HALLATUNTURIN LAPSET

Kirj.

Laura Fitinghoff

Suomensi

Dagmar Klemetti

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1911.

KATOVUOSI JA PETTULEIPÄ.

Norrlannissa oli katovuosi. "Katovuosi" merkitsee, että leipä alkaa loppua sieltä, missä lapsijoukko on suuri, ja maatilkku, josta elää pitää, pieni. Maatilkun pienuus ei vaikuta paljon, kun kesä on varhainen, ja ohra, josta sielläpäin leivotaan valkoista, kaunista leipää, kypsyy jo heinäkuussa, niin että voi lähteä sitä myllyyn jauhattamaan.

Ei se maatilkun pienuus haittaa silloinkaan, kun kesä on pitkä ja tarpeeksi kuiva, niin että peruna kasvaa vankasti maassa ja syksyllä, syyskuussa, saa kaivaa kaksi-, jopa kolmekymmentä isoa, koreaa perunaa siitä reijästä, mihin kesäkuussa pantiin yksi ainoa, tosin "monisilmäinen", sillä jokainen peräti pienikin perunan silmä eli pyöreä kolo sen kyljessä, työntää ituja, kun se on pantu lämpöiseen, kuivaan hiekkamaahan. Niin, kun Norrlannissa sattuu hyvä vuosi, kun sataa paljon juhannuksen edellä ja öisin on lämmin sekä runsaasti kastetta, puhkee koivu tuoksuvan hienoksi ja vihannaksi, vaikka se pari päivää sitte värjötteli alastomin, ruskeina kiiltävin oksin. Mesimarjakukat, tummanpunertavat kuin pienoiset ruusulapset, nousevat ojien partaille. Sellaisilla ilmoilla ne kehittyvät pian ihaniksi, meheviksi mesimarjoiksi. Harmaat kivipaadet verhoutuvat valkeihin ja sinipunertaviin lehtomaitikkoihin, jotka ovat piilosilla helakkojen kissankäpälien kanssa. Lapset sitovat niistä seppeleitä, rakentelevat leikkitupia hietakuoppiin, missä pitkät, korkeat horsmat seisovat tiheissä riveissä ruusunpunaisina ja uljasryhtisinä, ja minne kukkivat orjanruusut kurkistelevat heitä viettävän maakerroksen reunalta. Iloa ja naurua ja hälinää kuuluu, jos minne kääntyy. Saadaan syödä valkeita, makeita nauriita, ja pellolla kasvaa herneitä täysinäisine palkoineen. Myöskin pikkutupasissa ja mataloissa majoissa on kyllin leipää, voita, juustoa sekä muuta hyvää ja erinomaista.

Mutta katovuosina ei ole paljon iloa. Lumi pysyy lähelle juhannusta. Nauriit, jotka kylvetään myöhään siemeninä maahan, ehtivät tuskin pienen perunan kokoisiksi, kun halla saapuu tehden niiden sijan niin kovaksi ja ahtaaksi, etteivät ne voi kasvaa. Herneenpalot riippuvat pelloilla surkastuneina kuin pienet, mustuneet, rievut — niihin ei tule ainoatakaan hernettä. Samoin on käynyt ohrantähkien, jotka tavallisesti heiluvat uljaina korkeissa varsissaan; nyt ne nuokkuvat viheriän, lyhyen korren latvassa kuin taittuneina. Niinpä saattaa hyvin ymmärtää, ettei katovuosina kartu myllyyn vietäväksi ei ohria eikä herneitä, ja jos halla onkin varovaisemmin liikkunut jossakin korkealla sijaitsevassa talossa, on vilja kuitenkin niin voimatonta ja omituista, että jauhot tulevat mustanharmaita, ja niistä laitetut pannukakut ovat kuin pehmeätä savivelliä.

Sellaisessa ruuassa ei ole paljon ravintoa. Lapset laihtuvat pian. Heidän hyvinä vuosina niin ruusuiset poskensa saavat harmahtavan värin, eikä silmissä ole enää kirkasta loistetta.

Kun lapset parvissa seuraavat vanhempiaan etelämmäksi kerjuulle hallattomiin seutuihin, ovat he kuin pieniä ukkoja ja mummoja. On sydäntä särkevää nähdä heitä.

Ensimäinen luku.

SEITSEMÄN PIENTÄ ORPOA.

Kauheana nälkävuonna 1860-luvun lopulla saapui sellainen joukko kaukaa Norrlannista Hallatunturilta. Joukon muodosti pieni, seitsenlapsinen ryhmä, joka yksinäisenä ja turvattomana vaelsi köyhtyneiden, talvikolkkojen paikkakuntien läpi. Ei isää eikä äitiä ollut heitä saattelemassa. Olipa vain seitsemän pientä nälkiintynyttä, ja hän, joka heitä ikäänkuin johti, oli vasta kolmannellatoista. Hänen nimensä oli Antti tai oikeastaan Antero. — Lapset tulivat Hallatunturilta, missä halla oli ankarimmin pidellyt taloja. Heidän isänsä oli katovuoden aikana ruvennut juomaan. Siitä sekä pettuleivästä ja niukasta ruuasta oli hän heikontunut ja käynyt kömpelöksi, niin että lopuksi oli sortunut metsään kaatamansa hongan alle. Eräänä päivänä kannettiin hänet kuolleena kotiin.

Vaimon huolet lisääntyivät. Hän ei jaksanut niitä kauvemmin kestää, vaan suorastaan riutui murheesta, enimmäkseen kuitenkin nälästä. Sillä voihan ymmärtää, että ne ruuanmurenet, jotka hän sai kootuiksi, soi hän mieluummin lapsille kuin itselleen.

Kun hänen nyt piti kuolla, suretti ja ahdisti häntä enimmän se, että lapset, joitten tähden hän oli työtä tehnyt ja kärsinyt, joutuisivat köyhäintaloon tai, mikä vielä pahempi, tarjottaisiin "huutokaupalla" sille, joka halusi heidät ottaa kunnan myöntämästä pienimmästä rahamäärästä.

"Älkää huoliko murehtia sitä, äiti", sanoi Antti, joka istui sängyn vieressä ja koetti tyrkyttää äidille äsken liedellä keittämäänsä vesivelliä.

"Ne vievät teidät, jos tahdotte tai ei", läähätti sairas. "Tällaisena nälkävuonna, jolloin jokaisen on pakko ansaita elääksensä! Eikä ole ketään, joka on teille hyvä ja pitää teistä huolta."

"Me menemme täältä pois, äiti. Panemme pikkutytöt kelkkaan, ja sitte vaellamme alamaassa talojen väliä niinkuin muutkin aikuiset kulkijaimet. Opettajan Kalle sanoo isänsä puhuneen, että etelässä ovat ihmiset saaneet niin ohria kuin perunoitakin, ja saattepa nähdä, äiti, että niitä riittää kyllä meillekin."

"Niin, jos Jumalan siunaus antaa leivän, ette koskaan jää ilman. Olet niin keventänyt ja valaissut mieltäni puheellasi, pikku Antti, Mutta Helokki…"

"Sekin saa tulla kanssamme. Älkää nyt siinä maatessanne hätäilkö, äiti!"

"En minä enää hätäilekään. — Tuntuu niin helpolta. Sinun ympärilläsi on sellainen taivaallinen kirkkaus, ja lastenkin ympärillä tuolla sängynoljissa, ja korkeudessa lauletaan niin ihanasti. — Antti niin — ihanasti!"

Samassa lysähti Antin äiti takaisin riepuihin, joita oli hänen päänsä alla. Antti sulki hänen silmäluomensa ja asetti virsikirjan leuan alle, ettei se painuisi. Niin oli äiti tehnyt, kun isän loppu oli tullut.

Tuskin oli äiti haudassa, kun kunnanmiehet kokoontuivat toimittaakseen lapset joko köyhäintaloon tai sijoittaakseen heidät jonnekin huutolaisina.

Mutta sinä päivänä, jolloin he saapuivat kaatumaisillaan olevaan tupaan, mistä luulivat löytävänsä lapset, oli se tyhjä.

Vieressä sijaitseva lautakatos, missä he tiesivät vuohen oleskelleen, oli myöskin tyhjä. Tupa oli pesty ja siivottu, niinkuin olisivat vanhat, kunnolliset ihmiset aikoneet jättää sen toisten käsiin.

Lapset, joita he tulivat noutamaan, olivat selvästi lähteneet tiehensä jo edellisenä päivänä. Mutta miehet päättelivät, ettei kovinkaan kauvan tarvitsisi odottaa, ennenkuin he taas palaisivat ja vieläpä köyhäinkyydillä jostakin lähipitäjästä. Sitä paitsi ei kukaan voinut tietää, mitä tietä he olivat lähteneet. Puhelinta ja sähkölennätintä ei näissä erämaissa ollut, ja asialle ei siis voinut mitään. Kaikki kylän hevoset olivat metsäajoissa, ja vaikka ne olisivat kotosallakin olleet, niin kelläpä olisi ollut aikaa lähteä tenavia takaa-ajamaan. "Kääntynevät takaisin, kun nälkä kivistää. Vuohesta oli vahinkoa; olisihan sen saanut heidän hyväkseen myydäkin. Mutta, kuten sanottu, kohta lienevät täällä sekä tenavat että vuohi."

Lapset pääsivät siis taipaleelle vainolaisten häiritsemättä. Mutta ennenkuin päivä kallistui iltaan, alkoivat pikkutytöt Sanna-Kaisa ja Martta-Eeva surkeasti parkua ja valittaa.

Eivät he kylmästä itkeneet, vaikka nenä ja kädet olivat ruiskukansinervät ja varpaat niin paleltuneet, etteivät he voineet jaloillaan seisoa. Ei, he valittivat ja itkivät nälkäänsä. Kovimman leipäkannikan, pienimmän perunan olisivat he halusta nielaisseet. Mutta suurmetsän läpi vievä tie oli yli kaksi peninkulmaa pitkä, eivätkä he olleet käväisseet yhdenkään tuvan oven sisäpuolella koko päivänä. Ensin eivät he yrittäneetkään pelosta, että heidät pidätettäisiin ja vietäisiin köyhäintaloon —, sitten oli siihen pakko, kun koko metsän varrella ei näkynyt ainoata vaivaistakaan pientä mökkiä, minne olisi voinut päästä.

"Tule, Helokki", houkutteli Antti vihdoin. "En siedä kuulla lasten ulinaa. Vetäise sitä taas kerran, Anna-Liisa."

"Kyllä, mutta emmeköhän tee oikein syntiä, kun olemme jo niin monta kertaa tänään kiskoneet sen utarista maitoa", muistutti yhdennellätoista oleva Anna-Liisa.

"Olkaahan nyt vaiti, rakkaat lapset. Saatte taas maitopisaran. Helokki, kaunis, hieno neitsykäinen, tule, niin lypsän sinut. Lapset kuolevat nälkään."

Helokki, äärimäisen laiha, mutta siitä huolimatta uljas, kellanruskea vuohi, kiipesi tien viereisestä männiköstä, missä oli saanut hyvän aterian, ja asettautui hiljaa Anna-Liisan eteen, joka kyykistyi ja veti muutaman maidonsäteen pieneen, vasemmassa kädessään olevaan puumaljaan.

"Anna minullekin — Anna minullekin", vinkuivat Pekka-Erkki ja Mauno.

"Pitäisipä teidän hävetä, aikamiehet. Sinä Pekka-Erkki olet jo kuudennella vuodella — ja Mauno jo seitsemännellä."

"Älä sinä, kuudennellahan minä olen, sen sanoi äiti, ja häneltä minä välistä sain maitoakin."

"Mutta sinä käännyt seitsemännelle Kynttelistä, ja siihen on vain viikko. Meidän, jotka olemme miesväkeä, ei noin vain sovi antaa myöten. — Käykää edellä ja pidelkää Helokin turkista, niin ette ainakaan käsistänne palele."

Antti se siten puhui komentaen, ja pikkupojat eivät tienneet muuta neuvoa kuin totella, koska Helokki, jolla oli "ihmisälyä", sen he varmasti uskoivat, myöskin oli komennussanat kuullut ja painautui heihin pörhöisine, lämpine turkkineen.

"Tuotaa Elotti tänne, että metin taamme lämmitellä", huusivat pikkutytöt kelkasta.

"Olkaa nyt kilttejä. Ajatelkaa, jos äiti kuulisi pikkutyttöjensä yhtenään kitisevän. Ettekös ole juuri saaneet maitoa, joka on makeaa ja lämmintä?"

"Mutta se ei ollut paljon mitään", vaikeroi Sanna-Kaisa.

"Ei mitään", todisti Martta-Eeva nyyhkyttäen, kyyneleet suurissa, surullisissa silmissään.

"Siinä oli kummallekin kaksi lusikallista. Ja kohta kai pääsemme suureen taloon, jossa te saatte ruokaa. Istu sinäkin kelkkaan, Matleena, niin että lämmitätte toisianne. — Kas niin, nyt ovat pikkutytöt kilttejä, kun eivät enää marise! Äiti olisi kovasti iloinen, jos näkisi teidät."

Antti hiveli pikkusiskojen kylmästä sinisiä poskia ja peitteli heidän jäykät, punaiset kätensä saalinriepuihin, mitkä olivat ristiin sidotut heidän ympärilleen, sekä kiersi vanhan, kuluneen lammasnahkavällyn tiukemmin jalkoja suojaamaan.

"Alahan taas työntää kelkkaa, Anna-Liisa, että pääsemme tästä metsästä. Opettajan Kalle sanoi, että kun sen lappalaiskodan jätteet, missä Lapin-Iisakki kuoli, näkyvät, ei olla enää kaukana asutuilta mailta."

"Niin, mutta minulle hän sanoi, että täällä vuorilla kuljeskelee susia. Ja senkin Kalle sanoi, että olin hullu, kun lähdin kanssasi."

Anna-Liisa kulki etukumarassa ja työnsi kelkkaa. Kyyneleet tippuivat pikkusiskojen kaulahisilla käärityille päille. Hän nyyhkytti niin, että se kuului nikotukselta.

"En huoli sinulle vastata, koska puhut noin päin seiniä", huusi Antti kovalla äänellä tullakseen kuulluksi. Hän kulki nimittäin etunenässä ja veti kelkkaa nuora olkapään yli kiskottuna.

"Luuletko ehkä, että Kalle olisi ottanut sinut vaivoikseen ja antanut sinulle ruokaa ja vaatteita? Eikö heidän tupansa ole jo ennestäänkin täynnä lapsia?"

"Mutta siellä ei olisi tarvinnut nähdä nälkää eikä paleltua kuoliaaksi."

"Niinkuin he olisivat tahtoneet pitää sinut siellä! Köyhäintalossa olisit tänä päivänä yhdessä pitaali-Saaran ja hullu-Laurin kanssa."

"Ei niillä ole nälkä, eikä niiden liioin tarvitse kuoliaaksi paleltua."

"Hyi tuollaista tyttöä —! Tänä aamuna sait syödä kylliksesi vesivellisä, vuohenjuustoa ja leipää, Simo-Paavalin antamaa; yhtä hyvin olet saanut kuin mekin. Mutta jos ei vatsasi ole koko päivän kukkuroillaan, rupeat voivottelemaan ja takaisin tahtomaan — vieläpä köyhäintaloon."

"Niin, mihinkä luulet meidän nyt tulevan! Arvelet kai vieväsi meitä kuninkaan luo. — Hui — hui — hui", nyyhkytti Anna-Liisa.

"Niin, älähän huoli, miksenpä voisi sitäkin tehdä, jos niiksi tulee, ja pyytää häntä ottamaan sinut. Voisithan kaiketi paimentaa hänen vuohiansa! Se olisi toki suurellisempaa kuin istua köyhäintalon takan edessä tuijottamassa."

"Kuinkahan monta vuohta lienee kuninkaalla?" visersi Matleena saalinaukosta.

Hänestä tuntui, että kuninkaasta puhuttaessa alkoi olo vähän helpottaa. Toden perästä oli hän koko ajan hyväksynyt Anna-Liisan puheen, vaikka hänen mielestänsä oli ilkeää, että he molemmin hyökkäisivät Antin kimppuun, joka, sen hän tarkkaan tiesi, ei ollut syönyt Jumalan einettäkään, ennenkuin kaikki muut olivat aamulla ennen lähtöä kyllänsä saaneet.

"Voi, en minä tiedä", sanoi Antti, "kuinka monta vuohta kuninkaalla on. Mäkitupalaisilla, kuten meillä, on yksi vuohi, torppareilla viisi, kuusi, suurtalollisilla kaksikymmentä ja enemmänkin."

"Hyvänen aika, tottahan kuninkaalla sitten on sata. — En minä niin monen kanssa tulisi aikaan."

Anna-Liisa päästi irti kelkanpielistä, niisti sormiinsa ja pyyhkäisi kyyneleet silmistään samalla kädellä, mistä hän kuitenkin oli vetänyt pois lapasen. Myöskin Antti pysähtyi, niin että kelkannuora jäi höllänä riippumaan. Hän otti päästään ison, koinsyömän karvalakin, joka oli aikoinaan ollut isän ja pyyhki hien kauniilta otsaltaan. Hänen sinisissä silmissään kuvastui närkästystä, kun hän katsoi taakseen sisareensa.

"Kuka tiesi on kuninkaalla sata vuohta ja ehkäpä tuhatkin — niin kaiketi on niitä yhtä monta kuin lappalaisella poroja. Mutta et suinkaan ajattele, että kuningas välittäisi pitää laskua siitä, kuinka monta vuohta tuollainen piskuinen kuin sinä voisi paimentaa? Jos hän tuumii, että kykenet sataa hoitamaan, niin pystyt siihen, sillä siinä tapauksessa hänellä lienee erityistä helposti paimennettavaa vuohilajia, ehkä Jerusalemista asti; tai sitte on hänellä ihmeellisiä vuohikoiria, jotka osaavat pitää ne koossa."

"Ajatteles, kuinka hienoksi ja koreaksi tulet, Anna-Liisa. Saat kai kävellä oikeissa kengissä ja silkkihuivi päässä ja ruusunkukikas hame yllä, niin että olet kuin orjanruusumäki kesällä. Aatteles, että sinusta tulee niin korea!"

Matleena veti saalin nenältänsä ja yritti kääntyä voidaksensa tarkastella Anna-Liisaa. Suloinen, pieni lapsukainen se Matleena oli. Kullanruskea tukka oli välkkyvä ja kiharainen, ja suurissa, tummansinisissä silmissä oli niin hyvä katse. Hän tuntui uskovan, että Anna-Liisalla, joka kulki takana kelkkaa työntäen, jo nyt oli hienot kengät, orjanruusuilla kirjailtu puku ja silkkihuivi, vain siksi, että hän niin kuvitteli. — Anna-Liisa ei kuitenkaan näyttänyt tällä hetkellä erikoisen sievältä mustanharmaassa villahuivissaan, joka oli tiukasti tanuttu päähän ja solmulla niskassa, äidin vanhassa, ruudukkaassa röijyssä, jonka vyötärys ulottui aina polviin saakka, ja äidin rauskat, läntistyneet kengät jalassa. Niiden halkeamien välistä näkyi saraheinää, jota oli niihin lämpimän vuoksi ja täytteeksi tukittu.

Ei ollut helppoa kulkea kylmänä talvipäivänä peninkulmanpituisen metsän läpi sellaisessa vaatetuksessa, eikä ehkä sopinut kummastella, että Anna-Liisan muuten aika sievillä, sinisilmäisillä ja vaalean tukan reunustamilla kasvoilla oli synkkä, tuima ilme. Hän ja veikko ponnistivat jälleen eteenpäin kelkkoineen. Anna-Liisa napisten ja mutisten, Matleena aivan riemastuneena — kuvitellen mielessään kuninkaallisen vuohipaimenen ihanaa oloa ja elämää.

"Pekka-Erkki, Mauno, pysähtykää", hän huusi molemmille veljille. Rikkinäisissä paikkakengissä sekä isän surkean huonosti sopivissa vaatteissa tallustivat nämä eteenpäin Helokin molemmin puolin, kädet sen turkissa.

Molemmat pojat seisahtuivat jääden odottamaan kuormaa. He olivat perin kyllästyneitä ja uupuneita loppumattomaan vaellukseen. Jos kohta he olivatkin "miesväkeä" ja kuinka paljon hyvänsä kuudennella ja seitsemännellä vuodella, nakersi nälkä kuitenkin pikku vatsoja, pakkanen puri kynsiin ja varpaisiin, ja vaaterääsyt painoivat enemmän kuin lämmittivät. Mutta siksi mieheviä he olivat kuitenkin, että jaksoivat pidättää ruikutuksensa ja valituksensa, vaikka kyyneleet juoksivat pitkin kylmänsinertäviä poskia, ja lyhyet, tukahutetut nyyhkytykset panivat pienet hartiat salavihkaa nykimään.

"Mikä nyt on!" — sanoivat he miehekkään mahtavasti alkaen kulkea kelkan vieressä. "Autammeko teitä vetämään? Sinä, Antti, kai kohtapuoleen väsyt?"

Mauno työnsi huippulakin, joka oli ollut Simo Paavalinpojan vaarin omaisuutta, takaisin päälaelle ja hierasi toisten havaitsematta pois epämiehekästen kyynelten mahdolliset jäljet.

Antti sylkäisi kouriinsa, tarttui kiinni niin, että kelkannuora leikkasi veitsensyvyisen uurteen ihan olkapään kohdalle sarkatakkiin, joka, vanha ja kulunut kun oli, ei enää järin paljon hankausta sietänyt. Hän ponnisti ja veti, niinkuin ylämäki, minkä he nyt saavuttivat, olisi ollut liukuva alamäki, eikä viitsinyt edes vastata Maunon vaivaiseen ehdotukseen. Yksinpä kumaraisesta seljästäkin näkyi, miten hän sitä halveksi.

"Ettehän te kaikin voi meitä vetää, te vain kerskaatte", sanoi Matleena, joka oli tullut puheliaaksi ja jonka ei enää niin paljon ollut vilu, kun pikkusiskot likistäytyivät häneen ja olivat nukuttuaan vaienneet. "Mutta nyt saatte kuulla hauskaa."

"Tietäkää, että Anna-Liisasta tulee kuninkaan vuohipaimen. Hänellä on sadottain vuohia, isompia kuin Helokki."

"Yksikään vuohi ei ole Helokin vertainen, muista se —" sanoi Mauno ja katsoi uhkaavasti Matleenaan.

"Vai niin, — oletko ehkä nähnyt Jerusalemin vuohia? Niillä on sarvet, jotka ovat aivan kuun näköiset, kun se on uusi ja kirkas, niin että niiden ympärillä vain sädehtii. Ja ne saapuvat sadoin tuhansin ja niitä näkee juoksentelevan rämeillä ja ne syövät karpaloita."

"Kunpa niitä olisi tässä. Minä voisin syödä tuhat kannullista", vikisi Pekka-Erkki.

"Niin, ne syövät karpaloita." — Matleenan ääneen tuli uneksiva, kaihoava sävy. — "Ne syövät karpaloita, sillä koko neva on täynnä niitä — ja viiliä suurista ruuhista, kuningas ei siitä välitä."

"Voi, kun olisi yksikin kirnupiimäpytty", valitti Mauno.

"Ja näkkileipää niin paljon kuin jaksaisimme kelkassa vetää", lisäsi Pekka-Erkki tyytymättömästi silmäten kelkan mitätöntä kuormaa.

"Tietysti kuninkaan vuohet syövät näkkileipää!" Matleena jatkoi kuvaustaan vähääkään loukkaantumatta, vaikka sisarukset osoittivat heikkoa harrastusta itse asiaan ja alituisesti palasivat ruokakysymykseen.

"Niin, ne syövät näkkileipää pikkuseimistä."

"Äskenhän ne olivat nevalla. — Eivät suinkaan vuohet siihen aikaan kesästä ole sisällä", huomautti Antti, joka kuullakseen Matleenan naurettavan kekseliästä puhetta, oli työntänyt lakin korviltaan vinoon, niin että se oli keikahtamaisillaan päästä.

"Tottakai niiden sisälle pitää illalla sääskien ja hyönteisten ja mesikämmenen tähden, eivät ne kuninkaan luonakaan niistä ole vapaita."

"Kukapa liioin haluaisi olla ulkosalla vuohia paimentamassa koko yön." Anna-Liisa sekaantui armollisesti puheeseen.

"Kuljeskellako vuohia paimentamassa, kun saa istua sisällä sianlihaa syömässä, jota kuninkaan luona paistetaan, niin että rasva tippuu ja tuoksuu niin hyvältä — niin hyvältä —"

Anna-Liisalla ei ollut sanoja ilmaistakseen, miten ihanaa olisi paistetun sianlihan haju.

"Ja koko padallisia perunoita", lisäsi Mauno kiihkeästi.

"Joiden kuoret ovat haljenneet, ja joita saa syödä kannuttaisin", sanoi Pekka-Erkki.

"Niin, kun ensin vuohet ovat saaneet. — Saattepa kuulla. Ne tulivat nevan yli ja olivat syöneet itsensä niin täyteen, että olivat yhtä pyöreitä kuin se Simo-Paavalin sika, joka syksyllä tapettiin."

"Sittenpä ne eivät niin hirveästi juosta pyyhällä, että jaksaa perässä pysyä", sanoi Anna-Liisa hyväksyen.

"Ei, kulkevat juuri niinkuin se sika käveli, aivan samalla tavalla sorkkien. Sitte ne kipuavat tunturille. Kuninkaan karjamajoissa on sellainen loisto, ettei kirkonkukko kirkkaampi. Ja sitte tulevat vuohet, ymmärrättehän, ja niiden tuhatsataiset sarvet, jotka ovat kuin uusikuu, valaisevat kerrassaan kaiken."

"Ja miten sellaiset vuohet mahtavat lypsää!" sanoi Mauno ikävöivällä äänellä. "Tottahan saisi oikein korvollisia maitoa."

"Ja voisi tehdä juustoa, niin että halkeisi, niin saisi kyllänsä", arveli Pekka-Erkki.

"Niin, mutta kas kuninkaan pitäisi ensin saada vatsansa täpösen täyteen, ja kaikkien hänen renkiensä ja piikainsa", kiirehti Matleena sanomaan.

"Tiedättekö sitä paitsi, lapset, että kuningas voi saada sellaista, joka on vieläkin hienompaa kuin sianliha ja perunat ja vuohenjuusto. Hän voi hankkia tuoretta lohtakin, jos hän tahtoo", sanoi Antti ylemmyydellä.

"Ei kumminkaan talvella; kun lohi ryömii pitkin joenpohjaa suurvesiä kohden, ei sitä ole helppo pyytää", huomautti Anna-Liisa.

"Joka tapauksessa syö hän talvellakin vain kaikkein hienointa", ratkaisi Antti asian hölmistymättä. "Hän syö parhainta ruokaa, ja jok'ikinen päivä on kuin kinkeripidot."

"Sitte hän saanee syödä lihapalleroita ja lipeäkalaa ja luumusoppaa?" tiedusteli Matleena. Hänen silmänsä sädehtivät myötätunnosta, kun ajatteli sellaista oloa.

"Niin, ja riisiryynivelliä niin paljon kuin hän jaksaa."

"Ja kahvia tietysti", virkahti Anna-Liisa. "Eikä hän koskaan juo pisaraakaan kastamatta, ja niin paljon kuin suinkin saattaa. Ja sen kahvin pitää olla vasta väkevää ja suolaista!"

"Voi, kun olisi kuningas, että saisi kaikkea tuota", huusi Mauno sydämensä pohjasta.

"Ja sitte hänellä on suuri, suuri tupa, missä on hienompaa kuin pappilassa, melkeinpä kuin kultatalo, ja sitte tietää kukin, missä maata saa — se on toista kuin sellaisessa tuparähjässä kuin meidän oli", mutisi Anna-Liisa.

"Kuin meidän? — eikö se ole tarpeeksi hyvä! Jospa olisimmekin niin onnellisia, että omistaisimme sen ja pienen ryytimaan ja ison, komean tuomen. Olisipa hyvä, kun sinne taas pääsisimme, Helokki ja kaikki tyyni, silloin olisi meidän mielestäni yhtä hyvä olla kuin kuninkaan." Antti, joka puhui, katsoi totisena sisaruksiin.

"Nähkääs, asia on sellainen, että siellä oli äiti — ja siellä hän kuoli, emmekä me koskaan enää saa sellaista tupaa."

Toinen luku.

SUDENJÄLKIÄ NÄKYVISSÄ.

Näytti jo tulevan ilta, ja lapset olivat vielä metsässä. Antin teki yhä enemmän mieli pysähtyä kuuntelemaan heidän lörpötystään, vaikka se olikin suureksi osaksi sellaista napinaa ja valitusta, että hänestä tuntui kuin häneen olisi isketty nauloilla. Mutta hän oli itse niin väsynyt ja nälkäinen ja sitä paitsi kauhean synkkämielinen. Anttihan oli kuitenkin osaksi houkutellut, osaksi pakottanut sisarukset lähtemään kerrassaan turvattomina tutulta seudulta.

Mutta hän ei ollut voinut sietää sitä ajatusta, että pikkutytöt, joiden tähden äiti oli niin pelännyt, joutuisivat vieraille. Hän pelkäsi, että kunta tarjoisi heitä huutokaupalla, ja kuka raukka hyvänsä voisi näin nälkävuosina ottaa heidät kunnan myöntämästä roposesta.

Jos pikkutytöt ja pojat saisivatkin ruokaa siellä, minne joutuisivat, ei ollut siltä sanottu, että he kuulisivat hyviä sanoja tai oppisivat sellaista, mistä äiti oli niin tarkasti pitänyt huolta. Hän oli ankarasti vaatinut, että he puhuisivat totta, olisivat rehellisiä ja kunnollisesti hoitaisivat sitä, mikä heille uskottiin. Hän oli opettanut heille, etteivät he valittaisi turhaan, vaan tietäisivät ja ymmärtäisivät, että heillä, jäädessään ilman isää ja äitiä, kuitenkin oli yksi, joka huolehti heistä, hyvä, voimallinen Isä taivaassa. Sentähden oli Antti arvellut, että oli aivan paikallansa, koska he nyt olivat jääneet näin yksin, että hän piti sisarukset koossa. Hän uskoi heidän saavan ruokaa sekä muutakin mitä tarvitsivat, matkatessaan sellaisten ihmisten luo ja sellaisiin seutuihin, jotka eivät olleet erittäin pahasti kärsineet hallasta ja joilla senvuoksi toki aina oli jotakin yli oman tarpeen heitäkin varten. Mutta jo nyt ensimäisenä päivänä tunsi hän, miten vaikeaan asemaan hän oli saattanut heidät kaikki. Pahinta oli, että hän itsekin väsyi, hän kun oli osaltaan säästänyt niin vesivellin kuin vuohenmaidon sekä ne leipäkannikat, joita he äidin kuoleman jälkeen olivat saaneet hyväntahtoisilta ihmisiltä. Niin hän uupui, etteivät jalat tahtoneet kannattaa, ja kelkassa istuvat pikkusiskot olivat hänestä raskaat vetää kuin hirsipölkyt.

Kaikista merkeistä huomasi, että tulisi enemmän lunta. Antti tunsi, että pakkanen oli lauhtunut, koska hän vetäjänä oli pysynyt siksi lämpimänä; sen hän käsitti siitäkin, ettei lumi enää narissut jalkojen ja kelkan anturoiden alla, kuten aikaisemmin päivällä siitä asti, kun he varhain aamulla revontulien loisteessa, ja kalpeassa kuutamossa, olivat lähteneet pienestä, harmaasta tuvastaan. Riutuvan takkavalkean kimmeltäessä pienen ikkunanruudun läpi, oli se ikäänkuin surullisena katsellut poistuvia lapsia.

Lumipyry tulisi, oikeinpa tuisku, sen ymmärsi Antti siitä, että oravat nuolina lensivät kuusien lomitse. Ne ottivat kävyt käpäliensä väliin, viilsivät pois terävät suomut ja kokosivat sen tuoksuvan, pehmeän aineen, jota oli niiden sisäpuolella. Niillä oli huimaava kiire, niin että tuskin saattoi seurata niiden liikkeitä silmillään. Metso, joka tasaisella säällä liikkui tyynesti ja arvokkaasti, oli sekin kiireissään. Hongikossa ei ollut juuri montakaan marjakasta pihlajaa, ja sen mielestä oli toki liian yksitoikkoista elää pelkällä petäjällä ja neulasilla. Oikea pyryilma saattoi näet pakottaa oleskelemaan pesän lähettyvillä kauankin. Valkeaan talviasuunsa pukeutuneet jänikset koristivat lumen hupaisine jälkineen, joita oli aina kolme yhdessä kimpussa muodostaen juuri kuin kirjailtuja kuvioita. Kettujen jäljet taas kulkivat suorassa jonossa pienin, pyörein kuoppasin. Ja sitten —!

Antti, joka levottomana tarkkasi metsän merkkejä ympärillään, missä se oli aukeata, kulon hävittämää tai hakattua, näki yht'äkkiä rivissä isoja, karkeita, hieman soikeahkoja jälkiä, jotka kulkivat rinnan — siinä oli lukuisien jalkojen jälkiä, suden jälkiä —! Hän tarttui uudelleen kelkannuoraan, kiersi sen lujasti pakkasen jäykistämien sormiensa ympärille ja painoi lakin otsalleen, jolle pelko ja tuska olivat nostaneet kylmää hikeä. Sitte hän äkkiä kääntyi takanansa tallustaviin lapsiin. "Te lörpöttelette niin kauheasti. Lauletaan nyt sen sijaan, niin päästään nopeasti metsästä. Alota sinä, Matleena."

Matleena suostui arvelematta veljen kehoitukseen. Hän alotti kuuluvalla äänellä laulun Kaanaasta:

"Mitä on Jeesus tähteni tehnyt? Niin, hän tuli Kaanaan. Taivaallinen Kaana. Tule, menkäämme Kaanaan!"

Kaikki lapset lauloivat Matleenan johtaessa laulua heleällä, suloisella äänellään.

He vaelsivat varhaisen hämärän synkistämää metsää kohti, jonka yli taivas kaareutui raskaana, lunta lupaavana ja lyijynharmaana. Mutta lapset eivät nyt näyttäneet ajattelevan eikä tajuavan muuta kuin lauluaan.

Pikkutytöt, joita Matleena suojeli käsivarsillaan, heräsivät nälkäisinä, jäykistyneinä, kylmästä väristen ja unenhorroksissaan. He eivät kuitenkaan ruvenneet täyttä kurkkua huutamaan, mihin heillä tällä hetkellä olisi ollut kovasti halua. Kun he kuulivat sisarusten laulavan, yhtyivät hekin, kuten heidän tapansa oli ollut kotona äidin luona pienessä, harmaassa tuvassa.

"Taivaallinen Kaana, menkäämme Kaanaan!"

Laulu kajahti niin kauniilta kuusien ja honkien keskellä. Aivan kuin pienoinen enkelijoukko olisi vaeltanut metsätietä. Metsä kuunteli henkeään pidättäen. Ei kuulunut äännähdystäkään, ei nalkuttavan ketun, ei kaameasti huhuavan huuhkaimen eikä pöllönkään. Ainoastaan lasten laulua. Antti lauloi toisten kera voimakkaasti ja ääneen. Hän oli kohottanut silmänsä rukoillen lohduttoman synkkään taivaaseen päin. Hän lauloi uskoen apuun, vaikka juuri hänen voimakas äänensä saattoi parhaiten kantaa suden lähettyville ja herättää sen, tuon lastensurmaajan, jonka monia jälkiä hän äsken oli huomannut vieri vieressä.

Kyllähän Antti oli ennestäänkin tiennyt, että susi tänä nälkätalvena oli alkanut hiipiä mailla, ja olihan hän myrskyiltoina, kun kirpeä pakkanen paukkua räiskähteli tuvannurkissa, kuullut sen nälistynyttä ulvontaa metsistä.

Mutta näin kaukana etelässä, asutulla seudulla, hän luuli saatavan kulkea siltä rauhassa. Antti oli mielestään vaeltanut lasten kanssa jo niin etäälle kotipaikalta, että kaikkien olosuhteitten olisi pitänyt muuttua. Ja että nyt kuitenkin piti huomata noita jälkiä! Oli toki lohdullista, että hän yksin ymmärsi niiden merkityksen. —

Nyt oli Kaanaan-laulu loppunut. Hän alotti itse uuden, johon sisarukset yhtyivät: "Ma tiedän maan, niin valoisan; sen…" Pitemmälle ei Antti ehtinyt. "Lapset —! Savua ja kipunoita lentää jonkun talon piipusta! Hyvänen aika, me olemme asutuilla mailla, ja minä kuulen koirien haukkuvan." Hän tarttui äkkiä lujasti nuoraan ja rupesi juoksemaan niinkuin olisi vetänyt tyhjää kelkkaa. Anna-Liisa repäisi huivin niin kiivaasti kasvoiltaan, että otsa kinnaantui hiusten kera, ja hänen silmänsä suurenivat. Hän nosteli jalkojaan kevyesti, kuin olisi niissä jo ollut kuninkaalliset anturakengät. Mutta Matleena kyyristäysi kasvojaan myöten saaliin. Hän ujosteli ja pelkäsi vieraita ihmisiä — varsinkin noita rintamailla asuvia… Eihän koskaan voinut tietää, olivatko ne niinkuin oikeitten ihmisten pitäisi olla, samanlaisia kuin Hallantunturin kansa. Ehkä näillä oli toinen silmä takaraivossa ja toinen otsassa; ja kenties ne kävelivät käsin ja söivät jaloin. Hui, miten ilkeältä tuntui —! Minkähänlainen puhetapa niillä on —? Hallantunturin murre oli kyllä erikoisen hienoa; tuskinpa oli luultavaa, että nämä ulkopitäjäläiset sitä osaisivat.

Niin kaukana, minne he nyt tänä päivänä olivat vaeltaneet, oli, kyllähän sen ymmärsi, tietysti kaikki toisenlaista ja juuri kuin ylösalaisin käännettyä. Helokki oli samaa mieltä kuin Matleena, että nimittäin oli kamalaa tulla vieraisiin ihmisiin, mistä jo alkoi kuulua koirien ulvontaa ja haukuntaa, ja kunnon eläin vetäytyi kelkan taakse, kuono melkein kelkan pienan ja Anna-Liisan välissä, jonka hän mahtavasti työnsi syrjään.

Pekka-Erkki ja Mauno olivat rehtimiehiä siitä hetkestä asti, kun kuulivat kyläkoiran haukunnan. He syljeskelivät koetellen kumpi heistä voisi pirskahuttaa pisimmälle; he luisuttivat kätensä syvemmälle äidin vanhoihin röijyihin, jotka heillä oli päällysvaatteinansa, ja luulottelivat totisesti, että pistivät kätensä taskuihin. He puhelivat ja tuumiskelivat, olikohan ketään heistä tänä päivänä ja tällä vaarallisella, pitkällä taipaleella jänistänyt ja pelottanut. Omasta puolestaan olivat he urheasti suoriutuneet asiasta. Eipä sitä turhaan ollakaan miesväkeä!

He olivat siihen määrin riemastuneita, että alentuivat leikkimään pikkutyttöjen kera. He suorittivat pahimmat ja hullunkurisimmat virnistyksensä ja piipittivät heidän kaulaansa saadakseen heidät nauramaan. Näin iloisena asteli nyt lapsijoukko metsästä kylää kohden. Suuri maantie, jota he olivat seuranneet metsän läpi, oli kummallakin puolen tiheästi pienten kuusten viitoittama. Tämä sitä varten, että ihmiset tiesivät ajaa suoraan lumiauralla, kun tuli niin paljon lunta, ettei muuten päässyt selville, minne tie oli hävinnyt. Lämpimään taloon, pieneen, harmaaseen tupaan, joka oli melkein heidän oman, aamulla jätetyn kotinsa näköinen, johti ainoastaan syvään lumeen poljettu polku. Ei ollut niinkään helppoa päästä kelkalla eteenpäin. Sitä paitsi haukkui siellä harmaa halli, niinkuin olisi se halunnut syödä heidät joka ikisen. Heille olisi kaiketi ollut parempi, jos he olisivat vaeltaneet johonkin taloon, joita punaisiksi maalattuina ja valkoisille nurkkineen loisti lumen keskeltä. Mutta niin turvalliselta ja kotoiselta näytti harmaa tupanen vuoren juurella, että he ilman muuta menivät sinne.

Harmaan koiran haukunnan he hyvin ymmärsivät. Hän ilmoitti, kuten kaikki harmaat koirat, ja sellaisia oli enimmäkseen joka tuvan seinustalla, että ihmisiä tuli taloon.

Kyllähän lapset jo haukunnastakin kuulivat, ettei halli heitä suuresti kunnioittanut.

"Vov, vov, pelkkää roskaväkeä, käännytänköhän ne takaisin!"

Halli vaikeni silmänräpäykseksi. Se jäi seisomaan pikkuportaalle tuvan edustalla. Painoi sitten päänsä alas ja murisi epäilevästi.

"Joka tapauksessa vain pikku väkeä, penikoita, niin sanoakseni, sellaiset voivat tuskin vahingoittaa ihmisiä tai taloa —"

Hän kohotti päänsä, haukotteli ilman aikojaan, joskin velvollisuudelleen uskollisena, niinkuin tunnontarkka halli ainakin. Mutta sitte hän vainusi vuohen, havaitsi Helokin, jonka pää vilahti näkyviin kelkantolppien ja Anna-Liisan välistä.

"Vai niin, sepä on toinen asia! Ei siis tavallista väkeä. Eikä rehellistä vahtikoiraa! Heillä on vuohi koirana. Häpeämätöntä!" Ja halli rupesi haukkumaan, murisemaan ja ilkeästi nalkuttamaan kuin olisi nähnyt varkaita kirkossa.

Lapset hiljensivät askeleitaan.

Ei kukaan heistä avannut suutaan. "Siksihän se, kun olemme näin surkeissa verhoissa!" mumisi Anna-Liisa vihdoin. "Jos tulisimme kuin Simo-Paavalin lapset kinkerille, markkinoilta ostetuissa vaatteissa ja naulakengissä, niin koira kyllä suvaitsisi heiluttaa häntäänsä ja haukkuisi juuri kuin pyytäisi: tulkaa sisään, olkaa hyvä!"

"Mutta tyttö", nuhteli Antti, "nythän emme ole tulleet kinkerikesteihin, vaan pyytämään ihmisiltä ruokaa ja huonetta, ja sen näkee halli ja tietää hyvin, että sitä lajia on vähän tuollaisessa pikku tuvassa, ja siksi on se kiukkuinen. Se, se, — se, se", huuteli Antti koettaen olla mielin kielin vihaisesti haukkuvalle, nyt suoraan heitä kohden hyökkäävälle koiralle. Matleena vierittihe kelkasta. Hän repäisi saalin päästään, juoksi koiraa vastaan ja kumartui sen puoleen syli avoinna. "Se, se, — se, se —. Ethän ole vihainen meille. Näethän, että olemme pieniä ja yksinäisiä!"

Koira näytti ymmärtäneen häntä. Se vaikeni, katsoi hämillänsä kierosti sivulle ja haukotteli, kuten koirat tekevät, kun ne ovat häpeissänsä. Äkkiä se nosti korvansa kuin olisi vainunnut jotain uhkaavaa vuorelta päin. Alkoi sitten haukkua nalkuttaa, pää sinne päin käännettynä, kuivasti, teeskennellysti, ilman tarkoitusta ja haukkui näin, kunnes lapset olivat ehtineet tupaan.

Kolmas luku.

SILMÄLASIMIES.

Tuli paloi tuvan takassa, kun lapset hitaasti, yhteensullottuina, toisiinsa turvaten, tulivat sisälle. Mauno oli vielä poissa. Hän väitti, ettei hän toki voinut jättää vuohta yksin. Oikeastaan oli niin, että hänen mielestään oli syytä antaa Antin ensimäisenä puskea vieraalle alueelle. Olihan epävarmaa, mitä saattoi tapahtua aivan tuntemattomalla paikalla. Matleenan kuvittelut olivat vähitellen tarttuneet häneenkin, niin että hän rauhallisesti jäi ulos, kun toiset tallustivat sisään.

"Häh, ovi kiinni!" jyrisi karkea ääni. Jos Antti olisi sillä hetkellä vain puolittainkaan kääntynyt takaisin, olisi koko joukko siinä silmänräpäyksessä arvelematta syössyt pois suojaavan katon alta, lämpimästä ja ravinnonsaannin toivosta — niin he säikähtivät.

Karkea ääni tuli takan luota, erään suusta, jolla, kuten Matleena oli aavistanut, varmasti oli silmä niskassa. Ja näyttipä melkein siltä, kuin molemmatkin silmät olisivat siellä olleet. Sillä mustat, suuret lasisilmät kimaltelivat keskellä takaraivoa. Tulipunainen tukka hänellä oli, eikä hänen näyttänyt tarvitsevan kääntyä tai liikahtaakaan katsellakseen sisään-astujia.

Lapset seisoivat hiiskumatta kuin peljästynyt parvi eksyneitä, pieniä lampaita. Kaikki tuijottivat milloin mustiin, välkkyviin silmiin punatukkaisessa niskassa, milloin miehen kyynärpäihin asti paljaisiin, karvaisiin käsivarsiin, jotka nousivat ja laskivat jonkin kiiltävän ja terävän keralla, jota hän piteli karkeissa, nyrkkiin puristetuissa käsissään.

"Me olemme tulleet koirankuonolaisen luo", kuiskasi Matleena, hampaat pelosta kalisten. "Sitte se syö meidät! Minä lähden ulos katsomaan, mitä Mauno tekee Helokille, minä", sanoi Pekka-Erkki. Hän työnsi jalallaan hiljaa oven auki ja livahti nopeampaa vauhtia ulos kuin oli tullut sisään. Anna-Liisa oli seurata häntä. Mutta hän näki kylmää puuroa lautasella uuninpenkillä, ja se näky ikäänkuin piteli häntä sisällä.

Matleena ja pikkutytöt tarttuivat Anttiin, niin että hän melkein kohoutui lattiasta. Hän kuiskasi heille, että olisivat hiljaa — totta he tiesivät, mikä oli tapana ihmisiin tullessa — piti pysähtyä ovensuuhun ja vaieta, kunnes puhuteltaisiin. Mutta Martta-Eeva, pienin tytön tyllerö, äidin kultamuru, jona hän niin äsken oli ollut, ei voinut olla ääneti. Hän pelkäsi, oli nälissään ja tunsi itsensä joka tavalla kurjaksi.

"Äääiti" — alotti hän — "Atta-Eeta tattoo äääitille!"

Ja nyt särkyivät kaikki sulut. Hän huusi kuin olisi puukolla pistetty. Se oli mitä houkuttelevin merkinanto Sanna-Kaisalle, jonka ääni oli vielä kuuluvampi kuin pikku sisaren. Matleenan huulet alkoivat myöskin arveluttavasti väristä. Hän, joka paremmin kuin toiset oli käsittänyt, minkälaisten ihmisten luo he olivat joutuneet, hän, joka oli aavistanut tätä hirveyttä, tätä kamaluutta: ihmisiä, joilla oli silmät niskassa!

Matleena kävi ihan hurjaksi pelosta nähdessään noiden silmien hiljaisina, välkkyvinä ja mustina tuijottavan ja tuijottavan. Hän tiesi ennakolta, että takaraivosilmäinen mies oli koirankuonolainen, josta ei mikään ollut sen hauskempaa kuin teurastaa pieniä lapsia ja suolata ne, että koirankuonolaiset saisivat kyllänsä syödä.

Niin, ei Matleenakaan kauempaa kestänyt, vaan päästi värisevän itkun, joka jotenkin paljon muistutti pikkutyttöjen kirkumista. Anna-Liisa — merkillistä kyllä puhua tästä, sillä olihan hän jo suuri tyttö, yhdennellätoista vuodella — mutta olisivatkohan päivän vaivat olleet liian raskaat vai oliko hänellä alati mielessä tuo lautasellinen kylmää, harmaanhohtavaa vesipuuroa, jota oli turha toivoa — kuinka hyvänsä, surullinen tosiasia vain oli, että hänkin yhtyi tuohon ei tosin aivan sulosointuiseen kuoroon, jota hän vaihtelun vuoksi virkisti kimein, piipittävin nyyhkytyksin.

Antti kalpeni ja punastui. Ilkeätä, miten kova, kirkuva valitus voi olla tarttuva! Ei liene koskaan kuultu puhuttavan, että kolmannelletoista ennättänyt mies voisi ruveta — voisi ruveta —! Ei, vaikka hän olisikin vaeltanut kokonaisen talvipäivän ilman ruokaa, laahannut pikkusiskoja raskaassa kelkassa ja surrut mielessään, mihin kurjuuteen oli heidät johtanut. Ei, vaikka hän olisikin kulkenut kauhistavan hädän kiduttamana lähestyvien saaliinhimoisten sutten tähden ja vielä nyt lopulta häpeäkseen tuli koko joukon kanssa pyytämään heille kaikille ja itselleen ruokaa sekä yösijaa. Mutta sittenkin!

Antti oli kiukuissaan kyynelille, jotka pyrkivät esille, ja ilkeille nyyhkytyksille, jotka häntä vapisuttivat. Hän puristi lujasti nyrkkinsä kokoon ja irvisteli yhteenpurruin hampain pidättääkseen sitä, mitä miehen, jonka tuli niin monen pienokaisen silmissä pysyä ryhdikkäänä ja heidän kurissapitäjänään, täytyy pidättää.

"Lapset, no lapset, — oletteko hulluja —! Olemme vierasten ihmisten tykönä. He ajavat ulos meidät, jos te jatkatte näin."

Oliko ajateltavissa, että "lapset" olisivat vaienneet sellaisesta vapisevasta, puoleksi nyyhkyttävästä kehoituksesta? Jos Antti oli tuon näköinen ja jos hänen äänensä kuulosti noin merkilliseltä ja itkuun valmiilta, oli todellinen vaara käsissä. Voi, voi, miksi vinkunaksi se huuto kasvoi!

"Mistä moinen väki on kotoisin, joka niin rumasti tervehtää? Hyvää päivää ja Jumalan rauhaa tavataan muuten sanoa." Silmälasimies kääntyi hitaasti. Samassa lapset vaikenivat aivan äänettömiksi hämmästyksestä. Ajatelkaahan, hänellä oli silmät myöskin vastapäätä niskaa, kasvoissa, kuten tavallisilla ihmisillä, ja hän katsoi heihin raskasmielisenä, mutta ei ollenkaan pahansuovan näköisenä.

"Kellä on ollut niin vähän järkeä, että on päästänyt liikkeelle pelkkää pikkuväkeä näin nälkävuoden aikana, kun sudet kiertävät nurkkia?"

Antti astui esille niin kauas kuin saattoi pienokaisten raskaan saattueen sääriä kiertäessä. "Ei kukaan ole päästänyt meitä. Olemme itse lähteneet, sillä meidän pikkutuvassa ei ole isää eikä äitiä." Antin ääni rupesi värisemään levottomuutta herättävällä tavalla.

"Mutta tottahan teillä on kunta ja köyhäinhoito. Tämän pitäjän asiaksi jää kuljettaa tuollainen joukko sinne takaisin."

"On kova vuosi. Kaikilla on siellä kotipuolessa niukkaa. Ei kukaan tahdo ottaa pikkutyttöjä muuta kuin rahasta, ja äiti niin pelkäsi niiden tähden."

Antti vaikeni taas — nieli nielemistään ja puri hammasta.

"Vai sillä tavalla!"

Silmälasimies sylki ja vihelsi. "Mutta onhan teillä toki köyhäintalo?"

Hän kääntyi kokonaan tuolilla — lapset rupesivat jälleen vapisemaan tuota karkeaa, jyrisevää ääntä.

"Ne ovat alinomaa siellä riidassa, hoitolaiset, näetsen, eivätkä lapset saa siellä oppia, mitä äiti tahtoi heidän osaavan. Ei ole ketään, joka vaatisi heitä muistamaan sellaista, mitä äiti olisi heille opettanut. Ja sitte on siellä hullu-Lauri, hän puhuu ruokottomia, ja pitali-Saara asuu siellä myöskin."

"Vai sillä tavalla — ja täällä minä olen yksistäni tuvassa. He ovat menneet — he ovat kaikkityyni menneet! Vai sillä tavalla! Ja nyt te ehkä ajattelitte saavanne täältä jotain suuhun pantavaa?"

Kuin yhdestä ainoasta rinnasta kuului lapsijoukosta värisevä huokaus. "Vai sillä tavalla. Niin, tässähän on kylmää puuroa ja silakkaa, sen voitte panna parilalle ja paistaa. Ja kaljaa voitte saada puuronsilmäksi, sillä nähkääs, minä sain sitä hiukan mukaani lautamieheltä, kun tänään tulin siellä. Taitaapa olla tölkissä tallella tilkkanen siirappiakin kaljaan sekoitettavaksi. — Sellaisella pikkuväellä ei mahda olla mitään siirappia vastaan?"

Helpotuksen valoisa hymy kiiti kuin auringonvälähdys yli äsken niin huolestuneitten pienten, kalpeitten kasvojen.

"Saatte päälle päätteeksi kahvipisarankin. — Kyllä vaan, se käy päinsä. Kahvia, vaikkakin ilman kermaa tai maitoa, sillä nähkääs, lapset, maitoa ei ole, kun istuu mäkituvassa ja neuloskelee sarkatöppösiä koko pitäjälle, silloin elää toisenlaisella juomalla."

Silmälasimies nousi ähkyen. Hän nojautui raskaasti karkeaan ryhmysauvaan, joka hänellä oli vieressään. Näkyi, että luuvalo oli häneen pahasti ottanut, ja että hänen oli vaikea liikkua. Sitä paitsi havaitsi helposti, ettei hänellä ollut tuvassa naisen apua. Tulenvalossa näkyi, miten rikat oli kauttaaltaan koottu nurkkiin. Silakanruotoja ja perunankuoria oli pöydällä jätteinä, ja seinävierellä seisovassa, aikoinaan valkeaksi maalatussa sängyssä tunkivat oljet esille rikkinäisestä päällisestä. Lampaannahkavällyistä olivat karvat kuluneet pois, ja pitkän pieluksen keltaruusuinen päällys ei kai ollut pesussa käynyt pitkiin aikoihin.

Silmälasimies haeskeli kovasti ähkien suolaista silakkaa ja leivänpaloja vanhasta, sinisestä nurkkakaapista, jonka ovessa oli punaisia ruusuja. Hän otti myös kahvimyllyn, johon hän kaasi tuohirasiasta paahdettua kahvia.

"Saisinkohan minä jauhaa?" sanoi Anna-Liisa hämillänsä. Hän seisoi jo muutaman askeleen lähempänä puurolautasta. "Sitte minä lähden hakemaan enemmän valkean virikettä", lisäsi Antti. Odottamatta vastausta oli hän jo ulkona. "Vaari kulta, antakaa minä pistän silakat parilalle — sen tapasin tehdä kotona", intoili Matleena.

"Antaa tänne petin, niin lataiten lattian", piipitti Sanna-Kaisa, joka ahnaasti katsoi, miten silakat rupesivat parilalla pihisemään ja pärskymään.

"Atta Eeta lataitee ja lattiaa", intoili kaikkein pienin kaksivuotias ja ojensi kätensä saadakseen jotain millä lakaisisi.

Silmälasimies puhkesi äänekkääseen nauruun. Lieneekö milloinkaan nähty noin piskuista piikaista!

Antti palasi sylys nenään asti täynnä halkoja takaisin mäeltä, missä hän oli niitä taloon tullessaan nähnyt. Pekka-Erkki ja Mauno seurasivat hänen kantapäillään. He painoivat oven kiinni Helokin edestä, joka silmänräpäykseksi vilahti oven aukosta ja yksin ulkopuolelle jätettynä päästi sydäntäviiltävän määkinän.

Antti pudotti puut lattialle. Hän seisoi alasluoduin silmin. Olipa hän todella, kun kaikki uutuudellaan oli hänet vallannut, unohtanut, että myöskin vuohi kulki joukossa. Melkeinpä silmälasimies nyt kiukustui.

