KAREN JÜRGENS EGTVEDISTÄ
Kertomus Eteläjyllannista
Kirj.
LAURA KIELER
Tekijän luvalla suomentanut
Helmi Setälä
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.
Eteläjyllantilalsten uskollisen ystävän
Professori Henrik Smith'in
muistolle kunnioituksella omistettu
"Eteläjuutilaiset ovat sitkeintä, itsetietoisinta kansanheimoa,
mitä historia koskaan on synnyttänyt."
Kreivi Limburg-Stirum. (Preussin maapäivillä 1902.)
SISÄLLYS:
Suomentajan alkusananen.
Esipuhe.
Karen Jürgens 1—23.
Viiteselitykset.
SUOMENTAJAN ALKUSANANEN.
Tämä kirja liittyy suoranaisena jatkona Laura Kielerin ennen julkaisemaan kirjaan "Sinun kansasi on minun kansani", joka ilmestyi suomennettuna v. 1902 (Otavan Helppohintainen kirjasto N:o 72). Semmoisenaankin tämä kirja kuitenkin muodostaa kokonaisuuden, jonka voipi erikseenkin lukea.
Tässäkin, niinkuin edellisessä kirjassa, on saksalais-tanskalainen sekakieli tehnyt vaikeuksia ja tässä kohdin pyydän viitata siihen, mitä edellisen kirjan alkusanasessa olen sanonut.
Sydämellisimmät kiitokseni lausun täten kirjan tekijälle, rouva Laura Kielerille, joka on avustanut suomennostyötäni monella hyvällä neuvolla ja selityksellä.
Esipuhe.
Sillä, joka kirjoittaa kirjaa tasaisista, luonnollisista ihmisistä, täytyy olla osaansa tyytymistä, sillä ne eivät meidän aikanamme ole suosittuja.
Ihmiset eivät tällaisessa tapauksessa huoli arvaella: "Kukahan tämä nyt voisi olla?" "Ja kukahan sitten tuo on?"
Liikasivistyksen voimavaikutusten-tavoittelu, joka kiihoittaa kylläisyyttä yhä uusilla, hienostuneilla ärsytyskeinoilla: tyylitetyllä kielellä ja luonnottomiksi väännetyillä luonteilla, ei löydä aiheita Kongeaan eteläpuolella, jossa tavallisesti vain tarjotaan toiminnan vankkaa arkiruokaa.
Eteläjuutilaiset eivät ole kyynillisiä eivätkä myöskään hempeämielisiä, kaikkein vähimmin kumpaistakin yhtä aikaa. He eivät tarjoa erityisempää tilaisuutta tunnelmien tutkimiseen, joissa toimintakyvyttömät hekumoivat, toisin sanoen: useimmat heistä ovat normaaleja eivätkä — onneksi tanskalaisuudelle — anna tilaisuutta mihinkään mainittaviin pikantteihin tutkielmiin.
Toimintakyvyttömät haaveilijat olisivat taistelussa saksalaisten kanssa piankin joutuneet tappiolle.
Samasta syystä — nimittäin että sielultaan terveet ihmiset ehkä eivät ole niin psykologisesti huvittavia, — ei voine kirjailija, joka erityisesti haluaa tunkeutua monimutkaisten luonteiden syvyyksiin, löytää tilaisuutta syvälliseen sielun erittelyyn. Eteläjyllannissa emme kohtaa pieniä, kiusallisia ja monimutkaisia, vaan suuria ja yksinkertaisia tunteita, sellaisia, joita Georg Brandes syyllä sanoo "rodun alkuvoimaksi."
Suorapiirteisillä — englantilaiset sanovat niitä: single-minded, single-hearted — ihmisillä tuolla alhaalla ei ole varaa kiusata itseään sillä ylellisyydellä, että he hankkisivat itselleen luuleteltuja kärsimyksiä.
Elämä antaa heille kylliksi puuhaa; se pakoittaa heitä taisteluun, ei sisältäpäin, vaan ulkoapäin. He eivät filosofeeraa, minkä vuoksi he ovat tanskalaisia. He tietävät, että he ovat tanskalaisia, eivätkä voi olla muuta, ja se on heille kylliksi.
Tanskalaisuutensa harkitseminen on jotakin, joka ei tule heille mieleenkään; sitä miettivät vain kotisaksalaiset, jotka heräävät ja alkavat palata omaan itseensä. Muille se on itsestään selvää, tosiasia, jota ei voi kumota.
On toinenkin syy, joka estää meitä ammentamasta siitä elämänraikkaasta lähteestä, jonka eteläjuutilaisten taistelu aina vuodesta 1864 on tarjonnut meille. Se on aivan luonnollinen arkuus, pelko ja haluttomuus kosketella verta vuotavaa ja kirvelevää haavaa.
Toisille ei mitkään sanat ole kylliksi suuria ja voimakkaita, kun vihdoin on siitä puhuttava, toisille, jotka pelkäävät suuria ja voimakkaita sanoja, ei mikään ole kylliksi siloitettua.
"Ei, ei niin!" sanovat useimmat. "Se olisi sanottava aivan toisella tavalla. Jos yleensä on olemassa sanoja sen ilmaisemiseen, jota on mahdoton sanoa."
Useat tuskin kärsivät ajatella Eteläjyllantia, vielä vähemmän lukea ja kuulla puhuttavan siitä, kaikkein vähimmin matkustaa sinne.
Se on toivottomuuden lyriikkaa ja surun palvelusta. Mutta se on suuri vääryys eteläjyllantilaisia ja meitä itseämme kohtaan, josta meidän mitä pikimmin pitäisi irtautua.
Heille on tarpeen, että me matkustamme heidän luoksensa, he tarvitsevat vastapainoa saksalaiselle turistivirralle, joka täyttää heidän kylpypaikkansa. Ja jos me aavistaisimme, kuinka iloisia ja onnellisia he ovat jokaisesta tanskalaisesta vieraasta, joka tulee kuningaskunnasta, niin me käsittäisimme, että tässä on velvollisuus, josta me emme voi irtaantua, niin kiusallista ja sietämätöntä kuin onkin kuulla saksaa ja nähdä saksalaisia Eteläjyllannissa. Jos on toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen, niin ei pelkää kosketella haavaa.
Mutta eikö ole kerrassaan välttämätöntä, että Eteläjyllannin nykyisiä oloja esitetään tyydyttävästi niille aikalaisille, jotka eivät tahdo, tai eivät voi matkustaa sinne, ja esikuvaksi niille, jotka meidän jälkeemme tulevat?
Eikö maksaisi vaivaa merkitä muistiin piirteitä tästä urheasta ja laadultaan ainoasta taistelusta ja siten säilyttää niitä jälkipolvelle? Kuinka moneen unohdukseen ja erehdykseen, kuinka suureen vapaasen mielikuvitteluun voi myöhempi jälkipolvi tehdä itsensä syypääksi, kun se ottaa käsitelläksensä tätä käyttämättä jäänyttä ainetta? Kykenisikö se antamaan kuvaukselle sen ajan omaa väritystä, samalla tavalla kuin nykyaika voi sen tehdä?
Eteläjyllantilaiset ovat ehkä itse vähimmin uskoneet, että olisi tarpeellista kertoa kuningaskunnan tanskalaisille enemmän heidän nykyisestä elämästänsä, kuin mitä he olettivat — ja täydellä syyllä olettivat — näiden jo edeltäkäsin tietävän. Ei aina myöskään voi kärsiä toisten kuvauksia, ja ehkäpä monet eteläjyllantilaisetkaan eivät voi sitä tehdä. Ehkäpä heidän mielestänsä sellaisessa kuvauksessa sorron luomaa mustaa varjoa — kenties etenkin silmällä pitäen ulkomaita, joiden huomiota tahdotaan herättää — tuodaan enemmän esiin kuin sitä uskon lujaa, rohkeata ja lannistumatonta varmuutta, joka auringon luovan voiman tavoin tehokkaasti vaikuttaa ja muuttaa puolustuksenkin hyökkäykseksi parhaimmassa ja syvimmässä merkityksessä. Että vääryyteen pannaan enemmän painoa kuin vastustukseen!
