Yksinkertainen kukkavihkonen

YKSINKERTAINEN KUKKAVIHKONEN

Kirj.

L. Dilling

Suomennos.

Porvoossa, Werner Söderström, 1891.

SISÄLLYS:

Yksinkertainen kukkavihkonen. Satamassa. Läpi hiedikon. Jäätelöannos.

Yksinkertainen kukkavihkonen.

Sirkuskuvaelma.

Astumme kulissien taa taiteilijain sisäänkäytävästä.

Vastaamme tuoksahtaa sahajauhojen, kaasun ja tuoreitten lautain haju. Mutta sehän on varsin tavallista sirkuksissa. Takanamme kuuluu hevosten poljentaa, edessämme rumpujen ja torvien räikeää sirkusmusiikkia.

Suuren esiripun raosta näemme salissa olevain katsojain päät amfiteaatterimaisissa riveissä. Nuori nainen ratsastaa vanteitten läpi, pari klovnia tekee tavallisia tuhmuuksiaan ja nalvimmat yleisöstä aploteeraavat kuten tavallisesti.

Kapeassa, sirkusta kiertävässä käytävässä näemme koristeita ilmoituksia varten, kokoonkäärityn akrobaattimaton ja kaksi barrieeria.

Muuan viluinen ratsuniekka trikoo-pukuaan peittävässä talvitakissa nojauu seinää vasten ja puhelee kahden huonoa ranskaa sopertavan upseerin kanssa, muutamia tallirenkejä juoksentelee edes takaisin.

Aivan lähellä ovea, pienessä nurkkasessa seisoo sirkusperhe. Isä on suuri, lihava ja kellahtavan vaalakka mies puettuna mustaan frakkiin ja kellahtaviin hansikkoihin. Rinnassaan kimaltelee hänellä keinotekoinen timantti. Hän on jo liian kankea ratsastamaan, vaikka mustan peruukkinsa ja värjättyjen viiksiensä tähden näyttääkin jotenkin nuorelta. Äiti on vähän kuivahko, hänellä on ruskahtavat kasvot, mustantuuhea tukka ja terävät vaaleat silmät. Päällään hänellä on kevyt, irtotilkuilla ja reunuksilla somistettu villaleninki ja vaalennut samettikappa, jonka kaulusturkiksiin koit ovat merkkejään piirrelleet! Hänen päässään on kiperäreunainen olkihattu pahasti hankauneine töyhtöineen. Eipä luulisi, että hänkin joskus nuorempana on ollut primadonna ja kiitänyt hevosten selässä torvimusiikin ja viuhuavain ratsuruoskain kilvan kajahdellessa, klovnien tehdessä kuperkeikkojaan ja yleisön huutaessa hyvä-huutojaan. Nyt hän tavallisesti istuu tuolla alhaalla oven luona pääsylippuja vastaanottamassa, kädet kaljuksi kuluneesen käsipuuhkaan pistettyinä. Tänä iltana hän kumminkin on vapaa, sillä juuri tänäänhän pitäisi hänen tyttärensä Paola ensi kerran esiintyä.

Se oli tärkeä tapaus, melkein perheen elinkysymys, sillä kun taiteilijat itse vanhettuvat, täytyy heidän turvautua lapsiinsa. Isä muuttuu silloin kontrahteja tekeväksi impressaarioksi, äiti valmistaa ruokaa, pesee pukuja ja ompelee niihin liistakkeita ja keinotekoisia kultarimsuja.

Carambino-vanhukset olivat jo vanhoja, Paola oli heidän ainoa toivonsa. Poika, Riccardo, oli kyllä aimo keikailija, joka viskeli vallan somasti lautasia ja messinkikuulia, mutta yksin hänen avullaan ei voitu lihavasti elää. Paola sitävastoin voi tehdä heidät onnellisiksi. Jos hän vain olisi kylliksi viisas pysyäkseen siveänä eikä viskautuisi ensimmäiseen avattuun syliin, voisi hän hyvinkin joutua naimisiin jonkun kreivin eli paroonin, kenties vielä prinssinkin tai jonkun rikkaan pankkiirin kanssa. Olihan semmoista ennenkin kuultu.

Ja hän oli kaunis tuo pikku Paola seisoessaan siinä hieman arkana ja viluisena, mutta nuoruuden reippautta uhkuvana mustine säihkyvine silmineen ja suurine mustine kutrineen, joihin oli pistetty muutamia ruusuja.

Vartaloa emme voineet nähdä, sitä kun verhosi vanha, valkea kappa, jonka äiti huolekkaasti oli vetänyt paljastettujen olkapäitten suojaksi.

Yksi numero oli näytetty. Mieltymyksen osotukset kaikuivat vielä salissa. Taiteilijatar huudettiin esiin ja sitte hän tuli hengästyneenä ulos.

Nyt tuli Paolan vuoro.

Lumivalkea hevonen ruusuilla koristetussa valkeassa silkkihaljakassa talutettiin esiin.

Äiti Carambino veti varovasti kapan tyttösen harteilta ja siinä seisoi Paola ruusunpunaisessa harsopuvussaan kuin pikku tenhotar pilvenhattaralla uhkuen nuoruutta ja kauneutta. Vyötäisiä verhosi hopeajuovilla viirusteltu ruusunpunainen atlas ja hänen kaulassaan ja käsivarsissaan säteili teaatteribriljantteja.

Äiti Carambino järesteli huolekkaasti hänen lyhyttä harso-hamettaan, kiinnitti ruusuvihkon toiselle olkapäälle ja oikoili hiukan hänen otsakiharoitaan. Sitte suuteli hän tyttöään kirkkaan kyynelparin kuluneelle käsipuuhkalle vierähtäissä.

Paola tulla sipsutti liiduttua lautaa myöten käytävään, teki toisella jalallaan pienen potkelehtavan liikkeen sekä suuteli isäänsä ojentaen hänelle kätensä.

Ylpeästi kohotti ukko Carambino päätään, omituinen, kiinteä taiteilija-hymy väikkelehti hänen huulillaan kun hän riensi sisäänkäytävässä. Musiikki soitti kumahtelevaa tanssinsävelettä, esirippu vedettiin syrjään ja juhlatamineissaan seisovain ratsastajain muodostamain rivien keskitse astui Paola isänsä käsivarressa liidellen sisään ja tervehti hymyillen yleisöä.

Hän seisoi hetkisen huumauneena. Ylhäältä virtaileva kaasuvalo oli ikäänkuin soentanut hänet ja tuo korkea, kaikkialla ympäröivä yleisö oli häntä hiukan häirinnyt. Mutta sitä kesti vain hetkisen: yhdellä viehättävällä hypyllä oli hän hevosen selässä, järesti pian ruusunpunaisen harso-hameensa ja istuutui leikkien hopeavartisella ratsastusruoskallaan. Hän katseli yleisöä ja hepo kiiti täyttä vauhtia aidakkeen sivua.

Pieni poika sinisessä, kultaisilla nappiriveillä koristetussa livressä kulki ympäri penkkirivejä ja tarjoili pieniä kukkavihkoja.

Ne olivat yksinkertaisia vihkoja kellanvaaleista ijäisyyskukista, värjätyistä sammalista ja monenkarvaisista korsista, mutta ne näyttivät miellyttäviltä kaasuvalossa.

Kun Paola ratsasti ohitse, näki hän ensimmäisellä rivillä istuvan nuoren miehen semmoinen vihkonen kädessä.

