PIANONVIRITTÄJÄ
Yksinäytöksinen selkkaus
Kirj.
LAURI SOINI
U. W. Telén & C:o, Kuopio, 1905.
Senssuurin hyväksymä, 23 p:nä Toukokuuta 1905, Kuopiossa.
HENKILÖT:
Tanu Sillanpää, maanviljelijä. Katri, hänen vaimonsa. Hilja, heidän tyttärensä. Helmi Kunnas, Hiljan koulutoveri. Koskinen, eläinlääkäri. Soinne, pianonvirittäjä. Arvo Ungermo, ylioppilas. Renki-Ville. Piika-Mari.
Sillanpään hyvänpuoleisesti kalustettu sali. Salissa on piano. Ovia kolme: ulos, väenpuolelle ja Hiljan kamariin.
Hilja (sohvassa Helmiä hyväillen). Ettäs sinä sentään tulit! Sinä helmeni, päärlyni, kullannuppuni ja sokeritoppani! Nyt meidän tulee käyttää aikamme niin herttasesti ja hauskasti kuin lehdon livertävät lintuset! Ja minä pidän sinut omanani koko, ihan koko kesän!
Helmi. Hyväksi aikaa jäänkin oikein mielelläni, mutta tuskin sentään koko kesäksi voin. Oi, miten viehättävää täällä on, niin tuoresta, tuoksuvaa ja viheriäistä! Ja sireenit juuri kukkaan puhkeamaisillaan! Tiedätkös, minun teki niin kovasti mieleni hypätä rattailta eilen asemalta tullessani ja taitella metsästä suuren kimpun kukkaan puhkeavia sireenejä. Vihreä metsä tien varressa oli niin ihmeen viettelevä.
Hilja. Voimmehan mennä sinne tänään. Taittelemme sireenejä ja asetamme vesilaseihin joka ikkunalle ja pöydälle.
Helmi. Ja telmimme ja heiskaroimme metsässä kuin karitsat! Kyllä sinä olet onnellinen, kun kotisi on täällä maalla, luonnon helmassa!
Hilja. Olenhan minä … nyt kun sinä tulit…
Helmi (katsoo utelevasti). Miten sinä, pikku muruseni, sait täällä talvesi kulumaan?
Hilja. Kysys muuta! Olla ensin niin monta talvea ilosessa kaupungissa, hyvien toverien seurassa — ja sitte hautautua tänne…
Helmi. Rauhallista täällä lienee elämä talvella?
Hilja. Olin aivan kuin elävältä haudattuna! Olisin tullut niin mielelläni kaupunkiin, mutta mitäs minä siellä enää … kouluaikani oli jo lopussa. Ja isä-ukko, se aina jaarittelee siitä "maahengestään" — ikäänkuin minun pitäisi tuota päätä valmistautua jonkun maanmyyrän karjapiiaksi!
Helmi. Mutta entäpä, jos emännäksi…?
Hilja. Vai … sinä sokeritoppani! Kuka kunnon talonpoika minusta hupakosta huolisi! En minä osaa kantaa suuria avainkimppuja, keittää ja paistaa ja komennella suurta piikalaumaa…
Helmi. Etkö, nupukkani… Mutta, asiasta toiseen! Tottakai sinulla on täällä hyviä ystäviä, seuraa, jonka kanssa joskus saat hupailla?
Hilja. Ettäpä jos olisi! En minä, hilsuseni, ole täällä oikein harmoniseerannut. Pojat ja tytöt elävät täällä niin toisissa, omissa maailmoissaan ja minä … niin, minä olen heille melkein vennonvieras, istun ja huokailen yksikseni. Tiedätkös, Helmiseni, että minulla on ollut täällä niin ikävä, niin ikävä väliin, että on tehnyt mieli keksimään jos mitä hullutuksia…
Helmi (hyväillen). Mitä sinä olet keksinyt?
Hilja. Jos mitä…! Tiedätkös, että minä olen ihan aikonut karata täältä… Olisin varmaan livistänyt tieheni, jos olisin vähänkin tietänyt minne mennä … ja miten saada isältä matkarahat…
Helmi. Oletpa sinä romantillinen!
Hilja. Ja kerran minä juoksin — keskellä yötä — nurkkatansseihin tuonne kylän laidalle…
Helmi (uteliaana). Millaista siellä oli?
Hilja. No, tanssin jylkytystä … sellaista pölkkytanssia … jotkut pojat olivat "hiprakassa", kuten sanoivat, ja vähän melusivat. Minuun katsoivat kuin "lehmä punaseen veräjään". Joku pojista pyysi minua tanssiin, mutta vei niin kankeasti, ettei se ollut hauskaa.
Helmi. Minäkin tahtoisin kerran mennä…
Hilja. Voimmehan mennä, jos tahdot. Niillä on niitä joka viikko.
Helmi. Kuules, etkö sinä ole ollut edes kirjevaihdossa?
Hilja. Niinkö kirjevaihdossa? (Naurahtaa hämillään). Olenhan minä ollut sinun kanssasi…
Helmi. Etkö muitten toverien?
