Punakaartin päällikön tytär: Salapoliisiromaani

PUNAKAARTIN PÄÄLLIKÖN TYTÄR

Salapoliisiromaani

Kirj.

LAURI SAURAMO [Lauri Soini]

Helsingissä, Minerva Oy, 1918.

1. Luku.

Kadunkulmassa, lähestyessäni illansuussa asuntoani, kohtasin äkkiarvaamatta kaksi miestä, jotka saivat minut säpsähtämään.

Tosiaankin! Ne olivat samat oudot miehet, jotka jo parina iltana olin nähnyt kärkkymässä asuntoni edustalla.

Toissa iltana he seisoskelivat portilla. He tirkistelivät minua niin läheltä, että minun oli melkein pakko pysähtyä. Töin tuskin pääsin poikkeamaan talon pihaan. Eilen illalla he taivastelivat kadun toisella puolen. Lähestyessäni he pysähtyivät ja tuijottivat minuun kadun yli. Sitten he murahtivat keskenään jotakin ja astuskelivat edelleen.

Ja nyt! Nyt kohtasin heidät lähimmässä kadunkulmassa. He tirkistelivät nytkin tarkasti minua. Ja ohitse päästyäni kuulin toisen virkahtavan toiselle:

— Se se on.

Ajattelin vaatimattomasti, että hän tarkoitti sanoa: "Se se vain on." Mutta sittenkin tunsin vilunväreet selkäpiissäni. Sanat tarkoittivat ilmeisesti minua, ja tällainen kärkkyminen muistutti aivan liiaksi edesmenneiden sortovuosien santarmivaanintaa.

Kiirehdin askeleitani ja pujahdin portista taloon. Väännettyäni sähkönappulaa istahdin kirjoituspöytäni ääreen. Edessäni oli avoinna saksalaisen Hugo Münsterbergin merkillinen kirja "Die Psychotechnik", mutta ajatukseni eivät kiintyneet siihen. En voinut syventyä teknillisen aikakautemme uusimpaan filosofiaan, jonka kannalta sielunelämäkin on pelkkää tekniikkaa. Mielessäni kummittelivat äsken näkemäni salaperäiset vaaniskelijat, ja mielikuvitukseni kokoili polttoaineksia virittääkseen soihdun, joka voisi edes etäisellä loimollaankaan valaista käsittämätöntä tilannetta.

Aikomukseni on kertoa merkilliset tositapaukset sellaisinaan, ja sen tähden olisi turhaa ryhtyä lavertelemaan kaikkia niitä kuvitelmia, joita mielessäni haudoin, ja juttelemaan niistä mieskohtaisista suhteistani, joista sain lähtökohdat otaksumiini. Moneen kertaan pudistin kaikki kuvitelmat mielestäni ja koetin syventyä kirjaani. Mutta ne palasivat yhä uusissa muodoissa ja toinen toistaan kiihdyttävämpinä. Niissä heittivät kuperkeikkaa Venäjän vallankumouksen suojelusosaston vainukoirat, nämä kansanvallan santarmit, ja punakaartilaiset syyntakeettomine päähänpistoineen kummittelivat sitäkin arveluttavampina. Näin silmieni edessä kaikki kauhunkuvat, joita sitten äskeisen suurlakon päivien lehdet ovat olleet täynnä. Ja minulla oli omat, joskin verrattain satunnaiset syyni, joiden nojalla tämän syyntakeettoman rosvojoukon asetin vaatimattoman persoonani yhteyteen.

Yhtäkkiä koputettiin ovelleni. Koputus oli niin navakka, että heräsin säikähtäen kaameista kuvitelmistani. En voinut tulijaa ajatellakaan sanomalehtipojaksi enkä liioin keneksikään niistä tyttölapsista, jotka ilokseni kävivät minua joskus häiritsemässä töissäni. Tulin ehdottomasti ajatelleeksi äskeisiä salaperäisiä miehiä kadulla.

Olin vähällä kysyä: "Kuka siellä?" Mutta samassa sellainen varovaisuuskin tuntui naurettavalta. Saattoihan se aivan hyvin olla posteljooni. Hän koputti aina yhtä virallisesti.

Menin ja avasin oven. Pimeästä eteisestä häämötti outo miesolento.

— Kädet ylös! hän huudahti luonnottoman kolealla äänellä.

Äänessä oli jotakin, mikä vaistomaisesti sai minut epäilemään käskyn vakavuutta. Tahtomattani kuitenkin tottelin. Samalla tähystin tuikeasti oviaukosta pimeään eteiseen.

Sieltä astui huoneeseeni mies lakki silmillä, puvusta päätellen ulkotyöläinen. Kovia kauluksia korvasi kääntökauluksinen villapaita, kuten vilahdukselta panin merkille.

Luonnollisesti minä kuitenkin ennen kaikkea tähystin hänen käsiinsä, oliko hänellä mitään asetta. Hän keksi sen.

— Jaha, sekö puuttuu! huudahti hän kaamealla rintaäänellään. Älä luule! Kyllä täällä on kättä pitempääkin.

Hän veti revolverin taskustaan ja nakkasi sen viereeni pöydälle, niin että kolahti.

Olin sieppaamaisillani sen käteeni. Mutta samassa tulin ajatelleeksi, että miehen käytös oli omituisen leikkisä. Joka tapauksessa minun oli vastattava hänen remseään jalomielisyyteensä vastaavalla tavalla. Annoin sen tähden revolverin olla paikoillaan pöydällä.

Tähystelin tarkemmin miehen verrattain siistiä takkia, sangen tyylikästä villapaidan kaulusta ja lättälakkia, jonka alta näkyivät tummat tukanlatvukset.

Miehen silmistä singahti yhtäkkiä vastaani kirpaiseva tuikahdus, veitikkamainen välähdys. Sellaisen pistävän katseen olin eläessäni nähnyt yhden ainoan miehen silmissä.

— Onko se…? aloitin iloisesti ymmällä.

Vastaukseksi hän sieppasi lakin päästään. Lakin mukana hän kouraisi käteensä tumman tukkansa.

— Kukapas minä olisin! hän vastasi kirpeästi nauraen.

Edessäni seisoi tosiaankin ystäväni Haukka, yksityisetsivä Väinö Haukka. Kulmat kiinteässä, mutta samalla ikään kuin leikkivässä rypyssä, hyväntuulisesti varjostaen hänen kirpaisevaa katsettaan. Kiinteä kaljuotsa ja tupsutukka takaraivolla pörröllään. Särmikäs, mutta sydämestä pursuva ivahymy terävillä huulilla, terävän leuan yllä. Nenä vain ei ollut Haukan. Sen harjalle oli kohonnut ylpeä kyhmy, niin ettei se ensinkään näyttänyt kärkkäältä pistämään nipukkaansa toisten asioihin. Olisipa hänellä ivahymyään säestämässä ollutkin oma kärkäs nenänsä, niin olisin hänet kaikista valepuvuista huolimatta tuntenut tuhansien joukostakin.

— No, terve mieheen! huudahdin iloisesti. — Istu ja ole kuin kotonasi! Ja, jotta tosiaankin tuntisit olevasi kotonasi, niin… ole hyvä ja pane palamaan…

Riemastuneena siitä, että minulla sattui olemaan hänen lempitupakkaansa, siirsin kirjoituspöytäni takareunalta sikarilaatikon hänen väärennetyn nenänsä alle.

— Mitä, bahara-batteja! hän huudahti mielissään. — Oletko sinäkin kehittynyt niin herkkusuuksi?

— Apinoimisesta alkaa kaikki sivistys, tunnustin ystävälleni kiinalaisella kohteliaisuudella.

Hän nauroi makeasti ja tuprutteli bahara-battiaan.

— Mutta asiasta toiseen, virkoin vakavampaan äänilajiin. — Miksi sinä tulit sillä tavoin?

— Kuuluuhan sellainen tehokas esiintyminen nykyään muotiin, hän vastasi viattomasti.

— Siitä olisi voinut olla vakaviakin seurauksia… olisin voinut saada vaikka halvauksen.

— Tahdoin koettaa, onko naamiointi riittävä. Enkä tiennyt sinua niin heikkohermoiseksi.

— Minulla saattaa olla hieman syytäkin, virkoin tarkoittavasti.

— Kuinka niin?

— Jaa, tiedätkös, että olen parina päivänä nähnyt outoja miehiä asuntoni edustalla vaaniskelemassa.

Ystäväni terävät huulet vetäytyivät vihellyssuppuun, jonka niin hyvin tunsin ennestään. Sellainen äänetön vihellys ilmestyi hänen huulilleen aina, milloin hänen vainuamansa enteet odottamatta toteutuivat.

— Sitä jo aavistinkin, hän virkkoi ikäänkuin itsekseen.

— Mitä tarkoitat?

— Sitäkös menet kaikelle maailmalle juttelemaan, että olet minun ystäväni! hän piikitteli.

— Siksikö he…?

— Siksi, aivan varmaan, väitti Haukka. — Mutta älä pane pahaksesi, jos väitän, etteivät he vaani sinua, vaan minua.

— Sinua? kummastelin.

Hän nyökäytti tuskin huomattavasti päätään. Ja minä koetin mukautua hänen otaksumaansa, että jotkin tuntemattomat miehet vanhan ystävyytemme nojalla odottivat hänen kaupunkiin saavuttuaan tulevan juuri minun luokseni.

— Näitkö muuten miehet kadulla? kysyin.

— Näin kyllä pari miestä. Mutta he eivät kiinnittäneet minuun huomiotaan.

Loin ehdottomasti katseeni hänen souvaripukuunsa.

— Niin, juuri siksi, hän vastasi myöntävästi katseeseeni. — Vai luuletko sinä, että olisin näin pukeutunut yksistään sinua säikytelläkseni?

— Tosiaan! ihmettelin. — Ensi näkemältä näytit minusta ilmetyltä pahantekijältä.

— Se on turvallisinta nykyään, hän vastasi. — Nykyään… jolloin juuri rikolliset ovat varmimmat hengestään ja vapaudestaan, jolloin he "aatteen" nimessä ammuskelevat ja sulkevat lukkojen ja telkien taakse niitä, joita on syytä epäillä ryöstöjen ja murhien estämisaikeista…

— Olet siis saapunut tärkeisiin tehtäviin?

— Tehtäviin, niin…

— Ja luulet, että uhrisi täällä tietävät tulostasi?

— En luule, vaan tiedän, hän vastasi kuivasti.

Katsoin kysyvästi häneen.

— Kirje, jolla minut kutsuttiin, oli postissa avattu, hän tiedotti.

— Postissa! huudahdin..

— Heitä on kaikkialla, hän vastasi kylmästi.

— Keitä sitten…? Ja kuinka kummalla sellainen voi olla mahdollista?

— En katsonut viisaaksi ryhtyä vielä syypäätä etsimään. Mutta kun kirjeen saatuani tapani mukaan tarkastelin sitä ensin päältäpäin, havaitsin, että liimauksessa oli nokitahroja. Se oli vanhaan ohranatapaan avattu kynttilävalkeassa kuumennetulla ohuella paperiveitsellä, mutta aloittelija oli sen tehnyt niin taitamattomasti, että liimaus oli nokeutunut.

— Keneltä kummalta kirje sitten oli?

Haukka ei ollut kysymystäni kuulevinaan.

— Huomasin sitten pian, että minua pidettiin silmällä. Painauduin pariksi päivää näkymättömiin. Sittenkin huomasin lähtiessäni, että minua seurasi outo mies junaan. Koko matkan hän piti minua silmällä ja seurasi täällä perässäni matkustajakodin katuovelle.

— Ja meni sitten tiehensä?

— Ei suinkaan. Kun avasin talon yläkerrassa huoneeni ikkunan, näin hänen kävelevän kadulla. Silloin juuri muutin pukua. Talon portti on onneksi toiselle kadulle päin. Päärapun takaovesta pujahdin pihaan ja sieltä portista toiselle kadulle. Souvaripukuni suojassa vältin täälläkin vaanijoiden huomion. He ovat kärkkäitä, mutta aloittelevia urkinnan alalla.

Tämä kaikki oli minusta nykyisissä vaiherikkaissa oloissakin niin uutta ja satumaista, että olin vähällä joutua päästäni pyörälle.

— Kuules, huudahdin uteliaisuudesta vavisten, — sano veikkonen jo, kuka kumma sinut on tänne kutsunut?

Hän tuijotti tuokion arvoituksellisesti minuun, vetäisi pari vihaista savua sikaristaan ja vastasi sitten omituisella ylpeyden, uhkan ja halveksimisen sekaisella äänellä:

— Punakaartin päällikkö.

Ällistyin tästä vastauksesta niin, että kaikki kysymykset tuokioksi mykistyivät huulilleni. Purskahdin sitten äkilliseen, lyhyeen nauruun. Nauru yksin pelastaa ihmisen pahimmastakin pälkähästä. Se vapautti mielessäni kysymysten tulvan.

— Ketä vastaan?

— Eiköhän vain… omia miehiään, hän laukaisi jälleen vastaukseksi.

— Missä kumman asioissa?

— Rosvopäälliköltä on rosvottu asevarasto, Haukka vastasi.

— Nekö venäläiset kiväärit? kysyin nauraen.

— Ne kai.

— Kuinka kummalla sitten?

— Menen kuulemaan lähemmin.

— Ja mistä ihmeestä he tietävät sinua vaania kaikkialla, jo sinulle tulleesta kutsukirjeestä alkaen?

— Sehän tämän jutun juuri tekeekin arvoituksellisimmaksi asiaksi, missä koskaan olen askarrellut, Haukka virkkoi miltei harmista puuskahtaen.

Kotvan kuluttua hän jatkoi:

— Mies ei kirjeestään päätellen näytä ensinkään hölmöltä, ja kuitenkin hän on aivan käsittämätön avosuu. Tai…

— Tai? kehotin häntä jatkamaan.

— Se nyt on vain tunnelmoimista, hän hymähti. — Mutta koko tästä miehekkäästä rosvojutusta lemahtaa jo etäälle siinä määrin naisenhajua, että siinä täytyy olla mukana nainen.

— Rakastunut nainen, naurahdin.

— Kenties, tokaisi Haukka, — mutta joka tapauksessa mielettömästi innostunut nainen.

Siihen minä en osannut mitään.

2. Luku.

— Sinähän pelaat biljardia?

— Kyllä omiksi tarpeiksi.

— Eikös lähdetä ja oteta keilaerä illan kuluksi, hän ehdotti vilkkaasti.

— Oletko sinä, hymähdin, — niin intohimoinen pelaaja, että täytyy lähteä kesken tärkeän asian?

— Älähän virka, Haukka torjui soimaukseni. — Ensiksikään en mene rosvopäällikön puheille enää tänä iltana, ja toiseksi ei biljardi ole lainkaan hullumpaa leikiksikään. Siinä saa koko ruumis tarpeellista liikuntaa, se teroittaa silmää ja tarkistaa kättä, vieläpä on virkistävää leikkivoimistelua älyllekin. Asetan sen munkkimaisen shakkipelin edelle. Monet suuret filosofitkin, esim. Herbert Spencer, ovat olleet oivallisia biljardin pelaajia, hän vetosi lopuksi auktoriteettiin.

— No, lähdetään vain minun puolestani, myönnyin kernaasti.

Hän alkoi asettaa mustaa peruukkiaan kaljuotsansa ja tupsutukkansa peitoksi.

— Ennen nuorempana, hän tuumi samalla, — kun minulla oli runsaammin aikaa, lisäilin muuten biljardisalongissa melkoisesti ihmistuntemustani. Ylioppilaiden ja maisterien, jopa tohtorienkin, ohella on siellä tilaisuus tutustua mitä monenkarvaisimpiin liikemiehiin, mutta tietystikin eritoten peli- ja muihin huijareihin.

Pukeutuessani päällystakkiini hän huomautti:

— Minä menen edeltä, tule sinä parin minuutin kuluttua. On varovaisinta, etteivät näe meidän lähtevän yhdessä talosta.

Hän meni edeltä. Minä odotin sovitun ajan, ennen kuin lähdin jälkeen. Mutta tapasinkin hänet portilla odottamassa.

— Heitä ei näy, ei kuulu, hän virkkoi. — Ovat menneet matkoihinsa. Satunnaisesti, mielivaltaisesti ottavat vakoilunsa kuten kaiken muunkin. Vaikka ovat järjestyneitä olevinaan…

Me menimme Tallbergin liikepalatsin kellarikerroksessa, Citypasaasin alla sijaitsemaan biljardisalonkiin.

Verrattain harvat helsinkiläisetkään edes tietävät, että meillä täällä on niinkin suurikaavainen "pelihelvetti" olemassa. Sinne mennäänkin alaspäin, kuten Haadekseen konsanaan. Kun kiertoportaita alas laskeuduttuamme avasimme oven ja astuimme eteiseen, kantautui korviimme taukoamaton biljardipallojen pauke, ja kahdesta avaraan salonkiin vievästä ovesta — myöhemmissä merkillisissä tapauksissa oli meille verrattain tähdellistä, että näitä ovia oli kaksi — näimme vilisevän hienompia ja puolivillaisempia herrasmiehiä, jotka, monet paitahihaisillaan, häärivät sauvoineen kymmenkunnan viheriän pöydän ääressä.

Ystäväni villapaidankauluksineen sai eteisessä kestää melkoisen ankaran tarkastuksen kiirastulen. Ovenvartija havaitsi sentään hänen pukunsa siksi nuhteettomaksi, että hän sai muistutuksitta astua pyhään tilaan. Tilasimme keilapöydän, ja kotvan vuoroamme odotettuamme saimme astua leikkiin, kaatelemaan keskelle pelipöytää asetettua viittä keilanappulaa kolmella luupallolla.

Monet taitavatkin biljardin pelaajat pitävät keilapeliä onnenleikkinä, joka muka on suuressa määrin riippuvainen onnellisesta sattumasta, "fuchsista". Mutta itse asiassa se enemmän kuin mitkään muut pelilajit, carambolagea lukuunottamatta, vaatii tarkkoja ja varsin konstikkaitakin mittausopillisia laskelmia, jotka älynterävyyden ohessa kysyvät pitkällistä harjoitusta.