Miten hyvin hän tunsi miehen jälleen; se oli sama, joka aamupäivällä oli nähty hänen koeharjotuksessaan.

Silloin hän oli käynyt tallissakin, seisonut taiteilijain sisäänkäytävässä, vetänyt esirippua syrjään ja nähtyään Paolan katsellut häntä julkealla, lemmekkäällä silmäyksellä. Paola oli punastunut jokapäiväistä harjotelmapukuaan, sinistä pumpulimekkoa ja likaisia kenkiään sekä — äkisti ratsastanut sirkuksesta ulos.

Tirehtööri oli sanonut sitä kreiviksi ja kreivi hän varmaan olikin: niin oli miellyttävän ja kauniin näköinen.

Kallisarvoinen turkki verhosi hänen solakkaa vartaloaan, kasvot olivat hienot, mutta hieman kalpeat ja pienet, vaaleat, hyvin hoidetut viikset varjosti hänen kauniita huuliaan. Suuta ympäröi hervakkaat piirteet.

Nyt seisoi hän siellä alahalla sama julkea, lemmekäs katse silmissä kun hän piteli kukkavihkoaan. — Se oli varmaankin hänelle?

Hänen sydämmensä sykki ihastuksesta. Tuo herra oli kaunis ja ylhäinen ja tämä oli hänen ensimmäinen kukkavihkonsa.

Isä Carambino meni hevosen luo kohotetuin päin, tuo kiinteä taiteilijahytny huulillaan ja läiskäytti ruoskallaan. Hevonen alkoi laukata.

Paola nousi ja seisoi viehättävässä asennossa valkealla silkkihaljakalla tehden pari rohkeata temppua myrskyäväin suosionosotusten kaikuessa.

Kun hän ratsasti tuon nuoren miehen ohitse kumartui tämä ja varma käsi suikautti kukkavihkon suoraan hänen rinnoilleen.

Hän tarttui siihen hymyillen, mutta kadottikin samalla tasapainon, putosi alas ja satutti päänsä barrieerin laitaan. Tunnotonna makasi hän siinä puristaen suonenvetoisesti vihkosta pienessä kädessään.

Kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä. Yleisö päästi kauhean huudon ja isä Carambino törmäsi melkein mieletönnä tyttärensä luo kantaen hänet pois kahden ratsastajan auttamana.

Soitto oli vaijennut, läpi salin kuului myrskyn tapainen jupina.

Tuo nuori mies nousi ja lähti, hänen vaaleat kasvonsa olivat nyt tavallistaan kalpeammat.

Ulkopuolella, akrobaattien matolla makasi Paola suletuin silmin ja vihkonen suonenvetoisesti rintaa vasten painallettuna. Isän keltaisilla kasvoilla näkyi kuolon leima, äiti makasi nyyhkyttäen hänen jalkainsa juuressa. Ympärillä seisoivat taideratsastajat ja heidän keskellään vanha klovni, mister Bottle.

Hän oli kanniskellut pikku Paolaa käsivarsillaan, sillä hän oli tuntenut Paolan äidin jo siihen aikaan, jolloin tuo nykyään lakastunut, maalien hivelehtämä kauneus teki signor Carambinon onnelliseksi.

— Tuo onneton kukkavihkonenhan se koko asian aikaan sai, mumisi klovni.

— Ja se oli hänen ensimmäinen, nyyhkytti äiti.

— Yksinkertainen vihkonen vain, sanoi muuan naisista ylenkatseellisesti.

Äiti Carambino nosti kyyneleiset silmänsä ylös:

— Mutta se on ijäisyyskukista, ja ne eivät kuihdu koskaan. Minun ensimmäinen vihkoni oli ruusuista ja se kuihtui, ja sitten oli se liian — kallis.

Tirehtööri tuli sisään. Lääkäriä noudetaan parhaallaan. Yleisöä pitää rauhottaa.

Hän meni ja ilmotti että mademoiselle Paolalla ei ole mitään vaaraa.

Klovni Bottlen piti esiintyä, mutta nytpä yleisö ei nauranutkaan hänen narritempuilleen eikä hänellä itselläänkään ollut juuri hauskaa. Kyynelet uursivat syviä vakoja poskimaaliin hänen kasvoillaan ja hän varsin tahallaan pudottelihe nenälleen sahajauhopermannolle salatakseen siten yleisöltä kyyneliään.

Edelleen makasi Paola tunnotonna. Yhden ainoan kerran avasi hän silmänsä puristaen kukkavihkoa hymyillen rintaansa ja sulki ne jälleen eikä koskaan enää avannut.

Lääkäri tuli, mutta hän ei voinut enää mitään tehdä.

Tirehtööri oli oikeassa. Paola oli pelastettu kaikista taiteilijaelämän vaaroista.

Hän oli päässyt täältä elämänsä onnellisimpana hetkenä: puhdasna ja viatonna keskellä myrskyäviä suosionosotuksia.

Hän näytti vain uinailevan maatessaan siinä akrobaattimatolla ruusunpunaisessa harso-puvussaan, vieno hymy huulilla ja vihkonen rintaa vasten puristettuna.

Se ei ollut mikään upeista ruusuista tehty primadonnavihko, joka niin helposti kuihtuu ja usein maksaa taiteilijattarelle — hänen kunniansa.

Se oli vain yksinkertainen vihkonen ijäisyyskukista, mutta sepä ei koskaan kuihdukkaan, vaan voi vielä hautaakin somistaa.

Satamassa.

Pimeä, tavallistaan pimeämpi oli Kööpenhaminan valtimo, Itäkatu, ei sentähden että kööpenhaminalaisten maankuulu kaasuvalaistus olisi ollut entistään huonommassa kunnossa, sillä sen huonommaksi kuin se jo oli se tuskin voisi tullakaan. Vaan nyt oli joulupäivä, tai oikeammin jouluilta ja siksipä ei puotien ikkunoita oltu valaistu.

Kello ei ollut vielä kun kahdeksan tienoissa, mutta hyvin oli väkeä niukalti kaduilla. Joitakuita hienoja perheitä kulki kutsuihin, daamit teaatteripäähineineen ja muutamat keikailevat puotilaiset tahtoivat näyttäytyä oikein muotileijoonilta trotoaareja pitkin suikelehtiessaan.

Muuan nuori mies tuli laahustavin askelin katua ylös.

Hänen hienomuotoiset, vaalakat kasvonsa ilmasivat väsymystä ja kauniitten, mustien silmäin alla näkyi suuret, pussimaiset kohoumat, jotka viittasivat yövalvontaan. Hänellä oli punertavat viikset ja musta, kiharainen täysparta, joka hulmusi pitkälle hänen majavannahkaiselle turkinkaulukselleen. Aina kun hän otti paperossia suustaan, pistäysi noista uhmista turkeista valkoinen käsi, jossa säteilevä tiamanttisormus kimalsi.

Hän käveli suoraan eteenpäin väsyneesti ja haluttomasti.

Äkkiä kuului kumiseva: "Seis!"

Kummastellen nosti hän silmänsä.

Hänen edessään seisoi korkeavartinen, voimakas mies kirkkaine ruskeine silmineen ja mustanruskeine täyspartoineen. Hänen ahavoittuneet, uljaat kasvonsa näyttivät, että hän oli merimies, ja varmimmaksi vakuudeksi kantoi hän päässään kolmella kultanauhalla ja mustalla pohjalla lepäävällä valkealla ristillä koristettua merimieshattua, joka näytti hänen olevan kapteenina jollakin "Yhdistetyn merikulkuyhtiön" laivalla.

