ERAKKOJÄRVELÄISET

Palanen saloelämää

Kirj.

LAURI HANNIKAINEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1918.

KERTOMUKSEEN LIITTYVÄT RUNOT JA RUNOKATKELMAT.

Tekijän omia:

Karhunpoika. Kuningaskontio. Syysyönä nuotiolla. Saunalaulu. Seinäsammal sen sanovi.

Kansan suusta tekijän muistiinkirjoittamia:

Veren sulkusanat (Peshi Shemeikalta, Shemeikan kylästä). Kontiovirsi, alkuosa (Ossippa Ossippaiselta, Käpälin kylästä).

Painetuista lähteistä:

Kontiovirsi, loppuosa (Kalevalan 46:nnesta runosta). Anna ainaki Jumala (Kalevalan 46:nnesta runosta). Vieres kyynel, viere toinen (Vienan läänin runot I, 1, katkelmia runoista 233 ja 238). Tule tänne pieni lintu (Kantelettaren esipuhe, siv. XXXVI). Kannan mustoa muretta (Kanteletar, irtonaisia säkeitä). Elkätte emot poloiset (Kalevalan 4:nnestä runosta).

I.

Synkässä kuusikossa Riisitunturin juurella, suuren Kitkajärven takana, seisoo yksinäisenä erämaan vartiana Kärppävaaran talo, Kuusamon jylhimmän salon keskessä. Alakuloisen ja synkän vaikutuksen se tekee aina, mutta varsinkin nyt, talvipäiväisen hämärän parhaillaan illaksi taittuessa. Syttyvien tähtien tuike kimmeltää heikosti sen jäätyneissä akkunaruuduissa, ja revontulten viriävä leimahtelu välkehtii sen lumisilla katoilla.

Pirtissä sisällä on melkein pimeä. Heikosti lekottelee takassa raukeneva tuli. Uutta pärettäkään ei enää ole sytytetty, ja viimeksi palaneesta vain karsi on pihdissä kytemässä.

Isäntä loikoilee haukotellen uuninpankolla, emäntä ja piika lopettelevat viimeisiä ilta-askareitaan, lapset ja renkipojat kiskovat jo täyttä unta porontaljoilla permannolla.

Siinäpä varsinainen talonväki olikin, puuttui joukosta vain Paavo ja Erkki, kaksi orpopoikaa, jotka isäntä pari vuotta sitten oli kunnalta maksua vastaan hoitoonsa ottanut. Poikien isä, kuuluisa metsänkävijä Susi-Tuomas, oli heidän vielä pieninä ollessaan kerran eräretkelleen jäänyt, ja vain korpi tietää hänen kuolemansa tarinan. Äiti nääntyi puutteeseen pari vuotta sen jälkeen, ja pojat jäivät kunnan vastuksiksi. Heidän Kärppävaaraan joutumisensa muuten herätti yleistä sääliä pitäjässä, sillä kaikki tiesivät talon isännän ja emännän harvinaisen kovaluontoisiksi ja omapäisiksi, melkeinpä sydämettömiksi ihmisiksi. Jo pelkästään tästäkin johtui, ettei huutolaispoikain kohtelu suinkaan lempeäksi muodostunut. Kun pojilla vielä oli omituinen halu tuon tuostakin hävitä metsiin, jättäen talon säännölliset työt usein moneksi päiväksikin, saivat he sillä isännän ja emännän aivan vimmoihinsa, nämä kun olivat päättäneet omalla tavallaan kasvattaa pojista "kunnon ihmisiä". He joutuivat nyt sietämättömän ankaruuden alaisiksi. Ja vaikka he aina retkiltään toivatkin kulutetun työajan korvaukseksi otuksia, riistaa monenlaista, ei sekään sanottavasti näyttänyt lieventävän rangaistusta, mikä heitä aina odotti. Pieksämällä ja nälässä pitämällä heitä koetettiin pakottaa säännölliseen työhön, mutta pojat eivät siitä huolimatta voineet hillitä luontaista vapaudenkaipuutaan — monien sukupolvien perintöä — ja niin he taas livistivät metsiin, ennenkuin kukaan aavistikaan. Niinpä he nyt tälläkin kertaa olivat jo kolmatta päivää teillä tietymättömillä.

— Mitähän kontionpoikia ne onkaan? Olipa kesä tai talvi, pyry tai pakkanen, aina samanlainen villitys! Missähän ne nytkin taas viipyvät? mörähtää isäntä uunilta, katkaisten vihdoin hiljaisuuden pirtissä. — Ei niitä vaan kuulu töitään tekemään! Kelkankin keskentekoiseksi jättivät, vaikka minä sanoin, että sillä on kiire.

— Senkin nulikat! Metsissä ne varmaan taas ovat rypemässä. Ei niistä tule ihmisiä koskaan. Tapattavat vielä itsensä pedoilla! virkkaa emäntä.

— Kyllä minä ne lopultakin opetan. Jos vanha ruoska kuluu, ostetaan uusi. Mutta kyllä minä ne vielä työhön taivutan, sen saat nähdä, jatkaa isäntä uhkaavasti.

* * * * *

Pakkanen ulkona kiihtyy, alkaen yhä äänekkäämmin paukkua nurkissa. Poikia vain ei kuulu. Talonväestä viimeisetkin laskeutuvat jo levolle. Uneen vaipuu pirtti. Silloin yht'äkkiä kuuluu rymyä portailta. Ovi avautuu, ja siinä näkyy tähtitaivasta vasten kaksi pientä pojanhaamua.

Sieltä ne vihdoinkin tulevat veljekset, kuusitoistavuotias Paavo ja hänen kahta vuotta nuorempi veljensä Erkki. He astuvat suoraan takan ääreen, viskaavat siihen muutamia tervaskäkkyröitä, puhaltavat tulen ja alkavat sitten heti heittää yltään vaatteita, jotka jäästä kahisevina kolahdellen putoilevat permannolle. Saatuaan viimeisetkin riekaleet yltään he asettuvat tulen ääreen, siinä lämmittääkseen kohmettuneita jäseniään.

— Missäs te vietävät olette taas olleet? kuuluu samassa isännän tyly ääni.

— Hiihtämässä! vastaa reippaasti Erkki. — Ja keihästettiinpä sillä reissulla kaksi sutta. Tuolla ne nyt on vajassa, jos isännälle kelpaa! Oltaisiin saatu vielä kolmaskin, mutta kun pakkanen rupesi yltymään ja vaatteemme jäätyivät, eikä hiihtämisestä enää tahtonut tulla mitään, niin piti Kitkajokivarresta pyörtää takaisin. Ja rupesihan se kolmen päivän hiihto jo hiukan väsyttämäänkin. Nälkäkin kävi kovaksi, kun eväs loppui. — Niin, tuota, saataisiinkohan me nyt vähän ruokaa, vaikka myöhä jo onkin? Alkaa vallan sisuksia repiä.

— Aamulla saatte! Maata ja paikalla! kivahtaa emäntä vuoteeltaan.

Pojat tiesivät ennestään kaiken enemmän pyytelemisen turhaksi. He ryyppäsivät vettä korvosta sekä painuivat sitten nälissään ja väsyneinä pirtin nurkkaan porontaljoille pitkäkseen, kaivautuen huppuun peitteenä olevan turkin sisään. Väsyneitä he olivat, mutta uni ei tahtonut tulla silmiin. Tuntui niin pahalta kalvava nälkä, ja niin kovin kipeästi kävi heidän sisulleen se, ettei heille viitsitty antaa edes leivänpalasta vähäiseksi kiitokseksi kaadetuista susista, joista he tiesivät isännän perivän tapporahaakin kaksisataa markkaa kummastakin, toisen satasen ruunulta, toisen poropaliskunnalta, ja vielä nahkain hinnan päälliseksi. Vihdoin he kuitenkin vaipuivat uneen, mutta hammasta purren ja kädet nyrkkiin puserrettuina.

* * * * *

Tuskin oli aamu vielä alkanut sarastaa, kun isäntä jo potkasi heidät hereille.

— Kelkan tekoon! hän karjasi vihaisesti. — Mitä siinä laiskottelette?

Susien palkkioksi hän nyt kuitenkin sen verran armahti poikia, että antoi ruoskan tällä kertaa olla rauhassa.

Pojat koettivat kömpiä pystyyn, mutta vaikealta tuntui jaloille pääsy, kun kaikki lihakset ja jänteet olivat monipäiväisestä ankarasta hiihdosta kovin kipeytyneet. Sisullaan he kumminkin ylös ponnistautuivat, astellen sitten jäykästi työnsä ääreen. Sanaa puhumatta he hiljaa alkoivat nikarrella. Nälkä kaiveli armottomasti. Tuli vihdoin ruoka-aika. Talonväki kävi pöytään, mutta huutolaispojille emäntä viskasi leivänpalan ja pari muikkua heidän nurkkaansa. Saatuaan vielä piimäkupin saivat pojat olla osaansa tyytyväisiä. Luonto pani vastaan, mutta polttava nälkä taivutti heidät kuitenkin syömään. Siinä nyt armopaloja pureskellessa tuli heille vastustamattomasti mieleen vapaus ja riippumaton elämä suurilla saloilla, siellä missä itse saa nauttia työnsä ja vaivansa hedelmistä. Kaataa karhu, syödä sen karkeata lihaa, jos muuta ei syötäväksi satu, mutta syödä vatsansa täyteen ja kenenkään murisematta paljosta ruuan kulutuksesta. Hiihtää susia, saada niistä rahaa leipäaineksia varten, ja ahmia puhdasta ruisleipää hyvinä aikoina tai petulla sekoitettua huonoina, mutta aina tyytyväisellä mielellä. Metsät ja niiden vapaa elämä alkoivat nyt entistäänkin valtavammin kimmellellä heidän silmissään onnen ja ihanuuden maailmana, ja sietämättömältä tuntui toisten armoilla olo Kärppävaaran pirtissä. Tuores muisto viimeisestä uljaasta metsästyksestä ja sen mainiosta tuloksesta antoi nyt entistäänkin lujemman pohjan poikien kyteville metsähaaveille ja tulevaisuuden toiveille.

* * * * *

Aterian päätyttyä isäntä valjasti hevosensa ja ajoi suoraan kirkolle, nostamaan puolisen tuhatta markkaa tapporahaa susista ja hintaa niiden nahoista. Jo parin päivän kuluttua hän palasi takaisin, tuoden mukanaan runsaasti jauhoja ja suoloja sekä kaikkea muuta tarpeellista, ja omalle joukolleen tuliaisia monenlaisia. Mutta turhaan saivat urheat sudenkaatajat tuomisia odotella. Heille ei annettu mitään. Haukkumista vain osaksensa saivat.

— Kunhan opitte kunnon ihmisinä töitä tekemään, niin sitten saatte tekin osanne! virkkoi isäntä.

Poikien sydäntä vihloi. Äänettöminä ja jäykkinä he oven suussa istuen seurasivat, miten talon lapset syödä matustelivat kirkolta tuotuja rinkeleitä ja makeisia, jotka nyt oli ostettu heidän susistaan saaduilla rahoilla. Kauan he siinä istuivat elottomina ja alakuloisina. Vihdoin lausui Erkki kuin omissa ajatuksissaan vain, mutta puoliääneen:

— Kukas ne sudet tappoi?

Sen kuullessaan isäntä hypähti äkkiä seisaalleen, sieppasi ruoskan seinältä ja hyökkäsi poikia kohti. Mutta samassa silmänräpäyksessä pojat luiskahtivat ovesta pihalle ja kiitäessään metsään he kuulivat vain takaansa isännän äkeän pauhahtelun.

Jonkun aikaa kierreltyään lumisia teitä pojat pakkasen ahdistamina kiersivät sivuteitse taloon päin takaisin ja hiipivät saunaan, jonne istahtivat penkille puolipimeään, synkkyys ja alakuloisuus mielessään. Pienestä akkunaluukusta sisääntunkeva valo kävi kalpeasti heidän laihoille, katkeroituneille kasvoilleen. Hetkisen niin istuttuaan he virittivät saunanpesään tulen, asettuivat sitten rahille sen ääreen lämpimän loisteeseen ja katselivat, kuinka savukiemurat nokisesta saunasta räppänän kautta vierivät vapauteen. Yön lähestyessä alkoi tuuli kolkosti vongahdella lakehisessa ja samalla pyry ilkeästi ryskytellä kattoa. Pojat ahtoivat kiuas-uunin uudelleen puita täyteen, heittäytyivät nyt penkille pitkäkseen ja alkoivat rauhattomina odotella yön tuloa. Silmät eivät tahtoneet ummistua. Levottomina ne seurasivat liekkien loimuamista tervaksisissa puissa ja kipunoiden kirmailua kiukaalla, kiintyen silloin tällöin karstoittuneeseen kattoon, ikäänkuin sen tummuuden läpi tunkeakseen katseen kaipausten maille, vapauteen, niille seuduille, missä orpo huutolaispoikakin on ihminen.

Kiuas valoi saunaan raukaisevaa lämmintään, mutta sekään ei tuntunut poikia auttavan unen maille. Pyrykin tuntui parhaillaan pahimpaan raivoonsa yltyvän. Kekäleitä kierähti permannolle. Paavo kimmahutti ne uuniin takaisin ja samalla töytäsi hieman ovea auki, nähdäkseen raivoavaa säätä, mutta tuskin hän oli oven raolleen saanut, kun tuuli voimakkaalla kämmenellään jälleen sen rysäytti kiinni, niin että poikakin säikähtäen ponnahti pari askelta taaksepäin.

— Onpas siellä koiran ilma! huudahti hän.

— Tuntuu olevan, myönteli Erkki. — Rohkenisitkos sinne nyt pitemmälle retkelle lähteä?

— No enköhän sentään mieluummin kuin takaisin Kärppävaaran pirttiin.

— Niinkö arvelet?

— Niinpähän vain.

— Sitä tässä olen minäkin tuuminut ja olenpa vielä lisäksi arvellut, että…

— Mitä?

— Niin, että eiköhän nyt jätetä koko tämä höskä kaikkine hyvineen ikiajoiksi. Parempihan tuommoisessakin ilmassa on olla vapaana ja Jumalan hoteissa kuin Kärppävaaran pirttipahasessa isännän orjana.

— Samoin tuumin minä. Pois vaan tästä pahuuden paikasta, tästä kärpän rauniosta.

— Niin, totta tosiaan, kärpän rauniosta! Mitäs myyriä me olisimme, jotka täällä ikämme kaiken möyrisimme maata Kärppä-isännälle piiskapalkalla?

— Eipä taida se piiska enää minun selkänahkojani sivellä! tuumi Paavo.

— Ei minunkaan! huudahti Erkki. — Eikä enää isäntä minun susiani rahoiksi muuttele! Ei totta tosiaan! Ei! Pois nyt lähdetään, ja nälissäni isken minä hampaani ennemmin naavaiseen petäjänkuoreen kuin Kärppävaaran emännän leipäkyrsään ja kaivan jäkälätä lumen alta kuin poro, jos Jumala ei muutakaan syödäkseni suo!

— Niinpä tuumin minäkin, vakuutteli Paavo. Johan me tässä heille kelkkoja tekemään!

— Joko tänä yönä lähdettäisiin?

— Niin tuumin.

— Mutta minne?

— Minne tahansa! Onhan erämaa auki. Eihän taivaanrannalla ole rajaa. Kai siellä jossakin on sijaa kahdelle tällaiselle pojalle… Mutta muistuupa nyt mieleeni se, mitä ihmiset sanovat kodiksi! Meillä ei ole kotia…

Hämärään saunaan tuli pitkä äänettömyys. Vihdoin Erkki sen katkaisi:

— Eipäs surra, veli! Minusta tuntuu, että kohta meillä on koti.

— Saattaapa olla. Mutta minä tässä ajattelin sellaista kotia, jossa olisi vielä sellainen vanhempi mies, jota ihmiset sanovat isäksi, ja vanhempi nainen, hellä ja hyvä, jota ihmiset sanovat äidiksi…

Hämärään saunaan tuli vielä pitempi äänettömyys, ja kolkosti ulvoen räsähytteli paisuva pyry saunan lahonneita salvoksia…

Viimein Erkki sai kuitenkin mielensä taas tyyntymään ja virkkoi:

— Eipäs surra, veli! Ei ajatella semmoisia! Metsästä löytyy meille koti. Onhan kontiollakin lämpöinen majansa honganjuuren alla. Miks'ei meillä? Ja onhan Jumala isämme, suuri erämaa äitimme!

— No niin! Oikein puhuttu! Parasta kai tässä lie, että rupeamme matkaa tuumimaan ja niin pian kuin suinkin nousemme suksille. Pyry kyllä pauhaa, mutta pauhatkoon. Tuttuahan se meille on! Ja onhan siitä nyt meille hyötyäkin. Se peittää latumme umpeen, niin ettei hetkisen kuluttua kukaan voi tietää minne olemme hävinneet, vaan saamme rauhassa jatkaa kulkuamme aivan minne itse tahdomme, kenenkään häiritsemättä.

Saatuaan asian päätetyksi tuntui pojista, kuin suuri taakka olisi vierähtänyt heidän harteiltaan. Maailma heidän edessään näytti nyt valoisammalta. Selvästi saattoikin huomata siitä valosta jo ensimmäisen kajastuksen heidän kasvoillaan. Silmiin oli tullut uusi kirkkaus, posket hehkuivat, ja ääni värähteli oudosta liikutuksesta. Hurmaavana soi heidän korviinsa erämaan tenhoisa laulu. Heistä tuntui aivan kuin joku olisi sinisten vaarojen takaa lakkaamatta huutanut heille: Tulkaa… tulkaa… tulkaa…

* * * * *

Erämaa kutsui poikiaan!

II.

Yön pimeimmillään ollessa pojat poistuivat hiljaa saunasta, kahlaten syvässä lumessa pihan poikki taloa kohti.

Portaitten vieressä, puoleksi lumeen hautautuneena, nukkui koira, tuuheakarvainen Lukki. Se hypähti pystyyn, murahti ja yritti jo haukahtaakin, mutta huomattuaan ystävänsä Paavon ja Erkin, joiden kumppanina se monet iloiset pyyntiretket erämaita oli kierrellyt, se lähestyi poikia häntäänsä heilutellen ja pyörähteli liehakoiden heidän edessään, ikäänkuin kysyen: joko lähdetään taas?

Pojat käsittivät kyllä koiran ajatukset. Paavo kumartui sitä silittämään ja kuiskasi hiljaa:

— Kyllä lähdetään! Pitkälle retkellepä lähdetäänkin, mutta nyt sinä et pääse mukaan.

Syvä huokaus kohosi pojan rinnasta hänen tätä sanoessaan. Olihan koira heidän oma opettamansa riistanpyytäjäksi ja huolimatta vasta kahdesta ikävuodestaan jo mainio tekijä.

* * * * *

Erkki otti suksiparit portaitten pielestä ja kantoi ne saunaan, ruveten heti paahtamaan pohjia, vetäen niihin tervaa ja talia.

Sill'aikaa hiipi Paavo pirttiin, otti vanhan rihlapyssynsä seinältä ruutisarvineen ja mäyrännahkaisen selkäreppunsa, johon pisti leivän sekä kaloja pöydältä. Hän liikehti ääneti kuin talontonttu, vaikkakin pyryn pauhina ulkona nyt oli niin vimmassaan, etteivät sisällä nukkuvat olisi hänen askelistaan heränneet, vaikka hän aivan reilustikin olisi pirtissä astellut. Aivan isännän vuoteen kohdalta hän sieppasi naulasta lakitkin, oman ja veljensä, jotka päivällä siinä kiireessä oli tupaan täytynyt jättää. Otettuaan vielä nurkasta hänelle ja veljelleen kuuluvat lyhyet hiihtoturkit hän raotti varovasti ovea, painoi sen hiljaa kiinni ja juoksi saunaan, jossa nuorempi veli jo oli saanut sukset kuntoon.

Paavo kiinnitti pyssyn selkäänsä, Erkki laukun. Sammutettuaan tulen huolellisesti pojat läksivät ulos. Pyry tuntui yhä vain kiihtyvän. Puuskat tulivat nyt niin vihaisina, että oli vaikea kunnolla suoriutua suksille, ja koko ilma oli yhtenä ainoana armottomana lumivyörynä. Taakseen vilkaisematta pojat hiljaa myötätuuleen laskettivat loivaa peltoa alas jäälle. Tuskin he olivat sinne päässeet, kun kuulivat pienen humahduksen sivultaan ja samassa huomasivat Lukin iloisesti hyppelehtivän edellään.

— Hei Lukki! huusi Erkki ilostuen. — Sinä seuraat meitä!

— Lystipä olisi, jos voisimme sen mukaamme ottaa, mutta sehän on talon koira eikä meidän, sanoi Paavo. — Ikävä on niin uskollisesta ystävästä erota, mutta kyllä nyt täytyy!

Pojat huutelivat koiran luokseen, ja sen tultua he koettelivat ankarasti käännyttää sitä takaisin taloon. Mutta se ei ollut ymmärtävinään, kierähteli vain lumessa heidän äärellään ja viuhtoi häntäänsä heidän vierellään. Kun muusta ei ollut apua, katsoi Paavo viimein itsensä pakotetuksi — niin kipeästi kuin se hänen sydäntään viilsikin — sivaltamaan koiraa suksisauvallaan. Surkeasti ulisten läksi Lukki heti sen jälkeen paksussa lumessa kahlaamaan taloon päin, kadoten pian pimeään ja pyryyn.

Paavo pyyhkäsi hihallaan silmännurkkaa ja alkoi verkkaan hiihtää edelleen, aukoen latua nuoremmalle veljelleen, joka alakuloisena painellen seurasi perässä. Eroaminen koirasta tuntui niin sanomattoman katkeralta.

— Minnekäs nyt matka suunnataan? kysäsi vihdoin Paavo.

— Annahan mennä vain myötätuuleen! Minnekäs sitä muuannekaan tämmöisessä pyryn myräkässä?

Samassa pääsivät pojat jo pikku järven poikki ja alkoivat haparoida harvan lepikön halki harjua kohti, jonka takaa suuren Kitkajärven ulapat aukeavat. Harjulle noustuaan he vielä viimeisen kerran katsahtivat taakseen, heittääkseen ikuiset jäähyväiset sille seudulle, johon liittyivät viimeisten vuosien katkerat muistot. Mutta hämmästys levisi heidän kasvoilleen.

— Mikäs tuli sieltä kuumottaa! huusi Erkki säpsähtäen.

— Kas, kas, miten se loimuaa! jatkoi Paavo. — Taitaa olla talo tulessa!

— Ei ole talo. Saunan paikalta se loistaa. — Voi kauhistusta! Meidänkö syytämme tämä? huusi Erkki.

— Vaikeata uskoa, että niin olisi. Sammutimmehan tarkkaan tulen.

— Niin teimme. Mutta jos lie päässyt kipunoita kattoon tai seinäsammaliin ja siitä syttynyt palamaan.

— Onpa voinut niin käydä.

— Voi, voi kuitenkin! Olisiko nyt meidän palattava sammuttamaan? arveli Erkki.

— Kukapa sinne tällaisessa vastamyrskyssä jaksaisi hiihtää? Ja kyllä se nyt muutamassa hetkessä on porona koko rähjä. Eikä siinä enää mikään apu auttaisikaan tällaisella ilmalla.

— Sääli kumminkin vanhaa hyvää saunaa! — Sääli! Mutta emmehän me sitä tahallamme sytyttäneet. Minkäs vahingolle mahtaa?

— Kyllä kai siitä isäntä aika elämän nostaa ja murhapoltoksi asian selittää, jatkoi Paavo, alkaen edellä hiljaa soluttautua pimeätä petäjikkörinnettä alas Kitkajärven jäälle. Hetkisen kuluttua he sinne pääsivätkin, ruveten nyt tiukasti tarpomaan poikki öisen pyryävän ulapan. Sameanpunaisena läikehti takana taivas tulipalon loimussa. Hiihtäjät häipyivät yöhön, myrskyn nyt kaikkine raivottarineen kaameasti karkeloidessa ympärillä.

III.

Aamun valjetessa pojat huomasivat joutuneensa jo aivan outoon seutuun, missä eivät koskaan ennen olleet käyneet. Pyry oli huomattavasti tauonnut. Lumisade lakkasi kokonaan, ja taivaalla siellä täällä jo tuli näkyviin sinisiä aukeamia harmaitten pilvien lomissa. Eteen levisi silmänkantamaton aapa harvoine metsikkösaarekkeineen ja yksinäisine puineen.

Pojat istahtivat suksilleen, avasivat eväslaukun ja rupesivat syömään.

— No nyt se alkaa sissielämä! virkkoi Paavo.

— Antaa alkaa! Sitähän tässä on toivottukin!

— Ja kohta ollaan Jumalan eväissä! Nämä omat ei pitkällekään riitä.

— Kaipa sitä jollain tavoin siitä pulasta selvitään.

— Olisipa kevät, kesä tai syksy, enhän puhuisi mitään. Mutta näin pahimman talven aikaan on asialla monta kovaa puolta!

— Hyvältäpä kumminkin tuntuu, ettei enää olla kärppävaaralaisia!

— Hyvältä, hyvältä! Mutta kas, mikäs tuolla hankea pitkin painelee?

— Susi!

— Susihan siellä!

Nopeasti kiinnittävät pojat rensselin sekä pyssyn harteilleen ja nousevat suksille, alkaen kiivaasti hiihtää petoa kohti. Otus tekee mutkan ja katoaa suonsaarekkeeseen. Pojat tuiskuna perästä. He joutuvat jo jäljille.

— Pienipä on jäljistä päättäen!

— Pieni näkyy olevan! Mutta eihän nämä näytä suden jäljiltä ollenkaan! virkkoi Paavo.

— Ahma?

— Ai, ahmahan se taitaa ollakin!

Pojat painelivat tarmokkaasti, minkä vain pehmeässä lumessa pääsivät, mutka panipa se huohottamaan. Ajo jatkui kiivaana monta tuntia. Aina joskus vilahti peto näkyviin, pujahtaessaan suonsaarekkeesta toiseen. Väsymättöminä hiihtivät takaa-ajajat perässä. Heitä kannusti huomionsa, että välimatka oli silminnähtävästi lyhentynyt. Pehmeä lumi upotti, tehden hiihtäjille suurta haittaa, mutta pedolle vieläkin enemmän.

Yht'äkkiä pojat näkivät takaa-ajettunsa noin puolen virstan päässä kätkeytyvän myrskyn kaataman petäjän latvaoksiin. He hiihtivät tulista vauhtia suoraan sitä paikkaa kohti ja lähelle saapuessaan alkoivat tarkkaan tutkia tummia kohtia kaatuneen puun alla. Paavolla oli pyssy laukaisuvalmiina kädessään. Kas, eikös siellä liikahtanut jokin! Paavo kohotti pyssyn poskelleen ja oli juuri laukaisemaisillaan, kun äkkiä pyssy kirposi Erkin nyrkin iskusta kauas hankeen.

— Lukki! huusivat molemmat pojat yhteen ääneen ja jäivät hämmästyneinä töllistelemään koiraa, joka samassa arkaillen tuli näkyviin oksien alta.

Mitään saalista he eivät ankaran hiihtonsa palkaksi tällä kertaa saaneet, mutta suurempi ilo kuin parhaimmastakaan saaliista oli heillä nyt nähdessään rakkaan metsästystoverinsa luonaan täällä kaukana erämaassa. Nythän sen palauttamisenkin voi rehellisellä omallatunnolla sanoa mahdottomaksi.

— Lukki, Lukki, Lukki! he alkoivat huudella, mutta koira oli kovin arkeillaan eikä tahtonut tulla luokse.

Pojat koettivat jos miten, mutta aina kun he yrittivät ottaa sitä kiinni, hyväilläkseen, pyörsi se sivuun. Kun muu ei auttanut, niin pojat katsoivat parhaaksi ryhtyä jatkamaan äsken keskeytynyttä ateriaansa. He istahtivat siis suksilleen jälleen, siitä tuon tuostakin huudellen ystävällisiä sanoja koiralle. He tunsivat itsensä liikutetuiksi koiran kiintymyksestä ja uskollisuudesta. Vaikka he eilen olivat lyömälläkin koettaneet karkoittaa sitä takaisin, oli se kuitenkin salaa seurannut heitä, ja siinä se nyt oli luultuna "petona" heidän luonaan.

Syödessään pojat koettivat vielä leivänpalallakin houkutella koiraa, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Niin he taas läksivät hiihtämään eteenpäin ja näkivät ilokseen, että Lukki seurasi mukana, pysytellen kuitenkin "tarpeellisen" välimatkan päässä heistä.

Illan hämärtyessä pojat huomasivat joutuvansa lähemmäksi asuttuja seutuja. Heidän silmänsä keksivät heinäsuovan, jonkun matkan päässä vasemmalla. He suuntasivat sitä kohti, ja pian tuli näkyviin myös lato.

— Lato! huudahti Paavo. — Kas siinähän on sopiva yöpymispaikka. Se näkyy olevan vielä täynnä heiniäkin.

— Mennään vain sinne! Kyllä kai siellä tarkenee.

Veljekset kiskoivat ladon suulta pari lautaa irti, nousivat sisään ja istahtivat heinille. Heidän riemukseen hyppäsi Lukkikin kohta sinne.

— No Lukki, Lukki! Nyt sinua ei enää ajeta pois. Nyt sinä olet meidän oma koiramme. Lukki, Lukki! kutsuivat pojat hyväilevällä äänellä.

Koira tuli arkeillen ja puoliksi ryömien heidän luokseen, mutta tuli kuitenkin, ja viimein pojat jo saivat sen niskaturkista kiinni. Koira käsitti nyt vihdoinkin, että vanhat hyvät suhteet jälleen olivat palautuneet. Riemusta haukahdellen se hypähteli heinissä ja painautui jälleen poikien jalkoihin, heidän hyväiltäväkseen.

Annettuaan vielä koirallekin osan niukoista eväistä pojat raivasivat syvän haudan heiniin, asettivat turkin alleen ja rupesivat sille rinnakkain maata. Toisen turkin he vetivät peitteekseen ja kiskasivat sitten korkean heinävuoren päälleen, hautautuen sen alle syvään, lämpöiseen komeroon.

Lukki kaivautui ovensuussa heinäkasaan, jääden siihen isäntiensä vartiaksi.

Hiljainen yö vieri maille, peittäen pimeään vaippaansa nukkuvan ladon.

IV.

Pakkanen kävi aamupuoleen yötä niin kovaksi, että se tunkeutui lämpimän heinämuurinkin lävitse, alkaen nipistellä nukkujien varpaita ja herättäen heidät. Pojat sukeutuivat nopeasti lähtökuntoon ja nousivat suksilleen. Niin he lähtivät koirineen tuntematonta itää kohti. Muutaman tunnin kuluttua, kun päivä jo oli aivan valjennut, he joutuivat pienelle metsätielle. Vaikka pyry olikin sen osittain peittänyt umpeen, oli siinä kumminkin helpompi hiihtää kuin raivaamattomassa metsässä.

Ihanaa oli salo ympärillä ja ihanalta tuntui vapaus. Nyt tunsivat pojat olevansa omia isäntiään. He käsittivät samalla, että koko heidän kohtalonsa ja tulevaisuutensa oli heidän omissa käsissään ja Jumalan huomassa. He luottivat omaan tarmoonsa ja voimiinsa, tuntien ne kyllin lujiksi raivaamaan kovimmatkin esteet tieltä Jumalan avulla. Mieli täynnä vapauden hurmausta ja onnellisia toiveita he nyt iloisesti ponnistivat eteenpäin jylhällä metsätiellä.

Vähitellen alkoivat seudut näyttää yhä enemmän asutuilta. Siinä vilahti vieressä jo jokunen aidan nurkkaus vanhan kaskimaan ympärillä, tuossa taas halkopino kuusen alla, ja samassa liittyi poikain tiekin jo suureen etelästä tulevaan valtatiehen.

— Käännytäänkös pohjoiseen? kysäsi Paavo.

— Anna mennä vaan! Kai sieltä jokunen talokin vastaan tulee.

— Mitäpä taloista?

— Hyvältäpä tuntuisi kunnolleen vaatteensa kuivata!

Hiihtäjät pyörsivät pohjoista kohti, soluen hiljan ajettua tietä hyvää vauhtia eteenpäin. Pitkältä he eivät kerinneetkään tätä uutta tietä laskettaa, kun jo joutuivat jäälle ja näkivät siinä talon kauniilla rantatörmällä.

— No taloonkos nyt? kysäsi Paavo.

— Eiköhän mennä! Eväätkin on lopussa.

— Niin, eväät! Ja milläpä uusia ostelisimme? Eihän meillä ole rahaa niin pennin silmääkään.

— Se on tosi, mutta minä olen tässä tuuminut, että eiköhän ne antaisi talosta ruokaa, vaikka halonhakkuuta vastaan? Eikä suoraan sanoen pahaa tekisi, jos tästä pahimmaksi talvisydämeksi pääsisi hyvään taloon töihin kokonaankin. Voisimmehan sitten kevätpuoleen painua saloille sissielämätä oikein alkamaan.

Erkki oli kyllä reipas ja peloton miehenalku, mutta hänestä alkoi kuitenkin tuntua hiukan hirvakalta autioihin erämaihin asettuminen ankarimpien talvipakkasten ja pyryjen aikana.

— Saatetaanhan kysäistä! myönteli Paavo. — Hyvältäpä se tuntuisi tosiaankin tähän aikaan vuodesta lämpimässä pirtissä asuminen, jos siinä vain olisi toisenlaiset isännät kuin Kärppävaarassa.

Niin urhea ja rivakka kuin Paavokin oli, tuntui hänestäkin sentään liiaksi uskalletulta tähän vuodenaikaan suoraan syöksyä salojen lumiseen syliin, katottomaan korpeen, jos vain siedettävän olon ja elämän voisi asutuilla seuduilla saada itselleen.

* * * * *

Pojat saapuivat talon rantaan, ottivat sukset käsiinsä ja kapusivat rantarinnettä ylös pihaan. Lukki yritti nostaa aika tappeluksen talon vahtikoiran kanssa, mutta Paavo sai sen viime hetkessä kytketyksi kiinni.

Nostettuaan suksensa seinää vasten pystyyn pojat astuivat pirttiin. Siellä oli koko talonväki parhaillaan pitkässä pöydässä päivällistään syömässä, isäntä, emäntä, joukko lapsia, pari piikaa ja pari renkiä.

— Hyvää päivää!

— Päivää, päivää, vastattiin puoliääneen pöydästä.

Pojat istahtivat penkille, heittivät kostuneet kengät jaloistaan ja ripustivat ne takan reunalle kuivamaan.

— Eikös pojille maistuisi ruoka? kuului isännän hyväntahtoinen ääni pöydästä.

Pojat katsahtivat toisiinsa. Sellaista ystävällisyyttä he eivät pitkään aikaan olleet osaksensa saaneet. Liikutuksesta he eivät saaneet sanaa suustaan.

— Niin, että eikö maistu? uudisti isäntä kysymyksensä.

— Ki… kiitos! sammalsi Erkki. — Kyllä me sen tarpeessa olemme.

Arastellen kävivät pojat pöytään ja emännän vielä kehoitettua ryhtyivät aterioimaan. Voi miten hyvältä nyt maistuikaan vahva kunnon ateria! Sellaista he eivät pitkään aikaan olleet nähneetkään. Pikku Erkin silmännurkkiin aivan kyyneleet tahtoivat pyrkiä siitä ilosta, vaikka hän koetti niitä vastaan pidelläkin.

Syötyään pojat esittivät isännälle pyyntönsä saada jäädä toistaiseksi talon töihin ruokapalkalle. He kertoivat olevansa turvattomia, kodittomia työnetsijöitä. Mutta paostaan viimeisestä olinpaikastaan he eivät maininneet mitään.

Isäntä hiukan aprikoituaan suostui ehdotukseen, ja pojat ilomielin kävivätkin heti käsiksi töihin. Heille alkoi nyt onnen aika. Väsymättä he aamusta iltamyöhään heiluttivat kirvestä halkometsässä ja sen palkaksi saivat aina runsaat ateriansa illaksi sekä lämpimän vuoteen yölepoaan varten. Isäntä ja emäntä olivat heihin hyvin tyytyväiset ja osoittivat heille kaikin tavoin ystävällisyyttään.

