Produced by Tapio Riikonen

ERAKKOJÄRVELÄISET

Palanen saloelämää

Kirj.

LAURI HANNIKAINEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1918.

KERTOMUKSEEN LIITTYVÄT RUNOT JA RUNOKATKELMAT.

Tekijän omia:

Karhunpoika.
Kuningaskontio.
Syysyönä nuotiolla.
Saunalaulu.
Seinäsammal sen sanovi.

Kansan suusta tekijän muistiinkirjoittamia:

Veren sulkusanat (Peshi Shemeikalta, Shemeikan kylästä).
Kontiovirsi, alkuosa (Ossippa Ossippaiselta, Käpälin kylästä).

Painetuista lähteistä:

Kontiovirsi, loppuosa (Kalevalan 46:nnesta runosta).
Anna ainaki Jumala (Kalevalan 46:nnesta runosta).
Vieres kyynel, viere toinen (Vienan läänin runot I, 1,
katkelmia runoista 233 ja 238).
Tule tänne pieni lintu (Kantelettaren esipuhe, siv. XXXVI).
Kannan mustoa muretta (Kanteletar, irtonaisia säkeitä).
Elkätte emot poloiset (Kalevalan 4:nnestä runosta).

I.

Synkässä kuusikossa Riisitunturin juurella, suuren Kitkajärven takana, seisoo yksinäisenä erämaan vartiana Kärppävaaran talo, Kuusamon jylhimmän salon keskessä. Alakuloisen ja synkän vaikutuksen se tekee aina, mutta varsinkin nyt, talvipäiväisen hämärän parhaillaan illaksi taittuessa. Syttyvien tähtien tuike kimmeltää heikosti sen jäätyneissä akkunaruuduissa, ja revontulten viriävä leimahtelu välkehtii sen lumisilla katoilla.

Pirtissä sisällä on melkein pimeä. Heikosti lekottelee takassa raukeneva tuli. Uutta pärettäkään ei enää ole sytytetty, ja viimeksi palaneesta vain karsi on pihdissä kytemässä.

Isäntä loikoilee haukotellen uuninpankolla, emäntä ja piika lopettelevat viimeisiä ilta-askareitaan, lapset ja renkipojat kiskovat jo täyttä unta porontaljoilla permannolla.

Siinäpä varsinainen talonväki olikin, puuttui joukosta vain Paavo ja Erkki, kaksi orpopoikaa, jotka isäntä pari vuotta sitten oli kunnalta maksua vastaan hoitoonsa ottanut. Poikien isä, kuuluisa metsänkävijä Susi-Tuomas, oli heidän vielä pieninä ollessaan kerran eräretkelleen jäänyt, ja vain korpi tietää hänen kuolemansa tarinan. Äiti nääntyi puutteeseen pari vuotta sen jälkeen, ja pojat jäivät kunnan vastuksiksi. Heidän Kärppävaaraan joutumisensa muuten herätti yleistä sääliä pitäjässä, sillä kaikki tiesivät talon isännän ja emännän harvinaisen kovaluontoisiksi ja omapäisiksi, melkeinpä sydämettömiksi ihmisiksi. Jo pelkästään tästäkin johtui, ettei huutolaispoikain kohtelu suinkaan lempeäksi muodostunut. Kun pojilla vielä oli omituinen halu tuon tuostakin hävitä metsiin, jättäen talon säännölliset työt usein moneksi päiväksikin, saivat he sillä isännän ja emännän aivan vimmoihinsa, nämä kun olivat päättäneet omalla tavallaan kasvattaa pojista "kunnon ihmisiä". He joutuivat nyt sietämättömän ankaruuden alaisiksi. Ja vaikka he aina retkiltään toivatkin kulutetun työajan korvaukseksi otuksia, riistaa monenlaista, ei sekään sanottavasti näyttänyt lieventävän rangaistusta, mikä heitä aina odotti. Pieksämällä ja nälässä pitämällä heitä koetettiin pakottaa säännölliseen työhön, mutta pojat eivät siitä huolimatta voineet hillitä luontaista vapaudenkaipuutaan — monien sukupolvien perintöä — ja niin he taas livistivät metsiin, ennenkuin kukaan aavistikaan. Niinpä he nyt tälläkin kertaa olivat jo kolmatta päivää teillä tietymättömillä.

— Mitähän kontionpoikia ne onkaan? Olipa kesä tai talvi, pyry tai pakkanen, aina samanlainen villitys! Missähän ne nytkin taas viipyvät? mörähtää isäntä uunilta, katkaisten vihdoin hiljaisuuden pirtissä. — Ei niitä vaan kuulu töitään tekemään! Kelkankin keskentekoiseksi jättivät, vaikka minä sanoin, että sillä on kiire.

— Senkin nulikat! Metsissä ne varmaan taas ovat rypemässä. Ei niistä tule ihmisiä koskaan. Tapattavat vielä itsensä pedoilla! virkkaa emäntä.

— Kyllä minä ne lopultakin opetan. Jos vanha ruoska kuluu, ostetaan uusi. Mutta kyllä minä ne vielä työhön taivutan, sen saat nähdä, jatkaa isäntä uhkaavasti.

* * * * *

Pakkanen ulkona kiihtyy, alkaen yhä äänekkäämmin paukkua nurkissa. Poikia vain ei kuulu. Talonväestä viimeisetkin laskeutuvat jo levolle. Uneen vaipuu pirtti. Silloin yht'äkkiä kuuluu rymyä portailta. Ovi avautuu, ja siinä näkyy tähtitaivasta vasten kaksi pientä pojanhaamua.

Sieltä ne vihdoinkin tulevat veljekset, kuusitoistavuotias Paavo ja hänen kahta vuotta nuorempi veljensä Erkki. He astuvat suoraan takan ääreen, viskaavat siihen muutamia tervaskäkkyröitä, puhaltavat tulen ja alkavat sitten heti heittää yltään vaatteita, jotka jäästä kahisevina kolahdellen putoilevat permannolle. Saatuaan viimeisetkin riekaleet yltään he asettuvat tulen ääreen, siinä lämmittääkseen kohmettuneita jäseniään.

— Missäs te vietävät olette taas olleet? kuuluu samassa isännän tyly ääni.

— Hiihtämässä! vastaa reippaasti Erkki. — Ja keihästettiinpä sillä reissulla kaksi sutta. Tuolla ne nyt on vajassa, jos isännälle kelpaa! Oltaisiin saatu vielä kolmaskin, mutta kun pakkanen rupesi yltymään ja vaatteemme jäätyivät, eikä hiihtämisestä enää tahtonut tulla mitään, niin piti Kitkajokivarresta pyörtää takaisin. Ja rupesihan se kolmen päivän hiihto jo hiukan väsyttämäänkin. Nälkäkin kävi kovaksi, kun eväs loppui. — Niin, tuota, saataisiinkohan me nyt vähän ruokaa, vaikka myöhä jo onkin? Alkaa vallan sisuksia repiä.

— Aamulla saatte! Maata ja paikalla! kivahtaa emäntä vuoteeltaan.

Pojat tiesivät ennestään kaiken enemmän pyytelemisen turhaksi. He ryyppäsivät vettä korvosta sekä painuivat sitten nälissään ja väsyneinä pirtin nurkkaan porontaljoille pitkäkseen, kaivautuen huppuun peitteenä olevan turkin sisään. Väsyneitä he olivat, mutta uni ei tahtonut tulla silmiin. Tuntui niin pahalta kalvava nälkä, ja niin kovin kipeästi kävi heidän sisulleen se, ettei heille viitsitty antaa edes leivänpalasta vähäiseksi kiitokseksi kaadetuista susista, joista he tiesivät isännän perivän tapporahaakin kaksisataa markkaa kummastakin, toisen satasen ruunulta, toisen poropaliskunnalta, ja vielä nahkain hinnan päälliseksi. Vihdoin he kuitenkin vaipuivat uneen, mutta hammasta purren ja kädet nyrkkiin puserrettuina.

* * * * *

Tuskin oli aamu vielä alkanut sarastaa, kun isäntä jo potkasi heidät hereille.

— Kelkan tekoon! hän karjasi vihaisesti. — Mitä siinä laiskottelette?

Susien palkkioksi hän nyt kuitenkin sen verran armahti poikia, että antoi ruoskan tällä kertaa olla rauhassa.

Pojat koettivat kömpiä pystyyn, mutta vaikealta tuntui jaloille pääsy, kun kaikki lihakset ja jänteet olivat monipäiväisestä ankarasta hiihdosta kovin kipeytyneet. Sisullaan he kumminkin ylös ponnistautuivat, astellen sitten jäykästi työnsä ääreen. Sanaa puhumatta he hiljaa alkoivat nikarrella. Nälkä kaiveli armottomasti. Tuli vihdoin ruoka-aika. Talonväki kävi pöytään, mutta huutolaispojille emäntä viskasi leivänpalan ja pari muikkua heidän nurkkaansa. Saatuaan vielä piimäkupin saivat pojat olla osaansa tyytyväisiä. Luonto pani vastaan, mutta polttava nälkä taivutti heidät kuitenkin syömään. Siinä nyt armopaloja pureskellessa tuli heille vastustamattomasti mieleen vapaus ja riippumaton elämä suurilla saloilla, siellä missä itse saa nauttia työnsä ja vaivansa hedelmistä. Kaataa karhu, syödä sen karkeata lihaa, jos muuta ei syötäväksi satu, mutta syödä vatsansa täyteen ja kenenkään murisematta paljosta ruuan kulutuksesta. Hiihtää susia, saada niistä rahaa leipäaineksia varten, ja ahmia puhdasta ruisleipää hyvinä aikoina tai petulla sekoitettua huonoina, mutta aina tyytyväisellä mielellä. Metsät ja niiden vapaa elämä alkoivat nyt entistäänkin valtavammin kimmellellä heidän silmissään onnen ja ihanuuden maailmana, ja sietämättömältä tuntui toisten armoilla olo Kärppävaaran pirtissä. Tuores muisto viimeisestä uljaasta metsästyksestä ja sen mainiosta tuloksesta antoi nyt entistäänkin lujemman pohjan poikien kyteville metsähaaveille ja tulevaisuuden toiveille.

