HANUUMANIN TYTÄR
3-näytöksinen apinakomedia
Kirj.
LAURI HAARLA
Oy Daimon Ab, Helsinki, 1922.
HENKILÖT:
HANUUMAN, apinakuningas NAAKKA, Hanuumanin lempivaimo HYYPPÄ, Hanuumanin poika INRA KIRRA, hänen seuralaisensa UHU, sielunpaimen MARAKATTI, käräjämestari OINAS, kapinallinen YÖKKÖ, apinauros NARKAS, haaksirikkoinen KAIJA, eräs apinaimpi Pari apinaurosta ja viisasta.
Tapahtuu Hanuumanin valtakunnassa apinaparatiisin viimeisinä päivinä auringon kerran laskiessa ja kaksi kertaa noustessa Leijonan ja Koiran merkeissä.
1 NÄYTÖS
Oikealla etu-alalla on vanhan vanha pähkinäpuu, joka konkeloisine, punertavine juurineen sekä kamartuvine ja kumartuneine runkoineen on kuin alkuaikojen hämähäkki. Sen viheriää lehvistöä tulee vain oikmlta näkyviin ja alimmalla oksalla riippuu karkeatekoinen rumpu. Pähkinäpuusta vasemmalle kasvaa suora ja puhdasrunkoinen seesam-puu. Taka-alalla lempeänheleä lehdikkö. Taustalla tummansininen tulivuori, jonka muoto on kuin olisi gorilla laajoine harteineen kohonnut ryntäilleen, tuuhea pää kyhärässä. Vasemmalla pähkinäpuumetsä.
Hehkuva-aurinkoinen ilta. Kuu nousee hallavana taivaalle.
Henkilöiden naamioitukseen nähden on yleensä huomattava, että "hännäkkäissäkin". apinamaisuudestaan huolimatta on kussakin vain pari piirrettä, jotka synnyttävät katsojaan lievän vaikutelman apinasta, mutta jotka eivät missään tapauksessa saa peittää sitä tosiasiaa, että juuri ihmisolennot ovat kysymyksessä. "Hännäkkäitten" huulettomuudella tarkoitetaan heidäo huuliensa kapeutta ja suhteelista värittömyyttä. "Hännättömäin" huulista ei puutu muuta kuin huulien voimakas punerrus, joka täydessä loistossaan hehkuu vain Inran huulilla.
Oinas on sorja nuorukainen, jolla on vyötäisillä lyhyet lehtiaineksista tehdyt housuntapaiset. Hänen tummat ja tuuheat hiuksensa ovat luonnostaan siistit ja sileähköt. Rintaan on maalattu koristuksia. Tulee juosten oikalta, poimii näyttämöltä Inran heittämiä pähkinöitä, syöksähtää pahkinäpuun luo ja silmää ylös, rientää vasemmalle, kurkkaa pähkinämetsään ja palaa keskinäyttämölle.
OINAS pähkinä hyppysissä: Se juupelin tyttö ei juoksusta lakkaa, vaikk' aviopähkinän otsaan nakkaa. Saan kiiivetä, viidakot hiipiä, puut viimmassa riipiä. Kun kurkkaan, juoksen ja häärin, kas, silloin paistavin säärin ja joustavin nilkoin hän latvahan kiipee ja urosta pilkoin sielt' ihitellen ilkkuu ja nauraa.
Kurkkaa jälleen pähkinäpuuhun.
— Ylös oksia ravaan ja kuherrussanoja tavaan — — Hui-ui, huk-huk, u-iiii! Käki kaunis se kukkuu, alas puusta ja silmistä hukkuu ja ketoo pitkin taas kuin kauris se kirmaa.
Etualalle, kuin vieläkin hänen juoksunsa nähden.
Miten vinhaa ja virmaa, miten solevansorjaa oli juoksu sen kellerväjalan. Kun muistan, ma karreksi palan — — Ei piiperrä tyttö se väärin ja matalin ruipelosäärin kuin muut nämä apinaimmet — —
Katselee pähkinää.
ja kolibrinsulka on laitaan lyöty. Kuin hiirenhampain sit' on purtu ja syöty. Kolo somasti laitettu, ja höyhen korea pyrstöksi taitettu — —
INRA pensaikon takaa, näkymätönmissä: Hui-ui, huk-huk, u-iiii!
OINAS Se impeni kuherrussana!
INRA jo kauvempana: Hui-ui, huk-huk, u-iiii!
OINAS harmista kiehuen: Ja taaskin se kaikkosi kana! Mut totta jos oon minä Oinas nuori, sun sulkeva on tämä pähkinäkuori.
Juoksee vasemmalle taka-alalle, mutta töytää Yökköä vastaan, joka kierii keskinäyttämölle. Yökkö on vanhahko apina-uros, jolla on punertava pörröpää ja partaa leuan alla. Vyötäisillä polviin saakka ulottuva kasvikuiduista punottu vaate. Sen alla ytä pitkä häntä täysin näkymättömissä.
YÖKKÖ kömpien ylös, ärisevästi: Ja koira vieköön tätäkin kuherrusjuhlaa, kaveruippanat nuorille pähkinät tuhlaa ja vanhat tässä saa jaloissa pyöriä. Pää pyörällä hyöriä koht' alkaa kiima ja paritus. Mut yhtään mulle ei heittoja helliä. Mist' ottaa särvintä lemmen kun popsittu kylliks on juhlavelliä.
INRA heittäen oikealta pähkinän, näkymättömissä: Hui-ui! Heittää toisen pähkinän. Huk-huk — — Heittää kolmannen pähkinän. u-iiii!
YÖKKÖ koottuaan kolme pähkinää: Hö-höh — ihan kolme aviolupaa.
Huippelehtii puun juurelle ja katsoo ylös latvaan.
Tää liiaks on hupaa — — Ja liiaks vastuunalaista toki ukkelin vanhan on kolmea pähkinää purra ja halaista. — Mut ootapas, kauan et lymyä, maa puuttuman ei pidä lemmenrymyä, kun luuvalokoivilta joudan, ja puusta sun nurmelle noudan.
Yrittää kavuta, silmää ylös ja huomaa latvan tyhjäksi, kiukustuneena:
Mitå häh! Ei latvassa ketään.
Vimmastuneena Oinaalle, joka tulee vasemmalta lujaa vauhtia:
Tämä enää ei apinatapaa, Täm' on synninliejusta pohjarapaa — kuten sielunpaimenen kuuluu sana. Noin ensin pähkinät heittää ja kiinni tarrata ja sitten taattua urosta narrata — —
OINAS nauraen: Miks sappes täynnä on vihaa?
YÖKKÖ Katalasti noin koetella apinalihaa ja käräjäin viisaiuta miestä. tapa meillä on ollut suvusta sukuun Ken laumasta tytärten sorjain Hanuumanin lasten kuuluu lukuun, lie sukua suurta tai luokkaa orjain, hän juhlayönä vasta yhtä saa heittää. Mut tehtyä kuherrustempun hänen tulee itsensä oksiin peittää, ja kukertaa samassa pähkinäpuussa uros kunnes kiipien noutaa heittäjähempun. Näin vanhastaan tapa tyttöjen naittamiskuussa: Vain leikillä pakoon on mentävä. Mut tämäpä loikkii kuin orava lentävä. Ja pyhästä puusta hän pahkinät haki, min vaimonpuolelta kieltää laki.
OINAS Älä muistele menneitä vuosia, nyt leikitään lemmessä uutta jo kuosia.
YÖKKÖ Ja onkos tämäkin kukerrusta? Hui-ui, huk-huk ja muuta luritusta tuo ruippana huutaa ja huijaa.
Näyttäen sulkapähkinätään:
Ja katsopas — sietäisi kuritusta — Lisäsynniksi kolibrinsulilla puijaa.
OINAS tuimasti: Äläs, ukkeli, liikaa leukoja loukuta, Tätä tyttöä et sinä houkuta, Sua ennen hän mulle jo pähkinän nakkas. Hän nimelt' on Inra, ja sorjaa kuin hän uros toinen ei korjaa.
YÖKKÖ arvokkaasti: Mitä kuippana kuikutat? Olet hännätön vain ja turhia ruikutat.
Vetää lantiovaatteen alta esiin häntänsä:
Näät, häntäni kahden vaaksan ja tuuman on pituinen, vanha — Hanuuman mun on ristinyt kaikkkein viisaimmaksi ja mukaan häntäni mitan olen tunnettu kaikista rikkaimmaksi.
OINAS koirankurisesti: Olet juupelin arvokas, kyllä sen moukkakin näkee: Mut yhtä mun mieleni käkee — jos herra ei nöyrää pyyntöä hyli — soma oisihan oikein mitata, ihan tuumanko riittää se vaaksain yli.
YÖKKÖ arvokkaan alentuvasti: Laki kieltää orjan ja moukan tätä arvonmerkkiä mittaamasta.
OINAS imartelevasti: Mut oiskohan liiaksi armeliasta, jos kerran orjan ja apinahoukan tuot' ihmettä suotaisees sivellä, kas voisihan herraus hivellä myös lurjusta saparatonta.
YÖKKÖ Hö-höh, no-jaa, jos varovasti — Vain nipukasta — —
OINAS Ihan hipukasta.
Tarttuu samassa molemmin käsin Yökön häntään ja pyörittää ympäri.
YÖKKÖ karjuu: Sinä, heittiö, hellitä, heitä!
OINAS Nyt hännällä hallitse orjia.
Samassa katkee häntä ja jää Oinaan käteen. Yökkö tuupertuu rähmälleen.
Mitä! häntäkö katkes!
YÖKKÖ kömpien nolona ylös: Se saumasta ratkes — —
OlNAS etualalla. Yökkö taempana: Hoh-hoo, tekohäntäkö vallassa onkin? Nyt tiedän ma uutisen jonkin: — Ketunhäntä lie ollut tää alunperin.
YÖKKÖ siirtyy repliikin aikana oikealle etualalle: Tuo tänne, ett' tynkään sen rihmalla kerin. Hanuumanin käräjät kohta on lässä, pyhä tuossa on käräjäpuu ja paikka mukulakivellä tässä on viisasten neuvosta mulla. Ei istuntoon voi hännättä tulla, Kas äänestyksessä ainoa keino ja taika on hännän huippu, — nyt tärkki on aika. Tuo oitis le tänne.
OINAS Jos selvität tarkemmin säätyänne: Miks teillä on häntä ja arvokkuus?
YÖKKÖ istuutuu kivelleen: Pidä pienemmällä sa kutale, suus! On meille taattojen perintö pyhä! Siks saimme me mannut ja maat, niin pähkinämetsät kuin neilikkahaat, ja siksi ei sovi meille saparo lyhä.
KIRRA Siro tyttö, jolla on hempeä, lehtiaineksista tehty puku yllä ja yksinkertainen, soma koristus kaulalla, heittää vasemmalta, näkymättönistä, Oinaaseen pähkinän ja kuhertaa laulavasti: Tule tuu, tu-tu-tui, tule tuu — —
OINAS nostaa pähkinän maasta, pettyneenä: Ei kolibrinsulkaa tässä.
KIRRA Tule tuu, tu-tu-tui, tutu — tuu —
OINAS kuunneltuaan heitfåä pois päI inän Ei hän, joku joikuu muu — —
KIRRA astuu näkyviin, luontevan herttaisesti: Sun polkujas seurannut olen, olen kulkenut ikävässä ja kaihossa.
OINAS Olet laulava Kirra, sun tunnen. Mut aika nyt ei leikkiä lemmenlaihossa. Nenän tässä ma ukolta niistin. Ketunhännät ja arvot riistin —
YÖKKÖ nousee neuvottomana, lähestgy Oinasta keskinäyttämölle päin. Palaa sitten taas Hyypän tullessa oikealle:
Uros oot ihan oiva ja mielevä, saat kaupata ruukkuja, maalaritöitä satatolkulla palkaksi pähkinöitä, jos annat sen mulle kuin lupasit.
OINAS nauraen: Lupasinko ma? Muista en lainkaan. Kas, mitäpä muuta ma sainkaan kuin ketulta hännän ja mielen ja mukaan hännän myös sovitan kielen — — Siis valhe pieni suurta valhetta vastaan.
Heiluttaen häntää.
Tää hännäkkäiltä on lainaa ainoastaan.
Kirralle:
Tule, Kirra, nyt Oinaan myötä. Tätä paratiisia aika on tutkia ja — ma luulen — apinaherroja hännällä hutkia.
Kirra ja Oinas vasemmalle.
Hyyppä tulee vasemmalta taka-alalta hölkkäjuoksua. Tämä Hanuumanin poika on likainen naamallaan ja ruippana kintuiltaan. Sylissä on hänellä ankaran suuri ruukku ja hampaitteu välissä pitkä tikku.
HYYPPÄ Yökölle, vetäen tikun suustaan: Isä ukko on tulossa! — Nyt kiire kuin liekillä kulossa on virrata seesamin mahlan ja mehun sen tullessa juomarijehun. Nyt reilaan hännät ja maljat!