Ryhdyin leikkiin hanakasti ja melkoisella voitonvarmuudella. Ystäväni sitä vastoin tuuppasi muutamat lyöntivuorot sauvansa kärjellä ikäänkuin leikitellen. Hän tunnusteli hänelle oudon pöydän "forschia". Mutta kun hän kotvan kuluttua otti leikin todenteolla, niin minun voitonvarmuuteni pian herposi. Katsoin viisaammaksi heittäytyä kohteliaaksi ja annoin hänen voittaa lemmessä, sillä olisihan hän voittanut kuitenkin.

Hän voitti pari pelierää. Mutta toisen pelierän jälkeen sai huvittelumme odottamattoman käänteen.

Haukan pelitaktiikkaa ihastelemaan oli kerääntynyt melkoinen joukko katselijoita, katselijoiden joukkoon ilmestyi nuorenpuoleinen, levottoman touhuisa mies, joka oli puettu jonkunlaiseen sekatyyliseen metsästyspukuun. Kovia kauluksia vastasi hänellä villapaidan kaulus, kuten ystävällänikin. Hän katseli peliämme intohimosta vavahdellen — taisi olla hieman "liikutettuun" — pelikiihko silmissä ja väkiverevillä kasvoilla, jotka kertoivat paljosta oleskelusta ulkoilmassa. Erityisesti hän näytti kiintyvän Haukkaan ja lähenteli tätä toverillisesti… varmaankin puvun yhtäläisyyden vuoksi.

Toisen pelierän päätyttyä hän ilmaisi ihastuksensa omalla tavallaan. Hän puuskahti murtaen:

— Tehän olette koko lahtari!

Haukka tähysti häntä silmät sirrillään.

— Lahtari, hän toisti, — mitä sillä tarkoitatte?

— Tietysti lahtarikaartilaista, tulkitsi muuan katselijoista nauraen.

— Sitä, selitti mies itse, — että tahtoisin mielelläni löylyttää teitä…

— Oletteko te sitten itse Sasu Punainen, kysäisi Haukka, sovittaen "löylytyksen" miehen vereviin poskiin.

— Mikä Sasu Punainen? uteli mies, paljastaen siten ison aukon kirjallisessa sivistyksessään.

— Tietysti punakaartilainen, tulkitsi sama sananselittäjä katselijoiden joukosta.

— Entä jos olisinkin… kyllä meistä aina lahtarit saavat vastuksen, ärhensi väkiverevä miekkonen hänelle.

Samassa hän kääntyi Haukkaan touhuissaan ja välähtelevin silmin.

— Etteköhän otakin minua kolmanneksi?

Emme olleet halukkaat siihen suostumaan.

— Luuletteko, ettei minulla ole rahaa, vaikka olenkin vain tällainen poika keskeltä maailmaa! hän rehenteli metsäläisinnossaan.

— Emme pelaa ensinkään rahasta, tuppauduin häntä torjumaan.

— Ettekö! hän tokaisi, osoittaen peittelemätöntä halveksimistaan sellaista lapsenleikkiä kohtaan.

Siitä en olisi välittänyt. Mutta sitä vastoin tunsin harminpistoksen sen vuoksi, että Haukka ryhtyi rehentelijän kanssa näköjään varsin toverillisiin neuvotteluihin. Se lisäsi yhä miehen röyhkeyttä.

— Pelataan me sitten kahteen pekkaan, hän touhusi. — Viitonen, kymppi tai satanen… sama asia. Rahat kyllä riittävät.

Varmemmaksi vakuudeksi hän veti lompakkonsa povitaskustaan ja tiputteli, katselijoiden virnistellessä, biljardipöydälle koko joukon satamarkkasia. Hän käsitteli seteleitä niin kömpelösti ja hutiloiden, ettei hän varmaan ollut niitä kauan liikutellut, ainakaan näin tukuittain.

Ylipäänsä tämä touhuisa mies ei ilmeisesti kuulunut biljardisalongin liukkaiden pikkuhuijarien ilmapiiriin. Missä nurkkakahvilassa lie saanut mahdollisen pelikoulutuksensakin.

— Odota, minä pelaan hänen kanssaan, kuiskasi Haukka minulle. — Ymmärräthän… hän kuuluu varmaan kaartiin, minulle on tärkeää saada tuttavia…

Minä lepyin. Ja vetäydyin mielelläni syrjään. Rehentelijä otti sauvan kädestäni.

— Paljonko pannaan? hän kysyi Haukalta kourien lompakkoaan.

— No, pannaan nyt markka tai pari, tuumi Haukka rauhallisesti.

— Hyh, mitäs sellaisesta! toinen väheksyi. Hän kääntyi katselijoihin. — Kuka pitää maasua? hän kysyi tavarishtshien kielellä.

Joukosta ilmestyi muutamia, jotka löivät vetoa kuka kympin kuka viitosen.

Peli alkoi. Uhkapelaaja kaasi ensimmäisellä lyönnillä yhden ainoan keilan ja teki siis kakkosen. Toisella lyönnillä hän sai lipsahduksen, "kiksin", ja menetti tämän ainoan kakkosensa. Pelivuoro siirtyi Haukalle.

— Ei siitä paksuja rasvoja nuole toinenkaan, vastapelaaja ilkkui, sillä asento näytti mahdottomalta.

Mutta Haukka otti takaapäin, "von hinten", kaasi kolme keilaa ja sai siis kympin. Pallot kuitenkin jäivät molemmin puolin niin lähelle keiloja, jotka seisoivat välissä, että seuraavalla lyönnillä näytti mahdottomalta edes osua palloon, ja ohilyönti tietää aina miinusta.

Haukka tähtäsi lyöntinsä näköjään aivan päin seiniä. Mutta pallo kiersikin tarkoin laskettua rataa kolmen vallin kautta ja sattui niin täsmällisesti toiseen palloon, että tämä kaasi yksistään keskimmäisen keilan eli kuinkaan. Siitä tuli 30 pistettä.

Seuraavalla lyönnillä hän pani pallon kimmoamaan vallista valliin kaksin kerroin yli pöydän niin, että se kaateli kaikki keilat, ja "koko pataljoona" tiesi 40 pistettä.

Vihdoin viimein hän otti vallin kautta karanpallon: osui pelipallolla molempiin muihin palloihin. Tämä "Carambolage von hinten" oli niin tarkoin laskettu, että pallot samalla kaatoivat kaikki muut keilat, jättäen ainoastaan kuninkaan pystyyn. "Ympärileikkaus" tiesi 50 pistettä ja karanpallo 4, ja tällä mestarilyönnillään hän siis sai 54 pistettä, suurimman pistemäärän, mitä yleensä voi saada yhdellä lyönnillä. Neljällä lyönnillä hän oli kaikkiaan saanut 34 pistettä. Kun tavoite oli 125, oli hän loistavasti voittanut, vastapelaajan jäädessä aivan kuiville. Katselijat osoittivat iloista ihastustaan, jotkut taputtivat käsiään, vaikkei se ensinkään kuulunut talon tapoihin. Vastapelaajan olisi luullut vähemmästäkin nolostuvan. Mutta toisen saamat suosionosoitukset vain ärsyttivät häntä. Ja hillittömän uhkapelaajan tavoin hän vain hullaantui musertavasta tappiostaan.

— Revanssi! hän huusi.

Ja nyt oli jo vedonlyöjiäkin niin monta, että mies sai panna muutamia satasia likoon.

Hän hävisi jälleen. Haukan hienoja karsolyöntejä katselemaan oli kerääntynyt niin paljon väkeä, että vedonlyöjiä olisi ollut liiaksikin. Eikä miekkonen suinkaan perääntynyt, vaan lateli seteleitä pöytään, tosin entistä vaiteliaampana, pelikuumeen hehku poskillaan.

— Kuka vielä pitää maasua? Ottakaa saadessanne! hän selitteli vavahtelevin äänin.

Mutta pelaajillakin on kunniantuntonsa. Kukaan ei enää katsonut sopivaksi ottaa hänen rahojaan. Se tosiaankin alkoi näyttää suoralta ryöväykseltä.

Nolosta asemastaan sai miekkonen odottamattoman pelastuksen. Eteiseen oli toisen pelierän päättyessä saapunut nuori nainen, sangen nuori ja kaukaa katsoen kauniskin. Huomioni oli kiintynyt siihen, että hän kiihkeästi puhui ovenvartijalle jotakin, samalla viittoen ryhmäämme kohden. Ovenvartija tuli kutsumaan nolattua pelikiihkoilijaa.

— Joku hakee teitä… eikä täällä muuten saa pelata uhkapeliä, ovenvartija lisäsi huomattuaan setelit pöydällä.

Mies vilkaisi eteiseen ja hätkähti. Hän ahmaisi setelinsä pöydältä ja riensi tytön luo. Haukka hyökkäsi nopeasti kimppuuni.

— Mene, hän kuiskasi minulle, — ja kuuntele salaa, mitä naisella on sanomista.

Tein työtä käskettyä. En mennyt suoraan ovelle, jolla he kohtasivat toisensa, vaan kiersin pilaririvin taitse viereiselle ovelle, joka sekin vei eteisestä samaan salonkiin.

Näin hyvin siltäkin ovelta eteisessä seisojan, varsin sivistyneen näköisen, vieläpä tyylikkäästikin puetun, tummaverisen tytön, ja ehdin kuulemaan, kun hän häthätää puhui sairaalloisesti hehkuvin silmin:

— Hanskista tuntui kummalliselta, että se etsivä jäi niin kauaksi aikaa matkustajakotiin, ja hän meni lopulta soittamaan, ja kysyi, asuiko se ja se siellä. Tyttö myönsi, kävi katsomassa ja tuli sanomaan, ettei herra Haukka ollut kotona…

Hän sanoi tosiaankin Haukka, siitä en voinut erehtyä!

— Hanski, puhui tyttö edelleen, — oli silloin lähtenyt tiedustelemaan niiltä toisilta vartijoilta, mutta se ei ollut mennyt isäni luo eikä sen tuttavansakaan…

Hänen sanoessaan "isäni luo", tuntui hänen äänessään omituinen, arasteleva värähdys.

— Se oli kadonnut läpi käsien, sanoi tyttö lopuksi miltei taikauskoinen kajo palavissa silmissään. — Kun kuulin siitä Hanskilta, riensin sinua etsimään, että ajoissa tiedät…

— Hyvä on, vastasi huijari päällikön äänenpainolla. Hän kääntyi ovenvartijaan saadakseen palttoonsa.

Minä riensin kertomaan Haukalle, että mies lähtee. Haukka oli itsekin nähnyt sen avoimesta ovesta ja kiirehti vastaan.

— Mitä he puhuivat? hän kysäisi.

Minä mainitsin lyhimmiten Haukalle, mitä tyttö oli puhunut hänestä ja isästään.

— Horna! pääsi Haukalta. Ja hän oli yhdellä ainoalla harppauksella eteisessä. Ovenvartijan etsiessä lakkejamme ja päällystakkejamme tuli biljardimarkus jälkeemme.

— Entä aika? hän muistutti.

Ennen kuin minä ehdin saada edes kukkaroni esiin, maksaakseni osani pelipöydän vuokrasta, heitti Haukka markukselle setelin, mikä ensiksi sattui käsiin, ja juoksi ylös portaita. Markus sanoi minulle, että hän oli jo saanut liikaakin, ja niin minä juoksin nopeasti Haukan perään. Tavoitin Haukan tähystelemästä Aleksanterin katukäytävällä, pasaasin suulla. Hän ei ollut enää nähnyt vilahdustakaan miehestä eikä tytöstä, ei pasaasissa eikä kadulla.

— Lempo sentään! hän päivitteli ja mietti kulmat kireällä. — Kuulitko aivan varmaan, että tyttö lausui nimeni? hän kysäisi yhtäkkiä.

— Aivan varmasti, vakuutin.

— Ja sen myös, että hän sanoi "isäni luo?" hän tenttasi edelleen.

— Aivan selvästi, vahvistin.

Haukan huulet menivät väräjävän kaihomieliseen vihellyssuppuun.

— Silloin meillä kenties oli… pelasin kenties… vastapelaajani kanssa, hän tuumaili kirpaisevalla ivalla.

— Mutta tyttö… kuka sitten on hänen isänsä? utelin lapsellisesti.

— Sinäpä sen sanoit! tokaisi Haukka. Jollei vainuni perin petä, niin isä on kaikesta päättäen kutsujani, punakaartin päällikkö.

Minulta pääsi tyhmyrin lyhyt naurahdus. Asiahan oli aivan selvä itsestään! Ja "se tuttava" olin tietysti minä.

— Harmin paikka! päivitteli Haukka raapien korvallistaan tumman peruukkinsa alta. Miten näppärää olisikaan ollut vakoilla omia vakoilijoitaan! Mutta hyvä saavutus tämäkin, hän tuumi. — Odottamaton onnenpotkaus, oikea "Fuchs", kuten pelikielessä sanotaan. Kaiken lisäksi se jäi minulle pelivelkaa kaksi markkaa… ja maksatutti minulla vielä aikansa! hän lisäsi nauraen.

Lähdimme hiljakseen kävelemään katua eteenpäin. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi.

— Kuule, otatko minut luoksesi asumaan?

— Kernaasti, vastasin.

— En näet mene enää matkustajakotiin, hän lisäsi.

— Entä matkatavarasi?

— Ne saa joku noutaa huomenna.

— Mutta eivätkö he voi yhtä hyvin keksiä sinut minun luotanikin? utelin.

— He eivät tunne minua. Ja talossahan asuu paljon ihmisiä.

Minulle oli se selitys mieleen. Sain siten ystäväni asuintoverikseni ja pystyisin seuraamaan tätä merkillistä juttua läheltä.

3. Luku.

Ystäväni Väinö Haukka lähti aamulla punakaartin päällikön luo.

— Enkö minä saa tulla mukaan?

— Et, hän vastasi pudistaen päätänsä niin, että tumma peruukki heilahti. Mutta minä kerron kyllä kaiken sinulle, hän lisäsi lohduttaen.

Tyydyin siihen, sillä tiesin hyvin, että kun hän kerran lupasi kertoa kaiken, saisin kaikesta yhtä tarkan selon kuin olisin ollut itse näkemässä. Ja tarkemmankin, sillä hänen kouliutunut silmänsä näki paremmin.

Hän otti kirjeen taskustaan ja katsoi vielä lisävarmuudeksi osoitetta. Ja sitten hän lähti.

Lähestyessään laitakaupungilla pientä puutaloa, hän tähysteli tarkoin, näkyikö vaaniskelijoita. Mutta hän ei nähnyt ainoatakaan epäilyttävää henkilöä. Nähtävästi he vaanivat vain pimeässä.

Talo oli muuten kulmatalo. Tämän kadun varrella oli vanha puurakennus, jossa asui vuokralaisia. Toisen kadun varrella oli hieman korkeampi uusi rakennus, jonka pääty antoi tälle kadulle. Rakennusten välillä oli portti, josta näkyi musta paja pihan perältä, ja pajasta kuului vasarankalke. Uudemman katurakennuksen päädyssä oli katuovi, jossa oli vaskikilvessä nimi: A.K. Luhtanen, tehtailija.

Haukka soitti ovikelloa. Hän kuvitteli mielessään, että avaamaan tulee tumma tyttö, jonka hän illalla oli nähnyt biljardisalongin ovesta. Mutta tulikin herttainen, pehmeäliikkeinen vanha vaimo, jolle Haukka jätti nimikorttinsa.

— Aha, vaimo sanoi ystävällisesti, — mieheni onkin teitä odottanut. Hän ei ole juuri kotosalla… hän on kaupungilla pistäytymässä… mutta olkaa hyvä ja käykää istumaan… odotan häntä juuri aamiaiselle.

Päällysvaatteensa riisuttuaan Haukka astui varsin hauskaan pikkuporvarilliseen vierashuoneeseen. Hän istuutui mukavaan nojatuoliin ja katseli huvitettuna huonetta, joka kaikin puolin todisti hyvinvointia, vieläpä melkoista hienostustakin.

Pöytää sohvan edessä peitti aistikkain, jopa taiteellisin häiveompeluksin somisteltu kaitaliina. Se todisti, että talossa oli sivistynyt tytär. Haukan teki mieli kysäistä tytärtä itseään, mutta eihän hänen muitta mutkitta sopinut puuttua perheasioihin. Haukan korviin kuului yhä heikko vasarankalke pajasta. Hän kysäisi rouvalta:

— Kuuluuko miehenne työväenpuolueeseen, vaikka on tehtailija?

— Mikäs tehtailija hän… seppä vain, tuumaili rouva kodikkaalla sävyisyydellä. — Eikä hän sosialistien hommista enää suuria välitä… onpahan mukana, kun on nuorempana tottunut.

— Mutta onhan hän punakaartin päällikkönäkin! huomautti Haukka.

— On jonkun osaston, selitti rouva. — Sotilaskomentoonkin hän on tottunut nuorena ollessaan. On näet ennen ollut aliupseerina kaartissa, ja minkä nuorena oppii, siihen vanhana mieli vetää. Meni mukaan, kun entiset sotatoverit ruinasivat. Mutta kovin hän on jo työlästynyt koko kaartiin… Olisi jo eronnut, mutta ei katso voivansa, ennen kuin se ruma asejuttu selviäisi.

Rouva ilmeisesti odotti, että Haukka rupeaa asejutusta utelemaan. Mutta tämä ei ollut koko asiasta tietävinään. Kotvan kuluttua hän kysäisi:

— Missä tyttärenne on?

Kysymys sattui selvästi arkaan paikkaan. Vaimo hätkähti aivan kuin ruumillisesta kivusta ja oli vähällä puhjeta nyyhkytykseen.

— Mistä herra Haukka tietää, että meillä on tytär? hän kysyi sitten surumielisesti hymähtäen.

— Näin sen tästä, Haukka vastasi viitaten pöydänhalkaisijaan. — Talossa, jossa on tällaisia pöydällä, on tavallisesti koulutettu tytär…

Emäntä hymyili viihdytettynä.

— Onhan se Maisu käynyt koulujakin, kävi taidekoulunkin… ja innokas on kaikkeen, kertoili äiti rakkaasta tyttärestään.

— Kuuluuko tyttärennekin sosialistiseen puolueeseen? Haukka kysyi.