* * * * *

Aterian päätyttyä isäntä valjasti hevosensa ja ajoi suoraan kirkolle, nostamaan puolisen tuhatta markkaa tapporahaa susista ja hintaa niiden nahoista. Jo parin päivän kuluttua hän palasi takaisin, tuoden mukanaan runsaasti jauhoja ja suoloja sekä kaikkea muuta tarpeellista, ja omalle joukolleen tuliaisia monenlaisia. Mutta turhaan saivat urheat sudenkaatajat tuomisia odotella. Heille ei annettu mitään. Haukkumista vain osaksensa saivat.

— Kunhan opitte kunnon ihmisinä töitä tekemään, niin sitten saatte tekin osanne! virkkoi isäntä.

Poikien sydäntä vihloi. Äänettöminä ja jäykkinä he oven suussa istuen seurasivat, miten talon lapset syödä matustelivat kirkolta tuotuja rinkeleitä ja makeisia, jotka nyt oli ostettu heidän susistaan saaduilla rahoilla. Kauan he siinä istuivat elottomina ja alakuloisina. Vihdoin lausui Erkki kuin omissa ajatuksissaan vain, mutta puoliääneen:

— Kukas ne sudet tappoi?

Sen kuullessaan isäntä hypähti äkkiä seisaalleen, sieppasi ruoskan seinältä ja hyökkäsi poikia kohti. Mutta samassa silmänräpäyksessä pojat luiskahtivat ovesta pihalle ja kiitäessään metsään he kuulivat vain takaansa isännän äkeän pauhahtelun.

Jonkun aikaa kierreltyään lumisia teitä pojat pakkasen ahdistamina kiersivät sivuteitse taloon päin takaisin ja hiipivät saunaan, jonne istahtivat penkille puolipimeään, synkkyys ja alakuloisuus mielessään. Pienestä akkunaluukusta sisääntunkeva valo kävi kalpeasti heidän laihoille, katkeroituneille kasvoilleen. Hetkisen niin istuttuaan he virittivät saunanpesään tulen, asettuivat sitten rahille sen ääreen lämpimän loisteeseen ja katselivat, kuinka savukiemurat nokisesta saunasta räppänän kautta vierivät vapauteen. Yön lähestyessä alkoi tuuli kolkosti vongahdella lakehisessa ja samalla pyry ilkeästi ryskytellä kattoa. Pojat ahtoivat kiuas-uunin uudelleen puita täyteen, heittäytyivät nyt penkille pitkäkseen ja alkoivat rauhattomina odotella yön tuloa. Silmät eivät tahtoneet ummistua. Levottomina ne seurasivat liekkien loimuamista tervaksisissa puissa ja kipunoiden kirmailua kiukaalla, kiintyen silloin tällöin karstoittuneeseen kattoon, ikäänkuin sen tummuuden läpi tunkeakseen katseen kaipausten maille, vapauteen, niille seuduille, missä orpo huutolaispoikakin on ihminen.

Kiuas valoi saunaan raukaisevaa lämmintään, mutta sekään ei tuntunut poikia auttavan unen maille. Pyrykin tuntui parhaillaan pahimpaan raivoonsa yltyvän. Kekäleitä kierähti permannolle. Paavo kimmahutti ne uuniin takaisin ja samalla töytäsi hieman ovea auki, nähdäkseen raivoavaa säätä, mutta tuskin hän oli oven raolleen saanut, kun tuuli voimakkaalla kämmenellään jälleen sen rysäytti kiinni, niin että poikakin säikähtäen ponnahti pari askelta taaksepäin.

— Onpas siellä koiran ilma! huudahti hän.

— Tuntuu olevan, myönteli Erkki. — Rohkenisitkos sinne nyt pitemmälle retkelle lähteä?

— No enköhän sentään mieluummin kuin takaisin Kärppävaaran pirttiin.

— Niinkö arvelet?

— Niinpähän vain.

— Sitä tässä olen minäkin tuuminut ja olenpa vielä lisäksi arvellut, että…

— Mitä?

— Niin, että eiköhän nyt jätetä koko tämä höskä kaikkine hyvineen ikiajoiksi. Parempihan tuommoisessakin ilmassa on olla vapaana ja Jumalan hoteissa kuin Kärppävaaran pirttipahasessa isännän orjana.

— Samoin tuumin minä. Pois vaan tästä pahuuden paikasta, tästä kärpän rauniosta.

— Niin, totta tosiaan, kärpän rauniosta! Mitäs myyriä me olisimme, jotka täällä ikämme kaiken möyrisimme maata Kärppä-isännälle piiskapalkalla?

— Eipä taida se piiska enää minun selkänahkojani sivellä! tuumi
Paavo.

— Ei minunkaan! huudahti Erkki. — Eikä enää isäntä minun susiani rahoiksi muuttele! Ei totta tosiaan! Ei! Pois nyt lähdetään, ja nälissäni isken minä hampaani ennemmin naavaiseen petäjänkuoreen kuin Kärppävaaran emännän leipäkyrsään ja kaivan jäkälätä lumen alta kuin poro, jos Jumala ei muutakaan syödäkseni suo!

— Niinpä tuumin minäkin, vakuutteli Paavo. Johan me tässä heille kelkkoja tekemään!

— Joko tänä yönä lähdettäisiin?

— Niin tuumin.

— Mutta minne?

— Minne tahansa! Onhan erämaa auki. Eihän taivaanrannalla ole rajaa. Kai siellä jossakin on sijaa kahdelle tällaiselle pojalle… Mutta muistuupa nyt mieleeni se, mitä ihmiset sanovat kodiksi! Meillä ei ole kotia…

Hämärään saunaan tuli pitkä äänettömyys. Vihdoin Erkki sen katkaisi:

— Eipäs surra, veli! Minusta tuntuu, että kohta meillä on koti.

— Saattaapa olla. Mutta minä tässä ajattelin sellaista kotia, jossa olisi vielä sellainen vanhempi mies, jota ihmiset sanovat isäksi, ja vanhempi nainen, hellä ja hyvä, jota ihmiset sanovat äidiksi…

Hämärään saunaan tuli vielä pitempi äänettömyys, ja kolkosti ulvoen räsähytteli paisuva pyry saunan lahonneita salvoksia…

Viimein Erkki sai kuitenkin mielensä taas tyyntymään ja virkkoi:

— Eipäs surra, veli! Ei ajatella semmoisia! Metsästä löytyy meille koti. Onhan kontiollakin lämpöinen majansa honganjuuren alla. Miks'ei meillä? Ja onhan Jumala isämme, suuri erämaa äitimme!

— No niin! Oikein puhuttu! Parasta kai tässä lie, että rupeamme matkaa tuumimaan ja niin pian kuin suinkin nousemme suksille. Pyry kyllä pauhaa, mutta pauhatkoon. Tuttuahan se meille on! Ja onhan siitä nyt meille hyötyäkin. Se peittää latumme umpeen, niin ettei hetkisen kuluttua kukaan voi tietää minne olemme hävinneet, vaan saamme rauhassa jatkaa kulkuamme aivan minne itse tahdomme, kenenkään häiritsemättä.

Saatuaan asian päätetyksi tuntui pojista, kuin suuri taakka olisi vierähtänyt heidän harteiltaan. Maailma heidän edessään näytti nyt valoisammalta. Selvästi saattoikin huomata siitä valosta jo ensimmäisen kajastuksen heidän kasvoillaan. Silmiin oli tullut uusi kirkkaus, posket hehkuivat, ja ääni värähteli oudosta liikutuksesta. Hurmaavana soi heidän korviinsa erämaan tenhoisa laulu. Heistä tuntui aivan kuin joku olisi sinisten vaarojen takaa lakkaamatta huutanut heille: Tulkaa… tulkaa… tulkaa…

* * * * *

Erämaa kutsui poikiaan!

II.

Yön pimeimmillään ollessa pojat poistuivat hiljaa saunasta, kahlaten syvässä lumessa pihan poikki taloa kohti.

Portaitten vieressä, puoleksi lumeen hautautuneena, nukkui koira, tuuheakarvainen Lukki. Se hypähti pystyyn, murahti ja yritti jo haukahtaakin, mutta huomattuaan ystävänsä Paavon ja Erkin, joiden kumppanina se monet iloiset pyyntiretket erämaita oli kierrellyt, se lähestyi poikia häntäänsä heilutellen ja pyörähteli liehakoiden heidän edessään, ikäänkuin kysyen: joko lähdetään taas?

Pojat käsittivät kyllä koiran ajatukset. Paavo kumartui sitä silittämään ja kuiskasi hiljaa:

— Kyllä lähdetään! Pitkälle retkellepä lähdetäänkin, mutta nyt sinä et pääse mukaan.

Syvä huokaus kohosi pojan rinnasta hänen tätä sanoessaan. Olihan koira heidän oma opettamansa riistanpyytäjäksi ja huolimatta vasta kahdesta ikävuodestaan jo mainio tekijä.

* * * * *

Erkki otti suksiparit portaitten pielestä ja kantoi ne saunaan, ruveten heti paahtamaan pohjia, vetäen niihin tervaa ja talia.

Sill'aikaa hiipi Paavo pirttiin, otti vanhan rihlapyssynsä seinältä ruutisarvineen ja mäyrännahkaisen selkäreppunsa, johon pisti leivän sekä kaloja pöydältä. Hän liikehti ääneti kuin talontonttu, vaikkakin pyryn pauhina ulkona nyt oli niin vimmassaan, etteivät sisällä nukkuvat olisi hänen askelistaan heränneet, vaikka hän aivan reilustikin olisi pirtissä astellut. Aivan isännän vuoteen kohdalta hän sieppasi naulasta lakitkin, oman ja veljensä, jotka päivällä siinä kiireessä oli tupaan täytynyt jättää. Otettuaan vielä nurkasta hänelle ja veljelleen kuuluvat lyhyet hiihtoturkit hän raotti varovasti ovea, painoi sen hiljaa kiinni ja juoksi saunaan, jossa nuorempi veli jo oli saanut sukset kuntoon.

