KALATYTTÖ

Kuvailus laululla yhdessä näytöksessä

Kirj.

L. C. [Laura Calonius]

Wiipurissa, N. A. Zilliacus'en kirjapainossa, 1867.

Wiipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran painattama.

JÄSENET:

Lassi, vanha kalastaja. Anni, hänen tyttärensä tytär. Yrjö Vaaranen, yliopistolainen.

Näytelmä-paikka osoittaa erästä maaseutua Hämeessä. Perässä näkyy lahti Näsijärveä ja pieni lehtevä saari; lahden rannalla muutamia pieniä karia ja verkon ahtimia, vasemmalla puolella on huono, maalaamaton puupenkki oven vieressä.

Ensimäinen kohtaus.

Vaaranen, sitten Anna.

Vaaranen (tulee sisään, laukku ja pyssy olalla). Tässä löydän minä viimenkin ihmisen asunnon, käytyäni tässä tienoossa melkeen koko päivän. Niin, ihmisen asunto, jos tätä voin siksi kutsua, (katsoo ympärillensä), mutta kaikki näyttää kuitenki, että tämä on asunto kummiki köyhille lapsille, jos ei muille. (Istuu penkille, ottaa lakkinsa päästään ja kuivaa kuumia kasvojansa.) Suomi! milloin se päivä koittaa sinulle, että ihanat rantasi eivät enää ole asunto-paikkoja köyhyydelle ja puutteelle? Milloin työ ja elämä osoittavat onnea ja rikkautta, eivätkä enää vaillinaisuutta ja sitä surullista autioa, jotka nyt piirittävät sinun laaksojasi. Ne ajat ovat vielä loittona pimeässä tulevaisuudessa. Kasvakoon ensin tämän uuden ajan poikia, uljaita ja voimallisia, auttamaan edistymistä meidänki raskaassa isänmaassamme (kääntyy äkkiä ja kuuntelee; laulu kuuluu kaukana, mutta lähestyy vähitellen.) Mitä kuulen! — laulu! — tässä on laulullenki asunto. Laulu, se kuuluu siis, huolimatta köyhyydestä, aina yhtä selvänä sinun rannoillasi.

Anna (tulee kantaen kivi-askeaa, ja laulaa:) Suomalainen kansanlaulu.

Voi äiti parka ja raukka, Joka minua synnytit:|: Maailman orjaksi tänne, Kurjuutta kärsimään. :|:

Ei ole minulla maata Eikä isäni perintöä;:|: Ei ole minulla turvaa Eik neuvon antajaa. :|:

(Hämmästyy nähdessään herran).

Vaaranen. Hyvää iltaa tyttöseni! — Elä kainostele, tule kuitenki vähä likemmä — en mitään pahaa sinulle tarkoita; saat nähdä että minä olen ihminen, niinkuin sinäkin.

Anna (lähestyen). Oh, kyllähän minä sen näen, mutta me näemme niin harvoin vieraita täällä, että — — —

Vaaranen. Sitä arvelin minäkin, mutta sano nyt, jos asut täällä yksinäsi, ja mistäs nyt tulet?

Anna. Ainoasti vanha äitini isä ja minä, me asumme täällä, tässä mökissä, sillä me kalastamme täällä. Minä olin lähimmäisessä talossa, puoli neljännestä täältä ja toin maitoa tällä astealla. Mutta pitää joutua, sillä äitini isä jo odottaa (tahtoo mennä).

Vaaranen (estää häntä). Ei, kuule! sano ensin jos minä saan levätä yön täällä. Minä olen kulkenut eksyksissä koko päivän ja olen väsyksissä.

Anna. Ah, kah! Herra on varmaan niitä, jotka etsivät kukkia? Täällä on ennenkin ollut sellaisia herroja.

Vaaranen. Niin melkeen; mutta kysy nyt äitisi isältä, jos saisin olla täällä yötä.

(Anna menee mökkiin).

Toinen kohtaus.

Vaaranen yksinänsä.

