Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

HALLATUNTURIN LAPSET

Kirj.

Laura Fitinghoff

Suomensi

Dagmar Klemetti

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1911.

KATOVUOSI JA PETTULEIPÄ.

Norrlannissa oli katovuosi. "Katovuosi" merkitsee, että leipä alkaa loppua sieltä, missä lapsijoukko on suuri, ja maatilkku, josta elää pitää, pieni. Maatilkun pienuus ei vaikuta paljon, kun kesä on varhainen, ja ohra, josta sielläpäin leivotaan valkoista, kaunista leipää, kypsyy jo heinäkuussa, niin että voi lähteä sitä myllyyn jauhattamaan.

Ei se maatilkun pienuus haittaa silloinkaan, kun kesä on pitkä ja tarpeeksi kuiva, niin että peruna kasvaa vankasti maassa ja syksyllä, syyskuussa, saa kaivaa kaksi-, jopa kolmekymmentä isoa, koreaa perunaa siitä reijästä, mihin kesäkuussa pantiin yksi ainoa, tosin "monisilmäinen", sillä jokainen peräti pienikin perunan silmä eli pyöreä kolo sen kyljessä, työntää ituja, kun se on pantu lämpöiseen, kuivaan hiekkamaahan. Niin, kun Norrlannissa sattuu hyvä vuosi, kun sataa paljon juhannuksen edellä ja öisin on lämmin sekä runsaasti kastetta, puhkee koivu tuoksuvan hienoksi ja vihannaksi, vaikka se pari päivää sitte värjötteli alastomin, ruskeina kiiltävin oksin. Mesimarjakukat, tummanpunertavat kuin pienoiset ruusulapset, nousevat ojien partaille. Sellaisilla ilmoilla ne kehittyvät pian ihaniksi, meheviksi mesimarjoiksi. Harmaat kivipaadet verhoutuvat valkeihin ja sinipunertaviin lehtomaitikkoihin, jotka ovat piilosilla helakkojen kissankäpälien kanssa. Lapset sitovat niistä seppeleitä, rakentelevat leikkitupia hietakuoppiin, missä pitkät, korkeat horsmat seisovat tiheissä riveissä ruusunpunaisina ja uljasryhtisinä, ja minne kukkivat orjanruusut kurkistelevat heitä viettävän maakerroksen reunalta. Iloa ja naurua ja hälinää kuuluu, jos minne kääntyy. Saadaan syödä valkeita, makeita nauriita, ja pellolla kasvaa herneitä täysinäisine palkoineen. Myöskin pikkutupasissa ja mataloissa majoissa on kyllin leipää, voita, juustoa sekä muuta hyvää ja erinomaista.

Mutta katovuosina ei ole paljon iloa. Lumi pysyy lähelle juhannusta. Nauriit, jotka kylvetään myöhään siemeninä maahan, ehtivät tuskin pienen perunan kokoisiksi, kun halla saapuu tehden niiden sijan niin kovaksi ja ahtaaksi, etteivät ne voi kasvaa. Herneenpalot riippuvat pelloilla surkastuneina kuin pienet, mustuneet, rievut — niihin ei tule ainoatakaan hernettä. Samoin on käynyt ohrantähkien, jotka tavallisesti heiluvat uljaina korkeissa varsissaan; nyt ne nuokkuvat viheriän, lyhyen korren latvassa kuin taittuneina. Niinpä saattaa hyvin ymmärtää, ettei katovuosina kartu myllyyn vietäväksi ei ohria eikä herneitä, ja jos halla onkin varovaisemmin liikkunut jossakin korkealla sijaitsevassa talossa, on vilja kuitenkin niin voimatonta ja omituista, että jauhot tulevat mustanharmaita, ja niistä laitetut pannukakut ovat kuin pehmeätä savivelliä.

Sellaisessa ruuassa ei ole paljon ravintoa. Lapset laihtuvat pian. Heidän hyvinä vuosina niin ruusuiset poskensa saavat harmahtavan värin, eikä silmissä ole enää kirkasta loistetta.

Kun lapset parvissa seuraavat vanhempiaan etelämmäksi kerjuulle hallattomiin seutuihin, ovat he kuin pieniä ukkoja ja mummoja. On sydäntä särkevää nähdä heitä.

Ensimäinen luku.

SEITSEMÄN PIENTÄ ORPOA.

Kauheana nälkävuonna 1860-luvun lopulla saapui sellainen joukko kaukaa Norrlannista Hallatunturilta. Joukon muodosti pieni, seitsenlapsinen ryhmä, joka yksinäisenä ja turvattomana vaelsi köyhtyneiden, talvikolkkojen paikkakuntien läpi. Ei isää eikä äitiä ollut heitä saattelemassa. Olipa vain seitsemän pientä nälkiintynyttä, ja hän, joka heitä ikäänkuin johti, oli vasta kolmannellatoista. Hänen nimensä oli Antti tai oikeastaan Antero. — Lapset tulivat Hallatunturilta, missä halla oli ankarimmin pidellyt taloja. Heidän isänsä oli katovuoden aikana ruvennut juomaan. Siitä sekä pettuleivästä ja niukasta ruuasta oli hän heikontunut ja käynyt kömpelöksi, niin että lopuksi oli sortunut metsään kaatamansa hongan alle. Eräänä päivänä kannettiin hänet kuolleena kotiin.

Vaimon huolet lisääntyivät. Hän ei jaksanut niitä kauvemmin kestää, vaan suorastaan riutui murheesta, enimmäkseen kuitenkin nälästä. Sillä voihan ymmärtää, että ne ruuanmurenet, jotka hän sai kootuiksi, soi hän mieluummin lapsille kuin itselleen.

Kun hänen nyt piti kuolla, suretti ja ahdisti häntä enimmän se, että lapset, joitten tähden hän oli työtä tehnyt ja kärsinyt, joutuisivat köyhäintaloon tai, mikä vielä pahempi, tarjottaisiin "huutokaupalla" sille, joka halusi heidät ottaa kunnan myöntämästä pienimmästä rahamäärästä.

"Älkää huoliko murehtia sitä, äiti", sanoi Antti, joka istui sängyn vieressä ja koetti tyrkyttää äidille äsken liedellä keittämäänsä vesivelliä.

"Ne vievät teidät, jos tahdotte tai ei", läähätti sairas. "Tällaisena nälkävuonna, jolloin jokaisen on pakko ansaita elääksensä! Eikä ole ketään, joka on teille hyvä ja pitää teistä huolta."

"Me menemme täältä pois, äiti. Panemme pikkutytöt kelkkaan, ja sitte vaellamme alamaassa talojen väliä niinkuin muutkin aikuiset kulkijaimet. Opettajan Kalle sanoo isänsä puhuneen, että etelässä ovat ihmiset saaneet niin ohria kuin perunoitakin, ja saattepa nähdä, äiti, että niitä riittää kyllä meillekin."

"Niin, jos Jumalan siunaus antaa leivän, ette koskaan jää ilman. Olet niin keventänyt ja valaissut mieltäni puheellasi, pikku Antti, Mutta Helokki…"

"Sekin saa tulla kanssamme. Älkää nyt siinä maatessanne hätäilkö, äiti!"

"En minä enää hätäilekään. — Tuntuu niin helpolta. Sinun ympärilläsi on sellainen taivaallinen kirkkaus, ja lastenkin ympärillä tuolla sängynoljissa, ja korkeudessa lauletaan niin ihanasti. — Antti niin — ihanasti!"

Samassa lysähti Antin äiti takaisin riepuihin, joita oli hänen päänsä alla. Antti sulki hänen silmäluomensa ja asetti virsikirjan leuan alle, ettei se painuisi. Niin oli äiti tehnyt, kun isän loppu oli tullut.

Tuskin oli äiti haudassa, kun kunnanmiehet kokoontuivat toimittaakseen lapset joko köyhäintaloon tai sijoittaakseen heidät jonnekin huutolaisina.

Mutta sinä päivänä, jolloin he saapuivat kaatumaisillaan olevaan tupaan, mistä luulivat löytävänsä lapset, oli se tyhjä.

Vieressä sijaitseva lautakatos, missä he tiesivät vuohen oleskelleen, oli myöskin tyhjä. Tupa oli pesty ja siivottu, niinkuin olisivat vanhat, kunnolliset ihmiset aikoneet jättää sen toisten käsiin.

Lapset, joita he tulivat noutamaan, olivat selvästi lähteneet tiehensä jo edellisenä päivänä. Mutta miehet päättelivät, ettei kovinkaan kauvan tarvitsisi odottaa, ennenkuin he taas palaisivat ja vieläpä köyhäinkyydillä jostakin lähipitäjästä. Sitä paitsi ei kukaan voinut tietää, mitä tietä he olivat lähteneet. Puhelinta ja sähkölennätintä ei näissä erämaissa ollut, ja asialle ei siis voinut mitään. Kaikki kylän hevoset olivat metsäajoissa, ja vaikka ne olisivat kotosallakin olleet, niin kelläpä olisi ollut aikaa lähteä tenavia takaa-ajamaan. "Kääntynevät takaisin, kun nälkä kivistää. Vuohesta oli vahinkoa; olisihan sen saanut heidän hyväkseen myydäkin. Mutta, kuten sanottu, kohta lienevät täällä sekä tenavat että vuohi."

Lapset pääsivät siis taipaleelle vainolaisten häiritsemättä. Mutta ennenkuin päivä kallistui iltaan, alkoivat pikkutytöt Sanna-Kaisa ja Martta-Eeva surkeasti parkua ja valittaa.

Eivät he kylmästä itkeneet, vaikka nenä ja kädet olivat ruiskukansinervät ja varpaat niin paleltuneet, etteivät he voineet jaloillaan seisoa. Ei, he valittivat ja itkivät nälkäänsä. Kovimman leipäkannikan, pienimmän perunan olisivat he halusta nielaisseet. Mutta suurmetsän läpi vievä tie oli yli kaksi peninkulmaa pitkä, eivätkä he olleet käväisseet yhdenkään tuvan oven sisäpuolella koko päivänä. Ensin eivät he yrittäneetkään pelosta, että heidät pidätettäisiin ja vietäisiin köyhäintaloon —, sitten oli siihen pakko, kun koko metsän varrella ei näkynyt ainoata vaivaistakaan pientä mökkiä, minne olisi voinut päästä.

"Tule, Helokki", houkutteli Antti vihdoin. "En siedä kuulla lasten ulinaa. Vetäise sitä taas kerran, Anna-Liisa."

"Kyllä, mutta emmeköhän tee oikein syntiä, kun olemme jo niin monta kertaa tänään kiskoneet sen utarista maitoa", muistutti yhdennellätoista oleva Anna-Liisa.

"Olkaahan nyt vaiti, rakkaat lapset. Saatte taas maitopisaran. Helokki, kaunis, hieno neitsykäinen, tule, niin lypsän sinut. Lapset kuolevat nälkään."

Helokki, äärimäisen laiha, mutta siitä huolimatta uljas, kellanruskea vuohi, kiipesi tien viereisestä männiköstä, missä oli saanut hyvän aterian, ja asettautui hiljaa Anna-Liisan eteen, joka kyykistyi ja veti muutaman maidonsäteen pieneen, vasemmassa kädessään olevaan puumaljaan.

"Anna minullekin — Anna minullekin", vinkuivat Pekka-Erkki ja Mauno.

"Pitäisipä teidän hävetä, aikamiehet. Sinä Pekka-Erkki olet jo kuudennella vuodella — ja Mauno jo seitsemännellä."

"Älä sinä, kuudennellahan minä olen, sen sanoi äiti, ja häneltä minä välistä sain maitoakin."

"Mutta sinä käännyt seitsemännelle Kynttelistä, ja siihen on vain viikko. Meidän, jotka olemme miesväkeä, ei noin vain sovi antaa myöten. — Käykää edellä ja pidelkää Helokin turkista, niin ette ainakaan käsistänne palele."

Antti se siten puhui komentaen, ja pikkupojat eivät tienneet muuta neuvoa kuin totella, koska Helokki, jolla oli "ihmisälyä", sen he varmasti uskoivat, myöskin oli komennussanat kuullut ja painautui heihin pörhöisine, lämpine turkkineen.

"Tuotaa Elotti tänne, että metin taamme lämmitellä", huusivat pikkutytöt kelkasta.

"Olkaa nyt kilttejä. Ajatelkaa, jos äiti kuulisi pikkutyttöjensä yhtenään kitisevän. Ettekös ole juuri saaneet maitoa, joka on makeaa ja lämmintä?"

"Mutta se ei ollut paljon mitään", vaikeroi Sanna-Kaisa.