Hilja. Kenen sitte? Sinähän olet minun ainoa paras ystäväni maailmassa!
Helmi. No, esimerkiksi — Arvo Ungermon kanssa?
Hilja. Senkö velikullan? En, en.
Helmi. Mutta sinähän pidit hänestä? Vai —?
Hilja. Totta kai — kuka nyt ei pitäisi niin hauskasta pojasta…
Helmi. Kyllä sinä … kyllä sinä pidit vähän enemmänkin kuin muut…
Hilja. No, elä nyt, Helmi!
Helmi. Ja hän oli sinuun innostunut enemmän kuin kehenkään.
Hilja. Helmi!
Helmi. Ja luulenpa, että hän on vieläkin!
Hilja. Jopahan vaan … sellainen huitukka … ei enää minua muistakaan … tuskin tuntisi, jos vastaan tulisi…
Helmi. Eiköhän hän vaan yhä haaveile sinusta. Ihanhan se hulivili muuttui toiseksi ihmiseksi sinun lähdettyäsi. Eikä häntä vielä nytkään näy missään, vaikka ennen oli sinun kanssasi kaikkialla. Hän on kuin pelkkää kaihoa ja ikävää…
Hilja. Eihän hän ole minulle edes yhtään kertaa kirjottanut. Ei hän minua muista … enkä minä häntä … mutta puhutaan nyt jostakin muusta!
Helmi. No, olkoon sitte! (Hilja vaipuu haaveilelemaan.) Ja nyt, nyt sinä kuitenkin muistelet häntä…
Hilja. Enpähän … sellaista veitikkaa! (Hymyilee yksikseen.) Mutta hän oli sittenkin pohjaltaan hyvä poika, vaikka se niin paljo hullutteli… Eikö sinustakin ollut?
Helmi. Oli, oli! Kuule, minä kirjotan hänelle ja kutsun käymään…?
Hilja. Kutsu vaan!
Helmi. Ja sittepä meillä on hauskaa! Kenties saadaan vielä kihlajaiset…
Hilja. Ole nyt…
Helmi (kiintyy äkkiä pianoon). Mutta sinäpä kai soittelet täällä paljo ikävissäsi, kun sulla on piano?
Hilja. Enpä niinkään. Tiedäthän etten minä ole liialla musikaalisuudella pilattu. Ja siksi toiseksi … eipä tuo piano täällä tahdo pysyä vireissäkään…
Helmi. Eikö vireissä?! Sehän … soittelin sillä jo tänä aamuna … sehän soi kuin paras konserttiflyygeli! (Menee pianolle ja soittaa ulkomuistista.) Nuppuseni, kyllä sinun korvasi on täällä maalla kovin herkistynyt! Minusta tämä on parhaassa vireessä oleva piano mitä olen nähnyt…
Hilja. Oli täällä joku kuukausi sitten virittäjä, mutta (nielee lopun kuulumattomiin).
Helmi. Tätä minä, nuppuseni, en yhtään ymmärrä…
Tanu (tulee ulkoa ja yrittää mennä salin läpi väenpuolelle, mutta pysähtyy). Kas, oletko sinä täällä, Hilja! En ole tullut sanoneeksi sinulle, että pianonvirittäjä tulee tänään.
Hilja (hätäisesti hämmästyen). Pianonvirittäjä!
Tanu. Kah! — Hän tulee tänään — En ole tullut ennen sanoneeksi, mutta eipä tuohon taida valmistuksia tarvita. Tuossahan tuo kone on aina tavattavissa…
Hilja (hätäytyneenä). Mutta mistä isä tietää…
Tanu. Kah … itsehän valitit joku viikko sitte, että se rustinkisi on taasen epävireessä…
Hilja. En minä sitä tarkottanut … mutta mistä isä tietää, että hän tulee…?
Tanu. Ettäkö "hän tulee"… Sepä myös kysymys! Tietysti hän ilmotti tulostaan…
Hilja. Miten hän ilmotti…?
Tanu. No, kirjeellä tietysti ilmotti! Toissa päivänä tuo tuli … mutta mikä sinut on tehnyt tuollaiseksi hupakoksi?
Hilja. Millainen se kirje on … isä, missä se on … saanko minä nähdä sen, saanko?!
Tanu. Senkö kirjeen! Mitä kummaa siinä … ihanko sinä tosiaankin olet tullut hupsuksi…
Hilja. Missä se on?
Tanu. Niin kirjekö? — Mihin lienen viskannut — ja mitä kummaa sinä sillä tekisit?
Hilja (syrjään). Miksi hän kirjotti isälle eikä minulle. (Ääneen.) Isä kulta, mitä hän kirjottaa…?
Tanu. Hehe … mitä sellainen asiamies tarvitsisi kirjottaa! Sanoi tulevansa tänään … toivoi saavansa hevosen asemalle, jos sieltä on enemmälti matkaa … pitkältä tästä nyt ei ole asemalle, mutta voihan tuolle lähettää hevosen.
Hilja. Eikö hän mitään muuta kirjottanut…?
