LAHJAKAS
Kirj.
LARS DILLING
Tampereella, Hj. Hagelbergin ja Kumpp. kirjapainossa, 1887.
SISÄLLYS:
I. Haaaveiluja. II. Kasvitiedettä. III. Herroiksi ajamista. IV. Alkeisopetuksia. V. Toivehikkaita poikia. VI. Ripillelaskijaiset. VII. Leikkitulitus. VIII. Kova kolaus. IX. Suuria muutoksia. X. Surujuhla. XI. Ensi askel. XII. Äidit. XIII. Rantaporras vedetään pois. XIV. Parisin elämää. XV. Ranskalaista hajuainetta. XVI. Pimeitä kesäpäiviä. XVII. Koditon. XVIII. Taas pois. XIX. Juttuja näytösten välillä. XX. Silkkilaahusten keskellä. XXI. Timanttipuuterin silmään. XXII. Viimeisen kerran tällä erällä. XXIII. Vanhoja saatavia. XXIV. Jäähyväiset. XXV. Kotinurkissa. XXVI. Muukalainen Israelissa. XXVII. Ihana syksy. XXVIII. Loppukuvaus.
I.
Haaveiluja.
Lorenz Falk oli hänen nimensä, ja hän oli syntynyt keskipalkoilla vuosisataamme, tätä vuosisataa, jota, niin kuin rakasta lasta ainakin, niin monella nimellä mainitaan; milloin sanotaan sitä keksintöjen vuosisadaksi, milloin salahankkeiden ja dynamiitin vuosisadaksi, mutta mitä tähän aikaan mieluummin olisi hermottomuuden ja morfinin vuosisadaksi nimitettävä.
Hän oli sangen lahjakas lapsi, ja se merkitsi siihen aikaan paljoa enemmän kuin nyt, kun kaikki lapset ovat siksi lahjakkaita, jotta pystyvät vanhemmilleen opettamaan, että kristinoppi on vanha, tuhma satu, että avioliitto ja kuningasvalta ovat vanhentuneita laitoksia ja että kaikki inhimillinen synti, murhe ja viheliäisyys poikkeuksetta seuraa mikrobeista ja bakterioista.
Hänen vanhempansa olivat tilanomistaja Hans Falk Falkestadissa ja hänen vaimonsa Beate Christensen, lomöläisen laivanisännän Christensenin tytär.
Isä oli mittava, karkealuinen mies, vähäsen köyryselkäinen niin kuin kaikki pitkät ihmiset, voimakas ja hyvänsävyinen, niin kuin kaikki väkevät tavallisesti ovat.
Äiti oli vähäinen ja hento, jotenkin kivulloinen, kasvot hienot, kalpeat, ja päässä pari semmoisia kauniita, vehreänharmaita silmiä, jotka toisinaan voivat näyttää niin ihmetyttävän lempeiltä ja toisinaan terävästi salamoida. Hän oli lujaluontoinen, tunnollinen ja ankara, ja jos hänessä joskus heikkoutta havaittiin, ilmaantui sitä, niin kuin kaikissa muissakin äideissä, ainoastaan lastansa, avioliittonsa ensimmäistä ja viimeistä kohtaan.
Vanhemmat, jotka ennen vanhan tilanomistaja Falkin kuolemaa olivat läheisessä pienessä kaupungissa asuneet, olivat sivistyneitä ihmisiä, jotka eivät ympärillä asuvain talonpoikain kanssa paljoa seurustelleet, eikä poikakaan, Lorenz, ylimalkaan mikään talonpoikaislapsi ollut.
Hän oli heikko hamasta syntymästään saakka, hieno, kalpea ja hento kuin äitinsä, ja silmänsäkin olivat yhtä kauniit vehreänharmaat. Suuri, käyrä sukunenä oli ainoa, minkä hän oli isältään perinyt.
Hän istui mieluummin hiljaa jossakin nurkassa ja luki romaaneja, ja jotenkin varhaisesta lapsuudestaan saakka hän suuresti rakasti näytelmätaidetta.
Ensi kertaa vanhempainsa kanssa pääkaupungissa käydessään hän näki "Fra Diavolo"-operan, ja kotiin palatessaan hän heti suulakalla liimasi arkin kirjoituspaperia päähänsä ja alkoi niin hurjasti ulvoa että äiti syöksähti sisään ja luuli hänen jalkansa taittaneen, kunnes hänelle selitettiin pojan näyttelevän italialaista talonpoikaistyttöä, joka lauloi erään arian.
Sen jälkeen hän kävi aina niitä näytelmiä katsomassa, joita kuljeksivat tanskalaiset näyttelijäseurat kaupungissa antoivat, ja näytteli sitten kappaleita pienessä nukketeaatterissa, jonka hän itse oli laitellut.
Hänen rakkain olinpaikkansa oli kylkirakennuksen iso sali, jota ainoastaan suuremmissa vieraspidoissa käytettiin. Huonekalut olivat vanhanaikuiset, mustaksi kiillotetut ja kultauksilla koristetut sekä päällystetyt heleänpunaisella tamastilla, ja suuret kullatut kuvastimet painoivat kaikkeen tähän komeuteen vielä sangen hienon leiman.
Täällä hän saattoi tuntikausia istuskella. Täällä eräässä nurkassa oli hänen nukketeatterinsa, ja väsyttyänsä paperinukilla näyttelemiseen, esiintyi hän itse näyttelijänä. Silloin hän istahti johonkuhun kullattuun nojatuoliin ja oli aina olevinansa joku ranskalainen kreivi tahi parooni, joka kuvitellun prinsessan tahi markisittaren kanssa keskusteli.
Hän oli näet täyttänyt päänsä Aleksanteri Dumasin ja Eugène Suesin romaaneilla ja otti haaveiluihinsa aiheet "Kolmesta musketööristä", "Kahdenkymmenen vuoden kuluttua" ynnä muista semmoisista ranskalaisten Ludvigien turmeltuneen, mutta loistavan hovin kuvauksista.
Joka hänen ensin oli saattanut tällä tavalla ranskalaista kirjallisuutta ihailemaan, se oli emännöitsijä, neitsy Mikkelsen, nuori tyttö, hiukkasen neljännelläkymmenellä, joka oli Falkestadissa jo vanhan herran ajoilta asti ollut.