Mitäs tapoja nämä olivat! Oliko koskaan kuultu, että talvisaikaan kuljetettiin vuohia mukana, kun lähdettiin — hän oli sanoa "kerjuulle". Mutta jokin Antin lujissa, vakavissa silmissä pidätti häntä.

"Ei suinkaan tuo vuohi olisi joutunut kärsimään huutokaupalla myymisestä?"

"Helokki on tottunut olemaan lasten kanssa, ja sen jälkeen kuin se sai vohlia, on se niin hyvästi lypsänyt. Pikkutytöt olisivat jo aikaa sitte menehtyneet, ellei sitä olisi ollut. Minä lupasin äidille, kun hän kuoli, että Helokki saisi seurata meitä. Äiti tiesi, että vuohesta olisi paljon hyötyä, kun ei ole mitään ruokaa pienille, — niin otin Helokin joukkoomme."

"Ei hän liioin viihtyisi muiden kuin meidän luona", vakuutti Matleena ylpeästi.

"Niin, ja sitä paitsi olen ottanut rehua mukaan Helokille, jottei nyt sentähden tarvitse huolehtia", sanoi Mauno kopeasti ja astui esiin. Hän oli seisonut ja tirkistellyt silmälasimieheen, joka hänestä, hänen nähtyänsä heti pään etupuolen, muuttui tavalliseksi ihmiseksi; silmät olivat missä niiden pitikin, silmät, joissa päälle päätteeksi se, joka, kuten Mauno, salavihkaa oli katsonut niitä, näki pelkkää hyvyyttä; vain ääni oli karkea ja pelottava.

"Vai sillä tavalla — että täällä on vielä enemmän pikkuväkeä. Tässä yksi, ja tuolla vielä yksi — kaksi, kolme, neljä, viisi, ennestänsä. Ehkä ulkona on vielä yhtä monta, jotka ovat yhtä topakkoja kuin nämä molemmat viimeiset? Te olette kantaneet rehua vuohelle! Ha ha ha —"

Mies näytti nauravan.

"Missä pikkumies aikoo pitää vuohen yöllä, jos niitä nyt on vain yksi, — tai ehkä on hän ottanut mukaansa rehua kokonaiselle vuohijoukolle. Niin, sanokaapa samalla, onko teillä useampia?"

"Ei meillä ole kuin yksi", vakuutti Mauno silmät suurina ja totisina katsoen noihin tirkisteleviin silmiin.

"Tapaatteko pitää sitä sängyssä vai takallako, mitä?"

"Miten Helokki itse haluaa. Kun oli oikein kylmä tuvan oljilla meidän poikain maatessa lattialla, otimme Helokin sinne luoksemme. Siitä tuli ikäänkuin lämmintä!"

"Niin, ja sitten ei sen itse tarvinnut nähdä vilua vajassa. Siitähän sinä eninten huolehdit", tokasi Matleena.

"Vai sillä tavalla — että siis vuohi vaatii sekin sijan itselleen."

"Eipä hän nyt siitä niin paljon välitä, sillä hän panee maata sittenkin, vaikkei sija olisikaan laitettu", vakuutti Mauno.

"Helokki ei ole niin vaativainen. Ha, ha, ha!" Silmälasimiehen olkapäät tutisivat. "Jospa pyytäisit sen astumaan sisälle ja pitämään hyvänänsä, mitä talossa on."

Mauno asteli suuresti tyytyväisenä ovelle. "Ole hyvä ja käy sisälle, Helokki, ja pidä hyvänäsi."

Helokki astui sisään pää korkealle kohotettuna. Se katseli ympärilleen lasten keskellä, huomasi Anna-Liisan, joka vispilöitsi siirappia juoma-astiassa, tepasteli hänen luoksensa ja töytäsi hiukan häntä sarvillaan.

"Hertti sentään! Hän tahtoo lypsämään. — Nyt on se aika — ja niinkuin olen kiskonut sitä pitkin päivää." Säälivä, hyväilevä hälinä syntyi lasten joukossa.

"Kaunis, hieno, pikku Helokki!" He polvistuivat lattialle sen ympärille silitellen ja hyväillen sitä, niinkuin eivät kai milloinkaan olleet hyvänä pitäneet äitiä tai toisiaan.

"Hän ajatteli kai, että olemme nälissämme tietysti, pikkuinen piika." Matleena veti vuohen kapean turvan ohutta poskeaan vasten.

"Vai siten, että hänellä on tapana ajatella sellaistakin", naurahteli mies, joka myöskin hyväili Helokkia pitkin selkää.

"Niin, ja nyt hän toi oikein kermaa kahviimme. Nyt se on valmista", myhäili Anna-Liisa, jolle unelma kylmästä puurosta yhä enemmän näytti muodostuvan todellisuudeksi.

Hän nosti kolmijalkaisen pannun lieden loimuavalta roviolta, heitti siihen, kuten tapa vaati, pari aikamoista suolaraetta ja valeli hieman kylmää vettä sen yli kiirehtiäkseen selkiämistä. Antti ja Matleena olivat raivanneet pöydän. Puurolautanen ja vanhat puuron jätteet, joita säilytettiin kylmässä ruokasäiliössä kuistilla, pantiin esiin sekä siirappijuoma. Silakkaa, joka tuoksui vastapaistetulta ja oli niin suolaista, että aivan pärskyi, oli myöskin ja lisäksi leipää, jopa niin paljon kuin he tahtoivat syödä.

Suurella hartaudella lukivat lapset ristissä käsin pöytärukouksen moisen aterian edessä.

Silmälasimies niisti nenäänsä ja ontua kämpyröi ympäri huonetta yhäti mumisten: "Vai sillä tavalla. Noin monta olisi täälläkin ollut, mutta kaikki ovat menneet."

"Eikös vuohimatami tule muitten mukana pöytään?" kysyi hän töytäten Helokkia, joka ikäänkuin tuumien seisoi tulen ääressä märehtimässä.

"Kyllä, jos hän saa luvan. Hän syö kuoria ja luita ja kaikkea, mitä ylitse jää. Ole hyvä, Helokki!"

Mauno korjasi kaiken, mitä he saattoivat luovuttaa, pieneen, vanhasta nahasta tehtyyn povilaukkuunsa ja antoi vuohen syödä samalla kuin itse aterioi. Kesken kaiken pyörähtivät pikkutytöt lattialle vaipuen uneen.

Silmälasimies oli mennyt ulos tuvasta. Anna-Liisa kaatoi kahvia muutamiin parittomiin, mutta kerrassaan koreihin kuppeihin, jotka hän oli hakenut käsiinsä kaapista. Olipa mainiota saada hyvää lämmintä kahvia kylmän, mutta yhtäkaikki niin oivallisen ruuan jatkoksi.

Mies tuli sisälle sylys olkia täynnä. "Luulenpa, että tästä riittää sekä ihmisille että elukoille." Hän levitti oljet lattialle sopivan matkan päähän takasta ja sen tulikipunoista. Helokki antoi toimenpiteelle tunnustuksensa astuen heti sisälle ja siepaten muutamia tyhjiä tähkäpäitä, sitten uljaasti ja miellyttävästi paneutuakseen oljille yölevolle.

Antti istui vielä pöydässä ja kiitti päätään kumartaen Jumalaa ruuasta. Sitte hän nousi, otti pikkutytöt toisen toisensa jälkeen, riisui niiltä kaulahisryysyt ja saalinrievut ja laski heidät siten olkivuoteelle päät vuohen lämmintä turkkia vasten.

"Vai sillä tavalla — ha, ha, ha." Silmälasimies seisoi tuijottaen oljilla makaaviin pienokaisiin. Suloisia, oivallisia lapsia ne olivat vaaleankiharaisine hiuksineen ja hienoine pikkukasvoineen, vaikka ne olivat niin kalpeat ja ohuet ja pikku nenät pakkasenpuremat.

Hän veti vällyt, omasta sängystään peittääkseen heidät. Mutta Antti pidätti hänet. — "Vaari kulta, älkää tehkö sitä, älkää ottako itseltänne. Meillä on kelkassa lampaannahkavällyt, ja onhan meillä vaatteet, jotka otamme päältämme."

"Minulla on vielä nahkavällyt pienessä kamarissa. Ottakaa nämä." Silmälasimies katosi kaiketi pieneen kamariin lieden takana olevasta ovesta. Hän tuli takaisin käsivarrella oikein siistit vällyt. Toisessa kädessä hän piti puolentuopin pulloa ja toisessa haljennutta juomalasia. "Nyt täytyy sellaisen kunnon pikku miehen, joka on niinkovaa kokenut koko päivän, saada jotakin hyvää. Kas, tässä kunnollinen ryyppy, se maistuu." Hän täytti lasin runsaasti puolilleen. "Minun tapani on aina itse juoda pullosta ja saatanpa ainoalla siemauksella vetää itseeni kokonaisen neljänneksen. Mutta se, joka ei ole peräti tottunut, ei voi tietää tarkkaa määrää, paljonko nauttii. Luulisinpa, että puoli juomalasillista vastaa hyvää, kunnon matkaryyppyä. Pikkumiesten vuoro tulee sitten. Ovatkohan nekin kylläksi mieheviä ymmärtämään, mikä on hyvää ja hyödyllistä näin talvisaikaan?" Hän katsoi hyväntahtoisesti pikku "miehiin". "No niin, kippis sitte sinulle ensin!"

"Pikkumiehet", Mauno ja Pekka-Erkki, tulivat yht'äkkiä kenokaulaisiksi. He pyyhkäisivät suutansa kämmenellä, kuten olivat nähneet aikamiesten, isänsäkin tekevän, kun heidän piti ruveta juomaan. He yrittivät matkia aikuisten harrasta, tyytyväistä kasvojen ilmettäkin seistessään siinä valmiina maistamaan viinaa Antin jälkeen.

Mutta Antti seisoi silmälasimiehen edessä tulipunaisena kuin olisi häntä syytetty rikoksesta.

"Rakas vaari, antakaa minun olla!"

"Mitä nyt! Oletko sinä vikkelä, kelpo poika, sellainen raukka, ettet käytä hyväksesi ryyppyä, kun tarjotaan. Taidat tulla oikein Lapintunturilta! Ja minä, joka luulin teidän tulleen kunnon ihmisten luota, joilla on tavallisesti enemmän ymmärrystä, niin etteivät kieltäydy ryyppyä tarjottaessa. Kas tässä, älä siinä nyt jurota, vaan ota tilkkanen. Minä ikäänkuin kaipaan seuraa ryypylleni." Hän nosti lasin melkein käskevästi Antin huulille. Mutta poika puri hampaat yhteen ja peräytyi.

"Teidän täytyy antaa minun olla ottamatta, vaari, sillä minä olen luvannut äidille aivan varmasti, ettei minusta tule juomaria."

"Häh, häh, häh", nauraa kähisti silmälasimies, "ei sinusta vielä yhden ryypyn vuoksi juomaria tule. Se on akkain puhetta, sinä pelkäät äitiäsi vielä. Sellainen raukka!"

Antin kasvot kävivät kalpeiksi. "Akkain puhetta" se, mitä äiti oli sanonut, äiti, joka oli saanut pitää yksin huolta lapsista, sitte kun isä viime vuosina oli joutunut huonoon seuraan, joka oli houkutellut hänet juomaan, kunnes hänen voimansa olivat lopussa ja hän joutui kotona pitkiksi ajoiksi sängyn omaksi, avuttomaksi ja kurjaksi, eikä enää välittänyt äidistä eikä lapsista! Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.

"Äiti sanoi, että juuri ensimäistä ryyppyä minun piti varoa, ja tästä tulisi ensimäinen. Muistakaa, että minä olen vastuunalainen kaikista näistä pienistä."

Silmälasimies muuttui äkkiä niin merkillisen lauhkeaksi. Hän laski pois pullon, jota hän juuri piti avonaista kurkkuaan kohti kohotettuna juodakseen siitä. Sitte hän asettui tuijottamaan riutuvaan tuleen.

Hetken perästä hän asetti korkin pulloon iskien siihen nyrkillään, ensin varovasti kaadettuaan takaisin Antin hylkäämän lasin sisällön. Mutta hän vapisi kuin kuolemantuskassa, ja hikipisaroita vieri otsalta.

"Vai sillä tavalla, että ensi ryyppyä pitää pelätä", sanoi hän hitaasti, melkein juhlallisesti. "Niin, sittepä minun täytynee pelätä viimeistä ryyppyäni, koska en pelännyt ensimäistä. Sen sanoi Lapikas-Pekka ja minä myöskin!"

Hän ontui ähkyen pieneen kamariin viinapullo kädessään. Sitte hän tuli takaisin ja asettui kauvaksi aikaa katselemaan olkivuoteella lepäävää lapsijoukkoa. He nukkuivat syvästi samassa asennossa, mihin olivat heittäytyneet, kalpeat, pienet raukat, mutta niin lapsellisen onnellisina ja turvallisina uinuen, että hänestä tuntui kuin hän olisi saanut huoneeseensa Jumalan enkeleitä, jotka heitä vartioivat. Helokki lepäsi ryhmän keskellä, märehtien, puoleksi suljetuin silmin ja musertavan mahtavassa asennossa.

Neljäs luku.

AAMUSÄÄN VALLITESSA SISÄLLÄ JA ULKONA.

Aamulla heräsivät pikkutytöt kaikkein ensimäisinä. Paitsi tietysti silmälasimiestä, Lapikas-Pekkaa, joksi häntä muuten nimitettiin, koska hän selvänä ollessaan valmisteli aivan ihmeellisen hienoja lapikkaita. — Hän oli ollut jo kauvan ylhäällä ja itsekin ihmetellyt sitä, että pää siksi varhain oli selvänä, ja se oli alkanut tuntua niin hupaiselta, että hän kulki naureskellen itsekseen mielihyvästä.

Puurovesi kiehui padassa, ja jopa hän oli huuhtonut siihen lisäksi pari kahmalollista perunoitakin, että lapset saisivat niitä suolaisen silakan kanssa. Lapikas-Pekka ei moneen vuoteen ollut tuntenut mieltänsä niin keveäksi. Hän aivan kummasteli, että tuli lähteneeksi kotiin edellisenä iltana, hän, joka muuten jäi istumaan majatalon kapakkakeittiöön ja saattoi olla juomatuulella monta päivää. Niin, merkillistä se oli. Nyt hän jo istui täydessä työssä; olikin tilattu niin monta lapikasparia, että hän saattoi tehdä työtä yhtä mittaa yötä ja päivää, ja sittekin vaativat ihmiset häneltä lisää.

Antti pääsi myöskin vikkelästi jaloilleen. Hänen ensimäinen ajatuksensa kohdistui Helokkiin, joka ei ollut tuvassa. Sillähän oli maitoa pikkutytöille. Hän toivotti hyvää huomenta isännälle, joka istui takan ääressä, veteli pikilankaa kankean saran läpi ja näytti siltä kuin olisi istunut tuvassa aivan yksin. Antti katsasti syvällä tyytyväisyydellä lähellä olevia ruokalaitoksia. Mutta sitte hän meni ulos todella säikäyksissään vuohesta. Eihän ollenkaan voinut tietää, miten sille oli käynyt, kun se oli lähtenyt ulos yksin niin vieraalla paikkakunnalla.

Antti sai tuskin ovea auki kauhealta länsimyrskyltä, joka lakaisten tunkeutui vuorten väliin ja ärjyi kuin tuhat villipetoa. Myrsky toi muassaan lunta — lunta, niin ettei voinut pitää silmiään auki ja nähdä eteensä, tuskin omaa kättään.

Halli oli ryöminyt kuistille, mutta sen silmät ja korvat olivat silti vireissä. Kunnon koiran pitää olla varuillaan juuri sellaisina roskailmapäivinä, kun sekä susi, että kettu, huuhkain ja pöllö saattavat lähestyä ihmisasuntoja. Tänään oli hallilla toinenkin syy epäluuloon.

Vuohi, joka kulki ylpeillen kuin olisi ollut koira, oli ärsyttänyt hallin melkein piloille, kun se meni tupaan ja jäi sinne yöksi. Kunniantuntoinen koira ei toki saattanut olla sisällä sellaisessa seurassa ja kuulla ilkeää määkymistä. Nyt oli halli maannut ja murjottanut ja vihoitellut koko yön. Sellainen sarvekas, hännätön epäsikiö, jonka silmäterätkin olivat soikeat sen sijaan että olisivat olleet pyöreät, hän sai maata sisällä, hän, kun sitä vastoin sellainen hieno, vanha halli, joka oli varjellut taloa yötä ja päivää ja pelastanut isäntänsä tuhansista vaaroista, kun tämä oli juopunut eikä voinut itseään hoitaa, sai maata ulkona. — Ja vielä sellaisessa ilmassa, jolloin ei kenenkään pitäisi ajaa ulos koiraansakaan.

Että tuo kuvatus ilkesikin mennä taloon! Ja sitten katsella sitä, kun se aamulla tuli hyppien ulos niin varmana ja uhmailevana kuin olisi aina talossa asunut. Halli häpesi niin, että se ryömi portaitten alle, sillä eihän se voinut asettua haukkumaan ketään tuvasta-tulijaa. Sitä koiraa ei suinkaan liene luotu, joka olisi käyttäytynyt niin takaperoisesti ja säädyttömästi. Mutta hyvä kyllä, että oli silmät ja korvat huomatakseen miten kävisi sen, joka outona ja koiran vainukykyä vailla lähti pihan ulkopuolelle sellaisessa ilmassa. Halli haukahti lyhyeen ja hillityn vahingoniloisesti, melkein kuin olisi nauranut itsekseen.

Se käänsi pois päänsä, ravisti itseänsä ja murisi hiukan, noin vain kohtuullisen uhkaavasti, kun Antti tuli ulos ja alkoi huutaa ja hoilata. Kerta kerralta huuteli poika sellaista hullunkurista nimeä kuin "Helokki". Jos olisi edes ollut "Pilkku" tai "Kiltti" tai "Musti", mutta "Helokki"!

Antti kiipesi alas portaita kahlaten lumessa vyötäröön asti. Hän varjosti häikäistynä silmiään käsivarrellaan, jota hän piti ylhäällä edessään. "Helokki — kus, kus vuohta. — Missä olet —?"

Antti ajatteli eilispäivänä näkemiänsä sudenjälkiä. Hän tiesi kyllä, miten ahnas susi on vuohenlihalle.

Ei jälkeäkään näkynyt vuohesta lumessa. Myrsky raivosi niin, että Antti oikein tunsi, miten hänen oma äänensä hukkui sen pauhuun. Siksi hän ei kuullutkaan Helokin määkinää vastaukseksi hänen huutoonsa. Sillä se oli jo kauvan sitte kuullut hänet. Mutta se ajatteli niinpäin, että ensin oli hotkaistava aamiainen, minkä se oli keksinyt vanhassa ulkohuonerähjässä, ennenkuin ilmaisi itsensä.

Joskus siinä rometossa oli ollut kai elukoita. Pajukytkyet riippuivat kahdessa, suurenpuoleisessa hinkalossa, ja nurkassa saattoi eroittaa lyhyen jonon, joka lienee ollut neljänä pienenä vuohenhinkalona. Sysimustaa ja hirveän likaista oli siellä, ja ei suinkaan Helokki olisi voinut mennä sinne muuten kuin äärimäisessä hädässä. Mutta se löysi muutamia kuivuneita lehtikerppoja eräässä laipiossa. Sen lisäksi se löysi muutamia heinänkorsia ja akanoita — sellaista hienoa kukkien ja lehtien jätettä, joka irtautuu heinäksi kuivatusta, niitetystä ruohosta, ja jota elukat syövät niin mielellään.

Antti reuhtokoon niin kauvan yksin ympäriinsä lumessa, tuumasi Helokki, ja huutakoon ja houkutelkoon. Ei hän siitä menehdy. Mutta joka tapauksessa Helokki kiirehti syömistään, niin että suu kävi kuin silppukone. Sillä oli kyllä hieman paha omatunto; mutta se arveli, että tarpeellista oli myöskin koota maitoa tuvassa istuville pienille lapsivohlille.

Antti kahlasi lumessa käsivarsiin saakka. Hän oli nyt lähes maantiellä. Hän hätääntyi ja joutui aivan epätoivoon, kun ei löytänyt vuohta. Mitä hän tekisi, ellei saisi maitoa pikkutytöille? Ja niin raskaalta ja surulliselta tuntuisi ajatella suden repineen hienon, korean Helokin. "Mä-ä-ä-" oli Antti kuulevinaan. "Mä-ä-ä!" Hän kääntyi kiivaasti ja sai Helokin, joka tuli hyppien ja sukeltaen kinoksista, melkein syliinsä.

"Helokki, et saa säikäyttää minua näin", sanoi hän ääni arveluttavasi väristen. "Ymmärtänet, että sinun ja minun on vastattava kaikista pienokaisista, ja meidän täytyy pitää yhtä."

Viides luku.

JOKA MIES TYÖHÖN.

Tuvassa vallitsi levottomuus ja alakuloisuus, mutta se muuttui täydelliseksi riemuksi Antin ja Helokin tullessa jälleen sisään. Anna-Liisa sai vuohelta enemmän kuin tuopillisen lämmintä, vaahtoavaa maitoa. Sitä riitti sekä puuronkastikkeeksi että kahviin, jopa vesivelliliemeenkin sekoitettavaksi, niin että ateriasta näytti syntyvän oikeat pidot.

Mutta miltä näyttikään vierastuvassa! Vanhoja, rauskoja lapikkaita, joita Pekan piti paikata, heitettyinä ympäri lattiaa! Oljet hajallansa. Ellei siunattu tuli olisi palanut liedellä ja valaissut tupaa, olisi kai pimeys vallinnut sisällä kaiken päivää, kun ikkunankin sisäpuoli oli mustanharmaana liasta, ja sitä paitsi takertui nyt tuiskuava lumi möhkäleinä sen ulkopuolelle.

Antti ja Anna-Liisa alkoivat hiukan järjestellä. Matleena haki pikkukontista käsiinsä messinkikamman. Tänään oli hänen tehtävänsä kammata pikkusiskot, jotka päästivät ulvahduksen toisensa jälkeen hänen innokkaasti yrittäessään saada kiharahiuksia sileiksi ja suorrukkeisia siisteiksi.

Sitte oli hoidettava paleltuneita, haavaisia varpaita ja pieniä, hankaantuneita kantapäitä. Kontista otettiin tuohinen; se oli täynnä omatekoista suopaa, erään kotipuolen naapurin tervetullut lahja. Oli vain hauskaa saada loiskia ja pestä jalkansa suovalla ja lämpimällä vedellä ja sitte voidella niitä siansapella, jota myöskin oli kontissa eräässä pullossa.

Vaikka Anna-Liisa kuinka olisi kehoittanut varovaisuuteen, loiskuttivat lapset niin vallattomasti vettä, että hänen mielestään oli parasta kastella koko lattia ja kerta kaikkiaan pestä se.

Antti, Matleena ja hän saivat kukin pesimen. He sirottivat hietaa yli lämpimällä vedellä valellun lattian, asettivat paljaat jalkansa huosiaimille ja hankasivat niin, että liistat nousivat lahonneesta, kuluneesta puusta. Lattiaa ei suinkaan oltu pesty vuosikausiin tai sen jälkeen, kun "kaikki" läksivät tuvasta jättäen ontuvan juopporaukan yksin. Pikkutytöt istuivat ukon vuoteella tehden nukkeja haloista ja tikuista. Pikkupojat puhdistivat astioita ja puulusikoita ja kaapivat puuropataa pitäen korvia särkevää meteliä.

Lapikas-Pekka aivan pelästyi huomatessaan minkä joukon rikkinäisiä lapikkaita lapset rajusti heitellen kokosivat hänelle takan juurelle. Hän tunsi itsensä kuitenkin sangen tyytyväiseksi ajatellessaan, miten tervetullut hän olisi saapuessaan taloihin valmiine lapikkaineen. Oli muuten tunnettu asia, että Lapikas-Pekka mieluummin joi kuin teki työtä. Vähän väliä hän pui nyrkkiä tänä päivänä "pieneen kammariin" päin, missä viinapullo asusti kokonaisen väkijuomalekkerin seurassa. "Iske vain silmää ja viito täysine kupuinesi! Viimeisen ryypyn saat itse pitää! Tänäpäivänä olisin maannut aivan sikana, jos olisin ottanut viimeisen ryypyn! Ihmeellistä, että lasten piti joutua tänne. Kaikki kerjäläiset, jotka ovat tästä vaeltaneet viime vuosina, ovat kyllä nähneet, että tämä oli niin ilkeä pesä, ettei kellään huonompaa, ja ovat menneet ohitse. Mutta lapset, ha, ha, ha. Heillä ei ole sen parempaa ymmärrystä, ja niin kävivät he sisään tällaisen juopporentun luo. Jos vain olisin eilen ollut tuottamatta kotiin viinaa, niin olisi minulla ollut rahaa, että olisin voinut ostaa leipurista kakkuja näille pikku enkeleille."

Hän nousi vaivalloisesti, pani kahvipannun tulelle ja mulkoili huoneeseen myhäillen.

"Emmekös hanki itsellemme aamupäivätilkkasta? Jopa jotakin", mutisi hän itsekseen, "tytöllä on oikein itsestään ymmärrystä pestä ikkunalasi."

Lapset hymyilivät hänelle lämpiminä ja punaisina kuin olisivat olleet painisilla. Pikkutytöt lauloivat sängyssä pienoisiansa uneen pehmeästi, suloisesti äännellen: "Taimainen taana". Se merkitsi "Taivaallinen Kaana". Ken ei sitä käsittänyt, sillä ei varmaankaan ollut tavallista ihmisjärkeä. Mauno ja Pekka-Erkki lyödä kalistelivat puukolla ja rautakaavilla pataa, nauroivat ja hoilasivat: "Ahti hän soittelee aalloilla." Eikä siinä kyllin. He alottivat laulelman, jota Antti ei suvainnut, kun se ikäänkuin koski häntä itseään:

"Anttipa oli uljas renki, ahkera niinkuin myyrä, reipas hän oli kuin reippain mies, väkevä niinkuin karhu."

Se laulu oli niinkuin pilkantekoa, niin että hän suuttui ja sanoi, että he voisivat luikata koreampaa nuottia. Saisivat myöskin olla kaapimatta reikää vieraan padan pohjaan!

"Kyllä rautapata kestää", väitti Pekka. "On niin hupaisaa kuulla lasten laulavan. Ei täällä ole sitä koskaan ennen tehty. Sekä akka että lapset riitelivät yhtä päätä, ennenkuin läksivät Ameriikkaan, minne en tahtonut seurata heitä."

"Niin, tänäpäivänä on sellainen rajuilma, että saanette jäädä tänne, sillä ettepä ehdi maantiellekään, ennenkuin vallan hautaannutte, kun on tuollainen lumen paljous! Mutta ei minulla ole paljon muuta tarjottavaa kuin hapanta maitoa puuroon ja silakkaa ja sitte kahvia."

"Etteikös se kelpaisi", sanoi Antti suoristaen itsensä. — Hän oli kävellyt etukumarassa ja kaapinut lattiaa tuohella saadakseen sen pesun jälkeen valkeaksi ja kuivaksi.

"Meidän mielestämme on hauska saada jäädä tähän tupaan", lisäsi Matleena. "Kun vähänkin saamme täällä raivatuksi, on täällä niinkuin kotona meidän tuvassa, vaikka siellä oli kukkia ikkunalla." "Ei, mutta", jatkoi Matleena. Hän oikein hypähti. "Minähän otin konttiin mukaani pikkukaktuksen."

Hän juoksi kontille, joka riippui takan koukussa, kaiveli kaiken rojun seassa, jota he olivat koonneet sinne, ja sai käsiinsä suuren, kaulahisriepuun sidotun tötterön.

"Katsokaa! Saattepa uskoa sen elävän tuon hienon, korean pikkukaktuksen. Siinä on multaa jäljellä. Vaari kulta, saanko tuohisen pannakseni sen siihen."

Pekka viittasi hänelle, mistä sellaisen löytäisi.

Sitte Matleena istutti ruhjotun taimen, jota ei juuri sillä hetkellä ollut syytä nimittää "hienoksi ja kauniiksi".

Hän kuiskaili innokkaasti hetkisen vanhempien sisarusten kanssa ja meni sitte ujona, mutta juhlallisen näköisenä isännän luo. Väräjävällä äänellä hän kysyi, tahtoiko vaari pitää hyvänään hänen pienen, korean kaktuksensa. Hän oli saanut sen koulunopettajalta, ja siihen tulisi niin koreita kukkia, tulipunaisia ja suurempia kuin kahvikuppi. Mutta sen pitäisi seisoa niin, että aurinko paistaisi siihen ikkunan läpi, — ja vettä sen pitäisi saada joka päivä.

Lapikas-Pekka ei tosin kukista paljon ymmärtänyt. Tämä näytti hänen mielestään enin majavan hännältä, jossa oli teräviä, pieniä neulasia. Mutta oli hänellä toki sen verran älyä, että hän käsitti tytön antavan pois sellaista, mitä piti suuressa arvossa, niin että hän siis pyyhkäisi tukkaansa, kun ei hänellä ollut lakkia päästä siepata, ja tarjosi hänelle kätensä kiitokseksi.

"Pitäkää hyvänänne", sanoi Matleena niin kuninkaallisen alentuvaisesti kuin hän olisi lahjoittanut kokonaisen kukkatarhan.

"En ollenkaan tiedä, mitenkä tulemme toimeen, kun minä olen suorastaan ilman leipää", tuumaili Pekka ja työnsi silmälasit niskan puolelle. "Kas, minä en niin tarkasti välitä siitä, mitä ruokaa itseeni saan näin päivällä, hulluahan se on, mutta niin vain on."

"Jos teillä vain on jauhoja, niin kyllä me osaamme leipoa", sanoi Anna-Liisa mahtavalla äänellä. "Saammehan lämmittää uunin?"

"Asia on sellainen, että jauhoja minulla on, mutta niin imeltyneitä, etten luule kenenkään saavan niistä leipää."

"Tottahan meidän oli pahempi saada leipää viime ja tänäkin talvena, kun saimme sekoittaa pettua ja olkia taikinaan", intoili Anna-Liisa. "Antti", hän jatkoi, "mene sinä hakemaan puita ja lämmitä uuni. Minä näin äsken leivinkaukalon säiliössä, sen minä kannan tänne. Ja sinä, Matleena, ota pata pojilta ja pane se tulelle, niin minä ammennan siihen vettä taikinanjuureksi. Täytyy leipoa rieskaa, jonka ei tarvitse nousta, ja sitten saa tehdä taikinan oikein kivikovaksi, kun jauhot ovat imeliä! Sepä on hyvä, että tässä on liitua, että saamme sitte valaista uunin perästämme, kun olemme leiponeet."

"Mutta", jatkoi Anna-Liisa huolestuneella äänellä, "onpa kovasti ikävää, ettei meillä ole matonriekaletta vasta pestylle lattialle."

"Vai sillä tavalla, että täällä pitää olla kuin hienoissa ihmisissä. Niinpä käy sitte 'pieneen kammariin' ja ota sieltä tilkkumatot. Ota vällyt myöskin, että saamme kiertää ne lujasti tuolla nurkassa olevien olkien ympäri. Tässähän tulee aivan kuin joulu tupaan. Hyvähän se on sen puolesta. Enpä minä paljon ole jouluista selvillä ollut, niin juoppoudessa kun olen elänyt. — Tulkaa tänne, pikkupojat, niin saatte oppia tekemään lapikkaita."

Mauno ja Pekka-Erkki saivat pikilankaa, saranpaloja ja naskalin. Verrattoman uljasta oli vetää lanka korkealle ilmaan, saada painaa naskali kovan kankaan ja nahan läpi ja tuntea yht'äkkiä itsensä täysoppineeksi lapikassuutariksi.

Tuli leimusi pian suuressa uunissa. Anna-Liisa ja Matleena ponnistelivat taikinaa alustaissaan ja kaulitessaan siitä ohuita kakkuja pöydälle. Heidän taikinansa oli kovaa kuin kivi, ettei se olisi vetelöitynyt paistaessa.

Antti seisoi uunin edessä. Hän otti leivät, joita sisaret olivat leiponeet, kaulanneet ja pistelleet yhteennidotuista kananhöyhenistä muovatulla pistelöimellä, joka teki leipiin reikiä tuhkatiheään. Sitte hän työnsi leivät loimottavaan uuniin ja paistoi ne yhden kerrassaan aukon edessä, mistä pesä oli puhtaaksi lakaistu.

Hän sai huolellisesti tarkata kiertäessään ja kääntäessään kakkuja leipävartaalla, ettei leimuava tuli niitä polttanut. Pikkutytöt olivat tietysti myöskin leipomiskiireessä mukana. Heillä oli omana leivinpöytänään ei juuri liian puhdas puutuoli. Nuket nukkuivat halkopäät likaisella pieluksella, joka oli pääsevä pesuun ennen iltaa. Tuvassa oli melua ja touhua, elämää ja ahkeruutta.

Päivällinen oli laitettava.

Pekka ehdotti hernepannukakun paistamista lämpimässä uunissa. Eräässä saviastiassa oli hänellä sianrasvaa sille kaadettavaksi, niin että syntyisi oikein hieno päivällinen tuoreen leivän ohella, joka tosin oli harmaata, kiiltävän likisattua, ja niin sitkeää, että olisi voinut hampaansa kiskoa sillä irti, mutta kuitenkin tavattoman hyvänmakuista, jollaista lasten oma leipoma leipä tavallisesti on.

Helokki sai lähteä ulos kokoamaan itsellensä ruokaa sieltä, mistä ennenkin oli sitä löytänyt. Jätteitä se sitten saisi sisällä. Niin se antoi maitoa yltä kyllin. Toisenlaiseen oli Pekka tottunut. Viina oli tässä tuvassa saanut useimmiten korvata sekä ruuan että juoman.

Kuudes luku.

SILMÄLASIMIES JÄLLEEN YKSIN.

Lapset olivat viipyneet Lapikas-Pekan luona kokonaista kaksi päivää. He nauroivat itsellään kertoessaan hänelle, miten hän ensimältä oli peloittanut heitä. Hän, joka oli vain hyvä ja hauska. Rajuilma oli helpottanut. Miesten nähtiin ajavan lumiauroja maantiellä. Pekka ja Antti olivat ulkona koettaen tallata polkua. Seuraavana aamuna päivän koittaessa piti lasten lähteä, ja he menivät yösijalleen hyvissä ajoin. Kun he olivat nukkuneet, mikä tapahtui heti, kun olivat laskeutuneet oljille, läksi Pekka ulos. Hän ontui kylälle päin. Ihmiset, jotka hänet näkivät, sanoivat: "Nyt menee Lapikas-Pekka jälleen kapakkaan. Hän on kai maannut juopuneena kotonansa myrskypäivät." Mutta Lapikas-Pekka ei mennyt kapakkaan.

Hän osti suurimoita kauppapuodista lapikasten hinnalla, jotka hän vei sinne mukanaan. Sokeriakin hän osti ja palasen sianlihaa, ja sitte neljätoista kappaletta pieniä nisupyörylöitä. Hän ajatteli lapsia, heidän piti jokaisen saada kahviinsa kaksi, ennenkuin läksivät hänen luotaan seuraavana aamuna. Kun hän sepi selvänä tuli kotiin, istui hän neulomaan epätoivon vimmalla. Kesti myöhään yöhön, ennenkuin hän meni levolle.

Mutta silloinpa seisoi kolme paria uusia lapikkaita olkivuoteen ääressä lattialla.

Pikkutytöt olivat olleet melkein ilman kenkiä, jalat olivat näyttäneet lihamöhkäleiltä, paisuneilta ja punaisilta, kun Antti illalla otti pois niiden ympäri kierretyt rievut. Ja Anna-Liisalla oli ollut lyöttöhaavoja kantapäissä, niin että veri oli juossut niistä, ja hän oli itkenyt, kun hänen piti irroittaa kenkäriekaleet jalastaan.

Oli kylmä, ja pahan sään jälkiä näkyi vielä ilmassa, kun lasten piti aamulla lähteä matkaan.

Pekka oli nyt hellinyt heitä kaikin tavoin. Mutta hänen oli niin vaikea nähdä heidän vaeltavan tuvasta. Sekä lämpö että valo tuntuivat kaikkoavan hänen luotaan lapsijoukon keralla. Jospa hän edes olisi saanut pitää vuohen, tuon kelpo eläimen, joka lypsi niin hyvin. Olisi helpompi luopua viinasta, ajatteli Pekka, jos olisi saatavana nuorta maitoa koska hyvänsä, kun janotti suolaisen silakka-aamiaisen ja puolipäiväisen jälkeen. Sitäpaitsi eivät lapsirukat voineet koko matkaa kuljettaa vaivaloista vuohta mukanansa; niinpä hän siis kysyi heiltä, olisiko heillä halua luopua vuohesta ja jättää se hänelle. Hän kyllä hankkisi siitä rahaa; nyt kun hän oli ruvennut työtä tekemään, ei se luottaisi hänelle vaikeutta. Mutta oliko ajateltavissa, että he luopuisivat Helokista! Sehän antoi heille lämpöä ja ruokaa, sehän oli heidän ystävänsä ja vanha ja luotettava matkaseuraksi. Vaari ei saanut pahastua. Mutta eivät paljostakaan rahasta, niin, eivät mistään hinnasta he voineet Helokkia jättää.

"Vai sillä tavalla, että te olette ikäänkuin ystävääkin sen kanssa ja saatatte juuri kuin turvata siihen. Niinpä minun sitte täytyy koettaa tulla toimeen ilman", sanoi Lapikas-Pekka sävyisästi.

"Meidän on ollut täällä niin hyvä olla, ja monta kiitosta teille meidän kaikkien edestä." Antti ojensi kätensä ja katsoi niin rakkaasti ja totisesti Lapikas-Pekkaan, että vanhuksesta tuntui, ettei hän voisi kestää eroa heistä kaikista.

"Ja vaari, älkää unohtako, että pikku kaktus tarvitsee auringonpaistetta ja vettä joka päivä. Kun me tulemme, on minulla taas toinen suuri, korea kukka teille, vaari", sanoi Matleena. Myöskin hän antoi kättä ja kiitti. — Anna-Liisa kiitti tietysti hänkin, vaikkei kyennyt kyllin näyttämään tai sanomaan, miten peräti tyytyväinen hän oli uusiin lapikkaisiinsa.

Pikkutytöt nostettiin nukkumasta. Martta-Eeva ojensi käsivartensa, suipensi huulensa — "tuutele, vaari, — antanut tauniit tennät Atta-Eetalle."

"Hän sanoo tahtovansa suudella teitä, kun olette antanut hänelle koreat kengät."

"Vai sillä tavalla! Voi sentään, etten minä juopporaukka ole kyllin hyvä lähestymään sellaista Jumalan enkeliä! —"

Lapikas-Pekka kääntyi äkkiä lapsista, ja palasi yksin tyhjään, mutta nyt niin siistiin tupaansa. Hän istui takan ääreen ja nyyhkytti niinkuin kaikki elämänilo olisi häneltä paennut.

Halli, joka oli tyytyväisenä nähnyt vastenmielisen seuran lähtevän tiehensä ja ulkona pikkuportaalta iloisesti heiluttanut jäähyväisiä hännällään, vinkui nyt surkeasti ja osaaottaen tavatessaan isännän tuvassa niin raskaalla mielellä.

Seitsemäs luku.

HAJALLAAN.

Lapsijoukon kulku suuren tunturikylän läpi ei herättänyt erikoisen suurta huomiota väestössä. Liiankin usein nähtiin näinä aikoina kokonaisten nälistyneitten perhekuntienkin lähtevän kerjäämään elatustaan.

Hallantunturin lapset vaelsivat Lapikas-Pekan neuvosta suoraan virran partaalle päin. Aluksi he olivat pelokkaita ja allapäin ja puhuivat kaipauksella silmälasimiehestä.

Mutta oli sentään niin ihanaa, kun oli paljon lunta, ja niin vapaata ja hauskaa oli päästä ulkoilmaan, että he lopullisesti tunsivat itsensä oikein tyytyväisiksi ja hilpeiksi aamurupeamassa. Ilma selkeni, ja kinokset seisoivat korkeina valleina pitkin tien syrjää. Nuo raskaat kinokset olivat niin lystikkään näköisiä. Ne olivat ripustautuneet kattojen päälle kuin paksut, valkoiset vällyt, jotka riippuivat vasten ikkunoita. Katajilla ja pikkukuusilla oli latvassaan korkeita, hupaisia piippalakkeja, ja pitkin vanhoja aitoja laskeutuivat kinokset kuin paksut, valkovillaiset vaatteet. — Niin, että olipa paljon hauskaa nähtävää tänäpäivänä.

Punaisista kaksikerroksisista taloista ja pienistä, harmaista tuvista he eivät niin paljoa välittäneet. Niissä oli kaikki jotenkin samannäköistä kuin kotona omassa pitäjässä. Naisväki kahlasi polvia myöten lumessa päästäkseen navettoihin, jotka olivat vaipuneet valkoisiin kinoksiin; lapset lakaisivat ja lapioivat portaita ja polkuja, ja miehet askaroitsivat ajokaluineen ja valmistautuivat metsälle hirrenajoon.

Puolipäivään päästessä menivät lapset ison kylän päässä olevaan suurtaloon. Ruokaa he saivat siellä, leipää ja keitettyä silakkaa. Astiallinen kirnupiimää pantiin myös heidän eteensä uuninpenkille.

Mutta he läksivät sieltä äänettöminä ja alakuloisina. Emäntä, joka oli heille Jumalan lahjan antanut, oli näyttänyt niin tuimalta, heittänyt ruuan heille ja mutissut — mutta niin että kaikki kuulivat — että tunturilta tulevat kerjäläiset söivät kohta koko talon putipuhtaaksi. Isäntä, joka oli tullut sisään ja nähnyt heidän syövän rivissä uuninpenkin ääressä, oli sanonut, että tuollainen joukko sopisi parhaiten köyhäintaloon, ja että elleivät hänen hevosensa olisi kiinni metsäajoissa, tekisi hän viisaimmin toimittaessaan heille paluukyydin sinne. Talon lapset olivat näyttäneet niin jöröiltä ja happamilla kuin olisivat asuneet köyhäinhuoneella sen sijaan että elivät suuressa talossa, missä oltiin niin rikkaita, että siellä hyllyllä oven päällä oli kuusi kuparikattilaa, ja koreita kaappeja ja kokonainen rivi hopealusikoita ylinnä kaapinhyllyllä.

"Vaikka siellä oli hienoa, oli Pekan tuvassa mielestäni koreampaa", sanoi Mauno. "Kas se oli mies, se."

"Koreampaa ei ollut", väitti Anna-Liisa. "Olikos sekin laitaa miten kamalalta siellä näytti tullessamme: lattia likainen ja takka musta, se ei tainnut olla vuosikausiin valaistu, ja ikkunanlasi niin ettei läpi näkynyt, ja lakanat ja pieluksen päälliset ylen ruskeita, ennenkuin saimme ne pestyiksi. Ei, koreampaa ei siellä ollut. Nytkään ei siellä ole koreampaa, vaikka lattia on valkoinen, ja matot lattialla, ja takka hieno, ja ikkunanlasi kirkas, sikäli kuin minä ymmärrän."

Anna-Liisa katseli epätietoisen ja hämmästyneen näköisenä eteensä.

"Niin, en minäkään ymmärrä", tunnusti Antti. "Me saimme heidän luonansa leipää paremmista jauhoista, ja valoisaa ja koreaa siellä oli, ruokaa me saimme, ja kumminkin olen aivan kuin kiukuissani heille."

"Äiti sanoi, ettemme saisi olla kiukuissamme, Antti. Ei, en minä ole vihainen", sanoi Matleena, "mutta kun ajattelen heitä, niin oikein pelkään ihmisiä, joiden luo meidän pitää joutua pitäjällä. Minä pelkään sellaisia, joilla on suurtaloja. Heillähän kuuluu olevan kuitenkin kaikki niin hyvin, rahaa kun on, millä ostaa, niin ettei nälkävuosi pysty heihin."

"Pekan luona on kuitenkin parempi olla."

Sisarukset kävelivät ryhmässä Antin ympärillä. Heillä oli niin paljon juttelemista ja tuumaamista.

"Ja siellä ei kuitenkaan ollut äitiä ollenkaan, siellä Pekan talossa", huomautti Mauno.

"Ei, sillä silloin hänellä kai olisi ollut siistimpää nurkissaan", — ratkaisi Anna-Liisa.

"Jos se äiti olisi ollut sellainen kuin meidän äiti, ennenkuin hän kuoli", lisäsi Matleena luoden katseensa ylöspäin.

"Ei niillä itselläänkään ollut yhtään hauskaa."

"Meidän pitää kiiruhtaa, että pääsemme joen yli, ennenkuin tulee pimeä", sanoi Antti katsahtaen ympärilleen. "Koillisesta rupeaa vinhasti tuulemaan, eikä se ole koskaan mikään hyvä tuuli."

"Kuinkas pikkutytöt nyt voivat?" Antti pysähytti kelkan, kumartui pikkutyttöihin päin ja tukki vällyn lujasti Martta-Eevan ympärille, joka istui Sanna-Kaisan edessä vähän vinossa.

Taas lähdettiin matkaan vereksin voimin. Poissa olivat ajatuksista jääkylmä suurtalo ja sen herättämät harmilliset tunteet. Tie oli jotenkin hyvin ajettu. Sitäpaitsi oli peuralauma selvästi äsken kulkenut siitä ja polkenut sen auki. Tuhannet jäljet olivat pitkin matkaa tehneet tien leveäksi ja aukinaiseksi.

Punotuista juurista tehty rikkinäinen juustosammio, jollaisia lappalaiset käyttävät valmistaessaan poronmaidosta juustoa, oli keskellä tietä. Matleena otti sen ja asetti tietä osottavan pikkukuusen oksalle. "Tule ja anna sen olla", murisi Anna-Liisa.

"Sen ei ollut siinä hyvä, ja pikkukuusi pyysi minua laittamaan itsensä hienoksi", nauroi Matleena, "mutta nyt minä alan väsyä."

Äänestä kuului, ettei Matleena ollut hetikään niin hilpeä kuin oli olevinaan. "Asetuhan hetkeksi anturoille, niin saat levätä", sanoi Antti. "Anna-Liisa ja minä tulemme kyllä teidän kaikkien kolmen kanssa toimeen hyvän matkaa. Pelkään tuolla luoteessa, suurtunturin yläpuolella, asustavaa lumipilveä. — Mutta ei kai kestäne peräti kauvan, ennenkuin pääsemme joelta ja saavutamme kylän, josta Pekka puhui." He kävelivät nopeasti eteenpäin sileää tietä, joka kulki joella jään yli. Pikkutytöt olivat nukkuneet, ainakin he olivat aivan ääneti. Vetäjätkin olivat vaiti. Ilmassa oli ikäänkuin jotain pelottavan uhkaavaa.

Tuulenpuuska saavutti heidät pitkään ja valittavasti ulvahtaen:

"Hui, voisi luulla sutten olevan perässämme, niin ilkeästi ääntelee ilmassa", sanoi Anna-Liisa ja veti ohuen huivin paremmin päähänsä.

"Sinun on kai sittenkin nyt helpompi kävellä, kun olet saanut jalkoihisi jotain kunnollista?" kysyi Antti katsahtaen tosin sangen kömpelöihin, mutta kuitenkin uusiin, mainioihin lapikkaihin.

"Sepä se vasta oli asia. Voin vaikka hypätä niissä, ja ne pysyvät kumminkin jalassa." Anna-Liisa teki todellakin muutamia ei erikoisen somia hypähdyksiä tietä pitkin.

Hän tunsi sillä perinpohjin ärsyttäneensä lumihiutalepilven, joka oli väijynyt lasten tiellä. Sillä yhdessä vilahduksessa ennätti terävästi pieksevä tuisku kietoa heidät ryöppyynsä. Se tunkeutui äkäisesti vinkuen huivien ja saalinriekaleitten sisään. Se heittäytyi tukkuina tien yli, joka muuttui pian epätasaiseksi, kulkien kuin aallonharjoissa. Elleivät pikkukuuset olisi seisoneet tietä viitoittamassa, olisivat lapset äkkiä eksyneet äärettömän aukealla, nyt umpeen pyryttyneellä jokilakeudella.

Oli raskasta vetää kelkkaa kasaantuneen lumen halki. Antti huusi Matleenalle, että hän sai nyt kiivetä pois anturoilta. Matleena totteli ja tuli kohta kahlaten sisarusten luo, jotka vuohi keskellänsä muodostivat tiheän ryhmän. Miten kelkka siinä samassa keventyikään! "Kovinpa olit raskas. Nyt se on köykäinen kuin tyhjää", sanoi Anna-Liisa nykäisten itselleen nuoran. Hän oli tullut vallan kuin toiselle mielelle saatuaan parempaa jalkoihinsa ja päästyään karvastelevasta kengänhieromasta.

"Minun mielestäni ei tässä lumessa oikein kykene pääsemään eteenpäin", jupisi Mauno, joka oli juuri keskellä kinosta.

"Mutta minä kuljen kinosten pohjia, minä", läähätti Pekka-Erkki, "siinä kyllä joutuu kulkemaan vähän edestakaisin, mutta minä en totisesti jaksa alinomaa kahlata läpi."

"Luuletko olevan vielä pitkältä kylään?" kysyi Matleena kuiskaten, pujottaen lujasti kätensä Antin toiseen käteen.

"En", vastasi Antti, joka yritti pitää silmiään auki ja nähdä rajusti tanssivien, piiskaavien lumihiutaleitten läpi.

"Meidän täytyy pysähtyä ja tukkia ensin lujemmin peitteet pikkutyttöjen ympärille, että saavat lämpöisempää, sitte kuljemme nopeammasti."

Antti kääntyi kelkkaa kohden. Hänen mielestään se lumen hohteessa näytti niin merkillisen tyhjältä. Parilla askeleella hän oli sen vieressä. Hän päästi huudon, käheän, kummallisen. Sisarukset eivät varmaan koskaan olleet kuulleet Antin niin huutavan, hänen, joka aina pysyttäytyi hiljaisena ja totisena.

"Mikä kumma sinua vaivaa, poika?" huudahti Anna-Liisa.

"Martta-Eeva —! Tottahan näette — Sanna-Kaisa, kuuletko sinä!"

Antti puristi eloa Sanna-Kaisaan, joka nukkui sikeästi.

"Missä on Martta-Eeva?"

"En minä tiedä, tättä te on yttäpäätä ittunut!"

"Voitteko nyt kulkea yksin eteenpäin, niin minä menen takaisin Martta-Eevaa etsimään", sanoi Antti päättävästi. "Kävelkää vain niin nopeasti, että pysytte lämpiminä ja pysykää kuusenviittojen välissä."

"Niin, teidän pitää tehdä niinkuin minä sanon", toisti Antti arvonsa tuntevasti, mutta kovin murheellisen näköisenä, kun nyt kaiken lisäksi sisarukset pelästyksestä päästivät surkean hätähuudon, suruissaan ja kauhuissaan kun olivat, jäädessään yksin ilman Antin turvallista suojaa.

"Saattanet toki sinä, Anna-Liisa, pitää suusi kiinni, ja tekin, jotka olette miesväkeä. Minun pitää mennä tietä pitkin takaisin ja etsiä Martta-Eevaa. Hän vierähti varmaan kelkasta heti, kun Matleena oli mennyt kannoilta. Etkö olisi saanut seisoa siinä, että olisit sen nähnyt? Minunkin piti tietysti laiskotella, etten viitsinyt vetää niin monta!"

"Niin, älä nyt sitä sure", nyyhkytti Matleena.

"Mene ja hae meidän pieni Martta-Eeva. Me kuljemme eteenpäin kuin aikaihmiset. Onhan meillä palanen sianlihaa syödäksemme ja leipää myöskin."

"Ota sinä lapset huostaasi, Anna-Liisa!"

"Ota osviittaa pienestä juustoseppeleestä kuusenoksalla; kun minä panin sen sinne, olimme kaikki mukana, ja sen vuoksi ei sinun tarvitse mennä sitä kauvemmaksi", huusi Matleena Antin jälkeen, joka nyt puolijuoksua tuulen ja piiskaavan lumen takaa-ajamana lähti kulkemaan umpeentuiskunutta lumikenttää.

Kahdeksas luku.

MINNE ON MARTTA-EEVA JOUTUNUT?

Anna-Liisa koetti saada Sanna-Kaisan vaikenemaan ja rauhoittumaan jokeltavalla puheella ja uudella, lämpimällä maitotilkalla. Pienin, nyt nuorin, tukittiin lujasti kelkkaan kiinni. Matleena asettui täst'edes varmuuden vuoksi taakse työntämään. Hän koetti pitää lumen huikaisemia silmiään auki voidakseen varoa, ettei tämäkin piskuinen vierähtäisi pois ja katoaisi heiltä.

Antin kehotuksia vailla he lahnustivat hitaasti ja raskaasti kinosten läpi väsyneinä, pelokkaina, nälkäisinä. He vaelsivat raskaassa surussa Martta-Eevan tähden, joka oli ollut heille suureksi iloksi lystikkäine puheluineen ja hauskoine vehkeineen. He unohtivat aivan, miten väsyttävä hän myöskin oli ollut, kun hän oli huutanut öisin ja tarvinnut hoitoa, vaatetusta ja ruokintaa, kantamista ja askartelemista joka tavalla.

"Minä ajattelin aina, ettei hän kauvan elä", sanoi Anna-Liisa itkuisella äänellä.

"Se minunkin mieleeni tuli, kun hän sanoi tahtovansa äitin luo taanaan", lisäsi Matleena surullisen ja huolestuneen näköisenä kuin vanha ihminen.

"Niin, kunhan ei vain susi olisi häntä ottanut", huomautti Mauno rikkiviisaalla vanhuksen äänellä, "sudet ovat vaarallisia näin talvisaikaan. Hallajärvellä niitä on ollut taloissa asti."

"Poika kulta, ole vaiti", puhui Matleena. "Pitääkö tässä kulkea ja ajatella suden repineen pienen Martta-Eevan. Jos ei Antti löydä häntä, on hän lentänyt 'taimaiteen taanaan', ja äiti on ollut hakemassa hänet, vaikka me emme nähneet sitä tässä lumentulvassa."

"Eipä siitäkään voi olla varma", väitti Pekka-Erkki ajattelevasti sylkäisten eteensä. "Virtanen Pihlajavedellä kuuluu pelästyttäneen karhun pesästään, ja nyt se tietysti kiertää ja juoksentelee ympäri seutuja nälissään. Mesikämmen on varmaankin repinyt hänet."

"Tottakai", matki Matleena Pekka-Erkkiä vinkuvalla äänellä.

"Ja aina Pihlajavedeltä tänne asti, missä maailma melkein loppuu, on karhu juossut syödäkseen meidän pienen Martta-Eevan. Väinö Paukan isokarju on kai myöskin päässyt ulos ja saanut vihiä hänestä, ja koulunopettajan vanha pässi on hänet vainunnut, saadakseen puskea hänet kuoliaaksi."

Matleena rupesi itkemään. "Te olette niin ilkeitä keksimään pahaa, kun entuudestaankin jo on huonosti asiat, että — että minä suutun. On kai kauniimpaa ajatella äidin lentäneen tänne noutamaan Martta-Eevaa, joka oli hänelle niin rakas. Jos hän vain olisi jaksanut, olisi hän kyllä ottanut Sanna-Kaisan myöskin."

"Älä nyt rupea puhumaan sinäkin niinkuin sellainen, joka ei elä kauvan", keskeytti Anna-Liisa sisaren harmin purkauksen. "Minun mielestäni meidän ei pidä ajatella mitään, ennenkuin saamme kuulla, miten asia on, kun Antti tulee takaisin."

"Hän ei löydä meitä koskaan", murisi Mauno.

Mutta Antti löysi kuitenkin. Hän tuli kömpien lumessa, kun sisarukset olivat niin väsyneitä, niin menehtyneitä, etteivät enää jaksaneet puhua eivätkä toisilleen vihoitella.