Yökkö hamuilee häntäänsä ja painuu lopulta nolona mukulakivelleen istumaan. Samalla aikaa asettaa Hyyppä ruukun seesampuun juurelle ja tuikkaa tikun puun kylkeen. Asettuu kyykylleen, lystikkäästi virnistäen Yökölle:
Noin alkaa tikusta tippua kaljat.
YÖKKÖ hajamielisenä: Ka — tippuu tikkua pitkin — —
HYYPPÄ Ja ensi pisarat kielellä Iitkin.
Lipoo tikkua kieIellään.
MARAKATTI lattearinta ja koukkuselkä käräjämestari. Tulee oikealta taka-alalta kiireisesti kierreraitainen, pensaspuusta tehty keppi arvonmerkkinä kädessä:
Napa maaemon hyllyy ja tärskyy, Hanuuman kun talsii ja naamalla pärskyy. Hän saäpuu, apinakaani, ja harmaja patriarkka. Hän naamalt' on ilmetty paviaani ja valtikkana on seesam-sarkka. — Kenen kulmilIa härmää on pyhässä puussa, kenen leuka on louhittu sankariluusta, ja Koirankuonolaisten ken kuuluu valtiassukuun, hän, kuningas kaikkien apinaisten, nyt saapuu tuomion lukuun.
Asettuu vasemmalle, sauva keikarimaisesti oikassa kädessä. Oikealta saapuvat: Hanuuman, paksu, ähkivä ja rallatteleva herra, jonka leuan alla on tukku harmaata partaa, kaulassa mahtava ketju pähkinöitä ja kädessä valtikkana katajakippo. Hänen jäljessään astuu sielunpaimen Uhu, jolla on pukuna sammaleenvärinen laaja loikko. Kädessä on hänellä pitkä pahkurainen sauva, jonka päässä on naurava kuutamonaama. Mutta kuutamoympyrän toisella puolella on pähkinäisillä pallisilmillä varustettu paholaisen kuva.
Kaksi muuta apinaurosta seuraa jonossa perässä. Nämä kaksi ja Uhu asettuvat mukulakiville Yökön lisäksi istumaan. Marakatti jää seisomaan. Sielunpaimenella on muita korkeampi kivi.
HANUUMAN äkkää Hyypän lipovan kielellään mahlatikkua, koko jono pgsähtyy.
Äläs, poika, liikoja kielellä lipaise!
Hyyppä livahtaa piiloon puun taakse, josta taaton näkemättä virnistelee.
Varo, ettei tää kämmen sun pakaroitas hipaise!
Marakatille:
No mestari, rumpua lyöpäs.
Marakatti rummuttaa hetken ankarasti, joll'aikaa Hanuuman istuutuu juuren konkelolle, palavissaan ähkää ja puhkaa ja pyyhkielee hikeä kasvoilfaan. Rummutuksen päätyttyä:
Hoh-hoh — miten astunta hikeä naamaan ryopäs. — Niin — — koska ja siis tämän rummuttamisen takia ei kenkään hännätön myöten lakia saa tuomatta pyhälle paikalie tulla, on rauha ja laillinen oikeus mulla — —
Nyppää kirpun rintapuuleltaan ja napsauttaa sen taitavasti sormellaan menemään.
kevätkäräjät täyskun noustessa alkaa. Kas silmistä autuasten myös paratiisilasten on haettava raiskaa ja malkaa, nää ettei kasvoille jumala kuun, yli armosta paistavan naaman vedä kaihea turman ja vihan, mikä tuhoon veis tämän onnelan taattojen saaman ja hukuttais hurskaan apinalihan. tään laiskan ja itsekuliekin rakkaan — —
HYYPPÄ joka on kurkistelIut isäänsä puun takaa, irvistellen Marakatille:
Ukon silmät käy kaljamalle ja sakkaan, hän heltyy kohta ja itkua tuhraa.
Marakatti heristää kepillään poikaa valkenemaan. Hyyppä kyykistyy ruukun viereen.
HANUUMAN selviten liikutuksestaan, juhlallisesti: Alamäkeä pyöri ja merehen lähti jo aurinko toljottavainen, nous taivaalle Koira- ja Leijona-tähti ja jumala Kuu ikinaurelevainen.
Pyyhkii liikutuksen kyyneleen silmästään ja muuttautuu rehevään leikillisyyteen:
— Akat latteat, haituvahapset ovat vellinlaitossa hyörineet, sopuseurassa syöneet sen apinalapset on nokkelin sormin ja kyntensä nuolleet, kuperkeikkoja nurmella pyörineet, ja niks ja naks ovat kirput hampaissa kuolieet.
HYYPPÄ Isä, täynnä on ruukku, vain tuumaa vailla.
HANUUMAN Pisipirtailleen se tippukoon samalla lailla.
Jatkaa mielihyvästä röhisten:
Tytärlapset jo nakkasi aviopaukut ja urusten kalloon sai kuhmut ja laukut. Mut alla tummavan myrtin, kuun virrassa, vierellä kukkivan yrtin nyt tuoksuvat immet kuin peltopyyt. He nukkuissa peipon, ja ruskean rastaan kuht' ottavat ylkänsä kujertaen vastaan, ja kuhmut ja sarvet he lemmellä voitaa.
HYYPPÄ Kukas ryyppykuntoon hunajat hoitaa?
HANUUMAN rehevästi: Kukas muu kuin mestari Marakatti, jok' on paratiisin nokkelin maailmanmatti. Hän suolaheinin ja pärskäjuurin, ngt tehköön oikean paratiisikuurin.
MARAKATTI kumartaen: Myös tippa muutama hunajaa ja näpsän verran kai neilikkaa viel' armossa antanet sekaan heittää?
HANUUMAN Ei neilikkaa, se karvast' on aivan ja siittää kellerimahaan vaivan, ei myöskään pippuria, jota lempivaimoni Naakka, tuo eloni murhe ja taakka, mua mahlassa juomaan puijaa. — Sydän muskotin parast' on ryytiä, sitä sekaan survo ja aika kyytiä.
MARAKATTI Heti maistiaista tuon tuohislipolla.
HANUUMAN ojentaen valtikkakipponsa: Tuo suoraan katajakipolla.
Marakatti kumartuu seesampuun luo.
No niin — — näin laitossa humalamäihän mun käräjävirteni solmuun jäihän — ja lieköpä kesken näin kurkkuni janoa mun tehtävä muuta kuin riemulla sanoa: Meill' autuain elo maan on päällä! Lie montakin laatua asujanta maan pinnalla täällä moni uskoton, hännätön pakana tuoll' lienee tulisten vuorien takana, mut meillä vain autuas asumaranta. Meill' oppaana askelen heikon ain' ollut on taattojen jälki ja kanta. He onnen löysivät varjosta metsien peikon, he kullekin mittasi onnen määrän. Ja jälkeen heidän sen mittaa häntä: Niin suuri kuin hännällä pituus lie, niin lavea kullakin onnen on tie. — Näin yksinkertaisella ja hurskaalla lailla on riita ja napina pannaan pantuna täällä. Ja vihoviimeksi päätös ja perustuslaki: Elo torkkuva tää ett' on parasta onnenunta ja että on parhaista parhain tää yhteiskunta, se totuus vanha neuvossa tässä tapa ollut on ainoaks oikeaks vahvistaa.
Marakatti tuo kipolla juhlajuomaa. Palaa Hyypön luo ja siirtyy sitten vasemmalle.
Siis yhdessä rytäkässä nyt hännät pystyyn! Nostakaa-aa!
Hanuuman ryyppää. Kaikki nostavat kainalon alta hännännipukan näkyviin paitsi Yökkö, joka ääntelehtii levottomana.
HYYPPÄ nauraa räkättäen: Kä-kä-kä-kää — —
HANUUMAN päristää suutansa ja pyyhkii kädellään. Tekee yleissilmäyksen: Kai vanhaa latua aatos käy??
HYYPPÄ yhä nauraen: Ei Yököllä häntää näy!
YÖKKÖ nousten pystyyn, säikähtyneenä: Toki häntä on mulla kuin muilla.
HANUUMAN nostaen kippoa, jo kokonaan juhlatunnelmassa: Miks viivytät temppuiluilla sa ryyppäysjuhlaa — — vai uudetko sulla jo aatteet — —
Juo kiposta kulauksen.
UHU nousee ylös ja koputtaa sauvallaan: Moni pähkinä kuorelt' on hyvä, mut alla on saastainen heelmä ja jyvä. Myös paratiisista apinalasten tään näin minä raskaalla mielellä. Nyt tapoja taattojen autuasten moni rankaisematta loukkaa. Koht' erota silmä ei herrasta moukkaa, niin päässyt on vallalle turmelus, saasta. Loka syntinen tullut on orjain maasta, tulivuorien juurelta tuolta, miss' asuu hännätön suku. Ketvätjuhlan he saavat kanssamme viettää Mut armosta tästä on saatu vain saastaa! He rienauzkielellä haastaa he uusia tapoja tuovat, kinamieltä ja riitaa luovat. Ja riettain heistä on Inra, koko apinakunnan riena ja villitys. Hän on kalvetustautinen, kurja, ja kuitenkin kaikille syntiin viettelys. Tavat pyhimmät rikkoo tuo hurja —
Ylhäälle, puun puun konkelolle ilmestyy samassa Inra, siro ja ihana impi, jolla on hohtavan kellervä hipiä ja jonka huulilla on purppurainen hohde. Hänen vartensa on soleva ja norja. Leikkivä riemu ja uhmaava kauneus säteilevät hänen olemuksestaan.
INRA Hui-ui, huk-huk, hu-huu!
Heittää kolibrinsulkaisen pähkinän.
Tämän Inralta saa — ruma pappi Uhu-u!
Heittää toisen pähkinän alas suoraan Hanuumanin päälakeen.
Tämän Inralta saa rymyukko Hanuuman!
Heittää koko kourallisen ukkoihin pähkinöitä.
All' auringon kuuman on kaunehin Inra!
Katoo nopeasti, ilman että muut ennättävät nousta ylös ja häntä nähdä kuin Uhu.
UHU Hän kosketti pyhää puuta! Sen näittekö rietasta naamaa ja suuta? Hän hellimistä ei enää siedä. Sana anna siis nopsaan viedä ja riiviö tuoda neuvoston eteen.
Istuutuu.
YÖKKÖ Ma mielt' olen samaa.
HANUUMAN Tämä häiriö hellän mieleni lamaa. Mut hyyppää Hyyppä ja piikanen tuo.
Hyygppä vikkelästi oikealle. Uhulle:
Voit eelleen synninliejua kaivaa; mut meit' älä saarnalla vaivaa.
Uhun seuraavan repliikin aikana käväisee Yökkö ja toinen apinauroista hakemassa itselleen kipollisen mahlaa.
UHU Sen näin minä rumiluksen! oli silmissä lieska ja palo, paholaiselta varmasti laina, ja kavala niin oli suunsa valo kuin viettelys, synti on aina — — Ja tuohon ilveimpeen uroskansa on hulluna aivan?
MARAKATTI Hänen vuoksensa uroilla tappelunnuhina ja tytärten pensaissa kiukku ja kuhina.
UHU Sekasortoa näin, kademieltä ja riitaa nyt ryöhää keskeltä onnelan viitaa.
YÖKKÖ koettelee häntäpunltaan: Jaa, jaa, sen tunnen ja nään, paratiisi on keskellä häviötään.
UHU Tää ilmestys paholaispeikon, mi ensiksi kuurnii uekossa heikon, eritoten on rienannut vaimonpuolet. Nekin, jotk' ovat synnyltä vallasluokkaa, Tätä matkivat orjaa ja kurjimuskuokkaa. He simpukankuorilla ruumista raapii ja pois palapalalta untuvat kaapii.
Nousee ylös.
Ja sitten, aatelkaas — sen nähnyt oon omin silmin — he tonkii beetelinväriä, punamultaa, punalaikkoja he maalaa pitkin pakarapaikkoja — Katinkultaa! — Ja muotia! Uusinta tapaa! Paratiisi on vapaa! soi loppujen lopuksi rienaussana.
Istuutuu.
YÖKKÖ joka on litkinyt liposta mahlaa: Minä kaikista viisaimpana olen hengessä sielunpaimenen myötä. Kuka tietää, jos rienaus yltyy, he kantoon hännänkin kyltyy, sen irti saumasta ratkoo — — Kukaties ihan juuresta juurtaen katkooo Tätä aatetta ajaa Oinas-vintiö, jok' on synnyltä samaa sukua, eik' armosta hännän pidä paljonkaan lukua.
HANUUMAN nauraa röhisten: Tää aatozkin ennen on kuulumatonta. Älä ylä turhia höpise!
YÖKKÖ ponnahtaen pystyyn: Jukoliste, en liikoja löpise! Tään lurjuksen valtaani vaadin, ett' omalla kouralla tuomion laadin.
HANUUMAN Sana viisasten, nään minä, tyhjää leikkaa, aju ymmällä mun, se heittää kuperkeikkaa, Ei muuta neuvoa neuvossa tässä kuin hetkeksi nukkua — siispä on lässä nyt torkkumishetki.
Hanuuman nojaa puun runkoon ja kuorsaa, ja muutkin kyykähtävät paikoilleen ja torkahtavat.