Neitsy Mikkelsen oli pieni pyylevä olento, jolla oli kähärät hiukset ja kellahtavan vaaleat pöhökasvot. Hän piti sinistä pumpulihametta ja valkeata keittiöesiliinaa, joka oli täpö täynnä nokitäpliä, ja kun hänellä oli ainaisena tapana nenänsä alustaa esiliinaansa pyyhkiä, kuului hänen jokapäiväiseen vaatteukseensa myös vakinaiset mustat viikset, jotka eivät juuri hänen kauneuttansa lisäämään sopivat olleet.
Vanhan herran aikana oli neitsy Mikkelsenin suotu kaunokirjallisuuttansa rauhassa ahmia; mutta nuoren herrasväen tultua ei hän enää patojansa hoidellessaan saanut häiritsemättä antautua noitten kiellettyjen ranskalaisten hedelmien nauttimiseen, ja kuultuaan rouva Falkin askeleet ruokasalista, täytyi hänen laittaa luettavansa lymyyn niitä sopimattomimpiinkin paikkoihin.
Nuori rouva, näet, tunki silmäyksiänsä joka paikkaan, ja eräänä päivänä hän keksi keittiössään kokonaisen lainakirjaston piilevän; siltä "Kuningattaren kaulanauha" oli hiililaatikossa, ja "Vicomte de Bragelonne" kätkettynä tyhjään liemimaljaan, ja kun hänen piti paistiin suolaa ottaman, silloin hän sai käteensä "Monte Criston kreivin".
Neitsyen kauhistunut naama heti ilmaisi, että hän se syyllinen oli, jonka tähden hän saikin ankaran manauksen tästä alkaen luopua semmoisista keittotaiteellisista tavattomuuksista.
Pikku Lorenz hämmästytti häntä kuitenkin heti sen jälkeen juuri hänen ollessaan keskellä erästä "Seitsemään kuolemansyntiin" kuuluvata, ja tämän vaitioloa ostaakseen hän sitten teki hänet rikostoverikseen ranskalaisessa kirjallisuudessa, jota he sen jälkeen yhdessä iloiten huvituksekseen nauttivat.
Päästyään iltapäivällä joutilaaksi, hiipi neitsy Mikkelsen aina suureen alatupaan Lorenzin luokse, jossa hän sitten tämän ääneensä lukiessa neulomuksineen istui.
Tätä vastaan ei rouva Falkilla mitään muistuttamista ollut; sillä hän aina evästi poikansa hyvillä, siveellisillä englantilaisilla lastenkirjoilla, jotka kuitenkin vaan näön vuoksi pöydällä selällään lepäsivät, ja kun hän jonkun kertasen tupaan astui ja löysi kumpaisenkin heistä kyyneliin saakka liikutettuna, luuli hän niin sydämellisesti säälityksi jotakuta kilttiä poikaa, joka niin kauniisti ja kärsivällisesti kuoli lumivalkeaan vuoteesensa raamatunlause huulillaan, eikä hänellä ollut siitä aavistustakaan, että sekä Lorenz että neitsy siinä istuivat sydän kurkussa peljäten, ettei urhoollinen d'Artagnan hyvään aikaan ennättäisikään takaisin jouduttaa niitä timantteja, jotka kevytmielinen kuningatar Anna itävaltalainen oli rakastajalleen Buckingbamin herttualle lahjoittanut.
Mitään muuta kirjallista oppia ei Lorenzilla juuri paljoa ollut.
Kun vanhemmat asuivat kaupungissa ennen kuin olivat sukutalon huostaansa ottaneet, oli hän käynyt Blombergin neitien tyttökoulua, johon pojatkin pääsivät, ja sitten kun he maalle muuttivat, oli äiti häntä vähäsen opettanut. Hän olikin niin heikko, eikä häntä saanutkaan liiaksi rasittaa. Nyt hän jo sentään oli niin vanha, että täydellä todella täytyi hänelle opettajaa kuulustella, ja seminarilainen Vindahl siksi otettiin.
Hän oli seurakunnan koulunopettaja; mutta hän oli iltapäivät joutilaana ja sai ravinnon ja asunnon Falkestadissa, kun pari tuntia päivässä Lorenzia opetti.
Vindahl oli bergeniläinen, tunnokas luonteeltaan ja ontuva.
Hänen sydämessään hehkui ihanteellinen rakkaus, ja hän uskoi pian asiansa Lorenzille.
Ingeborg oli hänen rakkautensa esine, ja tämä asui jossakin Bergenin lähiseuduilla. Vindahl oli hänen opettajanansa ollut ja talletti hänen hiussuortuvaansa ja puserrettua ruusua, joka hänen ripille päästessään oli hänen kukkavihossaan ollut.
Joka vuosi hänen syntymäpäivänänsä lähetti Ingeborg hänelle onnittelukirjeen, oikein sydämellisen viattoman kirjeen, jossa ei rakkauden jälkiäkään havaittu. Vindahlilla oli jo pieni mytty näitä kirjeitä, ja kun hän kauniilla laulavalla bergeniläisellä painollaan näitä Lorenzille luki, istui tämä ja kuunteli hartaana.
Oli selvää, että hänenkin täytyi niin laittaa, että rakastuisi; mutta sangen vaikeata oli löytää joku, ketä sopisi haaveksimaan ruveta. Ainoa, jota siksi ajatella voi, oli hänen serkkunsa, Anette Norderud; mutta ensiksikin hän oli niin pieni, ja toiseksi ei hän ensinkään ollut romantillinen.
Kun hän joskus nukketeaatterissaan itkunäytelmiänsä hänelle näytteli, silloin tämä joko istui ja haukotteli taikkapa nauroi mitä liikuttavimmissa kohtauksissa, niin ettei hän Lorenzin mielestä miksikään ihailun esineeksi sopinut.
Hän uskoi asiansa neiti Mikkelsenille, joka kuitenkin hänelle selitti, että hän oli vielä liian pieni rakkautta ajattelemaan, jota vastaan hänen huomionsa erittäin siihen kiintyi, että seminarilaisella oli rakkauteen taipumusta.
Ei hän tähän asti vielä ollut tuota pientä, nilkkua koulunopettajaa kohtaan mitään myötätuntoisuutta tuntenut; mutta nyt tämä loisti hänen mielessään varsin toisessa valossa.
Neitsyellä itsellään oli sangen hellä sydän; mutta hänen samoin kuin Lorenzinkin oli ollut vallan vaikea löytää joku esine, koska ei lähiseuduilla keitään nuoria herroja ollut. Nyt hän tunsi itsensä melkein onnelliseksi tavattuaan yhden onnettoman, jota lohduttaa voisi.