"Ei mitään", todisti Martta-Eeva nyyhkyttäen, kyyneleet suurissa, surullisissa silmissään.

"Siinä oli kummallekin kaksi lusikallista. Ja kohta kai pääsemme suureen taloon, jossa te saatte ruokaa. Istu sinäkin kelkkaan, Matleena, niin että lämmitätte toisianne. — Kas niin, nyt ovat pikkutytöt kilttejä, kun eivät enää marise! Äiti olisi kovasti iloinen, jos näkisi teidät."

Antti hiveli pikkusiskojen kylmästä sinisiä poskia ja peitteli heidän jäykät, punaiset kätensä saalinriepuihin, mitkä olivat ristiin sidotut heidän ympärilleen, sekä kiersi vanhan, kuluneen lammasnahkavällyn tiukemmin jalkoja suojaamaan.

"Alahan taas työntää kelkkaa, Anna-Liisa, että pääsemme tästä metsästä.
Opettajan Kalle sanoi, että kun sen lappalaiskodan jätteet, missä
Lapin-Iisakki kuoli, näkyvät, ei olla enää kaukana asutuilta mailta."

"Niin, mutta minulle hän sanoi, että täällä vuorilla kuljeskelee susia.
Ja senkin Kalle sanoi, että olin hullu, kun lähdin kanssasi."

Anna-Liisa kulki etukumarassa ja työnsi kelkkaa. Kyyneleet tippuivat pikkusiskojen kaulahisilla käärityille päille. Hän nyyhkytti niin, että se kuului nikotukselta.

"En huoli sinulle vastata, koska puhut noin päin seiniä", huusi Antti kovalla äänellä tullakseen kuulluksi. Hän kulki nimittäin etunenässä ja veti kelkkaa nuora olkapään yli kiskottuna.

"Luuletko ehkä, että Kalle olisi ottanut sinut vaivoikseen ja antanut sinulle ruokaa ja vaatteita? Eikö heidän tupansa ole jo ennestäänkin täynnä lapsia?"

"Mutta siellä ei olisi tarvinnut nähdä nälkää eikä paleltua kuoliaaksi."

"Niinkuin he olisivat tahtoneet pitää sinut siellä! Köyhäintalossa olisit tänä päivänä yhdessä pitaali-Saaran ja hullu-Laurin kanssa."

"Ei niillä ole nälkä, eikä niiden liioin tarvitse kuoliaaksi paleltua."

"Hyi tuollaista tyttöä —! Tänä aamuna sait syödä kylliksesi vesivellisä, vuohenjuustoa ja leipää, Simo-Paavalin antamaa; yhtä hyvin olet saanut kuin mekin. Mutta jos ei vatsasi ole koko päivän kukkuroillaan, rupeat voivottelemaan ja takaisin tahtomaan — vieläpä köyhäintaloon."

"Niin, mihinkä luulet meidän nyt tulevan! Arvelet kai vieväsi meitä kuninkaan luo. — Hui — hui — hui", nyyhkytti Anna-Liisa.

"Niin, älähän huoli, miksenpä voisi sitäkin tehdä, jos niiksi tulee, ja pyytää häntä ottamaan sinut. Voisithan kaiketi paimentaa hänen vuohiansa! Se olisi toki suurellisempaa kuin istua köyhäintalon takan edessä tuijottamassa."

"Kuinkahan monta vuohta lienee kuninkaalla?" visersi Matleena saalinaukosta.

Hänestä tuntui, että kuninkaasta puhuttaessa alkoi olo vähän helpottaa. Toden perästä oli hän koko ajan hyväksynyt Anna-Liisan puheen, vaikka hänen mielestänsä oli ilkeää, että he molemmin hyökkäisivät Antin kimppuun, joka, sen hän tarkkaan tiesi, ei ollut syönyt Jumalan einettäkään, ennenkuin kaikki muut olivat aamulla ennen lähtöä kyllänsä saaneet.

"Voi, en minä tiedä", sanoi Antti, "kuinka monta vuohta kuninkaalla on. Mäkitupalaisilla, kuten meillä, on yksi vuohi, torppareilla viisi, kuusi, suurtalollisilla kaksikymmentä ja enemmänkin."

"Hyvänen aika, tottahan kuninkaalla sitten on sata. — En minä niin monen kanssa tulisi aikaan."

Anna-Liisa päästi irti kelkanpielistä, niisti sormiinsa ja pyyhkäisi kyyneleet silmistään samalla kädellä, mistä hän kuitenkin oli vetänyt pois lapasen. Myöskin Antti pysähtyi, niin että kelkannuora jäi höllänä riippumaan. Hän otti päästään ison, koinsyömän karvalakin, joka oli aikoinaan ollut isän ja pyyhki hien kauniilta otsaltaan. Hänen sinisissä silmissään kuvastui närkästystä, kun hän katsoi taakseen sisareensa.

"Kuka tiesi on kuninkaalla sata vuohta ja ehkäpä tuhatkin — niin kaiketi on niitä yhtä monta kuin lappalaisella poroja. Mutta et suinkaan ajattele, että kuningas välittäisi pitää laskua siitä, kuinka monta vuohta tuollainen piskuinen kuin sinä voisi paimentaa? Jos hän tuumii, että kykenet sataa hoitamaan, niin pystyt siihen, sillä siinä tapauksessa hänellä lienee erityistä helposti paimennettavaa vuohilajia, ehkä Jerusalemista asti; tai sitte on hänellä ihmeellisiä vuohikoiria, jotka osaavat pitää ne koossa."

"Ajatteles, kuinka hienoksi ja koreaksi tulet, Anna-Liisa. Saat kai kävellä oikeissa kengissä ja silkkihuivi päässä ja ruusunkukikas hame yllä, niin että olet kuin orjanruusumäki kesällä. Aatteles, että sinusta tulee niin korea!"

Matleena veti saalin nenältänsä ja yritti kääntyä voidaksensa tarkastella Anna-Liisaa. Suloinen, pieni lapsukainen se Matleena oli. Kullanruskea tukka oli välkkyvä ja kiharainen, ja suurissa, tummansinisissä silmissä oli niin hyvä katse. Hän tuntui uskovan, että Anna-Liisalla, joka kulki takana kelkkaa työntäen, jo nyt oli hienot kengät, orjanruusuilla kirjailtu puku ja silkkihuivi, vain siksi, että hän niin kuvitteli. — Anna-Liisa ei kuitenkaan näyttänyt tällä hetkellä erikoisen sievältä mustanharmaassa villahuivissaan, joka oli tiukasti tanuttu päähän ja solmulla niskassa, äidin vanhassa, ruudukkaassa röijyssä, jonka vyötärys ulottui aina polviin saakka, ja äidin rauskat, läntistyneet kengät jalassa. Niiden halkeamien välistä näkyi saraheinää, jota oli niihin lämpimän vuoksi ja täytteeksi tukittu.

Ei ollut helppoa kulkea kylmänä talvipäivänä peninkulmanpituisen metsän läpi sellaisessa vaatetuksessa, eikä ehkä sopinut kummastella, että Anna-Liisan muuten aika sievillä, sinisilmäisillä ja vaalean tukan reunustamilla kasvoilla oli synkkä, tuima ilme. Hän ja veikko ponnistivat jälleen eteenpäin kelkkoineen. Anna-Liisa napisten ja mutisten, Matleena aivan riemastuneena — kuvitellen mielessään kuninkaallisen vuohipaimenen ihanaa oloa ja elämää.

"Pekka-Erkki, Mauno, pysähtykää", hän huusi molemmille veljille. Rikkinäisissä paikkakengissä sekä isän surkean huonosti sopivissa vaatteissa tallustivat nämä eteenpäin Helokin molemmin puolin, kädet sen turkissa.

Molemmat pojat seisahtuivat jääden odottamaan kuormaa. He olivat perin kyllästyneitä ja uupuneita loppumattomaan vaellukseen. Jos kohta he olivatkin "miesväkeä" ja kuinka paljon hyvänsä kuudennella ja seitsemännellä vuodella, nakersi nälkä kuitenkin pikku vatsoja, pakkanen puri kynsiin ja varpaisiin, ja vaaterääsyt painoivat enemmän kuin lämmittivät. Mutta siksi mieheviä he olivat kuitenkin, että jaksoivat pidättää ruikutuksensa ja valituksensa, vaikka kyyneleet juoksivat pitkin kylmänsinertäviä poskia, ja lyhyet, tukahutetut nyyhkytykset panivat pienet hartiat salavihkaa nykimään.

"Mikä nyt on!" — sanoivat he miehekkään mahtavasti alkaen kulkea kelkan vieressä. "Autammeko teitä vetämään? Sinä, Antti, kai kohtapuoleen väsyt?"

Mauno työnsi huippulakin, joka oli ollut Simo Paavalinpojan vaarin omaisuutta, takaisin päälaelle ja hierasi toisten havaitsematta pois epämiehekästen kyynelten mahdolliset jäljet.

Antti sylkäisi kouriinsa, tarttui kiinni niin, että kelkannuora leikkasi veitsensyvyisen uurteen ihan olkapään kohdalle sarkatakkiin, joka, vanha ja kulunut kun oli, ei enää järin paljon hankausta sietänyt. Hän ponnisti ja veti, niinkuin ylämäki, minkä he nyt saavuttivat, olisi ollut liukuva alamäki, eikä viitsinyt edes vastata Maunon vaivaiseen ehdotukseen. Yksinpä kumaraisesta seljästäkin näkyi, miten hän sitä halveksi.

"Ettehän te kaikin voi meitä vetää, te vain kerskaatte", sanoi Matleena, joka oli tullut puheliaaksi ja jonka ei enää niin paljon ollut vilu, kun pikkusiskot likistäytyivät häneen ja olivat nukuttuaan vaienneet. "Mutta nyt saatte kuulla hauskaa."

"Tietäkää, että Anna-Liisasta tulee kuninkaan vuohipaimen. Hänellä on sadottain vuohia, isompia kuin Helokki."

"Yksikään vuohi ei ole Helokin vertainen, muista se —" sanoi Mauno ja katsoi uhkaavasti Matleenaan.

"Vai niin, — oletko ehkä nähnyt Jerusalemin vuohia? Niillä on sarvet, jotka ovat aivan kuun näköiset, kun se on uusi ja kirkas, niin että niiden ympärillä vain sädehtii. Ja ne saapuvat sadoin tuhansin ja niitä näkee juoksentelevan rämeillä ja ne syövät karpaloita."

"Kunpa niitä olisi tässä. Minä voisin syödä tuhat kannullista", vikisi
Pekka-Erkki.

"Niin, ne syövät karpaloita." — Matleenan ääneen tuli uneksiva, kaihoava sävy. — "Ne syövät karpaloita, sillä koko neva on täynnä niitä — ja viiliä suurista ruuhista, kuningas ei siitä välitä."

"Voi, kun olisi yksikin kirnupiimäpytty", valitti Mauno.

"Ja näkkileipää niin paljon kuin jaksaisimme kelkassa vetää", lisäsi
Pekka-Erkki tyytymättömästi silmäten kelkan mitätöntä kuormaa.

"Tietysti kuninkaan vuohet syövät näkkileipää!" Matleena jatkoi kuvaustaan vähääkään loukkaantumatta, vaikka sisarukset osoittivat heikkoa harrastusta itse asiaan ja alituisesti palasivat ruokakysymykseen.

"Niin, ne syövät näkkileipää pikkuseimistä."

"Äskenhän ne olivat nevalla. — Eivät suinkaan vuohet siihen aikaan kesästä ole sisällä", huomautti Antti, joka kuullakseen Matleenan naurettavan kekseliästä puhetta, oli työntänyt lakin korviltaan vinoon, niin että se oli keikahtamaisillaan päästä.

"Tottakai niiden sisälle pitää illalla sääskien ja hyönteisten ja mesikämmenen tähden, eivät ne kuninkaan luonakaan niistä ole vapaita."

"Kukapa liioin haluaisi olla ulkosalla vuohia paimentamassa koko yön."
Anna-Liisa sekaantui armollisesti puheeseen.

"Kuljeskellako vuohia paimentamassa, kun saa istua sisällä sianlihaa syömässä, jota kuninkaan luona paistetaan, niin että rasva tippuu ja tuoksuu niin hyvältä — niin hyvältä —"

Anna-Liisalla ei ollut sanoja ilmaistakseen, miten ihanaa olisi paistetun sianlihan haju.

"Ja koko padallisia perunoita", lisäsi Mauno kiihkeästi.