HYYPPA tulee oikealta kollottaen ja surkean näköisenä: Minä selkääni sain — — Se Oinas koikale niskaan koikki, veti hännästä, viurus ja manas, ja taapäin tanas ja selkään loikki.
Itkeä tuhertaa.
MARAKATTI Mut apinantytär — sen toitko?
HYYPPÄ kirkastuen jälleen, lapsellisessa ihastuksessa: Sinä tähtisen ihmeen tuoda voitko, hämäryössä mi läikyyy ja väikkyy kuin mainingin parmailla paistava kuu. Ja ihmeitten ihme — hänell' on — kirsikkasuu, min nähdessä päätä vain huimaa.
Hyppää etualalle.
MARAKATTI Ka — onpas tuimaa — tää poika on päästänsä vialla.
HANUUMAN Jo äsken ol' ymmällä aju, nyt järjestä viiminen hiven ja haju on haihtunut multa — — On ennen pulmissa auttanut torkkumishetki nyt, luulen, on ruukulle retki. Mikä kuutamossa on hämärää, sen aamulla aurinko selvittää.
Jönkii ruukulle ja hänen jäijessään kaksi muuta apinaurosta, Mararatti mgns seesampuun luo.
HYYPPÄ Sitä tyttöä naimaan lähden!
UHU Torahampailla lait sekä uskot raastoi! — Naa — napinallista, mitäpä muuta tuo ollut ois peli.
HYYPPÄ koirankurisesti: Enimmäkseen he pappia hammasteli.
Uhu kääntyy raivootuneena poispäin. Muut ovat palanneet paikoiileen.
UHU Sai prinssi selkäänsä kaikkien nähden. Täm' on valtoja vastaan napinaa!
HYYPPÄ puoliksi itsekseen: Kuin virpi ja köynnös hän hyväili santelipuuta ja välkkyvin hampain joukolle haastoi.
HANUUMAN istuutuessaan: He-hee, näin tilkka tilkalta, vähin erin Taas päästään ärjymielestä järkeen. — Pojat! Nyt on kirppujen tappamishetki!
Nyppivät rintakarvojaan.
Samassa itmestyy taas Inra pähkinäpuuhun ja istuu sen rungolle, tullen nyt täysin näkyville ja leikitellen Yökön hännällä. Hänen takanaan on Oinas ja Kirra sekä näkymättömissä muutakin kapinoivaa apinakansaa.
UHU pyhässä vihassa: Alas pyhästä puusta, jos uskot sa kuutamon voimaan.
Ukot pöliähtävät pystyyn, siirtyvät vasemmalle ryhmäksi. Uhu jää oikealla.
INRA Tulin haastelomaan, ihan asioimaan. Ja myötä on heimoa hilpeätä.
UHU kääntää toisen puolen kuutamoympyrästä: Vai pelkäätkö naamaa tätä, mi paholaisen on oma.
INRA Hui-ui, sun peikkos ei soma. Sen silmänä pähkinäpalli ja suulta kuin räyskivä halli. Ja maalattu kurjasti perin! Se tehtävä ois ihan uuteen ralliin, nenä värjättävä ois krokodiiliverin ja muutenkin — naamasi malliin.
HANUUMAN jälleen lähestyen: Kaut' isien leukaluun! Tuo tytär on prinsessa kuun!
INRA hypähtää alas, jääden seisomaan Hanuumanin istuimelle:
Ei kuutamo kalvakas, ei elämä uneljas ole jumala meille. Tulivuoria kuljemme, joka auringon uuden me sylihin suljemme. ja syöksymme jyrkänteille.
UHU Puhe tuo on jumalanpilkkaa!
INRA nauravasti: Täm' on riemua silkkaa. Ja minä olen prinsessa nainen!
HANUUMAN He — — nainen —
UHU kuin mainitsisi paholaisen nimeä: Vai nainen!
HANUUMAN Jopa somasti liekutat, apinainen.
HYYPPÄ joka uteliaana on vääntäytynyt aivan Inran viereen, osoittaa uteliaana tämän huulia:
Miks on sinun suullasi kirsikkamarjoja kaksi?
INRA Punahuulet ne on, ihan purppuraiset! Ne marjaksi maistavaksi — kuin kirsikkaiset — näin yhtehen nipristän ja hymyän — —.
UHU Hän irtikö luonnonlaista!
YÖKKÖ Tämä enää ei apinamaista!
HANUUMAN Ei laatua koirankuonolaista.
OINAS Hän ihana on, ihan jumalainen!
ÄÄNET kuuluvat vaimeana kuorona puiden ja pensaiden takaa: Hän on jumalainen!
UHU Ja vaikene, napinakansa! Koko herjalla muodollansa hän on jumalan pilkka ja sikiö pahan. Tämän todeksi todistaa mahdan. Siis kuulkaa, mitä nyt kalloonne ahdan: On meidät jumala Kuu ihan kaltaiseksensa luonut. Hänen armostansa on meillä myös suu, min' Luoja huulettomaks on suonut. Ylös silmänne luokaa kuutamon puoleen: Hän nauraahan huulia vailla ihan apinan oikean lailla. Mut immellä tällä on lisä, jot' ylpeillen huuliksi mainii. Vain paholainen niiden on isä.
YÖKKÖ Voin taata kaikista viisaimpana, ett' totta on paimenen sana.
INRA heiluttaa Yökön häntää, hänelle tarkoittaen, somasti uhitellen: Kenen on tämä saparoparka?
YÖkkö vetäytyy peläztyneenä oikealle.
UHU siirtyy keskemmälle: Ja paholaistakin hirveämpää on laadulta rienaus tää. Täm' on inhimillistä! Tämä muistuttaa mua suvusta villistä, suvust' ihmisen kurjan ja kalvaan, — min osa on taistella, kurjana kuolla, elo taakkana kantaa, rehkiä turhaan ja sortua väkivaltahan, murhaan. — Heit' onhan nähtykin rannoilla näillä, kun kuuttomin öin sekä myrskysäillä lyö heidät meurova meri näit' armaita rauhan rantoja vasten. — He ovatko näköä autuasten? He viruvat jäsenin nääntynein ja kaihisin, polttavin silmin.
Siirtyy takaisin oikealle, Inran huulia osoittaen.
Ja huulet — niin, on heilläkin huulet, Mut irvistäväiset ja mustat —
INRA väristen uuden ajatuksen alla: Min' oisinko ihminen myös — — mitä luulet?
UHU Tämän Iaatuiseksi tahdotte muuttaa paratiisin ja onnelan tään?
INRA Nyt maailman hurmana, turmana nään — —
UHU Pyhä tehtävä mun on varjella maa tämä suvulta turman, kuin turvaa sen ennestään laki vanha, mi kuuluu: Jos ihmisen muotoisen rannalta tapaat, krokodiilien kitaan se survaa. Vain tällä tavalla saastasta vapaat me saamme olla ja murheetta elää.
INRA kuin katsoen kaukaisuuteen: Mik' ääni kaukahinen nyt ilmassa helää, Mikä sankari astuu nyt yllä pään, sädesäihkyä ympärillään —
UHU Ja tulta, tulta he palvovat, tulen ääressä nukkuvat valvovat, mut tulehen, tuskaan he saavat myös hukkua.
INRA aavistavaisten aatosten tulvassa: Taru hirveät — ihmehet aatokset antaa — Se on kurja, mut ihana suku! He orjia suurten on varmaan He elää liejussa rannan harmaan, mut tuskasta riemuhun kurkoittavat. He itkevät, tappavat — — armahtavat ja nauravat taas ikiauringon alla — — Jos pieninkin heistä ma olla saisin, läpi tulisen maan, yli sinisen meren minä uzkaltaisin, minä repisin rintani auki ja huuruvan, tuoksuvan veren minä riemulla vuodattaisin. — Sen ahnas aurinko joisi!
UHU Pedon kielellä herjaa hän näin tavat, lait sekä taattojen uskon! Puun pyhäisen runkoon nyt hänet sidottakoon, koko yöksi hän jääköön kuutamon alle, jott' armosta Kuu hänet pahasta vääntää tai häpeään sekä nälkään nääntää. — Näin tehlää Kuutamon nimeen!
Yökkö ja kaksi muuta apinaviisasta aikovat ryhtyä tuomion täyttöön.
OlNAS astuen vastaan: He, takaisin, kellerimahat, tai lonkista kiskon ma hännät ja nahat.
lNRA Hui-ui, ho-hoi, minun heimoni heljä!
ÄÄNET vastaavat voimakkaasti: Hu-hui, ho-hoi!
Hyökkääjät pelästyvät ja vetäytyvät takaisin.
OINAS Te kuulkaa, kuulkaa ja peljätkää! Te ootte heikkoja, Vain laiskoja komeropeikkoja — —
lNRA Rutarannat ja liejumaat te annoitte orjille meille. Mut taiten ja ahkerin sormin somat, kaunihit, taidokkaat me liejusta laitoimme maljat teille. Ne kirjoin kaunehin, eläinkuvin me piirsimme vielä ja avuoksi huvin viel' laitoimme juoksevat hirvet ja tarvaat me luolamme seiniin. Nälän päivät ja suupalat karvaat, ne kaunihin luonnissa armahiks saivat.
OINAS Te soitte orjille meille vain ohdakemaat sekä autiot vuoret, okapiikkiset pensaat löi veriin jalkamme nuoret, kun herkkuruo'aksi teille me pitkin ketoja heinäsirkkoja haimme ja palkaksi koivet saimme.
INRA Mut tuskankin toimme me tuoksuvaksi! Jos janoon uuvutti kedoilla juoksut, me joimme ohdakeruusuista tuoksut. Ja uhalla tulisen turman, tulivuorilta löysimme kukkaissarjat ja paisuvat rypälemarjat, jois' ihme on hulluus ja hurma.
OINAS Me yksin olemme kaunista luoneet, meill' yksin ollut on voima ja kunto, mut nääntävä kurjuuden tunto meilt' ytimen riemust' on syönyt. — Nyt tiedämme: valhe meidät on maahan lyönyt.
INRA hurjana ilakoiden: Tää Yökön on häntä ja ketulta saatu, ja sama kaikilla teillä on arvon laatu!
Kaikki katsovat YÖkköön.
YÖKKÖ perin pöllämystyneenä: Ka, eikäpä kieltää tainna, et irtosi sauma.
INRA nauraa hurjasti ja mukanaan orjain heimo taustalla. Kääntgy taka-alalle päin:
Hei, naura, naura, orjan lauma!
MARAKATTI Hanuumanilie, joka on sangen ilmeisesti ihaillut Inraa: Soputielle jo astu ja myöntele taiten.
HANUUMAN Ah, apinalapset! — paratiisia kaiten ja torkkumisrauhaa sen tätä sanaharkkaa käyn koivesta kiinni, jos patriarkkaa nutipäiset nää oinahat joutais kuulla ja haastaa kaposemmalla suulla Te tietkää, minäkin täynnä oon napinamieltä: Mun lempivaimoni Naakka hääpäivästä saakka on ollut äksy ja äkää äimivä. Saa kaikota kääkkänäpuuhun, nyt muija tää lempona läimivä. Ja lemmikkivaimoksi tulkoon inra.
INRA alkaa raikuvasti nauraa ja mukana entistä raikuvammin koko hännätön heimo.
HANUUMAN rehevästi: Rymyhäihinpä hauskasti päättgy napina.
INRA naurunsa huikeaksi päätteeksi: Hui-ui, hohoi!
Nauru lakkaa, Inra juoksee taka-alalle.
ÄÄNET Ho-hoi!
INRA Ho-hoi, — mun heimon neuvonpito-on!
Inra, Oinas ja Kirra katoavat taustalle.
HYYPPÄ siirtyy oikealle, Hanuumanin perässä, hurjana: Isä ukko! nyt vasta on eessäsi kapina! Jos tyttöä tätä sun mielesi halas, päistikkaa kuningaspuusta sun syöksen alas.
HANUUMAN pienellä isän ylpeydellä: So-soh! — jokos kukkoilee tämä kuippana —
UHU kauhistµneena: Isä poikaa vastaan ja poika isää! niin — maailmanloppuun mit' tarvis on ennusta lisää?
HANUUMAN sopumielellä: Mut nuor' olet liiaksi ruippana, sun turha noin kaunista hanhea halata. Nääs nuoresta, kokemattomasta käy rumakin impi ihanasta, kun ei voi mielessä verraten taapäin palata. Voit orpanas Kaisankin naida noin lemmensokkona, minä kaunista kaipaan näin vanhana pokkona.
Istuu, samoin Uhu ja muut apinauroot oikealle.
HYYPPÄ Hä-hää-ä, äläs huiputa miestä! Kyll' on mulla silmät päässä ja selko tiestä.
Riemastuneena ovelasta keksinnöstään.
Emo Naakalle vien minä sanan, se muija kun hynttää tänne, niin toisinpa pärrää sun kielesi jänne.
Juoksee vasemmalle taka-alalle.
INRA tulee taustalta mukanaan Oinas: Nyt on pidoista lähtemishetki, ja arvatkaas, mikä alkoi huikea retki. Jos ette Oinaan ehtoa täytä, typötyhjiksi riivimme pähkinäpuut menomatkalla kaikki. Emmekä käytä niit' armasteluihin, ne viemme myötä, kotorannalle yhtehen kekoon — —
OINAS Ja sitten nuolien tekoon!