Saivatpa pojat kerran tilaisuuden näyttää erinomaista reippauttaankin ja päättäväisyyttään tuntuvalla tavalla. He olivat muutamana iltana juuri tulossa halkometsästä hevosineen. Edellä ajoivat rengit, ja perässä tulivat Paavo sekä Erkki kukin omaa hevosta ajaen. Lukki ja talon Musti, joista jo oli tullut hyvät ystävykset, juosta lipsuttelivat vierellä. Tie kulki eräässä paikassa jäätä pitkin Suininkijoen poikki. Tuskin oli ensimmäinen ajaja vielä siihen kohtaan päässyt, kun perässä tulijat äkkiä huomasivat jään tien kohdalla lohkeavan ja painuvan sekä lähtevän pienenä lauttana, voimakkaan virran kiidättämänä, viemään miestä hevosineen suoraan alempana avoinna kuohuvaa koskenniskaa kohti. Toiset saivat viime hetkessä hevosensa pysäytetyiksi. He näkivät kauhistuen, kuinka jäälautta, jolla hevonen ja mies menivät, äkkiä murskautui, törmättyään johonkin pohjakiveen. Surkeasti huutaen mies vajosi mustaan veteen jääsirpaleitten keskeen, ja hevonen joutui pärskyvän kosken niskapyörteeseen, mennen kokonaan umpeen.

Mutta samassa silmänräpäyksessä tekivät Erkki ja Paavo nopeat päätöksensä. He juoksivat molemmat rantaa pitkin hätäänjoutuneitten kohdalle, jossa Erkki heti paiskautui veteen uiden kaikin voimin sitä paikkaa kohti, missä hukkuva mies taisteli virran pyörteitä ja päälletunkevia jäälohkareita vastaan. Mies oli juuri uppoamaisillaan, kun pelastaja joutui luokse ja sieppasi häntä tukevasti niskasta kiinni. Samassa näkyi suuri jäälohkare tulevan aika vauhtia aivan heitä kohti. Erkki vetäsi voimakkaasti syrjään, tempasi puukon tupestaan, ja kun lohkare samassa saapui kohdalle, iski hän puukkonsa kahvaa myöten siihen, hellittämättä otettaan. Toisella kädellään hän samalla piti lujasti kainaloista renkiä, joka oli niin uupunut ja mielenmalttinsa menettänyt, ettei voinut vähääkään helpottaa pelastajansa työtä. Jäälohkare, jonka avulla Erkki taakkoineen kuitenkin helposti jaksoi pysyä vedenpinnalla, oli joutunut pyörteestä syrjään, ja virta painoi sitä nyt parhaillaan verkkaan toista rantaa ja siellä näkyvää kiinteätä jäätä kohti. Hetkisen niin mentyä Erkki irroitti puukkonsa lohkareesta, veti muutaman tukevan vedon rantaa kohti ja iski puukollaan jälleen kiinni, nyt kiinteään jäähän. Se tuntui kestävän. Urhea poika kiskoutui puukon avulla nopeasti jään päälle ja veti pelastamansa miehen perässään.

Tämän tapahtuessa virrassa, kosken yläpuolella, oli Paavo juossut rantaa myöten kosken kohdalle, sitonut köyden rannalla olevaan puuhun ja sen toisen pään vyötäisilleen sekä sitten rynnännyt suin päin kuohuihin, hypellen kiveltä kivelle kosken liukkaalla pohjalla. Niin pääsi hän vihdoin tyrskyvälle kiviröykkiölle, jolle juuri oli ajautunut reki katkenneine aisoineen. Samassa huomasi hän keskellä koskea jyrkän puotteen alla hevosparan taistelevan henkensä edestä syvässä pyörrehaudassa. Paavo syöksyi sitä kohti. Vettä oli paikoittain hänelle kainaloihin asti. Monasti hän kompastui kiviin ja monasti taas iskivät kuohut hänet nurin, mutta onnellisesti hän kuitenkin aina köyden avulla keinottelihe jaloilleen. Hän pääsi jo aivan lähelle hevosta, ja sen pyörähdellessä edessään koetti nyt tapailla sitä harjasta tai suitsista kiinni, mutta kun köysi loppui, antamatta enää perään, ei hän päässyt kylliksi lähelle. Toisaalta oli hyväkin, että köysi nyt suoraan kiinnitti hänet rannalla olevaan puuhun, joten hänellä oli kädet vapaina, mutta toisaalta harmitti häntä, ettei voinut päästä tarpeeksi pitkälle. Kyynärän verran jos lisää olisi ollut, niin silloin olisi kaikki käynyt hyvin. Hevonen pyörteessä alkoi yhä useammin painua umpeen. Paavosta näytti sen pelastaminen jo aivan toivottomalta. Hän koetti kuitenkin vielä viimeistä keinoa, heittäytyi selälleen ryöppyihin, ojensi jalkansa hevosta kohti ja yritti pieksunkärjellä onkia ohjaksia haltuunsa. Hetkisen siinä sätkyteltyään hän tunsi pienen nykäisyn jalassaan. Silloin hän heti ponnistautui köyden avulla pystyyn, kohottaen toista jalkaansa kuohuista. Kas siinähän nyt oli ohjasnuora pieksun kärjessä. Riemuissaan hän kurottautui sitä ottamaan, mutta silloin se äkkiä luiskahtikin irti. Olipas se nyt harmillinen juttu! Ja hän kun oli jo aivan vähällä saada hevosen pelastetuksi. Juuri samassa se tuli vielä kerran näkyviin pyörteen pinnalla. Paavo heittäytyi silmänräpäyksessä taas selälleen, ojensi jalkansa ja sai uudelleen ohjaksen pieksun kärkeen. Nyt hän äkkiä vetäsi jalkansa koukkuun, sieppasi siitä ohjashihnan käsiinsä ja ponnistautui pystyyn.

Hän oli nyt niin uupunut, ettei olisi mitenkään saattanut pysyä seisoaltaan ilman rantaan kiinnitettyä nuoraa. Mutta niin uupunut kuin hän olikin, oli hänellä käsissään vielä sen verran voimia jäljellä, että saattoi ohjaksia kiinnittämällä vetää hevosen luokseen ja uittaa sen pahimmasta pyörteestä pois, muutaman suuren kiven suojaan, jossa vielä suureksi ilokseen huomasi sen jalkojen ottavan pohjaan.

Molemmat rengit ja Erkki olivat sillä välin jo saapuneet kohdalle. Erkin ja toisen rengin vaatteet olivat paksussa jäässä, samaten kuin koskessa taistelevan Paavonkin hartiat, mutta kukaan heistä ei kylmää huomannutkaan, niin jännittävä oli hetki.

Rannalla olijat olivat irroittaneet reistään loputkin köydet, ja pitäen itse toisesta päästä kiinni ryhtyivät he nyt niitä heittelemään Paavolle, jotta tämä saisi niiden avulla hevosen tukevasti kiinni ja se siten voitaisiin vetää rannalle.

Jopas onnistuikin. Paavo kiinnitti köyden pään hevosen kaulaan, sidottuaan sitä ennen ohjakset vyötäisilleen, joten hevonen pysyi kiinteästi kiven äärellä.

Rannalta käsin ruvettiin nyt vetämään poikaa ja hevosta koskesta. Sen täytyi tapahtua äärettömän varovasti, jotta hevonen ei kivien välissä katkaisisi jalkojaan, jos ne vielä olivat ehjinä säilyneet, kuten toivottiin.

Pian osoittautuivat vetäjien voimat kuitenkin liian heikoiksi. Koski painoi suurta hevosta niin voimakkaasti alaspäin, ettei vetämisestä tahtonut tulla mitään.

Mutta silloin yht'äkkiä tuli apua. Kaikkien hämmästykseksi ilmestyi siihen oman talon isäntä, joka porolla ajaen juuri saapui täyttä lentoa paikalle. Hän yhtyi leikkiin, ja niin kiskottiin pian hevonen pelastajineen kuivalle maalle.

Toinen rengeistä selitti lyhyesti isännälle mitä kaikkea oli tapahtunut. Ihmetellen poikain tavatonta urhokkaisuutta ja neuvokkuutta hän ihastuksissaan ravisti vuoroin toista, vuoroin toista hartioista sanoen:

— Teistä tulee vielä aika poikia! Te olette nyt pelastaneet ihmishengen ja lisäksi vielä minun parhaan hevoseni, jonka menettäminen olisi myös ollut kova isku. Sellaisia poikia tässä maassa tarvitaan!

Pojat tulivat tällaisesta puheesta aivan hämilleen. Hehän tiesivät tehneensä vain velvollisuutensa eikä muuta.

— Mutta mitenkäs te, isäntä, osasitte apuun tulla, vai sattumaltako vain olitte sivuitse ajamassa? kysyi Paavo, kääntäen puheen toisaalle.

— Riennetäänpä nyt kiireesti kotiin, ettette kuoliaaksi paleltuisi! Sääliksi käy tuota hevosparkaakin, joka nyt niin kauan on jäissä pulikoinut. Matkalla kerron sitten, mitenkä minä tänne olen joutunut, ja sen voin sanoa, että ihmettä se mielestäni on.

He läksivät ajelemaan kotiin päin, kiertäen nyt kaukaa entisen tienpaikan yläpuolelta, päästen sieltä onnellisesti joen poikki.

Jäissä uinut renkipoika ajoi edeltäpäin isännän porolla. Hän oli kylmästä aivan sinisenä, ja sen vuoksi katsottiin välttämättömäksi lähettää hänet lämpöiseen ennen muita. Isäntä, Paavo ja Erkki istahtivat ensimmäisen hevosen rekeen, toinen renki toiseen, pidellen ohjaksista koskessa uinutta hevosta, joka muuten oli säilynyt verrattain ehjänä, vaikka ontuikin kyllä molempia takajalkojaan. Viimeinen hevosista sai juosta hölkätä ilman ajomiestä toisten perässä.

Noustuaan jokilaaksosta kankaalle he heristivät hevosen iloiseen raviin, laskettaen niin kiireesti kuin suinkin kotitaloa kohti, jonne matkaa arvoin oli jäljellä pari virstaa enää. Poikain hampaat löivät loukkua kylmästä, vaatteitten alkaessa kauttaaltaan jäätyä ihoa myöten. Lukki hypähteli ympärillä, ilosta haukkuen, nähdessään taas rakkaat isäntänsä ehjinä kuivalla maalla.

— Lukki, Lukki! Sinä olet viisas koira! huuteli isäntä hyväillen.

Ja poikiin päin kääntyen hän jatkoi:

— Kuulkaahan nyt mikä minut ajoi sinne teille hätään. Olin pirtissä saavilautoja veistelemässä, kun äkkiä kuulin kovan romahduksen ovea vasten ja sen jälkeen surkean ulvonnan. Lapset raottivat säikähtyneinä ovea, ja sieltä sisään luiskahti teidän koiranne, Lukki, alkaen kamalasti ulvoa pirtissä, kurkottaen kaulaansa taivasta kohti. Sitten se tuli minun luokseni, rupesi repimään pieksun varresta, juoksi hätäisesti ovelle, ulvoi ja taas tarttui kiinni pieksuni varteen, ruveten kiskomaan minua ovelle päin. Lapset alkoivat itkeä, ja emäntä rupesi siunailemaan, että mitähän nyt on tapahtunut. Sen, että jotakin oli tapahtunut, arvasin heti, arvasin siitäkin, että koira oli poistunut teidän luotanne, jota en koskaan ennen ollut nähnyt. Sieppasin lakin päähäni ja peskin ylleni. Silloin koira lakkasi ulvomasta, ryntäsi pihalle ja rupesi raivoisasti haukkumaan, juosten tänne vievän tien suuhun, jääden siihen odottamaan. Minä valjastin nopeasti poron, heittäysin pulkkaan ja viiletin koiran perästä, joka jo täyttä vauhtia silloin paineli niityllä tännepäin, yhä haukkuen ja tuon tuostakin pysähdellen katsomaan, että seuraanko minä. Niin sitten tultiin onnettomuuspaikalle, ja säikähdinpä tosiaan kauheasti, kun näin Paavon ja hevosen kosken kuohuissa rypemässä. Sanonpa vieläkin, että olette te vain harvinaisia poikia ja harvinainen on teillä koirakin! Se näkyy olevan miehiä myöten.

* * * * *

Saavutaan taloon. Edeltä tullut renkipoika on jo kerinnyt kertoa tapahtumasta, joten koko väki on pihalla vastassa tervehtimässä tulijoita, ennen kaikkia Paavoa ja Erkkiä, joita nyt kaikki katselevat kuin sankareita. Ihan itkusilmin emäntäkin heitä kättelee ja kiidättää sitten pirttiin, jossa on suuri tervastuli viritetty takkaan. Pirttiin tuodaan onnettomuuden uhriksi joutunut hevonenkin, kuivaillaan ja lämmitetään sekä sitten paksujen loimien peitossa saatetaan talliin.

Kylmän kylvyn saaneet pojat istuvat kaikki kolme nyt takan äärellä kuivissa vaatteissa, ja emäntä kantaa heille kahvia, kupin toisensa perään.

Isäntä pistäytyy kamarissa, kaivaa siellä piirongin laatikosta kaksi seteliä ja antaa niistä toisen Paavolle, toisen Erkille sanoen:

— Ottakaapa tästä vielä vähän palkkioksi minun puolestani! Te teitte miehen työn! Semmoinen on aina parhaan tunnustuksen arvoinen.

Hämmästyneinä katselevat pojat seteleitä, rohkeamatta ojentaa kättään niitä vastaanottamaan. Eiväthän he, kuten sanottu, tienneet muuta tehneensä kuin velvollisuutensa. Mitä palkkiota siitä pitäisi saada?

— Ottakaa pois vaan! Ne ovat teidän rahojanne! kehoittaa isäntä hymyillen.

Ujostellen ottaa Paavo vihdoin rahat vastaan, molempien puolesta, ja kätkee ne seinällä riippuvan selkäreppunsa sisimpään lokeroon.

Silloin nousee rahiltaan myös renki Antti, jonka hengen Erkki äsken pelasti, ja joka tähän saakka on ollut tapauksen johdosta kuin sekaisin päästään. Nyt hän astuu Erkin luokse, tarttuu käteen ja virkkaa väräjävällä äänellä:

— Minulla ei ole sinulle muuta kiitoksiksi annettavaa kuin tämä kädenlyönti. Mutta tiedä se, että jos missään voin sinua tässä maailmassa vielä auttaa, niin sen tulen tekemään, vaikka henkeni menisi. Minä en koskaan lupaa enempää kuin minkä voin pitää!

Kääntyen Paavoon päin hän jatkaa:

— Ja sinä Paavo! Suuressa kiitollisuuden velassa minä olen sinullekin. Ikäni olisi tuntoani kaivellut, jos minä isäntäni hevosen olisin surman suuhun saattanut. Sama, minkä sanoin Erkille, olkoon sanottu myös sinulle.

Liikutetuin mielin tarkkasivat isäntä ja emäntä rengin puhetta, tietäen hänet mieheksi, joka ei hevillä tunteitaan paljastele eikä lupauksia anna, mutta joka aina on mies seisomaan sanojensa takana.

* * * * *

— No nyt ois sauna valmis! kuuluu samassa piian ääni pirtin ovesta.

— Sauna! Ahhah! Nytpä se onkin paikallaan, jos koskaan! myhäili isäntä, kuin toisten puolesta, arvaten hyvin millä mielellä koskessa kylpeneet tulevat kipuamaan saunan suloisille lauteille.

Ei tarvinnut kahta kertaa kehoittaa. Viskattuaan liiat vaatteet pirtin penkille kaikki miehet nyt painuivat saunaan, nauttimaan löylyn terveeksitekevästä ihanuudesta.

Toisten jo lauteitten lämpimässä kyykötellessä isäntä vielä viipyi hetkisen alhaalla kiukaan luona, kytevän hiiloksen ääressä keitellen koskessa kylpeneille "roppia" viinasta, johon sekoitti kanvärkkiä ja hiukan ruutia. Sitä hän sitten antoi pojille kupillisen mieheen, kivuten itsekin viimein lauteille toisten iloon.

V.

Pojilla oli Suininkijärven talossa hyvä olla. Koko väki päivä päivältä kiintyi heihin yhä enemmän, puhumattakaan Antti-rengistä, josta jo oli tullut poikien alituinen ja mieluisa kumppani. Työtä he tekivät väsymättä, kiitollisina isäntäväen hyvyydestä. Joskus taas kiertelivät metsiä mielihommissaan, riistaa pyydellen. Toivatpa he niiltä matkoiltaan kevään kuluessa kotiin kaksi karhuakin, joista palkkioksi isäntä antoi Paavolle sievoisen rahasumman sekä Erkille yhden rihlapyssyistään.

Pojat tunsivat itsensä ylenmäärin onnellisiksi. Erämaan kaipaus ja sen elämän viehätys kyti kyllä yhä heidän mielessään, mutta silti päättivät he toistaiseksi viipyä talossa. He tunsivat melkein velvollisuudekseen viipyä ainakin kiireimpien kesätöiden, heinänteon ja elonleikkuun yli, saadakseen siten tuntuvammin palkita kaiken kokemansa hyvyyden. Voisivathan he sitten parhaan syysmetsästyksen alkaessa siirtyä erämaaneläjiksi suurille selkosille, yksinäisille saloille, jonne veri tuntui vetävän.

Nämä heidän suunnitelmansa eivät kuitenkaan rauhassa päässeet toteutumaan, vaan sattui yht'äkkiä muuan tapaus, joka katkasi heidän onnellisen elämänsä Suininkijärvessä ja jolla oli valtava vaikutus koko heidän vastaiseen kohtaloonsa.

* * * * *

Eräänä sunnuntaiaamuna, kun kevät jo voimakkaalla kohinalla teki tuloaan, hanget loistivat häikäisevinä auringon kilossa ja purot jo porisivat notkoissa sekä laaksorinteillä, ajoi yht'äkkiä taloon outo mies, joka sisään astuttuaan ja tervehdittyään väkeä tuvassa sanoi:

— Olen kuullut, että tähän taloon on talvella saapunut kaksi poikaa, ja tulin nyt tiedustelemaan, olisivatko he ehkä samoja, jotka tekivät murhapolton Kärppävaarassa ja sitten katosivat teille tietymättömille, varastaen vielä talon koirankin, metsämiesten keskuudessa hyvin tunnetun Lukin. Minä olen kirkonkylän poliisi.

Paavo ja Erkki säpsähtivät, kalpenivat ja painuivat pirtin nurkkaan kuin salaman lyöminä. Isäntä ja emäntä katsoivat kysyvästi poikiin, huomaten selvästi heidän säikähdyksensä. Painostava hiljaisuus valtasi pirtin. Vihdoin katkasi äänettömyyden Paavo, astuen esiin ja lausuen jurosti:

— Kyllä me olemme juuri ne pojat, joita etsitte. Sen vain tahdon heti teille, herra konstaapeli, ilmoittaa, että mitään murhapolttoa emme ole tehneet emmekä myöskään koiraa varastaneet.

— Hyväpä olisi, jos vakuutuksenne olisi tosi. Mutta toista väittää Kärppävaaran isäntä. Hän sanoo teidän suutuspäissänne polttaneen saunan sekä sitä tekoa paetessanne vieneen koiran talosta. Mitäs siihen sanotte?

Suuttumuksen tuli leimahti Paavon silmissä.

— Se on valetta!, hän tanskasi. — Isännän julmuus ja hänen ruoskansa iskut pakottivat meidät lähtemään pirtistä ja etsimään suojaa saunasta, kun muuten varmasti olisimme pyryyn ja pakkaseen kuolleet. Isännän ja emännän pahuuden tähden me talon iäksi jätimme. Ehjäksi jäi sauna meidän siitä lähtiessämme. Huolellisesti sammutimme tulenkin, mutta on se varmaan seinään tai kattoon joutuneista kipunoista päässyt valloilleen. Se on suoranainen vahinkotapaus! Ja mitä koiraan tulee, niin lyömällä me sen ajoimme taloon takaisin, kun rupesi perässämme tulemaan, mutta kun se meihin oli tottunut, seurasi se siitä huolimatta, ja vasta toisena päivänä me sen jälleen huomasimme mukanamme olevan. Silloin oli jo myöhäistä sitä palauttaa. Emme edes itsekään tienneet missä olimme, ja mahdotonta olisi ollut löytää Kärppävaaraan takaisin, kun pyry oli kaikki jälkemmekin pyyhkinyt näkymättömiin. Tämä on totuus asiassa, herra konstaapeli!

Poliisi veti suunsa ilkeään hymyyn lausuen:

— Milläs sen todistatte?

— Jumala ja puhdas omatuntomme on meillä parhaat todistajat!

— Ne on molemmat huonoja todistajia käräjätuvassa, veti poliisi pilkallisesti.

Tämän kuultuaan hypähti Erkkikin seisaalleen, astui tiukasti poliisia kohti ja sähähti:

— Elkää tehkö pilkkaa! Ja hävetkää syyttäessänne rehellisiä ihmisiä moisista rikoksista!

— Kas, kas! Tämäkös se on toinen näistä nulikoista? Elähän sähise, veliseni! Enhän minä syytä mistään. Kärppävaaran isäntähän se syyttää. Onpa vielä luvannut palkkionkin teidän kiinniottamisestanne.

Pojille tämä oli kuin pahaa unta. He tunsivat suurta häpeää jo siitä, että heitä voitiin syyttää moisista konnuuksista.

— Vai tässä ne nyt on, nämä veijarit, jatkoi vielä poliisi.

— Elkääpäs häväiskö kunnon poikia, kävi isäntä väliin. — Minä luotan täydellisesti heidän puheeseensa ja olen valmis maksamaan Kärppävaaran isännälle sovintoa, hänen vaatimansa summan. Ilmoittakaa se hänelle ja antakaa poikain olla rauhassa.

— Ei käy laatuun. Kyllä minun täytyy vangita heidät. Murhapoltto on ankara rikos.

— Vangita! huudahtivat veljekset. — Vangita meidät!

Pojat tunsivat verien syöksähtävän kasvoilleen ja maailman mustenevan silmissään. Olivat he jo paljon saaneet kärsiä ja kokea, mutta näin katkeraa hetkeä he eivät koskaan olleet osanneet aavistaakaan. He tunsivat ensiksi aivan lamaantuvansa, mutta sitten yht'äkkiä vilahti Paavon silmissä omituinen teräksinen tuli, jonka jälkeen hän heti näytti tyyntyvän ja saavuttavan tasapainonsa. Hän kuiskasi jotakin Erkille, jolloin tämäkin tyyntyi.

Hetkisen aprikoituaan suoristautui Paavo ja lausui jyrkällä äänellä:

— Me olemme aivan syyttömiä. Äsken mainitsemieni lisäksi muita todistajia ei meillä ole. Mutta me emme alistu vääriin tuomioihinne! Meillä on oikeus elää vapaina. Jos muu ei auta, me pakenemme. Yksin ette kykene meitä vangitsemaan.

Samassa hypähti Antti-renki uunin pankolta ja kolautti poliisia kalloon, jotta tämä tupertui lattialle. Mutta silloin avautui ovi ja sisään astui kaksi miestä, revolverit kädessä, nähtävästi poliisin apulaisia, jotka oven takaa olivat seuranneet mitä sisällä tapahtui.

— Lain nimessä minä vangitsen teidät! he huusivat.

Nyt ei mikään enää auttanut. Poliisikin kömpi pystyyn ja heristeli nyrkkiään Paavon nenän edessä, kirkuen:

— Riiviö! Vai rupeat sinä tässä vielä tappelemaan! No, suurempihan on rangaistuksesi oleva!

Antin isku oli tullut niin äkkiä ja kokonaan aavistamatta, ettei poliisi itsekään oikein huomannut kuka sen antoi, vaan otaksui lyöjää luonnollisesti Paavoksi, joka juuri silloin oli seisonut hänen sivullaan. Paavo taas, pelastaakseen Antin ikävyyksistä, otti syyn päälleen, vilkuttaen vielä silmää puolustajalleen merkiksi, että anna hänen olla vaan siinä uskossa!

Ilkeästi mulkoillen poliisi veti käsiraudat taskustaan ja pani ne poikain ranteisiin, lähtien raastamaan heitä pihalle ja rekeen. Vakavina ja allapäin seurasivat pojat mukana. Emäntä jäi pöydänpäähän itkemään, isäntä käveli voihkien edestakaisin pirtin lattialla, ja Antti murahteli itsekseen oven suussa.

Pihalla helähtivät aisakellot. — Sinne nyt menivät kunnon pojat, joissa ei mitään vilppiä ole! huokasi isäntä.

Kellojen kilke häipyi häipymistään. Isäntä astui akkunan ääreen, luodakseen vielä viime silmäyksen menijöihin. Siellä ne ajoivat jo jäällä, poliisi vankien kera ensimmäisessä, molemmat apurit toisessa hevosessa. Perässä vieri tumma keränen. Se oli Lukki, joka alakuloisesti hölkäten seurasi isäntiään tälle surulliselle retkelle.

VI.

Murheellisella näytti maailma poikain silmissä, heidän nyt vankikyydillä kulkiessaan kirkonkylää kohti. Syvimmin painoi heitä tietoisuus siitä alennustilasta, mihin heidät oli saatettu väärien syytöksien nojalla.

Tie kiemurteli lumisia kangashongikoita, kohoili korkeita mäkiä, pistäytyi jonkun pikku järven jäälle, noustakseen sieltä jälleen jylhää rinnettä huimaavaan korkeuteen. Pohjoisessa kohosivat taivaalle mahtavina möhkäleinä Rukatunturin, Valtavaaran ja Pyhätunturin ylevät paljakot. Niiden näkeminen saattoi poikien vapaudenkaipuun aivan huippuunsa.

Oi noita vapaita tuntureita, jotka puhtaina kohoavat maailman alhaisuudesta pyhää taivasta kohti! Niitä ei sido, ei kahlehdi mikään. Vapauden temppeleinä ne kautta aikojen kohottavat lakensa pilvien yli, valaen aina mieleen omituisen vapautuksen tunteen, joka vastustamattomasti valtaa ihmisen, hänen niitä nähdessään tai niille noustessaan.

Tällaisia tunteita tunsivat nyt pojatkin. Tuskinpa osasivat he niitä ehjiksi ajatuksiksi mielessään luoda, mutta vaistomaisesti väräytti heitä kuitenkin tunturien näkeminen, saaden heidän povensa vapaudenhalusta kiivaasti kohoilemaan.

Pääsisipä nyt tuonne tunturille! Ja saisi viilettää suksillaan huimasti rinnettä alas. Tai pääsisipä minne tahansa! Samapa se, kunhan vain vapauteen pääsisi. Ennemmin vaikka takaisin Kärppävaaraankin kuin ruunun vankeuteen.

* * * * *

Ihminen ei voi käsittää, mikä Jumalan lahja vapaus on, ennenkuin hän sen on menettänyt!

Masentuneina ja sekavin tuntein saapuivat pojat kirkolle, jossa heidät suljettiin pieneen, rautaristikko-akkunaiseen sivurakennukseen vanginvartian talossa.

Siihen saakka olivat he saaneet tunteensa hillityiksi, niin etteivät vangitsijat voineet päältäpäin nähdä, mitä sisässä liikkui, mutta jäätyään nyt yksin he vaipuivat raukeina oljille pitkäkseen, voimatta enää estää silloin tällöin pientä nyyhkytystä ja ruumiinsa outoa vavahtelua.

Iltapuoleen he kuitenkin hiukan tyyntyivät, koettivat rohkaista toinen toistaan ja alkoivat tunnustella ovea, seiniä, lattiata, eikö mistään pääsisi murtautumaan ulos. Tietoisuus omasta syyttömyydestään antoi heille sen varman vakaumuksen, että heillä oli luonnollinen oikeus paeta, jos siihen vain vähänkin tilaisuutta ilmenisi. Mutta tästä häkistä karkaaminen tuntui mahdottomalta. Ei missään näkynyt pienintäkään pakotietä, kaikkein vähimmin akkunassa, jota ulkopuolelta peitti paksu rautaristikko.

Saapui yö, mutta unen päästä oli vaikea saada kiinni. Tuntikausia levottomasti piehtaroituaan pahnoilla he kuitenkin viimein vaipuivat raukeaan lepoon.

Kauan he eivät kuitenkaan vielä olleet nukkuneet, kun yht'äkkiä heräsivät heikkoon lasin helähdykseen. Yö oli pimeimmillään. He eivät voineet nähdä mitään, kuulivat vain hiljaista ryskettä akkunan takaa sekä heikkoa äännähtelyä:

— Paavo! Erkki! Oletteko täällä? Pojat syöksyivät akkunaan.

— Antti! Miten sinä olet täällä? he läähättäen kuiskasivat.

— Tulin teitä pelastamaan! Rautakangella irtautui ristikko aika helposti. Lasiveitsen ja tervatun paperin avulla sain akkunan rikki, jottei mitään kovempaa helähdystä kuulunut. Tulkaa pian pois! Onko teillä vielä käsiraudat päällä?

— Ei ole! Poliisi otti ne pois, sulkiessaan meidät tänne.

Pojat kipusivat ketterästi kuin oravat ulos akkunasta, ja kummasti läikähti heidän rinnassaan, kun he hyppäsivät ihanaan vapauteen.

Nopeasti he riensivät kylän pohjoispäätä kohti, jonne Antti heitä johdatti. He poikkesivat muutaman pikku mökin pihaan. Siellä oli hevonen, jonka reessä pojat ilokseen huomasivat omat suksensa, pyssynsä, selkäreppunsa ja kaiken irtaimen omaisuutensa.

— Mutta sinäpä vasta olet kunnon veli, Antti! Ikinä emme voi unohtaa, mitä nyt teit meidän syyttömien poikasten pelastamiseksi. Tuhatkertainen kiitos sinulle siitä! Mutta samalla sanon, että jos me syyllisiksi olisimme itsemme tienneet, emme olisi karkuun lähteneet, vaikka köysillä ja hevosilla meitä olisit vankilasta ulos koettanut kiskoa! Nyt taas lähdemme puhtain mielin vapaihin erämaihin, mistä ei mikään ihmiskäsi meitä voi saavuttaa, lopetti riemuiten Paavo.

— Mainio juttu, että otit mukaan kaikki tarpeemmekin! jatkoi Erkki.

— Hypätkäähän rekeen, pojat, niin ajetaan hiukan matkaa salolle, jotta pääsette rauhassa metsien suojaan. Minä jatkan sitten kotiin, ja jo ennen aamun valkenemista nukun taljoillani enkä tiedä mistään mitään.

* * * * *

Aamulla, kun vanginvartija heräsi ja asteli pihan poikki sivurakennukseen vankejansa katsastamaan, oli hänen hämmästyksensä suuri, kun hän löysi kopin tyhjänä ja akkunan ristikkoineen särettynä.

Hirveä meteli nousi nyt kirkonkylässä. Suurin miesjoukoin lähdettiin karkureita etsimään ja lähetettiin kaikkiin lähikyliinkin sana heidän kiinniottamisestaan sekä ilmoitus Kärppävaaran isännän lupaamasta rahapalkinnosta, joka nyt poliisin harmiksi näytti häneltä menneen sivu suun. Suuresti vaikeutti etsintää se, että yöllä oli hiukan pyryttänyt, joten jäljet olivat kadonneet.

Rauhassa painelivat Paavo ja Erkki sill'aikaa yhä syvempiä saloja kohti, suureen erämaahan, minne mitkään takaa-ajajat eivät voineet löytää. Nyt oli kaikki suhteet muuhun maailmaan lopullisesti katkaistu. Ja hyvä niin! Ihana vapaus hurmasi heidän mieltään, ja heidän korviinsa soi entistään lumoavampana erämaan salaperäinen laulu. Nyt se soi jo lähimpien vaarojen takaa, sieltä haaveksitusta onnen maasta.

Illan pimetessä he joutuivat Nuorusen tunturin juurelle, Tavajärven taakse. Tunturin he hyvin tunsivat. Olivathan he Suininkijärveltä käsin jo monasti sen ylevätä paljakkoa ihailleet, keväisen aamuauringon läikkyessä sen kimmeltävällä laella.

Nyt he sen juurelle rakensivat vankan nuotion ja katkoivat kuusen havuja vuoteikseen sen molemmille puolille. He olivat parhaillaan levolle laskeutumassa, kun yht'äkkiä kuulivat risahduksen metsästä, jonkun matkan päästä.

Pojat säpsähtivät. Erkki kohoutui polvilleen, tarkastaen tiukasti äänen kuuluntaseutua. Paavo tapaili pyssyään.

Samassa heidän korviinsa kajahti haukunnan räsähdys aivan vierestä.

— Lukki! huusivat pojat hämmästyksissään.

Koira syöksyi vihurina heidän luokseen, nuolasi Paavoa kasvoihin, haukahti, syöksyi vasten Erkkiä, hypähti jälleen Paavon luokse ja jäi sitten läähättäen katselemaan vuoroin toista, vuoroin toista isännistään.

Poikien ilo oli rajaton. Ainoastaan metsämies ja eränkävijä voi täysin ymmärtää, mitä merkitsee hyvä koira erämaan toverina, puhumattakaan siitä, jos aavistamattaan saa takaisin oman koiransa, johon on sydänjuuriaan myöten kiintynyt ja jonka on luullut ikipäiviksi menettäneensä.

Lukki oli nakertanut poikki riimunvarren, jolla se poliisin luona oli ollut kiinnikytkettynä, ja lähtenyt sitten etsimään isäntiään, löytänyt jäljet, seurannut niitä ensin mökille, missä pojat olivat nousseet hevoseen, juossut tietä Suininkijärvelle päin, kunnes taas yht'äkkiä tunsi tutut jäljet, jotka johtivat suksen laduille. Silloin se heti oli selvillä asiastaan, ja vaikka jäljille jo olikin lunta tuprunnut, tuntuivat ne koiran tarkkaan nenään, niin että se helposti pysyi niillä, saapuen vihdoin perille.

Pojat kaivoivat eväslaukustaan — jonka Antti oli hyvin varustanut — palasen poronlihaa sekä hiukan leipää nälkäiselle koiralle ja painuivat sitten rauhaisaan, onnelliseen uneen, nuotion herttaiseen hauteeseen, hiljaisen salomaan helmaan.

Hurmaavalta tuntui heistä nyt vihdoinkin olla omia isäntiään, vapaassa erämaassa, jossa vain

"kuuset ollah kuulemassa, kuutamoinen katsomassa".

VII.

Nousevan auringon punatessa itäisiä vuortenhuippuja pojat kohosivat havuvuoteiltaan. Aamu oli niin häikäisevän kaunis kuin vain peräpohjolan kevätaamu voi olla. Seudulla vallitsi syvä hiljaisuus. Ei niin risahdusta kuulunut mistään. Ja auringon ensi säteitten käydessä huurteisiin puihin loisti koko salo kuin satujen liima.

— Onpa veliseni tämä toista kuin istua ristikkojen takana! virkkoi iloisesti Erkki.

— No totta tosiaan! Toista on tämä! vastasi Paavo. — Mutta kuules mikä tuolla raksuttaa…

Pojat jäivät tarkasti kuuntelemaan raksutusta, joka juuri katkasi erämaan suuren hiljaisuuden. Ääni kuului yhä selvemmin, kiihtyi ja päättyi pitkään suhinaan.

— Metsohan siellä soi! kuiskasi Erkki. — Vuotahan, kun minä käyn sen kumauttamassa.

Paavo nyökkäsi myöntymisen merkiksi ja otti samalla Lukkia kiinni kaulanauhasta, jottei se pääsisi peloittamaan soivaa lintua.

Erkki katosi metsään. Suhinan kuuluessa hän aina hyppäsi neljä viisi askelta, jääden raksutuksen ja narskuttelun aikana seisomaan kuin kivettynyt. Niin hän sinne hävisi huurteisten puitten sekaan.

Paavo istui hiljaa odotellen miten kävisi, ja Lukki korviaan höristellen vihelsi nenäänsä, tuon tuostakin koettaen riistäytyä irti, rientääkseen linnunpyytäjän avuksi.

Jo pamahti salo. Raksutus taukosi. Kuului oksien ropinaa ja lopuksi heikko humahdus, linnun pudotessa hangelle. Valtavana jylinänä kiiri kaiku vuoresta vuoreen, kautta tyynen ilman.

Pian tuli näkyviin metsämies saaliineen. Komea metso paistettiin vartaassa, tulen loisteen äärellä. Siitäpä tuli oiva ateria! Eikä liioin Lukki ollut pahoillaan saadessaan luut rouskuteltavakseen.

* * * * *

Ennen lähtöään eteenpäin pojat päättivät käväistä Nuorusen, koko Kuusamon korkeimman tunturin laella, katsomassa sieltä maailman avaruutta ja siellä myös mahdollisesti päättääkseen suunnan, mihin kulkunsa ohjaisivat.