Vaaranen (katsoo ajatuksissa Annan jälestä). Niin, hänellä on oikeen! Minä etsin totisesti kukkaa, yhtä kukkaa. — Jos löytäisin sen kirkkaana ja puhtaana, elämän myrskyn häneen koskematta, ettei olisi kadottanut alkuperäistä ihanuuttansa.

(Näkee Lassin tulevan, jonka tervehtiessä Vaaranen nousee ylös ja antaa Lassille kättä).

Kolmas kohtaus.

Vaaranen, Lassi ja Anna.

Lassi (tullen mökistä). Hyvää iltaa! hyvä herra. Tyttöni sanoo teidän tahtovanne viettää yön täällä. Viettäkää vaan, herra. — Tähän asti vanha Lassi ei ole sulkenut oveansa keltään tarvitsevalta; eikä tämä ole ensimäinen kerta, kuin täällä yötä vietetään; sen sanon, vaikka niin hienokas ja ylpeä näytte olevan. — Ei aina voi luottaa hienoinkaan herroin. Antakaa anteeksi, mutta vanha Lassi on tottunut aina sanomaan mitä sydämmensä ajattelee.

Vaaranen. Ole huoletta; minä en ole hieno enkä ylpeä herra — olen vaan suomalainen ylioppilainen, kunniallisella nimellä ja lempeällä sydämmellä, — enkä mitään muuta.

Anna (joka on tullut mökistä Lassin kanssa, itsekseen). Kuin hän on ihana ja suloinen. Oikeen on, niinkuin häneen mielistyisin; mutta (huokaa) Yrjöni, pysy sinä kirkkaana muistossani!

Lassi. Sen kyllä näen teidän rehellisistä silmistänne. Minä mielistyn teihin, herra; jos ette pahaksi ottane, tahtoisi ukko puhua vähän teidän kanssanne. (Kääntyen kuiskasee Annalle.) Mene sinä ja valmista vuode siellä tuvassa — ja kaikki niin hyvin kuin voit.

Anna. Kyllä, isä! (menee tupaan).

Neljäs kohtaus.

Lassi, Vaaranen.

Vaaranen. Oletkos asunut täällä koko elinaikasi? eikö teillä ole muuta sukulaista, kuin tuo tyttö, joka lienee tyttärenne tytär?

Lassi (istuessaan penkille, kehottaa vierastaki istumaan. Vaaranen istuikse). Ei ole minulla sukulaista muuta kuin Anna, ja hän ompiki ainoa iloni maailmassa. Hänen tähden tahdonki vielä elää, sillä kyllä ukko jo on elänyt kylläksensä. Mutta kuka pitäsi huolta tytöstä, jos ukko peitettäisiin multaan?

Vaaranen. Minusta näyttää niinkuin te olisitte nähneet parempiaki päiviä kuin nämät?

Lassi. No, niin, herra! mutta Jumala nähköön, niitä tuskin muistan. Se oli aika seki, kun ukolla oli sievä ja rattosa talo Kangasalassa; siellä elin hyvästi tyttäreni keralla. Vaimoni oli jo aikoja sitte mennyt parempaan kotiinsa, eikä jättänyt minulle muuta lasta kuin tytön. Tyttöni oli sittemmin pääkaupungissa jonkun ajan tätinsä luona. Siellä pisti mieleensä käydä naimiseen; talonpoika ei kelvannut, sen piti olla herramainen. No, sama se, jos tyttöni vaan olisi ollut onnellinen, mutta ei se siksi muuttunut. Ne muuttivat pienen tyttärensä kanssa minun tyköni, ja sitte alkoi se mennä takaperin koko elämäni! —

Vaaranen. No, miten niin?

Lassi. Viina, se myrkky, mursi onnemme. Me saimme myydä kaikki mitä oli, ja — sitte karkasi hän pois, jättäen vaimonsa ja lapsensa köyhyyteen. Tehtyänsä monta konnan työtä, lienee hän viimein päättänyt rikollisen elämänsä Viaporissa. Sitte muutin tyttöni keralla tänne; minä tahdoin etsiä meille niin yksinäistä asuntoa kuin vaan suinkin. Sillä minulla oli paha kuulla kansan häväistyksiä, jotka tavoittivat tytärtäni. Hän kuoliki kohta sen jälkeen, jättäen syliini pienen Annan, joka silloin oli tyttö yhdeksän vuoden iässä. Siinä nyt on ukon elämäkerta. Minä olen, Jumalalle kiitos, saanut olla terveenä täällä, ja tyytyväinen olen aina ollut.