"Joiden kuoret ovat haljenneet, ja joita saa syödä kannuttaisin", sanoi
Pekka-Erkki.

"Niin, kun ensin vuohet ovat saaneet. — Saattepa kuulla. Ne tulivat nevan yli ja olivat syöneet itsensä niin täyteen, että olivat yhtä pyöreitä kuin se Simo-Paavalin sika, joka syksyllä tapettiin."

"Sittenpä ne eivät niin hirveästi juosta pyyhällä, että jaksaa perässä pysyä", sanoi Anna-Liisa hyväksyen.

"Ei, kulkevat juuri niinkuin se sika käveli, aivan samalla tavalla sorkkien. Sitte ne kipuavat tunturille. Kuninkaan karjamajoissa on sellainen loisto, ettei kirkonkukko kirkkaampi. Ja sitte tulevat vuohet, ymmärrättehän, ja niiden tuhatsataiset sarvet, jotka ovat kuin uusikuu, valaisevat kerrassaan kaiken."

"Ja miten sellaiset vuohet mahtavat lypsää!" sanoi Mauno ikävöivällä äänellä. "Tottahan saisi oikein korvollisia maitoa."

"Ja voisi tehdä juustoa, niin että halkeisi, niin saisi kyllänsä", arveli Pekka-Erkki.

"Niin, mutta kas kuninkaan pitäisi ensin saada vatsansa täpösen täyteen, ja kaikkien hänen renkiensä ja piikainsa", kiirehti Matleena sanomaan.

"Tiedättekö sitä paitsi, lapset, että kuningas voi saada sellaista, joka on vieläkin hienompaa kuin sianliha ja perunat ja vuohenjuusto. Hän voi hankkia tuoretta lohtakin, jos hän tahtoo", sanoi Antti ylemmyydellä.

"Ei kumminkaan talvella; kun lohi ryömii pitkin joenpohjaa suurvesiä kohden, ei sitä ole helppo pyytää", huomautti Anna-Liisa.

"Joka tapauksessa syö hän talvellakin vain kaikkein hienointa", ratkaisi Antti asian hölmistymättä. "Hän syö parhainta ruokaa, ja jok'ikinen päivä on kuin kinkeripidot."

"Sitte hän saanee syödä lihapalleroita ja lipeäkalaa ja luumusoppaa?" tiedusteli Matleena. Hänen silmänsä sädehtivät myötätunnosta, kun ajatteli sellaista oloa.

"Niin, ja riisiryynivelliä niin paljon kuin hän jaksaa."

"Ja kahvia tietysti", virkahti Anna-Liisa. "Eikä hän koskaan juo pisaraakaan kastamatta, ja niin paljon kuin suinkin saattaa. Ja sen kahvin pitää olla vasta väkevää ja suolaista!"

"Voi, kun olisi kuningas, että saisi kaikkea tuota", huusi Mauno sydämensä pohjasta.

"Ja sitte hänellä on suuri, suuri tupa, missä on hienompaa kuin pappilassa, melkeinpä kuin kultatalo, ja sitte tietää kukin, missä maata saa — se on toista kuin sellaisessa tuparähjässä kuin meidän oli", mutisi Anna-Liisa.

"Kuin meidän? — eikö se ole tarpeeksi hyvä! Jospa olisimmekin niin onnellisia, että omistaisimme sen ja pienen ryytimaan ja ison, komean tuomen. Olisipa hyvä, kun sinne taas pääsisimme, Helokki ja kaikki tyyni, silloin olisi meidän mielestäni yhtä hyvä olla kuin kuninkaan." Antti, joka puhui, katsoi totisena sisaruksiin.

"Nähkääs, asia on sellainen, että siellä oli äiti — ja siellä hän kuoli, emmekä me koskaan enää saa sellaista tupaa."

Toinen luku.

SUDENJÄLKIÄ NÄKYVISSÄ.

Näytti jo tulevan ilta, ja lapset olivat vielä metsässä. Antin teki yhä enemmän mieli pysähtyä kuuntelemaan heidän lörpötystään, vaikka se olikin suureksi osaksi sellaista napinaa ja valitusta, että hänestä tuntui kuin häneen olisi isketty nauloilla. Mutta hän oli itse niin väsynyt ja nälkäinen ja sitä paitsi kauhean synkkämielinen. Anttihan oli kuitenkin osaksi houkutellut, osaksi pakottanut sisarukset lähtemään kerrassaan turvattomina tutulta seudulta.

Mutta hän ei ollut voinut sietää sitä ajatusta, että pikkutytöt, joiden tähden äiti oli niin pelännyt, joutuisivat vieraille. Hän pelkäsi, että kunta tarjoisi heitä huutokaupalla, ja kuka raukka hyvänsä voisi näin nälkävuosina ottaa heidät kunnan myöntämästä roposesta.

Jos pikkutytöt ja pojat saisivatkin ruokaa siellä, minne joutuisivat, ei ollut siltä sanottu, että he kuulisivat hyviä sanoja tai oppisivat sellaista, mistä äiti oli niin tarkasti pitänyt huolta. Hän oli ankarasti vaatinut, että he puhuisivat totta, olisivat rehellisiä ja kunnollisesti hoitaisivat sitä, mikä heille uskottiin. Hän oli opettanut heille, etteivät he valittaisi turhaan, vaan tietäisivät ja ymmärtäisivät, että heillä, jäädessään ilman isää ja äitiä, kuitenkin oli yksi, joka huolehti heistä, hyvä, voimallinen Isä taivaassa. Sentähden oli Antti arvellut, että oli aivan paikallansa, koska he nyt olivat jääneet näin yksin, että hän piti sisarukset koossa. Hän uskoi heidän saavan ruokaa sekä muutakin mitä tarvitsivat, matkatessaan sellaisten ihmisten luo ja sellaisiin seutuihin, jotka eivät olleet erittäin pahasti kärsineet hallasta ja joilla senvuoksi toki aina oli jotakin yli oman tarpeen heitäkin varten. Mutta jo nyt ensimäisenä päivänä tunsi hän, miten vaikeaan asemaan hän oli saattanut heidät kaikki. Pahinta oli, että hän itsekin väsyi, hän kun oli osaltaan säästänyt niin vesivellin kuin vuohenmaidon sekä ne leipäkannikat, joita he äidin kuoleman jälkeen olivat saaneet hyväntahtoisilta ihmisiltä. Niin hän uupui, etteivät jalat tahtoneet kannattaa, ja kelkassa istuvat pikkusiskot olivat hänestä raskaat vetää kuin hirsipölkyt.

Kaikista merkeistä huomasi, että tulisi enemmän lunta. Antti tunsi, että pakkanen oli lauhtunut, koska hän vetäjänä oli pysynyt siksi lämpimänä; sen hän käsitti siitäkin, ettei lumi enää narissut jalkojen ja kelkan anturoiden alla, kuten aikaisemmin päivällä siitä asti, kun he varhain aamulla revontulien loisteessa, ja kalpeassa kuutamossa, olivat lähteneet pienestä, harmaasta tuvastaan. Riutuvan takkavalkean kimmeltäessä pienen ikkunanruudun läpi, oli se ikäänkuin surullisena katsellut poistuvia lapsia.

Lumipyry tulisi, oikeinpa tuisku, sen ymmärsi Antti siitä, että oravat nuolina lensivät kuusien lomitse. Ne ottivat kävyt käpäliensä väliin, viilsivät pois terävät suomut ja kokosivat sen tuoksuvan, pehmeän aineen, jota oli niiden sisäpuolella. Niillä oli huimaava kiire, niin että tuskin saattoi seurata niiden liikkeitä silmillään. Metso, joka tasaisella säällä liikkui tyynesti ja arvokkaasti, oli sekin kiireissään. Hongikossa ei ollut juuri montakaan marjakasta pihlajaa, ja sen mielestä oli toki liian yksitoikkoista elää pelkällä petäjällä ja neulasilla. Oikea pyryilma saattoi näet pakottaa oleskelemaan pesän lähettyvillä kauankin. Valkeaan talviasuunsa pukeutuneet jänikset koristivat lumen hupaisine jälkineen, joita oli aina kolme yhdessä kimpussa muodostaen juuri kuin kirjailtuja kuvioita. Kettujen jäljet taas kulkivat suorassa jonossa pienin, pyörein kuoppasin. Ja sitten —!

Antti, joka levottomana tarkkasi metsän merkkejä ympärillään, missä se oli aukeata, kulon hävittämää tai hakattua, näki yht'äkkiä rivissä isoja, karkeita, hieman soikeahkoja jälkiä, jotka kulkivat rinnan — siinä oli lukuisien jalkojen jälkiä, suden jälkiä —! Hän tarttui uudelleen kelkannuoraan, kiersi sen lujasti pakkasen jäykistämien sormiensa ympärille ja painoi lakin otsalleen, jolle pelko ja tuska olivat nostaneet kylmää hikeä. Sitte hän äkkiä kääntyi takanansa tallustaviin lapsiin. "Te lörpöttelette niin kauheasti. Lauletaan nyt sen sijaan, niin päästään nopeasti metsästä. Alota sinä, Matleena."

Matleena suostui arvelematta veljen kehoitukseen. Hän alotti kuuluvalla äänellä laulun Kaanaasta:

"Mitä on Jeesus tähteni tehnyt?
Niin, hän tuli Kaanaan.
Taivaallinen Kaana.
Tule, menkäämme Kaanaan!"

Kaikki lapset lauloivat Matleenan johtaessa laulua heleällä, suloisella äänellään.

He vaelsivat varhaisen hämärän synkistämää metsää kohti, jonka yli taivas kaareutui raskaana, lunta lupaavana ja lyijynharmaana. Mutta lapset eivät nyt näyttäneet ajattelevan eikä tajuavan muuta kuin lauluaan.

Pikkutytöt, joita Matleena suojeli käsivarsillaan, heräsivät nälkäisinä, jäykistyneinä, kylmästä väristen ja unenhorroksissaan. He eivät kuitenkaan ruvenneet täyttä kurkkua huutamaan, mihin heillä tällä hetkellä olisi ollut kovasti halua. Kun he kuulivat sisarusten laulavan, yhtyivät hekin, kuten heidän tapansa oli ollut kotona äidin luona pienessä, harmaassa tuvassa.

"Taivaallinen Kaana, menkäämme Kaanaan!"

Laulu kajahti niin kauniilta kuusien ja honkien keskellä. Aivan kuin pienoinen enkelijoukko olisi vaeltanut metsätietä. Metsä kuunteli henkeään pidättäen. Ei kuulunut äännähdystäkään, ei nalkuttavan ketun, ei kaameasti huhuavan huuhkaimen eikä pöllönkään. Ainoastaan lasten laulua. Antti lauloi toisten kera voimakkaasti ja ääneen. Hän oli kohottanut silmänsä rukoillen lohduttoman synkkään taivaaseen päin. Hän lauloi uskoen apuun, vaikka juuri hänen voimakas äänensä saattoi parhaiten kantaa suden lähettyville ja herättää sen, tuon lastensurmaajan, jonka monia jälkiä hän äsken oli huomannut vieri vieressä.

Kyllähän Antti oli ennestäänkin tiennyt, että susi tänä nälkätalvena oli alkanut hiipiä mailla, ja olihan hän myrskyiltoina, kun kirpeä pakkanen paukkua räiskähteli tuvannurkissa, kuullut sen nälistynyttä ulvontaa metsistä.

Mutta näin kaukana etelässä, asutulla seudulla, hän luuli saatavan kulkea siltä rauhassa. Antti oli mielestään vaeltanut lasten kanssa jo niin etäälle kotipaikalta, että kaikkien olosuhteitten olisi pitänyt muuttua. Ja että nyt kuitenkin piti huomata noita jälkiä! Oli toki lohdullista, että hän yksin ymmärsi niiden merkityksen. —

Nyt oli Kaanaan-laulu loppunut. Hän alotti itse uuden, johon sisarukset yhtyivät: "Ma tiedän maan, niin valoisan; sen…" Pitemmälle ei Antti ehtinyt. "Lapset —! Savua ja kipunoita lentää jonkun talon piipusta! Hyvänen aika, me olemme asutuilla mailla, ja minä kuulen koirien haukkuvan." Hän tarttui äkkiä lujasti nuoraan ja rupesi juoksemaan niinkuin olisi vetänyt tyhjää kelkkaa. Anna-Liisa repäisi huivin niin kiivaasti kasvoiltaan, että otsa kinnaantui hiusten kera, ja hänen silmänsä suurenivat. Hän nosteli jalkojaan kevyesti, kuin olisi niissä jo ollut kuninkaalliset anturakengät. Mutta Matleena kyyristäysi kasvojaan myöten saaliin. Hän ujosteli ja pelkäsi vieraita ihmisiä — varsinkin noita rintamailla asuvia… Eihän koskaan voinut tietää, olivatko ne niinkuin oikeitten ihmisten pitäisi olla, samanlaisia kuin Hallantunturin kansa. Ehkä näillä oli toinen silmä takaraivossa ja toinen otsassa; ja kenties ne kävelivät käsin ja söivät jaloin. Hui, miten ilkeältä tuntui —! Minkähänlainen puhetapa niillä on —? Hallantunturin murre oli kyllä erikoisen hienoa; tuskinpa oli luultavaa, että nämä ulkopitäjäläiset sitä osaisivat.