He hiihtivät ylöspäin metsänrajaan saakka, jättivät siihen suksensa ja nousivat kävellen autiota paljakkoa pitkin tunturin huipulle. Sieltäpä avautui eteen valtava näky! Tuhansin kimmellyksin välkehti ympärillä huurteinen erämaa, etelässä kohousi ilmaan Ukonvaaran tunturimöhkäle, lounaassa taivaanrannalla Iivaaran mahtava kero, jalkain alla väikehti Tavajärven valkea lakeus, idässä aivan äärellä halkoi saloa Suomen rajan autio ura, kadoten kiemurtelevana juovana etelään ja pohjoiseen, koillisessa hallitsivat näköpiiriä Kivakkatunturin ja Päinuorusen mahtavat tunturijättiläiset valtakunnan rajan takana, Pääjärven valkean ulapan vartioina.

— Hei, veliseni! Oletko ennen tällaista nähnyt? huusi Erkki riemastuneena.

Paavo ei vastannut mitään. Hän oli aivan mykistynyt suurenmoisesta näystä.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen Paavo vihdoin virkkoi:

— No minnekäs päin tässä avarassa maailmassa me nyt kulkumme ohjaamme?

— Päätähän sinä, vanhemmaksesi. Minulle se on sama, mennään minne tahansa, kunhan ei vaan länteen.

— No ohjataan sitten kaakkoa kohti. Siellä on suurimmat salot. Eiköhän sieltä, rajan tältä tai tuolta puolen, jostakin löytyne meille mieluisaa erämaan kätköä, minne eivät asiattomat kulkijat osaa.

Se tulikin päätökseksi. Pojat laskeutuivat entisiä jälkiään metsän rajaan, nousivat siinä suksilleen, lipuivat varovasti rinnettä alas ja lähtivät sitten hiihtämään kaakkoisia erämaita kohti.

Parin päivän päästä he saapuivat niin jylhään seutuun, etteivät koskaan olleet moista nähneet, niin paljon kuin he saloja jo kiertäneet olivatkin. Siinä oli puu puun vieressä, ikivanhoja pilvenpiirtäjähonkia taivaalle törröttämässä ja kaatuneita keloja maassa ristiin rastiin, niin että oli oikein vaikeata raivautua lävitse. Vihdoin he pääsivät kuitenkin taas aukeammalle paikalle, huomaten samassa joutuneensa pikkuisen erämaanjärven rantaan.

Siihen he tekivät tulen ja aterioituaan ryhtyivät seutua tarkastelemaan.

— Kuulehan! Tämä paikka olisi minun mieleiseni! virkkoi Paavo.

— Niin minunkin! yhtyi Erkki.

— Eiköhän jäädäkin sitten tähän?

— Jäädään vain! Jos myöhemmin vieläkin parempi paikka löydetään, niin mikäs meitä estää muuttamasta.

Pojat etsivät tasaisen kohdan, suojaisessa notkelmassa, kalliorinteen alla, raivasivat lumen pois ja ryhtyivät heti rakentamaan siihen tilapäistä erämiehen majaa, n.s. "kämppää", ensi asunnokseen. Heillä ei ollut kuin yksi kirves, joten työ kävi hitaasti, mutta kun he muutaman päivän uutterasti ahersivat, saivat he valmiiksi kolmiseinäisen majan. Seinänraot he tarkkaan tiivistivät sammalilla ja päälle rakensivat kuusenhavuista paksun katon. Kallionpuoleinen sivu, neljännen seinän paikka, jätettiin avoimeksi, ja sen edessä poltettiin öisin rakovalkeata, joka valoi kämppään tasaista lämmintään, niin että siellä kylmemmälläkin säällä hyvin tarkeni. Mitään pahempia pakkasiahan tosin ei näin huhtikuun puolivälissä enää ollutkaan.

Eväät olivat jo aikoja sitten loppuneet, mutta hätää ei pojilla kuitenkaan ollut. Lähellä oli metsojen soimapaikka korkealla kankaalla. Sieltä he aina öisin kävivät lintuja kumahuttelemassa, saaden niitä enemmänkin kuin mitä päivässä jaksoivat syödä, joten kämpän viereen rakennettuun riistalavaan kertyi vielä varastoakin kosolti. Hengissä he sillä ravinnolla hyvin pysyivät, vaikka ei se kehutun vaihtelevaa ollutkaan.

Mutta kun kevät läheni ja rannat alkoivat sulaa, parani heidän elonsa paljon. Kiskomistaan pitkistä päreistä he koivunvitsaksien avulla nitoivat pari katiskaa, jotka he jäältä käsin kiinnittivät pohjaan, hakattuaan kirveellä tarpeelliset avannot niitä varten. Kun sitten kalan kutuaika alkoi, ammensivat he niistä päivittäin, petäjänjuurista punotun haavinsa avulla, särkeä, ahventa ja haukea, suolaten niitä suuriin tuokkosiin. Vahinko vain, että suolavarat kävivät niin niukoiksi. Olihan Antti kylläkin varustanut laukkuun tätä metsäeläjän välttämättömintä tarveainetta puolisen leiviskää matkaan, mutta säästellen sitä piti kuitenkin käyttää, kun ei ollut vähintäkään tietoa, milloin uutta onnistuisi saamaan.

Kun jäät sulivat, koversivat he hongan kelosta ruuhen, meloen sillä pitkin ihanata erämaanjärveänsä, joka noin virstaa pitkänä, ehkä sataviisikymmentä syltä leveänä päilyi vuorten ja harjujen välisessä syvänteessä, synkän metsän sisässä. Sitä järveä oli melkein mahdoton huomatakaan salolta käsin, ennenkuin oli joutunut aivan rantaäyräälle.

Eipä taitanut tämän järven rannalle moni ihminen vuosisadassa eksyäkään. Niin kerrassaan koskemattomalta näyttivät kaikki sen ympäristöt ja koko sen luonto.

Pojat tunsivat itsensä hyvin turvallisiksi ja onnellisiksi nykyisessä elämässään. Öisin ja aamuisin he metsiä kävivät, päivisin kalakatiskoillaan pelailivat, laulellen järveä meloivat ja iltaisin kämpässään tarinoita kertoilivat.

— Tämäpä vasta on elämää! En vaihtaisi tätä mihinkään autuuteen maailmassa! myhäili Paavo tyytyväisenä muutamanakin iltana, kun yö jo läheni ja honkainen rakovalkea hiljaa räiskyen paloi kämpän edustalla.

— En liioin minä! yhtyi Erkki. — Tällaista olen aina ikävöinyt. Suininkijärven talossakin ollessamme, vaikka siellä olikin niin hyvä olla…

* * * * *

Lempeä kevätyö peitti pehmeään hämäräänsä maan. Kaukana maailman humusta nukkuivat erämaan turvallisessa kätkössä onnellisina ja vapaina erämaan pojat.

VIII.

Juhannus oli ovella. Koko luonto aivan säteili nuorekasta ihanuuttaan. Raikas kevään henki tuntui vielä ilmassa, vaikkakin se päivä päivältä heikkeni, auringon valaessa huumaavaa kesän henkeä ja päivä päivältä yhä kuumempana kohotessa koillisesta järven takaa, lakkapäisten petäjäin latvoista.

Oli tyyni ja rauhallinen aamu. Ei niin viriä järven pinnalla. Syvä rauha vallitsi koko erämaassa.

Pojat olivat juuri nousseet. He laskeutuivat rantaan ja lähtivät ruuhellaan hiljaa meloen uittamaan uutta katiskaansa pitkin ruohikon rintaa, pientä lahdeketta kohti, jonka he edellisenä päivänä olivat mainioksi katiskapaikaksi katsoneet. He saapuivat kohdalle ja alkoivat siinä pohjasta työnnellen tunkeutua ruohikon lävitse rantaan, kiinnittääkseen sinne pyydyksensä johdeaidan.

Tultuaan jo rantapiihin he huomasivat, että siitä jatkuikin suurten, tiheäin puiden välitse aivan kapea salmeke, tai puron suun tapainen, suoraan metsään. Sitä oli mahdoton huomata kauempaa järveltä. Tuskin sylen päästä rannastakaan sitä vielä aavisti, niin kokonaan se oli puitten ja ruohikon peitossa.

— Taidettiinkin joutua puron suuhun? virkkoi Paavo.

— Niinpä näyttää. Mutta mitenkäs minusta tuntuu siltä, kuin se levenisi metsään päin? jatkoi Erkki, kurkistettuaan aukosta puitten alitse.

— Niinpä tosiaankin! Katsotaanhan pääseekö siitä pitemmällekin? Jospa sieltä vielä hyvänkin kutupaikan löytäisimme!

Pojat ruuhineen työntyivät aukosta sisään. Vettä oli sen verran, että siitä pienellä venheelläkin olisi saattanut kulkea. Kas! Väylä leveni tosiaankin vähitellen, ja noin parinkymmenen sylen päästä avautui eteen pieni, pyöreähkö lampi, tuskin kolmeakymmentä syltä laidasta laitaan.

Sen rannat kasvoivat tuuheata metsää, paitsi läntisin pohjukka, jossa pojat hämmästyksekseen huomasivat aivan kuin vanhan viljelysmaan tapaisen pienehkön aukeaman. Siinä he nousivat maihin.

— Mutta mitäs tämä on? ihmetteli Erkki. — Eikös tuossa näy ojansijasiakin?

— Niinpä tosiaankin! Ja tuossa selviä kiviraivauksia! Peltohan tässä on ollut! Ja ehkäpä asumuskin joskus maailmassa?

Kierreltyään pellon seutuja pojat löysivät polun, joka tosin jo kasvoi vesakkoa. Mentyään sitä myöten parikymmentä askelta he pysähtyivät vielä suuremman hämmästyksen vallassa.

Tiuhasta metsästä kuumotti jotakin tummaa, jonka he heti huomasivat rakennukseksi. Lähemmäksi astuessaan he näkivät edessään vankoista hirsistä kyhätyn pirtin luukkuakkunoineen ja mataline ovineen. Katto oli hiukan luhistunut, sille kaatuneen hongan painosta, mutta muuten näytti rakennus ainakin päältäpäin olevan kunnossa.

— Onpas se oikean piilopaikan löytänyt, joka tänne on asumuksensa tehnyt! virkkoi Paavo.

— Mikähän eläjä lie ollutkaan? tuumi Erkki. — Pellon ja polun vesakosta päättäen on tämä tuskin pariakymmentä vuotta vielä asumatta ollut.

— Siltä se näyttää.

— Kurkistetaanpas sisälle.

Pojat raottivat ovea. Naristen se aukeni turvonneilla puusaranoillaan. He astuivat sisään, mutta perääntyivät samassa kauhistuen ovelle päin. Avoimesta ikkunaluukusta sisäänvirtaavassa valossa he näkivät lattialla lähellä toista seinustaa ihmisen pääkallon sekä penkillä sen kohdalla ryysykasan, siitä esiinpistävine ihmisluineen.

Säikähtyneinä he palasivat jälleen pihalle, istahtaen nurmikolle tuumimaan.

Mikähän eläjä siinäkin lie ollut, aikansa ahertanut ja yksinäisyyteensä kuollut? Vai olisiko murhattu? Ei! Mahdotonta ajatella näillä mailla! Elämän illan saapuessa on ukko varmaan rauhallisena kallistunut vuoteelleen ja siihen ikuiseen uneensa nukkunut, yksinäisenä ja unhotettuna, sitten aikaa myöten lahonnut, ja kallokin oli romahtanut lattialle. Niin se on käynyt, päättelivät pojat.

— Mitäs nyt teemme? kysyi Erkki. — Pirtti olisi meille tarpeen ja asunnoksi sopiva, mutta kun siellä on niin kamalata sisällä. Eihän sinne hirviä enää mennäkään, vielä vähemmin asumaan asettua.

— Niinkö tuumit? virkkoi Paavo ja hetken aprikoituaan jatkoi:

— Eiköhän tässä kuitenkin ole selvintä toimittaa kuolleelle kunniallinen hautaus, raivata pirtti kuntoon ja ottaa vastaan se perintönä edesmenneeltä saman salon eläjältä?

Kaamealta tuntui kyllä tähän toimenpiteeseen ryhtyminen, mutta olivathan pojat monasti elämässään jo saaneet karaistua mitä kovimpia mielenliikutuksia kestämään ja omia tunteitaan voittamaan. Niinpä he nytkin pian saivat mielensä tasapainon takaisin ja astuivat rohkeasti pirttiin.

Vainajan viimeiset jäännökset he käärivät makuulavalta saamaansa hurstivaippaan, kaivoivat läheiseen hongikkoniemeen haudan ja laskivat ukon sinne rauhassa viimeistä lepoaan nauttimaan. Peitettyään haudan ja vieritettyään kiven sen merkiksi he vielä pitkän aikaa seisoivat hatuttomin päin vakavina sen äärellä, lukien hiljaa Isämeidän ja Herran siunauksen sekä laulaen pari varhaisimmassa lapsuudessaan oppimaansa virttä.

* * * * *

Sen jälkeen he palasivat pirtille takaisin, tehden samalla pari uutta löytöä. Pirtti oli tähän saakka niin kokonaan kiinnittänyt heidän huomionsa, etteivät he lainkaan olleet nähneet aittaa läheisellä louhikkorinteellä ja pikku saunaa syrjäisessä rantalepikossa.

— Onpas tämä nyt oikein Jumalan lahja meille erämaan eläjille. Puhumattakaan hyvästä pirtistä saimme vielä valmiin saunan ja aitankin! virkkoi Paavo.

— Kiitos Hänelle tästä odottamattomasta hyvyydestä! jatkoi Erkki ilosta väräjävällä äänellä.

* * * * *

Melottuaan sitten kämpälleen — sinne ei ollutkaan kuin satakunta syltä — he sieltä maitse kantoivat pirtille kaiken omaisuutensa.

Sitten vasta he ryhtyivät tulevaa kotiaan tarkemmin tutkimaan. Ovenpuoleisessa nurkassa oli taitavasti ladottu savupirtin uuni, pitkin seiniä kiersivät halkaistuista hirsistä kyhätyt penkit, ja peräseinällä sijaitsi ristikkojalkainen pöytä. Kaapintapaisesta nurkkakomerosta he löysivät padan, teekeittiön ynnä muut tarpeelliset keitinkompeet sekä joukon ruoka-astioita. Löytyipä sieltä isohko peltirasiallinen sokeriakin sekä avaamaton naulan paketti teelehtiä tinapaperikääreessään. Nämä näyttivät vielä hyvinsäilyneiltä, kun taas kaikki muu, mitä hyvää siellä lie ollutkin, oli kerrassaan mädäntynyttä ja homehtunutta.

Peränurkassa, kaapin vastakkaisella sivulla, he näkivät komean jumalankuvahyllyn, sekä pitkin seiniä runsaasti jumalain ja pyhimysten kuvia outokielisine allekirjoituksineen. Pöydällä oli useitten pienempien kirjojen joukossa paksu nahkakantinen, jonka he kuvista päättäen arvasivat raamatuksi, vaikk'eivät sen tekstistä tunteneet kirjaintakaan.

— Tämän näköiseksi minä arvelen ryssäin raamattua, virkkoi Erkki.

— Sehän se kai onkin.

— Täällä on siis asunut ryssä.

— Siltä näyttää.

— Ja hurskas mies.

— Enemmän kuin hurskas, kaikesta päättäen. Minä luulen, että se on ollut oikea erakko, tai munkki, miksikä niitä sanotaankaan, tuumi Paavo.

— Jaa! Erakko. Niinpä on saattanut ollakin. Kas kun ei heti mieleeni juolahtanut. Niitä kuuluu näillä tämän pitäjän saloilla aikoinaan elelleen paljonkin, ja hurskaita ja hyviä miehiä olivatkin olleet, kuulin kerran ukko Korhosen kirkolla kertovan, kun hän puheli rovastin kanssa, sattuessani siinä vieressä seisomaan. Niin hän sanoi. Muuta en heistä tiedä. Oletkos sinä koskaan kuullut niistä puhuttavan?

— Olenhan minä. Tavajärvellä kuuluu elävän vieläkin yksi niistä, kertoi Rajalan mies viime kesänä Kärppävaarassa käydessään.

— Vai Tavajärvellä, jonka sivuitse keväällä hiihdimme.

— Niin.

— Ukko Korhosen puheesta jäi minulle mieleen, että nämä erakot olivat joitakin lahkolaisia, "vanhauskolaisia", kuten hän sanoi, jotka olivat Venäjän hallituksen ja pappien vainoa paeten etsineet turvapaikkoja suomenpuoleisissa erämaissa, siellä yksinäisyydessä ja rauhassa omaa jumalataan palvellakseen. [Yhden tällaisen erakon tapasi vielä elossa tämän kertomuksen kirjoittajakin v. 1909 Kuusamon Tavajärvellä käydessään.]

— Kyllä varmaan on tämänkin pirtin asukas ollut juuri sellainen hurskas mies. Ja tämän sopukan kätköstä ei häntä mikään vainooja voinut löytää. Se ainakin on varma asia se!

— Kunnia miehelle ja rauha hänen tomulleen! lopetti Erkki, niinkuin oli kuullut vanhempien miesten tällaisessa tapauksessa sanovan. — Kiitos vielä hänelle siitä, mitä hän nyt perinnöksi meille jälkeentuleville "erakoille" on jättänyt. — Mutta annetaankos me kuvien olla seinällä?

— Annetaan olla vain, ukon muistoina! Eihän ne meitä pahenna, vaikk'emme samaa uskoa olekaan.

— Niinpä minunkin mielestäni.

— Kirjat sen sijaan voimme viedä aittaan, niillähän emme mitään tee, mutta voihan niistäkin ehkä joskus maailmassa jollekin hyötyä olla. Ja ovathan ne joka tapauksessa Jumalan sanaa.

Hetkisen vielä pirttiä katseltuaan pojat lähtivätkin kirjat kainalossa aittaan, samalla tarkastaakseen mitä sieltä löytyisi. Ensi silmäyksellä he heti huomasivat joukon vaatteita toisella seinustalla sekä niiden alla kuokan ja kirveen, jotka viimemainitut tervetulleella tavalla täydensivät heidän työkaluvarastoaan, aikaisemmin löydetyn lapion lisäksi. Toisella seinustalla taas seisoi jauholaari, puolillaan jauhoja, jotka kuitenkin jo näkyivät olevan kosteudesta pilaantuneet kokonaan käyttökelvottomiksi. Sen sijaan löytyi melkein kokonainen suolasäkki, joskin osittain sulanutta, mutta kuitenkin vielä hyvää tavaraa.

Perinpohjaisen puhdistuksen ja pesun jälkeen saatiin pirtti pian asuttavaan ja kodikkaaseen kuntoon.

Illan tultua pojat sitten sanomattomalla nautinnolla kylpivät saunassaan, ja auringon painuttua metsien taa he vielä pitkän aikaa istuskelivat rauhaisessa pirtissään, porisevan samovaarin äärellä, vieläkin ihmetellen suurta löytöään ja samalla sitä Jumalan käden ihmeellistä johdatusta, joka siinäkin ilmeni.

Erämaan pojillakin oli nyt koti.

IX.

Suuri oli poikain innostus, heidän nyt hyöriessään uusilla kotitanterillaan Erakkojärven rannalla — sen nimen he erakkovainajan muistoksi olivat järvelle antaneet. Ensi töikseen he korjasivat pirtin päällyskaton, kattaen sen kokonaan tuoreilla tuohilla tiiviiksi ja vedenpitäväksi. Polut rantaan ja saunaan he raivasivat puhtaiksi sekä perkasivat kaivon, jonka reunamat vuosien vieriessä olivat monesta kohden sortuneet. Niin he ahersivat päivät päästään, tuntien suurta tyydytystä ja iloa nähdessään kaiken vähitellen tulevan oivaan kuntoon.

Muuten oli asiat hyvin, mutta leivän puute rupesi vähitellen käymään sietämättömäksi. Yksipuolinen liha- ja kalaravinto alkoi tympäistä, vieläpä heikontaakin heitä.

— Kuulehan, Erkki! Tämä ei enää vetele, tämä leivättömyys. Kyllä nyt on lähdettävä jauhon ostolle kyliin. Ja sitä paitsi ovat ampumatarpeemmekin jo vähissä.

— Niinpä kyllä! Hyväpä kylään olisi päästä, mutta mistäs sen löydät? Kuusamonpuoleisiin ei meillä ole asiaa. Voisivat vielä hyvinkin napata kiinni. Vienan kyliin taas emme osaa.

— Eiköhän sieltä sentään jostakin kylää löytyisi, rajan takaa, jos hakemaan ruvettaisiin. Kuusamon kyliin me emme kylläkään lähde. Se on itsestään selvää, se.

— No jospa pitkän harhailemisen jälkeen Vienasta kylän löytäisimmekin, niin miten osaisimme tänne takaisin? kysäsi Erkki.

— Elähän heittäydy tyhmäksi, poika! Onhan siihen selvä keino. Kun lähdemme itää kohti ja jätämme tämän järven rannat, lyömme kirveellä tiheän pilkoituksen puihin, aina siihen saakka, kunnes tulemme jollekin tielle. Merkitsemme sen paikan tarkkaan ja käytyämme kylässä palaamme jälleen pilkoitusta myöten omille maille.

— Selvä on! Lähdetäänkö heti?

— Lähdetäänpä vain!

Niin he lähtivätkin, ottivat Lukinkin ruuheen, meloivat suoraan järven poikki toiselle rannalle ja kätkivät siellä soutupelinsä pensaikkoon huolellisesti.

Paavo asteli edellä pitäen suunnasta huolta. Erkki tuli perässä iskien kirveellä pilkkoja puihin.

Mahtavia olivat seudut jyrkkine harjanteineen ja jylhine vuorineen, joita ikimetsät peittivät. Siellä täällä läikähti näkyviin jokunen järvi tai lammin silmäke suoaukeaman keskessä, ja joskus katkaisi tietä hiljaa-juokseva tumma erämaanjoki, joka äänetönnä äyräittensä välissä lipuen virtasi tuntematonta tulevaisuuttaan kohti, yhtä tuntemattomista lähteistään, jostakin Tapiolan takamailta. Ja aina löytyi lähistöltä jokunen hongan kelo joen poikki kaatuneena, tehden sillan erämaan poikien yksinäiselle polulle.

Näin he kulkivat, joutuen yhä lähemmäksi Vienan-Karjalan kaukaisen kansan elelypaikkoja.

— Kummaapa on mielestäni, ettei vaan tietä jo eteen tule, vaikka puolisen päivää olemme astuneet, — ei niin polun pahaistakaan, virkkoi Paavo.

— Ihmettäpä on, ja sitäkin ihmeempää on mielestäni se, ettemme vieläkään ole kulkeneet Suomen rajan poikki.

— Sitäpä juuri olen itsekin kauan jo odotellut, mutta eipäs vain näy! Liian pieniä ovat nuo joetkin valtakunnanrajaksi olleet.

— Mutta minäpä luulenkin nyt arvaavani asian. Raja kulkee meidän järvessämme!

— Niinköhän? Eipä se kylläkään mahdotonta ole. Kun muistan vielä, miten Nuoruselta katsoen raja kulki ja miten me viistoon sitä kohti läksimme, niin tuntuupa minusta mahdottomalta, että raja olisi kaukanakaan meidän pirtistämme. Ja voipa olla juuri niinkuin arvelet.

Jälkeenpäin pojat saivat huomatakin tämän arvelunsa oikeaksi.

* * * * *

Vuoriseutu ja korkeat harjanteet loppuivat pieneen suohon, jonka poikki kahlattuaan matkamiehet saapuivat kauniille kankaalle. Kauan he eivät vielä sitä pitkin olleet astelleetkaan, kun yht'äkkiä metsä katkesi ja eteen ilmestyi tie, tai oikeastaan leveähkö polku. Pojat löivät siinä kohdassa honkaan suuret merkit, pannen muutenkin paikan tarkasti muistiinsa.

— No viimeinkin se tuli vastaan! riemastui Erkki.

— Sitähän minä sanoin, että kyllä täältä jostakin tie löytyy Valkeanmeren tältä puolen, kunhan vain tarpeeksi painellaan auringon nousun maita kohti, jatkoi Paavo.

— Mutta kummaltako suunnalta luulisit kylän pikemmin löytyvän?

— Siinäpä kysymys, johon minussa ei ole miestä vastaamaan. Mutta astellaan nyt vaikka etelää kohti. Jos ei siitä päästä mitään löydy, tullaan takaisin ja ruvetaan hakemaan toisesta päästä. Eihän tällainen tie mitään peikkojen polkua ole. Kyllähän se jossakin ihmisasunnoille päättynee.

Keventynein mielin he nyt riensivät tietä eteenpäin. Vaikka jo olivatkin melkolailla uupuneita, pitivät he hyvää vauhtia yllä. Kannustahan heitä toivo pikaisesta kyläänpääsemisestä. Mutta minkäänlaisia asutuksen merkkejä ei vaan tullut näkyviin, vaikka jo olikin ilta joutumassa ja pitkä taival selän takana. Yhä saloisemmaksi kävi vain seutu. Pojat alkoivat jo ajatella pysähtymistä ja levolle asettautumista muutamalle nurmikkoiselle hietikkorinteelle, kun heidän silmiinsä samassa kävi kuin veden välkähtelyä puitten välistä.

— Eipäs jäädäkään tähän! Tuollahan taitaa olla järvi, ja kenties on siellä kyläkin! virkkoi Paavo.

Kiireesti he riensivät rinnettä alas. Järvi tuli näkyviin, muuan kattokin vilahti samalla rantapetäjiköstä esiin sekä sen takaa suuri nuottatalas ja pari venettäkin.

— Ahah! Jopas viimeinkin tullaan kylään! riemastui Erkki.

— Siltä näyttää! myönsi Paavo.

Mutta tullessaan petäjikköön he huomasivat siinä aution pirtin, jonka näkivät kalasaunaksi.

— Hohhoh! huokasi Paavo. — Me läksimme sittenkin tietä väärään suuntaan ja tulimme näin heidän vakinaiselle kalastelujärvelleen. Tällaisia kalastuspaikkoja täällä Vienan puolella kuuluu olevan useimmilla kylillä. Ja parhaina pyyntiaikoina on näissä vilkas elämä, mutta niiden loputtua täysi hiljaisuus ja elottomuus, kuten nytkin.

— Jäädäänkös tänne yöksi? kysyi hiukan alakuloisena Erkki.

— No sehän on selvä! Minnekäpä sitä tästä enää patikoimaan väsyneinä miehinä?

Tyynenä päilyi erämaan järvi. Hiljaiseksi raukesi kesäinen ilta. Silloin tällöin kuului vain enää kuovin kuihotus kaukaiselta suolta tai sorsaemon äännähtely ruohikosta järven takaa, hänen siellä uitellessaan kuorestapäässeitä poikasiaan maailman ihmeitä katselemassa.

Paavo ja Erkki laskeutuivat rantaan ja heittäytyivät pitkäkseen vihreälle penkereelle, alkaen tarkastella outoa seutua aution järven ympärillä.

— Oikeinpa arvasin. Ei ihmiselämätä mitään, kun ei ole kalastusaika, virkkoi Paavo.

— Siltä näyttää. Tyhjä on kalasauna. Veneetkin jo ihan ovat hiekkaan iskostuneet, ja nuotta ritisee kuivuuttaan talaassa. Ei täällä ole kevätkalastuksen jälkeen ihmisiä nähtävästi käynytkään, jatkoi Erkki.

Hetkisen lepäiltyään pojat pistäytyivät talaassa, huomaten siellä nuotan lisäksi verkkojakin seinällä. He ottivat yhden niistä, kiersivät sen puoliympyrään ruohikkokielekkeen ympäri, polskuttelivat tarpoimilla rannan puolelta kalat siihen ja vetivät hyvän apajan ilta-ateriakseen. Vihdoin he vetäytyivät väsyneinä kalasaunan lavitsoille pitkälleen, peitteenään lämmin kesäillan henkäys.

He eivät vielä kuitenkaan olleet päässeet uneen, kun kuulivat yht'äkkiä Lukin tiukasti haukkuvan lähistöllä.

Pojat hypähtivät ovelle kuuntelemaan…

Sieltä mäenrinteestä se kuului, ja yhä kiivaammaksi tuntui käyvän.

— Mikähän siellä nyt? Lukki ei valetta hauko! Paha, kun sittenkin jätimme pyssyt kotiin!

Asestautuen seipäillä pojat varovasti alkoivat hissutella haukun kuuluntaa kohti. He näkivät jo koirankin. Se ärhenteli kiivaasti tiheän katajapehkon kupeella, kiepsahtaen tuon tuostakin puolelta toiselle.

— Enhän näe otusta mitään! kuiskasi Erkki.

— En minäkään!

— Mahtaisiko olla mäyrän tai ketun pesä?

— Mikähän lie.

Seipäät lyömävalmiina he yhä lähenivät epäilyttävää katajikkoa.

— Eihän täällä ole mitään!

— Mitäs siinä haukut? ärähti Erkki koiralle.

— Elähän! Nyt näen jotakin! varoitti Paavo samassa, kumartuen pensaikkoon.

Siihen jäi hän kyykylleen, saamatta hyvään aikaan sanaa suustaan.

— Kuollut kontio! hän vihdoin huudahti.

Erkkikin lähestyi samassa näkyä ihmettelemään…

Siinä nukkui pieni karhunpoika sammalvuoteella tiheässä suojapaikassaan. Rinnasta törrötti katkennut keihääntynkä, ja kyljessä näkyi puoliksi arpeutunut ampumahaava.

— Kukahan tuonkin lie jättänyt kitumaan? Sääliksi käy otsoparkaa! virkkoi Erkki. — Olisi edes kaatunut urheassa taistelussa ja saanut kunnialliset peijaat!

— Huonoja miehiä on siinä leikissä ollut! Tuommoista jälkeä ei meiltä koskaan ole jäänyt, eikä jää!

— Siinäpä on mieheltä päässyt otsopahanen karkuun!

— Tai on ehkä mies pökertynyt otsopojan kämmenen iskusta!

Näin puhellen pojat kiskoivat karhun näkyviin. Se oli kaikesta päättäen aivan äskettäin kuollut, kun ei vielä pahentumisen merkkiäkään saattanut havaita.

Mesikämmen vietiin rantaan, nylettiin, ja nahka lyötiin kalasaunan seinälle kuivamaan.

Pidettiinpä vielä pienet peijaatkin. Eihän sitä metsänkuninkaan kuolemata koskaan sovi juhlimatta jättää. Laukusta kaivettiin jälleen teet, sokerit ja pieni vesipannu — sekin erakon perintöä — kiehautettiin tsaijut, ja niin sitten pöydän ääressä istuen vietettiin hetkinen valoisaa kesäyötä, jutellen ja kontiotarinoita kertoillen.

— Niitä kuuluu kontioitakin olevan kahdenlaisia, kuten ihmisiäkin, toiset lujia, sisukkaita, pelottomia ja rautaisia, toiset taas arkoja, hentoluontoisia ja pehmeämielisiä, alkoi Erkki.

— Saattaapa olla. Luulen sentään, että näitä jälkimmäisiä on kontioissa vain jokunen, kun taas ihmisissä suurin osa, jatkoi Paavo.

— Ihmettelenpä muuten, miten mainiosti tähän tämäniltaisen kontion hiljaiseen kuolemaan sopii laulu, jonka Rajalan häissä kelloseppä lauloi, pikku huipperissa ollessaan. Se on mielestäni monessa suhteessa juuri kuin tästä kontiosta tehty.

— Jaa niin. Mitenkäs se olikaan? Laulahan jos muistat.

— Jäihän se mieleeni, kun ukko pitkin yötä aina uudelleen ja uudelleen sen vetäsi arvokkaana ja tärkeänä, niinkuin uuden laulun konsanaan, jota vielä kukaan ei ollut kuullut. Enpä kumminkaan tiedä, muistanenko sitä enää ihan tarkalleen.

Alakuloisella sävelellä, puoliksi hyräillen lauloi nyt Erkki laulun karhunpojasta:

Hämärtyi jo syksyilta, aurinkoinen verkallensa painui harmaan salon taa. Kellastunut syksyn korpi sumuvaippaan loistehensa peittää, luonto nukahtaa. Tuuli iltalaulullaan uinumaan saa kaiken maan.

Niin nyt nukkuu vuoret, metsät, hiiskaust' ei kuulla saata… yksin metsäpolkuaan pieni sairas karhunpoika samoaapi salomaata allapäin ja aatteissaan, tuumii viimein: "Uuvuttaa, parast' on kai istahtaa."

Huokaa siinä kaihoellen: "Miksihän jo loppui kesä? mua alkaa pelottaa, pimenee ja tulee kylmä, missähän lie emon pesä? siell' ois hyvä nukahtaa; sinne kun vain päästä vois, sielt' en koskaan lähtis pois.

Kevääst' asti yksikseni olen saanut maita juosta. Oli kaunis aamuhetki, kun me, veikot, emo, siskot söimme karpaloita suosta; siitä alkoi kurja retki, koira meihin hyökkäs, haukkui — tulta iski, metsä paukkui.

Muut ne kaikki läksi karkuun, minä tunsin kipeätä, siihen paikoilleni jäin, pääsin vaivoin toisten perään, kova oli mulla hätä, rakki riehui edessäin… silloin emo tulla loikki puri rakin niskat poikki.

Lopen väsyneenä viimein pääsin sitten toisten luoksi, piilohon jäin nukkumaan; toiset lähti maailmalle, emonikin poijes juoksi, sanoi kyllä katsomaan viikon päästä tulevansa… hänet varmaan peri ansa.

Nyt oon yksin maailmassa, laitan pienen oman pesän alle sammalmättähän, siellä nukun pitkän talven odotellen tuloo kesän onnellisen, lämpimän, jolloin taas saan juosta noita pohjan kankahia, soita."

Valkeneepi syksyaamu, herää koko luomakunta, idän taivas ruskoansa valaa yli korpimaiden… Karhunpoika vetää unta pehmoisella vuoteellansa, hymysuin ja kyyryllänsä mieluisissa mietteissänsä.

Painuu päivä, painuu toinen, yhä nukkuu karhuparka; niin on uni makeaa, ettei herää siitä koskaan… Kestänyt ei sydän arka pahaa tätä maailmaa. Nyt on sillä rauha syvä, kesä ikuinen ja hyvä!

Pitkän äänettömyyden jälkeen myhähtää viimein Paavo:

— Niinpähän vaan! Onhan se laulu sekin, ja kuulostaapa se toiselta täällä salolla kuin siellä häitten remakassa.

— Niin, onhan se laulu sekin, vaikka siinä kerrotaankin juuri sellaisesta hentomielisestä otsopojasta, joka ei juuri olisi sopinut salojen kuninkaaksi.

— Eipä kylläkään. Mutta muistatko muuten, mitä Ilves-Matti sanoi kellosepälle, hänen jo kuudetta kertaa ryhtyessään tätä mielilauluaan laulamaan?

— En.

— "Se sinun kontiosi ei ollut mikään kontio, se oli — tantti!" niin hän sanoi, ja siitäkös kelloseppä suuttui. — Kun me sitten myöhemmin yöllä istuskeltiin aitan portailla, kysäsi Ilves-Matti meiltä muilta miehiltä: "Olettekos kuulleet laulua oikeasta kontiosta, oikein kuningaskontiosta?" Ja sitten hän harvaksensa veteli tähän tapaan:

Nouse kontio kolosta, metsän mälvi mättähästä!

Nousi kontio kolosta, metsän mälvi mättähästä, ei oo vankka varreltansa, eikä kooltansa komia, mutta on sisulta suuri, vankka mielenmittelyltä, iski miehet mantereesen, tärskähytti tantereesen, kaikki kellisti ketohon, suisti suohon suuta myöten. Tuli kimposi ki'asta, säkenöitsi sieramista, kyinä kyntyset kyhisi, kämmenpäiset käärmehinä, kun hän nousi notkeana, kimposihe, kierähtihe keskestä tulisen tuiskun, kapsahtihe katsomahan kuin ol' kaikki kaadettuina, maahan paiskattu pakanat. Läksi voittaja väkevä kostomiellä korskealla, vaikk' ol' keihäs kylkiluissa, kirves rinnassa kirottu, mäet mäikyi männessänsä, vaarat vaskiset vapisi… Kun hän kerran karjahutti, kävyt kuusesta karisi, petäjistä pyörähteli, kun hän kahta kämmentänsä vavahutti vastatusten, kelohongat keikahteli, korpi kaukoa kajasi. Vielä viikon vimmoissansa samosi sata saloa, kaatoi karjat männessänsä, tuhoi peuroja tuhannen… vaipuu viimein vaaksallensa, laelle lakean vaaran, korven kolkkohon sylihin, kun oi' suonet suohon juossut, veret viitahan valunut. Siihen kuolevi kuningas, vaipuu valtia salojen, voiton tieto tunnossansa.