Se on naisen kaunistus, että hän niin mielellään tahtoo miestä silloin lohduttaa, kun tämä on onneton. Niin, onpa paljo naisia, jotka saattavat miehet oikein onnettomiksi — sen tähden vaan, että heitä sitten lohduttaa voisivat.
Neitsy Mikkelsen alkoi seminarilaista lähennellä. Hän lähetti päivällispöydän ääressä hänelle myötätuntoisia silmäyksiä ja antoi hänelle viisi katriniluumua liemeen, ja eräänä päivänä, kun tämä istui huvimajassa ja opetti Lorenzia, otti neitsy Mikkelsen työn mukaansa ja istahti heidän seuraansa.
Pian he olivat kuin vanhoja tuttavia. Lorenz oli yhdys-siteenä heidän välillään, heidän uskottunansa, jota lie kohtelivat yhdenikäisenä ystävänänsä, eivätkä minäkään lapsena, ja tästäpä tuli seuraukseksi, että hänen koko luonteensa jollakin tavalla muuttui vanhamaisiksi, hänellä kun ei sitä paitsi ollutkaan ketään samanikäistä leikkikumppalia, koska ei lähitienoilla semmoista ollut, ja jos olisi joku semmoinen ollutkin, niin ei hän luultavasti olisi siitä mitään piitannutkaan.
II.
Kasvitiedettä.
Vanhemmat eivät Lorenzin kasvatuksesta juuri suurta huolta pitäneet.
Isä, tilanomistaja, oli melkein aina matkoilla, harjoitti vilja- ja hevoskauppaa ynnä muuta sellaista ja jätti talonhoidon isännöitsijälle. Rouva hoiti talouttaan ja otti vastaan vieraita, joita melkein joka päivä kaupungista tuli, ja Lorenz ylimalkaan sai tehdä, mitä itse tahtoi, sillä eipä hän Vindahlista juuri mitään piitannut.
Eräänä päivänä hän oli kaupungissa hammasta suustaan vedättämässä ollut.
Hän palasi kotiin ilosta loistaen ja syöksyi suorastaan Vindahlin huoneesen.
"Vindahl!"
"Niin".
"Nyt minäkin olen rakastunut".
"Joutavia".
"Niin, se on oikein totta".
"Keneen?"
"Gusta Londemunniin, perhelääkärimme tyttäreen. Oi, tämä on niin hauskaa, niin!"
"Mutta hänpä on jo suuri nainen".
"Niin, mutta ei se haittaa tee. Semmoisistapa minä juuri pidänkin. En minä voi suvaita pikku tyttöjä".
"Mitenkä se kävi?"
"Niin, näetkös, ei tohtori ollut silloin kotona, kun minä sinne menin, ja minä istuin hänen työhuoneessaan, ja sitten hän tuli sinne, leivoksia ja hilloa lautasella, ja sitten hän taputti minua päähän ja pyysi minua syömään. Oi, kuinka hän oli hieno ja suloinen, ja yks kaks, täällä rinnassani alkoi tuntua niin kummalliselta. Vaikuttiko Ingeborgikin sinun rinnassasi niin kummallisia tunteita?"
"Juuri samoin", vastasi Vindahl huoaten.
"Mutta en minä tahtonut syödä, ja kun hän minulta kysyi, miksi en syö, vastasin minä, että mieluummin ottaisin sen ruusun, joka hänen rinnassaan oli. Eikös se ollut sievästi sanottu? Ja sitte hän nauroi, mutta punastui myös; niin, Vindahl, hän punastui todellakin ja antoi minulle kukan ja sanoi, että nyt minun pitäisi syödä hillot ja leivokset, ja tiedätkös, mitä hän sitten teki?"
"En".
"Arvaa!"
"Hän suuteli sinua".
"Niin, ajattelepas, keskelle suuta. Se maistui paremmalta kuin kymmenen pönttöä hilloa. Kun tohtori tuli, niin minä jo silloin olin koko hammassäryn unhottanut; mutta hammas oli vedettävä kaikessa tapauksessa".
"Missä ruusu on?"
"Täällä — housuntaskussa. En tahtonut äidille sitä näyttää; mutta neitsy Mikkelsenille minä sen näytän".
Hän juoksi ulos rapuille ja huusi:
"Neitsy Mikkelsen, tulkaa tänne, minulla on jotakin tärkeätä teille puhuttavana".
Neitsy tuli ylös, historia kerrottiin uudestaan, ja kaikki kolme seisoivat siinä ruusun hartaaseen ihmettelemiseen vaipuneina.
"Ei tuo poika elä vanhaksi", kuiskasi, neitsy hiljaa seminarilaiselle. "Hän on vallan liiaksi viisas ijälleen".
Vindahl nyökäytti myötätuntoisesti päätänsä.
"Saanen kai sen pusertaa", lausui Lorenz.
"Niin, tottapa kai. Saat panna sen Snorre Sturlessonin Kuningassatujen väliin".
"Täytyy panna jotain raskasta päälle", sanoi neitsy.
"Hyvä neitsy Mikkelsen, tepä saattaisitte istua päälle, te olette niin raskas".
"Ei, Lorenz, ei minun käy istuminen, kirja on liian pieni".
"Minä saatan varsin hyvin sille istua", sanoi Vindahl, ja heittäytyi satukirjan päälle.
"Et sinä ole tarpeeksi raskas, Vindahl", sanoi Lorenz. "Mutta tiedänpä, mitä meidän on tekeminen. Me panemme neitsyen vielä lisäksi, sinun syliisi".
"Ei, Lorenz, et se käy laatuun", vastasi seminarilainen ja punastui.
"No, herranen aika, jos sillä voimme lapselle jotakin iloa toimittaa, niin olkoon menneeksi minun puolestani", huudahti neitsy. "Jos vaan voitte minua kannatella, Vindahl."
Neitsy istahti kainosti ja hyvin täpärälle seminarilaisen polvien päähän.
"Teidän on istuminen ylemmäksi, muuten ei se laatuun käy".
Neitsy siirtyi.
"Olenko painava?"
"Ette ensinkään".
"Ehkä minä istun neitsyen syliin, niin pusertuu paremmin".
"Ei, Lorenz, ei se ole tarpeellista".