He eivät edes jaksaneet pistää kättänsä poveen tunnustellakseen oliko yhtään leivänpalaa jäljellä niistä, joita he olivat sinne panneet. Jos vain Anna-Liisa olisi pysähtynyt tai istuutunut kinokseen lepäämään, olisi koko joukko seurannut hänen esimerkkiään, pikkupojat kaikkein mieluimmin raskaissa, hankalissa vaatteissaan. Helokki etupäässä esti heitä istuutumasta ja siten ijäksi nukkumasta. Jos vain joku lapsista kääntyi siinä tarkoituksessa sivulle, juoksi se tiehensä kova-äänisesti määkien. Ja sitte täytyi heidän kohta mennä perästä, kun he niin pelkäsivät kadottavansa sen.

Mutta eivät he kauan jaksaneet siihenkään mukautua.

Mauno, joka oli pitkän aikaa horjahdellen kävellyt, kaatui, kiukkuisesti sähisten, kun Anna-Liisa tahtoi auttaa häntä jaloilleen ja saada hänet matkaan.

Niinpä oli kuin ihme, että Antti vihdoinkin tuli, sillä hänen kanssaan tuli lapsiin taas elämää ja virkeyttä.

Hän tuli kuitenkin ilman pientä Martta-Eevaa —! Aina kuusessa olevaan juustoseppeleeseen saakka oli hän kulkenut, mutta ei ollut nähnyt jälkeäkään heidän pikkutytöstään.

"Susi kyllä selviää siitä, mitä hän käsiinsä saa", huomautti Mauno epäilevällä syrjämulkauksella Matleenaan, joka loistavin silmin vakuutti, että silloinpa hän kuitenkin oli ollut oikeassa sanoessaan äidin ottaneen Martta-Eevan taivaalliseen Kaanaaseen.

Aina susi toki olisi jättänyt jonkin vaaterievun, vakuutti hän innokkaasti. "Hoo — hän on kyllä kantanut hänet mukanaan täysissä vaatteissa", väitti Mauno itsepintaisesti.

"Mitä sinä luulet, Antti?" sanoi Matleena ja hiipi pelosta väristen veljen luo.

"En tiedä. Koko matkan oli vain valkeata, yhteenajautunutta lunta. Matleena, en siedä sitä ajatusta, että susi olisi repinyt pienen Martta-Eevan. On niin raskasta — aivan kuin olisi se minun syyni."

"Olisit ennemmin iloinen ja tuntisit mielesi keveäksi, sillä äiti on, näetkös, ottanut pikkutytön kokonaan luokseen."

"Et saa itkeä, Antti."

Matleena silitti veikon poskea jäästä kangistuneella lapasellaan, mutta ei se häntä lohduttanut.

Suuri poika! Kyyneleet tippuivat sekoittuen kirvelevään lumipyryyn hänen siinä kulkiessaan etukumarassa vetäen nyt lumisohjussakin kuitenkin liian kevyttä kelkkaa. Hän tunsi tuskin helpotusta tienhaaran näkyessä, joka johti joelta maalle. Ja vasta nyt huomasi Antti, että lumimyrsky oli tauonnut ja että taivas illan tullen oli kirkastunut.

Yhdeksäs luku.

"TAIMAINEN TAANA."

Jahtimestari Hirvi matkusti kotiin samaa tietä, jota lapset olivat edellisenä päivänä tallustaneet. Hän oli ajanut läheltä ohi heidän pienen, harmaan tupansa Hallatunturilla, sivuuttanut suurmetsän ja ollut kuten lapset pakoitettu rajuilman tähden jäämään ensimäiseen tunturikylään.

Hän ei totisesti ajatellut majoittua silmälasimiehen luo, hän, vaan oli asunut majatalossa ja syönyt hyvän aamiaisen hilpeässä seurassa. Ja siten hän oli tullut lähteneeksi myöhään matkalle. Nyt hän ajoi niemen kaltevaa, epätasaista tietä alas, jota lapsetkin vast'ikään olivat menneet, saavuttaakseen joen ja sen poikitse kulkevan tien. Hän istui pienessä kilpa-ajoreessään puettuna sudennahkaturkkiin, karvaiseen lakkiin ja mainioihin peurannahkasaappaisiin, jotka ulottuivat polvien yläpuolelle. Pieksevä pyry ei häntä suuresti vaivannut, varsinkin kun tuuli pian oli muuttuva sivulliseksi.

Jahtimestari aikoi oikaista ja valita tien, minkä ainoastaan Leivo, hänen hevosensa, ja hän itse tunsivat, ja joka vei vinosti joen yli harjua kohden isoon kirkonkylään, missä hänen kotinsa oli.

Juuri tullessaan erään uloimpana niemellä kasvavan käkkärämännyn kohdalle, missä tie kulki, ja missä hänkin oli pannut merkille oikopolun, säikkyi Leivo ja hyppäsi molemmin etujaloin varovasti jonkin yli, joka makasi keskellä lumen ahtamaa tietä. Sitte ei hevonen hievahtanut paikaltaan, käänsi vain päänsä katsoen isäntään. Jahtimestari hypähti notkeasti kilpa-ajoreestä. Hän kumartui hevosen alle. Taivaan Jumala, mitä tämä oli! Lapsi, yksin tällaisessa autiossa seudussa, pieni raukka kalpein, itkusta kiiltävin poskin, verhottuna köyhiin riepuihin.

Jahtimestari seisoi hetken neuvotonna lapsi sylissään. Nukkuiko se, oliko se kuollut?

Ei, se eli — se hengitti, rupesi huutamaan. — "Äiti" — "Antti" — "Elotti" —"Anna-Aitta." Lapsi nyyhkytti ja huusi kylmästä väristen.

Nuori mies seisoi siinä tyhmänä ja neuvottomana. Nainut hän oli ja koti hänellä oli. Mutta hänellä ei ollut pienintäkään tottumusta tai kokemusta pienten lasten käsittelyssä, hänellä kun ei ollut koskaan itsellään lapsia ollut.

Leivokin näytti ymmärtävän asian paremmin. Se kaapi etukavioillaan lunta, heitteli päätänsä ja katsoi isäntäänsä. Mikä oli yksinkertaisempaa kuin ottaa mukaan pieni ihmisvarsa, jonka hän oli ollut polkea kuoliaaksi, ja vinhaa vauhtia lähteä sen kera kotiin, missä se saisi lämmintä ja hoitoa.

Aivan kuin olisi käsittänyt hevosen ajatuksen kulun, ryhtyi jahtimestari äkkiä toimeen. Hän otti pienen kirkujan ja pujahutti hänet turkkinsa sisäpuolelle. Mutta jotenkin suurella vastenmielisyydellä, sillä jahtimestari oli sangen hieno ja siro mies, joka pelkäsi likaa ja riepuja ja ennenkaikkea kauhistui kirkuvia, niistämättömiä tenavia. Ja tämä oli mitä suurimmassa määrässä kirkuva ja äärimmäisessä niistämisen tarpeessa oleva lapsipoloinen.

Kas niin, nyt hänet oli köytetty tiukasti lämpimän turkin sisälle. Lapsukainen vaikeni vähitellen reen keinuessa tiettömän lumen yli ja umpikulkusten kauniisti kaikuvalla äänellä kilistessä. Sillä vaikka olikin raskasta päästä lumen läpi, mennä viiletti Leivo kuitenkin kaikin voimin. Olihan ehdittävä kotiin paleltuneen ihmislapsiraukan kanssa.

Jahtimestari, joka ensin oli pitänyt pienokaista suorana edessään kuin hirrenpätkää, kävi niin omituiseksi mieleltään, tuntiessaan pienen, laihan ruumiin värisevän vähitellen heikkenevistä nyyhkytyksistä. Miten hyvältä tuntuisikaan voida lohduttaa ja auttaa sellaista pientä. Hän asetti hänet turkissa parempaan asentoon.

Mitähän ruuan puolta sellainen pienokainen tarvitsi? Jumala vahvistakoon minua totisesti, ajatteli hän. Kaikesta ruuasta ja juomasta, jota olen itseeni tänä aamuna ajanut, ei minulla nyt ole pienintä leipäkannikkaakaan jäljellä tällaiselle pikkuruiselle. "Saat kiiruhtaa, tyttöseni", kehotti hän hevosta.

Leivo päristelihe ja nosti päätään. Eikö hän muka ollut kiirehtinyt rajua lumimyrskyä vastaan, joka repi sekä harjaa että häntää, ja kahlannut lumessa välistä vatsaa myöten. Mutta eipä sillä, saattoi hän kyllä vieläkin lisätä vauhtia, jos niiksi tuli. Niin, hän voisi juosta itsensä pilallekin, juosta, kunnes paikalle kaatuisi, jos isäntä niin tahtoisi! Isäntä, jota hän oli palvellut kymmenen vuotta ja yhdessä hänen kanssaan kulkenut metsät ja tunturit.

Tie, joka kulki suuren metsän läpi ja jolle he nyt saapuivat, oli ajettu. Leivo lähti pyyhältämään, niin että kulkusvyö helähteli. Illansuussa oli hän ennättänyt suureen tunturipitäjään, joka levisi tuolla puolen laajan laaksonpohjukan. Sitte riennettiin ylös aikamoista mäkeä. Sinne johti valkorunkoisten koivujen muodostama kuja. He ajoivat sitä pitkin ja pyöräyttivät lopuksi pieneen, vaaleanpunaiseksi maalattuun taloon, jonka parveke ja kuistikko olivat vihreät ja valkoiset. Tuli loisti akkunoista, ja savupatsas kohosi suorana ilmaan, joka nyt oli kuulakkaa ja kirkasta ja johon ruusunpunainen iltarusko ja vähitellen ilmestyvät tähdet valoivat hohtoaan.

"Tervetuloa kotiin, Artur", huusi nuori rouva parvekkeelta. Hän seisoi siellä suureen villasaaliin kietoutuneena, jonka sisältä hänen hienot kalpeat kasvonsa ja vaalea tukkansa pilkistivät.

"Kiitos, muijaseni! Pyydä, että Tuovi tulee ottamaan minulta tuomiseni."

Tuovi, vanha palvelijatar, joka oli aikoinaan hoitanut jahtimestarin rouvaa, kun tämä oli ollut lapsi, saapui hyväntuulisena alas portaita. Välistä tapahtui nimittäin, että jahtimestarilla oli muassaan jotain harvinaista syötävää tai muuta, karhunpaisti, sudennahka tai tavallisimmin monenlaisia lintuja. Niin että Tuovi oli valmistautunut saamaan suuren sylyksen. Mutta hän vetäytyi pelästyneenä takaisin.

"No mutta, hyvä jahtimestari! Mitäs me tuollaisella? Menkää sisään, rouva, te vilustutte."

Mutta silloin kuului reestä parkaisu, lohduton, hyljätyn pikkulapsen huuto. Nuori rouva heitti pois saalin. Hän juoksi alas portaita muutamin askelin, otti kirkuvan riepukäärön syliinsä ja kantoi sen ylös. "Lapsukainen — pieni raukka, mitä he ovat sinulle tehneet? Hiljaa, hiljaa nyt. Pääsemme pian lämpimään ja saamme ruokaa pieneen ruumisparkaan."

Kerttu rouva ei pelännyt kirkuvia, niistämättömiä tenavia. Hän oli kyllä tottunut pikkulapsiin vanhempainsa kodissa, missä heitä oli ollut iso sisarusparvi. Hänellä ei itsellään ollut ainoatakaan lasta syväksi, salaiseksi surukseen. Hänen miehensä ei hyväksynyt hänen toivoansa saada ottaa kasvatti. Hän ei nimittäin tahtonut, että he ottaisivat edesvastuulleen toisten lapsia, ja kärsi jo ajatellessaankin häijyjä, tottelemattomia, kirkuvia, likaisia tenavia — muunlaisia lapsia hän ei voinut mielessään kuvitellakaan. Ja nyt hän oli itse kuljettanut pienen lapsen taloon!

Illalla syötyään ja levättyään istui jahtimestari ja katseli, miten hänen vaimonsa nopeasti ja taitavasti muutti suuria vaatekappaleita pieniksi, miten hän ihmeellisellä tavalla sai kokoon vaaleansinisen pienen hameen, pienen esiliinan ja parin pieniä housuja. Hän oli niin toimessaan, hänen pikku vaimonsa. Vaaleat hiukset kihartuivat otsalle, ja muuten niin kalpeille poskille oli työ ja työninto nostanut hienon punerruksen. Hän katsahti mieheensä loistavin silmin.

"Artur, mehän pidämme hänet vastaiseksi? Saat nähdä hänet. Hän makaa Tuovin kamarissa, suuressa vaatekopassa, mihin hänelle on tehty vuode."

"Hän saanee jäädä, kunnes se ilmestyy, jolla on häneen oikeus. Emmehän voi heittää häntä maantielle. Ihme, etteivät sudet, joita täällä näinä päivinä on liikkunut, siepanneet häntä."

"Huu, ja sinähän ammuit vasta toissa päivänä kaksi sellaista otusta. Voi, jospa ei kenelläkään olisi oikeutta häneen! Hänen nimensä lienee Marjatta, sillä hän nimittää itseään 'Atta-Eetaksi'. Hän on niin suloinen. Ja tiedätkö, hän risti kätensä kohta, kun oli saanut velliä ja voileipää ja sanoi: 'tiitot tulle', ja hän juttelee niin somasti."

"Niin, kyllähän sen tietää, mitä tuollainen puolenvuoden vanha tenava tai mitä hän nyt lienee, saattaa jutella."

"Rakas, hän on paljon yli puolen vuoden, hänellähän on suu täynnä pieniä, valkeita hampaita, ja hän käveleekin niin somasti. Varmaan hänellä on hyvä äiti."

"Toivon sitä lapsen itsensä vuoksi, jos hän kerran tulee takaisin hänen luokseen."

"Oi, ei — Artur. Emme me laske häntä pois!"

"Hänellä lienee ainakin sisar tai jokin muu hyvä ystävä, jonka nimi on Voilokki, ja jolla on tapana antaa hänelle maitoa, sillä saadessaan heti tultuaan maitoa, hän huusi yhtä päätä: 'Elotti'. 'Anna-Aitta', sanoo hän myöskin usein. Ymmärrän hyvästi lapsen kieltä ja arvaan hänen tarkoittavan 'valkeata kissaa'. Huomenna koetan saada käsiini valkean kissan. Päästessään sänkyyn, kun olimme saaneet lämpimiksi hänen pienet, paleltuneet jalkaraukkansa, risti hän taas kätensä ja lauloi, tiedätkö, oikein puhtaalla äänellä, niin sievän sävelmän."

"Sanoineen päivineen?" kysyi jahtimestari hiukan ivallisesti, vaikkei hän huomattavasti huvitettuna saattanut olla kuuntelematta vaimonsa selityksiä.

"Sanoineen, se on tietty, mutta en voi selittää, mitä ne merkinnevät. Lakkaamatta hän lauloi samaa sanaa niin suloisesti, pää kallellaan: 'Taimainen taana'."

"Voi — 'Kankaiden hanhet'. Sitä laulua äitini lauloi minulle lapsena ollessani, kun minun piti nukkua, laulua 'kankaiden hanhista'. Siitä laulusta uskon oppineeni metsää ja kankaita niin rakastamaan, että minusta tuli metsämies."

"Eikö ole merkillistä, että tuo pieni, köyhä lapsukainen ylämaan ja katovuoden surkeimmilta seuduilta tulee tänne luoksemme laulamaan laulua, jota kuunnellessasi sinä, alamaan lapsi, pienenä nukuit. Entäs se, että sinä, jonka päähän ei koskaan ole pälkähtänyt selittää lapsenkieltä, nyt heti ymmärsit, mitä hän laulaa. Siinä piilee mielestäni aivan kuin jokin tarkoitus!"

"Niin, on se tosiaankin kummallista, sitä en kiellä", sanoi jahtimestari sangen mielissään siitä, että hänen vaimonsa ymmärsi antaa arvon hänen taidolleen selittää lapsenkieltä.

"Jos ei kukaan tule takaisin vaatimaan pienokaista, niin kyllä hän minun puolestani saa jäädä. Pahinta on sinun, jonka pitää hoitaa häntä."

"Minun! Voi, Artur, jos tietäisit, kuinka olen kaivannut pientä lasta!"

Jahtimestari veti vaimonsa luokseen. "Tiedätkö, välistä olen minäkin kaivannut."

Hän läksi ulos viheltäen "kankaiden hanhia". Sitä laulua hän ei ollut laulanut kuin pienenä poikana.

Kymmenes luku.

NIIN HIENO TYTTÖNEN.

Kahdeksan päivää myöhemmin tulivat lapset hitaasti taivaltaen laahustavin, väsynein askelin mäentörmää ylös vaaleanpunaista taloa kohden, missä jahtimestari asui. Tehtiin siten mutka suurelta maantieltä ja sen varrella sijaitsevista taloista, niin ettei oikeastaan kumpikaan, ei Antti eikä Anna-Liisa, olleet sen puolella. Kenties he eivät saisi vaivainsa palkaksi tuskin leipäpalaakaan. Niin paljon katovuoden väkeä oli läpi talven vaeltanut ennen heitä, minne ikänä he tulivatkin, että saattoi ymmärtää ihmisten väsyvän antamaan. Mutta Matleenan mielestä näytti siltä, kuin mäellä oleva vaaleanpunainen talo olisi ollut puolukoilla ja kermalla sivelty, ja että se ikäänkuin nauroi ja vilkutti heille pikku ikkunoineen, jotka näyttivät katon alta tirkisteleviltä silmiltä.

Helokki oli samaa mieltä kuin Matleena. Se kääntyi jyrkästi metsäkumpua kohden johtavalle tielle ja rupesi melkein juoksemaan, niin että lasten enempää miettimättä täytyi seurata sitä.

He kävivät, kuten tavallista, hiljaisiksi ja aroiksi saapuessaan taloon. Suuri, harmaa hirvikoira, joka haukkui, ei kuitenkaan säikähdyttänyt heitä. Se näytti pikemmin arvokkaalta ja uljaalta kuin kiukkuiselta. Lapset ohjasivat askeleensa keittiön puolelle ja asettivat kelkan ulkosalle. Tällä kertaa he aikoivat antaa Pekka-Erkin jäädä Helokin luo.

Kesken kaiken ja ennenkuin lapset olivat ehtineet sisälle, näkivät he nuoren, hienon rouvan liukuvan kelkalla pihan perukassa sijaitsevaa lyhyttä mäkeä alas. Pieni tyttö oli kelkassa hänen edessään. Pienokainen oli puettu valkoiseen vohlannahkaturkkiin, pieneen, valkoiseen, kudottuun lakkiin, ja jaloissa oli hänellä pienet lapikkaat. Hän nauroi ja hypähteli rouvan polvella huomattavasti riemuissaan kelkalla ajamisesta. Rouva nousi, nosti hänet syliinsä ja suuteli häntä.

"Rakas pieni Atta-lapsi, nyt käymme sisälle, lapsen pitää syödä ja nukkua päivällistä ja tulla äidin terveeksi, reippaaksi tytöksi."

"Elotti, Elotti, Antti, Anna-Aitta — Alleena."

Pienokainen pyristelihe kiivaasti irroittuakseen käsivarsista, jotka hellästi ympäröivät häntä.

Kerttu rouva kääntyi nopeasti. Hän päästi lapsen, joka innokkaasti juoksi hänen tyköään, ja antoi käsivartensa vaipua, seisoen hiljaa paikallansa surun ja yksinäisyyden valtaamana. Lapset olivat kuin kivettyneitä. He seisoivat hiiskahtamatta, liikkumatonna. Mutta Helokki oli kohta asian perillä. Se päästi määkinän ja juoksi Martta-Eevan luo. Mitäpä hän siitä huoli, että pienokainen oli, lapikkaita lukuunottamatta, hieno kuin prinsessa. Sehän oli kuitenkin sama pieni ihmisvohla, jolle hän oli antanut maitoa, ja jota hän oli turkillaan lämmittänyt.

"Elotti!"

Martta-Eeva kiersi käsivartensa vuohen pään ympärille, joka taipui häneen päin. Hän ojensi käsivartensa. "Puttaa! Antti itä! Antti ota Atta-Eeta!"

Ja Antti otti syliin pikku siskon. Hän silitti hänen poskiaan, hänen käsiään. "Pikku tyttönen, — meidän pikku tyttömme! Sinä rakas Martta-Eeva. Niin raskasta on meidän ollut ilman sinua." Martta-Eeva piti käsivarsiaan hänen kaulassaan, niinkuin hän ei koskaan olisi tahtonut päästää häntä. Mutta sitte tahtoivat toiset sisarukset saada osansa, pieni Sanna-Kaisa ja kaikki muut olivat muodostaneet piirin heidän ympärilleen ja nykivät jälleen löydettyä käsivarsista ja sääristä saadakseen hekin hänet hyväilläkseen ja taputellakseen.

Martta-Eeva, heidän korea, hupainen pikku lapsensa, jota he olivat niin suuresti ikävöineet! — Sama pikkutyttö, vaikka hän nyt oli hienoissa herrasvaatteissa. He eivät laskeneet häntä, vaan tullessaan keittiön kautta sisään kerjäämään oli heidän parvessaan pieni, valkoisiin puettu, hyvin hoidettu lapsi.

Yhdestoista luku.

MOLEMMAT PIKKUTYTÖT.

Kun Hallatunturin lapset jälleen vaelsivat jahtimestarin talosta, oli heitä enää vain viisi. Sanna-Kaisa oli saanut jäädä pikku siskon luo. Ja niin olivat pikkutytöt taasen yhdessä. Jahtimestari itse oli niin tahtonut. Järjestyksen ihmisenä hän huomasi ja hämmästyikin äärettömästi ja ihmetteli, kun uusi, pieni ryppymekko, joka hänen mielestään saattoi tuskin ymmärtää viedä ruokaa suuhunsa, tuli hänen huoneeseensa kiittämään ruuasta ja heti huomasi hänen paperiveitsensä pöydän alla. "Pöydän alla on veitsi", piipitti hän hienolla äänellä ryömien mainittua esinettä hakemaan. Ja totisesti, paperiveitsi, jota hän, jahtimestari, niin varoi ja jota hän turhaan oli etsinyt, oli hänen kirjoituspöytänsä alla melkein piilossa, poronnahan peitossa.

"Tahtoisitko antaa sen minulle", sanoi hän ojentaen kätensä. Sanna-Kaisa astui heti esiin jättäen veitsen.

Jahtimestari, joka tiesi, miten vaikeata oli saada totutetuksi koiria noutamaan esineitä, miltei nolostui. Hän oli luullut vielä vaikeammaksi saada lasta tottelemaan.

"Anna-Aitta tulee, uuti nutte, laulaa, toutaa — taimaan taana, uuti nutte." Martta-Eeva, joka oli jo aivan kotiutunut jahtimestarin kauniissa, hauskassa huoneessa, tuli sisään tallustaen ja veti nyt Sanna-Kaisan mukanaan. Hän tahtoi näyttää hänelle uuden nukkensa, sellaisen oikean, jolla oli kirkkaat silmät hienossa posliinipäässä, ja hän tahtoi, että he laulaisivat ja tuutisivat hänet uneen, kuten heidän oli ollut tapana tehdä entisille nukeilleen.

Pienokaiset valmistivat nukelle vuoteen sänkykamariin. Siellä kasvattivanhempien luona oli Martta-Eevalla nyttemmin oma, hieno sijansa pienessä sirossa sängyssä. Sanna-Kaisa laski myöskin oman nukkensa, riepuihin kiedotun halon, konelaatikkoon —. Sitte pikkutytöt lauloivat suloisesti ja hartaasti laulunsa taivaallisesta Kaanaasta molemmille unisille nukeille keikuttaen laatikkoa välillänsä.

Kerttu, kasvattiäiti, juoksi hakemaan miestään. Hänen täytyi kuulla ja nähdä heidät yhdessä, nähdä ja verrata jo punaposkista, vapaasti katselevaa pientä löytölasta sievissä, oivallisissa vaatteissaan, toiseen, pieneen, kalpeaan raukkaan kärsivine katseineen ja ohkaisine, lopen kuluneine repaleilleen. Kerttu tiesi hyvin, minkätähden hän halusi esittää tämän kuvan miehelleen.

Molemmat puolisot seisoivat toisiinsa nojautuneina, kuunnellen lasten laulua.

"Artur sinä. — He laulavat 'Taivaan Kaanaasta'. Kuule tätä pientä, uutta tulokasta! Eikä 'Kankaiden hanhista'", lisäsi hän arasti. "Ei kai tuo pieni Jumalan enkeli ole mielestäsi sinua narrannut?"

"Ei, totisesti, ei. Sanon sinulle, etten nyt ensinkään tahtoisi olla ilman häntä. Talossa tulisi taas niin tyhjää ja hiljaista."

"Muistatko sananlaskua: 'Pata, joka keittää yhdelle, keittää yhtä hyvin kahdelle'."

"Sanotko niin —!"

Jahtimestari katseli miettivän näköisenä lattialla istuvia pienoisia, jotka yhä lauloivat ja keikuttivat konelaatikkoa välillään. Toinenhan heistä hänen täytyi pitää ja hän tahtoikin sen tehdä. Mutta toisen — tuon kalpean pienen olennon, ohuine poskilleen ja tummine, kärsivine silmineen — niin, hänen täytyi taas maantielle. Eikä kellään heistä ollut äitiä eikä isää, sen oli hänen vaimonsa kertonut.

"No niin, anna sitte Jumalan nimessä padan kiehua kahdelle", sanoi hän viimein.

Lapset lauloivat laulamistaan kasvattivanhempien totisina, kirkkain kasvoin mennessä suurempien lasten luo, jotka istuivat keittiössä puhellen Tuovin kanssa. He eivät tahtoneet ottaa pienoisia ilman suurempien myöntymystä. Ja voihan käsittää, että pikkutyttöjen oli hyvä jäädä pieneen taloon, missä itse ikkunatkin hymyilivät ja vilkkuivat katon harjan alla, ja missä seinätkin olivat kuin puoloilla ja kermalla siveltyjä.

Kahdestoista luku.

TYÖ-ANSIOITA JA RAHAKYSYMYKSIÄ.

Kun jäljelläolevat lapset nyt jatkoivat matkaansa, eivät heidän ajatuksensa enää olleet niin raskaita. Heillä oli niin paljon ihmeellistä puhuttavana. Ensiksikin koreasta rouvasta, jonka silmät olivat niin lempeät. Lakanoista pitseineen ja punaisista peitteistä pikkutyttöjen vuoteissa ja hienosta, hyvästä ruuasta, jota pienokaisilla nyt alati olisi.

"Ja nähkääs, he ovat tulleet oikeitten ihmisten luo, sellaisten, joihin äitikin olisi suostunut", sanoi Antti totisesti. "Rouva istui eilen illalla korisängyn ääressä ja antoi pikkutyttöjen lukea pienen rukouksensa, ja sitte hän sanoi, että he rukoilisivat Jumalaa suojelemaan sisaruksia, jotka kulkevat ulkona maailmalla, ja antamaan meidän kaikkien tulla kilteiksi, hyviksi ihmisiksi. Siitä minä pidin, siksi he saivat jäädä sinne."

"Olisi kai sinun pitänyt antaa heidän jäädä suurtaloonkin, jos he olisivat tahtoneet pitää pikkutytöt, vaikka väki olikin sekä nyrpeää että häijyä", sanoi Anna-Liisa vähän pisteliäästi.

"Ei koskaan", puuttui Antti kiivaasti puheeseen, "tiedä se. — Sinnekö, missä isäntä niin ankarasti kirosi! Mikä onnettomuus hyvänsä voi kohdata sellaista taloa; ja siitä saisivat pikkutytötkin kärsiä."

"Niin", lisäsi Mauno, "ja pihalla huusivat rengit, joiden piti asettaa hevoset takarekien eteen, alituisesti 'tuhat perkelettä'."

"Hui, sehän on aivan hirvittävää", sanoi Matleena kauhistuen.

"Näin hän sanoi", jatkoi Mauno ikäänkuin hyvillänsä saadessaan sitä "hirvittävää" toistaa: "Anna tänne se perkeleen kirves, että saan lyödä naulapahuksen kirottuun takarekeen."

"Vaiti poika! Oletko hullu, kun suorastaan vedät onnettomuutta ylitsemme puhumalla niin kauheita sanoja. Äiti, kun aina niin pelkäsi kirosanoja", sanoi Antti pelästyneenä ja pahoillaan. "Eikä teidän toki tarvitse ajatella, että olisin jättänyt pikkutytöt sellaiseen taloon, vaikka he olisivatkin saaneet nisujauhopannukakkua ja sianlihaa ja vehnäskahvia joka ikinen päivä."

"Niin, pikkutytöt olisivat kai oppineet kiroamaan sellaisessa talossa hekin", epäili Pekka-Erkki.

"Mutta niillä oli siellä neljä hevosta, ja seinällä pyssy, ja isännällä oli tuppipuukko, joka oli oikein kaunis, niin että kyllä pikkutytöt olisivat tavallansa voineet sielläkin hyvin", arveli Mauno.

"Nyt saatte nähdä tuppipuukon, jonka sain jahtimestarilta", keskeytti Antti. Hän otti povestaan tuppeen pistetyn puukon, jossa oli musta kiiltävä varsi ja nahkatuppi, ja jonka terä oli ohutkärkinen ja välkkyvän terävä.

"Ei mutta, poika!"

Mauno pysähtyi keskelle tietä kuin kivettyneenä. "Sillä kai on tuhat kruunua, joka hennoo antaa pois tuollaisen. Mistä se tuli, että hän sen teki?"

"Minun piti auttaa Tuovia päreitä pilkkomaan, ja minulla oli vain vanha puukkoni. En tiedä, liekö hän sanonut jotakin jahtimestarille, mutta kun olin hänen luonaan sisällä kiittämässä meidän edestämme, antoi hän minulle puukon. Ja sitte hän sanoi, että kunnon poika, joka osaa hyvin käyttää puukkoansa, aina voi tulla toimeen maailmassa ja kunnialla päästä eteenpäin."

"Sellainen puhe kuuluu korealta", sanoi Matleena uneksien. "Se rouva, joka oli niin kovasti näppärä, antoi minulle niin hienoa lankaa. Tässä saatte nähdä. —"

Matleena otti esiin paperitötterön ympärilleen solmitusta saalista. He pysähyttivät kelkan. He olivat nyt keskellä metsikköä poissa ihmisten silmistä. Matleena istui kelkkaan.

"Kas tässä — punaista lankaa ruusuihin, ja vihreää lehtiin, ja ruskeaa varsiin."

"Mutta mihin — mihin hyvänen aika ne ovat aiotut?" kysyi Anna-Liisa yhtä hämmästyneen näköisenä kuin toisetkin sisarukset, jotka äärimmäisen kummastuksen valtaamina ottivat Matleenan koreuden katseltavakseen. Joukossa oli myöskin harmaa lankakerä, johon oli kiinnitetty luinen virkkineula, sukkavarraskerta ja kiiltävä parsinneula.

"Tuo taitava rouva sanoi minulle näin: 'Osaatko kutoa?' sanoi hän."

"Hertti, tottahan sitä osannet", suhahti Anna-Liisa.

"Älä nyt — niinhän minä sanoinkin. — Voithan antaa minun puhua loppuun! 'Kyllä', sanoin minä."

"No, mitä hän sitten sanoi?" kysyi Mauno innokkaasti.

"'Tässä saat nähdä', sanoi hän."

"Mitä sitte sait nähdä?" intoili Pekka-Erkki, joka kuljetti kättänsä korean langan yli kuin olisi tahtonut hyväillä sitä.

"Surkeus suuri, kuinka te kyselette ja pidätte meteliä, niin että minä syön, mitä minun piti sanoa, enkä enää muista sitä!"

"Sinun piti saada nähdä jotakin", auttoi Antti häntä tolalle.

"Niin se oli, mutta vaiti nyt. Hän näytti minulle parin lapasia, nähkääs, niin hienoja lapasia, ettette ole sellaisia nähneet."

"Ne kai maksavat paljon rahaa, se on tietty", sanoi Mauno ajattelevaisesti.

"Niin kyllä, näetkös, mutta ei sille, joka voi valmistaa sellaisia — sillä silloin maksaa ainoastaan lanka."

"Lanka, niin, mutta ei se maksane vähän sekään", tuumasi Anna-Liisa.

"Te sitte vasta olette kiusallisia keksimään ikävyyksiä, niin että minä töin tuskin haluan puhua loppuun", napisi Matleena. Hän otti kuitenkin armollisesti esille puoleksi kudotun lapasen, missä valkoinen villalanka vielä oli kiinni.

Se oli valmistettu "koukkuamalla", millä tavalla Norrlannin naiset ennen pienellä luukoukulla virkkasivat erinomaisen lujia lapasia. Ja lapasen puoliskolle oli villalangalla neulottu punaisia ruusuja, vihreitä lehtiä ja ruskeita varsia.

"Annas olla, joko nyt käsitätte, missä ruusujen ja lehtien paikka on?"

Matleena salli pienen lapaspuolikkaan kulkea sisarusten kesken.

"Niin, mutta kuka sen nyt tekee! Et sinä nyt ainakaan voi saada aikaan sellaista, joka on niin hienoa ja mutkikasta", sanoi Mauno ylimielisesti ja musertavalla varmuudella.

"Ei, se on selvää", kinasteli Matleena. "Sinä kai luulet itse siihen paremmin pystyväsi — sinä, joka parsii sukkia niinkuin kurotaan kiinni jauhopussin suu, vedät vain reijän kokoon — vaikka se olisi kuinka suuri."

"Matleena, varo itseäsi, ettet tule suulaaksi", muistutti Antti. "Eikä ollenkaan ole somaa, kun naisväki käy sellaiseksi."

"Sittepähän mies voi olla vaiti, kun ei tiedä mitään siitä, josta pitää ääntä."

"No, senhäntähden kysyy, kun ei mitään tiedä", jatkoi Antti sävyisästi. "En minäkään tiedä, miten sinä menettelet noiden ruusujen suhteen, tai miten saat aikaa sellaiseen työhön."

"Niin, mutta minä tiedän. Kun sinä eilen olit ulkona ja kannoit heille vettä ja loit lunta, olin minä sisällä rouvan luona, ja hän auttoi minua laittamaan tämän nutun. Ja minä sain neuloa tämän esiliinankin itselleni."

"Minäkin sain ommella itselleni sellaisen", sanoi Anna-Liisa ylpeästi.

"Ja kun se oli tehty, näytti hän minulle, miten minun pitäisi koukuta. — Katsokaas näin! Mutta se on tietysti peräti mutkallista."

Pakkasen punertamin, jäykin sormin, nenä vuotavana ja suu juhlallisesti kokoonpuristettuna näytti Matleena sisarusten silmissä ihmeteltävää koukkuamistaitoaan.

"Ja sitte, nähkääs, tulee kaikista merkillisin."

Hän pujotti tärkeän näköisenä punaisen langan parsinneulan silmään. "Sitte katsokaas — tulee kaikista kummallisin. — Että minä osaan neuloa — näin — koreaa."

Hän neuloi vain muutamia pisteitä, mutta sekin jo herätti sisaruksissa tarpeellista kunnioitusta.

Matleena hypähti pystyyn, pisti langan talteen ja otti oikean ajoluiun, sillä eipä luminen maa monen asteen pakkasessa ollut juuri sopivin neulomakoulun paikka.

"Tästä lähtien, nähkääs, koukkuan lapasia ja neulon niihin ruusuja ja — myyn niitä, kuulettekos, — ja saan rahaa ja ostan meille pienen tuvan, joka näyttää puolukoilta ja kermalta, ja jossa on nauravat ikkunat. Pikkutytöt ja kaikki tyyni teemme sitte lapasia. Oikeita oman maan lapasia —, sillä rouva sanoi, että tekisimme kaikki aivan kuin ajatellen oman maan nimen tulevan työhön mukaan; kaikki tehtävät ovat suoritettavat tietysti sillä tavalla, ettei isänmaa joudu häpeään. Kun vain tulee kevät, rupean kulkiessani kutomaan, sillä hän sanoi, että näin on vaimoväki täällä ennenkin tehnyt. Kudon pikkusukkia teille päivin ja sitte illoin, kun istumme jossakin koivuhaassa, koukkuan ja neulon ruusuja, joista tulee niin koreita kuin orjanruusut."

"Minä en suinkaan aio ryhtyä lapasia koukkuamaan", sanoi Mauno ojentautuen ja kääntäen ranteista liian pitkiä, riippuvia nutunhihojaan. "Ei, minä puolestani lähden Amerikkaan ja kaivan niin paljon kultaa, että voin ostaa koko Hallatunturin pitäjän ja kirkon, jos tahdon, ja täyttää sen karpaloilla ja tuoreilla juustoilla ja luhdikoilla ja sianlihalla ja —" Mauno kellahti sivuun.

Kohti kurkkua huutaen ja pelästyneenä hän koetteli kädellä poskeaan. Siinä poltti korvapuusti. Antti, joka ei ollut kurittanut lapsia äidin eläessä, ja joka tavallisesti oli ihmeellisen kärsivällinen heidän suhteensa, vihastui tulisesti. Mauno sai korvapuustin, ja Antti rupesi häntä puristelemaan, juuri kuin hän olisi ollut perunasäkki, johon oli saatava enemmän tilaa.

"Poika, ettet häpeä! — Pidätkö vierasta maata parempana omaa —! Lähteä sinne kullan hakuun! — niinkuin meidän setä, joka on turmellut siellä itsensä. Ja vielä sekin, että kullalla ostaisit kirkon siksi vain, että pitäisit koreaa kirkkoa, missä Jumalasta saarnataan, aittana —. Sinulla on, Mauno, ilkeä mieli, ja tuollaista puhetta en kärsi kuunnella."

Lapset kävelivät tavallista kulkijahölkkää, sangen noloina Antin odottamattomasta kiukunpuuskauksesta. Mauno pirottaen ja itkua tuhertaen.

"Miehen on paljon parempi tehdä lapasia kunnialla kuin nostaa säkittäin kultaa ja käyttää sitä siihen, mikä on pahaa — muista se, Mauno", jatkoi Antti vielä aivan hengästyneenä harmista. Hän kahlasi metsikköön kinoksen läpi ja leikkasi terävällä puukolla kuusenlatvan, jonka oksat olivat niin tasaisena kehänä rungossa kiinni, että se hyvin sopi männäksi. Hän koetti jälleen leppyä.

"Kun eivät pikkutytöt nyt istu kelkassa", sanoi hän, "niin olen ajatellut kuljettaa siinä työaineksia askartaakseni iltaisin, kun tulemme johonkin taloon, missä on tuli takassa, tai jonnekin leipomatupaan tai renkikamariin."

"Aiotko tehdä mäntiä ja pesimiä myytäväksi?" kysyi Anna-Liisa jonkinlaisella kunnioituksella mahtavalta veljeltään.

"Niitä olen enimmäkseen ajatellut. Puulusikoita myöskin. Simo-Paavalin vaari oli mainio lusikoita tekemään, mutta eihän minulla koskaan ole ollut puukkoa, että olisin voinut veistää niiden mukaan."

"Ne minä sinulle maalaan", huusi Matleena metsikköön päin Antille. "Niin koreita, pieniä, sinisiä ruusuja ja vuohensilmiä. Valmistan väriä, niinkuin äitikin, lehdistä, kukkasista ja juurista."

"Saanko auttaa sinua lusikoita tekemään, kun tulen suureksi?" mutisi Mauno, tullessaan Antin läheisyyteen tiellä.

"Saat kyllä, poika. Kas tässä vanha puukkoni, sillä voit, vaikka olet pieni, alkaa tehdä aineksia."

"Voimmehan myydä lusikat, Antti, ja saada rahaa. Mutta en minä sentään ostakaan kirkkoa, sillä pappi ei voi siellä silloin lukea."

"Ei, emmekä me voi istua siellä ja kuunnella häntä ja veisata ja lukea, että meistä tulisi hyviä ihmisiä, niinkuin äiti toivoi."

Kolmastoista luku.

VAINAJAN SIJAAN.

Kun lapset muutamia päiviä myöhemmin ehtivät niin kauvas, että pääsivät pahimmasta tunturiseudusta, tulivat he eräänä iltana taloon, missä sairaus ja surut olivat vieraina. Suureen, rikkaaseen talonpoikaistaloon. Vanhin tyttö oli siellä äsken kuollut ainoastaan 10 vuoden vanhana. Ja nyt makasi pieni poju, ainoa poika, seitsenvuotias, sairaana samassa taudissa, johon sisar oli kuollut. Vaimo, uljas, kaunis nainen, seisoi takan ääressä ja vispilöitsi ohrajauhoja kiehuvaan puuroveteen pienen lapsijoukon astuessa sisään, kuten tavallisesti, ujon ja neuvottoman näköisenä. Hänen puolisonsa oli ankara isäntä ja vaimon täytyi hoitaa tehtäviään kunnolla niinkuin ennenkin, vaikka suru oli sydämessä ja levottomuus mielessä pienokaisen tähden, joka ehkä nyt myöskin otettaisiin häneltä. — Hän kääntyi oveen päin, kun se jäi pitkäksi aikaa auki, ennenkuin kaikki viisi lasta ehtivät sisälle.

Tänään he työnsivät Anna-Liisan edellänsä. Sille, joka oli kurjasti puettu ja tuli pyytämään ruokaa ja majaa, oli kovin huolestuttavaa astua niin suureen, hienoon taloon.

Vaimo jäi tuijottamaan Anna-Liisaan.

"Tule tänne tulen ääreen, lapsi", sanoi hän lempeällä, raskasmielisellä äänellä. Hän ojensi kätensä ja sanoi hyvän päivän Anna-Liisalle, jonka mielestä se oli suurenmoista ja juhlallista. Ei ollut juuri yleistä, että sai semmoisen tervehdyksen saapuessaan katovuodenväkenä taloihin.

"Mikähän tuollaisen tyttösen nimi lienee?" kysyi vaimo ja työnsi huivin taapäin Anna-Liisan vaaleilta hiuksilta. "Anna-Liisa", vastasi kysytty ja katsoi rehellisillä, sinisillä silmillään talonpoikaisvaimon surullisiin silmiin.

"Ei suinkaan, ei kai se liene totta? 'Anna-Liisa', niinkuin meidän Anna-Liisa, hän, jonka Herra on ottanut!"

Vaimo tarttui päähänsä molemmin käsin ja vaipui uuninpenkille. Puuropadan oli hän jo nostanut tulelta.

"Kyllä se on totta", toisti Antti astuen esiin. "Hänen nimensä on Anna-Liisa, niinkuin meidän isoäidin, joka on kuollut."

Mies tuli sisään kahden rengin seurassa. He olivat lumisia, vaikka olivat tömistäneet kuistiin päältään pahimmat möhkäleet, jotka olivat kulkeutuneet myötä metsästä, mistä olivat ajaneet hirsiä. Vaikka hän oli nuori mies, kulki hän kumarassa, pää alaspäin.

"Miten käy pikkupoikamme?" kysyy hän vaimolta sivumennen.

"Niinkuin tytönkin — Herra kyllä ottaa myös pojan."

Mies meni ääneti pöydän ääreen, istuutui ja luki ruokarukouksen. Hän otti puulusikan ja söi samasta puurovadista kuin rengit, vaikka jokaisella oli oma pieni puuastiansa, missä oli maitoa. Vuohenjuustoa ja voita ja leipää oli myöskin pöydällä.

"Vuokselan-muori on kai mennyt?" kyseli hän edelleen hiljaisesti.

"Hän lähti ennen puolta päivää, kun ei voinut enää tehdä mitään pikku Kallen hyväksi. Vaikka ajaisimmekin nuo viisitoista penikulmaa lääkärille, niin ei se auta. Hän makaa nyt vain jonkinlaisessa horrostilassa, niin että kaiketi olemme pian lapsettomia."

Mies söi lusikka lusikalta, mutta hänestä näkyi, että suru oli kouristanut häntä niinkuin vaimoansakin, joka seisoi pöydän ääressä näöltään tyynenä leikaten ruisleipää metsämiehille, jotka kaikki olivat yhtä masentuneita.

"Eipä muuten ole pikkuväestä puutetta, huomaan minä", sanoi isäntä katkeralla äänellä. "Kun ei saa pitää ja ruokkia omiansa, niin olisi parasta lähettää tiehensä toistenkin lapset."

"Minusta tuntuu, että silloin tekisi suuren synnin", sanoi vaimo lempeästi. "Jos me kohta olemme ilman lapsia, ovat nämä pikkuraukat, kuten kuulen, ilman vanhempia. Ajattelenpa, että se on melkein yhtä raskasta."

Suuressa keittiössä, jota tuli hilpeästi loimuten valaisi, oli aivan hiljaista. Kattilat välkkyivät pitkässä, rikkaalta näyttävässä rivissä ulko-oven yläpuolella.

Seinäsängyssä oli punaruutuiset uutimet. Korkea hohtavan sininen taalalaiskello punaisine ruusuineen oli korea katsella. Siistit tilkkumatot muodostivat raitoja peittämälleen valkeaksi hangatulle lattialle. Kirkkaiden ikkunaruutujen ääressä, joiden edessä oli kotikutoiset, ilmavat reunusuutimet, näkyi kukkia, myrttejä, palssameja, leijonankitoja sekä verenpisaroita. Huone oli perin hauska, eikä sitä suinkaan pilannut ne kolme, nyt tilapäisesti syrjään pantua rukkia, joiden kuontaloissa oli pellavaa ja rullilla lankaa.

"Käy tervehtimään isää, Anna-Liisa", sanoi vaimo, työntäen tytön isäntää kohden tarkoittavasti ja surullisesti hymyillen. Anna-Liisa punastui syvään astuessaan yksin esiin. Hän näytti niin lempeältä ja suloiselta tällä hetkellä, niin hauskalta, siistiltä ja kammatulta, vaikka hänen vaatteensa olivatkin kurjat ja kuluneet.

Isäntä katsahti häneen kummastuneena.

"Hyvänen aika, mikä sinun nimesi on, tyttö?"

"Anna-Liisa." Hän katsoi neuvotonna ja pelokkaana sisaruksiin päin.

Isäntä tarttui ikäänkuin hämmentyneenä käsin päähänsä kuten äsken vaimo.

"Herran tähden, Sanna-Maija, hän on aivan meidän Anna-Liisan näköinen, ennenkuin tauti hänet runteli."

"Se juolahti minunkin mieleeni, kun hän äsken astui eteeni, ja silloin ajattelin, että meidän Anna-Liisan piti mennä pois, että tämä tulisi tilalle."

Vaimo katsoi lujasti ja totisesti mieheensä. Hän otti Anna-Liisaa kädestä — ja laski sitten hiljaa ikäänkuin hyväillen käsivartensa tytön kaulaan viedessään hänet jälleen takan ääressä oleksivan sisarusparven luo.

Kun miehet, kiitettyään Jumalaa ruuasta, nousivat pöydästä, toi hän siihen lapsille maitoa ja puuroa ja heidän osakseen harvoin tulleita voileipiä hienosta, siihen aikaan suuriarvoisesta ruisleivästä.

Sitte läksi hän nopeasti ja ääneti heidän luotaan. Lapset ymmärsivät, että hänen täytyi mennä katsomaan sairasta poikaa. He istuivat pöydän ympärillä levottomina ja miettiväisinä. Puhe siitä, että Anna-Liisa kenties jäisi, pelotti heitä. Vaimo tuli jälleen ulos keittiön takana sijaitsevasta pienestä kamarista, missä sairas makasi. Hän meni nopeasti keittiön läpi pihalle.

"Hän on nyt kenties kuollut", kuiskasi Anna-Liisa.

"Silloin he suuttuvat Herralle ja ajavat meidät pois."

"Ei", väitti Matleena. "Tehän näitte, että hänen silmänsä loistivat. Poika on kai pikemmin parempi, ja silloin he tulevat iloisiksi ja ovat kiitollisia Jumalalle, ja sitte he ottavat sinut, Anna-Liisa."

Jälleen istuivat lapset ääneti, raskaalla mielellä.

Äkkiä painoi Anna-Liisa päänsä pöydällä ristissä olevien kättensä varaan. Hän itki — itki, vaikka niin hiljaa, ettei kukaan voinut sitä kuulla. Mutta sen saattoi nähdä värisevistä olkapäistä ja lohduttomasta pään asennosta.

Sisarukset syödä natustivat voileipiänsä tuskallisessa äänettömyydessä.

"Sinä rakas Anna-Liisa — sinä rakas" — sanoi Antti koettaen vetää hänen kätensä syrjään. Tämä oli hänelle peräti raskasta ja outoa, että Anna-Liisan, joka aina oli niin hiljainen ja tyyni, nyt piti itkeä niin hirveästi. Anna-Liisa nosti päänsä aivan punaiseksi itkettyneenä.

"En tahdo olla ilman teitä —, ensin pikkutytöt, joita suren niin kauheasti, — ja sitte te kaikki."

"Niin, kyllähän se on meillekin surkeata", sanoi Antti sävyisästi. "Niin hyvä kuin olet ollut näille pienille ja sitäpaitsi meille kaikille."

"Ja kuka lypsää Helokkia —, ja paikkaa pojille ja pesee ja pitää teidät kunnossa —", nyyhkytti Anna-Liisa. Hän loi äidillisen huolestuneena silmäyksen kahteen pienimpään pöydässä-olijaan. "Tehän ette tahdo kammata ettekä pestä itseänne, jos en minä pidä teistä huolta."

Mauno ja Pekka-Erkki loivat silmänsä alas tuntien syyllisyytensä. Niin karskia miesväkeä kuin he halusivatkin olla, tuntui heistä peseminen ja kampaaminen suunnattoman vaivalloiselta. Ei ollut ensinkään hauska lauvantai-iltaisin vetää yltään lämmintä paitaa, joka kietoutui niin hyvin ruumiin mukaan. Ja sitte ponnistaa saadakseen käsivarret toiseen, joka saattoi olla ilkeän kylmä, vieläpä märkäkin poikien mielestä, se kun oli maannut kontissa pyry- ja rajusäitten vaikutukselle alttiina. Ja toiseksi ei juuri milloinkaan yksikään paita sopinut heille täydellisesti. Paita samaten kuin muutkin vaatteet tulivat aina ikäänkuin yllätyksenä — välistä ne olivat niin suuret, että ne sekä riippuivat että laahasivat, ja toisen kerran niin pienet ja ahtaat, että nenä litistyi muuttaessa.

Anna-Liisa tapasi hieroa suovalla ja vedellä heidän kasvojaan ja kaulaa ja korvia ja pyyhkiä heitä vanhoilla vaatteilla, jotka olivat pestyjä, mutta tietysti kaulaamattomia ja kovia, niin että "ne repivät kuin suden kynnet", vakuuttivat pikkupojat asettuessaan vastarintaan.

Ja istuessaan siinä pöydän ääressä todellakin peloissaan Anna-Liisan jäämisestä, ei heillä tosin ollut samaa huolta kuin hänellä kyseessä olevasta tulevasta siisteyden ja järjestyksen puutteesta. Ainoa, mikä heitä ylläpiti heidän ikävöidessään siskoa, oli juuri tuo äkkiä leimahtanut toivo, että he saisivat olla vapaina vedestä, suovasta ja pyyhinrievusta.

"Täällä, Anna-Liisa, sinun olisi hyvä", sanoi Antti yrittäen saada äänensä huolettomaksi. "Saat oikein sängyn maataksesi ja alituisesti tällaista ruokaa."

"Ja sillä välin te kaikki kiertäisitte pitkin teitä ja minun pitäisi ajatella teidän makaavan semmoisilla vuoteilla, että saisitte muitten kulkijain niihin jättämiä syöpäläisiä, tai jossakin kylmässä tuvassa, ja ettette koskaan saisi syödä itseänne kylläisiksi."

"Olemmehan saaneet muutaman kerran. Muistatko, siinäkin suuressa talossa, missä kuitenkin oli niin monta lasta, ja me saimme koko padallisen hernesoppaa —."

Antti vaikeni. Näki kyllä, miten raskaalta hänestä tuntui, että täytyi mahdollisesti jättää huolehtiva, reipas sisar.

"Kävelisit vain meidän kanssamme, minne mekin menemme", mutisi Matleena viimeinen voileivänpala suussa. Hän pyyhki nenän ja sormet paikattuun, pesussa haalistuneeseen esiliinaan ja painoi päänsä Anna-Liisan poskea vasten. "Näetkös, on aina hauska olla ulkona, — jos ei kaikki olekaan niin hyvin, näkee kuitenkin niin paljon. Lumi sattuu asettumaan niin hauskasti joka paikkaan. Ja hauskaa on katsoa jälkiä lumessa, kun se lepää tasaisena nevoilla ja pelloilla. Siihen tulee niin pitkiä koukeroita, aivan kuin pitsiä. Jänis ja kettu ja koira ja harakka ja varis, jotka vast'ikään ovat tulleet, koristelevat kaikki tyyni jaloillaan lumen eri tavalla, niin että se muuttuu hienoksi kuin olisi häät."

"En minä näe mitään sellaista, minä. Näen vain teidät", huokasi Anna-Liisa surullisena.

"Senpätähden sinä et saa jäädä, vaan lähteä mukaamme, kuuletko sinä, Anna-Liisa! Nyt tulee kevät, ja isot kosket pääsevät jäistä vapaiksi, ja ne laulavat niin komeasti. Helokki on mukanamme, meillä on yllinkyllin maitoa juoda, — karpaloita on nevoilla, ja mustikoita ja luhdikoita niin paljon kuin jaksamme syödä. Joka kerran talvella on vaeltanut ulkona ja ollut ahtaalla, hän saattaa kulkea kesälläkin", sanoi Mauno ratkaisevasti.

"Minun mielestäni saat seurata meitä niinkuin ennenkin, tyttö", arveli Pekka-Erkki. Lausunto vaati häntä jossain määrin voittamaan itsensä, sillä uhkaavan pesun ja kampauksen vaara oli yhä hänen edessään.

"Hiljaa", varoitti Anna-Liisa ja kohotti kuunnellen päätänsä. "Poika tuntuu ääntelevän huoneessaan, hän tahtoo kenties jonkun luokseen."

Hän hiipi epätietoisena varpaillaan yli lattian ja pysähtyi ovelle.

"Tulkaa tänne —, en tahdo olla yksin", kuuli hän sisältä pienen, heikon äänen.

"Sinäkö se olet, Anna-Liisa", sanoi pieni potilas vetosohvasta, missä lepäsi. "Laula minulle 'Koko tien hän kanssan käypi', — niin nukun."

Poika käänsi kasvonsa, jotka taudissa parempaan päin tapahtuneen äkkikäänteen vuoksi olivat hiestä kosteat, seinään päin, sulki silmänsä ja odotti laulua.

Anna-Liisa tunsi kyllä laulun, mutta hänestä oli vastenmielistä laulaa yksin ja vieraassa paikassa.

"Laula, kuuletkos sinä", huusi poika sairaan kärsimättömällä äänellä.

Anna-Liisa hyräili hiljaa: "Koko tien hän kanssan' käypi, mitäs muuta toivoisin? Epäilenkö rakkauttaan, jok' on hellin, lämpimin?"

Laulaessaan pyyhki ja jäähdytteli hän pojan otsaa liinarievulla, jota hän kostutti sängyn vieressä tuolilla sijaitsevassa, vedellä täytetyssä posliinivadissa.

Vaimo tuli sisään miehen seuraamana. Hän oli käynyt noutamassa häntä sairaan luo. Hänen piti nähdä ihme, mikä pojassa, heidän ainoassa lapsessaan, oli tapahtunut. Lapsen näkeminen, sairaan, joka hetki sitten kuumeen puna kasvoillaan tuskaisena oli heittelehtinyt sijallaan, teki mieheen sellaisen vaikutuksen, että hän melkein tahtomattaan liitti kätensä ristiin ja kiitti ja ylisti Jumalaa, jolta apu lähtee.

Anna-Liisa keskeytti laulun ja nousi poistuakseen huoneesta. Mies tarttui hänen käsivarteensa.

"Sinun pitää jäädä meille, tyttö, sillä koskaan eläissäni en ole ollut niin iloinen kuin nyt."

Anna-Liisa vetäytyi hiljaa hänestä. Surullisena ja pelästyneenä hän katsoi ovelle. Hänellä tuntui sen takana olevan koko maailman aarteet kadotettavana.