Mutta kun itse Georg Brandes vastikään välillisesti tunnusti pääteoksensa viimeisen saksalaisen painoksen esipuheessa, että hän vasta viime vuosina on oikein saanut selkoa siitä, miten saksalaiset käyvät hävityssotaa kaikkea tanskalaista vastaan Eteläjyllannissa ja siis monta vuotta eli siinä onnellisessa luulossa, että kaikki oli siellä varsin hyvin, niin siitä voi arvata, kuinka moni Tanskassa on yhtä tietämätön sikäläisistä olosuhteista, niin, suoraan sanoen uskoo, että sorto alkoi vasta von Köllerin karkoitusten mukana.
Kuningaskunnassa on monia tuhansia, jotka toivovat ja uskovat, sillä toivoa ja uskoa vailla olisi hirveätä jatkaa taistelua, tuhansia, jotka tekevät työtä ja ovat työskennelleet aina vuodesta 1864 Eteläjyllannin hyväksi. Monet näistä uskollisista työntekijöistä tuntevat sikäläiset olot juurta jaksain. Mutta ne tuhannet, jotka eivät tee työtä, sentähden ettei heillä ole toivoa? Jokaisen kansan keskuudessa on toivottomia ihmisiä, — monet esitelmämatkani pohjoismaissa ovat ainakin ilmaisseet minulle: kuinka monta.
Ja yhtä välttämätöntä on kasvavalle nuorisolle kuin Skandinavian maille ja ulkomaille, että sellaisia kuvauksia tulee päivänvaloon.
Mitä kirjallisuutta lukeva yleisö ulkomailla tietää Eteläjyllannista? Kuinka moni heistä kiinnittää huomionsa tilapäiseen kirjoitukseen jossakin sanomalehdessä tai aikakauskirjassa? Kuinka moni seuraa preussilaisten ja saksalaisten valtiopäivien aikakauskirjoja?
Parhaan todistuksen siitä, että luotettavat todellisuuskuvaukset Eteläjyllannin elämästä ovat suuressa määrin tarpeellisia, sain minä vuosien kuluessa esitelmieni kautta. Se into, millä seurattiin sikäläisiä oloja kuvaavia pieniä todellisuuspiirteitä, se syvä liikutus, jota ne herättivät, osoittivat, että tässä oli puute, joka oli täytettävä [Broder Bojsenin kirja ilmestyi vasta viime vuonna (1902) ja Zeemannin teos käsittelee niin varhaisia oloja kuin vuosilta 1864 ja 1848], ja se vastaanotto, joka näiden kirjojen osaksi on tullut sekä Tanskassa että ulkomailla, ilmaisee samalla, kuinka välttämätöntä oli levittää tietoja eteläjyllantilaisten jokapäiväisestä taistelusta.
Eräs tanskalainen äiti kirjoitti "Sønderjyske Born" nimisen kirjani johdosta muunmuassa:
"Tämä kirja, joka niin monissa tanskalaisissa lapsissa on herättänyt rakkautta heidän pieniä veljiään ja sisariaan kohtaan eteläpuolella Kongeaata, oli kirja oikeaan aikaan. Moni meistä ei ollut puhunut tästä asiasta lapsillensa, mutta kirja tuli ja kirvotti meidän kielemme."
Jos sanomalehtien kautta olisin kehoittanut eteläjyllantilaisia kertomaan minulle elämänvaiheitansa, niin olisin varmaan saanut tietoja hyvin monelta, mutta tuskinpa parhaimmilta. Sen vuoksi olen pitänyt parempana varmempaa, joskin paljoa vaivalloisempaa tapaa, nimittäin itse nähdä ja kuulla.
Olen pitänyt tärkeänä, etten kuvaisi ainoatakaan piirrettä preussilaisten pakkohallinnosta enkä ainoatakaan piirrettä elämästä yleensä, josta voitaisiin sanoa: "Sellaista ei ole ollut olemassa, tai sellaista ei olisi voinut: tapahtua." Mutta yhtä tärkeänä olen pitänyt yksityiselämän rauhan kunnioittamista ja kerrassaan välttänyt todellisien henkilöiden kuvaamista.
Mitä sitä vastoin siellä on tapahtunut ja mikä on julkisesti lausuttua ja tunnettua, sekä suurta että pientä, sitä olen koettanut uskollisesti säilyttää ja pelastaa unohduksesta.
Että eteläjyllantilaiset useilta eri paikkakunnilta ovat samoista seikoista vakuuttaneet: "Se on tapahtunut meillä!"… "Niin juuri on meillä käynyt!" todistaa parhaiten kerrottujen tapahtumien yleispätevyydestä. Juoni, kertomuksen kulku, rakkausjuttu, on tietysti aivan vapaata sepitystä. Paljon on muodosteltu ja paljon on sulatettu yhteen. Tämä selonteko on johtunut seuraavasta muuten erittäin hyväntahtoisen ilmoittajan lausumasta, joka koski kirjaani "Sinun kansasi on minun kansani":
"Selvästi kuulee, että itse asia, tanskalaisuus Eteläjyllannissa on pääasia, että kirjaa toisin sanoen etupäässä on pidettävä yhtenä renkaana j.n.e. Eteläjyllannin kysymyksessä."
Niin, tietystikin! Mitä se muuten olisi? Olen tosin toivonut voivani varoittaa nuoria eteläjyllantilaisia niistä kieroista oloista, joihin avioliitto saksalaisen kanssa johtaa heidät ja heidän lapsensa. He eivät huomaa sitä vaaraa, johon he syöksyvät. He luottavat ehkä liiaksi siihen, että tanskalainen aina vie voiton, eivätkä huomaa, että se on vaarallinen uhkayritys, josta täytyisi kerrassaan luopua, jos nämät avioliitot tulisivat yleisemmiksi. Mutta päätarkoitus oli sittenkin kuvailla tanskalaisuutta Kongeaan eteläpuolella.
Sentähden ovat nämät kirjat kirjoitetut.
Eiväthän historiallisissa romaaneissa ole pääaineena yksistään niihin liitetyt rakkausjutut tai persoonallisuudet, vaan — olisinpa melkein sanonut: etusijassa ajan tapahtumat ja ajan ympäristö.
Ja kuinka paljoa vaikeampi tämä kuvaus on tässä tapauksessa, on itsestään selvää. Mielikuvitus on kahlehdittava todellisuuden jyrkkien rajojen sisäpuolelle. Tältä näkökannalta on näitä kirjoja katsottava.
Suurimman tunnustuksen, jonka minä omasta mielestäni olen saanut, on seuraava todistus Eteläjyllannista:
"Kuinka hyvin Te tunnette meidän olojamme! Ikäänkuin Te aina olisitte asunut täällä, meidän parissamme. Me iloitsemme, että täten monet kotona kuningaskunnassa tutustuvat meidän elämämme raskaasen taisteluun ja näiden kirjojen kautta miltei voivat seurata meitä päivästä päivään."
Enempää minä en vaadi silmämääräni saavuttamiseksi.
Lopuksi vain pieni vastaus yhteen niistä monista lämpimistä norjalaisista lausumista, joista olen ollut enimmin kiitollinen:
Älkööt lukijat rakkaassa synnyinmaassani ihmetelkö, että minä — vaikka olenkin norjalainen synnyltäni — "niin kokonaan olen siirtynyt toiseen kansaan, etten minä norjalaisten mielestä kieleni enkä niinkään muunkaan puolesta ilmaise norjalaista syntyperääni." Älkööt he sitä katsoko kansallisuusteorian vastakohdaksi käytännössä.
Minun suvussani on nimittäin sekä isän että äidin puolelta niin paljon tanskalaista ja eteläjyllantilaista verta, jota varsinkin minun vanhempani ja minä näytämme perineen, että minun kansallisuustunteeni pikemmin todistaa kansallisuuden sitkeätä elinvoimaa.