— Kaikessahan se hommaa nuoressa innossaan, äiti huokaisi. — Yhteen aikaan oli niin innostunut piirustukseen ja maalaukseen, että aivan kalpeni, kun tuskin malttoi syödä, saatikka sitten nukkua. Sitten osui niiden nuorisoliittoon ja naisosastoon ja mihin kaikkeen lie liittynyt… alkoi siellä hommata kaiket illat puoliyön korville, ja puuhasi niiden asioissa enimmät päivätkin. Piirustuksesta ja maalauksesta ei enää välittänyt… väitti niitä turhiksi herrasneitien ajanvietteiksi… korkeintaan laitteli kansikuvia niiden toverilehtiin…

— Missä hän nyt on, jos saan luvan kysyä? Haukka uteli.

— Missä lie, tulituittu hupakko, äiti vastasi levottomasti.

Hän koputteli kotvan kenkiensä kärkipuolella lattiaa, tasaantui siitä jälleen ja alkoi jatkaa juttua rakkaasta tyttärestään.

— Se alkoi kuluttaa siellä siinä määrin voimiaan — sen taannoisen suurlakkorytäkän aikana oli kaiket yötkin töissä heidän kanslioissaan — niin, että isä alkoi kovistella häntä pysymään kotona, varsinkin sen jälkeen, kun kaartilaiset… mokomatkin "järjestysmiehet" muka… pitivät meillä sen kotitarkastuksen…

— Mitä, pidettiinkö teillä kotitarkastuskin? Haukka kysyi yllätettynä.

— Nekös, päättömät, pitäisivät väliä, missä peuhaavat! kaartilaisten päällikön puoliso päivitteli.

— Ja silloinko aserosvous tapahtui?

— Ei, kotitarkastus pidettiin jo suurlakon aikaan, "vallankumouksen" hulluimmassa huumauksessa.

— Kuinka? Kertokaa kaikesta tarkkaan!

— Ei niitä, huokaisi vaimo, — suinkaan naisihminen mielikseen muistele, sellaisia asioita. Kotitarkastuksen jälkeenkin olin aivan sairas monet päivät, ja pikku tyttöni on sairaalloinen vieläkin…

— Mutta miksi he oikein…? Mitä he teiltä silloin etsivät?

— Mistä heidät tiesi… varmaankin veljeni poikaa, rouva vastasi. — Hän on ylioppilas. Oli kirjoittautunut suojeluskuntaan aikaisemmin syksyllä, ja kaartilaiset olivat haalineet jäsenluettelon käsiinsä. Hän on lueskellut maalla kotonaan, mutta pari päivää ennen suurlakkoa saapui tänne tenttimään.

— Asuiko hän teillä?

— Asui.

— Mutta mistä kaartilaiset sen tiesivät?

— Se on käsittämätöntä, jollei usko heidän kummallista selitystään.

— Kuinka he selittävät?

— Oli muka… mutta ehkäpä kerron järjestyksessä? emäntä kysyi kahden vaiheilla.

— Niin, oikein. Parempi on kertoa järjestyksessä, Haukka kehotti mielissään vaimon ymmärtäväisyydestä.

Vaimo aloitti kertomuksensa:

— Lakkoviikolla istuin eräänä päivänä tuossa viereisessä huoneessa käsitöineni. Pikku tyttöni leikki lattialla senaattori Tokion pikku tytön kanssa, ja Maisu nukkui omassa huoneessaan valvottuaan järjestyskaartin kansliassa aamuyöhön. Yhtäkkiä soi ovikello tuimasti ja vaativasti. Minä menin avaamaan.

Portaat olivat täynnä kivääriniekkoja punakaartilaisia. Parilla etummaisella ei ollut kiväärejä, vaan revolverit sen sijaan ojossa. "Kädet ylös!" huusi johtaja. Eivät he sentään ampuneet, vaikken käsiäni nostanutkaan, Minä en ensinkään osannut hätääntyä, sillä olihan miehenikin parasta aikaa siellä jossakin heidän hommissaan. "Mitä kummaa te oikein haette?" kysyin ihmetellen. "Mitä muka haemme!" sanoi johtaja mahtavasti. "Niin", sanoin tyynesti. "Ikäänkuin ette mua tietäisi!" "Totisesti en ymmärrä muuta, kuin ihmetellä käytöstänne", sanoin. Enkä minä silloin tosiaankaan tiennyt edes sitä, että veljenpoikani oli kirjoittautunut suojeluskuntaan, jonka tarkoitus kuuluu olevan auttaa miliisiä järjestyksenpidossa pahempien mellastusten sattuessa. "Lahtareitanne etsimme!" karjaisi mies vihdoin tuimasti, ja niin he, koko sakki, saapastivat kuraisine jalkoineen sisään, että minulla oli sitten koko urakka mattojen puhdistamisessa. He nuuskivat ensin kaikki nurkat tässä huoneessa, tietysti löytämättä mitään. "Mitä tuolla on?" johtaja sitten kysyi viitaten huoneeseen, jossa lapset olivat. Olin näet sulkenut oven jälkeeni mennessäni vieraille avaamaan. "Mitäpähän siellä", sanoin. "Lapset leikkivät… pikku tyttöni… senaattori Tokion tyttären kanssa", lisäsin painokkaasti. Mutta ei heihin tehonnut sosialistisenaattorin nimikään. He saapastivat ovea kohden. "Ei sinne saa mennä", hätäilin. "Ei saa", sanoi johtaja raa'asti nauraen, "Ajatelkaa vähän", rukoilin. "Säikytätte lapset kuoliaiksi… ajatelkaa, senaattori Tokion pikku tytönkin!" "Ei kuulu teihin!" mies tokaisi. "Kenenkäs sitten? Tämä on minun kotini!" huudahdin kiivastuen. "Lahtarien pesä! Mitäs kätkette lahtareita!" mies sanoi kiristellen hampaitaan. Revolverit ojossa, kivääriniekat laumana takanaan, ne kaksi etummaista saapastivat ovelle, riuhtaisivat sen äkkiä auki ja… Minä lennähdin heidän edelleen ovensuuhun, suojelemaan lapsia. Mutta he heittivät minut syrjään kuin rievun… Ja revolverit sojossa he ryntäsivät… Lapset parahtivat itkuun… se kauhistunut, sydäntä viiltävä itkunparahdus soi iät kaiketi korvissani… ja pikku tyttöni sai kouristuskohtauksen… He näyttivät itsekin silloin hiukan häpeävän. He vetäytyivät takaisin ja menivät Maisun huoneen ovelle. "Mitä tuolla on?" kysyi johtaja. "Mitäkö?" vastasin. "Tyttäreni nukkuu, valvottuaan yönsä omassa kansliassanne." Silloin, se täytyy myöntää, he tulivat hämilleen. Mutta eivät he sitäkään uskoneet, vaikkeivät sentään sinne menneet revolverit sojossa. Johtaja raotti hiljaa ovea, ja nähtyään Maisun nukkuvan vuoteessaan, painoi oven kiinni jälleen.

— Siihen tarkastus päättyi. Veljenpoikani oli silloin poissa kotoa, mutta kaartilaiset olivat hänet vielä samana iltana vanginneet ylioppilastalolla ja ryvettelivät häntä pari viikkoa poliisikamarin komeroissa.

— Vieläkös mitä, palasi vaimo kertomukseensa, — että he olisivat pyytäneet anteeksi. Johtaja sentään oli siksi inhimillinen, että udeltuani, selitti pitkien kiertelyiden jälkeen, että joku akka oli muka yöllä nähnyt meille kannettavan eväskoria ja antanut ilmi, että tänne tuotiin ruokaa piiloutuneille lahtareille. Tämä se oli se heidän selityksensä. Arvasin heti, että Maisu oli yöllä palannut koreineen, jolla vei kotoa ruokaa lakkokansliaan itselleen ja tovereilleen. Olen kaikin tavoin koettanut saada selville, kuka akka aamuyöllä oli ollut näkemässä Maisun palaamista koreineen, mutta arvoitukseksi se on minulle jäänyt. Samoin kuin sekin, kuinka he yksistään sellaisen jutun nojalla olisivat tulleet sillä tavoin peuhaamaan.

— Kun isä tuli kotiin ja kuuli kaiken, suuttui hän niin kaartiinsa, että uhkasi heti lähteä ampumaan heidät kaikki. Mutta sitten hän valitsi Maisun uhrikseen. Ne miehet ovat nyt sellaisia, että he aina näkevät meidän hullutuksemme, eivätkä omiaan. Illalla, lähtiessään kaartilleen purkamaan sisuaan, kivahti hän lähtiessään Maisulle, että "sinä et saa enää astua kotoa askeltakaan koko lakkoaikana!" Kun Maisu ei ensinkään tahtonut totella, ja minäkin tein lähtöä tuttavaan perheeseen, sulki mieheni Maisun lukon taakse ja pisti avaimen taskuunsa. En ensinkään käsitä, kuinka hän saattoi Maisulle olla niin vihainen, sillä samoilla asioillahan he liikkuivat.

— Mutta ukko unohti puhelimen. Maisu oli soittanut lakkokansliaan ja sieltä oli tullut miehiä häntä kotiarestista pelastamaan. En ole niin tarkoin tiedustellut, kuinka he menettelivät, mutta kylästä palatessani olivat ovet lukossa, kuten tavallisesti. Maisu vain oli poissa. Hän ei näyttänyt meille silmiään pariin vuorokauteen. Houkuttelin miestäni, että hän etsisi sieltä tytön käsiinsä. Ja annas olla: he palasivatkin hyvinä ystävyksinä ja Maisu sai taasen tulla ja mennä omassa vapaudessaan. Kunnes sitten…

4. Luku.

Ovikello soi.

— Sieltäpä tuo taitaa jo tulla miehenikin, sanoi puhelias emäntä.

Hän meni avaamaan.

— Täällä on herra Haukka odottamassa, kuului hän sanovan eteisessä.

Tehtailija Luhtanen astui sisään. Kookas mies, sotilas kiireestä kantapäähän siviilipuvussaankin.

— Jaha, terve tuloa!

Hän pudisti lujasti Haukan kättä.

— Minä olen täällä jo vähin kertonutkin, selosti emäntä. — Kotitarkastuksesta ja tyttöhuitukastamme…

Luhtanen katsoi kummastellen ensin vaimoonsa, sitten minuun.

— Herra Haukka on ollut utelias kuulemaan tyttärestämme… hänen käsitöistään, laversi vaimo, kiepahtaen käsitöihin, kun huomasi miehensä yhä enemmän kummastuvan.

— Menisit, äännähti aviomies. — Etkö ole laittanut vieraalle kahviakaan?

— Eipä tässä ole vielä ehtinyt, virkahti vaimo ja pujahti tiehensä.

Luhtanen loi Haukkaan vakavan, kysyvän katseen. Haukka puolestaan odotti varuillaan. Mahtoiko isä olla yhtä sokea kuin äitikin.

— En tiedä, mitä kaikkea vaimoni on kertonut, aloitti Luhtanen. — Mutta tahdon sanoa suoraan… vaimoni ei siitä aavista mitään… että tyttäreni varmaankin tietäisi asian parhaiten, jos hänet löytäisi käsiinsä…

— Eikö hän sitten ole kotona? kysyi Haukka.

— Ei.

— Milloin hän livisti uudestaan? Vaimonne on näet jo kertonut minulle…

— Hän on ollut tietymättömissä aseryöstöstä lähtien.

— Hänet siis ryöstettiin aseiden mukana…?

— Tavallaan. Mutta oikeastaan punaisten punaisimmat ovat jo aikoja sitten hänet temmanneet rajattomasti valtaansa.

— He… kaartilaiset! Onko tämä aseryöstökin heidän tekojaan?

— Epäilemättä.

— He ryöstivät siis… omat aseensa!

— Tilanne ei ole aivan niin yksinkertainen, virkkoi Luhtanen hymyillen.. Kaarti ei ole aivan eheä nykyään, vaan sen keskuudessa on tapahtunut melkoisia mullistuksia ja seulomisia.

— Erottamisia?

— Se selitettiin hajoitetuksi koko kaarti ja muodostettavaksi uudelleen. Jäseniksi oli otettava ainoastaan vanhempia, kauemmin koeteltuja ja puolueyhdistysten keskuudestaan hyväksymiä puoluetovereita. Paljon karsiutui siten pois. Ja punaisimpia, hurjimpia lähti itsestäänkin sakilaistoveriensa mukaan. He eivät näet olleet tyytyväiset siihen temmellykseen, mitä on harjoitettu, oli ryhdyttävä vielä hurjempiin. "Kaikki on muutettava", on heidän tunnuslauseensa. He ovat hommanneet eräänlaista salaliittoa. Ja tämä aseryöstö on varmaan sen ensimmäisiä tekoja.

— Ei siis varsinaisten punakaartilaisten?

— Ei luulisi, sillä ovathan aseet juuri heidän hallussaan. Mutta toisaalta ainoastaan kaartilaiset, vieläpä harvat heistäkin, tiesivät näiden aseiden saapumisesta…

— Eivätkö ne sitten olleet samoja, jotka kaikki ovat nähneet?

— Eivät. Lainakiväärit luovutettiin aluekomitealle takaisin. Venäjällä on mies ostelemassa uusia. Saapui ensimmäinen lähetys, kolmekymmentä kivääriä. Ne saapuivat visusti salassa. Niistä tiesivät ainoastaan muutamat, jotka olivat laatikkoa asemalta noutamassa. He kenties ovat kertoneet tovereilleen, mutta käsittämätöntä on, kuinka tieto levisi ulkopuolellekin. Anarkistien salaliitto näyttää yhä ulottuvan kaartin piiriin. Kuinkahan laajalle yleensä ulottuneekin…

— Missä aseet olivat? Ja kuinka ryöstö tapahtui?

— Ne kätkettiin "talon" kellariin. Avain jäi minun huostaani. Minä en uskonut sitä vahtimestarille enkä kenellekään, vaan toin sen kotiin. Panin sen kirjoituspöytäni laatikkoon, eikä läsnä ollut ketään muita kuin…

Hänen otsansa vetäytyi tuskalliseen ryppyyn.

— Kuka? kysyi Haukka hiljaa.

— Hän, vastasi Luhtanen.

Haukka sai arvata siitä, ketä isä tarkoitti!

— Hän on kyllä kunnon tyttö, perin kunnon tyttö, puolusteli isä tytärtään. — On vain liian herkkä syttymään, liian kiihkeä, liian palava innossaan. Ja kun liian kiihkeätunteinen nainen innostuu johonkin, innostuu hän silmittömästi…

Haukka ei hennonnut hänen puolusteluaan keskeyttää, vaikka halusikin päästä jutun seuraaviin kehitysasteisiin.

— No, niin, jatkoi tehtailija, — illalla myöhään, puoliyön nurkilla, soitettiin kiivaasti ovikelloamme. Olin itse avaamassa. Oven reunaan tarttuivat vahvat kädet, monta paria, temmaten sen auki. Eteiseen ryntäsi viisi naamioitua miestä. Tahdoin näyttää heille huutia ja riensin ottamaan revolveriani. Mutta kaksi heistä tarttui minuun ja toiset ojensivat revolverinsa minua kohden. Siinä ei auttanut mikään.

— Mitä tahdotte? kysyin alistuneena. "Ei erityisiä. Pieni tarkastus vain", vastasi muuan tuntemattomaksi muunnetulla äänellä.

He eivät koreilleet. Suoraa päätä menivät kirjoituspöytäni ääreen. Avaimet olivat sen suulla. He penkoivat paria laatikkoa ja kolmannesta he löysivät asekellarin avaimen. He ottivat sen ja menivät.

Heistä poistui vain yksi. Kaksi naamioitua jäi vartioimaan minua revolverit ojossa. Kolmas piti silmällä puhelinta, neljäs seisoi ovella. Kyökin ovea oli vartioinut kaksi miestä ulkoapäin, kuten myöhemmin kuulin.

Saimme olla pitkät pari tuntia siten piiritettynä. Vihdoin kuului automobiilin hyrinä ja puksutus kadulta. Se pysähtyi ovemme eteen. Silloin miehet lähtivät nopeasti ja kiisivät autolla matkoihinsa.

Minä olin niin silmittömästi raivoissani, että otin jo puhelimen kuulotorven käteeni soittaakseni poliisikamariin. Mutta sitten muistin sanomalehdet ja kaiken muun ja panin kojeen paikoilleen.

Lähdin itse, hälytin muutaman ystäväni mukaani, että olisi ainakin joku todistaja, jos kävisi hullusti. Ja niin ajoimme "talolle", kuten on tapa lyhyesti sanoa.

Kaikki oli valmista. Avaimet he olivat jättäneet kellarin ovelle, niin että pääsimme helposti sisään. Sytytin taskulamppuni ja menin nurkkaan, jossa piti olla aselaatikko ja siinä kolmekymmentä kivääriä. Se oli poissa. He olivat vieneet aseet laatikkoineen. Heillä oli siis täytynyt olla ajoneuvot!

Viivyin lähes tunnin lähiseudun kaduilla ja kyselin kaikilta tapaamiltani, olivatko he nähneet mitään ajoneuvoja. Eräältä yövahdilta, joka seisoskeli kadunnurkassa, kuulin, että hän oli tunnin pari sitten nähnyt ajorattaat, joilla oli pitkulainen laatikko! Hän ei kuitenkaan ollut sitä tarkastellut lähemmin, oli luullut vain lantakuskiksi, joilla oli tapana liikkua öisin. Katukäytävällä oli yksitellen kulkenut samaan suuntaan muutamia miehiä. Mutta ei hän ollut heihinkään erikoisemmin kiinnittänyt huomiota. Mitä lienevät olleet korttihuijareita tai muita yökyöpeleitä…

Tyhjin käsin sain palata kotiin. Palatessani täytyi minun ajattelemasta päästyänikin ajatella, kuinka kummallisesti he olivat suoraa päätä menneet kirjoituspöydän laatikolle ja ottaneet sieltä kellarin avaimen. Ja minä kun en ollut osannut ajatellakaan muuta, kuin että avaimen kätköpaikka oli yksinomaan minun tiedossani, sillä hänen läsnäoloaan en ollut ottanut huomioon! Nyt minun täytyi ajatella häntä, häntä yksin… Ja synkkänä kuin yö ympärilläni palasin kotiin.

