Yksinkertainen kukkavihkonen

YKSINKERTAINEN KUKKAVIHKONEN

Kirj.

L. Dilling

Suomennos.

Porvoossa, Werner Söderström, 1891.

SISÄLLYS:

Yksinkertainen kukkavihkonen. Satamassa. Läpi hiedikon. Jäätelöannos.

Yksinkertainen kukkavihkonen.

Sirkuskuvaelma.

Astumme kulissien taa taiteilijain sisäänkäytävästä.

Vastaamme tuoksahtaa sahajauhojen, kaasun ja tuoreitten lautain haju. Mutta sehän on varsin tavallista sirkuksissa. Takanamme kuuluu hevosten poljentaa, edessämme rumpujen ja torvien räikeää sirkusmusiikkia.

Suuren esiripun raosta näemme salissa olevain katsojain päät amfiteaatterimaisissa riveissä. Nuori nainen ratsastaa vanteitten läpi, pari klovnia tekee tavallisia tuhmuuksiaan ja nalvimmat yleisöstä aploteeraavat kuten tavallisesti.

Kapeassa, sirkusta kiertävässä käytävässä näemme koristeita ilmoituksia varten, kokoonkäärityn akrobaattimaton ja kaksi barrieeria.

Muuan viluinen ratsuniekka trikoo-pukuaan peittävässä talvitakissa nojauu seinää vasten ja puhelee kahden huonoa ranskaa sopertavan upseerin kanssa, muutamia tallirenkejä juoksentelee edes takaisin.

Aivan lähellä ovea, pienessä nurkkasessa seisoo sirkusperhe. Isä on suuri, lihava ja kellahtavan vaalakka mies puettuna mustaan frakkiin ja kellahtaviin hansikkoihin. Rinnassaan kimaltelee hänellä keinotekoinen timantti. Hän on jo liian kankea ratsastamaan, vaikka mustan peruukkinsa ja värjättyjen viiksiensä tähden näyttääkin jotenkin nuorelta. Äiti on vähän kuivahko, hänellä on ruskahtavat kasvot, mustantuuhea tukka ja terävät vaaleat silmät. Päällään hänellä on kevyt, irtotilkuilla ja reunuksilla somistettu villaleninki ja vaalennut samettikappa, jonka kaulusturkiksiin koit ovat merkkejään piirrelleet! Hänen päässään on kiperäreunainen olkihattu pahasti hankauneine töyhtöineen. Eipä luulisi, että hänkin joskus nuorempana on ollut primadonna ja kiitänyt hevosten selässä torvimusiikin ja viuhuavain ratsuruoskain kilvan kajahdellessa, klovnien tehdessä kuperkeikkojaan ja yleisön huutaessa hyvä-huutojaan. Nyt hän tavallisesti istuu tuolla alhaalla oven luona pääsylippuja vastaanottamassa, kädet kaljuksi kuluneesen käsipuuhkaan pistettyinä. Tänä iltana hän kumminkin on vapaa, sillä juuri tänäänhän pitäisi hänen tyttärensä Paola ensi kerran esiintyä.

Se oli tärkeä tapaus, melkein perheen elinkysymys, sillä kun taiteilijat itse vanhettuvat, täytyy heidän turvautua lapsiinsa. Isä muuttuu silloin kontrahteja tekeväksi impressaarioksi, äiti valmistaa ruokaa, pesee pukuja ja ompelee niihin liistakkeita ja keinotekoisia kultarimsuja.

Carambino-vanhukset olivat jo vanhoja, Paola oli heidän ainoa toivonsa. Poika, Riccardo, oli kyllä aimo keikailija, joka viskeli vallan somasti lautasia ja messinkikuulia, mutta yksin hänen avullaan ei voitu lihavasti elää. Paola sitävastoin voi tehdä heidät onnellisiksi. Jos hän vain olisi kylliksi viisas pysyäkseen siveänä eikä viskautuisi ensimmäiseen avattuun syliin, voisi hän hyvinkin joutua naimisiin jonkun kreivin eli paroonin, kenties vielä prinssinkin tai jonkun rikkaan pankkiirin kanssa. Olihan semmoista ennenkin kuultu.

Ja hän oli kaunis tuo pikku Paola seisoessaan siinä hieman arkana ja viluisena, mutta nuoruuden reippautta uhkuvana mustine säihkyvine silmineen ja suurine mustine kutrineen, joihin oli pistetty muutamia ruusuja.

Vartaloa emme voineet nähdä, sitä kun verhosi vanha, valkea kappa, jonka äiti huolekkaasti oli vetänyt paljastettujen olkapäitten suojaksi.

Yksi numero oli näytetty. Mieltymyksen osotukset kaikuivat vielä salissa. Taiteilijatar huudettiin esiin ja sitte hän tuli hengästyneenä ulos.

Nyt tuli Paolan vuoro.

Lumivalkea hevonen ruusuilla koristetussa valkeassa silkkihaljakassa talutettiin esiin.

Äiti Carambino veti varovasti kapan tyttösen harteilta ja siinä seisoi Paola ruusunpunaisessa harsopuvussaan kuin pikku tenhotar pilvenhattaralla uhkuen nuoruutta ja kauneutta. Vyötäisiä verhosi hopeajuovilla viirusteltu ruusunpunainen atlas ja hänen kaulassaan ja käsivarsissaan säteili teaatteribriljantteja.

Äiti Carambino järesteli huolekkaasti hänen lyhyttä harso-hamettaan, kiinnitti ruusuvihkon toiselle olkapäälle ja oikoili hiukan hänen otsakiharoitaan. Sitte suuteli hän tyttöään kirkkaan kyynelparin kuluneelle käsipuuhkalle vierähtäissä.

Paola tulla sipsutti liiduttua lautaa myöten käytävään, teki toisella jalallaan pienen potkelehtavan liikkeen sekä suuteli isäänsä ojentaen hänelle kätensä.

Ylpeästi kohotti ukko Carambino päätään, omituinen, kiinteä taiteilija-hymy väikkelehti hänen huulillaan kun hän riensi sisäänkäytävässä. Musiikki soitti kumahtelevaa tanssinsävelettä, esirippu vedettiin syrjään ja juhlatamineissaan seisovain ratsastajain muodostamain rivien keskitse astui Paola isänsä käsivarressa liidellen sisään ja tervehti hymyillen yleisöä.

Hän seisoi hetkisen huumauneena. Ylhäältä virtaileva kaasuvalo oli ikäänkuin soentanut hänet ja tuo korkea, kaikkialla ympäröivä yleisö oli häntä hiukan häirinnyt. Mutta sitä kesti vain hetkisen: yhdellä viehättävällä hypyllä oli hän hevosen selässä, järesti pian ruusunpunaisen harso-hameensa ja istuutui leikkien hopeavartisella ratsastusruoskallaan. Hän katseli yleisöä ja hepo kiiti täyttä vauhtia aidakkeen sivua.

Pieni poika sinisessä, kultaisilla nappiriveillä koristetussa livressä kulki ympäri penkkirivejä ja tarjoili pieniä kukkavihkoja.

Ne olivat yksinkertaisia vihkoja kellanvaaleista ijäisyyskukista, värjätyistä sammalista ja monenkarvaisista korsista, mutta ne näyttivät miellyttäviltä kaasuvalossa.

Kun Paola ratsasti ohitse, näki hän ensimmäisellä rivillä istuvan nuoren miehen semmoinen vihkonen kädessä.

Miten hyvin hän tunsi miehen jälleen; se oli sama, joka aamupäivällä oli nähty hänen koeharjotuksessaan.

Silloin hän oli käynyt tallissakin, seisonut taiteilijain sisäänkäytävässä, vetänyt esirippua syrjään ja nähtyään Paolan katsellut häntä julkealla, lemmekkäällä silmäyksellä. Paola oli punastunut jokapäiväistä harjotelmapukuaan, sinistä pumpulimekkoa ja likaisia kenkiään sekä — äkisti ratsastanut sirkuksesta ulos.

Tirehtööri oli sanonut sitä kreiviksi ja kreivi hän varmaan olikin: niin oli miellyttävän ja kauniin näköinen.

Kallisarvoinen turkki verhosi hänen solakkaa vartaloaan, kasvot olivat hienot, mutta hieman kalpeat ja pienet, vaaleat, hyvin hoidetut viikset varjosti hänen kauniita huuliaan. Suuta ympäröi hervakkaat piirteet.

Nyt seisoi hän siellä alahalla sama julkea, lemmekäs katse silmissä kun hän piteli kukkavihkoaan. — Se oli varmaankin hänelle?

Hänen sydämmensä sykki ihastuksesta. Tuo herra oli kaunis ja ylhäinen ja tämä oli hänen ensimmäinen kukkavihkonsa.

Isä Carambino meni hevosen luo kohotetuin päin, tuo kiinteä taiteilijahytny huulillaan ja läiskäytti ruoskallaan. Hevonen alkoi laukata.

Paola nousi ja seisoi viehättävässä asennossa valkealla silkkihaljakalla tehden pari rohkeata temppua myrskyäväin suosionosotusten kaikuessa.

Kun hän ratsasti tuon nuoren miehen ohitse kumartui tämä ja varma käsi suikautti kukkavihkon suoraan hänen rinnoilleen.

Hän tarttui siihen hymyillen, mutta kadottikin samalla tasapainon, putosi alas ja satutti päänsä barrieerin laitaan. Tunnotonna makasi hän siinä puristaen suonenvetoisesti vihkosta pienessä kädessään.

Kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä. Yleisö päästi kauhean huudon ja isä Carambino törmäsi melkein mieletönnä tyttärensä luo kantaen hänet pois kahden ratsastajan auttamana.

Soitto oli vaijennut, läpi salin kuului myrskyn tapainen jupina.

Tuo nuori mies nousi ja lähti, hänen vaaleat kasvonsa olivat nyt tavallistaan kalpeammat.

Ulkopuolella, akrobaattien matolla makasi Paola suletuin silmin ja vihkonen suonenvetoisesti rintaa vasten painallettuna. Isän keltaisilla kasvoilla näkyi kuolon leima, äiti makasi nyyhkyttäen hänen jalkainsa juuressa. Ympärillä seisoivat taideratsastajat ja heidän keskellään vanha klovni, mister Bottle.

Hän oli kanniskellut pikku Paolaa käsivarsillaan, sillä hän oli tuntenut Paolan äidin jo siihen aikaan, jolloin tuo nykyään lakastunut, maalien hivelehtämä kauneus teki signor Carambinon onnelliseksi.

— Tuo onneton kukkavihkonenhan se koko asian aikaan sai, mumisi klovni.

— Ja se oli hänen ensimmäinen, nyyhkytti äiti.

— Yksinkertainen vihkonen vain, sanoi muuan naisista ylenkatseellisesti.

Äiti Carambino nosti kyyneleiset silmänsä ylös:

— Mutta se on ijäisyyskukista, ja ne eivät kuihdu koskaan. Minun ensimmäinen vihkoni oli ruusuista ja se kuihtui, ja sitten oli se liian — kallis.

Tirehtööri tuli sisään. Lääkäriä noudetaan parhaallaan. Yleisöä pitää rauhottaa.

Hän meni ja ilmotti että mademoiselle Paolalla ei ole mitään vaaraa.

Klovni Bottlen piti esiintyä, mutta nytpä yleisö ei nauranutkaan hänen narritempuilleen eikä hänellä itselläänkään ollut juuri hauskaa. Kyynelet uursivat syviä vakoja poskimaaliin hänen kasvoillaan ja hän varsin tahallaan pudottelihe nenälleen sahajauhopermannolle salatakseen siten yleisöltä kyyneliään.

Edelleen makasi Paola tunnotonna. Yhden ainoan kerran avasi hän silmänsä puristaen kukkavihkoa hymyillen rintaansa ja sulki ne jälleen eikä koskaan enää avannut.

Lääkäri tuli, mutta hän ei voinut enää mitään tehdä.

Tirehtööri oli oikeassa. Paola oli pelastettu kaikista taiteilijaelämän vaaroista.

Hän oli päässyt täältä elämänsä onnellisimpana hetkenä: puhdasna ja viatonna keskellä myrskyäviä suosionosotuksia.

Hän näytti vain uinailevan maatessaan siinä akrobaattimatolla ruusunpunaisessa harso-puvussaan, vieno hymy huulilla ja vihkonen rintaa vasten puristettuna.

Se ei ollut mikään upeista ruusuista tehty primadonnavihko, joka niin helposti kuihtuu ja usein maksaa taiteilijattarelle — hänen kunniansa.

Se oli vain yksinkertainen vihkonen ijäisyyskukista, mutta sepä ei koskaan kuihdukkaan, vaan voi vielä hautaakin somistaa.

Satamassa.

Pimeä, tavallistaan pimeämpi oli Kööpenhaminan valtimo, Itäkatu, ei sentähden että kööpenhaminalaisten maankuulu kaasuvalaistus olisi ollut entistään huonommassa kunnossa, sillä sen huonommaksi kuin se jo oli se tuskin voisi tullakaan. Vaan nyt oli joulupäivä, tai oikeammin jouluilta ja siksipä ei puotien ikkunoita oltu valaistu.

Kello ei ollut vielä kun kahdeksan tienoissa, mutta hyvin oli väkeä niukalti kaduilla. Joitakuita hienoja perheitä kulki kutsuihin, daamit teaatteripäähineineen ja muutamat keikailevat puotilaiset tahtoivat näyttäytyä oikein muotileijoonilta trotoaareja pitkin suikelehtiessaan.

Muuan nuori mies tuli laahustavin askelin katua ylös.

Hänen hienomuotoiset, vaalakat kasvonsa ilmasivat väsymystä ja kauniitten, mustien silmäin alla näkyi suuret, pussimaiset kohoumat, jotka viittasivat yövalvontaan. Hänellä oli punertavat viikset ja musta, kiharainen täysparta, joka hulmusi pitkälle hänen majavannahkaiselle turkinkaulukselleen. Aina kun hän otti paperossia suustaan, pistäysi noista uhmista turkeista valkoinen käsi, jossa säteilevä tiamanttisormus kimalsi.

Hän käveli suoraan eteenpäin väsyneesti ja haluttomasti.

Äkkiä kuului kumiseva: "Seis!"

Kummastellen nosti hän silmänsä.

Hänen edessään seisoi korkeavartinen, voimakas mies kirkkaine ruskeine silmineen ja mustanruskeine täyspartoineen. Hänen ahavoittuneet, uljaat kasvonsa näyttivät, että hän oli merimies, ja varmimmaksi vakuudeksi kantoi hän päässään kolmella kultanauhalla ja mustalla pohjalla lepäävällä valkealla ristillä koristettua merimieshattua, joka näytti hänen olevan kapteenina jollakin "Yhdistetyn merikulkuyhtiön" laivalla.