Laura Kieler.
1.
O, Köller, Ritter ohne Gleichen, mein Lied soll preisend dich erheben, da deinethalben in zwei Reichen die Bürger jetzt voll Haders-leben.
"Hamburger Fremdenblatt", tammik. 1899.
[Oi Köller, ritari verraton, lauluni ylistäen sinua kohottakoon, sillä sinun tähtesi kansalaiset kahdessa valtakunnassa nyt elävät, täynnä vihaa. (Sanapila, jossa on käytetty eteläjyllantilaisen kaupungin Haderslevin, saks. Haderslebenin nimeä. Hader = viha, leben = elää).]
Herra von Köller arveli siis, että oli aika tehdä kiertokulku maassa, jotta saataisiin aikaan lepoa ja rauhaa, ja siinä tarkoituksessa hän saapui Hadersleviin.
Varhain aamulla kookas, solakka, nuori mies, joka ryhdiltään oli suora ja jonka kauniita teräväpiirteisiä kasvoja vaaleat viikset koristivat, kulki melkein tyhjiä katuja pitkin ja katseli ympärilleen.
Se oli Valdemar Borris Borrisgaardista.
Hän oli isänsä poika sekä ruumiiltansa että sielultansa, vain hiukan hiljaisempi ja suljetumpi, niinkuin usein ne ihmiset ovat, jotka varhain ovat saaneet kokea suruja.
Hän kohtasi käsikärryt, käsikärryihin oli maalattu tämä merkillinen sana: "Kleinbahn!"[1] ja kärryihin oli sullottu yhtä merkillinen kuorma kuorittuja salkoja.
"No! Mitäs nuo ovat?" kysyi hän äkkiä ja pysähtyi.
"Ne ovat lippusalkoja saksalaisia lippuja varten", vastasi yksi miehistä äreästi. "Ja mitäs sinulla on tuossa?"
Hän osoitti paperiliuskaa toisen miehen kädessä.
"Se on muistilippu!" Hän sanoi sen leveästi nauraen. "Siinä on kaikkien niiden nimet, joille meidän on määrä näitä antaa."
Ja hän rypisteli paperia kädessänsä, ja työnsi kärryjä ehtiäkseen suorittaa työnsä niin pian kuin mahdollista. Hän oli saanut hyvän maksun.
Mutta Borris vihelteli ja astui eteenpäin. Hän nauroi itsekseen kääntyessään kulmasta, ja seuraavalla kadulla hän huomasi samanlaisen "Kleinbahn'in".
Ja hän nauroi yhä edelleen rauhallisesti ja hillitysti, kun nämät "Kleinbahn”it seurasivat häntä kaikkialle, minne hän vain tuli ja joka paikassa oli yhdellä miehistä paperiliuska kädessä.
"Se on oikein", sanoi Borris. "Kiiruhtakaa vain, ennenkuin kovin monta ihmistä on jalkeilla. Tämähän kieltämättä näyttää hiukan nololta."
Hän kääntyi takaisin ja seurasi jäljessä. Hän tahtoi tietää, kelle kaikille näitä mainioita lippusalkoja tyrkytettiin.
Ensin pidettiin huoli poliisivirkamiehistä ja muista alemmista kunnan virkamiehistä, sitten tuli työmiesten vuoro, kaikki ne, jotka eivät voineet kieltäytyä syystä, että he olivat riippuvaiset jokapäiväisestä leivästä. Jos he olivat pikkuratojen työmiehiä, niin heitä pakoitettiin ottamaan lippu mukanansa kotiinsa.
"Jumala tiesi, mikä useimpia suurempia saksalaisia kauppiaita vaivaa?" ajatteli Borris. "He eivät ole liputtaneet. Ehkäpä he eivät tahdo loukata ostajia?"
Äkkiä hän kohtasi hartiakkaan, terveen miehen, jonka kasvot olivat iloiset ja punakat.
"Tervetuloa hyvään kaupunkiimme, Hadersleviin!" sanoi hän. "Tulitpa parhaasen aikaan! Tänään täällä kelpaa olla. Tuleppas katsomaan hiukan tätä ilveilyä!"
He kääntyivät Luostarikadulle, jossa ensimäiset liput nostettiin. Väkeä tuli ulos ovista ja lapsia keräytyi kokoon tähystelemään taloja.
He eivät tunteneet omia kotejansa.
Nuori työmies vaimoineen ja lapsineen seisoi ulkona portailla ja kieltäytyi ottamasta vastaan saksalaista lippua, jota hänelle tarjottiin. Hän oli kiiruhtanut ulos hatutta, huomatessaan pelätyn "Kleinbahn”in pysähtyvän hänen ovellensa.
"Ei, ei", sanoi hän kiivaasti. "Se ei käy. Minä en huoli tuosta lipusta. Minä en huoli siitä!"
Ja suutuksissansa hän työnsi sanat suustaan, nosti jäntevällä käsivarrellaan lipputangon ilmaan ja heitti sen takaisin kärryille. Hän oli kalpeana vihasta.
"No, no! No, no! No, no! Herra Jastrau lähettää terveisensä ja sanoo, että jollette heti nosta lippua, niin saatte lauvantaina eron työstänne."
Mies tähysteli häntä vihaisesti ja uhkaavasti suoraan silmiin. Ja työmies, jonka kasvoihin veri syöksyi, katsoi vaimoonsa ja lapsiinsa, puristi kiroillen ruskettuneet kätensä nyrkkiin ja otti vastaan lipun.
Borris kohotti olkapäitään.
"Leipä", sanoi hän lyhyesti.
"Katsos, Borris! Mutta katsos tuota, Borris! Tuo työmies, piru vieköön, ei ole niinkään typerä!"
Eskildin ääni oli täynnä riemua. Valdemar kääntyi ja näki ihmeeksensä, että työmies tietysti oli kohottanut ylös vihatun lipun, mutta että hän oli asettanut sen ylös alaisin, niin että punainen oli ylinnä.
"Ja katsos tuonne! Katsos tuonne! Siellä on vieläkin useampia!
Tiedätkös sinä Borris, mitä se merkitsee, kun lippu on ylös alaisin?
Se tarkoittaa kapinaa, salavehkeitä tai että joku vaara on tulossa.
Ymmärrätkös?"
He astuivat talon ohi, jossa vanhemman puoleinen nainen seisoi sulkien pääsyn.
"Niitä, joiden luona asuu seminaarin oppilaita, vaaditaan liputtamaan, muuten he kadottavat hoitolaisensa", kertoi Eskild. "Niin, se on: hoitolaiset pakoitetaan muuttamaan pois. Minua ihmetyttäisi, jollei tuo nainen olisi samanlaisen painon alla. Hänen talossaan on muutamia lääninkonttorin virkamiehiä."
Molemmat pysähtyivät vaistomaisesti ja kuulivat seuraavan sananvaihdon:
"No? Herr ylipresidentti kunniaksi te ei tahdo tehdä?"
"En. Vaikkapa te minut kultaisitte, ja antaisitte minulle kaikki kuningas Salomon kaivokset päälle päätteeksi! Te olette ryöstänyt minun maani — senkö vuoksi minun pitäisi liputtaa? Te olette karkoittanut melkein koko sukuni, ja sitten te vaaditte, että liputtaisin?"
Ja sitten hän paiskasi oven kiinni.
Kuului ulos saakka, että hän veti oven salpaan.
"Hän kadotti nyt toistaiseksi kaiken sen, mistä hän elää", sanoi Eskild. "Uskallanpa lyödä vetoa, että talo jonkun ajan kuluttua on tyhjä. Nämät ovat vain valmistuksia. Niin, niin, he ponnistelevat saadakseen liput liehumaan, nuo herrat!"