Niin kaukana, minne he nyt tänä päivänä olivat vaeltaneet, oli, kyllähän sen ymmärsi, tietysti kaikki toisenlaista ja juuri kuin ylösalaisin käännettyä. Helokki oli samaa mieltä kuin Matleena, että nimittäin oli kamalaa tulla vieraisiin ihmisiin, mistä jo alkoi kuulua koirien ulvontaa ja haukuntaa, ja kunnon eläin vetäytyi kelkan taakse, kuono melkein kelkan pienan ja Anna-Liisan välissä, jonka hän mahtavasti työnsi syrjään.

Pekka-Erkki ja Mauno olivat rehtimiehiä siitä hetkestä asti, kun kuulivat kyläkoiran haukunnan. He syljeskelivät koetellen kumpi heistä voisi pirskahuttaa pisimmälle; he luisuttivat kätensä syvemmälle äidin vanhoihin röijyihin, jotka heillä oli päällysvaatteinansa, ja luulottelivat totisesti, että pistivät kätensä taskuihin. He puhelivat ja tuumiskelivat, olikohan ketään heistä tänä päivänä ja tällä vaarallisella, pitkällä taipaleella jänistänyt ja pelottanut. Omasta puolestaan olivat he urheasti suoriutuneet asiasta. Eipä sitä turhaan ollakaan miesväkeä!

He olivat siihen määrin riemastuneita, että alentuivat leikkimään pikkutyttöjen kera. He suorittivat pahimmat ja hullunkurisimmat virnistyksensä ja piipittivät heidän kaulaansa saadakseen heidät nauramaan. Näin iloisena asteli nyt lapsijoukko metsästä kylää kohden. Suuri maantie, jota he olivat seuranneet metsän läpi, oli kummallakin puolen tiheästi pienten kuusten viitoittama. Tämä sitä varten, että ihmiset tiesivät ajaa suoraan lumiauralla, kun tuli niin paljon lunta, ettei muuten päässyt selville, minne tie oli hävinnyt. Lämpimään taloon, pieneen, harmaaseen tupaan, joka oli melkein heidän oman, aamulla jätetyn kotinsa näköinen, johti ainoastaan syvään lumeen poljettu polku. Ei ollut niinkään helppoa päästä kelkalla eteenpäin. Sitä paitsi haukkui siellä harmaa halli, niinkuin olisi se halunnut syödä heidät joka ikisen. Heille olisi kaiketi ollut parempi, jos he olisivat vaeltaneet johonkin taloon, joita punaisiksi maalattuina ja valkoisille nurkkineen loisti lumen keskeltä. Mutta niin turvalliselta ja kotoiselta näytti harmaa tupanen vuoren juurella, että he ilman muuta menivät sinne.

Harmaan koiran haukunnan he hyvin ymmärsivät. Hän ilmoitti, kuten kaikki harmaat koirat, ja sellaisia oli enimmäkseen joka tuvan seinustalla, että ihmisiä tuli taloon.

Kyllähän lapset jo haukunnastakin kuulivat, ettei halli heitä suuresti kunnioittanut.

"Vov, vov, pelkkää roskaväkeä, käännytänköhän ne takaisin!"

Halli vaikeni silmänräpäykseksi. Se jäi seisomaan pikkuportaalle tuvan edustalla. Painoi sitten päänsä alas ja murisi epäilevästi.

"Joka tapauksessa vain pikku väkeä, penikoita, niin sanoakseni, sellaiset voivat tuskin vahingoittaa ihmisiä tai taloa —"

Hän kohotti päänsä, haukotteli ilman aikojaan, joskin velvollisuudelleen uskollisena, niinkuin tunnontarkka halli ainakin. Mutta sitte hän vainusi vuohen, havaitsi Helokin, jonka pää vilahti näkyviin kelkantolppien ja Anna-Liisan välistä.

"Vai niin, sepä on toinen asia! Ei siis tavallista väkeä. Eikä rehellistä vahtikoiraa! Heillä on vuohi koirana. Häpeämätöntä!" Ja halli rupesi haukkumaan, murisemaan ja ilkeästi nalkuttamaan kuin olisi nähnyt varkaita kirkossa.

Lapset hiljensivät askeleitaan.

Ei kukaan heistä avannut suutaan. "Siksihän se, kun olemme näin surkeissa verhoissa!" mumisi Anna-Liisa vihdoin. "Jos tulisimme kuin Simo-Paavalin lapset kinkerille, markkinoilta ostetuissa vaatteissa ja naulakengissä, niin koira kyllä suvaitsisi heiluttaa häntäänsä ja haukkuisi juuri kuin pyytäisi: tulkaa sisään, olkaa hyvä!"

"Mutta tyttö", nuhteli Antti, "nythän emme ole tulleet kinkerikesteihin, vaan pyytämään ihmisiltä ruokaa ja huonetta, ja sen näkee halli ja tietää hyvin, että sitä lajia on vähän tuollaisessa pikku tuvassa, ja siksi on se kiukkuinen. Se, se, — se, se", huuteli Antti koettaen olla mielin kielin vihaisesti haukkuvalle, nyt suoraan heitä kohden hyökkäävälle koiralle. Matleena vierittihe kelkasta. Hän repäisi saalin päästään, juoksi koiraa vastaan ja kumartui sen puoleen syli avoinna. "Se, se, — se, se —. Ethän ole vihainen meille. Näethän, että olemme pieniä ja yksinäisiä!"

Koira näytti ymmärtäneen häntä. Se vaikeni, katsoi hämillänsä kierosti sivulle ja haukotteli, kuten koirat tekevät, kun ne ovat häpeissänsä. Äkkiä se nosti korvansa kuin olisi vainunnut jotain uhkaavaa vuorelta päin. Alkoi sitten haukkua nalkuttaa, pää sinne päin käännettynä, kuivasti, teeskennellysti, ilman tarkoitusta ja haukkui näin, kunnes lapset olivat ehtineet tupaan.

Kolmas luku.

SILMÄLASIMIES.

Tuli paloi tuvan takassa, kun lapset hitaasti, yhteensullottuina, toisiinsa turvaten, tulivat sisälle. Mauno oli vielä poissa. Hän väitti, ettei hän toki voinut jättää vuohta yksin. Oikeastaan oli niin, että hänen mielestään oli syytä antaa Antin ensimäisenä puskea vieraalle alueelle. Olihan epävarmaa, mitä saattoi tapahtua aivan tuntemattomalla paikalla. Matleenan kuvittelut olivat vähitellen tarttuneet häneenkin, niin että hän rauhallisesti jäi ulos, kun toiset tallustivat sisään.

"Häh, ovi kiinni!" jyrisi karkea ääni. Jos Antti olisi sillä hetkellä vain puolittainkaan kääntynyt takaisin, olisi koko joukko siinä silmänräpäyksessä arvelematta syössyt pois suojaavan katon alta, lämpimästä ja ravinnonsaannin toivosta — niin he säikähtivät.

Karkea ääni tuli takan luota, erään suusta, jolla, kuten Matleena oli aavistanut, varmasti oli silmä niskassa. Ja näyttipä melkein siltä, kuin molemmatkin silmät olisivat siellä olleet. Sillä mustat, suuret lasisilmät kimaltelivat keskellä takaraivoa. Tulipunainen tukka hänellä oli, eikä hänen näyttänyt tarvitsevan kääntyä tai liikahtaakaan katsellakseen sisään-astujia.

Lapset seisoivat hiiskumatta kuin peljästynyt parvi eksyneitä, pieniä lampaita. Kaikki tuijottivat milloin mustiin, välkkyviin silmiin punatukkaisessa niskassa, milloin miehen kyynärpäihin asti paljaisiin, karvaisiin käsivarsiin, jotka nousivat ja laskivat jonkin kiiltävän ja terävän keralla, jota hän piteli karkeissa, nyrkkiin puristetuissa käsissään.

"Me olemme tulleet koirankuonolaisen luo", kuiskasi Matleena, hampaat pelosta kalisten. "Sitte se syö meidät! Minä lähden ulos katsomaan, mitä Mauno tekee Helokille, minä", sanoi Pekka-Erkki. Hän työnsi jalallaan hiljaa oven auki ja livahti nopeampaa vauhtia ulos kuin oli tullut sisään. Anna-Liisa oli seurata häntä. Mutta hän näki kylmää puuroa lautasella uuninpenkillä, ja se näky ikäänkuin piteli häntä sisällä.

Matleena ja pikkutytöt tarttuivat Anttiin, niin että hän melkein kohoutui lattiasta. Hän kuiskasi heille, että olisivat hiljaa — totta he tiesivät, mikä oli tapana ihmisiin tullessa — piti pysähtyä ovensuuhun ja vaieta, kunnes puhuteltaisiin. Mutta Martta-Eeva, pienin tytön tyllerö, äidin kultamuru, jona hän niin äsken oli ollut, ei voinut olla ääneti. Hän pelkäsi, oli nälissään ja tunsi itsensä joka tavalla kurjaksi.

"Äääiti" — alotti hän — "Atta-Eeta tattoo äääitille!"

Ja nyt särkyivät kaikki sulut. Hän huusi kuin olisi puukolla pistetty. Se oli mitä houkuttelevin merkinanto Sanna-Kaisalle, jonka ääni oli vielä kuuluvampi kuin pikku sisaren. Matleenan huulet alkoivat myöskin arveluttavasti väristä. Hän, joka paremmin kuin toiset oli käsittänyt, minkälaisten ihmisten luo he olivat joutuneet, hän, joka oli aavistanut tätä hirveyttä, tätä kamaluutta: ihmisiä, joilla oli silmät niskassa!

Matleena kävi ihan hurjaksi pelosta nähdessään noiden silmien hiljaisina, välkkyvinä ja mustina tuijottavan ja tuijottavan. Hän tiesi ennakolta, että takaraivosilmäinen mies oli koirankuonolainen, josta ei mikään ollut sen hauskempaa kuin teurastaa pieniä lapsia ja suolata ne, että koirankuonolaiset saisivat kyllänsä syödä.

Niin, ei Matleenakaan kauempaa kestänyt, vaan päästi värisevän itkun, joka jotenkin paljon muistutti pikkutyttöjen kirkumista. Anna-Liisa — merkillistä kyllä puhua tästä, sillä olihan hän jo suuri tyttö, yhdennellätoista vuodella — mutta olisivatkohan päivän vaivat olleet liian raskaat vai oliko hänellä alati mielessä tuo lautasellinen kylmää, harmaanhohtavaa vesipuuroa, jota oli turha toivoa — kuinka hyvänsä, surullinen tosiasia vain oli, että hänkin yhtyi tuohon ei tosin aivan sulosointuiseen kuoroon, jota hän vaihtelun vuoksi virkisti kimein, piipittävin nyyhkytyksin.

Antti kalpeni ja punastui. Ilkeätä, miten kova, kirkuva valitus voi olla tarttuva! Ei liene koskaan kuultu puhuttavan, että kolmannelletoista ennättänyt mies voisi ruveta — voisi ruveta —! Ei, vaikka hän olisikin vaeltanut kokonaisen talvipäivän ilman ruokaa, laahannut pikkusiskoja raskaassa kelkassa ja surrut mielessään, mihin kurjuuteen oli heidät johtanut. Ei, vaikka hän olisikin kulkenut kauhistavan hädän kiduttamana lähestyvien saaliinhimoisten sutten tähden ja vielä nyt lopulta häpeäkseen tuli koko joukon kanssa pyytämään heille kaikille ja itselleen ruokaa sekä yösijaa. Mutta sittenkin!

Antti oli kiukuissaan kyynelille, jotka pyrkivät esille, ja ilkeille nyyhkytyksille, jotka häntä vapisuttivat. Hän puristi lujasti nyrkkinsä kokoon ja irvisteli yhteenpurruin hampain pidättääkseen sitä, mitä miehen, jonka tuli niin monen pienokaisen silmissä pysyä ryhdikkäänä ja heidän kurissapitäjänään, täytyy pidättää.