Siellä olivat vaimoni ja tyttäreni levottomina valvoneet ja odottaneet. En ollut tytärtäni näkevinäni, ja mahdotonta minun olikin suoraan katsoa häneen, sillä se epatto — kunnon tyttö muuten — on minulle kaikesta huolimatta rakas. Salavihkaan näin, että juuri äänetön synkkeyteni häntä hätäännytti kaikista eniten. "Nekö aseet ne veivät?" vaimoni kysyi vihdoin.

— Ne, vastasin. "Eikö lähdetty jälkeen?" vaimoni kysyi. — Ei, vastasin.

He katselivat minua molemmat ja vaimoni näytti hyvin tyytymättömältä.

— Kyllä minä heidät vielä panen pihtiini, uhittelin silloin. — Panen vaikka kaiken maailman etsivät heidän jälkeensä! Näin, että tyttäreni pelästyksissään meni ovelle ja avasi sen. Yhtäkkiä välähti mielessäni valoisa ajatus. Kirjoitankin heti Väinö Haukalle! huudahdin istuutuen pöydän ääreen. Olin luullut tyttäreni menneen. Mutta huomasin, että hän oli pysähtynyt ovelle. Huomasin sen siitä, että häneltä pääsi hiljainen kirkaisu.

Kirjettäni kirjoittaessani ja viedessäni sen postiin ajattelin yhä tytärtäni ja hänen ilmeistä syyllisyyttään. Palattuani aioin mennä vielä asiasta heti puhumaan hänelle. Mutta kun kosketin hänen oveaan, huomasin, että hän oli vastoin tavallisuutta lukinnut sen sisältäpäin. Niin suuresti hän pelkäsi minua, isäänsä.

Hän pelkäsi vielä enemmänkin. Aamulla, kun nousimme, hän oli poissa. Hän oli lähtenyt parisen tuntia aikaisemmin. Palvelijatar oli kuullut hänen lähtönsä. Sen koommin emme ole kuulleet emmekä nähneet hänestä mitään, päätti Luhtanen kertomuksensa.

Haukka istui kotvan mietteissään.

— Arvelette siis, että tyttärenne on pelosta poistunut luotanne?

— Niin.

— Ilmitulemisen pelosta?

— Ei juuri siitä, vaan hän huomasi tulleensa ilmi, eikä voinut kestää edes katsettani. Siveellinen pelko, huono omatunto pakotti hänet lähtemään.

— Mutta, väitti Haukka, — entä, jos hän lähti siksi, että tunsi sydämessään välttämättömäksi nousta ratkaisevaan taisteluun?

— Mihin taisteluun?

— Teitä vastaan.

— Mitä tarkoitatte?

— Mainitsitte, että tyttärenne tiesi, että kutsuitte minut.

— Niin. Entä sitten?

— Ainoastaan vaimonne ja tyttärenne?

— Niin. Ei kukaan muu.

— Tyttärenne, en luule, että se teitä kovin suuresti hämmästyttää, on ilmoittanut sen salaliittolaisille.

— Kuinka? puuskahti Luhtanen. — Niin, minulla ei ole syytä hämmästyä mistään, hän alistui sitten.

Haukka kertoi, kuinka kirje oli avattu postissa ja kuinka häntä vaanittiin. Luhtanen istui vaiti. Mutta hänen silmänsä tuikkivat.

— Kas, sitä tyttöä! hän huudahti puoleksi suuttuneena, puoleksi ihastuneena. Sitä tyttöä! On vaarallista saada hänet vastustajakseen! Hän on uskollinen kuolemaan saakka, kuten sanotaan.

— Uskollinen? kummasteli Haukka. — Tuntui tosiaan oudolta kuulla sellaisia sanoja miehen suusta, jonka oma tytär oli pettänyt.

— Niin liittolaisilleen. Aatetovereilleen. Aatteen puolesta… tyttären pitää nouseman isäänsä vastaan… vai kuinka sitä sanotaan.

— Aha, siltä kannalta! Haukka virkkoi. — Mutta minä en käsitä, kuinka sivistynyt, jalo ja älykäs tyttö voi niin sokeasti kiintyä moiseen rosvojoukkoon, että… Hän säästi isän sanoilta, jotka häneltä olivat pääsemäisillään.

— Se on jonkinlaista hypnotismia, suggestionia, lumousta, Luhtanen sanoi. — Tunnen sen omasta kokemuksestani. Olen ollut puolen ikääni mukana ja minun täytyy olla edelleen, sillä pelkään petturin, luopion nimeä.

— Mutta tyttärenne on nuori ja kasvanut toisessa, hienostuneemmassa ilmapiirissä, Haukka huomautti.

— Hän saattaa sen vuoksi kiintyä sitä sisäisemmin!

— Rosvoihin!

— Asia ei ole niin yksinkertainen, Luhtanen selitti. — Kaikki on tapahtunut asteittain, vähitellen. Hän aloitti sosialistisessa nuorisoseurassa. Nuoriso ottaa kaiken ihanteellisesti, yksinpä materialisminkin. Joukkoitsekkyys näyttää nuorisosta jalolta uhrautuvaisuudelta. Hän suli siellä joukkosieluun koko olemukseltaan, ja se tuli hänen elinilmakseen. Ja siellä käy palava kilvoittelu siitä, kuka on punaisin, jyrkin, hurjin. Siitä on sosialistinen nuoriso kilvoitellut pitkät ajat, saatikka sitten tämän viimeisen suurlakon huumauspäivinä.

— Mutta liehän toki ero ihanteellisen nuorison ja rosvojoukon välillä?

— Se ero ei ole niin selvä…

— Eikö hänellekään? Täytyyhän toki sivistyneen, vieläpä esteettisesti sivistyneen nuoren naisen tunteen pakostakin nousta vastaan…

— Ei, päinvastoin, kun ottaa huomioon nuorison kilvoittelun siitä, kuka on punaisin, saattaa juuri rajattomin raakuus, kun se on eräänlaisen fanatismin läpitunkema, kietoa sokeimmin lumokehäänsä. Siinä on eräänlaista raikasta tuoreutta, raisua elinhehkua, mihin samalla sisältyy sokea, ehdoton vaativaisuus, kiihkeä pakkohenki, joka vaatii kaiken muun, pyhimmän, hienoimman ja kauneimmankin, uhraamaan joukkoitsekkyyden ja joukkosielun hetken riehahdusten alttarille…

— Pettämään oman isänsäkin! Haukka laukaisi lopulta.

Luhtanen murahti murheellisesti.

— En muuten tunne yksityiskohtaisesti, kuinka kaikki on tässä tapauksessa tapahtunut, hän virkkoi väistäen.

— Sepä se, Haukka sanoi. — Tiedättekö, minä haluaisin päästä jäseneksi punakaartiin!

— Jäseneksi kaartiin! huudahti osastopäällikkö. — Oletteko jäsen edes puolueessakaan?

— En. Mutta voinhan liittyä.

— Ei käy päinsä. On täytynyt olla vähintään kaksi vuotta puolueen jäsenenä ennenkuin nykyään pääsee kaartiin.

Haukka mietti, mutta ei keksinyt muuta neuvoa kuin:

— Tahdon päästä kaartiin keinolla millä tahansa!

Luhtanen nauroi.

— Minä taas tahtoisin päästä kaartista eroon niin pian kuin suinkin. Jollei teille yhteydestäni kaartin kanssa ole asejutun selvityksessä mitään apua, niin tahdon luopua heti paikalla osastopäällikön virasta.

— Saattaahan siitä olla apua, Haukka tuumi. Mutta yhtäkkiä hän vihelsi, tällä kertaa melkein ääneen. — Ottakaa lomaa! hän huudahti.

— Lomaa?

— Niin, tärkeiden yksityisasioiden vuoksi.

— Minkä asioiden?

— Keksikää itse!

— Mitä tarkoitatte?

— Pankaa muutamiksi päiviksi sijainen!

— Sijainen?

— Niin.

— Kuka sitten?

— Valitkaa minut!

Luhtanen istui aivan hölmistyneenä.

— Niin, vastasi Väinö Haukka Sven Dufvan tapaan, — jollen kelpaa kaartilaiseksi, kelvannen toki päälliköksi, vaikkapa vain pariksi kolmeksi päiväksi.

— Onko teillä, luvalla kysyen, kaartistamme pienintäkään käsitystä?

— On. Teillähän harjoitellaan, ja minä sovin hyvin tilapäiseksi komentajaksi.

— Oletteko ollut sotaväessä?

— Olen, kahdeksan vuotta.

— Mutta hehän tuntevat teidät, koska ovat teitä vakoilleet.

— Eivät tunne. Väinö Haukka ei ole tämän näköinen.

— Mitä tarkoitatte?

Haukka otti pois mustan peruukkinsa, ja kaljuotsineen hän näytti aivan toiselta mieheltä.

— Väinö Haukka on tämän näköinen, hän sanoi. — Ja Haukan nenäkin on toinen, mutta sen paljastamisessa olisi liiaksi vaivaa.

— Uskotaan ilmankin, Luhtanen nauroi.

Ja Haukka pani peruukkinsa paikoilleen. Kuinka siinä sitten tuumiteltiinkin, lupasi tehtailija Luhtanen ottaa muutamiksi illoiksi lomaa punakaartin osastopäällikön tehtävistä, ja parhaansa mukaan suositella sotatemppuihin harjautunutta "entistä sotatoveriaan" tilalleen.

— Mutta älkää vain millään tavoin osoittako liikaa uteliaisuutta, varoitti Luhtanen. — Meillä ollaan epäluuloisia uusiin miehiin nähden, varsinkin johtajiin.

— En, en, Haukka lupasi. — Olen hyvin varovainen.

Haukka palasi luokseni sangen innostuneena uuteen virkauraansa. Samana iltana hänellä oli jo oleva ensimmäiset harjoitukset.

Hän oli soittanut matkustajakotiin, ja kohta sieltä tuotiin hänen tavaransa. Hän otti matkalaukustaan naamioimistarpeensa ja laittoi valenenänsä entistäänkin luonnollisempaan kuntoon.

5. Luku.

Haukka lähestyi taloa pamppailevin sydämin. Hän oli kuin mies, joka on pistämäisillään päänsä ampiaispesään.

Kaartilaiset olivat kokoontuneet suureen voimistelusaliin ja silmäilivät uteliaina "virkaatekevää" päällikköään. Haukka huomasi pian ilokseen, etteivät he olleet miehiä kummempia. Useimmat hymyilivät hänelle ystävällisesti ja kohteliaasti, ainoastaan muutamat murjottivat synkkinä ja epäluuloisina. Mutta se taisi olla heidän luontoaan, jolle he eivät mahtaneet mitään.

Haukka oli hautonut mielessään, että hänen oli käytettävä tilaisuutta hyväkseen, herättääkseen järjestyskaartissa, jonka hän käsitti pahimman epäjärjestyksen ahjoksi, harrastusta todelliseen eikä vain nimelliseen järjestykseen. Siinä mielessä hän oli miettinyt kokoon pienen alkajaispuheen. Nähdessään ympärillään ystävällisiä kasvoja, hänestä tuntui nyt siltä, ettei hänen puheellaan ollut sellaista kaikupohjaa, kuin hän oli luullut. Mutta hän tahtoi kuitenkin sanoa jonkin sanasen.

— Jos käydään taisteluun, hän aloitti, — sortovaltaa vastaan… todellista eikä vain kuviteltua sortovaltaa vastaan… vaaditaan silloin, kuten kaikessa taistelussa, ehdotonta järjestystä ja kuria… kylmäveristä järjestystä… ja harjaantumista, eläytymistä järjestykseen ja kuriin…

Miehet näyttivät varustautuvan kuulemaan pitkää ja ikävää puhetta, toiset yrmeinä, toiset uteliaasti mulkoillen. Mutta Haukka tunsi takertuvansa sanoihin, ja huomasi, ettei hänestä ole puhujaksi, ja opetti lyhyeen:

— Riviin, mars!

Nousi raju hälinä, ja miehet olivat pikapäätä rivissä. Ja heidän iloisista ilmeistään Haukka päätteli, että hän oli juuri puheensa lyhyydellä saavuttanut parhaan menestyksen… Harjoitukset alkoivat. Miesten tehdessä sotatemppuja hänen komennuksensa mukaan, Haukka silmäili etsivästi pitkin rivejä. Hän näki heti, ettei hänen vastapeluriaan ollut heidän joukossaan. Sitä vastoin kiintyi hänen huomionsa erääseen synkkään, rokonarpiseen mieheen. Tämän silmistä hehkui sellaista epäluuloisuutta ja vihamielisyyttä, että Haukka tunsi hänen katseensa aivan polttavan sieluaan, eikä kuitenkaan voinut olla yhä uudestaan luomatta katsettaan häneen.

Myöhään illalla palasi Haukka harjoituksista varsin huonoin toivein erikoistehtäväänsä nähden. Yhden ilahduttavan yleisen havainnon hän kertoi kuitenkin tehneensä. Hänellä oli ollut sellainen käsitys, että punakaartilaiset yleensä "veljeilevät" venäläisen sotaväen kanssa. Mutta hän oli harjoitusten väliajoilla kuullut miesten juttelevan tavaristsheista varsin arvostelevasti, ivallisesti ja jopa katkerastikin. Puoluejohtajien hetkelliset liittoutumiset eivät voineet kansansielusta juurittaa vuosisatojen kuluessa juurtuneita tunteita.

Harjoitusten lopuksi oli laulettu venäläisten "Barrikaadi-marssi". Laulussa kuuluivat muutamat sanat: "Ei meitä tykit pelota, ei niiden raa'at joukotkaan". Useat kaartilaiset lauloivat viime sanat: "ei ryssän raa'at joukotkaan" — ja saivat osakseen varsin yleistä, iloista suosiota. Kansallistunne oli pohjalla hereillä.

Seuraavana iltana ei Haukka malttanut olla hieman kokeilematta tähän suuntaan. Sopivassa tilaisuudessa eräällä väliajalla hän sanoi:

— Tällä meidän kaartillamme voisi olla suurikin merkitys, jos me ryhtyisimme… jos me selvästi ilmaisisimme tahtovamme, että Suomen tasavallan maaperä on puhdistettava venäläisistä sotajoukoista…

Haukka pani silloin ilokseen merkille, että sellainen ajatus herätti kaartilaisten parhaimmiston keskuudessa sydämellistä myötätuntoa. Mutta tummaverinen, rokonarpinen mies, jonka katse Haukkaa oli koko ajan rasittanut, murahti sitten synkästi:

— Porvarien politiikkaa!

Ja mikä ihmeellinen taikavoima sanalla "porvari" oli heidän sieluissaan! Useissa, sangen useissa silmissä näkyi epäluuloinen, vihamielinen välähdys. Oli ilmeisesti aivan turha enää sanoa sanaakaan siten leimattuun suuntaan, ja siten leimatun miehen oli turha enää puhua mitään. Haukka sanoi sillä hetkellä tunteneensa, että vaikka hän alkaisi pitää leimuavaa palopuhetta kapitalisteja ja itse pääpaholaisia, "lahtareita" vastaan, tulkittaisiin hänen puheensa provokationiksi.

Haukka kertoi palattuaan minulle, että hänestä tuntui vaikealta seuraavana iltana mennä enää koko harjoituksiin. Hän meni kuitenkin. Mutta sinä iltana hänen väliaikainen päällikkyytensä sai äkillisen, myrskyisen lopun.

Harjoitusten parhaillaan jatkuessa, aukeni voimistelusalin ovi raolleen, ja ovenraossa näyttäytyi… Niin, ovenraossa näyttäytyi Maisu Luhtanen, oikean osastopäällikön tytär, jonka Haukka oli nähnyt biljardisalongin eteisessä.

Rivistä lähti samassa synkkä, rokonarpinen mies ja meni tytön luo. Haukka näki, että tyttö antoi hänelle jotakin, pujahtaen sitten matkoihinsa. Se oli kirje, ja synkkä mies ryhtyi sitä kiireesti avaamaan.

Haukan oli tehtävä nopea päätös. Hänellä oli siinä vihdoinkin johtolanka käsissään, ja jos hän saisi tytön puhumaan, saattaisi olla samantekevää, kuinka hänelle kävisi kaikesta päättäen tuloksettomalla päällikköurallaan.

— Odottakaa vähän! hän huudahti kaartilaisille ja riensi tytön jälkeen.

Tarkoin tähystellen ympärilleen hän juoksi alas portaita, juoksi pihalle ja portista kadulle. Mutta hän ei nähnyt tytöstä enää jälkeäkään. Hän juoksi kadunkulmaan. Mutta toisellakaan kadulla ei tyttöä näkynyt, ei, vaikka hän tähystelikin oikeaan ja vasempaan.

Haukalle jäi arvoitukseksi, mihin tyttö oli kadonnut. Mutta hän ei voinut asialle mitään. Ajatellen yhä tytön käsittämätöntä katoamista, hän palasi jatkamaan keskeytyneitä harjoituksia.

Pihalla ja portaissa tuli häntä vastaan kaartilaisia, jotka olivat lähteneet etsimään niin yhtäkkiä karannutta harjoitusmestariaan. Pelkkiä kummastuneita, vaanivia katseita tähdättiin häntä vastaan.

Enin osa kaartilaisista oli kuitenkin jäänyt voimistelusaliin. He seisoivat siellä tiiviissä rykelmässä. Ja synkkä, rokonarpinen mies puhui heille jotakin.

Kun Haukka palasi voimistelusaliin, syntyi siellä yhtäkkiä haudanhiljaisuus. Hitaasti ja äänettöminä miehet lähestyivät häntä. He ympäröivät hänet pian joka puolelta.

— Urkkija! murahti vihdoin rokonarpinen mies synkästi.

Haukka ei saanut koskaan tietoonsa, mitä tytön tuoma kirje oli sisältänyt. Hän kuitenkin oli varma, ettei se voinut sisältää mitään hänestä, vaan miehen kiihottunut mielikuvitus teki johtopäätöksensä hänen kummallisesta käytöksestään. Rokonarpista miestä alkoivat säestää huudahdukset useista suista:

— Provokaattori!

— Lahtari!