Vaaranen. Tyytyväisyys on ihmisen suurin maallinen onni.

Lassi. Välistä se tosin on ollut vähä tiukassa elatuksen kanssa, mutta en koskaan puutteesta ole tietänyt, ja niin kauvan kuin aallot läiskyvät rannalla ja ukko voipi käyttää airoansa, niin toivon ettei se vieras astu mökkiini, vaikka mökkiki huono on. Mutta kuinka se vihdoin käynee — se on Herran kädessä.

Vaaranen. Kiitoksia kertomuksestanne, isä Lassi! Ole huoletta tytöstäsi, kyllä hänestä huolta pidetään; eikä hän itsekkään mikään lapsi ole enään.

Lassi (noustessaan ylös). Hyvää yötä herra! minun pitää huomena, auringon noustessa, istua järvellä. Jos kuitenki Anna nyt näkisi minut täällä, niin hän varmaan hyvin ihastuisi. Minä luulen hänen menneen keräämään vähän polttopuita huomeseksi. Hyvää yötä!

(Hän menee).

Viides kohtaus.

Vaaranen, sitten Anna.

Vaaranen. Himeitä muistoja lapsuuteni ajasta! — Kamgasala — olisiko se mahdollista! Annalta pitää minun saada selvä asiasta. Kah! tuolla hän jo tulee. (Anna tulee, kantaen sylillisen polttopuita, jotta hän panee oven viereen). Tule tänne ja puhu vähä lapsuutesi ajasta minulle; ja kuka sinua on opettanut laulamaan? Voitkos vielä laulaa?

Anna. Mennä kesänä kävi täällä samallainen herra kuin te, kultapilkku takissa, ja etsi kukkia, aivan kuin te, ja hän opetti minua laulamaan. Ja muistan minä toisenki laulun, jonka olen osannut aina lapsuuteni päivistä asti.

Vaaranen. No, kuka sen laulun sinulle opetti? Äitisi isä on jo puhunut teidän elämästänne; mutta laulappas minulle se toinen laulu; se ilahuttasi minun kuulla.

Anna (naurahtaen). No, koska tahdotte; se on näin (laulaa): Suomalaisia kansanlauluja, 3:s vihko, N:o 1.

Yksin istun ja lauleskelen, Aikan' on niin ikävä.:|: Vesi seisoo ja linnut laulaa, Eikä tuulikaan vedätä. :|:

Oisko pursi ja punapurjeet, Millä mennä merten taa,:|: Tuolta tuottasin sulholleni, Ko'on kultaa ja hopeaa. :|:

Sitten kutoa helskyttäisin Papinpaita-kangasta,.:|: Kihla-sormus se kiilteleisi, Voi mua hullua neitoa. :|:

Vaaranen (itsekseen). Niin, nyt minä muistan kaikki. (Kovasti.) Se on kaunis laulu.

Anna. Se on minulle hyvin rakas. Kun olin pienenä lapsena ja me vielä asuimme Kangasalassa, leikitsin minä usein pienen ojan rannalla metsässä. Ainoa leikki-kumppalini oli poika likimäisestä torpasta, jossa hän asui äitinsä kanssa, joka oli leski. Hän oli aina niin hyvä minulle, se pieni Yrjö! Minä rakastin häntä sydämmestäni, niin kuin lapsi rakastaa voipi, sillä hän oli erillainen muista pojista kylässä. Kun se suuri onnettomuus tapahtui, niin ne muut lapset eivät tahtoneet leikkiä minun kanssani ja kutsuivat minua "varkaan tyttäreksi". Hän vaan minua ei hyljännyt. Mutta sitte kuoli hänen äitinsä ja rovasti seurakunnassa otti Yrjön tykönsä ja lähetti hänet kouluun, sillä hän luki niin sievästi. Hän tuli sitte vuoden perästä takasin ja oli niin sievä ja siisti, mutta ei ollut unohtanut "pientä Annaansa", niinkuin hän minua kutsui. Silloin opetti hän minulle sen laulun, jonka nyt lauloin, ja sanoi, että aina muistaisin häntä, kun sitä laulua laulan. Ja — sitte matkusti hän pois ja me muutimme tänne.