"Lapset, no lapset, — oletteko hulluja —! Olemme vierasten ihmisten tykönä. He ajavat ulos meidät, jos te jatkatte näin."

Oliko ajateltavissa, että "lapset" olisivat vaienneet sellaisesta vapisevasta, puoleksi nyyhkyttävästä kehoituksesta? Jos Antti oli tuon näköinen ja jos hänen äänensä kuulosti noin merkilliseltä ja itkuun valmiilta, oli todellinen vaara käsissä. Voi, voi, miksi vinkunaksi se huuto kasvoi!

"Mistä moinen väki on kotoisin, joka niin rumasti tervehtää? Hyvää päivää ja Jumalan rauhaa tavataan muuten sanoa." Silmälasimies kääntyi hitaasti. Samassa lapset vaikenivat aivan äänettömiksi hämmästyksestä. Ajatelkaahan, hänellä oli silmät myöskin vastapäätä niskaa, kasvoissa, kuten tavallisilla ihmisillä, ja hän katsoi heihin raskasmielisenä, mutta ei ollenkaan pahansuovan näköisenä.

"Kellä on ollut niin vähän järkeä, että on päästänyt liikkeelle pelkkää pikkuväkeä näin nälkävuoden aikana, kun sudet kiertävät nurkkia?"

Antti astui esille niin kauas kuin saattoi pienokaisten raskaan saattueen sääriä kiertäessä. "Ei kukaan ole päästänyt meitä. Olemme itse lähteneet, sillä meidän pikkutuvassa ei ole isää eikä äitiä." Antin ääni rupesi värisemään levottomuutta herättävällä tavalla.

"Mutta tottahan teillä on kunta ja köyhäinhoito. Tämän pitäjän asiaksi jää kuljettaa tuollainen joukko sinne takaisin."

"On kova vuosi. Kaikilla on siellä kotipuolessa niukkaa. Ei kukaan tahdo ottaa pikkutyttöjä muuta kuin rahasta, ja äiti niin pelkäsi niiden tähden."

Antti vaikeni taas — nieli nielemistään ja puri hammasta.

"Vai sillä tavalla!"

Silmälasimies sylki ja vihelsi. "Mutta onhan teillä toki köyhäintalo?"

Hän kääntyi kokonaan tuolilla — lapset rupesivat jälleen vapisemaan tuota karkeaa, jyrisevää ääntä.

"Ne ovat alinomaa siellä riidassa, hoitolaiset, näetsen, eivätkä lapset saa siellä oppia, mitä äiti tahtoi heidän osaavan. Ei ole ketään, joka vaatisi heitä muistamaan sellaista, mitä äiti olisi heille opettanut. Ja sitte on siellä hullu-Lauri, hän puhuu ruokottomia, ja pitali-Saara asuu siellä myöskin."

"Vai sillä tavalla — ja täällä minä olen yksistäni tuvassa. He ovat menneet — he ovat kaikkityyni menneet! Vai sillä tavalla! Ja nyt te ehkä ajattelitte saavanne täältä jotain suuhun pantavaa?"

Kuin yhdestä ainoasta rinnasta kuului lapsijoukosta värisevä huokaus. "Vai sillä tavalla. Niin, tässähän on kylmää puuroa ja silakkaa, sen voitte panna parilalle ja paistaa. Ja kaljaa voitte saada puuronsilmäksi, sillä nähkääs, minä sain sitä hiukan mukaani lautamieheltä, kun tänään tulin siellä. Taitaapa olla tölkissä tallella tilkkanen siirappiakin kaljaan sekoitettavaksi. — Sellaisella pikkuväellä ei mahda olla mitään siirappia vastaan?"

Helpotuksen valoisa hymy kiiti kuin auringonvälähdys yli äsken niin huolestuneitten pienten, kalpeitten kasvojen.

"Saatte päälle päätteeksi kahvipisarankin. — Kyllä vaan, se käy päinsä. Kahvia, vaikkakin ilman kermaa tai maitoa, sillä nähkääs, lapset, maitoa ei ole, kun istuu mäkituvassa ja neuloskelee sarkatöppösiä koko pitäjälle, silloin elää toisenlaisella juomalla."

Silmälasimies nousi ähkyen. Hän nojautui raskaasti karkeaan ryhmysauvaan, joka hänellä oli vieressään. Näkyi, että luuvalo oli häneen pahasti ottanut, ja että hänen oli vaikea liikkua. Sitä paitsi havaitsi helposti, ettei hänellä ollut tuvassa naisen apua. Tulenvalossa näkyi, miten rikat oli kauttaaltaan koottu nurkkiin. Silakanruotoja ja perunankuoria oli pöydällä jätteinä, ja seinävierellä seisovassa, aikoinaan valkeaksi maalatussa sängyssä tunkivat oljet esille rikkinäisestä päällisestä. Lampaannahkavällyistä olivat karvat kuluneet pois, ja pitkän pieluksen keltaruusuinen päällys ei kai ollut pesussa käynyt pitkiin aikoihin.

Silmälasimies haeskeli kovasti ähkien suolaista silakkaa ja leivänpaloja vanhasta, sinisestä nurkkakaapista, jonka ovessa oli punaisia ruusuja. Hän otti myös kahvimyllyn, johon hän kaasi tuohirasiasta paahdettua kahvia.

"Saisinkohan minä jauhaa?" sanoi Anna-Liisa hämillänsä. Hän seisoi jo muutaman askeleen lähempänä puurolautasta. "Sitte minä lähden hakemaan enemmän valkean virikettä", lisäsi Antti. Odottamatta vastausta oli hän jo ulkona. "Vaari kulta, antakaa minä pistän silakat parilalle — sen tapasin tehdä kotona", intoili Matleena.

"Antaa tänne petin, niin lataiten lattian", piipitti Sanna-Kaisa, joka ahnaasti katsoi, miten silakat rupesivat parilalla pihisemään ja pärskymään.

"Atta Eeta lataitee ja lattiaa", intoili kaikkein pienin kaksivuotias ja ojensi kätensä saadakseen jotain millä lakaisisi.

Silmälasimies puhkesi äänekkääseen nauruun. Lieneekö milloinkaan nähty noin piskuista piikaista!

Antti palasi sylys nenään asti täynnä halkoja takaisin mäeltä, missä hän oli niitä taloon tullessaan nähnyt. Pekka-Erkki ja Mauno seurasivat hänen kantapäillään. He painoivat oven kiinni Helokin edestä, joka silmänräpäykseksi vilahti oven aukosta ja yksin ulkopuolelle jätettynä päästi sydäntäviiltävän määkinän.

Antti pudotti puut lattialle. Hän seisoi alasluoduin silmin. Olipa hän todella, kun kaikki uutuudellaan oli hänet vallannut, unohtanut, että myöskin vuohi kulki joukossa. Melkeinpä silmälasimies nyt kiukustui.

Mitäs tapoja nämä olivat! Oliko koskaan kuultu, että talvisaikaan kuljetettiin vuohia mukana, kun lähdettiin — hän oli sanoa "kerjuulle". Mutta jokin Antin lujissa, vakavissa silmissä pidätti häntä.

"Ei suinkaan tuo vuohi olisi joutunut kärsimään huutokaupalla myymisestä?"

"Helokki on tottunut olemaan lasten kanssa, ja sen jälkeen kuin se sai vohlia, on se niin hyvästi lypsänyt. Pikkutytöt olisivat jo aikaa sitte menehtyneet, ellei sitä olisi ollut. Minä lupasin äidille, kun hän kuoli, että Helokki saisi seurata meitä. Äiti tiesi, että vuohesta olisi paljon hyötyä, kun ei ole mitään ruokaa pienille, — niin otin Helokin joukkoomme."

"Ei hän liioin viihtyisi muiden kuin meidän luona", vakuutti Matleena ylpeästi.

"Niin, ja sitä paitsi olen ottanut rehua mukaan Helokille, jottei nyt sentähden tarvitse huolehtia", sanoi Mauno kopeasti ja astui esiin. Hän oli seisonut ja tirkistellyt silmälasimieheen, joka hänestä, hänen nähtyänsä heti pään etupuolen, muuttui tavalliseksi ihmiseksi; silmät olivat missä niiden pitikin, silmät, joissa päälle päätteeksi se, joka, kuten Mauno, salavihkaa oli katsonut niitä, näki pelkkää hyvyyttä; vain ääni oli karkea ja pelottava.

"Vai sillä tavalla — että täällä on vielä enemmän pikkuväkeä. Tässä yksi, ja tuolla vielä yksi — kaksi, kolme, neljä, viisi, ennestänsä. Ehkä ulkona on vielä yhtä monta, jotka ovat yhtä topakkoja kuin nämä molemmat viimeiset? Te olette kantaneet rehua vuohelle! Ha ha ha —"

Mies näytti nauravan.

"Missä pikkumies aikoo pitää vuohen yöllä, jos niitä nyt on vain yksi, — tai ehkä on hän ottanut mukaansa rehua kokonaiselle vuohijoukolle. Niin, sanokaapa samalla, onko teillä useampia?"

"Ei meillä ole kuin yksi", vakuutti Mauno silmät suurina ja totisina katsoen noihin tirkisteleviin silmiin.

"Tapaatteko pitää sitä sängyssä vai takallako, mitä?"

"Miten Helokki itse haluaa. Kun oli oikein kylmä tuvan oljilla meidän poikain maatessa lattialla, otimme Helokin sinne luoksemme. Siitä tuli ikäänkuin lämmintä!"

"Niin, ja sitten ei sen itse tarvinnut nähdä vilua vajassa. Siitähän sinä eninten huolehdit", tokasi Matleena.

"Vai sillä tavalla — että siis vuohi vaatii sekin sijan itselleen."

"Eipä hän nyt siitä niin paljon välitä, sillä hän panee maata sittenkin, vaikkei sija olisikaan laitettu", vakuutti Mauno.

"Helokki ei ole niin vaativainen. Ha, ha, ha!" Silmälasimiehen olkapäät tutisivat. "Jospa pyytäisit sen astumaan sisälle ja pitämään hyvänänsä, mitä talossa on."

Mauno asteli suuresti tyytyväisenä ovelle. "Ole hyvä ja käy sisälle,
Helokki, ja pidä hyvänäsi."

Helokki astui sisään pää korkealle kohotettuna. Se katseli ympärilleen lasten keskellä, huomasi Anna-Liisan, joka vispilöitsi siirappia juoma-astiassa, tepasteli hänen luoksensa ja töytäsi hiukan häntä sarvillaan.

"Hertti sentään! Hän tahtoo lypsämään. — Nyt on se aika — ja niinkuin olen kiskonut sitä pitkin päivää." Säälivä, hyväilevä hälinä syntyi lasten joukossa.

"Kaunis, hieno, pikku Helokki!" He polvistuivat lattialle sen ympärille silitellen ja hyväillen sitä, niinkuin eivät kai milloinkaan olleet hyvänä pitäneet äitiä tai toisiaan.

"Hän ajatteli kai, että olemme nälissämme tietysti, pikkuinen piika."
Matleena veti vuohen kapean turvan ohutta poskeaan vasten.

"Vai siten, että hänellä on tapana ajatella sellaistakin", naurahteli mies, joka myöskin hyväili Helokkia pitkin selkää.

"Niin, ja nyt hän toi oikein kermaa kahviimme. Nyt se on valmista", myhäili Anna-Liisa, jolle unelma kylmästä puurosta yhä enemmän näytti muodostuvan todellisuudeksi.

Hän nosti kolmijalkaisen pannun lieden loimuavalta roviolta, heitti siihen, kuten tapa vaati, pari aikamoista suolaraetta ja valeli hieman kylmää vettä sen yli kiirehtiäkseen selkiämistä. Antti ja Matleena olivat raivanneet pöydän. Puurolautanen ja vanhat puuron jätteet, joita säilytettiin kylmässä ruokasäiliössä kuistilla, pantiin esiin sekä siirappijuoma. Silakkaa, joka tuoksui vastapaistetulta ja oli niin suolaista, että aivan pärskyi, oli myöskin ja lisäksi leipää, jopa niin paljon kuin he tahtoivat syödä.

Suurella hartaudella lukivat lapset ristissä käsin pöytärukouksen moisen aterian edessä.

Silmälasimies niisti nenäänsä ja ontua kämpyröi ympäri huonetta yhäti mumisten: "Vai sillä tavalla. Noin monta olisi täälläkin ollut, mutta kaikki ovat menneet."