INRA Oka piikkinen pähkinän laitaan silosulkapa hännäksi toiseen!
OlNAS Joka, herraan pähkinäsaitaan ja häntyriloiseen väkä kärjekäs lentää ja juuttuu.
lNRA Täst' alkaen maailma muuttuu, nyt vapaita oomme, ei orjia enää! Paratiisin valhetapoja noudata emme, ketunhäntiä, käskpjä vastaan teemme tenää. Oman itsemme vuoksi me taistelemme! — Tää päätös on apinailveen.
OINAS Joka hännäkäs hukkuu nuolien piiveen, te jollette nyt sopumielellä myönny.
MARAKATTI kuiskaa Hanuumanille: Soputielle jo työnny.
HANUUMAN Se peevelin poika kun Naakan haki — Pelas poika se peliä kieroa, tuot' oiskohan toista nyt naimiskauppaa hieroa.
MARAKATTI Uus anna nyt apinakunnalle laki.
HANUUMAN Sen pappi tehköön ja sarnatkoon, minä Hyypälle tyttöä kosin.
UHU nousee: On napinaa tämä rietasta tosin, mut armosta patriarkan sovun yhteisen takia teen uutta nyt peruslakia, jok' oikeuteen sekä arvoon samaan niin nostaa hännäkkään kuin hännättömänkin. Se seisoo ajast' aikojen loppuun hamaan ja kuuluu muodolta seuraavazti: Tähän saakkä on määrätty hännän mukaan, ken pähkinäpuita on saanut, ken ei. Täst' alkaen hännän vuoksi ei kukaan saa pähkinäpuita, ei omaisuutta, vaan rikkauteen sekä häntään nähden nyt seurattakoon tätä tapaa uutta: Ken taatolt' on perinyt seesam- ja pähkinäpuita, hän perinnön merkiks saa liittää hännän, joko villavan, pitkän tai lyhyenlännän, ain' isien antaman hyvyyden mukaan. Täm' on yhteiskunnassa uudistus suuri: nyt on seuraus vain, mik' ennen ol' alku ja juuri. Täm' on annettu Kuutamon nähden ja noustessa Koira- ja Leijona-tähden, Täm' on annettu kuningaspuussa, paratiisissa, naittamiskuussa.
INRA nauravalla pilkalla: Ketunhännällä ympärikäännös!
OINAS Sanasaivarrus, väännös!
Naakka tulee tuohottaen oikealta taka-alalta jäljessään Kaija ja Hyyppä. Naakka Hanuumanin luo. Kaija jää Hyypän kanssa seesampuun luo. Naakka on pippurisilmäinen ja kiinteälihainen muija, puettu mustiin rimpsuihin. Kaija on ruma ja ruipelosäärinen apinatytär, kirjavankoreasti puettu. Kaija lähentelee Hyyppää, joka puolestaan kiertelee Inraa. Kaija katseltuaan Inraa vetää puvustaan punamultaa, maalaa tällä itselleen mahtavat huulet ja näyttää niitä mielistellen Hyypälle.
NAAKKA Vai niin! Ken taas, sun kurkkkuus liiikoja kaas! Ja ettäs kehtaat! Ikäloppuna tyttöjä vehtaat — —
HANUUMAN nousee ylös: Jaa, jaa, muija, tärkkiä valtaseikkaa — — Täss' aateltu, punnittu on. Nääs poikamme Hyyppä — —
NAAKKA Ja siinä viel' lynkkää ja keikkaa!
HANUUMAN Vaan Hyyppä kun on ihan naimaton, niin aattelin — — Inralle naittaa — —
NAAKKA uhkaatasti: Risatautisen prinsille laittaa, ja kaunotar Kaija on tässä!
INRA ilakoi ja nauraa: Hanuuman on ukkeli oiva, mut tuima ois liiaksi anopin hoiva — —
OINAS Täst' ei tule hullua hurskaampaa, koko apinalaumast' ei selvää saa, — Kotomatkalie lähde mun suojassani, kotorannalla kannan sun majahani!
INRA kohoten korkeaksi: Ken noutaa vuorilta tulen, hänet syliini sulen! Ken on huulilta samanlainen kuin prinsessa nainen, hän on valtias mun! — Hui-ui, ho-hoi!
ÄÄNET Ho-hoi! ho-hoi!
INRA Kotomatkalle heitmoni mun!
OINAS poistuessaan taustalle: Nyt alkaa pähkinäsota!
NAAKKA Uhulle: Mitä on tämä villitys täällä, ei kenkään tääll' ole selvällä päällä?
HANUUMAN Älä lähde mun luotani, kaunis. Sinä lupaa mun tyttärekseni tulla. Syli vanha ja raihnas on mulla — —
NAAKKA kääntyy uhkavasti Hanuumaniin päin: Ja vieläkös kierrät sa loilotuskaulaa.
UHU ankarasti: Mitä papanapataa sa kielellä hierrät. Hän itsensä selväksi laulaa, ja tulevaisia aattelen minä. Jo vaikene vaimo!
HANUUMAN Olen hämäkkiseittien peittämä, ja sammale silmäni varjoo, laho oon minä hylky, myrskyjen heittämä, mut Lempeää lauhaa sylini tarjoo. Olen hallava kuutamon naama, mut nauraa taidan ja ruskottaa jos hivellä käteni vanha sun kutrias saa —
INRA vakavoituen: Tytär kuutamon synnyltä lienen, mut päivästä säkenen pienen sain silmäni terään ja huulteni maloon en tyydy, en tyynny ma kuutamon valoon! Hanuumanin tytärten lien minä lukua, mut tunnen kuin oisitte vierasta sukua. Te ootte kuin nukkuvat mättäät ja kannot on kuutamon kumossa, mut mulla on sydämessä kellervä aamu, elän saapuvan sankarin lumossa.
Iloisesti.
Hyvästi naurava kuu! Hyvästi haurava haamu!
HANUUMAN Hyvästi, kirsikkasuu, sinä nouseva aamu!
Inra katoaa nopeasti oikealle. Hetken vaitiolo.
NAAKKA leppyneesti: He ukkoraasu, pois käsikynkkää nyt muijasi rinnalla lynykää — — johan aika on juomasta laata, kototurpeelle — — puun alle maata, Minä oksalla valvon ja kykkään —
Hanuuman työntää hänet pois.
INRA näkymättömistä huikeasti: Hui-ui, huk-huk —, ho-hoi!
ÄÄNET Hoi, ho-hoi — ho-hoi!
UHU Nyt alkaa sankariaika! nyt on ruttona sotaan käytävä, on juurritettava maasta pois suku paratiisin onnea jäytävä. Se on ajettava vuorien tuolle puolen, niin — ihmisten luo sekä vaivan ja huolen.
HYYPPÄ Minä ryöstää tahdon sen tyttären!
YÖKKÖ Ja häntäni ainoalaatuisen ma tahdon takaisin riistää —
MARAKATTI Minä sankariarvosta kiistää.
YÖKKÖ Ja koira vieköön, ma vannon: niin kauan mies tämä päälle rynkää, niin kauan kannan vain häntäni tynkää kuin häntäni entisen takaisin perin ja paikallensa sen jälleen kerin. Tätä ennen en kättäni lepuuta, en valaani syö, en epuuta!
HANUUMAN puoleksi itsekseen: On tottakin valtikaskipossa monta perin karvasta marjaa, ja siivotonta monen narrin kokomaa sakkaa saa siitä kuningas kaalia. He — — kaikilla onnet ja riemut haalia ja itse peljätä akkaa, joka kuningaspuussa istua kykkää ja sieltä jos jotakin niskaan lykkää. — Ka — — niinhän se on — ja on ollut aina.
INRA yhä kauvempaa: Hui-ui, huk-huk, ho-hoi!
ÄÄNET Ho-hoi, ho-hoi — ho-hoi!
HANUUMAN ankarasti kaikille: Mut tietäkää: tätä impeä tuhotakseni en kättäni nosta; kuin tgttäreni hän mulle on kallis. Kotiin menkää, ei nyt mua vastustaa, ei mairia renkää.
Hanuuman vasemmalle taka-alalle Naakka jäljessä.
UHU Ei ukosta estettä, hän kyllä malttuu.
HYYPPÄ Kun seesami suonissa talttuu.
YÖKKÖ Tähän saakka on riittänyt nyrkkien nujakka.
UHU Nyt ei, ase tarpeen käypä ja sujakka.
Marakatilie:
Ota oksalta jumalan rumpu. Ylös, miehet! Auki nht taattojen hautakumpu ja kouraan taattojen leukaluut. Sota taattnjen puolest' on vnitosta varmaa, kun myötä manalan lauma on harmaa, homeparrat ja mahtavat tietäjäsuut.
Lähtevät, marakatti edellä rumpua lyöden ja viimeisenä Kaija ja Hyyppä.
VÄLIVERHO
II NÄYTÖS
Heleä biekkaranta hännättömien asuinsijoilla. Oikealla runsaasti ohdakeruusuja ja kallioseinämä, jossa on puoleksi kasviston peitossa oleva luolan suu. Oikealta etualalta alkaa poiku nousta vuorilie päin. Vasemmaila pähkinämetsä, metsäparatiisin viimeisenä rajana. Taustaila meri. Erikokoisia saviastioita pensaston reunassa, osaksi maalattuja, osaksi maalaamattomia. Lyhyt etelämainen aamuhämärä katuo nopeasti auringon noustessa säihkyvänä ja paahtavana.
Hyypppä ja Marakatti konttaavat vasemmalta aivan etualalle.
MARAKATTI pelokkaalla äänellä: Äläs eemmäksi konttaa, veli.
Molemmat pyörähtävät istumaan rinnattain ihan etualalle.
HYYPPÄ näsäkkäästi: Mikäs kielelläs sammalteli? — Jokos sankaruus sua arveluttaa?
MARAKATTI hampaat loukkua lyöden: Meren kylmävä henki mua vavistuttaa —
Ratselee gmpärilleen.
Nyt tultu on vihollismaahan.
Viittaa vasemmalle.
Tuoss' apinametsäin on viimeinen raja.
HYYPPÄ osoittaa oikealle: Tuoss' orjain lie joku luola tai maja. — Äläs, kun kurkkaan ja kuulostelen.
Juoksee ketterästi luolan luo.
MARAKATTI Älä hiivatissa — ma taapäin hiiviskelen.
Konttaa vasemmalie.
HYYPPÄ juoksee takaisin etualalle: Ma luulen, siell' impien hengitys hyrrää —
MARAKATTI Tule pois, sotajoukolle viedään sana.
HYYPPÄ ilkkuvasti: Mitä mestari kyrrää?
Ojentaiksen rehentelevästi.
Jos oiniitais vähän selkää.
Heittää kuperkeikan,
Tämä poika ei pelkää.
Marakatti kaapaisee pähkinämetsään, aurinko nousee ja voimakas valo valahtaa päin Hyypän naamaa.
HYYPPÄ säikähtää, katsoo vasemmalle: Se juupeli lipettiin lippas.
Kuulostelee luolalle päin, josta kuuluu oksien risahdus.
Ja tää uros karkuun kippas!
Katoo vasemmalle.
KIRRA Tulee luolasta: Ah, Oinasko täällä? Ei ketään näy: Yhä vieläkö vuoria käy? Tähän viivyntään mikä lienee syy? — Kuin risahtanut ois taittuva oksa — — sisilisko lie ollut tai keltakyy.
Luolaan päin Inralle:
Oi, Innra, jo aurinko nousi!
INRA ilmestytj luolan aukolle: Kiven kautta ja kallion tunsin sen! Sisar armas, nyt nauramme leikkien, kotorannalle taas kun tultiin.
Rientää hietikolle, esinäyttämölle, vetäen Kirran mukauaan.
Olat tyttöjen aurinkokultiin, jalat hiekkahan polttelevaan.
Istuu hiekalle.
KIRRA levottomana: Minä Oinasta kaipaan palajamaan — —
Siirtyy taka-alalle, katselee merelle.
INRA sieppaa hietikolta sisiliskon: Sisiliskoni kelleväkuono, näölt' ootko sa vieläkin huono, vaikk' aurinko nuolin sun silmiäs avaa.
Nostaa sisiliskon päivää kohti.
Sa, kömpelö, päivään katso ja nopsasti havaa tai hämähäkki sun poikasi vie — — Vai mehiläistenkö noutoon herralla tie? He, juokse, juokse — no nopsempaan tai kiinni sun nahjuksen saan!
Kaappaa sen jälleen käsiinsä.
Tai tanssilla kierrän ja kaarran, sun, etanan, hölmöksi saarran!
Heittää sisiliskon hiekalle ja tekee muutamia verkkaisia tanssiliikkeitä sisiliskon ympäri. Sieppaa sen sitten maasta ja pistää seuraavan repliikin aikana vierellä olevaan ruukkuun.
Mitä, etkö sa auki saa silmäsi terää, ett', tunnoton, auringon voimasta herää! Savivankilaan sinut heitän ja hiekalla silmäsi peitän.