Paavo kiinnitti pyssyn selkäänsä, Erkki laukun. Sammutettuaan tulen huolellisesti pojat läksivät ulos. Pyry tuntui yhä vain kiihtyvän. Puuskat tulivat nyt niin vihaisina, että oli vaikea kunnolla suoriutua suksille, ja koko ilma oli yhtenä ainoana armottomana lumivyörynä. Taakseen vilkaisematta pojat hiljaa myötätuuleen laskettivat loivaa peltoa alas jäälle. Tuskin he olivat sinne päässeet, kun kuulivat pienen humahduksen sivultaan ja samassa huomasivat Lukin iloisesti hyppelehtivän edellään.

— Hei Lukki! huusi Erkki ilostuen. — Sinä seuraat meitä!

— Lystipä olisi, jos voisimme sen mukaamme ottaa, mutta sehän on talon koira eikä meidän, sanoi Paavo. — Ikävä on niin uskollisesta ystävästä erota, mutta kyllä nyt täytyy!

Pojat huutelivat koiran luokseen, ja sen tultua he koettelivat ankarasti käännyttää sitä takaisin taloon. Mutta se ei ollut ymmärtävinään, kierähteli vain lumessa heidän äärellään ja viuhtoi häntäänsä heidän vierellään. Kun muusta ei ollut apua, katsoi Paavo viimein itsensä pakotetuksi — niin kipeästi kuin se hänen sydäntään viilsikin — sivaltamaan koiraa suksisauvallaan. Surkeasti ulisten läksi Lukki heti sen jälkeen paksussa lumessa kahlaamaan taloon päin, kadoten pian pimeään ja pyryyn.

Paavo pyyhkäsi hihallaan silmännurkkaa ja alkoi verkkaan hiihtää edelleen, aukoen latua nuoremmalle veljelleen, joka alakuloisena painellen seurasi perässä. Eroaminen koirasta tuntui niin sanomattoman katkeralta.

— Minnekäs nyt matka suunnataan? kysäsi vihdoin Paavo.

— Annahan mennä vain myötätuuleen! Minnekäs sitä muuannekaan tämmöisessä pyryn myräkässä?

Samassa pääsivät pojat jo pikku järven poikki ja alkoivat haparoida harvan lepikön halki harjua kohti, jonka takaa suuren Kitkajärven ulapat aukeavat. Harjulle noustuaan he vielä viimeisen kerran katsahtivat taakseen, heittääkseen ikuiset jäähyväiset sille seudulle, johon liittyivät viimeisten vuosien katkerat muistot. Mutta hämmästys levisi heidän kasvoilleen.

— Mikäs tuli sieltä kuumottaa! huusi Erkki säpsähtäen.

— Kas, kas, miten se loimuaa! jatkoi Paavo. — Taitaa olla talo tulessa!

— Ei ole talo. Saunan paikalta se loistaa. — Voi kauhistusta!
Meidänkö syytämme tämä? huusi Erkki.

— Vaikeata uskoa, että niin olisi. Sammutimmehan tarkkaan tulen.

— Niin teimme. Mutta jos lie päässyt kipunoita kattoon tai seinäsammaliin ja siitä syttynyt palamaan.

— Onpa voinut niin käydä.

— Voi, voi kuitenkin! Olisiko nyt meidän palattava sammuttamaan? arveli Erkki.

— Kukapa sinne tällaisessa vastamyrskyssä jaksaisi hiihtää? Ja kyllä se nyt muutamassa hetkessä on porona koko rähjä. Eikä siinä enää mikään apu auttaisikaan tällaisella ilmalla.

— Sääli kumminkin vanhaa hyvää saunaa! — Sääli! Mutta emmehän me sitä tahallamme sytyttäneet. Minkäs vahingolle mahtaa?

— Kyllä kai siitä isäntä aika elämän nostaa ja murhapoltoksi asian selittää, jatkoi Paavo, alkaen edellä hiljaa soluttautua pimeätä petäjikkörinnettä alas Kitkajärven jäälle. Hetkisen kuluttua he sinne pääsivätkin, ruveten nyt tiukasti tarpomaan poikki öisen pyryävän ulapan. Sameanpunaisena läikehti takana taivas tulipalon loimussa. Hiihtäjät häipyivät yöhön, myrskyn nyt kaikkine raivottarineen kaameasti karkeloidessa ympärillä.

III.

Aamun valjetessa pojat huomasivat joutuneensa jo aivan outoon seutuun, missä eivät koskaan ennen olleet käyneet. Pyry oli huomattavasti tauonnut. Lumisade lakkasi kokonaan, ja taivaalla siellä täällä jo tuli näkyviin sinisiä aukeamia harmaitten pilvien lomissa. Eteen levisi silmänkantamaton aapa harvoine metsikkösaarekkeineen ja yksinäisine puineen.

Pojat istahtivat suksilleen, avasivat eväslaukun ja rupesivat syömään.

— No nyt se alkaa sissielämä! virkkoi Paavo.

— Antaa alkaa! Sitähän tässä on toivottukin!

— Ja kohta ollaan Jumalan eväissä! Nämä omat ei pitkällekään riitä.

— Kaipa sitä jollain tavoin siitä pulasta selvitään.

— Olisipa kevät, kesä tai syksy, enhän puhuisi mitään. Mutta näin pahimman talven aikaan on asialla monta kovaa puolta!

— Hyvältäpä kumminkin tuntuu, ettei enää olla kärppävaaralaisia!

— Hyvältä, hyvältä! Mutta kas, mikäs tuolla hankea pitkin painelee?

— Susi!

— Susihan siellä!

Nopeasti kiinnittävät pojat rensselin sekä pyssyn harteilleen ja nousevat suksille, alkaen kiivaasti hiihtää petoa kohti. Otus tekee mutkan ja katoaa suonsaarekkeeseen. Pojat tuiskuna perästä. He joutuvat jo jäljille.

— Pienipä on jäljistä päättäen!

— Pieni näkyy olevan! Mutta eihän nämä näytä suden jäljiltä ollenkaan! virkkoi Paavo.

— Ahma?

— Ai, ahmahan se taitaa ollakin!

Pojat painelivat tarmokkaasti, minkä vain pehmeässä lumessa pääsivät, mutka panipa se huohottamaan. Ajo jatkui kiivaana monta tuntia. Aina joskus vilahti peto näkyviin, pujahtaessaan suonsaarekkeesta toiseen. Väsymättöminä hiihtivät takaa-ajajat perässä. Heitä kannusti huomionsa, että välimatka oli silminnähtävästi lyhentynyt. Pehmeä lumi upotti, tehden hiihtäjille suurta haittaa, mutta pedolle vieläkin enemmän.

Yht'äkkiä pojat näkivät takaa-ajettunsa noin puolen virstan päässä kätkeytyvän myrskyn kaataman petäjän latvaoksiin. He hiihtivät tulista vauhtia suoraan sitä paikkaa kohti ja lähelle saapuessaan alkoivat tarkkaan tutkia tummia kohtia kaatuneen puun alla. Paavolla oli pyssy laukaisuvalmiina kädessään. Kas, eikös siellä liikahtanut jokin! Paavo kohotti pyssyn poskelleen ja oli juuri laukaisemaisillaan, kun äkkiä pyssy kirposi Erkin nyrkin iskusta kauas hankeen.

— Lukki! huusivat molemmat pojat yhteen ääneen ja jäivät hämmästyneinä töllistelemään koiraa, joka samassa arkaillen tuli näkyviin oksien alta.

Mitään saalista he eivät ankaran hiihtonsa palkaksi tällä kertaa saaneet, mutta suurempi ilo kuin parhaimmastakaan saaliista oli heillä nyt nähdessään rakkaan metsästystoverinsa luonaan täällä kaukana erämaassa. Nythän sen palauttamisenkin voi rehellisellä omallatunnolla sanoa mahdottomaksi.

— Lukki, Lukki, Lukki! he alkoivat huudella, mutta koira oli kovin arkeillaan eikä tahtonut tulla luokse.

Pojat koettivat jos miten, mutta aina kun he yrittivät ottaa sitä kiinni, hyväilläkseen, pyörsi se sivuun. Kun muu ei auttanut, niin pojat katsoivat parhaaksi ryhtyä jatkamaan äsken keskeytynyttä ateriaansa. He istahtivat siis suksilleen jälleen, siitä tuon tuostakin huudellen ystävällisiä sanoja koiralle. He tunsivat itsensä liikutetuiksi koiran kiintymyksestä ja uskollisuudesta. Vaikka he eilen olivat lyömälläkin koettaneet karkoittaa sitä takaisin, oli se kuitenkin salaa seurannut heitä, ja siinä se nyt oli luultuna "petona" heidän luonaan.

Syödessään pojat koettivat vielä leivänpalallakin houkutella koiraa, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Niin he taas läksivät hiihtämään eteenpäin ja näkivät ilokseen, että Lukki seurasi mukana, pysytellen kuitenkin "tarpeellisen" välimatkan päässä heistä.

Illan hämärtyessä pojat huomasivat joutuvansa lähemmäksi asuttuja seutuja. Heidän silmänsä keksivät heinäsuovan, jonkun matkan päässä vasemmalla. He suuntasivat sitä kohti, ja pian tuli näkyviin myös lato.

— Lato! huudahti Paavo. — Kas siinähän on sopiva yöpymispaikka. Se näkyy olevan vielä täynnä heiniäkin.

— Mennään vain sinne! Kyllä kai siellä tarkenee.

Veljekset kiskoivat ladon suulta pari lautaa irti, nousivat sisään ja istahtivat heinille. Heidän riemukseen hyppäsi Lukkikin kohta sinne.

— No Lukki, Lukki! Nyt sinua ei enää ajeta pois. Nyt sinä olet meidän oma koiramme. Lukki, Lukki! kutsuivat pojat hyväilevällä äänellä.