Tanu. Mitäs hän "muuta" … jätä jo tuo höpsimisesi!
Helmi. Tuleeko teille pianonvirittäjä! Pianohan on niin hyvässä vireessä kuin mikäkin…
Hilja (Helmille). Vaiti herran nimessä! (Kaikille.) Niin juuri, niin hyvässä vireessä kuin mikäkin vanha patarämä, kuin Mustikkalan muorin lehmänkello, kuin vanhan kirkon raakkiurut … niin, juuri niin…
Tanu. Hehe … ompas se kaluksi ehtinyt rotiskoitua! Taitaapa olla koko laitos mokomakin rämävärkki … tuskin on kuukautta kulunut, kun oli "stämmääjä" ja kohta tuli taas uuden rustaajan tarvis. Enhän minä kyllä hänestä ymmärrä, mutta kyllä sen hinta nousee, jos joka kuukausi pitää laittaa…
Hilja. Mutta kun se viritti niin huonosti se edellinen … se ei ole kunnossa … ei ole, ei, ei… (On purskahtamaisillaan itkemään).
Tanu (kummissaan). No, no! Saahan tuota koettaa uutta laittajaa! (Mennessään mumisten.) Mutta taitaa olla vika soittajassakin…
Helmi. Sinua taitaa huvittaa ne virittäjät…
Hilja. No, sinäkin siinä…
Tanu (Katrille, joka tulee ovessa vastaan väenpuolelta). Siinähän sinä tulet! Minun piti tulla juuri kysymään mihin sinä lähetit sen Renki-Villen, kun hänen olisi pitänyt mennä raudikolla asemalle, hakemaan sitä — —
Katri (keskeyttäen). Hyvänen aika, sehän jo meni sinne! Kun näin sinun niin kiintyneen niittokoneesi laittamiseen, ajattelin, että pidän huolen asiasta ja lähetin Villen asemalle.
Tanu. Sepä hyvä, että lähetit! Sittenhän pääsen taasen puuhiini. (Menee ulos; Katri, otettuaan salista jonkun esineen, menee väenpuolelle.)
Hilja (hetkisen vaitiolon jälkeen heittäytyy hämmentyneenä, nyyhkyttäen Helmin povea vasten). Herranen aika sentään!
Helmi (hyväillen hänen tukkaansa). Mikä kumma sinua vaivaa?! (Nostaa hänen päänsä ja katsoo silmiin.) Hilja! — Nyt minä en yhtään ymmärrä sinua. — Onko se pianonvirittäjän tähden? — Siinä jutussa taitaa piillä jotakin…
Hilja (jonka silmät alkavat omituisesti loistaa). Mitähän tästä tulee?!
Helmi. Mistä … pianonvirittäjästäkö?
Hilja (säkenöiden). Voi, Helmi, hilsuseni, — jospa tietäisit…!
Helmi. Ihanhan sinä, nupukkani, minut halkaset uteliaisuuteen! — Ethän vain … et suinkaan sinä liene hassastunut tuohon pianonvirittäjään…
Hilja. No, taas sinä … enhän minä ole häntä nähnytkään!
Helmi. Miksikäs sinä sitte … koskeeko se ollenkaan pianonvirittäjää?
Hilja. Kyllähän se koskee…
Helmi. Mutta millä tavalla?
Hilja. Eihän se ole pianonvirittäjä…
Helmi. No, sepäs sotkua! Se koskee sitä … eikä kuitenkaan ole hän! Mitä kummaa se sitten on ja mitä se koskee?
Hilja. Helmikulta, kuulehan nyt! Se, joka kohta tulee, ei ole oikea pianonvirittäjä.
Helmi. Nytpä ihmeissä ollaan! Selitä herrantähden sitte, mitä tämä kaikki merkitsee!
Hilja. Minua hävettää niin, niin kovasti, että pitäisi ihan maahan vajota. Mutta kyllä kai minun täytyy se kaikki kertoa sinulle.
Helmi. Ja kerrokin nyt jo pian! Ihanhan sinä tapat minut!
Hilja (ujostellen). Se johtui kaikki hupsusta päähänpistosta tai oikeastaan siitä, että minulla oli täällä talvella niin kovasti ikävä yksinäni. Koetin miettiä jos joitakin keinoja pyrähtääkseni pois maailmaan, mutta mitään pelastavaa kättä ei ojentunut. Sitte eräänä päivänä huomasin lehdessä ilmotuksen, jossa joku nuori herra halusi päästä maisemakorttien vaihtoon. Se oli sepitetty niin hauskasti ja fiksusti, että aivan nauratti. Minulla on se leikattuna lehdestä … jos tahdot, niin käyn etsimässä —?
Helmi. Kyllä, mutta kerrohan nyt! Vastasitko sinä siihen…?
Hilja. Helmi rakas … olen niin hämilläni … mutta ethän kerro vaan kellekään…
Helmi. En, en, hupakkoni!