Ponnahtaa pystyyn, ilakoimalla.
Nyt tiedänkin, mitä teen!
Kirralle, joka yhä eloisammin on tarkkaillut merelle.
Hae, Kirra, nyt immet ja pojat, kaikk' etsi louhikkopaikat ja ojat, sisiliskoja kerkeitä poimi, saviastiat täyteen nopsasti toimi, niit' aimo röykkiö vuorelle kerää — —
KIRRA sivumennen, yhä tarkkaillen merelle Mit aijot niillä?
INRA liikehtii nauraen vasemmalla ja etualalla: Niiss' oiva temppu voi piillä. Me nauraa saamme viel' apinoita, kun kukistamaan he saapuvat napinoita, ne, nääs, sisiliskoja, jokaista matelevaista niin hullusti pelkää kuin paholaista.
KIRRA Mut tuolla mi merell' on mustukainen?
INRA ponnahtaa kiihkeänä Kirran luo: Mitä näät? Oi näytä ja sano!
KIRRA osoittaa sormellaan: Kas tuolla! Mi liekin laineilla keikkuvainen.
INRA tarkattuaan, pettyneesti: Merikarjun lie pyöreä pää — — jok' aamu se siellä leikkiä vääntää, mut mitään muuta en koskaan nää.
Keskemmälle siirtyen.
Surumielelle ulappa tyhjä mun kääntää.
KIRRA Mit' oottelet sieltä, sa sano?
INRA Meri laiskana makaa jok' ainoa aamu ma turhaan sinitanteren takaa oon kuunnellut ääntä ja sanaa, jok' arvaisi ken minä olen, miks' suvustanikin erilaisena aivan näit' armaita rantoja polen. Mut turhaan, tuo autius antaa vain vaivan.
KlRRA ihmetellen: Suru sulla on kummacta ikävästä.
INRA käyden kärsimättömäksi: Ei mitään ymmärrä vaivasta tästä!
KIRRA Mure mulla on muusta — — Minä lemmin häntä, hän sinua, ja kylmänä vieroo hän minua, sano, kuinka ma lempensä nostan.
INRA halveksuvalla ivalla: Sinä palvele, vaivainen yhä kurjemmin nöyrry, joka askele vaivu ja köyrry, niin omanas lempi lie taivainen — —
KIRRA Tuhat kertaa mun murheeni ihanampi kuin hurmaa on auririgon alla.
INRA Älä häiritse sopertamalla — —
KIRRA Viel' et sinä lemmestä tiedä.
INRA yhä kärsimättömämpänä: En nuivaa muotoas siedä! Mene pois! Minä yksin tahdon olla ja polttaa rintani auringolla!
Kirra oikealle.
INRA yksinn, auringolle, nopein tempoin: Mun ainoa tuttavani, mun ainoa hallitsijani, olen kapinamielellä, tän' aamuna uhmalla tanssin, en raivolta riemua kiellä.
Tanssii aurinkotanssin, joka verkaisista ylpeistä liikahteluista alkaen kulkee lapsellisen uhman ja yhä painavamman väsähtämyksen vuorotellessa horjohtelevaan nääntymykseen saakka. Tanssija väsähtää polvilleen ja painuu puoleksi istuvaan asentoon. Lausuu tanssin aikana.
Ah, huimemmin kiillä, nää huulet tuhkaksi hiillä! — Tuliteränä kiillä ja pois nämä viillä!
Tanssin päätyttyä:
Ah, yksinäni oon kurja ja jälleen heikko — Et ystäväni sa ilmojen peikko: — Tulenpolttaviksi sa loit verihedelmät huulten, mut tyhjien tuulten mun marjani nääntää soit. Ne myrkkymarjaksi muuta, niin annan ma Kalmalle suuta! — Sekasiittiö lienkö ma rujon ja vamman, vai juurtako korkeamman kuin heimoni muu. Ihanaiseksi sanovat toiset ja toiset kurjaksi, vaivaiseksi. Ken oikein arvas, en keksi — —
OINAS tulee oikealta nääntyneenä sammunut, vielä savuava soihtu kädessä:
Tulen sain minä soihtuun, mut tuuli sen tullessa löi. Sitä hurjasti hulmutin, juoksin tänne, käsivarressa huusi jok'ainoa jänne, mut äkkiä tyhjä sen söi — —
Väsähtää maahan.
INRA kylmästi, käskeväati: Savun kitkerän sait, tuli polttava tuo!
OINAS Sen houkutin vaivojen yöstä, jo suutelo suo!
INRA pilkalla: Mies mieletön olet! — Ei palkkaa puolesta työstä.
KIRRA tulee hengästyneenä oikealta: Me olimme kedolla liskojen haussa. sun juoksevan näin —
OlNAS aikoo nousta: Taas lähden ma vuoria päin!
KIRRA vasemmalle: Oi, jää, Olet nääntynyt ihan.
Lähestyy Oinasta huolestuvasti.
Tulenvioissa olkas on pahoin, tuon sulle viiniä juoda.
OlNAS nousee ylös: Tuli polttava täytyy mun tuoda!
Syöksyy oikealle.
INRA Tulisoihtua tahdon ma hulmutella, tuliliekit ja purppuralinnut joka maljahan kuvaella. Nyt rannalta nopsasti nouda merivettä — ja myötä tuo beetelipunaa — —
Ottaa maasta värisekoitusastian.
Täss' ennalta kylliks on krokodiiliverta —
Kirra on haluttoman näköinen.
No, nopsempaan, nyt ei tuumia juuda.
Kirra ottaa ruukun ja katoo oikealle taustalle.
Sideaineeksi joutsenen, munaa — —
Ottaa eräästä maljakosta muuan, jonka rikkoo ja vuodattaa värimaljakkoon.
KIRRA kirkaisee näkymättömissä ja syöksähtää taka-alalle:
Siell' lepää vainaja kalvas! — Alus kumma sen on tuonut rantaan.
INRA kuin kaikki riippuisi yhdestä vastauksesta: Näölt' onko se ihminen?
KIRRA Sitä tiedä en — —
INRA Kyy purkoon sun, tomppelin, kantaan!
Inra syöksyy näkymättömiin oikealle taustalle.
KIRRA ykin: Miks' yltyi raivoon hän — — minä pelkään — —
INRA tulee näkyviin taka-alalle: Sisar armas, mua auta! Hän hengittää!
Kantavat keskinäyttämölle Narkaan, haaksirikkoisen, joka on repaleisiin puettu kalpea nuorukainen ja jolla on pronssinen lyhyt miekka vyöllä. Inra lyyhistyy Markaan Iuo kiihkolla ja kiireellä, tarkastelee kasvoja ja rintaa, nousee polvilleen ja puhuu luonnonlapsen välittömyydellä.
Oi, nää, toki silmillä nää, ihan huulet on hällä!
Katsahtaa uudestaan, pettyneesti.
Mut tummanpuhuvaiset, ei kirsikkaiset, kuin mulla — — — Mut ootas, kun huulilla koskea koen ja kuherrussanoja hoen.
Suutelee varovasti ja arkana, ponnahtaa takaisin.
Ne maistui kuin kylmä ja kuuma!
Suutelee uudelleen, suutelee pitempään ja raskaammin, äkkiä vaihtuen hurmasta kauhistukseen.
Mik' yltää mun vaiva ja huuma!
Suuressa hädässä:
Maa ilmoja nousee ja nostaa ja aurinko maahan putoo, tulisilmin se saapuu, ja kostaa — tulikärjillä silmäni kiinni kutoo, pään ympäri ilmoja lyö, pään puhki jo ampuu ja vereni syö. — Tulen silmiltä sokeaksi, täm' on kuolemaksi — —
Vaikenee hetkeksi ja jää liikkumattomaksi, kunnes havahtuu kuin unesta.
Maan alla vai auringossa mun ahdisti rintaa —
KIRRA joka on lähestynyt haaksirikkoista: Oi, katsopas huulien pintaa, kuin beetelinpunainen maljakossa se puuntaa ja hehkuu — —
INRA yhä poissaolevana, polvillaan: Kuin myrkkyä, Kalmaa, kuin tahmaista talmaa ma suudellut oisin, ja kuitenkin lämpimät veret, mua huuhtovaiset ja puhtaat meret ois alta ja syvältä nousseet — —
KIRRA Ne suutelit punertaviksi — —
INRA katsoo, riemastuu, barbarisesti: Verenkarvaisiksi!
Noulee ylös ylenpalttisessa riemussa.
Hän on ihmisen poika, tytär ihmisen minä!
KIRRA Hän huulia avaa!
INRA painuu jälleen Narkan puoleen. Kirralle: Hae viiniä, Kirra.
Kirra poistuu oikealle. Narkaalle:
Unest' irti jo nouse ja havaa — —
Suutelee.
Jumaljuurtako olet? Meren vaahtisen harjoja kuljetko, vai auringon maitako polet? — Sinä rintaan salaman suljetko, tulen tuintuvan silmies teriin, vai mist' olet polton näin valanut veriin?
Kirra tuo ruukulla viiniä, jota Inra juottaa Narkaalle. Tämä alkaa herätä.
Oi, näytä, mit' on sinun luomies alla.
Kirralle asiallisen nopeasti.
Mene, astele hiljaa, Pane öljyyn martagon-liljaa ja tuoksuva kuminayrtti — — tee parannusvoide sa lempeä, lauha, myös hedelmät mukana tuo —
Kirra oikealle, Narkas liikahtaa.
Sun luomesi auki ma poltan!
Suutelee Narkaan silmäluomia, tämä avaa silmänsä.
Sana, katse ja suutelo suo!
NARKAS Mihin tullut ma lienkin, en viel' ole krokodiilien muona.
INRA Olet paratiisissa — — Inran luona.
NARKAS Äläs mitä, paratiisissa minä? Se päällä maan oli valhe suuri, mut enkös paratiisissa juuri sitä valhetta valheeksi luule — — Ja enkeli sinä?
INRA Olen ihminen ihana, palan lempenä, vihana! Sua lemmin ja huollan, sua surmalta puollan ja muut minä murhaan.
NARKAS Ihan lienet sa prinsessainen?
INRA ujostelevasti: Olen prinsessa nainen — — Ken itse olet ja mistä sa tulet?
NARKAS Tulen kaukaa saarilta terhetärten, minä lauluja lauloin ja polkuja erhetärten minä maleksin lemmenpauloin. Päätoimelta lien ollut kerjäläinen, kuten meidän maassa laulajan vapaan on oltava vanhaan ja käypään tapaan.
INRA Suur sankari varmaan on kerjäläinen?
NARKAS nauraen: He, sankari suuri ja viheljäinen.
INRA Ja salaman paistavan kupehelles sait voimasi merkiksi, laulajaniekka.
NARKAS Täm' on taitava tappelumiekka. Sen tappava kärki hyve suurin on meillä ja korkein järki. Kenen ryntäitä säilä tää syö, sen eessä on manalan yö. Sen varkain lähteissä vyölleni pistin, hätä ei lue, katsohan, lakia.
INRA Olet hurja ja rohkea mies! Mut tännekö ohjasit ties sinä Inran ihanan takia?
NARKAS Vähän pilkkasin narrien äiyä, mi meidän puolella ohjaili maailmaa. Se hallitsi luomalla riitaa ja hätää, ja luottaen hengen ja sanan voimaan ketunhännällä koetti se ratsastaa.
INRA nousten, iloisesti pyrähtäen: Ketunhännät! Kuin meidänkin maassa on tapana säädyssä arvokkaassa.
NARKAS Mut niin oli voimalta heikko se aju, ett' toinen jos voitti kielellä piesten, niin oitispa tappelu raju oli käynnissä roikassa miesten. Ken näät oli hävinnyt hammasteluissa se sisua näytteli tappeluissa. — Myös naisista irvileukana lauloin, en sietänyt heitä, he täynn' oli juorua, lorua, jos jotakin uikutusta ja porua. He tästäkös suuttui ja kaakatuskauloin mua kapina-aikeista syytti. Mitäs muuta kuin sitoa eväsnyytti ja ruuhella pakoon. — Yltiöpäiseen näin retkeen ryhdyin, saarehen yksinäiseen oon etsinyt tietä.
Väsähtää maahan Inran viereen.
INRA riemuissaan: Olet sankari kapinaurosten sorjain. Ja vainottu lailla oot orjain. Tuli rintahas lyötty, tuli välkkävä vyöllesi vyötty — Ja huulilta samallainen kuin prinsessa nainen! Olet sankari unieni!
NARKAS vähän kohottautuen: Tuo viiniä huulilleni — —
INRA Olen kaltaisesi, tulen immeksesi.
Aikoo painua Narkaan puoleen, mutta havaitseee tämän menneen tainnoksiin ja peljästyy. Yökkö, MaraMatti, Hyyppä ja pari muuta apinaurosta hiiviskelee pitkät köynnösköydet ja isien leukaluut kädessään esiin vasemmalta ja lähestyvät Inraa takaapäin tämän näkemättä.
Hän riutuu jälleen, hän kalvistuu — — — Taas auttaisko suutelosuu.