"Olet kai iloinen päästessäsi hädästä ja huolesta ja saadessasi täällä kodin ja suojan kaikiksi ajoiksi, nyt kun sinä minun puolestani saat jäädä tänne ainiaaksi", sanoi nuori isäntä kummastuneena ja melkein tyytymättömänä nähdessään tytön hätääntyneen ilmeen.

"Kyllä", vastasi tyttö hiljaisesti. "Mutta minun on vain niin raskasta ajatella pikkupoikia. Minä olen heitä pessyt ja kammannut ja lypsänyt Helokkia, että he ovat päivin saaneet rieskamaitoa. Pienin ei ole niin vanha kuin tämä tässä, ja hänen täytyy kulkea ja kiertää pitkin teitä, kun minun on hyvä olla."

Neljästoista luku.

PEKKA-ERKKI JA ANNA-LIISA.

Anna-Liisan suuret siniset silmät kyyneltyivät. Hän meni sisarusten luo. Isäntä seurasi häntä. Hän rupesi katselemaan pikkupoikia. "Vai niin, että tuon pienen tähden sinä enimmän huolehdit? Hyvänen aika sentään tuollaista pientä naskalia, joka on voinut vaeltaa tänne aina Hallatunturilta asti."

"En minä ole mikään pieni. Minä käännyin Kynttelistä kuudennelle."

Pekka-Erkki katsahti pikaisesti nuoreen isäntään, kaapi puurovatia vielä kerran ja nuoli sitten puulusikan miehekkäästi ja asianmukaisessa järjestyksessä.

Isännän täytyi vetää suunsa hymyyn. "Sisarukset eivät kukaties saattaisi luopua sinusta?"

Pekka-Erkki sylkäisi ja mulkoili suurin silmin takkavalkeaan.

"En tiedä mitä minun pitäisi sanoa. Heidän tulisi kaiketi kyllä ikävä, kun heillä ei olisi ketään, josta pitää huolta ja jonka perään katsoa nyt, kun pikkutytötkin jätettiin jahtimestarille."

Vaimokin tuli siihen. Hän seisoi kuunnellen pojan puhetta niin valoisan ja iloisen näköisenä kuin hän ei ollut ainoan tyttärensä kuoleman jälkeen ollut.

"Sitte ette kenties voi olla ilman häntä?" puheli isäntä edelleen heittäen pienen merkitsevän katseen Anttiin päin. Antti kohtasi sen totisena: "Ei maksanut vaivaa puhua siitä, ennenkuin sellainen asia tuli kysymykseen."

"Nämä lapset ovat hyvää, viisasta lajia", sanoi Sanna-Maija äiti, "ja minä luulen, että he tuovat taloon siunausta ja onnea."

"Entä jos antaisimme tämän karskin pikkumiehenkin jäädä tänne", sanoi isäntä epäröiden. Hän raapi miettivän näköisenä korvallistaan.

"Pikku Kallekin paranee nopeammin, kun saa toverin", sanoi Sanna-Maija.

Antti innostui nyt hänkin. Jos Anna-Liisa otettaisiin heiltä, olisi kyllä vaikeampi ylläpitää järjestystä pienten kesken kaikissa vieraissa, välistä sangen ikävissäkin olosuhteissa, joihin he joutuivat. Sitäpaitsi sai pieni poika maailmaa kiertäessään niin monta huonoa esimerkkiä, hänen silmiinsä osui niin paljon epäpuhdasta ja hän sai kuulla niin paljon pahaa, kevytmielistä puhetta, riitaa, toraa ja kauheita kirouksia, että ne pakostakin jollakin tavalla jäivät hänen mieleensä.

"Senvuoksi olisi niin erinomaisen hyvä, jos Pekka-Erkki saisi jäädä tällaiseen taloon, että hänestä voisi tulla kelpo mies", sanoi Antti. Hänen syvät, tummat silmänsä katsoivat totisesti voimakkaaseen, uljaaseen talonpoikaan, joka seisoi hänen edessään. "Kun tulen vanhemmaksi, menen vuohipaimeneksi tai pikkurengiksi, silloin saan oppia jotakin ja sitte tulen tänne hakemaan Pekka-Erkin, jos hän vain saa jäädä siksi."

"No, tottapa hän saa. En siedä ajatella, että meidän pikku Kalle voitaisiin käskeä pois ja kulkisi teitä pitkin, niinkuin nyt tuon pienen pitäisi. Sinä, poika, olet myöskin topakkaa lajia. Ja luulenpa melkein sinun voivan tehdä, mitä sanot, niin että kerran tosiaankin voit tulla perimään takaisin pienokaisen, jos pysyt terveenä."

Vaimo ojensi suuresti tyytyväisenä kätensä Antille antaen hänelle ystävällisen, luottavan kädenlyönnin.

"Tee vuode pojalle pohjoiseen ylisänkyyn", sanoi mies. "Hän näyttää olevan puhdas ja siisti, vaikka hän tulee maantieltä."

Niin, kyllä Pekka-Erkki tiesi olevansa "puhdas ja siisti". Oli vasta maanantai, ja hän muisti liiankin hyvin viime lauvantainpesun, jota tällä kertaa oli seurannut ahdas, nenää litistävä paita.

"Anna-Liisa saa maata myöskin siellä", sanoi Sanna-Maija. Hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, ja hän jutteli lasten kanssa kuin olisivat he olleet vanhoja tuttuja.

Palvelijatar, joka tuli sisään, tuoden suuressa, siniseksi maalatussa rainnassa vaahtoavaa iltamaitoa, pysähtyi oven viereen kuin kivettyneenä. Kun hän meni ulos ruokkimaan lehmiä ja lypsämään, oli talossa hiljaista, niin hiljaista kuin silloin, kun kuolema on käynyt ja uhkaa viedä vielä enemmän. Ja nyt — iloisia, leperteleviä lapsenääniä, pestävien lusikkojen ja vatien kilinää!

Takan edessä istui pieni kiharahiuksinen tyttö neulomassa punaisia ruusuja peukalolapaseen. Poika kiskoi päreitä ja lakaisi takkakiven pantuaan enemmän puita liedelle. Emäntä itse istui taas rukin ääressä.

"Voi sentään, kuinka mukavaa täällä on", sanoi Loviisa. Hän aukaisi oven suureen kaappiin, minkä hyllyillä oli suuri joukko puhtaita maitopurtiloita. Sitte hän asetti siivilän toisen purtilon yli toisensa jälkeen ja kaatoi niihin lämmintä maitoa.

Suuri kissa, joka istui ja muljotti kaapinrahilta, sai myöskin tilkkasen kuppiinsa oven viereisen vesitynnörin ääreen.

Loviisa etsi syödäkseen voita, leipää ja kylmennyttä puuroa astiakaapista. Sitte veti hänkin rukkinsa esiin ja hyrräsi, niin että pyörä pilvenä vinkui, silkinhienon pellavalangan rullalle kertyessä.

"Saat mennä näiden poikien kanssa renkitupaan", sanoi emäntä lopulta. "Katso, että he saavat pieluksen ja siistit lammasnahkavällyt. Tytöt ja Pekka-Erkki saavat maata täällä ylisängyssä. Tahdotko ensin nähdä, miten rauhallisesti pikku Kalle nukkuu?"

Emäntä ja Loviisa menivät varpain pieneen kamariin.

Loviisa näytti käsittämättömän tyytyväiseltä sieltä tullessaan. Hän meni ja otti Anna-Liisaa kädestä.

"Tervetuloa meille, tyttö, — ja sinä myöskin, pikkumies. Meistä tulee kyllä hyvät ystävät, sen tunnen."

Viidestoista luku.

ROSVOPESÄSSÄ.

Mauno nukkui istuessaan kelkassa lepuuttamassa väsyneitä, vaivaantuneita jänteitään ja luitaan. Huuhkain ja pöllö toitottivat ja huusivat kimeästi ko-hu-u, ja kle-vit vuorella, joka kuvastui jäähän, niin että se rannan puolella kävi pikimustaksi. Mutta keskijärvellä välkkyi jää punaiselta, keltaiselta ja viheriältä, aina sen mukaan, miten revontulenliekit kuvastuivat yli taivaan sen kirkkaaseen pintaan.

Siinä kulkiessaan ja jutellessaan ja taluttaessaan Helokkia vakavasti välillänsä, saavuttivat he viimeisen pikkukuusen järvellä. Se, kuten toisetkin tienviitat, oli kadottanut suojailmassa jalansijan ja seisoi raihnaisesti vinossa. Maalla ja ajetulla tiellä oli heidän parempi kävellä, eivätkä jalat niin helposti luiskahtaneet. Helokki sukelsi salamannopeudella pensaikkoon hankkiakseen itselleen illallisen männynhavuista ja pajunumpuista.

Antti sai yksinään vetää kelkkaa ja siinä yhä yhtä rauhallisesti nukkuvaa Maunoa. Hän ohjasi askeleensa ensimäiseen näkemäänsä suureen talonpoikaistaloon. Toisesta, punaiseksi maalatusta, kaksinkertaisesta rakennuksesta vähän matkaa tiestä, loisti valoa kaikista ikkunoista.

Saattoi ymmärtää, että siellä oli joko hautajaiset tai häät. Ettei siis tällaisten kulkurien sopinut mennä sellaiseen paikkaan. He lähestyivät senvuoksi ensinmainittua, samoin suurta, kaksikerroksista taloa, joka oli harmaa ja maalaamaton, ei vielä oikein valmiskaan niin vanha kuin olikin, sillä muutamien ikkunoiden edessä oli vielä laudanpaloja lasin asemesta. Maita ympäröivä aita oli monesta kohden rikki, ja pihalle johtavassa toisessa portinpylväässä riippui portti yhdestä saranastaan. Veräjää ei oltu, kuten syksyllä tavallisesti tehdään, nostettu suojaan painavalta lumelta. Roskaa ja rojua ja pullonsirpaleita oli näkyvissä välkkyen kuunvalossa.

Suurtuvan ovi, kuistista oikealla, vongahti. Antin kokoinen poika lennähti portaille harmaan koiran seuraamana.

"Huss, huss, mustalaisjoukkoa", huusi hän kimeällä äänellä.

Harmaa koira haukkui ja murisi lapsille kuono ilkeässä irvissä ja hampaat äkäisesti välkkyen.

Mauno heräsi ja huudahti. — Helokki pakeni Antin taa. Mutta Matleena noudatti entistä tapaansa, hän kun osasi niin merkillisesti rauhoittaa ja kesyttää eläimiä.

Hän istui maahan ja levitti käsivartensa koiraa kohden välittämättä siitä, että se yritti purra häntä ja repi irti osan saalinripsuista.

"Tse, — tse —! Et sinä tahdo meille mitään pahaa, me olemme niin pieniä ja yksinäisiä."

Harmaa koira vaikeni, mutta murisi selkäkarvat koholla. Se näytti vaaralliselta kulkiessaan siinä lasten ympärillä salakavalin katsein ja hiipivin askelin, vainuten ahnaasti vuohta, joka oli ryöminyt heidän väliinsä.

"Poika", huusi Matleena suloisen kirkkaalla ja pehmeällä, mutta samalla päättäväisellä äänellä. "Poika, komenna koiraanne! Näethän, että olemme pieniä ja yksinäisiä. Sinä olet suuri, sinä, ja sinun täytyy auttaa meitä", lisäsi hän, kun poika vain vihelteli eikä ollut kuulevinaankaan, mitä hän sanoi.

"Komenna heti koiraa!" Matleenan ääni muuttui käskeväksi. Se vaikutti harmaaseen koiraan. Se seisoi kuin häpeissään. Poika astui alas portailta, potkaisi irti jäämöhkäleen ja heitti sen ryhmän keskelle. Se sattui koiraan, joka vinkuen ja heittäen vihaisen ja pelokkaan katseen Niiloon, talon vanhimpaan poikaan, luikki veräjän aukosta tiehensä.

Niilo teki harmaan koiran tavoin, meni tiehensä veräjän kautta, mutta vilkuili salakavalasti taakseen. Hän näki, miten lapset menivät puuvajaan mukanaan olevan vuohen kanssa.

Niin, siellä oli vuohi turvassa! Kaikki kolme lasta kulkivat yhdessä vajaan Helokin kera, jonka sitoivat siellä aivan kevyesti lastukasan viereen, missä se voisi saada makuupaikan, kunnes he, kuten tavallista, saisivat sen navettaan. Muuten tapasi ainoastaan yksi heistä olla toimessa Helokin tähden. Mutta tänään, täällä, tuntui kuin eivät he olisi uskaltaneet olla erillään minuuttiakaan.

He pitivät lujasti toistensa käsistä noustessaan portaita kuistiin ja avatessaan oven suureen huoneeseen eli keittiöön, minkä ikkunoista loisti valoa.

Niin kyllä huone oli suuri ja kaunis. Se olisi voinut näyttää aivan siltä kuin Haapalan Kallen suurkeittiö. Täällä oli myöskin ylisänky, ruusunkukikas taalalaiskello ja siniseksi maalattu kaappi. Mutta kaikki oli huolimatonta, epäjärjestyksessä. Ei ollut reunusverhoja ikkunoissa eikä uutimia sängyissä. Pöydällä näkyi vielä puuastioita ja puulusikoita illallisen jäljiltä. Siinä oli viina- ja olutpulloja, ja joukko likaisia kortteja oli levitetty pöydännurkalle. Kolme punakkaa miestä, isäntä ja hänen renkinsä löivät "myllymattia". Huoneessa kuului kirouksia ja raakoja huudahduksia.

Suurkasvuinen, kaunis, mutta huolimattomasti puettu palvelustyttö seisoi etukumarassa, toinen jalka uuninpenkillä kaapien puuropataa, josta hän söi.

"Siirtykää syrjään, vaari", huusi hän kiukkuisesti vanhalle ukolle, joka vapisevana ja kömpelönä istui päreitä vuollen.

"Ei teillä enää ole mitään tekemistä täällä. Tehän olette jo saanut, mitä teille tulee. Menkää tiehenne nyt vain!" tiuskaisi vanhukselle toinen nainen, joka oli vielä nuori ja jonka piirteet olivat hienot, mutta terävät. Hän seisoi takan ääressä ja etsi syöpäläisiä Matleenan ijässä olevan tytön päästä. Antti ja hänen sisaruksensa astuivat äänettöminä ovesta sisälle. He tunsivat palavaa halua kääntyä takaisin ja, jos niin tarvittaisiin, paeta jälleen autioon metsään. Mutta oli niin myöhäistä. He olivat väsyneitä ja viluisia ja kaipasivat niin kovin jotain lämmintä, hiukan vesipuuroa ja velliä.

Kaksi pientä poikaa, noin Pekka-Erkin ja Maunon ikäistä, jotka pöydän ääressä kirkuivat ja tappelivat olutpullon viime tilkasta, huomasivat heidät.

"Ptyi!" Toinen, Manu, sylki niin taitavasti, että oli saavuttaa tarkoituksensa ja osata sisäänastuviin. "Ptyi! Äiti katsokaa, minkälainen mustalaisjoukko täällä seisoo", luikkasi hän.

Talonpoikaisvaimo kääntyi. Lasten mielestä hänen terävät silmänsä ja suippo nenänsä oikein ikäänkuin iskivät kiinni heihin. He hiipivät toistensa lähelle ja tekeytyivät niin pieniksi kuin voivat.

"Mitä te tänne tulette, ei täällä ole mitään kestikevaria. Ei meillä ole sen enempää kuin itse syömme", huusi hän ja meni lapsia vastaan veitsi ojossa, jota hän oli tarvinnut toimessaan.

"Saara-Kaisa — kuule", huusi ontto ääni toisesta alasängystä. "Älä tee lapsille mitään pahaa. Vedät onnettomuutta taloon. Olen nähnyt heistä yöllä unta."

"Ole vaiti, vanha houkko!" karjaisi nainen. Mutta vanhuksen sanat näyttivät sittenkin vaikuttaneen häneen jotakin, sillä hän kääntyi lapsista ja tarttui taas heidän tähtensä keskeytyneeseen työhönsä.

"Anna niille kylmä puuro, joka jäi, kun annoin kanoille aamulla. Tuolla pöydällä tuopissa on tilkkanen hapanta maitoa, ja siellä olevat leivänjätteet voit myöskin antaa."

"Antakaa itse" —, tiuskaisi piika. "Minä lähden viemään maitoa häätaloon, minä. Kaikki toiset maitotytöt ovat kyllä siellä jo. Mutta tässä talossa ei koskaan ole mitään järjestystä."

Hän meni, mutta pysähtyi epäröiden ovelle. Alasängyssä makaava isoäiti huusi häntä.

"Suska, katso eteesi, tyttö —! Minä levitin kortit äsken sinulle, ne näyttivät paljasta köyhyyttä ja leivättömyyttä, mutta välissä oli herttanihti. Voit poistaa pahan, tekemällä sitä, mikä on hyvää. Niin — niin — varo itseäsi, sinä."

Suska veti oven auki jalallaan ja tuli uudelleen sisälle. Hän heitti mauttomat ruuanjätteet lapsille, jotka väristen enemmän pelosta kuin kylmyydestä hiipivät uuninpenkille, minne ruuanpalaset olivat nakatut.

"Tiedä huutia, sinä olet ottanut minun maitotuoppini", rääkyi Janne, pienempi pojista.

Hän astui ilman muuta Matleenan luo ja tahtoi siepata tuopin tytön kädestä. Tämä piti sitä kiinni ja katsoi lujasti hänen silmiinsä.

"Äitisi on antanut meille ruuan, ja silloin et kai sinä voi sitä meiltä ottaa."

"Äiti!" hän ojensi kielensä äitiä kohden. "Minä —" hän sanoi jotain hyvin raakaa, — joka merkitsi: "minä vähät välitän äidistä, ja siitä mitä hän sanoo." Matleena sai kuitenkin, ihmeellistä kyllä, pitää tuopin. Tämä oli pettymys Emmalle, joka oli juuri repäissyt itsensä irti äidin käsistä nähdäkseen, miten taistelu kiukkuisen, ahneen veljen ja vieraan kerjäläispennun välillä päättyisi. Pienet kiertolaiset söivät kylmää, rähjäistä puuroa, hapanta maitoa ja leivänjätteitä — äänettöminä, alakuloisina, aivankuin eivät olisi nähneet eivätkä kuulleet mitään, ei raakoja, kiusallisia sanoja eikä niitä irvistelyjä, kielennäyttöjä ja pitkiä neniä, joita talon kolme lasta taritsivat.

Niilo tuli myöskin sisälle, juuri kun mainitut pienet hartaasti kiittivät Jumalaa ruuasta. Hän näytti häijyltä ja ilkeältä. — Vanha ukko, joka yritti kiskoa tervaskannosta viimeistä pärettä, kiiruhti nousemaan. Hän etsi kainalosauvaansa. Mutta kuten aina, oli joku lapsista ottanut sen hänen tuolinsa selustalta ja heittänyt lattialle. He nauraa hohottivat, kun ukko puoleksi ryömien, toinen sääri laahaten, konttasi lattiata sen luo.

Antti, joka tietysti näki, missä sauva oli, meni heti ja nosti sen. Hän ojensi sen vanhukselle, joka tihruisin, sekavin silmin katsoi häneen. "Mi-mi-mistä se-se-se-ellainen po-po-poi-ika on", änkytti hän äänessä epäluuloa ja ihmetystä.

"Po-po, po-iika", matkivat talon lapset. He hyppivät korkealle ilmaan, levittivät jalkansa, iskivät ne taas yhteen ja koettivat kampata isoisäukkoa, kun tämä vihdoinkin pääsi niin pitkälle, että saattoi astua ovelle vanhoilla, pakottuneilla säärillään.

"Pois takan äärestä, kersat, että saan tilaa tälle kahvipaahtimelle", sanoi emäntä vieraille lapsille, pitämättä silmällä, miten hänen omansa käyttäytyivät.

"Antti, auta isoisää, hän kävelee yhtä vaikeasti kuin äiti viimeisillään", kuiskasi Matleena. "Portailla on kauhean liukasta."

Antti kulki hitaasti, kuin häpeissään, vanhuksen perässä. Mutta tultuaan ulos, missä ei kukaan pilkannut häntä, otti hän lujasti kiinni ukon toisesta käsivarresta ja auttoi häntä varovaisesti alas portaita, liukasta, epätasaista polkua pitkin, joka johti pieneen tupaan, missä hän asui eläkkeellä.

Talonpoikien ijäkkäitä vanhempia sanotaan Norrlannissa "eläkevanhuksiksi" eli "syytinkiläisiksi", kun he ovat jättäneet talonsa ja maanviljelyksensä pojalle ja hänen vaimolleen. Vanhuksille lasketaan ja mitataan oma osansa maitoa, jauhoja, perunoita, ja senkaltaista. Elleivät lapset talossa, jonka he ovat luovuttaneet, ole hienotunteisia ja hyviä, on vanhempien vaikeata.

Pieni tupa, mihin isäukko nyt kompuroi, oli kylmä ja hoitamaton sentähden, että isoäitimummo oli kipeä ja makasi talossa läntisessä alasängyssä. Hän makasi siellä, ei parempaa hoitoa saadakseen, vaan siksi, ettei viitsitty mennä alas laittamaan ukolle ruokaa, kun muori ei nyt jaksanut, ja päästiin näin ajattelemasta hänen hoitoansa. Piialla, jonka muuten piti lämmittää ja huolehtia vanhuksesta, oli tänä iltana muuta ajateltavaa. Ukko valmistautui kylmästä väristen paneutumaan täysissä pukimissaan alasänkyyn lammasnahkavällyjensä alle. Hän oli liian jäykkä ja kylmissään jaksaakseen panna puita vielä aamusta takkaan jääneeseen kuumaan poroon.

Antti teki sen hänen puolestaan. Hän asetti sinne myöskin kahvipannun, joka seisoi hellalla.

Ukko istui sängynlaidalla katsellen poikaa, joka hänen ajatuksissaan oli kuin Jumalan enkeli, niin likaisenharmaat ja paikatut vaatteet kuin hänellä olikin.

"Si-s-si-nä saat m-m-maata täällä yli s-s-ängyssä y-y-yöllä", änkytti hän.

"Matleena ja Mauno myös?" kysyi Antti innokkaasti. Hänen mielestään olo kylmässä, siistimättömässä tuvassa vanhuksen luona, joka katseli niin ystävällisesti häneen, oli paljon mieluisampi kuin suuri, valoisa keittiö, missä vain riideltiin ja äyskittiin toisilleen.

Kevyemmällä mielellä juoksi hän ylärakennukseen katsottuaan, että puunkapulat takassa olivat syttyneet, ja että isoisä oli riisuutunut ja päässyt sänkyyn.

Kuudestoista luku.

"TOTI."

Niilo seisoi portailla Antin tullessa. Hän oli huomattavan lauhkea ja kuulosti suorastaan tuttavalliselta antautuessaan puheisiin Antin kanssa. "Aiomme mennä 'kuokkimaan' viereiseen häätaloon. Suska vie sinne maitoa, ja silloin menemme joukolla morsianta kurkistamaan."

"Sepä on teille hauskaa, se", sanoi Antti yrittäen mennä Niilon ohi sisään. Mutta tämä astui tielle.

"On se sinulle ja siskoillesi yhtä hauskaa kuin meillekin."

"Eivät suinkaan he saa mennä täällä kuokkimaan?"

"Saa kai kuka hyvänsä mennä. Kylän pojat ovat kiukkuisia tälle morsiamelle, kun hän, joka on niin rikas ja korea tyttö, on ottanut ulkopitäjän miehen, jolla ei ole edes taloa, ja joka on sellainen raukka, ettei ryyppää viinaa. Ja sentähden he panevat yöllä toimeen hauskuuksia ja pelottavat heitä. Me, tämän kylän ja naapurikyläinkin pikkupojat, menemme sinne ja olemme mukana rymäkässä."

"Mutta me emme mene. Matleena ja Mauno ovat väsyksissä ja saavat panna maata."

"Nepä juuri tahtovatkin mennä, ja Suska ja minä olemme luvanneet, että he saavat tulla joukkoon. Heillä ei näytä olleen paljon hauskaa", lisäsi Niilo äänessään jonkinlainen säälivä sävy, joka vaikutti Anttiin.

"Niin, jos he haluavat mennä, niin kyllä he minun puolestani saavat", sanoi hän.

Niilo jätti äkkiä tien vapaaksi. Antti ei havainnut häijyä välähdystä hänen silmissään.

Matleena ja Mauno tulivat innokkaina häntä vastaan. Poissa olivat väsymys ja alakuloisuus. He pääsevät katsomaan morsianta naapuritaloon! Ruustinna itse oli pukenut hänet, ja hän kuului olevan niin hieno, ettei itse kuningatar voinut olla hienompi — kultakruunussa, ja ruusuja pää täynnä, ja punainen silkkivyö ja musta silkkihame ja liivit — ja — ja —!

"Manu ja Janne-Kustaa ovat nyt oikein hyviä meille", vakuuttivat sisarukset. "Mutta hyi sentään, ne ovat tyrkyttäneet meille 'totia'."

"Oletteko hulluja, lapset, oletteko juoneet niin vaarallista ainetta?" Antin silmät laajenivat pelästyksestä. Hän rupesi puristelemaan ja kääntelemään Maunoa, aivan kuin olisi tahtonut ajaa hänestä ulos tuon kuolettavan myrkyn.

"Päästä minut, päästä minut!" huusi Mauno hillitysti, etteivät sisällä-olijat äkkäisi sitä alentavaa kohtelua, jota veli antoi hänen kärsiä.

"He kyllä vaativat, mutta me emme ottaneet yhtään totia", kuiskasi Matleena rauhoittaen.

"Isäntä kaatoi niin paljon viinaa kuumaan kahviin, että siitä tuli enemmän viinaa kuin kahvia. Ja renki tahtoi ajaa sitä meihin."

"Mitäpä te pikkuraukat sille voitte", valitti Antti. "Ja kuitenkin olette voineet varjella itseänne ensimäiseltä ryypyltä."

"Me itkimme ja pyysimme", vakuutti Matleena, "ja minä sanoin, että oksentaisin siitä".

"Mutta he tahtoivat tietysti sittenkin sitä pakottaa teille — pitääksensä hauskaa, kun ette sitte juovuksissa ollen olisi tietäneet, mitä teitte." Antin silmät paloivat tummina.

"Niin, sitä he halusivat, ja tuo renki, joka nyt juo viinapullosta, tarttui minua päähän ja piteli kiinni, sillä hän tahtoi ajaa minuun totia", mutisi Mauno mulkoillen jurosti puheena-olevaan renkiin, joka juuri asetti viinapullon omille sinertäväksi paisuneille huulilleen.

"Poika —! Mitä teit, päästäksesi häneltä pakoon?" Antti tarttui kiivaasti Maunoa hartioihin.

"Sinä rakas, kuulethan, ettei se ollut niin vaarallista", kiiruhti Matleena lisäämään. "Sillä vanha isoäiti huusi sängystä häntä. Näin hän huusi: 'Tuppu, varo itseäsi! Minä näen valoa lasten päitten yllä — ja sinun ympärilläsi on vain pimeyttä'."

"Hän kirosi isoäidille, joka on niin sairas, keuhkotautinen, niinkuin äiti, ja joka pian voi kuolla. Mutta hän laski meidät kuitenkin irti — ymmärrätkö."

Antti nyökkäsi kuten helpotuksesta. Sitte hän meni hiljaa sängyn ääreen, missä sairas makasi tuijottaen oudoilla silmillään. Hän oli saanut ilkeän yskäkohtauksen, ja Antti kietoi käsivartensa hänen ympärilleen pitääkseen häntä ylhäällä ja helpottaakseen kohtausta.

Hän vaipui takaisin läähättäen.

"Älkää uskoko näitä ihmisiä, eikä lapsia. Ne eivät kunnioita vanhoja —. Eivät kunnioita isää eikä äitiä — ja silloin ei niiltä voi odottaa mitään hyvää. Sellaisia me olemme olleet kaikki tyyni tässä talossa jo aikoja sitten. — Täällä on ollut niin paljon pahuutta ja juoppoutta ja kirouksia, että ne ovat houkutelleet tänne kaikki pimeyden vallat."

Hän tuijotti eteensä ylöspäin kuin olisi nähnyt näkyjä.

"Niin monta kiitosta teille, mummu", sanoi Antti matalalla äänellä. "Äiti sanoi aina, että oppii juomaan, kun alkaa nauttia totia."

Vanhojen kuolonkalpeitten kasvojen yli välähti kuin valonhohde. "Oi, kuinka hyvältä tuntuu kuulla kiitosta. Olisi niin hyvä, jos voisin elää uudestaan ja elää paremmin. Jos lapset näkisivät, että vanhukset olisivat parempia, tulisivat kyllä hekin paremmiksi. Teillä on vanha väki ollut oikeita ihmisiä — sen ymmärrän."

"Äiti, hän oli kerrassaan oikea. Hän opetti meille sitä, mikä on oikein — ja hän itse teki niin."

"Minä näen sen —. Hyvin teille käy. — Mutta varokaa itseänne näiltä ihmisiltä ja lapsilta —. Niillä on teitä vastaan pahaa mielessä."

"Mitä te jankkaatte? — Anna muorin olla, hän ei tee muuta kuin haukkuu ja yskii päivät päästään", rähisi Niilo ja nykäisi Anttia käsivarresta. "Tule nyt, meidän pitää mennä. Suska on valmis."

Lapset lähtivät, sekä vieraat että talon omat. Niilo tempaisi heidät mukaansa, kun he tahtoivat pysähtyä sanomaan hyvää yötä Helokille.

Seitsemästoista luku.

HÄÄTALO.

He tulivat häätaloon. Ovet olivat auki, ja sisältä höyrysi lämmintä. Ikkunoiden ulkopuolella näytti olevan väkeä tupaten täynnä; he kurkistivat sisälle saadakseen nähdä morsiamen. Juuri kun lapset pääsivät perille, tuli hän ulos näyttämään itseään. Morsiusneidot, jotka olivat pitäneet telttaa morsiusparille kirkossa, saattelivat häntä.

Totisesti oli hän korea, tuo nuori morsian. Hän oli pitkäkasvuinen ja uljas ja kantoi kultakruunua. Sen pienet kultalehdet helisivät hänen liikkuessaan tai puristaessaan kättä ja "kiittäessään" kaikkia kylän tyttöjä. He olivat, kuten tapa vaati, tuoneet maitoa riisiryynipuuroon ja juustokakkuun. Ruusuja oli morsiamelta, ruusuja seppeleenä pään ympärillä ja köynnöksenä olkapäästä vyötärölle. Ruusuja mustassa silkkipuvussa, sen lisäksi valkea huntu, ja leveä, punainen, keltakukkainen vyöhyke, joka ulottui aina hameenhelmaan asti.

Hyvältä ja lempeältä hän näytti. Hän etsi silmillään vanhuksia ja pikkulapsia, jotka eivät jaksaneet tai uskaltaneet tunkeutua esiin. Heidät hän kutsui luokseen, heidän kättään hän puristi tai puheli heidän kanssaan.

"Ei, mutta kas, kolme lasta, joita en tunne. Tulkoot he tänne, että saan kiittää heitä. Se tietää onnea, kun kulkurilapset tervehtivät tällaisena päivänä."

Morsian meni alas portaita ja vei Antin sisaruksineen mukanaan. Heissä oli jotain kärsivää, kuihtunutta ja kuitenkin valoisaa ja ujostelematonta, joka ikäänkuin kiinnitti häntä heihin. Hehän olivat myöskin ulkopitäjäläisiä; sellainen tulisi hänestäkin sillä seudulla, jonne hän joutuisi muuttaessaan "alamaahan", missä hänen nuori puolisonsa oli sahanhoitajana.

"Nyt olette häissä, että sen tiedätte", hymyili hän lapsille. "Jos olette Hallatunturilta, niin olette syöneet pettua jo pari vuotta. Mutta tänä päivänä pitää teidän syödä riisiryynipuuroa ja vierrelimppua voin ja lihan kanssa, ja kahvia pitää teidän saada ja vehnästä niin paljon kuin jaksatte."

Morsian huusi ruuanlaittajaa, joka seisoi leipomotuvan portailla. Lasten piti saada aikamoinen ruokamytty mukaansa lähtiessään, varoitti hän.

Naapurin lapset tulivat myöskin sisään ja saivat hekin osakseen tavallisen tarjoilun. Mutta morsian ei välittänyt heistä sen enempää.

Tunturilapset saivat sellaisen aterian, jonka vertaista he eivät koskaan olleet mielessään kuvitelleet. Suska, joka muiden ihmisten joukossa oli aivan kuin toinen tyttö, siisti, iloluontoinen ja suorastaan hyvä, otti heidät aivan odottamatta huostaansa. Heidän täytyi tulla katsomaan tanssia ja leikkejä ja nähdä hänenkin tanssivan, sillä sitä hän osasi. Hän ehti lasten kera tuskin ovelle, kun uljas, notkea tukkilainen saapui ja tarttui hänen käteensä.

Nuoriso meni jo piiritanssia. Muuan tyttö kulki piirin mukana sen sisäpuolella erään pojan rinnalla. Hän lauloi kirkkaalla, korealla äänellä:

"Rukkaset annan muutamalle kosijalle, katsojalle. Sä olet minun armahaisein kaunokaisein! Hihhei. Hihhei, sen tuuli vei."

Sitte otti koreaääninen tyttö heti toisen pojan, joka näytti siitä hyvin tyytyväiseltä. He pyörivät piirissä, ja nyt hän lauloi:

"Tule ystäväin, tule tanssimaan kanssani piiriin heipparallallaa. Ilon päivänä, se on määränä, älköön suru koskaan tulko."

Morsian ja sulhanen tanssivat piirin sisällä. He lauloivat tuota samaa laulua, jonka sävel on niin sydämellisen kaunis. He katsoivat toisiaan silmiin niin nuorina ja koreina ja uljaina mieleltään. Alotettiin toinen sävelmä. Kaikki lauloivat ja tanssivat piirissä. Pilaa tehden juoksi poika piirissä. Hän lauloi ja tyttö vastasi. Näin he leikkivät leikin toisensa jälkeen.

Tanssi seurasi yhä tanssia. Antti ja Matleena seisoivat ovella. Mauno oli ryöminyt heidän taakseen ja uinui suloisesti pää niin asetettuna, että ensimäinen tulija saattoi potkaista sitä tahtomattaan tai suorastaan aikalailla polkea häntä.

Tanssileikit olivat lopussa. Tuli viulujen vuoro, joita oli kaksi. Soittoniekat polkivat tahtia, niin että lattia heilui, morsiuspari tanssi.

He tanssivat muutamia kertoja jokaisen kanssa, jopa morsian lopuksi Antinkin kera, joka ryysypukuaan ujostellen kömpelösti tanssi mukana sotkeutuen tahdista kuin kolmivuotias lapsi.

Hän sai morsiamelta kiiltävän kakstoistaäyrisen, kun tämä kauniisti katsoen taas jätti hänet ovelle.

Pitihän sitte Matleenan, pikkutytönkin, tanssia sulhasen kera.

Hän heitti vanhan saalin yltään. Hiukset valahtivat olkapäille välkkyvinä kiharoina, mikä teki hänet kauniiksi huolimatta kömpelöistä vaatteista. Hänen poskensa punottivat, kun hän niin ujosteli ja oli ylpeä samalla. Mutta tahdin hän piti ja tanssia hän osasi, niin että niiden, jotka katselivat, täytyi nauraa, niin hupaista oli nähdä, miten varmasti pienet lapikasjalat kulkivat. Myöskin hän sai kakstoistaäyrisen, ja yhden "pikkupojallekin", joka oli ollut heidän joukossaan. He saivat viemisiä nyytteihin ja useamman kuin yhden hyvän pyörylän ja kakun. Heillä oli niin hauskaa, että he loistivat ilosta siinä seisoessaan. Ihmisethän olivat niin hyviä heille.

Häissä-olevat lapset hiipivät vähitellen heidän luokseen tahtoen tehdä tuttavuutta. Äkkiä kääntyi Matleena Anttiin päin.

"Poika, minä kuulen Helokin äänen."

"Oletko hullu? Ei se voi tänne asti kuulua ja tällaisessa metelissä." Antti katseli ympärilleen aivan ymmällään. Hän oli unohtanut hetkeksi tavallisen elämän, edesvastuun ja huolenpidon niistä, jotka olivat hänestä riippuvaisia.

Hän katsoi pelästyneenä soittajien nurkkaan. Katse etsi vaistomaisesti Niiloa ja kahta muuta poikaa, joiden, se johtui nyt vasta hänen mieleensä, pahansuovat, häijyt kasvot hän oli vast'ikään nähnyt tanssiessaan morsiamen kanssa. Hän kumartui sanaakaan lausumatta nostaakseen Maunoa.

"Nyt tanssimme morsiamelta kruunun", sanoi pieni tyttö, joka oli hyvin morsiamen näköinen. Hän ojensi kauniisti hymyillen kätensä Antille. "Kiiruhda! Juomme kahvia ja sitte kastamme", intoili pikku Anna, joka oli seisonut Antin vieressä ja katsonut häneen pitkän aikaa.

Antti katsahti hänen kauniisiin silmiinsä, jotka ikäänkuin vetivät häntä puoleensa. Mutta sitte hän työnsi takaisin hänen kätensä.

"Tyttö, minun pitää lähteä. Matleena kuulee vuohen äänen, eikä se ikipäivinä merkitse hyvää. Hän kuulee, vaikka hän ei voi kuulla." Näillä, pikku Annalle sangen käsittämättömillä sanoilla, lähti Antti sisaruksineen tiehensä.

"Tule meille taas huomenna!" huusi hän Antin jälkeen.

"Kiitos, sen kyllä teemme."

Ja lapset poistuivat kiireesti.

Kahdeksastoista luku.

PAKO.

Kun he hengästyneinä juoksivat pihan yli, kohtasivat he seurueen, joka oli pelättää heidät järjiltään. Mauno huusi täyttä kurkkua. Siinä oli joukko renkejä ja poikia, jotka tulivat hiipien häätaloa kohden, vaatteiden päällä punavärillä paikka paikoin värjätyt paidat. Heillä oli tuohiset naamarit, joissa oli silmiä varten pyöreät, suuret reijät ja jonkin vanhan metsäkuusen naavasta pitkät leukaparrat. He heiluttivat palavia tervaskimppuja, joita he kantoivat käsissään. Joka ikinen oli juovuksissa. Lapset tunsivat kauhistuksella sen äänen, joka kulki etunenässä. Se oli naapuritalon renki, joka oli tahtonut pakottaa Matleenaa ja Maunoa juomaan totia. Hänkin tunsi heidät ja rupesi ilkeästi ulvoen juoksemaan heidän perässään. "Juoskaa lapset, juoskaa! Minä kaadan sinut, sillä sinä olet juovuksissa, ja minä olen selvä." Ja varjelkoon, miten he juoksivat, Matleena ja Mauno. He lensivät nopeammin kuin kesällä vuohipaimenina ajaessaan takaa pakenevia vuohia.

Antti pysähtyi äkkiä, kun renki oli aivan hänen niskassaan. Hän pani notkeasti jalkansa eteen. Raivoisasti kiroten kaatui suuri, roteva mies mäkeen.

"Odota sinä, huomenna tapaan sinut taas, silloin pieksen sinusta karskeuden", mylvi renki kömpelösti nousten, mutta sai jalat allensa nähdessään muun joukon jättävän ja jo lähestyvän häätaloa. Antti kuuli karjunnan, minkä he siellä ikkunoiden alla päästivät, ja käsitti, että siellä syntyisi raju tappelu. Hän oli kuullut ja nähnyt tarpeekseen ymmärtääkseen, että osa kylänpojista tahtoi "piestä" ulkopitäjäläissulhasen, joka oli ottanut heidän kylästään korean, rikkaan morsiamen. He olivat juoneet viinaa rohkeutta saadakseen. Häätalossa, missä kaikki oli ollut valoista ja onnellista, missä oli syötyä veisattu virsiä ja luettu rukous ja kauniitten sävelmien mukaan tanssittu, oli nouseva meteli ja surkeus suuri. Antti juoksi voimiensa takaa — hän lensi — hän, kuten pikku siskotkin.

Silloin kuului halkovajasta, minne he olivat panneet Helokin, omituista, tukahtunutta määkinää. Jotakin oli tapahtunut vuohelle. Niin, jotakin oli sille tapahtunut! Jotakin, joka oli vähällä lopettaa viisaan, kelpo eläimen, ellei Matleena kesken hääiloa olisi ollut kuulevinaan Helokin määkivän.

Helokki, heidän pieni piikansa, kaunokkinsa, kultahelmensä, makasi lastuissa läähättäen, verta vuotaen kaulaan ja mahaan viilletyistä haavoista. Lapset saattoivat sen selvästi nähdä, sillä yö oli pitkälle kulunut, ja täysi kuu loisti vajan aukosta sisään. Antti oli kuolon kalpea. Pikkusiskot itkivät. He olivat polvillaan Helokin vieressä.

"Ota esiliina edestäsi. Matleena. Minä panen lunta haavoihin ja sidon kiinni villakaulahisellani."

"Helokkia on purtu", jatkoi hän tylyllä äänellä. "Hän, joka saattoi antaa isoisän ryömiä kainalosauvaa etsimässä, hän on kyllä voinut tämänkin aikaansaada! Ja joku on usuttanut häijyn koiran sen kimppuun."

"Niin, ja ne ovat pitäneet kiinni Helokista, sillä se on aina osannut puolustautua koiria vastaan — ja kas", jatkoi Matleena nyyhkyttäen. "Sen sarvissa ei ole nyt yhtä ainoata koiran karvaa. Se ei ole saanut puolustaa itseään. — Kaikki pojat ovat olleet täällä ja pitäneet kiinni siitä; täällä haiseekin niin siltä inhottavalta tupakalta, jota pureskellen tuo Niilo-heittiö kulkee", puhisi Matleena.

"Isoisä sanoi, että varoisimme heitä", sanoi Antti mietiskellen.

"Minä niin pelkään, että tuo renki ajaa meihin totia huomenna", valitti Matleena.

"Hän kyllä miettii kaikkea pahaa minunkin varaltani", sanoi Antti synkän ja miettivän näköisenä. "Hän kiukustui rajusti, kun sain sellaisen miehen kumoon."

"Ei ole ensinkään sopivaa olla tässä talossa", marisi Mauno — "tuntee itsensä niin merkillisen turvattomaksi."

"Me lähdemme pois täältä ja tässä paikassa", kuiskasi Antti.

"Pojat eivät ole kaukana. Minä näin, miten he juoksivat täältä ja kyyristyivät ojaan aidan taakse. Ne kai pelästyivät, kun niin pian tulimme heitä häiritsemään, sillä he luulivat varmaankin, että jäisimme koko yöksi häätaloon."

"Kun tulimme, kuulimme Helokin ääntelevän niin kummallisesti. Pojat huusivat: hus, hus, hus! Tuo häijy, harmaa koira oli juuri hyökkäämäisillään Helokin kimppuun purrakseen sitä", kertoi Matleena läähättäen.

"Mutta ne pelästyivät, kun minä tulin", tarttui Mauno puheeseen.

"He väijyvät vielä hetken häätalossa", keskeytti Antti säälivästi katsoen Maunoon. "Siellä on nyt tappelu pahimmillaan ja siellä on renkikin, sinne emme siis voi mennä, emmekä saata tännekään jäädä."

"Helokki, rakkahin — kaunokainen, nouse nyt sen verran, että voit tulla kelkkaan", jatkoi Antti.

Helokki, joka kyllä käsitti lasten tuskan ja oli yhtä peloissaan kuin hekin, nousi vaivalloisesti.

Antin ja Matleenan tukemana kompuroi se ulos. Lampaannahkavälly levitettiin kelkalle niin tasaisesti kuin suinkin, ja Helokki käsitti kyllä tarkoituksen. Se kiipesi sinne, ja vajosi ähkivällä huokauksella laatikkoa muistuttavaan kelkkaan. "Mitä pahaa minä olen tässä talossa tehnyt, että minun pitää tuollaisen ilkeyden alaiseksi joutua", ajatteli Helokki. Lapset askaroivat nopeasti ja äänettömästi vuohen ympärillä.

"Lähdemme liikkeelle tuon vuoren kautta", kuiskasi Antti,

"Niillä on koira mukanaan häätalossa. Se huomaa kyllä, jos kuljemme ohi, ja silloin ei ole Helokin enempää kuin meidänkään asiat hyvin."

"On mainion hyvä, etteivät kelkanjäljet voi näkyä", alotti Matleena taas. "Polku vuorelle on iljanteinen."

Lapset lähtivät liikkeelle. Antti veti, Matleena työnsi, ja Mauno kulki vieressä katsoen, ettei vuohella puuttunut mitään.

"Minun mielestäni on kovin ilkeätä mennä talosta lausumatta kiitoksen sanaa vanhuksille", sanoi Antti ja pysähtyi, kun he olivat ehtineet ulkohuoneitten sivu.

"Mutta, rakkahani! Meidänhän täytyy kiiruhtaa", vaikeroi Matleena.

"Niin, ne ottavat meidät, enkä minä yksin voi niille mitään, ties vaikka taas tahtoisivat ajaa meihin kannuttaisin totiakin", napisi Mauno.

"Seisokaa kumminkin tässä aivan pieni hetki", sanoi Antti värisevällä äänellä. Vilauksessa oli hän poissa.

Hän juoksi isoisän luo tupaan. Vanhus istui suorana sängyssään tuijottaen eteensä ikäänkuin kuunnellen. Hän ymmärsi kyllä kokemuksesta, mitä häätalossa tapahtui. Ennen muinoin oli hän sellaista maininnut 'poikien leikiksi', ja se oli hänen mielestään ollut raukka, joka ei voinut olla sen tapaisessa mukana. Mutta nyt hän näki sen toisessa valossa. Hän suri myöskin vierasten lasten tähden, jotka olivat aivan täydellisesti hänen lastenlastensa hoivassa. He saisivat pelästyä, rääkkääntyä ja kiusaantua. Hän tiesi kyllä, miten sen talon lapset käyttäytyivät kaikkia sellaisia kohtaan, jotka he arvelivat voittavansa, niinkuin vanhoja, voimattomia tai sairaita, köyhiä, yksinäisiä lapsia ja turvattomia eläimiä kohtaan. Ukko säpsähti, kun Antti seisoi hänen vieressään lämmintä kahvikupillista tarjoten. "Kas tässä, tänä yönä on kylmä, ja kahvi oli lämmintä pannussa. Minä lisään tulta. Ja sitte kiitoksia teille, vaari, oikein paljon!"

"S-s-s-sinunhan p-p-piti m-maata täällä?"

"Minä en uskalla. Ne lopettavat täällä vuohen ja tahtovat lapsia juomaan totia. Ja minullekin ne tahtovat tehdä ties mitä pahaa."

"N-n-niin s-s-se on." — Ukko nyökkäsi vakuudeksi. "Olen ty-ty-tyytyväinen, e-että tu-tu-tulit, s-s-si-sillä o-olen a-a-ajate-tellut a-a-an-taa s-si-sinulle t-tämän ke-ke-kellon."

Isoisä otti naulasta suuren hopeakellon, joka riippui sängyn seinustalla.

"M-m-minä olen k-k-kohta lo-lo-lopussa. E-e-en mi-mi-nä n-nä-näekään m-m-mitään. O-o-ota k-ke-kello. P-p-po-jan la-la-lasten ei pi-pi-pidä s-si-sitä s-sa-saada! O—o-o-ota se! ja Jumala s-s-seu-seuratkoon s-s-sinua!"

Antti seisoi kello kädessä — hämmästyksestä ja pelosta jäykkänä, aivan kuin olisi vanhus uhannut häntä vihaisilla sanoilla, sen sijaan että hän sai sellaisen lahjan.

"S-i-si-tten s-s-sinun p-p-pitää o-o-ottaa v-v-vällyt, jotka o-on yli-s-sängyssä. O-o-on k-k-kylmä. M-m-me-em-me n-n-niitä ta-ta-tarvitse. A-a-akka l-lo-loppuu p-p-pian h-h-hä-hänkin. — Kiiruhda, poika!" sanoi hän yht'äkkiä puhuen selvästi. "Kohta ne joutuvat häätalosta. Kiiruhda! Kuuletko! —"

"Minun täytyy ensin kiittää teitä, isoisä, sillä te olette ollut niin kovin hyvä meille. En minä tiedä, voinko ottaa teiltä kelloa — enkä vällyjä liioin."

"S-s-si-sinun pitää ottaa, mitä minä annan s-s-sinulle, p-p-poika! Ei ole liian a-a-a-aikaista, että saan t-t-tehdä v-v-v-aikka k-ku-uinka vähän h-h-y-vää. M-m-m-mi-nusta on n-n-n-niin h-h-h-helppoa n-nyt, k-k-un s-s-sain s-sen t-teh-dyk-si. J-j-juokse! n-nyt p-p-paikalla. N-n-ne a-am-ampuvat h-hää-häätalossa."

"No niin, sitte tahdon kiittää isoisää. — Ja terveisiä mummolle!" Antti kohensi pielusta ukon jäykän niskan alla, peitteli hänet hyvin vällyillä ja asetteli halot takkaan siten, että ne palaisivat kauan.

Kello taskussa ja vällyt käsivarrella hän vielä kerran pysähtyi, vaikka oli jo avannut oven poistuakseen. Hän otti päästään kuluneen koirannahkalakin ja kumarsi: "Monta kiitosta teille, isoisä!"

Mutta isoisä ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän lepäsi kädet vällyillä tottumattomasti, vaivalloisesti ristissä ja mutisi itsekseen. Antti ymmärsi hänen rukoilevan, sillä hän kuuli sanat: "Isä, Jumala — Jeesus", jotka hän niin monta kertaa oli äitinsä huulilta kuullut hänen viimeiseen hetkeensä saakka.

Kahdeskymmenes luku.

TULI.

"Surkeata, miten kauvan olet ollut poissa", sanoi Matleena, kun Antti tuli juosten kelkan luo, jolle hän ja Mauno olivat painautuneet Helokin viereen.

"Tuntui pahalta lähteä isoisän luota. Mutta sain tämän häneltä." Antin silmät loistivat, kun hän näytti sisaruksille hopeakelloa, joka naksutti ja kävi kunnollisesti, ja kun hän saattoi levittää vällyn vuohen päälle.

Lasten kesken syntyi iloa ja ihmettelyä, ja he keskustelivat pitkältä siitä, miten erinomaisia vanhukset olivat, ja miten ilkeitä talon lapset, jotka tekivät heille kaikkea pahaa mitä keksiä saattoivat. He puhelivat läähättäen. Tie nousi korkeutta kohden, ja niillä kohdin, mistä metsänajajat olivat takareillään kulkeneet, oli se roukkeloista ja epätasaista.

"Meidän pitää kiirehtiä voimiemme takaa", sanoi Antti. "Ne saattavat pian olla kintereillämme."

"Häätalosta riensi ratsastava mies", ilmoitti Matleena. "Saattepa nähdä, että hän läksi hakemaan nimismiestä. — Monet niistä, joilla oli verenvärinen paita, lähtivät myöskin sieltä ja juoksivat jokainen tahollensa."

"Renki voi hänkin nyt olla kotona milloin hyvänsä", sanoi Antti. Hän iski nauloitetut pikisaumakenkänsä jäätikköön ja veti niin paljon kuin jaksoi.

Edellisen päivän suojan jälkeen oli yöllä tullut aikalailla kylmä. Tien molemmin puolin levisi hanki jääkenttänä joka suunnalle. He saivat kelkan vedetyksi väsyttävältä, epätasaiselta metsätieltä ja jatkoivat matkaansa sinertävää hankea pitkin, lumen peittämien niittyjen ja vainioiden halki ja yli jäästä kiiltävien kivien, purojen ja pikku nevojen.

Antti otti tähdistä merkin, katsoi, että Kalevan miekka oli etelän puolella ja aamutähti, joka loisti suurena ja kirkkaana, suoraan edessä. He seurasivat yhä jotenkin tarkkaan joen laajoja mutkia. Sen molemmin puolin kauvas metsiin ja vuoriin ulottuivat laaksopitäjät, vaikka niitä eroittikin toisistaan pitkät metsätaipaleet ja suuret järvet.

Joki juoksi lännestä itään merta kohti, ja sitä suuntaa vaelsivat lapsetkin. Nyt oli vain tärkeintä päästä asutulta seudulta syvälle metsään, pelastua teillä liikkuvasta, vaarallisesta joukkueesta ja joutua suojaavan metsän läpi kylän ohi toiseen pitäjään. Aamu jo sarasti. Aurinko pilkisti kuin leikkien etäisten, terävien tunturihuippujen takaa, sieltä, minne Matleena luuli maailman loppuvan. Sitte se jäi toisen tunturihuipun taa. Sitte se jälleen pilkisti näkyviin ja kimalteli kaikissa pienissä tuvan ikkunoissa ja unenpöppöröisten lasten silmissä. Vielä kerran leikki aurinko piilosillaoloa, peittyen korkean, pyöreäksi muodostuneen tunturin taa. Mutta sitte se yht'äkkiä säteilevänä nousi, levitti ohuen, välkkyvän kultavaipan yli koko lumipeitteisen lakeuden ja valoi kultaa yli tunturihuippujen ja vihreitten kuusten sekä mäntyjen, niin että joka ainoa havuneulanen kimalteli ja rungot hohtivat kullanpunaisilta.

Se oli verrattoman koreaa. Lapset eivät tunteneet pienintäkään väsymystä, eivät edes nälkää. He olivat hiljaa istuneet kelkanlaidalle ja katselivat, miten aurinko nousemistaan nousi. Nyt ei se ainoastaan säteillyt. He alkoivat tuntea siitä lämpöä. Matleena tarttui Maunon käsiin. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja sanomattoman iloiseksi, kaukana kun olivat kylästä; ei ainoatakaan taloa ollut näkyvissä. Laulu ja tanssinsävelmät olivat hänen mielessään. Hän tahtoi vain tanssia ja hyppi eteenpäin hangella Maunon kera polskantahdissa.

"Käy ystäväin', käy tanssimaan kanssani piiriin heipparallal-laa."

Ploms, pläiskis sukelsi hänen toinen jalkansa läpi lumen. "Surkeus sentään, aurinko pistää pukinjalkaa minulle", nauroi hän kämpien jälleen pystyyn.

"Niin, ja kyyditsee meidät metsään majaa etsimään. En ymmärrä, miten löydämme oikein laajaoksaisen kuusen", sanoi Antti, jonka silmät aurinko oli huikaissut, niin että hän näki edessään vain mustaa, keltaista ja punaista, sillä hän oli totisena istunut ja tuijottanut suoraan aurinkoon, joka niin nopeasti kohosi vuoren yli.

He olivat saapuneet kaskeen, missä lumi oli alkanut sulaa kaadetuilta hirsiltä, kannoilta ja rydöiltä, ja kiirehtivät nyt syvälle metsään, missä hanki vielä kannatti.

Helokki oli toipunut, tai eivät liene kolahtelut milloin yhteen, milloin toiseen puunrunkoon häntä miellyttäneet. Hän potkaisi aivan odottamatta vällyt päältään ja hyppäsi tiehensä syvemmälle metsään esiliina ja kaulahinen vatsan ja kaulan ympärillä.

Uskomattoman helposti löysi vuohi suuren, tiheäoksaisen kuusen, joka sopi tuvaksi, sellaisen, jota lapset olivat koko aamun turhaan etsineet.

Helokki asettui ihan jättikuusen alle, joka levitti oksansa ympärilleen läpitunkemattomana kattona. Lumi oli jo sulanut alta pois tai kenties ei sitä milloinkaan ollut päässyt sinne tunkeutumaankaan.

"M-ä-ä", määki Helokki. "M-ä-ä. Täällä asuu viisas vuohi, jolla, vaikka on maannut kelkassa esiliina vatsan ympärillä, on ollut silmät päässään. M-ä-ä. Tulkaa tänne, te kultaiset, pikku ihmisvohlat, niin tarjoan teille juotavaksenne lämmintä, nuorta maitoa, levätäksenne pehmeää sammalta ja kestitykseksi paleltuneita, makeita puoloja sekä katajanmarjoja. M-ä-ä, olkaa niin hyvät!"