— Etkö tunne minua enää, vanhapoika?

— Vilpittömästi sanoen — en.

— No se ei ole niinkään ihmeteltävää! Olemmehan kumpanenkin saaneet koko kasan partaa poskiimme sittekun koulupenkillä istuimme. Minä olen Kristian Freybert, muistatko nyt?

— Luonnollisesti! Sinähän olit hurjin huimapää luokallamme.

— Ja sinä semmoinen kalpeanaamainen hieno herra. Aivan kuin nytkin. No niin — minä en myös olisi sinua tuntenut, jollen eilen olisi satunnaisesti kuullut nimeäsi mainittavan. Sinä ajoit alas Leveääkatua pienissä vaunuissa, joitten edessä oli kaksi islantilaista hevosta ja nauhustettu palvelija istui takana. Minä juuri silloin matkustin raitiovaunuissa. — Hiton soma herra tuo, sanoin naapurilleni. — Hän on rikas norjalainen, on asunut täällä alhaalla vuoden ajan, vastasi tämä. — Herra Belskov nimeltään. — Henrik Belskov, huudahtin, — minun entinen koulutoverini. Isä auttakoon, onko hän se, jota minä sen seitsemänkin kertaa nuppineulalla pistelin. Jaa — sinä hyvin tiedät Henrik, mihin paikkoihin minä sinua mieluummin pistelin.

— Kyllä, sinä olit minulle koko kiusanhenki. Ja muistatko miten ylpeä olit astuessasi näyttämölle ja näytellessäsi Sören Kaninstockea "Cabrisiosassa" ja kuuluessasi kööriin "Bronshästenissä".

— Siellähän juuri minä opin tuon kiinalaisen rukouksen, jota aina lausuilimme kuvaantotunneilla, jolloin opettaja oli kahdella luokalla samana tuntina. Muistatko kuinka minä nousin pystyyn, kohotin peukaloni, painoin pääni alas kiinalaiseen tapaan ja lauloin edellä teidän toisten säestäessä:

Piat-Chang, Piat-Chang, Väkeväksi Sä meidät teet. Sä henki suur' meit auttaos! Ja varjellos!

— Kyllä muistan, ja sitte saimme koko luokka jälki-istumista.

— Ja sitte minä täytin kaakeliuunin kastanjeilla, jotka paukahtelivat kuin olisi ollut kuninkaan syntymäpäivä.

— Silloin minä luulin, että sinusta sukeuisi näyttelijä niinkuin vanhempasikin olivat. He esiintyivät Kristiaanin eli Tanskan teaatterissa, niinkun sitä siihen aikaan sanottiin.

— Kaikkia, minä menin merelle. Se oli parempi. Ja nyt minä olen meidän suurimman höyrylaivamme päällikkönä — ja täällä voit nähdä ylpeän nimeni perillisen. Esiin poika, ja muistappa tehdä hunööriä isäsi vanhalle ystävälle!

Vähäinen, mustasilmäinen pikkumatruusi merimiespuvussa astui isänsä viereen ja tervehti sotilaan tapaan.

— Sinä olet siis nainut?

— Niinkun näet. Minulla on vaimo ja lapsia — kolme nulikkaa ilman tätä. Entä sinä.

— Minä olen nuorimies.

— Mitä sinä täällä alhaalla teet?

— Minä huvitteleiksen. Ja se tuntuu olevankin kauhean vaikeata tehtävää.

Kasvot, jotka näistä nuoruuden muistelmista olivat saaneet hiukan eloisuutta, vaipuivat jälleen äskeiseen hervottomuuteensa.

— Sinä olet jotenkin riutunut, huomaan minä. Mutta jos se sinua — huvittaa, niin kernaasti sen suon minäkin puolestani. Mutta emmehän voine seisoa täällä kadulla kovin kauvan. Menkäämme à Portaan ja tyhjentäkäämme lasi yhdessä.

— Minulla ei ole ollenkaan halua juoda mitään. Minä tulen juuri suurilta päivällisiltä ja hiivin sieltäkin ennen aikojani. Minä olen kerrassaan kyllästynyt kaikkeen. Viimekuluneina neljänätoista päivänä olen ollut päivällisillä jok'ainoa päivä. Minä tarvitsen hieman raitista ilmaa. Minua ihan ilettää jo tuo samppanja.

— Silloin tarvitset sinä vähän soodavettä. Tule nyt! — Mitä sinä nulikka sanot, hä? Sinullako olisi vastaankännistelemistä kun me ravintolaan menemme.

— Ei isä, siitä tulee kauhean hauskaa.

— Tuleeko siitä hauskaa, sinä hulttio. Uskot kenties, että lähdemme juopottelemaan. Voit olla iloinen, jos saat lasin maitoa ja leivoksen!

— Leivoksen syön hyvinkin, mutta maito — se ei mene alas, sitä saan kyllin kotona!

— Oo sinä vekkuli, silloin voit hyvinkin saada lasin punaviiniä, sanoi hän, otti poikaa korvasta ja ystäväänsä käsivarresta kiini ja suuntasi matkan Kuninkaan uudelle torille päin.

Pian olivat he à Portan vierasvaraisissa huoneissa. Siellä oli suuria posliinivaaseja ja troopillinen ilma.

Vanha Gianelli seisoi tiskin vieressä ystävällisenä ja rakastettavana, hänen sivullaan seisoi "Paul kamariherra", kaunis Paul, naisten lemmikki, jonka sysimustat silmät välkähtelivät kaasuliekkien valossa sisääntulevia tervehtiessään hienolla, kohteliaalla hymyllä.

Huoneus oli jotenkin tyhjä, palvelijoilla ei ollut juuri mitään tekemistä. Kaikki sveitsiläiset, niin oikeat kuin keinotekoisetkin, seisoivat ryhmässä pöydänneen luona hiljalleen puhellen. Ensimmäisessä naisten huoneessa istui tupakin savua pelkäävä herra ja kirjoitti sekä muuan emansipeerattu nainen käherrettyine hiuksineen ja iorgnetteineen syöden voileipäänsä ja väliin baijerin olutta maistellen.

Herrain puolella istui pari vanhempaa gentlemannia edessään "caminadensa" ja kuvalehtensä, kaksi luutnanttia saivat juuri myöhäisen absinttinsa ja keskimmäisessä huoneessa joivat samppanjaa muutamat äänekkäät nuoret paroonit ja tukkukauppiaitten pojat, jotka olivat tulleet paremmilta päivällisiltä frakissa ja valkeassa kaulaliinassa. Belskov ei edes viitsinyt puistaa turkkia päältään. He istuivat pöydän luo ja tilasivat soodavettä.

Sitä tuotiinkin pian. Täällä oli hyvin lämmin ja Belskov oli jotenkin väsynyt.

Kapteeni tahtoi sitte, että heidän pitäisi saada hiukan konjakkia ja vettä. Sitä saivatkin ja sytyttivät sen jälkeen sikarit. Keskustelu sujui vilkkaasti ja nuo vanhat tuttavat olivat hyvin huvitetut muistellessaan nuoruutensa aikoja, jonka kirjavat pikkukuvat nyt ikäänkun kokoutuivat suuremmaksi tauluryhmäksi.

Pikku Kristian istui ja herkuttelihe punaviinineen ja leivoksineen kuunnellen nuoruuden-ystäväin keskustelua, joka tuli yhä iloisemmaksi. Belskovinkin kalpeille poskille kumpusi hiukan punasta ja silmänsä saivat taasen entisen loisteensa. Hän nousi:

— Ei, nyt täällä on liiaksi kuuma. Parasta kun viskaan turkin päältäni!

— Annahan olla, niin lähdemme, sanoi kapteeni.

— Nytkö jo? Juuri paraiksihan vasta olemme päässeet puhelun alkuun.

— Niin, isä, täällä on niin hauska istua.

— Pidäppä suutasi, pentu! Sinusta kenties olisi hauskaa saada pieni ryyppy ja paperossi? Vai miten? No niin, mars vain! Me menemme nyt minun kotiini, sanoi hän kääntyen Belskoviin. — Vaimoni siellä odottelee iltasineen. Sinäkin voisit syödä kanssamme.

— Mitä sinä nyt aijotkaan. Esitellä minut vaimollesi kello yhdeksän iltasella.

— Oo, sinun ei tarvitse pelätä tulevasi mihinkään kreivin salonkiin, sinä tulet vain yksinkertaiseen porvarihuoneesen. Seuraa nyt vain! Minä asun tässä aivan lähellä Rantakadun varrella. Kenties sinua huvittaa nähdä millaiselta tämmöinen merikarhu kuin minä näyttää satamassa maatessaan.

He lähtivät. Kulkivat suuren portin kautta kartanolle, sitte sen poikki ja viimein jyrkkiä, pimeitä rappuja ylös.

Kapteeni soitti, aivan koko huoneus vapisi. Muuan vähemmin siistiasuinen palvelustyttö tuli ovea avaamaan. Belskovia tartuttiin olkapäihin ja johdettiin käytävää myöten valaistuun huoneesen.

Se oli pieni salonki yksinkertaisine vaan hyvästi hoidettuine huonekaluineen. Seinällä ei riippunut mitään purjehtivan laivan kuvaa kullatuissa puitteissa, niinkun merikapteenien kodeissa on tavallista, vaan erään tunnetun tanskalaisen näyttelijän valokuva. Se oli luultavastikin perintö Freybertin vanhemmilta. Eräässä nurkassa seisoi nukketeaatteri ja sen vieressä riippui kitarri.

Pöytä oli katettu: varsin vankka tanskalainen iltanen makkaraa, sylttiä ja muita kodikkaita ruokia.

Pöydän luona istui kaunis, vaalea nainen ja mustasilmäinen, noin neljännellä vuodellaan käyvä poika. Äiti asetteli juuri hanhipaistin viilekkeitä leivälle ja poika seurasi jännitetyllä tarkkaavaisuudella tätä viehättävää leikkelykoetta. Sohvalla makasi muuan pieni olento ja kehdossa, kaukana nurkassa uinaili kaikkein nuorin.

Kun he astuivat sisään, nousi nuori rouva ja käveli heille vastaan.

— Täällä näet minun vaimoni. Hän ei ole mikään suuri, mutta erittäin hyvä, ja tässä on minun koulutoverini Henrik Belskov, rikas norjalainen, joka on tullut tänne Kööpenhaminaan huvitellakseen itseään ikävyydellä tai ikävöidäkseen huvittelemalla. Katsoppa häntä, eikö ole uljas?

Tuo valkea käsi tiamanttisormuksineen pistäysi turkinhihasta ja puristi nuoren rouvan kättä. Rouva tervehti ystävällisesti ja suoranaisesti eikä näyttänyt ollenkaan ujostelevansa tai kummailevansa tätä myöhästä käyntiä.

— Minä pyydän anteeksi, että tunkeudun teille tämmöisenä aikana päivässä.

— Se on hyvin tavallista, että minun mieheni näin iltasin tuo yhden tai toisen tuttavansa tänne, ja jos tahdotte pitää hyvänänne mitä meillä on tarjota, olette sydämmellisesti tervetullut.

Samalla tuli viereisestä huoneesta nuori hehkeä tyttö. Hän oli rouvan näköinen joskin kauniimpi, hänellä oli aivan samanlaiset mustanloistavat silmät kuin äidillä ja pienokaisilla. Hän oli puettu mustaan äidilliseen villaleninkiin ja hieman veikistelevästi oli hän asettanut valkean, punonnaiskoristeilla somistetun esiliinan eteensä.

Hän säpsähti hiukan, mutta astui sitte lähemmä vieno punastus poskilla.

— Kälyni, neiti Rikke Brauner — kandidaatti Belskov.

Vaalea käsi tiamanttisormuksineen pistäysi taasen esiin turkeista ja puristi pientä, pehmeää ja lämpöstä naisenkättä.

— No, Petteri, tuleppa tervehtimään vierasta herraa!

Puhuteltu pienokainen asetti hanhenpaistivoileipänsä syrjään ja teki kankean kumarruksen.

— Mutta nyt meidän pitää heittää päällysvaatteet pois.

Belskov viskasi turkin päältään ja seisoi somassa seurustelupuvussa. Hänen komea, kiherä täyspartansa hulmueli hienona huntuna valkoisella rinnallaan ja kun hän pisti kätensä syvästi kaarevaleikkeisen liivinsä alle ja veti koristeisen palttinaliinan esiin, niin vieno violiinien tuoksu hajuaistia kutkutti.

Rikke eteni pöydästä ja loi vieraasen salavihkaisia silmäyksiä. Näytti kun ei hän koskaan olisi nähnyt kauniimpaa ja hienompaa herraa.

— Kuule Mile, sanoi Rikke rouvalle, — nyt meidän pitänee toimittaa pienokaiset toiseen huoneesen.

Hän otti yhden pienokaisen käsivarrelleen ja toisella kädellään vieritteli lasten vaunut ulos. Sitte hän tuli takasin, liiteli kevyesti ympäri huonetta poimien leikkikalut laattialta ja asettaen pari neulottua liinaa sekä sohvatyynyn paikoilleen ja muutamilla ripeillä liikkeillä oli tuo pehmeä, lämmin pikku käsi tenhonut huoneen mitä komeimpaan järjestykseen.

Belskov seisoi ja katseli ympärilleen ihmetellen. Tämä pieni huone, puolittain ruokasali, puolittain salonki, pienine piimäsuineen ja hajallisine Ieikkikaluineen tuon vaalean, teeskentelemättömän, lempeän ja arvokkaan perheenäidin vaalinnan alaisena oli hänestä vallan outoa.

Hän tuli juuri upeasta ruokasalista, jossa palvelijat varpaillaan hiipivät ja liina kädessä kantavat ruoka-astioita, jossa naisilla on hansikkaansa ja viuhkansa talrikin vieressä pöydällä. Kuinka toisenlainen elinjärjestys täällä olikaan. Täällä puuttui hopeakoruja, uhkeaa valaistusta, kukkia ja hedelmiä.

Kapteeni tarttui häntä käsivarteen ja johti pöydän luo. Hänen täytyi tosiaankin syödä kumpasiakin ruokia, niin sylttiä kun makkaraakin. Äiti itse oli ne kaikki valmistanut ja herkkuisiapa ne olivatkin. Sitte tuli Rikke ja toi suuren kupillisen keinotekoisia, höyryäviä kilpikonnia.

— Kilpikonniako vielä kaiken tämän mehuisan ruuan lisäksi!