Hilja. Niin, minä lähetin kortin. Vaihdettiin ensin kortteja … ja sitte kirjeitä … eli en minä hänelle ole pitkältä kirjottanut, mutta hän… Oi, hänen kirjeitään! Sellainen velikulta, niin ilonen ja reipas, mutta samalla niin hyvä … hänen täytyy olla oikein hauska ja hyvä poika … ja viisas hän myös on! Hän kirjottaa niin kauniisti ja runollisesti! Ja ihan runojakin hän on tehnyt! — Odotahan, pistäydyn ne heti noutamassa…
Helmi. Kuule, kerrohan nyt ensin! Mikä hänen nimensä on?
Hilja. Hänen nimensäkö? Sitä en tiedä… Kirjeeni olen osottanut Mikko Vilkastuksen nimelle. Mutta tietysti se on salanimi. Hänen oikeaa nimeään en tosiaankaan tiedä…
Helmi. Ja sinä olet ollut kirjevaihdossa, ilman asiaa, ihan tuntemattoman henkilön kanssa!
Hilja (hämillään). Niin kyllä…
Helmi. Onko hän edes minkä näkönen? Totta kai olet saanut hänen valokuvansa?
Hilja. En ole saanut … ainoastaan kirjeistään hänet tunnen…
Helmi. Kuinka hullua! Mutta … missä yhteydessä hän on … onko hän jossakin yhteydessä tuon "pianonvirittäjän" kanssa?
Hilja. Hänhän se "pianonvirittäjä" juuri on.
Helmi. Ai! — Mutta miten ihmeellä se on mahdollista?
Hilja. Kirjevaihtomme jatkuessa hän alkoi ehdotella, että hän saisi tavata minua persoonallisesti. Toivoi minun joko käyvän kaupungissa, jossa tapauksessa hän lähettäisi teatteripiletin "tietylle paikalle" — tai että voisin keksiä jonkin syyn, joka antaisi hänelle aihetta käydä kotonamme. Rohkasin vihdoin itseni ja lupasin hänen tulla tänne "pianonvirittäjänä". Ajattelin, että hänen pianon kanssa puuhaillessaan minulla on tilaisuus ottaa hänestä selkoa. Ja jos hän ei ole hieno ja miellyttävä — saa hän mennä menojaan.
Helmi. Oletko sinä ilmottanut hänelle oikean nimesi?
Hilja. En kuin talomme nimen vaan — sitte, kun lupasin hänen tulla.
Helmi. Mutta — sain äsken sen käsityksen, että hän on kirjottanut isällesi, ettetkä sinä tiennyt hänen tulevan tänään?
Hilja. Niin, ajatteles miten harmittavaa! Hän kirjottaa isälle, josta minulla ei ole aavistustakaan, eikä anna pienintäkään vihiä tulostaan minulle! Hän kai luulee…
Helmi. Hän kai on pitänyt sopivampana ilmottaa isännälle, kun kerran tulee "asioissa".
Hilja. Kyllä minä olisin myös tahtonut tietää. Ei hän ole tiennyt isäni nimeäkään…
Helmi. Se kai on kirjottanut "Sillanpään isännälle"…
Hilja. Niin on tainnut. (Ulkoa kuuluu ratasten tärinää, joka pysähtyy pihalle.) Nyt!! Nyt se jo taitaa tulla!
Helmi. Sulhasia taloon…!!
Hilja. Voi, mihin minä juoksen…!
Helmi. Pysy paikallasi vaan! Eihän tuo nyt niin pelottava liene…
Renki-Ville (tulee häthätää perältä). Asemalta toin kirjan neidille! (Antaa kirjeen Hiljalle ja menee touhussaan pois.)
Hilja. Kiitos, Ville! — Oi, se on häneltä! (Repii kiireesti auki.) Häneltä se on. (Lukee kirjettä, joka vapisee hänen käsissään.)
Helmi (rientää hänen olkapäänsä yli kurkistamaan). "Autereinen enkelini!" — Ai miten autereista! — "Oi, miten kuohuva riemu täyttääkään mieleni, kun vihdoinkin saan sen autuuden, että minulla on lupa polkea samoja tanhuvia, joilla elämäni ihanin unelma liihottelee…" — Oh, miten tungettelevaa! On kuin jo olisi kihloissa! — "Saan astua siihen verhottuun pyhäkköön, josta olen saanut vastaanottaa ne lyhyet, mutta sitä sulosemmat rivit. Riennän tuulen nopeudella ja olen — —"
( Tanu ja Koskinen tulevat perältä. Koskinen on lihavahko, keski-ikäinen herrasmies, kuluneenpuolisissa matkapukimissa, tummahko kaulahuivi kaulassa.)
Tanu. Olkaa hyvä ja astukaa sisälle — —
Helmi. Minä poistun.
Hilja. Et saa mennä! Ole vaan täällä … tiedäthän kaiken ja saat olla mukana mitä tapahtuneekin.
Tanu. Ja tässä on piano.
Koskinen. Hehe … kyllä se sivistys levenee nykyaikana … sellaisetkin instrumentit hankitaan talonpoikaistaloihin…
Helmi (Hiljalle). Tuollainen hölmö!
Tanu. Tyttäreni valittaa, ettei se ole vireessä, vaikka äskettäin oli laittaja.