Koira tuli arkeillen ja puoliksi ryömien heidän luokseen, mutta tuli kuitenkin, ja viimein pojat jo saivat sen niskaturkista kiinni. Koira käsitti nyt vihdoinkin, että vanhat hyvät suhteet jälleen olivat palautuneet. Riemusta haukahdellen se hypähteli heinissä ja painautui jälleen poikien jalkoihin, heidän hyväiltäväkseen.

Annettuaan vielä koirallekin osan niukoista eväistä pojat raivasivat syvän haudan heiniin, asettivat turkin alleen ja rupesivat sille rinnakkain maata. Toisen turkin he vetivät peitteekseen ja kiskasivat sitten korkean heinävuoren päälleen, hautautuen sen alle syvään, lämpöiseen komeroon.

Lukki kaivautui ovensuussa heinäkasaan, jääden siihen isäntiensä vartiaksi.

Hiljainen yö vieri maille, peittäen pimeään vaippaansa nukkuvan ladon.

IV.

Pakkanen kävi aamupuoleen yötä niin kovaksi, että se tunkeutui lämpimän heinämuurinkin lävitse, alkaen nipistellä nukkujien varpaita ja herättäen heidät. Pojat sukeutuivat nopeasti lähtökuntoon ja nousivat suksilleen. Niin he lähtivät koirineen tuntematonta itää kohti. Muutaman tunnin kuluttua, kun päivä jo oli aivan valjennut, he joutuivat pienelle metsätielle. Vaikka pyry olikin sen osittain peittänyt umpeen, oli siinä kumminkin helpompi hiihtää kuin raivaamattomassa metsässä.

Ihanaa oli salo ympärillä ja ihanalta tuntui vapaus. Nyt tunsivat pojat olevansa omia isäntiään. He käsittivät samalla, että koko heidän kohtalonsa ja tulevaisuutensa oli heidän omissa käsissään ja Jumalan huomassa. He luottivat omaan tarmoonsa ja voimiinsa, tuntien ne kyllin lujiksi raivaamaan kovimmatkin esteet tieltä Jumalan avulla. Mieli täynnä vapauden hurmausta ja onnellisia toiveita he nyt iloisesti ponnistivat eteenpäin jylhällä metsätiellä.

Vähitellen alkoivat seudut näyttää yhä enemmän asutuilta. Siinä vilahti vieressä jo jokunen aidan nurkkaus vanhan kaskimaan ympärillä, tuossa taas halkopino kuusen alla, ja samassa liittyi poikain tiekin jo suureen etelästä tulevaan valtatiehen.

— Käännytäänkös pohjoiseen? kysäsi Paavo.

— Anna mennä vaan! Kai sieltä jokunen talokin vastaan tulee.

— Mitäpä taloista?

— Hyvältäpä tuntuisi kunnolleen vaatteensa kuivata!

Hiihtäjät pyörsivät pohjoista kohti, soluen hiljan ajettua tietä hyvää vauhtia eteenpäin. Pitkältä he eivät kerinneetkään tätä uutta tietä laskettaa, kun jo joutuivat jäälle ja näkivät siinä talon kauniilla rantatörmällä.

— No taloonkos nyt? kysäsi Paavo.

— Eiköhän mennä! Eväätkin on lopussa.

— Niin, eväät! Ja milläpä uusia ostelisimme? Eihän meillä ole rahaa niin pennin silmääkään.

— Se on tosi, mutta minä olen tässä tuuminut, että eiköhän ne antaisi talosta ruokaa, vaikka halonhakkuuta vastaan? Eikä suoraan sanoen pahaa tekisi, jos tästä pahimmaksi talvisydämeksi pääsisi hyvään taloon töihin kokonaankin. Voisimmehan sitten kevätpuoleen painua saloille sissielämätä oikein alkamaan.

Erkki oli kyllä reipas ja peloton miehenalku, mutta hänestä alkoi kuitenkin tuntua hiukan hirvakalta autioihin erämaihin asettuminen ankarimpien talvipakkasten ja pyryjen aikana.

— Saatetaanhan kysäistä! myönteli Paavo. — Hyvältäpä se tuntuisi tosiaankin tähän aikaan vuodesta lämpimässä pirtissä asuminen, jos siinä vain olisi toisenlaiset isännät kuin Kärppävaarassa.

Niin urhea ja rivakka kuin Paavokin oli, tuntui hänestäkin sentään liiaksi uskalletulta tähän vuodenaikaan suoraan syöksyä salojen lumiseen syliin, katottomaan korpeen, jos vain siedettävän olon ja elämän voisi asutuilla seuduilla saada itselleen.

* * * * *

Pojat saapuivat talon rantaan, ottivat sukset käsiinsä ja kapusivat rantarinnettä ylös pihaan. Lukki yritti nostaa aika tappeluksen talon vahtikoiran kanssa, mutta Paavo sai sen viime hetkessä kytketyksi kiinni.

Nostettuaan suksensa seinää vasten pystyyn pojat astuivat pirttiin. Siellä oli koko talonväki parhaillaan pitkässä pöydässä päivällistään syömässä, isäntä, emäntä, joukko lapsia, pari piikaa ja pari renkiä.

— Hyvää päivää!

— Päivää, päivää, vastattiin puoliääneen pöydästä.

Pojat istahtivat penkille, heittivät kostuneet kengät jaloistaan ja ripustivat ne takan reunalle kuivamaan.

— Eikös pojille maistuisi ruoka? kuului isännän hyväntahtoinen ääni pöydästä.

Pojat katsahtivat toisiinsa. Sellaista ystävällisyyttä he eivät pitkään aikaan olleet osaksensa saaneet. Liikutuksesta he eivät saaneet sanaa suustaan.

— Niin, että eikö maistu? uudisti isäntä kysymyksensä.

— Ki… kiitos! sammalsi Erkki. — Kyllä me sen tarpeessa olemme.

Arastellen kävivät pojat pöytään ja emännän vielä kehoitettua ryhtyivät aterioimaan. Voi miten hyvältä nyt maistuikaan vahva kunnon ateria! Sellaista he eivät pitkään aikaan olleet nähneetkään. Pikku Erkin silmännurkkiin aivan kyyneleet tahtoivat pyrkiä siitä ilosta, vaikka hän koetti niitä vastaan pidelläkin.

Syötyään pojat esittivät isännälle pyyntönsä saada jäädä toistaiseksi talon töihin ruokapalkalle. He kertoivat olevansa turvattomia, kodittomia työnetsijöitä. Mutta paostaan viimeisestä olinpaikastaan he eivät maininneet mitään.

Isäntä hiukan aprikoituaan suostui ehdotukseen, ja pojat ilomielin kävivätkin heti käsiksi töihin. Heille alkoi nyt onnen aika. Väsymättä he aamusta iltamyöhään heiluttivat kirvestä halkometsässä ja sen palkaksi saivat aina runsaat ateriansa illaksi sekä lämpimän vuoteen yölepoaan varten. Isäntä ja emäntä olivat heihin hyvin tyytyväiset ja osoittivat heille kaikin tavoin ystävällisyyttään.

Saivatpa pojat kerran tilaisuuden näyttää erinomaista reippauttaankin ja päättäväisyyttään tuntuvalla tavalla. He olivat muutamana iltana juuri tulossa halkometsästä hevosineen. Edellä ajoivat rengit, ja perässä tulivat Paavo sekä Erkki kukin omaa hevosta ajaen. Lukki ja talon Musti, joista jo oli tullut hyvät ystävykset, juosta lipsuttelivat vierellä. Tie kulki eräässä paikassa jäätä pitkin Suininkijoen poikki. Tuskin oli ensimmäinen ajaja vielä siihen kohtaan päässyt, kun perässä tulijat äkkiä huomasivat jään tien kohdalla lohkeavan ja painuvan sekä lähtevän pienenä lauttana, voimakkaan virran kiidättämänä, viemään miestä hevosineen suoraan alempana avoinna kuohuvaa koskenniskaa kohti. Toiset saivat viime hetkessä hevosensa pysäytetyiksi. He näkivät kauhistuen, kuinka jäälautta, jolla hevonen ja mies menivät, äkkiä murskautui, törmättyään johonkin pohjakiveen. Surkeasti huutaen mies vajosi mustaan veteen jääsirpaleitten keskeen, ja hevonen joutui pärskyvän kosken niskapyörteeseen, mennen kokonaan umpeen.

Mutta samassa silmänräpäyksessä tekivät Erkki ja Paavo nopeat päätöksensä. He juoksivat molemmat rantaa pitkin hätäänjoutuneitten kohdalle, jossa Erkki heti paiskautui veteen uiden kaikin voimin sitä paikkaa kohti, missä hukkuva mies taisteli virran pyörteitä ja päälletunkevia jäälohkareita vastaan. Mies oli juuri uppoamaisillaan, kun pelastaja joutui luokse ja sieppasi häntä tukevasti niskasta kiinni. Samassa näkyi suuri jäälohkare tulevan aika vauhtia aivan heitä kohti. Erkki vetäsi voimakkaasti syrjään, tempasi puukon tupestaan, ja kun lohkare samassa saapui kohdalle, iski hän puukkonsa kahvaa myöten siihen, hellittämättä otettaan. Toisella kädellään hän samalla piti lujasti kainaloista renkiä, joka oli niin uupunut ja mielenmalttinsa menettänyt, ettei voinut vähääkään helpottaa pelastajansa työtä. Jäälohkare, jonka avulla Erkki taakkoineen kuitenkin helposti jaksoi pysyä vedenpinnalla, oli joutunut pyörteestä syrjään, ja virta painoi sitä nyt parhaillaan verkkaan toista rantaa ja siellä näkyvää kiinteätä jäätä kohti. Hetkisen niin mentyä Erkki irroitti puukkonsa lohkareesta, veti muutaman tukevan vedon rantaa kohti ja iski puukollaan jälleen kiinni, nyt kiinteään jäähän. Se tuntui kestävän. Urhea poika kiskoutui puukon avulla nopeasti jään päälle ja veti pelastamansa miehen perässään.

