Aaro

AARO

Kirj.

LAURI SOINI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1897.

I.

— Erri! huusi Aaro pensaikosta.

— No, vastasi Erri ynähtäen ja ainoastaan hiukkasen huuliaan raottaen. Ne huulet olivat aivan sulautuneet toisiinsa hartaasti askaroidessa.

Paljon Erri oli töitä toimitellutkin. Lehmikarjan oli asetellut somaan sikeroon laitumelle, mansikan kukkien keskelle, tuuhean lepikon reunaan. Sitten oli katsellut hetkisen niitä päiväpaisteessa harristuneita kuusen käpyjä, että mitenkä ne söivät ja laittanut männynkäpylampaat laitumelle samalla tavalla.

Karjansa vaalittuaan oli Erri käynyt muihin talousaskareihin uuteen taloon, jota Aaro parhaallaan rakensi.

Se oli semmoinen kivinen röykkiö se talo ja siinä oli ainoastaan yksi huone, sisästä suunnilleen sylen pituinen ja leveydelleen päin puolentoista kyynärän paikoille. Seinät olivat pohjalta melkein kyynärän ja yläreunastaan parin korttelin vahvuiset.

Rakennus oli jo melkein Aaron korkuinen, vaan Aaro oli sen aikonut tehdä hyvin, "hyyvin korkeaksi" ja laittaa siihen oikein katonkin.

Siinä keskitekoisessa talossa Erri nyt talousaskareissaan puuhaili, huulet yhteen sulautuneina.

Astiat, kotoa ja kylästä kerätyt, monen vuoden aikana särkyneet kahvikuppien, lautasien ja savivatien kappaleet, oli asetettu hyvään järjestykseen molempiin ovensuunurkkiin laitetuille hyllyille, ja lattia oli lakaistu. Ja parhaallaan oli Erri tyynnyttelemässä pientä perettään levolle huoneen perälle, kun Aaro häntä huusi.

— Tulepas avuksi!

— Kyllä kyllä, vastasi Erri niin sukkelasti, että siitä kuului vaan jonkullainen "lykylyky", lähätti kaikki pienokaisensa kahmalon täyteisenä tukkuna kätkyeen, jonka isä oli talvella päreitä kiskoessaan tekaissut leveästä päreestä. Kaikki lapsenrievut lähätti Erri läjään pienokaistensa päälle, ajattelematta ollenkaan niiden raukkojen tukehtumista, ja sitten mennä hynttyytti pensaikkoon huutoa kohden.

Aaro oli semmoinen pyöreä, vahvakasvuinen pojan palleroinen, jota toiset pojat eivät hyvinkään seurassaan suosineet siksi, että hän oli heidän mielestään aivan liijaksi rauhallinen ja vetelä. Erri tapasi hänet sieltä hamuamasta suuressa kivessä sylin kuin minkähän hapsinkakkiasen. Vaikka kivi oli aivan Aaron itsensä korkuinen, oli poika sen saanut jo kuopastaan ylös hinatuksi.

Rakennuksen seuduilla ei enää ollutkaan sen pienempiä kiviä. Siksi — ja muutenkin — oli Aaroa jo alkanut kyllästyttää koko rakentaminen.

Errin täytyi tarttua avuksi kiveä vierittämään, koska Aaro nyt kerran niin halusi. Muulloin hänen emäntänä ei ollut tarvinnut ottaa osaa rakennuspuuhiin.

Vaikka Erri oli viidettä vuotta Aaroa vanhempi, olisi häntä luullut aivan yhtä nuoreksi, jos ei nuoremmaksikin, sillä hän oli paljon hinteroisempi, heikompi. Äiti oli monta kertaa kertonut, mitenkä hän ei ollut luullut tulevan mitään kalua koko tytöstä, kun se oli ollut semmoinen uivelo lapseksi. Ja kun hänen oli täytynyt hoitaa Aaroa sen pienenä ollessa, oli tuo äsken kapalosta päässyt poika suututtuaan rusentanut siskonsa kumolleen, noussut polvin päälle ja tarttunut takkuiseen tukkaan, jotta siskolta oli päässyt surkea huuto.

Mutta yhdessä he nyt nyökkivät vieryttäen tuota suurta summatonta kiveä rakennukselle päin.

Kun kivi oli saatu talon viereen, niin siinä se vasta arvelu syntyi, että mitenkä se saadaan rakennukseen nostetuksi. Kauvan sen kanssa täytyi nujuta. Yksi kulma asetettiin rakennuksen seinää vasten ja toisesta päästä nostettiin. Kyllähän se siitä nousi, mutta lopulta nuljahti kuitenkin seinää vasten asetettu kulma irti ja putosi maahan. Monta kertaa se sama temppu uudistettiin, monta raamua saivat työmiehet käsiinsä ja monta mustelmata jalkoihinsa.

Vihdoin saatiin kivi nujerretuksi rakennuksen ylimmän kivikerroksen kohdalle. Silloin oli Aarolla hätä ja hyvä mieli, sillä hän oli ennättänyt vähän kuin harmistua ja tulla jokseenkin toivottomaksi. Hän väänti kaikella väellä ja vihdoin kivi vierähti kuin vierähtikin seinälle.

Tuntui mieli silloin niin tyydytetyltä. Mutta kun mieli alkoi jännityksestään paikoilleen palautua ja jäntereet ponnistusten perästä herkesivät vapisemasta, valtasi Aaron väsyttävä raukeus.

— Olkoon, sanoi Aaro, astui rakennukseensa, heittäytyi nurmikolle vatsallensa ja katseli mitenkä Erri lapsilaumaansa vaali.

Kun oli vähän aikaa toisen touhuja katsellut, heräsi Aarossakin halu olla mukana lasten vaalinnassa.

Siinä niitä sitten yhdessä tuuditeltiin ja hyssyteltiin, kapaloitiin ja käärittiin ja korjailtiin lasten palttinasta tehtyjä päitä.

Aaro älysi lapsia vaaliessa, että he, hän ja Erri, ovat oikea isä ja äiti, ukko ja akka. Sitä aatetta sitä sitten selvitettiin, keksittiin siitä aina uusia puolia ja koetettiin oikein luonnollisesti toteuttaa… semmoiseksi kuin oli heidän omakin isänsä ja äitinsä.

Aaro sanoi sen kaikkein suurinpäisen tytön — tyttöjä ne lapset olivatkin melkein kaikki, sillä ne olivat Errin tekemiä ja hän piti enemmän tyttölapsista — olleen vähän vallattoman ja torui sitä, sanoi hyvin isällisellä äänellä, että "totteletko" ja "tämä tässä". Mutta kun se suuripäinen vauva ei totellut, otti Aaro maasta heinän ja tahtoi pienokaista kurittaa.

Ja sitten tuli noille pienille lasten kasvattajille illallisen aika — vaikkakin päivä paistoi aivan korkeimmalla kohdallaan. Savileivät oli jo eilen pantu paistumaan aholla olevalle leveälle ja tasapäällyksiselle kivelle. Erri meni niitä sieltä hakemaan ja Aaro laittoi sillä ajalla pöydäksi leveän linttikiven. Takaisin tultuaan pani Erri leipiä pöydälle ja asetti siihen hyllyltä astioita. Sitten oltiin syövinään.

Syötyä oltiin hommassa ruveta nukkumaan, sillä kylpy ei sattunut johtumaan mieleen.

Mutta kun he olivat nukkumassa tupansa nurmilattialla, muistui Errin mieleen jotakin, josta Aaro ei varmaankaan mitään tietäisi.

— Aaro! äännähti hän ja kohotti päätään.

— No.

— En taida sentään sanoa.

— Minkätähden?

— En taida tohtia.

— Miks'et tohdi?

— Lemperin piijat kielsivät.

Aaro tuli sitä enemmän uteliaaksi, kun kuuli oikein Lemperin piikojen kieltäneen. Hän houkutteli ja kiusasi, mutta sisko ei vaan aikonut sanoa. Aaro kuitenkin tiesi auttavan keinon, juoksi pitkällään olevan Errin päälle, puisteli häntä ja tiukkoi:

— Etkö sano?

— Sanon, sanon, lupaili Erri.

Mutta kun Erri oli päässyt vapaaksi, rupesi hän uudestaan empimään:

Silloin koetti Aaro vielä yhtä keinoaan.

— Enpä pidä hyvänä, sanoi hän ja näytti rupeavan "mökön turkkia paikkaamaan", jommoiseksi heillä oli tapana sanoa suutuksissaan olemista.

Silloin Erri jo myöntyi, mutta ei kuitenkaan aikonut kertoa asian sitä kohtaa, jota luuli Lemperin piikojen tahtovan etupäässä pitää salassa.

— No, sanoi Aaro odottaen.

— Niin. Minäpä tiedän uuden leikin.

— No, sanoi Aaro uudestaan.

— Minä olen Lemperin piikana ja sinä Koskelan renkinä. Ja sinä tulet minun luokseni yöjalkaan.

— Yöjalkaan? kysyi Aaro. Hän oli kuullut semmoista mainittavan, mutta minkälaista se on, siitä ei hän ollut saanut vielä mitään käsitystä.

— Niin. Minä olen rupeavinani nukkumaan ja sinä sitten tulet.

— Mitenkä siinä sitten käypi?

— Menehän nyt! sanoi Erri.

Aaro meni aholle odottamaan ja Erri valmistautui kivikartanon sisälle tuohon uuteen "leikkiin".

— Joko? huusi Aaro.

— Ei vielä.

Aarosta tuntui, että leikki on jonkillaista piilosilla oloa, ja hän on silmää peittämässä, jolla ajalla Erri menee piiloon. Aaro tirkisteli aholta, että mitä Erri huoneessa tekee. Nurmikkolattialta tuvan perältä se näkyi puhdistavan kaikki tavarat ja pienet kiven mukulat. Sitten rupesi pitkälleen ja oli nukkuvinaan.

— No nyt.

Aaro kävellä kehvelsi kivitalon sisälle ja näki Errin siellä loikovan kädet silmien edessä. Hänestä alkoi tuntua koko leikki hyvin vähäpätöiseltä, sillä eihän noin mitättömässä piilossa olo mitään maksanut.

— Mitenkä sitä nyt ollaan siinä "yöjalassa"? kysyi hän.

Erri otti kätensä pois silmiltään ja noin tyhmään poikaan hyvin tyytymättömän näköisenä murisi:

— Eihän sitä sillä lailla saa tulla!

Ja silloin ei hän enää muistanut mitään Lemperin piikojen varoituksesta, vaan selitti juurta jaksain, mitenkä hän viime lauvantai-iltana, viedessään isälle puhtaita vaatteita ja Lemperiin yöksi jäätyään, oli päässyt piikojen aittaan nukkumaan. Silloin ne Koskelan rengit olivat käyneet yöjalassa ja heidän oli täytynyt pitää pitkät rukoukset, ennenkuin piika Tiina oli laskenut aittaan. Niissä rukouksissa oli ollut niin somia sanasutkauksia, joista Erri ei muistanut muuta kuin että "täällä tuulee niin, ettei lehtikään liikahda ja sataa niin, ettei vettäkään tipahda". Mutta kunhan nyt senkin sanoisi ja pyrkisi. Sitten ne olivat koko yön rupatelleet ja leikkiä nujunneet, että hän oli vähän väliä herännyt, valvoskellut pitkät ajat ja kuunnellut loikoen Tiinan selän takana seinän puolella.

Aaro kuunteli kertomusta hyvin herhalla korvin. Sitä hän ei vaan jaksanut käsittää, että minkätähden Koskelan rengin oli täytynyt niin paljon rukoilla.

— Pitikö se Tiina Koskelan renkiä pahana, kun ei tahtonut laskea? kysäsi hän.

— Eikä, vastasi Erri ja taasenkin tuntui Aaro hänestä niin kokemattomalta. Ei hän tosin itsekään asiata täysin käsittänyt, mutta sen hän kuitenkin luuli huomanneensa, ettei Tiina pitänyt Koskelan renkiä pahana.

Vihdoin muistivat lapset, että heidänhän oli ruvettava leikkimään. Erristä tuntui, että oviaukko ei saa olla aivan avonainen, joten Aaron on paremmin pakko pyrkiä. Ahon reunalta löydettiin kepakko, joka pantiin oviaukkoon Aaron rinnan korkeudelle. Sitten alotettiin leikki uudestaan ja Aaro teki ensimmäisiä kokeitaan "pyrkimispuheitten" pidossa. Vihdoin kun Aaro jo yritti unhottaa kokonaan sen asian, että he olivat leikkimässä ja aikoi tulla sisään puun alitse, tuli Erri ottamaan puun pois ja selitti, etteivät suuret pojatkaan tule väkisin. Sitten he kellivät kaikessa rauhassa kivitalonsa nurmikkolattialla, johon päivä paistaa hellitti täydeltä terältä.

— Nukkumassakos täällä on joukko keskellä päivää?

Erri säikähti ja hypähti äkkiä pystyyn. Hänelle oli Lemperillä saamastaan kokemuksesta syöpynyt mieleen vaistomainen aavistus, että tämmöistä leikkiä täytyy salata. Aaro ei tiennyt mitään salaamishalusta, vaan meni rauhallisena Lemperin tyttären Ainin luo, sillä hän se oli tullut siihen ovelle seisomaan ja katseli ihmetellen Aaron kokoamaa suurta kiviröykkiötä.

Aini lähti kävelemään pihaan päin kädessä astia, jolla hän oli tullut Malilan mökin luona rinteellä olevasta lähteestä viertomiehille vettä hakemaan. Lapset läksivät Ainin mukaan.

Malilan mökki oli semmoinen pahanen rähjä järven rantatöyräällä. Siinä oli Aaro Mali, pienen Aaron ja Errin isä, ollut jo monta vuotta loisina, ja kun mökillä ei ollut muutakaan nimeä, oli sitä kylän kesken ruvettu kutsumaan Malilaksi. Siinä oli peltoakin pienet pyöräkkeet, joita Malin ainoa lehmä lannoitti ja Lemperin isäntä viljeli, antoi vaan Malille vuosittain pienen nurkkanaan peruna- ja liinamaaksi.

Aaro Mali oli tunnettu tottuneeksi kirvesmieheksi ja oli enimmät ajat tekemässä rakennusurakoitaan, usein naapurikylissäkin. Nyt hän oli Lemperissä rakentamassa lammasnavettaa.

Aini kävi ottamassa lähteestä vettä astiaansa ja lapset kävivät häntä saattamassa veräjälle asti takaisin mennessä. Sitten he poimivat keltaisia vuohensilmiä veräjän viereisen raunion kupeilta ja kävivät lahden rannikolla uida pulikoimassa.