— Niin lauloi Ilves-Matti, ja olipa siinä kontio toisenmoinen kuin se kellosepän haikea otus. Tämmöinen sen olla pitää! lausui Paavo.

— Niinpä pitääkin! Semmoinen se vasta on oikea kontio! Mutta minä sanon vain, että niitä on kahdenlaisia, niinkuin ihmisiäkin, virkkoi Erkki.

— No, kumpaisiinko luulet tämäniltaisen mesikämmenemme kuuluvan? kysyi Paavo.

— Eiköhän se vain ollut niitä kellosepän kontioita?

— Äläst, poika! Kyllä se oli niitä Ilves-Matin laulamia. Näithän keihääntyngän ja miten se törrötti rinnassa. Sisu sitä otsoa on näin kauan elossa pitänyt. Talvikelillä on taistelu tapahtunut; eihän siihen mies muulloin keihäineen pääse. Ja nyt vasta on pokko henkensä heittänyt!

— Olkoonpa niin. Parempihan on mielesi.

Siihen taukosivat tarinat. Pojat kallistuivat lavitsoilleen, mieli täynnä metsäelämää ja sen hurmausta.

Punaisena kurkisti nouseva aurinko petäjien välistä, leikitellen varjoineen kalasaunan kiiltomustalla seinällä, ja aamun ensimmäiset laulajat jo virittelivät virsiään, ennenkuin pojat viimein saivat unen päästä kiinni.

X.

Seuraavana päivänä pojat palasivat tietä takaisin merkkipaikalleen, jatkaen siitä nyt yhä pohjoiseen päin. Tuskinpa he olivat vielä kymmentä virstaa tätä uutta tiepalasta astelleet, kun eteen avautui pienehkö järvi, jonka takaa näkyi kaunis kylä aurinkoisella rinteellä, siroine karjalaistapaisine taloineen, korkeine päätyineen, tiheine valkokaiteisine akkunariveineen ja kattokoristuksineen. Taustalla kohosi jylhänä taivoa kohti kalmisto ikikuusineen, muodostaen omituisen vastakohdan kyläseudun puuttomalle aukeudelle.

Tie päättyi rantaan. Pojat virittivät merkkitulen, ja kohta näkivätkin jo kylästä veneen soutavan heitä noutamaan. Veneen saapuessa luokse he näkivät siinä soutajana komean pitkäpartaisen vanhuksen valkeassa kauhtanassaan.

— Terveh vierahille!

— Terve sinulle! vastasivat pojat. — Mikäs on tämä kylä?

— Käpäli.

— On kai kylässä kauppamies?

— On niitä kolmekin! A ketäpä te olette?

— Erakkojärveltä ollaan! Ja tultiin tänne jauhojen hakuun.

— Erakkojärveltä! Enpä tunne moista paikkaa, mahtaa loitoss' olla täältä. Samapa se! Vai jauhoa etsitte! Sitä on meillä, veljet! On sitä minullakin myytäväksi asti. Talvella toin Kieretistä. Olen pikku kauppias minäkin, Jehhiimei Rotoni.

— No hyvä juttu! Sittenpä tässä ollaankin oikeaan kylään ja vieläpä oikeaan mieheenkin osuttu!

Saavuttuaan kylän rantaan pojat kipusivat ukon jäljessä rinnettä ylös läheiseen taloon, jossa joukko uteliaita naamoja jo heitä tirkisteli valkokaiteisten akkunaruutujen takaa. Talon kaikki rakennukset, pirtit, navetat, tallit, olivat yhdessä salvoksessa ja saman katon alla, niinkuin pojat kuulopuheista tiesivät Karjalassa tavan olevan. Ukko johti heidät nyt ulko-ovesta hämärään vajantapaiseen, siitä portaita ylös sintshiin [= etehinen] ja vihdoin pirttiin. Heitä vastaan kävi nyt emäntä ja pari nuorta tyttöstä, kaikki kätellen ystävällisesti ja saatellen heti kyselemättä pöytään tsaijun ja kolatshujen [= rinkeli] ääreen. Kotvasen pakistua veljekset alkoivat tehdä ostoksiaan, sijoitellen laukkuihinsa jauhojen lisäksi vielä suolaa, kahvia, sokeria, pari pakettia teetä ynnä muuta, mitä katsoivat tarvitsevansa. Olivatpa nyt hyvään tarpeeseen Suininkijärven isännältä saadut rahat, eikä niistä mennytkään tässä vielä edes neljättä osaa.

Asiansa toimitettuaan pojat aikoivat heti lähteä takaisin, mutta eihän sieltä niin vain päässyt. He eivät tunteneet vielä Vienan-Karjalan erämaankylän vierasvaraisia tapoja.

Heidän täytyi nyt käydä vuoron jälkeen kylän jokaisessa neljässätoista talossa. Heitä syötettiin ja juotettiin. Olipa silloin kalakukkoja, piiraita jos minkälaisia, rinkeleitä ja muuta hyvää pöydät kukkuroillaan jo odottamassa, heidän aina uuteen taloon saapuessaan. Vastapalvelukseksi heidän taas piti kertoa maailman kuulumisia. Eihän heillä niitä tosin paljoakaan ollut tarjottavana, kun he jo monta kuukautta olivat muusta maailmasta erossa olleet, mutta tiesiväthän he viime talven aikuisista suuren maailman tapahtumista sentään kaikenlaista, ja sitä he nyt parhaansa mukaan kertoilivat halukkaille kuulijoille, joille tiedot olivat kaikesta huolimatta mitä tuoreimpia uutisia.

Pojat olivat aivan ihmetyksissään kohtaamastaan ystävällisyydestä. Heitä ihan liikutti ihmisten sanomaton hyväntahtoisuus.

— Tällaista on oikea erämaan kansa! Tällaista minä rakastan! Kuinka herttaista ja iloista heidän elämänsä täällä. Ja kaikki koko kylässä, kuin veljiä keskenään. Läheiseksi sukulaiseksipa tässä tuntee vieraskin itsensä heti! virkkoi Paavo veljelleen, hiljaa kuiskaten, heidän palattuaan kyläkierrokseltaan ja istuessaan jälleen ukko Rotosen pirtissä höyryävän samovaarin ympärillä.

— Ja katsopas Paavo noita neitojakin, kuinka ne kaikki on reippaita ja kauniita kirkkaissa puvuissaan, punaiset nauhat otsallaan.

— Onhan ne toisen näköisiä kuin meidän suomenpuoleiset kyssäniskat, myönteli Paavokin, silmillään seuraten nuorta kaunotarta, joka parhaillaan kiikutti pöytään kukkurallista suitsinavatia.

Pojat tunsivat olevansa kuin satujen maassa. Niin outoa ja uutta oli kaikki ympärillä. Ja kun he nyt kylällä olivat nähneet esimerkiksi veljesten samoin kuin sisarustenkin keskinäistä hellää suhdetta, sekä miten suurella kunnioituksella lapset kohtelivat vanhempiaan ja vanhemmat toinen toistaan, tunsivat he mielessään katkerata kaihoa, muistaessaan miten kaikki tällainen Suomen puolella jo alkaa olla harvinaista.

— Sanonpa vieläkin, virkkoi Paavo, että saloilla ja erämaissa ihmiset pysyvät ihmisinä, suuressa maailmassa ne menevät pilalle ja muuttuvat — miksikä muuttuvatkaan!

— Yhtä mieltä olen siinä asiassa minä! vahvisti Erkki.

* * * * *

Kun vielä iltasella kylän väki kokoutui avaralle kisakentälle ja siinä alkoi nuorten hilpeä leikki, mihin Paavo ja Erkkikin temmattiin mukaan, oli heidän riemunsa aivan rajaton, vaikkeivät he itse vielä paljoon kyenneetkään karjalaiskisan huimaavassa menossa. Mutta nähdessään, miten kylän pojat yksintanssissa keskenään kilpailivat, ken notkehin, ken voimakkain olisi, tulenleimauksena kyykkyyn pudoten, siinä ponnahdellen kuin teräsjousi, kierähtäen keränä maassa, kimmoten tuulispäänä pystyyn, hekin molemmat saivat voittamattoman halun päästä miehen tavalla pian siihen urheaan voimainmittelyyn. Tarkasti painoivat he näkemänsä temput mieleen vannoen jonkun ajan kuluttua jo lyövänsä laudalta yhden ja toisen notkeakoipisen brihan, vaikkakin parhaimpien rinnalle pääseminen tuntui mahdottomalta ajatellakin.

Loistavin silmin seisoivat neitoset ympärillä, ja innoissaan oli koko kylänväki, huudellen hyväksyvästi aina reippaimmille kisaveikoille. Varsinkin vanhat ukot seurasivat nuorukaisten jokaista liikettä tarkalla asiantuntemuksella, muistellen omia nuoruuden päiviään ja senaikuisia parhaita kisasankareita näissä kylissä.

Ihmeissään seurasivat Paavo ja Erkki tätä menoa.

— Voi jospa kerran osaisi kisata noin kuin nuo parhaat pojat! Ja saisi parikseen vielä tuon tummasilmäisen! Näethän, Paavo, tuon keltaisessa sarafaanissa liehuvan! Se on mielestäni kuin kuninkaan tytär, virkkoi Erkki.

— Kaunis on, myönsi Paavo. — Kaunis, mutta lapsi vielä. Sehän on Rotosen tytär Iro.

— Rotosen tytär.

— Niin on. Näin hänet siellä sintshissä äsken, ja kuulin isänsä puheesta niin nimen kuin senkin, että se on hänen tyttärensä. Taisihan se pistäytyä pirtissäkin, kun tshaijua juotiin.

Paavo seurasi yhä brihojen notkeata ponnahtelutanssia, mutta Erkki ei saanut silmiään irti Irosta, joka kepeänä kuin keijukainen liiteli kisassa, kutrien vapaina hulmutessa punaisen otsipaikan alta. Miten notkea hänen solakka vartensa! Miten heleä kasvojensa väri! Miten kirkas naurunhelähdyksensä! Ja miten kepeä jalkansa nousu!

* * * * *

Yön tullessa, kun Paavo ja Erkki sitten läksivät kylän rannasta, parin nuorukaisen soutamina, öisen järven yli tien päähän, oli joukko kylän väkeä saattamassa, huiskuttaen rannalta ja huudellen ystävällisesti: "Toitshi tulkoa, toitshi tulkoa!"

Mistä tämä ihmeellinen hyvyys? kummastelivat pojat. Siitäkö vain, että nämä saloihmiset saivat hetkisen jutella toisten saloeläjien kanssa ja heidän kauttaan tuntea jonkinlaista vaihtelua hiljaisessa elämässään? Vaiko siitä, että he sisimmästään ovat niin hyviä? Ehkäpä molemmista syistä.

— Tässä kylässä me käymme vielä toistekin, virkkoi Paavo.

— Varmasti, jos vain eletään!

* * * * *

Lähtiessään tietään astumaan pojat kerran vielä katsahtivat kylään, jonka he niin lämpimillä muistoilla jättivät.

— Kas siellä on maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Siinä kylässä asuu onnellista väkeä, virkkoi Paavo.

— Mutta onnellisia olemme mekin oman järvemme rantasilla, lausui Erkki.

— Niin olemme. Ja vieläkin onnellisempia nyt, kun meillä on tällaiset naapurit.

* * * * *

Hiljaa kapsahteli korpi heidän askelistaan, kun he öisellä polulla riensivät kohti kaivattua kotijärveään. Kolmileiviskäiset taakat selässä pakottivat heidät kuitenkin tuon tuostakin istahtamaan. Niinpä he myös joutuessaan tiellään nyt merkkipaikalle, mistä oma pilkotustie alkoi, painautuivat kiven kupeelle, nojaten laukkunsa sitä vasten, ja viettivät pitemmän lepohetken.

— Kuulehan! virkkoi Paavo. — Tuo Käpälin kylä tuo mieleeni monenlaisia mietteitä. Olenpa varma, että siihenkin on aikoinaan, jokunen erämaan eläjäksi muuttanut, maailmata pakoon, vuosien vieriessä perustanut perheen, sitten lapset tai lastenlapset suuriksi tultuaan ovat raivanneet kunkin oman pirtin, kotipirtin käydessä ahtaaksi. Ja nyt siinä on kaunis kylä, hyvä ja onnellinen, ja josta erämaan henki vielä tuoksahtaa niin puhtaana ja rehevänä. Ajattelenpa omaa salopirttiämme. Kenties vielä joskus senkin seutuvilla nousee pikku kylänen onnellisine ihmisineen, jotka rakastavat erämaataan ja sen ikuista suurta rauhaa, ja kaikkia luonnonvastuksia vastaan taistellen raivaavat itselleen onnen kovankin koettelemuksen lävitse…

* * * * *

Öisessä hurmauksessaan värähteli suuri salo, poikain hiljaa astellessa pilkka pilkalta yhä lähemmäksi kaivattua kotiaan. Kankaalla hyrisi kehrääjälintu, ja korkealla honganlatvassa lauloi lahorastas öisiä kaihojaan.

XI.

Kuluu muutamia vuosia. Veljekset varttuvat jo täysiksi miehiksi. Sitä mukaa kehittyvät he mainiossa metsästystaidossaan, ja sitä laajemmiksi paisuvat heidän metsästysalueensa. Käyvätpä he pohjoisessa aina Kuolanniemelläkin, Imandrajärven ympäristöillä näätiä pyydystämässä, sekä etelässä Kiantajärvellä suden ajossa. Koko pohjoinen Vienan-Karjala, äärettömine ikimetsineen, alkaa heille jo kauttaaltaan olla yhtä tuttua kuin muille oman kylän seutu. Tunnetaanpa myöskin joka kylässä jo nämä urheat metsästäjäveljekset Erakkojärveltä. Missä Erakkojärvi oli, sitä vain ei kukaan tiennyt. Eivätpä edes käpäliläisetkään siitä selkoa saaneet, vaikka tiesivät olevansa lähimmät naapurit. Eikä veljeksillä ollut halua sitä ilmoittaakaan. Kun heiltä joskus heidän asuinpaikkaansa tiedusteltiin, vastasivat he vain ylimalkaisesti, länteen viitaten: Tuollahan se on, tuolla rajamailla! Eikä heiltä yleensä sen enempää udeltukaan. Kaikki tiesivät heidät mitä parhaimmiksi ja kunniallisimmiksi miehiksi, ja se riitti.

Kerran heidän käydessään Kieretin kauppalassa ilmestyi arvaamatta heidän eteensä joku nimismiehen tapainen — vaikka he tavallisesti koettivatkin sellaisia kohtauksia välttää — ja rupesi nyt heiltä passia tiukkaamaan.

Vastaukseksi kohotti Paavo jykevän nyrkkinsä lausuen:

— Tässä on sinulle passia ihan tarpeeksi asti, ja mitään vikamerkkiä siinä passissa ei ole, sen takaan! Tahdotkos nähdä?

Mutta silloin kalpeni nimismies, rientäen hakemaan avukseen poliiseja, kansan kadulla nauraessa virkaherran säikähdykselle ja voimattomuudelle. Veljekset olivat silloin jo Kieretissäkin hyvin tuttuja, varsinkin kauppamiespiireissä, joille he jo monta kertaa olivat suuria voittoja tuottaneet, mainioitten karhun-, suden-, ilveksen- ja ketunnahkavarastojensa myömisellä. Niinpä nyt muuan näistä kauppamiehistä, huomatessaan veljesten ikävän aseman, pelasti heidät suojaansa, kunnes he yön saapuessa taas pääsivät salojensa kätköön.

He nauttivat niin sanomattomasti siitä, että saivat pitää kotipaikkansa ja alkuperänsä omana salaisuutenaan. Kääntyköönpä maailma vaikka mitenpäin, ja joutukoonpa ihmiskunta millaiseen villitykseen tahansa, he tiesivät aina ja joka tapauksessa olevansa turvassa, koskemattomassa rauhassa, oman järvensä ja sen piilopoukaman rannalla. Siellä he tunsivat itsensä tyytyväisiksi, ja siellä heidän oli hyvä olla nyt vaurastuneissa oloissaan. Heillä oli apunaan jo kymmenkunta poroakin, jotka ukko Rotoni Käpälissä hyväntahtoisesti otti omaan porolaumaansa ja oman merkkinsä alaisiksi. Näistä pojat talvella aina pitivät pari parasta ajokasta kotonaan, kun taas toiset saivat Käpälistä käsin, heidän päävarastostaan, kiskoa nahka- ja riistakuormia määräpaikkoihin pitkin Karjalaa, ukko Rotosen valvonnan alaisina, elleivät veljekset itse kerinneet olla mukana.

Tästä Rotosen ukosta oli erakkojärveläisille tullut läheinen ja rakas ystävä. Hänen huostaansa he usein jättivät rahansakin, lähtiessään taas pitkille, monien kuukausien kierroksille suuriin erämaihin. Ja ukko oli puolestaan heihin hyvin kiintynyt, samalla kun tunsi suurta ylpeyttä siitä, että sai olla pohjolan parhaitten metsänkävijäin uskottuna ja heidän suurimpana riistan ja nahkojen myöjänänsä. Tuottihan se hänelle vuosittain suuret tulotkin, mutta vielä enempi kuin siitä hän tunsi iloa saadessaan Paavosta ja Erkistä kuin omat pojat itselleen, ja vielä sellaiset pojat! Eikä ukko pitänyt sitä lainkaan loukkaavana itseään kohtaan, etteivät pojat hänelle ilmaisseet asuinseutuaan ja entisyyttään. Hän arvasi, että heillä oli siihen jotkin omat syynsä. Ja olkoonpa vain. Kunnon miehiä he ovat kuitenkin.

* * * * *

Kaikissa Vienan kylissä olivat Erakkojärven miehet tervetulleita vieraita, puhumattakaan Käpälistä, jossa heidän tulonsa aina muodostui juhlapäiväksi. Vaikka he eivät kumarrelleetkaan jumalankuvia eivätkä ristineet silmiään, pidettiin heitä siitä huolimatta kuin omina miehinä. Hehän puhuivat jo kieltäkin kuin synnynnäiset Käpälin pojat.

Aina kun he tähän mielikyläänsä saapuivat, niin tuskin vielä olivat Rotosen pirttiin kerinneet istahtaa, kun se jo tulvahti väkeä täyteen. Kaikki halusivat kuulla mitä erakkojärveläisillä oli kertomista, sillä aina heillä jotakin erikoista oli tiedossaan. Ja kaikki halusivat Erakkojärven kuuluja metsämiehiä kätellä. Olipa silloin pikku lapsillakin riemun hetki. Muistaessaan omaa ilotonta lapsuuttaan Paavo ja Erkki jakelivat summittain makeisia, rinkeleitä, prenikoita, orehtia, ympärillään parveilevalle lapsilaumalle, nauttien sanomattomasti riemusta, minkä sillä teollaan saivat aikaan. Monesti meni siihen koko ukko Rotosen makeisvarastot, pitipä vielä lähettää toisista kauppiaistakin lisää hakemaan, jotta kaikki saisivat runsaasti. Vanhemmille ihmisillekin he usein lahjoittelivat mitä huomasivat millekin mieleen olevan, eivätkä he unohtaneet neitosiakaan. Monella kassapäällä olikin Erakkojärven urheain miesten antamat huivit harteillaan, helyt rinnassaan, peilit ja saippuat arkuissaan.

Erakkojärven pojat olivat omalla verrattomalla metsästäjätoimellaan tulleet jo varakkaiksi miehiksi ja sydämensä ilolla he nyt, erikoisesti Käpälissä, auttoivat jokaista, kenen he sen tarpeessa huomasivat olevan, ja ilahduttivat kaikkia, vaatimatta mitään vastalahjaksi. Heille oli yllin kyllin vastalahjaa siinä ystävällisyydessä, millä käpäliläiset heitä ensi tuttavuudesta alkaen olivat kohdelleet.

Kun joltakin kylän nurkalta kuului huuto: "Erakkojärven brihat tullah!" niin loppuivatpa silloin Käpälin taloissa työt kuin naulan kantaan. Puhtaat kauhtanat ylle puettiin, ja tytöt suoriusivat juhlavaatteisiinsa, lähitunnit kuluivat Rotosen pirtissä, niinkuin jo aikaisemmin on kerrottu, mutta myöhemmin iltasella pantiin pystyyn hilpeät kisat. Mestareita olivat nyt Erakkojärven brihat jo kisakentälläkin. Riemumielellä heittäytyivät heidän kisaparikseen jo kauneimmatkin neitoset, kuuluimmatkin kisakaunottaret, jotka muuten valinnassaan ovat ylen tarkkoja eivätkä pariksi lähde muille kuin parhaimmille prissakan ripsuttajille. Poikien ja ukkojen mielestä oli Paavo notkein tanssija, mitä Käpälin kisakentällä miesmuistiin oli nähty, mutta neitoset pitivät Erkkiä vieläkin oivallisempana. Ehkäpä johtui se siitäkin, että Erkki oli näöltään Paavoa komeampi ja että hän joskus hieman osoitti heille suosiotaan, enemmän ainakin kuin Paavo, joka kisoissa kyllä reimasti riehui, mutta muulloin ei näyttänyt neitoihin kiinnittävän huomiota juuri minkäänlaista.

Erkin ilo oli suunnaton, kun hän nyt jo sai parikseen Rotosen Ironkin, johon jo ensi kerralla kylässä käydessään oli silmänsä iskenyt ja josta nyt oli tullut kiistämättä kylän kukkein kaunotar. Ja juuri tämä ilo hänet lieneekin pehmittänyt hieman suopeammaksi koko neitomaailmalle, vaikka hänkin sitä yleensä kohteli aito erämaansissin juroudella.

* * * * *

Niin elelivät erakkojärveläiset suurissa erämaissaan ja niiden hiljaisissa, onnellisissa kylissä. He eivät enää olleet erämaan heikkoja, turvattomia poikia. Heistä alkoi tulla erämaan valtiaita. Koko heidän elämänsä ja olemuksensa oli niin erämaahan ja sen henkeen kiinnikasvanut, etteivät he koskaan voineet asutuilla seuduilla, kylissä, montakaan päivää kerrallaan olla. Heidän tuli ikävä, niin palava kalvava ikävä, ettei heitä pitempään voinut mikään ihmisten ilmoilla pidättää. Ei edes Käpälissäkään. He eivät itsekään tienneet, mitä he oikein ikävöivät, mutta vasta kun he jälleen tunsivat olevansa korpiensa kätköissä, joko villissä riistanajossa tahi nuotiotulen hiljaisen räiskeen äärellä tahi taas omassa piilopirtissään, silloin heillä oli hyvä olla. Silloin he eivät kaivanneet, ikävöineet mitään.

* * * * *

Lähes kymmenen vuotta he jo olivat saaneet omilla riistamaillaan rauhassa kuljeksia, kenenkään häiritsemättä, kun he kerran Koutajärveltä palatessaan, Pääjärven ja Suomen rajan välisillä mailla, olivat joutua ankaraan kiistaan eränkäyntioikeudestaan.

Oli myöhäinen syksy ja hämärtää alkoi ilta. Paavo ja Erkki parhaillaan rakensivat nuotiota suojaisan kallion kupeelle, yöpyäkseen siihen. Silloin tulla lennähti musta metso muutamaan lähikuuseen.

— Kas, tuostapa tuli tuore paisti illaksi! virkkoi Erkki ja paukautti linnun maahan.

Lukki riensi sitä noutamaan, mutta samassa siihen ilmestyi vieras koira, nostaen hirveän tappelun linnun omistamisesta. Veljekset saivat vihdoin kovilla ponnistuksilla koirat eroon ja olivat tuskin päässeet nuotiopaikalleen takaisin, kun pimenevästä metsästä ilmestyi äkkiä heidän eteensä vanhanpuoleinen, julmistunut mies.

— Mitäs miehiä te olette? ärjäsi hän käheästi.

— Olemmepahan vain eränkävijöitä! vastasi Paavo tyynesti.

— Minun riistamaillani!

— Ei sinun, vaan omillamme!

— Minun! ärjäsi ukko ja kohotti uhkaavasti pyssyään.

— Meidän riista-aluettamme on koko pohjoinen Viena, aina Kantalahtea myöten! kimmahutti Erkki.

— Ja minun Kuusamo sekä Kuolajärven Lappi ynnä tämä palanen Vienaa Pääjärveä myöten. Minä olen se paljonmainittu Ilves-Matti, Lapin kynnysten keisari!

— Ilves-Matti! huudahtivat veljekset hämillään, siristellen silmiään, ukkoa tarkemmin nähdäkseen.

— Niinpä vain!

— Ilves-Matti, kuulu metsien kuningas, sinähän se olet! Tunnen sinut nyt! virkkoi Paavo.

— Tule ja istu nuotiollemme! Pian on tsaijut tulella! jatkoi Erkki.

— Ilves-Matti! Kas, sinähän se olet! Ole tervetullut Erakkojärven miesten luokse, sinä pohjolan suurin eräntappaja! Me luovumme vaatimuksistamme tähän Pääjärven alueeseen, ja minkä kerran lupaamme, sen pidämme.

— Erakkojärven miehet! lausui kummissaan ukko. — Näenkö nyt edessäni teidät, joista koko Viena puhuu? Olen paljon teidän urheista retkistänne kuullut, ja iloinnut mielessäni, että vielä tähänkin maailman aikaan on elossa muutamia oikeita poikia. Voinpa nyt nuotiollenne käydä, kun riitakysymyksessämmekin sovintoon tunnutaan pääsevän.

— Sovintoon, sulaan sovintoon! Siitä saat olla varma! vakuutti Paavo.

Siinä nyt heidän istuessaan loimuavan nuotion lämpimässä paahteessa solui puhelu pian aikaisempiin aikoihin.

— No vieläkös Ilves-Matti muistaa Rajalan häitä? Siellähän sitä viimeksi tavattiin, virkkoi Paavo, samalla hymyillen ukon suurelle ällistykselle, minkä sanoillaan oli saanut aikaan.

— Ta-tavattiin! Mekö tavattiin? Onko me ennenkin tavattu? ihmetteli ukko. — Kyllä minä ne häät muistan, harvoinpa sitä niin suureen ropinaan satutaankaan. Mutta teitä en muista koskaan nähneeni.

— Niin, mitenkäpäs voisitkaan muistaa. Mehän olimme silloin vielä pikku poikia, lausui Erkki.

— Niin, et kai enää muista sellaista repaletakkista poikaakaan, joka siellä silloin aitan portailla istui jaloissasi, hartaana metsäjuttujasi kuunnellen? Se olin minä! hymyili Paavo.

— Ai! Muistanhan minä sen. Vai sinä se olit, se poika, joka aamuun asti siinä istui ja silmät paloi kuin huuhkaimen pojalla kyyhkysen saatuaan! Etkä levolle kellistynyt, vaan kuuntelit kuin hirvi, vaikka siinä vanhat miehet jo väsyivät ja nurmikolle kepertyivät, kun minä siitä suuresta Lapin retkestä juttelin.

— Minä se olin! Muistanhan minä sen juttusi ikäni kaiken. Ja muistanpa minä vielä laulusi kontiostakin.

— Niin siitäkö kuningaskontiosta, kirvesrintaisesta, keihäskyIkisestä?

— Siitä juuri! Sana sanalta se mieleeni iskeytyi. Ja onpa sitä monet kerrat viime vuosina näillä saloilla laulettu, sekä samalla sinua muisteltu.

Niin siinä pääsi pian rattoisa puhelu alkuun, ja nopeasti kehittyi läheinen luottamuksen suhde vanhan metsäkuninkaan ja Erakkojärven miesten välille, niin läheinen, ettei heillä kehenkään ihmiseen ollut ennen sellaista ollut. Kertoivatpa he ukolle avomielisesti koko oman elämäntarinansakin, tietäen sen varmasti jäävän lukon taakse, mistä sitä ei millään avaimilla esiin kaiveta. Ja sen tehtyään he tunsivat omituisen keventymisen rinnassaan, ikäänkuin se paino, mikä kahden rintaa tähän saakka oli painanut, nyt olisi jakautunut kolmen osalle.

— Niin! Ja nyt me asumme Erakkojärven piilopirtissä, jonka olinpaikkaa ei kukaan koko maailmassa tiedä, lopetti Paavo.

— Mutta missäs sinä asut? kysyi Erkki, Ilves-Mattiin päin kääntyen.

— Minäkö? Hm! Minä en asu missään! Neljäänkymmeneen vuoteen ei minulla ole vakinaisempaa asuntoa ollut kuin metsien savusaunat, risumajat ja nuotioitten kupeet.

Erkki ja Paavo vaihtoivat pari sanaa keskenään, ja sitten Paavo lausui:

— Kuulehan, Ilves-Matti! Etköhän pistäytyisi Erakkojärvellä nyt, kun tässä näin lähellä ollaan. Ja jos pirttimme siellä itsellesi sopivaksi kantapaikaksi katsot, olisi meille suuri kunnia ja ilo saada sinut kolmanneksi mieheksi joukkoomme, kun nyt kerran näin samoja sissejä ollaan. Siellä sinä huoletonna saisit elämäsi iltapuhteen viettää. Ja koko Viena samalla riistamaaksesi aukeaisi.

— Kiitos, veljet! Kiitos! Ymmärrän suuren luottamuksenne, tahtoessanne nyt viedä minut kotiinne, jota kukaan muu kuin te itse ei ole edes nähnytkään. Täytän pyyntönne hartaimmalla halulla. Mitä taas viimeiseen ehdotukseen tulee, nimittäin asumaan jäämiseen, voimme siitä sitten tuumia, kunhan sinne asti päästään.

* * * * *

Vähitellen raukesi puhe. Hiljainen syys-yö valtasi tienoon. Kirkkaana kimmelteli tähtitaivas, ja hievahtamattomana nukkui suuri korpi, nukkui kuin ikuiseen rauhaan painuneena. Räiskähdellen paloi kangashonkainen rakovalkea, kietoen nukkujat paahteensa viihtyisään vaippaan. Unen maille siirryttäessä valtasi nyt miesten mielet selittämätön onnen tunne, kummuten suoraan sydämestä rauhaisaan yöhön ja vierien sinne herkkinä värähdyksinä, joita keijukaiset kultahaaviinsa kilvan pyydystivät, valaen niistä yöhön tenhoisan laulun:

Jylhänä ja ääneti jo nukkuu suuri öinen salo, yllä aavan ikikorven kaartuu syksytaivaan palo… pyhää rauhaa huokuen kun uinuu koko erämaa, ihanaa on metsämiehen nuotiolla nukahtaa!

Hongassa kun räiskää tuli, heittäin kipunoita yöhön, outo onni rinnan täyttää, katse kohoo tähtivyöhön, huoli, murhe, mainen melske haipuu kauas unholaan, onnellisna erämiesi nukkuu syliin salomaan.

XII.

Seuraavan päivän ilta ei kerinnyt vielä hämärtyä, kun veljekset vieraansa kera jo saapuivat Erakkojärvelle. Ja olipa heidän hauska nähdä Ilves-Matin hämmästystä, tämän huomatessa, millaisessa saavuttamattomassa piilossa veljesten koti, erakon mökki, sijaitsi.

— No tännepä ei löytäisi itse ukko Hiisikään! virkkoi hän tyytyväisenä. — Enpä ole moista sopukkaa vielä nähnyt, vaikka Kiannalta aina Inarinjärvelle olenkin kaikki ryteiköt rymynnyt ja kolut kopeloinut.

Paavosta ja Erkistä tuntui ihmeen hyvältä ukon silminnähtävä ihastus. Kenties heidän toiveensa vielä täyttyisikin ja he saisivat ilon nähdä suomenpuoleisen pohjolan kuuluisimman metsämiehen täst'edes omana toverinaan, yhteisen pirtin, yhteisten ilojen ja murheitten jakajana.

Samana iltana vielä, kun he saunasta palattuaan pirtissä imeskelivät piipuista iltasauhujaan, virkkoi vihdoin Ilves-Matti, sitä ennen pitkän aikaa itsekseen myhäiltyään:

— Vilpittömäksi uskon pyyntönne minun tänne jäämisestäni, ja kunhan tässä katsotaan, ehkäpä jäänkin. Kaksi kohtaa on asiassa kuitenkin minun puolestani, ja niihin täytyy minun ennen päätökseni tekoa saada teidän vakuutuksenne. Ensiksikin tahdon säilyttää oman vapauteni, niin että minne vain mieleni tekee, sinne lähden, ja jos viivyn vaikka vuosia poissa, ette minua haikaile ettekä kysele.

— No sehän on selvä itsestään! vakuuttivat veljekset.

— Toiseksi taas, jos täällä kotosalla ollessani alkaisi kuolema minua lähestyä, silloin antakaa minun vapaasti mennä korpeeni yksinäisyyteen, kallistuakseni sinne viimeiseen lepooni, karhunsammalvuoteelle, pihkaisen kuusen pitkien tyvioksien suojaisaan majaan. Tällaisen miehen kuolemata näkemässä ei saa olla kukaan muu kuin Jumala.

Vakaina kuuntelivat veljekset ukon puhetta. Se oli aito Ilves-Mattia! Semmoiseksi juuri he olivat tämän urhean eränkävijäkuninkaan ajatelleetkin. Terästä mielessä, terästä jänteissä, ja sydämessä erämaan henki.

— Täytyy kai meidän sitten siihenkin suostua, virkkoi vihdoin Paavo puoliääneen. Erkki nyökäytti hieman päätään, siten vakuuttaen ymmärtävänsä ukon pyynnön oikeutetuksi sekä suostuvansa siihen hänkin puolestaan.

* * * * *

Ilves-Matti jäi Erakkojärvelle. Ja nyt alkoi veljeksille metsästystalvi, jommoista he sitä ennen eivät vielä koskaan olleet kokeneet. Jo puolitalvessa oli kaadetun riistan määrä kahta vertaa suurempi kuin ennen parhaina talvina koko metsästyskautena. Joka päivä he oppivat yhä uusia erämiehen keinoja riistan saamiseksi, he oppivat kutsumaan eläimiä matkimalla niiden ääniä, ja he perehtyivät nyt kaikin puolin muinaisaikain metsänkävijäin salaisuuksiin.

Päivä päivältä veljekset kiintyivät ukkoon yhä enemmän. He oppivat hänessä näkemään miehen, johon aina saattoi luottaa ja joka aina oli altis antautumaan vaaraankin toisten edestä tai luopumaan omista mukavuuksistaan toisten vuoksi. He ihmettelivät hänen tavatonta notkeuttaan ja rajatonta kylmäverisyyttään karhun kaadossa, suden ajossa, ilveksen hiihdossa ja kaikessa missä oli kysymys nopeasta harkinnasta ja horjumattomasta päättäväisyydestä. Karhua hän ei koskaan ampunut pesän suulle. Sitä hän piti halpamaisena tekona. Hän sen sijaan antoi karhun tulla aivan ääreensä, jolloin upotti keihäänsä sen rintahuokoseen. Jos taas karhu pesästä noustuaan läksikin lipsottelemaan pakoon, niin silloin kyllä salli hän tuliluikkua käytettävän. Joutuipa hän tämän urheutensa vuoksi kerran ankaraan paikkaan, jossa oli vähällä menettää henkensäkin.

Paavo ja Erkki olivat nimittäin kiertäneet karhun, mutta eivät oikein varmasti voineet määrätä sen makuupaikkaa. Kun he sitten kevättalvella läksivät Ilves-Matin kera karhua etsimään, saivat he puolisen päivää nuuskia laajaa mäentöyrästä, löytämättä mitään. Kontio makasi kai niin syvällä ja niin paksun lumen peitossa, etteivät koiratkaan, Lukki ja Matin mainio Liekko, siitä saaneet vainua nenäänsä, vaikka kuinkakin tutkivat ja pärskyttelivät. Vihdoin miehet alkoivat jo luulla, että kontio olikin ehkä muuttanut myöhemmin talvella toiseen makuupaikkaan. He olivat jo aikeissa lähteä pois, kun Ilves-Matti virkkoi:

— Käynpä vielä tuota kasaa tonkaisemassa. Vuottakaahan tässä!

Veljekset näkivät hänen poistuvan noin sadan askeleen päähän ja siellä upottavan keihäänsä hankeen… Ei mitään!