Haukka tunsi tuhonsa tulleen. Hän ei tiennyt mitään pelastusta, tähysteli vain tuikeasti miesten vihasta kiiluviin silmiin. Hänen katseensa näytti tehoavankin lähimpiin miehiin. He olivat vaiti, mutta takimmaiset huudahtelivat:

— Ampukaa hänet!

— Ei ampua… ei… ei…

— Ei ampua…

— Hirteen!

— Ei väkivaltaa…

— Viedään hänet Katajanokkaan!

— Katajanokkaan!

— Vankilaan!

— Vankilaan… vankilaan… vankilaan! kuului tuokion yhtenä ainoana sorinana.

— Toisten lahtarien luo!

— Pimeään selliin! huusi muuan, joka oli tutustunut Katajanokan elämään lähemmin.

— Niin, pimeään putkaan! säesti toinen.

Sitä menoa jatkui pitkän aikaa, ja miesjoukko vyyhteili yhtenä kimppuna Haukan ympärillä. Kukaan ei kuitenkaan käynyt käsiksi. Kaikki tuijottivat vain häneen läähättäen ja kiiluvin silmin.

— Toverit! kajahti yhtäkkiä voimakas ääni mieskihermän reunalta.

Joukon miehekkäin oli siepannut jostakin tuolin ja tuonut sen miesjoukon reunalle. Hän nousi sille ja huusi jyrisevällä äänellä, Haukan odottaessa häneltä kuolemantuomiotaan:

— Vaietkaa, toverit!

Sorina taukosi heti.

— En tiedä, mikä hän on miehiään, huusi puhuja. — Mutta sen tiedän, että me olemme järjestyneitä, emmekä villejä metsäläisiä.

— Hyvä! Hyvä! kuului muutamista suista, kuitenkin hiljaa ja kysyvästi.

— Ja sen tiedän myös, puhui uskalikko edelleen ukkosen äänellä, — tiedän varmasti, niin totta kuin tässä seison, että tässä talossa ei tehdä väkivaltaa kenellekään, eikä täältä viedä ketään lain tuomiotta vankilaan.

Vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.

— Toverit! Kukaan ei saa häneen koskea pikkusormellaankaan, niin kauan kuin hän on tässä talossa…

Jalon puhujan viimeinen lause oli Haukan mielestä niin kaksimielinen, että hän huudahti tulisella siveellisellä suuttumuksella:

— Saakos muualla!

— Sitä en ole sanonut, vastasi puhuja tuolilta tuimasti.

Miesjoukosta kuului uuden melun alkutahteja.

— Vaiti, toverit! huusi puhuja. — Avatkaa tie hänelle! Ja te, mikä lienettekin miehiänne, katsonette itsekin parhaaksi poistua!

— Kuka takaa, että saan koskemattomana poistua talosta? Haukka kysyi tuikeasti.

— Minä takaan! huusi puhuja ukkosen äänellä.

Miesjoukko jakaantui niin, että muodostui jonkunlainen kunniakuja ovea kohden. Haukka alkoi astua kohti ovea. Puhuja Jumalan armosta seurasi hänen kinterillään. Kaartilaisten parvi puhkesi pilkalliseen hurraa-huutoon. Muutamia kaartilaisia ryntäsi Haukan ja hänen saattajansa jälkeen. Mutta saattaja, päästettyään Haukan ulos ovesta, asettui oviaukkoon huutaen:

— Kukaan ei poistu tästä huoneesta viiteen minuuttiin!

Haukka tunnusti sittemmin itsekin, että hän puikki alas portaita niin nopeasti kuin pääsi. Kadulle päästyään hän tunsi sydämensä kovasti tykyttävän. Hän poikkesi lähimpään Elannon kahvilaan.

Kahvit tilattuaan hän otti päivän "Työmiehen", ja alkoi sitä silmäillä.

Mutta hän ei saanut äskeisestä tapauksesta irrotetuksi ajatuksiaan mihinkään muuhun. Se oli tosin liian lähellä ja oli ollut hänelle mieskohtaisesti liian järkyttävääkin, niin ettei hän voinut sen erikoisseikkoja vielä ajatuksissaan keskittää eikä täysin hallita. Mutta sitä elävämmin hän tunsi, kuinka mahtavasti yksi ainoa terve, eheä tahto voi hallita kiihtyneintäkin joukkoa, kuinka tuhatpäistä tahansa… ja kuinka yksi ainoa jalo sana ja teko voi villeimmät voimat kesyttää.

Johtajat ja heidän lehtensä tosin väittävät, etteivät he johda joukkoja, vaan joukot heitä. Saattaa niin ollakin! Saattaa olla, etteivät he tunne sisäistä käskyäkään muuhun kuin tekemään renginpalveluksia joukkojen villeimmille vaistoille, kuten entiset onnenonkijat liehittelivät ruhtinasten heikkouksia. Mutta samalla nämä ryhdittömät joukkovaistojen kätyrit eksyttelevät ja kannustavat joukkoja palvomaan alhaisia vaistojaan pyhimpinä ihanteinaan. He kohottavat raakuuden ja pimeyden joukkojen suurimmaksi valoksi.

Kuinka ylevänä ja sankarillisena äskeinen nimetön puhuja kohosikaan tätä yleisen joukkovaistojen liehittelyn taustaa vastaan. Haukka, vaikka hänen perimmäinen tarkoituksensa olikin ollut mitä parhain, tunsi pelastajansa rinnalla melkein häpeävänsä. Sydämestään hän toivoi, että tästä eheästä miesten miehestä tulisi osaston johtaja, jos Luhtanen tosiaankin katsoi täytyvänsä erota.

Täysin rauhoittuakseen Haukka istui kahvilan vilkkaassa väenvilinässä pitkän tunnin, kenties parikin. Vihdoin hän lähti mietteissään kävelemään tilapäiseen asuntoonsa. Mutta hänen tämäniltaiset seikkailunsa eivät suinkaan olleet vielä päättyneet.

6. Luku.

Haukka saapui luokseni niin tuohtuneen näköisenä, että huomasin heti tapahtuneen jotakin tärkeää. Arvasin, että hän oli joutunut äkkikäänteeseen urallaan virkaatekevänä punakaartin päällikkönä.

Odotin, että hän alkaisi kertoa jotakin ratkaisevaa juttunsa vaiheista. Mutta kummastuksekseni hän ei siihen kajonnutkaan, vaan alkoi puhua toisesta, aivan satunnaisesta seikasta.

Hän käveli lattialla pari kertaa edestakaisin, pysähtyi sitten eteeni ja virkahti:

— Kuulin vastikään varsin omituisen uutisen.

— Minkä sitten? kysyin.

— Venäläiset sotilaat olivat äsken siepanneet erään kahvilan edustalta maalarimestarin, jolla tiettävästi oli sievoinen summa rahoja mukanaan, heittäneet jonkin vaatteen hänen päänsä ylitse ja lähteneet kantamaan häntä Katajanokalle päin.

— Missä sinä sen kuulit?

— Sehän jutussa juuri onkin kummallisinta. Tapahtumasta kertoi hätäännyksissään muuan naishenkilö tässä lähimmässä kadunkulmassa, kaukana tapahtumapaikalta. Hän jutteli siitä yövartijalle, joka seisoi turkeissaan kadunkulmassa. Kertoi olleensa maalarimestarin mukana, huutaneensa miliisiäkin, mutta saatuaan nyrkiniskuja sotamiehiltä, juosseensa pakoon. Oli hätäännyksissään juossut näin pitkältä kotiaan kohden. Vasta vanhan yövartijan kohdattuaan oli alkanut kertoa.

Haukka käveli kiivaasti miettien lattialla muutamia kertoja edestakaisin.

— Siinä on jotakin kummallista, hän virkahti äkkiä päättävästi. — Olipa juttu totta tai ei, nainen täytyy toimittaa poliisikamariin. Hän on varmaankin vielä siellä, sillä eihän tapahtumasta ole kuin muutama minuutti. Tuletko mukaan?

Lähdin mielelläni. Tapasimme naisen vielä juttelemassa yövartijan kanssa.

— Kuulkaa, Haukka sanoi, — miksette ilmoittanut heti asiasta etsivään osastoon?

— Mitäs meillä… tällaisilla… on poliisin kanssa tekemistä… puolusteli nainen.

— Onhan nähtävästi kysymyksessä ryöstömurha! Haukka tiuskaisi.

— Herrajestas! nainen huudahti.

— Lähtekää edes nyt viivyttelemättä poliisikamariin!

— E-en minä uskalla…

— Teidän on lähdettävä.

Haukka vihelsi ajurin. Me nousimme rattaille, eikä naisen auttanut muuta kuin tulla mukaan.

Ajoimme etsivään osastoon. Nainen, joka ilmoitti olevansa pesijätär, kertoi vilkuillen ja pälyillen juttunsa. Kuten kadullakin hän kertoi, että sotamiehet, joita hän oli kaukaa seurannut pitkän matkaa, olivat kantaneet maalarimestaria Katajanokan kasarmia kohti.

— On tämäkin taasen yö, päivitteli etsivän osaston päivystäjä. — Ryöstöjä ja varkauksia on ilmoitettu niin useita, ettei meillä täällä ole kuin yksi ainoa etsivä jäljellä. Pitänee järjestysasemalta kutsua miehiä lisää.

— Lähettäkää vain se yksi! Ottaahan hän selon asiasta, puuttui Haukka juttuun.

— Kukas te sitten olette? päivystäjä kysyi.

Haukka esitti korttinsa. Päivystäjä kumarsi mitä suurimmalla kunnioituksella. Haukka pyysi, että nainen pidätettäisiin seuraavaan päivään.

— Kyllä, vastasi päivystäjä kohteliaasti.

Me lähdimme kotia kohden. Kävellessämme katua rinnatusten, puuskahti Haukka yhtäkkiä:

— Hitto vieköön! Tämä ryöstöjuttu on aivan hassunkurinen jutukseen!

— Kuinka niin? ihmettelin.

— Se torven törähdys, Haukka virkahti ikäänkuin itsekseen. Minä näet kuulin paria minuuttia sitä ennen omituisen torven törähdyksen, metsästys- tai sotilasmerkkitorven, kappaleen matkan päästä takaani päin. Se kuului minusta niin oudolta, sellainen törähdys kadulla, että minä pysähdyin ja käännyin katsomaan taakseni. En nähnyt mitään erikoista, ja kohta kiintyi huomioni naisihmiseen, joka jutteli yövartijalle.

Haukka oli saanut jonkun ajatuksen, joka pani hänet jouduttamaan askeleitaan, niin että minä töin tuskin pysyin perässä.

— Joudu! hän kiirehti. — Menemme yövartijan puheille.

Yövartija seisoskeli yhä kadun kulmassa paksussa turkissaan.

— Kuulkaas, Haukka kysyi, — se äskeinen nainen, sehän alkoi kertoa teille tapauksesta juuri ennen tuloani?

— Hiukkasta ennen, vastasi yövartija.

— Kuulitteko… kuulitteko te hetkeä ennen torven törähdyksen?

— Kuulin, ja se tuntui kummalta. Tähystelin sinne päin, mutta en nähnyt muuta kuin loitolla jonkun yksinäisen tulijan. Taisitte olla te, hyvä herra. Sattuuko teillä muuten olemaan tupakkaa?

Haukka tarjosi miehelle sikarin.

— Tuliko hän juttelemaan heti törähdyksen jälkeen?

— Aivan. Muistan selvästi, että tähystelin vielä sinne päin, kun vaimo tuli ja alkoi kertoa.

— Ettekö nähneet naista aikaisemmin lähettyvillä?

— Näin kyllä erään naisen ja miehen seisoskelevan katukäytävällä, mutta en voi sanoa, oliko se sama nainen.

— Mihin mies joutui… se näet, joka seisoskeli naisen kanssa kadulla?

— En pannut sitäkään merkille.

— Kiitos tiedoista, Haukka sanoi, ja me menimme asuntoomme.

— Peijakkaat! Haukka virkahti sytyttäen sikarin. — Kaartin sakilaisainekset ovat lähdettyäni älynneet, kuka olin, ja punoneet juonensa. He ovat huomanneet, että menin kahvilaan, ja sitten seuranneet jälkiäni. Mutta lisäksi he ovat tienneet, missä asun… He saivat sen ihmeen nopeasti selville. Mutta mitähän he oikein aikoivat?

Melkoisessa jännityksessä menimme nukkumaan. Aamulla riensimme uteliaina etsivään osastoon. Eilisiltainen päivystäjä sattui olemaan siellä, vaikkei ollutkaan hänen virkavuoronsa.

— Se oli kummallinen juttu, se teidän eilisiltainen ryöstöjuttunne, hän sanoi Haukalle kohteliaasti hymyillen.

— Kuinka se päättyi? Olen erittäin utelias kuulemaan, Haukka vastasi.

— Etsivä, jonka me lähetimme, meni tarkkailemaan Katajanokan kasarmille. Hän pysähtyi kasarmin edustalle kahden vaiheilla, menisikö hän sinne vai olisiko viisainta soittaa kamarista ja tiedustella. Silloin, ties mistä, lähestyi häntä joukko miehiä. He heittivät yhtäkkiä jonkun vaatteen hänen korvilleen ja lähtivät raahaamaan häntä mukanaan. Retki päättyi lääninvankilan portille, joka on aivan lähellä, ja siitä vankilaan. Miehet selittivät, että he olivat punakaartilaisia ja toivat säilytettäväksi erään lahtarin, suuren kavaltajan ja petturin, jonka tallettamisesta vartijat saisivat vastata hengellään. Ja miehemme otettiin vankilaan… sinnehän tänä vapauden aikana saa tuoda "vankejaan" kuka hyvänsä… eikä vanki inttänytkään vastaan ennen, kuin kaartilaiset olivat menneet. Vasta sitten hän näytti poliisikorttinsa ja mainitsi, kuinka odottamaton vangitseminen oli hänelle itselleenkin. Vankilasta soitettiin meille, ja me vakuutimme, että mies oli lähetetty aivan laillisille asioille. Tietysti hänet heti vapautettiin.

— Onko naista kuulusteltu? Haukka kysyi.

— On. Hänen ryöstöjuttunsa on sulanut aivan kuiviin. Hän tietää muuten, että punakaartilaiset aikoivat vangita aivan toisen henkilön, vaikkei sano kenen.

Haukka nauroi, vaan ei virkkanut mitään. Ne, veijarit, olivat sittenkin aikoneet pistää hänet telkien taa! Luulivat, että hän muitta mutkitta lähtee juoksemaan minkä naikkosen narrina tahansa…

— Nainen on muuten tunnettu siveysosastossa, päivystäjä mainitsi lopuksi.

Me lähdimme. Minä mietiskelin, että Haukan asema näytti rupeavan käymään arveluttavaksi. Mutta en ehtinyt siitä mainita mitään, ennen kuin Haukka pysähtyi ja sanoi:

— Me eroamme nyt.

— No, mihin sinä…?

— Muutanpahan vain majaa.

— Minne?

— Saat kuulla minusta aikanaan.

Hän meni ja minä sain palata yksin kotiin. Iltapäivällä toi poikanen häneltä kirjelapun, jossa hän pyysi ottamaan ajurin, ja tuomaan hänen tavaransa Korkeavuorenkadulle, siihen ja siihen paikkaan.

Minä ajoin sinne osoitteen mukaan. Tapasin hänet mukavassa nuorenmiehen huoneessa, jonka hän oli saanut eräältä matkalle lähtevältä tuttavaltaan. Häneltä oli poissa valetukka, ja nenäkin oli vanhassa asussaan. Kapsäkkinsä saatuaan hän alkoi pukeutua ajanmukaiseksi herrasmieheksi.

— Luulenpa, että tällaisena minulla on Helsingissä vähemmän persoonallisia tuttavia, hän tuumi.

— Mutta ne harvat kenties ovat miellyttävämpiä, lisäsin.

Hän naurahti kirpeästi.

— Mihin sinä nyt aiot ryhtyä? kysyin.

— En ryhdy mihinkään. En liikahda paikaltani. Istun ja luen filosofiaa.

Hän viittasi pöydälle paksuun, kaksiosaiseen kirjaan. Menin katsomaan. Se oli yliopiston kirjastosta lainattu, uuden uutukainen kokoomateos: "Der Monismus", toimittanut Arthur Drews.

Niin, tiesinhän minä ennestäänkin, että ystäväni harrasti monistista filosofiaa.

Istuimme pitkän ajan jutellen kaikesta muusta, paitsi punakaartilaisista ja rikosjutuista. Tuimimman työnsä lomassakin Väinö Haukka rakasti sellaisia henkeviä lepohetkiä… Lähtiessäni hän vastasi hyvästelyyni:

— Terve! Tapaat minut kotoa, milloin tuletkin.

Ja kotoa hänet aina tapasinkin. Hän tuskin olisi välittänyt maallisesta tomumajastaankaan, jollen olisi aina mennyt ja pyytänyt häntä tekemään seuraa lähimpään ruokalaan.

7. Luku.

Menin jälleen Haukan luo. Hän istui kirjoittamassa kirjeitä. Parasta aikaa hän kirjoitti jollekin asiatuttavalleen kotikaupunkiinsa. Mutta pöydällä oli jo yksi kirje valmiina.

Minä tulin vilkaisseeksi sen osoitetta. Kuorella luki suurilla, raskaskätisillä pajamiehen kirjaimilla: Toveri Jukka Remmi. Nurmijärvi.

— Mitä tämä merkitsee? kysyin kummissani.

Hän katsoi minua velhonsilmin ja alahuuli purtuna kieroon hammasten väliin.

— Se merkitsee, hän vastasi, — että alan vähitellen kyllästyä istumiseen ja odottamiseen täällä Suomen tasavallan pääkaupungista. Tekee taas mieli toimintaan.

Siitä minä en tullut hullua hurskaammaksi.

— Tahdotko nähdä itse kirjeen? hän kysyi.

Se oli vielä avoin. Hän otti kuoresta rypistetyn ja tuhritun paperipalasen ja antoi sen minulle. Siinä luki samaan tyyliin:

"Toveri tule pijan Helsinkii täälä mennee kaikki huut hiiteen läsnäolosi on heti välttämätöin ja ne Kovat myös on tarvis täälä. Enempi en kirjoita kuin en tiijä tuleeko tämä reilusti sinule."