Koskinen. Kaunis instrumentti…
Hilja (rohkenee vasta nyt nostaa katseensa). Tuonnäkönen könttyrä!
Tanu. Kaunis, niin — mutta kyllä se on kalliskin. Ja yhä kalliimmaksi tulee, jos joka kuukausi pitää olla laittaja.
Koskinen. Sepä ikävää!
Tanu. Ettekö tahdo koetella sitä?
Koskinen. Koetellako? Te olette kovin kohtelias — mutta valitettavasti minä en osaa soittaa rahtuakaan…
Tanu. Niin, eihän se taida ollakaan välttämätöntä teidän ammatissanne. Taiteilijat ovat erittäin, ja erittäin…
Koskinen (nauraa täydellä naamallaan). Eihän meidän ammattiimme tosiaankaan kuulu konserttien antaminen…
Hilja (Helmille.) Kuinka hän sentään käyttäytyykin tyhmästi! Oh, minun unelmani, minun "vilkastukseni!"
Helmi (nauruaan pidätellen.) Sellainen sorea sulhaspoika!
Hilja. Hänhän näyttelee vierasta roolia … vaikka kyllä hän sentään saisi näytelläkin paremmin…
Tanu (on avannut pianon kannen). Olkaa siis niin hyvä!
Koskinen. Olkoon nyt menneeksi sitte, koska niin välttämättömästi tahdotte. (Pompauttelee kömpelösti koskettimia ja vetäsee sitte kädellään pitkän skaalan.) Ehei, ei tule vanhasta konkaria, sanotaan!
Tanu. Voitteko huomata siinä mitään vikaa?
Koskinen. Hehe … niin vikaako? Ehe … en minä voi. Toisellainen siihen tarvinnee olla mies. — Minusta muuten pitäisi jo käydä asiaan. Emäntänne muistaakseni kirjotti minulle nuoresta naudasta, joka tarvitsisi pelastusta ähkystä — vai mikä sitä nyt vaivannee…
Helmi (Hiljalle joka tulee hyvin hämilleen). Hihihihihi … "nuori nauta — ähkystä…"
Soinne (tulee peräovesta matkalaukku kädessä). Hyvää päivää!
Tanu. Päivää…
Soinne. Oletteko talon isäntä — jos saan luvan kysyä?
Tanu. Olenhan minä tässä sitä virkaa pitänyt.
Soinne (kumartaen). Nimeni on Soinne, olen pianonvirittäjä. (Hämmästys.)
Tanu. Tekö olette pianonvirittäjä!? (Koskiselle.) Kukas te sitte olette?
Koskinen. Hehe … luulitteko te minua pianonvirittäjäksi… Ehei, minä viritän vain nautoja paremmin ammuviksi … olen eläinlääkäri.
Tanu. Niinkö? Siitä oli Katrin kanssa tosiaankin puhetta, että teidän piti tulla sen Mansikin tähden. Anteeksi … on niin paljo ollut puuhaa tänään, että menee aivan sekasin…
Koskinen. No, ei mitä, ei mitä!
Soinne. Tässä ovat nähtävästi roolit vaihtuneet. Sillä pehtori, pihalla jouduttuaan vastatuksin, otti minut ylipuhutellakseen ja tahtoi kaikin mokomin viedä katsomaan jotakin sairasta nautaa. Mutta kun hän sattui jotenkuten mainitsemaan, että isäntä asioitsee pianonvirittäjän kanssa, riensin tänne ammattiveljeä katsomaan.
Hilja. Oi, hän se on!
Helmi. Tuo nyt ei ole hullumpi … ainakaan "naudanvirittäjän" rinnalla…
Tanu. No, niinpä saa sitte herra Soinne pitää huolta pianosta. Me voimme lähteä Mansikkia katsomaan.
Koskinen. Sitä alaa minä kyllä ymmärrän (menee Tanun mukana perälle).
Soinne. Saan siis luvan, neidit? (Istuu pianon ääreen ja verkalleen purkaa esineitä käsilaukustaan, lyö sitte "A:n" ääniraudallaan ja näpsäyttelee pianon koskettimia, vertailevasti kuunnellen. Sillaikaa tytöt keskustelevat hiljaisella äänellä.)
Hilja (hämillään). Mitä sinä pidät hänestä?
Helmi. Eihän hän minun tähteni tullut … mitä itse pidät?
Hilja. Hänhän on sorja…
Helmi. Tavallisen … mutta minusta hänen pukunsa ei osota yhtään hyvää aistia.
Hilja. Sehän on vain valepuku.
Helmi. Onko tuo pitkä tukkakin valetukka…?
Hilja. Sehän on musiikkitukka…
Helmi. Noin suortuvainen ja vanukkeinen!
Hilja. Niin, huolimaton hän on…
Helmi. Mutta miksi hän ei puhu mitään?