— Tuskinpa sinä pakahtunet, jos otat vielä näitäkin hiukan, sanoi kapteeni. Juuri sinun tähtesihän näitä tuodaankin. Kun saat pikku naukun, niin hyvinkin menee alas.

— Ja sitte me saamme pikkupalat omenaleivosta — Rikken tehtaasta.

— Mutta silloin en minä tarvitsekkaan ensi neljänätoista päivänä ruokaa ollenkaan.

Kun Rikke hymyillen tarjosi leivosta hänelle, ei hän luonnollisesti voinut vastaan sanoa, vaan otti aika kappaleen. Ja oivalliseltapa se maistuikin.

Muuten tuo tyttö oli vallan merkillinen. Kuin liitelevä keijukainen liikkui hän, teki kaikki niin hyvin ja kerkisi kuitenkin olemaan kaikkialla.

Kun lapset huusivat kamarissa, oli hän heti niitä vajentelemassa, kun Petteri tahri itseään voileivällä, niin hän siinä heti pyyhkeineen sormia kuivailemassa ja saman tien hän hoiti pöytäpalvelijan tointa sekä hommaili teen valmistamista.

Kun pojat olivat syöneet menivät he kohteliaasti ympäri ja kiittivät.

— Ja nyt omaan huoneesenne järjestyksessä.

— Joko he makuulle menevät?

— Ei, he alkavat voimistella. Nyt sinä tulet näkemään sitäkin.

Samassa tuokiossa tulivat he takaisin voimistelukengät jalassa.

—- Me olemme valmiit, isä!

Pojat menivät edellä ja kapteeni ystävineen jälessä pieneen lastenkammariin, jossa kaksi pienintä jo makasivat vienossa uinailussa.

Sänkykammariin johtavassa oviaukossa riippui muutamia voimistelutelineitä.

Isä komensi ja pojat tekivät temppujaan.

— Se vaikuttanee hyvää syönnin jälkeen. Nyt voitte ruveta marssimaan.

He menivät saliin, jossa naiset olivat jo pöydän järjestäneet ja asettaneet totilasit esiin.

Kapteeni otti kitarrin seinältä, pikku Petteri sai kiväärin ja Kristian lipun ja nyt he alkoivat marssia tahdissa ja vakavina ympäri pöytää isän laulaessa kitarrin säestämänä "Gina tuo ihastuttava impi" ja "Anna kanan mennä".

— Sinun pitäisi laulaa myös muutamia isänmaallisia lauluja, sanoi rouva, — eikä ainoastaan semmoisia katuveisuja.

— Se on kansanlaulu, äiti, ja kansanlaulut juuri pidetään hienoimpina meidän kansallisena aikanamme. Mutta ehkä tässä onkin jo riittämään asti täksi illaksi, pojat. Oikeaan, vasempaan ja — mars!

Belskov otti heidät polvelleen. Pikku Petteri veteli hänen kiherää täyspartaansa. Belskov ajatteli, miten monta pikku kättä olikaan sitä jo vedellyt, vaikkei ne olleetkaan aivan yhtä viattomia kuin pikku Petterin. Rikke neiti istui toimessaan käsityön ääressä. Miten lämpöinen ja pehmeä hänen kätensä olisikaan partaa sujuttelemaan.

— Kuuleppa, isä, sanoi Kristian, — kun me olemme tehneet temppumme, pitäisi sinunkin näytellä meille joku komedia.

— Te olitte juuri eilen illalla teaatterissa. Luuletko sinä minun joka ilta esiintyvän.

— Näytteletkö sinä vielä teaatterissa, kysyi Belskov?

— Ainoastaan kulissien takaa. Minä olen tuommoinen johtava henkilö — teaatterijohtaja ja kaiken tämän lisäksi vielä kirjailija, balettimestari, näyttämöohjaaja ja konetaiteilija. Minun näyttelijäni ovat erittäin mukautuvia ihmisiä, paljon parempia kuin tavalliset: heillä on puiset jalat ja senvuoksi ei heitä halutakkaan lähteä muihin teaattereihin vaikken minä heidän palkkaansa korotakaan.

— Entä teaatterirakennus?

— Se on täällä nurkassa. Minä omistan sen yksinäni ja senvuoksi ei minulla olekkaan mitään kinastuksia osakkaitten kanssa.

Hän veti syrjään verhon, joka oli peittänyt pientä nukketeaatteria, veti esiripun ylös ja näytti kauniita paperilaitoksia.

— Tässä saan Teille esittää muutamia henkilöitä. Täällä on primadonna. Se on jo jotenkin kulunut taiteen palveluksessa joten minun on täytynyt liisteröidä paperitukeita hänen selkäänsä, hän nähkääs on siinä suhteessa aivan yhtä käytännöllinen kun oikeatkin primadonnat. Täällä on meidän komiikkeri. Se on yleensä pulska poika, eikä ole itserakas eikä ylpeä, niinkuin herrat komiikkerit tavallisesti ovat. Täällä näette meidän "luonnottaremme" (ingenue'mme), ja huomatkaapa, että se on kiiltopaperista. Minä olen muodostellut sen laatikon kannesta. Hän näyttelee mitä rollia tahansa ja se juuri onkin harvinaista nykyaikana, jolloin nuoret naiset alkavat näytellä "luonnottarien" osia vasta hyvän matkaa neljättäkymmentä käydessään ja kadotettuaan kaiken pirteen nuoruuden tuoksunsa.

— Hyi, miten sinä olet ilkeä, sanoi Rikke.

— Oho, en tahdo kuitenkaan kieltää, ettei löytyisi arvokkaita poikkeuksiakin niinkuin esim. sinä, pikku kälyseni. Mutta ne ovatkin semmoisia alkuperäisiä luonnon jalokiviä, etteivät ne tee mitään sitoumuksia, sillä jonakin kauniina päivänä voi tulla tuommoinen teikkari kuin esim. Belskov ja saada heidät suostumaan rouvan rollia näyttelemään.

Rikke kallistausi alemma käsityönsä ylitse.

— Näytä nyt meille joku kappale, isä! pyytelivät pojat.

— Jospa nyt sitte näyttäisin jonkun ikivanhan kappaleen. Se onkin nykyjään käytännössä ja on helposti näyttämölle asetettu. Minä otan pari paperinukkea ja asetan ne näyttämölle puoleksi tunniksi puhelemaan puuta heinää. Se on sitte ikikappale.

— Mutta etkö sinä näyttele joskus myös uudempia realistisia kappaleita?

— En, lapset pitävät enemmän vanhasta romanttisesta suunnasta, jossa kaikki viisi kuvaelmaa kumpuaa viattomuutta ja hyve saa voiton loppukohtauksessa. Sen sijaan uudenaikaisissa kappaleissa sankarittaret ovat kadottaneet viattomuutensa jo ennenkun esirippukaan nostetaan, mutta semmoisia kappaleita eivät he vielä, Jumalan kiitos, ymmärrä. Mutta te voitte olla varmoja siitä, että kun he tulevat kaksitoista vuotiaiksi, niin he haukottelevat minun siveellisille näytelmilleni, ja muuten minä otaksun, että kun he pääsevät "miesten lukuun", niin he jo itse alkavat kirjoittaa realistisia draamoja, jotka saavat isänäidinkin haudassaan punastumaan.

— Isä, näytä nyt meille pikku kappale tämän vieraan herran tähden!

— No niin, te olette oikeassa, mitä minä tässä joutavia lavertelenkaan. Tarkkaavaisuutta hyvät herrat ja naiset nyt! Näytäntö alkaa.

Hän meni teaatterin taakse ja alkoi näytännön, joka sai lapset mitä parhaimmalle tuulelle. Hilpeys tarttui pian muihinkin eikä aikaakaan niin koko seura, yksin tuo vaalea rouvakin, oli mitä herttaisimman naurun vallassa.

Vihdoin laskettiin verho alas ja punakkana ja hengästyneenä tuli kapteeni pöydän luo saamaan pikku siemauksen vahvistusta totilasistaan.

— Ka niin, pojat, nyt on ilta lopullaan. Menkää huoneesenne ja asettukaa maata!

Hiljaan ja tottelevina ojensivat he pienet kätösensä hyvääyötä sanoessaan ja työnnälsivät pienet punahuulensa isän tuuheaan, mustaan partaan.

Kun Belskov hetkinen tämän jälkeen nousi jäähyväisiä ottaakseen, kuiskasi kapteeni:

— Sinun pitää nähdä heitä makuulla.

Hän veti ystävänsä hellävaroen lastenkammariin.

Siellä uinuivat nuo pienet reippaina ja punan purppuroimin poskin kuin kukkanuput sateen jälestä onnellisen hymyilyn väikkyessä puoliavoimilla lapsenhuulillaan.

Belskov seisoi vakavana ja miettiväisenä pienoisia katsellen. Rouvakin oli tullut sisään. Hän painalsi pienen vaalean päänsä miehen leveää rintaa vasten ja lempeä uhkuvin silmäyksin katseli häntä.

— Eikö totta, sanoi kapteeni ja hyväillen kiersi kätensä vaimonsa vyötäisille, — että se antaa merimiehelle tarmoa taistellessaan luonnonvoimien kanssa, kun tietää omaavansa semmoisen rauhan ja vapauden sataman, kuin tämä minunkin pieni pesäseni, johon voi tyyneesen pujottautua.

— Jospahan minullakin olisi moinen satama, sanoi Belskov kevyellä huoahduksella. Sinä kellut merellä, minä ravintolaelämän lainehilla. Kumpasellakin käy tyrskyjen mainingit, kumpasellakin on salakaria.

— Olet oikeassa veikkoseni, koetappa vaan pyrkiä satamaan sinäkin!

* * * * *

Belskov astui huoneesensa ja kopeloi tulitikkuja, joita nähtävästi ei löytänyt. Hänen onnistui kuitenkin kaataa eräs pöydällä oleva lasi kumoon, kompastui sitte johonkin laattialla olevaan esineesen, joka tarkemmin tunnustellessa sukeusi tulitikkulaatikoksi.

Hän sytytti sitte komean divaanipöydällä olevan lampun ja katseli ympärilleen.

Huone oli hienosti sisustettu, siitä hän itse oli pitänyt huolta. Mutta se oli kylmä, puistuttavan kylmä ja kauhean epämiellyttävä.

Rouva, jonka luona hän asui, oli poissa jokainen arkipäivä ja silloin oli piika vapaa aina aamusta pitäen. Oltiin siten muka säästäväisiä.

Hänellä oli aamupäivällä ollut vieraita, nuoria miehiä, kuten hän itsekin. Samettialbumin ja valokuvien keskellä pöydällä oli puoliksi tyhjiä sherrylasia, kukkuroillaan täysi tuhkasäiliö ja tyhjiä seltteripulloja, brysselimattoa koristivat pullontulpat ja tulitikunpätkät ja kullankirjaellulle sohvapeitteelle oli viskattu sikarinpätkä.

Kylmä värähdys hivahutti häntä. Hän sulki ikkunan. Aamupäivällä oli hän sen avannut haihduttaakseen hiukan tupakinsavua ja viinien höyryjä ja sitte se luonnollisesti oli saanut olla niine hyvineen.

Hän harjaeli sohvan kädellään.

Siellä alhaalla Freybertissä uinuvat pikkulapset väsyneinä, se on toki paljoa hauskempaa kuin venyä tässä sohvalla kuin mikähän sikarinpätkä.

Hän kietousi turkkiinsa ja viskausi sohvan nurkkaan polttaakseen sikarin.

Varsin ihmeteltävää miten hauska siellä oli. En ole pitkiin aikoihin viettänyt eloisampaa iltaa kuin kapteenin luona tänä iltana.

Hän istui sohvan nurkassa pää alas herpouneena ja aatteisin vaipuneena. Ovi avautuu hiljalleen ja sisään astuu Rikke Brauner, kapteenin käly. Hän oli puettu varsin kuin erotessaan muutamia hetkiä sitten: mustaan villaleninkiin ja hieman veikistelevään, valkeaan, punonnaiskoristeiseen etuliinaan.

— Mutta hyvä neitiseni, mitä tahdotte täällä tänään? kysyi Belskov ihmetellen.

— Minä tahdon ainoastaan hiukan järjestellä, sanoi hän tyynesti. — Täällä on kaikki kauheassa epäkunnossa. Istuos alallasi vain.

Sitte hän keijukaisena liiteli ympäri, pyyhki tomun valkealla esiliinallaan ja samassa tuokiossa oli tuo pikkukäsi saanut kaikki parhaimpaan järjestykseen.

— Kas niin, nyt pitää minun mennä, sanoi hän ojentaen kättään hänelle.

— Ei, sinä et saa mennä, sanoi hän puoleksi nousten sohvalla. — Sinä et saa enää koskaan minua jättää, sillä kun minä lepään täällä sinun sylissäsi, niin silloin olen oikeassa satamassani.

Hän kietoi käsivartensa Riken vyötäisille ja tahtoi suudella häntä, mutta vetäytyikin takaisin helähtävän äänen kuuluessa ja tuskan otsaa polttaissa.

Hän katseli ympärilleen harhailevin silmäyksin. Hän oli särkenyt pari pulloa ja seisoi nyt pöydän luona lamppua syleillen, jonka kuuma lasi oli hänen otsaansa polttanut.

— Laupias Isä, se olikin siis vain unelma! Semmoisia unelmia niitä syntyy kun syö keinotekoista kilpikonnaa ja omenaleivosta naisten seurassa. Ja kaiken tämän lisäksi minulla on huono vatsa ja heikko sydän. Tuossa minä onneton olen seisonut ja suudellut vanhaa lamppuni kupukkaa ja luullut sen neiti Brauneriksi.

Mietiskellen käveli hän laattialla.

— Hänellä oli muuten oikein. Täällä on kauhean epämiellyttävää. Jos vaan voisin saada hänet tänne hiukan siivoomaan.

Sitte hän äkisti astui kirjotuspöydän luo turkki hartioilla.

Tuo valkea käsi tiamanttisormuksineen rapsuttelihe äkkiä paperille kirjettä sepiten. Kuoreen kirjoitti hän:

Neiti Rikke Brauner. Suuri Rantakatu Kapteeni Freybertin luona Täällä.

Se mahtoi olla hyvinkin tärkeä kirje koskapahan itse juoksi kirjelaatikolle sydänyönä.

Jumala ties mitä lie sisältänytkään.

Läpi hiedikon.

Skånelaisidylli.

Reippaana ja helottavana kuni kesäinen aamu seisoi tuo pieni Köpenhaminan neito pappilan avatussa vinninikkunassa.