Uitua rupesi Erri ajelemaan kiinni suurta perhosta, jolla olivat mustanruuniset siivet ja siivissä punertavia ja valkeita pilkkuja. Perhonen lenteli edessä, asettui aina jollekin lehdelle tai nurmen notkistuneelle latvalle, mutta jokaisella kerralla kun Erri rupesi kiini tavoittamaan, lehahti se lentoon. Vihdoin liipotteli se otrapellon kohdalle ja Erri ei uskaltanut mennä perästä.

— Lapset!

Äiti se huusi ja lapset juoksivat kotiin. Äiti seisoi porstuan edessä ja lausui lasten lähetessä:

— Menkääpäs pyytämään Lemperin emännältä voivakkasta lainaksi. Pyytäkää sitä pienintä ja sanokaa nyt oikein kauniisti, että "jos oisitte hyvä ja antaisitte".

— Päästäänkös mekin sitten, rukoili Aaro.

— Eihän teistä niin pitkälle matkalle…

Äiti näet aikoi lähteä huomenna kirkkoon ja lapset olivat melkein koko viikon rukoilleet ja houkutelleet. Kirkkoon meno oli askaroidessa vähäksi aikaa unohtunut, mutta sitten se tuli taas yhä hartaampana haluna mieleen. Aaro meni oikein äidin luo, tarttui sylin äidin polviin ja hieroi kasvojaan karkeilla villalangoilla piikkokankaaseen kudottuun hameeseen ja sitten rukoili. Vihdoin äiti lausui tavallista ankarammasti:

— Menkäähän nyt!

Ja silloin lapset lähtivät.

II.

Lauvantai-aamuna varhain läksi äiti kirkolle. Tavallisesti sieltä pitäjään perukalta läksi suuri kirkkovenhe sunnuntai-aamuna auringon nousun aikana ja sittenkin täytyi soutaa hikoillen ja väkeillen, jos mieli joutua kirkkotoimitusten alkuun. Mutta nyt, näin rippipyhänä, oli äiti kuullut kirkkovenheen lähtevän jo lauvantaina aamiaisten aikaan, että jouduttaisiin iltakirkkoihin ja rippikirjoitukseen. Venheelle oli maamatkaa puolikymmentä kilometriä, joten täytyi lähteä kotoa jo aivan noustuaan.

Äiti oli palkannut kotimiehen, joka kävisi lehmän lypsämässä ja silloin pitäisi vähän huolta lasten ruokajärjestyksestä. Muuten lapset saivat tulla toimeen omine neuvoineen. —

Lauvantai-iltana, kun lapset jo olivat nukkumispuuhissa ja nahisivat kahden sängyssä, jossa he saivat nyt sekä isän että äidin poissa ollessa levätä, aukeni aitan ovi ja isä astui aittaan. Kauvan kopeloi se aitassa vaatteittensa taskuja, puhalsi sitten tyytymättömänä sieramiinsa ja meni pois.

Erri hiipi sängystä ylös, raotti ovea ja katsoi isän jälkeen. Aarokin nousi ja meni kurkistelemaan Errin ylitse.

Isä näkyi menevän kylään päin ja kujasilla oli Lemperin renki odottamassa.

— Löytyivätkö? kysyi renki isän lähetessä.

— Eikä, vastasi isä äreästi.

— Eikö? kysyi renki pettyneellä ja hiukan ihmettelevällä äänellä. Mikäs siinä…?

— Akan kutale kaiketi kätkenyt. Ja miehet menivät kylään päin.

Mutta lapset pujahtivat peloissaan sänkyyn.

Sunnuntaina tuli lapsille ikävä kotona kahden kesken ollessa. Aamiaisen syötyään läksivät he Lemperiin.

He kulkivat järven lahteen viettävän notkelman poikki ja kohosivat siitä ahon kulmitse edelleen. Aaro viskoi kulkiessaan vanhaa vannetta, jonka hän oli löytänyt tullessaan kujasten suulta.

— Hei! kuului raukea äännähdys metsän reunasta.

Molemmat lapset säikähtivät. Mutta kun he katsoivat sinne päin, josta huudahdus oli kuulunut, näkivät he siellä isän kellottamassa pitkällään lepikon varjossa. Lapset menivät luo.

— Mitä isä siellä tekee? kysyi Aaro.

— Isä lepää, vastasi isä nauraen.

— Minkätähden isä lepää?

— Nythän on pyhä, poikaseni.

— Onko isä väsyksissä?

— Ainahan sitä vähän väsyy…

Isä olisi tavallisesti työlästynyt noin joutaviin kysymyksiin, mutta nyt hän näkyi olevan kovin hyvällä tuulella, koska niin mieluisasti vastaili. Aarokin huomasi sen ja meni lörpöttelemään isälle asioitaan.

— Katsoppas isä, minkälaisen hevosen minä löysin!

— Niinpäs on.

— Arvaappas, isä, mistä se löytyi?

— En minä arvaa.

— Aidanrapun luota kujasten suulta.

Isän täytyi ottaa vanne oikein käteensä ja kiidättää ahoa myöten menemään.

— Mitenkä isä saa pitkällään ollen noin hyvästi pyörimään?

— Minnekä te olitte menossa? kysyi isä.

— Lemperiin.

— Mitäs sinne?

— Luultiin isän olevan siellä.

Isä kellotti yhä pitkällään, puhua rekosteli Aaron kanssa ja naureskeli.

Aaro pyysi isää kertomaan satuja. Isä kertoi. Ensiksikin jutteli hän pojasta, joka ei koskaan muistanut, jos hänet lähetettiin mille asialle. Kerran lähetti isänsä hänet hakemaan kylästä vintilätä ja käski koko matkan hokea "vintilä, vintilä, vintilä", että muistaisi. Poika hoki koko matkan niin kauvan kunnes kaatui. "Vintilä, vintilä, vintilä, vipsis", sanoi hän kaatuessaan viimeisen kerran, eikä kylään mentyään sitten muistanutkaan mille asialle hänet oli laitettu. —

Kun Aaro rupesi saamaan saduista tarpeeksi, rupesi hän laukkaamaan nelinkontin aholla. Laukatessaan teki hän sen keksinnön, että hän onkin hevonen ja sitten juosta konkaroi, hyppeli, potki ja hirnui. Kun oli hetkisen ollut hevosena, meni pyytämään siskoa taluttamaan.

— Millä minä talutan?

Hevonen meni pyytämään isältä vyötä.

— Ota, lupasi isä. Hevonen päästeli vyön isän ympäriltä ja solutti siitä pois tuohisen tupen. Sitten otti vyön solen suuhunsa ja siskon täytyi toisesta päästä taluttaa.

Lapset olivat parhaallaan pehertelemässä, kun tietä kulki Lemperin isäntä renkinsä ja kasakkamiehensä kera. Olivat olleet metsässä kortilla. Isäntä huusi isän nähtyään:

— Vieläkö se pää tuntuu raskaalta?

— Enpä tässä ole vielä kävelyä koettanutkaan, kun olen noiden penaskain kanssa pusannut.

— Koeta nyt toki ja joudu taas miesten joukkoon! sanoi isäntä ja nauroi.

— Jokos se viina loppui? kysyi isä.

Isäntä nauroi vaan ja sanoi:

— No tulehan nyt syömään! Tulkaa lapsetkin.

Lapset astelivat miesten perässä vähän jälempänä.

Lapset jäivät porstuaan, kun miehet menivät ruokatupaan. Piika tuli sitten kutsumaan, isäntä antoi isot voileivät molemmille ja piika toi penkille suuren kupin täynnä kalakeittoa ja tuopilla sakeaa piimää.

Ruoka maistoikin paljon paremmalta kuin kotona. Kotonakin se oli äidin joskus kylästä tuoma leipä lapsista monta vertaa mieleisempää kuin kotona leivottu.

Syötyä menivät lapset taasen kotimökille, kun ei Lemperinkään lapsia näkynyt kotosalla. Siellä odottivat äitiä kirkosta tulevaksi, mutta kun sitä ei alkanut kuulua, lähtivät taas kävelemään Lemperiin päin.

Tien varrelta kuului katajikosta puheen puminata. Lapset poikkesivat lähemmäksi katsomaan. Kortilla näkyivät siellä olevan miehet, isäkin oli joukossa.

Aaro meni isän selän taakse istumaan ja katsomaan, mutta Erri ei ilennyt tulla.

— Tule pois! pyysi hän Aaroakin.

Mutta Aaro ei hennonut lähteä.

Vihdoin näkyi sisko menevän pois yksinään ja Aaro rupesi rauhallisemmin istumaan.

Aaro piti niin paljon noista korteista, joissa oli ukkoja ja akkoja, että isän täytyi antaa yksi semmoinen hänelle katseltavaksi. Mutta kun tuli uusi "työvuoro", otti isä kortin pois.

Aaro katseli hartaudella, mitenkä miehet oikein ähkäen paiskelivat kortteja nurmikoon. Aaro olikin nähnyt paljon sitä työtä tehtävän, sillä viime talvenakin oli Malilan tuvassa ollut kortinpelaajia jokaisena pyhänä ja välistä arkenakin.

Tarkasti kuunteli Aaro ja koetti painaa mieleensä niitä miehekkäitä lauseita, joita kortinlyöjät niin totisina lausuivat ja joita käytettiin vaan korttia lyödessä.

Mutta Lemperin renki se Aaroa kaikkein enimmän huvitti, se kuin melkein sillä töin lauloi rivoja laulujaan.

— Mene nyt jo kotiin, sanoi vihdoin isä, kun aurinko jo alkoi lähetä laskuaan.

— Enkös minä vielä saisi olla? rukoili Aaro.

Isä kiinnitti ajatuksensa peliin ja näytti unhottavan koko pojan.

Mutta kun joku miehistä jälleen jakoi korttia, ja isä sai niistä kolme katsottavakseen, kysäsi Aaro:

— Mikäs tuo kortti on, jossa on ainoastaan yksi nelisnurkkainen punanen pilkku?

Muut miehet nauroivat, vaan isä ärähti:

— Suus, poika!

Mutta kun ruutu kääntyi valtiksi, suutahti isä ja sanoi:

— Mene nyt! Eikö tuo jo liene äitisikin tullut kotiin.

Niin, äiti! Aaro oli aivan unhottanut, vaikka äsken olivat niin odottaneet. Juoksujalkaa Aaro vihlasi kotiin.

Äiti oli kotona, ja Erri oli parhaillaan jauhattelemassa kirkkotulijaisia, valkoista vehnäskimpaletta.

Aarollekin kaivoi äiti nyytistään. Ja illallista syödessä saivat lapset äidin säästämää eväspannurieskaa, kirkon kellon kuulumaa.

Äiti kuori iltasella pytyt valmiiksi, että aamulla olisi sitten joutuisampi kirnuta ennen työhön lähtöä, sinne Lemperin kuokokselle.

Vihdoin mentiin nukkumaan. Äiti rupesi sänkyyn ja Aaro siskonsa kanssa lattialle.

Kun Aaro oli jo hetkisen nukkunut, heräsi hän ja kuuli puheen turinata. Isä oli tullut kotiin ja kuului juonittelevan äidille tavallisella tavallaan. Oli aina vähän aikaa vaiti ja sitten alkoi jurista, kiihtyi juristessaan ja huippuun päästyään hiljeni taas, piti sitten pienen väliajan ja alkoi jurista uudelleen.

— Voi, nukuhan pois, kuului äiti sanovan.

— Mutta eikös se ole parempi sanoa? vastasi isä.

— Tottapahan aamulla löytyvät.

Aaro nukkui, mutta kuin unessa kuului hänen korvaansa kauvan aikaa isän juonittelu.

Ja aamulla vielä unen horroksissa ollessaan kuuli Aaro taas samallaista juonittelun juorattelua. Vihdoin kuului kovempaa ääntä, jolloin Aaro heräsi ja nousi istualleen vuoteellaan.

Äiti istui sängyn reunalla kirnu polvien välissä ja kirnusi illalla kuorimataan kermaa, ja isä istui kynnyksellä ja juonitteli. Äiti piti kirnutessaan samallaisia väliaikoja kuin isäkin juonitellessaan, kirnuta hyrrytteli ensin hyvin pitkän huokauksen ajan, nosti sitten männän aivan kerman pintaan ja kiepautti sitä vähäsen, painoi taasen männän syvemmälle kermaan ja kirnuta hyrrytteli, jotta kirnusta kuului semmoinen ääni kuin hiljainen ukkosen hyminä.

Mutta kun äiti sitten seisautti kirnuamisensa ja kirnun yli kumartuen koukistetulla sormellaan hivutteli alas reunoihin pirskahdellutta kermaa, näki Aaro, että kirnuun putosi kyynel äidin silmästä. Äiti näytti sen itsekin huomaavan, koska pyyhkäsi silmiään huivinsa nurkalla.

— Laita nyt vaan ne joutuin käsiin, että pääsen työhön, ähkyi isä.

— En minä tiedä, tiuskasi äiti lopultakin vihastuneena, sillä hän oli jo monta kertaa saanut saman sanoa.

— Vai et tiedä! ärjäsi isä ja töytäsi äidin tukkaan.

Aaro kuuli äidiltä purskahtavan itkun ja päästi itsekin kovan parkauksen. Erri myös itki.

Mutta kirnu kaatui ja kerma hulahti vuoteelle Aaron ja Errin päälle. Se oli siksi suuri tapaus, että kahakka loppui siihen.

— Kyllä olet kapine! sanoi isä ovelle mennessään ja hänen äänestään tunsi, että hän katkeran ivallisesti nauroi. — Potkasepas kirnu kumolleen… hah!

Ja äiti oli todellakin tainnut sen potkaista.

Isä läksi Lemperiin päin.

Mutta äiti meni kiireesti kopeloimaan isän taskuja. Kun hän oli parhaallaan siinä toimessa, tuli isä takaisin, seisattui ovelle ja sanoi melkein tavallista lauhkeammalla äänellä:

— Käy siellä suolla kuokkimassa, jos joudat ja jaksat. Kun saisit tällä viikolla sen urakkapahasen loppuun, taitaa tässä ruveta heinänteko päälle pakkaamaan.

Sitten isä meni. Kaiketi hän oli huomannut tehneensä väärin ja tahtoi kääntyä takaisin sovittamaan.

Äiti löysi isän taskusta korttipakan, meni sen kanssa ovelle ja viskasi kortit pihalle.

— Tuossahan nuo ovat raamattusi, vaikka semmoista meteliä pidit!

Isä vilkasi jälelleen, mutta meni menojaan.

Kortit olivat levinneet yksin kappalein pihalle ja saivat olla siellä aamiaisten ajoille asti. Kuitenkin keräsi äiti ne sitten kokoon ja vei aittaan isän taskuun.