Tämän tapahtuessa virrassa, kosken yläpuolella, oli Paavo juossut rantaa myöten kosken kohdalle, sitonut köyden rannalla olevaan puuhun ja sen toisen pään vyötäisilleen sekä sitten rynnännyt suin päin kuohuihin, hypellen kiveltä kivelle kosken liukkaalla pohjalla. Niin pääsi hän vihdoin tyrskyvälle kiviröykkiölle, jolle juuri oli ajautunut reki katkenneine aisoineen. Samassa huomasi hän keskellä koskea jyrkän puotteen alla hevosparan taistelevan henkensä edestä syvässä pyörrehaudassa. Paavo syöksyi sitä kohti. Vettä oli paikoittain hänelle kainaloihin asti. Monasti hän kompastui kiviin ja monasti taas iskivät kuohut hänet nurin, mutta onnellisesti hän kuitenkin aina köyden avulla keinottelihe jaloilleen. Hän pääsi jo aivan lähelle hevosta, ja sen pyörähdellessä edessään koetti nyt tapailla sitä harjasta tai suitsista kiinni, mutta kun köysi loppui, antamatta enää perään, ei hän päässyt kylliksi lähelle. Toisaalta oli hyväkin, että köysi nyt suoraan kiinnitti hänet rannalla olevaan puuhun, joten hänellä oli kädet vapaina, mutta toisaalta harmitti häntä, ettei voinut päästä tarpeeksi pitkälle. Kyynärän verran jos lisää olisi ollut, niin silloin olisi kaikki käynyt hyvin. Hevonen pyörteessä alkoi yhä useammin painua umpeen. Paavosta näytti sen pelastaminen jo aivan toivottomalta. Hän koetti kuitenkin vielä viimeistä keinoa, heittäytyi selälleen ryöppyihin, ojensi jalkansa hevosta kohti ja yritti pieksunkärjellä onkia ohjaksia haltuunsa. Hetkisen siinä sätkyteltyään hän tunsi pienen nykäisyn jalassaan. Silloin hän heti ponnistautui köyden avulla pystyyn, kohottaen toista jalkaansa kuohuista. Kas siinähän nyt oli ohjasnuora pieksun kärjessä. Riemuissaan hän kurottautui sitä ottamaan, mutta silloin se äkkiä luiskahtikin irti. Olipas se nyt harmillinen juttu! Ja hän kun oli jo aivan vähällä saada hevosen pelastetuksi. Juuri samassa se tuli vielä kerran näkyviin pyörteen pinnalla. Paavo heittäytyi silmänräpäyksessä taas selälleen, ojensi jalkansa ja sai uudelleen ohjaksen pieksun kärkeen. Nyt hän äkkiä vetäsi jalkansa koukkuun, sieppasi siitä ohjashihnan käsiinsä ja ponnistautui pystyyn.

Hän oli nyt niin uupunut, ettei olisi mitenkään saattanut pysyä seisoaltaan ilman rantaan kiinnitettyä nuoraa. Mutta niin uupunut kuin hän olikin, oli hänellä käsissään vielä sen verran voimia jäljellä, että saattoi ohjaksia kiinnittämällä vetää hevosen luokseen ja uittaa sen pahimmasta pyörteestä pois, muutaman suuren kiven suojaan, jossa vielä suureksi ilokseen huomasi sen jalkojen ottavan pohjaan.

Molemmat rengit ja Erkki olivat sillä välin jo saapuneet kohdalle. Erkin ja toisen rengin vaatteet olivat paksussa jäässä, samaten kuin koskessa taistelevan Paavonkin hartiat, mutta kukaan heistä ei kylmää huomannutkaan, niin jännittävä oli hetki.

Rannalla olijat olivat irroittaneet reistään loputkin köydet, ja pitäen itse toisesta päästä kiinni ryhtyivät he nyt niitä heittelemään Paavolle, jotta tämä saisi niiden avulla hevosen tukevasti kiinni ja se siten voitaisiin vetää rannalle.

Jopas onnistuikin. Paavo kiinnitti köyden pään hevosen kaulaan, sidottuaan sitä ennen ohjakset vyötäisilleen, joten hevonen pysyi kiinteästi kiven äärellä.

Rannalta käsin ruvettiin nyt vetämään poikaa ja hevosta koskesta. Sen täytyi tapahtua äärettömän varovasti, jotta hevonen ei kivien välissä katkaisisi jalkojaan, jos ne vielä olivat ehjinä säilyneet, kuten toivottiin.

Pian osoittautuivat vetäjien voimat kuitenkin liian heikoiksi. Koski painoi suurta hevosta niin voimakkaasti alaspäin, ettei vetämisestä tahtonut tulla mitään.

Mutta silloin yht'äkkiä tuli apua. Kaikkien hämmästykseksi ilmestyi siihen oman talon isäntä, joka porolla ajaen juuri saapui täyttä lentoa paikalle. Hän yhtyi leikkiin, ja niin kiskottiin pian hevonen pelastajineen kuivalle maalle.

Toinen rengeistä selitti lyhyesti isännälle mitä kaikkea oli tapahtunut. Ihmetellen poikain tavatonta urhokkaisuutta ja neuvokkuutta hän ihastuksissaan ravisti vuoroin toista, vuoroin toista hartioista sanoen:

— Teistä tulee vielä aika poikia! Te olette nyt pelastaneet ihmishengen ja lisäksi vielä minun parhaan hevoseni, jonka menettäminen olisi myös ollut kova isku. Sellaisia poikia tässä maassa tarvitaan!

Pojat tulivat tällaisesta puheesta aivan hämilleen. Hehän tiesivät tehneensä vain velvollisuutensa eikä muuta.

— Mutta mitenkäs te, isäntä, osasitte apuun tulla, vai sattumaltako vain olitte sivuitse ajamassa? kysyi Paavo, kääntäen puheen toisaalle.

— Riennetäänpä nyt kiireesti kotiin, ettette kuoliaaksi paleltuisi! Sääliksi käy tuota hevosparkaakin, joka nyt niin kauan on jäissä pulikoinut. Matkalla kerron sitten, mitenkä minä tänne olen joutunut, ja sen voin sanoa, että ihmettä se mielestäni on.

He läksivät ajelemaan kotiin päin, kiertäen nyt kaukaa entisen tienpaikan yläpuolelta, päästen sieltä onnellisesti joen poikki.

Jäissä uinut renkipoika ajoi edeltäpäin isännän porolla. Hän oli kylmästä aivan sinisenä, ja sen vuoksi katsottiin välttämättömäksi lähettää hänet lämpöiseen ennen muita. Isäntä, Paavo ja Erkki istahtivat ensimmäisen hevosen rekeen, toinen renki toiseen, pidellen ohjaksista koskessa uinutta hevosta, joka muuten oli säilynyt verrattain ehjänä, vaikka ontuikin kyllä molempia takajalkojaan. Viimeinen hevosista sai juosta hölkätä ilman ajomiestä toisten perässä.

Noustuaan jokilaaksosta kankaalle he heristivät hevosen iloiseen raviin, laskettaen niin kiireesti kuin suinkin kotitaloa kohti, jonne matkaa arvoin oli jäljellä pari virstaa enää. Poikain hampaat löivät loukkua kylmästä, vaatteitten alkaessa kauttaaltaan jäätyä ihoa myöten. Lukki hypähteli ympärillä, ilosta haukkuen, nähdessään taas rakkaat isäntänsä ehjinä kuivalla maalla.

— Lukki, Lukki! Sinä olet viisas koira! huuteli isäntä hyväillen.

Ja poikiin päin kääntyen hän jatkoi:

— Kuulkaahan nyt mikä minut ajoi sinne teille hätään. Olin pirtissä saavilautoja veistelemässä, kun äkkiä kuulin kovan romahduksen ovea vasten ja sen jälkeen surkean ulvonnan. Lapset raottivat säikähtyneinä ovea, ja sieltä sisään luiskahti teidän koiranne, Lukki, alkaen kamalasti ulvoa pirtissä, kurkottaen kaulaansa taivasta kohti. Sitten se tuli minun luokseni, rupesi repimään pieksun varresta, juoksi hätäisesti ovelle, ulvoi ja taas tarttui kiinni pieksuni varteen, ruveten kiskomaan minua ovelle päin. Lapset alkoivat itkeä, ja emäntä rupesi siunailemaan, että mitähän nyt on tapahtunut. Sen, että jotakin oli tapahtunut, arvasin heti, arvasin siitäkin, että koira oli poistunut teidän luotanne, jota en koskaan ennen ollut nähnyt. Sieppasin lakin päähäni ja peskin ylleni. Silloin koira lakkasi ulvomasta, ryntäsi pihalle ja rupesi raivoisasti haukkumaan, juosten tänne vievän tien suuhun, jääden siihen odottamaan. Minä valjastin nopeasti poron, heittäysin pulkkaan ja viiletin koiran perästä, joka jo täyttä vauhtia silloin paineli niityllä tännepäin, yhä haukkuen ja tuon tuostakin pysähdellen katsomaan, että seuraanko minä. Niin sitten tultiin onnettomuuspaikalle, ja säikähdinpä tosiaan kauheasti, kun näin Paavon ja hevosen kosken kuohuissa rypemässä. Sanonpa vieläkin, että olette te vain harvinaisia poikia ja harvinainen on teillä koirakin! Se näkyy olevan miehiä myöten.

* * * * *

Saavutaan taloon. Edeltä tullut renkipoika on jo kerinnyt kertoa tapahtumasta, joten koko väki on pihalla vastassa tervehtimässä tulijoita, ennen kaikkia Paavoa ja Erkkiä, joita nyt kaikki katselevat kuin sankareita. Ihan itkusilmin emäntäkin heitä kättelee ja kiidättää sitten pirttiin, jossa on suuri tervastuli viritetty takkaan. Pirttiin tuodaan onnettomuuden uhriksi joutunut hevonenkin, kuivaillaan ja lämmitetään sekä sitten paksujen loimien peitossa saatetaan talliin.

Kylmän kylvyn saaneet pojat istuvat kaikki kolme nyt takan äärellä kuivissa vaatteissa, ja emäntä kantaa heille kahvia, kupin toisensa perään.