Viiniköynnökset ja muratit kohoilivat kiemurrellen seiniä myöten, puut seisoivat vielä kosteina aamukasteen suuteloista, reseetain ja rehevävartisten ruusujen miellyttävä lemu täytti ilman ja kaukana tuolla ladossa pitivät kottaraiset kauheata mellakkaansa. Hiukan taaempana, puutarhan takaa kohosi kirkko komeillen valkoisine muurineen auringon loisteessa.

Kirkkoherra Brudelius istui huvimajassaan aamupiippuaan poltellen sill'aikaa kuin rouva käveli huoneesta huoneesen ja haavilla lenteleviä kärpäsiä pyyteli.

Pastori oli kaunis, vanha mies. Hänellä oli lempeä, puhtaaksi ajeltu pappisnaama ja musta samettipatalakki.

— Hyvää huomenta setä, huusi nuori tyttö ikkunasta.

— Hyvää huomenta, pikku Lotta!

Alhaalla maantietä pitkin tuli pastorin veljenpoika Lave Brudelius ratsastaen. Hän oli pappilan vuokraaja.

Hänellä oli oikea jättiläisvartalo, auringonpaahtamat, ruskeat araapialaiskasvot, paksut, vaaleahkot viikset ja vaaleansiniset silmät.

Hän näytti komealta istuessaan siinä suorana ja uhkeana hevosen selässä. Hänellä oli ahtaat, harmajat ratsastushousut ja pitkävartiset, kiillotetut kengät jalassaan.

Hän oli tosiaankin kokonaan toisenlainen kuin nuo vaalakat kööpenhaminalaiskavaljeerit, joita voi rikki riksauttaa kuin hauraita karamellia.

— Hyvää huomenta herra vuokraaja, huusi tyttö.

Sanat lausuttiin varsin hyvällä ruotsinkielellä. Hän ei ollut mitään sukua pastorille, olihan vain tuommoisella pienellä käynnillä täällä, mutta kuitenkin sanoi hän heitä "sedäksi" ja "tädiksi" ja itseään häntä sanottiin "Lotaksi". Tuo tuntuikin paljon hauskemmalta kuin mikään "kaunis Kööpenhaminan Lotte" eli "Charlotte", joksi hän oli ristitty: Mutta kaikista hauskimmalta kajahti "vuokraajan" nimi. Se kun hänen mieleensä johti kuleksivia laulajia, gladiaattoria ja muita semmoisia romanttisia asioita.

Nuori vuokraaja ratsasti edelleen nostaen olkihattuaan ja paljastaen siten joukon vaalahtavia kiharaisia hiuksiaan.

Lotta solmi äkkiä hatunnauhansa, juoksi rappusia ylös ja seisoi samassa tuokiossa keskellä huvimajaa pastorin edessä.

Hän oli kaunis, tuo pieni kööpenhaminalaistyttö, kevyessä ranskalaisessa kesäpuvussaan: vaaleansinisessä leningissä ja valkeassa tunikassa, johon oli pistetty kirjava kukkasvihkonen. Vaaleansinertävän babyhatun alta pistäytyi esiin veitikkamaiset, punaposkiset kasvot, pieni pystynenä ja joukko vaalakoita kutria otsalla. Lyhyen hameen alta näkyi kaksi pientä jalkaa ruskeissa turistikengissä ja sinertävissä silkkisukissa.

— Ettekö matkusta Falsterbohon tänään, kysyi hän. — Te olette jo aikoja sitte luvannut ja tänään on niin kaunis päivä!

— Kysy äidiltä, vastasi pastori kääntyen vaimoonsa, joka juuri tuli sisään.

Pastorin rouva oli pitkä, komea ja ystävällisen näköinen nainen.

— Aivan kernaasti minun puolestani, sanoi hän. — Mutta sinun, Lotta, täytyy pyytää Laven valjastamaan heti paikalla hevosen. Hän on luvannut itse kyyditä meidät.

Lotta kiiti pois ja pian olivat kirkkoherran kaksi-istuimiset vaunut oven edessä.

Lotta istui Laven viereen, pastori ja rouva asettuivat taakse ja niin lähdettiin.

Tie oli tasainen kuin laattia ja vaunut vierivät maakirkon ja valkeaksi maalattujen talonpoikaistalojen editse pitkin leppien, poppelein ja piilipuitten suojaamaa tietä. Puitten oksat riippuivat pitkällä tien päällitse ja joskus niin somasti sipasivat Lotan pystynenää.

Hän istui ja laverteli tehden myötään kysymyksiä. Lave vastaili lyhyeen, mutta hänen kasvonsa loistivat niin ystävällisesti ja alinomaa hymyillen näytti hän kaksi riviä valkeita elfenhampaita paksujen, vaaleain viiksien alta.

Joskus katkesi puhelu. Silloin Lotta aina syrjäsilmin katseli vierustoveriaan ja ihmetteli hänen päivänpaahtamia hienountuvaisia poskiaan. Hän näytti Lotasta aivan persikalta. Taisipa sivumennen ajatella, että miltähän tuntuisi pureksia tuommoista persikkaa.

Maanlaatu vaihteli edelleen, se oli jonkunlaista laaksoa mutta karua sittekin.

Tie kulki lähellä rantaa. Toisella sivulla kuvasteli hiljainen, tyyni järvi, toisella aivan silmän kantamattomiin ulontelihe punavaalea kanervikko. Ainoastaan sananlennätinpylväsrivi kulki sen läpi ja näköpiirin rannassa korkeat kuuset ojentelihe.

Vihdoin haarottui tie ja meidän matkaajamme antautuivat vasemmalle. Lähellä oleva pikku Falsterbo oli mitä viehättävin ja Skanöriäkin näkyi jo hiukan. Siellä oli määrä syödä päivällistä kestikievarissa.

Kaupunki oli ympäröity korkealla, turpeista ja kangista rakennetulla muurilla. Puuportti toimitti kaupunginportin tehtävää ja johti pääkadulle.

Täällä oli muuten merkillisiä katuja. Kiviperustusta ei näkynyt missään, ainoastaan hiekkaa, kyynärän paksulti hiekkaa.

Hevoset kahlailivat hiekassa polviaan myöten ja vaunut uppoutuivat aina pyöräinakseliin saakka.

Täytyy pysähtyä. Pastori ja rouva päättävät matkata takaisin ja Skanörissä odotella sill'aikaa kuin nuoret käynevät Falsterbon kirkkoa katsomassa. Se oli viehättävä seisoessaan tuolla korkeammalla hiekkasärkällä.

Vanhukset kääntyivät ja Lotta ja Lave kulkivat edelleen kaupungin läpi.

Huoneukset olivat valkeaksi maalatuita ja ystävällisiä valkeine ikkunaverhoineen ja kukkivine ruukkukasvineen. Kaikkialla, niin kadulla kuin torillakin, oli istutettuja puita, huonosti kasvaneita raukkoja ja sepä juuri näyttikin niin luonnolliselta. Tiesi miten ne voivatkaan kasvaa tuossa hiedikon keskellä.

Ei yhtään ihmistä, ei edes ainoata lasta, joista muuten ei juuri koskaan puutetta ole, näkynyt kaduilla. Ainoastaan joukko hanhia vaapusteli kaakotellen hiedikossa.

Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa, seisahtui Lotta ja kipristi pystynenänsä epäileviin, koomillisiin ryppyihin.

— Minä en voi mennä pitemmälle. Kenkäni ovat aivan täynnä hiekkaa. Tämähän on juuri kuin kahlaisi meressä, me voimme aivan yhtä hyvin heittäytyä pitkäksemme ja uida kirkon luo.

Hän nousi eräälle rappuselle, seisoi siinä ja puisteli itseään kuin märkä kana.

— Tule tänne, niin puhdistan kenkäsi hiekasta, sanoi Lave.

— Se ei merkitse mitään! Ne tulevat aivan samassa yhtä täyteen jälleen.

— Oo, me kyllä keinon keksimme. Tulehan tänne vain.

Lotta nousi toiselle jalalleen ja ojensi toisen hymyillen Lavea kohti, joka laskeusi polvilleen rappusten viereen. Hän veti kengät Lotan jalasta, pudisti hiekan ulos ja käsineen nuo sinervät silkkisukatkin harjasi.

Kun tämä oli tehty kohotti Lotta pystynenäänsä ja kysyi:

— Mitä sitte?

— Sitte minä otan neidin käsivarrelleni ja kannan kirkolle.

— Käykö se päinsä?

— Saammepa koettaa!

Hän kumartui alas ja ennenkun hän oikein tajusi koko asiaa, istui Lotta jo hänen voimakkaalla käsivarrellaan käsivarret hänen kaulalleen kierrettyinä ja niin lähdettiin kulkemaan tuossa hiekkameressä.

— Jos näin kulkisimme Itäkadulla, niin saisitte nähdä, mitä melua se herättäisi.

Vaan siitäpä ei vaaraa. Ainoastaan pari merimiehenvaimoa pistivät päänsä kukkaruukkujen lomista ja jonkunlaisella ihmettelyllä katselivat heitä. Muuten oli kaupunki kuin kuollut.

— Olenko minä raskas?

Hän kohotti katseensa Lottaan ja näytti hymyillen valkoisia hampaitaan.

— Mielelläni kannan teidät vaikka Malmöhön saakka.

Lotta taivutti päätään hiukan ja katseli hänen voimakasta, auringonpolttamaa niskaansa.

Hän oli tosiaankin varsin miellyttävä.

— Tiedättekö mitä, sanoi Lotta, tämähän on vallan romanttista. Aivan kuin Paul ja Virginia.

— Keitä olivat he?

— He olivat romaanin nuorisoa. Poika kantoi tyttöä veden ylitse.

— Ja sitte?

— Siitä on jo aikoja kulunut kun luin sen kirjan, mutta jos oikein muistelen — sitte he kihlautuivat.

Lave ei vastannut mitään, vetihän vain syvän henkäyksen.

— Nyt olemme perillä.

Hän avasi veräjän ja asetti Lotan nurmikolle. He olivat pienessä, reheväkasvuisessa lehtipuistikossa. Se oli pieni kosteikko keskellä hiekka-aavikkoa.

Kirkko sijaitsi ylhäällä mäellä.

— Odottakaa täällä hetkinen, minä juoksen haudankaivajan Briitalta avaimia hakemassa.

Lotta ojensi hänelle kätensä.

— Kiitoksia kyydistä, sanoi hän päätään nyökäyttäen ja katsoi niin ystävällisesti häntä silmiin.

Lave oli jotenkin punainen kasvoiltaan: hänen oli lämmin ja eipä kumma jos olikin tuommoisen huvikävelyn perästä.

— Eikö liene paras kun säästätte kiitoksenne siksi kunnes matka on lopussa. Tehän olette ottaneet paluupiletin.

Lotta seisoi ja katseli tuota voimakasta vartaloa kunnes se katosi puitten taakse. Sitte hän istui alas ruohikkoon ja solmi babyhattunsa nauhan lujempaan.

Lave palasi haudankaivajan Briitan kanssa, jolla oli kirkonavain ja kolmisin nousivat he sitte mäelle.

Siellä seisoi tuo vanha, jotenkin suuri kirkko puoliksi hiekkaan hautauneena.

Oli jotenkin vaikea päästä ovesta sisälle, hienoa lumivalkeaa lentohiekkaa kun oli kokoontunut sen eteen. Näytti kun oltaisiin keskellä talvea ja valkoisia lumikinoksia.

Mannermaan puolella kirkkoa, joka oli paremmin tuulelta suojattu, nähtiin muutamia huonosti hoidetuita hautakumpuja murtuneine ristineen ja muine muistomerkkeineen.

He astuivat kirkkoon, tuohon suureen alastoman näköiseen, kylmään huoneesen, jonka seinät olivat valkeiksi rapatut ja laattia punaisista tiilistä.

Alttari oli verhottu valkealla liinalla ja sen päällä oli neljä kirkkaaksi hangattua messinkistä kynttiläjalkaa. Kahteen oli pistetty värjätyistä ruohoista tehdyt vihkoset, toisissa oli kaksi rottain järsimää kynttilää.

— Me emme voi niitä sytyttää koskaan, sanoi haudankaivajan vaimo. — Semmoista ne tekevät rotat kirkossa.

Nuo julkeat elukat olivat nakerrelleet itse alttaritauluakin; "pyhältä äidiltä" syöneet nenän vieläpä tehneet apostoleinkin kanssa tuttavuutta.

Ympäri alttarin oli madonsyömä, puinen reunus ja itse kohonne, jolle polville laskeutaan, oli ainoastaan laudasta ilman vähintäkään pehmeämpää päällystää tai verhoa. Eipä löytynyt edes pastorille laattiamattoa, tiilisellä laattialla vaan piti hänenkin seisoa. Ainoat koristeet, ja nekin ehkä vähemmin sopivia, olivat kirkon seinustalla riippuvat, valkeasta vaatteesta tehdyt ja pitkillä valkeilla silkkinauhoilla somistetut hautuuseppeleet.

— Miten tämä on autio ja kylmä, sanoi Lotta hiukan väristen.

— Täällä mahtanee talvella olla oikein hirvittävää.

— Täällä käykin jumalanpalveluksessa ainoastaan muutamia ihmisiä, korkeintaan tusinan verran, sanoi haudankaivajan vaimo. Ne käyvät mieluummin tuolla uudessa, kauniissa metodistikappelissa.

Samassa temmastiin ovi auki ja muuan pitkänsoikale tyttö tulla kopisteli puukenkineen pitkin Iaattiaa.

— Äiti, äiti, puuro palaa pohjaan!

— Herra Jumala! huudahti haudankaivajan Briitta. Sen olen minä kokonaan unohtanut! Herrasväki suo minulle anteeksi, että minun täytyy nyt lähteä. Olkaa täällä vain niinkauvan kuin haluttaa. Minä kyllä tulen sitte jälemmästä sulkemaan, täällä kun ei ole mitään, jota kukaan viitsisi varastaakaan.

Lave pisti lantin hänen kouraansa. Hän niiasi kiireisesti ja riensi ulos tyttärensä kera. Lave ja Lotta jäivät sinne kahden.

He kulkivat ympäri ja katselivat muutamia vanhoja kirkkotuoleja ja maalatuita, katoolisaikaisia veistokuvia.

Muuan näistä esitti sinivöistä pyhimystä, joka kantoi punaposkista, kultaisella vatsavyöllä koristettua lasta.

— Se on pyhä Kristofer, joka kantaa Jesuslasta olkapäällään, sanoi Lotta. — Aivan niinkuin te minua kannoitte, lisäsi hän hiljemmin.

— Siinä tapauksessa lienen minäkin jonkunlainen pyhimys. Me olemme molemmat onnellisia kun olemme saaneet kantaa semmoista taakkaa.