III.

Seuraavana sunnuntaina oli isä vasten tavallisuutta kotona.

Äiti ei koskaan sunnuntaina kirkkoaikana laskenut lapsia minnekään, vaan komensi heidät ottamaan "kirjan käteensä". Erri osasi jo lukea sisältä jokseenkin selvästi ja katkismusta muisti hän ulkoa kolmanteen pääkappaleeseen asti.

Mutta Aaroa ei tahtonut saada lukemaan millään hinnalla. Jos hän kirjan käteensä ottikin, niin siinäkös vetelehdeltiin ja haukoteltiin ja tehtiin jos minkänäköisiä koukkuja, kunnes vihdoin sai kiertäytyneeksi vapaaksi.

Jokaisena sunnuntaina kirkkoaikana lukea jutusteli äiti itse virsikirjasta päivän epistolan ja evankeliumin, vieläpä usein päivän tekstiin jollakin tavoin liittyviä rukouksia ja virsiäkin, ja silloin täytyi aina molempain lasten olla hänen rinnallaan istumassa.

Tänään luki isä, kun hän oli kerran kotona. Ainoan ikkunan alla istui hän penkillä, piti Aaroa polviensa välissä ja kirjaa Aaron edessä, että se voisi seurata silmillään mukana, kun hän luki raukaisevalla nuotillaan.

Äiti istui rahilla pöydän edessä ja kuunteli. Erri oli hänen vierellään, nojaten äitiä vasten ja pitäen käsivarttaan kierrettynä äidin käsivarren ympäri.

Mitenkä tuskastuttavan vaikea Aaron oli olla yhdessä kohdin ja kuunnella isän väsyttävää, hidasta ja venytettyä lukua! Kuin taudin kourissa kiemurteleksen ja sijoitteleksen poika jos mille mukalalle. Ajatukset olivat kaikessa muussa kuin kirjan sisällössä, ne liitelivät ulkona kesäisessä metsässä ja isän lausumat sanat hiipoivat vain hiukkasen korvia kuin kaukainen kaiku. Aarolla oli niin polttava halu päästä pujahtamaan pakoon…

Kun olisi päässyt edes käymään ulkona…

Valmiiksi muodostettu pyyntö kierteli Aaron ajatuksissa kauvan aikaa. Mutta kun yritti äännähtämään, alotti isä samalla ajalla sanaa ja Aaron täytyi pyyntönsä lausuminen pidättää. Vihdoin, isän lukiessaan pitäessä pitemmän seisahduksen, sai Aaro äänensä kuuluviin.

— Saisinkohan minä käydä vähäisen pihalla?

— Pistäyhän nyt, jos on tärkeä asia, sanoi isä ja avasi kätensä.

Aaro puikki ulos niin maltittomasti, kuin olisi pelännyt takaisin käännytettävän, jos ei joudu sukkelaan pois näkyvistä.

Mutta kun hän pääsi ulos, tuntui hänestä aivan ehdottomalta asialta, että hänen oli pötkittävä pakoon. Seinän vartta myöten mateli hän ikkunan alitse ja nurkan luo päästyään vilisti veräjälle, jotta tuuhahteli vainen vaalea tukka.

Aaro meni kivirakennukselleen. Siellä kantoi hän muutaman kiven rakennukseensa, mutta kun se ei tuntunut huvittavan, heittäytyi hän huoneensa sisään nurmikolle pitkälleen ja nukkui.

Herättyään läksi hän kotiin päin. Vasta matkalla muisti, että hän oli karkuretkillä.

Kovin peloitti kotiin mennessä. Veräjästä ei uskaltanut mennä ylitse, vaan kapusi korkean pisteaidan ylitse saunan suojassa. Saunan nurkkajuuresta pilkisti pihaan.

Kun pihalla ei näkynyt ketään, uskalsi hän nurkkajuuria myöten hiipiä porstuaan ja astui arvellen ja arkaillen tupaan.

— Missä sinä hunsvotti olit? sanoi isä julmasti.

— Kivitalollani olin.

— Kivitalollasiko? puuttui äiti ihmetellen ja nuhtelevasti puheeseen.

— Niin, vastasi Aaro.

— Mutta siellä sinä et voinut olla, sanoi äiti. Minä kun pihalla kuuntelin niin moneen kertaan, eikä kuulunut mitään.

— Minä nukuin, vastasi Aaro.

Isä oli kovin kovasti suuttunut.

— Vai semmoisia valheita sinun päähäsi vielä juutas ajaa, sanoi hän. Mutta maitahan eikö sinusta mutkat oikeile!

Isä sieppasi vahvan kepakon sopelta, tarttui Aaron käsipuoleen ja huiskutti keppiä.

— Sano nyt joutuin, missä sinä lurjustelit, tahi…

— Isä, minä olin siellä todellakin!

Silloin se keppi alkoi laulaa ja Aaro juoksi sen minkä kerkesi kehässä isän ympäri parkuen:

— Elkää hyvä isä!

Mutta isä kääntyi sinnepäin, jonne poika juoksi. Ja hän antoi kepin liikkua säestäen jokaista lyöntiä:

— Tunnustatko missä olit? Tunnustatko? Tunnustatko? Tunnustatko? — —

— Tunnustan, tunnustan! huusi Aaro.

Tanssi taukosi hetkeksi ja isä piteli rakasta "hunsvottiaan" käsipuolesta.

— Missä sinä sitten olit?

— Minä… minä… minä…

— Aijotko ruveta siinä vielä uusia valheita kutomaan? sanoi isä ja keppi kohosi.

Aaro oli aikonut sanoa kuten ennenkin, mutta kepin uhkaava asento sai sanat vaikenemaan. Hän oli kyllä pari kertaa narrin kujeilla pelastanut selkänahkansa, mutta nyt tuntui olevan asema niin kovin ristiriidassa entisten samallaisten tilaisuuksien kanssa, ettei hän mitenkään jaksanut käsittää, miksikä häntä pakotettiin valehtelemaan. Eikä sitä niin sukkelaan välähtänyt mieleen edes semmoista valhettakaan, jonka olisi luullut välttävän.

Mutta keppi heilui ylhäällä.

— Minä… minä…

Jo muksahti kerran.

— Elkää hyvä isä!

— Tunnustatkos!

— Tunnustan, tunnustan…

— No!

— Lemperissä kävin…

— Ja luulitko tekeväsi oikein, kun sillä lailla viekkaudella läksit jumalansanaa kuulemasta.

— En…

— Mutta miksikäs läksit?

Aaro ei tiennyt miten vastata. Mutta kun hän näki velvollisuudekseen jotakin sanoa, katsoi hän parhaimmaksi käyttää isän omia sanoja, että tottahan ne kelpaavat.

— Juutas viekotteli, sanoi hän katuvalla äänellä.

— Niin, ja sitten vielä valehtelit!

Ja isän keppi taasen lauloi. —

Mutta iltasella, kun äiti lehmänlypsystä tultuaan siivilöi maitoa havujen lävitse pyttyyn, tuli Aaro hänen luokseen sen näköisenä, että hänellä on jotakin sydämmellä. Äiti luuli hänen aikovan pyrkiä johonkin. Mutta äidillä oli ennen tehty päätös, ettei hän Aaroa sinä päivänä mihinkään laskisi, ja sentähden kysyi hän jokseenkin ankarasti:

— Mitä nyt?

— Minä en ollutkaan päivällä Lemperissä…

Aaro oli tuntenut pakottavaa tarvetta asian ilmoittamiseen, sillä hänen ymmärryksensä mukaan oli hän kärsinyt vääryyttä.

— Etkö?! Ja vaikka niin kovalle pantiin, niin sittenkin sinä valehtelit! —

— Pakkohan minun oli, ynisi Aaro.

— Missä sinä sitten olit?

— Siellä kivitalollani…

Äiti ei aikonut ottaa uskoakseen, mutta uskoihan lopulta kuitenkin, kun Aaro oikein vakuutti. Ja sitten äiti sanoi, että Aaro oikeastaan sietäisi uuden selkäsaunan niin tavattoman tunnottomasta valehtelemisesta.

IV.

Kesä kului ja loppui.

Kesän perästä tuli talvi, talven perästä kesä ja taasen uudestaan talvi — aivan niin, kuin niillä on tapana vaihdella.

Aaro tietysti kasvoi ja kehittyi ajan edelleen kuluessa.

Aaro kasvoi ja kehittyi niinkuin puu metsätien varressa. Puu on liijan lähellä tietä, tiellä on kulkijoita, jokainen kulkija puun oksia jollakin tavalla koskettaa ja hevosmiesten reki raapaisee runkoakin. Oksat vääntyilevät ja vääristyvät, koko puu kasvaa vikaiseksi ja rosokylkiseksi, ja kitukasvuinen se on, sillä maa on raakaa, viljelemätöntä.

Pellon pientarella voi kasvaa puu tuuheaksi, vaikka sen juuritse kulkisi tiekin. Siellä on ympäristö lihavampi, josta puu saa voimaa kasvaakseen.

Kaikkialta, kotoa ja kylästä, sai Aaron kehitys vaikutuksia, pahoja ja osiksi hyviäkin. Mutta hänen vanhemmillaan ei ollut kykyä hyvillä vaikutuksilla masentaa pahojen voimaa, vaan antoivat hekin runsain määrin juuri pahoja vaikutuksia. Kun ne aina alkoivat kovin suuriksi kasvaa, koetettiin niitä nyhtää pois kovalla kurilla. Mutta usein oli kurituskin niin rajua, että se vaikutti aivan vastakkaista kuin oli sen tarkoitus.

Isä olikin oikein ankara kurittaja, ja isäänsä Aaro kammoksui, oli arka ja siivo hänen näkyvissään…

Äiti oli lujaksikin löyhä vitsan käyttämisessä, ja siksi Aaro isommaksi tultuaan tottui olemaan hänen sanoistaan välittämättä.

Kielto, käsky ja vitsa — siinä olivatkin ne keinot, joita Aaron kasvatuksessa käytettiin. Ja niitäkin käytettiin miten milloinkin sattui.

Kesällä pani äiti merkille, että maitopytyt aina vajuivat. Hän arveli kissan kulkevan ruokahuoneessa, kun hän piti öillä ovea auki, että huone jäähtyisi.

Hän rupesi suojelemaan ovea öilläkin kiini. Mutta maitopytyt yhä vajuivat.

Vihdoin tapasi hän Aaron maitopytystä ryyppimässä.

Syksypuoleen tuli äidille valituksia, että Aaro käypi ihmisten naurishalmeissa.

Aaro olikin tänä kesänä enimmät ajat yksikseen. Errin oli eräs kasakkamies ottanut lapsenhoitajaksi, kun hänen vaimonsa täytyi kulkea työssä.

Ihmiset alkoivat suojella lapsiaan Aaron pariin pääsemästä. —

Kun Aaro kasvoi isommaksi, ruvettiin häntä pakottamaan askareihin. Alussa hän oli aina hyvin harras, mutta pian kyllästyi, eikä häntä saatu sitten oikein tekemään työtä hyvällä eikä pahalla.

Samallaista oli silloinkin, jos Aaro itse yritti jotakin. Kun hän jonkun tuuman päähänsä sai, oli hän silloin niin touhuissaan, ettei saanut yön lepoa eikä päivän rauhaa, ennenkuin sai koettaa. Mutta kun hän koettaneeksi sai, haihtui halu kuin tuhka tuuleen. Rupesi niin kyllästyttämään ja veltostamaan, ettei Aaro tuntenut voivansa mitenkään jatkaa.

Isä kun oli mailla, pakotti hän aina Aaroa johonkin työhön. Mutta voi miten vaikealta silloin tuntui Aarosta! Vaikeaa se oli äidin alituisen torumisenkin kuuntelu, mutta siitä toki pääsi kuuntelemalla. Kun kuunteli aikansa vaikkapa tottelemattakin, kyllästyi äiti vihdoin itsekin ja antoi olla Aaron miten hyvänsä.

Kerran keväisenä sunnuntaina tuli Lemperin isäntä Malilaan. Aaro oli jo aika pojan jyskyläinen. Ja Lemperin isäntä sanoi, että Aaro saisi tulla heille huomiseksi perunan kylvämiseen. Jos tekisi vointinsa mukaan ahkerasti työtä, saisi jäädä koko kesäksikin, ainakin heinänteon ja leikkuuajan ylitse, tuumaili isäntä.

Aaro meni jo sinä iltana Lemperiin.

Ja hän oli niin täynnä elontoivoa ja työnhalua. Hänhän oli nyt jo melkein oikea renki, joka asema hänelle oli niin toivorikkaana häämöittänyt, sillä mitäpä muutakaan päämaalia sitä voisi olla päivätyöläisen pojalla. Kun hän tämän kesän olisi Lemperissä, niin ensi syksynä ottaisi pestin ja rupeaisi oikein vuosirengiksi joko Lemperiin eli muuanne. Olihan siskokin jo Purolassa piikana, vaikka viime kesänä oli vaan lapsenlikkana.

Aaro aikoi olla oikein mallikelpoinen palvelija. Silloin sunnuntai-iltana jo olivat hänen kaikki jäntereensä niin vireillä kuin jännitetty jousi, että kun vain joku viittaisi, niin hän olisi valmis lähtemään. Aaroa melkein harmittivat nuo toiset rengit, kun olivat niin huolettoman ja välinpitämättömän näköisiä.

Iltasella oli puheena, että Aaro aamulla saisi mennä haasta hevosta hakemaan. Aarosta oli se niin mainiota, että hän iltasella otti suitset jo tallista valmiiksi ja asetti ne tuvan naulaan hyvin näkyvälle paikalle, että aamulla saisi sukkelaan käsiin.

Väki asettui näin sunnuntai-iltana aikaseen nukkumaan, että aamulla jaksaisi paremmin nousta. Aaro valvoi kauvan vuoteellaan mietiskellen huomisen päivän tehtäviä ja vihdoin vaipui levottomaan uneen.

Mutta yöllä löysi hän itsensä ihmeikseen Lemperin pellon veräjältä. Aluksi ei hän ensinkään voinut käsittää mitenkä hän oli sinne joutunut.

Ja suitset olivat hänellä kädessä…

Mutta sitten muisti hän nähneensä unta, että häntä käskettiin haasta hevosta hakemaan. Ja unissaan kaiketi oli hän ottanut suitset naulasta ja tänne kävellyt. Veräjällä oli pudonnut ja siinä herännyt.

Mitäs muuta kuin uudestaan nukkumaan.

Mutta aamulla kello kolmen seuduissa noustiin Lemperissä. Koko perhe meni pellolle perunoita kylvämään.

