjakasta ylioppilasta vertasit kirjavaan kummipalloon, jonka yleisö ensin korkealle ilmaan viskaa ja sitten antaa likaan pudota. Niin ei kuitenkaan sinulle tapahtunut. Sinä olet pikemmin kuin lehmä viheriälle niitylle pudonnut".

"Kyllä minäkin olisin likaan pudonnut, jos eivät rakkaat naisten kädet olisi minua kiinni ottaneet", vastasi Falk ja ojensi vaimolleen toisen ja anopilleen toisen kätensä.

Norderudin matami puristi niin, että oikein kipeältä kävi; mutta se oli vaan hyvää tarkoittava kädenpuristus.