— Opetettiinko teitä Trelleborgin maanviljelysopistossa niin kohteliaiksi? kysyi Lotta. — On aina väitetty ruotsalaisia pohjolan ranskalaisiksi ja tottapa se näyttää olevankin.

Hän seisoi nojaten alttarin reunukseen ja katseli sitä ympäröivää pyöröjakkaraa.

— Se lienee liian kova laskeutua polville. Minä vaan en antaisi tässä kirkossa itseäni vihkiä.

— En minäkään. Mutta minusta näyttää hyvin hauskalta kihlautua täällä. Lave katseli tiililaattiaan. Ja parasta se olikin, sillä Lotta karahti hyvin punaiseksi kasvoiltaan.

— Kihlautua voi missä hyvänsä, sanoi hän. — Minulla on muuan serkku, joka kihlausi rautatievaunuissa matkalla ollessaan.

Lave nosti päänsä ylös.

— Minä en voi ajatella mitään sen kauniimpaa paikkaa kihlautua kuin kirkossa tuossa kunnioitettavan Luojan huoneessa.

Nyt oli Lotan vuoro katsella laattiaan.

— Se on — se on — hyvin totta.

— Mutta kosiminen on niin vaikeaa.

Lotta seisoi ja pureskeli vaaleansinistä hatunnauhaansa. Häntä nauratti niin äärettömästi.

— Se lienee kyllä vaikeaa. Minä en ole koskaan koettanut sitä.

— Te naiset olette onnellisia, te kun olette kokonaan vapautetut tuosta vaikeasta tehtävästä.

— Mutta sen sijaan meitä — kositaan ja se on monta kertaa vaikeampaa.

— Onko teillä ollut jo monta kosijaa?

— Te olette ensimmäinen, sanoi hän kohottaen pystynenäänsä ja heittäen veitikkamaisen silmäyksen.

— Minä — enhän minä ole teitä kosinut.

— Ettekö sitä tarkottanutkaan, sanoi hän hämillään.

— Kyllä, sitä juuri tarkotin. Lotta, jos te vaan tahdotte olla minun.

— Minä kyllä tahdon. Minä pidän sinusta niin, sinä olet niin kaunis, niin kaunis, niin siivo ja niin — hirveän voimakas.

Lave kietoi käsivartensa hänen vyötäsilleen.

— Silloin minä hyvinkin saanen kihlaussuudelman?

— Ei, ei täällä kirkossa Lave, — mutta siellä ulkona kyllä. Me voimme mennä ulos ja — aivan heti.

Ja siellä ulkona korkeain, valkeain hiekkasärkkäin välissä painalsi hän suutelon toisensa perästä Lotan tuoreille lapsenhuulille.

Sitte kulkivat he hetkisen puistikossa. Vaan jopa oli aika ajatella kotimatkaakin.

Alhaalla veräjällä otti Lave hänet taasen käsivarrelleen ja nyt tuntuikin puolta keveämmältä kahlata Falsterbon hietikkoa.

Lotta istui pitäen hänestä kiinni lujalla syleilyllä, mutta hän ei malttanut olla hiukan vetämättä hänen paksuja, vaaleita viiksiään.

— Vou, vou! sanoi Lave ja teki liikkeen ikäänkun purrakseen häntä käteen. — Oletko siinä siivolla, tai muuten pudotan sinut veteen!

— Mutta minäpä en irtaukaan sinusta, sanoi hän. — Sinä saat kantaa minua läpi koko elämän.

— Ja minä olen käsilläni kantava sinua aina samalla tavalla kuin tänään ja hän katsoi lemmekkään syvästi Lotan silmiin.

Ulkopuolella kaupungin porttia laski hän Lotan maahan ja otti kyytimaksun tuon vaaleansinisen babyhatun lierien alla.

Kun he tulivat Skanörin kestikievariin, oli pastori varsin huonolla tuulella. He olivat odottaneet jo pitkän aikaa päivälliselle.

— Mutta hyvänen aika, mitä te oikeastaan olette tehneet?

— Me olemme kihlautuneet setä, sanoi Lotta, ja ainapa tuokin aikansa vaatii.

— Kihlauneet! huudahti pastori. — Tuleeko sinustakin, pyntätystä kööpenhaminalaisnukesta, talonpojan vaimo? Minä olen varma, että se käy sinulle vaikeaksi.

— Se ei liene ainakaan vaikeampaa kuin kulkea Falsterbon kaduilla. Ja kun me kerran pääsimme tämän hiekkameren läpi niin — — —.

— Niin, elämä on myös tuommoinen hiekka-aavikko, mutta se on useinkin hyvin vaikeaa kulkea, keskeytti pastorin rouva.

— Mutta kun Lave ottaa minut käsivarrelleen, niin me hyvin kyllä sukeumme tuosta aavikosta, sillä hän on niin hirveän voimakas, ja hän kohotti hellästi pystynenäänsä Laven auringonpaahtamia kasvoja kohden.

Tuntui harmilliselta, että hän oli heittänyt babyhatun päästään, sillä varmaankin olisi hän taasen mieluummin ollut sen lierien suojassa.

Mutta, kunhan lähdetään kotimatkalle — — —!

Jäätelöannos.

I.

Rouva Breinesin naiskammiossa oli hauskaa.

Huonekalut olivat sinisellä atlaksella verhotut ja tuolit kullatut. Siellä täällä oli muutamia sinisellä atlaksella päällystettyjä ja kultaompeluksilla sekä silkkikoristeilla somistettuja etager-hyllyjä ja suuri joukko jos jonkinlaisia puuhkioita ja pateereja tai miksi kaikiksi sanottaneekaan noita täytetyitä, pyöreitä, neliömäisiä ja soikeita kappaleita atlaspäällyksillä ja aivan tarpeettomalla määrällä silkkinauhoja ja koristeita.

Nurkassa, lähellä ikkunaa oli muuan pystypiaano takapuoli huoneesen päin käännettynä. Jos istuutui piaanon eteen, niin aivan hävisi tänne monien lehtikasvien ja joka puolta ympäröiväin huonekalujen muodostamaan, troopilliseen rouvan pikku Eedeniin.

Hiljaista ja rauhaisaa oli täällä pikku kammiossa; ei ainoataan ihmistä. Lempeä, miltei uinuttava valaistus väikkelehti täällä, kullattu kattoruunu oli sytytetty ja lamppua samoin kuin kirjotuspöydällä olevaa kynttilääkin peitti sinervät varjostimet.

Sininen silkkiverho oli vedetty oven suojaksi, mutta viereisestä huoneesta kajausi tanssinsäveleitä ja vilkkaan keskustelun tihinää. Talon isäntä, tukkukauppias Breine piti tänä iltana kemuja.

Sävelet herkesivät hetkiseksi, verho työnnettiin syrjään ja ovessa näyttäysi korkeahko, soleva naisvartalo.

Muutamia frakkiin puettuja kavaljeereja kiharat otsalle kammattuina ja puoluehattu kainalossa liehueli hänen ympärillään, vaan pieni ilmaus tuon haltijattaren kasvoilla sai heidät peräytymään. Tulisesti tempasi hän uutimen syrjään ja heittäysi väsyneenä silkillä verhotulle divaanille.

Hänellä oli vaaleat, hienopiirteiset kasvot, tummat, sädehtivät silmät ja mustat hiukset käherretyt à la Tiitus (Tiituksen tapaan) ja koristettuina ainoastaan parilla tiamanttitähdellä.

Hänen lohenvärisestä atlaksesta ja hopeankirjaellusta silkistä valmistettu, syväleikkeinen pukunsa, tuo pariisitoaletin aito mestariteos jos jonkinlaisten pitsien, nauharuusujen, poimujen ja kiehkuroitten ympäröimänä sekä keinotekoiset, jättiläissuuret ruususikermät näyttivät reippaan ja nerokkaan järjestelynsä vuoksi mitä hurmaavimmalta.

Hän oli kaunis raukeana venyessään tuossa divaanilla ja leikkiessään jonkinlaisella ihmeviuhkalla. Vielä kauniimmalta olisi hän näyttänyt, jollei noissa vaaleissa kasvoissa olisi väikehtinyt kalpeutta ja arvokkuutta.

Hän oli saanut kyllänsä tanssinsäveleistä, vanillijäätelöstä, hellistä silmäyksistä, mauttomista imarteluista, frakkiin puetuista herroista ja tuosta väsähyttävästä salonkituoksusta.

Hän oli arvokas, hän oli aina ollut polviaan notkistelevain kavaljeerein ympäröimänä, mutta hän oli herpounut kaikkeen tuohon palvelukseen, hän oli kyllästynyt tanssiaishaltijattaren asemaansa.

Stella Adler — niin kuului hänen nimensä — ei saanut kauvan häiritsemättä olla.

Kärsimättömänä kohotti hän raukeat silmänsä, mutta kun näki kuka tulija oli, niin hilpeä hymyily huulilleen kumpusi.

Hän hivahtihe syrjemmälle valmistaen siten tilaa tulijalle.

Tulija oli komea, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen nainen täyteläisillä, hehkeillä ja ilokkailla kasvoilla sekä mustilla hiuksilla pitkine, riippuvine palmikoineen ja valkoisista sulkasista sekä punasista ruusuista valmistetulla, erityisellä tukkakoristeella.

Hän oli puettu punervasta sametista ja atlaksesta tehtyyn, pitkään leninkiin, jota vielä vaaleankellervät pitsit somistivat.

Hän oli rouva Breine, tukkukauppiaan vaimo ja tämän miellyttävän kodin valtijatar.

— Minä kyllä tiesin tapaavani sinut täällä, sanoi rouva Breine istua suikahuttaen ystävättärensä viereen. — Miten hauskaa taasen tavata! Ajatteleppa Stella, kun kokonainen pitkä vuosi on kulunut viimme näkemästämme, jolloin olimme tuolla kunnon Pariisissa, minä kuherruskuukausilla mieheni kanssa, sinä eläkerahastosi kustannuksella. Nyt varmaankin voinemme hetkisen käyttää hauskaan puheluun.

— Kun et vain unohtane muita vieraitasi, Fanni!

— Enpä ollenkaan, siitä saat olla varma. Ne ovatkin juuri paraallaan illastamassa.

— Ja kemuissahan me Pariisissakin viimeksi toisemme tapasimme. Olisipas vain isä Breinellä ollut vihiä että hänen vaimonsa oli naamioituna sill'aikaa kun hän itse oli kansalliskokouksessa ja makasi Versaillessa yönsä. Muistatko, miten me eksyimme toisistamme ahdingossa ja saimme mennä yksiksemme kotiin.

Stella huoahti kevyeen ja mumisi puoliksi itsekseen:

— Ah, niitä oopperakemuja minä en niinkään helposti unohtane!

— Mutta etkö tosiaan tahtoisi jotakin syödä?

— En, kiitoksia, minun ei ole nälkä.

— Ja suoraan sanoen, siitä ei sinulle suurta vahinkoakaan tule, sillä täällä ei ole enää yhtään lintua tai kalaa. Kaikki mitä pufetissa löytyneekin, on erinomaista keksintöä. Siellä ovat kaikki mahdolliset ja mahdottomat ihmiset pakkauneet mahdollisimman pieniin huoneisin ja lautaset kukkuroilleen ahdetut kaikkia mahdollisia ja mahdottomia ruokalajeja sekasin, joita sitte syödään mahdollisimman epämukavassa asemassa. Mutta lasin viiniä voinet hyvinkin juoda!

— Ei, kiitoksia, minä olen niin väsynyt ja tarvitsen ainoastaan hiukkasen levähtää.

— Levätä laakereillasi, huomaan. Mutta miten onnelliseksi, tai ehkä paremmin onnettomaksi, sinä olet tehnyt kemusalongin. Koko laattia aivan kirjavoi onnettomien kavaljeerien sydämmiä. Ja kenties olen minä pakotettu lakasuttamaan ne pois ennen tanssin alkamista, muuten pian kompastuvat niihin. Herrathan parveilevat sinun ympärilläsi — — —

— Juuri kuin kärpäset sokeripalan ympäri tai nälkäiset papit hyvien kirkkoherran paikkain läheisyydessä, sanoi Stella ilkamoinen piirre kauniilla, hehkevillä huulillaan. He näyttävät pitävän minua jonkinlaisena elämänleipänä. Mutta suotta he itseään vaivaavat. Minä tahdon olla rakastettu itseni enkä vain rahojeni tähden.

— Pikku hupakko, sanoi Fanni ja viuhkallaan kevyesti ystävätärtään sujautti — oletko sitte niin ruma tai luuletko sinä herrat varsin sokeiksi? Minusta juuri näyttää jalokivi uhkeimmalta kultaan kiinnitettynä.

— Minusta on kaikki varsin yhdentekevää.

— Minä alan ymmärtää sinua. Sydämmesi ei olekaan enää vapaa.

— Vallan oikein, minä olen rakastunut. Ja kun meillä on yksi kerran sydämmessä, ei sinne useampia mahdu.

— Se taasen riippuu kokonaan sydämmen rakenteesta. On sydämmiä, jotka omaavat äärettömän joustavuuskyvyn ja semmoisiin voi mahtua useampiakin. — Mutta ken on se onnellinen? Tunnenko minä hänet?

— Et, sillä minä en tunne häntä itsekään. Minä en tiedä edes hänen nimeäkään ja tuskin koskaan enää saan häntä nähdä.

— No mitä tuntehikkaita päähänpistoja nuo ovatkaan, sanoi rouva Breine päätään puistaen. — Vaan jokaisellahan pitää olla surunsa. Elatushuolien puutteessa hankit sinä itsellesi rakkaudensuruja. Vaan saanenhan minä kysyä — — —?

Muuan käherrettytukka vahtimestari hiipi varpasillaan sisään ja keskeytti naisten puheen.

Vahtimestari Olsen oli aina jotenkin alakuloinen, hän kun alinomaa oli tekemisissä kohmelon ja onnettoman rakkauden kanssa, jotka molemmat olivat luonnollisia seurauksia hänen uutterasta osanotostaan seuraelämään. Kun hän aina öisin joi koko joukon viiniä, niin se sattui päähän ja nähdessään paljon kauniita naisia, syöpyi siitä aina jotakin sydämmeen. Viimmemainituihin hän kyllä ei saanut sattua, ainoastaan nähdä, jota harmittavaa seikkaa hän hiukan epätarkasti nimitti "vantaaliseksi tuskaksi" tarkoittaen tantaalista tuskaa.

— Saanko luvan tarjota naisille jotakin? kysyi Olsen surumielisesti hymyillen ja harmaansinisillä silmillään katsoa pälyellen rouvan täyteläitä rintoja.