Kello kolmesta aamulla kello kymmeneen illalla oltiin tavallisesti työssä. Ruokailulevähdystä pidettiin kaksi tuntia päivällisen ja tunti aamiaisen aikana. Tuskin ennätti ruokatunnilla nukahtaa, kuu jo täytyi lähteä. Raskaalta se ruumis tuntui, mutta mennä täytyi, eikä valittaminen kuulunut kunnon työmiehelle.

Ensimmäisenä päivänä oli Aaro niin ahkera, että isäntä pellolla käydessään sanoi:

— Tästähän taitaa tullakin oikein topakka renki!

— Hyvinhän tämä on ollut nohova, sanoivat pellolla työskentelijätkin.

Illalla syötiin ja kylvettiin vielä työstä tultua, joten yö alkoi olla puolessa, ennenkuin nukkumaan jouduttiin.

Muiden nukkumaan mentyä valvoivat piijat vielä kauvan aitassaan korjaten vaatteitaan ja ommellen uusia. Heidän täytyi tehdä silloin, vaikkakin nukkumis-aika hupeni kolmeen, neljään tuntiin, sillä muulloin ei heillä ollut aikaa omiin töihinsä.

Aaro nukkui sinä iltana aivan herkuttamatta. Ja miten vaikealta tuntui nousta aamulla auringon nousun aikana! Ruumis oli vielä eilisestä niin väsynyt, että tuntui kuin olisi ollut hiekkaa ihon ja paidan välissä aivan jokaisessa paikassa.

Mutta työssä täytyi olla vaan edelleen kuten muidenkin viisi- ja kuusitoista tuntia päivässä, jos mieli olla ensinkään. Sillä työtä, ruokaa, vähän unta ja taasen paljon työtä — sitä ainoastaan mahtui rengin ja päiväläisen elinjärjestykseen.

Aaro sai pian laiskan vetelyksen nimen. Hän alkoi "vedellä jalkojaan kuin raajarikko hevonen" isäntänsä selityksen mukaan.

Eräällä aamurupeamalla tapasi isäntä hänet nukkumasta niityn laiteella, jossa hän oli vesoja raivaamassa. Aaro huomattiin niin auttamattomaksi laiskuriksi, että hän sai laputtaa tiehensä.

V.

Sen kesää teki Aaro työtä isän kanssa yhdessä, äidin nuhtelujen ja isän kiukuittelemisen pakolla.

Talvella läksi hän naapurikylään miiluhalkojen hakkuuseen.

Siellä olikin oikein iso työpaikka, josta oli kulkenut maine ympäri koko pitäjän. Eräs isäntä oli myönyt rautatehtailijalle suuren summattoman metsänsä, ja metsä oli sinä talvena hakattava haloiksi ja halot vedettävät jäälle.

Aaro meni metsään, hakkasi kovasti päivän ja alun toistakin. Mutta toisena päivänä istui hän puun tyvelle miettimään, sillä hänen jäsenensä tuntuivat niin kovin veltoilta.

Samana iltana katosi Aaro työmaalta ilman tiliään vaatimatta ja tuli iltapuhteella äidin luo mökille.

Äiti oli kaikkea muuta, mutta ei tyytyväinen. Ei tahtonut oikein mielellään antaa ruokaakaan.

Ja monta työnlaatua ennätti Aaro sinä talvena yrittääkin. Muun ohella meni hän suutarin oppiinkin. Mutta kun suutari oli häntä pitänyt toista viikkoa, sanoi hän, ettei hän voikaan pitää oppilasta…

Kevättalvella vei isä Aaron mukanaan naapurikylään, jossa hän oli tuulimyllyn seiniä salvamassa. Koettaisihan jotakin, arveli isä, sillä täytyyhän maailmanrannan kuitenkin opettaa työtä tekemään. Koloisihan siellä edes hirsiä, jos ei muuta kykenisi tekemään.

Isää pidettiin siellä kuin mestarimiestä ainakin, syötettiin oikein kammarissa erikseen ja annettiin kahvit kahdesti päivään, kaksi kuppia aamulla ja yksi päivällä. Isä oli sanonut emännälle, että kelpaa sille Aarolle ruoka perheen pöydälläkin, mutta sai hän kuitenkin syödä isän kanssa kammarissa.

Aaro oli ensi kertaa näin kunniakkaissa oloissa ja siksi hän oli tavallista ahkerampi. Isäkään ei ilennyt täällä ihmisten ilmoissa niin paljon kiukutella ja komennella, ja sen vuoksi tahtoi poika työskennellä miehekkäämmästi.

Talossa oli kauppakin ja Aaro oli ostanut puodista sikaareja. Niillä hän sitten komeili polttaa tupsuuttaen silloin, kun isä ei ollut näkyvillä.

Eräänä päivänä kävi talossa harjavenäläinen. Sattui ruokatunnin aika ja koko perhe kokoontui katsomaan harjukkaan rihkamia ja monivärisiä kankaita, miesväki istuen ja naiset seisoskellen lattialla avatun laukun ympärillä. Tuli siinä joku kauppakin tekaistuksi pitkien tinkimisien perästä.

Työhön mennessä löysi isä pihalta pienehkön paperikäärön. Kun hän käärön salvokselle mentyään avasi, oli sen sisällä suuri joukko naskaleja.

Aarolle, joka oli ollut katsomassa käärön avaamista, lausui isä:

— Muista pitää suusi kiini!

Harjavenäläinen oli toisessa talossa huomannut naskalinipun hävinneen ja tuli takaisin kyselemään, eikö kukaan ollut sitä nähnyt. Kukaan ei tietänyt sanoa mitään koko naskaleista. —

Aaro nukkui isänsä kanssa tuvassa yhdessä sängyssä.

Eräänä iltana, kun isä oli jo nukkunut, heräsi hän. Joku kopeloi hänen housunsa taskua.

Aaro oli sieltä jo vetänyt pois rahakukkaron.

Isä oli hyvin vihainen, juonitteli kauvan aikaa, kuitenkin niin hiljaa, etteivät muut heräisi ja kuulisi.

— Eihän isäkään antanut venäläiselle pois naskalikääröä, uskalsi Aaro vihdoin sanoa.

Isä vaikeni.

— Oma löydetty, vieras varastettu, sanoi hän vihdoin ja nukkui. Huomenna sattui salvoksella ikävä onnettomuus. Kun isä nosti hirren päätä salvoksen nurkalle, sattuikin hirsi vierähtämään nurkalta pois ja putosi isän jalalle.

— Ota hirsi pois! huusi isä tuskaisena, kun Aaro hädissään ei osannut mitään tehdä.

Aaro kiirehti hirttä vieryttämään.

Isän sääriluu oli katkennut poikki.

Naapurin isäntää pidettiin tämmöisten jäsenvikojen lääkärinä, ja hänet haettiin apuun. Hän väänteli ja rusenteli jalkaa jos minne päin isän huutaessa. Vihdoin näytti se hänestä tarpeeksi suoralta, ja hän köysi isot, paksut puupalikat jalan kahden puolen.

Koko kevännä ei isä kyennyt vuoteesta liikahtamaan. Aaro ei silloin paljoa töistä välittänyt. Menihän kuitenkin aina pois siitä näkösältä työpaikalleen, Lemperin halkometsään. Mutta sieltä hän pujahti läheiseen mökkiin siksi, kunnes joutui syönnin aika.

VI.

Maat sulivat ja kulokosta alkoi nuori nurmi pilkistää esiin.

Isän jalka oli ollut jo pari viikkoa kipeänä.

Silloin läksi Aaro tukinuittoon.

Naapurikylässä oli tukinuitto parhaallaan, vaan siellä Aaro ei päässyt työhön.

Mutta Aarolle oli herännyt kummallinen halu mennä pois kotikylän tienoilta, oikein kauvaksi, sama se mihin.

Ja hän astui yhtä mittaa aivan toiseen päähän pitäjästä. Siellä uitettiin suurta summatonta tukkijoukkoa toista kymmentä virstaa pitkän joen kautta.

Oli iltapäivä sunnuntaina, kun Aaro etsi päälliköt käsiinsä. Hänet luvattiin työhön.

Mutta päälliköitten kesken oli herännyt tuuma viinan haitannasta ja Aaro katsottiin sopivimmaksi lähettää.

Aaro onnistui hyvin, ja sai markan palkakseen. Mutta tärkeämpää oli se, että Aaro pääsi päälliköittensä kesken hyviin kirjoihin. Ne olivat suuren kauppayhtiön asiamiehinä täällä ne päälliköt. Moni "tottunut tukkimies" sai heiltä hyviä palkkoja jokseenkin vähillä töillä, kun vaan ymmärsi sen verran, että salaisin puolin ojensi päällikölle pullon, jossa oli miestä riskimpää. Ainakaan työhön pääsystä ei silloin ollut epäilemistäkään, vaikka olisi ollut miehiä liijaksi entisiäkin.

Vastakin käyttivät päällysmiehet Aaroa pikkujuoksuilla, viemässä jotakin käskyä jokivarren toiseen paikkaan tai iloliemen haussa. Usein sattui noilla retkillä tilaisuus pistäytyä vesakkoon ja nukahtaa pensaitten pimennossa. Muutaman kerran tapasi joku päällikkö Aaron jokivarrellakin torkkuen istumassa, mutta ei siitä sen kummempaa tullut.

Aaro voi siten olla "työssä" yhtä mittaa yöt ja päivät. Ja täällä hän viihtyikin ihmeellisen kauvan, aina yli juhannuksen, tukinuiton loppuun asti.

Juhannuksen aattoiltana oli Aaro kokolla. Tukkimiehet olivat hommanneet sinne viuluniekankin ja karkeloivat tienoon tyttöjen keralla.

Mutta kun Aaro palasi yksikseen kokolta, tapasi hän muutaman tukkimiehen tiellä makaamasta. Siinä oli puu poikkiteloin ja nähtävästi oli juhannusiloja nauttinut urho siihen kompastunut. Unien valtakunnassa hän eleli, maahan koskettivat ainoastaan kasvot ja polvet, muu ruumis sai kunnian olla ylempänä luokkimaisessa asennossa.

— Hei! huusi Aaro ja kosketti miestä kohteliaasti korkeimmalla olevaan kohtaan kenkänsä kärellä, jotta lenko ruumis menetti tasapainonsa, ja kallistui tielle lengottamaan. Aaro nykäsi vielä uudestaan miestä ja toisti kehoittavan äännähdyksensä.

Mies vaan vähäsen örähti.

Mitähän, jos…

Aaro kosketti vielä miestä varmuuden vuoksi.

Ja sitten solutti hän hiljaa kätensä miehen housun taskuun. Käden mukana tuli sieltä rahakukkaro, jossa oli yksi ainoa kymmenmarkkainen. Aaro otti sen sukkelasti ja lähätti kukkaron takaisin miehen taskuun.

Katsahdus ympärille ja kipakka juoksu… Ja juostessa tuntui Aarosta kuin tienviereiset vesat olisivat tavoitelleet häntä lyödäkseen…

Juhannuspäivänä lähetti joku päälliköistä taasen Aaron viinanhakuun. Kolmisen virstan päässä joelta oli mökki ja mökin toissilmällä miehellä oli pulloja metsä täynnä. Yhden pullon etsi hän pensaasta täältä, toisen pensaasta tuolta ja kolmannen koivun juurelta kuivien kulojen ja lehtien peitosta. Hänen päävarastoaan ei kukaan tietänyt.

Aaro osti kaksi pulloa päällikölleen ja yhden itselleen. Jokaisessa pullossa oli vettä puoleksi, ja puolitoista markkaa ne maksoivat kappale.

Aaro tarjosi iltasella pullostaan päälliköllekin. Mutta itsellään hänellä oli niin tavattoman hauska. Töppöset tuntuivat olevan niin kepeät, niin kovin kepeät, että niilläkös vasta olisi kelvannut tukkien selässä keppelehellä. Ja metsän puut näyttivät nauravan ja nauraessaan vapisevan…

Aaro meni näetten metsään korttimiesten luo. Siellä hän rupesi pelaamaan oikein rahaista nakkia, sillä hän oli jo oppinut tuntemaan kortitkin.

Auringon laskettua meni Aaro kylään päin muutamien nuorten tukkipoikain keralla, sillä kylässä kuului muutamassa talossa olevan paljon tyttöjä…

Aaron pullo kun oli jo iltasella mennyt tyhjäksi, antoi eräs päällikkö aamulla hänelle kohmeloryypyn.

Ja Juhannuksesta lähtien korotettiin Aaron palkka markasta kahdestakymmenestä pennistä puoleentoista markkaan.

Mutta parin viikon perästä laskettiin joesta viimeiset tukit järven lahteen. Aaro sai olla viimeiseen asti työssä, vaikka miehiä päivä päivältä vähennettiin lautan hännän joensuuta lähetessä. Aaro toivoi pääsevänsä lautallekin, mutta kun viimeiset puut olivat lahteen lasketut, annettiin hänelle viimeinen tili.

Kotikylälle päin ei Aaro ajatellutkaan lähteä. Hänessä oli herännyt vastustamaton halu mennä hyvin kauvaksi, jossa ei hänen kotikyläänsä tiedettäisi olevan olemassakaan…

Muutamia päiviä astuttuaan tuli hän rautatien asemalle. Sattumalta oli tullut kulkemaan sen lähitse ja pistäiksen katsomaan, kun kuului junakin juuri kulkevan.

Juna tuli niin muhkeana ja mahtavana ja kiljahti kopeasti tullessaan. Silloin Aaro rietautui juoksemaan pilettiluukulle, haamasi kaikki rahansa kukkarostaan ja pyysi pilettiä niin pitkälle matkalle kuin rahoilla pääsee.

Piletin myyjä katsoi vähän ihmetellen, mutta toi kuitenkin piletin ja antoi viisitoista penniä takaisin.

Aaro koppasi konttinsa käteensä ja juoksi junaan. Vaunussa ei ollut muita matkustajia kuin joku neiti, jonka posket olivat melkein läpikuultavan puhtoiset, puku aivan lumoava ja päässä kukitettu hattu. Aaro painautui nurkkaan istumaan ja tarkasteli neitiä. Neiti luki, nosti muutaman kerran suuria silmiään ja vilkasi Aaroon. Aaro oikein vavahti nähdessään tuon katseen…

Toista semmoista katsetta ei Aaro enää saanut, mutta neiti siihen sijaan sai Aarolta yhtä pitkän katseen kuin Aaro tuli junalla kulkemaan.

Mitenkä kiivaasti se juna kulki!

Mutta ainoastaan kiireen kautta jouti Aaro vilkasemaan mitenkä puut vilahtelivat radan varsilla. Sitten käänsi hän katseensa neitiin…

— Eikös se poika ollut jääpä tälle asemalle? tuli konduktööri huomauttamaan.