"Hän pyytää meitä luokseen. Näettekö, kuinka Helokki näyttää suurelta ja mahtavalta", hymyili Matleena. "Nyt minä jään tänne ovelle, kunnes hän pyytää minua peremmälle istumaan."

Matleena nosti raskasta, tiheää oksaa, astui sen sisäpuolelle ja jäi seisomaan paikalleen veitikkamaisesti katsoen vuoheen.

Mauno seurasi ja noudatti hänkin samaa huomaavaisuutta kuin vieraisiin mennessä.

"M-ä-ä", sanoi Helokki, "olkaa tervetulleita ja istukaa."

Hän sipsutti suurta runkoa kohden, jonka korkeat juurimukulat olivat niin ihmisille kuin vuohille mukavat istuin- ja makuupaikoiksi.

Antti tuli "sisään", vetäen kelkkaa perässään.

Hän otti siitä kontin sekä tervaspäreet ja vällyn. Sitte hän kaatoi kelkan kumoon kaikkia neljää pylvästä vasten. Matleena toi "pöytään" pienet puuastiat täynnä vaahtoavaa, lämmintä maitoa sekä häätalon pyörylöitä ja leipää.

Pöytä oli juurimukulapenkkien ääressä. Lapset, lukivat pöytärukouksen, söivät siivosti ja hitaasti ja olivat mielestään omassa tuvassaan asuvia suurtalonpoikia. Matleena korjasi "pöydän", teki istuinpaikan kuusenrangon toiselle puolelle, puhdisti sitte astiat lumella ja pani ne kumolleen.

Sitten valmisti hän "alasänkyyn", suureen juuri mukulasyvennykseen kuusenrungon vieressä, sisarvuoteen, asettaen vanhat vällyt alle ja uudet päälle.

Antti ja hän puhuivat senjälkeen kuiskaten keskenään, ettei Helokki kuulisi heitä. He pohtivat nimittäin, voisivatko ottaa hänetkin hienoon sänkyynsä.

"Hän saanee olla meidän eläkemuorimme", sanoi Matleena hätäisesti, kun Helokki, joka tunsi itsensä täysin kotoiseksi, ilman pienintäkään epäilystä tai ajatusta siitä, mikä sopi tai ei, kiipesi ylös ja laskeutui maata vällyille.

"Niin, ja silloin meidän täytyy olla oikein hyvät häntä kohtaan", intoili Antti. "Minä menen ulos ja etsin sille nuorkoivun oksia ja hienoja männynhavuja! Sillä hän on tietysti hampaaton, ja siitä tulee kuin näkkileipää ja kahvia vanhalle isoäidille."

"Ajatelkaa, hän on viisaampi kuin minä", sanoi Mauno, joka toi kaksi kourallista kylmettyneitä puoloja sisaruksille; hän oli poiminut ne melkein huoneesta. "Sillä nähkääs, kun kävellä kohlusin ja etsin vettä, juoksi hän oikopäätä pikku purolle, joka on aivan tässä vieressä. Ja nyt hän menee maata, sillä hän ajattelee tietysti, että meidän, jotka olemme kulkeneet sekä päivän että yön, tulisi tehdä samalla tavalla."

"Mutta nythän on keskipäivä", vastusti Antti, jonka mielestä ymmärtäväisten ehdotusten piti lähteä hänestä eikä pikkumiehestä tai vuohesta.

"Niin, sitten saa auringonpaiste muuttua kuunvaloksi", tarttui puheeseen Matleena. "Olen niin väsynyt, etten viitsi edes riisua yltäni enkä kuivata kenkiäni tulen edessä." Hän oli lämmittävinään käsiään takkavalkean ääressä. "En viitsi kuivata edes sinunkaan kenkiäsi, Mauno", lisäsi hän, "saat asettaa ne sängyn viereen." Matleena oli perin totinen.

"Luulenpa, että minäkin paiskaan itseni maata niinkuin olen", arveli Mauno, "metsästä kun tulen, olen niin väsynyt, että olen aivan lopussa. Olen nimittäin kaskella kaatanut muutamia pikku kuusia, ja selkä ja käsivarret tuntuvat aivan taittuneilta."

"Mutta tottahan ensin suljet pellin, että saamme lämmintä", hymyili Antti hiukan veitikkamaisesti.

"Niin, hertti sentään! Mutta pelkäsin melkein häkää, ymmärrättekö." Matleena kääntyi yhtäkaikki takaisin takkaa kohden. Hän kurkotti vaivalloisesti käsiään ylöspäin ja repäisi erään oksan sivulle.

Väsynein, huolestunein emäntä-ilmein laahusti hän sitten sänkyyn, missä hänen oli vaikea saada valtaansa näkyviin. Sen talon eläkevanhus osasi pitää lapset aisoissa, sillä isoäiti Helokki ponnistihe karkeaa, tukevaa kuusenrunkoa vasten, ojentaen kaikkia neljää koipeaan aivan kuin olisi aikonut yksin hallita koko vuodetta. Ellei hän olisi ollut eläkevanhus, olisi melkein voinut kiukustua häneen. Emäntä oli aivan neuvoton nuoren väen ja lapsen sängyn paikasta. Mutta sitte hän käsitti, mitä vanha isoäiti tahtoi. Hän oli kipeä. Hän halusi vatsalle uuden kääreen. Ja sen hän saikin.

Talonväki ryömi sänkyyn, yhteen mykkyrään koko joukko, ja veti vällyt silmilleen estämään "kuunvaloa", joka pilkisti tiheitten, paksujen puunrunkojen välistä ja lämmitti ilman, niin että lapset uneksivat nukkuvansa lämmitetyssä tuvassa päällään paksut, raskaat, uudet vällyt. Helokki oli laskeutunut heidän päälleen lämmittääkseen itseään ja heitä. Se makasi siinä märehtien, räpytteli pitkulaisia silmäteriään auringon paisteessa ja kuunteli vaanivan tarkkana. Täytyi olla varuillaan petojen suhteen, sitä paitsi oli metsässä ihmisiä ja koiria. Helokki kuuli kyllä!

Ylpeänä se katseli ympärilleen. Täällä, tiheitten, maata väistävien kuusenoksien alla, he olivat hyvässä turvassa, täältä ei kukaan voinut nähdä heitä. Vuohi märehti kaiken päivää puoleksi suljetuin, mutta kuitenkin näkevin silmin. Hopeakello, joka riippui eräässä oksantyngässä puunrungossa, naksutti tunnin toisensa jälkeen. Kuuvalo heikkeni ja viileni vaimeten ruusunpunaiseksi iltaruskoksi. Se muuttui joutavan kalpeaksi. Ja yhä nukkuivat lapset.

He nukkuivat, kun oikea kuu, pakkanen seuralaisenaan, nousi taivaalle, nukkuivat, vaikka askeleita ja ihmisten sekä haukkuvien koirien hälinää kuului varsin lähellä heitä, nukkuivat, kun kaikki metsässä muuttui hiljaiseksi ja kuolleeksi. Mutta silloin he heräsivät.

Kunpa heillä vain olisi ollut tulitikku, yksi ainoakaan, niin olisi käynyt päinsä saada tulta. Olihan heillä kokonainen kimppu tervaspuikkoja siinä, mihin Matleena oli takan paikan raivannut. Hän värisi vilusta, niin että tuskin saattoi puhua.

"En minä voi nousta, enkä minä voi lypsää. Me palellumme kai kuoliaiksi."

"Ei arvatenkaan ole muuta neuvoa kuin ryömiä takaisin vällyihin, niin että saamme maata täällä, kuten Kaarle XII:nnen sotilaat ja odotella aamua, kunnes aurinko tulee", sanoi Antti ja valmistautui taas sankarillisesti ryömimään vällyjen alle.

Matleena heitti ylleen isän vanhan nutun, jonka he olivat saaneet Pekka-Erkin peruina.

Kun hän istui lypsämässä nuttu hartioilla, pudota tupsahti kuusenkäpy hänen päähänsä ja hyppäsi sitte nutun tyhjänä ammottavaan taskuun.

"Tämä on varmasti oikein kaunis kevätlehmä. — Mauno saa sen, kun hän herää", ajatteli Matleena perin tyytyväisenä, kun hän pujottaessaan kätensä taskuun tunsi siellä pehmeänliukkaan, pihkantahmean kevätkuusen kävyn.

Matleenalle kävi niinkuin kaikille, jotka jotakin löytävät. Hänessä heräsi halu tutkia, eikö siellä olisi enemmän sellaisia, ja niin hän pisti uudelleen kätensä taskuun, mistä oli löytänyt "lehmän".

Kyllä, siellä oli todella jotain muutakin. Siellä oli jotain, mikä hetkessä poisti sen viluisen, tuskaisen pimeänpelon, joka oli painanut ja kiduttanut Matleenaa, kun hän siinä yksin istui pimeässä kuusen alla lypsämässä.

Olihan se kuin ihme — niinkuin äiti taas olisi ollut lastensa läheisyydessä ja auttanut heitä oikealle tolalle.

Sillä taskunpohjalta olivat Matleenan haparoivat sormet löytäneet kaksi tulitikkua.

Vaikka he olivat niin kauvan käyttäneet vanhaa nuttua, pitäneet sitä yllään lämmittävänä verhona, liehuneet ja leyhkineet, eivät he koskaan olleet huomanneet, että taskuissa oli jotakin. Oli selvää, että tikut olivat jääneet sinne kauvan aikaa sitte, kun isä vielä talven mittaan teki metsässä työtä ja poltteli väliin pikkupiippua.

Matleena piti tikkuja kädessään. — Hän haistoi niitä. — Oikein! — Niillä oli oma oikea rikkihajunsa.

Hän oli niin ratki iloinen, että hän olisi voinut ääneensä huutaa. Hänen ensimäinen nopea ajatuksensa oli ilmaista Antille ilonsa.

Mutta — Niin — paras oli vaieta. — Sillä entä jos tikut eivät syttyisi? — Siten hän vain viekoittelisi Antin iloitsemaan siitä, mikä silloin muuttuisi surulliseksi ja raskaaksi.

Matleena haparoi kiirehtien, kumoon kaatuen ja kompastuen, takkaa kohti. Sen viereen, oksalle, oli hän ripustanut kontin.

Hän kopeloi ja etsi sitä pilkkopimeässä.

Hei! — Siellä se kuitenkin oli! Ja juuri sen alapuolella oli kimppu tervaspäreitä, mitkä hän oli "mielikuvitustakkaan" järjestänyt. Niin, jos — jos, — jospa niissä pienissä tikkuvaivaisissa nyt vain olisi eloa!

Hän riipaisi tikkua vapisevin käsin yhden, kaksi, kolme, neljä kertaa pientä, lämmintä, lujaa lapikastaan vasten — lapikkaat hän oli tietysti pitänyt jaloissaan.

Mutta hän oli liian innostunut, liian kiihkeä. Tikku hehkui ja loisti silmänräpäyksen, juuri kun Matleena piti siitä niin lujasti kiinni, että se meni poikki — sitte se upposi märkään sammaleeseen ja sammui.

Hän oli pelästyksestä ja surusta ääneen huutaa. — Niin, kirkua täyttä kurkkua kuin pieni lapsi.

Kadottaisiko hän nyt toivonsa, kun hän jo oli ollut niin vähällä onnistua. Tuli! Se merkitsi lämpöä paleltuneille jäsenille. — Tuli! Se olisi tuonut valoa ja viihtymystä pienille yksinäisille eksyttävässä erämaassa! Tuli! Koti ja liesi muodostui sinne, missä oli tulta.

Ja vain yksi tikku —! Sellainen pieni, taipuisa, hento raukka! Matleenan sydän sykki kuuluvasti. Hän seisoi tikku sormien välissä uskaltamatta uudistaa koetta tulen aikaansaamiseksi. Hänen kätensä tärisi, ja hänen mielestään tikku taipui sormien välissä, niinkuin se millä hetkellä hyvänsä voisi taittua.

Vihdoin istuutui hän päättävästi maahan — levitti esiliinansa sammaleelle, pani siihen tervaspäreen —.

Sitte ojensi hän lapikasjalkansa. —

Riipaisi kerran, — kaksi kertaa, — kolme kertaa —!

Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, — huulet värisivät —.

Mutta — vielä kerran — vakavasti, ettei tikku taittuisi, tyynesti, keveällä kädellä. —

"Rits —"!

Pieni, loistava, sinikeltainen liekki näkyi tikun nenässä —!

Vikkelänä käänteissään kuin "tulenkipinä" vei Matleena loistavan pikku liekin pihkaiseen tervaspäreeseen. Se syttyi heti! Se paloi tummanpunertavalla loisteella, savu kiiri ilmaan mustana, ihanasti tervalta tuoksuen.

"Antti", — huusi Matleena hillitysti — kuin peläten pelkällä äänellään sammuttavansa tulen.

Antti, joka oli maannut suljetuin silmin ja kuvitellut olevansa Kaarle XII:nnen kärsivällinen soturi, katsahti ylös.

Nuolena hän lensi pystyyn ja heitti vällyt luotaan. "Tyttö! — Ei — mutta Matleena! Miten tämä on ymmärrettävissä?"

Matleena kertoi ylpeänä ja hymyillen koko ihmeellisen tuliseikkailunsa.

Kahdeskymmenesensimäinen luku.

OMASSA VIHREÄSSÄ TUVASSA.

Antti sai pian valkean kuntoon ja melkeinpä keskelle tuvanlattiaa. Se ei sammunut, vaikka kuusenrungosta ja märistä oksista tippui sulanutta lunta.

Eväspussi kesti vielä. Mutta kun oli syöty, oli jo taas ilta ja jälleen maatapano-aika. "Emmehän nyt taas voi ruveta makaamaan, kun meidän on niin hyvä", arveli Matleena. "Emmekä sitä paitsi tiedä, onko nyt keskiyö vai aamupuoli."

Hän meni toimeliaasti konttia järjestämään.

"Emmekö tiedä?! Onhan minulla kello, joka sanoo ajan!"

"Minusta tuntuu, että pian on aamu, sillä minulla on aivankuin halua istua työtä tekemään. Kummallista, ettei kuu ole ennättänyt pitemmälle. Se oli vain muutaman kyynärän päässä suurtunturista, sen näin, kun äsken olin ulkona. Ehkä se sen sijaan laskee."

"Oletko milloinkaan nähnyt kuun laskevan itään! Mutta — mutta! — Mikä kellolla on! Se käy, mutta on sittenkin aivan väärässä."

Antti kuunteli kelloa ja ravisti sitä niinkuin oli nähnyt aikaihmistenkin tekevän.

"Mitenkähän paljon se on väärässä?"

"Se näyttää kahdeksaa. Kello ei voi olla kahdeksan aamulla, kun on näin pimeä, ja kuu on ylhäällä."

"Niin, sittenpä on kahdeksan aika illalla." Antti rupesi nauramaan. "Luulen, että metsänhaltijat ovat lumonneet silmämme."

"Ja ymmärryksen myöskin", nauroi Matleena, "sillä muuten olisivat varmaan kaikki merkit ilmaisseet meille kerta kaikkiaan, että on ilta. Lumi ei kanna, niin että auringon on täytynyt äskettäin laskea, ja Kalevan miekka on korkealla taivaalla."

"Mutta minä en kuitenkaan pane maata. On vielä pitkältä yöhön."

Antti oli ollut ulkona ja tuli sisään syli täynnä risuja, jotka hän heitti tuleen.

"Kuulen kaukaa jotain ääntä, jotain, joka eninten muistuttaa koiranulvontaa", sanoi hän.

"Naaraskettu on ulkona ja ääntelee, ymmärrätkö. Mitkään pedot eivät tule tänne niin kauvan kuin tuli palaa, eivätkä kummitukset liioin", lisäsi hän arasti katsoen kuusen mustanvälkkyvien oksien läpi. "Panemme kelkan tulen eteen ja sitte alan neuloa ruusuja. Minulla on kaksi lapasta neulottavana."

"Sitten istun minä puulusikoita vuolemaan."

Antti otti kelkasta aineet. "Mutta ensin me syömme, sanoi talonpoika, kun sauna paloi. Enhän minä turhanpäiten lypsä, vaan saamme kai me samalla syödäkin, kun sinä olet isäntä ja minä emäntä."

Matleena istui Antin viereen kelkkaan puuvati polvellaan.

Helokki pisti päänsä oksien välistä heidän viereensä. "Sängyssä" kuorsasi Mauno äänekkäästi.

"Miten hyvä meidän yhtäkaikki on olla, Antti. On niinkuin en sietäisi ajatella enää kylälle lähtöä."

"Sinä olit mielestäni kovasti tyytyväinen häissä."

"Niin, lauluihin ja tanssiin ja morsiusväkeen, jotka olivat niin kohteliaita meille. Näin he kulkivat piirissä ja lauloivat: 'Hih, hei sä reipas tyttö!'"

Matleena oli saanut illallisen valmiiksi. Hän hypähti pystyyn ja alkoi matkia lauluja sekä tanssia.

"Eivät emännät noin tee", huomautti Antti, mutta näytti kuitenkin aika tyytyväiseltä istuessaan vuolemassa lusikoita terävällä puukollaan, joka välkkyi tulenvalossa.

"Mutta siunatkoon! Minunhan täytyy parsia sukkamme. Ruusut saavat jäädä siksi aikaa."

Hän kiskaisi lapikkaat jaloistaan, jotka hän, riisuttuaan sukat, ojensi valkeata kohden ja ryhtyi parsimaan tänään jotenkin isoja reikiä. Eihän hänellä juuri usein ollut tilaisuutta tehdä työtä.

"Kle-vit, huu", kirkui pöllö, joka suhahti ihan "tuvanoven" ohi.

"Ilkeä ääni", mutisi Antti.

"Hän on mielestäni kiltti. Hän sanoo: 'ei niit', ei niit', kas niin', että rotat ja linnut, joita hän haluaa, voisivat piiloutua. Mitä sitten, jos se ei sanoisi mitään, tulisi vain ja ottaisi ne."

"Minä en pidä siitä, kun ne sanovat lintujen juttelevan niinkuin esimerkiksi rastaan. En minä usko sen sanovan 'neitsyt, neitsyt', kun se istuu männyssä ja laulaa koko kevätyön."

"Ei, sitä minäkään en usko. Enkä sitäkään, että toinen rastas, jonka kanssa hän puhuu, sanoo: 'köyhä soturi, köyhä soturi, miksi et aja, miksi et aja!' Mitä tolkkua siinä puheessa on?"

"Minä ajattelen", sanoi Antti hereten työstään ja katsellen uneksien valkeaan, "minä ajattelen, että nuo sanat ovat peräisin vainonajoilta, tiedäthän, kun ryssät kulkivat täällä ja polttivat taloja ja olivat niin kauheita."

"Mutta eiväthän meidän rastaat toki säälineet ryssää, eikä sitä, että hänen piti istua ja ajaa", jupisi Matleena.

"Eiväthän sotilaat olleet ainoastaan ryssiä", vastasi Antti sävyisästi. "Saattoihan täältäkin olla sotilaita, joiden kanssa rastas jutteli. Isoisä oli sodassa hänkin. Ja sentähden ei kukaan ole saanut ottaa meidän maatamme."

"Kunko isoisä oli sotilas?" kiusoitteli Matleena.

"Kun kaikki miehet olivat sotilaita, näetkös."

Antti oikasihe, ja hänen silmänsä kävivät uljaiksi ja totisiksi. "Ryssä ei uskaltanut ottaa meitä, eikä kukaan muukaan. Kurjuus oli suuri silloin niinkuin nytkin, ja ihmiset söivät pettuleipää vaikeina, kovina vuosina, sen sanoi isoisä. Mutta näetkös, sotureita ne olivat kuitenkin joka ikinen!"

"Ja kulkivat metsässä ja olivat väsyneitä", lisäsi Matleena hellällä, osaaottavalla äänellä. "Sellaisille ihmisille rastas tietysti lauloi: 'köyhä soturi'."

"Niin, ja vaikka sotilas oli köyhä ja väsynyt, piti hän kuitenkin huolta hevosestaan. Näetkös, sellaisia ovat oikeat ihmiset mielestäni. Sellainen sotilas tahtoisin minäkin olla, vaikka saisinkin tulla siksi, jota pidän kaikista korkeimpana maailmassa."

Antti tarttui jälleen työhönsä jatkaen sitä äänettömänä ja innostuneena, syvämielisen ja salaperäisen näköisenä. Hän oli lausunut viimeiset sanat niin hiljaa, ettei Matleena kiinnittänyt niihin huomiota.

"Riisu sukkasi, että saan parsia ne", sanoi Matleena vähääkään epäröimättä, ettei se olisi tarpeen vaatimaa. Ilman pienintäkään vastaväitettä irroittikin Antti jäykät nahkahihnat karkeista kengistään ja veti sukat nurin yltään.

"On kovasti mukavaa istua näin", sanoi Matleena. "Mutta ethän sinä halua soturiksi?"

"Haluan kyllä, jos tulee vainonajat, ymmärrätkö. En suinkaan minä salli vihollisen ottaa meiltä maata."

"Antti — jotakin liikkuu tuolla ulkona!"

Matleena ryömi veljen viereen. "Sinun täytyy lisätä valkeaa, mutta luotani et saa lähteä. Katso nyt taas? Ei, sinä et näe mitään, sillä kaikki eivät voi nähdä. Mustien oksien lomasta loisti ikäänkuin kaksi silmää."

"Tuollako? — Hyvänen aika, tyttö, etkö sinä tunne Helokkia?"

"Helokki makasi sängyssä aivan äsken, kun olin kontista lankaa hakemassa."

Matleena näytti hämmästyneeltä ja epävarmalta, niinkuin ei vuohi ensinkään huomaamatta olisi voinut pujahtaa ulos niin hyvin raketusta talosta.

Mauno nousi haukotellen istumaan penkissä, vähääkään ihmettelemättä heidän epäilemättä sangen outoa tupaansa. Mutta hänkin näki valkean ja sisarukset ja Helokin. Matleena huusi häntä luokseen. Hän oli varannut maitoa ja leipää hänelle tulen lähettyvillä. Kun hän oli syönyt, huomattiin ajan liukuneen yli tavallisen nukkumatunnin. Oltiin keskiyössä. Mauno sai tallustaa taas sänkyyn.

Antti tirkisti ulos ennen maatapanoa. Kuu loisti hiljaisena ja kirkkaana. Tähdet vilkuttivat ja hymyilivät kuin äidin silmät. Tuntui turvalliselta ja hyvältä.

Mutta Matleenan mielestä oli viihtyisintä "tuvassa", hän ei uskaltanut pistää nenäänsä kuusen oksien ulkopuolelle.

Kahdeskymmenestoinen luku.

ISÄNTÄ JA EMÄNTÄ.

Varhain aamulla, paljon ennen auringonnousua, heräsivät lapset. Aamu oli aikalailla kylmä, niin että he ryömivät takaisin vällyihin.

Käsittämättömän somaa oli maata siten ja kuulla lintujen heräävän toisen toisensa perästä.

Varikset olivat aikaisimmat. Ne vaakkuivat kuin palovartijat karkein ja rosoisin äänin. Heti rupesivat ne riitelemään rotista ja linnunmunista ja lensivät pian meluten metsästä. Harakat tirkistelivät korkealta männyn latvasta, taitavasti kootusta pesästään. Ne saivat tuskin nokkansa pesästä, kun jo nauroivat.

Ne nauroivat sille, että kettu oli kaapannut jäniksen ja siihen määrin pelästynyt, että oli jättänyt vähän niillekin eineeksi. Ne nauroivat kevätlinnuille, jotka olivat uskaltaneet saapua niin aikaisin lumiseen maahan. Ne olivat varmaan unohtaneet, että näinä katovuoden aikoina talvi pysyi maassa, vaikka aurinko päivisin jo liikkui korkealla taivaalla.

"Ke-ke-ke-ke. Ne vierähtävät oksalta joka ikinen kuoliaaksi nälistyneinä, kuoliaaksi paleltuneina." Ja ne nauroivat ihmislapsille, jotka olivat sijoittuneet metsään asumaan. Muuten ne hyvin tunsivat Hallatunturin lapset. Useammin kuin kerran ne olivat heille nauraneet, kun he olivat vaeltaneet metsässä risuja kokoamassa ja raahanneet taakkoja pieneen, harmaaseen ihmisasuntoon. Tuvan lähistön laajoilla nevoilla ne olivat nähneet heidät marjoja poimimassa. Ja nyt ne hassut tenavat makasivat täällä, keskellä metsää. Eikä niillä ollut siipiä, millä lentää, eikä nokkaa, millä iskeä, jos huuhkain tai kettu hyökkäisivät heidän kimppuunsa. "Ke-ke-ke-ke" nauroivat harakat kuorossa.

Viiden aikaan heräsi keltavarpunen. Hellimmällä äänellään, tuskin kuuluvasti, se kuiskasi puolisolleen: "Oletko hereillä?" Tämä vastasi unisesti, pehmeästi: "Tietysti."

Vieretysten istuen, samalla kertaa, ne pistivät pienet päänsä pesästä. Oi, mikä riemu tulvi heidän pienistä kurkuistaan, kun he näkivät, miten kevät ja kesä lähestyivät.

"Näetkö!" sanoi pikku naaras. "Näetkö, että minä olin oikeassa. Tänä vuonna ei tule katovuotta. Voimme kiirehtiä pesän-laittoa."

"Ja ruveta poikasia ajattelemaan", visersi uros.

Ja pienet linnut, jotka juuri olivat saapuneet katselemaan pesän sijaa, puhkesivat taas riemuun. "Ei missään maan päällä ole sellaista kuin täällä", he sanoivat. "Kas, aurinko nousee yli tunturien. Pian jää se koko yöksi. Metsä on niin laaja. Voimme jo pysähtyä tänne, kuten viime vuonna. Silloin näimme vilua ja nälkää. Mutta hyvä oli omistaa pesä. Otamme sen taas, otamme sen taas. Aurinko ja kevät! Ei katovuotta! Aurinko ja kevät!" Eri murteilla ja eri sävelmissä kaiuttivat pienet linnunkurkut: "Aurinko ja kevät! pesä ja poikaset!" Kauas, kauas metsään se kuului.

Lapset makasivat hiljaa ja kuuntelivat. He kuulivat metson kuherruksen ja tiesivät hyvin, miten lystikkäältä se näytti soittonsa tahdissa pyöriessään.

Ja juuri nyt auringon noustessa alotti teeri salaperäiset kuiskauksensa, päästäen merkillisiä imuääniä ja lopuksi riemuhuudon. Onnekas, ken sai elää ja omistaa pienen, lempeän naaraksen, jolle laulaa.

Voimakas pihkan ja kostean havun tuoksu tunki jo siellä täällä paljastuneesta metsämaasta vastaheränneen, lempeän etelätuulen tuomana kuusen alle.

Lapset nostivat nenänsä vällyistä. He vetivät ilmaa keuhkoihinsa ja heissä heräsi niinkuin linnuissa halu lentää, visertää ja laulaa. Puronkin äänen he kuulivat. Vapautuneena se pulppusi heidän vieressään aivan kuin riemusta visertäen sekin.

He nousivat istualleen sängyssä. Samassa heräsi heissä halu laulaa. Matleena alotti:

Aamu armahainen, joki juokseva, koski kuohuvainen veisaa kiitosta!

Päivä paisteinensa loistain vuorilla, laaksot laumoillensa veisaa kiitosta!

Maassa kimalainen, linnut ilmassa, leivo laulavainen veisaa kiitosta!

Herää haluisesti lapsi levosta; huuda heleästi, veisaa kiitosta!

"Oi, miten on mukavaa ja ihanaa ja hauskaa, kun on metsässä sekä talo että kirkko", sanoi Matleena. Hän hypähti ylös, kun he olivat lopettaneet laulun. "Nyt laittaudumme hienoiksi ja somistamme tuvan", lauloi hän omalla nuotillaan. "Minä pesen itseni ja pesen sinut, minä kampaan itseni ja kampaan sinut."

Matleena hyppi polkka-askelin Maunon luo, joka istui sängyssä ja raapi päätään molemmin käsin. Hänen kasvonsa olivat verrattain mustankirjavat, kun hän oli seisonut savussa ja hieronut unessa silmiään jotakuinkin likaisilla käsillään.

"Ei tuo ole mikään hauska laulu", jupisi Mauno, joka heti kävi hyvin pahalle tuulelle. "Olet yhtäläinen nokinenä kuin Väinö Paukan vanha kana."

"Mutta sinun naamasi on kirjava kuin Niilekselän mustankirjava vuohi. Mitä luulet, että Anna-Liisa sanoisi? Niin ajattele, Pekka-Erkki on toisennäköinen kuin sinä."

"Niinkuin se sitte olisi jotain, että yrittäisin olla sen näköinen kuin hän nyt. Mene tiehesi, minä menen purolle vettä hakemaan."

"Mutta, Mauno, ensin naama ja kädet puhtaiksi, tahdot tai et."

Matleena tarttui lujasti kiinni sätkyttelevän pojan käsivarteen.

"Sinä aiot kai vääntää ylleni tuon pikkupaidan, jonka saimme edellisellä viikolla. Ennemmin tahtoisin käydä ilkisen alastomana niinkuin Kain Niilekselän Kallen taulussa. Anna minun olla, kuuletko."

Mauno sähisi ja irvisteli kuin tappeleva ilves, valmiina viimeiseen asti puolustamaan nahkaansa.

"Antti, pidä kiinni pojasta", läähätti Matleena. "Häntä ei ole pesty kolmeen päivään. Yöllä johtui mieleeni, että minun todella pitää ottaa hänet käsiini saadakseni hänet pestyksi ja kammatuksi, nyt kun hänellä ei ole Anna-Liisaa."

Antti laski oksasylyksen, minkä hän oli kantanut sisään, ja tuli Matleenan avuksi.

"Häpeisit toki olla pahemman näköinen kuin porsas."

"Mutta porsaita ei kaavita puhtaiksi hankiaislumella, ja niin aikoo Matleena tehdä minulle, hänellä ei ole vähääkään järkeä", vänisi Mauno. Suuret kyyneleet muodostivat valmistavia juovia hänen nyttemmin jotenkin punaisiin poskiinsa, näyttäen, millaiset ne olisivat olleet kokonaan vedellä huuhdottuina.

"Mene purolle hakemaan vettä tähän astiaan, niin saamme pestä sinut puhtaaksi, ellet itse pese itseäsi", sanoi Antti välittäen.

Mauno riuhtaisi itsensä rajusti Matleenan otteesta. Salamannopeasti hän ojensi kielensä hänelle ja katosi purolle päin vikkelästi kuin sisilisko.

Matleena oli kieltämättä pikemmin pettyneen kuin tyytyväisen näköinen, kun hän hetken kuluttua tuli "sisään" kasvot hohtavan kiiltävinä, vettä valuen.

"Antakaa minulle riepu", pärskyi hän juhlallisesti, "että saan kuivata naamani. Olen pessyt itseni purossa."

Matleena, joka hänen poissaollessaan oli kasvattanut itsessään naarasleijonan rohkeutta ja voimaa tulevaa veikon suurpuhdistusta varten, repäisi kiivaasti isän vanhasta nutusta toisen hian irti ja antoi sen hänelle.

"Mitä sinä kynsit minua?" kirkui Mauno kiukkuisesti, kun Matleena ei voinut pidättäytyä pyyhkäsemästä rievulla muutamin puhdistavin, kuivaavin ottein pojan niskaa ja korvia.

"Eihän sinulla ole silmiä takana, että saattaisit nähdä, miten musta kaulasi on."

"No siunatkoon, tyttö, sitte täytyy kai minun auttaa vuorostani sinua, kun sinä rupeat, sillä minkä minä näen, ei sinullakaan ole silmiä takana."

Matleena vetäytyi takaisin veljen todistuksen masentamana. Olihan sangen alentavaa hänen äidin ja emännän arvolleen antautua niin täydellisesti.

Mutta hänen mielialansa kohosi jälleen. Hän antoi vällyjen, joita hän juuri oli ollut käärimässä kokoon, pudota taas sammaleeseen ja meni sitte nopein askelin kontille, jonka hän otti oksannappulahaasta. Sieltä hän vihdoinkin löysi messinkikamman. Voitonriemuisen näköisenä hän syöksyi Maunoa kohden kampa ojossa.

Mutta Mauno oli tällä hetkellä saavuttamaton, voimakas, ylimielinen, ensi kerran kunnollisesti itse peseydyttyään. Kädetkin olivat puhtaat ja rievulla pyyhityt!

"Tyttö, mene purolle ja hiero nokipilkut nenältäsi. Nyt on naamasi sen näköinen kuin Niilekselän karjun."

Mutta nyt täytyi Antin nauraa, ja kun Antti nauroi niin hilpeän iloisesti, piti molempien toisten nauraa mukana.

"Anna tänne kampa", sanoi Mauno, joka ensiksi pääsi taas totiseksi. Hän oli päättävän näköinen, ja otti vastaan kamman aivankuin se olisi ollut keihäs, jolla hänet oli tuomittu ottamaan itsensä hengiltä.

"Jos kerran kelpaan itse itseni pesemään, niin tottahan pystyn kampaukseenkin."

Matleena, joka kiusottavasti hymähtäen oli jättänyt veljen oman onnensa nojaan, tuli pian purolta yhtä kiiltävän puhtaana kuin Mauno.

Tämä istui ankaran hartaana tulen edessä, vettävaluvat hiussuortuvat kuin pienet kynttilänsydämet pitkin kaulaa. Hän oli epäilemättä kammattu, sillä siitä, missä hiukset olivat jakauksella, loisti iho veripunaisena. Maunoa palelti niin että hän hytisi, mutta hänen siniset huulensa eivät kuitenkaan ilmaisseet, miten vähän häntä itse asiassa nämä puhdistustoimenpiteet miellyttivät.

"Minä luulen, että sinun on vilu", sanoi Matleena, katsellen Maunoa kiharahiustensa läpi, joita hän koetti saada jakaukselle ja kiskoi ja repi, saadakseen ne puhtaiksi ja jos mahdollista sileiksi.

"Josko minua paleltaa! Tietysti minua paleltaa. Minä luulen, että selkäni on aivan jäässä."

Mauno istui hievahtamatta kuin olisi paleltunut jääpatsaaksi ja sen johdosta kadottanut liikkumiskyvyn. Matleena tunsi jonkinlaista katumusta. Hän kiersi äkkiä hiuksensa kokoon rautalangasta tehdyn messinkireunaisen kamman ympärille, minkä hän kiinnitti korkealle niskaan.

Sitte sitaisi hän villahuivin päähänsä ja ryhtyi nopeasti aamuaskareihin. Ensin tietysti "navettatyöt", että saisi pojille ja koko perhekunnalle maitoa. "Eläkevanhus" muuttui äkkiä kokonaiseksi uljaaksi navetta-asujamistoksi. Emäntä pani sitte pöytään eineen "miehille". Hän oli töytätä Mauno-"rengin" suoraan tuleen koettaessaan saada hänet istumaan lähellä sen lämpöä, kun poika, tietäen olevansa renki, halusi antaa isännälle paikan pöydän "yläpäässä".

Heidän syödessään seisoi Matleena kuten emäntä ainakin takan ääressä kutoen lapasia. Vasta "miesten" jälkeen oli hänen vuoronsa ottaa maitoa ja ne leipäpalat ja limpunsyrjät, mitkä hän oli säästänyt, eväspussiin. Antti lisäsi tulta ja lähetti rengin kelkkoineen metsään. Hänen piti tänään hakea puita taloutta varten ja tunsi kyllä tärkeytensä, kun oli sekä hevosena että renkinä.

Matleena oli koonnut vuoteen, "lakaissut" lattian koivunvitsakimpulla, pessyt astiat ja puistanut "vaatteet". Sitten istahti emäntä kokoonkäärityille vällyille takan ääreen ja alkoi korjata isännän housuja, isännän itsensä istuessa kyyristyneenä toisilla vällyillä ja kärsivällisesti odottaessa noita tuiki tärkeitä vaatekappaleita. Tyttö kyseli siinä ohessa veljeltään katkismusta, jota he tietysti kuljettivat vaelluksellaan mukanaan.

"Mitä hyötyä on työteliäisyydestä?"

"Työteliäisyys edistää terveyttä ja hyvinvointia, estää monesta synnistä."

"Rakkaani, älä nyt tee niin tarkkaa. Kunhan vain paikka on oikealla kohdallaan", jatkoi Antti samassa hengenvedossa.

"Ethän toki voi käydä rikkinäisillä housunlahkeilla, kun kerran olet suurtalonpoika", epäsi Matleena nuhdellen.

"Mitä sillä ymmärretään, että Jumala kuulee rukouksemme", kysyi hän samalla neuvovalla äänellä.

"Että hän viisaudessaan ja hyvyydessään antaa meille joko sitä, mitä pyydämme, tai sitä, mikä meille parempi ja hyödyllisempi on. Tulee melkein kylmä istua näin", sanoi Antti koettaen saada kuluneen vällyn ulettumaan alastoman ruumiinsa ympärille.

"No niin, sitte saat ottaa ne. Kyllä paikka takana pysyy kiinni, mutta reunan olen vain hutiloiden ommellut, niin että se minun pitää korjata paremmaksi illalla, kun olet pannut maata."

"Jos tietäisin, miten voisimme jäädä tähän mukavaan tupaan", jatkoi hän.

"Näyttää teettelevän sadetta", huomautti Antti, "sillä yöllä oli kuun ympärillä kehä, ja sateella on meidän surkean ilkeätä lähteä täältä, kun kantavan hangen sijasta saamme kahlata lumisohjussa. Jos meillä vain olisi jotakin syötävää, niin olisi meidän hyvä olla täällä omassa tuvassamme."

"Mutta meillä ei ole mitään. Jospa sentään olisi kesä", jatkoi Matleena.

"Mutta kesään on vielä pitkä", vastasi Antti raskasmielisen näköisenä. "Muuta neuvoa ei kuitenkaan ole kuin että lähdemme taas", lopetti hän huokauksella.

"Tottahan me jonkin neuvon keksimme, kun meidän on täällä niin hyvä olla."

Matleena repäisi ripeästi toisen hihan isän vanhasta nutusta. Hän aikoi neuloa hihanreijän kiinni ja tehdä siitä kauluksen. "Parasta kai on, että otat rahamme, kaikki kaksitoistaäyriset, ja lähdet liikkeelle nyt heti niin kauvan kuin hanki kantaa. Tässä vieressä on kaski, joka on äsken poltettu, ja sen lähellä on tietysti ihmisiä, jotka sen omistavat ja joilta sinä voit kysyä sitä kauppapuotia, josta pikku Anna häätalossa puhui."

Antin ilme kirkastui.

"Niin, ja minulla on puulusikoita ja pesimiä vaihtotavaraksi ja sitten kaikki kolme kaksitoistaäyristä ruuanostoa varten. Jos vain löydän kauppapuodin, voin saada ruokaa, niin että me saatamme jäädä tänne, kunnes saat meidät kuntoon laitetuksi."

"Ja sinä ennätät hyvin kaupitella lusikoita ja pesimiä. Kun vain koivuihin alkaisi puhjeta lehtiä, voisimme tehdä vispilöitä ja latoa ne kelkkaan."

"Kun vispilä-aika joutuu, on kelkkakeli kyllä lopussa", huomautti Antti naurahdellen.

Hän tunsi itsensä niin tyytyväiseksi, kun hänen housunsa nyt verhosivat hänet kunnollisesti, hänen tarvitsematta alituisesti vetää ja venyttää niitä ylöspäin, ja kun hän oli osannut katkismusläksynsä, minkä hän oli määräkseen pannut, ja ennen kaikkea, kun he vielä jonkun aikaa saisivat asua kuusen alla tarvitsematta kulkea pitäjällä ruokaa ja yösijaa haeskellen.

"No sitte minä lähden", sanoi hän. Matleena hieroi hänen vanhaa karvalakkiaan lumessa ja kaapi nuttua hankiaiskimpaleilla. Hänen mielestään Antti näytti oikein hienolta ja suurtalonpojan kaltaiselta, kun hän kääntyi häneen päin sanoakseen hyvästi, ennenkuin kohotti ovioksia ja läksi ulos.

"Sattuupa minulle onnellinen kohtaus, hevonen ja mies", hymyili hän Maunolle, joka saapui takaisin kuorma täynnä tervanpitoisia männyn juurimukuloita.

"Ptruu, hiljaa, Valakki", sanoi Mauno itselleen. "Tämä on korea kuorma. Eikö ole? Arvelin pinota puut tänne talon eteläpuolelle, että aurinko saa ne kuivata."

Mauno sylkäisi ja osotti paikkaa, minkä hän oli valinnut tarkoitusta varten. "Hyvä on. Onpa erinomaista, kun talossa on oikea renki. Minä lähden nyt myllyyn, että saamme leipää, ja sitte täytyy minun kai hankkia kotiin vähän siemenperunoita."

"Rakkaani, sehän olisi pulskaa", huusi Matleena tuvasta. "Mutta ei meillä ole pannua, missä keittää", vastasi Antti pää ovioksan alla.

"Minä ajattelin paistaa perunat päivälliseksi tuhkassa ja silakan hiilillä, sillä tottahan tuot kotiin silakoitakin."

Emäntä tuli ulos talosta. Hän seisoi kädet esiliinan alla ja jutteli isännän ja rengin kanssa.

"Jos löydät hyviä aineita lusikkoihin ja pesimiin, niin ota joukkoon tulevassa kuormassa", sanoi isäntä. "No hyvästi sitten", lisäsi hän lähtien pikkujuoksua varjoisten puiden lomaan, missä hanki vielä kannatti, vaikka alkoi olla niin lämmin, että emännän oli pakko panna käsivartensa kaareksi päänsä päälle auringon suojaksi, joka nousi ja loisti ja lämmitti. Hän meni taas sisään, mutta huusi ulos rengille: "Tule, niin saat nähdä koreata!"

Mauno kuului panevan hevosen talliin, ennenkuin hän astui sävyisästi sisään.

"Mitä sitten?"

"Näetkö auringon noissa pisaroissa, jotka peittävät koko katon. Kas, miten punaiselta ne loistavat — entä oksat eri väreineen! Niin hienoa ei ole kuninkaallakaan."

"Eei, koreaa se on", myönsi Mauno, "ja lämmin ja hyvä on tässä tulen ääressä."

Hän seisoi tyytyväisenä ja lämmitteli. Helokki piti valkeasta, kuten Maunokin. Se oli paneutunut maata vällyille Matleenan viereen, joka käytti sitä selkänojanaan.

"Mauno, nyt voit jäädä sisälle einettä lepäämään."

"Eipä siihen halua puutukaan", myönsi Mauno arvokkaasti. Hän koetti anastaa itselleen kappaleen vällyjä, joille Helokki oli levittäytynyt maatessaan siinä märehtimässä.

"Siirry, Helokki, sinulla on paksumpi takki kuin minulla", jupisi hän ja saikin loppujen lopuksi verrattain siedettävän paikan eräällä kulmalla vuohen ja sisaren vieressä.

"Minun mielestäni meidän pitää nyt käydä läpi ensimäinen pääkappale pikkukatkismuksesta, sillä huomenna täytyy panna toimeen kinkerikestit", sanoi Matleena mielistelevällä äänellä. Hän alkoi käsittää, että Maunon voitti parhaiten hyvällä. Sekä hän että Antti olivat levottomia, kun pikku veli sai kulkea koko talven opetusta vailla.

"Tiedän varmasti osaavani ensimäisen pääkappaleen", vakuutti Mauno kopeasti.

"Parasta on, ettet kehu", huudahti Matleena närkästyneestä. "Vastaa sitte paikalla toiseen käskyyn!"

"Ei sinun pidä turhaan lausuman Herran Jumalasi nimeä, sillä ei Herra jätä sitä rankaisematta, joka Hänen nimensä turhaan lausuu."

Vastaus oli sujuva. Matleena oli huomattavasti hämmästynyt. Mutta hän ajatteli solmia hänet kahdeksannella käskyllä, joka aina oli ollut hänestä sekava.

"Mitä kielletään kahdeksannessa käskyssä?"

"Kaikki valheellisuus ja varsinkin väärä todistus lähimäistä kohtaan."

Maunon silmät loistivat voitonriemuisina.

"Nyt kukko varmasti munii sinulle, kun Antti tulee takaisin", kiitteli Matleena. Mauno paisui tyytyväisyydestä.

"Niin, näetkös, katkismus ei ole minulle ollenkaan vaikeata", sanoi hän sen enempää kursailematta. "Minäpä luulen, ettei se sinulle ole niinkään helppoa kuin minulle", lisäsi hän ylimielisesti.

Se sattui Matleenaan hiukan ilkeästi. Mutta eipä olisi tullut kysymykseenkään, että hän olisi tunnustanut mitättömyytensä.

"Miten on virsien laita?" alotti hän taas arvokkaan totisesti, samalla kun hän huomattavalla vaivalla pujotteli puikot lapasen peukaloreikiin alottaen kutoa peukaloa. "Esimerkiksi: 'Koko maailma iloita mahtaa'."

"Siihen minä en pysty", mutisi Mauno. "Kun sanat noin kaatuvat päällekkäin ja ovat sillä tavalla yhdessä, että romahtavat irralleen, jos ainutkin sana menee hukkaan, niin en voi muistaa niitä."

"Mutta meidän pitää laulaa huomenna kinkereillä se värsy, ja Antti on pappi, ja silloin emme saa hävetä hänen edessään."

"Lue värsy ääneen kaksikymmentä kertaa, niin pian se sinuun menee." Mauno ajatteli todellakin noudattaa Matleenan määräystä. Olikin niin hupaisaa istua sisällä valkean ääressä, katsella seinissä ja katossa kimaltelevia kastepisaroita ja tietää, että edessä oli kinkeripidot tuhassa paistettuine perunoineen ja hiilillä kärvennettyine silakkoineen.

Hän viskasi pari tervaista juurimukulaa tuleen, joka koreasti leimahteli ja lämmitti. Sitten hän istuutui vällyille, kyynärpäät polvien varassa, kädet poskien alla ja kirja maassa edessään. "Koko maailma iloita mahtaa", luki hän värsyn loppuun ja toisti sen yhä uudelleen.

Helokki märehti. Matleena selvitteli koreaa lankaa. Hän ajatteli virkistää itseään neulomalla ruusuja kohta valmistuviin lapasiin. Auringonsäteet kimaltelivat pienissä kimpuissa sammallattialla. Ylt'ympäri "talon", kaikkialla kuusissa kuuli pikkulintujen viserrystä ja rapinaa. Matleena istui ajatellen, miten koreaa kaikki oli. Mikään ei voinut olla niin riemullista kuin metsässä oma, vihreä tupa.

Antin tekisi kyllä sinne mieli hänenkin, vaikka kestäisikin myöhäiseen iltaan, ennenkuin hän tulisi.

Samassa kuulivat sekä hän että Mauno kiireisiä askeleita, ja läähättävää hengitystä, ja joku hyökkäsi kuusta kohden kuin vainolaisten takaa-ajamana.

Keskeltä seinää, ottamatta selvää edes oikeasta sisäänkäytävästä, saapui Antti niin uupuneena, että hän, ennenkuin sai sanaakaan suustaan, heittäytyi pitkäkseen maahan. Hän oli kalmankalpea. Hiukset tahmeina hiestä.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän kykeni liikkumaan tai sanaakaan lausumaan.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

KARKOITETUT.

Antti nousi kiirehtien.

"Kootkaa tavarat —; ja pistäkää konttiin. Kiiruhtakaa, kuin jos tuli polttaisi jalkainne alla", hän läähätti, vieläkin hengästyneenä.

"No, hyvänen aika sinua, poika", sanoi Matleena. Hänen silmänsä tummentuivat pelosta, ja huulet värisivät. Mutta vikkelästi ja huolellisesti hän asetteli konttiin, mitä oli sinne tänne levitellyt, saadakseen olon kuusen alla viihtyisäksi.

"Pitääkö meidän todella lähteä täältä?" kuiskasi hän ja katseli kauhistuneena ympärilleen.

"Pitää, ja tuossa tuokiossa", sanoi Antti käheällä, hillityllä äänellä. Hän sitoi reippaasti vällyt kiinni kelkkaan sekä kontin ja työaineet. Ääneti, yhteenpurruin hampain hän vetäisi nuoran jälleen olkapäänsä yli ja läksi matkaan "oikean" oven kautta.

Matleena seurasi, työntäen kelkkaa. Hän ei voinut katsoa taakseen "koreaan, hienoon tupaan", missä hän vihdoinkin oli tuntenut omaavansa kodin, ensimäisen siitä asti, kun he jättivät pienen, harmaan mökkinsä. Helokki läksi tietysti perässä, aivan poisrientävien kintereillä kuin koira.

Antti kulki raskaalla ja katkeralla mielellä kelkkaansa vetäen. Oli vaikeata päästä eteenpäin, kun aurinko oli sulattanut hangen ja lumi oli kuin vettä; niin että Antti koetti etsiä niemekkeitä, töyryjä ja ojainpartaita, missä maa oli melkein paljas ja minne kelkka ei jättänyt niin selviä jälkiä.

"Sen pahan talon renki, näettekös, ajaa meitä takaa", sanoi hän lopulta, kun he olivat ehtineet niin kauvas, ettei näkynyt vilahdustakaan korkeasta, vankkaoksaisesta kuusesta, jonka suojissa he olivat asustaneet.

Matleena oli kyllä koko ajan käsittänyt, että juuri sen talon väkeä he nyt pakenivat. Hän värisi kauhusta ajatellessaan kuutamoiltaa vajassa, jolloin he kuulivat Helokin pelottavan määkinän ja näkivät sen makaavan aivan kuin kuolleena.

Pakolaiset eivät uskaltaneet levähtää, ennenkuin olivat päässeet niin etäälle, että toinen kylä näkyi. Eivät he myöskään jaksaneet enää kahlata pehmeässä, epätasaisessa lumisohjussa. Mauno oli niin väsynyt, että itki. Mutta miten he uskaltaisivat mennä kylään pyytämään ruuanapua?

"Saamme luvan juoda maitoa siihen asti", sanoi Matleena. "Kontin pohjalla on pari kolme leivänkannikkaa. Ennenkuin lähdemme ihmisiin, niin…"

"Kun vain joutuisimme joelle ja siitä yli toiselle puolelle, tuonne, missä näette tuon suuren kylän, niin olisimme päässeet näiltä kulmilta", tuumi Antti.

"Joen jäällä on vettä, mutta tottahan löydämme jonkun paikan päästäksemme 'selvälle' jäälle", intoili Matleena. "Voi sinua, Helokki raukka", hän jatkoi, hyväillen vuohta. "Sinä saat kärsiä tällä lakeudella. Mutta ennenkuin menemme joen yli, tulemme kyllä johonkin pieneen koivulehtoon tai näemme pikku leppiä, joista voit saada ateriasi."

Helokki ei valittanut. Ei sekään rakastanut kyliä. Ja niin se astuskeli keveästi pitkin kiemurtelevaa polkua, joka kylän laidassa ulottui joelle asti. Antti ohjasi kelkkaa, ja eteenpäin mentiin hyvää vauhtia. Täällä, varjoisalla mätästiellä, oli, näet, vielä hiukan jääkeliä. Mauno istui tyytyväisenä kelkassa, ja Matleena juoksi perässä niin nopeasti, että lapikkaat pyörivät kuin rummunpalikat.

Laudanpaloja oli heitetty jäälle, joka virtasi sulaneena lumisohjuna yli rannan teräsjään. Mutta Antti ei mennyt eteenpäin. He olivat saapuneet somaan leppälehtoon pienine katajapensaineen, ja Helokin piti saada päivällisensä.

Täällä, jyrkän töyrämän alla, oli sanomattoman turvallista ja suojaista. Nyt saattoi Antti kertoa vaaroista, joista hän oli auttanut heidät kaikki. He saivat kuulla, miten hän oli juosten hypellyt puitten lomassa ja ollut niin iloinen ajatellessaan kuinka saapuisi kotiin "tupaan" ruokaa tuoden. Hän oli vaeltanut kauvas kasken taa, mutta oli seurannut aurinkoa kulkien poispäin siltä suunnalta, missä "paha talo" sijaitsi. Hän oli tullut oikein tyytyväiseksi kuullessaan ihmisääniä — ne olivat hirrenhakkaajien, jotka puhuivat kaikuvasti puiden välissä. Jokin tuntui heitä kovin huvittavan — sen käsitti Antti, joka kiirehti askeliaan saavuttaakseen heidät.

Mutta sitte hän kuuli tuon pelottavan sanan "toti" ja lauseen: "Kyllä minä heille sen opetan, ja muutakin! Poika, joka pisti jalkansa tielleni, on saava niin paljon kuin sietää." Puhuja oli pahan talon renki!

Toinen, saman talon pikkurenki, oli nauranut "mokomia tenavia, jotka rohkenevat vastustaa aika-ihmisiä ja kieltäytyä väkijuomista". Antti oli töin tuskin ehtinyt kyyristyä risu- ja murtoläjän taakse, mistä hän oksien lomitse saattoi katsella miehiä, kun kierosilmäinen renki kääntyi suoraan sinnepäin, minne Antti oli ryöminyt.

"Ne ovat jossakin täällä metsässä", nauroi renki ilkeästi. "Sitä ei ole vaikea älytä, sillä vuohesta on vuotanut verta pariin kohtaan tielle juuri niille paikkeille, missä kelkanjäljet kääntyivät lakeudelle; siellä hanki vielä aamulla kannatti."

"Tällä suojalla ne eivät kai pääse pitkälle raskaine kelkkoineen ja vuohineen, jonka lienee sangen vaikea nyt kävellä", oli toinen mies vastannut ilkeäniloisesti naurahdellen.

"Vuohi sai toki sen verran nahkaansa kuin sieti", irvisteli renki. "Niilo on tarkkaa poikaa ja teidän talon toiset pojat samoin."

"Niin eikä vähimmän tyttö. Saat uskoa, poika, mutta hän sanoi aamusella, kun join totia eikä ollut antaa mitään hänelle: 'jos en saa totia', sanoi hän, 'niin hyppään hautaan!' Äitinsä täytyi hakea tilkkanen ja antaa hänelle lopultakin, tyttö ei muuten taipunut." Tällöin he molemmat nauroivat niin kovasti, että pikkulinnutkin pelästyivät ja lensivät tiehensä.

"Pisto, talon halli, on yhtä häijynnaaluinen ja pahansuopa kuin koko talon väki", virnisteli renki. "Se kykenee kyllä vainuamaan tenavat ja iskee kiinni niiden kinttuihin ja selkään, ennenkuin ehtivät kirkumaankaan."

"Tuon kaiken sinä kuulit maatessasi?" kuiskasi Matleena silmät säikähdyksestä suurina. Hän seisoi ja taivutti Helokille oksaa, jossa oli paisuvia pajunumpuja.

"Enhän voinut liikkua paikaltani. Renki seisoi ikäänkuin epäilevästi tuijottaen risuläjään päin, missä makasin. En uskaltanut edes hengittää, sillä luulin heidän huomanneen minut jo sinne ryömiessäni."

"Ettet, poika, kuollut pelosta!"

"Ei sellaisesta kuole", arveli Mauno. Hän istui vielä polvet koholla, niin uupuneena, että tuskin saattoi seurata Antin kuvausta heidän väistämistään vaaroista.

Tämän vakuutuksen perästä vajosi Mauno uudestaan takaisin tylsyyteensä.

"Niin, kyllä minä pelkäsin", myönsi Antti. "Mielessäni välähti, miten teidän kävisi ja Helokin, ja mitä minusta itsestäni tulisi, jos nuo ilkeät irvistelijät huomaisivat minut. 'Ne eivät voi olla kaukana', sanoi renki astuen muutaman askeleen risuläjääni kohden. 'Ne saattavat piileksiä täälläkin, siltä mielestäni äsken jokin liikkui tuon risuläjän takana.' Ja hän otti kiven ja heitti sen läjään, niin että se oli sattua päähäni."

"Ja sinä et liikahtanut etkä huutanut?" Matleenan ääni oli paksuna pelosta. "En, koska silloin olisi ollut niin minun kuin teidän ja Helokin loppu käsissä. Mutta renki kiipesi vieläkin pari askelta eteenpäin."