— Tahdotteko olla hyvä ja hankkia meille annoksen jäätelöä, sanoi Fanni.

— Viiden minuutin kuluttua voin asettaa sen jalkojenne eteen, rouvaseni.

— Minä toivon että asetatte sen pöydälle.

— Heti, rouvaseni, heti!

Hän suiluttelihe ulos. Fanni katseli hymyillen hänen jälkeensä.

— Seurusteluhalu on tarttuvaista, nyt tahtoo jo vahtimestarikin olla kavaljeeria.

— Varsin luonnollista, sanoi Stella, sillä kaikki minun kavaljeerinihan ovat ruvenneet näyttelemään vahtimestarin rollia.

Hän kohotti silmäkulmiaan ja nojasi raukeasti Tiituspäätään vaaleansinerviin silkkityynyihin.

Samassa työnnettiin verho uudelleen syrjään ja sisään astui tukkukauppias.

II.

Tukkukauppias Breine oli hiukan lihavahko herra ohuella, ruskealla tukalla ja pienellä ruskeahkolta ja harmaalta vivahtavalla poskiparralla.

Hän ei näyttänyt olevan aivan hyvällä tuulella.

— Kuinka suvaitsevat naiset viihtyä täällä? kysyi hän koettaen salata kasvoilleen kohouvia poimuja.

— Kiitoksia, mainiosti! sanoi Stella.

— Olen varsin iloinen, että sinä hiukan levähdät, sanoi hän vaimolleen. Luultavastikin sinulle käy jotenkin rasittavaksi liehuella koko illan yhden kavaljeerin käsivarrelta toiselle.

Rouva leikki viuhkallaan ja hyräili jotakin valssinsäveltä.

— Sinäpä näytät olevan varsin hyvällä tuulella, sanoi Breine häiriyneenä.

— Mutta samaa tuskin voitanee sanoa tukkukauppiaasta, lisäsi Stella hymyillen.

— Päin vastoin, minä olen juuri mitä helakammalla päällä.

— Uskoppa häntä, Stella, sanoi rouva. Minä näen jo nenästäkin, että hän on varsin riidanhaluinen. Hän on tullut tänne yksinomaan saadakseen väittelyä alkuun.

— Siinä tapauksessa lienee parasta turvautua pakoon.

— Ymmärtänettehän hyvinkin, että vaimoni laskee pilojaan.

— Mutta minun täytyy sittekin tanssisalonkiin. Jumala tietänee kuinka monta tanssia lienenkään unohtanut ja jollen aikoinani mene velkaani suorittamaan, voi piankin velkojani tulla ja väkisin laahata minut sinne.

Hymyillen vetäytyi hän pois ja jätti tuon aito parin kahden.

Breine heittäysi nojatuoliin ja alkoi sormineen pöytään rummuttaa. Fanni kohousi suoraksi sohvalla:

— Ole hyvä ja aiota, sen parempi mitä pikemmin. Eihän sinua nyt mikään estäne. Minä olen valmis pahimpaan.

— Mutta parahin Fannini, minähän en ole sanonut sanaakaan.

— Et, mutta sinä olet raivoissasi, sen näen jo nenästäsikin. Se on tavallista pystymmässä.

— Fanni!

— Minähän olen ollut liijan kaunis tänä iltana. Eikö totta?

— Mutta sinähän olet aivan liian vaatimaton.

— Minähän olen veikistellyt liiaksi nuorten herrain kanssa, eikö niin? Minähän olen väikehtinyt yhden kavaljeerin käsivarrelta toiselle, niinkuin sinä erinomaisen sattuvasti lausuit.

— Koko meidän avioliittommehan on ollut yhtä ainoaa keskeymätöntä tanssia.

— Vaan minäpä en totta puhuen luule tanssineeni ruusuilla.

— Ah Fanni, sinä et tiedä miltä tuntuu nähdä kauniin vaimonsa painaltauvan toisen rintaan ja hänen ympärikietouneitten käsivarsiensa hennoillessa kellehtivan valssin pyörtehissä. Nuo kemut, nuo kemut!

— Kiittämätön! Ja kuitenkin ovat muutamat semmoiset kemut tehneet sinutkin onnelliseksi. Muistatko — sitte ei ole kuin puolitoista vuotta — kun vielä istuskelit komeasti kalustetussa huoneessa ja kuitenkin kaipasit huoneesi kauniinta koristetta, nuorta vaimoa, kun aloit huomata, ettei miehen ole hauska yksin asua kuudessa huoneessa — vaan sanoppa missä me tutustuimme toisiimme?

— Kyllä se tapahtui kemuissa.

— Ja missä kosit sinä?

— Kemuissa myöskin.

— Ja sinulla ei ole mitään syytä kaikerrella. Me olemme viihtyneet hyvin yhdessä.

— Varsin niin, olemme eläneet kuin alituisissa kemuissa.

— Ja minä olen ollut toimekas emäntä.

— Ja syönyt otsasi hiessä leipäsi — kaikkien kaupungin kemujen tähden.

— Ilvehditkö? Sinä vielä kerran kadut kun minä menen pois.

— Siihen minä olen tottunut kaikkina kemuiltoina, sanoi tukkukauppias kiepautellen tulisesti rouvan viuhkaa, jonka tämä oli pöydälle asettanut.

— Sinä olet tänään tavallistasi uhkeampi, sanoi Fanni nousten sohvalta. Tukkukauppias kohoutui pystyyn hänkin.

— Jaa, tätä en minä voi kauvemmin kestää. Pitänee alottaa toinen tanssi.

Hän hykerteli viuhkaa käsissään ja ratsis — elfenluinen varsi oli kappaleina.

— Siitä näyttää tulevan yhä parempaa, ystäväiseni. Minua ei ollenkaan kummastuta, jos alat rikkoa peilejä ja ikkunaruutuja.

— Siihen minulla kyllä voisi olla hyvä halu.

— Ja eihän sinulle pitäisi olla minkäänlaisia vastuksia. Kenties minäkin voinen olla joksikin avuksi. Täällä on hiilikoukku. Sinä voinet alottaa kuvastimista ja minä posliinivaaseista ja muista pikkukapineista.

Häpeissään ja hiukan nolostuneena vaimonsa levollisuudesta viskasi hän rikkonaisen viuhkan pöydälle, ja aikoi lähteä kun sisään astui nuori herra vahtimestari Olsenin johtamana.

— Olkaa hyvä — herrasväki on varmaankin täällä sisällä.

Hän oli korkeavartinen, komea nuori mies reippaine, hiukan ylpeine kasvonpiirteineen. Hänellä oli vaaleat käherät hiukset, ja pari tuuheita, vaaleahkoja viiksiä siihen kuuluvine pujopartoineen.

— Häirinnenkö teitä hyvinkin?

Breine kääntyi innokkaasti ympäri.

— Georg, oletko se sinä, ystäväiseni. Kaiken hyvän nimessä! Vaimoni ja minä olimme vain muutamissa perheellisissä järjestyspuuhissa. Saan esittää: paras ystäväni luutnantti Georg Felsen, suoraan ulkomailta kotiunut — vaimoni Fanni.

— Mieheni on puhunut Teistä niin paljon, että tuntuu kuin olisin Teille puolittain vanha tuttu.

— Ja minua ilahuttaa päästä tuttavaksenne, rouvaseni.

— Sain kuulla että olit kotiunut ja lähetin heti paikalla sinua tänne kutsumaan. Jonakin muuna iltana et luultavastikaan olisi saanut nähdä vaimoani, mutta tänä iltana aivan kuin sattumoilta, kun hänellä itsellään on kemut.

— Älkää kuunnelko häntä, herra luutnantti, hän on niin paha.

— Minä tunnen hänet, hyvä rouva. Aivan samanlainen oli hän ennenkuin minä Pariisiin lähdin.

— Ja minä kun luulin aina, että sinä olit Itaaliassa. Sepä kummallista, ettemme tavanneet toisiamme Pariisissa. Olimmehan mekin siellä viime vuonna.

— Eipä niinkään suurta kummailemista semmoinen suuri kaupunki.

— Me matkustimme sieltä pari päivää noitten suurien oopperakemujen jälkeen, sanoi Fanni.

Georg kääntyi äkkiä:

— Olitteko te oopperakemuissa, rouvaseni?

— En, kuinka — kuinka voitte semmoista luulla, sanoi Fanni häiriyneenä.

— Sepä ihmeellistä minkä vaikutuksen nuo oopperakemut teki teihin molempiin, sanoi Breine.

— Se oli herra Felsen, joka niin kiihottui.

— Se oli — se ei ollut mitään.

— Mutta nyt olen pakotettu vilkasemaan hiukan saliinkin, en voi kauvemmaksi unohtaa muita vieraitani.

— Saanko minä kunnian tanssia kanssanne, rouvaseni?

— Minä olen sen pahempi jo pyydetty, mutta minä koen hankkia teille erään toisen naisen, ja minä luulen, ettette kadu kauppaanne. Hän on nuori, kaunis ja rikas. Ja ainoastaan tuolle hänen viimme ominaisuudelleen antavat useammat herrat arvoa. Minä tulen pian takaisin.

Felsen tuskin kuuli hänen viimmeisiä sanojaan. Hän seisoi syviin mietteisin vaipuneena ja havausi haaveistaan vasta sitte kuin ystävänsä hivautti kätensä hänen olkapäilleen ja työnnälti hänet alas sohvalle.

III.

Tukkukauppias asetti molemmat kätensä luutnantin olkapäille ja katsoi häntä syvästi silmiin.

— Miten voit sinä? Mitä muistoja sinulla on oopperapaaleista kun ne näyttivät sinussa herättäneen semmoisen liikutuksen?

— Siellä minä suoritin elämäni ihmeellisimmän seikkailun. Minä näet jouduin melkein kihloihin erään naisen kanssa, vaikken nähnyt edes hänen kasvojaan.

— Joutavoit! Miten se olisi mahdollista?

— Kun minä kuleksin ympäri naamiopyörteessä, kuulin takanani erään naisäänen selvällä norjankielellä sanovan: Herra Jumala, mitä pitää minun tehdä? Minä käännyin ja näin sorean naisvartalon mustaan kauhtanaan verhottuna, samettinaamari silmillään. Että hän oli nuori ja kaunis, siitä olin vakuutettu. Hänen täyteläät käsivartensa, hänen marmorivalkea kaulansa ja purppuran hehkeät huulensa, jotka naamarin pitsien lomasta häämöttivät, hänen sädehtivän mustat silmänsä — kaikki nämä pikku kuviot loihtivat minulle mitä ihastuttavimman kokonaisuuden. Reippaasti astuin hänen luokseen ja esitin itseni maanmiehekseen sekä tarjouduin hänen ritarikseen. Hän tarttui kiitollisena ojennettuun käsivarteeni. Minä olin silloin naamiotta. Kenties tuntee hän minut kristiaanialaisena, mutta nimeäni hän ei kysynyt. Me kuleksimme ympäri etsien hänen ystävätärtään, joka oli ahdingossa eksynyt, sillä he olivat molemmat mustiin puettuina ilman mitään huomattavampaa merkkiä, ja täällä oli suuri joukko sen väristä väkeä. Sitte kävelimme me yhdessä ja sijoittausimme erääsen loosiin. Hän oli hilpeä, sivistynyt ja rakastettava, minä taasen olin aivan huumeutunut rakkaudesta, samppanjasta ja tanssimusiikista, hengitimme kumpanenkin jonkinlaista romanttista tuoksua mikä seikkailuamme verhosi. Minä tartuin hänen käteensä ja pyysin hänen kohottamaan naamariansa. Mutta hän oli taipumaton. — Ettehän toki tahtone ruhjoa tätä salaperäisyyden huntua, joka yhtymällemme antaa niin omituisen viehätyksen. Me tapaamme Kristiaaniassa ensi talvena, sanoi hän. — Sallikaa minun nyt mennä, saatelkaa minua kauniisti vaunuille, mutta älkää koettako saada nimestäni selvää tai muuten seurata minua. Minä luotan teidän ritarillisuuteenne. Minä vedin timanttisormuksen pikkusormestani ja painalsin sen hänen käteensä. — Tämä sormus kiinnittää minut teihin, sanoin. Kun me taasen tapaamme toisemme, emme eroa enää koskaan. Tahdotteko kantaa sitä? — Ainiaan, vastasi hän. Kun me tulimme vaunujen luo, kumartui hän ja suuteli otsaani. — Me tapaamme Kristiaaniassa! oli hänen viimme sanansa, ja nyt olen minä täällä. Minä käyn teaattereissa ja konserteissa, kemuissa ja iltamissa ja tuo timanttisormus on oleva sinä tähtenä, joka minut johtaa rakkauden Betlehemiin.

— No tuotahan jo voinee romaaniksi nimittää, sanoi tukkukauppias nousten. Luulisipa melkein, että olet syntynyt ritariaikana. Mutta missä naiset lienevät? Meidän pitänee mennä sisään ja etsiä heidät.

— Minä heittäyn hiukan levähtämään tänne. Täällä on niin miellyttävää.

— Olkoonpa niin, minä lähetän naiset tänne luoksesi. Tämä on Fannin kaikkein pyhin ja ainoastaan harvat ovat ne onnelliset, joita tänne päästetään.

Tukkukauppias meni ja Felsen huvittelihe katselemalla kauniita pikkukapineita ja kukkia, jotka siellä täällä hajallaan venyivät mitä miellyttävimmässä epäjärjestyksessä. Voi huomata, että hieno naiskäsi oli parhaimpansa pannut näitä loistokappaleita sirotellessaan. Hän seisahtui piaanon eteen.

— Mikä hurmaava järjestys! mumisi hän. Piaanon nurkka verhottu troopillisilla kasveilla. Hän istuutui piaanoistuimelle ja alkoi käännellä nuottikirjan lehtiä.

Hän ei huomannut että Fanni ja Stella astuivat sisään.

— Täällä ei ole ketään, sanoi Stella. — Sen parempi.

— Minä olen varma, että sinä olet pitävä hänestä, sanoi Fanni innokkaasti. Hän on nuori, kaunis, sivistynyt ja hieno. Hän on elänyt useita vuosia ulkomailla.

Felsen aikoi hymyillen pujottautua piilopaikastaan, mutta istuutui takaisin kun kuuli Stellan ilkamoiden sanovan:

— Ja luultavasti hän on elänyt siihen määrään, että on huomannut parhaaksi kääntyä kotiin ja hankkia jonkun toisen, jonka kustannuksella nyt eläisi. Hänestä varmaankin tulee muuan minun innokkaimpia jumaloitsijoitani.

— Hävytöntä! mumisi Felsen.