Aaro ei ollut muistanut koko asiaa. Kiireesti hän ryykäsi ulos.

— Niin.

Ja juna läksi.

Äkkiä näkyi Aaro muistavan jotakin. Hän läksi juoksemaan junan perästä ja huusi hädissähengin:

— Konttini jäi!

Konduktööri seisoi nauraen vaunun rappusilla ja junan vauhti vaan yhä kiihtyi.

— Elä juokse poika radalle! huudettiin asemalta.

— Konttini! huusi Aaro ja juoksi kuin tuskainen.

Juna eteni ja pieneni. Vähän ajan perästä pilkoitti se pienenä, mustana kääpiönä pitkän, suoran rata-aukean toisessa päässä ja puhkui mustaa savua pirullisesta kidastaan.

Aaro juoksi perästä. Tottapahan tavoittaisi seuraavalta asemalta.

Huimaa vauhtia oli mennyt juna, mutta huimaa vauhtia meni Aarokin.

Punaisesta talosta pistäytyi ratavahti ulos, huutaen:

— Ei saa kulkea radalla!

Mutta minkäpä hän pojalle teki. Luuli kaiketi hulluksi.

Asemaväli oli jokseenkin lyhyt. Vihdoin näkyi asema pitkän rata-aukean päästä ja asemalla seisoi juna puhallellen torvestaan savupalloja ilmaan.

Aaron vaatteet olivat aivan kosteat ihosta virranneesta vedestä, mutta yhä kiivaammin hän juoksi.

— Hiiiuu!

Ja juna läksi liikkeelle. Aaro oli jo jokseenkin likellä.

— Konttini, konttini!

Aaro puuristi viimeisetkin voimansa. Asemalla seisoi mies, jonka hattu oli ympäröity sinisellä nauhalla.

— Minnekäs juokset, poika?

— Niinkun konttini vei!

— Mutta rataa ei saa juosta, sanoi sininauhahattuinen.

— Voi, seisottakaa, että saan konttini!

— Sähkötetään seuraavalle asemalle, että ottavat siellä pois.

— Maksaako se mitä?

— Parisen markkaa.

Mutta Aarolla oli rahaa ainoastaan viisitoista penniä. Sininauhahattuinen ei antanut hänen juosta edelleen, eikä siitä olisi kuulunut olevankaan mitään hyötyä.

Voi kun Aaroa harmitti tuommoinen ryövärin mokoma. Ja kun kontissa olivat kaikki hänen alusvaatteensa ja kengätkin! Aarolle ei jäänyt ylle kuin yhdet toimikkaiset housut, paita, takki ja hattu. Mutta minkäpä sille teki…

Aaro läksi astuskelemaan tietä myöten, vieköönpä tie minne hyvänsä.

Oli jo heinä-aika. Miehet kyllä kävivät kaikkialla kaupaksi.

Suurempi talo sattui olemaan tien varressa ja Aaro otettiin siihen työhön. Talossa oli seppä ja Aaro niin maailmaa matkaavana miehenä katsottiin parhaiten sopivan sepän toveriksi.

Pari päivää oli Aaro työssä. Mutta kolmannen päivän aamuna sanoi hän olevansa kipeä. Ja kipeä hän olikin, oli ruumis niin veltto, että hänen oli mahdoton työhön ryhtyä.

Aaro makaili puolille päivin. Mutta sitten tuntui ruumis vieläkin pehmeämmältä. Illemmalla pyysi Aaro palkkaansa, vaan isäntä ei antanut näin keskellä viikkoa… olkoon viikon loppuun.

Aaron täytyi tyytyä.

Mutta yöllä, kun ihmiset olivat nukkuneet, kapusi Aaro portaita myöten pieneen vinnikammariin. Siellä olivat sepän vaatteet ja ne puki Aaro yllensä, jalkaansa sirot saappaat ja kaulaansa valkoisen kauluksen. Omat ryysynsä pani hän nyyttiin ja lisäksi kaikki sepän alusvaatteet.

Aaro painoi ovet hiljaa kiini ja läksi. Pari päivää käveli hän niin kiivaasti kuin kerkesi. Mutta kun jälestä ajajia ei alkanut kuulua, alkoi hän sitten rauhoittua.

Miten komealta hän näytti, aivan herrasmieheltä! Taloissa veivät oikein kammariin syömään ja olivat niin nöyriä, että häntä aivan hävetti.

Mutta niissä taloissa, joissa Aaro möi sepän liinavaatteita ruokarahan avuksi, katsoivat ihmiset häneen kuin olisivat tahtoneet sanoa:

— Mikähän lurjus lienet sinäkin.

Aaro oli jo niin kaukana kotiseuduiltaan, että hän halusi niin hartaasti mennä yhä kauvemmaksi.

Kulkuaan suuntasi hän merenrantakaupunkiin, jossa sanottiin olevan hyvin paljon lastaustöitä kesäisin.

Mutta siellä oli työmiehiäkin niin paljon, ettei niistä puoletkaan työhön mahtuneet. Moni oli sinne tullut suurten ansioitten toivossa, mutta olivat menettäneet entisetkin ansaitsemansa. Moni oli pettyneenä palannut, moni jäänyt sinnekin oleilemaan, saaden joskus sattumalta työtä ja siten hädin tuskin leipänsä ansaiten.

Aaroa ei siellä oikeastaan työhön haluttanutkaan. Peloitti jo edeltä päin nähdessään likaisten ja ryysyisten työmiesten raatavan kuin juhtien ja toisten kaikilla keinoin koettavan päästä päivän puoliskoksi tai pariksi tunniksi tuohon onnelliseen asemaan. Aaro möi sepän vaatteet kappaleen toisensa perästä. Ja sitten ei hän tietänyt miten ruveta elämään.

VII.

Rannikkokaupungissa vietettiin sunnuntaita.

Aaro oli aamukorvaa viettäessään pistäytynyt satamassa. Siellä oli paria laivaa parhaallaan lastattu. Muutamia miehiä oli työssä, toiset seisoskelivat seinävarsilla ja loikoivat nurmikkokentän liepeillä.

Aaro tuli torille. Torin reuna vilisi tiheänä kihermänä samaista työväestöä. Siinä oli useita laudoista rakennettuja puoteja, joissa myytiin ruokaa, leipää ja voita, keittoa ja munia. Paljon oli siinä syömämiehiä. Toiset kävelivät ja seisoskelivat lähistöllä jo itsensä ravinneina, toiset paistattivat päivää puistossa puotien takana, istuksien ja loikoen pitkällään puiston penkeillä.

Aarollakin oli nälkä ja se kiihtyi vaan nähdessään toisten syövän. Mutta ruokaillessaan eilisiltana ja ruuan päälle juodessaan vehnäpullan kanssa kahvit, oli hän menettänyt viimeiset penninsä. Eikä hänellä ollut enää mitään semmoista tavaraakaan, joka olisi toiselle kelvannut.

Miten onnellisia olivatkin hänen mielestään nuo, joilla oli rahaa siksi, että pääsivät vielä ruualle. Kun olisi hänelläkin ollut edes viisitoista penniä! Viidellä pennillä olisi saanut leipää ja kymmenellä kupin keittoa.

Mutta Aarolla ei ollut, ja hänen vatsansa alkoi valittaa ja vonkua yhä tyytymättömämmin, mitä pitemmälle päivä kului.

Puolen päivän seuduissa läksi hän kaupungista astelemaan maantietä myöten.

Tien varsilla olivat niityt niin aution näköisiä, sillä niistä olivat heinät niitetyt ja latoon korjatut. Ruispelto hovin kartanon ympärillä oli puolitiehen leikattu ja lyhteet kuhiloille pystytetty. Leikkaamattomalla puoliskolla näytti lakoon painautunut, vaalea vilja ainoastaan sirppiä odottavan ja elokuun öiden kuoleuttamassa pientaren nurmikossa hassotti siellä täällä myöhästynyt ja kuoleutuva kukkanen. Lehtojen lehdiköissä näytti olevan semmoista yli aikansa elähtäneen kalseutta, ja ne kaipasivat vaan vähän entistä ankarampaa hallaa ja syysmyrskyjä kellastuakseen ja karistakseen.

Ja kalpealla taivaalla ullotti elokuinen aurinko luoden lakastuksen leimaa kantavalle maisemalle kultaisen katoksen.

Aaron vatsassa asusti armoton nälkä. Ja päivä paistoi häneen kuten maisemaankin.

Aaro asteli utakasti edelleen, vaikka jäsenissä tuntui kuin niistä olisi nyhdetty elonvoimaa vatsaan päin. Tuntui kuin hän olisi ollut tuommoinen kasvi, jonka kesä on keskoiseksi synnyttänyt ja jättänyt ennen aikojaan koleain kylmien käsiin.

Aaron täytyi juosta, juosta semmoista toivottoman tuskallista juoksua, joka ei välitä mihin menee, kunhan taival katkeaa.

Mutta pian hän kyllästyi, sillä ruumis alkoi vapista. Hänessä tuntui valtaavan yhä enemmän alaa semmoinen huikaiseva heikkous, jota vastaan vähenevät voimat taistelivat kuin entistä enemmän terästyneinä.

Aaro tunnusteli tarkkaan, olisiko hänellä enää minkäänlaista kaupaksi käypää tavaraa. Ei ollut muuta kuin vyöllä nahkainen vyö, kotikylän perua.

Hän päästeli sen vyöltään ja meni tien viereiseen mökkiin. Mökissä oli mies pienoisen poikansa kanssa kotona.

— Ettekö ostaisi vyötä?

Välinpitämättömästi vilkasi mies, käänsi sitten katseensa pois ja veteli piipustaan savuja, kyynäskolkkasin polviinsa nojaten.

— Kun antaisitte vaan vähän leipää…

Mies otti vyön epäkehtoisesti käteensä ja silmäili siihen. Ojensi sitten pojalleen.

— Anna hänelle kantura.

Poika kävi hakemassa leivän puolikkaan.

— Annetaanko tämä?

— Anna hänelle.

Aaro kiitti oikein nöyrällä äänellä ja pujahti ulos. Kun hän vähän matkaa oli kulkenut tietä, ei hänellä ollut enää mitään leivän puoliskosta.

Vähän ajan perästä rupesi niin kovasti raukaisemaan, että täytyi mennä metsään lepäämään. Heittäytyi sinne nurmikolle tuuhean lepikon reunaan. Päivä paistoi siihen niin lämpimästi ja nurmikossa surisi muutama syksyinen, veltto kärpänen.

Aaro otti oikein pitkät unet. Herätessä tuntui raukaisevan melkein enemmän kuin nukkumaan ruvetessa. Mutta aurinko oli jo aivan laskuaan lähellä, ja rupesi huolettamaan yösijan etsiminen.

Kun oli vähäsen matkaa kävellyt, oli tienvarressa vakavannäköinen talo. Aaro pyrki yöksi ja sitten alkoi kysellä leikkuutyötäkin.

Kuului olevan työtä, kun vaan on miestä tekemään.

Kovin olivatkin hyviä siinä talossa. Mittasivat etukäteen kokonaisen leivän ja hailia, vieläpä voitakin. Keittoakin antoivat iltasella. Aaro söi kuin mies ja syödessä herkkeni hänen rintansa lämpimään kiitollisuuteen talonväelle.

Syötyä tuntui niin hyvälle painautua nukkumaan lämpimän tuvan penkille. Siinä taasen muodostui mieleen vähän valoisampi tulevaisuuden kuva pitkien aikojen perästä. Hän olisi oikein kova työmies, ja jos sitten pääsisi vielä rengiksi näin hyvään taloon.

Mutta kuva oli niin kovin hämärä, että uni sotki sen aivan sekaisin.

Aamulla lähetti isäntä Aaron yksin kauraa leikkaamaan pienelle perkkiön pyörämälle haka-aitauksen takana. Jos tahtoisi, saisi Aaro koko halmeen leikata urakalla. Siitä oli muulloin maksettu kuusi markkaa.

Yöllä oli ollut niin kova halla, että maa oli valkoisessa kuurassa. Isäntä antoi Aarolle vanhat kengät jalkaan.

Kovalla vauhdilla ryhtyi Aaro työhön. Isännän käskyn mukaan leikkasi hän hajalleen aamukasteen aikana, sitten päivällä sitoisi ja panisi kuhilaille. Tuommoisen pyöräkkeen hän toki leikkaisi parissa päivässä.

Päätäänkään ei Aaro malttanut nostaa, kaverteli vaan olkia sirpillä poikki. Koko halmeessa oli ainoastaan kaksi sarkaa ja toinen oli jo melkein puolitiehen leikattu, kun talossa soi ruokakello. Aarokin rupesi silloin syömään.

Syötyään painautui hän nurmikolle ruokalevolle.

Kun hän heräsi, oli aurinko tehnyt jo pitkän matkaa taivalta. Mutta päivä oli hänet laulanut niin pehmoiseksi, että tuntui kovin sääliltä nouseminen. Aaro antoi sirpin odottaa ja nukkui, käänti monta kertaa kylkeä ja yhä nukkui.

Oli päivä jo sivuitse puolen, kun hän vihdoinkin nousi ylös ja yritti työhön. Mutta voi, miten raukealta taasen tuntuikaan ruumis! Tuskin olet pysyivät kourassa, tuskin jaksoi sirppi niitä katkaista.

Hän rupesi sitelemään. Sitoi kymmenen lyhdettä ja tekasi kuhilaan, mutta sitten ei siitäkään tuntunut tulevan mitään. Lopputulos oli se, että hän pisti sirpin kuhilaan päähän, jätti leikatut lyhteet levälleen ja läksi.

Maantietä myöten kaupunkiin päin astuessaan huomasi perunapellon mökin luona maantien varressa. Vesakkoa myöten kiersi pellon takapuolelle, painautui pitkälleen ja hiipi pellon reunaan. Sieltä kaiveli suurimmia mukuloita varsien juurilta, keräsi perunat hattuunsa ja mateli metsään. Velttous oli hävinnyt kuin puhaltamalla ja kaikki aistit olivat vireillä.

Onneksi oli tulitikkuja takin taskussa ja metsän juuresta kyllä löysi puita. Aaro teki tulet ja paistoi perunat.

Olipa se herkullinen ateria. Leipäkannikka ja voi menivät loppuun. Parisen hailia jäi, mutta Aaro tarttui niiden häntään ja sirotti metsään mokomat elukat.

Aaro oli oikein hilpeällä mielellä sitten kaupunkiin mennessä. Oikeinpa pisti lauluksikin. Olihan hän oppinut Lemperin rengiltä hauskoja lauluja ja tukkijoella oli varastoaan lisännyt…

VIII.

Vähän ennen auringon laskua sattui Aaro menemään kaupungin ja merenlahden väliselle vuorelle.