Hilja. Niin, on kuin ei huomaisikaan…
Helmi. Minä menen pois. Hän kai odottaa pääsevänsä kahden kesken. (Helmi menee Hiljan kamariin, jonka jälkeen seuraa pitkähkö äänettömyys. Hilja nypläilee hämillään ja jännitettynä ompelustaan. Soinne vääntelee avaimellaan ruuveja pianon sisältä, jolloin kuuluu kiristyväin kielten kirkuna)
Hilja. Eikö … eikö hän siis todellakaan aijo puhua mitään?
Soinne (keskeyttää työnsä ja kääntyy ympäri). Neiti…
Hilja. Haluatteko jotakin?
Soinne. Saanko pyytää neidiltä pientä suosionosotusta —?
Hilja (kainosti). "Suosio" on suuri sana…
Soinne. En voi huomata mitään vikaa virityksessä.
Hilja (läheten pianoa). Jospa tietäisitte millaisessa virityksessä … millainen mielentilani on…
Soinne (kummastellen). Teidän, neiti! (Katsoo Hiljaan kuin pelästyneenä.)
Hilja (syrjään). Onko pelko ainoa vaikutus, jonka olen tehnyt häneen! (Ääneen.) Niin, olen niin tuskaisen ahdistuksen vallassa, etten ole eläessäni sellaista tuntenut. Enkähän olekaan ikinä ollut tällaisessa asemassa…
Soinne. Kentiesi kalske ärsyttää neidin hermoja?
Hilja. Ei, ei … jatkakaa te vaan viritystänne … viereisessä huoneessa voi olla joku…
Soinne (lyö jälleen muutamia akordeja). Vakuutan että aina kolmiviivaiseen C:hen asti on kaikki niin heleän puhdasta kuin olla voi. (Nousee.) Ainoastaan yhtä seikkaa pyydän teiltä, neiti — antakaa minulle — —
Hilja (hämmästyen). Mitä?! Ei, ei vielä, ei — —
Soinne. Mutta, neiti — —
Hilja. Enhän edes tiedä teidän nimeännekään…
Soinne. Nimeänikö?! — Kuulkaa nyt neiti! Antakaa nyt jotakin, jolla voin tästä pyyhkiä tomun pois…
Hilja. Millainen veitikka! (Tuo veikeästi tomuviuhkan uunin luota.) Tässä, olkaa niin hyvä!
Soinne. Kiitos! (Alkaa pölyyttää pianoa.)
Hilja (jää houkuttelevan näkösenä seisomaan pianon luo ja heittää kuin sattumalta toisen palmikkonsa yli olkansa rinnalleen. Syrjään). Milloin hän lakkaa näyttelemästä? (Kohta ääneen.) Katsokaas, täällä ei ole enää ketään!
Soinne (kummastellen). Eikö ketään —? Onhan meitä ainakin kaksi, näemmä… (Pölyttää edelleen).
Hilja (vetäytyy nousevalla suuttumuksella pianon luota etualalle). Tuollainenko hän on! On kuin ei tuntisikaan kuka olen! Ja minunko pitäisi tässä seista koko päivä odotellen… (Äkkiä astahtaa Soinnen luo.) Riittää jo, herraseni … olkaa huitomatta tuolla tavoin!
Soinne (taukoaa pelästyen). Oo, onko neiti … niinkö todellakin häiritsen?
Hilja. En tahdo valehdella, en teeskennellä. Tietänette kai, että ensimäinen juna lähtee asemalta tunnin kuluttua ja tästä viipyy asemalle mennessä hyvän aikaa… Onnea matkalle … kohtalo on toisin määrännyt…
Soinne. En ymmärrä, neiti…
Hilja. Sydäntä ei voi pakottaa — ja enempiä selityksiä ei tarvita. Siitähän oli sovittu kirjeessä, että yksinkertainen kielto riittää. Olette nyt saanut kiellon — ja rientäkää pois, ennenkuin isä tulee takasin!
Soinne. Mutta tosiaankin … meistä jommankumman pään täytyy olla pyörällä… (Alkaa sääliä kapineitaan laukkuun).
Hilja. Vieläkö te solvaatte minua! Tietäkää, että välimme on kokonaan selvillä… (Aikoo mennä kamariinsa).
Soinne. Mutta, neiti…
Hilja. Kaikki olkoon unohdettu!
Soinne. Te todellakin unhotatte kaikki … pitäisikö minun lähteä ihan ilman —
Hilja (keskeyttäen). Ihan ilman toivoa — kaikki on selvillä…
Soinne. Ilman korvausta! Siinä tosin ei ollut paljo virittämistä … mutta tällainen pitkä matka, menetetty päivä ja… Minä vaadin — —!
Hilja (jalkaa polkasten) Kuinka! Viitsittekö te sellaisilla syillä! Koko ijäksi! — Ei, vaikka maailma räjähtäisi tällä hetkellä!
Soinne. Jos katsotte arvollenne sopivaksi, niin voinhan saada korvauksen oikeuden kautta…
Hilja. Hävetkää! Ja marssikaa tiehenne! (Purskahtaa itkuun.)
Soinne. Kyllä — kun vaan saan kympin.
Helmi (tulee kiireesti). Mitä, herran nimessä, täällä tapahtuu?
Hilja. Oi, Helmi, mihin onnettomuuteen minä olenkaan joutunut!