Siinä kaikki. Mutta tämäkin sai minut aivan ymmälle.

— Onko tämä sinun työtäsi? kysyin.

— On, hän vastasi.

Tunnustan, että moinen väärennetty kirje vaikutti tunteisiini sangen kovakouraisesti. Vaikka tiesinkin, että sillä oli hyvä tarkoitus.

— Mitä se merkitsee? kysyin melkein vihaisesti.

— Tämä kirje, Haukka vastasi hieman hämillään, — toivoakseni saa aikaan kaksikin sangen suotavaa asiaa.

— Ja mitkä ne ovat?

Äänessäni lie Haukka vieläkin vainunnut hyökkäävää sävyä. Hän ei ottanut kysymykseeni vastatakseen, vaan tarjosi sovintosikarin. Minun täytyi alistua ja jäädä kiltisti odottamaan.

— Kuule, kysyi hän vihdoin, — muistatko sinä Nurmijärven rosvot?

— Oletko sinä…

Vaikenin kahden vaiheilla. Elämällä on kahdet kasvot, romanttiset ja realistiset, enkä tiennyt, kumpiako poskipäitä hän katseli. Menneisyys on minusta aina romanttinen. Mutta kirjekyhäyksen vuoksi lopulta keskitin ajatukseni nykyisyyteen: laajoihin kuvauksiin "kotitarkastuksista", joita Nurmijärvellä oli tapahtunut muutama päivä sitten.

— Oletko sinä jälleen kiintynyt politiikkaan? kysyin.

— Tosiaankin! Suomen tasavallan sisäpolitiikkaan! Haukka nauroi kirpeästi. — Mutta minä en tarkoittanut politiikkaa, vaan estetiikkaa à la Tarkiainen.

— Aha, niitä Nurmijärven rosvoja, joista Aleksis Kivi sai aiheen Jukolan veljeksiin.

— Niin, niitä. Mutta samalla… Olet oikeassa, poikani… näitä nykyisiä, punaisia rosvoja, jotka ryöstelevät Nurmijärvellä aivan kuin ne entisetkin.

Minuakin oli tämä yhtäläisyys huvittanut lukiessani Nurmijärven nykyisistä ryöstöistä. Olimme palanneet sivistyskehityksessä yli puolen vuosisataa taaksepäin, aikaan, jolloin Jukolan veljekset niin epäonnistuneesti yrittivät opetella lukemaan.

— Huomasitko, Haukka kysyi, — että lehdet mainitsivat "kotitarkastuksia" toimittamassa olleen osittain paikkakunnan, osittain Helsingin punakaartilaisia?

— Tietysti huomasin.

— Kolmattakymmentä Helsingin kaartilaista kivääreineen…

— Niin taisi olla.

— Siellä liikutellaan nyt niitä ryöstettyjä kiväärejä…

— Kuinka? kysyin kiihtyneenä.

— Ne ovat siellä aivan julkisessa käytössä…

— Oikeinko todella?

— Aivan varmaan.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Juuri tuo lukumäärä pisti ensin silmiini. Soitin sitten Luhtaselle. Hän otti pyynnöstäni selon kaartin esikunnasta, ja ilmoitti minulle, ettei Helsingistä ole Nurmijärvellä ainoatakaan kaartilaista. Sanoi, että lehdet kirjoittelevat loruja.

— Eivätkö ne sitten kirjoitelleet?

— Soitin Nurmijärvelle eräälle kauppiaalle, jonka nimen valitsin puhelinluettelosta. Kauppias väitti, että siellä on Helsingistä neljäkolmatta punakaartilaista.

— Kuinka se on selitettävissä?

— He ovat "entisiä" punakaartilaisia, vaikka he aivan julkisesti toimivatkin nykyistä nykyisimpinä ja "nykyisen" kaartin asein…

— Tietääkö Luhtanen sen?

— Soitin kyllä hänelle.

— Eikä hän, ei koko "järjestyskaarti", eikä kukaan mene näyttämään huutia mokomalle rosvojoukolle… ei pane tikkua ristiin! puuskahtelin.

— Luhtanen puolestaan ei halua häväistystä, ja kaarti tuskin lähtisikään veljesverta vuodattamaan.

— Ikäänkuin he eivät olisi aivan viatontakin verta vuodattaneet!

— Porvarien verta, Haukka sanoi. — Porvareille kyllä saa tehdä mitä tahansa, sillä hehän eivät pysty edes panemaan vastalausettaan! Mutta toivottavasti minä saan "toverit" jättämään nurmijärveläiset rauhaan.

— Sitäkö varten sitten tuo kirjeesi? kysyin silmäillen kyhäystä pöydällä.

— Sitä niin… toiselta puolen, hän vastasi. — Mutta ei yksistään, sillä sehän olisi petosta! Hyi, sentään! Ei, minä tarkoitan rehellisesti, mitä sanonkin. Ikävöin "toveria" tänne todellakin.

— Kuka sitten on Jukka Remmi?

— Hän on rosvojoukon päällikkö, aseryöstön johtaja, vastapelaajani! Kutsun hänet ottamaan "revanshia".

— Aha, sinä jo tiedät vastapelaajasi nimenkin! huudahdin.

— Kuten näet.

— Kuinka sinä sait sen selville?

— Olihan siinä aika lailla päänvaivaa. Mutta menettelytapa valkeni minulle monismia tutkiessani.

— Kuinka kummalla…?

— Se sietäisi oikeastaan kokonaisen filosofisen luennon, ennen kuin täysin ymmärtäisit. Mutta menkäämme päällisin puolin.

— No? virkahdin asettuen odottamaan.

Hän sulki molemmat kirjeensä ja pani niihin postimerkit.

— Uskotko sinä selvänäköisyyteen? hän kysyi sytyttäen sikariaan.

— Selvänäköisyyteen…?

— Niin, tai kaukonäköisyyteen?

— Riippuu siitä, mitä sillä tarkoitat, vastasin.

— Tarkoitan, että ihminen voi eräillä edellytyksillä nähdä tapahtumia näköpiirinsä ulkopuoleltakin, vieläpä edeltä käsin. Uskotko sen?

— Riippuu yhäkin siitä, millaisia edellytyksiä ja millaisia tapauksia tarkoitat, ja miltä kannalta yleensä katsot asian.

— Tietysti monistiselta kannalta. En tarkoita mitään yliluonnollisia näkyjä, vaan aivan immanentteja ilmiöitä, olennaisimmissa piirteissään, eikä satunnaisia yksityiskohtia.

— Jaha, monistiselta kannalta…

— Jos kaikki on yhtä, esimerkiksi energiaa, ja jos energian laki on ikuinen ja muuttumaton, niin täytyyhän meidän nähdä, kuinka tämä ykseyden laki tietyillä edellytyksillä ilmenee ja vaikuttaa näköpiirimme ulkopuolellakin, kuinka se on ilmennyt ja tulee vastedes ilmenemään, tietysti yhäkin määrätyillä edellytyksillä. Kun nyt tiedämme, kuinka energian laki jossakin yksilössä ilmenee yhdessä tai useammassa tunnetussa tapauksessa, voimme pääpiirtein nähdä sisäisessä näkemyksessämme, kuinka se määrätyillä edellytyksillä ilmenee hänessä tuntemattomassa tapauksessa.

— Jaha, jaha…

— Muistathan nyt sen pelitoverini?

— Muistan toki.

— Siinä, jos missä, oli luonnon alkuvoimaa, energiaa… Ja luulen muuten, että tutkistelin häntä melkoista tarkemmin kuin sinä.

— Sen kyllä uskon!

— Luonnon alkuvoima, intohimo, oli hänessä rajattomasti valloillaan. Määrätyillä kasvatuksellisilla edellytyksillä, ja jos hänellä sitten olisi ollut tarjolla suuri tehtävä, olisi hänestä varmasti tullut suurmies.

— Ajattelin nyt, Haukka jatkoi, — tätä alkuvoimaa suurlakon hirmumyrskyn tapaisen kohahduksen keskellä… Ja tunsin, kuinka se ehdottomasti tempaisi hänet mukaansa… Kuinka hänen alkuvoimansa tempaisi muutkin mukaansa… Kuinka hänen täytyi raivota kaikkea järjestystä vastaan, ei vain tässä porvarillisessa yhteiskunnassa, vaan yksinpä sosialistien järjestönkin keskuudessa… Sanalla sanoen: kuinka hän silloin kohosi rosvopäälliköksi, joka nyt on joukkoineen Nurmijärvellä.

Sommittelin hänestä yleispiirteisen kuvan hänen energiansa lain mukaan. Menin sitten Luhtasen luo ja kyselin, tunsiko hän sellaista ja sellaista punakaartilaista, joka esimerkiksi ei voinut totella ketään, vaan veti pyörremyrskyn tavoin muitakin mukaansa, oli hurjin rosvoilussa, kenties murhissakin…

Minun ei tarvinnut kovinkaan kauan kuvailla vastapelaajaani, kun Luhtanen jo mainitsi minulle hänen nimensä. Hän ei ollut kuulunut Luhtasen osastoon, mutta oli villinnyt nuoria miehiä kaikista kaartinosastoista, niin että he sokealla rosvofanatismilla seurasivat häntä hurjille retkille. Mihin vain hänen päähänsä pälkähti…

Levisi sitten huhu… tuli tunnetuksi, että hän oli syypää Herttaniemen herran murhaan. Hänen oli pakko vetäytyä kaartista syrjään. Mutta melkoinen hurjimusjoukko seurasi häntä uskollisesti "todellisen vallankumouksen" tiellä. Vieläpä juuri siksi, että hän mielettömän verityönsä tähden oli vaarassa… He melkein hellällä palvonnalla kantoivat häntä käsillään…

Luhtanen ei tiennyt mitään tyttärensä suhteista häneen. Mutta hän aivan pöyristyi kuullessaan, että Maisu oli juuri hänen vallassaan.

Miehen entisyydestäkin oli vähitellen alkanut liikkua rumia huhuja, joita hänen ystävänsä koettivat selittää pelkiksi parjauksiksi, koska varsinkin toisen omaisuutta vastaan tehtyjä rikoksia ei punaisten piirissä pidetty sulana kunniana.

Soitin sitten uudestaan Nurmijärvelle ja kyselin, tiedettiinkö siellä rosvojoukon johtajan nimeä. Se tiedettiin hyvinkin, sillä Jukka Remmi oli juuri sieltä kotoisin, muinaisten Nurmijärven rosvojen temmellystantereilta… Energian laki oli muuttumaton ja ikuinen! Ja juuri kotiseudulleen hän ensiksi levitti "todellisen vallankumouksen" siunausta.

Soitin Nurmijärven pappilaankin ja kuulin, ettei Jukan papinkirja ollut läheskään puhdas. Lupasivat lähettää sen minulle, vaikkei se vielä ole saapunut.

Ajattelin ensin, että koetan saada miehen itsensä puhelimeen ja puhuttelen häntä synkän, rokonarpisen miehen äänellä. Mutta olisin antautunut siten alttiiksi kyselyille ja saattanut helposti puhua itseni pussiin. Siksi kutsun häntä kirjeellä, ja saatpas nähdä, hän tulee varmasti!

— Mutta voitko sinä hänelle mitään, vaikka hän tuleekin? kysyin huolissani.

Hän ei vastannut.

— Näyttäähän koko maa olevan avuton ja turvaton punaisia rosvoja vastaan, lisäsin.

— Minulla on oma suunnitelmani, hän sanoi umpimielisesti. — He itse ovat antaneet minulle aatteen. Mutta saattaahan olla, että äkkiarvaamattomat seikat muuttavat kaiken…

Minun täytyi tyytyä siihen.

— Luhtanen ja hänen vaimonsa — ja tyttö itsekin — minua surettavat. Tahtoisin saada Maisun käsiini ennen rosvon saapumista, virkkoi ystäväni mietteissään.

— Niin, virkahdin minä. — Mutta etkö nyt lähde päivälliselle?

Ja sitten me lähdimme lähimpään ruokalaan.

8. Luku.

Haukka ei nykyään turhia siekaillut kadulla. Häntä ei lainkaan miellyttänyt se mahdollisuus, että ketkä veitikat tahansa sieppaisivat hänet ja raahaisivat minne päähän pälkähti.

Hän kulki ripeästi, pisti ohikulkiessaan kirjeensä postilaatikkoon, ja poikkesi ympärilleen katselematta ruokalan ovesta sisään. Sen tähden hänen tavallisesti niin valpas katseensa ei tällä kertaa keksinyt ruokalan edustalla erästä henkilöä, jonka kasvot minäkin selkeästi näin vasta Haukan avaamasta ovesta tulvahtaneessa sähkövalossa.

Minä nykäisin jo ovivälikössä Haukkaa hihasta, ja hän oli kääntymäisillään kuulemaan, mikä minua vaivasi. Mutta ruokalasta oli tulossa ihmisiä vastaamme, niin että meidän täytyi jouduttautua sisälle.

Ruokalan tarjoilupöydän ääressä oli niin paljon tungeskelevia odottajia, ettei siellä päässyt ruokien lähellekään.

— Turhaan tänne tulimme, Haukka sanoi kääntyen minuun.

Vihdoinkin pystyin kuiskaamaan hänelle:

— Ulkona oven edessä oli hän!

— Kuka hän?

— Maisu Luhtanen.

— Todellako?

— Aivan varmaan.

— Ettei hän vain pääse taaskin livistämään!

Samassa oli Haukka kadulla. Maisu Luhtanen, punakaartin osastopäällikön tytär, ei tällä kertaa livistänyt. Hän seisoskeli yhä oven edustalla, muodon vuoksi oli vähän kävelevinään. Haukka meni suoraa päätä hänen luokseen.

— Hyvää iltaa, neiti!

— Iltaa, vastasi Maisu epäröiden.

— Ruokalassa, jutteli Haukka tuttavallisesti, — oli niin paljon jonottajia, ettemme mahtuneet sisälle. Neiti taitaa jonottaa täällä raittiissa ilmassa…

Maisu naurahti alakuloisesti, melkein tuskallisesti.

— Minä tiedän, jatkoi Haukka hilpeästi, — hyvän ruokalan, johon pääsee oikein istumapaikalle. Neuvon neidille, jos tahdotte tulla mukaan.

— Enpä tiedä, vastasi Maisu surullisen epämääräisesti.

— Odotatteko ketään? tungetteli Haukka edelleen.

— En erikoisesti.

Maisun vastaukset eivät olleet mitenkään erikoisen torjuvia, saatikka sitten loukkaantuneita tungettelijaa kohtaan. Haukka oli koko ajan tähystellyt häntä silmällä kuin helmellä. Tyttö ilmeisesti huvitti häntä suuresti. Yhtäkkiä näin veitikan hänen silmissään.

— Jollei neidillä ole mitään sitä vastaan, niin menemme johonkin, vaikkapa vain kävelemme hieman, hän ehdotti herttaisesti.

Näin selvästi, että Maisu vavahti. Minusta tuntui, että oli juuri tulemaisillaan naisellisen suuttumuksen puuskaus. Ihmettelin aivan, kun sitä ei tullut. Kuului vain kummallinen, tuskallinen, mutta samalla alistuvainen äännähdys hänen kurkustaan.

Hiljalleen, epäröiden lähti Maisu kävelemään Haukan rinnalla katulyhdyn valosta, jossa he olivat seisseet. Minun mieleeni tunkeutui tukala, ahdistava kysymys: Millä retkillä tämä nuori nainen oikein on? Tai mille retkille hän on joutumaisillaan?

Sisäisessä näkemyksessäni häivähti köyhä, hyvin nuori ja hyvin kaunis, hereän herkkäilmeinen tyttölapsi, jonka kerran kesällä olin nähnyt kadulla. Hän seisoi muotikaupan edustalla ja katseli mallikuvaa näyteikkunassa. Tarkkasin syrjäsilmällä, kuinka hän liekehtivin poskin ja halusta palavin katsein ahmi sulonsoreita silkkileninkejä ja silkkipitsejä. Ja minä näin hänen palavasta, mutta samalla avuttomasta, toivottomasta halustaan, että jos joku, kuka tahansa, olisi sillä hetkellä tarjonnut hänelle tämän hienouden, hän olisi ilman ehtoja antautunut tämän jalon hyväntekijän valtaan.

Saman katseen, aivan saman halusta palavan katseen, olin äsken nähnyt Maisun, tämän esteettisesti sivistyneen ja isänsä kehuman mukaan kaikin puolin kunnon tytön silmissä. Se vain oli eroa, että näin tämän katseen vieläkin palavampana, vieläkin himoitsevampana ja ahmivampana.

Mutta minä en nähnyt sitä minkään muotikaupan näyteikkunan hienouksien edessä. Minä näin sen silloin, kun Haukka avasi ruokalan oven ja Maisun kasvoille valahti sähkövalo ja häntä vastaan tuulahti päivällisruokien hurmaava tuoksu. Hänellä täytyi olla hirveä nälkä.

Katselin häntä sitten, tätä sivistynyttä kunnon tyttöä, Haukan käydessä hänen kimppuunsa katulyhdyn himmeähkössä valossa. Näin kyllä hänessä hiljaisia siveellisen ylpeyden ja naisellisen uhman merkkejä. Mutta nämä tunteet alistuivat. Kaikkivaltias nälkä, maailman suurin hirmuvalta, painoi ne allensa. Hänessä oli jotakin särkyvää, tuskallisesti alistuvaa.

Hän kulki nyt Haukan rinnalla poispäin katulyhdyn kajosta. Kummastuksekseni ei Haukka puhunut mitään. Äänettöminä he saapuivat melkein pimeään katulyhtyjen keskiväliin. Siellä ei tuntunut mitään houkuttelevia päivällisruokien tuoksuja, ja pimeä katuosa lie haihduttanut epämääräiset unelmat toisestakin ruokalasta, mihin pääsi "oikein istumapaikoille". Siellä nousi Maisun luonto jälleen takajaloilleen.

— Mihin me oikeastaan menemme? hän kysyi yhtäkkiä.

Haukkakin heräsi.

— Niin, tosiaan! hän sanoi. — Ehkäpä menemmekin sisälle istumaan oikein kodikkaasti ja rattoisasti.

— Mihin niin? Maisu kysyi epäluuloisesti.

— Menisimme vaikka… Haukka heittäytyi salaperäiseksi.