Molemmat istuivat hetkisen äänettöminä; Lorenz seisoi ja tarkasteli syvämietteisesti heitä, ikään kuin olisi tieteellistä koetta tekemäisillään ollut.
Vindahl antoi kätensä hervottomina riippua molemmin puolin tuolia. Hän tunsi erinomaista halua kiertää toisen kätensä neitsyen pyöreän vyötäisen ympärille, mutta ei uskaltanut. Hänen sydämensä jyskytti, ja samanlainen tunne kuin silloinkin, kun hän ensi kerran oli Ingeborgin tähden rinnassansa ahdistusta tuntenut, valtasi taaskin hänet. Ja olipa nyt oikein täydellä todella neitsy Mikkelsen siinä hänen rintaansa ahdistamassa.
"Ettekö istu epämukavasti, neitsy Mikkelsen?"
"En; minä istun niin hyvin. Jos vaan jaksatte minua pidellä".
"Minä pitelisin mielelläni teitä polvellani koko elämän lävitse".
"Oh, enpä luullut teitä sellaiseksi —"
"Miksi sellaiseksi?"
"Sellaiseksi veijariksi, kohteliaasti sanoakseni", vastasi neitsy ja lähetti olkapäänsä ylitse hänelle viekistelevän silmäyksen.
Vindahl kohotti vähän oikeata kättänsä.
"Istukaa hiljaa, Vindahl!"
Hän kiersi kätensä hiljaa neitsyen vyötäisille.
"Minä vaan tukeen teitä, niin on parempi istuaksenne".
"Niin, totta tosiaan tuntuukin paremmalta", vastasi neitsy tykyttävin sydämin.
Askeleita kuului rapuilta.
"Siunatkoon, se varmaan on rouva!"
Neitsy hypähti ylös. Seminarilainen jäi hurmaantuneena paikallensa istumaan.
Se oli oikein todellakin rouva Falk.
"Mitä te täällä ylhäällä teette?"
"Me puserramme kukkia, äiti".
"Niin, me — me puserramme kukkia", sanoi seminarilainen.
"Onko Lorenz ruvennut kasvitiedettä lukemaan?"
"On; tämä on hänen ensimmäinen tuntinsa".
"Tutkitteko tekin kasvitiedettä, neitsy Mikkelsen?"
"En, minä vaan — minä kuuntelen", vastasi neitsy punastuen.
"Olisi parempi, että pitäisitte huolta padoistanne. Minä olen ympäri taloa teitä etsinyt, mutta en ole löytänyt muuta kuin yhden romaanin ruokakaapista ".
Neitsy kohotti itkien valkean esiliinan kasvoillensa ja onnistui sillä tavalla mustaamaan silmänsä ympärystät juuri kuin ensimmäinen lemmittävä toisen luokan teaatterissa ja lähti nyyhkyttäen alas keittiöön.
Kotiopettaja yritti nousta.
"Ei, istu hiljaa, Vindahl", sanoi Lorenz, "muuten kukka turmeltuu. Oli todellakin ikävää, että sinun, äiti, piti tänne tulla meitä häiritsemään; neitsy pusersi niin erinomaisen hyvin".
Vindahl ajatteli samoin; mutta ei hän uskaltanut sitä sanoa.
Seuraavana päivänä tuli Lorenz hiipien alas keittiöön neitsyen luokse.
"Neitsy Mikkelsen, teidän täytyy tulla ylös Vindahlin luokse. Hän on niin kovin onneton".
"Mitä on tapahtunut?"
"Hän on saanut kirjeen Ingeborgilta. Ingeborg on kihloissa".
Neitsy meni yksinänsä sinne.
Kotiopettaja istui siellä synkkänä ja murheellisena.
Ingeborg oli kirjoittanut, iloisena ja onnellisena, juuri kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, menneensä kihloihin ja olevansa siitä varma, että Vindahlia ilahduttaisi kuulla hänen olevan kaupoissa kauniin ja kunnollisen nuoren miehen kanssa.
Häntäkö ilahduttaisi! No niin, ei hän tosin koskaan millään tavalla ollut häntä omakseen saavansa ajatellutkaan. Asuihan Ingeborg kaukana ylhäällä Bergenin lähellä ja hän täällä alhaalla Smaalenenissä, eikä hänellä ollut mitään onnellista tulevaisuuttakaan hänelle tarjottavana; mutta raskasta sentään oli tietää, että hän toisen omana oli.
"Oletteko kuullut sitä, neitsy Mikkelsen?"
"Olen, Lorenz siitä minulle kertoili. Herra Vindahl raukka!"
"Hän oli niin kaunis ja niin hyvä".
"Kyllä kait; mutta hän oli varmaan liian nuori teille. Teidän täytyy saada ijäkkäämpi, järkevä vaimo".
"En minä nai koskaan".
"Elkää sanoko niin, Vindahl. Se on syntistä puhetta. Te kun juuri voisitte naisen onnelliseksi tehdä".
"Luuletteko niin?"
"Totta tosiaan, te voisitte".
Neitsy seisoi hetkisen vaiti. Sitten hän tuli Kuningassatuja silmäilleeksi. Hän meni ja avasi kirjan.
"Ei ruusu ole vielä oikein pusertunut", sanoi hän. "Luulen, että minun tarvitsee vielä vähän sen painoksi istahtaa".
"Sitten on parempi, että istumme taas samoin kuin eilenkin".
"Ei, Vindahl; ei tänään".
"Miksi ei? Lapsen tähden vaan. Tämähän on hänen ensimmäisen rakkautensa kukka, jota me hoidamme".
"Aina te puhutte niin kauniisti, Vindahl, ettei käy teitä vastusteleminen".
Seminarilainen oli jo istahtanut kirjalle. Neitsy asettui kainosti hänen syliinsä eikä niin täpärälle polvien päähän kuin viime kerralla.
Taaskin he istuivat hetkisen äänettöminä. Neitsy kuivasi liikutettuna nenänsä alustaa nokisella esiliinallaan.
"Neitsy Mikkelsen'"
"Niin".
"Eiköhän meidänkin kävisi tässä ensimmäisen rakkautemme kukkaa pusertaminen?"
"En minä ymmärrä teitä".
"Te olette ijäkkäämpi nainen —"
"Kolmekymmentä vuotta — ei enempää".
"Te olette järkevä nainen, joka voisitte miehen onnelliseksi tehdä".
"Niin, senpä mielelläni soisin".
Vindahl kiersi rohkeasti kätensä hänen vyötäisilleen.