Piika-Mari (tulee ulkoa). Tuolla ulkona seisoo eräs herra: sanoo, että häntä on kutsuttu ja että hän on se pianonvirittäjä — —
Hilja. Jumalani!! (Lysähtää tuolille.)
Helmi. Vieläkö yksi "pianonvirittäjä!"
Piika-Mari. Mitä minä sanon sille herralle?
Helmi. Kuuletko sinä, Hilja?
Hilja. Tulkoon vaan … tulkoot kaikki yhdellä kertaa! (Mari menee.)
Helmi. Kyllä sinä, Hilja, olet nyt vyyhteen sotkeutunut…
Hilja. Oi, elä sinä jätä minua … jospa tästä vielä selviäisin…
Arvo Ungermo (tulee). Rauha taloon!
Helmi ja Hilja. Arvo Ungermo!!
Helmi. Sinäkö se…!
Hilja. Oletko se todellakin sinä?!
(Ällistyksestään selvittyään rientävät Helmi ja Hilja Ungermoa tervehtimään, melkein hänen rinnalleen heittäytyen.)
Arvo. Herrantertut! Täällähän minä tapaan teidät — kokonaista kaksi yhden sijasta!
Helmi. Niin, pikku Hilja otti minutkin tänne kesälaitumelle.
Hilja (hämillään). Mutta kuinka? (Kuin rukoillen.) Ethän sinä vain ollut se…
Arvo (nauraen). Tunnethan sinä kai minut…
Soinne. Minulla täällä ei ole enää mitään tekemistä … ja juna lähtee pian … saanko sentähden pyytää hyvällä kymmenen markkaa…
Katri (tulee nauraen vasemmalta). Kas, täällähän ne ovatkin molemmat herrat! Olipa se hassua! Tanu on jo minulle kertonut koko selkkauksen… No, kumpi teistä nyt on pianonvirittäjä, kumpi tohtori…
Arvo. Anteeksi, mutta minä en ole vielä tohtoriksi asti ehtinyt…
Soinne. Minä olen pianonvirittäjä. Se on jo kunnossa … onko muuten kaikki kunnossa, sitä en tiedä (vilkasee Hiljaan kummallisesti hymyillen). Mutta juna lähtee tuossa paikassa ja minun pitäisi joutua … pyytäisin saada kymmenen markkaa…
Katri. Käyn heti noutamassa. (Menee väenpuolelle.)
Hilja (Arvolle hiljaa.) Täällä, kuten näet, on toinenkin pianonvirittäjä. Sinun ei siis sovi sellaisena esiintyä … isä oli ehtinyt kutsua oikean virittäjän…
Helmi. Täällä on jo ollut kaksikin virittäjää sinua ennen…
Hilja. Niin, eläinlääkäri oli saapunut kipeän nimikkolehmäni tähden ja luulimme häntä ensin sinuksi … ja äiti nähtävästi luulee vielä sinua häneksi…
Helmi. Ja Hilja on pitänyt teitä kaikkia kosijoinaan…
Hilja. Hyi, sinua!
Katri (tulee seteli kädessä). Tässä, olkaa niin hyvä! (Nauraen.) Ja jos haluatte saada lasin lypsylämmintä maitoa, niin tuodaan tuossa paikassa…
Soinne. Ei, kiitos! — Väärinkäsitys karjapihassa ei muuten ollut läheskään niin kummallinen kuin tapahtuma pianon ääressä…
( Hilja on tullut lähelle Soinnetta ja katsoo häneen rukoilevasti.)
Soinne. Neuvon virkaveljeäni, ettei hän käyttäisi tomuviuhkaa. Neiti ei sitä suvaitse. No niin, hyvästi vaan! (Menee ulos.)
Katri, Mitä hän oikein tarkotti? — No, vähätpä hänestä! — Istukaa, herra tohtori, olkaa niin hyvä — tai proviissori, miksi teitä saa karahteerata…
Arvo (iskien silmää tytöille). Olen altis palvelukseenne, emäntä hyvä! (Istuu tuolille ja emäntä sohvalle. Tytöt kuiskuttelevat ilosesti, Hilja samalla vähän kainostellen.)
Katri. Olettehan sen jo nähneet. Onko syytä toivoon?
Arvo. Kaikki on kuten luulinkin, kuten alusta alkaen arvelin. (Silmäilee Hiljaan.) Mutta iloni näkemästäni on suurempi kuin rohkenin toivoakaan…
Katri. Sepä hauskaa kuulla! Olen itse valvonut karjani hoitoa…
Arvo (Hiljaa silmäillen). Teille on oleva kaikkea iloa ja kunniaa hänestäkin…
Katri. Niinpä niin, siitä kipeästä, Hiljan nimikosta. Se oli vielä muutamia päiviä sitten niin voimakas ja hyvinvoipa…
Arvo (kuin edellä). Minusta hänen viehättävä sulonsa, herkkä herttaisuutensa ja runollisuutensa…
Katri. Se oli kummaa miten se niin äkkiä puuskahti. Näyttääkö teistä siitä vielä tulevan kalua?