Miten uhkealta sinne näytti ulappa! Vettä, vettä vaan niin kauvaksi kuin silmä kantoi ja tuolla täällä joku pulleapurjeinen pursi, ja höyryvenheitäkin parinen tuhkamassa. Ja tuolla kauvempana näytti meri viettävän näkymätöntä syvyyttä kohden ja kaareva taivaan ranta vaipui syvyyteen.

Sieltä syvyydestä alkoi vastamäkeä myöten nousta suuri summaton laiva. Ensin pilkoitti vain mastoja vedestä, mutta vihdoin kohosi kokonaan näkyville loistava hirviö. Mahtavalla vauhdilla se tuli osottaen kokkaansa salmeen, saaren ja kallion välillä. Voimakkaina aaltoina vyöryi merenlahden pinta salmen molemmille rantamille.

Kun pääsisi tuonne, merta kyntämään, kauvaksi tuntemattomille aloille!

Aamulla aikoi Aaro käydä pyrkimässä laivaan, ensiksikin tuohon suureen, joka tuolta tulla pauhasi, näkyen kuin kuningas muiden purjelaivojen keskeltä, jotka oksattomana hongikkona täyttivät laajalle kaupungin sataman.

Mutta nyt täytyi lähteä yösijaa etsimään. Sinne meni hän, jossa oli ennenkin saanut nukkua, erään työmiehen asunnossa, uunin juurella.

— Saatkin nyt mennä jo etsimään yösijaasi muualta, sanoi työmiehen vaimo.

Aaron täytyi tyytyä. Monesta paikasta kävi hän kysymässä, mutta kaikkialta vastattiin ynseästi:

— Ei meille sovi. Vihdoin alkoi jo ilta pimetä.

Ihmiset asettuivat nukkumaan ja sulkivat ovensa.

Kauvan vielä käveltyään pistäytyi Aaro pienestä portista pihaan. Lähinnä porttia oleva ulko-ovi oli avoinna ja siitä pistäytyi hän eteiseen. Mutta kyökin ovi oli kiini.

Hän painautui lattialle ja koetti nukkua, mutta siinä tuli niin kylmä, että täytyi taasen lähteä taipaleelle.

Pihan perällä oli pieni rakennus, näytti niin työmiesten asunnolta. Aaro koetti ovea ja se aukeni. Samoin aukeni toinenkin ovi.

Sisällä oli pimeä, mutta sieltä lemahti niin suloinen lämpimä vastaan. Parista kolmesta kohdasta kuului nukkuvain sihisevää hengitystä.

Aaro seisoi oven suussa hetkisen. Sitten rykäsi, rykäsi pari kolme kertaa, mutta sihinä ei siitä häiriytynyt. Aaro aikoi hiljakseen painautua lattialle nukkumaan, mutta samassa huomasi hän että ikkunan edessä oli pöydällä ruokia. Hiljaa hiipi hän pöydän luo, teki voileivän ja söi.

Pöydällä oli tulitikkuja. Aaro raapasi tulen ja tarkasteli huonetta. Huoneessa oli kolme sänkyä ja parissa niissä näkyi olevan nukkujat, mutta yhdessä ei. Sänkyjen päällä oli vaatteita nauloissa. Eivät olleet asukkaat aivan tavallisia työmiehiä, koska heillä oli noin hyviä vaatteita.

Mitähän jos niiden taskuissa olisi rahaa!

Hiljaa hiipi Aaro kopeloimaan ovea lähinnä olevan sängyn yllä riippuvain housujen taskuja. Siellä oli rahakukkaro ja kukkarossa rahaa. Aaro kuulosti tarkasti… säännöllisesti nukkujat hengittivät. Kopalsi silloin kukkarosta kolme viisimarkkaista ja painoi sen takaisin taskuun.

Ja sitten pois!

Sänky siinä oven poskessa oli niin viettelevän näköinen, mutta Aaron täytyi ulos pimeään yöhön. Ovenposkesta kopalsi hän vielä takin kainaloonsa ja kulki hiljaa ovesta.

Tuntui kuin takana olisi huudettu ja häntä kiini tavoiteltu. Puoliksi syrjittäin juoksi hän kadulle ja katua myöten edelleen. Täytyi nähdä taakse, ajetaanko jälestä.

Kun siellä ei näkynyt ketään, uskalsi jo kävellä. Kapeaa syrjäkatua meni Aaro aivan toiseen laitaan kaupunkia. Sieltä löysi taasen erään talon kyökin oven auki, meni sisään ja rupesi lattialle makaamaan. Kauvan sai hän levotonna valvoa, mutta vihdoin tuli uni silmiin.

— Mikä rutjake sinä olet?

Aaro oli nähnyt unta. Oli pistäytynyt Lemperin naurishalmeessa kotilahden niemessä ja käärme oli sieltä kietoutunut jalkaan. Aidan takaa kuului ääni, kuuluivat selvät sanat:

— Mikä rutjake sinä olet?

Mutta sitten hän heräsi ja huomasi missä oli. Huutaja ei ollut aidan takana, vaan seisoi kyökin lattialla ja potkasi häntä huutaessaan.

— Mitä sinä tänne olet ajautunut?

Aaro hyppäsi pystyyn.

— Tulin yöllä kaupunkiin, enkä päässyt mihinkään sisään. Pistäysin tänne, kun oli ovi auki.

— Marssi matkaasi! Ei täällä saa vetelehtää.

Aaro meni torille päin ja aikoi siellä myödä takin, ennen kuin omistaja ennättäisi kaivata.

Torilla ei vielä ollut ihmisiä. Mutta torinvarrella oli jo lihakauppa auki. Vahva mies, valkoinen esiliina edessä, hakkasi siellä raavaan raajaa paloiksi, ja joku herrahtavampi mies seisoi tiskiä vasten. Aaro pistäysi sisään.

— Ettekö osta takkia?

Aaro pyysi ensin kahdeksaa markkaa, mutta kun miehet vain tarkastelivat häntä kuin kummitusta, alensi hän heti neljään.

Mutta kun ei näyttänyt olevan toivoakaan kauppojen syntymisestä, katsoi Aaro parhaaksi lähteä pois.

— Poika, elähän mene!

Herrasmies oli puodista tullut jälkeen. Aaro koetti ajatella, että mies tahtoi ostaa takin, mutta kuitenkin heräsi outo pelko mielessä. Mies tuli luo ja Aaro aivan ehdottomasti astui takaperin muutamia askeleita miehen lähetessä. Mies tarttui takkiin.

— Mistä te saitte tämän takin?

— Mistäkö sain?

Aaro koetti näyttää ihmettelevänsä tuommoista kysymystä.

— Niin, sanoi mies varmasti.

— Mitä se teihin kuuluu?

— Minä olen poliisi.

— Po…

Aaro menetti aivan kokonaan rauhallisen mielensä, vaikka hän oli jo ollut oikein hyvillään, kun voi olla niinkin levollisen näköinen.

— Mutta eihän teillä ole poliisin pukuakaan.

— Voimme me joskus pitää vähemmän huomattavaakin pukua, sanoi poliisi. Mutta sanokaahan nyt, mistä takki on kotoisin.

— Oma takkini on.

Poliisi silmäili Aaroa aivan pitkin pituuttaan ja sanoi:

— Ainakaan tuo muu pukusi ei sitä todista.

Aaro hämmästyi yhä enemmän ja hetken tapailtuaan sopersi:

— Heinässä olin ja sain palkastani.

— Mistä te olette?

Aaro keksi, ettei tämmöisessä tapauksessa ole hyvä oikeaa kotipaikkaansa sanoa. Mutta kun ei siinä niin äkkiä muutakaan kotipaikkaa itselleen muistanut, sanoi hän kotipitäjäänsä nimen.

— Vai sieltä asti! Sitten kaiketi on matkatodistus taskussa.

— Se putosi, sanoi Aaro.

— Siinä tapauksessa on paras lähteä minun mukaani.

Aarolle tuli hätä. Katkonaisia lauseita hän sopersi sekaisin ja vihdoin huomasi hädissään sanoa:

— Viekää takki, vaikka omani se on.

— Tulkaa mukaan vaan.

Aaro muisti taskussaan olevat setelit ja kaivoi ne käsiin.

— Saatte nämä, jos laskette.

Poliisi otti sekä rahat että takin, mutta samalla tarttui yhä lujemmin pojan käsivarteen.

Aarolla kun ei ollut toivoakaan vapautumisesta, heittäytyi hän aivan vastustelematta poliisin käsiin. Tehköönpä mitä tahtoo.

Poliisikonttoorissa oli toinen poliisi, jonka kanssa Aaron kuljettaja tiukkoi Aaroa tunnustamaan, mutta Aaro väitti vaan takkia omakseen.

Mutta sitten poliisikonttoorilla vahdissa oleva poliisi näytti muistavan jotakin ja sanoi huomionsa hiljaa Aaron tuojalle.

— Ehkäpä, vastasi siviilipukuinen.

Vahtipoliisi meni huoneen keskellä olevan pöydän ääreen selailemaan suurta mustakantista kirjaa. Väliin vilkasi hän Aaroon ja väliin kirjaansa, sitten nyökäytti hyväksyvästi päätänsä ja meni välinpitämättömän näköisenä puiselle sohvalle istumaan.

Siviilipukuinen tähtäsi tarkasti Aaron kasvoihin ja kysäsi:

— Tunnettekos erästä isäntä Kuosmasta S—n pitäjäässä?

Aaron päähän syöksähti veri, että se näytti tahtovan aivan pisaroina kasvoista tipahdella. Vaalean ja punaisen sekasotkuna väreilivät hänen kasvonsa. Lattia tuntui huojahtelevan hänen allansa eikä hän osannut muuta kuin ykistä mitään sanaa suustansa saamatta.

— Kashan vaan! Tuttupas se näyttää olevan. Ehkäpä tunnette sepänkin, joka poloinen hänen työssään ollessaan kuuluu menettäneen vaatteensa.

— Mistä te sen tiedätte?

Aarolta pääsi tuo hämmästynyt kysymys aivan tietämättään.

— Ehkäpä takki onkin sieltä kotoisin?

— Ei ole, vastasi Aaro varmasti.

— Mistäs sitten?

Aaro oli niin hämmästynyt, ettei hän osannut enää kierrätellä. Hän aivan luuli, että ne tietävät kaikki hänen jälkensä ja tunnusti molemmat kysymyksessä olevat varkaudet.

Aaro pantiin putkaan viskaalin tuloa odottamaan. Ensimmäiseksi vilahti hänen silmäänsä pieni, rautaristien peittämä ikkuna ylhäällä katon rajassa. Leveällä puisella laverilla istui keski-ikäinen mies, jolla oli musta pujoparta leuvassa.

— Tästä saatte nuoren voron-oppilaan, jolla näyttämistään kokeista päättäen on taipumusta ammattiinne.

— Kiitos olkoon, sanoi pujoparta ja nauroi halveksivasti.

Poliisi sulki oven ja rautakanki kuului romahtavan paikoilleen oven eteen.

Aaro vilkasi ympärilleen puolipimeässä, kolkossa putkassa, heittäytyi sitten pitkälleen puiselle laverille ja purskahti itkuun.

Hän ei tietänyt miksi hän itki, mutta tulvanaan kyyneleet vuotivat. Muistui mieleen äiti ja vihainen isä, ja jos he olisivat olleet täällä, olisi hän tahtonut syöksyä heidän syliinsä ja itkeä oikein…

Mutta tuo ajatus johti mieleen sumean kuvan. Jos olisi ollut vähän nuoraa, eikä tuota miestä täällä, niin…

Hän pyörähti ympäri kuin tuskainen ja löi päätään laveriin.

— Ole ulvomatta, poika! sanoi huonetoveri kolealla äänellä. — Eihän tuommoista jaksa hittokaan kuunnella.

Aaro kuulosti, vaan purskahti sitten kahta valtavampaan itkuun.

Mies tarttui silloin hänen takkinsa kaulukseen ja sanoi:

— Näytäpäs poika naamaasi, minkänäköinen sinä olet. Oh, nulikkahan mikä nulikka! Kenenkä omenapuutarhassa sinä olet tallustellut, kun tänne jouduit. Tietääkö vielä äitisikin?

Aaro riuhtaseiksen irti kuin karhun kynsistä ja heittäytyi suulleen laverille. Itku pyrki aivan väkivoimalla ulos, mutta sen täytyi tyrehtyä rajuihin, nikotuksen tapaisiin huokauksiin.

— Hahhah! nauroi mies, käveli hetkisen lattialla ja puheli sitten vähän lauhkeammalla äänellä:

— Kylläpä näytät olevan ensi kertaa pappia kyydissä, koska noin tihertelet. Kävisithän täällä kerran vekselin väärennyksestä ja sen matkan seurauksena parista muusta varkaudesta, kuten minä, niin tulisit vähän miehekkäämmäksi, ettet turhia uliseisi.

Aaro kammostui tuosta puheesta niin, että itku aivan unhottui. Hän käänsi päätään vähäsen ja katsoa siristi mieheen toisella silmällään. Sillä olivat niin valkoset herrasmiehen kasvot ja herrahtavalta näytti pukukin. Tuo musta pujoparta oli vaan niin oudon näköinen. Kädet näkyivät olevan niin pienet, kapeat ja valkoset.

— Niin. Tyynny vaan pois, niin teet paljon viisaammin, jatkoi mies. Ja usko minua kun sanon, että se, joka kerran vankilan seimen sisälle astuu, ei jätä toistakaan kertaa sinne astumatta, Tämä kyllä nyt on niin siivoton paikka, ettei se, joka kerran on tottunut olemaan niinkin siivoisessa paikassa kuin oikeassa vankilassa, todellakaan tämmöisestä oikein pidä. Mutta tokko tuo sinunlaisesi mies lienee paljon paremmissa oloissa ollutkaan. Katsopas "papin poikaa" — eikö nimitys helähdä komealle, vai niitä? — mitenkä hän osaa olla tyytyväinen. Kiitä siis kauppojasi, että olet jo tämänkin verran alulla. Ja jos on jo niin paljon tekoja takanasi, että voit toivoa tällä tiellä puhtaampiin asunnoihin pääsemistä, niin kiitä vielä enemmän. — Elä minuun töllistele, en minä aijo tällä kertaa tämän etemmäksi, toivat vaan tänne yöllä, etten tänä aamuna saisi aikanaan kohmeloryyppyä. — Mihinkäs jäinkään? Niin, niin, että kun vasta joudut suojattomaksi ja syömättömäksi — syömisen puutteessa tietysti — niin astu vaan lain ojennusnuoran ylitse — tunnethan siksi lakia? — niin kyllä on taas leipää ajaksi, pitemmäksi tahi lyhemmäksi.