"Tahdotteko — tahdotteko minut tehdä onnelliseksi? Minä tarvitsen niin hyvin vähäsen lohdutusta ja tukea nyt, kun Ingeborg on minut hyljännyt".
"Tahdon, Vindahl, minä koen parastani".
Neitsy kiersi ruumistaan puoleksi taaksepäin, laski kätensä Vindahlin kaulalle ja painoi huulensa hänen suutansa vasten.
Siinä he istuivat kauvan, onnellisina rakkaudessaan, nuoressa rakkaudessaan, mutta kuitenkin niin vanhassa, aina satuajalta saakka kestäneessä.
Kun Lorenz tuli ylös, nousivat he molemmat.
"Onko kukka nyt oikein pusertunut?"
"On, Lorenz; nyt se on oikein pusertunut. Pidä se tarkassa tallessa! Ruusu on rakkauden kukka."
"Se oli hauskaa," sanoi poika. "Jospa äiti vaan tietäisi, kuinka me täällä ylhäällä kasvitiedettä tutkimme!"
"Niin, jospa hän tietäisi!" lausui neitsy, veitikkamainen hymy nokisen suunsa ympärillä.
III.
Herroiksi ajamista.
Kaupungista oli koko joukko vieraita Falkestadissa ollut.
He jäivät yöksi sinne, ja seuraavana aamupäivänä oli heitä kotiin saatettava vanhoilla, suurilla vaunuilla, jotka olivat niin raskaat, että niiden eteen täytyi kolmivaljakko panna, kun niin monta niihin istumaan meni, ja niihin sopikin varsin mukavasti kahdeksan henkeä.
Lorenz oli päässyt mukaan saadaksensa ajella; mutta ei hän sinne niinkään itse matkan vuoksi pyrkinyt. Hänellä oli omat tuumansa.
Palausmatkalla hän aikoi antaa Jens ajurin, joka ajajan sijalla istui uudessa sinisessä,hopealta heloittavilia napeilla varustetussa liverinutussaan, ajaa tohtori Londemannin talon ohitse, ja Gusta Londemann, joka tapansa mukaan aina akkunan pielessä istui ja korko-ompeluksia hypisteli, saisi silloin nähdä hänen siinä kaikessa loistossaan ajavan kuin pienen prinssin kolmivaljakolla. Se varmaankin hänessä kunnioitusta herättäisi.
Aluksi kaikki kävi toiveiden mukaan.
Vieraat olivat saatetut kukin omiin asuntoihinsa, ja Lorenz istui yksinään ja rehenteli vaunuissa postitalon edustalla, sillä aikaa kun Jens oli kirjeitä ottamassa.
Jens oli juuri sijallensa ennättänyt, kun Lorenz alempana kadulla keksi ko'okkaan naisolennon.
"Joudu, Jens, ja aja isoa katua ylöspäin ennen kuin täti Norderud meidät huomaa!"
Mutta se oli jo liian myöhäistä.
Täti Norderud viittasi käskien suurella ruskealla kädellään, ja heidän täytyi pysyä paikallaan.
Norderudin matami oli tilanomistaja Falkin sisar ja naimisissa rikkaan talonpojan, Ole Daniel Norderudin, kanssa. Itse hän eli yksinkertaisesti kuin tavallinen talonpoikaiseukko eikä pienestä, hienosta, kaupunkilaistapoja seuraavasta kälystänsä juuri paljoa välittänyt. Hän oli pitkä, karkealuinen, karkeapiirteinen nainen, isonenäinen kuin veljensäkin. Hänen pukunansa oli kotikutoinen hame, kudottu villasaali kahdesta kulmastaan vyötäisille solmittuna, ja suuri, musta olkihattu sekä muutamia kauheita vaatekukkia sen toisella puolella.
Hän talutti kädestä tytärtään, Anettea, joka oli pieni tyttö, vähää nuorempi Lorenzia. Anette oli oikeastaan hyvin herttainen tyttö paksuine, liinanvaaleine lettineen, jotka selkää pitkin alaspäin riippuivat, ja terveine, ahavoittuneine kasvoineen; mutta Lorenzin mielestä hän oli hirvittävän näköinen siinä seistessänsä jäykäksi tärkätyssä pumpulihameessaan, suuri punaruutuinen karttuunisäpsä päässään.
Norderudin matami avasi aivan häikäilemättä vaunujen oven.
"Käypäs takapuolelle." sanoi hän Lorenzille, "Anette ja minä tulemme mukanasi Falkestadiin; sillä tavalla pääsemme kävelemästä enimmän osan tietä. Kotoa emme saa ainoatakaan hevosta näin keskellä elonkorjuuta; mutta ei teillä pidetä asianakaan ottaa niitä työstä kolme kappaletta, nähdäkseni. On ihmeellistä, että ette vaunujen eteen neljää valjastaneet ja panneet isännöitsijää vielä mustalla oriilla edellä ratsastamaan, sittenpä se vasta oikein kuninkaalliselta olisi näyttänyt".
"Kyllä vielä niinkin teemme", vastasi Lorenz, "että talonpoikaismuijat jotakin harmitellakseen saavat".
"Oletpa itsekin talonpojan lapsi, sinä nenäviisas nulikka, etkä hituistakaan muuta, vaikka äitisi mielellään silkissä käy ja luulottelee rouva olevansa."
"Äiti on paljoa parempi kuin sinä", sanoi Lorenz vihasta tulipunaisena. "Usko pois, että minä vielä kotia päästyäni tämän hänelle kerron".
"Minä olen sitä itsekin hänelle jo usein sanonut. Mutta minäpä olen aika hölmö, joka istun tässä ja riitelen poikanulikkain kanssa. Aja kaupungista vanhan hautausmaan ohitse", sanoi hän ajajalle. "En minä halua pitkin katuja narrin tavoin ajella".
"Lorenz käski ajamaan isoa katua".
"Ei lapsilla ole mitään sanomista, silloin kun vanhempia ihmisiä saapuvilla on".
Lorenz oli aina miesmäisestä tädistänsä paljon pitänyt. Nyt hän suuttui häneen. Hän oli sentään iloinen, kun he pääsivät kaupungin lävitse kulkemasta. Ei iki maailmassa hän olisi suonut Gusta Londemannin häntä tämmöisessä seurassa näkevän.