Isäntä pistäytyy kamarissa, kaivaa siellä piirongin laatikosta kaksi seteliä ja antaa niistä toisen Paavolle, toisen Erkille sanoen:

— Ottakaapa tästä vielä vähän palkkioksi minun puolestani! Te teitte miehen työn! Semmoinen on aina parhaan tunnustuksen arvoinen.

Hämmästyneinä katselevat pojat seteleitä, rohkeamatta ojentaa kättään niitä vastaanottamaan. Eiväthän he, kuten sanottu, tienneet muuta tehneensä kuin velvollisuutensa. Mitä palkkiota siitä pitäisi saada?

— Ottakaa pois vaan! Ne ovat teidän rahojanne! kehoittaa isäntä hymyillen.

Ujostellen ottaa Paavo vihdoin rahat vastaan, molempien puolesta, ja kätkee ne seinällä riippuvan selkäreppunsa sisimpään lokeroon.

Silloin nousee rahiltaan myös renki Antti, jonka hengen Erkki äsken pelasti, ja joka tähän saakka on ollut tapauksen johdosta kuin sekaisin päästään. Nyt hän astuu Erkin luokse, tarttuu käteen ja virkkaa väräjävällä äänellä:

— Minulla ei ole sinulle muuta kiitoksiksi annettavaa kuin tämä kädenlyönti. Mutta tiedä se, että jos missään voin sinua tässä maailmassa vielä auttaa, niin sen tulen tekemään, vaikka henkeni menisi. Minä en koskaan lupaa enempää kuin minkä voin pitää!

Kääntyen Paavoon päin hän jatkaa:

— Ja sinä Paavo! Suuressa kiitollisuuden velassa minä olen sinullekin. Ikäni olisi tuntoani kaivellut, jos minä isäntäni hevosen olisin surman suuhun saattanut. Sama, minkä sanoin Erkille, olkoon sanottu myös sinulle.

Liikutetuin mielin tarkkasivat isäntä ja emäntä rengin puhetta, tietäen hänet mieheksi, joka ei hevillä tunteitaan paljastele eikä lupauksia anna, mutta joka aina on mies seisomaan sanojensa takana.

* * * * *

— No nyt ois sauna valmis! kuuluu samassa piian ääni pirtin ovesta.

— Sauna! Ahhah! Nytpä se onkin paikallaan, jos koskaan! myhäili isäntä, kuin toisten puolesta, arvaten hyvin millä mielellä koskessa kylpeneet tulevat kipuamaan saunan suloisille lauteille.

Ei tarvinnut kahta kertaa kehoittaa. Viskattuaan liiat vaatteet pirtin penkille kaikki miehet nyt painuivat saunaan, nauttimaan löylyn terveeksitekevästä ihanuudesta.

Toisten jo lauteitten lämpimässä kyykötellessä isäntä vielä viipyi hetkisen alhaalla kiukaan luona, kytevän hiiloksen ääressä keitellen koskessa kylpeneille "roppia" viinasta, johon sekoitti kanvärkkiä ja hiukan ruutia. Sitä hän sitten antoi pojille kupillisen mieheen, kivuten itsekin viimein lauteille toisten iloon.

V.

Pojilla oli Suininkijärven talossa hyvä olla. Koko väki päivä päivältä kiintyi heihin yhä enemmän, puhumattakaan Antti-rengistä, josta jo oli tullut poikien alituinen ja mieluisa kumppani. Työtä he tekivät väsymättä, kiitollisina isäntäväen hyvyydestä. Joskus taas kiertelivät metsiä mielihommissaan, riistaa pyydellen. Toivatpa he niiltä matkoiltaan kevään kuluessa kotiin kaksi karhuakin, joista palkkioksi isäntä antoi Paavolle sievoisen rahasumman sekä Erkille yhden rihlapyssyistään.

Pojat tunsivat itsensä ylenmäärin onnellisiksi. Erämaan kaipaus ja sen elämän viehätys kyti kyllä yhä heidän mielessään, mutta silti päättivät he toistaiseksi viipyä talossa. He tunsivat melkein velvollisuudekseen viipyä ainakin kiireimpien kesätöiden, heinänteon ja elonleikkuun yli, saadakseen siten tuntuvammin palkita kaiken kokemansa hyvyyden. Voisivathan he sitten parhaan syysmetsästyksen alkaessa siirtyä erämaaneläjiksi suurille selkosille, yksinäisille saloille, jonne veri tuntui vetävän.

Nämä heidän suunnitelmansa eivät kuitenkaan rauhassa päässeet toteutumaan, vaan sattui yht'äkkiä muuan tapaus, joka katkasi heidän onnellisen elämänsä Suininkijärvessä ja jolla oli valtava vaikutus koko heidän vastaiseen kohtaloonsa.

* * * * *

Eräänä sunnuntaiaamuna, kun kevät jo voimakkaalla kohinalla teki tuloaan, hanget loistivat häikäisevinä auringon kilossa ja purot jo porisivat notkoissa sekä laaksorinteillä, ajoi yht'äkkiä taloon outo mies, joka sisään astuttuaan ja tervehdittyään väkeä tuvassa sanoi:

— Olen kuullut, että tähän taloon on talvella saapunut kaksi poikaa, ja tulin nyt tiedustelemaan, olisivatko he ehkä samoja, jotka tekivät murhapolton Kärppävaarassa ja sitten katosivat teille tietymättömille, varastaen vielä talon koirankin, metsämiesten keskuudessa hyvin tunnetun Lukin. Minä olen kirkonkylän poliisi.

Paavo ja Erkki säpsähtivät, kalpenivat ja painuivat pirtin nurkkaan kuin salaman lyöminä. Isäntä ja emäntä katsoivat kysyvästi poikiin, huomaten selvästi heidän säikähdyksensä. Painostava hiljaisuus valtasi pirtin. Vihdoin katkasi äänettömyyden Paavo, astuen esiin ja lausuen jurosti:

— Kyllä me olemme juuri ne pojat, joita etsitte. Sen vain tahdon heti teille, herra konstaapeli, ilmoittaa, että mitään murhapolttoa emme ole tehneet emmekä myöskään koiraa varastaneet.

— Hyväpä olisi, jos vakuutuksenne olisi tosi. Mutta toista väittää Kärppävaaran isäntä. Hän sanoo teidän suutuspäissänne polttaneen saunan sekä sitä tekoa paetessanne vieneen koiran talosta. Mitäs siihen sanotte?

Suuttumuksen tuli leimahti Paavon silmissä.

— Se on valetta!, hän tanskasi. — Isännän julmuus ja hänen ruoskansa iskut pakottivat meidät lähtemään pirtistä ja etsimään suojaa saunasta, kun muuten varmasti olisimme pyryyn ja pakkaseen kuolleet. Isännän ja emännän pahuuden tähden me talon iäksi jätimme. Ehjäksi jäi sauna meidän siitä lähtiessämme. Huolellisesti sammutimme tulenkin, mutta on se varmaan seinään tai kattoon joutuneista kipunoista päässyt valloilleen. Se on suoranainen vahinkotapaus! Ja mitä koiraan tulee, niin lyömällä me sen ajoimme taloon takaisin, kun rupesi perässämme tulemaan, mutta kun se meihin oli tottunut, seurasi se siitä huolimatta, ja vasta toisena päivänä me sen jälleen huomasimme mukanamme olevan. Silloin oli jo myöhäistä sitä palauttaa. Emme edes itsekään tienneet missä olimme, ja mahdotonta olisi ollut löytää Kärppävaaraan takaisin, kun pyry oli kaikki jälkemmekin pyyhkinyt näkymättömiin. Tämä on totuus asiassa, herra konstaapeli!

Poliisi veti suunsa ilkeään hymyyn lausuen:

— Milläs sen todistatte?

— Jumala ja puhdas omatuntomme on meillä parhaat todistajat!

— Ne on molemmat huonoja todistajia käräjätuvassa, veti poliisi pilkallisesti.

Tämän kuultuaan hypähti Erkkikin seisaalleen, astui tiukasti poliisia kohti ja sähähti:

— Elkää tehkö pilkkaa! Ja hävetkää syyttäessänne rehellisiä ihmisiä moisista rikoksista!

— Kas, kas! Tämäkös se on toinen näistä nulikoista? Elähän sähise, veliseni! Enhän minä syytä mistään. Kärppävaaran isäntähän se syyttää. Onpa vielä luvannut palkkionkin teidän kiinniottamisestanne.

Pojille tämä oli kuin pahaa unta. He tunsivat suurta häpeää jo siitä, että heitä voitiin syyttää moisista konnuuksista.

— Vai tässä ne nyt on, nämä veijarit, jatkoi vielä poliisi.

— Elkääpäs häväiskö kunnon poikia, kävi isäntä väliin. — Minä luotan täydellisesti heidän puheeseensa ja olen valmis maksamaan Kärppävaaran isännälle sovintoa, hänen vaatimansa summan. Ilmoittakaa se hänelle ja antakaa poikain olla rauhassa.

— Ei käy laatuun. Kyllä minun täytyy vangita heidät. Murhapoltto on ankara rikos.

— Vangita! huudahtivat veljekset. — Vangita meidät!

Pojat tunsivat verien syöksähtävän kasvoilleen ja maailman mustenevan silmissään. Olivat he jo paljon saaneet kärsiä ja kokea, mutta näin katkeraa hetkeä he eivät koskaan olleet osanneet aavistaakaan. He tunsivat ensiksi aivan lamaantuvansa, mutta sitten yht'äkkiä vilahti Paavon silmissä omituinen teräksinen tuli, jonka jälkeen hän heti näytti tyyntyvän ja saavuttavan tasapainonsa. Hän kuiskasi jotakin Erkille, jolloin tämäkin tyyntyi.

Hetkisen aprikoituaan suoristautui Paavo ja lausui jyrkällä äänellä:

— Me olemme aivan syyttömiä. Äsken mainitsemieni lisäksi muita todistajia ei meillä ole. Mutta me emme alistu vääriin tuomioihinne! Meillä on oikeus elää vapaina. Jos muu ei auta, me pakenemme. Yksin ette kykene meitä vangitsemaan.