— Etkö tunne minua enää, vanhapoika?

— Vilpittömästi sanoen — en.

— No se ei ole niinkään ihmeteltävää! Olemmehan kumpanenkin saaneet koko kasan partaa poskiimme sittekun koulupenkillä istuimme. Minä olen Kristian Freybert, muistatko nyt?

— Luonnollisesti! Sinähän olit hurjin huimapää luokallamme.

— Ja sinä semmoinen kalpeanaamainen hieno herra. Aivan kuin nytkin. No niin — minä en myös olisi sinua tuntenut, jollen eilen olisi satunnaisesti kuullut nimeäsi mainittavan. Sinä ajoit alas Leveääkatua pienissä vaunuissa, joitten edessä oli kaksi islantilaista hevosta ja nauhustettu palvelija istui takana. Minä juuri silloin matkustin raitiovaunuissa. — Hiton soma herra tuo, sanoin naapurilleni. — Hän on rikas norjalainen, on asunut täällä alhaalla vuoden ajan, vastasi tämä. — Herra Belskov nimeltään. — Henrik Belskov, huudahtin, — minun entinen koulutoverini. Isä auttakoon, onko hän se, jota minä sen seitsemänkin kertaa nuppineulalla pistelin. Jaa — sinä hyvin tiedät Henrik, mihin paikkoihin minä sinua mieluummin pistelin.

— Kyllä, sinä olit minulle koko kiusanhenki. Ja muistatko miten ylpeä olit astuessasi näyttämölle ja näytellessäsi Sören Kaninstockea "Cabrisiosassa" ja kuuluessasi kööriin "Bronshästenissä".

— Siellähän juuri minä opin tuon kiinalaisen rukouksen, jota aina lausuilimme kuvaantotunneilla, jolloin opettaja oli kahdella luokalla samana tuntina. Muistatko kuinka minä nousin pystyyn, kohotin peukaloni, painoin pääni alas kiinalaiseen tapaan ja lauloin edellä teidän toisten säestäessä:

Piat-Chang, Piat-Chang, Väkeväksi Sä meidät teet. Sä henki suur' meit auttaos! Ja varjellos!

— Kyllä muistan, ja sitte saimme koko luokka jälki-istumista.

— Ja sitte minä täytin kaakeliuunin kastanjeilla, jotka paukahtelivat kuin olisi ollut kuninkaan syntymäpäivä.

— Silloin minä luulin, että sinusta sukeuisi näyttelijä niinkuin vanhempasikin olivat. He esiintyivät Kristiaanin eli Tanskan teaatterissa, niinkun sitä siihen aikaan sanottiin.

— Kaikkia, minä menin merelle. Se oli parempi. Ja nyt minä olen meidän suurimman höyrylaivamme päällikkönä — ja täällä voit nähdä ylpeän nimeni perillisen. Esiin poika, ja muistappa tehdä hunööriä isäsi vanhalle ystävälle!

Vähäinen, mustasilmäinen pikkumatruusi merimiespuvussa astui isänsä viereen ja tervehti sotilaan tapaan.

— Sinä olet siis nainut?

— Niinkun näet. Minulla on vaimo ja lapsia — kolme nulikkaa ilman tätä. Entä sinä.

— Minä olen nuorimies.

— Mitä sinä täällä alhaalla teet?

— Minä huvitteleiksen. Ja se tuntuu olevankin kauhean vaikeata tehtävää.

Kasvot, jotka näistä nuoruuden muistelmista olivat saaneet hiukan eloisuutta, vaipuivat jälleen äskeiseen hervottomuuteensa.

— Sinä olet jotenkin riutunut, huomaan minä. Mutta jos se sinua — huvittaa, niin kernaasti sen suon minäkin puolestani. Mutta emmehän voine seisoa täällä kadulla kovin kauvan. Menkäämme à Portaan ja tyhjentäkäämme lasi yhdessä.

— Minulla ei ole ollenkaan halua juoda mitään. Minä tulen juuri suurilta päivällisiltä ja hiivin sieltäkin ennen aikojani. Minä olen kerrassaan kyllästynyt kaikkeen. Viimekuluneina neljänätoista päivänä olen ollut päivällisillä jok'ainoa päivä. Minä tarvitsen hieman raitista ilmaa. Minua ihan ilettää jo tuo samppanja.

— Silloin tarvitset sinä vähän soodavettä. Tule nyt! — Mitä sinä nulikka sanot, hä? Sinullako olisi vastaankännistelemistä kun me ravintolaan menemme.

— Ei isä, siitä tulee kauhean hauskaa.

— Tuleeko siitä hauskaa, sinä hulttio. Uskot kenties, että lähdemme juopottelemaan. Voit olla iloinen, jos saat lasin maitoa ja leivoksen!

— Leivoksen syön hyvinkin, mutta maito — se ei mene alas, sitä saan kyllin kotona!

— Oo sinä vekkuli, silloin voit hyvinkin saada lasin punaviiniä, sanoi hän, otti poikaa korvasta ja ystäväänsä käsivarresta kiini ja suuntasi matkan Kuninkaan uudelle torille päin.

Pian olivat he à Portan vierasvaraisissa huoneissa. Siellä oli suuria posliinivaaseja ja troopillinen ilma.

Vanha Gianelli seisoi tiskin vieressä ystävällisenä ja rakastettavana, hänen sivullaan seisoi "Paul kamariherra", kaunis Paul, naisten lemmikki, jonka sysimustat silmät välkähtelivät kaasuliekkien valossa sisääntulevia tervehtiessään hienolla, kohteliaalla hymyllä.

Huoneus oli jotenkin tyhjä, palvelijoilla ei ollut juuri mitään tekemistä. Kaikki sveitsiläiset, niin oikeat kuin keinotekoisetkin, seisoivat ryhmässä pöydänneen luona hiljalleen puhellen. Ensimmäisessä naisten huoneessa istui tupakin savua pelkäävä herra ja kirjoitti sekä muuan emansipeerattu nainen käherrettyine hiuksineen ja iorgnetteineen syöden voileipäänsä ja väliin baijerin olutta maistellen.

Herrain puolella istui pari vanhempaa gentlemannia edessään "caminadensa" ja kuvalehtensä, kaksi luutnanttia saivat juuri myöhäisen absinttinsa ja keskimmäisessä huoneessa joivat samppanjaa muutamat äänekkäät nuoret paroonit ja tukkukauppiaitten pojat, jotka olivat tulleet paremmilta päivällisiltä frakissa ja valkeassa kaulaliinassa. Belskov ei edes viitsinyt puistaa turkkia päältään. He istuivat pöydän luo ja tilasivat soodavettä.

Sitä tuotiinkin pian. Täällä oli hyvin lämmin ja Belskov oli jotenkin väsynyt.

Kapteeni tahtoi sitte, että heidän pitäisi saada hiukan konjakkia ja vettä. Sitä saivatkin ja sytyttivät sen jälkeen sikarit. Keskustelu sujui vilkkaasti ja nuo vanhat tuttavat olivat hyvin huvitetut muistellessaan nuoruutensa aikoja, jonka kirjavat pikkukuvat nyt ikäänkun kokoutuivat suuremmaksi tauluryhmäksi.