Maantietä kuljettaessa Lorenz istui vaan jurrotteli, mutta Norderudin matami oli vaiti ja näytti miettiväiseltä. Anette teki onnistumattoman sovitusyrityksen itse syöden pipari kakku-ukolta jalat ja tarjoten yläruumista Lorenzille; mutta kylmästi halveksien tämä hyljäsi hänen jalomielisen tarjouksensa.
Kun he Falkestadiin saapuivat, oli rouva juuri tullut puutarhasta kukkia katkomasta ja seisoi rapulla.
Hänellä oli valkea olkihattu, vaalea hame ja puutarhahansikkaat käsissä.
"Kiitoksia kyydistä", sanoi Norderudin matami ja astui vaunuista.
"Sepä sopi oikein hyvin, että sait ajaa kotiin", sanoi rouva Falk. "Etkö halua tulla tupaan ja juoda kupin kahvia, ennen kuin jatkat matkaa, niin saavat lapsetkin sillä aikaa puutarhassa leikkiä".
"Kiitoksia".
He menivät tupaan.
"Niinpä sinä näytät kuin tanssihuveissa olisit", sanoi Norderudin matami.
"Voihan suvisin hyvin käyttää vaaleata hametta, ja täytyyhän päivänpaisteella pitää hansikkaita, jos ei halua käsiään rengin kouriksi saada".
"Niin, voihan olla hieno, kun ollaan rouva ja ajetaan kolmivaljakolla".
"Vaunut ovat liian raskaat kahdelle".
"Olisithan voinut antaa pojan kotona olla. Hänellä on kylliksi suuria ajatuksia ennestäänkin, eikä sinun sopisi hänen turhamaisuuttaan yllytellä".
"Olisipa ollut syntiä, jos ei olisi suonut pojan hiukkasta huvikseen ajella".
"Kyllä kait olisi poikaa huvittanut, kun olisi kaupungin lävitse kolmivaljakolla ajaa saanut, kuin ainakin joku keikari; mutta onnettomuudekseen hän kohtasi halpa-arvoisia sukulaisiaan, ja silloin hänen täytyi ajaa sivutietä".
"Minä tiedän kyllä, että sinä aina Lorenzia väärin arvostelet".
"En minä häntä väärin arvostele; mutta sinä se olet, joka häntä väärin kasvatat. Niin, älä pahastu, Beate, saatatpa kyllä suvaita totuutta kuulla, se lausutaan hyvässä tarkoituksessa. Näetkös, me olemme rikkaita, siitä minä olen varma; mutta me kasvatamme Anettea juuri kuin köyhää torpantyttöä, ja hän on niin lapsellinen, ettei voi aavistaakaan meidän ainoana lapsenamme tulevansa näiden seutujen rikkaimpain naimapoikain haluttavaksi. Oletteko te rikkaita, sitä en minä tiedä. Teidän itsenne tähden sitä toivon; mutta minä pelkään, että jos te eteenkinpäin elätte niin suurellisesti ja jos ei veljeni tahdo pitää omaisuudestaan parempaa huolta kuin nyt, niin te alatte takaperin kulkea. Tämä on nyt minun mielipiteeni. Ja Lorenz, häntä kasvatetaan kuin pientä prinssiä, ja semmoinen hän luulottelee olevansakin. Hän saa menetellä omin päinsä, eikä kukaan häntä opeta. No, sepä ajaakin saman asian, jos hänestä maanviljelijä tulee; mutta siksi hän epäilemättä on liian hieno. Norderud on oikea hölmö, herra nähköön, tuskin osaa nimeänsä kirjoittaa; mutta hän hoitaa taloansa ja ymmärtää rahaa koota, ja sepä kuitenkin on pääasia tässä maailmassa".
"Olemmeko rikkaita vai emmekö, siitä en minä tiedä enempää kuin sinäkään", sanoi rouva Falk, "sillä ei mieheni milloinkaan anna minulle asioistansa pienintä aavistustakaan; mutta mitä Lorenzin kasvatukseen tulee, siitä ei minulla ole hituistakaan tunnonvaivaa. Ei ole monta lasta, joita pidettäisiin niin ahtaalla kuin häntä. Ettei hän ole mikään talonpoikaistollo, se kyllä on totta, sillä hän on hieno luonteeltaan, ja lahjakas hän on, ja kyllä hän lukee myöskin".
"Niin, romaaneja".
"Sinä näyt tietävän tässä talossa kaikki asiat paljoa paremmin kun me itse".
"Ehkäpä. Minä tunnen kumminkin Vindahlin ja tiedän, että Lorenz komentaa häntä, samoin kuin hän komentaa neitsyttä ja palveluspiikoja ja kaikkia muitakin tässä talossa".
"Ei Vindahl enää saatakaan vallan kauvoja hänen opettajanansa olla. Hänpä onkin vaan seminarilainen, ja meidän täytyy saada lukenut mies".
"Niin, epäilemättä on Lorenzin lukeminen itsensä niin viisaaksi, että alkaa vanhempiansa halveksia".
"Tänäänhän sinä olet tavallista miellyttävämpi".
"En minä ole tänne sinua miellytelläkseni tullutkaan".
"Et, sen kyllä voin huomata".
"Beate", lausui Norderudin matami ja työnsi kahvikupit luotaan, "vaikka minä silloin tällöin sinulle mielipiteeni suoraan sanon, niin en sillä tarkoita sinua loukata, vaan kun teidän omaa hyväänne tarkoitan. Minä tiedän kyllä, että sinä olet kelpo ja ankara vaimo, joka talonsa järjestyksessä pitää, mutta te elätte kokonaan liiaksi suurellisesti, se on pää-asia. Kyllä sitä pääsee yhtä hyvin perille, vaikka ei niin herroiksi ajaisikaan".
"Ei se ole yksinään minun syyni".
"Olkaamme oikein avomielisiä, Beate, ja myöntäkäämme, että sekä sinä että minä olemme herrat talossamme. Norderud on nolla, herra nähköön, ja Falk, niin, hän on kyllä suuri, pitkä ja voimakas, mutta kun hänen pieni, hieno, kalpea vaimonsa lähettää hänelle pari silmäystä vehreistä silmistään, niin hän taivuttaa niskansa kuin taittunut akilea ja lausuu niin ja amen kaikkiin".
Norderudin matami nousi seisaalleen.
"Nyt on parasta meidän lähteä matkaamme. Minä luulen, että sinä olet saanut minusta tarpeesi tänään ".