Samassa hypähti Antti-renki uunin pankolta ja kolautti poliisia kalloon, jotta tämä tupertui lattialle. Mutta silloin avautui ovi ja sisään astui kaksi miestä, revolverit kädessä, nähtävästi poliisin apulaisia, jotka oven takaa olivat seuranneet mitä sisällä tapahtui.

— Lain nimessä minä vangitsen teidät! he huusivat.

Nyt ei mikään enää auttanut. Poliisikin kömpi pystyyn ja heristeli nyrkkiään Paavon nenän edessä, kirkuen:

— Riiviö! Vai rupeat sinä tässä vielä tappelemaan! No, suurempihan on rangaistuksesi oleva!

Antin isku oli tullut niin äkkiä ja kokonaan aavistamatta, ettei poliisi itsekään oikein huomannut kuka sen antoi, vaan otaksui lyöjää luonnollisesti Paavoksi, joka juuri silloin oli seisonut hänen sivullaan. Paavo taas, pelastaakseen Antin ikävyyksistä, otti syyn päälleen, vilkuttaen vielä silmää puolustajalleen merkiksi, että anna hänen olla vaan siinä uskossa!

Ilkeästi mulkoillen poliisi veti käsiraudat taskustaan ja pani ne poikain ranteisiin, lähtien raastamaan heitä pihalle ja rekeen. Vakavina ja allapäin seurasivat pojat mukana. Emäntä jäi pöydänpäähän itkemään, isäntä käveli voihkien edestakaisin pirtin lattialla, ja Antti murahteli itsekseen oven suussa.

Pihalla helähtivät aisakellot. — Sinne nyt menivät kunnon pojat, joissa ei mitään vilppiä ole! huokasi isäntä.

Kellojen kilke häipyi häipymistään. Isäntä astui akkunan ääreen, luodakseen vielä viime silmäyksen menijöihin. Siellä ne ajoivat jo jäällä, poliisi vankien kera ensimmäisessä, molemmat apurit toisessa hevosessa. Perässä vieri tumma keränen. Se oli Lukki, joka alakuloisesti hölkäten seurasi isäntiään tälle surulliselle retkelle.

VI.

Murheellisella näytti maailma poikain silmissä, heidän nyt vankikyydillä kulkiessaan kirkonkylää kohti. Syvimmin painoi heitä tietoisuus siitä alennustilasta, mihin heidät oli saatettu väärien syytöksien nojalla.

Tie kiemurteli lumisia kangashongikoita, kohoili korkeita mäkiä, pistäytyi jonkun pikku järven jäälle, noustakseen sieltä jälleen jylhää rinnettä huimaavaan korkeuteen. Pohjoisessa kohosivat taivaalle mahtavina möhkäleinä Rukatunturin, Valtavaaran ja Pyhätunturin ylevät paljakot. Niiden näkeminen saattoi poikien vapaudenkaipuun aivan huippuunsa.

Oi noita vapaita tuntureita, jotka puhtaina kohoavat maailman alhaisuudesta pyhää taivasta kohti! Niitä ei sido, ei kahlehdi mikään. Vapauden temppeleinä ne kautta aikojen kohottavat lakensa pilvien yli, valaen aina mieleen omituisen vapautuksen tunteen, joka vastustamattomasti valtaa ihmisen, hänen niitä nähdessään tai niille noustessaan.

Tällaisia tunteita tunsivat nyt pojatkin. Tuskinpa osasivat he niitä ehjiksi ajatuksiksi mielessään luoda, mutta vaistomaisesti väräytti heitä kuitenkin tunturien näkeminen, saaden heidän povensa vapaudenhalusta kiivaasti kohoilemaan.

Pääsisipä nyt tuonne tunturille! Ja saisi viilettää suksillaan huimasti rinnettä alas. Tai pääsisipä minne tahansa! Samapa se, kunhan vain vapauteen pääsisi. Ennemmin vaikka takaisin Kärppävaaraankin kuin ruunun vankeuteen.

* * * * *

Ihminen ei voi käsittää, mikä Jumalan lahja vapaus on, ennenkuin hän sen on menettänyt!

Masentuneina ja sekavin tuntein saapuivat pojat kirkolle, jossa heidät suljettiin pieneen, rautaristikko-akkunaiseen sivurakennukseen vanginvartian talossa.

Siihen saakka olivat he saaneet tunteensa hillityiksi, niin etteivät vangitsijat voineet päältäpäin nähdä, mitä sisässä liikkui, mutta jäätyään nyt yksin he vaipuivat raukeina oljille pitkäkseen, voimatta enää estää silloin tällöin pientä nyyhkytystä ja ruumiinsa outoa vavahtelua.

Iltapuoleen he kuitenkin hiukan tyyntyivät, koettivat rohkaista toinen toistaan ja alkoivat tunnustella ovea, seiniä, lattiata, eikö mistään pääsisi murtautumaan ulos. Tietoisuus omasta syyttömyydestään antoi heille sen varman vakaumuksen, että heillä oli luonnollinen oikeus paeta, jos siihen vain vähänkin tilaisuutta ilmenisi. Mutta tästä häkistä karkaaminen tuntui mahdottomalta. Ei missään näkynyt pienintäkään pakotietä, kaikkein vähimmin akkunassa, jota ulkopuolelta peitti paksu rautaristikko.

Saapui yö, mutta unen päästä oli vaikea saada kiinni. Tuntikausia levottomasti piehtaroituaan pahnoilla he kuitenkin viimein vaipuivat raukeaan lepoon.

Kauan he eivät kuitenkaan vielä olleet nukkuneet, kun yht'äkkiä heräsivät heikkoon lasin helähdykseen. Yö oli pimeimmillään. He eivät voineet nähdä mitään, kuulivat vain hiljaista ryskettä akkunan takaa sekä heikkoa äännähtelyä:

— Paavo! Erkki! Oletteko täällä? Pojat syöksyivät akkunaan.

— Antti! Miten sinä olet täällä? he läähättäen kuiskasivat.

— Tulin teitä pelastamaan! Rautakangella irtautui ristikko aika helposti. Lasiveitsen ja tervatun paperin avulla sain akkunan rikki, jottei mitään kovempaa helähdystä kuulunut. Tulkaa pian pois! Onko teillä vielä käsiraudat päällä?

— Ei ole! Poliisi otti ne pois, sulkiessaan meidät tänne.

Pojat kipusivat ketterästi kuin oravat ulos akkunasta, ja kummasti läikähti heidän rinnassaan, kun he hyppäsivät ihanaan vapauteen.

Nopeasti he riensivät kylän pohjoispäätä kohti, jonne Antti heitä johdatti. He poikkesivat muutaman pikku mökin pihaan. Siellä oli hevonen, jonka reessä pojat ilokseen huomasivat omat suksensa, pyssynsä, selkäreppunsa ja kaiken irtaimen omaisuutensa.

— Mutta sinäpä vasta olet kunnon veli, Antti! Ikinä emme voi unohtaa, mitä nyt teit meidän syyttömien poikasten pelastamiseksi. Tuhatkertainen kiitos sinulle siitä! Mutta samalla sanon, että jos me syyllisiksi olisimme itsemme tienneet, emme olisi karkuun lähteneet, vaikka köysillä ja hevosilla meitä olisit vankilasta ulos koettanut kiskoa! Nyt taas lähdemme puhtain mielin vapaihin erämaihin, mistä ei mikään ihmiskäsi meitä voi saavuttaa, lopetti riemuiten Paavo.

— Mainio juttu, että otit mukaan kaikki tarpeemmekin! jatkoi Erkki.

— Hypätkäähän rekeen, pojat, niin ajetaan hiukan matkaa salolle, jotta pääsette rauhassa metsien suojaan. Minä jatkan sitten kotiin, ja jo ennen aamun valkenemista nukun taljoillani enkä tiedä mistään mitään.

* * * * *

Aamulla, kun vanginvartija heräsi ja asteli pihan poikki sivurakennukseen vankejansa katsastamaan, oli hänen hämmästyksensä suuri, kun hän löysi kopin tyhjänä ja akkunan ristikkoineen särettynä.

Hirveä meteli nousi nyt kirkonkylässä. Suurin miesjoukoin lähdettiin karkureita etsimään ja lähetettiin kaikkiin lähikyliinkin sana heidän kiinniottamisestaan sekä ilmoitus Kärppävaaran isännän lupaamasta rahapalkinnosta, joka nyt poliisin harmiksi näytti häneltä menneen sivu suun. Suuresti vaikeutti etsintää se, että yöllä oli hiukan pyryttänyt, joten jäljet olivat kadonneet.

Rauhassa painelivat Paavo ja Erkki sill'aikaa yhä syvempiä saloja kohti, suureen erämaahan, minne mitkään takaa-ajajat eivät voineet löytää. Nyt oli kaikki suhteet muuhun maailmaan lopullisesti katkaistu. Ja hyvä niin! Ihana vapaus hurmasi heidän mieltään, ja heidän korviinsa soi entistään lumoavampana erämaan salaperäinen laulu. Nyt se soi jo lähimpien vaarojen takaa, sieltä haaveksitusta onnen maasta.

Illan pimetessä he joutuivat Nuorusen tunturin juurelle, Tavajärven taakse. Tunturin he hyvin tunsivat. Olivathan he Suininkijärveltä käsin jo monasti sen ylevätä paljakkoa ihailleet, keväisen aamuauringon läikkyessä sen kimmeltävällä laella.

Nyt he sen juurelle rakensivat vankan nuotion ja katkoivat kuusen havuja vuoteikseen sen molemmille puolille. He olivat parhaillaan levolle laskeutumassa, kun yht'äkkiä kuulivat risahduksen metsästä, jonkun matkan päästä.

Pojat säpsähtivät. Erkki kohoutui polvilleen, tarkastaen tiukasti äänen kuuluntaseutua. Paavo tapaili pyssyään.