Mutta kun he lähestyivät Eskildin omaa, komeaa kauppakartanoa, pysähtyi hän, ja tähysteli jäykkänä ja hämmästyneenä eteensä, sillä siellä liehui Saksan lippu muhkeana, leviten suurena ja mahtavana ulos kulmaikkunasta.
"Se, piru periköön, on parturi!" huusi hän hyökäten parturin asuntoon, jossa saksalainen parturi nousi pystyyn, punakkana kasvoiltansa, kädessään saippuaharja.
"Suvaitsetteko heti ottaa lipun alas?" kysyi Eskild tyynesti, joskin hänen äänensä vapisi.
"Aldrich! Aldrich! Aldrich! Das ist doch ein famoses Verlangen! Für was ser De mich an? Für ein Förraeter, ein Oferlaufer, ein Skurken, kurz und gut: ein recht einfames Slingel?" [Ei koskaan! Onpa sekin vaatimus! Minä te minua pidätte? Petturina, luopiona, lurjuksena, sanalla sanoen: inhottavana tolvanana.] huusi pieni, äkäinen, sileäksi ajeltu brandenburgilainen. Hän löi rintaansa. "Der Kaiser! Das Kaiserthum! Deutsches Reich!" [Keisari! Keisarikunta! Saksan valtakunta.]
Hänen isäntänsä otti silmiään räpäyttämättä vastaan tämän aitopreussiläisen sanapaukkeen.
"Suvaitsetteko heti ottaa alas lipun?" toisti Eskild.
Brandenburgilainen vapisi kuin huojuva puun latva.
"Das ist uhört, uhört! Etwas ganz abscheuliches und ungehörtes. Sagen Sie mal: hat ein Tisker nicht Lof til tiske Flagge im deutschem Lande zu heissen?" [Se on kuulumatonta, kuulumatonta! Inhottavaa ja kuulumatonta. Sanokaapas: eikö saksalaisella ole lupa liputtaa saksalaisella lipulla Saksan maalla?]
"Kyllä, Saksassa, niin paljon kuin haluatte, mutta ei tanskalaisella maalla, — kaikkein vähimmin minun talossani! Jos lippua ei oteta alas puolen tunnin kuluttua, niin saatte hakea itsellenne uuden asunnon ensi muuttopäivästä." Ja sillä hän läksi.
Neljänneksen kuluttua hyökkäsi hänen pieni tyttönsä sisään hengästyneenä, nopeasti juostuaan portaissa.
"Parturi on ottanut alas lipun!" huusi hän.
"Enkö sitä arvannut, hyvät ihmiset!" nauroi Eskild. "No niin, voisihan sitä sanoa kostoksi, mutta onhan sitä toki herra omassa talossansa."
Mutta herra Eskild sitä pahempi ei ollut herra omassa maassaan ja sai maksaa tästä niinkuin niin paljosta muustakin.
Kolme hänen palvelusväestänsä, jotka olivat syntyneet kuningaskunnassa, karkoitettiin pian sen jälkeen, eikä heille suotu pitempää valmistusaikaa kuin kahdeksasta neljäänkolmatta tuntiin. Ja kuitenkin yksi heistä oli nainut ja perheellinen.
Kello 4.50 iltapuolella läksi maaneuvos Mauve ja hallitusasessori
Pahlke Vojensiin vastaanottamaan hänen ylhäisyyttänsä.
Kello löi kuusi, kun veturin puhkiminen ilmaisi ylipresidentti herra von Köllerin saapuneen Hadersleviin.
Katselijoiden kesken asemasillalla vallitsi äänettömyys, joka oli yhtä kylmä ja kostea kuin sumu, joka levisi yli kaupungin.
Ylipoliisikonstaapeli astui pitkin jättiläisaskelin edes ja takaisin, kun herra v. Köller astui ulos ensimäisen luokan odotussalista. Pormestari ja kaupungin neuvoston esimies esitettiin hänen ylhäisyydellensä, mutta ei kuulunut tervetuliaishuutoja, ja sama painostava äänettömyys vallitsi lakkaamatta.
"Ikäänkuin ruumista kuljetettaisiin tästä ohi", sanoi Valdemar, joka seisoi Eskildin rinnalla.
Kun ylipresidentti läksi ravintolaan, niin kuului kimakka vihellys ja kun vaunut kääntyivät Hautakadun kulmauksesta, niin seurasi jäljissä liuta kirkuvia katupoikia.
Se oli kunniaseurue.
"Minua ilahduttaa nähdä niin paljon lippuja", sanoi herra v. Köller hyväksyvästi ja nyökäytti päätään. "Se ilahduttaa minua todellakin!"
Ei kukaan ilmaissut, että niitä oli pakoittamaila tyrkytetty niille, jotka asemansa puolesta olivat riippuvaisia, ja että ikkunaruutujen takaa näkyi vakavia ja ärtyneitä kasvoja.
Mutta illalla loistivat maaneuvoksen ikkunat juhlan kimmeltävässä sädeloistossa. Ne välkkyivät sen miehen kunniaksi, joka oli tuottanut surua niin moneen Eteläjyllannin kotiin.
Ja soihtukulkukin piti olla!
Kaikki olivat kerätyt kokoon: virkamiehet, sotilasyhdistyksen saksalaiset voimistelijat, latinakoulun, seminaarin ja valmistuskoulun oppilaat, ratatyömiehet sekä muita työmiehiä.
Sanottiin, että työmiehet saivat palkakseen markan miestä kohti.
Maaneuvoksen asunnon edustalla komennettiin äkkiä pysähtymään. Ja sitten soittokunta soitti: "Deutschland, Deutschland über alles!" ja "Schleswig-Holstein meerumschlungen!"
Sen jälkeen puhui herra v. Köller.
Hän sanoi:
"Me tahdomme saada lepoa ja rauhaa 'Pohjoisalueelle'! — Minä jatkan karkoituksia, kunnes tulee rauha. Ensi preussilaisessa suostunnassa tullaan vaatimaan suurempaa apurahaa saksalaisten kansankirjastojen perustamista varten, saksalaisille uutisasukkaille ja saksalaisten maanviljelyskoulujen aikaansaamiseksi. Me tahdomme saada lepoa ja rauhaa 'Pohjoisalueelle'."
Raatimies kiitti "saksalaisen väestön" puolesta "hänen ylhäisyyttänsä siitä huolellisuudesta ja taitavuudesta, jolla hän oli ohjannut maakuntaa."
Oppilaat hurrasivat.
Kansanjoukko oli ääneti. Ja tämä onnettomuutta ennustava äänettömyys taajeni yhä tiheämmäksi. Se tukahutti onnettomuutta ennustaen koko preussilaisen juhlailon.
Seuraavana aamuna kello yhdeksän Eskild ja Valdemar seisoivat katsellen edellisen portilla kun Haderslevin ympäristössä asuvien maamiesten lähetystö kulki siitä ohi. Lähetystö pyysi päästä v. Köllerin puheille.
Ne olivat kelvollisia, vakavia miehiä. Etunenässä kulki puheenjohtaja,
Skau Bukshavesta, hänen jäljessään Juhl Mengsgaardista, Dahl
Tyrstrupista, ja Fogt, Krag, Fink ja Finnemann — kaikki neljä
Stubbumista.
"Jokainen kansa voisi ylpeillä tuollaisista miehistä", sanoi Valdemar ja kohotti hattuaan.
"Niin, niin", mutisi Eskild, joka teki samoin. "Nyt he menevät suoraan jalopeuran kitaan, mutta saapas nähdä, tokko siitä apua lähtee!"
Kaikkialla missä lähetystö kulki, tervehdittiin sitä syvällä kunnioituksella, kunnioituksella, joka tulee jokaisen osaksi, jolla on kylliksi siveellistä voimaa lausua totuutta julki.
Sillä he tulivat valittamaan karkoitusten johdosta, varsinkin palvelusväen karkoitusten vuoksi Kristiansfeldin seuduilla.
"Väestö oli sekä rauhallinen että lainkuuliainen. Polisilla ei ollut mitään syytä käydä heihin käsiksi", selitti Peter Skau Bukshavesta.