"Eikös vuohimatami tule muitten mukana pöytään?" kysyi hän töytäten
Helokkia, joka ikäänkuin tuumien seisoi tulen ääressä märehtimässä.

"Kyllä, jos hän saa luvan. Hän syö kuoria ja luita ja kaikkea, mitä ylitse jää. Ole hyvä, Helokki!"

Mauno korjasi kaiken, mitä he saattoivat luovuttaa, pieneen, vanhasta nahasta tehtyyn povilaukkuunsa ja antoi vuohen syödä samalla kuin itse aterioi. Kesken kaiken pyörähtivät pikkutytöt lattialle vaipuen uneen.

Silmälasimies oli mennyt ulos tuvasta. Anna-Liisa kaatoi kahvia muutamiin parittomiin, mutta kerrassaan koreihin kuppeihin, jotka hän oli hakenut käsiinsä kaapista. Olipa mainiota saada hyvää lämmintä kahvia kylmän, mutta yhtäkaikki niin oivallisen ruuan jatkoksi.

Mies tuli sisälle sylys olkia täynnä. "Luulenpa, että tästä riittää sekä ihmisille että elukoille." Hän levitti oljet lattialle sopivan matkan päähän takasta ja sen tulikipunoista. Helokki antoi toimenpiteelle tunnustuksensa astuen heti sisälle ja siepaten muutamia tyhjiä tähkäpäitä, sitten uljaasti ja miellyttävästi paneutuakseen oljille yölevolle.

Antti istui vielä pöydässä ja kiitti päätään kumartaen Jumalaa ruuasta. Sitte hän nousi, otti pikkutytöt toisen toisensa jälkeen, riisui niiltä kaulahisryysyt ja saalinrievut ja laski heidät siten olkivuoteelle päät vuohen lämmintä turkkia vasten.

"Vai sillä tavalla — ha, ha, ha." Silmälasimies seisoi tuijottaen oljilla makaaviin pienokaisiin. Suloisia, oivallisia lapsia ne olivat vaaleankiharaisine hiuksineen ja hienoine pikkukasvoineen, vaikka ne olivat niin kalpeat ja ohuet ja pikku nenät pakkasenpuremat.

Hän veti vällyt, omasta sängystään peittääkseen heidät. Mutta Antti pidätti hänet. — "Vaari kulta, älkää tehkö sitä, älkää ottako itseltänne. Meillä on kelkassa lampaannahkavällyt, ja onhan meillä vaatteet, jotka otamme päältämme."

"Minulla on vielä nahkavällyt pienessä kamarissa. Ottakaa nämä." Silmälasimies katosi kaiketi pieneen kamariin lieden takana olevasta ovesta. Hän tuli takaisin käsivarrella oikein siistit vällyt. Toisessa kädessä hän piti puolentuopin pulloa ja toisessa haljennutta juomalasia. "Nyt täytyy sellaisen kunnon pikku miehen, joka on niinkovaa kokenut koko päivän, saada jotakin hyvää. Kas, tässä kunnollinen ryyppy, se maistuu." Hän täytti lasin runsaasti puolilleen. "Minun tapani on aina itse juoda pullosta ja saatanpa ainoalla siemauksella vetää itseeni kokonaisen neljänneksen. Mutta se, joka ei ole peräti tottunut, ei voi tietää tarkkaa määrää, paljonko nauttii. Luulisinpa, että puoli juomalasillista vastaa hyvää, kunnon matkaryyppyä. Pikkumiesten vuoro tulee sitten. Ovatkohan nekin kylläksi mieheviä ymmärtämään, mikä on hyvää ja hyödyllistä näin talvisaikaan?" Hän katsoi hyväntahtoisesti pikku "miehiin". "No niin, kippis sitte sinulle ensin!"

"Pikkumiehet", Mauno ja Pekka-Erkki, tulivat yht'äkkiä kenokaulaisiksi. He pyyhkäisivät suutansa kämmenellä, kuten olivat nähneet aikamiesten, isänsäkin tekevän, kun heidän piti ruveta juomaan. He yrittivät matkia aikuisten harrasta, tyytyväistä kasvojen ilmettäkin seistessään siinä valmiina maistamaan viinaa Antin jälkeen.

Mutta Antti seisoi silmälasimiehen edessä tulipunaisena kuin olisi häntä syytetty rikoksesta.

"Rakas vaari, antakaa minun olla!"

"Mitä nyt! Oletko sinä vikkelä, kelpo poika, sellainen raukka, ettet käytä hyväksesi ryyppyä, kun tarjotaan. Taidat tulla oikein Lapintunturilta! Ja minä, joka luulin teidän tulleen kunnon ihmisten luota, joilla on tavallisesti enemmän ymmärrystä, niin etteivät kieltäydy ryyppyä tarjottaessa. Kas tässä, älä siinä nyt jurota, vaan ota tilkkanen. Minä ikäänkuin kaipaan seuraa ryypylleni." Hän nosti lasin melkein käskevästi Antin huulille. Mutta poika puri hampaat yhteen ja peräytyi.

"Teidän täytyy antaa minun olla ottamatta, vaari, sillä minä olen luvannut äidille aivan varmasti, ettei minusta tule juomaria."

"Häh, häh, häh", nauraa kähisti silmälasimies, "ei sinusta vielä yhden ryypyn vuoksi juomaria tule. Se on akkain puhetta, sinä pelkäät äitiäsi vielä. Sellainen raukka!"

Antin kasvot kävivät kalpeiksi. "Akkain puhetta" se, mitä äiti oli sanonut, äiti, joka oli saanut pitää yksin huolta lapsista, sitte kun isä viime vuosina oli joutunut huonoon seuraan, joka oli houkutellut hänet juomaan, kunnes hänen voimansa olivat lopussa ja hän joutui kotona pitkiksi ajoiksi sängyn omaksi, avuttomaksi ja kurjaksi, eikä enää välittänyt äidistä eikä lapsista! Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.

"Äiti sanoi, että juuri ensimäistä ryyppyä minun piti varoa, ja tästä tulisi ensimäinen. Muistakaa, että minä olen vastuunalainen kaikista näistä pienistä."

Silmälasimies muuttui äkkiä niin merkillisen lauhkeaksi. Hän laski pois pullon, jota hän juuri piti avonaista kurkkuaan kohti kohotettuna juodakseen siitä. Sitte hän asettui tuijottamaan riutuvaan tuleen.

Hetken perästä hän asetti korkin pulloon iskien siihen nyrkillään, ensin varovasti kaadettuaan takaisin Antin hylkäämän lasin sisällön. Mutta hän vapisi kuin kuolemantuskassa, ja hikipisaroita vieri otsalta.

"Vai sillä tavalla, että ensi ryyppyä pitää pelätä", sanoi hän hitaasti, melkein juhlallisesti. "Niin, sittepä minun täytynee pelätä viimeistä ryyppyäni, koska en pelännyt ensimäistä. Sen sanoi Lapikas-Pekka ja minä myöskin!"

Hän ontui ähkyen pieneen kamariin viinapullo kädessään. Sitte hän tuli takaisin ja asettui kauvaksi aikaa katselemaan olkivuoteella lepäävää lapsijoukkoa. He nukkuivat syvästi samassa asennossa, mihin olivat heittäytyneet, kalpeat, pienet raukat, mutta niin lapsellisen onnellisina ja turvallisina uinuen, että hänestä tuntui kuin hän olisi saanut huoneeseensa Jumalan enkeleitä, jotka heitä vartioivat. Helokki lepäsi ryhmän keskellä, märehtien, puoleksi suljetuin silmin ja musertavan mahtavassa asennossa.

Neljäs luku.

AAMUSÄÄN VALLITESSA SISÄLLÄ JA ULKONA.

Aamulla heräsivät pikkutytöt kaikkein ensimäisinä. Paitsi tietysti silmälasimiestä, Lapikas-Pekkaa, joksi häntä muuten nimitettiin, koska hän selvänä ollessaan valmisteli aivan ihmeellisen hienoja lapikkaita. — Hän oli ollut jo kauvan ylhäällä ja itsekin ihmetellyt sitä, että pää siksi varhain oli selvänä, ja se oli alkanut tuntua niin hupaiselta, että hän kulki naureskellen itsekseen mielihyvästä.

Puurovesi kiehui padassa, ja jopa hän oli huuhtonut siihen lisäksi pari kahmalollista perunoitakin, että lapset saisivat niitä suolaisen silakan kanssa. Lapikas-Pekka ei moneen vuoteen ollut tuntenut mieltänsä niin keveäksi. Hän aivan kummasteli, että tuli lähteneeksi kotiin edellisenä iltana, hän, joka muuten jäi istumaan majatalon kapakkakeittiöön ja saattoi olla juomatuulella monta päivää. Niin, merkillistä se oli. Nyt hän jo istui täydessä työssä; olikin tilattu niin monta lapikasparia, että hän saattoi tehdä työtä yhtä mittaa yötä ja päivää, ja sittekin vaativat ihmiset häneltä lisää.

Antti pääsi myöskin vikkelästi jaloilleen. Hänen ensimäinen ajatuksensa kohdistui Helokkiin, joka ei ollut tuvassa. Sillähän oli maitoa pikkutytöille. Hän toivotti hyvää huomenta isännälle, joka istui takan ääressä, veteli pikilankaa kankean saran läpi ja näytti siltä kuin olisi istunut tuvassa aivan yksin. Antti katsasti syvällä tyytyväisyydellä lähellä olevia ruokalaitoksia. Mutta sitte hän meni ulos todella säikäyksissään vuohesta. Eihän ollenkaan voinut tietää, miten sille oli käynyt, kun se oli lähtenyt ulos yksin niin vieraalla paikkakunnalla.

Antti sai tuskin ovea auki kauhealta länsimyrskyltä, joka lakaisten tunkeutui vuorten väliin ja ärjyi kuin tuhat villipetoa. Myrsky toi muassaan lunta — lunta, niin ettei voinut pitää silmiään auki ja nähdä eteensä, tuskin omaa kättään.

Halli oli ryöminyt kuistille, mutta sen silmät ja korvat olivat silti vireissä. Kunnon koiran pitää olla varuillaan juuri sellaisina roskailmapäivinä, kun sekä susi, että kettu, huuhkain ja pöllö saattavat lähestyä ihmisasuntoja. Tänään oli hallilla toinenkin syy epäluuloon.

Vuohi, joka kulki ylpeillen kuin olisi ollut koira, oli ärsyttänyt hallin melkein piloille, kun se meni tupaan ja jäi sinne yöksi. Kunniantuntoinen koira ei toki saattanut olla sisällä sellaisessa seurassa ja kuulla ilkeää määkymistä. Nyt oli halli maannut ja murjottanut ja vihoitellut koko yön. Sellainen sarvekas, hännätön epäsikiö, jonka silmäterätkin olivat soikeat sen sijaan että olisivat olleet pyöreät, hän sai maata sisällä, hän, kun sitä vastoin sellainen hieno, vanha halli, joka oli varjellut taloa yötä ja päivää ja pelastanut isäntänsä tuhansista vaaroista, kun tämä oli juopunut eikä voinut itseään hoitaa, sai maata ulkona. — Ja vielä sellaisessa ilmassa, jolloin ei kenenkään pitäisi ajaa ulos koiraansakaan.

Että tuo kuvatus ilkesikin mennä taloon! Ja sitten katsella sitä, kun se aamulla tuli hyppien ulos niin varmana ja uhmailevana kuin olisi aina talossa asunut. Halli häpesi niin, että se ryömi portaitten alle, sillä eihän se voinut asettua haukkumaan ketään tuvasta-tulijaa. Sitä koiraa ei suinkaan liene luotu, joka olisi käyttäytynyt niin takaperoisesti ja säädyttömästi. Mutta hyvä kyllä, että oli silmät ja korvat huomatakseen miten kävisi sen, joka outona ja koiran vainukykyä vailla lähti pihan ulkopuolelle sellaisessa ilmassa. Halli haukahti lyhyeen ja hillityn vahingoniloisesti, melkein kuin olisi nauranut itsekseen.

Se käänsi pois päänsä, ravisti itseänsä ja murisi hiukan, noin vain kohtuullisen uhkaavasti, kun Antti tuli ulos ja alkoi huutaa ja hoilata. Kerta kerralta huuteli poika sellaista hullunkurista nimeä kuin "Helokki". Jos olisi edes ollut "Pilkku" tai "Kiltti" tai "Musti", mutta "Helokki"!

Antti kiipesi alas portaita kahlaten lumessa vyötäröön asti. Hän varjosti häikäistynä silmiään käsivarrellaan, jota hän piti ylhäällä edessään. "Helokki — kus, kus vuohta. — Missä olet —?"