Ilves-Matti kääntyi jo heihin päin, tullakseen takaisin, kun Paavo ja Erkki yht'äkkiä huomasivat suuren karhun nousevan lumesta aivan ukon takaa. Samassa huomasi ukkokin sen, käännähti ympäri, kohotti keihäänsä, mutta silloin se kirposi hänen kädestään karhun voimakkaan iskun tapaamana. Ja pyssynsä hän oli jättänyt veljesten luokse.

Tulisesti kiitivät paikalle Paavo ja Erkki. He näkivät ukon hievahtamattomana seisovan kontion edessä, tuijottaen sitä silmiin. Kontio kohotti voimakkaan kämmenensä iskeäkseen miestä, mutta pysähtyi ja antoikin sen hetken kuluttua painua alas, jääden tuijottamaan vastaan, ja ruveten sitten ärhentelemään Lukin ja Liekon kanssa, jotka jo olivat joutuneet takakarvoihin kiinni. Silloin heittäytyi Ilves-Matti lumen sisään, ja samassa pamahti hänen ylitsensä kaksi laukausta. Kontio kaatui hangelle, sätkytellen jalkojaan ilmassa hetkisen, nytkähtäen pari kertaa ja jääden liikkumattomaksi.

— Siinäpä rupesi olemaan jo hiukan kiperät paikat, hymyili ukko. — Vaikka tiesinhän minä, että kyllä se seisottuu, kun sitä oikein silmiin katsoo karvaa räpäyttämättä. Mutta uskoa siinä pitää olla!

Talven jännittävimpiä metsästysretkiä oli tämän lisäksi muuan ilveksen ajo.

Ukko oli jäänyt kotiin, nylkemään edellisinä päivinä saatuja kettuja, kun Paavo ja Erkki aamun valjetessa olivat hiihtäneet metsään katsoakseen, olisiko sillä nyt mitään annettavaa. Puolisen päivää he jo olivat viipyneet poissa, kun ukko yht'äkkiä kuuli pirttiin raivoisan haukunnan jostakin läheltä. Hän sieppasi pyssynsä, kuunteli portailla, hypähti suksille ja lasketti Erakkojärven jäälle. Tuskin hän oli sinne päässyt, kun näki harmaan pedon matalana kiitävän jään poikki, mutta pyssyn kantomatkan ulkopuolella. Leimauksena hän viiletti jälestä. Peto katosi pensaikkoon järven takana. Samassa tulivat näkyviin koirat, jotka jälkiä myöten juuri laskeutuivat jäälle. Heti heidän perässään Paavo ja Erkki, molemmat vähissä vaatteissa. Erkki oli jo heittänyt paidankin yltään, jottei sekään olisi haittana selkään jäätymässä. Iho punoitti tulipalopakkasessa.

Ilves-Matti oli päässyt muutamia satoja syliä toisista edelle, ja vaikka olikin jo vanha mies, pysytti hän parin tunnin ajan välimatkan melkein muuttumattomana, silloin tällöin sinkautellen hänkin liikoja vaatekappaleita päältään. Vihdoin kuulivat hiihtäjät koirien haukunnan pysähtyvän, joutuen itsekin pian luo.

Jylhän louhikkorinteen alla he näkivät Lukin ja Liekon äreästi haukkuvan, telmien korkean lakkapääpetäjän alla. Pian keksikin miesten silmä petäjän latvasta otuksen. Ukko ampui. Samassa tulla roiskahti ilves alas, mutta ponnahuttihe viereiseen puuhun ja siitä niin nokkelasti suoraan Paavon niskaan, ettei kukaan kerinnyt aavistaakaan. Mies ja peto painuivat lumeen, ja nyt alkoi ankara kamppailu, koirien joutuessa samaan rytäkkään. Ampuminen ei voinut tulla kysymykseenkään. Mutta silmänräpäyksessä oli vieressä ukko, ja nopeasti iski hän hiihtokeihäänsä pedon kylkeen. Vaan kun hänen piti varoa miestä, ei isku ollut kyllin tehokas. Peto ponnahti irti uhristaan, syöksyen nyt suoraa päätä Erkkiä kohti. Mutta tämä oli varuillaan ja upotti keihäänsä ilveksen niskaan. Siihen se kellistyi.

Paavo nousi hangesta, kopasi olkapäätään ja sitten kylkeään, molemmissa aikamoiset haavat, joista veri virtanaan valui hangelle.

— Kah! Eikö siinä sen pahemmin käynytkään! murahti hän, alkaen repeytyneen paitansa kaistaleilla sitoa haavojaan, johon työhön Ilves-Matti heti kahlasi avuksi, mutisipa vielä verensulkusanatkin siinä puuhatessaan.

Nopeasti piti liikkua. Pakkanen yltyi armottomasti, ja hiihtäjillä ei ollut paljoakaan verhoa yllään, puhumattakaan Erkistä, joka siinä punoitteli paljaana kuin kiiliäinen. Hän roikotti ilveksen harteilleen — lämmittihän se edes hieman — ja alkoi edeltä hiihdellä kotiin päin. Toiset seurasivat hitaammin perässä. Olisipa sellaisen rytäkän jälkeen joltakin toiselta hiihtämättä jäänyt, mutta Paavo lykki tanakasti toisella kädellään, tullen hyvää vauhtia ukon jäljessä. Koskihan haavoihin aikalailla, varsinkin olkapäässä olevaan, mutta hammasta purren hän sen kesti, koettaen yhä vain kiihdyttää menoaan, hikisten vaatteiden ruvetessa jäätymään.

Paremmalta alkoi tuntua, kun jonkun matkaa mentyä nostettiin tiensivusta Ilves-Matin takki hänen harteilleen.

Laskeuduttiin vihdoin kotijärven jäälle ja saavuttiin lämpimään pirttiin, jonne Erkki jo oli kerinnyt virittää valkean uuniin, ennenkuin oli lähtenyt omia ja Paavon vaatteita salolta etsimään. Olipa vielä pannut saunankin lämmitä.

— Tuntuipa hyvältä sentään päästä tänne pakkaselta suojaan, virkkoi Paavo. — Sääliksi käy vain Erkkiä, joka sai lähteä vielä peninkulmia salolle tässä paukkuvassa pakkasessa. Olisihan ne vaatteet ehkä voinut sinne huomiseksikin jättää, mutta se poika painaa aina yhtä päätä hommansa loppuun, ennenkuin lepää.

— Niinkuin oikean miehen tuleekin! jatkoi Ilves-Matti.

Vasta iltapimeässä Erkki saapui. Reippaana hän sieltä tuli kahisevine vaatteineen.

— Ja nyt saunaan, pojat! Kylläpä se tämän päivän päälle maistuukin hyvältä! myhäili Ilves-Matti.

Ja maistuihan se. Heti ensimmäisen löylyn pihistessä rauniokiukaasta levisi miesten kasvoille autuaallinen hyvinvoinnin ilme. Haihtuivat siinä pakkaset ja vaivat.

Eipä unohtanut Ilves-Matti saunaloitsuaankaan. Hiljaa hymisten hän sen luki kaikkien terveydeksi, erikoisesti Paavon, jonka haavoihin samalla valeltiin tervasta ja karhunrasvasta keitettyä voidetta. Alkoipa nyt kylpeminen. Se oli oikeata miesten meininkiä. Paukahteli ja sähisi kiuas kirkkaaksi palaneine teräkivineen. Voimakas löyly, kuuma, mutta lempeä, hyväili heidän pintaansa pehmeällä kädellään, poistaen vaivat ja väsymykset luita ja ytimiä myöten.

— Hehei, hehei! Pois tieltä! Herrat ne ajaa hevosella, vaan jätkät saavat kävellä! remahti Erkki riemuissaan, iskien vastallaan huimasti kuin mustalainen hevostaan.

— "Hevonen kuin perhonen, vaikk' on vasta viikon vanha, sano Sepän-Erkki!" Täältä sitä tullaan myökin, vaikka ontuvalla tammalla! jatkoi Paavo viuhtoen terveellä kädellään, jotta vastan lehdet lentelivät pitkin lakea.

— No olettepa koko pejuunia! Eihän tässä tuhinassa tahdo enää vanhan miehen selkä kestääkään, hohhoh, vaikka hyvää tekeekin! ähkäili Ilves-Matti ripsutellen hänkin puolestaan.

Jopa laukesi Erkin ilo lauluksikin. Näin hän veti sydämensä kyllyydestä:

Saunassa minä eläisin ja saunassa minä söisin, saunassa minä piehtaroisin päivisin ja öisin!

Saunassa viha viilenee ja saunass' sammuu sappi. Jos ois' vielä jouluoltta, hihkuisin kuin pappi!

Saunass' saat sinä siirappia ähkyhys ja vaivaas. Lauantaina kun saunaan käyt, niin olet niinkuin taivaass'.

— Kas, kas! Se poika se paukautti paikalleen! Niinkuin taivaass'! Ahhah, vai niinkuin taivaass'! ähkäili Ilves-Matti, painuessaan lauteilta vastoineen suinpäin permannolle, Paavon heittäessä vielä kipollisen kiukaalle.

— Ahhah! Vai taivaass'! puhkuili hän alas päästyäänkin. — Kyllä kai siellä nyt jo kohta alkaa paremmin olla niinkuin siinä päinvastaisessa paikassa. Mutta vaikutus on taivaallinen, sen myönnän minäkin!

Näin he siellä aikansa melskattuaan astelivat jälleen pirttiin. Vietettyään sitten hetkisen samovaarin ja tuprahtelevain piippujensa keralla he kallistuivat tyytyväisinä vuoteilleen, raukeina sekä kovasta päivästä että kovasta löylystä.

Niin he nyt saloillaan elelivät. Tulipa kova pakkas-aika heti ilvesjahdin jälkeen. Silloin he pysyttelivät pari viikkoa kotosalla sekä kylmän vuoksi että myöskin odotellakseen Paavon haavojen paranemista. Niinä joutopäivinä Erkki leipoi leipää lähiviikkojen tarpeiksi tai kiskoi päreitä katiska-aineksiksi kevättä varten. Ilves-Matti kutoili verkkoa tai paikkaili vanhoja, mutta Paavo sai pitkät ajat toimetonna katsella toisten hommailua, kun hänen kätensä vielä tuntui niin kankealta ja voimattomalta.

Illat kumminkin kuluivat enimmäkseen rattoisassa juttelussa takkatulen äärellä. Kerrottiin siinä monenlaisia muistoja ja kokemuksia sekä tarinoita, puolelta jos toiseltakin.

Niin he taas muutamanakin iltana, töitten päätyttyä, loikoilivat karhuntaljoilla roihuavan tervasvalkean paahteessa. Ulkona oli niin kamala pyry, että koiratkin oli kutsuttu pirttiin. Siinä nekin nyt makasivat koipiaan nuoleskellen, Lukki penkin alla ovensuussa ja Liekko isäntänsä jaloissa.

— Niin. Onhan sitä jo monenlaista pyryä tässä elämässä nähty! Kamala on tämä, mutta vielä kamalampi oli se ensimmäinen, minkä lapsuudestani muistan, alkoi viimein Ilves-Matti katkaisten pitkän hiljaisuuden pirtissä ja painaen uuden panoksen piippuunsa.

Hän aikoi jatkaa, mutta jäi kuin kuuntelemaan korven hirveätä ryskettä. Kamalasti siellä vonkui tuuli ja metsät pauhasivat kuin kaatuakseen.

Viskattuaan sitten muutamia tervaskäkkyröitä tuleen hän puhalsi pitkän sinisen sauhun ja jatkoi:

Niin. Olettehan te kertoneet elämänne vaiheet minulle, miks'en minä siis teille nyt juttelisi omiani, kun tämä pyrykin aivan kuin väkisin raottaa muistojeni kontin kieliläppää.

Ja näin hän sitten kertoi:

— Olin tuskin viittä vuotta täyttänyt silloin. Raskas aika painoi koko pohjolaa. — Nälän minä ainakin siitä muistan vielä. Me asuimme Suolijärven kylässä, lähellä Kemijärven rajaa. Kurjuus pakotti meidät silloin lähtemään muille seuduille elatustamme hankkimaan. Porotkin oli syöty kaikki, paitsi kaksi parasta ajokasta, joista isäni ei tahtonut luopua. Ne nyt valjastettiin ja ajaa karautettiin pohjoista kohti, päämääränä Jäämeren rannikko, Ruija, josta oli kulkenut huhuja mainioista kalansaaliista. Isäni ajoi etumaisessa pulkassa ja minä hänen sylissänsä, äitini toisessa pulkassa jäljessä.

Muistan vain, että matka oli mielestäni loppumattoman pitkä. Ainoastaan yhden kerran koko alkumatkasta sain nälkänikin sammutetuksi. Sen mukaan kuin myöhemmin olen saanut asiasta selvää, oli se Inarissa, Kyrön kylässä.

Tästä kylästä läksimme sitten suuren järven jäälle ja jouduimme siilien hirveään jumalanilmaan, josta jo äsken mainitsin. Kuinka monta päivää siinä harhailimme, tieltä eksyttyämme, en tiedä. Sen muistan vain, että lopulta porot heittäytyivät alituisesti hangelle pitkäkseen eivätkä enää tahtoneet vetää. Äitini itki kovasti. Isä ei puhunut mitään moneen päivään. Hän talutti poroa rinnallaan ja veti minua pulkassa perässään. Äitini tuli jäljessä toista poroa taluttaen.

Minä aloin jo itkeä nälästä ja vilusta. Vihdoin tultiin erääseen saareen, jossa, Jumalan kiitos, oli kalasauna. Muuten kai olisimmekin pian olleet jo kuoleman omat.

Mutta siellä virkistyimme nopeasti tulen hauteessa. Isäni teurasti toisen poroistamme ruuaksi. Muu ei enää auttanut. Kauan viivyimme sitten siinä, näin jälkeenpäin ajatellen ainakin pari viikkoa. Pyry ei tahtonut mitenkään ottaa tauotakseen, ja lisäksi oli päivisinkin melkein pimeä.

Vihdoin kuitenkin läksimme eteenpäin taas. Vuoroin ajoi isä, vuoroin äiti minun kanssani pulkassa, toisen kahlatessa lumihangessa jäljessä pehmeätä vakoa myöten.

Viimein tultiin sitten sulan meren rannalle, johonkin Varangin vuonon eteläisistä pohjukoista, suureen kalastajakylään.

Pari vuotta elettiin siellä onnellista elämää. Isäni palveli ensin tavallisena nuottamiehenä toisten työssä, mutta ansaitsi pian rahaa niin paljon, että pääsi itse osalliseksi nuottaan.

Silloin vasta alkoivat hyvät päivät, mutta niitä ei kestänyt kuin puolisen vuotta, kun isäni hukkui myrskyssä, muutamana kolkkona syysyönä. Äitini jäi minun kanssani aivan turvattomaksi.

Satoi juuri ensimmäisen lumen. Äitini kiiruhti ennen talven tuloa lähtemään etelään, vähäisine säästöineen. Me kuljimme aluksi suuremmassa joukossa, mutta vähitellen se pieneni pienenemistään, ihmisten jäädessä tienvarteen kotikyliinsä. Vihdoin jäimme jatkamaan matkaa aivan kahden. Äitini veti minua pienellä kelkalla perässään. Joka päivä satoi lunta, ja ilma kävi yhä kylmemmäksi. Tie kulki tunturilta tunturille, korvesta korpeen, suolta suolle. Joskus siellä täällä vain satuimme johonkin kyläpahaseen.

Niin oli kuljettu pitkät matkat, kun kerran yön pimetessä huomasin, ettei äiti ryhtynytkään nuotion tekoon, kuten tavallisesti. Hän vain istui hangessa itkien, otti minut syliinsä ja painoi povelleen. Siihen hän vihdoin kaatui, huokasi syvään eikä puhunut enää mitään.

Oli alkanut pyryttää. Äitini rupesi peittymään lumeen. Minä koetin häntä nostaa ylös, mutta siihen väsyin ja lopuksi nukahdin…

Heräsin sitten lappalaiskodassa. Kuinka kauan lienen nukkunut, en voi sanoa. Äidistäni ei näkynyt jälkeäkään, enkä hänen kohtalostaan saanut silloin mitään tietää, kun ihmiset eivät ymmärtäneet puhettani enkä minä heidän.

Olin silloin yhdeksännellä vuodella. Pian kotiuduin lappalaiskylän, vartuin nuorukaiseksi, ja minusta tuli oiva poromies sekä metsänkävijä. Lappalaiset olivat hyviä ihmisiä ja kohtelivat minua ystävällisesti.

Menin sitten naimisiinkin naapurikodan tyttären kanssa. Sain myötäjäisiksi omia porojakin. Rakensin oman kodan ja elin siinä onnellisena pari vuotta. Sain pienen pojanpollukankin, joka oli elämäni suurin ilo. Mutta sitten sattui taas kova tapaus.

Me olimme siirtyneet kesäksi kuolanpuoleisille tuntureille porokarjoinemme, vaimoni ja minä sekä tietysti pikku poikani ynnä pari poromiestä. Vaimoni jäi poikani kera kotaan, kun me miehet poropaimenina jouduimme viikon päiviksi kauas tunturien taa, kauemmaksi kuin olimme aikoneetkaan. Ja palatessamme kohtasi meitä kamala näky. Vaimoni verissään ja kuolleena kodan lähistöllä, kirves kädessä! Puolihulluna surusta törmäsin kotaan. Siellä oli pikku poikani vielä hengissä, mutta kuoli pian käsiini.

Tapausta en voi muuten selittää kuin että kontio oli hyökännyt kodan lähellä olleiden porojen kimppuun ja vaimoni juossut kirves kädessä sitä pois ajamaan, mutta joutunut verenmakuun päässeen pedon uhriksi. Ja pikku poikani oli kitunut nälkään, johon kuolikin. Vaimoni kuolema oli ehkä tapahtunut jo samana päivänä, jolloin me miehet kodalta läksimme.

Sen jälkeen valtasi minut ääretön suru ja kaiho, päästä jälleen lapsuuteni kotoisille kankaille Kuusamoon.

Pakenin Lappia ja kaikkia sen muistoja tänne takaisin, mutta ihmisten ilmoilla en voinut viihtyä, ja nyt olen sitten jo nelisenkymmentä vuotta elänyt tätä salojen sissielämää, jonka te kyllä tunnette, ja täältä löytänyt lohdutuksen kaikille suruilleni.

Tähän lopetti ukko, pyyhkäisten karkealla kädellään kyyneleen silmäkulmastaan.

Veljekset eivät virkkaneet mitään. Hiljaa hiipivät he vuoteilleen, ukon jäädessä vielä tuijottamaan kytevään hiilokseen pimenevässä pirtissä.

Ulkoa kuului yhä pyryn kaamea pauhina, ja raskaasti kohisi erämaa.

XIII.

Talven viimeinen pakkas-aika oli ohi. Kevät läheni. Hanget alkoivat kestää.

Silloin valjastivat Erakkojärven miehet porohärkänsä pikku rekien eteen, kuormaten ne kukkuroilleen riistaa sekä taljoja kotoisista säilöistään, ja läksivät viemään niitä ukko Rotoselle, rahaksi muuttamista varten.

Hauskaltapa heistä tuntuikin taas päästä pistäytymään Käpälin ystävällisissä ihmisissä. He eivät olleetkaan siellä käyneet sitten joulun. Ja varsinkin Erkillä tuntui olevan sinne kiire. Monena aamuna, vaikk'eivät hanget vielä kestäneetkään, hän oli vanhemmalta veljeltään kysellyt: "Eiköhän jo lähdetä niitä nahkoja viemään?" — "Vai nahkoja viemään! Etköhän tarkoita Iroa katsomaan?" oli silloin Paavo aina suu hymyssä vastannut.

No nyt oli viimeinkin lähtöhetki edessä. Ilves-Matti jäi kotimieheksi koirien kanssa.

Kepeästi viilettivät porot liukkaalla hangella, miesten kannaksilla seisten niitä ohjatessa. Matkan Käpäliin he olivat laskeneet näin talvikelillä kolmeksi peninkulmaksi; kesällä tuli lähes peninkulmaa pitemmältä.

Nyt he ajoivat sen kuormineenkin vajaassa kolmessa tunnissa, heläyttäen tiukuineen keskelle iloista Käpälin kylää, ennenkuin aurinko kerkisi keskipäiväksi vielä hankia pehmentää.

Vastaanotto oli taas yhtä sydämellinen kuin ennenkin.

— Kovin on jo vuoteltu! Kovin on kaivattu! kuului ystävällisiä huutoja sieltä täältä.

Tällä kertaa veljekset eivät kuitenkaan kerinneet kauan kylässä viipyä. Toimitettuaan kiireimmät asiansa ja kun Erkki oli saanut ensimmäiset kaihonsa tunteet sammutetuiksi Iron seurassa, kiiruhtivat erakkojärveläiset taas jo saman päivän iltana heti hankien kovetuttua lähtemään saloilleen, keräilemään varastojaan riistalavoista, joita heillä oli ympäri pohjoista Vienan-Karjalaa. He ottivat nyt mukaansa Käpälistä vielä kaksikymmentä poroa saadakseen kaikki varastot määräpaikkoihinsa ennen kelirikon tuloa. Nuoret miehet kilvan pyrkivät Erakkojärven riistaruhtinaitten ajomiehiksi. Kaikki olisivat tahtoneet päästä näitten urheain metsänkävijäin mukaan, vaikkapa vain riistankeruuretkellekin. Kertomukset heidän pelottomuudestaan ja mainiosta metsänkäynti- ja ampumataidostaan alkoivat jo lumota kansaa laajoissa seuduissa. Tuhansia juttuja heidän retkistään ja seikkailuistaan tiedettiin kertoa, ja luonnollisesti kasvoivat nämä jutut kertoja kertojalta, kylä kylältä eteenpäin vieriessään.

Illan suussa Erakkojärven miehet lähtivät pohjoisille saloille, kuuden ylpeydestä säteilevän nuoren miehen seuraamina.

Kolmisen viikkoa sillä kierroksella viivyttyään sekä vietyään runsaat varastonsa Kierettiin ja Koutaan suuntasivat he kulkunsa jälleen Käpälin kylää kohti, kootakseen sinne vielä viimeiset rippeet hajallaan olevista varastoistaan kotoisempien korpien riistalavoista.

Lähetessään nyt kylää he kiiruhtivat porojaan vielä viimeisiin voimain ponnistuksiin, ajaen helskyvää hankea hyvää vauhtia, pitkin Pontshelejoen jäätä, Paavo ja Erkki edellä sekä muut pienen taipaleen takana perässä. Jäljessä-tulijat näkivät silloin yht'äkkiä Erakkojärven miesten hypähtävän porokelkoistaan, sieppaavan pyssynsä ja kiitävän metsään päin. Niin ne katosivat nopsasti kuin oravat rantarinnettä ylös viidakkoon ja hävisivät sinne hämmästyneitten ajomiesten näkyviltä. Samassa tunki jäällä olevien korviin kauhea hätähuuto siltä suunnalta, minne olivat nähneet veljesten häviävän.

Pari miehistä lähti heti juoksemaan huutoa kohti, toisten jäädessä pitelemään valloilleenjääneitä poroja. He arvasivat erakkojärveläisten jo aikaisemmin kai kuulleen metsästä samaa hätähuutoa ja siksi niin äkkiä jättäneen poronsa.

He seurasivat edelläjuosseitten jälkiä ja tulivat pian tiheään ryteikköön, jossa näkivät miehen ja karhun rinnakkain verisellä kentällä. Miehen ääressä kumarruksissa he huomasivat Paavon, kun taas Erkki parhaillaan oli irroittelemassa pitkää lappalaista puukkoaan kontion niskaluista, joihin se näkyi kiinni takertuneen.

— No, mitäs täällä on tapahtunut? Onko Ossippaisen isäntä kuollut?

— Kyllä se vielä hengissä tuntuu olevan, vaikka onkin saanut otsolta aika tärskäyksen kalloonsa sekä rintaansa syvän kynnenraamun.

Paavon ja Erkin kantaessa, hätäisesti kyhätyillä paareilla, tajuntansa menettänyttä ukkoa ja miesten vetäessä kelkkaan nostettua kontiota perässään kertoi Paavo:

— Siinäpä kohtasi ukko kontion niin arvaamatta, että ajattelenpa, miten kelle tahansa meistäkin samanlaisessa paikassa olisi käynyt. Näittehän lehdeskasan, siinä rytäkkäpaikan vierellä. Ukko Ossippainen oli nähtävästi tullut lehdeksiä hakemaan, kesällä latomastaan kasasta, kun saikin yht'äkkiä vastaansa lehdeksien alle majoittuneen kontion, jonka unta hän näin oli tullut häiritsemään. Kun kuulimme ensimmäisen huudon jäälle, oli otso varmaan juuri ilmestynyt ukon jalkain juuresta esiin. Meidän saapuessamme paikalle makasi mies jo kontion alla kaseksessa ja niin pahasti näreitten peitossa, ettei voinut ampua. Enkä tiedä miten siinä miehelle olisi käynyt, ellei Erkki samassa olisi saanut survaistuksi puukkoaan arkaan paikkaan kontion pään ja niskaluitten väliin. Änähtämättä se silloin lysähti hangelle, ja ukko jäänee toivottavasti henkiin. Siltä minusta ainakin näyttää.

Samassa saapuivat he taakkoineen ja kontioineen jäälle, odottavien toverien luokse, jotka ihmetellen katselivat tulijoita ja heidän tuomisiaan.

— Onko Ossippaini kuollut? kuiskasivat he.

— Ei. Se on vain pökerryksissä, vastasivat miehet.

— Ukkoko se kontion kaatoi?

— Ei! Erakkojärven Erkkihän sen puukolla pisti.

— Lopetti hengen koipiaan sätkyttelevältä kontiolta, meinaat kai!

— Ei, ei! Pisti terveen kontion.

— Pisti puukolla terveen kontion! kertasivat miehet hämmästyksissään, lähtien ajamaan Paavon ja Erkin perään, jotka jo olivat rientämässä kylää kohti haavoittuneen kera.

Perille saavuttua levisi tieto tapahtumasta nopeasti talosta taloon, ja kaikkialla ihmeteltiin:

— Pistivät puukolla kontion! Ne vasta brihoja, ne!

Ukko Ossippainen virkosi pirttiin päästyään vähitellen ja tunsi jo muutaman tunnin kuluttua elämän alkavan korjautua melkein entiselleen, lukuunottamatta rinnassa olevaa naarmua, jota pahasti vielä särki ja äilehti, vaikka kylän paras noita siinä loitsimisineen ja voiteineen olikin parantamishommissa.

Mutta kontio vietiin erakkojärveläisten majapaikkaan, Rotosen taloon.

"Poijes pojat porstuasta, piiat pihtipuolisista, uron tullessa tupahan, astuessa aimo miehen",

kajahutti mukaanliittynyt kylänväki, kontionkaatajain saapuessa jo portaitten ääreen ja ihmisjoukon tunkeillessa katsomaan puukolla kaadettua mesikämmentä. Kaikki puhuivat nyt Erakkojärven miesten ennenkuulumattoman urheasta teosta ja katselivat näitä sankareita ihailevalla kunnioituksella. Neitosten silmät vallan säkenöivät Erakkojärven metsäruhtinaita katsellessaan, nähden heissä koko maailman rohkeimmat ja voimakkaimmat miehet. Mutta eniten kuitenkin säkenöivät Iron silmät, hänen siinä hehkuvin poskin Erkin vieressä istuessaan ja viime viikkojen tapahtumisia kuunnellessaan, heidän jo siirryttyään sisälle pirttiin.

Saatuaan ensi uteliaisuutensa tyydytetyksi poistui kylän rahvas, mutta vain palatakseen pian juhlapuvuissa sillävälin peijaisia varten pestyyn Rotosen avaraan pirttiin. Tulipa sinne ukko Ossippainikin, vaikkakin taluttamalla. Kyynelsilmin kiitellen hän nyt tapauksesta selvittyään ravisteli vuoroin toisen, vuoroin toisen pelastajansa kättä.

Emäntä ja joukko vanhempia naisia hääri kodassa suurten patojen ympärillä, tytärten pyörähdellessä pirtinuunin kupeella, vetäen sen kuumasta kidasta höyryäviä piirasia ja pyöröjä. Täyttyivät väestä pirtin pitkät pöydät, samoin nuorten pöydät kamarissa ja sintshissä, ja kun vihdoin tuntui kontiokeiton voimakas tuoksu parhaillaan sisäänkannettavista padoista, alotti vanha Vassiilei kontiovirren:

"Astui impi ilman äärtä, tytti taivahan lakea, kulki pitkin pilven juurta, tassi taivahan rajoa sukassa sinertävässä, kirjavassa kossosessa, villavakkanen käessä, karvakippo kainalossa. Viskoi villaset vesille, laski karvat lainehille, niitä tuuli tuu'itteli, lempi ilma liikutteli, ve'en henki heilutteli, aalto rannalle ajeli, rannalle salon simaisen, nenähän metisen niemen. Mielikki metsän emäntä, Tapiolan tarkka vaimo, koppoi karvat kourahansa, veti villaset vesiltä, niitä liitti liukkahasti, karttasihe kaunihisti, vaahterisehen vasuhun, kaunoisehen kätkyehen. Tuu'itteli tuttuansa, liekutteli lempeänsä, alla kuusen kukkalatvan, alla penseän petäjän. Siitä otsonen sukesi, kohentaihe kontioinen vieressä metisen vii'an, simaisen salon sisässä. Kasvoi otso kaunihiksi, ylen korjaksi kohosi, lyhyt jalka lylleröinen, tasakärsä talleroinen. Siitä laski lallokkinsa, ulos lempensä lähetti, pani suota soutamahan, viitoa vitaisemahan, ahoviertä astumahan, kangasta kapuamahan. Käski käy'ä kaunihisti, soreasti sorkutella, elellä ajat iloiset, kulutella kuulut päivät suon selillä, maan navoilla, kisakangasten perillä, havulinnan liepehillä, kengällä korean kuusen, katajikon kainalossa.

Sieltä sain nyt saalihini Ehätin tämän eräni."

Virren päätyttyä kantoi isäntä pirttiin kirkasta viinaa vanhassa esi-isäin kaataman kontion kallon koppapuolessa, jonka pani kiertämään miehestä mieheen, alkaen kontion kaatajasta ja kulautettuaan ensin itse aikamoisen otsoryypyn. Kallon kiertäessä kädestä käteen vallitsi pirtissä hievahtamaton hiljaisuus. Vasta kun viimeinen mies sen kolahutti pöydälle, alkoi jälleen puheen sorina, joka sekin kuitenkin pian taukosi, Seppäsen Hilipän ja Sirkeisen Varahvontan ryhtyessä vetämään uutta karhuvirttä. Sen loputtua alkoi peijais-ateria. Olipa silloin naiset naurusuulla, miehet mielellä hyvällä.

Kun vihdoin pöydästä oli noustu, rupesi nuorten parista kuulumaan kohinata. Pianpa kajahtikin jo reipas kisalaulu, ja tuossa tuokiossa kiitivät parit tuliseen tshuliluikkaan. Kahdeksan paria siinä kerrallaan lattialla keijui, toisten sillävälin penkeillä istuessa vuoroaan odottaen.

Tällaisella odotusvuorolla ollessaan veti Erkki hiljaa kädestä Iron pirtin rauhaisaan nurkkasopukkaan. Hänen sydämensä oli nyt niin kukkuroillaan, ettei hän tässä riemussaan enää saattanut sitä hillitä. Nyt sen täytyi tulla julki, mitä siellä jo kauan oli kytenyt. Rohkeasti tyttöä silmiin katsoen hän lausui:

— Rohkenisitko tulla erämaan pojalle tällaiselle?

Tyttö painoi päänsä alas, koetti sitä jälleen kohottaa, mutta se painui taas. Hän ei vastannut mitään.

— Siis et! Etkä tahdokaan! virkkoi Erkki hetkisen kuluttua, käyden samalla hyvin vakavaksi. Hän oli suora mies sekä sellaisena tottunut aina käymään asiaan ilman kiertoteitä ja odotti myös toisilta samaa suoruutta. Tytön äänettömyys ei hänen mielestään tiennyt hyvää. Hän katsoi tyttöön väräyttämättä silmiään.

Iro tunsi vaistomaisesti hänen kiinteän katseensa, rohkenematta vieläkään kääntää päätään.

— Et! lausui mies hiljaa, aikoen nousta lähteäkseen.

Silloin tuli tytölle hätä. Kuumeisesti hän tempasi häntä kädestä ja kuiskasi väräjävällä äänellä:

— Tahtoisin, tahtoisin, tahtoisin! Se on ainoa ja syvin toiveeni, ja ollutkin siitä lähtien kuin sinut ensi kerran näin, mutta…

— Mitä mutta! keskeytti Erkki, joka jo oli tuntenut kuin suuren taakan harteiltaan pudonneen, mutta nyt uuden olevan kasautumassa sijaan.

Katsoessaan nyt tyttöön huomasi hän tämän käyneen aivan kalpeaksi ja ontosti tuijottavan ovelle päin. Hänkin vilkasi sinne ja huomasi oven suussa oudon, matkatamineissaan olevan miehen, joka synkän näköisenä katseli juuri häntä ja Iroa.

— Iro ja Erkki! Vuoronne alkaa! Joutukaa taas! kajahti samassa heidän ympäriltään, ja heidät tempaistiin kisan hyörinään.

Mutta Erkiltä ei tahtonut nyt oikein kisa luistaa. Mitä oli merkinnyt tytön "mutta"? Mitä hänen äänettömyytensä ja vihdoin säikähdyksensä, huomattuaan oven suuhun ilmestyneen miehen? Ne ajatukset pyörivät kiivaasti hänen päässään ja olivat aluksi saattaa hänet tekemään tyhmyyksiä, unohtamaan aivan tavallisimpiakin kohtia kisassa, mutta pian hän sai kuitenkin mielenmalttinsa takaisin ja vei vuoronsa kunnialla loppuun.

Heti sen päätyttyä hän riensi miesparveen, sytytti piippunsa ja kysäsi kuin sivumennen vain:

— Kukahan mahtoi olla tuo uusi tulija? Häntä en muista ennen nähneeni.

— Ai, tuo sarkatakkipoikako! Tuo pahasilmäinen! Se on Joron poika Heinäjärvestä ja kai tullut isänsä kauppa-asioissa Rotosen luokse. He ovat hyviä ystävyksiä ja vanhoja liikekumppaneita, ukko Rotoni ja Heinäjärven Joro, vastasi muuan miehistä.

Joutuessaan taas Iron läheisyyteen Erkki puoliksi kuiskaten lausui, osoittaen samalla Joron poikaa:

— Sinä kalpenit, kun tuo mies tuli sisään!

Tyttö säpsähti ja pyörsi muitten tyttöjen joukkoon, vastaamatta mitään.

— Tässä taitaa nyt olla sipulia siirapissa! tuumi Erkki itsekseen. — Sanoihan tyttö kuitenkin minulle tahtovansa tulla! läikähti kaikesta huolimatta hänen mielessään riemullisesti. Mutta…! Mitä mahtoi merkitä se "mutta"?…

— Hehei! Erakkojärven Erkki! Tulepa ottamaan taas paukaus Kieretin kirkasta helmeä kontionkallosta! huusi Varahvontta Sirkeini, tarttuen samalla Erkkiä olkapäähän ja kiskoen häntä nurkkaan päin, jonne pöytä oli siirretty kisaajain tieltä.

Varahvontta kohotti kallomaljan huulilleen, otti aika kulauksen, ähkäsi ja tarjosi Erkille. Mutta tämä kostutti vain hieman kieltään ja siirtyi sitten sintshin portaille, polttaakseen rauhassa piipullisen sekä jatkaakseen omia mietteitään.

Tuskin hän oli siinä kuitenkaan vielä montaakaan sauhua kerinnyt vetää, kun kuuli vieressään ukko Rotosen ystävällisen äänen.

— Mitäpä tässä istut, poikasein? Etkö kuule, kuin pirtissä jo kadrilliin käydään?

— Kiva oli tshuliluikka juuri! Enpä kadrilliin mieli tällä kertaa lähteä!

— No, no! Mikäs poikaan nyt on mennyt? myhähti isäntä, aikoen samalla lähteä pirttiin.

Mutta silloin kohosi Erkki seisaalleen ja lausui vakavasti:

— Ukkosein! Käyhän tänne saraille! [= tallin tai navetan ylinen] Minulla olisi vähän pakisemista kanssasi.