Aaroa yhäkin vähän kammottivat tuommoiset tuumat, mutta kuitenkin hän kuunteli tarkasti. Tunsi hän tyydytystäkin, kun tuli ajatelleeksi, etteihän hän täällä yksinään ole. Kyllä se sittenkin vihlasi niin kipeästi sydäntä, kun muisti millaisella ylönkatseella oli kotikylällä puhuttu Timo Töyreläisestä, jota oli käytetty vedellä ja leivällä siksi, että oli markkinoilla ruvennut sujuttelemaan tiukuja turkkinsa hihaan. Mutta eihän hän nyt toki ollut kotikylässä! Täällä ei kukaan häntä tunne, eikä osaisi halveksia. Tuli siinä ajatelleeksi sitäkin, etteihän täällä oikeastaan niin huono olo ollut. Paremmilla patjoilla ei hän ollut koko kesänä nukkunut, ja antavat ne kaiketi ruokaakin.

— Onko siellä linnassa parempaa kuin täällä? tuli Aaro kysäisseeksi.

— Ojaa, kyllä siellä sinunlaisesi toimeen tulee. Semmoinen komea talo jo päällepäinkin, että nosta vaan pääsi pystyyn, jos sinne pääset. Kun nuo "yhteiskunnan onnelliset" keräävät kaikki omaisuuden omiin käsiinsä ja sitten komeasti elävät, laittavat he meikäläisiä varten vahvat talot, jos rupeamme tasajakoa tekemään. Siten saavat he olla rauhassa ja me saamme kiittää kauppojamme, kun saamme muhkean asunnon. — Elä yhtään töllistele siinä! Sinullaisesi mies, joka ei ole saanut haistaakaan heidän viisauksiaan, saa tietysti pitää suurimpana onnenaan vankilassa asumisen. Ja kun kerran sinne joudut, on heillä keinonsa, joilla otsasi merkitsevät, että pääset sinne takaisin. Ja sinun varsinkaan ei tarvitse ottaa omalletunnollesi, jos siellä ikäsikin viettäisit. Kun he eivät ole sinua neuvoneet hyvällä, suojelevat he itseään sinulta pakkokeinoilla.

Mies oli aivan tuohtunut puhuessaan.

Mutta silloin aukeni ovi ja Aaroa kutsuttiin viskaalin luo. Viskaali tutkittuaan passitti Aaron kuvernöörin luo ja kuvernööri lääninvankilaan.

IX.

Aaron mieli oli matkan monissa vaiheissa niin vilpastunut, että hän aivan nauratteleiksenkin vankilaan tullessaan.

Vangin pukuun pukeutuessa tuntui hiukan kammottavan. Semmoinen liinainen juovikas takki ja päällyshousut! Mutta ehyet ne olivat. Alusvaatteet olivat puhtaat, sukat lämpimät ja kengät aivan uudet. Mutta vangin vaatteet! No, semmoisethan noilla näkyi olevan muillakin.

Toiseen kerrokseen veivät, sillä siellä pidettiin tutkintovankeja. Alhaalla kuuluivat olevan muut rangaistusvangit, paitsi vesileipäläiset kolmannessa kerroksessa.

Erityisen huoneen antoivat. Olihan se aika kookas, ja pöytä oli seinän vieressä. Siro pöytä, harmaaksi maalattu, ja pöydällä lamppu. Semmoinen siro lamppu, oikein lasiniekka ja tuolla takanapäin tuommoinen heijastuspeili. Olisipa äidilläkin tuommoinen, niin näkisi hän puhteellakin aivan hyvin panna itse neulansilmään rihman, ettei tarvitseisi muilla panettaa. Ikkunakin oli niin suuri kuin Lemperin tuvan ikkunat, mutta oli niin ylhäällä, ettei nähnyt ulos. Aaro vei tuolin ikkunan alle ja tarttui rautaristikkoon. Näkipäs sitten, näkikin kauvaksi yli kaupungin, saarisen lahdelman ja metsien.

Vahvat kiviseinät olivat maalatut alhaalta keltaisen harmaaksi ja ylempää vaaleammaksi. Aivan kuin kotipitäjän kirkonkylän kansakoululla, jossa Aaro kerran oli pistäytynyt.

Mikäs rautainen häkki siinä on tuossa seinää vasten? Sänky totta tosiaankin taitaa olla! Siinä yläreunassa oli säppi, ja sen kun aukaisi, niin sänky laskeutui alas ja vuode oli valmis. Aaro koetti minkälainen siinä olisi loikoa. Olihan se aika mukava, olilla täytetty mantteli ja tyyny, puhdas lakana ja peitevaate.

Aaro mietiskeli siinä pitkällään loikoen monellaisia asioita, etenkin sitä pujopartaista miestä siellä poliisikamarin putkassa ja sen miehen sanoja. Mahtoikohan olla perää siinä puheessa, kun hän sanoi, että toistekin joutuu vankilaan, joka on siellä kerran käynyt. "Laiskuus on kaiken pahuuden alku", oli äiti sanonut. Mutta minkätähden hänestä aina rupesi tuntumaan työnteko niin sietämättömän vaikealta, kun muilla ei näkynyt olevan puoltakaan pakkoa?

Mutta siinä mietiskellessä rupesivat silmäripset tinkimään ristiin. Aaro oli jo aivan nukkumaisillaan, kun oven takaa kuului ramina ja ovi aukeni.

— Sängyn pitää antaa olla ylhäällä päivän aikana, sanoi kynnykselle tullut univormuun puettu vartija.

— Eikös se ole nukkumista varten? kysyi Aaro.

— Mutta tänne ei tuoda pitkin päivää loikomaan.

— Eikö lattiallakaan saa?

— Ei saa.

— Minkätähden ei…

— Ei saa, kuulittehan. Sänky ylös vaan.

Aaron täytyi totella. Mutta kun siinä oli päässyt alkuun, teki mieli niin vastustamattomasti pitkälleen. Asfalttilattialle heittäytyi Aaro selälleen ja pisti päänsä alle kätensä ristiin. Jos kuulisi vartijan tulevan, hyppäisi kohta ylös.

Kohta se ramuuttikin taasen avaimiaan ja Aaro kimmahti pystyyn.

— Täällä ei saa loikoa, sanoi vartija jäykästi, virallisesti.

— Enhän minä…

Vartia painoi vaan oven kiini.

Mistähän ihmeestä se mokoma tiesi, että hän oli pitkällään. Kashan vaan! Oveen oli laitettu pieni pyöreä reikä, jossa oli lasi. Ulkopuolella näkyi olevan edessä vaskinen läplä, ettei pyöreästä ikkunasta nähnyt pitkään käytävään. Tottapa se vartija aukasi läplän, kun katsoi sisään. Kaikkiakin kiusankappaleita ne keksivät… Muuten näkyi olevan ovi rautalevyllä vuorattu.

No, piti sitten istua, koska eivät antaneet pitkällään kelletellä.

Pöydällä oli kolme kirjaa, ja Aaro pöydän eteen istuttuaan rupesi niitä silmäilemään. Virsikirja oli niin liijan tuttu, että Aaro sen ulkomuodon nähtyään antoi mokoman levätä liikuttamatta. Eikä hän välittänyt Uudesta Testamentistakaan. Alimmainen oli saarnakirja erikoisesti vankeja varten. Sen Aaro avasi ja koetti tavailla: — Sinä viheliäinen vanki… Aaro unehtui miettimään noita ensiksi eteen avautuneita kirjan sanoja. Olikohan hän nyt niin viheliäinen. Paljo pahempiakin kaiketi täällä on ja olihan täällä ollut papin poikakin! Mahtaneekohan olla yhtään murhamiestä…

Ja toisekseen, varastivathan monet muutkin, mutta miksi ei heitä viety linnaan. Isäkin oli pitänyt löytämänsä harjuvenäläisen naskalikäärön, ja varkautta kaiketi se oli sekin. Vapi Husso oli varastanut vasaran. Eivät tainneet ne olla niin suuria kuin hänen varkautensa, koska eivät linnaan vieneet.

Mutta kamplasihan Aapon Tiina syksykaudet ihmisten perunakuopissa! Monta kertaa olivat kotikyläläiset häntä ahdistelleet, mutta miksi eivät toimittaneet linnaan? Mutta hän, Aaro, oli nyt täällä…

Erri oli sanonut kerran, kun hän oli sitä vähän muserrellut, että häntä ei haudattaisi vankilan limpun syömätönnä. Nyt hän oli täällä, vaikka oli silloin suuttunut Errin puheesta.

Kun olisi jättänyt ottamatta sen takin siitä tyhjän sängyn päästä… mutta mistäpä hänet arvasi, että siitä juuri joutuu kiikkiin.

Mutta miksi sitten kuitenkaan ei panna linnaan kaikkia niitä, jotka varastavat! Se ajatus tuli uudestaan mieleen.

Miksi ei hänen isänsä ollut talon isäntä, ettei olisi tarvinnut lähteä maailmaan? Silloin olisi ollut itsellä naurishalmekin, ettei olisi tarvinnut mennä muiden halmeeseen, kun mieli teki. Ja silloin olisi saanut olla muiden talollisten lasten parissa, eikä olisi tarvinnut yksin metsissä maleksia. Ja sitten eivät ihmiset olisi ensinkään pitäneet pahana, jos ei tehnyt työtäkään…

Ovella ramahtelivat avaimet. Eivät avanneetkaan ovea, vaan ainoastaan ovessa olevan luukun.

— Ruokaa! sanoi vartija.

Aaro meni ottamaan. Kaksi kuppia antoivat, toisessa puuroa ja toisessa maitoa, leipäkyörikän ja lusikan. Tuommoinen valkoinen posliinikuppi. Kotona oli vaan yksi savinen ja muut vuoltuja koivun pahkasta. Eikä koko kotikylällä ollut kellään tuommoisia kuppeja.

Aaro alkoi syödä, mutta samassa aukeni luukku uudestaan.

— Tuli lamppuun.

Aaro ei tahtonut osata panna lasia paikoilleen, mutta sattui se kuitenkin. Kylläpä tuli huone kirkkaaksi — kotimökkiin verraten.

— Milloinka sitä saa ruveta nukkumaan?

— Kyllä sanotaan.

Syötyään alkoi Aaro kävellä edestakaisin lattialla. Hän huomasi sen sitten vasta, kun oli jo hetkisen toikkaroinut, ja silloin häntä vähän nauratti. Aivanhan hän marssi kuin kotikylän räätäli-Taneli, joka humalassa ollessaan lattialla edestakaisin kävellä köykytellen kertoi mitenkä sitä ennen vanhaan ruotusotamiehenä ollessa elettiin. Aaro muisti niin elävästi mitenkä Taneli aina sanoi "tuta tuta" kielensä kammerrellessa, ja mitenkä he lapset olivat aina Tanelia apinoineet.

Kyllä siinä olikin aikaa miettiä ja tuumailla jos mitä. Aina vähän väliä ajatuksen juoksu katkesi silmätessä eikö jo ovi aukeneisi ja tultaisi käskemään nukkumaan.

Aivan alkoi tuntua ijankaikkisuudelta yksi ainoa ilta. Aaro istui pöydän ääreen ja rupesi lukemaan Testamentista Johanneksen ilmestystä. Sehän näemmä oli kuin satua.

Vihdoin lukko romahti.

— Sänky alas ja lamppu sammuksiin.

X.

— Sänky ylös ja kasvojen pesulle.

Aaro kimposi ylös säikähtäen ja sukasi sängyn säppiinsä seinälle. Sitten meni seisomaan ovelle, jonka vartija oli jättänyt auki.

— Käykää pesemään kasvojanne.

— Tarvitseekos ne…

— Täällä täytyy pestä, kuulittehan.

Aaro meni pesemään, vaikka se hänestä tuntui niin turhanpäiväiseltä. Eihän hän muulloinkaan kasvojaan pessyt eikä kaltannut, niin eivätkö ne nyt täällä kelpaisi.

Takaisin tullessaan hän seisottui katsomaan, mitä hänen huoneensa oven päällisessä taulussa oli kirjoitettuna.

— V-a-r-var-k…

Aaro arvasi lapun.

Samoin näkyi olevan viereisissäkin tauluissa. Päivemmällä romahti taasen lukko.

— Kirkkoon.

— Onkos nyt pyhä?

— On.

Aaro meni ovelle ja jäi odottamaan minne päin vartija neuvoo menemään. Vartija aukoi ovia ja äännähti kunkin avattuaan:

— Kirkkoon.

Sieltä vetäytyi monen näköistä juurikkata esille. Aaro meni muiden mukana ja sieltä se löytyikin pimeän käytävän sokkelon perältä huone, jossa jumalanpalvelusta pidettiin.

Miehet painautuivat istumaan. Tuskin yksikään painoi päätänsä kumarruksiin, kuten Aaro oli nähnyt kotipitäjäänsä kirkossa tehtävän.

Monen näköistä oli siinä miestä! Siinä vanhaa, siinä nuorta, siinä keskinkertamaista, ja kaikki samallaisissa rannukkaissa puvuissa. Kuitenkaan ei näkynyt olevan ketään Aaron nuoruista.

Tuossa oli karkeakasvoinen ja parroittunut mies, mies vahva kuin karhu, ja suuri arpi paistoi parran lävitsekin toisesta poskesta. Hän "hymyili" niin halveksivan ivallisesti kirkon penkkiin istuessaan, että Aarosta näyttivät oikein kamaloilta nuo raaistuneet kasvot. Mies kaiketi tahtoi toisille näyttää, ettei hän ole semmoinen kirkkomies, joka taivaasta vähääkään välittäisi.

Pappi alotti saarnan.

Virallisella ja ankaralla äänellä hän teroitti mitenkä ihmisraukoilla yleensäkin on voimattomuus kaikkeen hyvään ja halu kaikkeen pahaan. Mutta nämä onnettomat vangit olivat uponneet kaikkein syvimmälle turmeluksen saastaiseen lammikkoon, olivat alentuneet eläinten tasalle. Esivallan oli heidät jo täytynyt ottaa rangaistakseen. Heidän oli nöyrryttävä Jumalan edessä paljon enemmän kuin muiden ihmisten. Heidän, jos kenen, on kuin Jobin hyljättävä kaikki lihalliset ja pyydettävä Herralta armoa tomussa ja tuhkassa.

Pitkä oli saarna ja läpikäyvänä tarkoituksena oli saada selitetyksi, mitenkä alhaalle oli kuulijakunta vajonnut. Mitkään omat pyrinnöt, omat harrastukset eivät heitä enää voisi auttaa, vaan on heidän polvistuttava Golgatan ristille, Kristuksen veren kautta pyydettävä Jumalalta armoa.