Mutta v. Köller pysyi päätöksessänsä. Hän tahtoi saada aikaan rauhaa!
Jos hänelle täällä olisi annettu samat valtuudet kuin Elsass-Lothringissa, niin hän olisi "saanut sanomalehdistön suun tuketuksi. Nyt hänen täytyi tyytyä karkoituksiin."
Toisen kerran hän kovensi sanojansa, selittäen, että hänen oli pakko turvautua viimeiseen keinoon, nimittäin saattaa väestö taloudelliseen rappiotilaan. Saattaa heidät perinpohjaisesti häviöön!
Sen alituinen vauraus oli hänelle kuin oka silmässä. Miksikä niiden aitat olivat täynnä? Miksi heillä oli niin paljo rahaa säästöpankeissa?
Se oli "törkeätä epäjärjestystä!"
Ja kuitenkin oli useita saksalaisia, m.m. "Berliner Tageblatt", jotka arvelivat että nuijan [nuija = tansk. Kölle = saks. Keule: viittaus v. Köllerin nimeen] iskut olivat vain iskuja ilmaan.
Ja siinä olikin perää. "Niillä pikemmin oli päinvastainen vaikutus, kuin mitä oli tarkoitettu." Suoranaisena karkoitusten seurauksena oli se; että useita uusia jäseniä liittyi tanskalaiseen kieliyhdistykseen. Niin, tapahtuipa sekin, että kun he tahtoivat saksalaisissa, ranskalaisissa, englantilaisissa ja amerikkalaisissa lehdissä kehoittaa niitä maanmiehiä, jotka olivat hajallaan ympäri maailmaa, yhtymään tähän seuraan, niin herra v. Köllerin erinomaisen reklamin johdosta näyttäytyi tämä kehoitus varsin tarpeettomaksi.
"Berliner Tageblatt”in Aabenraan kirjeenvaihtaja lisäsi:
"'Kuninkaan', kuulin minä sanottavan, — ja kun täällä eteläjyllantilaisissa seuroissa puhutaan kuninkaasta, niin sillä tarkoitetaan aina Tanskan kuningasta, — 'kuninkaan pitäisi antaa herra Köllerille palkinnoksi Elefanttiritariston merkki'!"
Jo joulukuussa 1898 pelkäsi "Kieler Zeitung", että karkoituksista voisi johtua ikäviä seurauksia Saksan suhteille muihin maihin ja "että ne ilmeisesti oli pantu toimeen neuvottelematta Saksan vastuunalaisen viraston: valtakunnan ulkoasiain osaston kanssa."
Sihteeri Bülow ei myöskään ollut voinut puolustaa sitä valtiopäivillä.
Joulukuussa olivat viranomaiset uhanneet vanhempia Sundevedissä ja eri seuduilla Alsissa, niillä paikoilla nimittäin, mistä täysikasvuisia lapsia oli lähetetty kouluun kuningaskuntaan, että jolleivät he ottaisi lapsiaan kotiin ennen joulukuun kahdettakymmenettä päivää, niin kaikki Tanskan alamaiset [optantit. (Ks. Selityksiä kirjaan "Sinun kansasi on minun kansani")] karkotettaisiin mainituista kunnista.
Mutta vaaliyhdistyksen toimimiehet kehoittivat vanhempia, etteivät he antaisi tämän uhkauksen taivuttaa itseänsä, eivätkä sallisi muiden sekaantua oikeuksiinsa, ja panivat voimakkaan vastalauseensa preussilaisten viranomaisten toimia vastaan.
Kahdeksan päivän kuluessa oli monta sataa tunnettua miestä kirjoittanut julistuksen alle.
Tämä vetoaminen oli kuitenkin turha, kun maaneuvos asettui epäävälle kannalle näihin uhkauksiin nähden.
Varhain aamulla, v. Köllerin matkustettua pois, ajoivat vaunut pitkin Haderslevin katuja keräten kaikki ne liput ja tangot, joita oli tyrkytetty väestölle.
Saman päivän illalla oli eräs huoneusto kaupungin läheistössä ahdinkoon asti täynnä ihmisiä.
Kookas nuori mies seisoi puhujalavalla.
"Näinä päivinä", sanoi hän, "ovat kaikki nuoret minun maatilaltani, jotka talvella käyvät koulua Tanskassa ja ovat olleet joulua viettämässä kotonaan, matkustaneet takaisin kouluihinsa välittämättä nimismiesviraston uhkauksista!"
Tämä tiedonanto otettiin vastaan myrskyisellä riemulla.
Valdemar Borris johti puhetta. Äänekkäästi ja uhkarohkeasti hän pani vastalauseen kaikkien puolesta.
"Ei ole oikeudenmukaista karkoittaa meidän palvelusväkeämme. Meillä on vielä tänäkin päivänä oikeus vedota viidenteen pykälään. 'Kaikkein pyhimmän ja jakamattoman kolminaisuuden nimessä' siinä seisoi: 'Hänen Majesteettinsa Itävallan keisari siirtää Hänen Majesteetilleen Preussin kuninkaalle kaikki Wienin rauhassa 30 päivänä lokakuuta 64 saavuttamansa oikeudet Holsteinin ja Slesvigin herttuakuntiin sillä määräyksellä, että väestö Slesvigin pohjoisissa piireissä, kun se vapaaehtoisessa äänestyksessä ilmoittaa haluavansa liittyä Tanskaan, on Tanskalle luovutettava'. Se päätettiin ja vahvistettiin 23 päivänä elokuuta 1866."
"Mutta kumottiin jälleen Preussin ja Itävallan kesken yhdentenätoista päivänä lokakuuta!" kajahti äkkiä vieras ääni.
Ei kukaan tiennyt mistä se tuli.
"Kaksitoista vuotta kului, ennenkuin se kumottiin", vastasi Borris ja antoi katseensa kulkea yli läsnäolijoiden, "ja se kumottiin meidän mieltämme kysymättä."
"Kuulkaa! Kuulkaa!" huudettiin sadoista suista yhtä aikaa.
"Vuonna 1878, kun Itävalta oli luopunut oikeudestansa, sanoi eräs saksalainen pappi: 'Nyt me juomme viidennen pykälän peijaisia!'
"Mitä siihen eteläjuutilainen vastasi? Hän vastasi: 'Niin, mutta me uskomme kuolleiden ylösnousemisen, herra pastori'!"
"Se on totta! Se on totta! Se oli kunnon mies, joka nuo sanat lausui!"
"Tätä nykyä pitäisi meitä kai oikeastaan sanoa pakkopreussiläisiksi", jatkoi puhuja. "Meidän on nyt pakko taistella toisilla aseilla kuin vuonna kuusikymmentä neljä, mutta harjoitus on opettanut meitä teroittamaan aseitamme. Taistelua käydään saksalaisten rahojen ja eteläjyllantilaisten maanmiesten välillä.
"Joka talosta, joka pakosta on myötävä, tehdään tarjoumuksia toinen toisensa jälkeen.
"Maatilakysymys kysyy kaikkien voimia. Saksalaiset tahtovat riistää ne tilukset, jotka joutuvat vasaran alle, sillä pojat ovat lähteneet maasta tai tulleet karkoitetuiksi, eivätkä uskalla palata kotiin. Ruvetkoot omat kansalaiset käsityöläisiksi, jotka karkoittaisivat saksalaiset.
"Me olemme kärsineet suuria tappioita preussilaisen vallan alla, mutta pakkohallinto ei yksin ole siihen syynä. Se johtuu vain siitä, että me rehellisinä ihmisinä täydellisesti luotimme kuningas Wilhelmiin ja että hän lainmukaisesti täyttää Pragin rauhan viidennen pykälän."
"Kuulkaa! Kuulkaa!" huudettiin siellä.