Aikoo suudella, silloin kietoo Yökkö hänet takaapäin köynnöksiin, vie vasemmalle ja sitoo nopeasti ulommaisen puun kylkeen. Narkas jää makaamaan tainnoksissa. Hyyppä menee myös Inran luo. Marakatti ja kaksi muuta lähestyvät Narkasta, varovasti ja kurkkien.
YÖKKÖ Häh-häh, jokos selvän teit, mihin häntäni veit!
INRA ylpeässä uhmassa, jossa soinnahtaa myös lapsellista uhittelua:
Olen ihmisen morsian! Sain sankarilta ma salamaa.
HYYPPÄ Olet kauniimpi entistäkin — —
YÖKKÖ Sun opetan kyllä sun, västäräkin!
Heristelee uhkaavasti leukaluulla.
INRA voitonvarmasti uhitellen: Lyö, kääpiöpeikko, sun iskus on heikko. Nyt syntyy sankarin ihme!
HYYPPÄ Äläs immelle mun sinä mekastele!
YÖKKÖ Älä siin' ihan nokalla kekastele!
MARAKATTI Pojat, täällä lie ihmisen kakara!
Yökkö siirtyy Narkaan luo. Hyyppä jää ihmettelemään Inran ihanuutta.
Niin kalvas, ett' aurinko luun läpi paistaa.
YÖKKÖ Mitä muotoa peukalosakara?
Kumartuu tutkimaan.
Jos mallia käyräkyntistä, kaistaa — — no, enkös sanonut — — katsohan petoa, sama ruoja, mielt' ihan alkaa etoa — — Hanuuman ja sielunpaimen miss' aikaillevat? Heit tarvis ois tuomion tekoon — —
HYYPPÄ Isä viholaiskekoon jäi seesamin alle, emo vieressä tärrää ja hyppii, ukon turkieta otuksia nyppii.
MARAKATTI Ja paimen, hän liian suuren sai leukaluun, tähän lähelle väsähti alle pähkinäpuun.
HYYPPÄ Minä lennätän sanan!
Yrittää kurkottaa sormellaan Inran huuliin, Inra uhoaa puraista.
Isält' omaksi pyydän sun, kaunihin kanan!
Juoksee vasemmalle.
YÖKKÖ Pojat, ihmisen peijjaisjuhla nyt alkaa! Paratiisissa, onnelan puolla otus tuollainen harvoin saa kuolla.
Kääntyy nauraa hohottaen mennäkseen Inran luo.
MARAKATTI Mit' oisi, jos nipästäis ihmisen jalkaa?
YÖKKÖ kääntyy takaisin vihaisena: Jätä nipistämättä se sorkka tai vilutauti ja horkka sun selkäsi köyryyn lyö ja Iisäksi untuvat nahasta syö.
Menee Inran luo, mielistelevästi houkutellen.
Naa — jokos sirkutat, sirppana sorja, miss' on minun häntäni norja — — — Mikä hyöty on kiukusta mykästä? Ei mykkää neitoa missään lykästä, sano päätä ja pahkaa, niin paimenen eessä sun suojelen selkänahkaa.
Jatkaa hiljaisella äänellä houkutteluaan.
MARAKATTI Mut oikein kun nuuskin ja tarkkaan, tuot' otusta vertaan patriarkkaan ja pappiin ja muihinkin apinoihin, on niinkuin ois jotain apinamaista — tosin nurjalta puolelta käännettynä miten sanoisin — kieroksi väännettynä — ois jotain tuttua, ssukulaista etonaamassa tuossa — —
YÖKKÖ suuttuneena: Mut ootas, kun pappi suo saarnansa antimet niin tottapa heltii kielesi kantimet!
MARAKATTI Kuka ties ovat olleet hekin paratiisissa kerran kuin mekin, mut sitten houkiksi, narreiksi käyneet ja pöyhkeinä ylpistäyneet. On miekkonen täytynyt portista ajaa, ja ulkopuolella onnelan rajaa on suurtunut hullujen luku, on siittynyt sairasten suku.
UHU tulee vasemmalta suoraan Narkaan luo: Mitä kuulin, sen todeksi nään. — Laki paratiisin on pyhä ja tuomio sen on selvä ja lyhä: Krokodiilien suuhun, ken apinaurosten kuulu ei sukupuuhun.
YÖKKÖ osoittaa Inraa: Ja tää, tämä raatoa nuoli! Se seikassa raskas ja painava puoli.
Hanuuman, Naakka ja Hyyppä tulevat vasemmalta. Hanuuman menee suoraan ruukkujen luo ja kurkistaa pariin niistä, mutta ei huomaa syrjemmäliä olevaa viiniruukkua. Huokaa pettyneesti ja kääntyy ärtyisen näköisenä toisten puoleen.
UHU Olet rikkonut korkeinta, ankarinta paratiisimme lakia — — Olet koskenut ruttoisinta olet säästänyt ihmistä lemmen takia. Täst' alkaen kiinni sulle on Onnelan syli, paratiisista pois sinut ruoskitaan, päin vuoria, vuorten yli, päin alhoja vaivojen maan.
HYYPPÄ Se tyttö on mun! Älä kajoo, tai naamataulusi kahtia hajoo!
UHU Mikä riivattu poika.
HANUUMAN keskinäyttämnllä: Nyt kerraksi riittää sankaritekoja! On aika jo viettää peijaisia, nyt esille maljat ja maistimia, tuo juhlan sankari mereen heittäkää.
Siirtyy lähelle Inraa.
YÖKKÖ Mut kourin kosketa ei! Pojat, riukuja tänne!
Pari apinaurosta ottaa luolan edestä riu'ut käteensä.
INRA hädissään Hanuumanille: Jos irti mun päästät, tuon ihmettä juomaa — tuon tulista, punaista, auringon luomaa —
HANUUMAN, Se vaikk' olis peevelin suomaa, tuo tänne tai kurkkuni kuivaa.
Hyyppä päästää Inran nopeasti.
INRA rientää sukkelasti Narkaan luo, vetää tämän huotrasta säilän, jota väläyttää auringossa.
Hei, ilmoja häilä, sa ihmisen säilä, nyt rintoja lyö, liha luista jo syÖ.
Kaikki muut pakenevat heti vasemmalle, paitsi Hanuuman, jona jää vasemmalie taka-alalle. Naakka palaa samassa ja alkaa vetää ukkoansa pakotielle. Tämä hidastelee ja vetäytyy vaasemmalle arvokkaasti.
Täm' on salaman kärki, sen luonut on ihmisen järki!
Hanuuman ja Naakka katoavat kokonaan. Inra koskettaa kädellään miekan terää.
Kova, tuima kuin turma — — ihan toista kuin huultensa hurma.
Heittää miekan maahan, syöksyy Narkaan luo ja juottaa tälle kiireesti viiniä.
KIRRA oikealta, pelästyneenä pieni ruukku ja hedelmiä käsissä,
Taa louhikon lyyhistyimme ei rohjettu tulla — — Mut öljyt ja heelmät on mulla.
INRA voitelee nopeasti Narkaan kasvoja. Tämä herää. Hän herää, hän herää! Oi nouse, jo voimasi kerää —
Auttaa Kirran avulla Narkaan jaloilleen ja vievät häntä kainalosta tukien aikealle,
Sun vien minä turvaan — — He tulevat taas, sen arvaan.
Palaa takaisin, ottaa säilän maasta.
Täss' ootan ja voimalla verisen tarvaan terin tuimin ma rintoja survaan.
Kääntyy oikealle päin.
Ylös vuorelle, urhot, nuolien heittoon, ja myrkkykyitä te tuokaa myötä Hui-ui, ho-hoi! Joko ryömitte taas peripelkurit louhikon peittoon? Hui-ui, ho-hoi!
ÄÄNET Ho-hoi, ho-hoi!
KIRRA kurkoittautuu näkyviin oikealta: Sun äänesi kuullen he saapuu!
INRA Älä hoivatta heitä sa muukalaista.
KIRRA Ei tarvis miehestä surra, hän viinistä tointuu ja virkoo — —
INRA Mene luoksensa jälleen, eiköpä maista jo heelmäkin purra.
Kirra katoo.
Hui-ui, ho-hoi!
ÄÄNET läheltä voimakkaasti: Ho-hoi, ho-hoi!
INRA yksin, hurjassa riemussa: Mik' yltyvä voima, julma ja hyvä mun työntää ja kaartaa rintani luita? Ja otsa on kylmä ja kirkas kuin kulta. tämä otsa on aurinko itse! — — Oi täälläkö, mullakin ihmisen järki? Oi, täällä mun voimani syy! — Nyt vast' olen ihminen, nyt tunnen selvästi sen, Oman olentoni kautta ma nään — — Nyt taidan julmana nauraa päin peikkoja onnelan tään, nyt taidan kylmänä tuntea vihaa, nyt taidan julmana piinata lihaa jok' apinahoukan ja moukan — — — Ja vieläkin enemmän tiedän: Minä tiedän, ett' tultakin ihmeellisempi on rinnassa henkivä lempi. Minä tunnen, julmasta julmempaa minä tehdä voin, kun saalista saan, saan lempeni saalista puolustaa. Hui-ui, huk-huk, ho-hoi!
ÄÄNET valtavalla voimalla karjuen: Ho-hoi, ho-hoi!
INRA oikealle, maata polkien: Jo raivosta raikuu kallioseinä! Okapiikkinen ohdake, myrkkyheinä jo nöyrtyy, murtuu mun jalkani alle — —
APINAT kohottavat vasemmalla sotahuutonsa: Ho-oh, ho-hoo, hö-öh, hö-höö!
INRA ilkkuen: Sotahuutoja röhkii jo apinakansa!
APINAT Ho-oh, ho-hoo, hö-höö!
INRA Hui-ui, ho-hoi, jo vastaa kapinakansa!
ÄÄNET Ho-hoi, ho-hoi!
Uhu, Hgyppä ja sitten Hanuuman, kantapäillä Naakka ja Marakatti tulevat näkyviin.
INRA Hu-hui, ho-hoi! Hei, heimoni, nuolin pilveen ne nahkurit peittäkää!
Nuolia sataa vasemmalta näyttämön yli oikealle.
Sisiliskoja tänne ja myrkkymatoja!
Kuuluu pari jymähdystä, kun vuorelta heitetään oikealle ruukkuja.
NAAKKA kirkuen: Hyi, kyitä ja liskoja satoja!
Apinat katoavat.
INRA Ja naurulla ilkamailveen ne takaisin heittää.
Kuuluu vasemmalta rehevää naurua.
YÖKKÖ Pojat, rantaman kautta se kierretään!
Apinat Yökkö etunenässä kiertävät taka-alaa luolaa kohti.
HANUUMAN Sotahierimin hierretään!
NAAKKA Mene kyykyssä päin, on varoa paras.
HANUUMAN astuen rehevästi luolaan päin: Pidä itse sa varas! Toki päällysmies esimerkkiä näyttää ties.
INRA Käsivarteni käärme on luikertavainen.
Ja tää, tämä säiläni suikertavainen, se lyö joka ruipeloruojaan — — Minä ihmisen poikaa suojaan!
UHU Kautt' autuaan tämän hammassarjan tuon riepotan pois tuon huulien marjan.
Yrittää lähestyä lyödäkseen Inraa.
INRA väläyttäen säiläänsä lyö Uhun takaisln, voitonriemuisena:
Teit' uhmaan otsani auringolla, oi, suurta on ilminen olla!
NARKAS rintää nauraen oikealta Inran luo: Käy tiukalle liiaksi leikki tää! Suo sällä, se merehen pyyhältää nää leikkisät riitaveikot — —
Ottaa miekan Inralta ja asettuu Inran eteen suojaksi.
No, rynnätkää toki, pörröpeikot!
Oinas juoksee oikealta paava soihtu kädessä aina keskinäyttämölle asti. Apinat painuvat pelästyneinä yhtenä kasana yhä lähemmäs luolan suuta. Kirra oikealta jäätien syrjään seisomaan. Inra ja Narkas vasemmalle.
Minä uskalsin liekkien loihtuun, Tulen vuorilta vangitsin soihtuun.
Nostaa soihdun korkealle, siihen katsoen:
Sen tein minä armasta muistain, san tein minä kuoleman suistain.
Huomaa apinat.
Kas, armasta apinasäätyä, sun vuoros loukkoon on häätyä — —
Menee soihtua heiluttaen apinoita päin, jolloin nämä vähitellen katoavat luolaan, Oinas voitonriemuisena niitä hitaasti seuratessaan:
Mit' uutta ja armasta auringon alla, sen väistätte pakenemalla. — Nyt taapäin matka on teillä!
Kaikki apinat katoavat luolaan. Oinas työntää pari riukua telkeeksi luolan suulle; joten apinat voivat vain raoista kurkistella.
Mitä tahtdon, sen taialla tällä mahdan. Joka luojan ja loukon ma täyteen ahdan poroporhoja teitä, ja pähkinämaat minä poroksi polton. He saparokkaat, joko häntanne käpristyy — —
Huomaa Inran ja Narkaan.
Mikä kalvakas otus — Ken olet? Jo selvä tee tai naamasi kärventyy!
Lähestyg uhkaavasti soihtuineen.
INRA Älä kosketa ihmisen poikaa! Hän saapui pelastajaksi; Tuli lempeni saajaksi ainoaksi!