Vaaranen. Etkö sinä sittemmin häntä ole nähnyt?

Anna. En milloinkaan, hän kuuluu tulleen hienoksi ja ylpeäksi, ja on saanut kultamerkin lakkiinsa, niinkuin teki. Ei hän enää taida muistaa pientä Annaa!

Vaaranen (liikutettuna ottaa Annaa kädestä). Kukatiesi hän on muistanut sinua useemmin kuin luulet.

Anna (nykii, pelästyen, kättänsä irti). Päästäkää, päästäkää minua, hyvä herra!

Vaaranen (vetäen Annaa likemmäksi). Ei Anna! en sinua laske. Luuletkos lapsuutesi ystävän unohtaneen pienen Annansa, Annan, jonka muisto on varjellut ystävätäsi monesta kiusauksesta ja pahasta. Luuletkos hänen etsineen sinua, sitte jättääksensä sinut, kun sinut jälleen löysi. Ei Annaseni! niin hän ei tee.

Anna. Olisitteko te siis Yrjöni — ei, se ei ole mahdollista. Te tahdotte vaan pettää minua.

Vaaranen. Ei; ihan todella minä olen sinun Yrjösi, — sama leikkikumppalisi.

Anna. Sydämmeni kyllä toivoo sitä ja tunnusteleeki jo teitä lapsuutensa ystäväksi; mutta en toki uskalla luottaa semmoiseen onneen.

Vaaranen. Anna! muistatkos, kun lapsina sen pienen kosken pohjasta etsimme valkeita tarhakiviä, ja sinä lankesit veteen?

Anna. Kyllä, kyllä! Sinä olet Yrjö! — Ah! te, — te olette siis muistaneet minua.

Vaaranen. Minä olen jo kauvan etsinyt sinua, vaikka turhaan. Se vanha rovasti on kuollut; hän lahjoitti minulle kaiken omaisuutensa; silloin syttyi minussa halu löytää sinut ja sinun kanssasi jakaa kaikki, sekä elämäni. Mutta kaikki minun tiedustelemiseni ovat tähän asti olleet turhat; nyt antoi onneni minun tavata sinut täällä, tässä kurjassa mökissä.

Anna. Se on sitte oikeen totta; voi, kuinka olen iloinen!

Vaaranen. Ja, Anna, nyt sinä et enää tarvitse kärsiä vajautta, etkä puutetta. Sinun pitää lähteä minun kanssani nyt, ihan nyt.

Anna. Mutta äitini isä?

Vaaranen. Hän tulee kanssamme. Ja sitte kun tulevaisuus löytää minut vakavammalla pohjalla, kuin ylioppilaisena, niin tulet sinä minun vaimokseni. (Likistää Annaa kovemmin).

Anna (tempasee itsensä hänestä). Ei, ei! älä puhu niin, ei se voi siksi muuttua. Te olette rikas ja korkea — ja minä vaan tyhmä kalatyttö, joka en ole oppinut mitään, — elänyt vaan aaltojen leikissä ja metsän huminan keralla. Te saisitte vaan häpeää minusta, ettekä mitään muuta (itkee).

Vaaranen. Niin et saa puhua. Rikas en ole, jos en sinua saa. Yrjö Vaaranen on vaan talonpojan poika, eikä mikään korkea ja hienokas, — olen lapsi kansasta, niinkuin sinäki. Ja jos minulla on tiedon sivistystä, niin sinulla on sydämmen puhtaus ja tunnon helleys, ja niin tarvitsemme me toisiamme; ja näillä avuilla voimme me tulla onnellisiksi, toimittaa hyvää ja olla hyödyksi isänmaallemme.

Anna. Te tahdotte siis opettaa minulle, mitä minä en ymmärrä?