Antti ajatteli eilispäivänä näkemiänsä sudenjälkiä. Hän tiesi kyllä, miten ahnas susi on vuohenlihalle.

Ei jälkeäkään näkynyt vuohesta lumessa. Myrsky raivosi niin, että Antti oikein tunsi, miten hänen oma äänensä hukkui sen pauhuun. Siksi hän ei kuullutkaan Helokin määkinää vastaukseksi hänen huutoonsa. Sillä se oli jo kauvan sitte kuullut hänet. Mutta se ajatteli niinpäin, että ensin oli hotkaistava aamiainen, minkä se oli keksinyt vanhassa ulkohuonerähjässä, ennenkuin ilmaisi itsensä.

Joskus siinä rometossa oli ollut kai elukoita. Pajukytkyet riippuivat kahdessa, suurenpuoleisessa hinkalossa, ja nurkassa saattoi eroittaa lyhyen jonon, joka lienee ollut neljänä pienenä vuohenhinkalona. Sysimustaa ja hirveän likaista oli siellä, ja ei suinkaan Helokki olisi voinut mennä sinne muuten kuin äärimäisessä hädässä. Mutta se löysi muutamia kuivuneita lehtikerppoja eräässä laipiossa. Sen lisäksi se löysi muutamia heinänkorsia ja akanoita — sellaista hienoa kukkien ja lehtien jätettä, joka irtautuu heinäksi kuivatusta, niitetystä ruohosta, ja jota elukat syövät niin mielellään.

Antti reuhtokoon niin kauvan yksin ympäriinsä lumessa, tuumasi Helokki, ja huutakoon ja houkutelkoon. Ei hän siitä menehdy. Mutta joka tapauksessa Helokki kiirehti syömistään, niin että suu kävi kuin silppukone. Sillä oli kyllä hieman paha omatunto; mutta se arveli, että tarpeellista oli myöskin koota maitoa tuvassa istuville pienille lapsivohlille.

Antti kahlasi lumessa käsivarsiin saakka. Hän oli nyt lähes maantiellä. Hän hätääntyi ja joutui aivan epätoivoon, kun ei löytänyt vuohta. Mitä hän tekisi, ellei saisi maitoa pikkutytöille? Ja niin raskaalta ja surulliselta tuntuisi ajatella suden repineen hienon, korean Helokin. "Mä-ä-ä-" oli Antti kuulevinaan. "Mä-ä-ä!" Hän kääntyi kiivaasti ja sai Helokin, joka tuli hyppien ja sukeltaen kinoksista, melkein syliinsä.

"Helokki, et saa säikäyttää minua näin", sanoi hän ääni arveluttavasi väristen. "Ymmärtänet, että sinun ja minun on vastattava kaikista pienokaisista, ja meidän täytyy pitää yhtä."

Viides luku.

JOKA MIES TYÖHÖN.

Tuvassa vallitsi levottomuus ja alakuloisuus, mutta se muuttui täydelliseksi riemuksi Antin ja Helokin tullessa jälleen sisään. Anna-Liisa sai vuohelta enemmän kuin tuopillisen lämmintä, vaahtoavaa maitoa. Sitä riitti sekä puuronkastikkeeksi että kahviin, jopa vesivelliliemeenkin sekoitettavaksi, niin että ateriasta näytti syntyvän oikeat pidot.

Mutta miltä näyttikään vierastuvassa! Vanhoja, rauskoja lapikkaita, joita Pekan piti paikata, heitettyinä ympäri lattiaa! Oljet hajallansa. Ellei siunattu tuli olisi palanut liedellä ja valaissut tupaa, olisi kai pimeys vallinnut sisällä kaiken päivää, kun ikkunankin sisäpuoli oli mustanharmaana liasta, ja sitä paitsi takertui nyt tuiskuava lumi möhkäleinä sen ulkopuolelle.

Antti ja Anna-Liisa alkoivat hiukan järjestellä. Matleena haki pikkukontista käsiinsä messinkikamman. Tänään oli hänen tehtävänsä kammata pikkusiskot, jotka päästivät ulvahduksen toisensa jälkeen hänen innokkaasti yrittäessään saada kiharahiuksia sileiksi ja suorrukkeisia siisteiksi.

Sitte oli hoidettava paleltuneita, haavaisia varpaita ja pieniä, hankaantuneita kantapäitä. Kontista otettiin tuohinen; se oli täynnä omatekoista suopaa, erään kotipuolen naapurin tervetullut lahja. Oli vain hauskaa saada loiskia ja pestä jalkansa suovalla ja lämpimällä vedellä ja sitte voidella niitä siansapella, jota myöskin oli kontissa eräässä pullossa.

Vaikka Anna-Liisa kuinka olisi kehoittanut varovaisuuteen, loiskuttivat lapset niin vallattomasti vettä, että hänen mielestään oli parasta kastella koko lattia ja kerta kaikkiaan pestä se.

Antti, Matleena ja hän saivat kukin pesimen. He sirottivat hietaa yli lämpimällä vedellä valellun lattian, asettivat paljaat jalkansa huosiaimille ja hankasivat niin, että liistat nousivat lahonneesta, kuluneesta puusta. Lattiaa ei suinkaan oltu pesty vuosikausiin tai sen jälkeen, kun "kaikki" läksivät tuvasta jättäen ontuvan juopporaukan yksin. Pikkutytöt istuivat ukon vuoteella tehden nukkeja haloista ja tikuista. Pikkupojat puhdistivat astioita ja puulusikoita ja kaapivat puuropataa pitäen korvia särkevää meteliä.

Lapikas-Pekka aivan pelästyi huomatessaan minkä joukon rikkinäisiä lapikkaita lapset rajusti heitellen kokosivat hänelle takan juurelle. Hän tunsi itsensä kuitenkin sangen tyytyväiseksi ajatellessaan, miten tervetullut hän olisi saapuessaan taloihin valmiine lapikkaineen. Oli muuten tunnettu asia, että Lapikas-Pekka mieluummin joi kuin teki työtä. Vähän väliä hän pui nyrkkiä tänä päivänä "pieneen kammariin" päin, missä viinapullo asusti kokonaisen väkijuomalekkerin seurassa. "Iske vain silmää ja viito täysine kupuinesi! Viimeisen ryypyn saat itse pitää! Tänäpäivänä olisin maannut aivan sikana, jos olisin ottanut viimeisen ryypyn! Ihmeellistä, että lasten piti joutua tänne. Kaikki kerjäläiset, jotka ovat tästä vaeltaneet viime vuosina, ovat kyllä nähneet, että tämä oli niin ilkeä pesä, ettei kellään huonompaa, ja ovat menneet ohitse. Mutta lapset, ha, ha, ha. Heillä ei ole sen parempaa ymmärrystä, ja niin kävivät he sisään tällaisen juopporentun luo. Jos vain olisin eilen ollut tuottamatta kotiin viinaa, niin olisi minulla ollut rahaa, että olisin voinut ostaa leipurista kakkuja näille pikku enkeleille."

Hän nousi vaivalloisesti, pani kahvipannun tulelle ja mulkoili huoneeseen myhäillen.

"Emmekös hanki itsellemme aamupäivätilkkasta? Jopa jotakin", mutisi hän itsekseen, "tytöllä on oikein itsestään ymmärrystä pestä ikkunalasi."

Lapset hymyilivät hänelle lämpiminä ja punaisina kuin olisivat olleet painisilla. Pikkutytöt lauloivat sängyssä pienoisiansa uneen pehmeästi, suloisesti äännellen: "Taimainen taana". Se merkitsi "Taivaallinen Kaana". Ken ei sitä käsittänyt, sillä ei varmaankaan ollut tavallista ihmisjärkeä. Mauno ja Pekka-Erkki lyödä kalistelivat puukolla ja rautakaavilla pataa, nauroivat ja hoilasivat: "Ahti hän soittelee aalloilla." Eikä siinä kyllin. He alottivat laulelman, jota Antti ei suvainnut, kun se ikäänkuin koski häntä itseään:

"Anttipa oli uljas renki, ahkera niinkuin myyrä, reipas hän oli kuin reippain mies, väkevä niinkuin karhu."

Se laulu oli niinkuin pilkantekoa, niin että hän suuttui ja sanoi, että he voisivat luikata koreampaa nuottia. Saisivat myöskin olla kaapimatta reikää vieraan padan pohjaan!

"Kyllä rautapata kestää", väitti Pekka. "On niin hupaisaa kuulla lasten laulavan. Ei täällä ole sitä koskaan ennen tehty. Sekä akka että lapset riitelivät yhtä päätä, ennenkuin läksivät Ameriikkaan, minne en tahtonut seurata heitä."

"Niin, tänäpäivänä on sellainen rajuilma, että saanette jäädä tänne, sillä ettepä ehdi maantiellekään, ennenkuin vallan hautaannutte, kun on tuollainen lumen paljous! Mutta ei minulla ole paljon muuta tarjottavaa kuin hapanta maitoa puuroon ja silakkaa ja sitte kahvia."

"Etteikös se kelpaisi", sanoi Antti suoristaen itsensä. — Hän oli kävellyt etukumarassa ja kaapinut lattiaa tuohella saadakseen sen pesun jälkeen valkeaksi ja kuivaksi.

"Meidän mielestämme on hauska saada jäädä tähän tupaan", lisäsi Matleena. "Kun vähänkin saamme täällä raivatuksi, on täällä niinkuin kotona meidän tuvassa, vaikka siellä oli kukkia ikkunalla." "Ei, mutta", jatkoi Matleena. Hän oikein hypähti. "Minähän otin konttiin mukaani pikkukaktuksen."

Hän juoksi kontille, joka riippui takan koukussa, kaiveli kaiken rojun seassa, jota he olivat koonneet sinne, ja sai käsiinsä suuren, kaulahisriepuun sidotun tötterön.

"Katsokaa! Saattepa uskoa sen elävän tuon hienon, korean pikkukaktuksen. Siinä on multaa jäljellä. Vaari kulta, saanko tuohisen pannakseni sen siihen."

Pekka viittasi hänelle, mistä sellaisen löytäisi.

Sitte Matleena istutti ruhjotun taimen, jota ei juuri sillä hetkellä ollut syytä nimittää "hienoksi ja kauniiksi".

Hän kuiskaili innokkaasti hetkisen vanhempien sisarusten kanssa ja meni sitte ujona, mutta juhlallisen näköisenä isännän luo. Väräjävällä äänellä hän kysyi, tahtoiko vaari pitää hyvänään hänen pienen, korean kaktuksensa. Hän oli saanut sen koulunopettajalta, ja siihen tulisi niin koreita kukkia, tulipunaisia ja suurempia kuin kahvikuppi. Mutta sen pitäisi seisoa niin, että aurinko paistaisi siihen ikkunan läpi, — ja vettä sen pitäisi saada joka päivä.

Lapikas-Pekka ei tosin kukista paljon ymmärtänyt. Tämä näytti hänen mielestään enin majavan hännältä, jossa oli teräviä, pieniä neulasia. Mutta oli hänellä toki sen verran älyä, että hän käsitti tytön antavan pois sellaista, mitä piti suuressa arvossa, niin että hän siis pyyhkäisi tukkaansa, kun ei hänellä ollut lakkia päästä siepata, ja tarjosi hänelle kätensä kiitokseksi.

"Pitäkää hyvänänne", sanoi Matleena niin kuninkaallisen alentuvaisesti kuin hän olisi lahjoittanut kokonaisen kukkatarhan.

"En ollenkaan tiedä, mitenkä tulemme toimeen, kun minä olen suorastaan ilman leipää", tuumaili Pekka ja työnsi silmälasit niskan puolelle. "Kas, minä en niin tarkasti välitä siitä, mitä ruokaa itseeni saan näin päivällä, hulluahan se on, mutta niin vain on."

"Jos teillä vain on jauhoja, niin kyllä me osaamme leipoa", sanoi
Anna-Liisa mahtavalla äänellä. "Saammehan lämmittää uunin?"

"Asia on sellainen, että jauhoja minulla on, mutta niin imeltyneitä, etten luule kenenkään saavan niistä leipää."