"Poika, en kestä kuulla enempää!"

"Mutta silloin, tiedätkös, tulla lennätti koko parvi pikku sopuleita mäkeä alas, mustan- ja keltaisenkirjavana kuin pitkä tilkkumatto, joka kahahti hänen jalkojensa juureen. Hän polki niitä tappaakseen muutamia ja hypähti kohoksi ilmaan, niin suutuksissaan hän oli; ja sitte hän ei enää katsonut minuun."

"Kuinka ihmeellistä. Ne tulivat kuin lähetetyt. Metsässä ollessamme emme ole vielä ollenkaan nähneet tunturisopuleita", tutkisteli mielessään Matleena. "Uskon, että äiti ne lähetti. Mutta silloin sait kai jalat allesi?"

"E-en toki. Siihen en kyennyt. Renki läksi taas tuon toisen luo ja nytpä hän sanoi, että olin muka varastanut vaarin kellon ja vällyt."

" Sinä varastanut — ottanut luvatta! " Matleena päästi irti oksan. Hänen silmänsä paloivat harmista mustina.

"Niin hän sanoi." Antin muoto oli raskasmielinen ja surullinen. "Usko pois, se pisti minuun kipeästi."

"No, nyt minua hävettää mennä kylälle ihmisiin! Varastanut! — ihan kuin Hiiron Kalle, joka varasti kauppamieheltä ja istuu nyt kaupungin linnassa." Matleenan huulet alkoivat väristä; kyyneleitä valui tulvanaan hänen silmistään.

"Tyttö, tiedäthän, etten ryhtyisi sellaisiin!"

"Mutta on kauheata, että joku on edes sanonutkaan sellaisia. Äiti olisi kuollut, jos olisi kuullut."

"Tottahan äiti sieltä, missä hän on, näkee asian oikean laidan, niin etten minä sen vuoksi pelkää. Enemmän pelkään pahan talon vaarin puolesta."

"Miksi niin?"

"Niin, tiedäpäs, Matleena, että renki kertoi, että kun Suska oli aamulla tullut vaarin luo virittämään valkeata, olikin vaari saanut halvauksen."

"Ettei voinut kertoa antaneensa sinulle kellon ja vällyt!"

"Hän, raukka, oli saanut halvauksen eikä kyennyt liikkumaan sängyssään", jutteli Antti hiljaisesti. "Talon isäntä ja emäntä ja pikkupojat olivat tulla lennättäneet vaarin luo ja olivat nähneet, että kello ja vällyt olivat poissa. Vaari oli voinut sanoa, että minä olin saanut häneltä molemmat. Miehet matkivat vaarin puhetta ja änkyttivät hänen tavallaan: 'P-p-p-oika o-o-on s-s-saanut k-k-kellon ja v-v-ällyt, N-n-n-iilon ei p-p-pidä s-s-saa-da niitä.'"

"Vaari oli niin soma ja hyvä. Mutta olivat ne maar kiukkuisia hänelle?"

"Niin, suuttuivat. Pojan vaimo oli puristanut häntä ja sanonut, että kellon piti esille, ja Niilo oli ollut niin äkäinen, että oli itkenyt ja puhunut vaarille kaikenlaista ilkeää."

"Ja siinä hän makasi yksin eikä ollut kehen turvata!" sanoi Matleena, äänessään mitä hellin myötätunto.

"Kyllä vain hän löysi sen, johon turvautua, sillä, näetkös, vaari kuoli eilen illalla."

"Sitte on hänen yhtä hyvä kuin äidin", sanoi Matleena keventynein mielin.

"Mutta Niilo tahtoo saada kellon takaisin ja emäntä vällyt."

"Ja renki tahtoo antaa sinulle selkään ja ajaa viinaa Maunoon ja minuun", jatkoi Matleena, katsoen väristen mäenrinnettä. "Meidän täytyy kiiruhtaa pois täältä."

"Ei niiden pitänyt ruveta meitä takaa-ajamaan ennenkuin iltapuolella vietyään puut kotiin. Mutta silloin oli Niilon ja toisten lasten määrä tulla mukaan, ja Piston he aikoivat ottaa meitä vainuamaan."

"Poika, meidän on mentävä heti paikalla joen poikitse. Heidän koiransa ei löydä jälkiämme, kun kuljemme kohoveden yli ja vedämme avuksemme laudanpalat, joita siellä kelluu."

He järjestivät joutuisasti kelkkansa. Matleena pysähtyi äkkiä nuoratessaan kiinni konttia. Hän tarttui Antin käsivarteen.

"Poika! Kuuletko! Nyt ne ovat sittenkin meidän jäljillämme sekä renki että lapset ja Pisto! Kuuletko, ne ovat kohta täällä! Ne tulevat tätä mäkeä — nyt ne ovat tuon kalliolohkareen takana!"

Antti seisoi jäykkänä. Hän kuuli selvästi, hän, kuten Matleenakin, äkäistä koirannalkutusta, joka nopeasti lähestyi mäen alapuolelle ulottuvan metsikön kautta. Keskelle mäkeä pistäytyvän jyrkän kallioseinämän tuolta puolen kuului mies- ja poikaäänten yllyttäviä huutoja.

Nyt ratisivat ja taittuivat oksat aivan heidän vierellään. Matleena ja Mauno, joka oli juuri noussut lämmittelemään, heittäytyivät kovasti kirkaisten suin päin kelkkaan. Antti piteli Helokkia takanaan toisesta sarvesta. Hän oli tuiman ja raskasmielisen näköinen.

Lapset — Helokki! Hänessä välähti taas, että hän itse oli johdattanut heidät tähän surkeuteen, vaaroihin, jotka nyt olivat yllättäneet heidät.

Kahdeskymmenesneljäs luku.

ODOTTAMATON KOHTAAMINEN.

Samassa Antin vasta niin kauhistunut katse huomasi poron sarvet ja pään. Poron, joka kopsavin sorkin ja vuorostaan suurissa, mustissa silmissään säikähtynyt ilme kiisi hänen ohitseen jatkaen matkaansa joenäyrästä pitkin! Lappalaiskoira oli ihan sen kintereillä. Ne syöksyivät sivuitse panematta huomiota lapsiin kelkkansa vieressä. Moisia pikku raukkoja ei poro ja vielä vähemmän koira pelännyt!

Koivuviidakosta ilmestyi luikkaava lappalainen. Nopein ottein puikki hän eteenpäin keveillä, lyhyillä suksillaan. Hänen latuaan seurasi lappalaispoika.

Antti ei uskonut silmiään: Karin Matti! Lappalainen heidän omalta kotiseudultaan, tuntureilta, sama, jolla oli kota ainoastaan kymmenen penikulmaa heidän omaa pitäjäänsä pohjoisempana.

Lappalaiselta pääsi huudahdus. "Eikös vain olekin Antti tunturin Huippukylästä! Ja, Jumala armahtakoon, pienokaiset myös, ja nyt hoikemmat lappalaisen lapsia! Tänä keväänä on tunturin lapsilla ollut ruuanpuute."

"Matti! Voi, oletteko Matti?" Matleena, vielä joka jäsenessään vavisten, meni lappalaisen luo.

Mauno tuskin uskalsi kohottaa päätään kelkasta. Tällä kertaa hän uskoi varmasti säikähdyksestä kuolleensa, sillä hän ei voinut liikahtaa paikaltaan. Sitä paitsi hallitsi hänen mieltään vielä ajatus, että hänen äsken kuulemansa hoilotus oli "totirengin" ja pahan talon poikien kurkusta lähtenyt, ja että nalkuttava haukunta oli Piston. Mauno ei voinut niin yht'äkkiä kääntää ylösalas ja alasylös kaikkia kauheita kuvitteluitaan. Hänen täytyi saada aikaa niiden järjestämiseen.

Siksi hän yhä makasi, hankasi nilkkojaan kelkansyrjään ja seisoi miltei päällään lammasnahkavällyissä. Vasta saatuaan läiskäyksen sille ruumiinosalle, jonka hän liian varomattomasti oli antanut alttiiksi, hän ponnahti pystyyn, päästen jaloilleen.

"Pikku poju on säikähtynyt suunniltaan; muuten oiva mies Lapin tuntureilla!" sanoi Matti.

"Siellä ei ollut ihmisiä, jotka pelottavat toiset kuoliaaksi", jupisi Mauno. "Olin ihan menehtyä. Ei ole lainkaan hauskaa odottaa tulevansa koiran kuoliaaksi puremaksi ja saada sitte sisälmyksensä savuavalla viinalla poltetuiksi."

"Kelpo pikkumies, joka pelkää vaarallista tulijuomaa! Köyhä lappalainen nauttii tulijuomaa, ja se on lappalaisen surma." Matti oli tullut äkkiä surullisen näköiseksi, mutta sai taas pian iloisen, tasaisen lappalaistuulensa takaisin. "Olipa suuri onni", hän sanoi, "että porohärkä pakeni laumasta tänä aamuna. Olin äkeissäni ja samosin sen jälkiä lumisohjussa koko päivän. Nyt olen tyytyväinen poron paosta. Pallas kyllä tyytyy myös pysähtymään. Annanpa ruokaa teille kaikille."

Lappalainen otti "Lapin kaapista" s.o. väljästä mekostaan palasen poronjuustoa ja kovaa leipää, jonka Pallas, hänen poikansa, samaten kuin muutkin, pisti nälkäisenä poskeensa.

"Ei olla nyt etäällä laumasta. Porohärkä on jo kyllä siellä. Tänä yönä saavat ruotsinlapset olla pikkulappalaisina vanhan lappalaisen kodassa."

"Matti kulta, lähdetään jo", hätäili Matleena, vetäen Mattia mekonhihasta. "Kuulen töyrän yläpuolelta harmaan koiran ääntä; se vinkuu ja etsii jälkiä. Kuulenpa poikien huhuiluakin."

Matleena sai Matin mukanaan jäälle. Pikku Pallas katseli, miten Antti järjesteli kelkkaa. Hän ajatteli, että ruotsin-ihmisten vaellus oli perin hankalaa: ei pulkkaa, johon saattoi köyttää kiinni mitä tahtoi mukaansa, eikä poroa vetäjäksi peninkulmaisten lakeuksien yli! Kaikkein pahinta oli kai liikkua noin raskaissa tamineissa, varsinkin mitä jalkineisiin tuli. Olihan Antilla ja Maunolla aikaihmisten kengät, läpiliottuneet ja heinillä täytetyt. Heidän paikkaiset ja repeilleet pitkät housunsa sekä pitkähihaiset, vyöttömät takkinsa olivat verhoiksi työläät ja sopimattomat. Koskaan ei lappalainen olisi halunnut tai voinutkaan kulkea retustaa tietään moisessa puvussa.

Pikku Pallas pyrähteli ja hypähteli notkeana kuin näätä, yllään lyhyt poronnahkamekko säärimyötäisine housuineen, jotka olivat nilkasta kiinninyörätyt korein tupsunauhoin, ja jaloissaan höyhenkeveät lapikkaat. Sininen, viheriäraitainen suippolakki kattoi päätä keveänä kuin tyhjän verta!

Lapinpoika asetti sukset ja sauvat kelkkaan ja tarttui nuoraan auttaakseen Anttia vetämään. Matti oli sen sijaan neuvonut jättämään kuorman jäljelle. Hän lupasi kyllä auttaa heitä kohoveden yli.

Heidän rohkea tuumansa, kun olivat ottaneet vuohen mukaansa pitkälle kiertomatkalleen, huvitti lappalaista suuresti. Vuohihan oli melkein yhtä helposti hoidettu ja ruokittu kuin poro.

Tuossapa Helokki tulikin juosten metsiköstä, kun Matleena kutsui sitä, tuli kylläisenä ja tyytyväisenä.

Matleena oli molskahtaa jäihin, kun ei voinut olla katselematta taakseen sinne päin, mistä hän kuuli selvästi haukuntaa ja hoilotusta. Heidän ollessaan keskellä leveää jokea hän saattoi nähdä kylän, jonka ohitse he olivat tulleet, ja siitä ylempänä peltoja päivineen, mäkirinteitä ja ojanpartaita. Näkipä hän tumman, tiheän metsänkin, missä heidän vihreä tupansa oli ollut!

Hän piilottautui väristen Matin taa. Tuolla, juuri missä mäkitie aukesi joelle, hän näki harmaan koiran vinkuen ja hiljaa ulvoen painaltavan sitä pitkin. Ylhäällä, uloinna mäen laella hän huomasi kaksi rotevaa miestä ja kolme poikaa sekä tytön. Ne olivat takaa-ajossa kuin ahnaat sudet, himoten saalista!

Matleena tarttui tanakammin Matin mekkoon; Mauno piteli hänkin siitä yhtä lujasti.

Kahdeskymmenesviides luku.

LAPPALAISKOTA JA POROT.

Kaukana heidän edessään, missä tie kulki jo pohjoispuolellaan lumesta vapaan mäen poikitse, näkyi aivan kuin harmaista, kuivista puista muodostunut metsä, joka liikkui hiljaa eteenpäin.

Karin Matti joikahutti äänekkäästi, päästi omituisen, läpitunkevan parkaisun, joka ponnahti juuri kuin kurkusta ja suulaesta yht'aikaa. Ken ei ollut ennen sellaista kuullut, olisi voinut luulla Matin äkkiä saaneen "miestä väkevämpää" ja loruavan järjettömiä. Mutta Hallatunturin lapset tunsivat toki sen verran lappalaisten tapoja, että käsittivät Matin nyt tilaisuutta varten sepitetyllä laululla tervehtivän vaimoaan, lapsiaan ja poronvartijoita ja kertovan heille kohtauksensa ruotsalaislasten kanssa, niin että kodassa tiedettiin heidän kohtalostaan jo paljon ennen heidän tuloaan porolaumaan.

"Porohärkä juoksi pakoon koko päivän", joikui Matti. "Tapasi pieniä ruotsalaislapsia jäätyneen veden partaalla; pelkäsivät lappalaista, olivat mielissään, kun tunsivat Karhutunturin Matin. He saavat lappalaisruokaa, saavat maata lappalaisen kodassa. Ovat orpoja, ei isää, ei äitiä."

Pieni Pallas heittäytyi suksilleen heti, kun näki poronsarvimetsän. Hän kiisi nuolennopeana kuin vainottu merilintu yli jään. Perästä-tulijat kuulivat pian paimenkoirien haukuntaa niiden liehuessa enemmän kuin tuhatlukuisen porolauman ympärillä saadakseen sen yöksi koolle.

Lappalaisilla oli aikomus pystyttää majansa mäelle, tälle puolen suurta kylää, jonka lapset olivat nähneet toiselta rannalta. Oli siinä niin koirilla kuin lappalaisilla ankara työ kuljettaessaan noita välistä sangen äksyjä eläimiä ahtaan solan kautta joelta kankaalle. Matti hiihtikin edelle ollakseen apuna.

Mauno, Matleena, jopa Anttikin kävelivät kuin unessa laahustaen jalkojaan. He tuskin virkistyivät tavatessaan pikku Matin tiellä lumisohjussa tallustamassa juuri niin iposen alastomana kuin oli syntyessään. Siirillä, hänen pienellä siskollaan, oli työ ja vaiva saada hänet kiinni ja kotaan viedyksi. Mutta lappalaisäiti, Serina, oli käänteissään varmempi. Hän otti sätkyttelevän pojan, pisti hänet nahkakoteloon, hienoon poronkarvavuoteeseensa ja sitoi tuon pehmeän verhon hänen elämää ja vallattomuutta hytkähtelevän pikku ruumiinsa ympärille. Käärön hän ripusti hihnoilla kodan kattoon kiinnitettyyn kapeaan puunrunkoon. Siiri alkoi heiluttaa "kätkyttä" ja lauleli villiä, huumaavaa lappalaista kehtolaulua Matille, joka vaikeni, kuunteli ja — nukkui.

Kiertolaislapset, pienet, väsyneet raukat, heittäytyivät poronnahoille, joita oli kuin mattoja tulen ympärillä kodan keskellä. Siitä heidät herätettiin juomaan väkevää kahvia. Mutta ei mikään kahvi eikä mikään maailmassa saanut Maunon silmiä auki.

Ihmeellistä vain, miten Antti ja Matleena piristyivät kahvitilkasta. Samassa tuntui nälkäkin. Kuinka uskomattoman hyvältä maistuikaan poronliha, jota he saivat ohraleipäkakulla. Yksin musta, voimakas poronverisoppakin oli heistä makoisaa. Poronmaidosta, jota tarjottiin sirostiveistetystä maljakosta, he saattoivat kuitenkin kiittäen kieltäytyä. Siitä, joka ei ole siihen tottunut, se tuntuikin karvaalta ja väkevältä. Vuohenmaito maistui heistä paljon paremmalta.

Helokki, jonka rikas maitovarasto tarjottiin lappalaistalouden avuksi, kiipesi sievästi poronnahkojen yli oikaisten itsensä mukavasti äärimäiselle taljalle.

Mauno nukkui yhä kuin kivi.

Kuitenkin vallitsi kodan ulkopuolella mitä kauhein meteli. Lappalaiset kirkuivat ja luikkasivat heittäessään suopunkeja niiden porolehmäin sarviin, joita oli lypsettävä. Porot asettuivat kaikkine sorkkineen vastarintaan lumisohjussa ja paljastuneitten mätästen keskellä. Mutta ne vedettiin esiin, ja lappalaiset pitelivät niitä paikoillaan tyttöjen lypsäessä pieniin maljakkoihin.

Porolehmät ja -vasikat tuijottivat ihmetellen vieraisiin, Anttiin ja Matleenaan, jotka käyskentelivät Siirin kanssa käsi kädessä mahtavan lauman keskellä. Turvallisina kulkivat lappalaislapset porohärkäinkin parissa, jotka tappelivat ja puskivat toisiaan lopulta yhteensekaantunein sarvin ja suopunkien lentäessä heidän korviensa ympärillä. Alati valppaat lappalaiskoirat saattoivat äkkiä havaita poron, joka huomaamatta halusi lähteä paremmille laitumille. Ne nuolena perässä, suoraan lauman läpi, niin että sai katsoa eteensä pysyikö pystyssä, jos sattui niiden tielle!

Joka puolella kaikui omituinen, pehmeä, mutta sittenkin hiomaton kieli. Lappalaiset juttelivat, viittoilivat kiivain liikkein laumaan päin ja huusivat tullakseen kuulluiksi. Oli vangittava porohärkiä vetojuhdiksi kesytettäväksi; oli hoidettava pieniä, hontelosäärisiä vasikoita; oli eroiteltava eläimiä teurastuksen varalta.

Naiset puhelivat hyväillen puolilaulavalla äänellä lypsyporoillensa. He kyykkivät maassa, polvellaan nuori, pieni, silkinpehmeä vasikka. Sitä he hellivät ja hyväilivät poroemon seisoessa vieressä ja hellästi katsellessa suurine, mustankosteine silmineen.

Antti ja Matleena olivat kuin päästä pyörällä. Omituinen joikuileminen, tuo ikäänkuin hilpeä touhu ja kiire, koko elämä tempasi heidät mukaansa.

Kodan aukosta kohosi savu mustana ja paksuna. Pikkupojat, jotka olivat juosseet, hoilanneet ja pyöristelleet lumessa sekä päivinä paistavien mättäitten keskellä porojen, koirien ja ihmisten tyrkkiminä, alkoivat vetäytyä ruuan ääreen ja levolle. Sarvimetsä harveni. Oksapari toisensa jälkeen vajosi seisovaan laumaan. Yhä useampia sukelsi piiloon, ja pian oli koko porolauma yölevolla. Lappalaiskoirat puolestaan, jotka olivat saaneet ruokaa kodassa, nukkuivat sen lämpimässä, suljetuin silmin, kuten Lapin piskien on tapana, mutta korvat jännitettyinä pienintäkin suden ennettä huomaamaan.

Matti tuli kotaan seurassaan isot pojat ja rengit. Serina oli varannut heille ruokaa ja kahvia. Naisväki, sukulaisia ja porotyttöjä, tuli pian jäljestä nälkäisenä ja väsyneenä — ei pahemmin sentään kuin että jaksoivat ylläpitää kodassa hilpeää hälinää.

Miehet polttelivat lyhyitä liitupiippujaan; samaten vanhemmat naiset. He joivat mustaa kahvia ja kertoivat seikkailutarinoita, niinkuin vanhasta sudesta, jota ei kukaan voinut kaataa, se kun oli loihdittu eikä siihen siksi pystynyt keihäs eikä ruuti. He puhelivat kuiskaten, mitä muka Matti oli "nähnyt" juhannusyönä seisoessaan uhrikivikukkulalla. Hänpä oli nähnyt kaiken, mitä vuoden mittaan oli tapahtuva maassa, ja osasi ennustaa rauhaa, sotaa tai ruttoa, hyvää tai huonoa vuotta. Hän oli seurannut näyssään kuoleman kulkua. Matti tiesi sanoa — jos vain "tahtoi" — korjaisiko kuolema vuoden varrella enimmäkseen vanhaa vai nuorta väkeä.

Koko tuon lapinkielisen puhelun käänsi Siiri Antille ja Matleenalle. Hän keksi kyllä itsekin lisää, muuttaen kaiken hieman kammottavammaksi.

Täällä lappalaisten joukossa ei ollut puhetta haltijoista ja keijukaisista, vaan kyllä sen sijaan hiisistä ja noidutuista ruotsalaisista, joiden oli pakko totella ja seurata lappalaista, vaikka olivat ennen olleet hänelle kopeita — ja noita-akoista ja "uhreista" ja vaaroista autioilla tunturilakeuksilla, missä vainajat huusivat ja vaikeroivat rämeillä yöt läpeensä.

Kummallista, että ihmistä saattaa ruveta nukuttamaan moista kauheata puhetta kuullen! Mutta Antti ja Matleena, hepä kävivät sittenkin unisiksi. He olivat heittäneet yltään lionneet kengät ja päällimäiset verhot, ja nyt he vyöryttäytyivät poronnahalle Siirin ja pikku Liisan viereen.

Porolauma nukkui ulkona. Tuhansittain elämää, ja kuitenkin äänetön hiljaisuus. Yli kaiken säteili kevät-yön lempeästi hymyilevä tähtitaivas, loistellen köyhän lappalaisen kodan yllä, kuten se edellisenä yönä oli valaissut kulkurilasten vihreää tupaa metsässä.

Kahdeskymmeneskuudes luku.

JÄLLEEN OMIN PÄIN.

Sekä päiviä että viikkoja on kulunut siitä alkukevään aamupäivästä, jolloin Hallatunturin lapset erkanivat vanhoista ystävistään, Karin Matin lappalaisjoukosta.

Niin Antti, Matleena kuin Maunokin olivat sitä ennen saaneet ottaa osaa suopunginheittoon, lypsyyn ja telttojen kokoamiseen sekä auttaa taloustarpeita ja ruokavaroja pulkkiin sullottaessa, jotka rivissä seisoivat valmiina odottamassa.

Antti oli koettanut poronajoa, joka oli hauskaa, mutta oli käydä vaaralliseksi. Hän sai nimittäin istua pulkkaan, sävyisänä pidetty porohärkä valjastettiin eteen, ja Matti itse jätti poronnahkahihnan Antin käteen. Nyt neuvottiin häntä, miten tuli hoitaa ajoporoa ja käytellä hihnaa heittäen sitä poron sarvien oikealle tai vasemmalle puolelle, aina sen mukaan kumpaan suuntaan halusi joutuakseen kantavimmalle lumelle. Hänelle opetettiin myös, kuinka oli meneteltävä, jos poro vasten odotusta rupeaisi äksyksi. Ja sitte oli Antti kiitänyt matkaan hangelle korkeitten honkien väliin; ne loistivat kullansinipunervina aamuauringossa, joka juuri tunkihe metsän läpi.

"Heleijaa!" — Suurenmoista! Ihanampaa ei liene kotkan kulku yli metsäin! Antin mieli kävi niin keveäksi. Hän kuvitteli lentävänsä kuin kotka, liikkuvansa nuolen nopeudella metsän halki kuin lohi kirkkaissa vesissä, penikulmamääriä kiitäen kuin nuori varsa! Poro raivasi itselleen tien runkojen välitse, missä ei ollut koskaan tietä näkynyt.

Mutta sitte, eräällä kaskella, se tahtoi kääntyä takaisin, jota toimenpidettä Antti vastusti mitä jyrkimmin, nykien suitsista ja huutaen vaativasti: "Hei, hei, matkaan vaan!" Hän heitteli ajohihnaa sarvien oikealle ja vasemmalle puolen, kiskoi ja repi. Näin hupaisessa kyydissä hän ei ollut vielä koskaan ollut!

"Tahdotkos lähteä menemään, senkin sorkkatonttu!" hoilasi Antti, viskaten ylimielisenä haukkumasanan tunturien porohärälle, hän, joka oli ainoastaan metsien ja mäkien ruotsalaispoika!

Niin että porohärkä suuttui. Salamannopeasti se kääntyi pulkkaa kohden hyökäten sarvin ja etujaloin poikanulikan kimppuun, joka oli sanonut häntä "sorkkatontuksi"! Olipa nyt hyvä, että Antti oli painanut mieleensä äksyjä poroja koskevan opetuksen ja että hän tottumuksesta sekä välttämättömyyden pakosta oli kehittynyt päättäväksi ja vikkeläksi liikkeissään. Antti tarttui siis pelastuskeinoon, jonka Matti oli hänelle neuvonut. Hän liukui pulkasta, kiepsauttaen sen reippaasti ylitsensä kuin suojukseksi. Sen alla hän sitte makasi mielestään hirveän pitkän ajan, kuullen, kuinka porohärkä rummutti pulkkaa kovine terävine "tonttusorkkineen".

Poro oli enemmän kuin tyytymätön siihen, ettei voinut toden teolla väsyttävistä ponnistuksistaan huolimatta yltää poikaan, joka oli niin taitamattomasti nykinyt hihnasta, kirkunut "hei, hei!" ja nimitellyt häntä sorkkatontuksi, ja joka nyt makasi tuossa puupohjan alla, niin ettei porohärkä voinut tarttua häneen. Täytyihän sen säästää sorkkiaan, jotka saisivat tehdä yllin kyllin työtä päivän mittaan särkiessään hankea; sen alla vasta oli sen mieluisa ravinto, jäkälä, josta porot elävät.

Antti tirkisti aukosta pulkan alta, jota hän kohotti selällään. Hohoo — oliko niin, että poro oli perin röyhkeästi kääntynyt vetoasentoon valmiina lähtemään takaisin leiripaikalle. Nyt sieti olla taas nopsa käänteissä. Sorkkatonttu oli, näet, selvässä aikeessa lähteä matkaan pulkkineen välittämättä siitä, oliko siinä ruotsalaispoikaa vai ei.

Tuskin ehtikään Antti vääntää pulkan suoraan ja pyöräyttää itsensä siihen pää edellä, ennenkuin, aivan oikein, oltiin menossa takaisin kotaa ja laumaa kohden. Antti palasi leiriin silmät ilosta loistaen, koko pulkanalaisen tappionsa unohtaneena ja voitti lappalaisten suosion- ja ihailunosotukset — minkä ihastuksen hän otti ihmeteltävän vaatimattomana vastaan. Hän yksin vain tiesi, kuinka jänismäiseksi hän oli tuntenut itsensä pulkan alla viettämänään hetkenä, päänsä päällä terävät, paukuttavat poronsorkat.

Kun sitte Matleena ja Mauno myöskin tahtoivat tulla huomatuiksi ja yrittää osakseen lappalaisten suosiota tekemällä huvimatkan pulkassa, nousi Antti päättävään vastarintaan. Hän vakuutti sen olevan pienokaisille suorastaan vaarallista. Niinkuin muka olisi tarvittu jotain taitoa pulkassa-ajamiseen! Istuu vaan ja pitää hihnasta kiinni! No, kas nyt aina!

Mauno oli voinut vallan mainiosti lappalaisten ja porojen joukossa. Olipa leikkinyt pikku Matinkin kanssa, joka oli saanut ryömiä aamulla kätkyestään ja näyttänyt karvaiselta tonttulapselta, kun pehmeät poronkarvat olivat tarttuneet hänen hikiseen pikku ruumiiseensa. Mauno tunsi itsensä niin perin tyytyväiseksi oloonsa lappalaisten luona, että hänestä olisi ollut paljon mukavampaa kulkea takaisin kotiin heidän kanssaan kuin kierrellä teitä pitkin ja juosta itsensä pilalle jäällä pahan talon väkeä ja koiraa paossa. Hän tunnusti avomielisesti, ettei hänen paluutansa muu estänyt kuin se, ettei tuvassa enää ollut isää eikä äitiä.

"Näetkös, Antti", oli Mauno vakuuttanut, lyödä paukahuttaen kätensä yhteen, "näetkös, jos he vain olisivat siellä, niin minä puolestani kääntyisin ja ajaisin takaisin kotiin pulkassa porohärän vetämänä koko tien Hallatunturille asti, ettäs sen tiedät."

Mauno oli mennyt Antin luota ylimielisenä, kädet housuntaskuissa, ylpeänä siitä, että hän taisi luopua niin komeasta kyydistä siksi mitättömän esteen tähden kuin oli se seikka, ettei pienessä harmaassa tuvassa ollut enää isää eikä äitiä.

Surullisen haikeaa oli, kun kulkurilapset ja lappalaiset, jotka ihan äsken olivat kohdanneet toisensa, nyt jälleen lähtivät vaeltamaan kumpikin taholleen — lapset etelään ja itäänpäin varallisten ihmisten luo, viljaviin seutuihin, lappalaiset nopeaa kulkua pohjoiseen päin kohden suurta valoisuutta, korkeita tunturijyrkänteitä ja aavoja paasikallioita, jotka olivat valkeina poronjäkälästä.

Kun kiertolaisemme jälleen yksinäisinä lähestyivät suurta kylää, kuului etäältä Karin Matin jäähyväisjoikaus:

"Pois vaeltavat kulkurilapset, pois paljon näkemään ja oppimaan kirjan mustista sanoista. Köyhä lappalainen ei tiedä mitään, ei voi selittää mustia sanoja. Köyhä lappalainen kulkee tunturille, oppii ymmärtämään suuren Isän sanaa, oppii tietämään, missä se yrtti itää, joka lääkitsee sairaan miehen, oppii löytämään tien harmaasäären olinpaikoille, oppii selittämään tunnusmerkkejä. Köyhällä lappalaisella on tunturin yläpuolella hyvä Isä; hän vaeltaa sinne nopeasti, laulaa laulun kulkurilapsista, jotka ovat ilahuttaneet lappalaista kodassaan. Kulkurilapset ovat vaeltaneet pimeää tietä, mutta heidän yllään on valoa. Kulkurilapsilla on myös hyvä, suuri Isä."

Lapset olivat seisoneet hiljaa kuunnellen, kunnes joikuvan lappalaisen ääntä ei enää ollenkaan kuulunut.

Kahdeskymmenesseitsemäs luku.

"MORSIAN."

Lapset läksivät niin muodoin taas matkaan suurasutusta kohden. He tulivat taloihin, missä vallitsi järjestys ja rattoisa olo, missä työ sujui vauhdilla ja vastakudotuita liinakappaleita valkaistiin auringossa levälleen levitettyinä mäenrinteille talojen äärellä. Välistä he myöskin joutuivat paikkoihin ja taloihin, ulkoapäin kyllä peräti muhkeisiin, mutta sellaisiin, joissa juoppous ja laiskuus olivat tehneet mielet koviksi ja kielet veitsenteräviksi.

Vietettyään kerran yönsä pelon vallassa ja nöyryytettyinä juuri sellaisessa paikassa, he tulivat uuteen vieraaseen pitäjään. Valkeiden koskien kohinaa, joiden pauhu oli kuin ainaisena ukonjylinänä yhäti heidän korvissaan kaikunut heidän seuratessaan maantietä jokilaaksoja pitkin, ei kuulunut enää.

He olivat päässeet seudulle, missä merenkulku alkoi ja valtajoki virtasi purjehduskelpoisena, leveänä ja tyynenä. Sen partailla oli taukoamatonta hyörinää ja pyörinää, ja se kuljetti muassaan kellertäviä hirsiä, jotka korjattiin suuriin sahoihin. Ulompana satamassa oli ankkurissa niin oman kuin vieraan maan laivoja, lotjien ympäröiminä, jotka olivat täyteen ahdetut äsken-sahatuita lankkuja. Oli kesä, öin ja päivin valoa, valoa ilmassa, valoa mielissä. Sahoilla ja laivoissa kävi työ hilpeällä vauhdilla.

Kulkurilapset vaelsivat talojakin korkeampien lautatarhojen läpi, missä tuore puu raittiisti tuoksui. He pysähtyivät valkorunkoisten koivujen luo, jotka reunustivat tietä hienoon, valkeaan herrastaloon.

Pieni höyryvene, kokassaan Ruotsin lippu, seisahtui laiturin luo, joka oli vähän tuonnempana lautatarhasta. Seurue hienoja ihmisiä tuli nauraen ja jutellen koivureunaista, kauniiseen herrastaloon johtavaa tietä kohti.

Matleena vetäytyi pelästyneenä syrjään Helokin kera. Veljet seurasivat. Lautapinkkojen takana oli kyllin piilopaikkoja.

Matleena käsitti, etteivät he itse voineet nyt heti kulkea samaa tietä, jota niin hienot ihmiset olivat menneet; niin että hän kääntyi pieneen taloon, joka näytti niin somalta. Siinä oli pienet ikkunat, jotka nauroivat punaisen tiilikaton alta aivan kuin jahtimestarilla, vaikka tämä talo oli pienempi, väriltään vaalea ja keltainen.

Vihreä säleaita kiersi ympäri pihaa; tämä oli iso kasvistarhoineen ja luonnollisine nurmikenttineen, joille oli levitetty kankaita valkaistumaan.

Siellä oli myöskin pensaita ja pikkupuita, oikein rungollisia. Lapset tiesivät nyt sen verran, että ne olivat puita, joissa kasvaisi omenia; ja vaikka he eivät olleet milloinkaan syöneet tai maistaneet omenia, niin oli heidän mielestään juhlallista nähdä sellaisia puita, joita oli ollut itse paratiisissa.

Sitä paitsi oli siellä monenlaisia kukkia ja ruusuja. Niin että Antti katsoi hyväksi asettaa koivunvitsaksesta tehdyn renkaan Helokin kuonon ympärille, ennenkuin he astuivat sen kera kauniista, valkeasta portista.

Kasvistarhasta talon eteläpuolella nousi nuori nainen. Hän oli rikkaruohoa kitkemässä.

Kohottaen käsivartensa kaarena suojaksi aurinkoa vastaan, hän tarkasteli tulijoiden jotenkin tavattoman näköistä ryhmää.

Hänen nuorille, kauniille kasvoilleen tuli hellä, myötätuntoinen ilme. Hänen äänensä kaikui surullisen huolestuneelta: "No totisesti, eivätkös nämä lapset ole katovuoden kulmilta, ehkä suurtunturilta, missä on ollut vaikeinta. Miten teidän raukkojen on täytynytkään kulkea pitkältä ja kärsiä paljon. Tulkaa sisään, rakkaat."

Hän tuli kasvismaalta kiiruhtaen taloon päin.

"Hän oli morsian — Antti, Mauno, — pojat. — Hän oli morsian ", kuiskasi Matleena innosta ja ilosta suunniltaan.

"Hupsu", jupisi Mauno, jonka oli nälkä. "Oletko koskaan nähnyt minkään morsiamen kykkivän kasvistarhassa kitkemässä. Kyllähän täällä alamaassa kaikki on takaperoista — mutta niin päin seiniä eivät asiat kuitenkaan liene."

"Kuitenkin se oli hän, tottahan näette. Tuo oli se korea, hieno morsian", kuiskasi Matleena. Enemmän ujona ja hämillään kuin konsanaan, mutta sittenkin ihastuneena hän hiipi veljien taa, jotka häpesivät hänen typerää keksintöään ja olivat juuri piilottamaisillaan hänet.

He tulivat suureen, aurinkoiseen huoneeseen, missä oli niin hienoa kuin olisi käyty häätalon pyhäkammioon — ellei siellä olisi ollut tavallista takkaa ja uuden uutukaisia kangaspuita keski-ikkunan edessä ja niissä pumpulikangasta.

"Morsian", josta Matleena oli puhunut, seisoi valkeaksi maalatun kaapin ääressä ottaen innokkaasti esille ruokaa.

Mauno alkoi tuijottaa suurin silmin hänen päähänsä. Ei kai tuo, joka sijaitsi noin korkealla punapilkkuisen karttuunihuivin alla, voinut olla morsiuskruunu. Luultavasti siellä oli vain hiuspalmikot, jotka olivat kierretyt pään ympärille ja kammalla kiinnitetyt.

Mauno silmäili nuoren emännän vartta keksiäkseen jotain muuta huomattavampaa morsiamen tunnusta.

Vieläkös mitä! Pumpulipusero ja kotikutoinen, siniruutuinen hame!

Samassa "morsian" kääntyi. Hän kohtasi Maunon miettivän, terävästi tutkistelevan silmäyksen. Poika näytti somalta, aivan kuin pieni, viisas karhunpoikanen: pää oli kallellaan, ja siniset silmät tähystivät häneen mietiskellen.

"Mitähän tuollainen pieni mies ajattelee, kun hän näyttää niin ihmettelevältä?" kysyi hän mennen hymyillen lasten luo heidän seisoessaan ovensuussa.

"Matleena sanoo", — alotti Mauno.

"Ole vaiti Mauno", varotti Antti nipistäen veikkoa käsivarresta jotenkin tuntuvasti. Se oli merkki siitä, että tuli olla varovainen ja ymmärtäväinen puheissa ja eleissä ja yleensä siinä, mikä oli tässä maassa sopivaa. Mauno oli siihen tottunut sangen hyvin, niin että hän saattoi ojentua sen mukaan. "Mitä hän sitte sanoo, tuo Matleena?" kysyi nuori emäntä vetäessään Maunoa kanssaan pöydän luo.

"Tuo tyttönen ei näytä minusta haluavan sanoa muuta, kuin mikä on oikeaa ja hyvää", lisäsi hän ystävällisesti.

Matleena oli tulipunainen ja loi silmänsä alas. Hänen teki mielensä itkeä, niin tuskissaan ja häpeissään hän oli.

Mauno ei tietysti uskaltanut enää avata suutaan — niin suuresti hän kunnioitti Antin nipistystä.

"No mutta, lapset, nyt teidän täytyy kertoa, mitä Matleena sanoo."

Antti astui esiin, hänkin punaisena korvia myöten.

"Matleena juttelee usein niin paljon hullunkurista, jota hän keksii, vaikka ei siinä ole mitään pahaa. Nyt hän väittää, että nuori emäntä on — morsian."

"Eei, kuule, Antti, sitä minä en sanonut." Matleena suuttui veljen tavasta selittää väärin hänen sanojansa, ja niin hän vapautui rasittavasta ujoudestaan.

"Minä sanoin, minä, että emäntä oli morsian."

"Niin kuuleppas — nyt sinä sanot sen taas." Antti katsoi siskoaan ankarasti nuhdellen ja varoittaen.

"Niin, oli morsian pahan talon kylässä." Matleena loi nyt kyyneleiset, säteilevän siniset silmänsä emäntään — ikäänkuin vedoten hänen apuunsa.

Emännältä pääsi huudahdus: "Mutta lapset — totisesti, tehän saavuitte kulkijaimina häätaloon, kun menin naimisiin, ja toitte onnea tullessanne."

"Niin, sitähän minä tarkoitan", puhisi Matleena harmistuneena, "ja minä sain tanssia morsiamen kanssa ja sain kaksitoista äyriä."

"Hertti sentään, miten on hauskaa saada nähdä tunturiseutulaisia. Minun on sinne välistä niin kovasti ikävä, varsinkin nyt kesällä. Ennen, tähän aikaan, hoitelin elukoita tunturimajoissamme."

Nuori emäntä hymyili, ja jutteli tuttavallisesti lasten kanssa tuodessaan heille ruokaa ja etsiessään joitakin vaatekappaleita, korjatakseen ne heille.

Hän nauroi tyytyväisenä, ajatellessaan, että lapset osuivat keksimään jotain niin perin somaa, että ottivat vuohen joukkoonsa lähtiessään kiertämään.

Hänen täytyi nähdä Helokki ja jutella sen kanssa, kun se rengas kuonon ympärillä lepäsi portailla kuin koira. Hän ymmärsi vuohia ja olisi mielellään tahtonut sellaisen omakseen. Mutta täällä sahalla ei niitä ollut kenelläkään, eikä kukaan nykyään käsittänyt, miten paljon hyötyä ja hauskuutta saattoi olla sellaisista eläimistä, jos hoiti niitä oikealla tavalla.

"Voisipa sattua, että sittenkin hankimme vuohen, nyt kun ukkoni kuulee puhuttavan tästä, miten merkillinen se on", hymyili Kirsti.

Nuori Kirsti-emäntä oli niin iloinen, että hän tarttui Matleenan käsiin tanssien ympäri hänen kanssaan. Täytyihän pikkutytön taas kerran saada tanssia "morsiamen" kanssa! "Käy ystäväin", lauloi hän. Matleena oli kyllin rohkea ryhtyäkseen lauluun.

He pysähtyivät keskellä tanssia.

Isäntä, nuori sahanhoitaja, tuli sisään.

Hän seisahtui ovelle kuin kivettyneenä nähdessään vaimonsa pyörähtelevän keskellä päivää lapsimukulan kera, joka kaiken lisäksi oli katovuoden ja kerjäläisen puvussa.

"No mun päivinäni, Kirsti. Oletko tullut hulluksi?"

"Ei, poika!" nauroi Kirsti punaisena ja tanssin elähyttämänä. "Mutta näetkös, minulla on harvinaisia vieraita tuntureilta, niin että totta kai meidän täytyy pitää hauskaa keskenämme."

"Nyt lähdemme yhdessä kasvistarhaan kahvia juomaan", jatkoi hän. Kirsti otti kahvipannun, jaettuaan lapsille kannettavaksi muut kahvivarustukset. Ja niin he vaelsivat kiikkulaudalle, joka sijaitsi kukkivan pihlajan alla, lähellä tuvan nurkkaa ja kahta pientä kasvitarhaa.

Mies joi kahvia, kastaen kotonaleivottua vehnästä. Vaimo teki hänelle seuraa, istuen hänen vieressään terveenä ja onnellisena, jutellen lapsista puoli-ääneen.

"Niin, ajatteles, mitä tuollaiset pikku raukat ovat saaneet kärsiä", sanoi mies. Hän katsoi miettien lasten joko ahtaaksi käyneitä tai aikaihmisten hylkäämiä ja lahjoittamia vaatteita.

"Sitä ei voi sanoin selittää", intoili vaimo, "ilman sekä isää että äitiä, ja näinä kurjuuden vuosina! Näin he saavat nyt jatkaa kulkien ovelta ovelle, ottakoot sitte ihmiset heidät vastaan tai ajakoot ulos."

"En siedä kuullakaan sitä. Vaikeinta se on tietysti ollut tuolle pikku tenavalle. Tuollaiset pienet sääret, joilla hänen on pakko vaeltaa. Mutta reipas hän ainakin on rikkaruohoa kitkemään, niin että kyllä kai hänestä vielä aikaa voittaen tulee mies."

Isäntä katseli tyytyväisenä naureskellen, miten Mauno maaten nelinkontin kasvistarhassa repi naurismaasta savikkaita, heittäen rikkaruohot läjään käytävälle.

"Saanko viedä nämä Helokille", kysyi Mauno. Hän seisoi hikisenä, savisin poskin ruohokäytävällä kasan edessä, missä oli vielä tuoretta, vihreää rikkaruohoa.

"Kuuleppas tuota pienokaista, Kirsti?"

"Niin, hän on ihmeteltävä poika, vaikka tunturilapset kehittyvät usein noin toimeliaiksi, kun ovat niin köyhiä. Mutta nyt heidän pitää saada vehnäskahvia niin paljon kuin jaksavat, se on varma."

"Anna sinä poika vain rikkaruohot vuohelle", sanoi isäntä Maunolle, "Mutta luuletko sen syövän sellaista roskaa", jatkoi hän, Maunon tullessa takaisin Helokin kera, jolle "luvattiin" ruoholäjä, ja joka vapautettuna renkaastaan alkoi näykkiä siitä itselleen.

"Helokki pitää hyvänään, mitä saa", vakuutti Mauno. "Sellaista vuohta ei ole koskaan nähty", lisäsi hän suulaasti, mikä oli hänelle ominaista, kun oli Helokista kysymys, ja hän oli nyt poissa Antin ulottuvilta.

"Jopa jotain! Että se on niin merkillinen!"

"Helokkiko? On kyllä! Hänellä on viisautta kahdentoista edestä. Hän syö, maistunee tai ei, — pahinta roskaakin, ellei saa parempaa, sillä hän tahtoo koota meille paljon maitoa utariinsa."

Mauno seisoi hetkisen hiljaa miettien Helokin muita mainioita ominaisuuksia. Hän jatkoi: "Jos hän näkee, että olemme väsyneitä ja nälkäisiä, tulee hän luoksemme ja sanoo: mää — niin hän sanoo — hän tarkoittaa: 'lypsäkää minut', ja kun pikkutytöt olivat joukossamme, saattoi hän sanoa Anna-Liisalle sillä tavalla monta kertaa päivässä."

"Ja aina hänellä oli maitoa?"

"Alituisesti, se on varma —. Ja sitte hän kihnuttaa meitä turvallaan näin. Hehehe, sanoo hän. Hän juurikuin nauraa silloin, että tulisimme iloisiksi, emmekä kulkisi tietämättämme pahantuulisina. Varo itseäsi, Helokki", huusi Mauno kesken ihastunutta kuvaustaan. "Älä mene maalle, muuten tuon renkaan."

"Miten hennot panna hänelle sellaista kidutuskappaletta?" sanoi isäntä hieman ilvehtien.

"Siltä voi tuntua", jupisi Mauno. Hän sylkäisi, eteensä tuijottaen. "Mutta Helokki ei pahastu siitä. Hän ei tahdo parempaa kuin meillä on."

"Onko teillä sitte rengas kuonon ympärillä?"

"Eei — mutta. Mitenkäs se olikaan, Antti?"

Neuvotonna ja hämillään kääntyi Mauno veljeen, joka kahvinjuonnin jälkeen istui maahan kumartuneena ja perkasi tulisella touhulla jo siksi lähellä kiikkulautaa, että kuuli, mitä nuo kaksi, isäntä ja Mauno, juttelivat.

Hän katsoi isäntään, joka tuli kasvismaalle.

"Johtui vain mieleeni, kun keksin renkaan Helokille, jottei hän saisi jyrsiä ja hävittää talojen läheltä pikkupuita ja ruohoa, ettei hän kärsi siitä sen enempää kuin mekään."

"Kuulostaa aivan siltä kuin sinäkin kulkisit rengas kuonon ympärillä?"

Sahanhoitaja katseli kummastellen poikaa, joka oli noussut maasta ja seisoi totisin kasvoin hänen edessään.

"Ei meillä nyt ihan sellaista rengasta ole, joka näkyy päällepäin", vastaili Antti hämillään ja punastuen. "Mutta ajattelin, ettei Helokin olisi vaikeampi kulkea peltojen ja naurismaiden välistä rengas kuonossa, saamatta mitään, kuin meidänkään, jotka vaellamme ja tulemme paikkoihin, missä on ruokaa, mutta kenties ei anneta yhtään."

Vanhemman miehen ilme muuttui miettiväksi ja totiseksi sen sijaan, että se ensin oli ollut hiukan ilkamoiva hänen kuunnellessaan pojan sanoja.

Antti pelkäsi, että sahanhoitaja oli vihainen siitä, mitä hän oli sanonut, ja että hänen puheensa oli kuulostanut valittamiselta, josta syystä hän jatkoi niin reippaalla äänellä kuin mahdollista: "Kas, ei sen ole erittäin vaikea kulkea renkaassa, joka on jo hieman varttunut, ja jolla on ymmärrystä ja joka saattaa odottaa, siksi kunnes saa, sillä annetaanhan lopuksi yhtäkaikki jotakin."

"Niin, kyllähän maailman meno muuten olisikin peräti surkea", huomautti isäntä ankarasti.

"Vaan niille, jotka ovat pieniä, kuten tämä pikku Mauno, saattaa se tuntua vaikealta", jatkoi Antti. "Ja sen minä uskon, että pahempi hänen on nähdä ruokaa, koskematta siihen, vaikka ei hänellä olekaan rengasta, kuin Helokin, joka aina itse sieppaa jotain ojien partailta ja pikkupensaista."

"Sellainen rengas, josta puhut, pitäisi niin yhden kuin toisenkin meistä omistaa. Olisi tarpeen panna rengas, kun menemme kapakan ohi, ja kun tupakin haju voimakkaasti tunkeutuu nenäämme, niin että tuntuu kuin emme voisi ilman sitä elää."

"Mutta sellainen rengashan sinulla on ollut nuoruudestasi asti", sanoi Kirsti, joka oli vienyt pois kahvivehkeet ja tuli nyt jälleen paikalle. Hän painoi päänsä hyväillen miehen terveeseen, ruskeaan poskeen.

"Ja sentähden sain sinut — talon ainoan tyttären ja Rasin pitäjän koreimman tytön, vaikka ei minulla ollut taloa ja olin ulkopitäjäläinen."

Mies veti sydämellisen tyytyväisenä nuoren vaimonsa polvelleen.

"Mieleni laajenee, kun ajattelen sitä, aivan kuin omistaisin koko maailman. Ja nyt", jatkoi hän suoristautuen aivan kuin olisi halunnut nostaa hartioilleen aikamoisen taakan, "nyt tunnen itseni kyllin voimakkaaksi ottamaan tämän pikku miehen omakseni, sillä en siedä ajatella hänen tulevan johonkin hienoon suurtaloon rengas kuonossa."

"Poika, miten iloiseksi teet minut. Olen käynyt samoissa ajatuksissa." Kirsti vei käsivartensa miehen kaulalle ja suuteli häntä sydämellisesti.

"Ajatteles", jatkoi hän, "mieleeni juolahti heti nähtyäni pojan, että minä voisin ruveta rakastamaan häntä, ja että olisi synti sallia hänen taas lähteä kiertoteille."

"Niin, minäkin pidin heti tuosta pikkumiehestä."

"Ja kyllä ruoka riittää, ja tilaa on tarpeeksi."

"Sen verran olen toki säästänyt renkaani avulla, jota olen pitänyt nenälläni ja kaulassani, kun olen mennyt kapakan sekä muiden kurjien paikkojen ohitse, että katson kykeneväni huolehtimaan pienokaisesta, jolla ei ole isää eikä äitiä."

Nuori sahanhoitaja nousi. Hän oli uljaan ja komean näköinen, lujatahtoinen, notkea ja voimakas — näkyi kyllä, että rengas oli vaikuttanut häneen hyvää.

"Tuollaisten pikkumiesten holhoaminen, kun ne ovat hyvää lajia, on paras säästöpankki, ja olen varma siitä, ettei herrastalon patruuna ajattele toisin, hänkään."

Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

PAHEMMASSA KUIN PULASSA.

Mauno puhui Helokille nykien sille ruohoa, kun hänet odottamatta kutsuttiin kiikkulaudalla istuvan nuoren parin luo. Kun häneltä kysyttiin, haluttiko häntä jäädä taloon ainiaaksi, sanoi hän sävyisästi, ettei hänellä puolestaan ollut mitään sitä vastaan. Ei hän juuri tuntenut itseään iloiseksikaan ehdotuksesta, hän oli ainoastaan ihmetyksen vallassa ja sisäisesti hiukan ylösalaisin käännetty.

Hän siis kohautti olkapäitään, pani kädet "taskuihin", tuijotti eteensä ja seisoi vaieten.

Olipa se hieman noloa nuoren väen mielestä, jotka tahtoivat riisua häneltä renkaan ja varmasti uskoivat, että hän vapautuneena siitä huutaisi ja nauraisi ilosta.

Ja siinä hän nyt seisoi ja oli ääneti, näyttäen miettivältä.

"Mutta, poika, etkö tahdokaan jäädä?" kysyi Kirsti ihmetellen ja suorastaan tyytymättömänä.

Pelokkaana ja hämillään kääntyi Mauno pieniin kasvismaihin, missä sisarukset taas kitkivät. Ja sillä kertaa hän tiesi, mitä hän tahtoi.

Oli aivan oikein Antille ja Matleenalle, jos hän jäisi heistä. Saisivat sitte mielin määrin tästä lähtien nipistellä, pestä suovalla ja suoria messinkikammalla! Niin että Mauno kääntyi nuoren väen puoleen onnellinen ja mielistelevä hymy huulillaan ja sanoi, että hän puolestaan pitäisi erinomaisena asiana, jos saisi jäädä tähän taloon.

Helokkia hän piteli luonaan, ettei se irrallaan ollessaan vahingoittaisi nuoria puita eikä kasvistarhaa.

Mauno muuttui äkkiä jälleen tuumaavaksi. Hän katseli vuohta, silmissään kummasteleva, pelästynyt ilme.

"Minusta tuntuu —", änkytti Mauno, käyden tulipunaiseksi, äänen alkaessa väristä. "Minusta tuntuu, että kuitenkin mieluinten lähtisin täältä."

"Mutta poika", sanoi Kirsti katsoen häntä lempeästi ja lujasti silmiin. "Muista, ettei sinun tarvitse enää koskaan olla nälissäsi tai kierrellä teitä pitkin väsyneenä ja nääntyneenä. Saat siistin vuoteen lakanoineen ja pieluksineen ja vällyineen, ja sitte saat oikeat vaatteet, jotka minä kudon ja neulon sinulle."

Mauno kuunteli kuvausta tyytyväisenä.

Hän käsitti enemmän kuin hyvin, mitä sellaiset edut, joita hänelle lueteltiin, merkitsivät.

Ei hänen mielestään ollut ensinkään mukavaa kulkea ja kulkea, ja nähdä nälkää ja pelätä ihmisiä ja koiria ja revontulta, ja kummituksia jäällä, ja kauhistua naisihmisiä, jotka olivat hirttäytyneet vanhoihin latoihin, tai vaeltaa kerjäläisen puvussa ja vääntää nenänsä tilaltaan ahtaiden pikkupaitojen läpi, jotka olivat kuitenkin niin lujat, ettei niitä voinut repiä rikki ja saada siten helpommin ylleen.

Ei, mukavaa se ei ollut. Paljon, paljon pahempaa se oli kuin Antin kuritusnipistykset ja Matleenan suopavesikampaukset.

Mauno seisoi taas tuijottaen ja mietti.

Helokki märehti ihan hänen vieressään rauhallisin, tyytyväisesti suljetuin silmin. Hän tuskin avasi niitä tyrkätessään Maunoa lempeästi kuonollaan. Hän tahtoi, että häntä syyhytettäisiin sarvien välistä.

Mutta Mauno käsitti hänen sanovan: "virmapää, ajatteletko, että eroaisimme. Kun minulla on rengas, niin voinet sinäkin sitä kärsiä. Parempi se on kummallekin kuin ero."

"Tämä Helokki ei kuulu voivan luopua minusta", sanoi Mauno huolestuneena. Hän mulkoili mäkeen pyörein silmin ja hankasi hiekkaa tuohikengillään, niin että paljas nilkka sen yläpuolella paistoi sinipunaiselta.

"Vuohi", kertasi sahanhoitaja ällistyneenä. "Ei kai se kysy sitä, kenenkä luona se on. Se menee kyllä yhtä mielellään sisarustesi kanssa, oletpa poissa tai mukana."

"Päivällä ehkä kyllä", myönsi Mauno, "mutta yöllä, kun on pimeä, talvella, kun on kylmä, ja nytkin sitä paitsi, kun makaamme luhdeissa, vajoissa ja muissa sellaisissa paikoissa, on hän tottunut siihen, että pidän pääni hänen päällään. Hän surisi minua kyllä kovasti."

"Se ei ajattele sinua eikä muista sinua mentyänsä tästä talosta. Saat tulla kanssani sahalle ja nähdä Portugalin ja Hollannin laivoja. Ja sitte saat hienon puukon."