Ukko vavahti ja yritti kaikesta huolimatta jatkaa matkaansa hätäillen:

— En kerkiä nyt, poikasein! Täytyy muorille jouduttaa sokerit tästä, jotta saa tshaijut pöytään!

— Anna tshaijun vuottaa! En sinua montakaan hetkeä viivytä. Minun täytyy saada heti asiaani selvyys, ja luulen, että sinä sen voit antaa!

— Minä? minä? hätäili ukko käyden yhä rauhattomammaksi.

— Niin juuri! Käyhän vain nyt tänne!

He nousivat saraille. Heti sinne päästyään alkoi Erkki:

— En ole tottunut pitkiin puheisiin. Käyn siis lyhyesti ja suoraan asiaan. Sinun tyttösi Iro miellyttää minua rajattomasti. Hän sitoo nyt ajatuksiani enemmänkin kuin mitä oikeastaan katsoisin sopivaksi minunlaiselleni miehelle. Tiedän myös, että hän pitää minusta, sen on hän itse tunnustanut. Mikä silloin on selvempää kuin että minä saan hänet. Mutta hänen puheestaan sain sen käsityksen, että esteenä on joku "mutta". Mikä tämä este on, sen saat sinä nyt selvittää.

Ukko jäi äänettömäksi. Siinä seisoi hän pitkän aikaa huojutellen itseään ja virkkoi viimein alakuloisesti:

— Tätä hetkeä olen kauan pelännyt. Olen jo hyvän aikaa huomannut sinun mieltymyksesi tyttöön sekä hänen sinuun. Sanon suoraan, että suurin iloni olisi antaa hänet sinulle, vaikka en tunnekaan entisyyttäsi, vielä vähemmän kotiasi ja sen oloja, mutta…

— Taas sama kirottu "mutta"! murahti Erkki ajatuksissaan.

— Niin, sanoinhan jo, jatkoi ukko, että sinun haltuusi uskoisin koko sydämeni halusta tyttäreni tulevaisuuden, mutta olin jo, ennenkuin sinut tulin tuntemaan, luvannut Iron ystäväni Heinäjärven Joron pojalle. Tyttö ei ollut vielä kymmentä vuotta täyttänyt, kun jo teimme sopimukset asiasta tulevan vävyni isän kanssa Kemin [Vienan Kemiin] markkinoilla. Minä en ole koskaan sanaani syönyt enkä voi sitä nytkään tehdä, vaikkakin sinun mielesi pahoittaminen koskee minuun kuin keihäänpisto suoraan sydämeeni. Niin on asiat. Mutta onhan minulla Iron lisäksi Outi ja Moarie. Ota toinen heistä!

Erkki pudisti päätään ja lausui hetkisen kuluttua:

— Miehen sana ja miehen kunnia ovat yhtä! Kunnioitan sinua järkähtämättömyydestäsi, vaikka haluaisinkin nyt Iroa ajatellessani repiä kappaleiksi sinut sanoinesi, Jorot poikineen ja koko maailman! Mutta mies olen myös minä! En koeta taivuttaa sinua pyörtämään pyhiä sanojasi. Siitä saat olla varma!

Pimeälle saraille tuli pitkä, painostava äänettömyys. Vihdoin katkasi sen Erkki:

— No! Peijaiset saavat tällä kertaa minun puolestani olla lopussa. Jatkakoot muut! Minä ajan Erakkojärvelle.

— Elähän poikaseni! Elä nyt moisia pakise! Käyhän kisaan! Vastahan peijaiset on alussa.

— Minä olen myös mies pysymään sanoissani. Lähden heti. Antakaa kontion talja ukko Ossippaiselle!

— Kuulehan kuitenkin! Ethän nyt ole suuttunut minuun? Ymmärräthän! Minä en voi!

— Ymmärrän. Ja pidän sinua samana kunnon miehenä kuin ennenkin.

Sen sanottuaan Erkki astui pirttiin ja ehti parhaiksi juuri näkemään, kun Joron poika oli pyytämässä Iroa kisaan. Iro pyörähti ja riensi auttamaan äitiään, tämän hommatessa tsaijukompeitten kanssa. Poika kirosi, sieppasi kädestä viereistä tyttöä ja riensi kisaan, muljauttaen samalla ilkeästi ovensuuhun ilmestyneeseen Erakko järven Erkkiin.

Erkki virkkoi pari sanaa Paavolle, joka parhaillaan etsiskeli sopivata neitoa käydäkseen kisaan hänkin. Kuultuaan Erkin äänessä nyt oudon soinnin hän jäi katsomaan veljeään pitkään ja oli vähällä vetää suunsa hymyyn, mutta huomattuaan veljensä kasvot kalmankalpeiksi ja arvattuaan jotakin odottamatonta tapahtuneen hän virkkoi:

— Samapa se! Lähdetään vain… Vaikka ikävä onkin näin hyviä pitoja alkuunsa jättää.

Veljekset astuivat nyt hyvästelemään isäntäväkeä.

Hämmästyneenä kysyi emäntä:

— Nyt jo? Miten nyt jo?

— Hanget kestävät yöllä niin hyvin, hyrähti Erkki. — Ja pitäähän tästä joutua kotiinkin vähitellen.

Iroa kätellessään hän katsoi tyttöä kauan silmiin. Tyttö kesti katseen. Omituisesti loistivat kaunottaren mustat silmät punaisen otsipaikan alta.

— Et siis pelkäisi erämaita? kuiskasi Erkki.

— En sinun kanssasi! vastasi tyttö hiljaa.

Vasta alkanut kisa keskeytyi. Pää pystyssä ja komearyhtisinä astelivat nyt veljekset pirtin poikki, otettuaan isännän tarjoamasta kontionkallosta vielä lähtöryypyt. Nyt ei Erkkikään ainoastaan kastanut kieltään, vaan ottipa oikein kurjenkaulan mitallisen.

Pihalla näkivät he miesten jo valjastavan heidän ajokkaitaan.

— Kuulehan, Seppäsen Iivana! huusi vielä Erkki ennen lähtöään. — Sinähän tiedät riistalavamme Pistonselällä, Tsikkavuorella, Ironsyrjällä ja Vartiokankaalla. Kerää niistä taljat tänne ukko Rotosen huostaan, jollei meitä parin viikon päästä kuulu takaisin!

Sitten veljekset hyppäsivät keveihin pororekiinsä.

— Minnehän niillä nyt niin äkkilähtö tuli? kuiskaili saattoväki pihalla keskenään.

— Mikäpäs sitä tietää! Niillä miehillähän on aina omat tapansa.

Lähtiessään pihasta ja rahvaan huudellessa jäähyväisiään sivuuttivat he aitan portailla istuvan vanhan Vassiilein, joka siinä, hyvässä nousussa, tyytyväisenä veti kuuluvalla äänellään:

"Anna ainaki Jumala, toisteki totinen Luoja, soivaksi Tapion torven, metsän pillin piukovaksi näillä pienillä pihoilla, kapehilla kartanoilla!"

— Enpä tiedä, mahtaneeko enää tänä keväänä "piukoa" näillä pienillä pihoilla, kapehilla kartanoilla, mutta sitä enemmän se nyt "piukoo" Erakkojärven avaroilla salomailla! huudahti Erkki, heläyttäen reipasta laukkaa rinnettä alas.

XIV.

Koittipa nyt kevättalvi, jommoista Erakkojärven korvet vielä ennen eivät olleet kokeneet. Kuului sieltä suksen suihke, pyssyn pauke, joka mäeltä, joka notkosta, ja jokaista nevaa halkoi tuore latu. Kaikki kontiot koloistaan etsittiin, sudet suurilta soilta, ilvekset ikikätköistään. Jos oli aikaisemminkin siellä räiske rämeillä käynyt, korvessa miesten kohina, niin näin lakkaamaton ei kuitenkaan vielä koskaan ennen.

Erakkojärven Erkki näytti nyt saaneen aivan uupumattoman eränkäyntihimon, jonka syyn Paavo kyllä tiesi, mutta jota Ilves-Matti hiukan kummeksui.

— Mikä ihme sen pojan on riivannut? Ei pysy kotona enää koskaan, tuumi hän Paavolle monasti heidän kahdessa kotiin päin hiihdellessään, Erkin jäädessä vielä erämailleen pyyntiä jatkamaan.

Kontionpeijaisetkin heidän täytyi kahden kesken viettää. Eipä saatu Erkkiä mihinkään tulemaan metsiensä helmoista.

Tämä alkoi Ilves-Mattia jo suututtaa. Kuka voisi sanoa hänestä, ettei hän, Ilves-Matti, olisi uutterin ja kovin metsänkävijä maailmassa? Mutta tuommoinen hurjimus, kuin tuo Erkki, ei ole enää mikään metsänkävijä. Se on jo hullu! Ei pidä edes peijaisia pyhänä! murisi hän kerrankin Paavolle, kun he kahden nauttivat taas peijaisateriaa, Erkin samana aamuna kaataman kontion kunniaksi.

Kaataja itse oli jo sitä ennen, otettuaan vain lisäeväitä vetoahkioonsa, rientänyt takaisin saloilleen, joilta vast'ikään tuskin oli kotiin päässyt kontionnahkoineen.

Paavo käsitti varsin hyvin, miksi Erkki juuri kontionpeijaisia nyt erikoisesti vieroi, mutta ei virkkanut mitään selitykseksi ukon mutinaan.

— Antaa hänen nyt saloja kierrellä! Ei se poika niistä koskaan kuitenkaan tarpeekseen saa! myhähti hän, jatkaen ateriaansa.

— Kyllä sille pojalle on jotakin mahtanut Vienan puolella tapahtua, mikä nyt hiuksissa huimaa ja humisee, tuumi kotvasen kuluttua taas Ilves-Matti. — Eihän vain lie jalka puuttunut kassapäitten ketunrautoihin? livautti hän lopuksi, heittäen samalla viileän viinaryypyn karkean karhunlihapalasen paineeksi.

— Mikäpä sen Erkin hommista tiennee! tokasi Paavo, antaen samanlaisen kyydin omalle karhunlihapalaselleen.

* * * * *

Vasta kun kelirikko teki metsissä liikkumisen mahdottomaksi, palasi Erkki Erakkojärvelle. Ilves-Matti ja Paavo eivät olleet häntä pariin viikkoon nähneetkään.

Reippaalla mielellä hän näytti olevan, mutta siitä huolimatta luuli Ilves-Matti huomaavansa miehessä jotakin uutta ja erikoista, mitä ennen ei ollut havainnut. Kaiken, mihin ryhtyikin, teki hän nyt niin tavattomalla ponnella ja ripeydellä, että ihmetellä täytyi. Ja jos työt rupesivat loppumaan, näytti hän siitä suuresti kärsivän.

Niinpä hän eräänäkin aamuna, kun ei tiennyt mihin oikein ryhtyisi — talo oli kunnossa, samoin kalanpyydykset, eikä perunapellontilkku ollut vielä roudasta sulanut, — sanoi toisille:

— Mitähän tuumitte, jos tehtäisiin uusi pirtti tähän vanhan jatkoksi? Ei kai se oloa pilaisi?

— Eihän lisätila pahaa tekisi, mutta tokkohan tässä nyt sentään niin suuriin puuhiin ruvetaan. Hyvinhän sovitaan tähänkin, virkkoi Paavo.

— Niin, hyvinhän tähän sovitaan, yhtyi Ilves-Mattikin puheeseen.

— Sovitaan, sovitaan! Mutta eiköhän se uusi pirttikin olisi hyvä olemassa? Eihän sitä tiedä, eikö tämäkin joskus maailmassa saattane käydä ahtaaksi. Miksi kuluttaisimme aikaa hukkaan? Nyt, kun mitään muuta tiettävää työtä ei ole eikä ainakaan pariin viikkoon vielä kunnolleen kalastamaankaan päästä tästä, olisi mielestäni pirttirakennuksen aloittamiseen varsin sovelias aika.

Muutaman päivän harkittuaan asiata hyväksyivätkin miehet Erkin ehdotuksen, ja nyt alkoi Erakkojärven rannalla ankara kirveitten kalske.

Kevätkalastuksen alkaminen kylläkin hiukan hidastutti työtä, mutta kun Erkki usein yökaudetkin huhki rakennuksellaan, valmistui pirtti jo kesäkuun puolivälissä, joutuen juhannukseksi asuttavaan kuntoon.

Kunnon savupirtti siitäkin tehtiin, ja kaikin puolin karjalaiseen malliin, runsaine pienine ikkunoineen, sillanaluskarsinoineen, runtukoineen, ovenpäällisine makuulavoineen j.n.e.

Asumaan ei siihen kuitenkaan siirrytty. Ei edes Erkkikään sinne muuttanut, vaikka hän sen aikaansaamista niin innolla oli puuhannutkin. Kaikki tuntuivat paremmin viihtyvän vanhassa savuttuneessa pirtissä, joka heitä jo oli suojannut niin monelta pakkaselta, pyryltä ja sateelta, jossa he niin lukemattomia rattoisia hetkiä olivat takan loimutessa viettäneet, ja jossa jokainen seinähirsi tuntui hehkuvan vanhaa erämaan henkeä kiiltomustasta pinnastaan.

* * * * *

Kesäkalastus oli parhaimmassa käynnissään. Ilves-Matilla ja Paavolla oli täysi työ peratessaan ja suolatessaan, mitä Erkki pari kolme kertaa päivässä toi kokemistaan pyydyksistä.

Heillä oli nyt jo oikea venekin järvellään, tuotu talvikelillä Käpälistä. Sillä Erkki nyt meloskeli päivät päästään pitkin Erakkojärveä, katiskalta katiskalle ja verkolta verkolle.

— Mitä ihmettä se siellä kaiket päivät puljailee! virkkoi Ilves-Matti monasti Paavolle. — Eihän pyydysten kokeminen vie kuin korkeintaan pari kolme tuntia päivässä, mutta siellä se poika vain soutelee aamusta iltaan.

— Antaa sen vain olla omassa rauhassaan, kun niin kerran näkyy haluavan!

— Niinpä tietenkin! Olkoon vain omassa rauhassaan! Täällä salollahan jokaisen pitää saada olla miten itse haluaa. Eihän täällä ole pappia eikä nimismiestä mihinkään pakottelemassa. Mutta ikävältä minusta vain tuntuu, kun se poika aina on poissa. Olisihan sen kanssa niin lysti edes joskus taas puhella porista tuossa nurmikolla auringon paahteessa.

Kerran päätti Ilves-Matti pistäytyä salaa rantalepikosta kurkistamassa, mitä se kalamies siellä oikein hommailee. Kierrettyään pihan edustalla läikkyvän pikku lammin ja asteltuaan kannaksen poikki varsinaisen Erakkojärven rantapensaikkoon hän juuri joutui näkemään edessään ruohikon reunassa Erkin, joka piippuaan tupruutellen verkalleen meloi pitkin tyyntä järvenpintaa, silminnähtävästi tällä kertaa ilman mitään puuhaa ja päämäärää.

Hän oli jo hiipimässä pois, kun yht'äkkiä kuuli sieltä venemiehen itsekseen sanovan:

— Jos muuta keinoa en keksi, ryöstän tytön!

— Siinäpä se! myhähti Ilves-Matti. — Arvasinhan minä, että naisten permeen se on joutunut poika! Mutta mikähän siinä oikein kangertaa? Luulisihan tuommoisen miehen saavan minkä tytön tahansa!

Vieri kesä, kallistui vähitellen syksyksi, ja niin alkoi suuri syysmetsästys. Ilves-Matin iloksi rupesi Erkkikin muuttumaan entiselleen. Leikkiä laskien hän taas kirmasi metsissä toisten kera ja nuotiotulilla viritteli laulujaan kuten ennenkin. Ilves-Matti luuli pojan jo unohtaneen koko tyttöhommat, mutta Paavo, joka tunsi veljensä paremmin, huomasi selvästi, että pitkistä pohtimisista nyt oli tullut joku päätös. Mikä tämä päätös oli, sitä hän ei halunnut ruveta utelemaan, kun toisella ei tuntunut olevan halua siitä kertoa.

Hauskasti ja hyvin sujui metsästys muuten, mutta poikain suruksi alkoi heidän rakas, monessa tulessa koeteltu Lukkinsa näyttää vanhuuden oireita.

Olihan heillä kyllä nyt mukanaan jo metsätyöhön oppimassa Lukin ja Liekon pentu Kiro, josta näyttikin kehittyvän moitteeton peni, mutta Lukin menettäminen tuntui heistä kuitenkin raskaalta iskulta ajatella. Olihan se syntymästään saakka ollut heidän mukanaan melkein joka päivä, viimeisten kymmenen vuoden hyvissä ja pahoissa säissä. Nyt sillä oli selvästi viimeinen syysjahtinsa käsissä.

Muutamanakin iltana, kun se nilkuttaen ja verissä jaloin kulki miesten perässä, toisten koirien vielä tehdessä innolla työtään, oli sitä oikein sääli katsella. Ei siinä enää ollut paljoakaan jäljellä entisestä urheasta, väsymättömästä Lukista.

— Hohhoh! Kyllä sille jo pitäisi antaa armo tuliluikusta! sanoi surkutellen Ilves-Matti.

— Ei! Sitä ei tehdä! Se on mielestäni kuin veljentappo, virkkoi Erkki.

— Niin! Annetaan sen olla lopun ikäänsä vaikka kartanokoirana, ja jos sitten nähdään kuolemalla-armahtaminen välttämättömäksi, niin tehdään se, mutta vasta viime tingassa, lisäsi Paavo.

— Kumma, miten sydänjuuriaan myöten voi koiraan kiintyä! lausui Erkki hetkisen kuluttua. Johon Ilves-Matti heti jatkoi:

— Ei ole kumma, veliseni! Huonokin koira on metsäeläjälle parempi toveri kuin keskinkertainen ihminen, saati sitten jos koira on koko sukunsa parhaita niinkuin Lukki.

Pari päivää pysytteli Lukki nyt miesten kantapäillä, mutta jo kolmantena, iltapuoleen, sekin juosta ripsutti metsään.

Saapui ilta, toiset koirat tulivat nuotiolle, mutta Lukkia ei kuulunut. Alettiin viheltää, hoilata ja huutaa, mutta Lukista ei näkynyt merkkiäkään.

— No, se on kai jäänyt jonnekin lepäilemään, kipeitä jalkojaan nuoleksimaan ja saapuu kyllä yöllä, lohduttelivat veljekset toisiaan.

Aamu valkeni, mutta koira ei ollut vieläkään saapunut leiripaikkaan.

Aamutshaijuja juotaessa virkkoi Ilves-Matti:

— Lukki ei ole saapunut eikä saavukaan enää. Se on tehnyt sen minun aikomani tempun, tuntiessaan kuoleman tulevan, ja hakenut viimeisen leposijansa pihkaisen kuusen pitkien tyvioksien suojaisasta majasta.

Veljekset eivät virkkaneet mitään. He arvasivat ukon otaksuman oikeaksi. Hatuttomin päin he ottivat monivuotisen kumppaninsa kuolinryypyn hiljaisessa erämaassa.

Sydäntä viilsi verrattoman toverin ja ystävän kadottaminen, eikä lähipäivien metsästyksestä tahtonut tulla mitään.

Pian alkoikin jo syksyn pitkä sadeaika. Metsästys lopetettiin ja palattiin Erakkojärven lämpimään kotipirttiin odottelemaan talven tuloa.

XV.

Läheni joulu. Järvet olivat jo jäässä, lunta satoi satamistaan. Pohjolan lakeudet, tunturit ja vaarat vaipuivat valkeaan hiljaisuuteensa.

Silloin virkkoi muutamana aamuna Paavo:

— Eiköhän jo ole aika lähteä Käpäliin joulutarpeita hankkimaan? Samalla voimme noutaa porommekin kotiin. Alkavathan nekin kohta tarpeen olla.

— Lähdetäänpä vain! Hauska olisi minunkin kerran siinä kylässä käydä teidän ukko Rotostanne katsomassa, virkkoi Ilves-Matti.

Erkki ei puhunut mitään. Mutta kun hänkään ei vastaan tuntunut olevan, suoriuttiin vielä samana aamuna suksille, ja ennen puoltapäivää saavuttiin Käpäliin.

Hyvillään oli ukko Rotoni nähdessään taas kaivatut veljekset astuvan pirttiinsä, ja Iro ei tiennyt miten olisi liehunut ja hyörinyt, osoittaakseen kuinka tervetulleita vieraat olivat.

Ilves-Mattikin siinä pian kotiutui. Ukko Rotoni muisti parikymmentä vuotta sitten kerran tavanneensa hänet ennenkin. Se oli ollut Paanajärvellä, sinä suurena lumitalvena, heidän pitäessään säätä viikon päivät Mäntyniemen pirtissä. Muistipa tapauksen Ilves-Mattikin, ja niin he olivat heti kuin vanhat tuttavat ainakin. Heidän siinä menneitä päiviä muistellessaan emäntä, Paavo ja talon nuorimmat tyttäret istuivat iloisesti puhellen gornitsassa [gornitsa = pirtin viereinen kamari karjalaistalossa], kun taas Erkki oli kohoutunut runtukan reunustalle, siitä jutellen hiljaa Iron kanssa, joka uunin äärellä pyörieli keitinpiirasten paistohommissa.

— No sinä et ole vielä Joron pojalle mennytkään!

— En. Miehelään lähteä ei ole jotta hypätä kuin jänis haavalta! vastasi Iro, silmien puhuessa selvää kieltä tästä lähtemisestä.

— No, milloin olet aikonut mennä?

Tyttö ei kerinnyt vielä vastaamaan, kun pihalta kuuluva kellojen kilke lennätti kaikki tuvassa-olijat akkunoihin.

— Kenpä sieltä niin kymmenin kelloin saapuu? urahti ukko Rotoni.

— Niinhän on, kuin olisi sulhoja tulossa! huudahtivat Outi ja Moarie, talon nuorimmat tyttäret.

Isäntä asteli portaille vieraita tai vierasta vastaan ja saapui pian pirttiin takaisin, mukanaan Heinäjärven Joron poika. — Tytöt olivat siis olleet oikeassa.

Vieras kätteli talonväkeä ja tervehti kylmästi myös Erakkojärven miehiä.

Iro hääräili kalpeana ja äänettömänä teepöytänsä äärellä.

— No mikäs sinut näin vielä joulujen alla ajoi tälle pitkälle taipaleelle? kysyi emäntä.

— Tulin tiedustelemaan, joko morsiani on valmis lähtemään…

— No mikäs sinulle nyt niin kiire on tullut? katkaisi isäntä.

— Maammo tahtoo miniätä, taatto tyttöä talohon!

— Eipä kai nyt sentään enää ennen joulua?

— Ensi pyhänä aikoivat tänne saapua häihin, jotta jouluksi saisin nuorikon kotihini. Mutta en halua tässä kaikkien kuullen ryhtyä asioitani selvittelemään. Käykääpä isäntä gornitsaan, pakisemme siellä tarkemmin. Ja sinä myös, Iroseni.

Samassa hän sieppasi tyttöä ranteesta, muljautti ilkeästi Erakkojärven Erkkiin ja katosi gornitsaan, työnnettyään tytön sinne edellään. Isäntä asteli verkkaan perästä ja veti oven kiinni.

Hetkisen kuluttua avautui ovi. Iro hypähti pirttiin, kiertyi äitinsä kaulaan ja nyyhkytti:

— Ei vielä! En voi lähteä vielä! Jos nyt pakotat, maammoseni,

juoksen Joukolan jokehen, sisareksi Siikasille, veikoksi ve'en kaloille!

Gornitsasta kuului, pirttiin kiivasta puhetta. Hetkisen kuluttua se taukosi. Pirttiin astui Joron poika ja hänen jäljessään isäntä, joka samalla virkkoi:

— Olen hänet sinulle luvannut ja sanassani pysyn. Mutta en voi pakottaa tyttöäni lähtemään näin äkkiä ja ilman valmistuksia, kun hän itse sitä ei halua.

— Kiitos, taatto! huudahti Iro katsoen kiitollisin silmin isäänsä.

— Kesään jääköön! lopetti isäntä.

Joron pojan sisässä kiehui. Uhkaavan näköisenä hän katseli talon väkeä, kääntyen lopuksi Erakkojärven Erkkiin.

— Tämä on sinun työtäsi, rosvo! hän karjasi.

Samassa kimmahti pystyyn Ilves-Matti, ja pian olisi Heinäjärven Joron poika kepertynyt hänen jykevän nyrkkinsä alle, ellei Erkki olisi saanut kiinni kiivastuneen erätoverinsa kädestä.

— Sinulla ei ole oikeutta häväistä minun vierastani, minun pirtissäni! lausui silloin isäntä ankarasti.

— Mies, vastaa sanoistasi! kivahti puolestaan Erkki, kiukusta väräjävällä äänellä. — Ketä olen rosvonnut?

— Ketä tahansa, kirottu sissi! Irtolainen! ilkkui Joron poika viskautuen samassa ovesta ulos ja rekeensä.

Ilves-Matti ja Erkki yrittivät syöksähtää perästä, mutta samassa tarttui Paavo heitä molempia voimakkain ottein ranteesta kiinni, peläten veljensä ja metsäveikkonsa nyt helposti saavan vaikkapa murhan tunnolleen.

— Seis! Antakaa raukan mennä! Pelkuri ei ole edes höyhentämisen arvoinen.

Erkki pysähtyi, seisoi hyvän aikaa käsi ovenrivassa ja vaipui viimein kiihtymyksestä kalpeana penkille istumaan, mutta Ilves-Matti ei niin vähällä aikonut antaa perään. Hän rimpuili yhä, ja vasta kun Paavo kellojen helinästä kuuli suuttuneen sulhasen joutuneen kylän ulkopuolelle, hellitti hän otteensa ukon ranteesta.

Ukko vilkasi vihaisesti Paavoa silmiin ja läksi murjottaen nurkkaansa.

XVI.

Seuraavana päivänä saivat Erakkojärven miehet jouluostoksensa kokoon ja asiansa kylässä toimitetuiksi. Ukko Rotoni heitti suopungilla poroaidastaan veljesten kolme parhainta nimikkoajokasta, jotka yhä vieläkin kulkivat Rotosen poromerkillä ja olivat hänen hoidossaan. Nämä uhkeat haarasarvihärät valjastettiin nyt kolmen pulkan eteen, ja erakkojärveläiset olivat jo pirtissä hyvästelemässä väkeä, kun samassa sisään astui neljä Suurjärven miestä kummine uutisineen, joita lähtijätkin pysähtyivät kuuntelemaan.

Suurjärvessä, Valasjoella, Vaarakylässä, Kiisjoella ja kaikkialla niiden ympäristöissä oli kansa suuren kauhun vallassa. Siellä oli nimittäin liikkunut pahojaan tekemässä kaksi pelättyä rosvoa, joiden pari kuukautta sitten tiedettiin karanneen Arkangelin vankilasta, ja joita ruununmiehet olivat kaikkialta etsineet, vaikkakin turhaan.

Nyt olivat nämä rosvot m.m. murhanneet postinkantajan Suurjärven lähistöllä ja ryöstäneet hänet, sen lisäksi olivat ne Suurjärvestä Juakoin talosta varastaneet lehmän navetasta, kiskoneet sen metsään, teurastaneet ja palasen paistettuaan jättäneet loput hangelle, omistajaa odottamaan. Vaarakylässä ne olivat murtautuneet kirkkoon, vieden hopeat ja viinit, Kiisjoella Arhippaisen pirtistä varastaneet kellon ja kaikenlaista muuta pikku tavaraa, isäntäväen heitä kestitessä ja syötellessä kuin hyviä vieraita ainakin, j.n.e.

Niin kertoivat Suurjärven miehet sekä lopuksi vielä ilmoittivat, että nämä rosvot nyt olivat lähteneet heidän kylästään Käpäliin päin ja että ne oli jo nähtykin tiellä aivan kylän lähistöllä.

Silloin joutuivat käpäliläiset vuorostaan kauhun valtaan, ja he pyytämällä pyysivät, rukoilemalla rukoilivat, etteivät Erakkojärven miehet, joiden pelottomuuteen ja neuvokkuuteen he täysin luottivat, lähtisi kylästä, ennenkuin saataisiin varmuus rosvojen poistumisesta toisille seuduille, tai mikä vielä parempi, saataisiin heidät kiinni. Vartavasten rosvonajoon olivat Suurjärven miehet lähteneet, ja he myös puolestaan pyysivät erakkojärveläisiä, joiden maineen hyvin tunsivat, jäämään avukseen.

Miehet jäivätkin, ja varsinkin Erkki erittäin mielellään, sillä nythän hänelle tarjoutui oikein monipäiväinen tilaisuus Iron kanssa jutteluun, jota niin harvoin oli ollut. Hyvillään oli Käpälin väki, erikoisesti Rotoset ja ennen kaikkia Iro. Hän aivan säteili iloa, nähdessään miesten pyörtävän takaisin pirttiin.

Nyt asetettiin kaikille kylään johtaville teille vartijoita. Viisi yötä ja viisi päivää oltiin lakkaamatta vahdissa, mutta rosvoista ei näkynyt jälkeäkään.

Kylä rupesi rauhoittumaan, ja Erakkojärven miehet päättivät lähteä kotiinsa. Näytti kyllä nousevan pyry, mutta se ei heitä peloittanut, tunsivathan he tien puu puulta, sadat kerrat kuljettuaan.

He laskeutuivat pulkkiinsa ja heläyttivät iloisesti matkaan, mutta tuskin he vielä olivat päässeet jäälle, kun kuului pyssyn laukaus läheisen venetalaan nurkalta, ja sieltä pöllähti savupilvi hämärtyvään iltaan. Samassa huomasivat Paavo ja Ilves-Matti edellään ajavan Erkin pulkkineen kaatuvan.

Paavo arvasi luodin osuneen Erkkiin ja riensi veljeänsä katsomaan, mutta Ilves-Matti viiletti kuin hirvi hankea pitkin sala-ampujaa kohti.

Saapuessaan talaan luokse hän näki kahden miehen parhaillaan olevan hypähtämässä suksille. Toisen kasvojen piirteetkin hän selvään erotti. Olisipa hänellä nyt ollut ase kädessään, niin varmaan molemmat niistä olisivat hangelle kepertyneet. Nyt hän sen sijaan koetti nyrkkeineen päästä heihin käsiksi. Toinen miehistä oli jo pakoon hiihtämässä, mutta toisen suksenperille kerkisi Ilves-Matti hyppäämään, saaden kuitenkin samassa semmoisen iskun pyssyntukista, että tupertui polvilleen.

Kylässä tapauksen nähnyt väki riensi nyt avuksi, mutta sillävälin ehtivät sala-ampujat metsänlaitaan, kadoten sinne, ja turhaa olisi ollut pyryssä ja pimenevässä illassa koettaa heitä enää tavoittaa. Muutamia laukauksia heidän peräänsä kumminkin ammuttiin, mutta tuskin ne lienevät kohti käyneet, pitkän välimatkan ja hämärän vuoksi.

Kaikki riensivät nyt katsomaan, miten Erkille oli käynyt, mutta ennenkuin he vielä ehtivät luokse, näkivät he Erkin reippaasti kääntävän pulkan kohalleen, pyörtävän ympäri ja lähtevän ajamaan heitä vastaan.

— Hei, miten kävi? Ampuivatko sinua? — Niinhän tekivät! Olkapäähän taisi raapaista vain! vastasi Erkki.

Tultiin Rotosen pirttiin takaisin. Erkki astui edellä olkapää veressä, veljensä ja Ilves-Matti sekä joukko kyläläisiä perässä.

Haavasta vuoti verta armottomasti. Varahvontta Sirkeini tunkihe asiantuntijana sitä tutkimaan.

— Luunvikaa ei ole tullut, Jumalan kiitos! Luoti on mennyt olkapään vierestä hauislihaksen liepeitse ja sattunut käsivarren suureen verisuoneen. Tästä ei tavallisella raudanluvulla selvitäkään! vakuutti hän kotvasen kuluttua.

Luettuaan kuitenkin varalta ensin raudanluvun, sen kaikille tutun, hän riensi kiireesti kotiinsa noutamaan sieltä tarpeellisia yrttejä ja voiteita.

Veren vuoto oli aivan tavaton. Ukko Rotoni ja Iro koettivat parhaansa mukaan sitä tuketa tilapäisesti, kunnes ukko Varahvontta joutuisi takaisin. Huolestunut ilme oli kaikkien kasvoilla, eniten Iron. Ilves-Matti vain oli hymyssä suin, ja virittäen piippuaan hän lausui verkkaan:

— Elkää hätäilkö! Kyllä se poika sen kestää!

Samassa saapui Varahvontta. Hän painoi haavaan kirpeitä yrttejä, siveli salavoiteitaan päälle, veti tiukasti puhtaat liinaset käsivarren ja olkapään ympäri sekä lausui vakavasti, tuon tuostakin ponnekkaasti puhkuillen:

"Jos et sie sitä totelle, viel' mie keksin uuvet keinot, arvelen yhen asian.

Tappo isän, tappo äitin, tappo Jiesuksen Kristuksen. Seiso veri niinkuin seinä, niinkuin miekka meressä, impi koskessa isossa! Tyyvy, täyvy Tyrjänkoski, jos et tyyvy, niin tyrise! Kuiva moa! Kuiva taivas! Kuiva sie kuivemmaks' sitäki vielä! Ota syli silkkiniittä, ompele haava allakuulumattomaks, päällätuntumattomaks, keskell' on kivuttomaksi Vanha akka rautahammas, survo rautasuurimoita, tules töitäs tunteman, pahojas parentamah, hyväksi kohentaman, työnnäs helvetin tulehe, pahan vallan valkiah!"

Illan kuluessa huomattiinkin verenvuodon heikkenevän ja vihdoin lakkaavan. Raukeaksi se kuitenkin oli miehen vienyt. Pian hän painuikin uneen, Iron vielä pitkän aikaa istuessa lähistöllä, siltä varalta että haavoittunut sattuisi jotakin tarvitsemaan.

Kylän väki oli jo poistunut, ja jäljellä talonväen lisäksi olivat vain Paavo ja Ilves-Matti sekä kaksi Suurjärven miehistä. Jotta eivät puheellaan häiritsisi haavoittunutta, siirtyivät he gornitsaan iltatshaijua juomaan.

Ilves-Matti alkoi kuvailla, millaisia ampujat olivat olleet näöltään. Pitkälle hän ei vielä päässyt, kun Suurjärven miehet yhteen ääneen sanoivat:

— Siinähän ne rosvot nyt olivat!

— Ne rosvot! kertasivat toiset.

— Se on varma! Juuri samoja tuntomerkkejä ovat maininneet kiisjokelaiset, jotka heitä parhaimmin ovat saaneet nähdä.

— Ne rosvot! murahti Ilves-Matti. — Olipa kirottu paikka, ettei minulle sattunut pyssyä käteeni.

— Mutta mikä syy heillä oli ampua teitä? tuumi ukko Rotoni. — Ei kai niillä ryöstöaikeitakaan voinut olla, ihan kylän rannassa, ja kaiken kansan nähden?

Kummaa se oli kaikista. Ei siihen kukaan heistä saattanut selitystä keksiä.

— Ihankohan vain ilkeyksissään? arveli toinen Suurjärven miehistä.

— No ei sitäkään saattaisi uskoa! Eihän hullukaan ilman aikojaan vaan semmoiseen satimenpaikkaan antaudu kuin nämä rosvot äsken. Joku tarkoitus niillä mahtoi olla, mutta mikä? päätteli Ilves-Matti.

Selvittämättä se kysymys vain jäi.

* * * * *

Yö läheni. Kaikki painuivat levolle. Mutta yhä istui Iro valveilla haavoittuneen luona, kirjaillen punalangalla liinaista käsipaikkaa, takkavalkean loimottavassa valossa. Usein pysähtyi hän kuitenkin työssään, jääden pitkäksi aikaa katsomaan nukkuvan uroon komeita, miehekkäitä piirteitä.

XVII.

Tuskin oli aamu valjennut, kun kylän nuoret miehet jo kokoontuivat lähteäkseen rosvojen ajoon. Heihin liittyivät Suurjärven miehet sekä Ilves-Matti ja Paavo. Monta vuorokautta hiihdeltiin metsiä ristiin rastiin, mutta rosvoista ei löydetty jälkeäkään.

Pienissä joukoin ja väsyneinä palasivat miehet vähitellen kylään, tyhjin toimin. Viimeisinä saapuivat Ilves-Matti ja Paavo, hekin yhtä huonolla onnella, vaikkakin vuorokautta myöhemmin kuin muut.