Pastori tahtoi kerralla murskata kuulijakuntansa kivikovat sydämmet.

Mutta arpikasvoinen mies ja pari muutakin näyttivät julkista tyytymättömyyttään toisille kuulijoille salaisin puolin ivallisesti irvistelemällä.

Useat muista katselivat heitä.

Loppupuolla saarnaa eivät arpikasvoinen ja ne toiset jaksaneet irvistellä, vaan koettivat etsiä mukavinta asentoa. Useat torkkuivat, torkkuivat sen verran kuin arvelivat tohtivansa, sillä oven molemmin puolin istuivat vartijat pitäen kuulijakuntaa silmällä, ja vartijoilla olivat sapelit vyöllä…

Saarnan loputtua marssitettiin miehet kammioihinsa. Arpikasvoinen sanoi vartijalle käytävässä:

— Sietäisipä olla hyvä rokka puoliseksi semmoisen löylyn siedettyään.

Vartija nauraa kyhäytti.

Mutta Aaron mielen olivat papin saarnaa kuunnellessa täyttäneet synkät ajatukset. Hän taisi todellakin jo olla mahdoton ihmisiksi elämään, koska papin poika ja pappi olivat niin vakuuttaneet.

Tuota ajatusta hän jatkoi huoneessa yksin ollessaan. Ja miten ollakaan, vihdoin siitä muodostui kokonainen elämän suunnitelma.

Hän tekisi oikein suuren varkauden. Jos ei onnistuisi, pääsisi tänne kentiesi elinajakseen. Mutta jos onnistuisi, rupeisi sitte elämään oikein herroiksi ja matkustaisi tuntemattomille seuduille.

Suunnitelma täytti mielen kokonaan ja selvisi eläväksi yksityiskohtiaan myöten. Aaro käveli tuohtuneena edestakaisin lattialla ja mietti tulevaisuuden kuvaansa. Äskeisestä saarnasta tuntui korvissa humisevan jotakin semmoista, että "ainoastaan Jumalan avulla voipi se olla mahdollista". Ja illan pimetessä tapasi Aaro itsensä hartaana ojentamassa käsiään ylöspäin huoaten:

— Annathan sen onnistua!

Mutta lukko rämähti, oven luukku aukeni ja vartija äännähti:

— Ruokaa.

XI.

Lukko rämähti.

Se oli maanantaina, aamupäivällä. Aaro kääntyi uteliaana katsomaan, että mitä ne tähän aikaan tulevat, sillä aamiainenkin oli jo annettu.

— Kouluun.

— Minnekä?

Aaro kuuli kyllä, mutta ei tahtonut uskoa korviaan.

— Kouluun, kuulittehan.

— Mihin kouluun?

— Tuosta.

Ja vartija viittasi pitkin pitkää käytävää, oveen, josta näkyi muutamia miehiä parhaallaan menevän sisälle.

Täälläkö on koulukin… ja hänkinkö kouluun… Aaro oli melkein kuin puusta pudonnut. Minkähänlainen koulu tuo…

Aaro meni muiden perästä. Siellä oli opettaja, nuori mies, vastassa ja niin ystävällisesti viittaili istumapaikkoja koululapsille. Aaro huomasi, että opettaja katsoi häneen kauvemmin kuin muihin, katsoi niin lämpimästi ja säälivästi. Kun kaikki koululapset asettuivat istumaan, tuli opettaja Aaron luo.

— Milloinkas se tämä nuorin mies on tänne saapunut?

— Lauvantaina.

— Mikäs teidän on nimenne?

— Aaro.

— Entäs sukunimenne?

— Mali.

Opettaja antoi Aarolle kirjan, "Oppikirjan luonnontieteessä" ja meni sitten kaikkien luokse samallaisia kirjoja jakamaan.

Aaron katse ei eronnut tuosta miehestä sen perästä kuin hän oli huoneeseen astunut. Hänen kasvoissaan oli semmoista hehkua, joka Aaron aivan lumosi ja veti väkisinkin silmät puoleensa. Ja silloin katsoessaan Aaro tunsi sydämmessään niin suloista arkuutta ja arkaa nöyryyden halua.

Kun opettaja oli jakanut kirjat, meni hän oppilaitten eteen pöydän viereen seisomaan ja puheli niin yksinkertaisella ja ystävällisellä äänellä. Ja hänen silmissään oli niin kaunista kiiltoa, kun hän puhui valistuksen arvosta, että jokainen sana herätti harrasta kasvamisen halua kuin poudan kiduttamaan nurmikkoon pudonneet sadepisarat.

Lopummalla lausui hän:

— Meillä on niin paljon kaunista ja hyvää ympärillämme, että sieltä voisimme jokaisena päivänä oppia, kun vaan saisimme silmämme niin näkeviksi, että voisimme kaiken tuon kauneuden käsittää. Ja jos me sen opimme oikein käsittämään, saamme me vastustamattoman halun pyrkimään sen perään, joka on hyvää ja kaunista. Silloin on toivoa meissä itsessämmekin asuvan kauneuden kirkastumisesta, silloin me tunnemme halua liittyä tämän kaiken kauniin hyvään Luojaan ja Hänen edessään nöyristyä. Silloin, ainoastaan silloin meillä on voimaa tulla hyväksi ja taistella pahaa vastaan.

Vielä hän puhui niin kauniisti kaikista Luojan luomista, nurmen kukkasista ja tähdistä avaruudessa, että Aaro tahtoi jokaisen sanan kätkeä muistoonsa.

Sitten ruvettiin lukemaan kirjaa, "josta luontoa ja sen suurta järjestystä opitaan tuntemaan", kuten opettaja sanoi. Hartaasti jokainen kirjaansa katsoi, koettaen seurata mukana toisten sanoja kokoon tavatessa.

Eivät ne olleet kaikkein parhaimpia lukumiehiä nuo suuret koululapset. Kankeasti ja haparoiden kävi lukeminen useimmalta ja vähänväliä täytyi panna tavaamalla. Mutta vilkaisematta oikealle tai vasemmalle oppilaat kirjaansa tähtäsivät ja aivan hiessä otsin koettivat kirjaimia tavuiksi ja tavuja sanoiksi kokoilla.

Aaro oli kaikista hartaimpia.

Kyllä siinä kirjassa olikin niin ihmeellisiä asioita, ettei Aaro ollut osannut aavistaakaan, kun oli nähnyt samannimisen kirjan Anttilan tuvan pöydällä käydessään piennä poikana kirkolla. Mitenkähän ne ovat saaneetkaan noin tarkat tiedot tähdistä, niiden etäisyyksistä ja muista niitä koskevista seikoista. Ja ettäkö maakin näyttäisi vain pieneltä tähdeltä, jos sitä mentäisiin toisista samallaisista tähdistä katsomaan!

Mutta ivallinen "hymyily" väikkyi arpikasvoisen miehen huulilla.

Luettua kolmatta sivua ruvettiin kirjoittamaan. Opettaja kysyi Aarolta:

— Osaattekos te kirjoittaa?

— Osaan nimeni.

— Ettekö muuta?

— En.

Aaro koetti puhella yhtä pehmeällä äänellä kuin opettajakin sekä katsoa häntä kasvoihin, vaikka hänen silmänsä tahtoivat väkisinkin kääntyä lattiaan.

Opettaja jakoi oppilailleen kiviset taulut, teki kirjaimia mustalle puutaululle, ja luokka alkoi "kirjoittaa", koettaen kukin tehdä tauluilleen samannäköisiä koukeroita kuin opettaja suurelle taululle. Voimakkaiden käsien kuljettamina karahtelivat rihvelit kivisissä tauluissa, että olisi luullut huoneessa kivikkopaloa kynnettävän.

Vielä luettiin maantietoa kirjoittamisen jälestä. Ja sitten opettaja antoi läksyt huomiseksi.

Mutta muiden mentyä pidätti opettaja Aaron kahdenkesken luokseen. Hän kyseli niin osanottavasti Aaron vanhemmista, lapsuusajasta ja maailmalla olosta, että Aaro aivan lämpeni ja kertoili avomielisesti.

Kun he erosivat, antoi opettaja Aarolle mukaan vihkon, jossa oli kirjainten malleja ja kivitaulun. Paitsi sinä päivänä koulussa käytettyjä kirjoja, antoi opettaja vielä pari muutakin.

Kun Aaro meni huoneeseensa, valtasi hänen mielensä niin herkkä haikeus, että täytyi aivan itkeä. Kirkkaat kyyneleet kimaltelivat hänen silmistään kirjan lehtiä silmäillessään, ja se tuntui tekevän niin hyvää rinnalle.

Opettaja ei ollut häntä sanallakaan nuhdellut, mutta sittenkin tuntui hänellä olevan niin harras halu tulla oikein hyväksi — opettajan tähden.

Eikä Aarolla ollut yksinäisessä asunnossaan sen jälestä ollenkaan ikävä.

XII.

Muutamien päivien perästä oli Aaro oikeuden edessä syytettävänä varkaudesta.

Tuomion tekoa lykättiin kuukausi eteenpäin, että ennätettäisiin hankkia syytetyn mainetodistus asianomaiselta kirkkoherralta. Syytetty passitettiin lääninvankilaan tuomiopäivää odottamaan.

Saman päivän iltapuolella kävivät vankilan saarnaaja ja opettaja vankeja katselemassa. Pastori seisottui totisen ja synkän näköisenä kynnyksen ulkopuolelle.

— Hyvää päivää, Aaro! sanoi opettaja sisään astuessaan ja kyseli mitenkä oikeudessa oli käynyt.

Opettaja näytti olevan iloinen, kun nuorukainen tuli niin kauvan vankilassa viipymään.

Oven ulkopuolella ollessaan oli pastori silmännyt Aaron oven päälliseen tauluun ja opettajan takaisin tultua virkahti hän melkein kauhulla:

— Varkaudesta! Noin nuori poika ja niin paatunut!

— Paatunut hän ei suinkaan ole, virkkoi opettaja. Poloinen vaan on saanut jäädä sisällöttömäksi ja ponnettomaksi kasvatuksen puutteessa, ja maailmasta saanut semmoista sisältöä, joka taudin tavalla on henkeä kuihduttanut.

— Niin, niin, huokaili pastori. Syntiä on täynnä tämä maailma, ja päivä päivältä se tuomiotaan lähenee. Vähän voivat vankilatkaan noita paatuneita nöyryyttää. Useimmat heistä ovat hyvinkin tyytyväisiä, kun pääsevät tänne näinkään hyviin oloihin. Ankara on Jumala niille, jotka hänen käskynsä rikkovat, kostaen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen. Mutta ihmiset synnillisen säälin vuoksi eivät ymmärrä niitä, jotka Jumalan ovat, eivätkä käytä oikein hänen aseitaan. Siksi täytyy Hänen ankarasti rangaista kaikkia kansoja.

Opettaja ja pastori olivat olleet vähän eri mieltä tästä asiasta ja siksi pastori taasen tahtoi tuoda vakaumuksensa esille. Pastorin mielestä opettaja kohteli liijan lievästi noita paatuneita.

Opettaja ei tällä kertaa ruvennut jatkamaan entistä väittelyä. Hän oli jo itsekin ruvennut osiksi epäilemään uskoaan, uskoa, että rakkaus yksin voi riittää pahaa vastustamaan. Hän oli nähnyt vuosikauden pituisella vankilan opettajana olo-ajallaan, etteivät muutamat kaikkein hellimmästäkään kohtelusta lämmenneet, vaan voivat ivallisesti nauraa vasten kasvoja sillekin, joka niin täydestä sydämmestään olisi suonut heille ainoastaan hyvää. Mutta ehkäpä hän ei oikein rakastanutkaan tai ehkei hänellä ollut voimia…

— Kun saataisiin koko kansa valistetuksi, jokainen nukkuva henki hereille, niin jospa ne sitten vankilat alkaisivat olla vähemmän tarpeellisia, lausui opettaja.

— Tai kun saataisiin jokaiseen sydämmeen kipinä rakkautta, jatkoi hän vähän ajan perästä.

Pastori kuului puhuvan jotakin vastaukseksi. —

Opettaja piti koko kuukauden ajan Aarosta erityistä huolta. Vankilan kirjastosta ja kotoaan puuhasi hän kirjoja, ettei Aarolta koskaan puuttunut lukemista. Ja usein he istuivat kahden kesken Aaron vankihuoneessa, jolloin opettaja kertoi mitä hänellä oli parhainta kertomista, ja Aaro kuunteli.

Aaro tunsi sillä kuukaudella itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen ja kiitollinen rakkaus liitti hänet opettajaansa. Hänestä tuntui kuin hän tähän asti olisi ollut eksyksissä ja nyt löytänyt kotinsa vankilasta.

Kuukausi kului kuin siivillä, ja kuukauden perästä tuomittiin Aaro kahdeksaksi vuorokaudeksi vesileipävankeuteen.

Aaron vankilasta lähtiessä antoi opettaja hänelle puolikymmentä kirjaa mukaan, puristi niin lämpimästi hänen kättänsä ja toivotti onnea. Aaron silmistä herahtelivat kirkkaat kyyneleet.

Mutta hänen rintansa täytti sulorunsas riemu, kun hän vankilan portista ulos astuttuaan taasen vapaudessa ilmaa hengitti. Ja syksyisessä luonnossakin tuntui vallitsevan voimakas juhlatunnelma. —

Mutta Aaro ei tietänyt minnekä hän menisi. Vankilan saarnaajalla kuului olevan talo lähellä kaupunkia. Ehkäpä hän ottaisi työhön… Aaro meni sinne ja tapasi pastorin pellolla ojankaivajien töitä katselemassa. Hän pyrki niin nöyrästi, vaikkapa vaan ruokapalkoilleen, sillä hänellä ei ollut missään mitään turvaa. Pastori sanoi, ettei hän tarvitse. Mutta kun Aaro vielä uudestaan rukoili, pikastui pastori ja tiuskasi:

— Häpeä toki, rosvo, pyrkiessäsikin!

Aaro vavahti, ja masentuneena hän mateli tiehensä.

Hänet valtasi niin kammottava tunne. Tuntui kuin hän olisi ollut vangin rannukkaisissa vaatteissa ja kuin hänellä olisi ollut leveä, musta viiva otsassaan.

Hänen mieleensä muistuivat kaikki ne, jotka vankilasta palanneina ja ihmisten hylkiminä hautaansa kohden hoippuivat. Ja sitten ajatteli hän hyvää opettajaa siellä uudessa kodissa, josta hänet äsken oli ulos sysätty, ja hän tahtoi päästä jälleen sinne.

Ja täällä ulkona oli syksyinen päivä niin harmaa ja sumuinen. Auringosta ei näkynyt haamuakaan.