"Lainvääntämispolitiikka ei ole saavuttanut mitään, tuottamatta meille onnettomuutta ja kärsimyksiä. Pahinkin sorto on vienyt meitä eteenpäin. Me emme ole koskaan, yhtä vähän kansallisuutemme kuin käytännönkään puolesta samassa määrin edistyneet, kuin väkivallanpolitiikan riehuessa. Mitä julkeammin se on raivonnut, sitä enemmän me olemme liittyneet yhteen ja asettuneet rintamaan joka taholla vihollista vastaan. Sanomalehdistömme on kasvanut taistelun mukana, sivistyksemme on kohonnut, valtiollinen ja kansallinen itsetietoisuutemme on enentynyt. Emmekö nyt päättäisi yhdessä kerätä rahoja, rahoja ja taaskin rahoja sotakassaamme varten, että me niin paljon kuin mahdollista koettaisimme pysyä maanmiestemme tasalla kuningaskunnassa?"
"Kyllä! Kyllä!"
"Ajatelkaahan, ei vähemmän kuin 7000 tynnyrinalaa nummimaata on Tanskassa tämän vuoden kuluessa viljelykseen raivattu. Maa-ala niin suuri, kuin 100 hyvää talonpoikaistaloa, joka ennen oli hedelmätöntä ja autiota, on nyt tullut viljelyksen alaiseksi. 70 neliöpeninkulmaa maata on tämän vuosisadan loppupuolella raivattu, ja kun koko nummi on voitettu, niin Tanska on tullut 130 neliöpeninkulmaa laajemmaksi.
"Ja emmekö samalla lupaisi toisillemme, että sillä aikaa kuin saksalaiset yrittävät kaikella tavalla heikentää oikeudentuntoa ja tylsistyttää kristinuskoa, jokainen mies ja nainen meidän parissamme, ken vain siihen kykenee, nousisi taipumattomaan, voittamattomaan vastarintaan?"
"Niin! Niin!" huudettiin hänelle vastaan, ja kaikki nousivat yhtenä miehenä penkeiltä pystyyn. "Angelilaiset"[2] olivat ennen taloudellisessa suhteessa muiden eteläjyllantilaisten edellä, nyt he ovat meistä paljon jäljessä. Kun he luopuivat kielestänsä, eivät he enää voineet seurata tanskalaisen edistyksen ja sivistyksen mukana. Nyt he ovat valtiollisesti haaksirikkoutuneet.
"Me eteläjuutilaiset lupaamme: Me emme tahdo muuttua henkiseksi kalmistoksi, niinkuin Angel!"
2.
"Halla ja vääryys päättyy aina pahasti", sanoi isäntärenki Klaus, kun hän läksi lakaisemaan vastasatanutta lunta Egtvedin pihamaalta. Ja sitten hän lisäsi itseksensä:
"Jumala tiesi, mitä hän nyt miettii tuolla portailla?"
Joka askeleella narisi lumi, ja silloin-tällöin pyrähti rastas peloissaan lentoon.
"Tik tak!" se viserteli. Muuta laululintua siellä ei ollutkaan, joka olisi antanut äänensä kuulua.
Kuolonhiljaisuus vallitsi puutarhassa, jossa jalavat taipuivat jääkylmän taakkansa alla. Silloin tällöin taittui pieni oksa ja risahteli hiljaisesti, kun lumi varisi maahan.
Talvitaivas lepäsi raskaana yli maan ja oli heiluttanut valkoista jauhehuiskuaan ei yksin Egtvedin kattojen, oksien ja lehtojen yli, vaan yli koko muunkin seudun.
Kun aurinko tunkeutui esim. lumipilvien lomista, niin luonto kimmelteli tammikuun pakkasen satumaisessa loistossa.
Äkkiä tuli lentäen seitsemän villijoutsenta. Klaus katsahti ylös ja seurasi niitä silmillänsä. Ne lensivät verkalleen länttä kohti rauhallisesti ja hitaasti liikutellen siipiään.
24
"Ne ennustavat kylmää talvea, sillä ne tulivat idästä", sanoi Klaus ja jatkoi lakaisemistaan.
Sitten hän hyräili:
"Kaks istui puussa rastasta, kaks ystävystä rakasta, mut miel' on raskas riemuton, sill' eron hetki heillä on."
"Halt Maul!" [Suu kiinni!] ärjäsi santarmi, joka kulki maantietä myöten, "der Gesang ist verboten!" [Tämä laulu on kielletty.]
"Sitäpä minä en voi uskoa", huusi Klaus hänelle vastaan. "Se on vaan lintuparista, heidän surullisesta elämän kohtalostansa ja rakkautensa surkeasta kurjuudesta."
Ja sanoessaan sitä, hän vilkaisi taaskin portaille.
"Ja, ja! Das notiren wir!" [Niin niin! Sen me panemme muistiin] uhkasi santarmi, ja kääntyi katsomaan alas tielle, josta äkkiä alkoi kuulua kirkonkellojen soittoa, ja lähetä suuri hautajaissaatto, jossa oli lähes viisikymmentä ajopeliä.
Etunenässä ajoi kaksi kirkon vanhinta, kaksi jättiläiskynttilää kädessä. Oli aivan hiljaista ja kirkonkellot soivat yhä edelleen, mutta niitä ei enää Madsen soittanut.
"Ketä siellä haudataan?" kysyi Karen Jürgens Egtvedistä.
Hän se siellä portailla seisoi.
Klaus katsahti työstään.
"Thor Skaerniä Sindalista."
"Onko hänkin kuollut?" sanoi Karen.
Hän ei liikahtanut paikaltansa, mutta mustiinpuettu olento tähysteli ruumissaattoa, kunnes se oli kadonnut, ja jäi kuuntelemaan kellojen ääntä.
Karen Jürgens ajatteli miten vanhat, pakanalliset tanskalaiset aikoinaan pelkäsivät aivan kuollaksensa, kun kirkonkellot Hedebyssä alkoivat soida.
He olivat aivan järkähtämättömän varmat siitä, että menninkäiset peloissansa pakenisivat maasta kirkonkellojen ääntä.
Karen puristi äkkiä kätensä yhteen ja painoi ne itsetiedottomasti lumeen, jota tuumanpaksulta oli käsipuiden reunalla.
Hänen pitkänpyöreät kasvonsa olivat käyneet lihoiksi ja hänen tumma ihonsa kalpeaksi.
Ei juuri mikään enää muistuttanut entistä Karenia, jos kohta muutamat vallattomat kiharat pistivätkin esiin ohimoilta.
Hän katsoi suoraan eteensä, katse sisäänpäin kääntyneenä. Hänen takanaan oli syvä pimeys; hän ei päässyt tunkeutumaan sen pimeyden läpi.
Karen tiesi vain, että hän oli sairastunut ankaraan hermokuumeesen. Niin monta tärisyttävää iskua perätysten oli näinä neljänä vuonna kohdannut häntä, enemmän kuin mitä hänen aivonsa kestivät.
Hänen ja Valdemarin välin rikkoutuminen, avioliitto saksalaisen kanssa vastoin sukulaisten tahtoa! Hänen miehensä kuolema Reinvirtaan!
Rouva Borris oli heti tullut tarjoamaan apuansa.
"Oi, kuinka sinä voit tulla?" huudahti rouva Grunnet, joka tuskin kykeni mielenliikutukselta puhumaan.
"Kyllä, minä voin."
Ja kävi niinkuin hän oli tahtonut, sillä hyvän ihmisen vakavan tahdon alle kaikki alistuvat.
Mutta kaiket yöt ja päivät Karen puhui yksinomaan Reinistä ja
Loreleista. Hän varoitti Jürgensiä.
"Varo Loreleita!" huusi hän kerta toisensa jälkeen. "Siitä koitui sinun turmiosi. Varo Reiniä, Ruprecht. Se tahtoo vain pahaa. Etkö huomaa, — das hat ja die Loreley gethan!" [Sen on tehnyt Lorelei.]
Ja sitten Karen parka painui takaisin vuoteelleen, ja aloitti taas alusta.