— Oo, hänellä varmaankin on muutakin toimittamista kuin elää toisen kustannuksella, sanoi Fanni kiihkeästi.

— Mutta ehdottamani keino on kuitenkin parhain. Parinkymmenen tuhannen vuotuiset tulot eikä mitään muuta tehtävää kuin olla vaimon miehenä.

— Häpeä, Stella.

Felsen oli noussut vaaleana ja yhteenpuristetuin hampain.

— No niin, sanoi Stella astuessaan pöydän luo. Etsippä tuo syntinen, tuo hänet tänne ja aseta ihailijani riviin. Onhan hän luutnantti, kentiesi voinen käyttää häntä niitten toisten komentajana.

Felsen esiintyi:

— Minä olen jo täällä ja aivan heti kun olen esitetty, saanen kunnian astua määrättyyn virkaani.

Kuultuaan tuon äänen, käänsi Stella päätään. Hän oli hulmahtanut kuolonkalpeaksi nojautuen suonenvetoisesti marmoripöytää vasten. Hän se oli, hänen unelmiensa ideaali, hänen elämänromaaninsa ainoa sankari, hänen salainen kihlattunsa, johon hän nyt niin onnettomasti oli yhtynyt ja työntänyt hänet ainiaaksi luotaan. Kivettyneenä katseli hän alas käteensä. Onneksi oli hansikkaassa kuitenkin seitsemän nappia, joten sormus oli hyvässä suojassa.

— Anteeksi neitiseni, jos teitä hiukan säikäytin. Minä olin niin vaipunut nuottien selailemiseen, etten ollenkaan huomannut teidän sisääntuloanne.

Rouva Breine teki reippaan päätöksen hälventääkseen kaikki pilalla.

— Kohtaus on tosiaankin hiukan tuskallinen, sanoi hän hymyillen. Mutta kaikki pyörtymisetkin ovat jo liian myöhäisiä. Minä teen samaten kuin ystävättärenikin ja turvaun viuhkani suomaan suojaan, se kun levitettynä hyvin käynee verhosta. No niin, luulenpa asian saaneen nyt käänteen parempaan, niin että voinen ehkä esittää: luutnantti Felsen — neiti Adler, Mutta hyvä Stella, sinähän aivan vapiset! Asetu toki!

— Se menee pian ohitse. Minä olen vain hiukan heikkohermoinen.

— Minä surkuttelen, sanoi Georg, että tuo kaikki oli minun syyni.

— Olkoonpa niinkin, sanoi Fanni, ja rangaistukseksi velvotan minä teidät vaalimaan neitiä siksi kunnes voin hänet jälleen tervehtyneenä viedä tanssisalonkiin. Minun täytyy jättää teidät, perheelliset velvollisuuteni vaativat sitä.

Hän meni. Stella istui maahanluoduin silmin ja Felsen seisoi kylmänä nojautuen tuolin selkämykseen. Stella kohotti päätään ja sanoi sisäistä taistelua ilmaisevalla äänellä:

— Istuutukaa, herra Felsen!

— Kiitoksia.

— Sanokaa minulle, alammeko puhua tuulista ja ilmoista tai olemmeko avomielisiä?

— Miten vain haluatte!

— Olkaamme siis avomielisiä! Te halveksitte minua, eikö totta?

— Olkaamme ensinnäkin yksimielisiä siitä, etten minä jumaloitse teitä, neitiseni. Ja jos oikein ymmärsin, tehän pelkäättekin minua enemmin jumaloitsijananne kuin vihollisenanne.

— Mutta silloinhan minä tuomitsinkin teidät tuntematta. Nyt sitä vastaan, — nyt sitä vastaan — —

— Tunnette minua aivan yhtä vähän.

— Se on totta, mutta — —

— Mutta?

— Mutta — —

— Mehän olemmekin nyt varsin avomielisiä?

— Minä en haluaisi mitään sen mieluummin.

— Mutta kun olette huomannut, että minä olen kyllin hävytön, etten heti langennut polvilleni, niin kenties huvitteleitte asettamalla minut voitettuna jalkainne juureen, jotta sitte saisitte huvin — työntää minut luotanne.

— Herra luutnantti, sanoi Stella tulisesti kohoksi pelmahtaen.

— Haluatteko jotakin? kuului lällättävä ääni hänen takanaan. Se oli synkkämielinen vahtimestari Olsen, joka äänettä oli sisään hiipinyt ja nyt seisoi siinä pää kallellaan ja annos jäätelöä kädessä.

Stella vaipui uudelleen tuolille ja kätki kasvot käsiinsä:

— Ei, kiitoksia, menkää vain!

— Minun piti viedä tämä vanillilasi rouva Breinelle.

— Aseta se tähän pöydälle ja hanki minulle samanlainen, sanoi Georg kärsimättömästi. Minä tarvitsen hiukan virvoketta, mumisi hän puoleksi itsekseen.

— Heti, herra, heti. Haluatteko ehkä mitään muuta?

— En, kiitoksia, voitte mennä!

Stella istui edelleen kiharainen päänsä käsiin vaipuneena, valkea niska oli kaareunut ja osa hienomuotoista korvaa häämötti jättiläismäisten, lohenväristen ruusujen keskeltä, jotka hänen olkapäitään somistivat. Georg huomasi olleensa liian kova.

— Neiti!

Hän kohotti päätään tuo entinen uhkamielinen välähdys mustissa silmissään.

— Onko teillä mitään muuta sanottavaa?

— Minä olen semmoinen tulisukka, minä pikastuin askein, minä tahdoin vain — —

— Te tahdoitte vain kostaa ivan ivalla ja nöyryyttää minut. Olkaa huoletta, herra Felsen, Te olette täydellisesti saavuttanut tarkoituksenne.

— Neiti!

— Minä uskalsin luulla teitä oman edun sankariksi ja te uskalsitte sanoa minulle vasten silmiä, että minä olen sydämmetön koketti, joka huvitteleihen valjastuttamalla onnettomia rakastajia triumfivaunujen eteen. Olemmeko tasassa?

— Minä en ymmärrä mitä sanoa puollustukseni.

— Minä kenties voisin sanoa paljonkin, mutta minä en ollenkaan tiedä, miten me tulimme alottaneeksikaan tämän keskustelun, ja vielä vähemmin tiedän minä, minkätähden me — jatkamme sitä.

— Ei, neiti on oikeassa. Minun alkuperäinen tarkoitukseni oli pyytää teitä ensimmäiseen valssiin.

— Kiitoksia, tällä kertaa olen minä niin väsynyt, että tarvitsen levähtää.

— Silloin en minä voi kauvemmin vaivata teitä, neitiseni.

Hän kumarsi kylmästi ja lähti äkkiä tanssisaliin.

Stella oli noussut seisoalleen. Oven luota huojueli hän divaanille ja heittäysi suin päin erääsen sen nurkkaan haudaten päänsä vaaleansinerviin silkkityynyihin.

IV.

Monia katkeroita ajatuksia liiteli Stellan päässä venyessään tuossa pää silkkityynyihin kätkettynä.

Tämmöinen oli siis tuo heidän ensimmäinen yhtymänsä, jonka hän aina mielikuvituksessaan oli purppuroinut mitä kauniimmilla väreillä, ja syy — oli juuri hänessä itsessään. Mutta kenties ei Felsen enää muistanutkaan tuota heidän pikku seikkailuaan — ja hän, joka vielä yhä kantoi tuota Felsenin antamaa sormusta jonkinlaisena kihlasormuksena, miten hellävaroen hän olikaan sitä hoitanut: kuni ensilemmen puhtainta kukkaa, mikä hänet aina unelmiensa ihannetta yhä lähemmä kohotti. Mimmoinen hupakko hän olikaan ollut, kuka voisikaan luulla meidän proosallisena aikakautena löytyvän tuommoisia runollisuuden pilkahduksia.

Hän nousi, veti hansikkaan kädestään ja katseli sormusta. Hänen rakkautensa oli ollut syvällistä ja puhdasta kuin tuo timantti. Sillä oli ollut harvinaisen lempeä hehku, sillä se sädehti sielun runollisuutta.

Mutta tänäiltana se ei säihkynyt kuten tavallisesti. Kenties hänen silmiään himmentävä kimallus oli senkin loisteen verhonut. Nyt se oli vain viimme kyynel hänen rakkautensa haudalla.

— Mutta hän ei saa koskaan tietää, että se, jonka hän kemuissa kohtasi, olin minä, mumisi hän.

Hän veti tulisesti sormuksen sormestaan. Siinä oli hänen kädessään tuo arvoituksen avain, jolla hän olisi voinut avata itselleen maallisen paratiisin. Ei kukaan, ei edes Fanni, ollut nähnyt sitä. Sen parempi.

— Pois, pois koko sormus!

Hän meni avatun ikkunan luo aikoen heittää sen kadulle, mutta malttautui kuitenkin. Tuo pikku käärme oli niin syvälle hänen sydämmeensä pureutunut, ettei hän voinut nähdä ohitsekulkevain sitä jalkainsa alle polkevan.

— Minun täytyy toimittaa se oikealle omistajalleen jälleen takaisin. Mutta miten saanen tuon onnistumaan niin, ettei hän voine aavistaa mistä se tulee?

Hän etääntyi ikkunan luota ja samalla tapasivat hänen silmänsä pöydällä olevan jäätelölasin. Hänen mieleensä välähti uusi ajatus. Felsenhän oli juuri pyytänyt vahtimestarilta jäätelöä. Mitähän jos antaisi sormuksen — tuossa lasissa.

Hän istuutui kirjoituspöydän luo ja pienen mietinnön jälkeen kirjoitti hän seuraavat rivit paperille:

El' muistoa halveksu pientä, vaan kädessäsi aina se kanna. Ehket koskaan saane sa tietää ken on se, joka sulle sen antaa.

Hän kiersi paperin kääryyn, työnsi sormuksen sen ympäri ja sujutti sitte jäätelöön. Hän jätti asetin pöydälle ja lähti saliin etsiäkseen vahtimestaria, jonka tuli jättää jäätelö Georgille.

Hetkinen sen jälkeen kuin Stella oli lähtenyt tuli Fanni sisään; vahtimestari Olsen oli sanonut jäätelön olevan pöydällä. Mutta kun hän aikoi pistää lusikalla sitä suuhunsa, huomasikin silloin sormuksen ja paperin, otti ne ylös ja luki säkeet.

Hän luki ne useampaan kertaan, tuumaili ja puisteli pientä päätään. Sitte hän painalsi sormuksen sormeensa, otti jäätelöasetin ja meni ruokasaliin vahtimestarin luo.

— Kuka jätti Teille tämän jäätelön?

— Taloudenhoitajatar, vastasi Olsen tavallisella, surullisella hymyilyllään.

— Hän ei tiedä niin mitään, ajatteli Fanni. Onko tämä jo kauvankin ollut kammarissa?

— Hetkisen vain. Tuo kaunis luutnantti, Felseniksi luulen häntä nimitetyn, pyysi minun tuomaan sen. Hän oli kovin innoissaan toimittaakseen minut pois jäätelöä hakemaan, vaan sitäpä ei löytynytkään enää.

— Siinä tapauksessa voi hän saada tämän.

— Pitääkö minun jättää se hänelle?

— Ei, kiitoksia, sen teen itse. Te voitte tarjota vieraille limonaatia.

— Siis lahja Felseniltä, arveli Fanni. Hieno somiste — mutta niin lyhyen tuttavuuden jälkeen! — Mutta sehän onkin luonnollisesti mieheni tähden. Mlnä menen sisään ja kiitän häntä hienosti, en vedä hansikastakaan ollenkaan käteeni, niin saa hän nähdä, että olen ottanut lahjansa vastaan…

Hän meni juhlasaliin ja läheni Felseniä, joka seisoi yksinään eräässä nurkassa:

— Te halusitte jäätelöä, sanoi Fanni. Suvaitsetteko nöyrän palvelijattarenne omakätisesti jättää sen teille.

— Te olette liian hyvä…

Veikistellen ojensi Fanni asetin ja antoi samalla sormuksen välkähtää. Felsen tarttui asettiin mutta oli vähällä pudottaa sen kun silmänsä hivahtivat tuolle sädehtivälle kivelle. Ei siis epäilemistäkään. Sormuksensa oli hän löytänyt, mutta omistajatar, hänen unelmiensa salainen jumaloittu, oli hänen parhaan ystävänsä vaimo. Se oli hämmästyttävää!

— Te katselette sormustani, sanoi Fanni veitikkamaisesti hymyillen. Se on kaunis, eikö niin?

— Kyllä — se — se on — hyvin kaunis.

— Se on muisto ystävältä, joka on minulle hyvin rakas, vaikka olenkin hänet tuntenut ainoastaan lyhyen ajan. Minä olen säilyttävä tämän muistin ja aina pitävä sitä mitä suurimmassa arvossa, sanoi hän keikailevalla niekkauksella ja lähti edelleen käymään.

Felsen seisoi varsin huumeuksissa asetti kädessään.

Sillä välin oli Stella mennyt vahtimestarin luo ja pyytänyt hänen jättämään jäätelön Felsenille.

— Hän on sen jo saanut, vastasi vahtimestari. Tuolla seisoo hän asetti kädessään. Tuolla, katsokaa neiti!

Hän oli oikeassa. Felsen piti talrikkia kädessään ja näytti liikutetulta. Fanni seisoi ja puheli hilpeästi hänen kanssaan. Hänen sormessaan oli jotakin niin hehkeästi säteilevää. Muuten ei hän tavallisesti pitänyt siinä kuin ainoastaan kihlasormuksensa. Mitä tietänee tämä?

Hän jätti salin ja meni kammariin. Mennessään kohtasi hän pari kavaljeeria.

Hän hiipi sisään ja asettausi pianon taa, jossa hän istui piilossa kukkakihermäin keskellä.

Hetkisen jälemmästä tuli Fannikin sisään ja astui kynttiläruunun kohdalle välkähytellen sormusta ja ihaillen sitä. Stella katseli häntä lehtisikermien välistä.

Aivan varmaa, se oli hänen sormuksensa. Mutta kuinka oli Fanni sen saanut? Oliko hän aivan heti lahjoittanut sen pois arvottomana kappaleena? Fanni oli niin vaipunut sormuksen katselemiseen, ettei huomannut kun miehensä astui sisään.

— Jaha, pikku Fanni seisoo täällä yksin. Ethän kumminkaan liene enää suutuksissa?

Hän otti Fannin käden, jota tämä turhaan koki estää.

— Sinä tiedät että minä joskus olen hiukan tulinen ja mustasukkainen, mutta kaikki vaan siitä, että minä pidän sinusta niin paljon ja että hyvin tiedän, etten minä tämmöinen vanha kommakko, voi tehdä sinua niin onnelliseksi kuin ansaitsisit.