"Puukon", kertasi Mauno. Hänen silmänsä kävivät vielä pyöreämmiksi ja suuremmiksi, ja hän irroitti hyväilevän otteensa vuohen niskasta.

"Saat pikku kirveenkin, että voit auttaa minua puitten pilkonnassa, kun emännän on keitettävä meille hyvää ruokaa."

" Pikku kirveen!"

Mauno toisti sanan melkein valittavalla äänellä.

"Ja minä teen sinulle pienen haravan. Se maalataan vihreäksi, ja sinä saat haravoida sillä ja pitää tämän talon hienona."

Nuori mies nosti tarjouksia. Häntä huvitti nähdä, oliko köyhän pojan rakkaus sellaiseen kurjaan elukkaan kuin vuoheen niin voimakas, että hän sen vuoksi voisi luopua niistä eduista, joita nyt tarjottiin hänelle.

"Vihreäksi maalattu pieni haravakin", nyyhkytti Mauno sillä hänessä kävi niin kova taistelu, että hän itki ja kyyneleet tippuivat pitkin hänen pientä, punaista pystynenäänsä. Hän voi tuskin hillitä ääntänsä, kun hänen täytyi puhua.

"Ja saat kävellä täällä kasvistarhassa ja haravoida sillä, kun olet maannut sängyssä ja olet kylläinen ja puettu siniraitaisiin uusiin vaatteisiin, ja kun päässäsi on oikein uusi lippalakki. Ja niinkuin aikamiehellä on sinullakin puukko tupessa."

Mauno tyrkkäsi samassa voimakkaasti Helokin luotaan. Hän melkein potkaisi sitä.

"Menetkös siitä, vuohiraato! Mitä sinä siinä seisot ja mulkoilet minua ja pusket, ja kuolaat turvallasi. Lähde pois tieltä, kuuletko."

Mauno polkaisi jalallaan niin kiukkuisena, että sähisi. Hän oli punainen, ja kyyneleet juoksivat hänen silmistään.

Antti ja Matleena, jotka olivat taas alottaneet kitkemisensä kasvismaalla etäämpänä, ihmettelivät, mitä nyt oli tekeillä. Mutta he olivat saaneet kahvia ja tahtoivat kitkeä lavat päähän asti, niin etteivät voineet lähteä työstään, kun ei kukaan kutsunut heitä.

Anttia pelotti tosin, mitä Mauno saattaisi jutella. Mutta sitte hän ajatteli, että oikeat ihmiset, kuten nämä, eivät välitä niin paljon siitä, mitä tuollainen piskuinen lörpöttelee.

"Olavi, sinä teet pahaa pojalle. Näethän, miten hän kärsii", sanoi Kirsti, joka säälien rupesi välittämään. "Tuo pienokainen on hyvää ja uskollista lajia", jatkoi hän, "ja nyt koskisi oikein sydämeeni laskea hänet menemään."

Mies nyökkäsi ajattelevaisena, katsellen eteensä.

"Sinä olet puhunut, miten sinusta on omituista, ettei täällä etelässä pidetä vuohia", alotti hän hitaasti ja epävarmasti.

"Tottahan se on kummallista. Kun sellaisista elukoista on niin paljon hyötyä. Ensiksikin saa niistä juustoa ja heravoita särpimeksi. Ja niin lämpimiä lapasia ja vedenpitäviä töppösiä saa etsiä kuin ne, joita valmistetaan sekoitetusta villasta. Vohlannahka on pehmeintä vällyiksi. Ja kuka hyvänsä tietää, miten hienoa vuohennahka on. Sitäpaitsi on niin vuohen kuin vohlankin liha hyvänmakuista. Sulaa hullutusta se on, kun ei ole vuohia. Ne ovat helpot hoitaa ja puhtaita, niin että niistä täytyy pitää. Hyvä vuohi antaa myös ainakin yhtä paljon maitoa kuin nuori tai vanha lehmä, ja vuohi ei tarvitse neljättä-osaakaan niiden ravinnosta."

"No nytpä sun kielesi kanta laukesi", nauroi mies.

"Niin, etpä usko, miten viisaita ne ovat. Olen varma siitä, että tuo vuohi näkee pojan olevan suruissaan, ja ymmärtää ettei hän tarkoittanut mitään pahaa huutaessaan ja potkiessaan sitä. Sillä, näetkös, he ovat hyviä ystäviä nyt taas."

Mauno oli neuvotonna, vihaisena, tuskallisena ja katuen lähtenyt Helokin perässä, joka oli poistyönnettynä juossut pienen matkan, mutta pysähtyi sitte ihmetellen ja tuijotti Maunoon, päästäen valittavan ja ikäänkuin loukatun määkinän.

Helokki ei puhellut Maunolle koreita asioita. Sen hän hyvin käsitti. Mauno kuuli kyllä, mitä se määki. Helokki sanoi olleensa hänelle kiltti, ja antaneensa hänelle ruokaa, lämmittäneensä häntä ja vaeltaneensa hänen vierellään hyvänä ystävänä. Ja nyt hän, ymmärtämättä miksi, sai potkun ja ilkeitä sanoja.

Ei kukaan muu kuullut Helokin kaikkea tuota määkivän. Mutta Mauno sen kuuli ja sentähden hän meni takaisin sen luokse, kietoi käsivartensa eläimen kaulan ympärille ja saneli yhä uudelleen: "Älä välitä siitä, mitä sanoin sinulle äsken, minä vain hulluttelin. Olemmeko taas hyvät ystävät, helmikki? Tottahan sinä ymmärrät, että minä seuraan sinua aina, koreanukke. Minun täytyy kai sitte vain kuljeskella pitkin teitä. Mutta vähät siitä, helmikki, kun vain pysymme yhdessä ja olemme hyviä ystäviä."

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

MAUNO JA HELOKKI.

Antti ja Matleena kutsuttiin nyt vuorostaan esille. He istuivat kiikkulaudalle nuoren väen keskelle. Käsiteltiin vakavia asioita. Ensin päätettiin, että Mauno jäisi nuoren parin luo heidän omana lapsenaan.

Sitte tuli kysymys vuohesta.

Sahanhoitaja tiedusteli, tahtoisiko Antti myydä vuohensa heille. Patruuna oli luvannut hänen pitää kaksi lammasta talossa, ja hän uskoi kyllä saavansa yhtä hyvin omistaa vuohen. Hän erottaisi sille aitauksen pienine huoneuksineen, ettei se saisi aikaan odottamatonta vahinkoa.

Antti tuumi! Matleena huomasi sen, istuessaan siinä hämillään ja vihaisena. Anttiko oli sellainen raukka, ettei hän kerta kaikkiaan voinut sanoa olevan mahdotonta tulla toimeen ilman Helokkia!

Nyt oli Antin vuoro saada nipistyksiä. Neuvottelun kestäessä nipisti Matleena häntä yhä pahemmin. Hänhän istui siinä kuin jänis, omistamatta sen verran sisäistä voimaa, että olisi tällaisessa talossa voinut heti kieltää. Kas niin. Matleenan nenän edessä ottaa hän vastaan kaksitoista kruunua, "vuohesta" tarjotun hinnan.

" Vuohesta "! Juuri kuin Helokki olisi vuohi, sellainen vuohi, jonka voi myydä, kuten minkä muun vuohirähjän tahansa.

Ja päälle kaupan istuu Antti aivan rauhallisena lausuen, että hän oli jo kauvan ajatellut hankkia Helokille hyvän paikan, jonne se voisi jäädä.

Vai niin! Matleena tuli niin kiukkuiseksi, että hänen sisunsa aivan kiehui. Hänen teki mielensä sivaltaa Anttia, sillä tämä ei näyttänyt ensinkään välittävän hänen nipistämisistään, vaikka hän teki ne tuntuvammiksi kynsillään. "Mutta poika, oletko sinä hullu!" huusi hän lopulta, kun Antti nousi lyöden kättä kaupan vahvistukseksi. Sahanhoitaja saisi säilyttää rahat, kunnes Antti vaatisi ne.

"Tyttö, oletko sinä järjiltäsi", sähisi hän uhaten takaisin.

"Voithan nyt yhtähyvin myydä minutkin", ulvoi Matleena tukahtuneella äänellä ja niin hillitysti kuin taisi.

"Matleena, ole vaiti ja hallitse mielesi", kuiskasi Antti totisena ja nuhdellen. "Ajattele, mitä sanot."

"Niinkuin en tekisi sitä", vaikeroi Matleena hölkyttäessään Antin perässä, joka kiiruhti nopein askelin talon taa nurmen poikki, etteivät ihmiset kuulisi.

"Helokki on ollut minun sen jälkeen, kun Anna-Liisa erosi hänestä! Minä olen lypsänyt sitä, ja minua hän on määkinyt, jos vain ei ole nähnyt minua. Ja sinä otat hänet minulta, ja myyt hänet, aivan niinkuin Josefin veljet tekivät Josefille."

Antti kulki aivan ääneti, odottaen, että Matleena hengästyisi ja tyyntyisi. Kun hän tosiaankin hiljeni kootakseen ehkä voimaa uusiin väitteisiin, tarttui Anttikin asiaan: "Sinun mielestäsi on kai Helokin mukava käydä alituisesti rengas kuonossa?"

"Eihän sitä ole hänellä alituisesti", nyyhkytteli Matleena. "Hän kulkee vapaana suurissa metsissä ja maantienhaaraimilla."

"Mutta huomaatkos, tyttö, nyt emme usein kulje suurmetsien läpi. Vaellamme päinvastoin suurpitäjien kautta, missä on ainoastaan peltoja ja kaatamattomia, kukkivia niittyjä. Tiedät, ettemme ehdi ottaa Helokilta rengasta, ennenkuin taas on pakko asettaa se hänelle. Etkös juuri sinä sanonut niin eilen?"

"Ky-yllä", ähkyi Matleena nolostuen.

"Sinä sanoit, että se on ruvennut laihtumaan", lisäsi Antti järkähtämättömänä.

"Nii-in", vaikeroi Matleena tuskin kuuluvasti.

"Olisiko sinun mielestäsi hauskaa kulkea, kun tien toisella puolen olisi rivissä voinokareita ja tuoreita juustoja, ja toisella limppujen, vehnäspyörylöiden ja vastapaistettujen leipien seinämä. Ja sitte kävelisit rengas nenässä, etkä voisi syödä. Olisiko se sinun mielestäsi hauskaa?" toisti Antti ankaran totisesti, kun Matleena vaikeni.

"E-ei", kuiskasi Matleena täydellisesti masennettuna.

"Täällä se saa aitauksen juostakseen, ja pienen läävän, jonka lattialla on olkia, asuakseen; se saa syödä ruohoa ja lehtiä ja männynhavuja tai sitte sitä pidetään köydessä koko kesän näillä vihannilla, mehevillä ruohokentillä."

"Ja nämä kunnon ihmiset antavat sille kyllä joka päivä leipääkin ja suolavettä ja kaikenlaisia jätteitä syötyänsä", mutisi Matleena alkaen käsittää, että Antin tapa rakastaa Helokkia oli parempi kuin hänen omansa.

"Näetkös, Matleena, pikkutyttöseni", sanoi Antti nyt niin hellivällä, lempeällä äänellä kuin saattoi. Hän tahtoi koko sielustaan ja sydämestään olla hyvä tuolle — sen hän toki hyvin käsitti — sydämen pohjia myöten surulliselle pikkusiskolle. "Tottahan ymmärrät, Matleena, miten hyvä on, kun nämä ihmiset myöskin huolehtivat Maunosta."

"Niin, että Helokilla on hänessä turva, kun sen on ikävä."

"Niin, ja poikaparalla myöskin. Mauno ikävöitsee ja murehtii meitä kyllä monta kertaa", lisäsi Antti raskaasti, ajattelevan näköisenä. "Mutta hänelle tulee erinomaisen hyvä olo tuollaisten oikeitten ihmisten luona."

"Saat uskoa, Antti, että äiti se johdatti meidät tännekin."

"Poika", lisäsi hän pehmeällä, hartaasti katuvaisella äänellä. "Oletko vihainen minulle, kun nipistin sinua niin kauheasti? Pelkään, että kärsit siitä?"

"En toki!" sanoi Antti ylevästi.

Tosin hän vielä tunsi Matleenan nipistyksen ja kynnen jäljet. Mutta hän ei tahtonut raskauttaa häntä sillä — häntä, joka oli tuskissaan ja suruissaan, ja jonka täytyi erota Helokista! Antti oli kauvan ollut, hänkin, ahdistuksessa ja peloissaan Helokin tähden. Paon jälkeen häijystä talosta, missä Helokkia rääkättiin niin pahoin, oli hän ollut sisäisesti levoton, että jokin uusi vaara kohtaisi sitä. Ja häntä karvasteli joka kerta, kun hänen nyt, vuoden ihanimpana kukoistusaikana, oli pakko asettaa rengas Helokin kuonoon. Joten Antti tunsi helpoitusta saadessaan jättää sen niin hyvään paikkaan.

Sen toisen tunturitilan, missä ihmiset elivät kuin ryövärit juoden ja tapellen, tunsi Kirsti hyvin.

Hän oli äsken pihalla jutellut lapsille, miten naapurinväki oli mellastanut häätalossa ampuen ja puukolla iskien; kuinka lautamies ja nimismies olivat saapuneet viikko häiden jälkeen ja vanginneet itse isännän salakapakoimisesta sekä rengin puukottelusta.

Hän kertoi, että suurin poika, Niilo, koko pitäjän pelotin, niin jopa ulkopitäjäinkin, oli taittanut molemmat säärensä kerran metsässä oltuaan jossakin pahanteossa. Niilo väitti, että muutamat katovuoden kulkurilapset olivat varastaneet vanhalta isoisältä kellon, vaikka ukko oli vakuuttanut kuolemaansa asti antaneensa sen, ettei Niilo saisi sitä. Ja nyt hänen piti muka lähteä sitä etsimään. Niilo oli ottanut mukaansa rengin ja harmaan koiran, joka oli vihainen ihmisille ja opetettu löytämään jäljet, jotka sille näytettiin. Toiset ilkeät, häijyt lapset olivat joukossa nekin, sekä toinen renki.

Niilo oli kirkunut ja räyhännyt ja juossut jyrkänteitä ja sulaneita, liukkaita mäkiä pitkin muiden edellä. Hyppiessään havaitsi hän äkkiä ne raukat, joita he ajoivat takaa, ne olivat silloin olleet jo jäällä asti. Ja samassa joutui hän, Niilo, suorastaan suunniltaan, niin ettei katsonut edes eteensä, vaan lensi pää edellä eräältä kiviröykkiöltä aivan lähelle jokea ja makasi siinä nyt taittunein säärin!

Vanha isoisä kuoli samana päivänä. Ja isoäiti lepäsi alasängyssä ennustaen kaikkea sitä pahaa ja jumalatonta, joka tapahtui ja oli vielä tapahtuva.

Siitä talosta eivät vaarat lopu, niin kauvan kuin yksikin juopposuvun jälkeläinen elää, oli Kirsti sanonut.

Lapset olivat kuunnelleet häntä kuin kivettyneinä. Koskaan he eivät olleet niin lähellä onnettomuutta kuin siellä.

Eivät he saattaneet kertoa Kirstille, joka kuitenkin oli heille niin hyvä, että he itse olivat olleet nuo vainotut, katovuoden kerjäläiset.

Kolmaskymmenes luku.

KUN MAUNO JÄI YKSIN.

Näillä mailla oli talojen väli niin lyhyt, että Antti ja Matleena, joilla ei nyt ollut Maunoa, rupesivat ikävöimään metsiin, missä he arvelivat saattavansa elää marjoilla, ettei olisi tarvinnut mennä joka päivä vieraisiin taloihin ja seisoa kerjäläisenä ovensuussa.

Kaikkein vaikeinta oli yhä, kun ensin sai tulla ovesta ja seisoa pitkät ajat, ennenkuin kukaan tuskin viitsi tervehtiä tai rupesi heistä pitämään huolta. Lapset olivat saaneet vaihtaa ruokaan vispilöitä, mäntiä ja puulusikoita tai olivat saaneet niistä lantin. Mutta ei niitä ehtinyt paljon valmistaa sellainen, joka vaelsi heidän laillaan ovelta ovelle ja jolla ei ollut pysyväistä paikkaa.

Tuntui tyhjältä ja pitkälliseltä ilman Maunoa ja Helokkia. Tuskin Matleena saattoi vielä ajatellakaan, miten surullista hänestä oli, kun hän oli viimeisen kerran harjannut Helokin karvan kiiltäväksi ja pehmeäksi. Hän oli kiillottanut vuohen sarvet villatilkulla ja kammannut sen parran. Ja hän oli hyväillyt Helokkia ja puhellut — kiittänyt sitä kaikesta hyvästä itseään ja sisaruksia kohtaan tämän talven raskaana lumi- ja pakkaskautena. Matleena ei unohtaisi Helokkia koskaan, ei koskaan, sen hän lupasi vuohelle juhlallisesti; vaikka hän kohoaisi niin korkeaan asemaan, että pääsisi kuninkaan luo, muistaisi hän kuitenkin Helokkia.

Ja Helokki osotti puolestaan pelkkää hellyyttä ja ymmärtämystä.

Mauno olisi arvellut sen nauraneen "he, he, he" elähyttääkseen heitä.

Sillä se määki niin lempeästi, aivan kuin omalle pienelle vohlalleen. Se töyttäsi Matleenaa kuonollaan ja nuoli hänen käsiään. Kyllähän Helokki käsitti jäähyväisten lähenevän. Eninten se pelkäsi joutuvansa itse matkaamaan vierasten ihmisten luo tai surmattavaksi ja teurastettavaksi, kuten se oli nähnyt tapahtuvan monille, monille vuohille ja vohlille tai muille elukoille taloissa, jopa varsinaisissa karjapihoissakin.

Antilla oli myöskin vaikeat hetkensä Maunon kanssa, joka Helokin seuraamana saatteli heitä kappaleen matkaa maantielle.

Täytyihän hänen vielä kerran painaa pikku veikon muistiin kaikki, mitä äiti oli sanonut.

Antti oli niin sydämestään huolestunut, että Mauno takertuisi tuohon Isä meidän rukoukseen: "tapahtukoon sinun tahtosi". Mauno sai lukea hänelle koko rukouksen kolmeen kertaan, ja vihdoin se luisti sujuvasti, ainakin tällä haavaa. "Sillä näetkös, Mauno", vakuutti Antti totisesti, "äiti sanoi, että sitä rukousta pitää kaikkien sekä suurten että pienten lukea ja osata se oikein ulkoa voidakseen lentää helpommin taivaaseen ja avata ikäänkuin oven sinne joka päivä. — Ja sitte sanoi äiti, että kerran koko maailma lentää sillä rukouksella Jumalan luo — niin rikas kuin köyhä. Täytyy oppia löytämään tie, kunnes kerran pääsee oikein sinne perille. Jumala tuntee äänemme, ja silloin emme ole outoja, vaan voimme mennä suoraan taivaaseen Jumalan luo, niinkuin äiti, kun hän kuoli."

"Ei sinun tarvitse olla huolissasi", sanoi Mauno nyreästi. "Nyt viimeksi en takertunut ainoatakaan kertaa, ja minä olen kyllä yhtä läheinen muistamaan, mitä äiti sanoi kuin sinäkin. Minä ajattelen häntä ja meidän harmaata pikkutupaa ja tahtoisin ennemmin olla siellä kuin missään muualla, jos vain hän itse ja Helokki olisivat siellä." Tämän jäähyväishetkellä hellän ja hienotuntoisen vakuutuksen jälkeen kääntyi Mauno mennäkseen Helokin kera takaisin sahalle ja kauniiseen taloon. Ei hänen sitä paitsi tehnyt mieli sallia Antin ja Matleenan nähdä kyyneleitä, jotka hänen suureksi harmikseen ja ihmeekseen syöksyivät hänen silmistään. Tietäen, ettei hän surrut sitä, että pääsi vapaaksi sisarusten isäntävallasta, oli kyyneleitten tulo hänen mielestään tarpeeton.

Pidellen Helokin toisesta sarvesta hän läksi nyt antamatta edes kättä sisaruksilleen tai lausumatta jäähyväissanaa.

Matleena oli kuin puusta pudonnut. Hänestä tuntui ilkeältä unelta, että niin Helokki kuin Mauno nyt olivat kokonaan poissa.

Se ei saanut tapahtua. — Ei ainakaan nyt heti. Hän halusi vielä pidättää heitä hetkisen! Ja Maunon täytyi saada häneltä joku muisto, ettei hän milloinkaan unohtaisi sisartaan ja hänen varoituksiaan. Matleena vetäisi nopeasti ja vapisevin käsin kontin Antin olkapäiltä. Harjaantuneella tottumuksella työnsi hän kätensä sen pohjaan asti.

"Messinkikampa!" Maunon tuli saada häneltä itse messinkikampa pysyäkseen sen avulla ulkonaisesti hienona samoin kuin Antti oli antanut hänelle sitä, millä hän pitäisi itsensä sisäisesti hienona.

"Mauno", huusi Matleena, "odotahan, poika."

Mauno hiljensi askeleitaan kääntymättä. Hän sävähti vastenmielisyydestä, kun Matleena juostuaan hänen peräänsä seisahtui äkkiä, ojentaen kamman hänen korvansa ja nenänsä editse, jota se melkein raapaisi.

Vihattu messinkikampa välähti auringossa ihan hänen silmiensä edessä.

Mauno suuttui niin, ettei enemmästä väliä, sillä Matleena hypähti oikein takaperin, kun poika käänsi kyynelten huuhtomat kasvonsa tultaiskevin silmin häneen, nykäisi häneltä kamman ja heitti sen mäkeen.

"Luulenpa, että aiot ottaa minulta hengen tuolla vaivaisella. Olen lähtenyt vieraisiin ihmisiin päästäkseni tuosta kynsivästä kissasta ja sitten laukkaat sinä jälkeeni sen kanssa. Ota itse ylös kampa ja kampaile koukeroitasi niin, että hiuksesi kerrankin ovat sileät kuin muilla ihmisillä. Helokki ja minä tulemme kyllä toimeen."

Ja sen sanottuaan poistui Mauno Helokin kera, joka kiskoi ja kiersi sarveaan irtautuakseen hänen kädestään, että saisi vielä hetkisen tuntea Matleenan hyväilyjä ja hellimistä.

Hän, jonka täytyi kumartua ottamaan kampa talteen, seisoi aivan kivettyneenä.

Helokki ja Mauno poistuivat yhä etäämmälle maantientomuun pieneten pienenemistään. He katosivat lautaläjän taa, ilman että kumpikaan kääntyi taakseen, mikä olisikin ollut vuohelle jotenkin vaikeata, kun Mauno oli tarttunut lujasti sen päähän.

Kenties Matleena olisi seisonut vähemmän ihmettelevänä ja raskasmielisenä, jos hän olisi nähnyt, miten Mauno pysähtyi lautaläjän taa, kurkistaen lautojen välistä sisaruksia niin kauvan kuin saattoi nähdä heitä. Häntä olisi suorastaan itkettänyt, jos olisi nähnyt hänen kumartuvan Helokin yli ja kuullut hänen lämpimän vakuutuksensa vuohelle: "Tiedä se, Helokki, koreanukke, että nyt on nimesi sekä Antti että Matleena. Pidän sinua Anttina iltaisin, kun en tunnu jaksavan lukea Isä meitää — ja Matleena saat olla aamuisin, kun en viitsisi kammata itseäni. Suutuin niin kauheasti, en tiedä minkätähden, ja nyt minä itken, enkä tiedä mitä varten, kun olen kiukuissani Matleenalle, ja kyyneleet juoksevat, tahdonpa taikka en. Kas, tuolla ne nyt menevät alas mäkeä. Nyt näen ainoastaan Matleenan punaruutuisen huivin, ja nyt vain Antin lakin. Nyt ei niitä ole enää. Tule nyt, 'pikku Antti', 'korea Matleena', meillä on muutakin tekemistä kuin seisoa tässä katsellen sitä, jota ei enää ole."

Mauno ei ennättänyt kääntyä, ennenkuin Kirsti, joka ikävöi kotiseudun poikaa ja vuohta, hyvin käsittäen, että pienokainen tunsi itsensä surulliseksi, oli hänen vierellään. Hänellä oli illallisvoileipiä pienessä korissa, jossa myöskin oli leivänpaloja Helokille.

Kolmaskymmenesensimäinen luku.

MARJAMETSÄSSÄ.

Oli keskikesä. Niityt heloittivat täynnänsä kukkivaa apilasta, kamelisauramoita, vuohensilmiä, sinikelloja, keltaisia angervoja.

Ojainpartailla hehkuivat mansikat ja luhdikat heleänpunaisina. Vaaraimet kypsyivät metsähalmeilla, ja peninkulmaiset suot olivat täynnä suomuuraimenraakaleita, jotka merikullan kellertävinä tai ruusunvärisinä vielä pysyttelivät nelilohkoisen, sinivihreän kukkaverhonsa suojassa.

Taloissa pyöriteltiin tahkoja ja teroiteltiin viikatteita. Koreanvärisiä haravia nojasi tuvanseinämiä vasten. Sillä heinänteko oli ovella, ja se toi muassaan juhla- ja huvitunnelmaa, elämää ja työniloa.

Mutta se ei ollut vielä varsinaisesti alkanut. Vielä oleskelivat lehmät tunturimajoilla.

Antti ja Matleena, jotka olivat vetäytyneet pois etelästä, kuulivat ja näkivät sekä lehmiä että vuohia, kulkiessaan pitkin metsäpolkuja tunturimajojen väliä. Hyvä oli, jos ehtivät sellaiselle ennen iltaa. — Elleivät, niin eivät he suurestikaan välittäneet siitä, vaikka jäivätkin ulos jonakuna yönä.

He ottivat illallisensa jostakin oikein mainiosta mustikkamättäästä ja nukkuivat sitten kanervikossa, vaikka aurinko, niinkuin sen tapa on Norrlannissa, loisti melkein koko yön.

Antti oli oppinut tekemään torvia kuusen säleistä ja koivuntuohista, ja ehti tuskin herätä ja istuutua kasteesta kimaltelevalle sammaleelle, kun jo ryhtyi puhaltamaan, kovasti tyytyväisenä saadessaan kuuluville muutamia ääniä perätysten.

Hän jatkoi puhaltamistaan väsymättä, jos hän ei ollut Matleenan apuna punomassa hienoista juurista sitkeitä säikeitä, joista he valmistivat vasuja myytäviksi, kun heidän taas täytyi lähteä kylille.

Eräänä iltana, juuri heinä-ajan lähestyessä, olivat Antti ja Matleena keskellä eksyttävää metsää. Oli lauvantai-ilta, ja he olivat saapuneet niin somaan paikkaan pienelle metsä-aukeamalle, jota riippakoivut ja muut lehtipuut ihanasti varjostivat.

Pieni puro, jonka syvässä, kirkkaassa vedessä taimenet molskivat, hopeanhohteisina hyppelehtien, virtasi hiljaa solisten läheisyydessä. Aukeaman keskellä oli mahtava kivi. Sen laki oli tasainen, ja vaikka se oli niin korkean jyrkkä, että sille tuskin pääsi, oli Antti kiivennyt sinne uskomattomalla vaivalla, koska se hänestä oli sopiva saarnastuoli sille, joka halusi pitää jumalanpalvelusta metsäkirkossa lauantai-iltana.

Matleena, joka oli kiven juurella, oli jo soittanut iltakelloja: "Pium, paum, pium, paum" — ja samalla toisella kivellä jyskyttänyt isoa kiveä, josta hänen mielestään lähti niin sointuisa helähdys!

Antti seisoi huipulla totisena, kumartunein päin ja kädet ristissä. Matleena istui sammalmättäällä yhtä totisena hänkin, myös kädet ristissä. Antti kohotti päänsä. Iltapäivänaurinko, joka lähetti säteitään suoraan puitten lomiin, ympäröi valonhohteella hänen ruskehtivia, kulmikkaita pieniä kasvojaan syvine, totisine silmineen ja tummavivahteisine hiuksineen.

Kolmaskymmenestoinen luku.

TAISTELU MESIKÄMMENTÄ VASTAAN.

Antti alotti juuri: "Niin, nyt saarnaamme…", kun hänet keskeytti ja vaienti äkisti hirvittävä ryske kuivien juurien murtuessa ja oksain taittuessa. Kuului läähättävää, vinkuvaa ääntä, niinkuin säikähtynyt, takaa-ajettu eläin olisi lähestynyt. Sen ohessa kajahti kumea, kamala murina, joka vapisutti puunrunkoja.

Jotakin valkoista välähti. Nuori hieho tunkeutui metsästä aukeamaa kohden, juosten henkensä edestä. Sen kintereillä oli aarniokarhu, ruskea, takkuinen otus, jonka pienet silmät häijynilkisinä ja nälkäisen ahnaina kiilsivät pään karvaturkista.

Samassa heitti Antti maahan kirjan, josta hänen piti saarnata. Hän tarttui salamannopeasti tanotorveen, asetti sen suulleen ja puhalsi minkä keuhkoista lähti ihan karhun korviin, sen juostessa aivan kiven vieritse hiehon perässä aikoen juuri iskeä siihen.

Karhu horjahti takaperin, kun kesken kaiken niin ilkeä, odottamaton mölinä sattui hänen kaikkea melua arasteleviin korviinsa. Se sai aivankuin kolhauksen päähänsä, sillä äänet, jotka Antti sai tanotorvestaan lähtemään, olivat todella kauheat; tähän asti ei hän, näet, ollut voinut saada siitä esiin muuta kuin tuollaisia kaameasti säriseviä, hirvittäviä soraääniä.

Karhu nousi kahdelle jalalle, tarttuen korvaansa toisella etukäpälällään. Hän äkkäsi poikanulikan kivellä ja käänsi huomionsa häneen, hiehon kiitäessä metsään, häntä ilmassa.

Jos Antin olotila kivellä, vastapäätä karhua, joka raivostuneena yritti iskeä häntä käpälällään, oli kaikkea muuta kuin hauska, ei Matleenan, joka oleili yksin alhaalla, ollut paljoa parempi. Hän ei uskaltanut liikkua eikä huutaa, sillä Antti ulvoi hänelle, samalla kuin hoilasi torveensa karhua kohden, että hän olisi vaiti, ettei peto huomaisi häntä.

Olla vaiti! Eipä ollut helppoa olla vaiti sen, joka pienenä ja yksinäisenä oli muutaman askeleen päässä nälkäisestä, vihaisesti mölisevästä karhusta, jonka suupalaksi oli uhassa joutua, ja tuntea sitä paitsi kuolemanpelkoa lähes yhtä vaarallisessa asemassa olevan veljen tähden, sen ainoan, minkä omisti koko avarassa maailmassa. Mutta Matleena osasi sittenkin hillitä itsensä ja olla huutamatta, vaikka hän vapisi kuin nuori haapa pohjatuulen kourissa.

"Laittaudu ylös itäpuolelta!" karjui Antti kiukkuisesti pelottaakseen samalla äänellänsä karhua, kun ei jaksanut enää puhaltaa. Matleena juoksi muutamin nopein askelin kiven luo; veljen sanat sattuivat häneen niin pakoittavina kuin olisi niitä piiskaniskuin vahvistettu. Hän heitti yltään virsut ja iski varpaansa ja koukkuiset sormensa kivenrakoihin; hän riuhtoi, taittoi kyntensä ja kävi sinipunervaksi kasvoiltaan pelosta ja ponnistelusta, ollen joka hetki vaarassa menettää sormiensa ja varpaittensa otteen ja syöstä selälleen alas.

Antti kuuli hänen läähätyksensä karhun murinan lomasta. Hän teki pari hypähdystä taaksepäin, kumartui ja tarttui tyttöön, niin että tämä pääsi pahimmasta jyrkänteestä. Matleena kävi äkkiä ihmeellisen voimakkaaksi ja rohkeaksi. Verrattuna siihen, miten oli ollut alhaalla kahden kesken karhun kanssa, hän tunsi itsensä täällä kiven selällä, Antti vierellänsä, miltei turvalliseksi ja suojatuksi. Tuo tunne palautti voimat, elähytti jäsenet ja antoi taas ääntä kurkkuun.

Matleena oli kuullut, että karhun voi säikäyttää kirkumalla ja metelöimällä sekä tuimalla esiintymisellä. Myöskin tiesi hän sen pelkäävän ihmissilmien katsetta; senvuoksi laskeutui hän suulleen, pää kiven reunassa, parkaisten pahasti karhulle, joka hänet nähdessään peräytyi hölmistyneenä pari askelta, tirkistäen häneen, silmissä surullisen naurettava, miltei pelokas kiilto.

Ei eläin näin ylhäältä katsoen näyttänytkään niin vaaralliselta — arveli Matleena. Kun se noin asetti päänsä kallelleen, vikisten juuri kuin hänen korviinsa olisi koskenut tanotorven sähisevä, säröinen mylvinä, näytti se suorastaan alakuloiselta ja raskasmieliseltä.

"Vaikene edes hetkeksi, Antti!" huusi Matleena kiusaantuneesti. Rähinä oli hänenkin korvilleen vastenmielinen. Antti laski luikun hämmästyneenä sisaren pelottomasta äänestä.

"Vanhus, Mesikämmen", sanoi Matleena, katse varmasti tähdättynä karhuun, kuten hänen tapansa oli tahtoessaan taltuttaa eläimiä. "Otsoseni!" Hänen äänensä kuului sydämellisen hyväilevältä. "Et saa olla meille vihainen. Me olemme pieniä me, ja niin yksinäisiä, emmekä millään voi puolustautua sinua vastaan."

Karhu kaapi käpälällään korvallistaan; sen silmät eivät enää olleet niin häijyt. Sointuva, hyväilevä ääni ja ihmislapsen varma, hyvä, lujatahtoinen katse, saattoi sen epävarmana epäröimään, jatkaisiko yrityksiään päästä kivelle ja siepata poika korvaukseksi maukkaasta hiehosta, minkä oli päästänyt pakenemaan, vai lähtisikö tiehensä, jättäen pienet ihmispoloiset rauhaan.

Karhu laskeutui jo miettivänä, valmiina etsimään nelinkontin tukea maasta, kun se taas vihan vimmassa kohosi kahdelle jalalle nyt jälleen katkeroituneena ja varmana valinnastaan. Pojan vihattu tanotorven räminä sattui uudestaan sen korviin. Se teki sen villiksi ja raivoksi. Ei ajattelemistakaan, että moisen hornanparkaisun aikaansaaja saisi pitää henkensä!

"Antti sinä — sinä teet kaiken tyhjäksi", valitteli Matleena itkuun valmiina. "Nyt se on yhtä kiukkuinen kuin äsken, ja paljon kiukkuisempikin, sinä kun puhkaiset sen korvat ja saat sen suunniltaan. Etkö voi vaieta!"

"Vaieta! Kun hän saattaa tarttua halkeamiin ja olla täällä yhdellä hyppäyksellä ja lopettaa meidät molemmat!" Antti otti taas luikkunsa.

"Mutta minä sanon, että sinun pitää olla ääneti", kuiskasi Matleena oudosti loistavin silmin. Hän nousi nopeasti siepaten luikun veljeltä. Sitte hän heittäytyi taas pitkälleen, pää kiven ulkopuolella. Vaalea, auringossa kullankimaltava tukka välkkyi hänen ympärillään, silmät säteilivät hyvyyttä, sääliä ja tuskaa.

"Rakas, rakas, Metsänauvo, Sinisukka, Karvaturpa, älä ole vihainen, vaan lähde täältä pois. Sinä saat liikkua koko metsän laajuudelta, saat syödä kesällä kaikki marjat. Talvella on sinulla pesäsi eikä sinun tarvitse kiertää ympäri maata ruokaa saadaksesi."

Karhu kävi taas miettiväksi, se laskeutui kolmelle jalalle ja istui heiluttaen oikeaa etukäpäläänsä ilmassa ikäänkuin jäähdyttääkseen kuohuvia tunteitaan tai kootakseen voimia uuteen hyökkäykseen.

Antti aivan ällistyi sisaren ihmeellistä taitoa rauhoittaa petoa. Hänelle selväsi, että karhu kiukustui heti kun havaitsi hänet, ja että Matleenan ääni ja sanat saivat otuksen lauhkeaksi. Hän kapusi siis syrjään, istuen niin, ettei vaarallinen villieläin voinut nähdä häntä.

"Laula sille, Matleena!" kuiskasi hän. Antti käsitti, että jos Matleenan pelkkä puhe vaikutti noin karhuun, olisi hänen laulussaan vielä voimakkaampi teho. "Laula", hän toisti, "että pääsemme täältä pois ennen yötä."

Matleena oli kuin houreissa ja poissa suunniltaan taistellessaan karhun vihaisen, ärsyttyneen mielen lauhduttamiseksi, joten hänestä ei ollut sen kummempaa ryhtyä laulamaan, kun sanat eivät riittäneet, vaikka hän olisi lausunut ne miten hyväillen ja rukoilevasti tahansa.

"Käänny, käänny ja tanssi taas", hän lauloi aluksi värisevällä, epävarmalla äänellä. Kyyneleet tulivat Antin silmiin kuullessaan häntä.

"Tääll' on metsäiset marjamaas'", lauloi Matleena rohkeammin nähdessään karhun jälleen asettuvan neljälle jalalle ja pää kallellaan, ilman varsinaista kiukkua, mutta kummastelevin katsein mulkoilevan häneen.

"Metsäruusun ma sulle lehdon liepeiltä lennätän", hän lopetti, suloinen kaiho äänessään. Hänen päästään ja silmistään, jotka eivät luopuneet karhusta, heijastui auringon kultaloiste.

"Metsänauvo, Sinisukka, Karvaturpa" ravisteli itseään. Se tunsi olevansa pettynyt, masentunut ja hämillään. Hetken tuumittuaan se painoi päänsä maahan kuin häpeissään ja lönkytti tiehensä metsään seuraamatta paenneen hiehon jälkiä.

"Näetkös, se menee, raukka, hän häpee sitä, että on peto ja me olemme ihmisiä", sanoi Matleena. Hän silmäili sanomattoman säälivin katsein karhua, joka päästyään hänen silmiensä lumouksesta loikki tiehensä, niin että metsä ryskyi.

Äkkiä Antti riemastui: "No, nyt ei sitte muuta neuvoksi kuin lähteä kiveltä mustikkametsään, sillä minun on kovasti nälkä."

"Minun puolestani saavat mustikat olla. Tähän minä jään yöksi. Olen niin väsynyt kuin jos olisin yhdessä päivässä vaeltanut Hallatunturilta tänne", vastasi Matleena, joka nyt kalpein kasvoin, vapisevin polvin vaipui kiven sammalmättäälle.

"Sitte menen yksin metsään ja poimin sinullekin marjoja, sillä sen ja enemmänkin olet ansainnut." — Antti valmistautui kiipeämään alas. Hän olikin jo reunamalla ja valmiina polviensa ja varpaittensa varassa liukumaan alas, kun kuuli korean, livertävän huhuilun ei kauvempaa kuin noin virstan päästä. Hän lensi takaisin kivelle nopeasti kuin siivet saaneena.

"Matleena, tyttö! Metsässä on ihmisiä. Miten he löytävät meidät, kun emme jaksa huhuilla vastaan?"

"Poika, ota tanotorvi", huusi Matleena innokkaana. Myöskin hän oli hypähtänyt pystyyn; kaikki väsymys oli poissa niinkuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan.

"Kuule, joku tunturityttö huhuilee, ja hänpä on mainio huhuilemaan, niin korealta kuuluu!"

Antti otti tanotorven ja puhalsi minkä jaksoi: tru, pirituut, prut-tu-tuut.

"Ne huhuilevat ja huutelevat hiehoa!"

"Vastaa, Antti, niin saamme sanoa, että pikkulehmä on tuolla suunnalla."

"Mutta minua hävettää, kun puhallukseni kuuluu niin ilkeältä."

"Täytyykö ihmisten olla peloissaan lehmän tähden, ehkäpä menettää se, jos se sattuisi vaipumaan suohon, vain siksi, että sinua hävettää? Ellei sinulla olisi ollut tanotorvea, kun kontio oli iskeä hiehoon, olisi se nyt kuollut. Puhalla heti paikalla, kuuletko!"

Antti työnsi tanotorven suuhunsa. Hän päästeli ilmoille kauheita, räiköttäviä, korviasärkeviä ääniä, niin että Matleenan täytyi pidellä päätään molemmin käsin. Mutta kun hän lopetti, kuuluivat sekä huhuilu että ihmisäänet lähempää.

Kolmaskymmeneskolmas luku.

TUNTURIMAJOILLA.

Antti ja Matleena seisoivat yhä kivellä. He alkoivat kirkua ja huutaa ja koettivat itsekin huhuilla, niin he elpyivät koreista sävelistä, jotka synnyttivät metsässä helisten kierivän kaiun. Mutta kun ihmisääniä kuului aivan heidän läheltään, kävi Matleena taas kovin ujoksi. Hän ryömi Antin taa.

Metsiköstä vilahti punaruutuinen huivi ja sininen pumpulihame. Pian Matleena kuuli hyvänsävyisen, osaaottavan äänen huutavan: "Mutta, lapset, miten olette päässeet sinne?"

"Ja miten maailmassa pääsette sieltä alas?" lisäsi toinen, lapsekas ääni.

Matleena nousi kiveltä pystyyn.

"Voi tule alas, kuuletko", huusi rukoilevasti pieni tyttö, joka seisoi kiven juurella. Hän oli vaatetettu herrastapaan: kotikutoiseen, siniruutuiseen hurstipukuun, valkoiseen, punatäpläiseen karttuuniesiliinaan ja — mikä herätti Matleenan epäilyä ja levottomuutta — hänellä oli sininauhainen hattu! Kaksi vaaleaa, paksua palmikkoa oli kierretty korville ja kiinnitetty tummansinisin nauharuusukkein. Huolestuttavaa ja hirveää oli joutua sellaisen oikean herrasväen pariin!

Mutta Antti kiirehti. Hän liukui edellä saaden tytönkin lopulta alas. Ja kerran maahan päästyään tunsi Matleena itsensä kuitenkin kaikitenkin onnelliseksi ja turvalliseksi juuri kuin olisi saapunut laivahylystä kuivalle maalle.

Saara, joka oli huhuillut niin koreasti, oli kiltin ja hauskan näköinen. Hänen selässään oli pieni vuohipaimenen kontti. Sen hän heitti yltään ottaen siitä esiin illallisvoileipiä sekä vuohenjuustoa ja heravoita. Hän kertoi lapsille olevansa pappiloiden tunturityttö, ja että Elsa oli papin vanhin tytär, jonka oli täytynyt lähteä hänen kanssaan metsään hakemaan pientä Tähdikkiä, se kun ei ollut saapunut kotiin edellisiltana toisten elukkain kanssa. He pelkäsivät karhun syöneen sen; kuuleman mukaan oli metsässä nähty nuori karhu, eikä voinut tietää, tyytyikö hän vain mustikkoihin vai oliko jo tottunut maistelemaan verta.

"Se oli minun lehmäni", sanoi Elsa. "Olen saanut lypsää sitä joka päivä tunturimajoilla ollessamme, ja se nuoli minua ja juoksi perässäni, jos minne menin. Suren Tähdikkiä äärettömästi."

"Ei mesikämmen ole sitä repinyt, ei, vaikka ajoikin sitä takaa", sanoi Antti varmasti. "Se vain pelotteli sitä. Tuonne päin se juoksi. Siellä on suo, niin että se pikemminkin on vajonnut sinne. Mutta jos niin on, ehdimme kyllä vetää sen maihin, sillä se joutui vasta äsken sinne."

Tanotorvi kajahti samassa korein liverryksin mainitulta suolta päin.

"Kullan terttu, Kalle on löytänyt Tähdikin!" huudahti Saara punehtuvin poskin ja riemusta säteillen. Hän heitti kontin selkäänsä virittäen vastahuhuilun, niin että metsä kajahteli. Sitte hän juoksi tiehensä virsuissaan niin vikkelästi ja keveästi, että lasten oli vaikea seurata.

Lehmä kuului ammovan villitysti ja ääni värähdellen. Kun lapset ehtivät suolle, näkivät he Tähdikin seisovan vettä valuen, muuten punavalkea iho mudanharmaana. Kalle, pappilan renki, ja Saara, joka oli tullut hiukan ennen heitä, juuri parahiksi nostamaan lehmää suosta, ennenkuin sen pää vaipui vesihyyhmään, seisoivat sen vieressä hyväillen sitä ja puhellen sille elähyttäviä sanoja. Saara kiitti Kallea, joka muka oli pelastanut lehmän, vaikka Elsa vakuutti hänelle, että se oli yksin Antin ja Matleenan ansiota. Hän uskoi uusille ystävilleen, että Saara oli niin mieltynyt Kalleen, ettei ollut maailmassa sitä asiaa, johon hän ei olisi uskonut Kallen pystyvän. Aivan samoin oli Annikki, heidän entinen tunturityttönsä, suhtautunut Aappoon, ja nyt he olivat naimisissa. Kalle oli vasta juuri saapunut tunturimajoille. Hänen oli määrä kuljettaa voi ja juusto kotiin tiistaina, kun lehmät pääsivät pois heinäajaksi; mutta ei hänen toki sitä varten tarvinnut tulla jo lauantaina — ei, se tapahtui yksinomaan Saaran tähden.

Elsa piteli Matleenaa kädestä; Antti kulki myös hänen vierellään, milloin he saattoivat päästä täten eteenpäin eikä tarvinnut kompuroida mukulakivisten teiden poikki, hyppiä purojen niljakoilla kivillä tai kävellä vaappuen, käsivarret ojona ja kieli puolittain suusta riippuen, kapeita, märkiä riukuja, joita oli heitelty hyllyvän suon monien salakavalain piilohetteiden yli.

Majan piipusta kohosi savu, kun seurue, lehmä mukana saatossa, vihdoin ennätti tunturimajan nurmikoille. Oli jo sangen myöhäinen ilta, vaikkakin valoisaa kuin kirkkaana kesäpäivänä. Oli vain niin ihmeellisen hiljaista, kun kaikki linnut, paitsi käki ja rastas, olivat nukahtaneet. Ei kuulunut enää metsistä lehmänkelloja, ei huhuilua eikä tanotorven toitotusta. Kirkas pieni lampi, joka välkkyi tunturimajan alapuolella, lepäsi äänetönnä juuri kuin olisi uinahtanut hienon sumuharsonsa peittoon.

Mutta syntyipä siellä elämää kuitenkin, kun Tähdikki, josta niin oli huolehdittu, näkyi tuttujen ja tuntemattomain ihmisten parvessa.

Lehmä juoksi avonaisesta veräjästä suoraan läävän ovelle Saaran seuraamana. Mutta Antti ja Matleena pysähtyivät kauhistuneina. Tuolla majan luona oli varmasti keijukaisia!

Viisi lasta, hullunkurisesti puettuina, aivan kuin olisivat olleet pelkissä paidoissa, seisoi korkealla laakakivellä. Hiukset hulmusivat vapaina heidän ympärillään. He pitivät toisiaan kädestä, heiluttivat käsivarsiaan hitaassa tahdissa ja lauloivat: "Västäräkki, lampaankello, kivitasku, jyvävakka toisiansa saattelee."

Eiväthän Antti ja Matleena voineet ymmärtää, että lapset noin lauloivat pelottaakseen haltijoita ja susia tunturimajoilta ja elukkain lähettyviltä, ja että he olivat keksineet erilaisia sävelmiä joka illan varalta sekä että heidän täytyi pysyä totisina eivätkä saaneet laulaessaan jutella eivätkä nauraa.

Heidän täytyi laulaa laulunsa loppuun, vaikka silmät paloivat ihmettelyä ja uteliaisuutta, kun he näkivät joukossa molemmat kulkurilapset.

"Saa-aattelee", he päättivät laulunsa, jonka Aunetta tällä kertaa oli keksinyt ja joka oli kaunis sekä helppo laulaa. Mutta nyt he hypähtivät ravakasti kuin villit kiveltä ja juosta vilistivät veräjästä ulos.

Jollei karhu olisi kuljeskellut metsässä, olisi voinut asettaa kysymyksenalaiseksi, eikö Matleena ja Anttikin olisi paennut sinne takaisin suoraa päätä.

"Nyt me olemme villejä joutsenia", kirkui kummallinen keijukaisparvi, "ja muutamme teidätkin joutseniksi."

"Pian nousee aurinko, ja silloin lennämme Egyptiin", saneli puoleksi laulaen muuan heistä. Hänellä oli punaiset posket, kipunoina välkkyvät silmät ja tukka niin pitkä ja paksu kuin hevosen harja.

He muodostivat kaikki piirin pelosta ja ihmetyksestä miltei jäykistyneiden lasten ympärille. He tanssivat tahdissa, rajusti heilutellen yhteenliitettyjä käsivarsiaan ja käsiään:

"Hoi Kirjo, hoi Karjo, hoi lehmäni pien'! — Nää pojat ja tytöt ma leikkihin vien."

Eivät Antti ja Matleena juuri tällä hetkellä näyttäneet, "tyttösiltä ja pojilta", joita sopi "leikkiin viedä". He seisoivat hehkuvan punaisina, maahanluoduin katsein, tuntien totisesti suurempaa halua itkeä kuin antautua tanssiin.

Elsa tuli juosten ja pelasti heidät. "Majassa on ruokaa ja kahvia!" hän huusi. Ja hän veti Antin mukanaan. Inkeri ja Sylvi ottivat Matleenan väliinsä ja juoksivat nurmikon poikki majaa kohden.

Saara seisoi viileässä, puolihämärässä maitokammiossa kaataen maitoa purtiloon. Ovi suureen tupaan oli auki. Oven suussa nurkassa oli iso takka, missä tuli loimusi korkealle, vaikka olikin lämmin, valoisa kesä; mutta se oli kiehuttanut kahvin ja perunat lehmänetsijöitä varten. Saara oli oikein tyytyväinen, kun pääsi istumaan eikä tarvinnut lypsää keskiyöllä.

Hän oli oikein ihmetellyt, huomattuaan kaikki lehmät lypsetyiksi paitsi Ruusun-nupukkaa. Se potki eikä tahtonut antaa maitoansa, kun lapsimukulat tulivat roikkuen lypsinkiulu ja jakkara muassaan, ja saattoivat edes sellaista vaatia!

Inkeri selitti, etteivät he olleet sietäneet kuulla lehmien älinää, maidon pingottaessa utareita. Siksi he olivat lypsäneet.

Kolmaskymmenesneljäs luku.

RIITAA JA SOPUA.

Kaikki lapset olivat vihdoin päässeet sänkyyn ja uneen. Mutta tuntuipa kuudesta heidän joukossaan oikein inhoittavan nololta herätä olkivuoteilla yli- ja alasängyissään myöhään sunnuntain iltapäivällä ja huomata, että maja oli tyhjänä ihmisistä.

Vielä pahempi oli nähdä lääväkin autiona. Poissa kaikki lehmät, joita he olivat päättäneet lypsää. Lehmät, jotka he olivat "jakaneet" keskenään, antaen keveimmin lypsettävän, Mairikin, Viivalle, olivat tiposen tiessään, laitumella metsässä. Vuohet samaten.

Pekka ilkimys ei ollut tehnyt niinkuin oli luvannut, kun hän yöllä, pitkän aikaa senjälkeen kuin toiset, tuli kotiin, etsittyään Tähdikkiä hänkin. Hän oli luvannut viedä kaikki lapset metsään vuohipaimeniksi. He olisivat saaneet soutaa pikkuruuhessa joen yli tehtaan paimenmajoille, missä oli suuri, musta, vierailta mailta tuotu härkä. Härkä, jonka nenässä oli messinkirengas ja otsassa ketju, ja joka tuli kauhean kiukkuiseksi nähdessään lapsia, ja mölisi silloin niin että turpa savusi, ja sai kulkea päivisin erityisessä aitauksessa!

Ja Pekka oli luvannut heidän kalastaa pienestä tunturipurosta. Ja hän opettaisi Antin toitottamaan vuohensarvella, joka on helpompaa kuin tanotorveen puhaltaminen. He olisivat saaneet nähdä luolan, missä ryövärit oleskelivat ennen vanhaan. Sinne saattoi ryömiä pitkin pituuttaan halkeaman kautta, jota tuskin näkyi vuoressa, ja seisoa sitte sisällä pystyssä, vaikka olisi ollut viidentoista miehen voimat.

Pekan piti vielä näyttää heille se paikka metsässä, mihin on muodostunut valkea ympyrä vihreän sammalen keskelle, keijukaisten jäljiltä, joiden on tapana tanssia siellä. Ja hän oli luvannut johdattaa heidät vuorelle, missä hän kerran oli nähnyt haltijan. Se oli ollut vihreäpukuinen, hiukset oli sillä pitkät ja keltaiset kuin ohran oljet, ja se oli katsonut häntä ja houkutellut, niin että hän oli jo seurata, ellei hän samassa, kun alkoi juosta, olisi tullut ajatelleeksi, että se olikin varmasti haltija, ja lausunut sille Jeesus-nimen. Silloin se oli luikkinut tiehensä ja muuttunut leivinkuurnan näköiseksi.

Ja kaikki marjat, joita he olisivat poimineet, entä kissankulta ja valkeat marmorikivet, joista Pekka oli puhunut, ja joita oli vain yhdessä paikassa!

Voi sitä napinaa ja tyytymättömyyttä! Niin surkean happamia ilmeitä, joita näkyi sinä päivänä majassa, ei olisi ollut helppo löytää muualta näin säteilevän aurinkoisena iltana. "Tuolla mulkoilee aurinko ikkunasta tekeytyen iloiseksi ja ylhäiseksi", puhisi Inkeri, kiskoen hiussuortuviaan, joita hän palmikoi.

"Se näyttää aivankuin vaativan, että meidän pitäisi iloita siitä, että se on täällä", jupisi Kerttu, solmien alushameennauhaan kiusallisen umpisolmun äkäisin, kiivain liikkein.

"Eikä tulenkipinää talossa", marisi Elsa. Hän oli jo pukeissaan ja valmis, seisoen melkein keskellä mahtavaa takkaa kalikkakimppuineen, jonka hän laski toki vielä sangen hehkuvalle hiillokselle.

Tuli leimahti heti, ja nyt selitti Elsa "palavansa", vaikkei siellä äsken muka ollut kipinääkään tulta.

Oli sunnuntai, ja tottahan edes tänäpäivänä saisi kahvia korppujen kanssa, joita oli tuotu kotoa.

"Älä tule tyrkyttämään maitosintuasi, sen sanon sinulle", sanoi Aunetta oikealla riitaäänellä Elsalle, joka meni maitokammioon päin tyhjine puumaljakkoineen. Aunetan pitkät silkkikiharat olivat takkuuntuneet, kun hän oli unohtanut kiertää ne papiljotteihin illalla. Hän oli niin ärtyisä ja kärsimätön, että Viiva väitti hänen sähähtävän, kun hän sylkien sormeensa hipaisi häntä, kuten tehdään kuumaa silitysrautaa koetellessa.

"Sinä olet tyhmä! Halpamainen olet!" valisti Aunetta Viivaa, joka paljassäärisenä oli kiinnittänyt alushameen neuloilla housuiksi, ja sanoi olevansa herra talossa ja omistavansa oikeuden olla mitä ja miten tahtoi.

Sylvi istui alasängyssä itkien. Kaikki oli "ikävää", ja hän kaipasi äitiään. "Hu-hu, hu", nyyhkytti hän. "Mitä minä täällä teen? Kotona oli paljon hienompaa ja parempaa."

Huomautus oli kyllä aivan oikea, jos vertasi hänen vanhempiensa kymmenhuoneista suurkaupunki-asumusta, missä oli tauluja, mattoja, kristallia ja hopeaa ja sen ohella uhkuvia vuoteita, hienointa liinaa ja silkkipeitteitä, siihen huoneeseen, missä hän nyt oleskeli.