OINAS raivostuneena: Sen surmaan, poltan ja revin!
Syöksyy Narkasta kohti, mutta tämä lyö miekalla häneltä soihdun maahan, jossa polkee sen sammuksiin.
NARKAS nauraen: Mut ei käy päinsä se hevin.
Uhkaa säilällään.
INRA Oinaalle: Mene pois! Sun tuomitsen pois, ikiajoiki kauvaksi täältä!
OlNAS murtuneena: Jos rintani auki revitty ois, mut liekkini vieläkin hulmuaisi, en synkkään, näin minä huokajaisi.
KIRRA tulee Oinaan luo: Tulen vuorilta toit, ihan taivaasta asti, olet sankari suurin ja parhain! He palkitkoonkin sun katalasti, sun kanssasi lähden ja jälkeen vaivojen, harhain tulen löydamme taas, yli aution maan sen nostamme paistelemaan — —
lNRA Jo vaikene. Tuomion alle. nyt saatan kaikki. Ja kuolemalle jok' ainoan apinahoukan ma heitän.
KIRRA Se laajalti, kuumasti paistain povet kenttäin kylmien avaa, elo viljava marroota sylistä havaa. Oi, onni on muualla, täällä ei, sydän julman Inran sen tuhoon vei — —
INRA Kuin nauranneet ois rujoa rampaa, he ihmismuotoa mun, heit' itseä korkeampaa, ovat herjanneet, ovat vainonneet — — Nyt meidän on vuoro, nyt meidän on vaino, nyt toisille harteille tämän paino.
HANUUMAN kurkoittaa yläruumiinsa riukujen lomitse: He, kuulepas kuitenkin tätäkin kuomaa, toki arvossa huomaa, ett' aatokset meillä kay myötämäkeä samaa. Tasan on toki pantava pähkinäpuut, tasan kaikki, ja kaikkea maallista hyvää saa sovuzsa jauhaa kaikkien leukaluut. Ja paljonko kullekin kuuluu eloa, jyvää, siit' olkoon mittana maha ja napa! — — Tää sopuisa perin on mittaustapa, ja samoin seikan sen Oinaskin laati, paratiisin kun uudeksi vaati.
INRA Tasan! Tasan saatte hyppyset nuolla, matoliemet ja kaljat manalan puolla!
HANUUMAN Nää entiset herrat tietenkin häntänsä ratkoo, ja oikea mies ihan juuresta katkoo —
INRA Äl' enää turhia lallata! Ei enää lapsekas leikki, ei naurava raiku voi mieltäni lientää ja vallata. On lempi ja viha mun rintani kaiku!
HANUUMAN Papin hampaat loukkua lyö, jo Hyyppä kauhusta kynsiä syö ja kieltä vailla on Naakka, mit ihmettä häistäni saakka en nähngt ole — —
INRA julmasti: Paras sulloa pappi se niinisäkkiin ja mereen, krokodiilien kitaan! Ja toiset, sinne nääntyä häkkiin te saatte vaivassa kuolaman hitaan. Näin lempeni saalista puolustan, olen ihmisen morian!
Narkaalle:
Sun kauttasi, mies, unileikiksi vain oman entisen eloni kokea sain: Sydän lapsekas mun eli auringon säteilyllä, ja otsani selkeä silmä sen yllä kuin kuudan pieni tyynenä valvoi ja varjeli sydämeni tulta. Mut kerran se silmä nukkunut lie ja leikkivän sydämen multa sa veit, oi, sankari ihme ja ihana. Siit' alkaen sulle lempenä palanut oon, vihamiehille vihana Sult' opin, ett' otsani alla ei kuudan pienoinen valvo, vaan salama järjen, mi voittaa raatelemalla kuin isku sun säiläsi kärjen.
Hän lakkaa äkkiä puheestaan ja katsoo pelokkaana ja odottavna, Narkaasta etääntyen:
Oi, ryöstäjä armas, jo jotain sano. On vaiva mun olla näin sydäntä vailla — Koko olentoni itselles ryöstä! — Jo valtakunta on valmis vihani työstä. Oi, astu ja hallitse meidän mailla. — Tytär ihmisen olen, se sano!
NARKAS Perin inhimillinen apina olet! Sinä tottakin ihmistä apinoit: Olet sorja kun hurjana kapinoit ja pörröpeikkoja hännille polet, mut rumenet taas ja julmaksi tulet, kun entiset herrasi häkkiin sulet.
INRA Ah, Inrako ruma! Kuin ohdakeruoskalla raastat, kuin muutkin sa soimaten haastat.
NARKAS — Minä läksin maastani pois periaatteen tähden ja samasta syystä nyt täältäkin lähden. Paratiisi tää täynnä on hälyä, ihan samaa kuin meilläkin lännen puolla. Joka puolelle täälläkin täytyy pälyä, joka haaralle houkkana häilää, ettei sais kylkeen kuoleman säilää ja manalan maljoja nuolla. — Toki myönnän, ett' tappelu teillä hauskemmin käy kuin meillä, mut eroa muuta ei näy — — Siis, luonnonlapset, vintiöt, viirupäät, niin hännättömät kuin hännäkkäät, hyvästi jääkää: Seutuhun yksinäiseen, miss' ei ole tarvis säiliä käytiää, eik' irvihammasta toiselle näyttää, mun täytyy jälleen etsiä tietä.
Oinaalle:
Mut, Oinas nuori, sankaritöin tulen vuorilta toit, sun palkita tahdon.
Sytyttää soihdun.
Taas soihtusi taulasta liekkiin löin ja sulle sen suon — —
OINAS syvän ihmettelyn ja oudon riemun vallassa: Maan valloitan rajasta rajaan ja antimet kaikki sun etehes tuon! Ken lienetkin, sua soihtuni palvoo.
NARKAS Ei kerjäläisestä hallitsemaan! Mut yIpein on Inra, hän valtikan saakoon. — Hei, hyvästi sisaret, veikot, he, hyvästi apinapeikot!
Katoo nopeasti oikeealle.
OINAS Nyt on aika on mun, nyt on retkeni aika.
Nostaa soihtunsa.
Ja tässä mun voittoni ainoa taika! — Mut tukkoon loukku ja tuimemmat teljet ett' estyy herrojen napinaeljet.
Kirralle.
Saat tultani valvoa hetken.
Antaa soihdun Kirralle, joka huoltaa sitä arasti pidellen ja ihmetellen, ja työntyy luolalle, jossa Inran ja Kirran dialoogin aikana lisää luolan aukolle pari paksua puuta ja kääntää sen eteen valtavan kiven.
INRA joka koko ajan on seisonut hämmästyneestä murheesta sanattomana katsoo oikealle, Narkaan jälkeen:
Sydänparkani kauas hän vie — — veri suonista vuotaa ja valuu pois, kuin reväisty auki mun rintani oi, — — Mihin käykin sankarin tie — laill' uhrin ja teuraan, ma polkua ihmisen seuraan.
KIRRA Oi, hullu, pyydä ja rukoile — —
INRA äkkiä ylpigtyen: Ja kumarra, nöyrry ja rukoile! Mua rumaksi moitti, se valhetta on! Vai tottako on, sa sano?
KIRRA Olet kaunis, kauniimpi muita — Oi, riennä, ma turvaksi läbden.
INRA puoleksi kiukussa, puoleksi itku kurkussa: Ah, Inrako ruma! Auringon nähden käyn kiinni sen tuhmurin sanaan, sen loikurinlaskijan kehnoksi, kurjaksi manaan.
Katoo oikealle.
OINAS on saanut kuntoon luolan telkeet ja ottaa nyt soihdun Kirralta. Tule, Kirra, nyt tehdään jälkeä oivaa.
KIRRA Ois Inralle suotava hoivaa —
OINAS Hän tointuu kyllä ja palajaa ja meiltä valtakunnat ja valtikat saa.
Lähtee vasemmalle.
HANUUMAN Kirralle, joka seisoo epäröiden: He, Kirra, mun lemmikkityttöni soma, oon tuossa paikassa kuoleman oma, jos et tuo suuhuni tilkaista juomaa, sit' ihmettä viiniä, auringon luomaa.
Kirra sieppaa ruukun maasta ja vie Hanuumanille.
Viel' etköhän aukoisi veräjäpuita.
KIRRA En uskalia — — kiire on mulla.
Juoksee vasemmalle.
HANUUMAN ruukku käsissä, kurkoittaen päänsä näkyviin: Nyt tainnut on sittenkin mullistus tulla Tok' ennen jahtasi uros neitsyttä virmaa, oli lemmenkuherrus kainoa nakkailua, nyt urhojen jälkiä immet kirmaa, koko touhu on hammastelua, hakkailua.
Ryyppää ahneesti.
Ka, mikäs siinä — — valinta vapaa — — tosin nurinpäin — — kai liekin se ihmistapaa.
VÄLIVERHO.
KOLMAS NÄYTÖS.
Näyttämö sama kuin edellisessä näytöksessä. Syvä aamuhämärä.
HANUUMAN takoen nyrkillään telkeitä ja rytistellen näitä ankarasti:
Koko yön olen takonut hirteen nyrkkiä, mut turhaa tässä on yksin tyrkkiä — — pojat, tänne! Jos ois sitä joukolla työntää.
APINAT yrittäessään yhteisvoimin rynnistää telkeitä vastaan Ho-oh-ho-hoo! Hö-öh-hö-höö — —
HANUUMAN rymyäänellä: Ho-hoo jopas laukes! Mut kylläpä tenäs — —
HYYPPÄ Isä! Laukku jo aukes — —
HANUUMAN No sopiiko laukusta nenäs?
HYYPPÄ Se sopii kyllä, jo häntäkin sujuu!
Ryömii nopeasti aukosta ja keikahtaa seisomaan näyttämölle.
Isä, täällä jo kukkuu poikas.
HANUUMAN Nyt urho jok' ainoa karkuun oikas!
MARAKATTI ryömii samoin laukusta ulos: Ja Marakatti on tässä kuin kerä.
HANUUMAN No, samalla tavalla loppuerä!
HYYPPÄ juoksee luolalle ja vetää Naakan aukosta ulos: Emo Naakka, no, nopsempaan. Mikäs tiukkaa!
NAAKKA Takapuolelt' ol' liiaksi piukkaa — —
UHU tulee aukosta heti Naakan jälkeen: Sielt' ojenna, Yökkö, viel' leukaluu ja paimensauvani, jumala Kuu, mi meidät pelasti hirviön kidasta.
HANUUMAN Yökölle, joka parhaillaan ryömii: Älä, Yökkö, sa ähri ja hidasta!
YÖKKÖ He, tässä on ukkeli ehjänä nenä — —
HANUUMAN Ja kuningas viimeisenä!
YÖKKÖ Tosin häntäni puuttuu — —
HANUUMAN yrittää turhaan aukosta: Mitäs tämä? Mun mahani juuttuu!
HYYPPÄ On liian pieni so lovi.
HANUUMAN Jaa, jaa, ei kuningas raoista sovi. — He, työhön nyt koko miesten rivi, pois eestä tuo sammalekivi.
Apinauroot ryhtyvät työhön ja saavat kiven vieritetyksi alas ja aukon huomattavasti suurennetuksi.
NARKAS tulee väsyneenä ja ärtyisenä oikealta taka-alalta. Apinat kyyristyvät oikealie.
Taas samako paikka on eessä!
Palaa taka-alalle, jolloin apinat pakenevat kyyrysillään vasemmalle.
Täm' on noitien peliä: koko päivän ja yön panen parasta neliä, kuin konkari riivatun vempeleessä. Käyn polkua pitkin, se katkee alta kuin sauva ainoa sokealta. Haen tietä, mut eessä on vuorenseinä ja kolkkoja kumpuja, ketoja; joill' ainoa peite on palanut heinä ja viidakko kauhun, kahisten petoja.
Hanuuman rymäyttää telkeitä maahan ja astuu esille. Säikähtyneenä karjaisten:
He-häh, ketä siellä?
Vetää säilänsä.
HANUUMAN hirmuisena vihassaan: Älä karju, mies, mua työläst' on niellä! olen hännältä pisin ja muutenkin karvallisin. Sitäpaitsi, mun sappeni kiehuu, se ryöhää ja riehuu — —
NARKAS Älä riehu mies, tahi säilästä saat!
HANUUMAN yhä hirmuisempana: Ne lierohännät, ne koijarit peijakkaat! Noin taattonsa jättää ja lammaslauma pakoon mättää.
Aikoo rientää vasemmalle.
NARKAS työntää miekkansa eteen: Jukoliste, sun säilällä survaan!
HANUUMAN Hyvä ihminen, miest' älä säilällä lyö, Minä kuulin kyllä, sen kärki niin kamala on kuin ihmisen järki ja rumasti ryntäitä syö. Käyn loukkoon kyllä ma takaisin.
Hanuuman menee riukujen taakse.
INRA kaukaa: Hui-ui, ho-hoi!