— Vaikka?

— Mukavinta olisi ehkä kotona.

— Mitä te oikein ajattelette? Maisu puuskahti.

— Kuinka niin? Haukka kysyi viattomasti.

— Ajattelette tietysti samaa kuin muutkin pyydystäjät. Mutta luopukaa turhista toiveista. Olette erehtynyt.

— Ehkäpä neiti on erehtynyt, Haukka lausui vakavasti, luopuen kaksimielisestä äänensävystään. Mutta, jos tunkeilemiseni on antanut teille aihetta, niin pyydän kohteliaimmin anteeksi.

Maisu nähtävästi huomasi iskeneensä harhaan, ja katsoi tarpeelliseksi selittää. Ja hän selitti rehellisesti ja koreilematta:

— Uteliaisuudesta menin eilen illalla erään hyvin hienon herran mukana hänen asuntoonsa. Kun liehittely ei auttanut, hän tarjosi satasen… tarjosi lopulta viisisatasen. Se oli kuin huutokauppaa, nauroi Maisu nälissäänkin.

Hän vaikeni tuokioksi ja jatkoi sitten alakuloisesti, hänen ivansa ja inhonsakin hukkui kipeään alakuloisuuteen:

— Jos se hyvin hieno herra olisi ollut hieman hienompi, niin olisin kenties vipannut häneltä markan tai pari kahvirahaksi. Mutta mitä enemmän hän tarjosi, sitä… "Ei ikinä", sanoin vihdoin vihasta vavisten ja läksin. Ennen kuin myyn itseni, kuolen vaikka nälkään!

Häneltä pääsivät vahingolla viime sanat. Hän häpesi tunnustustaan ja alkoi parannella:

— Anteeksi, että… en ole niin hädässä… mutta kirje on jotakin syystä viivähtänyt…

— Aha, neiti on odottanut rahalähetystä? Haukka kysyi kiinnostuneena.

— Olen, vastasi Maisu surullisesti.

— Kotoa, vai…?

— Ei, joku vain lupasi lähettää, jollei pääsisi pian tulemaan.

— Pitikö tulla maalta joku sukulainen kaupunkiin? Haukka kysyi mahdollisimman kohteliaalla äänellä.

Mutta se ei enää auttanut sekään. Maisu ilmaisi ynseällä äännähdyksellä tyytymättömyytensä tunkeiluun. Haukan täytyi luopua urkinnastaan.

— Anteeksi, hän sanoi.

— No, ei se mitään, Maisu vastasi. — Eräs henkilö… päällikköni… on matkoilla, hän selitti miltei ylväällä kaksimielisyydellä.

Haukan täytyi tyytyä arvaamiseen, kuka oli "päällikkö", joka oli luvannut lähettää rahoja, eikä lähettänytkään, vaan jätti apulaisensa kuolemaan nälkään!

— Jos neiti on sattumalta joutunut pulaan, niin sallitteko… Lainaan mielelläni? Haukka kysyi kohteliaasti.

— Missä tarkoituksessa? Maisu kysyi terävästi.

— Hyvänen aika, tarvitseeko aina epäillä tarkoituksia? Teen sen, aivan todella, ilman mitään sivutarkoituksia, Haukka vakuutti.

— Anteeksi, sanoi Maisu vienosti ja sulalla äänellä. — Mutta ettehän tunnekaan minua?

— Minä tunnen teidät, Haukka vastasi.

— Minä en surmaksenikaan muista…

— Emme ole esitellyt. Mutta olen nähnyt teidät ja kuullut nimennekin.

— Missä?

— Samapa se missä…

— Eikö sitä voi sanoa?

— No, voipa kylläkin. Näin teidät Jukka Remmin seurassa.

Maisu hätkähti ja katsoi Haukkaan pelästyneenä.

— Me pelasimme biljardia ja te tulitte häntä noutamaan. Tuliko teille niin ikävä? Haukka kiusoitteli, viedäkseen Maisun harhaan.

— Nyt te erehdytte, Maisu sanoi hirveän totisesti.

— Anteeksi sitten, Haukka virkahti, ilmeisesti ilahtuneena siitä vakavuudesta, jolla tyttö torjui hänen salaviittauksensa.

Aha, tytön sieluntila ei ole toivoton, luin Haukan silmistä. Kuljimme näet juuri katulyhdyn alitse.

— Oletteko te sitten Jukan tovereita? Maisu kysyi kiinnostuneena.

— Tunnen kyllä hänet varsin hyvin, Haukka vastasi.

Hän oli vetänyt lompakkonsa taskustaan.

— Jollei teillä ole mitään sitä vastaan, niin…

— E-ei ole, koska olette Jukan tuttavia, Maisu sanoi hereästi.

— Paljonko saa olla?

— En ole ajatellut…

Haukka ojensi hänelle satasen.

— Mutta kuka te olette? Maisu kysyi. — Täytyyhän minun…

— Nimeni on…

Haukka vaikeni kahden vaiheilla. Näin hänen silmistään, että hän oli panemaisillaan kaiken yhdelle kortille. Mutta hän katsoi varmaankin sen liian aikaiseksi.

— Adler, hän sanoi entisen nimensä.

Hullunkurista seurustelutapaa noudattaen he, kaksi vapaasti ajattelevaa ihmistä, kättelivät vasta nyt esiteltyään, ja seurusteltuaan sitä ennen lähes tuntikauden keskenään. Ja kädenpuristajaisiksi sai Maisu satasen.

— Enköhän saa — olimme näet juuri päivälliselle menossa — pyytää neitiä mukaan? Haukka kysyi kohteliaasti.

Neiti kiitti ja lähti mukaamme. Menimme erääseen ruokalaan, jossa vielä sai ruokaa mahamitalla, vieläpä eteensä pöytään vanhaan herttaiseen tapaan, tarvitsematta juosta ja kiikuttaa saaliseräänsä kynsissään.

Oli aivan sydäntä kyherryttävää nähdä, kuinka nuori neiti söi, ja kuinka hänen syödessään nälän palo sammui hänen silmistään ja tuli kirkkaaksi elinsäteilyksi, ja kuinka helakka suvinen punarusko alkoi väreillä tummahipiäisillä poskilla.

Vähitellen hän herkkyi mieleltäänkin niin herahtelevan hilpeäksi, aivan kuin leikitteleväksi lapseksi, etten muistanut vuosikausiin olleeni niin nuorruttavassa ja elähdyttävässä seurassa.

Maisu kuului tilapäisesti asustavan Kaivopuiston puolella joidenkin tuttujen tyttöjen luona. Meillä oli sama tie, ja me kuljimme pitkin Korkeavuorenkatua. Keskustelu oli tuokioksi katkennut.

— Adler, aloitti Maisu sen uuden tuttavansa nimestä. — Sehän on saksaa?

— Niin kai, Haukka vastasi.

— Mitä se merkitsee suomeksi? "Haukka" vai…?

Haukka vilkaisi melkein tyrmistyneenä tyttöön. Ja hymyili kirpeästi. Maisu ilmeisesti jutteli aivan viattomasti.

— Eihän toki. Onpas neiti unohtanut saksansa! hän pilkkasi.

— Ai, niin! Se merkitsee "kotkaa", Maisu muisti. — Mutta tiedättekö, miksi muistin väärin?

— En ole ajatustenlukuja, Haukka vastasi hymyillen.

— Siksi, että olen paljon ajatellut erästä, jonka nimi on Haukka. Tiedättekö, kuka hän on?

— Kuka sitten? Haukka kysyi.

— Salapoliisi… mikä noita lieneekään.

— Noitako?

— Niin. Eivätkö sellaiset ole hirveitä?

— Kenelle ovat kenelle eivät, Haukka virkahti.

— Mitä tarkoitatte? Maisu kysyi suurentunein silmin.

— He ovat vaarallisia ainoastaan pahantekijöille, Haukka sanoi juhlallisesti.

— Mutta miksi he hiipivät niin salassa? Maisu vihoitteli.

— Siksi kai, että ovat salapoliiseja, Haukka sanoi. — Ja heidän täytyy, koska heidän vastustajansakin hiipivät salassa.

— Ketkä vastustajat? Maisu kysyi katsoen huolestuneena Haukkaan.

— Rikolliset, Haukka vastasi.

Maisu huokaisi neuvottomana.

— Te ette ymmärrä minua, hän sanoi sitten.

Kuljimme juuri Haukan tilapäisen asunnon ohitse.

— Asun tässä, hän sanoi. — Ettekö tahdo tulla hetkiseksi juttelemaan? Saamme kahviakin.

— Sepä hauskaa! Maisu vastasi.

Hän tuli epäröimättä. Tahtoi varmaan tahtomalla osoittaa luottamustaan ja kiitollisuuttaan.

Huoneeseensa astuttuaan Haukka löysi pöydältään kirjeen. Se oli virkakirje. Haukka vilkaisi salavihkaisesti minuun.

— Täälläpä on hauskaa ja mukavaa! Maisu koetti kohteliaasti aloittaa seurakeskustelua.

— Olkaa hyvä ja istukaa! Haukka vastasi viitaten keinutuoliin.

Kirje kädessään meni hän puhelimeen tilaamaan kahvia läheisestä kahvilasta. Vasta sieltä palattuaan hän avasi kirjeen.

Paperia silmäiltyään hän ojensi sen minulle. Se oli Jukka Remmin papintodistus. Häntä oli aikaisemmin rangaistu ryöstöstä ja kahdesta pahoinpitelystä, joista toinen oli törkeä. — Siitä koituu kova läksytys… Haukka käänsi katseensa aivan poispäin Maisusta. Arvasin siitä, että hän tarkoitti sanoa: "hänelle".

Maisu puolestaan huomasi, että herroilla oli keskinäistä juteltavaa, joka ei liikuttanut häntä. Hän keksi pieneltä kirjahyllyltä valokuva-albumin ja otti sen selailtavakseen. Minä käsitin kyllä, mitä Haukka tarkoitti "läksytyksellä" sokaistulle tytölle, mutta en sitä, mihin hän pyrki perimmältään. Ja lisäksi tunsin houkutusta jatkaa samaa nuoralla tanssimista, jota Haukka oli Maisun kanssa harjoitellut kadulla.

— Saavutatko sillä mitään? kysyin.

— En erikoisia itse asiassa. Henkilö ei itse asiassa ole minulle enää niin tärkeä, kuin oli alussa, sillä tiedänhän jo melkein kaiken.

— Tähtäät siis vain sisäpolitiikkaan?

— Niin, Haukka vastasi ymmärtäen tarkoitukseni. — Hänet on valloitettava sekä itsensä että omaistensa vuoksi, ja kenties asiammekin.

— Luuletko sen olevan mahdollista? Ja kuinka aiot menetellä? utelin kiinnostuneena.

— Pulmalliselta se näyttää, Haukka myönsi. — Heihin, heidän vaistosieluihinsa, eivät pysty perustelut eivätkä tosiasiat. He riippuvat sokeasti tottumuksessaan ja henkilökohtaisissa suhteissaan.

— Siinäpä se, sanoin. — Minkäs mahdat sitten?

— Täytyy odottaa järkyttäviä henkilökohtaisia suhteita.

— Mutta jollei sellaisia ilmesty?

— Jollei ilmesty, niin täytyy järjestää! Haukka tokaisi.

Samassa tuotiin kahvilasta kahvitarjotin. Maisu, joka keskustelumme ajan oli selaillut albumia omissa ajatuksissaan, ryhtyi näppärästi kattamaan kahvipöytää. Ja kahvia juodessamme tarjoutui tilaisuus yleiseen keskusteluun.

— Kuulkaas, herra Adler! Maisu aloitti. — Kun te olette Jukan hyvä tuttu, niin sitten kai olette hänen kanssaan samalla kannalla?

— Millä kannalla? kysyi Haukka.

Maisu joutui pulmalliseen tilanteeseen, sillä hän ei osannut tai rohjennut sitä selittää.

— Hänen… aatetoverinsa? hän vihdoin sai sanottua.

— En, sanoi Haukka kuivasti.

Minulle oli tämä suorasukainen vastaus odottamaton. Minusta tuntui, että Haukka oli menetellyt maltittomasti. Maisu oli joutunut yhä pahempaan tilanteeseen.

— Olettehan sosialisti kumminkin? hän kysyi melkein tuskallisesti.

— Mikä on sosialisti? kysyi Haukka.

— Tiedättehän te sen…

— En, totta puhuen. Ja luulen, ettei meillä, tositapausten valossa, nykyään voi sitä määritellä kukaan. Niin kirjava heidän piirinsä on.

— Täytyyhän teidän, joka olette niin hyvä, Maisu innostui vetoamaan auttajansa tunteisiin, — sydämestänne toivoa, ettei kukaan kärsisi puutetta ja kurjuutta, vaan kaikilla olisi turvattu elämä!

— Turvattu elämä, Haukka toisti. — Mutta kuka sen valmistaa? Punakaartiko?

— Työväen puolustaminen on senkin tarkoitus…

— Jota se toteuttaa tekemällä jokaisen ihmisen, niin köyhän kuin rikkaankin, elämän aivan turvattomaksi, Haukka katkaisi.

— En tosin, Maisu tuumi puolestaan, — minäkään usko, että punakaarti voi kaiken muuttaa paremmaksi. Mutta on niitäkin, jotka eivät ole tyytyväisiä kaartiin, vaan tahtovat ryhtyä pikaisiin toimiin.

— Hm, hymähti Haukka. — Esimerkiksi Jukka Remmi?

— Niin, juuri hän ja monet muut…

— Jotka tahtovat enemmän verta ja ryöstöjä!

Maisu hätkähti kuin häntä olisi lyöty ruoskalla.

— Ei, hän äännähti tuskallisesti.

— Onhan hän nytkin parasta aikaa rosvoretkellä! iski Haukka vieläkin vihaisemmin.

— Ei, se on valhe! huudahti Maisu melkein parahtaen.

— Niinkö? kysyi Haukka. — Tietääkö neiti muuten, missä hän on?

— Puhujamatkalla levittämässä suurta aatettaan!

— Millä keinoin? kysyi Haukka terävästi.

— Hän puhuu, kun innostuu, aivan kuin ukkonen…

— Kiväärien paukkein! katkaisi Haukka.

Maisu lyyhistyi jälleen kokoon.

— Oletteko muuten lukenut, mitä lehdet kertovat Nurmijärveltä? kysyi Haukka.

— Nurmijärveltä! Mistä te…? Porvarislehdet valehtelevat… eikä Jukka ainakaan… hän lähti kyllä sinne… yhdistystä perustamaan… mutta on varmaan sitten jo ollut puhumassa monissa paikoissa, puhui Maisu hätiköivällä innolla.

— Kyllä hän, väitti Haukka, — on Nurmijärvellä vieläkin kolmisen kymmentä kivääriä mukanaan.

— Mistä te…? Tiedättekö te senkin, että heillä on…?

Maisu oli niin hämmästynyt, että mykistyi siihen paikkaan.

— Kuka te oikein olette? hän kysyi sitten.

— Jukan hyvä tuttu, vastasi Haukka tyynesti.

— Ei, väitti Maisu, — koska hän on teille uskoutunut, niin teidän täytyy olla hänen aatetoverinsa!

— No, myönteli Haukka, — kenties aate-, mutta en ainakaan asetoveri.

— Ei hänellä ole aseita mukanaan, vakuutti Maisu vilpittömästi.

— Uskooko neiti sen varmasti! kysyi Haukka terävästi.

— Minä tiedän kyllä, missä aseet ovat, sanoi Maisu salaperäisesti.

— Niinkö? tarttui Haukka siihen. — Sittenhän voimme mennä… Lyömmekö vetoa, ja sitten menemme katsomaan?

Maisu säpsähti. Ja sulkeutui kuoreensa. Ei saanut olla liian avomielinen. Ei Jukan hyvälle toverillekaan, kun ei tiennyt, kuinka luotettava hän oli.

Haukka tarkkaili tyttöä.

— Tai menkää yksin tarkastamaan, hän ehdotti.

Maisu mietti ilmeisen heräävän epäluulon oirein.

— Niin, minä teen sen, hän sanoi päättävästi.

— Tulette kai sitten sanomaan, uskotteko vielä yhtä sokeasti häneen, sanoi Haukka.

— En usko, Maisu tuumaili ikäänkuin itsekseen, — että hän on voinut pettää. Aseet piti säilyttää, kunnes tulee se suuri, oikea vallankumous, jolloin kaikki muutetaan. Ja hän lähti aatetta levittämään, aikoi aloittaa kotiseudultaan, ja sitten herättää kaikki nukkuvat, kautta maan…

Haukka katsoi säälien sokeata lapsukaista.

— Menettekö jo huomenna? hän kysyi säyseästi.

Maisu heräsi unelmistaan.

— Menen jo tänä iltana.

— Mutta nythän on pimeä, Haukka huomautti.

— Sen parempi. Tuskin voisinkaan mennä päivällä, Maisu tuumi mietteissään.

Hän nousi ja teki lähtöä.

— Tulettehan sitten kertomaan? Haukka kysyi uudelleen.

— Tulen, lupasi Maisu.

Me saatoimme hänet asemalle. Kuulimme syrjästä, että hän pyysi piletin Malmille.

9. Luku.

Seuraavana aamuna tuli tehtailija Luhtanen Haukan luo. Hän oli sangen vakavan ja huolestuneen näköinen.

— Tulin suoraa päätä, kävi hän omituisesti asiaan, — kysymään, ettekö vieläkään ole päässyt sen parempiin tuloksiin?

— Suoraa päätä? kysyi Haukka.

— Niin, sanoi Luhtanen. — Tiedättekös, olen ollut vangittuna koko yön.

— Vangittuna?

— Pidätettynä talolla.

— Mitä kummaa?