Pikku Kristian istui ja herkuttelihe punaviinineen ja leivoksineen kuunnellen nuoruuden-ystäväin keskustelua, joka tuli yhä iloisemmaksi. Belskovinkin kalpeille poskille kumpusi hiukan punasta ja silmänsä saivat taasen entisen loisteensa. Hän nousi:

— Ei, nyt täällä on liiaksi kuuma. Parasta kun viskaan turkin päältäni!

— Annahan olla, niin lähdemme, sanoi kapteeni.

— Nytkö jo? Juuri paraiksihan vasta olemme päässeet puhelun alkuun.

— Niin, isä, täällä on niin hauska istua.

— Pidäppä suutasi, pentu! Sinusta kenties olisi hauskaa saada pieni ryyppy ja paperossi? Vai miten? No niin, mars vain! Me menemme nyt minun kotiini, sanoi hän kääntyen Belskoviin. — Vaimoni siellä odottelee iltasineen. Sinäkin voisit syödä kanssamme.

— Mitä sinä nyt aijotkaan. Esitellä minut vaimollesi kello yhdeksän iltasella.

— Oo, sinun ei tarvitse pelätä tulevasi mihinkään kreivin salonkiin, sinä tulet vain yksinkertaiseen porvarihuoneesen. Seuraa nyt vain! Minä asun tässä aivan lähellä Rantakadun varrella. Kenties sinua huvittaa nähdä millaiselta tämmöinen merikarhu kuin minä näyttää satamassa maatessaan.

He lähtivät. Kulkivat suuren portin kautta kartanolle, sitte sen poikki ja viimein jyrkkiä, pimeitä rappuja ylös.

Kapteeni soitti, aivan koko huoneus vapisi. Muuan vähemmin siistiasuinen palvelustyttö tuli ovea avaamaan. Belskovia tartuttiin olkapäihin ja johdettiin käytävää myöten valaistuun huoneesen.

Se oli pieni salonki yksinkertaisine vaan hyvästi hoidettuine huonekaluineen. Seinällä ei riippunut mitään purjehtivan laivan kuvaa kullatuissa puitteissa, niinkun merikapteenien kodeissa on tavallista, vaan erään tunnetun tanskalaisen näyttelijän valokuva. Se oli luultavastikin perintö Freybertin vanhemmilta. Eräässä nurkassa seisoi nukketeaatteri ja sen vieressä riippui kitarri.

Pöytä oli katettu: varsin vankka tanskalainen iltanen makkaraa, sylttiä ja muita kodikkaita ruokia.

Pöydän luona istui kaunis, vaalea nainen ja mustasilmäinen, noin neljännellä vuodellaan käyvä poika. Äiti asetteli juuri hanhipaistin viilekkeitä leivälle ja poika seurasi jännitetyllä tarkkaavaisuudella tätä viehättävää leikkelykoetta. Sohvalla makasi muuan pieni olento ja kehdossa, kaukana nurkassa uinaili kaikkein nuorin.

Kun he astuivat sisään, nousi nuori rouva ja käveli heille vastaan.

— Täällä näet minun vaimoni. Hän ei ole mikään suuri, mutta erittäin hyvä, ja tässä on minun koulutoverini Henrik Belskov, rikas norjalainen, joka on tullut tänne Kööpenhaminaan huvitellakseen itseään ikävyydellä tai ikävöidäkseen huvittelemalla. Katsoppa häntä, eikö ole uljas?

Tuo valkea käsi tiamanttisormuksineen pistäysi turkinhihasta ja puristi nuoren rouvan kättä. Rouva tervehti ystävällisesti ja suoranaisesti eikä näyttänyt ollenkaan ujostelevansa tai kummailevansa tätä myöhästä käyntiä.

— Minä pyydän anteeksi, että tunkeudun teille tämmöisenä aikana päivässä.

— Se on hyvin tavallista, että minun mieheni näin iltasin tuo yhden tai toisen tuttavansa tänne, ja jos tahdotte pitää hyvänänne mitä meillä on tarjota, olette sydämmellisesti tervetullut.

Samalla tuli viereisestä huoneesta nuori hehkeä tyttö. Hän oli rouvan näköinen joskin kauniimpi, hänellä oli aivan samanlaiset mustanloistavat silmät kuin äidillä ja pienokaisilla. Hän oli puettu mustaan äidilliseen villaleninkiin ja hieman veikistelevästi oli hän asettanut valkean, punonnaiskoristeilla somistetun esiliinan eteensä.

Hän säpsähti hiukan, mutta astui sitte lähemmä vieno punastus poskilla.

— Kälyni, neiti Rikke Brauner — kandidaatti Belskov.

Vaalea käsi tiamanttisormuksineen pistäysi taasen esiin turkeista ja puristi pientä, pehmeää ja lämpöstä naisenkättä.

— No, Petteri, tuleppa tervehtimään vierasta herraa!

Puhuteltu pienokainen asetti hanhenpaistivoileipänsä syrjään ja teki kankean kumarruksen.

— Mutta nyt meidän pitää heittää päällysvaatteet pois.

Belskov viskasi turkin päältään ja seisoi somassa seurustelupuvussa. Hänen komea, kiherä täyspartansa hulmueli hienona huntuna valkoisella rinnallaan ja kun hän pisti kätensä syvästi kaarevaleikkeisen liivinsä alle ja veti koristeisen palttinaliinan esiin, niin vieno violiinien tuoksu hajuaistia kutkutti.

Rikke eteni pöydästä ja loi vieraasen salavihkaisia silmäyksiä. Näytti kun ei hän koskaan olisi nähnyt kauniimpaa ja hienompaa herraa.

— Kuule Mile, sanoi Rikke rouvalle, — nyt meidän pitänee toimittaa pienokaiset toiseen huoneesen.

Hän otti yhden pienokaisen käsivarrelleen ja toisella kädellään vieritteli lasten vaunut ulos. Sitte hän tuli takasin, liiteli kevyesti ympäri huonetta poimien leikkikalut laattialta ja asettaen pari neulottua liinaa sekä sohvatyynyn paikoilleen ja muutamilla ripeillä liikkeillä oli tuo pehmeä, lämmin pikku käsi tenhonut huoneen mitä komeimpaan järjestykseen.

Belskov seisoi ja katseli ympärilleen ihmetellen. Tämä pieni huone, puolittain ruokasali, puolittain salonki, pienine piimäsuineen ja hajallisine Ieikkikaluineen tuon vaalean, teeskentelemättömän, lempeän ja arvokkaan perheenäidin vaalinnan alaisena oli hänestä vallan outoa.

Hän tuli juuri upeasta ruokasalista, jossa palvelijat varpaillaan hiipivät ja liina kädessä kantavat ruoka-astioita, jossa naisilla on hansikkaansa ja viuhkansa talrikin vieressä pöydällä. Kuinka toisenlainen elinjärjestys täällä olikaan. Täällä puuttui hopeakoruja, uhkeaa valaistusta, kukkia ja hedelmiä.

Kapteeni tarttui häntä käsivarteen ja johti pöydän luo. Hänen täytyi tosiaankin syödä kumpasiakin ruokia, niin sylttiä kun makkaraakin. Äiti itse oli ne kaikki valmistanut ja herkkuisiapa ne olivatkin. Sitte tuli Rikke ja toi suuren kupillisen keinotekoisia, höyryäviä kilpikonnia.