NARKAS Koko yön läpi pääni on soinut tuo valitusääni. Kuin noidan laulu se kiehtoo ja kauhua rinnassa liehtoo — — Kuin kaikua Kalman, kuin hautojen tulta sitä pakenin yöllä, se seuras yhä ja mielen vei multa — — Kun aamun hengessä vihdoin merisen tuoksun ma tunsin, jo heitin hulluna juoksun, — oli toivoa mulla sinapinsiemen — joka poukaman kiersin ja niemen ja ruuhtani rannalta hain: vain haavoihin jalkani sain.
Väsähtää vasemmalle, kivelle istumaan.
Kuin nälkäinen koira nyt tänne osuin ja apinapeikkoa viimeksi hosuin. Jos lie tämä paratiisissa-oloa, on autuus — lievästi sanoen — noloa.
HANUUMAN Noin pelkää vavisten ihminenkin! Nyt nään minä todeksi senkin, ett' olennot kaikki on laatua samaa: jok'ainoa pelkää, jokaista kauhu lamaa. Nun apinalapseni pelkää tulta ja päivää tuo kammoo kuuta ja pimeänhäivää.
Aurinko nousee.
NARKAS Valo auringon valahti tänne — —
Nousee seisaalleen ojentaen vartalonsa ja rintansa kohti aurinkoa.
— Oi loimota päin, tuli hurja, niin poissa on pelko ja miel'ala kurja! Taas rantoja pitkin ruuhtani etsiskellen ja sitten pois meren selkiä keinuellen!
Aikoo lähteä.
INRA aivan läheltä Hui-ui, ho-hoi!
NARKAS seisahtuen: Taaa ääni se soi! Mut suloisempi se nyt on kuullakseni — —
HANUUMAN Se Inran on ääni, mun tyttäreni.
NARKAS nauraen Sun kanssas ukkeli vetoa lyön, ett' olin hulluna viime yön. — Avull' Inran nyt ruuheni löydän.
INRA tulee vaataan oikealta taustalta, hyökkäävästi, kuin taisteluun vaatien:
Ruma onnko ma vielä, se sano!
NARKAS Miks yöllä sä vuorilla huhuit?
INRA itkeväistä ivaa täynnä: Kuin sielunpaimen ja apina puhuit Mun rumaksi manasit, ja houkkona ketojen heinää lanasit — —
NARKAS Sano mistä mä ruuhtani hakisin.
INRA itsepintaisesti: Ruma oonko ma? Oitis se sano!
NARKAS Alä muistele niitä, ma leikillä pakisin.
INRA Ma näytän sun ruuhesi vanan, jos saan sulta vastaussanan.
NARKAS Sinä itsepintainen kakara, olet kirkas kuin kuutamon sakara.
lNRA Sano, kaunis mulla on kirsikkasuu ja varsi kuin kukkiva santeiipuu?
NARKAS Kuin autuus hullu sun huultesi malo kuin päivä on silmies valo, sen vannon ja kunniasanalla takaan — —
INRA osoittaa voitollisesti nauraen merelle: He, katsopas, palkaksi valasi vakaan saat ruuhesi nähdä, jos silmäs on tarkka. Tuoll' ulapan sinervän puolla kuin vanhan Hanuumanin valtikkasarkka se pikkuruisena keinuu ja kelluu. Sen rannalta työnsin ma kiukuissani — — Mult' enää et pääse, mun armahani!
NARKAS raivostuen: Tytärt' ihmisen ei ole katalampaa!
INRA yhä vvoitonriemuisena: Eik' älyltä toista sen taitavampaa.
NARKAS tolkuttomana raivosta: Voi, ilkkuja kehno, sa kurjasti teit.
Vetää säilänsä puoleksi näkyviin huotrasta.
Läpi sydämesi säilällä lyön!
INRA viattomasti: Ei sydäntä mulla, sen itse sa veit — — ja salaa teit sen veijarityön!
NARKAS neuvottomana: Mitä tehdä? Kuin lapsi hän vastaa, mun aasiksi naurulla lastaa — —
INRA vetää kummallakin kädellään hiussuortuvan esille ja kurkoittaa näitä kuin ohjaksia Narkasta kohti hullunkurisesti ilakoiden; Ja hapsilla somilla aasia ajaa.
NARKAS taas suuttuen: Sun orjaksi teen ja heimosi myötä ja sitten aamusta iltaan pitkin yötä te raataa saatte mun ruoskani alla — —
INRA innosta hehkuen: Ah, ilolla ihanalla sun orjasi olen — — Koko olentoni itselles ryöstä.
NARKAS hullunkurisesti toivottomana: Tulen hulluksi aivan! Kallion kylkeen mun täytyy kalloni syöstä, en ymmärrä muuta — —
Syöksyy oikealle etualalle.
INRA Ja antaa Znralle suuta — —
Oinas ja Kirra kantaen soihtua tulevat mukanaan Naakka, Hyyppä, Uhu, Marakatti ja Yökkö, jotka kaikki muut paitsi Yökkö on sidottu hännistä yhtoen rykelmään. Yököllä on köynnösköysi oikean nilkan ympäri. Vangituita ohjaa köydestä Oinas.
KIRRA Inralle: Tätä soihtua peljäten apinat taipui sun valtahas, Inra.
OINAS Hanuumanin valta jo vaipui, hän vankina on ja joukkonsa myntä! Puun alla jok' ainoan, huusin ne sanat, he häntänsä riisui ja maahan heitti, kuin kynityt hanhet ja kanat sun nimehes vannoi ja soihtuni kautta.
KIRRA Niin kuljimme, kunnes aurinko heräsi.
OINAS Ja ahkera Kirra ne hännät kekoon keräsi.
INRA Mit' aattelen kuomista näistä? — —
OINAS. Nää karkurit sitelin hännänpäistä ja matkansa käänsin myötäsukaan. Ne tuomitse tahtosi mukaan.
INRA viitaten Narkaaseen, jonka Oinas ja Kirra nyt vasta huomaavat, iloisesti:
En tuomita voi, olen orja, ja herrani ihmisenpoika on sorja.
OINAS Narkaalle: Sinä valtiaanako luoksemme palasit?
KIRRA Ah, Inran vuoksiko tulla halasit?
OINAS Nää tuomitse kaikki, sa valtias olet.
NARKAS Äläs, hetkinen malta. Kuin paistettu varpunen täällä on valta, se suoraan suuhuni lentää, mut ei syötäväks kelpaa, ja vimmattu nälkä on mulla.
KIRRA Ei herkkuruoasta puutetta sulla.
Rientää oikealle.
NARKAS Ja valtaistuin? Se valmis on ihan!
Kumoo suurimman ruukuista ja istuu sillle, vetäen miekan huotrastaan.
Ma luulen, turha tässä on panna vastaan.
Kirra tuo reksun banaaneja, joista Narkas ottaa yhden haukaten aimo suupalan.
Siis valta on mun ja tuomion käyttö, mut Oinaalle kuuluu käskyni täyttö.
Haukattuaan jälleen banaania kääntyy apinoitten puoleen:
Nyt kuulkaa, kuinka ma käskevä oon: Joka häntä laumasta ratkottakoon!
Apinat päästävät nopeasti häntänsä, joten ne jäävät yhteen kimppuun Oinaan nuoran päähän, siirtyvät taka-alalle.
YÖKKÖ päästettyään nuoran nilkastaan, itsetyytyväisesti:
Nään itseni kaikista viisaimmaksi, nääs, viisaus ennen muita mun häntäni raksi.
NARKAS Mut hännät tarkasti talteen.
Oinas heittää rykelmän olalleen.
Niin kauan kun valtani kestää, tosin tahdon hännänkäytön ma estää, mut ei tulevaisia ennalta tiedä, ei joka aika hännättömiä siedä. Mitä tulee muuten mun tuomiooni, en aijo olla ma ruoskiva skorpiooni. Mut huomatkaa: sen vuoksi ja siksi teit' etten apinakuomia voi ilman rikosta ruoskalla suomia, mun tulee konniksi, lurjuksiksi nyt teidät alkajaisiksi julistaa.
HANUUMAN astuu esille luolasta, häntä kädessä: Toki kuningas ensimmäisenä tuomittakoon! Hanuuman, patriarkka ja valtias oon. Tulen tuomiolle ma selvin kielin: Minä luovutan vallan, mut häntää en, jota käyttää eukkoni parhaaksi mielin. Jos Naakka ei salli mun maistella, täll' arvon hännällä aijon ma vastaan taistella.
NARKAS hohottaen: Jos hillitset eukkosi napisemasta, kas, silloin oot sinä valtias vasta, ja eläkkeen jalo mielesi ansaitsee. Siis: hännällä Naakka nöyräksi tee.
Osoittaa Hyyppää.
Mut tuossa ken killisilmä ja viurunaama?
OINAS Hän Naakan on saama ja kantaa nimenä Hyyppää.
NARKAS Kai isältä eläkkeen ryyppää?
OINAS Jos ei kylliksi kuria saa.
INRA Hän Kaijalle naitettakoon! Se tyttö on tuima ja kiukkuinen.
NARKAS Tää selvä on: avioon hänet laitettakoon.
OINAS Ja tästä on Marakatti, mies nokkela aivoilta oivilta, ja ryypyssä kestävin teikari koivilta.
NARKAS M luulen, hän tartvis on urkkijakuntaan ett' alamaiset rauhassa untaan saa levätä hurskasta, uskollista.
Osoittaa Uhua.
Ja tuossa on pappi, sen naamasta näkee Mun lempeä mieleni käkee sinut tuomita armahtamatta. — Mut turha lie rangaista parantumatonta. Siis lievä on tuomios tällä erää: Vain tuliset hiilet päällesi kerää ja vuorilla erakon teitä sa kulje.
Uhu lähtee oikealle.
Mut oppisi aarteet visusti kaikilta sulje!
Osoittaa Yökköä.
Ja tää, joka arveli itsensä viisaimmaksi, täst' alkaen mainittakoun hänet tuhmimmaksi.
Uhu kuutamosauvoineen synkkänä oikealle. Narkas pistää säilän huotraan ja alkaa järsiä banaaniansa.
No, jaa — minä myönnän ett' uutuus viehättää, Kuten valta ja valtiasherkut nää —
Ponnahtaa roimasti pystyyn.
Pojat, tyttäret, riemuitkaa! Nyt jokainen laulaa, tanssia, kirmata saa.
Vilkasta liikehtimistä.
OINAS astuu Narkaan eteen: Anon sulta ma palkaksi vaivojeni hänet ainoan, joka haasteli lohdukseni, kun lyötynä maassa ma makasin. Ma kerran Inraa lemmin kuin jumalatarta: Hän kiihti mun mieleni sankaritöihin, hän syöksi mun mieleni murheenöihin. Kun saavutin tulisen soihdun, hän kylmänä sammutti rintani loihdun. Mtit' ollut ol' lempeni, selkeni selväks: Kun tähtensä lemmentuskassa valvoin, vain sankarihaavetta kauttansa palvoin. Mut syttyipä silloin lienteä tuli, tuli Kirran sydämen lempeän, johon tuskani tyyntyi, uupui ja suli. Hänet tahdon ma riemukseni.
NARKAS Kuin sininen lotus on rannalle paistelevalle, niin kallis on Kirra miehelle taistelevalle. Niin olkoon lempenne luonnonraitis kuin kauneus Kirran — —
Lähestyy apinoita, jotka ovat siirtyneet yhdeksi ryhmäksi taka-alalle.
Pois murjaammuoto. Nyt alaa riemu ja rymy, nyt aklaa tanssi ja jymy.
Järjestelee apinoita piiritanssia varten.
Hanuumanin siipaksi Naakka.
Liittää näiden kädet yhteen.
Marakatista Hyyppään saakka jok'ainoa apinapiiriin.
Edellisen repliikin aikana on Kirra tarttunut Oinaan käteen ja vetänyt onnensa ilossa luoksensa myös Inran.
INRA onnesta osattoman murtuneeila mielellä: Ei sanaa mulle, ei katsettakaan minä riutua toivotta saan.
KIRRA Ei ei, sit' en uskoa voi!
INRA yltyvällä tuskalla: Minä lähden pois, ikiajoiksi pois!
Kääntyy hoiperrellen kobti oikeanpuoleista polkua.
KIRRA hädissään Narkaalie: Oi, valtias, saavu, hän pakenee!
NARKAS Inralle, jota turtuu paikoilleen: Ei lemmessä murhe haihtuva pahaa tee! Tule tänne, ma voitetuks tunnuztaun. Nyt pksinäiseen saarehen haun mina sikseen heitän ja myönmän: Periaate ja yksinäisyys, se sama lie kuin narrius, yltiöpäisyys.
INRA jo vaisusti pyytäen, riemuiten: Tytär ihmisen olen, se sano!
NARKAS iloisesti: Sull' onhan ainakin ihmisentyttären jano. Olet paratiisin kaunehin kana, ja kaunein sulla on kuherrussana.
Avaa sylinsä.
INRA Hui-ui, huk-huk, U-iiii!
Syöksyy Narkaan syliin.
NARKAS Lie turha mun lempeä vastaan panna, kun aallot ei mua ruuhetta kanna. Olet lyönyt mun, olet voittanut ihanasti.
HANUUMAN rehevästi: Hanuumanin pojat ja tyttäret, nyt vuotaa seesami päivästä päivään asti.