Sillävälin oli Erkki jo niin virkistynyt, että saatettiin ruveta ajattelemaan Erakkojärvelle palaamista. Kun Paavo ja Ilves-Matti olivat saaneet yhden yön levätä rauhassa monipäiväisen hiihtämisen jälkeen, lähtivätkin erakkojärveläiset heti seuraavana aamuna kotimatkalle.

Iroa hyvästellessään pirtin ovella kuiskasi Erkki:

— En ikinä unohda näitä päiviä ja sinun hyvyyttäsi! Nyt olen myös nähnyt avoimeen sydämeesi ja voin olla tyyni.

Tyttö nyökkäsi lennähtäen punaiseksi.

— Jos muusta ei apua lähde, tulethan minulle vaikka…

— Tulen! kuiskasi tyttö keskeyttäen. — Riennä, riennä, Erkki! Toiset jo ovat lähtemässä; vilkuilevat akkunoihin sinua odotellen!

* * * * *

— Terveheks jääkää! Terveinä eläkää! huusivat erakkojärveläiset istuutuen pulkkiinsa, porojen jo riipaistessa matkaan, ja he kuulivat vielä käpäliläisten ystävälliset hyvästelyhuudot:

— Terveinä menkää! Toitshi tulkaa! Terveinä eläkää!

* * * * *

Erkin lähdettyä tunsi Iro suuren tyhjyyden sekä omassa sisimmässään että myös ympäristössään. Onnelliset päivät olivat ohi. Erkin läheisyydessä hän ei ollut muistanutkaan uhkaavaa tulevaisuuttaan, mutta nyt hänen poistuttuaan rupesi kaikki tuntumaan taas niin mustalta, epävarmalta ja turvattomalta.

Navetassa, lypsäessänsä, hän nyt hiljaa hyräili, kyynelten kieriessä poskipäille:

"Vieres kyynel, viere toinen, vierkööt vetrehet veteni, hienon helman helmustoille, ripeille rinnoilleni! Vieres kyynel, viere toinen, silkkisille vyöni päille, silkkisille sukkasille, vielä siitäki alemma, hienon helman helmysille, kaunehille kantapäille, kultakengän kantasille! Vieres kyynel, viere toinen, vielä siitäki alemma, alasihin maaemihin, viere maahan maan hyviksi. — Jopa kolme jokea juoksoo Yhen immen kyynelistä, jo kolme koivua kasvaa joka joen partahilla, yhen immen kyynelistä, jo kolme käkeä kukkuu, joka koivun latvasessa, yhen immen kyynelistä."

— Niinhän se Ainokin ennen lauleli! Jokohan nyt minullekin on hänen kohtalonsa koittamassa? tuumi tyttö hiljaa itsekseen ja tunsi ruumiinsa vapisevan oudosti.

Hänen rinnassaan värähteli niin kummasti. Toisin hetkin tuntui selittämätön ihanan kaihon tunne, toisin hetkin taas pelon ja katkeran epätoivon.

Eihän nyt tiedä, mitä kaikkea vielä talven ja kevään kuluessa voi sattua, ja joutuisiko Erkki saloiltaan edes avuksi, jos yllätyksiä tulisi.

Toisten seura häntä nyt alkoi vaivata, kotiväenkin. Alakuloisena hän askareissaan hääräili eikä suostunut toisten keralla lähtemään Kananaisiin ativoihinkaan [= vieraisille], vaan tahtoi jäädä kotimieheksi, yksinäisyyteen, omine muistoineen ja mietteineen.

Toisten lähdettyä, ja jäätyään nyt tupaan yksin, hän istahti penkille ikkunaan ääreen, pisti pellavatukon kuosaliin ja alkoi värttinällä kehrätä. Ikkunan edessä pihlajapuussa pikkulintunen oksalla keinui. Iro pysähtyi sitä katselemaan ja lauloi:

"Tule tänne pieni lintu, Lennä tänne linturukka, haastele halusi mulle, ikäväsi ilmoittele! Mie sanon sinulle jällen, haastan mielihaikiani, sitten vaihamma vajoja, kahenkesken kaihojamme."

Tyttö alkoi jälleen kehrätä, tuumien itsekseen:

Pikku lintuseni, sinäkin olet onnellisempi minua! Sinulla on vapaus kohottaa siipesi ja lentää matkoihisi kenen kera tahdot. Toista on minun, myödyn neidon, sananalaisen orjan. Jos en taivu taattoni tahtoon, maammoni mairitteluun, kotini minut kiroaa, heimoni hylkää. Jos taas taivun, päättyy elämäni ilo, aurinkoni iäksi painuu, en tunne kevähän tuloa, en kuule lintujen laulua, en näe päivän valkeutta, kiroan itse itseäni, ja niin minä kaiken ikäni

"kannan mustoa muretta, syäntä sy'en näköistä, huolta hiilenkarvallista; itku silmäni sitovi, huoli pääni harjoavi, kaiho pääni palmikoivi, sy'än syttä keittelevi, mieli tervoa tekevi, itku on iltalaulunani, aamuvirtenä valitus."

— Ennemmin juoksen joikona jokehen, allina aaltojen alle! Niin teen!…

— Ei, Iroseni! Sinä et ole sitä varten luotu! Miksi sitten olisit syntynytkään? Taistele onnestasi!

Iro hypähtää… Kenpä sen sanoi?…

Seinäsammal sen sanovi, Seinän hirsi hiiskahtavi, opastavi oobrasaiset [= jumalankuvat] kultakuvat kuiskoavi, neitsyt neuvovi ylevä.

Iro tuntee rinnassaan voimakkaasti läikähtävän.

Taistele onnestasi!

Minä? Minä? Minä? hän kuiskaa vavisten. Onko minullakin oikeus taistella onnestani? Onko minullakin oikeus vastustaa minulle määrättyä kohtaloa?

— On! On! On! huutaa veri hänen suonissaan…

* * * * *

Kauan hän siinä istuu mietteissään, värttinä raukeaa polville. Ilta hämärtyy. Pirtin ilma alkaa hänestä tuntua tukahduttavalta. Hän heittää peskin [= poronnahkaturkki] ylleen ja rientää ulos.

— Myöty neiti! kirahtaa ovi auetessaan.

Iro säpsähtää, läimäyttää oven kiinni, hypähtää suksilleen.

— Minäkö myöty neiti? Ehei! hän huutaa, laskiessaan huimaa vauhtia rinnettä alas jäälle.

Hän hiihtää järven yli, alkaen sieltä hakea erakkojärveläisten pulkan jälkiä, hiihtelee sinne tänne, nousee kankaallekin.

Ei mitään!

Ne vasta kummia miehiä! Eivät milloinkaan aja kotiinsa päin muulloin kuin pyrysäällä.

Mikähän siinäkin piilee?

Piilköönpä mikä tahansa, kunnon miehiä ne kuitenkin ovat, pohjolan parhaita brihoja!

Illan käydessä yhä pimeämmäksi hän saapuu takaisin kylän rantaan.

— Olkoonpa vielä toistaiseksi! Olkoon! Mutta taistelutta nyt en onneani jätä. En!

Iro astuu pirttiin. Ovi narahtaa:

— Eksyit!

— Eksyin tällä kertaa. Onnistun toiste. Ja vaikk'en onnistuisikaan, niin taistelen kumminkin!

Virittäessään tulta takkaan hän näki siitä punaisen loisteen käyvän jumalankuviin toisella tavoin kuin ennen. Oi miten tenhoisasti ne väikkyivät! Ja miten lempeästi Pyhä Neitsyt nyökkäsi sieltä vastaan.

— Nekin hyväksyvät tuumani!

* * * * *

Tuli takassa raukeni. Hiljaa hiipi pirttiin yö. Se tunkeutui ovenraoista, painui lakehisesta, virtasi seinäsammalten välistä, hiipi hirsien halkeamista.

Pyhän Neitseen edessä paloi hento vahakynttilä, luoden himmeän valon pirtin pyhään nurkkaan ja siinä polvistuneen neitosen kasvoille, joilta nyt loisti elämän toivo.

XVIII.

Joulu muualla maailmassa on kahden kolmen päivän juhla, mutta Erakkojärvellä sitä vietettiin tavallisesti kolme viikkoa. Ei kuulunut silloin pyssyn pauketta salolta, ei suksen suihketta metsästä. Saivat korpimailla uneliaina nuokkua lumiset puut, saivat kontiot juurikkaittensa alla häiritsemättä kuorsata, sudet soitaan samota, ilvekset vaaroilla ilakoida, ketut kepposiaan tehdä, metsot männynnuppuja märehtiä ja teeret torkkua huurteisten koivujensa latva-oksissa. Ja Erakkojärven piilopirttikin näytti kokonaan nukkuneen lumisen erämaan kätköön. Sen olemassaoloa ei voinut kotkan silmäkään huomata, eikä edes vorna [= korppi], joka kaikki paikat nuuskii. Rääkyen sekin ylitse pyyhkäsi, rapsauttaen lunta kuusien latvoista, mutta havaitsematta niiden suojassa uinuvaa erämiesten pirttiä.

Ei päässyt edes lakeistorvesta tupruava savukaan metsäeläjäin tyyssijaa ilmaisemaan, kun rakennuksen yli kurkottuva kuusi nielasi sen kokonaan kitaansa, siivilöi kidusneulasiensa lävitse, antoi varovasti viereisten kuusien eteenpäinvietäväksi, jotka puolestaan sitä yhä hajoitellen tarjosivat sen ylemmän rinteen kuusikolle, ja vasta se laski latvaoksistaan savun taivoa kohti hienon hienona utuna, jota metsänpeikotkaan eivät olisi enää savuksi arvanneet.

Koirat nukkuivat kuin noidutut portaitten pielessä, päivä päivältä syvenevissä lumihaudoissaan. Samaten miehet pirtissä, pehmeillä taljavuoteillaan. He nukkuivat nyt harteiltaan koko vuoden vaivat ja väsymykset. Ja lyhyen valveillaoloajan he joko tuumivat tulevia retkiä, muistelivat menneitä tai kertoilivat tarinoita toisilleen. Erkin mielessä sen lisäksi usein väikehti nuori neitonen, jonka hän näki milloin emäntänä Erakkojärven uudessa pirtissä, milloin vierellään pororeessä helskyvällä keväisellä hangella, milloin taas Heinäjärven miehen saaliina, tai aaltoihin heittäytyvänä Ainona. Ja silloin alkoi makuulava poltella hänen allaan. Hän olisi tahtonut suinpäin syöksyä metsien halki Käpäliin. Mutta kun hän taas havaitsi rauhaisan pirtin ympärillään, ja se kuiskasi hänelle: "ei vielä ole mitään hätää", tai vienon itätuulen kepeä henkäys lakehisesta lausui: "ole rauhassa, tyttösi on sinun", rauhoittui hän taas ja yhtyi toisten metsästysjuttuja kuuntelemaan. Miehet eivät näinä viikkoina liikkuneet ulkonakaan, muuta kuin saunaan ja aittaan. Suksetkin siinä seinävierellä kerrostuivat kerrostumistaan yhä paksumpaan lumikuoreen.

* * * * *

Näin he nytkin jouluviikkojaan viettivät. Loppiainenkin oli jo sivu, kun muutamana päivänä he kaikki kolme hypähtivät vuoteiltaan.

Koirat haukkuivat kotipihassa, jota ei koskaan ennen ollut tapahtunut.

Nopeasti he syöksyivät ulos, telkesivät koirat pirttiin, ravistivat lumen suksistaan, hiihtivät lammen poikki ja laskeutuivat varovasti Erakkojärven rantapensaikkoon katsomaan, näkyisikö mitään epäilyttävää jäällä. Heti he huomasivatkin kaksi miestä hiihtävän viistoon järven poikki, noin pari sataa syltä heidän olopaikastaan.

Yht'äkkiä tarttui Ilves-Matti Erkkiä käteen ja kuiskasi:

— Siinä ne nyt on, ne sinun ampujasi! Tunnen selvään tuon partaniekkamiehen samaksi, joka minua pyssyllään kolautti päähän.

Kun veljekset tämän kuulivat, palasivat he kiireesti pirtilleen takaisin, Ilves-Matin tullessa perästä, saatuaan ensin varmuuden siitä, että rosvot todellakin menivät ohitse.

Nyt voideltiin kiireesti sukset, teljettiin koirat huolellisesti pirttiin ja jätettiin niille juomista sekä syömistä noin viikoksi tai puoleksitoista. Sitten lähdettiin varovasti seuraamaan rosvojen jälkiä. Takaa-ajajat pysyttäytyivät hyvän matkan päässä rosvojen perässä, yöpyenkin niin kauas heistä, etteivät nuotion loimullakaan herättäisi epäluuloja. He toivoivat, että rosvot poikkeisivat johonkin taloon, jonne he sitten ne piirittäisivät, yllättäisivät ja saisivat kiinni tarvitsematta käyttää ampuma-aseita.

Matka kävi länteen, siis Kuusamoon päin, jonne veljekset eivät olleet liikkuneet sen jälkeen, kuin ensi kerran saapuivat Erakkojärvelle.

Omituisia tunteita ja muistoja tuli nyt heidän mieleensä lapsuutensa ja varhaisimman nuoruutensa ajoilta. Ja kun he toisen päivän iltana nyt yöpyivät Tavajärven rannalle, tuli heille elävästi mieleen yön vietto saman järven rannalla kaksitoista vuotta sitten, jolloin suuri erämaa ja sen elämä heille vielä oli tuntematonta, uutta ja outoa, mutta josta he sitten olivat oman sielunsa ja elämänonnensa löytäneet.

He eivät olleet ajatelleet koskaan enää Kuusamon kylissä käydä, mutta nyt sinnepäin tuntui matka pakostakin tulevan. Eihän heillä tosin enää mitään pelkäämistä ollut. Kukapa heitä olisi tuntenutkaan niin pitkän ajan takaa? Mutta vastenmieliseltä kumminkin tuntui sinnepäin meneminen. Nytpä ei kuitenkaan auttanut! Erkki tahtoi tehdä tilit selviksi sala-ampujien kanssa. Vieläkin viileksi haavaa olkapäässä. Ja yhtä halukas tähän tilintekoon oli Ilves-Matti, otsakuhmunsa vuoksi. Mikä taas koski Erkkiä tai Ilves-Mattia, sen piti Paavo kuin omana asianaan.

Kolmas päivä oli jo alkamassa, mutta rosvojen eväät näyttivät riittävän, eikä heillä tuntunut olevan tällä kertaa minkäänlaista asiaa kyliin tai taloihin. Takaa-ajajat eivät olleet kertaakaan koko aikana nähneet rosvoja, joskus he vain olivat kuulleet niiden rymyä metsätiheiköistä. Puolenpäivän aikaan mentiin jo Kuusamon kirkolta Paanajärvelle vievän tien poikki, mutta yhä jatkoivat rosvot matkaansa metsiä myöten länttä tai länsiluodetta kohti. Pari tuntia myöhemmin saavuttiin Kitkaan johtavalle tielle, Rukatunturin kohdille, lähelle Aikkilaisen taloa. Siinä näkivät takaa-ajajat aukeiden niittyjen yli, kun rosvot parhaillaan olivat nousemassa maantielle, alkaen hiihtää Kitkaan päin.

Rosvojen hävittyä Rukatunturin rinnettä kohoavan maantieniskanteen taa läksivät takaa-ajajat kiivaasti perästä, saadakseen mäenpäältä nähdä, kääntyisivätkö ne Kitkajokivarteen Juuman taloihin päin vai menisivätkö valtatietä Kitkan kyliin. Mutta kun he pääsivät korkeimmalle mäen nyppylälle, näkivät he aivan lähellä alapuolellaan rosvot hyökänneinä turvattoman rekikunnan kimppuun. Ilves-Matti ja Paavo kohottivat heti pyssynsä ja tähtäsivät.

— Kädet ylös! huusi Erkki. Rosvojen hämmästys oli kuvaamaton. Toinen heistä yritti myös kohottaa pyssyään, mutta silloin laukasi Ilves Matti. Rosvo kierähti ojaan ja pyssynsä kirposi kauas lumeen. Silloin nosti toinen rosvoista kätensä ylös, jolloin reestä noussut vanhanpuoleinen ukko sitoi hänet jaloista. Samassa saapuivat takaa-ajajat luo. Paavo ja Ilves-Matti riensivät katsomaan, miten ojaankirvonneelle oli käynyt, sill'aikaa kuin Erkki jäi sitomaan toisen rosvon käsiä.

Mies ojassa oli hiukan pökerryksissä vain. Hän oli saanut jalkaansa kuulan, joka oli katkaissut poheluun, ja kun Ilves-Matti kumartui hänen puoleensa, oli hänellä jo puukko kädessään puolustusvalmiina. Samassa oli Paavokin siinä, ja nopealla liikkeellä hän kimmahutti puukon rosvon kädestä. Mies pantiin köysiin ja haava sidottiin tilapäisesti.

Rosvot olivat kaikesta päättäen ummikkoryssiä, sen kuuli niistä sanoista, mitä he vaihtoivat keskenään. Suomea he eivät joko ymmärtäneet tai olleet ymmärtävittään.

Kun molemmat miehet nyt olivat lujissa köysissä, saivat veljekset ja Ilves-Matti vasta tilaisuuden katsastaa, miten rekikunnan asiat olivat. Siinä oli mies, vaimo ja kaksi kasvavaa tyttöstä. Ukko kiitteli pelastajiaan ja vakuutti, ettei heille vielä ollut mitään pahaa tapahtunut.

Mutta Paavo ja Erkki eivät nyt saaneet sanaa suustaan. He katsoivat hämmästyksissään ukkoa, jonka tunsivat — Kärppävaaran isännäksi. Reessä istui hänen vaimonsa ja kaksi tytärtään. Vasta kun ukko rupesi kyselemään, voisiko hän ehkä rahalla palkita hyväntekijänsä, vastasi Paavo.

— Ette, Kärppävaaran ukko! Silloin vuorostaan hämmästyi ukko. — Mi… mistäs te minut tunnette? En muista teitä koskaan nähneeni.

— Hohoh! hörähti Paavo. — Katsokaapa tarkkaan, ettekö tunne?

— E-en! vastasi ukko.

— Enkä minäkään! sanoi hänen eukkonsa.

— No, kun ette muista, niin jahka sanon, millä voitte meidät nyt palkita, kyllä sitten muistatte! Voitte meidät palkita siten, että annatte meille anteeksi — saunanne palon aiheuttamisen ja Lukin karkaamisen meidän mukaamme.

— Paavo ja Erkki! huudahtivat isäntä ja emäntä yhteen ääneen.

— Niin! vastasivat veljekset. Hetkisen kuluttua jatkoi taas Paavo:

— Me tahdomme nyt tavalla tai toisella selvittää välimme teidän kanssanne.

— Voih, kaikki olkoon selvänä meidän puolestamme, jos vain siihen tyydytte! sanoi isäntä, äänessä omituinen liikutuksen väre, jollaista veljekset eivät koskaan ennen siinä muistaneet kuulleensa.

— Lyödäänpä sitten kättä ensi sovinnoksi ja ajetaan Aikkilaiseen puhelemaan lisää sekä saattamaan näitä miehiä talteen. Ne ovat Arkangelista karanneita kuuluisia rosvoja, joita jo parikin eri kertaa olemme olleet takaa-ajamassa Vienan puolella rajaa.

Aikkilaisesta lähetettiin renkipoika heti Kuusamon kirkolle ruununmiehiä noutamaan.

Heidän saapumistaan odotellessa selittivät Paavo ja Erkki juurta jaksain, miten saunan palo ja koiran mukaanlähteminen oli tapahtunut.

Isäntä uskoi veljesten vakuuttelut tosiksi ja uudisti nyt anteeksiantonsa entistä mieluummin, kiitellen vielä sydämensä pohjasta pelastajiaan ja pyydellen heiltä puolestaan anteeksi kovuuttaan niinä entisinä aikoina.

— Teistä näkyy kumminkin tulleen kunnon miehiä! Mutta missä te sitten tämän pitkän ajan olette elelleet, kun ei ole kuultu, ei nähty?

— Ette kai ole koskaan kuullut puhuttavan Erakkojärven miehistä?

— Erakkojärven miehistä! huudahtivat Kärppävaaran isäntä ja emäntä yhteen ääneen. — Olemmehan paljonkin kuulleet! Koko Kuusamohan heidän maineensa tuntee. Mitäs sitten? jatkoi isäntä.

— Me olemme juuri ne samaiset Erakkojärven miehet.

Nyt vasta kärppävaaralaisten naamataulut oikein leveiksi kävivät. He eivät pitkään aikaan näyttäneet voivan kuulemaansa tajuta. Kotvasen kuluttua sanoi isäntä:

— Vai on teistä tullut sellaisia poikia! Hm! Vai on, vai on! Minun tarkoitukseni oli kasvattaa teistä kunnon talonmiehiä. Katsokaas, kun itse on tällainen piintynyt maamyyrä, niin uskoo, että kaikista ihmisistä pitäisi tulla samanlaisia turpeenpuskijoita, voidakseen päästä kunnon ihmisiksi. Jos toisin käy, menevät rappiolle. Niin oli vakaa uskoni, ja sen vuoksi käytin ankaruuttakin, kun teihin ei muu pystynyt. Eikä pystynyt sekään! Minä olen erehtynyt. Kyllä näkyy pitävän paikkansa vain vanha sananlasku: luonto se on, joka tikanpojan puuhun vetää. Luonto veti teitä metsään.

— Ja siellä me nyt olemme sanomattoman tyytyväisiä ja onnellisia olleetkin, jatkoi Erkki.

— Ja kunnon miehiä! lisäsi emäntä.

— Niin ainakin toivomme, vastasivat veljekset.

— Tämä sovinto, mihin nyt olemme tulleet, tulee vielä paljon lisäämään onneamme ja iloamme. Olemmehan samalla päässeet vapaiksi meihin kohdistuneista mustista epäluuloista, jotka karvaina ovat mieltämme painaneet, vaikka olemmekin itsemme syyttömiksi tienneet, lausui Paavo.

— Mutta niittenkin epäluulojen syntyminen oli kai välttämätöntä, jatkoi vielä Erkki. —Ellemme olisi tulleet vainotuiksi, olisimme tuskin koskaan päässeet ryöstäytymään niin perinpohjin irti asutuista maailmoista kuin silloin vainottuina olimme pakotetut tekemään. Emmekä koskaan ehkä olisi löytäneet tätä suurta onneamme, joka meillä nyt on erämaittemme elämässä, ja jota emme mihinkään autuuteen maailmassa vaihtaisi.

— Voipa olla niinkin, virkkoi isäntä miettiväisenä.

— Niin, niin, yhtyi emäntä. — Jumalan sormi näkyy kaikessa. Niinpä tässäkin.

Kärppävaaralaiset lähtivät taas matkaansa jatkamaan. Ystävinä nyt erottiin. Kaikki vanhat kaunat pyyhittiin pois, ja luvattiinpa vielä tulla toinen toisissaan käymäänkin, kun erakkojärveläisilläkään ei enää ollut syytä pitää asuntoaan kokonaan muun maailman saavuttamattomissa.

Ruununmiesten tultua kirkolta käsi- ja jalkarautoineen jätettiin rosvot heidän huostaansa. Paavo kertoi, mitä hän miehistä tiesi Vienan-Karjalassa kuulemansa mukaan, ja nimismies lupasi pitää huolen, että vangit tulevat lähetetyiksi Arkangeliin, vahvan vartiaston saattamina. Samalla kiitteli hän veljeksiä ja Ilves-Mattia siitä hyvästä työstä, minkä nämä nyt pohjolan rauhalle ja turvallisuudelle olivat tehneet.

Kotimatkallaan poikkesivat veljekset Suininkijärven taloon, johon heillä liittyi varhaisimman nuoruutensa rakkaimmat muistot, viimeiseltä oloajaltaan ihmisten ilmoilla.

Siellä olivat isäntä ja emäntä vielä elossa. Heidän riemunsa oli rajaton, veljesten tultua taloon, ja ihmetyksensä suuri, kuullessaan kertomuksia poikain vaiheista saloelämässä.

Entinen renki Antti, veljesten rakas ystävä, oli nyt torpparina, asuen lähellä Suininkijärven taloa. Hänet joukkoon myös haettiin, ja kuvaamaton oli jälleennäkemisen ilo.

— Kuulkaas, pojat! lausui hän heti ensi tervehdysten jälkeen. — Sanokaapa suoraan, eikö teitä Vienan puolella nimitetä Erakkojärven miehiksi tai erakkojärveläisiksi?

— Mistäs sen päätät? hymyilivät veljekset.

— Mistäpähän minä! Mutta kun täällä rupesi niiden miesten töistä ja urheudesta kuulumisia kulkemaan; sanoin monesti isännälle ja emännälle: kyllä ne miehet ei ole ketään muita kuin Paavo ja Erkki!

— Niin, niin se tämä Antti sanoi. Mutta mitenkäs on asia, pojat? kysyi isäntä.

— Kyllä se niin on, kuin Antti on arvannut. Erakkojärveksihän me nykyistä kotiamme nimitämme.

Tämä uutinen yhä vieläkin lisäsi suininkijärveläisten iloa, ja Antti oli ylpeä puolestaan.

— Mutta mitä meidän maineemme kohoamiseen tulee, niin on siihen suurena syynä tämän ystävämme joukkoonliittyminen, hänen kokemuksensa ja neuvonsa, jatkoi Erkki, ravistaen Ilves-Mattia olkapäästä. — Tämä on se paljon mainittu Ilves-Matti!

— Ilves-Matti! Ja Erakkojärven veljekset! Mutta onpa siinä luonto vienyt oikeat miehet yhteen! lausui isäntä ihastuksissaan.

— Niin, onpa siinä visa viskattu kahen niverän joukkoon! Eikä ole helppo sanoa, mikä niistä on kovempaa, tokasi Antti jatkoksi.

— Visa tietysti on kovempaa! hymyili Paavo.

* * * * *

Koko vuorokauden veljekset viettivät tässä rakkaitten muistojensa talossa. Seuraavana päivänä he jälleen läksivät hiihtämään kotimailleen, mukanaan ystävänsä Antti, jonka he välttämättä tahtoivat heti viedä Erakkojärveä katsomaan, saadakseen omassa kodissaan oikein osoittaa kiitollisuuttaan hänen kaikesta hyvyydestään ja siitä neuvokkuudesta, millä hän auttoi aikoinaan heitä vankilasta pakoon.

Reippain mielin ja kevein sydämin painuivat nyt erakkojärveläiset erämaittensa hiljaista kotia kohti.

XIX.

Pakkaspäivä helmikuun lopulla. Käpälin kylässä oikein tulipalopakkanen. Kellään ei näyttänyt olevan kylälle asiaa. Takkatulten lähettyvillä kaikki pysyttelivät. Paksussa huurteessaan lepäsi hiljaisena kylä. Silloin tällöin vain kujalla näkyi joku kiireinen kulkija.

Illan hämärtyessä alkoi jäältä kuulua kellojen kilkettä. Neljä hevosta läheni rantaa. Kenpä sieltä niin kymmenin kelloin ajaa?

Jo alkoi kylässä kuhista. Pihoissa liikehti väkeä, ja ikkunoihin ilmestyi uteliaita tirkistelijöitä.

Sulhasia sieltä saapuu! Minnehän ne ajavat?

Heinäjärven Joro poikineenhan sieltä tulee! luulivat jo muutamat tuntevansa.

Niin olikin! Joro sieltä tuli kaikkine joukkoineen, ja ajoi suoraan Rotosen pihaan.

Sulhaskansa nousi pirttiin:

— Terve taloh!

— Terve vierahille! Perälle istumaan käykää!

— Missä Iro? kysyi heti Joron poika epäilevästi.

— Kylällä asioilla. Pian hän saapuu, vastasi isäntä.

Kun vieraat olivat istuutuneet tulotshaijuja juomaan, alkoi Joro:

— Kuulehan, veliseni Jehhiimei Rotoni! Nyt ei enää häitten lykkääminen käy päinsä. Meille on miniä tarpeen, ja vanheneehan tämä poikakin jo ihan ikälopuksi, jos tässä yhä ja yhä ruvetaan asiata siirtelemään. Naureskelemaan jo meille ihmiset rupeavat. Mikäs tässä oikein kangertaa?

— No! Iro ei vielä ole mielinyt kotiaan jättää, vastasi vältellen isäntä.

— Eikö sitten nykymaailman aikaan taatto enää saa tytärtään taipumaan? Vai eikö tällä taatolla ole tahtoa? Kuulehan, taatto, minulla on sinun sanasi. Ja asiasta täytyy nyt tulla tosi, tai menetät sinä arvosi miesten silmissä. Ellei kahden viikon päästä ole häät, kerron minä kylillä, mikä sinä olet miehiäsi sanojen pitämisessä.

Ukko Rotoni tunsi moisesta puheesta voimakkaan kiivastuksen vyörynnän povessaan, mutta muistaessaan, että puhuja oli hänen vieraanaan, hänen omassa kodissaan, sai hän sisunsa asettumaan, vastaten yksikantaan:

— Olkoon sanottu! Häät pidetään kahden viikon kuluttua.

— Kuulkaa, kuulkaa! huusi Joro kääntyen poikaansa ja vaimoonsa päin. — Sitähän minä aina olen sanonut, että Jehhiimei Feodorovitsh Rotoni on kunnon mies.

Samassa tuli Iro sisään, reippaan ja iloisen näköisenä, helein poskin. Mutta huomatessaan vieraat hän kävi vakavaksi ja tervehti ääneti kaikkia.

— Kuulehan, Iro morsioni! Nyt on päätetty, että häät pidetään kahden viikon kuluttua, riemuitsi Joron poika.

— Kuka on päättänyt? kysyi Iro, käyden kalmankalpeaksi.

— Isäsi ja minun isäni.

— Vai niin. Hyvä on.

— Kuulitko, taatto! Iro sanoi: "hyvä on"! huudahti Joron poika.

Iro pyörähti gornitsaan ja painautui nyyhkyttäen vuoteelleen, mutta kun näki äitinsä ovelta kurkistavan, hypähti jälleen pystyyn, pyyhkäsi silmiään ja lähti sanaa puhumatta korjailemaan tsaijukompeita pirtin pöydältä.

* * * * * Heinäjärveläiset läksivät seuraavana päivänä luvaten saapua suuren hääkansan kera hyvissä ajoin, jo puolentoista viikon päästä.

Kuumeisella kiireellä alkoi nyt häitten valmistaminen, ja kymmenkunta kylänneitosta kutsuttiin oman väen avuksi morsiuskapioita ompelemaan.

Kului viikko, pari päivää toistakin, ja seuraavana päivänä odotettiin sulhaskansan saapumista. Iro oli ollut koko ajan hyvin äänetön ja vakava. Valmistelutöihinkin hän oli vain nimeksi ottanut osaa.

Seuraavan aamun valjetessa lähti Iro tapansa mukaan jo varhain navettaan lypsämään. Kului tunti, kului pari, mutta Iroa kiuluineen ei kuulunutkaan pirttiin takaisin.

— Mitäs se tyttö siellä niin kauan puuhailee? ihmetteli emäntä. — Pistäydypä Outi katsastamassa.

Hetkisen kuluttua tuli Outi takaisin hämmentyneenä, virkkaen:

— Ei siellä ollut Iroa! Ja lehmätkin on vielä lypsämättä.

— Mitä! lehmät vielä lypsämättä! kivahti emäntä rientäen navettaan.

Niin oli.

Kaikki alkoivat nyt ihmetellä, minne Iro oli mahtanut lähteä. Kun ei kotoa löytynyt, ruvettiin kylältä kyselemään.

Ei oltu sielläkään tyttöä nähty.

Silloin tuli Rotosen taloon hätä. Pahoin aavistuksin juoksenteli ukko Rotoni pirtistä sintshiin, sintshistä saraille, sarailta navettaan ja sieltä taas pirttiin, voihkien ja päivitellen:

— Sellaista se on, kun täytyy tyttö vasten omaa mieltään miehelään työntää! Sellaista se on! Voi minua höperöä miestä, kun moisia sanoja meninkin antamaan! Enpäs silloin ajatellut, että näin voisi käydä. Enkä silloin muistanut, miten niissä vanhain miesten lauluissa Aino ennen teki. Olisikohan Iro…?

Hän pysähtyi ajatuksissaan. Hän ei rohjennut sellaista mahdollisuutta ajatella loppuun.

— Voi, voi! Minkä tähden sinä sitä tyttöä pakotit Joron pojalle menemään! Ja minkä tähden minäkin pakotin! itki emäntä. — Nyt se on juossut jokeen.

— Jokeen? huusi kauhistuen ukko Rotoni.

— Niin sanovat kylän pojat. He kertovat joelle vievän tuoreet suksenjäljet, vaikka niitä onkin vaikea nähdä, kun hanki on niin kovaa. Niin he sanovat! Ja Iron sukset on poissa.

— Sukset poissa! Tämähän on kauheata!

— Voi auta, jumalani, minua äitiparkaa, anna minulle tyttöni takaisin! Ironi, Ironi! valitti emäntä, itkien hillittömästi.

— Ehkäpä hän ei kuitenkaan ole mennyt jokeen, vaan on — Erakkojärven Erkki vienyt hänet. Niin luulen minä, virkkoi ukko, näyttäen hiukan tyyntyneemmältä.

— Voi, olisipa vaikka niinkin! Kunhan vain Iro eläisi!

Mitkään etsimiset eivät auttaneet. Iro oli poissa ja pysyi. Kylän pojat hiihtelivät ympäri metsiäkin hakien, mutta turhaan. Raskas suru valtasi Rotosen talon, vaikkakin sitä hiukan vaimensi toivo, että Erakkojärven Erkki oli vienyt tytön.

* * * * *

Heinäjärveläisten tuloa pelättiin joka hetki. Niitä ei kuitenkaan kuulunut vielä Iron katoamispäivänä, mutta seuraavana aamuna näkyi heidän parikymmentä hevosta käsittävä joukkueensa tuhansine tiukuineen ja liputettuine valjaineen jäällä.

Pyssynlaukauksin he ajoivat Rotosen pihaan, pärskyvine orhineen. Isäntä toivotti vieraat tervetulleiksi, mutta ilmoitti samalla surullisen tiedon morsiamen katoamisesta. Silloinkos sulhaskansa suuttui.

— Ne ovat antaneet tytön Erakkojärven metsäsisseille! huusi Joron poika näytellen raivoissaan keltaisia hampaitaan.

— Voi te lurjukset, roistot, sanansyöjät! karjui Jorokin, pyörsi samassa hevosensa, iski ruoskalla selkään ja alkoi ajaa poispäin, kiroten ja sadatellen minkä kerkisi.

Samoin teki koko sulhaskansa. Voi sitä meteliä ja pauhinata! Eikä siinä auttaneet ukko Rotosen ja kylänväen rehelliset puheet ja selvittelyt vähääkään. Ne näyttivät vain yhä kiihdyttävän raivostunutta sulhaskansaa.

— Ne on kaikki yhessä juonessa, koko kirottu kylä! huusi Joron poika. — Prastshai vaan!

— Ajetaan parempiin kyliin, ja parempiin tyttöihin! kiljui sulhaskansa, laskettaen yksi toisensa jälkeen jäälle ja lähtien remuten ajamaan kylästä.

Rotosen väki oli kuohuissaan ja samalla kokonaan lamautunut häväistyksestä, minkä nyt oli saanut kestää. Ja koko kyläkin tunsi suurta kiihtymystä heinäjärveläisiä kohtaan, näiden alhaisesta ja kehnosta menettelystä sekä häväistyksestä, mikä oli sinkautettu myös heidän päällensä.

Ukko Rotoni oli aivan murtunut. Tyttären menettämisen lisäksi piti nyt vielä tällaista sattua! — Ja tuollaisen väen käsiinkö olisi minun tyttäreni joutunut! Ei! Onnellisempi on kuolemakin kuin tuollaisten saaliiksi joutuminen! Voi minua houkkaa, miten olen ollut sokea! Rehellinen ja kunnon mies uskoo aina vanhan rehellisen ystävän puhetta, mutta mitä teki Heinäjärven Joro? Pilkaksi löi ja alkoi häväistä. Oli siinäkin mies! Ja oli sillä kelpo poikakin!

* * * * *

Harmaa murhe muutti nyt Rotosen taloon, asuttuen Iron tyhjäksijääneelle sijalle.

Ei tulen tuiketta ikkunoista nähty, ei puhetta pirtistä kuulunut. Ja ihmiset siellä liikkuivat hiljaa kuin haamut.