— Kilpikonniako vielä kaiken tämän mehuisan ruuan lisäksi!

— Tuskinpa sinä pakahtunet, jos otat vielä näitäkin hiukan, sanoi kapteeni. Juuri sinun tähtesihän näitä tuodaankin. Kun saat pikku naukun, niin hyvinkin menee alas.

— Ja sitte me saamme pikkupalat omenaleivosta — Rikken tehtaasta.

— Mutta silloin en minä tarvitsekkaan ensi neljänätoista päivänä ruokaa ollenkaan.

Kun Rikke hymyillen tarjosi leivosta hänelle, ei hän luonnollisesti voinut vastaan sanoa, vaan otti aika kappaleen. Ja oivalliseltapa se maistuikin.

Muuten tuo tyttö oli vallan merkillinen. Kuin liitelevä keijukainen liikkui hän, teki kaikki niin hyvin ja kerkisi kuitenkin olemaan kaikkialla.

Kun lapset huusivat kamarissa, oli hän heti niitä vajentelemassa, kun Petteri tahri itseään voileivällä, niin hän siinä heti pyyhkeineen sormia kuivailemassa ja saman tien hän hoiti pöytäpalvelijan tointa sekä hommaili teen valmistamista.

Kun pojat olivat syöneet menivät he kohteliaasti ympäri ja kiittivät.

— Ja nyt omaan huoneesenne järjestyksessä.

— Joko he makuulle menevät?

— Ei, he alkavat voimistella. Nyt sinä tulet näkemään sitäkin.

Samassa tuokiossa tulivat he takaisin voimistelukengät jalassa.

—- Me olemme valmiit, isä!

Pojat menivät edellä ja kapteeni ystävineen jälessä pieneen lastenkammariin, jossa kaksi pienintä jo makasivat vienossa uinailussa.

Sänkykammariin johtavassa oviaukossa riippui muutamia voimistelutelineitä.

Isä komensi ja pojat tekivät temppujaan.

— Se vaikuttanee hyvää syönnin jälkeen. Nyt voitte ruveta marssimaan.

He menivät saliin, jossa naiset olivat jo pöydän järjestäneet ja asettaneet totilasit esiin.

Kapteeni otti kitarrin seinältä, pikku Petteri sai kiväärin ja Kristian lipun ja nyt he alkoivat marssia tahdissa ja vakavina ympäri pöytää isän laulaessa kitarrin säestämänä "Gina tuo ihastuttava impi" ja "Anna kanan mennä".

— Sinun pitäisi laulaa myös muutamia isänmaallisia lauluja, sanoi rouva, — eikä ainoastaan semmoisia katuveisuja.

— Se on kansanlaulu, äiti, ja kansanlaulut juuri pidetään hienoimpina meidän kansallisena aikanamme. Mutta ehkä tässä onkin jo riittämään asti täksi illaksi, pojat. Oikeaan, vasempaan ja — mars!

Belskov otti heidät polvelleen. Pikku Petteri veteli hänen kiherää täyspartaansa. Belskov ajatteli, miten monta pikku kättä olikaan sitä jo vedellyt, vaikkei ne olleetkaan aivan yhtä viattomia kuin pikku Petterin. Rikke neiti istui toimessaan käsityön ääressä. Miten lämpöinen ja pehmeä hänen kätensä olisikaan partaa sujuttelemaan.

— Kuuleppa, isä, sanoi Kristian, — kun me olemme tehneet temppumme, pitäisi sinunkin näytellä meille joku komedia.

— Te olitte juuri eilen illalla teaatterissa. Luuletko sinä minun joka ilta esiintyvän.

— Näytteletkö sinä vielä teaatterissa, kysyi Belskov?

— Ainoastaan kulissien takaa. Minä olen tuommoinen johtava henkilö — teaatterijohtaja ja kaiken tämän lisäksi vielä kirjailija, balettimestari, näyttämöohjaaja ja konetaiteilija. Minun näyttelijäni ovat erittäin mukautuvia ihmisiä, paljon parempia kuin tavalliset: heillä on puiset jalat ja senvuoksi ei heitä halutakkaan lähteä muihin teaattereihin vaikken minä heidän palkkaansa korotakaan.

— Entä teaatterirakennus?

— Se on täällä nurkassa. Minä omistan sen yksinäni ja senvuoksi ei minulla olekkaan mitään kinastuksia osakkaitten kanssa.

Hän veti syrjään verhon, joka oli peittänyt pientä nukketeaatteria, veti esiripun ylös ja näytti kauniita paperilaitoksia.

— Tässä saan Teille esittää muutamia henkilöitä. Täällä on primadonna. Se on jo jotenkin kulunut taiteen palveluksessa joten minun on täytynyt liisteröidä paperitukeita hänen selkäänsä, hän nähkääs on siinä suhteessa aivan yhtä käytännöllinen kun oikeatkin primadonnat. Täällä on meidän komiikkeri. Se on yleensä pulska poika, eikä ole itserakas eikä ylpeä, niinkuin herrat komiikkerit tavallisesti ovat. Täällä näette meidän "luonnottaremme" (ingenue'mme), ja huomatkaapa, että se on kiiltopaperista. Minä olen muodostellut sen laatikon kannesta. Hän näyttelee mitä rollia tahansa ja se juuri onkin harvinaista nykyaikana, jolloin nuoret naiset alkavat näytellä "luonnottarien" osia vasta hyvän matkaa neljättäkymmentä käydessään ja kadotettuaan kaiken pirteen nuoruuden tuoksunsa.

— Hyi, miten sinä olet ilkeä, sanoi Rikke.

— Oho, en tahdo kuitenkaan kieltää, ettei löytyisi arvokkaita poikkeuksiakin niinkuin esim. sinä, pikku kälyseni. Mutta ne ovatkin semmoisia alkuperäisiä luonnon jalokiviä, etteivät ne tee mitään sitoumuksia, sillä jonakin kauniina päivänä voi tulla tuommoinen teikkari kuin esim. Belskov ja saada heidät suostumaan rouvan rollia näyttelemään.

Rikke kallistausi alemma käsityönsä ylitse.

— Näytä nyt meille joku kappale, isä! pyytelivät pojat.

— Jospa nyt sitte näyttäisin jonkun ikivanhan kappaleen. Se onkin nykyjään käytännössä ja on helposti näyttämölle asetettu. Minä otan pari paperinukkea ja asetan ne näyttämölle puoleksi tunniksi puhelemaan puuta heinää. Se on sitte ikikappale.

— Mutta etkö sinä näyttele joskus myös uudempia realistisia kappaleita?

— En, lapset pitävät enemmän vanhasta romanttisesta suunnasta, jossa kaikki viisi kuvaelmaa kumpuaa viattomuutta ja hyve saa voiton loppukohtauksessa. Sen sijaan uudenaikaisissa kappaleissa sankarittaret ovat kadottaneet viattomuutensa jo ennenkun esirippukaan nostetaan, mutta semmoisia kappaleita eivät he vielä, Jumalan kiitos, ymmärrä. Mutta te voitte olla varmoja siitä, että kun he tulevat kaksitoista vuotiaiksi, niin he haukottelevat minun siveellisille näytelmilleni, ja muuten minä otaksun, että kun he pääsevät "miesten lukuun", niin he jo itse alkavat kirjoittaa realistisia draamoja, jotka saavat isänäidinkin haudassaan punastumaan.