Samassa heidän korviinsa kajahti haukunnan räsähdys aivan vierestä.

— Lukki! huusivat pojat hämmästyksissään.

Koira syöksyi vihurina heidän luokseen, nuolasi Paavoa kasvoihin, haukahti, syöksyi vasten Erkkiä, hypähti jälleen Paavon luokse ja jäi sitten läähättäen katselemaan vuoroin toista, vuoroin toista isännistään.

Poikien ilo oli rajaton. Ainoastaan metsämies ja eränkävijä voi täysin ymmärtää, mitä merkitsee hyvä koira erämaan toverina, puhumattakaan siitä, jos aavistamattaan saa takaisin oman koiransa, johon on sydänjuuriaan myöten kiintynyt ja jonka on luullut ikipäiviksi menettäneensä.

Lukki oli nakertanut poikki riimunvarren, jolla se poliisin luona oli ollut kiinnikytkettynä, ja lähtenyt sitten etsimään isäntiään, löytänyt jäljet, seurannut niitä ensin mökille, missä pojat olivat nousseet hevoseen, juossut tietä Suininkijärvelle päin, kunnes taas yht'äkkiä tunsi tutut jäljet, jotka johtivat suksen laduille. Silloin se heti oli selvillä asiastaan, ja vaikka jäljille jo olikin lunta tuprunnut, tuntuivat ne koiran tarkkaan nenään, niin että se helposti pysyi niillä, saapuen vihdoin perille.

Pojat kaivoivat eväslaukustaan — jonka Antti oli hyvin varustanut — palasen poronlihaa sekä hiukan leipää nälkäiselle koiralle ja painuivat sitten rauhaisaan, onnelliseen uneen, nuotion herttaiseen hauteeseen, hiljaisen salomaan helmaan.

Hurmaavalta tuntui heistä nyt vihdoinkin olla omia isäntiään, vapaassa erämaassa, jossa vain

"kuuset ollah kuulemassa, kuutamoinen katsomassa".

VII.

Nousevan auringon punatessa itäisiä vuortenhuippuja pojat kohosivat havuvuoteiltaan. Aamu oli niin häikäisevän kaunis kuin vain peräpohjolan kevätaamu voi olla. Seudulla vallitsi syvä hiljaisuus. Ei niin risahdusta kuulunut mistään. Ja auringon ensi säteitten käydessä huurteisiin puihin loisti koko salo kuin satujen liima.

— Onpa veliseni tämä toista kuin istua ristikkojen takana! virkkoi iloisesti Erkki.

— No totta tosiaan! Toista on tämä! vastasi Paavo. — Mutta kuules mikä tuolla raksuttaa…

Pojat jäivät tarkasti kuuntelemaan raksutusta, joka juuri katkasi erämaan suuren hiljaisuuden. Ääni kuului yhä selvemmin, kiihtyi ja päättyi pitkään suhinaan.

— Metsohan siellä soi! kuiskasi Erkki. — Vuotahan, kun minä käyn sen kumauttamassa.

Paavo nyökkäsi myöntymisen merkiksi ja otti samalla Lukkia kiinni kaulanauhasta, jottei se pääsisi peloittamaan soivaa lintua.

Erkki katosi metsään. Suhinan kuuluessa hän aina hyppäsi neljä viisi askelta, jääden raksutuksen ja narskuttelun aikana seisomaan kuin kivettynyt. Niin hän sinne hävisi huurteisten puitten sekaan.

Paavo istui hiljaa odotellen miten kävisi, ja Lukki korviaan höristellen vihelsi nenäänsä, tuon tuostakin koettaen riistäytyä irti, rientääkseen linnunpyytäjän avuksi.

Jo pamahti salo. Raksutus taukosi. Kuului oksien ropinaa ja lopuksi heikko humahdus, linnun pudotessa hangelle. Valtavana jylinänä kiiri kaiku vuoresta vuoreen, kautta tyynen ilman.

Pian tuli näkyviin metsämies saaliineen. Komea metso paistettiin vartaassa, tulen loisteen äärellä. Siitäpä tuli oiva ateria! Eikä liioin Lukki ollut pahoillaan saadessaan luut rouskuteltavakseen.

* * * * *

Ennen lähtöään eteenpäin pojat päättivät käväistä Nuorusen, koko Kuusamon korkeimman tunturin laella, katsomassa sieltä maailman avaruutta ja siellä myös mahdollisesti päättääkseen suunnan, mihin kulkunsa ohjaisivat.

He hiihtivät ylöspäin metsänrajaan saakka, jättivät siihen suksensa ja nousivat kävellen autiota paljakkoa pitkin tunturin huipulle. Sieltäpä avautui eteen valtava näky! Tuhansin kimmellyksin välkehti ympärillä huurteinen erämaa, etelässä kohousi ilmaan Ukonvaaran tunturimöhkäle, lounaassa taivaanrannalla Iivaaran mahtava kero, jalkain alla väikehti Tavajärven valkea lakeus, idässä aivan äärellä halkoi saloa Suomen rajan autio ura, kadoten kiemurtelevana juovana etelään ja pohjoiseen, koillisessa hallitsivat näköpiiriä Kivakkatunturin ja Päinuorusen mahtavat tunturijättiläiset valtakunnan rajan takana, Pääjärven valkean ulapan vartioina.

— Hei, veliseni! Oletko ennen tällaista nähnyt? huusi Erkki riemastuneena.

Paavo ei vastannut mitään. Hän oli aivan mykistynyt suurenmoisesta näystä.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen Paavo vihdoin virkkoi:

— No minnekäs päin tässä avarassa maailmassa me nyt kulkumme ohjaamme?

— Päätähän sinä, vanhemmaksesi. Minulle se on sama, mennään minne tahansa, kunhan ei vaan länteen.

— No ohjataan sitten kaakkoa kohti. Siellä on suurimmat salot. Eiköhän sieltä, rajan tältä tai tuolta puolen, jostakin löytyne meille mieluisaa erämaan kätköä, minne eivät asiattomat kulkijat osaa.

Se tulikin päätökseksi. Pojat laskeutuivat entisiä jälkiään metsän rajaan, nousivat siinä suksilleen, lipuivat varovasti rinnettä alas ja lähtivät sitten hiihtämään kaakkoisia erämaita kohti.

Parin päivän päästä he saapuivat niin jylhään seutuun, etteivät koskaan olleet moista nähneet, niin paljon kuin he saloja jo kiertäneet olivatkin. Siinä oli puu puun vieressä, ikivanhoja pilvenpiirtäjähonkia taivaalle törröttämässä ja kaatuneita keloja maassa ristiin rastiin, niin että oli oikein vaikeata raivautua lävitse. Vihdoin he pääsivät kuitenkin taas aukeammalle paikalle, huomaten samassa joutuneensa pikkuisen erämaanjärven rantaan.

Siihen he tekivät tulen ja aterioituaan ryhtyivät seutua tarkastelemaan.

— Kuulehan! Tämä paikka olisi minun mieleiseni! virkkoi Paavo.

— Niin minunkin! yhtyi Erkki.

— Eiköhän jäädäkin sitten tähän?

— Jäädään vain! Jos myöhemmin vieläkin parempi paikka löydetään, niin mikäs meitä estää muuttamasta.

Pojat etsivät tasaisen kohdan, suojaisessa notkelmassa, kalliorinteen alla, raivasivat lumen pois ja ryhtyivät heti rakentamaan siihen tilapäistä erämiehen majaa, n.s. "kämppää", ensi asunnokseen. Heillä ei ollut kuin yksi kirves, joten työ kävi hitaasti, mutta kun he muutaman päivän uutterasti ahersivat, saivat he valmiiksi kolmiseinäisen majan. Seinänraot he tarkkaan tiivistivät sammalilla ja päälle rakensivat kuusenhavuista paksun katon. Kallionpuoleinen sivu, neljännen seinän paikka, jätettiin avoimeksi, ja sen edessä poltettiin öisin rakovalkeata, joka valoi kämppään tasaista lämmintään, niin että siellä kylmemmälläkin säällä hyvin tarkeni. Mitään pahempia pakkasiahan tosin ei näin huhtikuun puolivälissä enää ollutkaan.

Eväät olivat jo aikoja sitten loppuneet, mutta hätää ei pojilla kuitenkaan ollut. Lähellä oli metsojen soimapaikka korkealla kankaalla. Sieltä he aina öisin kävivät lintuja kumahuttelemassa, saaden niitä enemmänkin kuin mitä päivässä jaksoivat syödä, joten kämpän viereen rakennettuun riistalavaan kertyi vielä varastoakin kosolti. Hengissä he sillä ravinnolla hyvin pysyivät, vaikka ei se kehutun vaihtelevaa ollutkaan.

Mutta kun kevät läheni ja rannat alkoivat sulaa, parani heidän elonsa paljon. Kiskomistaan pitkistä päreistä he koivunvitsaksien avulla nitoivat pari katiskaa, jotka he jäältä käsin kiinnittivät pohjaan, hakattuaan kirveellä tarpeelliset avannot niitä varten. Kun sitten kalan kutuaika alkoi, ammensivat he niistä päivittäin, petäjänjuurista punotun haavinsa avulla, särkeä, ahventa ja haukea, suolaten niitä suuriin tuokkosiin. Vahinko vain, että suolavarat kävivät niin niukoiksi. Olihan Antti kylläkin varustanut laukkuun tätä metsäeläjän välttämättömintä tarveainetta puolisen leiviskää matkaan, mutta säästellen sitä piti kuitenkin käyttää, kun ei ollut vähintäkään tietoa, milloin uutta onnistuisi saamaan.

Kun jäät sulivat, koversivat he hongan kelosta ruuhen, meloen sillä pitkin ihanata erämaanjärveänsä, joka noin virstaa pitkänä, ehkä sataviisikymmentä syltä leveänä päilyi vuorten ja harjujen välisessä syvänteessä, synkän metsän sisässä. Sitä järveä oli melkein mahdoton huomatakaan salolta käsin, ennenkuin oli joutunut aivan rantaäyräälle.