Hän hyväili vaimonsa kättä mutta kavahti sitte äkkiä.

— Mitä — mikä sormus tämä?

— Se on — se on eräs nimetön lahja, sanoi Fanni hämmentyneenä.

— Kuka sen on antanut.

— Nimettömäin lahjain antajia ei tavallisesti tunneta, sanoi hän painokkaasti.

— Mutta minäpä tunnen hänen nimensä?

— Sinä tiedät siis?

— Se on Georg Felsen.

Stella oli kuin pilvistä pudonnut. Olisiko Felsen todellakin rakastunut Fanniin suomatta heidän yhtymälleen vähintäkään arvoa tai ajattelematta mistä sormus tuli, hetken huumeessa vain asettanut sen hänen sormeensa? Tai oliko Fanni ehkä löytänyt sen ja itse pannut sormeensa saadakseen kehua hänelle olevansa tuommoinen rakastettu valio? Mutta sehän oli hassunkurinen ajatus. Fannihan ei tuntenut vähintäkään sormuksen historiasta eikä ollut sitä ennen nähnyt. Se oli hulluinta mitä voi olla.

Tukkukauppias oli epätoivoisena vaipunut tuolille.

— Ajatella parhainta ystävätään ja omaa vaimoansa pettureiksi!

— Ja muilla vaimoilla ei hyvinkään liene mitään mieltymystä petollisuuteen, sanoi Fanni tyynesti.

— Sinä et pelastu tästä sukkeluuksillasi. Tahdotko kieltää, että minun tietämättäni olit oopperakemuissa Pariisissa?

— Stella on siis kielinyt?

— Stella ei ole puhunut sanaakaan, mutta tämä sormus avaa minun silmäni ja näyttää miten kevytmielisesti ja petollisesti sinä olet menetellyt.

— Sano minulle Breine, oletko juonut paljon sherryä jälkiruoaksesi?…

— Ah Fanni, Fanni, voitko olla noin julma?

— Hyvä Jumala, Breine, minä en todellakaan ymmärrä, mitä olisin tehnyt. Meidän pitää saada herra Felseniltä valoa tähän asiaan, selvittäköön hän kaikki!

Samassa tuli vahtimestari ilmoittaen tanssin alkavaksi ja että herrasväkeä kaivataan.

— Onko herra Felsen siellä sisällä?

— Ei, hän otti päällystakkinsa ja jätti kemut hetkinen sitte, sanoi Olsen.

— Hyvästiä sanomatta? Mutta mitä kaikki tämä merkinnee? mutisi Fanni.

Keskustelun keskeytti muuan kavaljeeri, jolle Fanni oli luvannut ensimmäisen tanssinsa iltasen jälkeen. Fanni tarttui hänen käsivarteensa ja meni saliin.

V.

Kuin salaman lyömänä venyi tukkukauppias nojaluolissaan. Stella istui piaanon takana ja itki. Tanssisalista kajausi viehkeää tanssimusiikkia, naurua ja jalkain kevyitä sihahduksia.

— Erinomaisen loistavat ja virkistävät kemut nämä tukkukauppias Breinen toimeen panemat, huoahti hän. Tuolla sisässä kumuaa iloinen tanssi ja täällä istuu kauppias itse surullisena onnensa raunioilla.

Kauppias antoi kasvonsa sujuta käsiin:

— Löytyneekö onnettomampaa ihmistä kuin minä? äännähti hän puolikuuluvasti.

Pehmeä käsi sujahti hänen olkapäälleen ja Stella seisoi hänen vieressään:

— Täälläkin muuan semmoinen, sanoi hän.

— Oletteko tekin, neiti, onneton?

— Ah, varsin onneton!

— Mutta teillähän ei ole vaimoa, joka pettäisi teitä.

— Ei, mutta tuo sama mies on meidän kumpaisenkin onnemme haitta.

— Felsenkö?

— Niin. Minä olen rakastanut häntä niin syvällisesti, niin voimakkaasti ja kuitenkin on hän minut syrjään työntänyt Fannin tähden, jota ei ole edes puolituntista kauvemmin tuntenutkaan. Kaikki tuo on niin houkkamaisen kurjaa, että olen vähällä pyörtyä.

— He ovat tunteneet toisensa jo toista vuotta sitte. Siitä olen varma.

— Nainut nainen — miten äärettömän viheliäistä!

— Sehän on hienoa, oikein ranskalaista. Mutta mitä aijotte te tehdä?

— Minäkö? Minä en aijo koskaan mennä naimisiin.

— En minäkään sitä vastedes tekisi. Minä haen avioeron.

— Mutta kenties Fanni on viaton.

— Ei, sitä hän ei ole. Minä tiedän miten kevyttä kaikki on ollut alun pitäin hänen puoleltaan ja milloinkaan enää en voi häneen luottaa.

— Kaikki voi vielä tulla hyväksi, herra kauppias.

— Ei koskaan, ei koskaan.

Hän viittasi Stellan istumaan ja heittäysi hänen eteensä.

— Sanokaa minulle, olenko liian vanha isäksenne?

— Minä en ymmärrä teitä.

— Minä tarkotan, että me kaksi voisimme ehkä kulkea käsikkäin maailmassa. Teillä ei ole vanhempia eikä minulla lapsia. Ettekö voisi tulla minun ottotyttäreksi?

— Tämän pyyntönne teette niin äkkiä, etten luule meidän kumpasenkaan voivan sitä nyt ratkaista.

Rouva Breine oli tullut tanssisalista ja pysähtyi keskelle laattiaa kun kuuli miehensä ja Stellan niin innokkaasti ja luottavasti keskenään puhelevan.

— Katsokaahan, jatkoi tukkukauppias, jos eronhakemukseeni myönnytään, tulen minä jäämään kovin yksinäiseksi.

— Tulemmeko me jo eroamaankin, ajatteli Fanni.

— Kuinka onnellinen silloin olisin, jos te ystävällisenä enkelinä yksinäistä kotiani elähyttäisitte ja vaalisitte minua vanhuuteni päivinä.

Fanni seisoi huumauneena ja leikki viuhkallaan: Kas niin, nyt he menevät jo yksiin.

Stella ojensi kauppiaalle kätensä:

— Ainian on minulle mitä rakkainta edistää teidän onneanne, mutta —

— Oo, sillä et tarvinne itseäsi rasittaa, sanoi Fanni astuen esiin. Minä kyllä pidän tarpeellista huolta hänen onnestaan.

Hän kääntyi kiivaasti ystävättäreensä.

— Sinä, Stella, olet kuin käärme meidän perheellisessä paratiisissamme. Etkö juuri sinä keksinyt tuota häpeällistä juttua minusta ja Felsenistä, jonka minä tänä iltana ensi kerran näin. Ja minä en edes tiedä miten kauheaksi olet asian väritellyt. Mutta missä tarkotuksessa olet tuon tehnyt? Vihasta minuun ei se voi olla, sillä minä en koskaan ole tehnyt sinulle mitään pahaa ja rakkaudesta mieheeni ei se voi olla, jatkoi hän kasvot melkein harmahtavina, sillä ei löytyne ketään toista maailmassa, kuin juuri minä itse, joka voisi pitää semmoisesta raivopedosta kuin minun mieheni on.

— Kuulehan Fanni, sanoi Stella.

— Mutta sinulle, enemmin kuin jollekulle toisellekaan, ei onnistu häntä minulta riistää. Tästälähtein pidän minä hänestä vielä enemmin, ja hän kiersi kätensä miehensä kaulalle.

— Päästä minut, sanoi Breine ja tempasi itsensä irti. — Minä tahdon eroa!

— Mutta minäpä en tahdo.

Juuri silloin astui Georg Felsen sisään.

— Anteeksi, että häiritsen, mutta minä suoriun pian. Minä olin jo mennyt ja ajattelin kirjottaa, mutta arvelin suullista selvitystä kuitenkin paremmaksi.

— Minä vetäydyn syrjään, sanoi Stella.

— Ei neitiseni, mitä minä sanon, voitte kernaasti kuulla. Suonette kenties anteeksi käytökseni teitä kohtaan. Kun minä taasen heitän hyvästit isänmaalleni ja nyt luultavasti ainiaaksi, soisin ettette katkeruudella minua muistelisi.

— Te matkustatte? kysyi Fanni.

— Niin rouvaseni, en voi kauvemmin viipyä senvuoksi, mitä välillemme on sukeunut.

— Meidän välillemme?

— Minä tunnen timanttisormuksen historian kokonaisuudessaan, sanoi Breine.

— Se historia ei liene hyvinkään vaarallinen, sanoi Fanni tyynesti,

— Mahdollista ollee, että piditte seikkailumme pilana, rouvaseni, sanoi Georg. Mutta minä käsitin asian aivan toisin. Minä tartuin tuohon romanttisuuteen ja loin mielikuvitteessani teistä itselleni kuvan tuntematta sen tarkemmin itse peruskuvaa.

Stella kavahti. Hän alkoi huomata että tässä oli joku erehdys ja että hän oli tehnyt väärin sekä Georgille että Fannille. Viimmemainitun ivallinen tyyneys ei myöskään voinut olla teeskenneltyä.

— Mutta kaiken hyvän nimessä, mitä voin minä teidän ihannekuvillenne? kysyi Fanni.

— Teitä haluttaa unohtaa kaikki. Hyvä, kun minä näen, että ystäväni vaimo kantaa tuota kuolematonta sormusta, koen minäkin kaikki unhottaa. Ja minä alan huomata, että rakkauteni olikin vain tuommoinen romanttinen tunteitten purkaus ja että itse asiassa en koskaan ole teitä rakastanut.

— Sepä hirveän surullista! sanoi Fanni nauraa hekotellen. Jo aikoja olen selvään huomannut, että Breine kevyine järkineen on käsittänyt kokonaan väärin tämän asian, mutta alanpa jo todella pelätä, ettei teidänkään aivokamarinne, herra Felsen, ole aivan järjestyksessä.

— Mutta voinetko kieltää, ehätti Breine, että tämä timanttisormus —

— Että se on onnettomuuden timanttisormus, jonka ansiota on kaikki tämä häiriö, sanoi Fanni. Olkaa hyvä, herra Felsen, tässä saatte sen jälleen takaisin. Minä sain sen vanilliannoksessa runonpätkän seuraamana. Minä panin sen sormeeni ja siitä pitäin on kaikki ollut hullusti. Breine tuli hupakaksi, Stella tuli hupakaksi, Felsen samoin ja pianpa luulen itsekin siksi tulevani. Ja viisainta se varmaan olisikin.

— Minä en ole koskaan lähettänyt Teille mitään jäätelöä tai runoa. Itse hyvin tietänette, että asetin sormuksen sormeenne vuosi sitte.

— Ei ole niin, nyt se vasta tosiaankin hulluksi kääntyi, huudahti Fanni.

Stella läheni.

— Sallikaa minun hiukan selvittää tätä sotkuista vyyhtiä. Minä sain sormuksen oopperakemuissa.

— Te?

— Niin, ja minä en häpeä tunnustaa, että katselin sitä yhtä syvällisillä tunteilla kuin tekin. Sitte yhdyimme toisiimme vihassa ja minä päätin ainiaaksi salata kuka olin. Asetin sormuksen vanillijäätelöön ja sitä tietä se on erehdyksestä tullut Fannin käteen.

— Siis kuitenkin! — Oi, neiti, miten teette minut onnelliseksi!

— Mutta mimmoinen on tuo kertomus oopperakemuista? kysyi Fanni.

— Sen kerron sinulle toiste, sanoi tukkukauppias. Menkäämme saliin ja älkäämme kokonaan unohtako vieraitamme. Georg on kyllä hyvä ja pitää seuraa neiti Adlerille niin kauvan.

Ja herra Felsen oli kernaasti niin hyvä. Keskustelu lie ollut hauskaa ja miellyttävää koskapahan vielä vieraitten mentyä herra ja rouva Breinen sisäänastuessa olivat yhtä innokkaassa puhelussa. He istuivat tuolla vaaleansinervällä silkkidivaanilla aivan lähekkäin —- niin lähekkäin, että suuret lohenväriset ruusut Stellan olkapäällä olivat aivan litistyneitä. Timanttisormus tietystikin oli Stellan kädessä, vaikkei sitä kyllä näkynyt, Felsen kun oli Stellan käden omiinsa kätkenyt.

— No, sanoi Breine, näyttääpä siltä kun saisimme onnitella?

— Kyllä, nyt on kaikki järjestyksessä.

— Ja vieraat ovat menneet, sanoi tukkukauppias käsiään hykertäen. Me olemme nyt herroja talossa ja voimme ottaa yhden ylimääräisenkin lasin.

Hän kutsui Olsenia, joka sammutteli tulia salissa.

— Hanki meille pullo samppanjaa!

— Jään kanssako?

— Ei, kiitoksia. Minä luulen, että siitä tavarasta olemme jokainen saaneet tarpeemme. Tuo jäätelöannos oli siksi tulistuttavaa.

Samppanjaa tuotiin, lasit täytettiin ja juotiin kihlautuneitten malja.

— Minä myös kaikessa alammaisuudessani pyydän saada onnitella, sanoi vahtimestari Olsen. Itse kun olen kanssa kihloissa.

— Kenen kanssa?

— Leskirouva Kaspersenin kanssa, tuon keittäjätärrouvan.

— No milloin se tapahtui?

— Hetkinen sitte. Vaikka kyllähän me olemme kauvan toisemme tunteneet, viimme aikoina kun olemme usein olleet samoilla kutsuilla.

— Mutta tänäiltana selititte te? kysyi Stella.

— Niin. Hän seisoi kyökissä ja oli niin sievä, silloin minä tunnustin rakastavani häntä, ja hän tuli niin punaseksi ja syleili minua ja minä tulin niin valkoseksi, sillä hän oli jauhoissa — ja sitte me suutelimme. Ah, se oli niin taivaisen kaunista!

Olsen loi silmänsä alas tuo lempeän surumielinen hymyily huulillaan ja hiipi sitte lamppuja sammuttamaan.

Kun Felsen saattoi lemmittyään vaunuihin, painalsi hän suutelon Stellan valkealle kädelle, jossa välkehti timanttitähtönen, tuo hänen nykyinen onnentähtensä.

Meidän realistisena aikakautenamme luultavasti kohotetaan ylenkatseellisesti olkapäitä tuon nuoren parin romanttisille haaveiluille, mutta niinkauvan kuin rakkautta maailmassa on, ja sitä on aina sen loppuun asti, on myöskin romanttisuutta.