— Isä, näytä nyt meille pikku kappale tämän vieraan herran tähden!

— No niin, te olette oikeassa, mitä minä tässä joutavia lavertelenkaan. Tarkkaavaisuutta hyvät herrat ja naiset nyt! Näytäntö alkaa.

Hän meni teaatterin taakse ja alkoi näytännön, joka sai lapset mitä parhaimmalle tuulelle. Hilpeys tarttui pian muihinkin eikä aikaakaan niin koko seura, yksin tuo vaalea rouvakin, oli mitä herttaisimman naurun vallassa.

Vihdoin laskettiin verho alas ja punakkana ja hengästyneenä tuli kapteeni pöydän luo saamaan pikku siemauksen vahvistusta totilasistaan.

— Ka niin, pojat, nyt on ilta lopullaan. Menkää huoneesenne ja asettukaa maata!

Hiljaan ja tottelevina ojensivat he pienet kätösensä hyvääyötä sanoessaan ja työnnälsivät pienet punahuulensa isän tuuheaan, mustaan partaan.

Kun Belskov hetkinen tämän jälkeen nousi jäähyväisiä ottaakseen, kuiskasi kapteeni:

— Sinun pitää nähdä heitä makuulla.

Hän veti ystävänsä hellävaroen lastenkammariin.

Siellä uinuivat nuo pienet reippaina ja punan purppuroimin poskin kuin kukkanuput sateen jälestä onnellisen hymyilyn väikkyessä puoliavoimilla lapsenhuulillaan.

Belskov seisoi vakavana ja miettiväisenä pienoisia katsellen. Rouvakin oli tullut sisään. Hän painalsi pienen vaalean päänsä miehen leveää rintaa vasten ja lempeä uhkuvin silmäyksin katseli häntä.

— Eikö totta, sanoi kapteeni ja hyväillen kiersi kätensä vaimonsa vyötäisille, — että se antaa merimiehelle tarmoa taistellessaan luonnonvoimien kanssa, kun tietää omaavansa semmoisen rauhan ja vapauden sataman, kuin tämä minunkin pieni pesäseni, johon voi tyyneesen pujottautua.

— Jospahan minullakin olisi moinen satama, sanoi Belskov kevyellä huoahduksella. Sinä kellut merellä, minä ravintolaelämän lainehilla. Kumpasellakin käy tyrskyjen mainingit, kumpasellakin on salakaria.

— Olet oikeassa veikkoseni, koetappa vaan pyrkiä satamaan sinäkin!

* * * * *

Belskov astui huoneesensa ja kopeloi tulitikkuja, joita nähtävästi ei löytänyt. Hänen onnistui kuitenkin kaataa eräs pöydällä oleva lasi kumoon, kompastui sitte johonkin laattialla olevaan esineesen, joka tarkemmin tunnustellessa sukeusi tulitikkulaatikoksi.

Hän sytytti sitte komean divaanipöydällä olevan lampun ja katseli ympärilleen.

Huone oli hienosti sisustettu, siitä hän itse oli pitänyt huolta. Mutta se oli kylmä, puistuttavan kylmä ja kauhean epämiellyttävä.

Rouva, jonka luona hän asui, oli poissa jokainen arkipäivä ja silloin oli piika vapaa aina aamusta pitäen. Oltiin siten muka säästäväisiä.

Hänellä oli aamupäivällä ollut vieraita, nuoria miehiä, kuten hän itsekin. Samettialbumin ja valokuvien keskellä pöydällä oli puoliksi tyhjiä sherrylasia, kukkuroillaan täysi tuhkasäiliö ja tyhjiä seltteripulloja, brysselimattoa koristivat pullontulpat ja tulitikunpätkät ja kullankirjaellulle sohvapeitteelle oli viskattu sikarinpätkä.

Kylmä värähdys hivahutti häntä. Hän sulki ikkunan. Aamupäivällä oli hän sen avannut haihduttaakseen hiukan tupakinsavua ja viinien höyryjä ja sitte se luonnollisesti oli saanut olla niine hyvineen.

Hän harjaeli sohvan kädellään.

Siellä alhaalla Freybertissä uinuvat pikkulapset väsyneinä, se on toki paljoa hauskempaa kuin venyä tässä sohvalla kuin mikähän sikarinpätkä.

Hän kietousi turkkiinsa ja viskausi sohvan nurkkaan polttaakseen sikarin.

Varsin ihmeteltävää miten hauska siellä oli. En ole pitkiin aikoihin viettänyt eloisampaa iltaa kuin kapteenin luona tänä iltana.

Hän istui sohvan nurkassa pää alas herpouneena ja aatteisin vaipuneena. Ovi avautuu hiljalleen ja sisään astuu Rikke Brauner, kapteenin käly. Hän oli puettu varsin kuin erotessaan muutamia hetkiä sitten: mustaan villaleninkiin ja hieman veikistelevään, valkeaan, punonnaiskoristeiseen etuliinaan.

— Mutta hyvä neitiseni, mitä tahdotte täällä tänään? kysyi Belskov ihmetellen.

— Minä tahdon ainoastaan hiukan järjestellä, sanoi hän tyynesti. — Täällä on kaikki kauheassa epäkunnossa. Istuos alallasi vain.

Sitte hän keijukaisena liiteli ympäri, pyyhki tomun valkealla esiliinallaan ja samassa tuokiossa oli tuo pikkukäsi saanut kaikki parhaimpaan järjestykseen.

— Kas niin, nyt pitää minun mennä, sanoi hän ojentaen kättään hänelle.

— Ei, sinä et saa mennä, sanoi hän puoleksi nousten sohvalla. — Sinä et saa enää koskaan minua jättää, sillä kun minä lepään täällä sinun sylissäsi, niin silloin olen oikeassa satamassani.

Hän kietoi käsivartensa Riken vyötäisille ja tahtoi suudella häntä, mutta vetäytyikin takaisin helähtävän äänen kuuluessa ja tuskan otsaa polttaissa.

Hän katseli ympärilleen harhailevin silmäyksin. Hän oli särkenyt pari pulloa ja seisoi nyt pöydän luona lamppua syleillen, jonka kuuma lasi oli hänen otsaansa polttanut.

— Laupias Isä, se olikin siis vain unelma! Semmoisia unelmia niitä syntyy kun syö keinotekoista kilpikonnaa ja omenaleivosta naisten seurassa. Ja kaiken tämän lisäksi minulla on huono vatsa ja heikko sydän. Tuossa minä onneton olen seisonut ja suudellut vanhaa lamppuni kupukkaa ja luullut sen neiti Brauneriksi.

Mietiskellen käveli hän laattialla.

— Hänellä oli muuten oikein. Täällä on kauhean epämiellyttävää. Jos vaan voisin saada hänet tänne hiukan siivoomaan.

Sitte hän äkisti astui kirjotuspöydän luo turkki hartioilla.

Tuo valkea käsi tiamanttisormuksineen rapsuttelihe äkkiä paperille kirjettä sepiten. Kuoreen kirjoitti hän:

Neiti Rikke Brauner. Suuri Rantakatu Kapteeni Freybertin luona Täällä.

Se mahtoi olla hyvinkin tärkeä kirje koskapahan itse juoksi kirjelaatikolle sydänyönä.

Jumala ties mitä lie sisältänytkään.

Läpi hiedikon.

Skånelaisidylli.