Joka kerta kun joku tuli ovelle, niin rouva Grunnet hyökkäsi sinne ja raoitti sitä, mutta sulki samalla sisäänpääsyn koko leveällä ruumiillansa.
"Enkö saisi tulla sisään?" kysyi rouva Borris useasti. "Vain silmäykseltä. Eihän hän tunne ketään?"
"Ei, ei, se ei käy päinsä", vakuutti käly huolissansa. "Usko minua, se ei käy päinsä." Hän tiesi itse minkä vuoksi. Lopulta alkoi valjeta, vaikka kuluikin pitkä aika. Sinä aamuna, jolloin lääkäri vakuutti, että Karen oli vaarasta vapaa, otti rouva Borris päällysvaatteet ylleen ja sanoi rouva Grunnetille:
"Nyt minä lähden. Kun hän nyt herää, on hän tietysti täydessä tajunnassansa, ja silloin hän ei saa nähdä minua."
Hän läksi takaisin Borrisgaardiin. Mutta kaikesta tästä ei Karen tiennyt mitään; hän muisti vain, että kun hän taas heräsi elämään, ei enää sumun ympäröimänä, vaan ainoastaan voimattomana ja väsyneenä, hän heti kohosi pystyyn vuoteellansa ja kysyi:
"Kuka minua suuteli?"
"Minä olen suudellut sinua monta kertaa joka päivä", sanoi rouva
Grunnet.
"Se oli joku, joka juuri läksi", intti Karen. Äiti ilmaisi vihdoin totuuden: "Se oli täti Borris."
Ja sitten hän kertoi hänelle, miten rouva Borris neljä kokonaista viikkoa, sillä aikaa kuin hän itse oli hoitanut Karenia, oli pitänyt huolta Kaista ja hoitanut taloutta Egtvedissä.
"Mutta kuka hoiti taloa?" kysyi Karen jälleen.
"Valdemar on käynyt täällä joka päivä", lisäsi rouva Grunnet, ja niin
Karen sai tiedon asian laidasta.
Oli aivan hiljaista. Mutta kun äiti nousi lähteäksensä, niin hän kuuli hiljaista itkua.
Ja tämä hiljainen itku, joka tuskin kuului, mutta joka sittenkin lakkaamatta jatkui, kaikui hänen korvissansa aina siksi, kunnes hän saapui Højemarkeen.
Sitä itkua hän ei voinut koskaan unohtaa. Tuntui siltä kuin Karen olisi tahtonut itkeä loppuun kokonaisen elämän surun.
"Voihan niin olla", sanoi Esben, kun äiti kirjeessä kertoi hänelle siitä, "mutta olipa siihen jo aika."
"Sinä olet parempi, kuin miksi tekeydyt", arveli Gyrithe. "Ikäänkuin et itse olisi vuodattanut rohkeita kyyneliä, kun pelkäsimme pikku Karenin todenteolla jättävän meidät. Sinä taidat hävetä niitä kyyneliäsi, Esben!"
"Häpeänkin. Sitäpaitsi en koskaan ole kuulunut niihin, jotka tekevät sydämistään ryöväriluolan."
"Mutta joskus sinä kai sanot Karenille, ett olet antanut hänelle anteeksi?"
"Kyllä, mutta kyllä sitä ennen vielä monta lainetta saa rantaan tulla", vastasi Esben.
Karkoitettu mies katsoi ulos ikkunasta yli tienoon. Siinä oli raja, ja rajan tuolla puolen oli vääryys, joka kiusasi häntä sekä valveilla ollessa että unissa.
Kuinka usein hän istuikaan tässä ja tähysteli sinne palavin katsein! Ei hän turhan tähden tahtonut mieluimmin istua tämän ikkunan ääressä ja polttaa piippuaan! Linjaa myöten, jonka hän oli hakannut omaan metsäänsä, hän saattoi tähystää Eteläjyllantiin.
Huurteessa ja kimmeltävässä kuutamossa se laajeni hänen eteensä, ja puut etualassa muodostivat hopeaportin. Hän näki tulien loistavan ikkunoista.
"Nyt he siirtävät lamppuja!" huudahti hän. "Joku kulkee lamppu kädessä talon läpi!"
"Ihmeellistä", sanoi eräänä päivänä rouva Grunnet kälyllensä, "nyt kun Karen alkaa hiukan selvitä, niin Jürgens ja Kai ovat soljuneet pois hänen ajatuksistansa. Vain hänen entinen elämänsä, sukulaiset, Hejemarke, Borrisgaard ja hänen eronsa tuosta kaikesta on nyt elävänä hänen edessänsä." Ja viikkoa myöhemmin hän sanoi: "Nyt hän vihdoinkin on kysynyt Kaita ja poika on hänen luonansa, mutta Jürgensistä hän ei puhu. Hän ei mainitse edes hänen nimeänsä."
"Jumala tiesi, tokko hän häntä sureekaan?" sanoi rouva Borris.
"En tiedä", vastasi rouva Grunnet. "Aika sen näyttää. Mutta minä en ole enää nähnyt sormusta hänen sormessansa."
Ja ensi päivää Karen nyt oli ylhäällä ja kulki ympäri taloa ja seisoi nyt portailla ja tähysteli tyhjää lipputankoa.
"Klaus", sanoi hän äkkiä käskevästi, "hakkaa lipputanko poikki!"
Klaus täytti käskyn mielihyvällä. Hän haki terävimmän kirveensä ja iski tankoon.
Tanko kaatui.
"Onpa hän sittenkin hyvä", sanoi Klaus väentuvassa. "Onneksi sain sen laahatuksi vaunuliiteriin, jossa voin pilkkoa sen haloiksi, muuten santarmi helposti olisi voinut iskeä silmänsä siihen. Kukapa tiesi mitä hän sanoo, kun se on poissa!"
Karen vavahti, kun lipputanko kovalla ratinalla kaatui ladon seinää vasten. Hän kääntyi äkkiä pois ja meni sisään.
Jos hän yhtä helposti olisi voinut tasoittaa jokaisen jäljen omasta sielustansa, — niin hän olisi sen tehnyt!
Mutta se oli takertunut häneen kiinni, hän ei voinut sitä sillä tavalla viskata luotaan.
Miksikä miehen piti kuolla niin väkivaltaisella tavalla, jotta hän pääsisi vapaaksi?
Hän kysyi vain.
Karen astui Jürgensin huoneesen. Siellä oli hänen tupakkapöytänsä, hänen monet piippunsa; siinä seisoi hänen oluthaarikkansa, jota koristivat ruusut ja humalaköynnökset ja monivärinen kirjoitus: "Herzlicher Glückwunsch" [Sydämellinen onnentoivotus]. Mutta hän itse? Hyvä Jumala! Karen kävi istumaan ja nojasi pään käsiinsä. Ruprecht tuli parhaiksi kotiin — Reinin varrelle! Reinin varrelle! Kohtalo oli hänet pakoittanut matkalle lähtemään, Lorelei veti hänet kuoloon, sattuman oikku, arveli Karen, joka yhtä hyvin olisi voinut kohdata ketä muuta hyvänsä kuin häntä. Ruprecht Jürgens parka! Karen soi niin mielellään, että Ruprecht joutui saksalaiseen multaan, eikä tarvinnut maata täällä, jossa kaikki oli hänelle niin outoa ja vierasta.
Häntä värisytti ja hän istui kauan pää käsien varassa.
Se oli hirveätä, ja hirveintä oli se, ettei hän tuntenut 'hänen tähtensä mitään surua eikä kaipausta, hänen loppunsa herätti hänessä vain sanomatonta sääliä ja pelkoa.
Ja kuitenkin hän oli hänen vaimonsa ja kuitenkin hän oli luullut ohimenevää huumausta koko, elämän ajan kestäväksi rakkaudeksi.
"Hyvä Jumala", sanoi hän, "mitä me ihmiset' olemme, kun voimme olla uskottomat parhaimmalle, mitä meissä on?";
Hän pyysi häneltä anteeksi, samoin kuin hän antoi hänelle anteeksi.