Sammal tiirotti keltaisenvihreänä hirsiseinien raoissa. Penkit ja jakkarat olivat tosin kiiltävät, mutta kuluneet, sekä karkeat ja maalaamattomat. Lattia oli tuskin edes höylätty ja siinä ammotti suuria rakoja, ovi kömpelö, lukon asemesta iso rautahaka. Sänky, mistä hän äsken oli noussut "väärällä jalalla", oli täytetty kahisevilla oljilla, joita peitti karkea liinalakana. Silkkipeitteen sijasta sai hän kietoa ympärilleen lampaannahkavällyt, vaikka hänen oli niin kuuma, että olisi halunnut heittää sen kaiken maailman tietä.

"Niin, kuka käski sinun tulla joukkoon", paapotti Viiva. "Olisithan voinut jäädä kotiin ilman meitä, — hienonenä, irvisuu. Olet joka tapauksessa saanut puolen lakristatankoa, minkä toimme kesteihin, ja isoimman rintasokeripalan, kun Elsa jakoi, ja koko kupillisen kauraryyniä, kun me saimme ainoastaan puolen, vaan senvuoksi, että Aunetta uskotteli meille olevan ylhäistä sallia vieraiden syödä kaiken hienon sekä sen mitä itse haluaisi." —

"Hyvänen aika! Luulenpa, että olet villitty, Viiva", naukui Sylvi, joka istuen edelleen sängyssä, kyynärpäät kohotettujen polvien varassa ja vitivaaleat hiukset siirrottaen sormien välistä, joita hän piti päänsä ympärillä, oli kuin syvimmän kurjuuden kuva.

"Suuri maailma. Lakristaa! Kurja lakristapala, siitä pidätte lukua! Minä, joka voisin saada talon paljaasta lakristasta, ikkunat rintasokerista ja nekuista ja tiet ympärillä paljaista kauranryyneistä. Isällä on äärettömän paljon rahaa, sen sanoo Liina, ja minä pyydän isän rakentamaan minulle sellaisen talon, etkä sinä saa edes nuolla lakristakynnystä."

"Olet vallan oikeassa, kultaseni", hymyili Viiva, lennättäen Sylville sormisuukkosen.

Hän oli pistänyt pienen, ruskean koivunoksan suuhunsa ja oli polttavinaan, kulkiessaan edes takaisin kädet "housuntaskuissa". Heidän luonaan kotona oli ollut jonkun aikaa oikein hieno kaupunkilaisräätäli ommellen isän ja renkien kotikutoisia vaatteita, ja Viiva jäljitteli tarkkaan hänen liikkeitään ja ilmeitään.

Hän istui kolmijalkaiselle jakkaralle sängyn viereen ja lauloi laahaten, puoleksi suljetuin silmin:

"Ja se ilta oli lämmin ja ihana, Ja linnut ne lauloivat, Keto allansa kaunis ja vihanta, Kukat kedolla kasvoivat."

"Ole vaiti. Viiva", sähisi Inkeri, "herätät pikkuraukat tuolla maitokammiossa."

"Niin, tiedäpäs kuomaseni, se on juuri tarkoituskin", lörpötteli Viiva, katsoen niin kierosti kuin taisi, sisarta.

"En tahdo heidän joutuvan samaan kurjuudentilaan kuin me. Mikään ei ole sen viheliäisempää, kauheampaa kuin herätä aamulla, kun on ilta."

"Kuljin sinisalon polkuja pitkin", jatkoi Viiva.

"Voi siell' oli karjani ja siell' oli marjani", luikkasi hän nyt aivan maitokammion ääressä. Hän vaikeni äkisti, hämillään ja hyvin pahoillaan.

Samassa aukaistiin ulko-ovi ja siinä näkyivät Antti ja Matleena valmiiksi puettuina, kammattuina, kiiltäväksi pestyinä, iloisina ja lempeinä, niin että heistä aivan kuin säteili aurinkoa.

Matleenan kädet olivat täynnä metsäkieloja, vanamoita ja metsätähtiä. Antti oli tehnyt kuusi tuohista. Hän kantoi niitä varovaisesti rivitysten toisella käsivarrellaan.

Ne olivat reunojaan myöten täynnä varhain kypsyneitä lakkoja.

"Oletteko ylhäällä?" kysyi Viiva terävästi, vaikka hän näki heidät valmiina edessään. "Minä luulin teidän nukkuvan. Mitä varten juuri te olette nousseet?" jatkoi hän kateellisella, hyvin moittivalla äänellä.

"Kun Pekka herätti meidät ennenkuin lähti elukkain kanssa aamulla."

"Hyi sellaista ilkiötä, kun ei herättänyt meitä", sanoi Kerttu melkein itku äänessä.

"Kyllä hän teki, mitä voi", sanoi Antti.

"Hän sekä huusi että kirkui tuosta ovesta ja toitotti torveen ihan sängynseinän vieressä. Saara huhuili ja Kalle puhalsi pukinsarveen. Lehmät ääntelivät parahiksi nekin, rynnätessään matkaan, niin että luulimme teidän heränneen siitä." Antti latoi suomarjat pienelle pöydälle ikkunan ääreen selitystä antaessaan.

"Huh, ei sellaisesta yksin voi herätä, sen hän kyllä tiesi", puhisi Inkeri. "Siitä juuri nukkuu."

"Oletteko olleet ulkona ja pitäneet hauskaa koko päivän?" kysyi Elsa melkein nuhdellen.

"Niin, en tiedä, onko meillä ollut hauskaa. Mutta olemme auttaneet läävässä ja olemme lypsäneet kaikki vuohet", selitti Antti epäröiden.

"Niin, tottahan se oli hauskaa", ratkaisi Kerttu.

"Ja sitte olemme luoneet lantaa."

"Se on myöskin hauskaa, sillä perästäpäin on niin hienoa", sanoi Inkeri varmasti.

"Ja sitte me harjasimme lehmiä, ennenkuin ne päästettiin ulos", sanoi Matleena tyytyväisenä.

"Juuri sitä mekin tapaamme tehdä", puuttui puheeseen Kerttu. "Ja ne ovat niin iloisia ja nuolevat kiitokseksi. Voi, voi, voi! Ja me olemme vain nukkuneet. Ja on melkein viimeinen päivä tunturimajoilla. Niinkuin emme saisi nukkua kylliksemme kotona, kouluaikana."

"Niin, voi surkeata ja aivan auttamatonta", huokasi Inkeri.

"Ja sitte olette kenties olleet metsässä ja suolla?" kysäisi Aunetta, vielä puuhaten saadakseen kiharansa valumaan hienoina kaulalle.

"Kyllä, mutta kirkossa myöskin", vastasi Matleena totisesti, vaikka hieman hämillään ja epäröiden.

"Kirkossa, mutta sehän on täältä kahden penikulman päässä!"

"Vaiti, Matleena", varoitti Antti näyttäen sangen vaivaantuneelta.

Matleena pani kätensä esiliinan alle kyyristyen avoimen oven kynnykselle, selvästi päättäneenä totella veljen kehoitusta.

"Missä kirkossa? Sano, kuuletko sinä", kysyi Elsa mennen ovelle Matleenan luo voileipä kädessä.

"Ei se ollut mitään. Minä vain sanoin niin."

"Kuule Matleena, olitteko te leikkikirkossa?" sanoi Inkeri, joka istuutui voileipineen Matleenan viereen.

"En minä tiedä, mikä se sellainen kirkko on", torjui Matleena.

"Pieni, suloinen, hieno Matleena, sano minulle, vain minulle, missä kirkossa te olette olleet", kuiskasi Sylvi.

Hän juoksi pitkässä yöpaidassaan sängystä lattian yli ja heittäytyi Matleenan syliin käsivarret hänen kaulansa ympärillä.

"Pieni suloinen Leena, sano minulle, vain minulle!"

Matleena katsoi pelokkaasti Anttiin, joka istui aivan säntillisenä pöydässä syöden suomuuraimia ja kermamaitoa yhdessä Aunetan, Viivan ja Nauristen kanssa, joiksi papinlapsia, Inkeriä ja Kerttua, kutsuttiin.

"Sano, jos tahdot", myönsi Antti nähdessään sisaren tuskan.

"Vain minulle, vain minulle", kuiskasi Sylvi.

"Minkä näköinen oli kirkko?"

"Vihreä sisältä ja sininen katto."

"Oliko se metsä? Oliko Jumala pappina?" kuiskasi Sylvi, äkkiä hyvin totisena. "Jumala on käynyt luonamme ja vienyt takaisin pikku Eeva-siskon, joka oli minulla ennen. Hänellä on nyt niin hauskaa, ettei hän tahdo tulla uudestaan luokseni. Kuu minun on ikävä, ajattelen minäkin melkein mennä hänen luokseen, Jumalan luo. Sano, oliko Jumala pappina?"

"Eei, vaan Antti."

Viiva oli hiipinyt lähelle. Hän kuuli papin nimen.

"Tiedättekös", huusi hän, "nyt kun olemme valmiit ja syöneet ja kun meitä on näin monta, menemme kirkkoon! Antti saa olla pappina, sillä hän on saarnannut jo tänään Matleenalle."

Antti punastui korvia myöten.

"Niin jos sinä, Antti, olet tottunut olemaan pappina, niin pitää sinun saarnata meille", sanoi Elsa lempeästi ja totisesti.

"Olemme vain nukkuneet ja olleet ilkeitä ja riidelleet keskenämme, kun olimme harmistuneet itseemme, sillä eihän voi torua itseään. Sitä olemme jatkaneet koko pyhän, niin kauvan kuin olemme olleet hereillä."

"Niin, meidän täytyy saada vähän sunnuntaita itseemme ja tulla kilteiksi, niin että tottahan tahdot saarnata meille, Antti", sanoi Inkeri, katsoen rukoilevasti Anttiin sädehtivän lempeine silmineen.

"Muista, Antti, että olemme olleet turhasta ilkeitä toisillemme. Muista, että sinun täytyy muuttaa meidät sunnuntaina kilteiksi", intoili Kerttu.

Hän kääri jo hametta ympärilleen, kuten talonpoikaisvaimot ajaessaan kirkolle, ja pani päähänsä punaraitaisen hilkan valmiina lähtemään. "Ja tiedätkös, Antti, me laulamme yhdessä", sanoi Aunetta. "Lähde nyt edellä, niin tulemme mekin."

Aunetan ääni oli sekä luja että vakuuttava, joten Antti ilman muuta nousi ja lähti ulos.

Kolmaskymmenesviides luku.

TAAS SAARNATUOLISSA.

Antti seisoi jälleen saarnatuolissa metsässä. Tällä kertaa jotenkin korkealla kivellä, joka oli täydellisesti vihreänvalkoiselta heloittavan sammaleen peitossa.

"Kirkkoväkeä" oli tullut joka suunnalta, muutamilla oli ollut pitkä matka kuljettavana. He olivat hakeneet kiertoteitä puunrunkojen välistä ja pikkusoiden ympäritse. Nyt he istuivat penkkirivissä vanhan, lahonneen, sammalkasvuisen, kaadetun hirsikasan päällä, joka oli ollut karjatien varressa jo aikoja ennenkuin tunturimajat rakennettiin.

"Alota virsi, Aunetta", sanoi Elsa. Ota "Maassa kimalainen, linnut ilmassa". Nämä täällä metsässä ovat jo alkaneet laulunsa. "Maassa kimalainen, linnut ilmassa", lauloi Aunetta voimakkaalla, puhtaalla äänellä.

Kaikki lapset yhtyivät. Antti ja Matleena myöskin, aivan ihmeissään siitä, että osasivat saman laulun kuin hienot herraslapsetkin. He unohtivat, etteivät he oikeastaan kuuluneet samaan joukkoon, mikä tunne ennen oli hiukan painostanut heitä, vaan lauloivat mukana samoin kuin olivat laulaneet sisarusten kanssa pienessä, harmaassa tuvassa äidin eläessä.

"Maassa kimalainen, linnut ilmassa, leivo laulavainen veisaa kiitosta!"

Laulu vaikeni. Antti seisoi kivellä, kuten päivemmälläkin saarnatessaan Matleenalle. Silloin oli hänen ollut niin helppo saada esille sanat. Jokainen kukkanen metsässä, tunturipuro, heidän pelastuksensa karhun kynsistä, kaikki vaarat, joista he olivat tulleet autetuiksi ihmeellisellä tavalla. — Kaikesta hän oli saarnannut niin voimallisesti, että Matleena oli itkenyt ja niistänyt itseään, kuten aika-ihmisten tapa on kirkossa, vaikkei hän ollut tällä kertaa ajatellut matkia heitä, vaan ollut todella liikutettu Antin sanoista.

Ja nyt tämä seisoi siinä väännellen itseään ja näyttäen hullunkuriselta.

Matleena oikein häpesi hänen tähtensä. "Kirkkoväki" alkoi kuiskailla ja suhista ja tarjota toisilleen "hopearasioita", täynnä sokeriryyniä kielen kostikkeeksi, vaikka rasiat itse asiassa olivat tuohenpalasia ilman pienintäkään sisältöä, sekä antoivat pyöreitten nappuloitten hajuvesipulloina kiertää penkissä välillään.

"Kiiruhda, Antti!" suhahti Matleena. "Ne istuvat nyt täällä kaikki odotellen. Tottahan nyt jotain keksit niinkuin tänään aikaisemminkin."

Antti tuskaili ja vääntelihe. Hän piti silmiänsä puolittain suljettuina, estääkseen seurakunnan häiritsevää vaikutusta. Kuulijat istuivat odotellen kuin oikea kirkkoväki ainakin, nenäliinat valmiina, että voisivat itkeä, jos Antti saarnaisi koreasti, kuten suurpappi ollessaan lapintunturilla saarnaamassa, kun siellä vihittiin kappeli. —

"Antti sinä! Miten olet houkko!"

Antti avasi hätäillen silmänsä. Hän osui havaitsemaan hämähäkin, joka istui hienojen koivun oksien väliin kehräämänsä välkkyvän verkon keskellä. Antti jäi tuijottamaan siihen. Hänen silmiinsä tuli sisäänpäin kääntynyt ilme. Hän rupesi saarnaamaan:

"Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Nyt on silmiini sattunut hämähäkki, joka istuu keskellä verkkoa niin kylläisenä, ja mieleeni johtuu, että se on pahan kaltainen. Sillä hänen verkkonsa on alinomaa levitettynä meidän houkuttelemiseksemme. Kun olemme suuttuneita toisiimme, on hän saanut meidät kiinni. Ja kun tahdomme laiskotella ja olemme tyytymättömiä, on hän taas vanginnut meidät."

Kuikka lensi sydäntävihlovasti ja surumielisesti kirkuen suon yli metsä-aukeaman tuolle puolen, missä entinen "kirkko" oli.

Antti kuuli tuon valittavan äänen. "Kuulkaa kuikkaa, miten surullisesti se ääntelee. Siltä kuulostaa meissä, kun olemme olleet kiukuissamme, häijyjä ja tyytymättömiä siihen, mitä olemme saaneet, ja kun emme suvaitse rengasta, vaan se mielestämme on pahasta, emmekä tahdo ymmärtää, että Jumalan on täytynyt asettaa se meille, kun hän näkee, ettemme itse tiedä, mitä tarvitsemme. Me lennämme ja lennämme niinkuin kuikka, saapuaksemme Jumalan luo rukoilemaan, että hän pitäisi meistä ja taas huolehtisi meistä." Antti ajatteli nyt lopettaa saarnansa, mutta ajatukset johtuivat lauluun. "Jumala tahtoo, että pidämme hänestä ja huomaamme hänen olevan hyvän ja että laulamme siitä, niinkuin kirkas puro ja joki laulavat solisten, ja niinkuin metsän linnut visertävät suloäänellään. Jumala on hyvä ihmisille, niin suurille kuin pienille ja elukoillekin; Helokkia kohtaan, joka pääsi kuonorenkaastaan ja Tähdikkiä kohtaan, joka pelastui karhun kynsistä."

"Rakas Isä Jumala", jatkoi Antti, joka nyt unohti itsensä, puhuen suoraan sydämestään. "Sinä rakas, rakas Jumala, ole hyvä pikkutytöille, että he aina pysyvät kiltteinä ja ovat siivoja nuorille ihmisille, jotka ovat ottaneet heidät. Ja ole hyvä Anna-Liisalle ja Pekka-Erkille ja Niilekseläisille ja pikku Kallelle, joiden luona he ovat. Laita niin, että Pekka-Erkistä tulee kunnon renki, joka ei koskaan juo, eikä kiroa, eikä tappele.

"Ja ole hyvä pikku Maunolle. Sinähän tiedät, ettei hän osaa 'Tapahtukoon sinun tahtosi', ja että hän on vähän niinkuin huikentelevainen, niin että hän välistä unohtaa, mitä äiti sanoi. Mene sinä rakas, rakas Jumala hänen luokseen ja suo hänen muistaa kaikki, mikä on oikein. Mene Helokin luo, ettei hän huolisi murehtia meitä. Mene karhun luo metsässä, ettei se tekisi pahaa. Mene lasisilmämiehen luo ja ota häneltä viina. Lähesty kaikkia, niin muuttuu koko maailma oikeaksi ja hyväksi. Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä. Amen."

Antti, joka oli seisonut pää kohotettuna kohti auringonloistetta mäntyjen välissä, oli katsahtaessaan alaspäin huomaavinaan, että hirsikasan väki oli aivan kuin lisääntynyt. Mutta aurinko oli sokaissut hänet, ettei hän voinut nähdä oikein. "Ehkä voimme laulaa 'Koko maailma iloitkohon' nyt perästäpäin", ehdotti hän saarnastuolista.

Ja sepä vasta oli laulua! Antista tuntui, kuin hän olisi ollut taivaassa. Virsi kaikui yht'äkkiä moniäänisenä, aivan kuten sitä oli laulettu joulukirkossa Hallatunturilla.

Koko maailma iloitkohon, Sydämestään, sielustaan; Herran tykö joutukohon, Ken on hänen liitossaan! Iloll' edes astukaat, "Kiitos Herran"! veisatkaat!

Kolmaskymmeneskuudes luku.

MUUTA AJATELTAVAA.

Antti, joka oli seisonut laulamassa katse yhä suunnattuna myöhäisen illan aurinkoon, tottui taas vähitellen käyttämään silmiään. Ja se, mitä hän näki, sai hänet hereille.

Siinä oli tuomiorovasti, hän juuri, joka oli saarnannut niin koreasti lapintunturilla; hän seisoi tuossa kuunnellen Anttia.

Säikähtyneenä hyppäsi Antti kiveltä paeten metsään.

Matleena olisi enemmän kuin mielellänsä halunnut seurata hänen esimerkkiään, joutuessaan äärettömän vaikeaan asemaan yksin niin kauhean lukuisan herrasväen joukossa. Sillä kaksi hienosti puettua rouvaa oli myöskin saapunut Antin saarnatessa. Heillä oli silkkinauhat hatuissa ja aivan kuin pitsiset käsineet ja niin koreat ostovaatteet, anturakengätkin jaloissa. Ja itse tuomiorovasti oli tullut heidän kerallaan. Matleena tunsi hänet heti, sillä aivan samoin kuten siellä pohjolan pikku kappelissa, loisti nytkin hänen silmistään valoa ja lempeyttä, hänen seisoessaan nojautuneena männynrunkoon Anttia kuunnellen. Hän näytti kunnioitettavalta ja ylhäiseltä. Matleena tunsi itsensä niin pieneksi katsellessaan häntä. Mutta hän ei voinut päästä pakoon ja lähteä Antin jäljestä, sillä Sylvi istui hänen polvellaan, tahtoen olla pikku lapsi. Sylvi oli niin hento ja pieni ja hänellä oli niin ohuet, pehmeät vaatteet, että Matleena saattoi aivan hyvin pidellä häntä, vieläpä keinuttaakin vähäisen ja karkoittaa sääsket hänen hienoilta, kalpeilta, pikku kasvoiltaan.

Kun Sylvi näki vieraat, nousi hän istualleen. Hän huusi yhden heistä luokseen, äitinsä, joka heti sai tiedon, että hän oli täällä tunturimajoilla löytänyt "parhaan ystävänsä", joka ei koskaan jättäisi häntä.

Nyt, kun saarna oli loppunut ja "pappi" paennut metsään, syntyi lasten parvessa elämää ja humua.

Elsa, vanhin tytär pappilassa, minkä omat tunturimajat olivat, tuli sangen pahoilleen nähdessään äitinsä niin aikaisin. Hän ja toiset lapset olivat keksineet niin monta loistavaa suunnitelmaa, miten juhlallisesti he vastaanottaisivat vanhempansa ja Heleena-tädin. Ja nyt he yllättivät heidät, eivätkä he olleet saaneet pienintäkään aikaan heidän juhlimisekseen. Niin että Elsa tuskin nyt ehti tervehtiä, kun hän jo läksi kiidättämään majalle päin, minkä sääret kantoivat.

Hän ajatteli kauhistuksella, että äiti tarkastelisi mitä suurimmassa epäjärjestyksessä olevaa huonetta. Äiti, jonka ei pitänyt tulla tunturimajoille kuin vasta sunnuntai- iltana.

Hän, samaten kuin hänen neljä siskoaan, Aunetta, Inkeri, Kerttu ja Viiva, jotka myöskin olivat äsken nousseet, arvelivat, että nyt oli melkein aamu vielä.

Kuitenkin sai Elsa alati erottamattomat "Nauriit", Inkerin ja Kertun, mukaansa. Ja kun he yhdistetyin voimin hääräsivät, korjasivat vuoteet, lakaisivat, sirottivat lattialle katajoita, puhdistivat takan, tekivät tulen ja asettivat sille kahvipannun, oli kaikki hienoa ja järjestyksessä äidin ja kotiväen sisääntullessa.

Jonkun verran sekavaa oli kuitenkin ilo vanhempia tervehtiessä. Sillä nyt päättyisi ihana, viikkokausia kestänyt oleskelu tunturimajoilla. Lehmät ja vuohet ajettaisiin kotiin heinäajaksi, ja tunturimajat suljettaisiin moneksi viikoksi. Kun ihmiset ja elukat taas joutuisivat sinne kesempänä, olivat lapset jo alkaneet lukunsa ja kouluopintonsa. Eipä silloin puhettakaan enää mistään vaelluksesta tunturimajalle, vielä vähemmän sinne jäämisestä. Mutta nyt oli paras haihduttaa mielestä kaikki surulliset ajatukset lukemisesta ja sisäänsuljetusta elämästä. Oli totisesti muuta tekemistä.

Pekka saapui juuri kotiin kerallaan kimppu taimenia, jotka hän oli ulkosalla, elukoita paimentaissaan, onkinut.

Elsa perkasi kalat reippaasti ja kätevästi, paistaen ne sitten hiilustalla pannussa.

Inkeri huuhtoi perunat, pesi puuastiat ja kiillotti veitset.

Aunetta kattoi pöydän, joka nostettiin saranoilleen, niin että siitä tuli tilava. Hän koristi sen metsäkukkasilla ja vihreillä kasveilla, joita Sylvi, Matleena ja Viiva olivat tuoneet kotiin metsästä, Pekan siistiessä ja haravoidessa pihaa sekä kantaessa pois pudonneita lehtiä ja risuja.

Kerttu touhusi maitokammiossa. Hän kantoi sieltä viilikehlot ja vuohenjuustoa ja taittoi rieviä ohraleipäkakkuja sopiviksi paloiksi ateriaa varten. Voipytyn keltaisine, melkein kukkaistuoksuisine voineen, hän asetti keskelle pöytää. Inkerin avulla hän riiteli sille kunniapaikan, vaikka Aunetta olisi miten kinastellut niin kehnoa kattamistapaa vastaan. Esille pantiin myöskin keltaisenruskeaa heravoita sekä tuoretta lehmänjuustoa, niin kuivaa, että siitä oli tukehtua, vaikka se kyllä vanhana ja kypsyneenä muuttuu pehmeäksi ja maukkaaksi.

Kaukaa metsästä kuului vihdoin livertävän koreaa huhuilua ja riemuitsevia tanotorvenääniä.

Kalle ja Saara olivat nähtävästi olleet toistensa seurassa ja kulkeneet siten yhdessä koko päivän. "Nauristen" mielestä sellainen oli sangen kummallista; olisi ollut paljon parempi ja oikeampaakin, jos ainakin Saara olisi jäänyt tunturimajoille, kunnes olisi saanut kaikki kunnolla hereille, vaikka siihen olisi tarvittu kokonainen päivä.

Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

JÄLLEEN VIESTI ÄIDILTÄ.

Pappi vaelsi metsässä aivan yksin. Hän halusi, kuten tavallista, etsiä kristallikirkkaan kylmän lähteen, joka hänen tietonsa mukaan oli läheisyydessä.

Kun hän hiljaa vaeltaen pehmeässä sammaleessa alkoi tulla lähteelle, oli hän kuulevinaan jostakin nyyhkyttelevää itkua.

Huolestuneena ja osaa-ottavana aikoi hän kiiruhtaa sinne päin, mistä tuo surullinen ääni tuli. Hän kulki siis muutaman askeleen eteenpäin, mutta pysähtyi ihmetellen ja epätietoisena.

Poika, jonka hän juuri oli nähnyt, ja jonka ujostelematon esiintyminen saarnaajana metsässä oli herättänyt hänessä ihmettelevää hämmästystä, makasi nyt suullansa maassa, ihan lähteen vieressä, itkusta värähdellen.

"Mitä hyödyttää, että seisoin ikäänkuin pilkkana niiden edessä, joihin emme kuulu", nyyhkytti poika. "Mitä hyödytti, että kuljetin pois pikkutytöt ja meidät kaikki tunturilta ja sen pienistä, harmaista tupasista. Jos olisimme jääneet, vaikkapa itse köyhäintaloon, emme koskaan olisi tienneet mistään paremmasta, ja olisimme vain tyytyneet. Mutta nyt en usko sitä enää, sillä nyt tahdon saada parempaa. Minä tahdon välttämättä tietää kaikesta, mitä maailmassa on, ja olla näiden hienojen lasten kaltainen. Ja nyt minusta tuntuu vain raskaalta ja surulliselta. En tahdo enää kiertää pitkin teitä ja hävetä, kun täytyy mennä taloihin, eikä ole mitään, millä vaihtaisi itselleen ruokaa. En tahdo olla kerjäläinen, josta ei kukaan pidä ja josta ei kukaan välitä, vaikka hän sanoisi mitä tahansa. En tahdo seisoa kivellä metsässä saarnaamassa. Tahdon seisoa kirkossa ja puhua ihmisille, mitä äiti opetti meille. Mutta minun täytyy vain kulkea ja kulkea ja minusta tuntuu niinkuin en koskaan tekisi oikein, vaikka sitä haluaisinkin. Rakas, rakas Jumala, pidä minusta huolta, että teen mielelläni, mitä sinä tahdot, enkä ole niinkuin pikku-Mauno, joka tahtoo unohtaa sen."

Antti katsahti ylös pelästyneenä. Hän kuuli mielestään kahinaa, huomasi ihmisen varjon.

Tuossahan oli pappi, joka häntä nyt lähestyi. Häpeissään, niin musertuneena, että uskalsi tuskin katsoa, nousi Antti jaloilleen. Hän tarttui nopeasti läkkihinkkiin, minkä Anna-Lea oli heittänyt hänelle, nähdessään hänen lähtevän metsään, kylmälle lähteelle päin.

Antti heilutti hinkkiä lähteessä, huomaten vastenmielisyydellä punaiseksi turvonneet kasvonsa vääntyneinä kuvastuvan siihen.

"Tahdotko antaa minulle siemauksen, ennenkuin täytät hinkin?" sanoi papin tyyni, lempeä ääni.

Antti kohtasi ihmetellen, yht'äkkiä niin keventyen ja luottavaisena syvät, tummat silmät, jotka hyvinä ja ymmärtäen suunnattiin häneen.

Ei hän tietänyt, miten niin kävi, mutta pian hän aivan ujostelemattomasti kulki kiemurtelevaa polkua myöten lammelle sen miehen seurassa, joka äsken, kun hän näki hänet "saarnastuolista", oli synnyttänyt hänessä niin kiusallisesti nöyryyttävän hävyntunteen. He jäivät kauvaksi aikaa istumaan sammalkivelle lammen partaalle, nuo molemmat, vanhempi, jolla oli kaikkea huolta, kaikkea hätää säälivä, hyvä sydän, ja poikanen, masennetuin, aroin, sisäänkääntynein, mutta nyt äkkiä avosydämisin, ujostelemattomin mielin.

Taisihan Antti puhua hänelle avonaisesti kuin itse Jumalalle, kaikesta, mikä oli häntä raskauttanut. Yksinkertaisesti ja selvästi hän saattoi kuvata sen levottomuuden, jota hän alati oli tuntenut pikkusiskojen tähden, ennenkuin oli löytänyt heille sellaiset kodit, jotka äiti olisi hyväksynyt. Hän kertoi äidin rakkaudesta ja kärsimyksestä ja kuolemasta, sekä miten hän oli luvannut hänelle pitää huolta lapsista ja vuohesta.

Ja vihdoin saattoi Antti, jopa ilman ujostelua ja pelkoa, sanoa, mikä hänessä oli sisinnä itänyt, siitä asti, hän arveli, kun hän ensi kerran ainoastaan muutaman vuoden vanhana istui joulukirkossa, pienessä Hallatunturin kappelissa.

Antti saattoi nyt sanoin ilmaista, tosin suorastaan mahdottoman toivonsa, päästä kerran papiksi.

Vanhempi, jo ystäväksi tullut, istui nyt ääneti ajatuksissaan. Hän istui siten kauvan, kehoittamatta kuten äsken poikaa avaamaan sydäntään varovaisin, yksinkertaisin kysymyksin tai pienin, osaa-ottavin ilmein. Lopulta hän nousi. Hänen silmänsä loistivat, niinkuin olisi hän tehnyt pyhän päätöksen.

"Tämä ei ole ihmisten tekoa; ei ole sattuma johdattanut sinua tielleni, poika. Se on Jumalan johdosta ja tahdosta tapahtunut ja minä ymmärrän, että meidän tulee kulkea sitä tietä, jonka äitisi rukoukset ovat avanneet sinulle."

Antti katsahti ylös hämmästyen, kuin salaman sokaisemana.

"Saat kasvatuksesi meillä, saat opiskella kaupungin lukiossa. Olen varma, että Jumala siunaa yrityksen niin sinuun kuin meihinkin nähden. Me, vaimoni ja minä, tulemme äidiksesi ja isäksesi ja tahdomme aina parastasi katsoa. Tulet meidän hyväksi pojaksemme, ja niin on asia ratkaistu. Jumala siunatkoon sinua, poikani!"

Antti tunsi käden lepäävän päänsä päällä lujana, juhlallisena. Kasvatusisä ja poika seisoivat yhdessä metsässä uinuvan lammen rannalla, kesäyössä, joka oli valoisa kuin päivä. Antti oli kuin unessa. Hän kuvitteli Jumalan enkelien ilmestyvän lammen sumuharsosta. Hän ei olisi hämmästynyt, jos olisi leudossa usvassa huomannut äidin kasvot yhtä valoisina ja hymyilevinä kuin ne olivat olleet silloin, kun hän erosi täältä lapsiansa siunaten.

Kolmaskymmeneskahdeksas luku.

MATLEENA.

Matleena riensi päistikkaa tupaan. Paljain päin, ääneti ja neuvotonna hän pysähtyi aivan oven suuhun rauhoittuen heti, nähdessään Antin, joka istui täysin turvallisena ja kotiutuneena kolmijalkajakkaralla takan edessä voitelemassa herraskenkiä tervalla.

Hänestä oli kuitenkin kovin pelottavaa jäädä sisälle, kun molemmat komeasti puetut valtarouvat istuivat siellä pöydän ääressä pitkät, valkeat nutut yllään, hiuspalmikot riippuvina, ja katselivat juuri nyt vain häntä. Rovasti, joka oli käynyt sisällä juttelemassa rouvien kanssa, läksi ulos, Matleenan tullessa sisään.

"Kas tässä hän on, oikein tänne lähetettynä hänkin." Näillä sanoilla laski pappi hiljaa, lempeästi silittäen kätensä lapsen pään päälle, suunnaten lempeän, merkitsevän katseen vaimoonsa ennen menoansa.

"Niin, tässä hän nyt on, aivan oikein", lausui toinen rouvista, hän, jota lapset olivat nimittäneet Heleena-tädiksi, ja joka oli Sylvin äiti. Hän oli sitäpaitsi aivan Sylvin näköinen: somat, vaaleat, hienot hiukset niinkuin hänelläkin ja kalpeat kasvot; mutta hellän ja lempeän näköinen hän oli.

Hän astui esiin, vetäen empivänä vastustelevan Matleenan luokseen ja istuutui taas paikalleen käsivarret hyväillen kiedottuina vieraan, jäykästi katselevan lapsen ympärille.

"Oletko hiukan mielistynyt pikku Sylviin?" hän kysyi vienolla äänellä.

Matleena punastui tuskaisena. Hän tunsi itsensä peräti vaivaantuneeksi, kun ei hänellä ollut aavistusta siitä, mitä "olla mielistynyt" merkitsisi.

"Sylvin äiti tahtoisi tietää, pidätkö Sylvistä ja oletko mielelläsi hänen kanssaan, mutta senhän minä jo olen nähnyt sinusta", sanoi toinen rouva, joka oli Nauriitten ja toisten lasten äiti. Hän näytti niin hauskalta ja iloiselta, että Matleena tuli yht'äkkiä hymyilleeksi hänelle, vaikka se hänestä oli niin vaikeata tuon toisen rouvan edessä.

"Niin, kyllä Sylvi minun mielestäni on oikein mukava", mutisi Matleena.

"Onko sinulla mitään vastaan ruveta hänen pieneksi ystäväkseen ja siskokseen?" jatkoi Sylvin äiti. Hän puhui hellästi, melkein rukoillen.

"Hänenkö sijaansa, jolla on niin hauskaa Jumalan luona?" kysyi Matleena katsoen suurin, totisin silmin hienoon rouvaan, jolla oli surumieliset silmät, ja joka nyt Matleenan hämmästykseksi ja suruksi oli vähällä ruveta itkemään.

"Niin, mutta äitikin on siellä, niin että kyllä pikkutyttö voi hyvin", sanoi Matleena matalalla äänellä koettaen lohduttaa murehtivaa.

"Uskotko niin, pikku rakas", kuiskasi rouva. Hän nosti Matleenan polvelleen, nojaten päätänsä hänen paljaisiin hiuksiinsa, jotka loistivat kiharoina ja välkkyvinä.

Matleena istui taas jäykkänä kuin tikku. Hän oli tyhmän ja vaivatun näköinen, tuntien suurta halua vääntäytyä pois niin harvinaisesta asemasta.

Mutta Antti, johon hän vetosi ahdistuksessaan, katsahti häneen varoittaen, mikä merkitsi sitä, että oli sääli hienoa rouvaa, ja että hänen piti istua hiljaa hänen luonaan niin kauvan kuin tämä halusi pitää polvellaan sellaista isoa tyttöä.

"Puhu sinä lapselle, Elviira", sanoi itkevä, sureva äiti hiljaa. Hän laski varovasti Matleenan polveltaan.

Toinen "hauska" rouva, Nauriitten äiti, jolla oli niin iloiset, siniset silmät, ojensi kätensä Matleenalle. Hän piti käsivartensa tytön vyötäisillä kertoessaan, että Sylvin äiti nyt, neuvoteltuaan heidän, hänen miehensä ja hänen itsensä kanssa, oli päättänyt sallia pikku Matleenan seurata heitä Tukholmaan heidän omana lapsenaan. "Tuleeko Anttikin?" kuiskasi Matleena pelosta laajennein silmin.

"Antti tulee meille. Hän on jo meidän poikamme, siitä olemme selvillä." Hän nyökkäsi iloisesti ja hyväntahtoisesti Antille, joka kohotti päänsä työstään ja työnsi otsaltaan alasvalahtaneen tukan, lähettäen vastineeksi valoisan, onneasäteilevän katseen.

Papinrouva hymyili tyytyväisenä. Hänen miehensä oli jo aikaisemmin ottanut kasvattaakseen kaksi köyhää poikaa. Mutta ei kumpaisessakaan heistä hän ollut tavannut sellaista viisautta, sydämenhienoutta ja ajatuksenselvyyttä, jota hän jo oli huomannut tässä tunturien ja katovuoden lapsessa.

Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.

KAIKKI SEITSEMÄN HALLATUNTURIN LASTA.

Pikku Matleena kuuli nyt saman kertomuksen, mistä Antti oli jo osan kuullut puolittain papin ja puolittain hänen vaimonsa kautta. Kertomuksen hänestä itsestään ja siskoistaan.

Heidän vaelluksensa tuntureilla vuohen kera oli laajalti levinnyt alamaassa — se kun oli niin liikuttava ja ihmeellinen.

Karhunummen jahtimestari oli sattunut kertomaan siitä, ollessaan alamaassa virkatoimituksilla merkitsemässä pappilan metsästä kaadettavia puita. Vanhoille ystävilleen pappilassa hän oli kertonut "pikku tytöistään", ja kuvannut laajasanaisesti sitä onnea ja tyytyväisyyttä, jota hän vaimoineen tunsi lasten omistamisesta.

"Sinä käsität, Matleena, ettei jahtimestari olisi milloinkaan ennen puhunut sillä tavalla, koska hänellä ei ollut lapsia ollut."

"Ne meidän pikkutytöt, Martta-Eeva ja Sanna-Kaisa tulivat heidän lapsikseen", huudahti Matleena. "Hertti sentään, elävätkö ne?" jatkoi hän innostuneena aivan unohtaen tavallisen arkuutensa.

"Elävät! Usko pois vaan! Ne ovat maailman terveimmät, suloisimmat, oivallisimmat pikku tytöt. Heidän pieni äitinsä on muuttunut niin terveeksi, iloiseksi ja voimakkaaksi heidän tultuaan. Hän on kutonut heille kangasta vaatteiksi, punaisia ja valkeita sekä sinisiä ja valkeita pumpulileninkejä, jotka hän on itse neulonut, sekä pyhää että arkea varten."

Matleena seisoi käsivarret pöydällä katsoen ulos ikkunasta ja kuunnellen puhetta, ihmetellen ja ihastuneena kuin satua.

"Niin ja sitte se pikku äiti on ommellut heille avarat esiliinat karkeammasta, kotikutoisesta kankaasta. Ne ovat heidän yllään, kun he ovat työn touhussa. Voitko arvata, mitä sellaiset pikku naskalit saavat aikaan?"

"No kaikkea ja mitä vaan", tokaisi Matleena sellaisella vakaumuksella, että jos tarve olisi vaatinut, olisi hän saattanut todistaa pikkutytöt täysikelpoisiksi mihin talousaskareihin hyvänsä.

"Kaikkeako?" toisti papinrouva lystikkäällä hymyllä, mistä Matleena melkein närkästyi.

"Kyllä, ne osaavat lakaista, kohentaa tulta ja heijata ja kantaa palikoita ja pestä astioita ja puulusikoita, ja — ja —"

Matleena suorastaan hengästyi, kun hänen piti luetella pikkutyttöjen kaikkia taitoja.

"Kuule, eivätkö ne pysty navettatöihinkin?" Matleena näytti olevan hämillänsä ja hiukan miettiväinen.

"Pikkutyttöjen ei ole juuri tarvinnut tehdä työtä navetassa. Martta-Eeva ei ole voinut päästä korkeitten kynnysten yli ilman apua, kun hän on niin pieni, enkä minä sitäpaitsi ole tarvinnutkaan mitään apua", lisäsi hän ylimielisesti.

"No, sittepä saat kuulla, että pikkutytöt vast'edes, kun ovat vähän kasvaneet, oppivat navettatöihinkin, sillä uskotkos, että heillä on kummallakin oma vuohi; ne asustavat pienessä, kauniissa, vastarakennetussa vuohimajassa."

"Enpä ole koskaan kuullut niin somaa! Minkähän nimisiä ne vuohet ovat?" tiedusteli Matleena. Hänen silmänsä tuikkivat.

"Sen saat tietää, jahtimestari puhui kyllä siitä."

"Toisen nimi oli He — He — mitenkäs se taas olikaan!"

" Helokki tietysti", selvitti Matleena. "Antti, vuohen nimi oli Helokki, niinkuin meidänkin."

Matleena ei voinut seisoa hiljaa. Hän asteli edestakaisin, liitti yhteen kätensä, vääntelihe ja katsoi Anttiin ja hienoon rouvaan, joka hymyili hänelle niin hyväntahtoisesti ja ymmärtäen, ja joka nyt auttoi häntä kysyen, mikä toisen vuohen nimi oli.

"Toista sanotaan 'Valkotäpläksi'."

"Sitte sillä on kaksi valkoista täplää kuonon alla parran sijasta. Se on hyvien maitovuohien tunnusmerkki", huomautti Matleena kokeneen navettatytön varma ilme kasvoillaan.

"Ja sitte, tiedätkö, on pikkutytöillä kaksi nukkea. Ne ovat niin hienot, että niillä on posliinipää paksuine posliinipalmikkoineen, vaikka ne ovat kapalolapsia ja makaavat pienessä kätkyessä?"

"Niin, minä tiedän, ja pikkutytöt laulavat kehtolaulua, 'Taimainen taana'."

Matleena oli purskahtaa itkuun viimeisistä sanoistaan. Papinrouva kiiruhti lisäämään: "Noiden hienojen kapalolasten nimet ovat Anna-Liisa ja Matleena."

"Antti, kuulitko, miten ihmeellisiä ne pikkutytöt ovat?"

"Ja vielä enemmän. He ovat itse tehneet itselleen haloista kolme poikaa, jotka he ovat pukeneet, ja näitä he sanovat Antiksi, Pekka-Erkiksi ja Maunoksi. Lienettekö milloinkaan ennen kuulleet niitä nimiä?"

Matleena kääntyi vaieten veljeen ihastusta hehkuvin kasvoin. Antti katsoi puolestaan siskoon yhtä äänettömänä ja merkitsevästi. Ilo ja tyytyväisyys loisti hänenkin silmistään.

"Saat kuulla vieläkin sellaista, mikä sinusta on mieluista."

"Osaavatko pikkutytöt kenties ommella ruusuja lapasiin?"

"Sitä en usko, ja nyt onkin kertomus pikkutytöistä päättynyt. Mutta sanonpa sinulle, että jahtimestari on käynyt myöskin eräässä suurtalonpoikaistalossa."

"Ehkä siinä, minne jätimme Anna-Liisan ja Pekka-Erkin?" keskeytti Matleena odotusta täynnä.

"Oikein arvasit. Usko pois, Anna-Liisa on kuin tytär talossa. Hänelle oli annettu pieni, vihreäksi maalattu rukki, ja oikeat pienet karstat. Kun jahtimestari tuli illalla suureen keittiöön, istui Anna-Liisa kehräten pellavia pikku rukillaan, talon emännän kehrätessä villoja, joista tulisi talvivaatteita hänen miehelleen ja kaikille kolmelle lapselle. Tuli paloi takassa. Kaksi pientä poikaa —"

"Ja ne olivat, voi minä tiedän, että ne olivat Pekka-Erkki ja pikku-Kalle", keskeytti Matleena hypähtäen innostuksesta.

"Niinpä luulen heitä kutsutun. He astuivat sisään, sylissään kuivia puita, joita panivat tuleen, niin että tuvassa näytti valoisalta ja korealta. He olivat laulaneet niin hauskasti ja iloisesti yhdessä, talon emäntä ja Anna-Liisa, ja eräs palvelijatar, joka kehräsi myöskin."

"Se oli Loviisa."

"En todellakaan muista, mitä ne lauloivat. Pienestä paimentytöstä se oli."

"Ja seitsemäs soitto viel' loppunut ei, min taisi hän, Kun kuningas morsion tanssihin vei. Niin hän vaan soittaa taisi."

"Antti, sen laulun ne lauloivat. Siinä on kuusitoista värssyä, ja se on hauska ja iloinen veisu."

"Niin, juuri sen!"

"No jahtimestari tuli iloiseksi tuntiessaan Anna-Liisan ja Pekka-Erkin. Talossa oli oltu tyttöön niin tyytyväisiä, että hän oli saanut pienen, siniseksi maalatun kirnunkin, missä hän saattoi kirnuta voita lauvantaisin. Ja navetassa oli kokonainen vuohiparvi, joista hänen piti huolehtia. Ne seisoivat pienissä pilttuissa syöden kuivia lehtiä, joita hän laski seimiin, ennenkuin alkoi lypsää elukoita. Isoimman ja koreimman vuohen nimi oli sielläkin Helokki. Eikö ollut ihmeellistä! Sen vieressä leikkivän vohlan nimi oli Äidin-kuva. Ymmärrätkö minkätähden?"

"Kun hän tietysti oli äitinsä näköinen", vastasi Matleena taas ujostelematta ja ajatukset hereillä.

"Jahtimestari oli ollut Pekka-Erkin ja toisen pikku pojan kanssa ulkosalla. He olivat rakentaneet myllyn ja sahan puron partaalle, joka keväisin juoksee vuolaana. Sekä saha että mylly olivat käydä huristaneet, niin että sitä ilokseen katseli."

"Niin, Pekka-Erkki harrasti aina sellaista veteen rakentamista", hymyili Matleena ylpeästi ja tyytyväisenä. "Ja hän pysyttelihe aina isän kintereillä, kuullakseen hänen soittavan, niin kauvan kuin isä oli terve."

"Nuori talonpoika oli tehnyt pojille myöskin pienen viulun", jatkoi papinrouva, "ja he olivat saaneet pienet kärryt, vetääkseen niissä puita, ja pikkuiset haravat, että he saattoivat aivan kuin aika miehet olla mukana väen heinänteossa ja pitää taloa hienona ja siistinä."

"Miten erinomaisen mukavasti sille Pekka-Erkille on käynyt", sanoi Matleena äänessään jonkinlainen kaiho.

"Ja tiedäpäs, että heillä on tallissa kaksi varsaa. Pekka-Erkki, joka on kovin nuoren talonpojan suosiossa sen vuoksi, että hän on kelpo poika, joka on saanut eloa omaankin poikaan, sai tahtonsa läpi, niin että toinen varsa nimitettiin Antiksi, toinen Maunoksi."

"Oletkos Antti kuuna päivänä kuullut sen vertaista? Mutta Pekka-Erkki lienee ollut toki kelvollisesti pesty ja kammattu?" lisäsi Matleena varovaisesti, melkeinpä osaa-ottavaisella äänellä.

"Kyllä, siitä voit olla varma. Jahtimestari sanoi, ettei hän todella ollut milloinkaan nähnyt niin peräti kiiltäväksi pestyjä ja kammattuja lapsia kuin tuo talonpoikaistalon kolmikko."

Matleena ja Antti hymyilivät salaperäisesti toisilleen.

"Niin, sellainen oli Anna-Liisan ja Pekka-Erkin tarina."

"Mutta nyt tulee sellaista, mitä ette kenties ensinkään muista; kun olette kulkeneet niin paljon ja käyneet niin monessa paikassa, olette kenties kokonaan unohtaneet erään, joka valmisti lapikkaita?"

"Voi, Antti! Silmälasimies!" Matleena nauroi ääneen ilosta. "Hän asuu pienessä harmaassa tuvassa. Elääkö hän? Lieneekö koskaan kuultu näin paljon merkillistä!"

"Sinä pieni, suloinen, lämminsydäminen lapsi." Hieno rouva hymyili Matleenalle. Hän seurasi koko ajan vilkkaalla osanotolla ja innostuksella vieraan lapsen tunne-ilmaisuja. Lapsihan tulisi hänen omakseen, ja pikku Matleenan joka sana, jokainen äänenpaino oli merkityksellinen hänelle.

"Niin juuri — lapikasmies kuuluu asuvan pienessä harmaassa tuvassa. Kerran tänä vuonna, erään hirveän talvimyrskyn vallitessa, suden hiipiessä sydänmailla", jatkoi rouva.

"Ei silloin vielä ollut lumimyrsky, mutta se puhkesi sitte", keskeytti Antti totisesti.

"Eikä susi myöskään tullut, sillä äiti rukoili Jumalaa, että hän suojelisi meitä — senhän sinä hyvin tiedät, Antti", liitti Matleena. "Enhän minä ole sanonutkaan muuta", huomautti Antti sävyisästi. "Mutta mehän tulimme sinne." "Asuuko hän vielä pikkutuvassa, vuoren alla, Lasi-, Lasi-, Antti, mitenkä hänen nimensä oikeitten ihmisten parissa taas olikaan?"

Matleena kääntyi jälleen innosta palaen hänen puoleensa, joka tiesi kertoa niin paljon eriskummallista.

Antti katsahti silmänräpäykseksi työstään. Hän pilkkoi nyt päreitä.

"Lapikas-Pekka oli hänen nimensä."

"No, tuon Lapikas-Pekan luo saapuu eräänä iltana seitsemän lasta, sangen nälkäisinä."

"Kauheasti", huokasi Matleena.

"Mutta me olimme saaneet ruokaa aikaisemmin päivällä, muista se, tyttö", kuului Antin totinen ääni.

"Luulenpa, että nuo lapset olivat myöskin sangen väsyneitä", jatkoi papinrouva, jolla ei ollut mitään sitä vastaan, että lapset unohtivat arkuutensa ja sanoivat, mitä ajattelivat, joten hän oppi tuntemaan heitä paremmin.

"Ei niin kovin", selitti Matleena veljen sanojen ohjaamana. "Sääret olivat eniten väsyneet ja jalat, joihin oli tullut haavoja. Mutta emme me itse olleet väsyneitä, astuessamme tupaan. Eei — me pelkäsimme."

Matleena katseli eteensä. Hän hymyili ajatellessaan, että he olivat pelänneet sen miehen luona, siinä pienessä tuvassa. Niin vähän he silloin vielä olivat nähneet sellaista, mitä todella piti pelätä.

"Heidän joukossaan oli vuohi."

"Tietysti Helokki", nyökkäsi Matleena eloisasti kiintyneenä kertomukseen.

"Lasten oli täytynyt jäädä sinne lumipyryn yli, ja he olivat tehneet pienen tuvan niin hienoksi, puhdistaneet ikkunan, pesseet lattian, peittäneet sen tilkkumatoilla ja valaisseet takan."

"Anna-Liisa sen ensin keksi", selitti Antti.

"Niin, sillä Anna-Liisa ei kärsinyt ensinkään likaisuutta, ja kun ei tuvassa ollut ainoatakaan naisihmistä, oli siellä ensin aivan kauhean näköistä."

"Mutta me saimme oikeaa ruokaa ja kahvia, saimmepa maatakin, Helokki myös, muista se, tyttö!"

"Olenko sanonut sen unohtaneeni", intoili Matleena närkästyen. "Mutta missä ei vaimoväkeä ole, siellä ei ole myöskään hienoa, enkä minä sitä kummastelekaan."

"Ei, ei", myönsi Antti täysin vakuutettuna siitä, että sisar oli oikeassa, vaikka tuo mielipide ei ollut juuri mairitteleva hänelle, joka ei ollut vaimoväkeä.

"Kerro heille, Elviira, kukasta ja ikkunasta!"

"Niin, aivan oikein! Lapikas-Pekan ikkunalla oli ollut kaktus somassa astiassa."

"Voi, minun pieni kaktukseni, jota kannoin kontissa ja jota pidin niin rakkaana, että se sai saatella meitä ensimäisen päivän."

"Juuri se kaktus siinä tietysti oli. Lapikas-Pekan ikkuna kuuluu nyttemmin olevan välkkyvän kirkas, että pikku kaktus voisi hyvin, ymmärrätkö? Kun ikkuna kirkastui, huomasi Pekka itse, miten rähjäinen hänen tupansa oli nurkkiaan myöten. Niin että nyt hän pitää koko tuvan hienona, lattian puhtaana ja takan valkeana, vaikka hän onkin ilman naisväkeä."

"Kuuletkos Matleena?" kysäisi Antti, äänessään melkein juhlallinen paino.

Matleena "kuuli" kyllä, seisoessaan siinä sekä uljaan että nolautuneen näköisenä.

"Mutta nyt saatte kuulla vieläkin ihmeellisempää. Antti kai sen jo tietääkin."

Matleena tömisti jalkojaan ja vääntelihe punaisena ja innostuneena.

Vieläkin merkillisempää kuin mitä jo oli kuullut!

"Kyllä, tiedäpäs, että pikkutuvan mies on särkenyt viinapullonsa. Hän ei kärsi niitä silmissäänkään, ja —."

"Nyt sinä, tyttö, kuulet jotakin perin kummallista!"

"Ajattelehan, Matleena, hän on hankkinut vuohen, ison, korean, hyvinlypsävän vuohen, jonka jahtimestari on ostanut hänelle Smålannista, missä vielä on mainioita vuohia."

"Ja sen nimenä on Helokki, niin varmasti kuin tässä seison", huusi Matleena aivan suunniltaan ihastuksesta. "Hänhän tahtoi ostaa meidän Helokin, ja sanoi, että jos hänellä olisi aina maitoa keitettävänä ja kahviin, ei olisi pakko juoda yhtä mittaa."

"Näetkös nyt, Antti, että oli kuitenkin hyvä, kun lähdimme matkaan. Olet välistä marissut sitä ja katunut, kun otit meidät ja Helokin mukaasi. Mutta nyt näet, miten se oli hyväksi. Ei kai kukaan usko, että Pekka olisi tullut, hankkineeksi vuohta ja alkanut pitää tupaansa hienona ja lopettanut juomistaan, ellei hän olisi nähnyt meidän Helokkia."

"Niin, ja vaikkeikaan Helokki nyt juuri ole hänelle siisteyttä opettanut, on sillä kuitenkin ollut tehtävänsä", hymyili papinrouva. "Olisit Antti sangen lyhytnäköinen", lisäsi hän totisesti, "jollet käsittäisi, miten hyvä monessa suhteessa oli, — eikä ainoastaan teihin itseenne nähden, — että lähditte matkaan, kun tupa oli tyhjä. Lapset, jotka ovat äidiltä ja isältä oppineet sitä, mikä on oikein ja totta, vievät kanssaan siunauksen, minne joutunevatkin maailmassa."

"Minusta vain tuntui joskus, kun pienokaiset kärsivät, että olin menetellyt hullusti", puolustelihe Antti, häpeissään ja pahoillaan, niin onnelliseksi ja kiitolliseksi kuin tunsikin itsensä. "Minä kuvittelin käyttäytyneeni ajattelemattoman tyhmästi, ja juuri kuin houkutelleeni heitä sellaiseen, mistä en voinut auttaa heitä. Mutta nyt on kaikki hyvin. Eikä minun tarvitse murehtia pikku Matleenankaan tähden."

Matleena tuli Antin sanojen johdosta tuskallisen ja kauhistuneen näköiseksi.

"Sylvi ja sinä saatte seurata meitä pohjoiseen kesäisin", sanoi hieno rouva, "tai saa Antti tulla etelään luoksemme." Matleena painoi päänsä alas. Kaikki oli kuin haihtunut hänen vasta hymyileviltä, onneasäteileviltä kasvoiltaan. "Pieni, rakas lapseni", lausui kasvatusäiti, vetäen Matleenan lempeästi luokseen. "Antti saa täällä niin monta siskoa ja kasvatusveljeä. Pikku Sylvi on aivan yksin, ilman pientä sisarta."

"Ehkä äiti on lähettänyt minut hänelle, niinkuin meidät kaikki Lapikas-Pekan luo", mutisi Matleena itsekseen. Hänen ilmeensä oli käynyt syvästi miettiväksi, ja hän katsoi tutkivasti hienoa rouvaa silmiin, joka ei enää näyttänyt ainoastaan "hienolta", vaan myöskin valoisalta ja lempeältä. Matleena käsitti sillä hetkellä, että äiti oli lähettänyt hänet sisareksi sille, jolla ei ollut ainoatakaan siskoa. Niin ettei hän enää vastustellut kauvemmin ja pysytellyt jäykkänä kuin tikku, vaan hiipi pehmein liikkein ja mielin siihen syliin, joka aukesi hänelle.

Isä ja äiti, koti ja sisko löytyi siis myöskin Matleenalle, viimeiselle yksinäiselle seitsemästä pienestä, jotka olivat katovuonna, hylättyinä, ilman isää ja äitiä, jättäneet harmaan tupasen tuimankylmänä talvi-aamuna, kun tuli oli sammunut takassa.