Reippaana ja helottavana kuni kesäinen aamu seisoi tuo pieni Köpenhaminan neito pappilan avatussa vinninikkunassa.

Viiniköynnökset ja muratit kohoilivat kiemurrellen seiniä myöten, puut seisoivat vielä kosteina aamukasteen suuteloista, reseetain ja rehevävartisten ruusujen miellyttävä lemu täytti ilman ja kaukana tuolla ladossa pitivät kottaraiset kauheata mellakkaansa. Hiukan taaempana, puutarhan takaa kohosi kirkko komeillen valkoisine muurineen auringon loisteessa.

Kirkkoherra Brudelius istui huvimajassaan aamupiippuaan poltellen sill'aikaa kuin rouva käveli huoneesta huoneesen ja haavilla lenteleviä kärpäsiä pyyteli.

Pastori oli kaunis, vanha mies. Hänellä oli lempeä, puhtaaksi ajeltu pappisnaama ja musta samettipatalakki.

— Hyvää huomenta setä, huusi nuori tyttö ikkunasta.

— Hyvää huomenta, pikku Lotta!

Alhaalla maantietä pitkin tuli pastorin veljenpoika Lave Brudelius ratsastaen. Hän oli pappilan vuokraaja.

Hänellä oli oikea jättiläisvartalo, auringonpaahtamat, ruskeat araapialaiskasvot, paksut, vaaleahkot viikset ja vaaleansiniset silmät.

Hän näytti komealta istuessaan siinä suorana ja uhkeana hevosen selässä. Hänellä oli ahtaat, harmajat ratsastushousut ja pitkävartiset, kiillotetut kengät jalassaan.

Hän oli tosiaankin kokonaan toisenlainen kuin nuo vaalakat kööpenhaminalaiskavaljeerit, joita voi rikki riksauttaa kuin hauraita karamellia.

— Hyvää huomenta herra vuokraaja, huusi tyttö.

Sanat lausuttiin varsin hyvällä ruotsinkielellä. Hän ei ollut mitään sukua pastorille, olihan vain tuommoisella pienellä käynnillä täällä, mutta kuitenkin sanoi hän heitä "sedäksi" ja "tädiksi" ja itseään häntä sanottiin "Lotaksi". Tuo tuntuikin paljon hauskemmalta kuin mikään "kaunis Kööpenhaminan Lotte" eli "Charlotte", joksi hän oli ristitty: Mutta kaikista hauskimmalta kajahti "vuokraajan" nimi. Se kun hänen mieleensä johti kuleksivia laulajia, gladiaattoria ja muita semmoisia romanttisia asioita.

Nuori vuokraaja ratsasti edelleen nostaen olkihattuaan ja paljastaen siten joukon vaalahtavia kiharaisia hiuksiaan.

Lotta solmi äkkiä hatunnauhansa, juoksi rappusia ylös ja seisoi samassa tuokiossa keskellä huvimajaa pastorin edessä.

Hän oli kaunis, tuo pieni kööpenhaminalaistyttö, kevyessä ranskalaisessa kesäpuvussaan: vaaleansinisessä leningissä ja valkeassa tunikassa, johon oli pistetty kirjava kukkasvihkonen. Vaaleansinertävän babyhatun alta pistäytyi esiin veitikkamaiset, punaposkiset kasvot, pieni pystynenä ja joukko vaalakoita kutria otsalla. Lyhyen hameen alta näkyi kaksi pientä jalkaa ruskeissa turistikengissä ja sinertävissä silkkisukissa.

— Ettekö matkusta Falsterbohon tänään, kysyi hän. — Te olette jo aikoja sitte luvannut ja tänään on niin kaunis päivä!

— Kysy äidiltä, vastasi pastori kääntyen vaimoonsa, joka juuri tuli sisään.

Pastorin rouva oli pitkä, komea ja ystävällisen näköinen nainen.

— Aivan kernaasti minun puolestani, sanoi hän. — Mutta sinun, Lotta, täytyy pyytää Laven valjastamaan heti paikalla hevosen. Hän on luvannut itse kyyditä meidät.

Lotta kiiti pois ja pian olivat kirkkoherran kaksi-istuimiset vaunut oven edessä.

Lotta istui Laven viereen, pastori ja rouva asettuivat taakse ja niin lähdettiin.

Tie oli tasainen kuin laattia ja vaunut vierivät maakirkon ja valkeaksi maalattujen talonpoikaistalojen editse pitkin leppien, poppelein ja piilipuitten suojaamaa tietä. Puitten oksat riippuivat pitkällä tien päällitse ja joskus niin somasti sipasivat Lotan pystynenää.

Hän istui ja laverteli tehden myötään kysymyksiä. Lave vastaili lyhyeen, mutta hänen kasvonsa loistivat niin ystävällisesti ja alinomaa hymyillen näytti hän kaksi riviä valkeita elfenhampaita paksujen, vaaleain viiksien alta.

Joskus katkesi puhelu. Silloin Lotta aina syrjäsilmin katseli vierustoveriaan ja ihmetteli hänen päivänpaahtamia hienountuvaisia poskiaan. Hän näytti Lotasta aivan persikalta. Taisipa sivumennen ajatella, että miltähän tuntuisi pureksia tuommoista persikkaa.

Maanlaatu vaihteli edelleen, se oli jonkunlaista laaksoa mutta karua sittekin.

Tie kulki lähellä rantaa. Toisella sivulla kuvasteli hiljainen, tyyni järvi, toisella aivan silmän kantamattomiin ulontelihe punavaalea kanervikko. Ainoastaan sananlennätinpylväsrivi kulki sen läpi ja näköpiirin rannassa korkeat kuuset ojentelihe.

Vihdoin haarottui tie ja meidän matkaajamme antautuivat vasemmalle. Lähellä oleva pikku Falsterbo oli mitä viehättävin ja Skanöriäkin näkyi jo hiukan. Siellä oli määrä syödä päivällistä kestikievarissa.

Kaupunki oli ympäröity korkealla, turpeista ja kangista rakennetulla muurilla. Puuportti toimitti kaupunginportin tehtävää ja johti pääkadulle.

Täällä oli muuten merkillisiä katuja. Kiviperustusta ei näkynyt missään, ainoastaan hiekkaa, kyynärän paksulti hiekkaa.

Hevoset kahlailivat hiekassa polviaan myöten ja vaunut uppoutuivat aina pyöräinakseliin saakka.

Täytyy pysähtyä. Pastori ja rouva päättävät matkata takaisin ja Skanörissä odotella sill'aikaa kuin nuoret käynevät Falsterbon kirkkoa katsomassa. Se oli viehättävä seisoessaan tuolla korkeammalla hiekkasärkällä.

Vanhukset kääntyivät ja Lotta ja Lave kulkivat edelleen kaupungin läpi.

Huoneukset olivat valkeaksi maalatuita ja ystävällisiä valkeine ikkunaverhoineen ja kukkivine ruukkukasvineen. Kaikkialla, niin kadulla kuin torillakin, oli istutettuja puita, huonosti kasvaneita raukkoja ja sepä juuri näyttikin niin luonnolliselta. Tiesi miten ne voivatkaan kasvaa tuossa hiedikon keskellä.

Ei yhtään ihmistä, ei edes ainoata lasta, joista muuten ei juuri koskaan puutetta ole, näkynyt kaduilla. Ainoastaan joukko hanhia vaapusteli kaakotellen hiedikossa.

Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa, seisahtui Lotta ja kipristi pystynenänsä epäileviin, koomillisiin ryppyihin.

— Minä en voi mennä pitemmälle. Kenkäni ovat aivan täynnä hiekkaa. Tämähän on juuri kuin kahlaisi meressä, me voimme aivan yhtä hyvin heittäytyä pitkäksemme ja uida kirkon luo.

Hän nousi eräälle rappuselle, seisoi siinä ja puisteli itseään kuin märkä kana.

— Tule tänne, niin puhdistan kenkäsi hiekasta, sanoi Lave.

— Se ei merkitse mitään! Ne tulevat aivan samassa yhtä täyteen jälleen.

— Oo, me kyllä keinon keksimme. Tulehan tänne vain.

Lotta nousi toiselle jalalleen ja ojensi toisen hymyillen Lavea kohti, joka laskeusi polvilleen rappusten viereen. Hän veti kengät Lotan jalasta, pudisti hiekan ulos ja käsineen nuo sinervät silkkisukatkin harjasi.

Kun tämä oli tehty kohotti Lotta pystynenäänsä ja kysyi:

— Mitä sitte?

— Sitte minä otan neidin käsivarrelleni ja kannan kirkolle.

— Käykö se päinsä?

— Saammepa koettaa!

Hän kumartui alas ja ennenkun hän oikein tajusi koko asiaa, istui Lotta jo hänen voimakkaalla käsivarrellaan käsivarret hänen kaulalleen kierrettyinä ja niin lähdettiin kulkemaan tuossa hiekkameressä.

— Jos näin kulkisimme Itäkadulla, niin saisitte nähdä, mitä melua se herättäisi.

Vaan siitäpä ei vaaraa. Ainoastaan pari merimiehenvaimoa pistivät päänsä kukkaruukkujen lomista ja jonkunlaisella ihmettelyllä katselivat heitä. Muuten oli kaupunki kuin kuollut.

— Olenko minä raskas?

Hän kohotti katseensa Lottaan ja näytti hymyillen valkoisia hampaitaan.

— Mielelläni kannan teidät vaikka Malmöhön saakka.

Lotta taivutti päätään hiukan ja katseli hänen voimakasta, auringonpolttamaa niskaansa.

Hän oli tosiaankin varsin miellyttävä.

— Tiedättekö mitä, sanoi Lotta, tämähän on vallan romanttista. Aivan kuin Paul ja Virginia.

— Keitä olivat he?

— He olivat romaanin nuorisoa. Poika kantoi tyttöä veden ylitse.

— Ja sitte?

— Siitä on jo aikoja kulunut kun luin sen kirjan, mutta jos oikein muistelen — sitte he kihlautuivat.

Lave ei vastannut mitään, vetihän vain syvän henkäyksen.

— Nyt olemme perillä.

Hän avasi veräjän ja asetti Lotan nurmikolle. He olivat pienessä, reheväkasvuisessa lehtipuistikossa. Se oli pieni kosteikko keskellä hiekka-aavikkoa.

Kirkko sijaitsi ylhäällä mäellä.

— Odottakaa täällä hetkinen, minä juoksen haudankaivajan Briitalta avaimia hakemassa.

Lotta ojensi hänelle kätensä.

— Kiitoksia kyydistä, sanoi hän päätään nyökäyttäen ja katsoi niin ystävällisesti häntä silmiin.

Lave oli jotenkin punainen kasvoiltaan: hänen oli lämmin ja eipä kumma jos olikin tuommoisen huvikävelyn perästä.

— Eikö liene paras kun säästätte kiitoksenne siksi kunnes matka on lopussa. Tehän olette ottaneet paluupiletin.

Lotta seisoi ja katseli tuota voimakasta vartaloa kunnes se katosi puitten taakse. Sitte hän istui alas ruohikkoon ja solmi babyhattunsa nauhan lujempaan.

Lave palasi haudankaivajan Briitan kanssa, jolla oli kirkonavain ja kolmisin nousivat he sitte mäelle.

Siellä seisoi tuo vanha, jotenkin suuri kirkko puoliksi hiekkaan hautauneena.

Oli jotenkin vaikea päästä ovesta sisälle, hienoa lumivalkeaa lentohiekkaa kun oli kokoontunut sen eteen. Näytti kun oltaisiin keskellä talvea ja valkoisia lumikinoksia.

Mannermaan puolella kirkkoa, joka oli paremmin tuulelta suojattu, nähtiin muutamia huonosti hoidetuita hautakumpuja murtuneine ristineen ja muine muistomerkkeineen.

He astuivat kirkkoon, tuohon suureen alastoman näköiseen, kylmään huoneesen, jonka seinät olivat valkeiksi rapatut ja laattia punaisista tiilistä.

Alttari oli verhottu valkealla liinalla ja sen päällä oli neljä kirkkaaksi hangattua messinkistä kynttiläjalkaa. Kahteen oli pistetty värjätyistä ruohoista tehdyt vihkoset, toisissa oli kaksi rottain järsimää kynttilää.

— Me emme voi niitä sytyttää koskaan, sanoi haudankaivajan vaimo. — Semmoista ne tekevät rotat kirkossa.

Nuo julkeat elukat olivat nakerrelleet itse alttaritauluakin; "pyhältä äidiltä" syöneet nenän vieläpä tehneet apostoleinkin kanssa tuttavuutta.

Ympäri alttarin oli madonsyömä, puinen reunus ja itse kohonne, jolle polville laskeutaan, oli ainoastaan laudasta ilman vähintäkään pehmeämpää päällystää tai verhoa. Eipä löytynyt edes pastorille laattiamattoa, tiilisellä laattialla vaan piti hänenkin seisoa. Ainoat koristeet, ja nekin ehkä vähemmin sopivia, olivat kirkon seinustalla riippuvat, valkeasta vaatteesta tehdyt ja pitkillä valkeilla silkkinauhoilla somistetut hautuuseppeleet.

— Miten tämä on autio ja kylmä, sanoi Lotta hiukan väristen.

— Täällä mahtanee talvella olla oikein hirvittävää.

— Täällä käykin jumalanpalveluksessa ainoastaan muutamia ihmisiä, korkeintaan tusinan verran, sanoi haudankaivajan vaimo. Ne käyvät mieluummin tuolla uudessa, kauniissa metodistikappelissa.

Samassa temmastiin ovi auki ja muuan pitkänsoikale tyttö tulla kopisteli puukenkineen pitkin Iaattiaa.

— Äiti, äiti, puuro palaa pohjaan!

— Herra Jumala! huudahti haudankaivajan Briitta. Sen olen minä kokonaan unohtanut! Herrasväki suo minulle anteeksi, että minun täytyy nyt lähteä. Olkaa täällä vain niinkauvan kuin haluttaa. Minä kyllä tulen sitte jälemmästä sulkemaan, täällä kun ei ole mitään, jota kukaan viitsisi varastaakaan.

Lave pisti lantin hänen kouraansa. Hän niiasi kiireisesti ja riensi ulos tyttärensä kera. Lave ja Lotta jäivät sinne kahden.

He kulkivat ympäri ja katselivat muutamia vanhoja kirkkotuoleja ja maalatuita, katoolisaikaisia veistokuvia.

Muuan näistä esitti sinivöistä pyhimystä, joka kantoi punaposkista, kultaisella vatsavyöllä koristettua lasta.