Muuta, Jumala nähköön, ei ollut tehtävänä.
Karen nousi ylös ja koetti irtaantua pelontunteesta. Mutta se takertui kiinni häneen, eikä tahtonut irtaantua. Hänestä tuntui ikäänkuin petoeläin olisi iskenyt kyntensä hänen hartioihinsa ja selkäänsä.
Äkkiä hän kohosi pystyyn ja otti Saksan keisarin ja keisarinnan kuvat alas seinältä, kantoi ne ylisille ja asetti ne selin seinää vasten.
Mutta seuraavana päivänä kun hän jälleen meni ullakolle hakeaksensa hiukan pellavia, niin hän pysähtyi kuuntelemaan. Joku tulla kompuroi portaissa ja musta kiharapää näyttäytyi äkkiä porrasaukossa.
Se ei ollut kukaan muu kuin Kai, joka tuli etsimään äitiä. Sen jälkeen kuin Karen oli päässyt jalkeille, seurasi poika häntä kuin pieni koira kintereillä, minne ikänä hän meni. Hän pelkäsi kadottavansa äidin uudelleen, sillä poissa hän varmaan oli ollut, koska Kai ei niin pitkään aikaan ollut nähnyt häntä.
Karenin etsiessä pellavia, iskivät Kain silmät muotokuviin ja lapsen helposti heräävän keksimisinnon valtaamana hän juoksi katsomaan mitä ne olivat.
"Älä koske niihin, Kai!" huusi Karen kiivaasti ja riisti hänet pois.
"Niitä sinun ei koskaan pidä katsella."
Ei ole hyvä kun talossa on joku tai jotakin, jota ei ole lupa koskaan katsella. Kai peitti kasvot käsiinsä ja näytti tuumivan asiaa, ja Karen otti hänet syliinsä, suuteli häntä, pyysi häneltä anteeksi kiivauttansa ja kantoi hänet alas.
Mutta astuessansa rakas, pieni poikanen sylissänsä, heräsi äkkiä kysymys hänen mielessänsä:
"Kenenkä hän saisi lapsensa holhoojaksi? Eno Borris oli kuollut ja poissa! Esben karkoitettu!"
Ja samassa hänet valtaa yksi ainoa hurja toive saada Valdemar hänen holhoojakseen. Sen täytyi tapahtua, se oli tapahtuva!
Kellään muulla ei ollut siihen oikeutta paitsi; Valdemarilla. Vaikkapa hänen pitäisi rukoilla häntä polvillansa, niin hän sen sittenkin tekisi, hän rukoilisi kunnes hän myöntyisi.
Karen päästi Kain maahan, kävi istumaan tuolille ja peitti kasvot käsiinsä; hän tahtoi kätkeä lapsen valppailta silmiltä punan, joka kohosi hänen kasvoillensa.
Ymmärtäisikö Valdemar sen väärin? Niin, ymmärtäköön vaan! Mitä hän tänä hetkenä siitä välitti, kun hän vain sai sen toiveensa täyttymään, joka kokonaan oli vallannut hänen mielensä!
"Hurja henkihän sinuun on mennyt", sanoi hänen ylpeytensä ja hän kohotti päätään. "Ikään kuin elämäsi tästä riippuisi. Etkös häpeä!"
"Vähätpä siitä", sanoi Karen.
Ja tämä vastustamaton kaipuu sekä samalla halu saada Kai tämän voimakkaan miehen suojelukseen taisteli niin kauan Karenin vanhan, itsepäisen, joskin murtuneen ylpeyden kanssa, ettei hän enää voinut kestää tätä sisällistä epäsopua, vaan teki laskiaismaanantaina lujan päätöksensä ja ajoi Borrisgaardiin.
3.
Matkan varrella kuiskailivat kaikenlaiset äänet hänen korvaansa:
"Sinä kadut sitä vielä!" — "Hän ei suostu!" — "Ei koskaan maailmassa!" — "Häpeäisit toki, Karen Jürgens, että sellaista saattoi päähäsi pälkähtääkkään!"
Mutta hän ajoi eteenpäin. Vaikka olisi ollut kysymyksessä — hän ei itsekään tiennyt mikä, - niin hän ei olisi voinut palata takaisin. Jokin häntä itseänsä voimakkaampi voima pakoitti häntä eteenpäin.
Hän ei ollut käynyt Borrisgaardissa sen jälkeen kuin eno Borris vietiin pois, eikä hän ollut tavannut Valdemaria, siitä saakka kuin he molemmat seisoivat hänen arkkunsa ääressä.
Hänen sydämensä puristautui kokoon, ja kun hän oli noussut vaunuista, — ei hän itse tiennyt miten se tapahtui, — niin hänen täytyi nojautua siihen, sillä sydän tykytti niin kovasti, ettei hän saanut henkeään vedetyksi.
Mies tuli pitelemään hevosta ja kun Karen huomasi tämän ihmettelevän katseen, niin hän hillitsi itsensä ja oikaisi vartaloaan.
"Ei tarvitse riisua valjaista", sanoi hän ja nousi ylös portaita.
Kun hän astui eteiseen, niin siellä ei näkynyt ketään. Hän meni aina puutarhanpuoleiseen huoneesen, jossa hän tapasi Valdemarin.
Häntä hän etsikin. Halu saada nähdä häntä, vaikka vain silmänräpäykseltä, oli kalvanut ja repinyt häntä aina siitä saakka kuin hän tuli tuntoihinsa, ja kuitenkin hänestä nyt tuntui, ikäänkuin hän aivan odottamatta ja valmistumatta olisi tavannut hänet. Karen pysähtyi ja tarttui vaistomaisesti kiinni läheisimpään tuoliin. Borris, joka istui kirjoituspöydän ääressä, nousi hämmästyneenä tuoliltaan ja seisoi ääneti hänen edessänsä, tehden torjuvan liikkeen.
"Kiitos, että pidit huolta talosta minun sairaana ollessani", sanoi
Karen, ojentamatta hänelle kättä, koskei hänkään omaansa ojentanut.
"No, sehän oli vain velvollisuuteni." Valdemar sanoi sen aivan lyhyesti. "Siitä ei maksa vaivaa minua kiittää."
"Niinkuin tahdot. Onhan Egtved nyt kuitenkin joutunut tanskalaisiin käsiin", sanoi Karen kyynelsilmin.
Kun Valdemar ei vastannut mitään, niin hänen mielensä masentui.
"Valdemar", alkoi Karen ja hänen huulensa vapisivat, "minä nöyryytän itseni sinun edessäsi. Huomenna tulee nimismiehenoikeus suorittamaan pesänkirjoitusta. Tahdotko sinä ruveta Kain holhoojaksi? Sinä olisit parempi holhooja minun rakkaalle pojalleni, kuin mitä hänen isäparkansa koskaan olisi ollut. Suostutko rupeamaan, Valdemar?"
Borris käänsi päätään ja katsoi Kareniin.
"Miksi sinä sanot 'parka' puhuessasi Ruprecht Jürgensistä?" kysyi hän.
"Siksikö, että hän on kuollut?"
"En", vastasi Karen. "Minä saatoin yhtä vähän tehdä häntä onnelliseksi kuin hän minua. Sillä on kaikki sanottu."
"Ei kaikki, Karen Jürgens."
"Anna kuolleen olla rauhassa", pyysi Karen. "Minä olen tuottanut hänelle yhtä paljo kärsimystä, kuin hän minulle. Ja niin me olemme kuitit."
"Ehkäpä kyllä. Mutta mikä kuittaa sen kärsimyksen, jonka te molemmat olette minulle tuottaneet?"
"Valdemar", sanoi Karen, "kun minä nyt pyydän sinua rupeamaan minun tanskalaisen poikani holhoojaksi, niin on se minun syvin anteeksi pyyntöni sinua kohtaan, ja samalla se osoittaa suurinta luottamustani sinuun ja omaa suurinta nöyrtymistäni."