Heidän ulos tullessaan istui Anette rapulla ja nyreissänsä.
"Etkös leiki?"
"En; ei Lorenz huoli leikkiä muuta kuin teaattieria. Hän vaatii minua prinsessaa esittelemään, enkä minä sitä osaa".
"Et, tyttäreni; ei se meidän suvullemme sovellu", sanoi Norderudin matami, tarttui tyttärensä käteen ja meni tietä alaspäin.
Rouva Falk katseli vakavana heidän jälkeensä ja henkäsi vähän syvempään jälleen tupaan palatessaan.
IV.
Alkeisopetuksia.
Pari vuotta oli kulunut, ja kaikki meni tavallista rataansa Falkestadissa.
Tilanomistaja oli tapansa mukaan paljon matkoilla, teki kauppaa ja keinotteli, ja oli kotona ollessaan kentiesi hiukkaista köyryselkäisempi kuin tavallisesti ja vaipui usein ajatuksiinsa.
"Falk", sanoi rouva eräänä päivänä, "sinä olet toisinaan niin kummallisen raskasmielinen. Onko sinulla jotakin murhetta, joka sinua rasittaa".
"Ei, mistä sinä semmoista luulet? Minähän olen onnellisin ihminen maailmassa".
"Sinä teet kauppaa ja keinottelet, mutta et milloinkaan anna minulle pienintäkään vihiä asioistasi".
"Vaimo hoitakoon taloutta, mies asioitaan."
"En minä niihin tahdo sekaantuakaan, mutta käypi niin ikäväksi nähdä sinua murheellisena".
"Päin vastoin, minäpä olen tyytyväinen ja onnellinen. Minun kauniimpana unelmanani on aina ollut tuoda sinut perheenäitinä tänne rakkaasen lapsuudenkotiini, ja onhan se nyt toteutetuksi tullut. Juuri sen tähden minä olen näinä vuosina aina tehnyt kauppaa ja keinotellut, että voisin sinulle ja Lorenzille turvallisen tulevaisuuden hankkia. Silloin, kuu me naimisiin menimme, et sinä, Beate, minusta niin paljoa pitänyt".
"Minä olen sitten oppinut", lausui hän ja loi silmänsä alaspäin.
"Sitä minäkin uskon, ja jos vastoinkäymiset tulisivat —".
"Niin minä olen niitä kantamaan vahvempi kuin sinä".
"Siitä olen varma; mutta toivokaamme, että sinä koettelusta säästyisit".
Lorenz tuli sisään. Hänen silmäinsä alustat olivat turvonneet ja itkusta jotenkin raukeat.
"Mikä sinua vaivaa, poikaseni?"
"Se tuntuu niin ikävältä, kun Vindahlin täytyy lähteä. Neitsy Mikkelsen puuhailee siellä ylhäällä ja latoo hänen tärkki paitojansa matkalaukkuun, ja me olemme itkeneet kaikin kolmisin".
"Saapa hän edullisemman paikan kansakoulunopettajana kaupungissa, ja hänellä on toiveita päästä pääkaupunkiin muuttamaan, eikä hän sitä paitsi tästä alkaen osaisi sinulle enää mitään opettaakaan. Muistapas vaan, että sinä nyt olet kolmentoista vuotias ja että sinun täytyy ruveta latinata lukemaan. Uusi kotiopettajasi, kandidaatti Finne, on kelpo mies, joka osaa sinulle kaikkia tarvittavia aineita opettaa ".
"Oh, eipä sitä patruuna niin paljoja taitoja tarvitse".
"Eikö tarvitse?"
"Ei; kaikki ihmiset sanovat, että nuori patruuna Iversen on tyhmeliini, jolle isän täytyi kartano ostaa, kun ei hänestä mitään muuta tullut".
"Eikä sinun tarvitsekaan luulotella mikään patruuna olevasi", lausui isä. "Me olemme vaan halpoja talonpoikia".
"Saatpa suvaita sentään, että minä isoksi kasvettuani itseäni patruunaksi nimitytän. Minä olen Falkestadin vapaa omistaja, ymmärrätkös, ja vapaa maanomistaja, se on yhtä hyvä kuin aatelismies täällä köyhässä Norjassamme, jossa ei enää mitään muuta aatelia ole".
"Se on tuo hölppö neitsy Mikkelsen, joka kaikki nuo romaanihoureet on hänen päähänsä istuttanut. Onneksi saamme sentään taloomme järkevän miehen, joka saattaa oikkusi kitkeä".
Seminarilaisen huoneessa puuhaili neitsy matkalaukun täyttelemisessä.
Hän neuloi nappia Vindahlin paitaan, ja kyyneleet vierivät alaspäin hänen nokisia poskiansa pitkin, niin että hänen hyvänsävyisät, kalpean pöyheät kasvonsa olivat kartan näköisiksi käyneet.
"Älä sentään huoli noin itkeä, rakas Georgine. Käynhän minä täällä sinua tervehtimässä. Ennen lähtöäni minä kerron rouvalle, että me olemme kihloissa, ja kun sitten vuoden kuluttua, niin kuin toivon, saan paikan pääkaupungissa, niin voimme mennä naimisiin".
"Mutta siellä kansakouluissa on niin paljo nuoria opettajattaria. Kunpa vaan et niiden vuoksi minua unhottaisi".
"Olenkos milloinkaan Ingeborgia unhottanut?"
"Et, se on kyllä hyvä, se; mutta en minä tyytyisi tuommoiseen ihanteelliseen rakkauteen".
"Eikä sinun tarvitsekaan. Sinä tulet minun vaimokseni ".
Vindahl puristi häntä sydäntänsä vasten, painoi poskensa hänen poskeensa ja jäljensi kartan omaan parrattomaan naamaansa.
Sen jälkeen he kumpainenkin pyyhkivät kasvonsa kosteaan pyyhinliinaan ja menivät alas herrasväen luo kihlaustansa ilmoittamaan.
Tilanomistaja ja rouva joivat pullon samppanjat heidän maljoiksensa, ja Lorenzia, joka sai myös palasia ja tuli hyvin iloiseksi, huvitti tämä asia erinomaisesti aina siihen saakka, kun Vindahlin piti jäähyväiset lausua. Silloin hänen tuskansa taaskin valloilleen pääsi ja kun seminariiainen lähti, meni hän neitsyen kanssa, käsikkäin isoon saliin, jossa he sitten istuivat kumpikin kullatulla tuolillaan ja itkivät.