Vaaranen. No niin, Anna! sen tahdon minä ja sinä tasoitat ja pehmität sen, mikä on kulmikasta ja kovaa minussa. Ja siten voimme olla hyödyksi ja iloksi toisillemme sekä muillenki.

Kuudes kohtaus.

Lassi, Vaaranen ja Anna.

Lassi (tullen esille). Missä Anna viipyy? Muistot entisestä ajasta ajavat unen silmistäni ja levon sydämmestäni. (Istuikse penkille syvissä ajatuksissa, huomaitsematta muita). Kertomukseni sille rehelliselle nuorukaiselle repii auki ne vielä parantumattomat haavat, — — — voi sinua, epäilevä sydän! mitä suret. Annan tulevaisuus on Jumalassa.

Anna (hoksaen Lassin, karkaa Lassin kaulaan). Ah, isä! tämä herra on Yrjöni!

Lassi (Yrjölle leikitellen). Johan minä äsköin teidät tunsin, vaikken luullut teidän minua enää vanhaksi tuttavaksenne tunnustavan.

Vaaranen (lähestyen). Elä isä, elä ajattele niin pahaa entisestä mökinpojasta. Ei koskaan herras-puku eikä nimi ole saaneet minua unhottamaan onnellista lapsuuteni aikaa, eikä rakastettuja ystäviäni. Nyt muutamme kaikki minun luokseni, ja Anna tulee minun vaimokseni; niin olemme tässä Annan kanssa päättäneet?

Lassi. Päättäneet! voisi kyllä olla hyvä päätös, vaan päättäsin siinä asiassa minäki. — Herramaiselle annoin tyttäreni ja menetin hänen onnensa; tyttäreni tytärtä en antanekkaan semmoiselle Varénille tahi mikä Varanteri lienekki.

Vaaranen. Vaaranen on nimeni; sitä en ole muuttanut. Suomalaisena pysyy nimi, niinkuin mieski.

Lassi. Sinä olisit siis vapaa tyhmästä herruudesta, joka hyvänki miehen herjaksi saattaa?

Vaaranen. Tyhmä, — niin, tyhmä herruus on tosin monen onnettomuuteen saattanut; mutta totinen sivistys tekee ihmisen ihmiseksi, herran sekä talonpojan yhdenvertaisiksi — meidät kaikki rehellisiksi suomalaisiksi.

Lassi (arvelee hiukan). Rehellinen oli isäsi, rehellisyys välkkyy sinunki silmistä (ilolla ja liikutettuna). Lapseni! teidän yhdistystä olen aavistanut ja toivonut, vaan en kuitenkaan uskonut tuon asian niin nopeasti päättyvän; (panee kätensä heidän päänsä päälle) no, Jumala suokoon siihen siunauksensa! sillä minä uskon sinua, Yrjö, sanassasi, ettäs vielä olet se sama rehellinen, viaton poika kuin ennen.

Vaaranen (laulaa samalla nuotilla, kuin Suomalaisien kansanlaulujen 1:n vihon N:o 6: "Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla" j.n.e.):

Pois oli kultani, pois kotipuolta; Minulla ei muuta, kuin ikävää ja huolta. Voi minun kultani, voi minun lintuni, Kuin mun jätit näin. :|:

On opinteilläkin valoisa käydä, Valosampi kultani seutuet nähdä; Jo löysin kultani, jo löysin kultani! Armas silmäsein! :|:

Anna (vastaa samalla nuotilla:)

Jo oli toimeni epäilytiellä; Hiukan mä kuitenki oottelin vielä. Jo tuli kultani, jo tuli armaani, Oma sulhoni! :|:

Molemmat:

Nyt näen kumminki sen ilopäivän: Annani sivullani kulkevan ja käyvän. Totuus ei raukene, lempi ei kylmene Suomen neitojen, Suomen nuorison!

Anna (iloissaan). Ei koskaan minulla ole ollut niin iloista päivää kuin tämä, ja minä toivotan jokaiselle nuorelle neitoiselle samaa onnea ja iloa! — — ja jos se vähä viipyisiki, niin odottakaa vaan kärsivällisesti, kyllä se kerran tulee.

(Esirippu putoaa).