"Tottahan meidän oli pahempi saada leipää viime ja tänäkin talvena, kun saimme sekoittaa pettua ja olkia taikinaan", intoili Anna-Liisa. "Antti", hän jatkoi, "mene sinä hakemaan puita ja lämmitä uuni. Minä näin äsken leivinkaukalon säiliössä, sen minä kannan tänne. Ja sinä, Matleena, ota pata pojilta ja pane se tulelle, niin minä ammennan siihen vettä taikinanjuureksi. Täytyy leipoa rieskaa, jonka ei tarvitse nousta, ja sitten saa tehdä taikinan oikein kivikovaksi, kun jauhot ovat imeliä! Sepä on hyvä, että tässä on liitua, että saamme sitte valaista uunin perästämme, kun olemme leiponeet."

"Mutta", jatkoi Anna-Liisa huolestuneella äänellä, "onpa kovasti ikävää, ettei meillä ole matonriekaletta vasta pestylle lattialle."

"Vai sillä tavalla, että täällä pitää olla kuin hienoissa ihmisissä. Niinpä käy sitte 'pieneen kammariin' ja ota sieltä tilkkumatot. Ota vällyt myöskin, että saamme kiertää ne lujasti tuolla nurkassa olevien olkien ympäri. Tässähän tulee aivan kuin joulu tupaan. Hyvähän se on sen puolesta. Enpä minä paljon ole jouluista selvillä ollut, niin juoppoudessa kun olen elänyt. — Tulkaa tänne, pikkupojat, niin saatte oppia tekemään lapikkaita."

Mauno ja Pekka-Erkki saivat pikilankaa, saranpaloja ja naskalin. Verrattoman uljasta oli vetää lanka korkealle ilmaan, saada painaa naskali kovan kankaan ja nahan läpi ja tuntea yht'äkkiä itsensä täysoppineeksi lapikassuutariksi.

Tuli leimusi pian suuressa uunissa. Anna-Liisa ja Matleena ponnistelivat taikinaa alustaissaan ja kaulitessaan siitä ohuita kakkuja pöydälle. Heidän taikinansa oli kovaa kuin kivi, ettei se olisi vetelöitynyt paistaessa.

Antti seisoi uunin edessä. Hän otti leivät, joita sisaret olivat leiponeet, kaulanneet ja pistelleet yhteennidotuista kananhöyhenistä muovatulla pistelöimellä, joka teki leipiin reikiä tuhkatiheään. Sitte hän työnsi leivät loimottavaan uuniin ja paistoi ne yhden kerrassaan aukon edessä, mistä pesä oli puhtaaksi lakaistu.

Hän sai huolellisesti tarkata kiertäessään ja kääntäessään kakkuja leipävartaalla, ettei leimuava tuli niitä polttanut. Pikkutytöt olivat tietysti myöskin leipomiskiireessä mukana. Heillä oli omana leivinpöytänään ei juuri liian puhdas puutuoli. Nuket nukkuivat halkopäät likaisella pieluksella, joka oli pääsevä pesuun ennen iltaa. Tuvassa oli melua ja touhua, elämää ja ahkeruutta.

Päivällinen oli laitettava.

Pekka ehdotti hernepannukakun paistamista lämpimässä uunissa. Eräässä saviastiassa oli hänellä sianrasvaa sille kaadettavaksi, niin että syntyisi oikein hieno päivällinen tuoreen leivän ohella, joka tosin oli harmaata, kiiltävän likisattua, ja niin sitkeää, että olisi voinut hampaansa kiskoa sillä irti, mutta kuitenkin tavattoman hyvänmakuista, jollaista lasten oma leipoma leipä tavallisesti on.

Helokki sai lähteä ulos kokoamaan itsellensä ruokaa sieltä, mistä ennenkin oli sitä löytänyt. Jätteitä se sitten saisi sisällä. Niin se antoi maitoa yltä kyllin. Toisenlaiseen oli Pekka tottunut. Viina oli tässä tuvassa saanut useimmiten korvata sekä ruuan että juoman.

Kuudes luku.

SILMÄLASIMIES JÄLLEEN YKSIN.

Lapset olivat viipyneet Lapikas-Pekan luona kokonaista kaksi päivää. He nauroivat itsellään kertoessaan hänelle, miten hän ensimältä oli peloittanut heitä. Hän, joka oli vain hyvä ja hauska. Rajuilma oli helpottanut. Miesten nähtiin ajavan lumiauroja maantiellä. Pekka ja Antti olivat ulkona koettaen tallata polkua. Seuraavana aamuna päivän koittaessa piti lasten lähteä, ja he menivät yösijalleen hyvissä ajoin. Kun he olivat nukkuneet, mikä tapahtui heti, kun olivat laskeutuneet oljille, läksi Pekka ulos. Hän ontui kylälle päin. Ihmiset, jotka hänet näkivät, sanoivat: "Nyt menee Lapikas-Pekka jälleen kapakkaan. Hän on kai maannut juopuneena kotonansa myrskypäivät." Mutta Lapikas-Pekka ei mennyt kapakkaan.

Hän osti suurimoita kauppapuodista lapikasten hinnalla, jotka hän vei sinne mukanaan. Sokeriakin hän osti ja palasen sianlihaa, ja sitte neljätoista kappaletta pieniä nisupyörylöitä. Hän ajatteli lapsia, heidän piti jokaisen saada kahviinsa kaksi, ennenkuin läksivät hänen luotaan seuraavana aamuna. Kun hän sepi selvänä tuli kotiin, istui hän neulomaan epätoivon vimmalla. Kesti myöhään yöhön, ennenkuin hän meni levolle.

Mutta silloinpa seisoi kolme paria uusia lapikkaita olkivuoteen ääressä lattialla.

Pikkutytöt olivat olleet melkein ilman kenkiä, jalat olivat näyttäneet lihamöhkäleiltä, paisuneilta ja punaisilta, kun Antti illalla otti pois niiden ympäri kierretyt rievut. Ja Anna-Liisalla oli ollut lyöttöhaavoja kantapäissä, niin että veri oli juossut niistä, ja hän oli itkenyt, kun hänen piti irroittaa kenkäriekaleet jalastaan.

Oli kylmä, ja pahan sään jälkiä näkyi vielä ilmassa, kun lasten piti aamulla lähteä matkaan.

Pekka oli nyt hellinyt heitä kaikin tavoin. Mutta hänen oli niin vaikea nähdä heidän vaeltavan tuvasta. Sekä lämpö että valo tuntuivat kaikkoavan hänen luotaan lapsijoukon keralla. Jospa hän edes olisi saanut pitää vuohen, tuon kelpo eläimen, joka lypsi niin hyvin. Olisi helpompi luopua viinasta, ajatteli Pekka, jos olisi saatavana nuorta maitoa koska hyvänsä, kun janotti suolaisen silakka-aamiaisen ja puolipäiväisen jälkeen. Sitäpaitsi eivät lapsirukat voineet koko matkaa kuljettaa vaivaloista vuohta mukanansa; niinpä hän siis kysyi heiltä, olisiko heillä halua luopua vuohesta ja jättää se hänelle. Hän kyllä hankkisi siitä rahaa; nyt kun hän oli ruvennut työtä tekemään, ei se luottaisi hänelle vaikeutta. Mutta oliko ajateltavissa, että he luopuisivat Helokista! Sehän antoi heille lämpöä ja ruokaa, sehän oli heidän ystävänsä ja vanha ja luotettava matkaseuraksi. Vaari ei saanut pahastua. Mutta eivät paljostakaan rahasta, niin, eivät mistään hinnasta he voineet Helokkia jättää.

"Vai sillä tavalla, että te olette ikäänkuin ystävääkin sen kanssa ja saatatte juuri kuin turvata siihen. Niinpä minun sitte täytyy koettaa tulla toimeen ilman", sanoi Lapikas-Pekka sävyisästi.

"Meidän on ollut täällä niin hyvä olla, ja monta kiitosta teille meidän kaikkien edestä." Antti ojensi kätensä ja katsoi niin rakkaasti ja totisesti Lapikas-Pekkaan, että vanhuksesta tuntui, ettei hän voisi kestää eroa heistä kaikista.

"Ja vaari, älkää unohtako, että pikku kaktus tarvitsee auringonpaistetta ja vettä joka päivä. Kun me tulemme, on minulla taas toinen suuri, korea kukka teille, vaari", sanoi Matleena. Myöskin hän antoi kättä ja kiitti. — Anna-Liisa kiitti tietysti hänkin, vaikkei kyennyt kyllin näyttämään tai sanomaan, miten peräti tyytyväinen hän oli uusiin lapikkaisiinsa.

Pikkutytöt nostettiin nukkumasta. Martta-Eeva ojensi käsivartensa, suipensi huulensa — "tuutele, vaari, — antanut tauniit tennät Atta-Eetalle."

"Hän sanoo tahtovansa suudella teitä, kun olette antanut hänelle koreat kengät."

"Vai sillä tavalla! Voi sentään, etten minä juopporaukka ole kyllin hyvä lähestymään sellaista Jumalan enkeliä! —"

Lapikas-Pekka kääntyi äkkiä lapsista, ja palasi yksin tyhjään, mutta nyt niin siistiin tupaansa. Hän istui takan ääreen ja nyyhkytti niinkuin kaikki elämänilo olisi häneltä paennut.

Halli, joka oli tyytyväisenä nähnyt vastenmielisen seuran lähtevän tiehensä ja ulkona pikkuportaalta iloisesti heiluttanut jäähyväisiä hännällään, vinkui nyt surkeasti ja osaaottaen tavatessaan isännän tuvassa niin raskaalla mielellä.

Seitsemäs luku.

HAJALLAAN.

Lapsijoukon kulku suuren tunturikylän läpi ei herättänyt erikoisen suurta huomiota väestössä. Liiankin usein nähtiin näinä aikoina kokonaisten nälistyneitten perhekuntienkin lähtevän kerjäämään elatustaan.

Hallantunturin lapset vaelsivat Lapikas-Pekan neuvosta suoraan virran partaalle päin. Aluksi he olivat pelokkaita ja allapäin ja puhuivat kaipauksella silmälasimiehestä.

Mutta oli sentään niin ihanaa, kun oli paljon lunta, ja niin vapaata ja hauskaa oli päästä ulkoilmaan, että he lopullisesti tunsivat itsensä oikein tyytyväisiksi ja hilpeiksi aamurupeamassa. Ilma selkeni, ja kinokset seisoivat korkeina valleina pitkin tien syrjää. Nuo raskaat kinokset olivat niin lystikkään näköisiä. Ne olivat ripustautuneet kattojen päälle kuin paksut, valkoiset vällyt, jotka riippuivat vasten ikkunoita. Katajilla ja pikkukuusilla oli latvassaan korkeita, hupaisia piippalakkeja, ja pitkin vanhoja aitoja laskeutuivat kinokset kuin paksut, valkovillaiset vaatteet. — Niin, että olipa paljon hauskaa nähtävää tänäpäivänä.

Punaisista kaksikerroksisista taloista ja pienistä, harmaista tuvista he eivät niin paljoa välittäneet. Niissä oli kaikki jotenkin samannäköistä kuin kotona omassa pitäjässä. Naisväki kahlasi polvia myöten lumessa päästäkseen navettoihin, jotka olivat vaipuneet valkoisiin kinoksiin; lapset lakaisivat ja lapioivat portaita ja polkuja, ja miehet askaroitsivat ajokaluineen ja valmistautuivat metsälle hirrenajoon.

Puolipäivään päästessä menivät lapset ison kylän päässä olevaan suurtaloon. Ruokaa he saivat siellä, leipää ja keitettyä silakkaa. Astiallinen kirnupiimää pantiin myös heidän eteensä uuninpenkille.

Mutta he läksivät sieltä äänettöminä ja alakuloisina. Emäntä, joka oli heille Jumalan lahjan antanut, oli näyttänyt niin tuimalta, heittänyt ruuan heille ja mutissut — mutta niin että kaikki kuulivat — että tunturilta tulevat kerjäläiset söivät kohta koko talon putipuhtaaksi. Isäntä, joka oli tullut sisään ja nähnyt heidän syövän rivissä uuninpenkin ääressä, oli sanonut, että tuollainen joukko sopisi parhaiten köyhäintaloon, ja että elleivät hänen hevosensa olisi kiinni metsäajoissa, tekisi hän viisaimmin toimittaessaan heille paluukyydin sinne. Talon lapset olivat näyttäneet niin jöröiltä ja happamilla kuin olisivat asuneet köyhäinhuoneella sen sijaan että elivät suuressa talossa, missä oltiin niin rikkaita, että siellä hyllyllä oven päällä oli kuusi kuparikattilaa, ja koreita kaappeja ja kokonainen rivi hopealusikoita ylinnä kaapinhyllyllä.

"Vaikka siellä oli hienoa, oli Pekan tuvassa mielestäni koreampaa", sanoi Mauno. "Kas se oli mies, se."