Arvo (kuin edellä). Minusta hän näyttää yhtä raittiilta kuin konsanaan … jollei paljo viehättävämmältä entisestään…
Katri. Kuinka? Joko se toipuu? Ompa se ilahduttavaa! Mutta ettekö pitäisi terveellisenä, että sille annettaisiin kipallinen kalkkivettä?
Arvo. Enpä juuri. En luule hänen ollenkaan siitä ilostuvan…
Katri. Menetelkää vaan sen kanssa miten parhaaksi näette. Se on kokonaan vallassanne — ja olen hyvin kiitollinen, jos sen voitte pelastaa.
Arvo. Miten onnelliseksi, emäntä hyvä, minut teettekään! Siispä ilman pitemmittä puheitta rohkenen pyytää — —
Tanu (astuu sisään eläinlääkäri edellään). Ka, täälläkö sinä, Katri, olet? Olimme tohtori Koskisen kanssa juuri Mansikkia katsomassa — —
Katri (ällistyen). Tekö olette tohtori?!
{ Koskinen kumartaa).
Tanu. Mutta hänestä on arveluttavaa, että se voisi vielä parata. Sille pitäisi olla — ka, mitä se nyt olikaan?
Katri (Tanua kuulematta Arvolle). Mutta kukas te sitte olette?
Tanu. Ka, sinullahan on täällä vieraita, näenmä…
Arvo. En ole mikään tohtori, ainoastaan ylioppilas. Saanko luvan esittäytyä? Nimeni on Ungermo, kauppias Ungermon poika, Hiljan koulutovereita ja myös tämän toisen neitosen. (On kätellyt puhuessaan emännän ja isännän, Hiljaa kätellessään kuiskaa veitikkamaisesti.) Mikko Vilkastus, jos saan luvan! (Ääneen.) Läksin sieltä kaupungin pölystä pienelle virkistysmatkalle ja sivutse kulkiessani pistäysin katsomaan vanhoja tovereita…
Katri. Vanhojapa tosiaankin … olette hyvin tervetullut!
Tanu. Meistä maalaisista on hyvin hauskaa nähdä kaupunkilaisia luonamme.
Katri. Siellä olisi päivällinen valmiina, jos herrasväki olisi niin hyvä! Riennän edellä käskemään lisää lautasen. (Menee.)
Tanu. Käykää pöytään, käykää pöytään. (Arvo pidättelee Hiljaa jäämään jälkeen ja odottelee Helminkin poistumista.)
Helmi. Ai, häiritsenkö?
Hilja. Et, et. (Arvolle.) Tunteehan Helmi koko jutun.
Arvo. Niinkö! (Helmi menee.) No, oletko sinä nyt kovasti pettynyt?
Hilja. Mistä pettynyt?
Arvo. Kun olinkin tällainen.
Hilja. Oi, en! Olen niin ilonen … kun et vaan koskaan naura kirjevaihdollamme…
Arvo. Minäkö nauraisin! Nauraisinhan samalla itselleni … vaikka kyllä minä arvasin jo ensi kortistasi sinut sinuksi. Eivät kirjeeni muuten olisi olleet sellaisia…
Hilja. Ja sinä saatoit sillä tavalla minua narrata?
Arvo. Enhän narrannut… Mutta nyt on asia jo polttopisteessään. Ennenkuin voin jäädä hetkeksikään taloon, on sinun vastattava. Siis: jaa vai ei?
Hilja (kainosti). Mutta pitihän ensin — persoonallisesti tutustua…
Arvo (hellästi). Hilja rakas! Unhottakaamme jo kaikki tämä hulluttelu … ja vastaa!
Hilja (herkän iloisesti). No — jaa.
Arvo. Siis olet mun! (Syöksyy Hiljaa kohden ja Hilja heittäytyy hänen syliinsä.) Olet siis minun … minun … minun … minun…
Katri (ovesta tullen). Mihinkä ne — —? Aha! (Arvo ja Hilja tempautuvat hämillään erilleen.)
Arvo. Emäntä hyvä…!
Hilja. Äiti kulta…
Katri. Mitä te olette tehneet, lapsukaiset?
Arvo. Saanhan hänet, emäntä…?
Hilja. Ja minä hänet, äiti…?
Katri. Sepäs on hätää! Minä ainakaan en osaa sanoa mitään tuota päätä … ja mieti nyt, Hilja, sinäkin vähän!
Arvo. Meillähän ovat jo vanhat pohjat…
Hilja. Niin vanhat pohjat, äiti…!
Helmi (pyörähtää sisään, silmää altakulmainsa nuoriin ja syöksyy kohta Hiljaan syliksi). Oi, onnea, onnea…!
Tanu (huutaa väenpuolelta). Mihinkäs se huvimatkailija emäntäväen pidätti?
Katri (Tanulle vastaten). Tuskinpa aavistat mitä joukkoa täältä tulee… No, lapset, käykääpäs sisälle isän eteen! (Menevät, emäntä ja Helmi edellä, jälestä Hilja ja Arvo käsikädessä.)