Illansuussa kuului ometasta joskus tyttöään surevan äidin hiljainen laulu:

"Elkätte emot poloiset sinä ilmoisna ikänä tuuitelko tyttäriä, lapsianne liekutelko vasten mieltä miehelähän, niinkuin mie emo poloinen, tuuittelin tyttöjäni, kasvatin kanasiani!"

XX.

Ihanasti hohtivat maaliskuun hanget aamuauringon kilossa. Teeret kuhertelivat jo vaarojen laiteilla, ja kankailta kuului metsojen jäyheä raksutus.

Aamun valjetessa olivat erakkojärveläiset lähteneet taljakuormineen Käpäliä kohti. Iloisesti laukkasivat nyt porot kersteisellä hangella, ahnaasti hörppien raikasta ilmaa, joka täytti myös miesten povet keväisellä huumauksella, saaden verenkin suonissa uuteen vauhtiin ja vapauttaen mielen talvikohmetuksestaan.

Nopeasti katkesi taival ja läheni kylä. Virsta virstalta alkoi nyt Erkin sydän lyödä yhä kiivaammin. Hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut niin voittamatonta halua tavata Iroa. Tämä ihana keväinen aamuko sen teki, vai mikä?

— Elä ihmeessä hoputa poroasi enää kiivaampaan vauhtiin! huutelivat toiset jäljestä Erkille, joka kiikkui ensimmäisen kuorman kannaksilla.

— Hiljennä, poika! Eihän se paraskaan ajokas mahdottomia kestä! huuteli Ilves-Mattikin jo hiukan kiivastuen toisen älyttömästä ajovillistä.

Mutta Erkki olisi halunnut vieläkin kovempaa menoa, ja kuulematta toisia hän vain jatkoi hoputtamistaan, luottaen verrattomaan ajokkaaseensa ja sen kestävyyteen. Pian häipyikin hän jäljessätulevien näkyviltä. Käpälinjärvelle tultaessa saivat nämä kuitenkin karkurin kiinni. Hänen poronsa asteli nyt verkkaan ja vikuroiden, heittäytyen pari kertaa hangellekin pitkäkseen, eikä tahtonut enää vetää lyhyttä matkaa järven poikki kylään.

Nauraen partaansa pyyhkäsivät toiset ohi ja pääsivät jo Rotosen pihalle, kun Erkki vasta alkoi nousta rantarinnettä ylös, työntäen kaikin voimin taljakuormaa, jota poro enää vain nimeksi vetää nyhti.

Talonväki oli pihalla vastassa, mutta heidät nähtyään veljekset heti huomasivat jotakin tapahtuneen. Entisestä reippaudesta ja iloisuudesta ei ollut hiventäkään jäljellä, ja heidän tervehdyksessään tuntui nyt jotakin raukeata ja arkaa, joka kummastutti erakkojärveläisiä. Erkki säpsähti. Ajatukset lensivät heti Iroon. Olisiko hänelle jotakin tapahtunut? Erkin silmät alkoivat etsiä tyttöä. Kas, ei sitä näkynyt kartanolla vastassa kuten ennen, eikä akkunassakaan. No! Sattuu kai olemaan kylällä asioilla, tai ehkä ativoissa jossakin! lohduttelihe Erkki astuessaan pirttiin. Viimein hän ei kuitenkaan voinut enää epävarmuutta kestää.

— Missä Iro? kysyi hän.

Emännän ja tytärten kasvoilta kuvastui omituinen säikähdys, isännän taas epäilevä hymy.

— Niin, missä Iro? Etköhän sinä tiedä sitä paremmin kuin me? lausui isäntä.

— Minä! Miten minä voisin sitä tietää? Minä! virkkoi Erkki kummeksuen, ja hänen mieleensä juolahti samalla, että Iro onkin jo annettu heinäjärveläiselle eikä talonväki rohkene sitä hänelle heti ilmoittaa. Kas siitä johtui outous ja arkuus heidän vastaanotossaankin! ajatteli Erkki.

Ääneti ja kysyvästi hän nyt katseli vuoroin emäntää ja tyttäriä, vuoroin taas isäntää. Pirttiin hiipi painostava hiljaisuus. Vihdoin katkasi sen Erkki:

— Olette antaneet hänet Joron pojalle!

— Joron pojalle! Ehei, veliseni! Tunnusta vain, että tyttö on Erakkojärvellä! sanoi isäntä, korostaen ankarasti viimeiset sanansa.

— Erakkojärvellä! huudahtivat nyt Paavo ja Ilves-Mattikin ihmeissään.

— Niin! Siellä hän on! Se on minun uskoni, vahvisti isäntä.

Nyt ei Erkki enää tiennyt mitä ajatella. Tyttö on siis kadonnut kotoaan, ja talonväki luulee häntä tytön ryöstäjäksi. Mutta kunhan tämä vain ei olisi Joron pojan tekoja?

Niin siinä tuumittuaan hän suoristi ryhtinsä ja sanoi:

— Kuulehan, vanha ystävä Jehhiimei Rotoni! Minä huomaan, että nyt on vakavia tapahtunut, ja me tässä epäilemme toinen toistamme kierosta puheesta ja jos mistä.

Sinä olet rehellinen mies ja tunnet meidät samanlaisiksi. Epäilyillä ja kieroiluilla tästä ei nyt mihinkään päästä. Sanotaanpa molemmin puolin totuus, ja uskotaan se myös todeksi! Me voimme kaikki kolme vakuuttaa, että tyttö ei ole Erakkojärvellä.

— Ei ole! vahvistivat Paavo ja Ilves-Mattikin.

Emäntä ja tyttäret alkoivat itkeä. Isäntä näytti myös hyvin liikutetulta saaden vaivoin suustaan:

— Ei ole myöskään Joron pojalla!

— Selittäkää Herran nimessä sitten, mitä on tapahtunut! huudahti Erkki käyden kalpeaksi.

Rauhoituttuaan hieman isäntä kertoi koko tapahtuman, aina hääpäivän määräämisestä Iron katoamiseen asti, lopettaen viimein surun murtamalla äänellä:

— Me luulimme, että sinä olit noutanut tytön, ja se luulo piti tähän asti yllä toivoamme hänen elämisestään. Nyt on sekin toivo mennyt!

— Eikö mitään jälkiä ole löydetty?

— Ei mitään! Se vain tiedetään, että hiihtäen hän on lähtenyt. Mutta suksiakaan ei ole tavattu mistään.

Erkki jäi nyt pitkäksi aikaa omiin mietteisiinsä, havahtuen vasta, kun pari kylänmäestä astui sisään.

— Kas! Täällähän ne ovatkin nämä Arkangelin rosvojen kiinniottajat. Terve, terve! virkkoivat miehet, tullen erakkojärveläisiä kättelemään. Ja toinen heistä jatkoi:

— Seppäsen Hilippä oli Kuusamon kirkolla käydessään kuullut teidän uroteostanne, rosvojen kiinniottamisesta, ja hän siitä tiesi täällä meillekin kertoa.

— Niin, niinhän se kertoi, myönteli ukko Rotonikin.

— Mutta olettekos kuulleet, mitä tänä aamuna kylään tulleet Suurjärven miehet tietävät rosvojen tunnustaneen Arkangeliin jouduttuaan, kun heidät Kuusamon nimismiehen ilmoituksesta oli pantu koville tämän Erakkojärven Erkin haavoittamisesta?

— No mitä? kysyivät pirtissä olijat.

— Rosvot olivat tunnustaneet, että he tässä Käpälin luona olivat ryöstäneet muutaman miehen, mutta miehen kauniitten puheitten johdosta antaneet ryöstetyt tavarat takaisin, kun hän oli luvannut heille suurehkon rahasumman, jos seuraisivat häntä hänen kotikyläänsä. No, he seurasivatkin, kun heillä muutenkin oli aikeissa matka sinnepäin. He hyppäsivät rekeen ja ajoivat kylään, jääden metsän reunaan odottelemaan miehen takaisin tulemista. Sillä aikaa kun mies viipyi kylässä, tuli rosvojen lähettyville pikku tyttönen. "Mikäs kylä tämä on?" he kysyivät — toinen heistä näet osasi hiukan karjalaksi pakista. "Heinäjärvi", vastasi tyttö.

— Heinäjärvi! kertasi koko pirtti hämmästyksissään.

— Niin! Samassa näkyi kylään mennyt mies saapuvan heidän odotuspaikkaansa kohti takaisin, ja saapuvan yksinään. "Kukas tuo mies on?" kysyi rosvo taas tytöltä! "Sehän on Joron poika!" oli tyttö siihen vastannut.

— Joron poika! äännähti pirtti vieläkin enemmän hämmästyksissään.

— Niin juuri! Tämä Joron poika tuli nyt heidän luokseen ja antoi kuin antoikin vankasti rahaa, luvaten antaa vielä toisen verran lisää, jos miehet tappaisivat Erakkojärven Erkin, jonka näön ja puvun hän samalla kuvasi tarkkaan, mainiten vielä hänen parhaillaan olevan Käpälin kylässä ja Rotosen talossa. Semmoinen mies se Joron poika oli! Nyt häntä on pristavi [pristavi eli statiovoi pristav = venäläinen nimismiehen tapainen] miehineen etsimässä.

— Voi tuota roistoa! kivahti ukko Rotoni, aivan unohtaen surunsakin hetkiseksi. — Ja sillekö minä olisin tyttöni antanut? Jumalan kiitos, ettei siitä tullut mitään! lopetti hän käyden jälleen vakavaksi Iroa muistaessaan.

* * * * *

Mitä tuumia Erakkojärven Erkki hautoi päässään, eivät muut voineet arvata. Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun mies pari tuntia talossa oltuaan pyysi isännän hakemaan poroaidastaan parhaan ajokkaansa ja tuomaan sen pihaan.

Poro tuotiinkin kohta. Silloin lausui Erkki hyvästinsä taloon ja omille seuralaisilleen, hypähti suksille, sieppasi toiseen käteensä poron vetohihnan, toiseen ohjaushihnan ja niin viiletti tulista lentoa läntisiä maailmoita kohti.

Minkä päähänpiston mies oli saanut ja minne hän nyt ajoi, oli kaikille täysi arvoitus.

XXI.

Sitkeässä istuu pohjolan talvi. Vaikkakin ilmassa jo kauan on tuntunut kevään henki ja yöt ovat käyneet valoisiksi kuin kesällä, peittää lumi yhä metsät, maat, ja järviä kattaa kiinteä jää, kunnes vihdoin kevät tuntee aikansa tulleeksi. Silloin se nostaa ylpeästi päätään, taittaen yhdellä tempaisulla talven kesäksi. Kiireen lähdön saa nyt talven hengetär, huomaten yht'äkkiä joutuneensa alakynteen pitkällisessä taistelussaan kevättä ja aurinkoa vastaan. Ylivallan vie aurinko. Siristen painuvat nyt hanget sen kuumien säteitten alla, ja pälvet metsissä laajenevat kuin kulovalkea kuivassa sammalikossa. Solisten syöksyvät purot kaikilta rinteiltä, yhtyvät toisiinsa, huuhtovat lumen jäiltä, paisuttavat virrat yli äyräittensä, kiitävät pärskyen koskia alas, nauraen pohjakiville, jotka turhaan koettavat hillitä niiden villiä vauhtia, ja heittäytyvät hetkiseksi lepoon suurille soille, lähteäkseen taas yhä vinhemmin merta kohti. Luonto alkaa elää. Joka nuppu, joka silmu kuohuu elämää, pyrkien vapauteensa. Kohisten juoksee mahlaja puissa, ja joka neulanen vapisee keväisestä ilostaan.

Silloin elää erämaa. Silloin kuhisee korpi omassa elämänvoimassaan, silloin syntyvät salot uudestaan. Taivasta halkovat muuttolintujen mustat parvet. Ne hajaantuvat pienemmiksi ryhmiksi ja jonoiksi, alkaen kukin etsiä omaa syntymäpaikkaansa. Jo kuihottavat kurjet soillaan, kahlaillen sinne tänne pesäturpeita tunnustellen, jokisulista soi ilmaan hanhien rähäkkä, ja salolampien seuduilta joutsenten joiku. Meriteeret ja pilkkasiivet polskuttelevat suvantoaukeamissa, telkät temmeltävät järvien rannoilla, ja metsässä joka oksalla kiikkuu pikkulintunen, livertäen ylistyslaulua pohjolan keväälle.

Mutta ihminen pakenee silloin kyliin ja taloihin. Mahdotonta on hänen nyt saloa samota. Joka askeleella hyökkää korpi hänen kimppuunsa, upottaen haprailla jäillä, kaataen petollisiin kantoihin, uittaen aavistamattomissa haudoissa ja vieläpä katkaisten kokonaankin hänen tiensä, paiskaten eteen tulvivan virran tai ylitsepääsemättömän suon. Eipä silloin mielikseen liiku! Kotonaan kaikki kyyköttävät.

Niinpä Ilves-Matti ja Paavokin nyt viettävät kelirikkoisia päiviä Erakkojärven pirtissä, kalanpyydyksiä paikkaillen. Mutta Erkki yhä joukosta puuttuu, eikä häntä ole nähty sen jälkeen kuin jo toista kuukautta sitten virmalla ajokkaallaan lähti Käpälistä erämaihin.

— Minne ihmeelle se mies meni, kun ei kelirikoksikaan kotiinnu? tuumi Ilves-Matti, uutta verkonkäpyä vuoleskellessaan. — Ei suinkaan vain tullut sekapäiseksi tytön katoamisesta ja sitten ajanut oikein hiiden kyydillä lähimpään koskeen.

— Sitä on usko! virkkoi Paavo. — Ei sen pojan pää niin vain sekaisin mene sentään. Minäpä luulen hänen lähteneen tyttöä etsimään. Hän ei tietystikään voi uskoa tytön sukeltaneen aaltojen alle — niinkuin kai on käynyt — vaan etsii nyt kautta koko pohjolan kadonnutta kassapäätään, kylästä kylään, talosta taloon. Ja vasta sitten, kun on joka kolkan kolunnut, uskoo asian oikean laidan. Semmoinen se on tavoiltaan. Ja voihan siinäkin ehkä nähdä jonkunmoista sekapäisyyttä, jos niin tahtoo. Mutta järveen se poika ei mene!

— Voipa olla niinkuin tuumit. Ja nyt hän parhaillaan viettää kelirikkoa jossakin Kantalahden kulmilla, tai Soukelojärven sopukoilla.

— Ehei! Ei sitä poikaa kelirikko pitele, kun se oikein on menossaan. Se kahlailee vaikka kainaloita myöten soissa, menköön vaikka virsta tunnissa vain, kunhan eteenpäin pääsee!

— Sääli on poika parkaa!

— Sääli, sääli! Mutta ei se poika vaivoja surkeile!

* * * * *

Meni kevät ja tuli kesä. Ihanasti heloittivat Erakkojärven lehtevät rannat kesäisessä vehreydessään. Mutta eivät kaikuneet nyt kalamiehen laulusta Erakkojärven vaarat rauhaisina kesäiltoina niinkuin ennen. Kaksi hiljaista kalamiestä siellä nyt souteli ruohikosta ruohikkoon. Koko seudussa tuntui, kesän kauneudesta huolimatta, omituinen alakuloisuus. Lintusten laulukin soi haikeammin kuin ennen. Pienet piipottajat oksiltaan kurkistelivat yhtenään järvelle päin, ikäänkuin kysyäkseen: missä nyt on se iloinen kalamies, joka aina ennen on kilpaa kerallamme virsiään virittänyt?

Erakkojärven hiljaiset kalamiehetkin tunsivat mieleensä pyrkivän voittamattoman alakuloisuuden. He koettivat kylläkin toinen toistaan lohdutella, mutta päivä päivältä rupesi Erkin viipyminen kumminkin tuntumaan yhä huolestuttavammalta.

* * * * *

Niin kului kesä. Ensimmäiset muuttolinnut rupesivat jo tekemään lähtöä. Puitten lehdet kellastuivat. Syksy läheni peloittavalla vauhdilla. Erkkiä ei vieläkään kuulunut.

Silloin päättivät Paavo ja Ilves-Matti lähteä häntä etsimään ja samalla aloittaa syysmetsästyksensä. He suuntasivat koillisille selkosille, joutuen vielä saman päivän iltana Sohjenansuun kylään, suuren Pääjärven etelärannikolle. Siellä he saivat kuulla, että Erkki kolmisen viikkoa sitten oli tullut pohjoisesta, viipynyt yön kylässä ja jatkanut seuraavana päivänä etelää kohti.

Paavo ja Ilves-Matti pyörsivät nyt etelään, tullen parin päivän päästä Pistojokivarteen, Suvannon ja Kiimasvaaran kyliin, joissa he myös saivat kuulla Erkin käyneen noin kolmisen viikkoa sitten, ja matkanneen etelään. He jatkoivat kulkuaan yhä etelää kohti. Kaikkialla he kuulivat Erkin käyneen. Mutta missä hän nyt oli, ei kukaan voinut sanoa.

Niin he tulivat Tiironvaaraan, kuljettuaan toista kuukautta ja ammuttuaan paljon riistaa, josta osan jättivät kyhäämiinsä riistalavoihin metsään, osan taas möivät kyliin. Talvi oli ovella. Alkoi jo hiukan sadella luntakin.

Tiironvaara oli ensimmäinen kylä heidän matkallaan, missä Erkki ei ollut vielä käynyt. He arvelivat miehen pian tännekin tulevan kadonnutta kassapäätään kyselemään ja päättivät jäädä tähän viikoksi tai pariksi odottelemaan, tehden päivisin metsästysretkiä ympäristöihin.

Niinpä he kerrankin tällaisella retkellään joutuivat tuoreille ilveksen jäljille, lähellä Suomen rajaa. Lunta oli maassa jo vahvalti, ja miehet kulkivat nyt hiihtäen.

— Olisipa hauskaa vielä kerran elämässään päästä ilvestäkin kiinni korvatupsuista, kun näin nimikin on Ilves-Matti! tuumi ukko, sytytellen piippuaan, jälkiä katsellessaan.

Samassa nostivatkin jo koirat aika metelin vaaran takana. Haukunnasta kuulivat miehet, että nyt niillä oli jokin isompi elävä edessään, luultavasti juuri ilves, sama minkä lämpöisillä jäljillä miehet seisoivat.

Haukku eteni suoraan lounasta kohti Suomen puolelle. Miehet painelivat tiukasti perästä, huomatenkin kohta koirain jälkien yhtyvän juuri havaitsemiinsa ilveksen jälkiin. Niin he hiihtivät sen päivän. Koirat olivat menneet aivan kuulumattomiin, palaamatta yöksikään miesten nuotiopaikalle. Seuraavana päivänä läksivät hiihtäjät taas jälkiä myöten eteenpäin. Nyt oltiin jo kaukana Suomen puolella. Puolen päivän tienoissa jouduttiin jo Kuusamon ja Suomussalmen väliselle rajalle. Jäljet alkoivat nyt kääntyä etelää kohti, tehden pienen kaarroksen itäänkin Hossan talon lähistöllä. Tuskin oli Hossa vielä jäänyt näkyvistä, kun miesten korviin kuului kaukaista koirain haukuntaa.

— Hei, siellä ne nyt ovat, Kiro ja Liekko! huudahti Paavo.

— Siltä kuuluu! Ovat kai ajaneet ilveksen puuhun. Haukku tuntuu pysyvän paikoillaan, virkkoi Ilves-Matti.

Miesten hiihtäessä nyt täysin voimin alkoi koirien haukunta kuulua yhä selvempään. Pian se kaikui jo heleänä ja raikkaana suoraan aukean suon takaa, vaaran rinteeltä.

— Siellä ne nyt kemmertävät metsänkissan keralla, myhähti Ilves-Matti.

Kohta he saapuivat suon yli, alkaen samassa varovin vedoin, kohoutua vaaran rinnettä ylöspäin. Siellä jo näkyi Kiron häntä keikahtelevan lumisen kiven kupeella. Liekko hypähti vastaan, töllötti hetkisen miehiä silmiin ja hävisi taas työhönsä, alkaen nyt entistä raivoisammin haukkua.

Miehet kurkistelivat tarkkaan petäjäin latvoja, hissutellen puulta puulle, mutta huomaamatta ilvestä missään. Samassa he saapuivat jo aivan koirien ääreen, nähden harmikseen, että ne ärhentelivät vuoren sisään vievän louhikkohalkeaman suulla. Sinne oli siis ilves kadonnut kaikkein pahimpaan kolmin.

Miehet tuumivat ja tuumivat mitä tehdä. Aluksi he koettivat kangilla käännellä suurimpia kiviä syrjään, päästäkseen lähemmäksi pedon kätköpaikkaa. Mutta se oli toivotonta työtä. Sitten he rakentelivat pikku nuotioita kolun aukkopaikkoihin, koettaen savuuttamalla ajaa otusta piilostaan. Mutta sekin osoittautui pian turhaksi hommaksi. Savu ei nähtävästi mennyt mitään kautta perille asti.

— Tämä on turhaa työtä! virkkoi viimein Ilves-Matti. — Parhaaksi harkitsisin nyt menemisen Tormuan taloon, jonka pitäisi olla tuossa parin virstan päässä auringon laskua kohti. Siellä sitten odottelisimme, kunnes tupsukorva lähtisi piilostaan aukealle salolle, kävisimme joka päivä katsomassa, ja nähtyämme jälkien vievän kolusta ulos jatkaisimme taas leikkiä. Tällä kertaa ei minulla ilveksen saamiseen ole muuta keinoa, vaikka nimeni onkin Ilves-Matti.

Se tulikin päätökseksi. Ilta alkoi hämärtää. Koirat kytkettiin kiinni ja ruvettiin hiihtämään taloon päin. Tarkan muistinsa nojalla Ilves-Matti osasikin pian taloon, jossa hän monesti aikaisemmilla retkillään oli ystävällisen yöpymispaikan löytänyt. Muistipa Paavokin pari kertaa Kiannalla käydessään tässä poikenneensa.

Miehet astuivat pirttiin, tervehtivät isäntäväkeä, selittivät asiansa, nostivat märät jalkineensa uunin pankolle kuivamaan ja istahtivat penkille, kopeloiden tupakkavehkeitään esille, vetääkseen makeat sauhut päivän ponnistusten ja vaivojen päälle.

Ilves-Matti parhaillaan peukaloi tupakkata piippuunsa, ja talon isäntä oli juuri päreellä kiikuttamassa valkeata Paavolle, kun molemmat vieraat jäivät sanattomina katsomaan tyttöä, joka silloin astui kamarista pirttiin, tuoden tarjottimella kahvikuppeja.

Miten nuo kasvot ovat niin tutut? tuumivat molemmat. Samassa huomasi tyttö vieraat ja säpsähti. Tarjotin oli tipahtaa kädestä.

— Paavo ja Ilves-Matti! huudahti hän riemastuen.

— Iro! Iro! Sinäkö se olet? Mitä ihmettä tämä on? huusi Paavo, hypähtäen seisaalleen ja ottaen tyttöä käsistä. — Enpä yrittänyt sinua tunteakaan, kun ei ollut punanauhaa otsallasi ja karjalaispukua ylläsi!

— Iro! Niinpä totta tosiaan! Iro! Tässähän meillä on se kuollut ja karkulainen! Olisipa Erkki nyt täällä! virkkoi Ilves-Matti.

Syntyipä siitä iloinen kohtaus, jota kummissaan katseli talonväki, tajuamatta rahtuakaan.

— Ja me kun olemme luulleet sinun jo olevan tuonelassa, me kaikki, niin kotiväkesi kuin muutkin, paitsi Erkki, joka yhä etsii sinua saloilta ja salokylistä niinkuin hullu. Mekään emme ole häntä nähneet, koko miestä, sitten maaliskuun, jatkoi Ilves-Matti.

Illan kuluessa Paavo kertoili tytölle kuulumisia kotipuolesta ja sen tapahtumista, Joron pojan "hääretkestä", rosvojen tunnustuksesta ja Jorolle annetun lupauksen purkaantumisesta, jonka kaikki suureksi suruksensa luulivat nyt tapahtuneen liian myöhään tuodakseen enää onnea mukanaan.

Iron ilo oli rajaton. Nythän siis on poissa sekin este onnen tieltä!

Ennenkuin väsyneet metsämiehet rupesivat levolle, kertoili hän puolestaan heille omia vaiheitaan kotoa lähdettyään:

— Kun tiesin hääpäivän olevan ovella, katsoin pakenemisen ainoaksi pelastuksekseni suuresta onnettomuudesta. Aamulla toisten vielä nukkuessa läksin pirtistä, niinkuin olisin aikonut lypsylle navettaan, mutta hypähdinkin suksilleni ja riensin pois nukkuvan kylän näkyviltä. Ilokseni havaitsin vielä hangenkin niin kovaksi, etteivät sukset siihen piirtäneet latua. Laskeuduin joelle, päästäkseni sitä kautta nopeammin metsän peittoon, kiersin sulan, koskenniskan yläpuolelta, pääsin kankaalle ja aloin työnnellä länttä kohti.

Raskaalta tuntui kodin jättäminen, mutta tuhat kertaa raskaammalta kuitenkin Heinäjärven Joron pojalle joutuminen.

Keli oli mainio ja matka sujui nopeasti. Tarkoitukseni oli jollakin tavoin löytää Erakkojärvelle, josta Erkki minulle oli kertonut ehkä enemmän kuin kellekään muulle, ja jonka luulin mielessäni näkeväni ilmielävänä. Tuumin, että kyllähän te jonkun keinon keksitte, kunhan vain luoksenne pääsen.

Hiihdin ensimmäisen päivän ja syödä napostelin vähäisiä eväitäni. Yöt olivat silloin jo valoisia. Hiihdin yön ja toisen päivän, tuntematta silloin vielä suurempaa väsymystä. Etsiskelin Suomen rajan seutuvilta, mutta Erakkojärven tapaistakaan en löytänyt mistään. Luulin tulleeni liian pohjoiseen. Aloin painua rajaa myöten yhä etelämmäksi. Jollakin suolla eksyin kuitenkin rajasta. Ilta alkoi tulla ja sen mukana yht'äkkiä armoton väsymys. Samassa jouduin talvitielle ja ryhdyin sitä myöten hiihtämään eteenpäin. Vihdoin musteni maailma silmissäni, minä tunsin kaatuvani ja heräsin vasta näiden hyvien ihmisten reessä, joiden luona siitä lähtien olen ollut, koettaen työlläni palkita heidän hyvyyttään.

— Niin, me olimme silloin tulossa Kentjärveltä, tarttui tytön kertomukseen Tormuan ukko, — Kentjärveltä, jonne meidän tyttäremme viime talvena emännäksi vietiin, ja ajoimme parhaillaan Näränkävaaran tienoilla, kun eukko huudahti: "kas tuollahan on ihminen tiellä pitkänään!" Pysäytimme hevosen ja näimme karjalaistytön, jota ensin luulimme hengettömäksi. Pian huomasin kuitenkin hänessä vielä elonmerkkejä, nostin rekeen eukon viereen, ja sinne hänet lämpöisesti peitettiin heiniin sekä nahkasiin. Jonkun ajan kuluttua tyttö avasi silmänsä, ja kysyttyämme "onko sinulla kylmä?" vastasi hän, että "nyt on hyvä olla". Sen vuoksi ajoimme suoraan kotiin, päästenkin tänne jo ennen puolta yötä. Tyttö oli hyvin väsynyt ja raukea. Minä annoin hänelle viinaryypyn ja lämmintä maitoa. Sitten hän nukkui, pysyen vuoteessa neljättä päivää. Me koetimme parhaamme tytön virkistämiseksi, ja tulihan siitä ihminen kuin tulikin.

— Ja sitten minä pyysin saada työtä talosta, johon isäntäväki suostuikin, jatkoi Iro. — Enkä kertonut mitään siitä, että olin kotoa paennut. Sanoin vain olevani turvaton tyttö ja työn tarpeessa. Sain pian muuten tietää, että tekin erakkojärveläiset olette joskus tänne asti retkillänne osuneet, ja se toivo nyt kyti mielessäni, että te minut joskus löytäisitte, kun en minä puolestani voinut löytää teitä. Nyt se ihme onkin tapahtunut.

— Se ihme on tapahtunut! virkkoi emäntä. — Ja pelkäänpä, että menetämme pian Iromme, joka meille jo on tullut melkein kuin omaksi tyttäreksi ja ollut niin suureksi hyödyksi kaikessa. Mutta suomme hänelle mielellämme onnensa kaikkien kärsimysten jälkeen, joista nyt vasta tänä iltana olemme tiedon ja oikean käsityksen saaneet.

— Kenellenkäs me sitten onnea soisimme, jollei Irolle! Erakkojärven Erkin omana uskomme hänen pääsevänkin onnea niin lähelle, kuin sitä ihminen voi päästä, lopetti Tormuan ukko isällisestä hymyillen.

* * * * *

Aamun valjettua alkoivat Ilves-Matti, Paavo ja Iro hankkiutua matkaan, suoraan Käpäliä kohti. Metsämiehet päättivät nyt tässä ilossa jättää eilisen ilveksensäkin tormualaisten huostaan, selittäen sen olopaikan tarkkaan.

— Käykää Erakkojärvelläkin joskus katsomassa! huusi Paavo, suksille noustessaan. — Siellä voitte tavata Ironkin! Ja tietä kysykää Konttisesta. Sieltä he kyllä osaavat neuvoa. Terveheks' jääkää!

— Onnea matkaan! Onnea, onnea Irolle! huusivat tormualaiset vielä, matkamiesten jo noustua suksillen ja alettua työntyä jokivartta ylöspäin Hossan taloa kohti.

Reippaasti sujui matka. Miehet ihmettelivät Iron notkeata ja joustavaa hiihtoa.

— Niinhän sinä tulet kepiästi, kuin olisit suksilla syntynyt! hymähti Ilves-Matti tyytyväisenä tytölle, huomatessaan tämän hyvästi pysyvän mukana tiukanpuoleisessakin tahdissa.

— Eipä ne minun varpaitteni kärjet ensi kertaa mäystimissä olekaan! naurahti tyttö.

Keli oli hyvä, joten ensimmäisen päivän iltana jouduttiin jo Kurvisenvaaran taloihin. Toisena päivänä hiihdettiin siitä Konttisen rajataloon ja kolmantena päivänä lähdettiin salojen halki Käpäliä kohti. Jo katkaistiin Suomen raja.

— Voi veljet, jospa tietäisitte kuinka ihanalta tuntuu taas olla Karjalan puolella! Ei missään ole metsät niin mieluiset, järvet niin kirkkaat, ihmiset niin iloiset kuin Karjalassa! huudahti Iro.

— Totta puhut, tyttö! Sen olen minäkin oppinut näkemään, virkkoi Ilves-Matti.

— Karjalassa ja Erakkojärvellä! lisäsi Paavo Iron puheeseen, katsoen samalla veitikkamaisesti tyttöön.

— Erakkojärvellä! Niin ehkäpä sielläkin, mutta sehän onkin kuin Karjalaa! jatkoi Iro. — Eihän siitä kuulu olevan kuin pari aironvetoa Karjalan pyhään maahan. Mutta mitäs, mitäs minä kuulin Tormuasta lähdettäessä! Joko sinne Erakkojärvelle löytävät muutkin kuin sissit itse?

— Jo löytävät! Se syy on poistunut, minkä tähden elimme muitten ihmisten saavuttamattomissa. Siitä saat myöhemmin kuulla. Erakkojärvelle on tästä lähtien jokainen kunnon ihminen tervetullut.

— Minäkin? kysäsi Iro, veitikka suupielessään.

— No sitä en tiedä! Saat kysyä Erkiltä! nauroi vastaan Paavo.

* * * * *

Keli alkoi huomattavasti huonontua. Idästä rupesi tuulahtelemaan kosteasti. Tuuli kiihtyi nopeasti. Lumi alkoi jo hangella kirmata, iskien ilkeästi hiihtäjiä kasvoihin. Pian syöntyi taivaskin lunta syytämään, ja tuossa tuokiossa nousi hirvittävä pyry ja rajuilma.

— Minnekäs nyt? kysäsi Ilves-Matti. — Eihän tänne vastatuuleen petokaan kehtaa painella. — Raskaaksi se käypi, ja aukeilla suopaikoilla mahdottomaksikin, virkkoi Paavo. — Käännytään Erakkojärvelle! Tästähän ei sinne ole kuin viiden kuuden tunnin matka, ja päästään melkein myötälaitaseen.

Niin päätettiinkin tehdä. Mutta pyry kiihtyi aivan suunnattomasti ja teki jo myötälaitaseenkin hiihtämisen niin vaikeaksi, että matkamiehet vasta illan pimetessä ehtivät Erakkojärvelle, kymmentuntisen ankaran työn jälkeen. — Vahinko, ettet nyt voi nähdä ihanaa seutuamme lainkaan, tai että näet sen nyt ensi kertaa elämässäsi tällaisessa myräkässä, virkkoi Paavo Irolle, heidän jo laskeutuessaan jäälle. — Mutta toivon, ettei se silti ennusta sinulle täällä elämäsi varrelle tällaista myrskyä.

— Ennustakoon vaan vaikka sitäkin. Ei se mitään. Se on oikein minun mieleistäni. Eihän tyynen päivän ihanuutta huomaisikaan, ellei olisi myrskyä välillä. Ja mitä on rauhaisa suvanto erämaanjoessa? Sellaisenaan ei mitään. Mutta laskepa kymmenen kiljuvaa koskea, niin ymmärrät, mitä on suvanto niitten alla.

— Sinähän puhut kuin oikea erämaan tyttö! virkkoi nyt Ilves-Matti. — Sinä puhut totta! Puhtainta totta. Kovaa on täällä elämä, kovaa ja karskia, mutta rauha ja onni myös syvempää kuin missään muualla.

Samassa saapuivatkin he pihaan ja kävivät pirttiin. Paavo viritti tulen päreeseen, ja Ilves-Matti rakensi aika tervasrovion takkaan. Hartaana polvistui Iro jumalankuvien eteen, ja hänen sydämestään kumpusi Korkeimman kuuluville valtava kiitos kestetyistä elämän myrskyistä ja sen heloittavista poutapäivistä.

Kaameasti mylvi ulkona myrsky, mutta sisällä oli lämmin ja hyvä olla. Iro ihasteli kodikasta pirttiä ja hymyili huomatessaan kaikkialla jälkiä talon emännättömyydestä.

Erakkovainajan vanhassa pirtissä he nyt kolmisin istuivat, jutellen kuluneista päivistä, istuivat siinä myöhään, samovaarin hiljaa poristessa pöydällä. Usein pysähtyi kuitenkin puhelu, ja kaikki jäivät ajattelemaan Erkkiä, joka varmaan epätoivo sydämessään yhä kierteli erämaitaan, tässäkin kauheassa jumalan-ilmassa.

— Kunhan vain saamme sinut saatetuksi Käpäliin, etsimme kyllä Erkin käsiimme ja annamme hänet sinulle. Ole rauhassa, tyttö! lohdutteli Paavo, kun Iro ei enää jaksanut kyyneleitään pidättää, vaan purskahti itkuun, Erkin nimeä mainittaessa.

— Kyllähän nyt jo kaikki hyvin menee, jatkoi Ilves-Matti. — Eihän tässä enää mitään! Ja te olette rehellisesti toisenne ansainneet. Katsos! Vero pitää kaikesta maksettaman, isommasta hyvästä isompi kuin pienemmästä. Ja teitä molempia, teitä puhtaita erämaan lapsia odottaa suuri onni! Siksipä on verokin määrätty sen mukaan, ja otettu, ainakin osa, jo etukäteen.

Vihdoin alkoi tuli takassa raueta. Pirtti tummui, ja yhä kamalammin pauhasi nyt pyry ulkona. Koko rakennus vapisi sen käsissä, ja lakeistorvi ulvoi kuin hirmun kita. Ilves-Matille johtui mieleen ensimmäinen matkansa lapsena Inarinjärvellä ja Paavolle pako Kärppävaarasta. Pirtti kävi pimeäksi. Heikosti hehkui takassa hiilos.

Silloin haukahtivat koirat ulkona, ja hetkisen kuluttua tempaistiin ovi auki. Sisään astui luminen mies.

Paavo puhalsi päreeseen tulen.

— Erkki!

— Niin olen, veljeni. Ja kaikki toivo on nyt mennyt, vastasi tulija murtuneella äänellä, yrittäen aukoa turkkiaan.

Mutta samassa lennähti Iro pimeästä nurkastaan ja heittäytyi lumisen miehen syliin.