Uusi opettaja piti höyrylaivasta samoihin vaunuihin otettaman, joilla vanhaa saatettiin, ja kun tämä parin tunnin kuluttua saapui, tarkasteltiin häntä jännittyneellä uteliaisuudella.
Neitsy ja Lorenz tutkivat häntä ison salin valkeitten akkunaverhojen takaa, ja keittiön akkunassa olivat piiat yhdessä läjässä, Mari, tanakka keittäjä, keskellä, ja toisella puolen sisäpiika Tomine, pyylevä, pystynenäinen ja punakka, kiharahiuksinen kaunotar, ja toisella puolella karjapiika Birgit, jotenkin kaarevaksi laitettu tunturitynkkä, pukeutuneena pääasiallisesti kansallispukunsa jäännökseen, mustaan, puna- ja viheriäraitaiseen hameesen.
Kandidaatti Finne hyppäsi voitosta ylpeänä vaunuista. Hän tiesi hyvin piikain seisovan ja häntä katselevan; mutta hän oli siihen jo niin hyvin tottunut.
Hän oli pitkä, somakasvuinen mies, vähän lihomiseen taipuva. Kasvot olivat oluesta hiukkasen pöhistyneet; mutta sivulta katsoen olivat ääripiirteet kauniit, ja hänellä oli säkenöivän tummat silmät, musta kiharainen tukka ja pari paksuja mustia viiksiä. Puku oli muodin mukainen ja jotenkin komeanlainen.
Tilanomistaja vei hänet arkihuoneesen, esitteli vaimolleen ja huusi poikaansa.
"Vai niin, sinäkös olet minun uusi oppilaani?" lausui kotiopettaja ja taputti Lorenzia olkapäähän. "Meistä tulee ystävät; etpä näytä sentään varsin tuhmalta".
"Ei, ei poika ole lahjoja vailla", sanoi rouva.
"Mutta epäilemättä laiska, juuri niin kuin minäkin olen ollut. Kaikki lahjakkaat ihmiset ovat semmoisia, ja sen tähden heistä harvoin mitään tulee".
"Sepä oli kaunis lohdutus".
"Voipa olla, rouva hyvä, poikkeuksiakin. Perästä nähdään".
Heti Lorenz alkoi hänestä pitää. Koko miehessä oli jotakin niin miellyttävän suloista, joka puoleensa veti.
Illallispöytä odotteli valmiina.
Tomine palveli pöydässä ja punastui punaisia hiuskiharoitansa myöten joka kerta kohdatessaan kandidaatin terävän silmäyksen.
Neitsy Mikkelseniä ei näkynyt. Hän oli kammarinsa yksinäisyyteen vetäytynyt murheineen ja rasvaisine lainakirjasto-romaaneineen.
Aterian jälkeen Lorenz ja hänen opettajansa menivät ylös kamareihinsa, jotka vierekkäin olivat.
Finne alkoi matkalaukkuansa purkaa.
Muutamain kirjain ja vaatekappalten alta hän veti esiin pullon konjakkia, väkiviina-lampun ja sokerimytyn.
"Minä olen tottunut aina iltasilla juomaan lasin totia; sitä varten olen nyt ottanut mukaani aineksia toistaiseksi. Kun vähän paremmin tunnetuksi tulen, niin sinä kyllä pidät siitä huolen, että rouva minulle tarpeet huoltaa".
"Kyllä minä!"
Hän sytytti lampun.
"Juotko sinä totia?"
"Minä tavallisesti maistan vähän isän lasista".
"Me teemme tähän sinulle vähän miedompaa, se on hauskempaa. Me käytämme vesilasiamme ja seottelemme paperiveitsellä".
Lorenz oli tavattoman palvelevainen, ja laitokset näyttivät hänestä oivallisilta.
"Etkö sinä tupakoitse?"
"En".
"Eikö vanha kotiopettajasi sinua siihen opettanut?"
"Ei, totta sanoen; eipä niiltä seminarilaisilta juuri niin paljoja opita".
"Ei, me oppineet miehet käsitämme asioita paljoa paremmin. Mutta hepä ovatkin tottuneet paremmin köyhiä lapsia opettamaan".
"Niin, epäilemättä", lausui Lorenz mielevästi.
Vindahl raukka, hän oli jo kokonaan varjoon joutunut. Jopa Lorenz melkein häpesi hänen lähtiessään itkeneensä.
"Näetkös, minulla on omat periaatteeni. — Sytytäpäs papirossi, se maistuu niin mainion hyvältä totilasin ohella! — No mitäpä minun nyt piti sanomanikaan? Niin, se on nyt minun periaatteeni, että opettajan ja oppilaan kesken kaunis ja hyvä väli vallitkoot!. — Nyt vesi kiehuu. Tuopas nappo tänne; mutta pane sokeria ensin, muuten lasit särkyvät!"
Finne laittoi todit. Lorenz heittäytyi huolettomasti nojatuoliin ja veteli muutamia mehukkaita haikuja papirossista.
"Kas niin, nyt se maistuu. Maljasi!"
"Maljanne!"
"Mistä me taas puhuimmekaan?"
"Teidän periaatteistanne".
"Oikein. Minä vaan tahdon sanoa, että tuota se on naurettavaa tuo ankara kurinpito".
"Niin, sitä minäkin luulen; mutta ei Vindahlkaan juuri ankara ollut".
"Ei, se on luultavaa. Eikä se mitään hyödytäkään. Näetkös, ystäväni, muutaman vuoden kuluttua sinä olet patruuna, ja silloin minä yhä vieläkin olen köyhä opettaja, ja kun minä tulen sinua tervehtimään, otamme yhdessä lasin kuin vanhat ystävät ja kumppanukset ainakin".
"Niin teemmekin. Maljanne!" sanoi Lorenz, joka alkoi tulla jotenkin iloiseksi.
"Onko tässä talossa yhtään kauniita tyttöjä?" kysyi Finne ja sytytti uuden papirossin.
"On, useampiakin. Keittiössä meillä on kolme. Sisäpiian te jo näittekin. Sitten on keittäjä, joka on oikein tanakka, ja sitten vielä karjapiika; mutta hän on niin paksu ".
"Ei se haittaa. Onkos ketään emäntäneitsyttä?"
"Kyllä, mutta hän on kihloissa".
"Ei se haittaa".
"Mutta hän on kihloissa Vindahlin, edellisen kotiopettajani kanssa".