— Asemani, varsinkin sen jälkeen, kun "sijaiseni" niin hullusti paljastui, on käynyt niin kiperäksi, että eilen illalla ilmoitin heti eroavani. Esikunta oli parasta aikaa koolla, ja minut vietiin sinne kuulusteltavaksi kuin mikäkin rikollinen. Yleensäkään en ole punaisten mieleinen mies, aseryöstö herätti epäluuloja minua vastaan, ja teidän paljastumisenne jälkeen olin suorastaan petturi. Suoraan sanoen, he eivät usko, että avaimet ryövättiin kirjoituspöytäni laatikosta. Selitys, että "sijaisellani" oli juuri tarkoitus saada selkoa aserosvouksesta, ei heidän sokeissa silmissään näytä parantavan, vaan pikemmin pahentavan asiaa. He eivät myöskään usko, että aseet ovat rosvojen hallussa, tai uskovat, niin hullunkurista kuin se onkin, että rosvot ovat minun liittolaisiani. Heitä on mahdoton saada järkiinsä.

— Kuinka nyt pääsitte tänne? kysyi Haukka.

— He päästivät. Eivät kai tienneet, mihin panna minut. Eivät sanomalehtien vuoksi viitsineet lähettää Katajanokkaankaan omaa miestään.

Haukka ei voinut olla hymyilemättä, niin vakava kuin asia olikin.

— Lähtiessäni he uhkasivat, että jos en neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa ole toimittanut heille aseita takaisin, eivät he vastaa turvallisuudestani.

— Niinkö! sanoi Haukka.

— Ja sitten huomasin, että he panivat pari vaanijaa jälkeeni.

— Näkivätkö vaanijat, että tulitte tänne? kysyi Haukka säpsähtäen.

— En toki ollut niin järjetön, sanoi Luhtanen. Eksytin heidät pasaasissa kintereiltäni.

— Se oli hyvä, sanoi Haukka.

Hän oli jälleen oikeassa, parhaassa elementissään. Hänen ei tarvinnut kauan miettiä, ennen kuin suunnitelma oli hänelle selvillä.

— Teidän ei ole nyt mentävä kotiin.

— Eikö mentävä kotiin? kummasteli Luhtanen.

— Ei, muutamiin päiviin. Sillä, muuten en voi vastata turvallisuudestanne, selitti Haukka naurahtaen.

— Mihinkäs minä menen? kysyi Luhtanen huolissaan.

— Te matkustatte.

— Minne?

— Mihin vaan. Eikö teillä ole asiaa mihinkään?

— Olisi kyllä muuan asiamatka Pietariin.

— Onko teillä passi valmiina?

— Hankin sen kyllä taannoin.

— Onko se mukananne? Luhtanen tarkasti lompakkoaan.

— Täällä on, hän sanoi.

— Sitten te matkustatte tänään, menemättä enää kotiinne.

— Kuinka? puuskahti Luhtanen. — Lähteä matkalle, järjestämättä asioitaan…

— Mitä te sitten järjestätte, jos kotiportillanne saatte vaanijat jälkeenne! huudahti Haukka. — Ette pääse lähtemään kaupungista mihinkään. Asemalla sieppaavat kiinni karkulaisen.

— Niin taitaa olla, myönsi Luhtanen. — Mutta, hyvänen aika, kuinkahan vaimoni laita lieneekään! huudahti hän huolissaan.

— Onko hän sairas?

— Sairas, ollut monta päivää vuoteen omana. Tyttärestään hätäilee. Ja nämä kaikki muutkin myllerrykset ovat hänet perin pohjin järkyttäneet. Kuinka sitten nyt, kun olin koko yön teillä tietymättömillä! Ei, en voi lähteä käymättä sanomassa.

— Teidän täytyy, pani Haukka kovan kovaa vastaan. — Minä kyllä käyn selittämässä asian parhain päin. Ja sitä paitsi voin hänelle, kenties jo tänään, toimittaa paremman lohdutuksen kuin te itsekin!

Luhtanen katsoi ihmeissään.

— Tyttärenne, vastasi Haukka.

— Mitä? Oletteko löytänyt hänet? huudahti isä.

— Olimme eilen koko iltapäivän yksissä. Ja tänään hän lupasi tulla uudestaan.

— Kuinka te… mutta samapa se… Onko hän vielä entinen kunnon tyttö?

— Ehompi entistään. Ja olen varma, että hän tulee kotiin, kun kuulee… varmimmin juuri silloin, jos te katoatte muutamiksi päiviksi.

— Kammoaako hän sitten minua niin…?

— Ei, vaan rakastaa ja katuu, olen varma siitä. Mutta varmimmin hän katuu, jos te katoatte, ja silloin hän, olen siitäkin varma, tekee kaikkensa, että aseet saadaan ensi tilassa takaisin.

— Mitä te aiotte? kysyi Luhtanen ihmeissään.

— Kaikki riippuu tulevista tilanteista, mutta juuri siten, että katoatte, luulen saavamme toivotun tilanteen. Te siis lähdette?

— Onko varma, että sitten kaikki saadaan oikealle tolalleen? kysyi Luhtanen toiveikkaammin.

— Aivan varma, vastasi Haukka.

— Minä lähden sitten, vastasi Luhtanen.

Hän lähti järjestämään asioitaan äkillistä pakomatkaa varten.

Haukka jäi yksikseen hymyilemään ja viheltelemään. Järkyttävät henkilökohtaiset suhteet olivat ilmestyneet pikemmin ja tehoavampina kuin hän oli osannut uneksiakaan. Sitten oli kumma, jollei hän Maisusta saanut liittolaista entistä liitolaistaan vastaan! Tyttö ei ollut osannut harkita tekojansa seurauksia, mutta juuri nämä seuraukset saivat koitua hänen parannuksekseen.

Vihdoinkin hän oli päässyt selville vesille. Ja niin kuin se, joka on päivätyönsä kunnolla suorittanut, hän istui tyynesti pöydän ääreen ja alkoi lukea monistista filosofiaansa.

Vihdoin ovi aukeni ja palvelustyttö tuli sanomaan, että joku neiti kysyi herraa.

Maisu Luhtanen astui vitkaan ja raskaasti sisään.

— No, mitä kuuluu? kysyi Haukka vakavasti. — Istukaa!

Maisu istuutui.

— Olette oikeassa, hän sanoi masentuneesti.

— Niin, siinä, että Jukka Remmi on rosvo ja petturi, kiristi Haukka nyörin tiukalle.

Maisu oli purskahtamaisillaan tuskalliseen itkuun.

— Ehkäpä hän tarkoittaa parastaan sittenkin, hän nyyhkytti.

Haukka oli säälimätön kuin haavuri. Hän otti eilen saamansa kirjeen ja ojensi sen Maisulle. Maisu veti kummissaan kuoresta paperin, luki sen ja jäi jäykistyneenä tuijottamaan siihen.

— Uskotteko, että hän tarkoitti parastaan tälläkin ryöstöllä ja näillä tappeluilla? kysyi Haukka.

Maisu ei liikahtanut.

— Ja uskotteko te, että hän tarkoitti hyvää Herttaniemen herran, aseettoman vanhan herran murhalla? kysyi Haukka.

Maisun luonto liikahti.

— Se on varmaankin perätöntä puhetta, hän puuskahti.

— Kaikesta päättäen, sanoi Haukka, — se on yhtä totta kuin tämäkin papintodistus. Oma isännekin oli siitä vakuutettu.

— Isäni? parahti Maisu.

— Niin, sanoi Haukka vakavasti.

— Isäni… ja te… mutta kuka te sitten olette?

— Nimeni on Haukka nykyään, vastasi Haukka tyynesti.

Maisu vavahti. Istui kotvan hievahtamatta ja nousi sitten juhlallisesti.

— Olette siis, hän sanoi, — tekin siis olette… petturi.

— Kuinka niin? Haukka kysyi hymyillen.

— Olettehan esiintynyt väärällä nimelläkin!

— Vanha nimeni on Adler. Otin sitten suomalaisen.

— Joka tapauksessa olette petollisesti hankkinut luottamukseni…

— Mutta missä tarkoituksessa? kysyi Haukka terävästi.

— Sama se missä. Tarkoitus ei pyhitä keinoja. Anteeksi, jatkoi Maisu, — olen valitettavasti käyttänyt muutamia markkoja rahoistanne, mutta saatte heti loput takaisin…

— Odottakaahan, sanoi Haukka. — Minulla on teille uutisiakin. Valitettavasti sangen ikäviä uutisia.

Maisu katsoi häneen pelästyneenä.

— Isänne on vangittu, Haukka sanoi lyhyesti.

— Isä! parahti Maisu. — Isä vangittu? Miksi? Sanokaa, miksi?

— Aseryöstön johdosta, Haukka vastasi.

— Aseryöstön! Mutta eihän hän… hänhän on aivan viaton!

— Sitä ei usko kukaan. Häntä luullaan kavaltajaksi ja petturiksi.

— Herra Jumala! huusi Maisu. — Mutta kuka…? Ketkä hänet sitten ovat vanginneet?

— Punakaartilaiset.

— Voi, missä…? Sanokaa, missä hän on…? Isäni… hänet täytyy heti pelastaa!

— Tällä hetkellä ei tiedetä, missä isänne on, sanoi Haukka vilpittömästi.

— Mutta minä tiedän, missä ovat aseet ja ketkä ovat syylliset… Minä voin hänet pelastaa.

— Häntä ei, jatkoi Haukka tyynesti, — voi pelastaa mikään muu kuin se, että aseet tulevat takaisin. Voin ilmoittaa teille, että häntä on avoimesti uhattu kuolemalla, jollei hän niitä toimita kaartin haltuun.

Maisu kalpeni ja horjui. Haukka riensi häntä tukemaan ja vei hänet leposohvalle.

— Voi, hyvä Jumala! vaikeroi Maisu toinnuttuaan. — Kunpa se Jukka edes tulisi sieltä takaisin!

— Sitä minäkin odotan, sanoi Haukka. — Mutta varoitan, ettei teidän ole ryhdyttävä tässä asiassa mihinkään ilman minun määräystäni. Teidän on muistettava, että on kysymys isänne pelastamisesta teidän tekojanne seurauksilta.

Maisu purskahti äänekkääseen itkuun. Haukka vetäytyi syrjään antaakseen hänen itkeä kyllikseen. Vihdoin Maisu nousi. Nousi ja tuli Haukan eteen, silmät punaisina ja posket kyynelissä. Hän oli kuin ilmetty Magdaleena, ja Haukka tunsi, ettei hän ikinä ollut nähnyt kauniimpaa Magdaleenaa. Hän katsoi Haukkaan hartaasti kuin Jumalaan ja sanoi:

— Teen, mitä ikinä tahdotte.

Haukan täytyi hetkinen nieleksiä liikutustaan.

— Lähin tehtävänne on, että menette kotiin äitinne luo.

Maisu nyökäytti alistuvasti päätään.

— Äitinne on näet sairas… Älkää säikähtäkö, tuskin se on kovin vakavaa, lohdutteli Haukka leppeästi.

— Kuinka te olette hyvä, sanoi Maisu nyyhkyttäen.

Näytti kuin hän olisi ollut halukas valloittajaansa hyväilemään.

— Niin, lähdette kotiin, sanoi Haukka. — Äidillenne sanotte, että isänne matkusti äkkiarvaamattomista syistä Pietariin… Sairasta ei näet saa järkyttää. Tai voinhan tulla saattamaan ja selittämään.

He lähtivät yhdessä.

Haukan selityksiä ei kuitenkaan tarvittu, sillä Luhtanen oli itse kirjoittanut vaimolleen ja lähettänyt heti lähettipojan viemään kirjettä. Hän oli kirjoittanut Maisun palaamisestakin, niin että äiti odotti häntä avoimin sylin sairasvuoteessaan.

10. Luku.

Haukalla oli seuraavina päivinä huomattavan usein asiaa Luhtalaan. Melkoista tiheämmin kuin ennen isännän ollessa kotosalla.

Enimmäkseen hän istui jutellen Maisun kanssa, varsin kunnioittavasti ja lämpimästi. Tai hän istui katsellen, kuinka sävyisästi ja hartaasti, hiljaisena ja vaatimattomana kuin Saara muinoin, Maisu askarteli ja puuhaili hoitaen kotitaloutta äidin levätessä vuoteessaan.

Väliin Haukka istui äidin sairasvuoteen ääressä, ja toipuva sairas oli kiitollinen, kun hänellä oli joku juttelutoverinaan. Mistäs äiti olisi puhunut mieluummin kuin tyttärestään, varsinkin sille, jota piti hänen pelastajanaan! Kultainen oli tytär ollut äidin mielestä hupsutuksissaankin, mutta ei koskaan niin armahainen kuin nyt. Lapsi oli muuttunut aivan kuin uudeksi ihmiseksi, ei välittänyt mitään kaikista maailman markkinoista ja humuista, vaan oli sulaa vakavuutta. Ei suinkaan mitään puista jäykkyyttä eikä uskonkankeutta ja kaavamaisuutta, vaan hänestä ikäänkuin henkäili ja huokui sulavaa, lämmintä vakavuutta, äidillistä hellyyttä, niin että sairas äiti tunsi itsensä lapseksi jälleen hänen hoidossaan. Elämän kokemukset, syvät, vakavat kokemukset olivat tytön kypsyttäneet naiseksi. Mutta Haukka katsoi tätä elämän kasvattia vähän kuin omaisen silmin, arvellen, että koulutuksessa oli hänelläkin oma vähäinen osansa, vaikka se nyt olikin vain salapoliisin koulutusta.

Isän viipyminen kotoa poissa huolestutti ja suretti Maisua niin suuresti, että Haukka lopulta ilmaisi tytölle hänen isänsä olevan tosiaankin matkoilla, kuten aluksi oli sairaalle ilmoitettu. Se huojensi Maisun nakertelevaa omaatuntoa melkoisesti, mutta levottomasti hän yhä odotti, saako Haukka aseet takaisin, että isä voisi jälleen palata rauhassa ja turvassa kotiin.

Eräänä päivänä kilisi puhelin, ja Maisu riensi vastaamaan. Mutta kuulotorvi oli pudota hänen kädestään, kun hän kuuli puhelimessa Jukka Remmin äänen.

— Mahtaakohan neiti Luhtanen olla kotona? hän kysyi.

— Minä olen, sai Maisu vaivoin sanotuksi.

— Vai niin! Kuinka se on käsitettävä? uteli Jukka epäluuloisesti.

— Kuulin, vastasi Maisu, — että äiti on sairastunut, ja muutenkin… Isä muuten ei ole kaupungissa.

— Jaha, sanoi Jukka. — Minulla olisi sinulle asiaa. Etkö voisi tulla?

— Milloin ja mihin? kysyi Maisu hätäisesti.

Jukka määräsi ajan ja paikan. Puhelu päättyi siihen. Vavisten Maisu laski kuulotorven koukkuunsa.

Haukka oli käskenyt, että Maisun oli heti mentävä sanomaan, jos Jukka ilmoittautui hänelle. Hänen oli siis mentävä.

Raskaat, lyijynraskaat olivat Maisun askeleet. Olisivat saaneet tehdä mitä tahansa, kunhan vain hänen ei olisi tarvinnut olla siinä osallisena. Vaikka Jukka olikin hänet niin törkeästi pettänyt, oli asia sentään ollut hänelle pyhä asia.

Mutta hänen täytyi. Hänen täytyi mennä ja sovittaa oma rikoksensa omaa isäänsä vastaan.

Hitaasti hän nousi portaita. Pitkään emmittyään hän painoi soittokellon nappia. Juhlallisesti kuin nunna hän astui Haukan huoneeseen.

— Tulin sanomaan, että hän on nyt saapunut, hän sanoi soinnuttomalla äänellä.

Haukka silmäili häntä lempeästi ja surullisesti, vaan ei virkkanut mitään.

— Tapaan hänet viiden aikaan, Maisu lisäsi.

Haukan silmät kirkastuivat. Mutta samalla hän tunsi arkaa epäröimistä, katsellessaan Maisun kalpeita kasvoja.

— Ettehän vaatine minulta enempää? hän kysyi arasti.

— En, en, ehätti Haukka häntä rauhoittamaan. — Tai oikeastaan… en mitään erikoista. Mutta voitteko kenties tehdä niin, että hän kulkee tuossa kuuden ajoissa City-pasaasin läpi?

Maisu oli suostumaisillaan empimättä. Mutta sitten hän hätkähti.

— Mitä hänelle siellä tapahtuu? hän kysyi kauhuissaan.

— Ei mitään, vastasi Haukka.

— Odotatteko te siellä?

— Siellä odottaa häntä mies, jolle hän on hieman pelivelkaa, hymähti Haukka.

Maisu ei suinkaan ollut sillä tuulella, että olisi voinut yhtyä leikinlaskuun. Hän oli vakavissa mietteissä kuin hautajaisissa.

— Ymmärrän kyllä, hän sanoi, — että teidän täytyy hänet tavata. Ja olkoon teidän asianne, kuinka menettelette saadaksenne aseet takaisin. Mutta tyydyttekö yksistään siihen?

— Kunpa nyt saisin edes senkin aikaan! Haukka huudahti.

— Ettekö ryhdy häntä vastaan mihinkään muuhun?

— Mihin muuhun rosvoja vastaan nykyään voisikaan ryhtyä…

— Ette esimerkiksi jätä häntä punakaartin haltuun?

— Siitä ei pelkoa!

— Vaan hän pääsee vapaana menemään?

— Kyllä, jos te panette sen ehdoksi. Ja jos hän lupaa poistua Suomen tasavallan maaperältä, lisäsi Haukka tarkemmin harkittuaan.

— Tulemme sitten kuuden aikaan, Maisu lupasi.

— Ettekä tietysti puhu hänelle mitään, lisäsi Haukka käskevästi.

— En, en, lupasi Maisu.

Maisun lähdettyä Haukka kävi nopeasti hommiin. Hän muutti pukunsa ja otti naamioimisvehkeensä esille. Ennen pitkää oli nenä taannoisessa kunnossa ja peruukki paikoillaan.

Ja puoli kuuden aikaan käveli kyhmynenäinen, mustatukkainen souvari City-pasaasissa, huolimattomasti taivastellen, kädet housun taskuissa.

Vihdoin viimein saapui Kaivokadulta päin Jukka Remmi Maisu Luhtasen rinnalla.

— Ka, päivää! huudahti souvari. — Kiitos viimeisestä! Eikös mennäkin ottamaan revanshia.

Pelihimon tuikahdus leimahti ahovoituneen rosvon silmissä. Mutta hän seisoi kahden vaiheilla.

— Hyvästi! Maisu sanoi hätiköiden. — Kuten sanoin, pitää minun kuuden aikaan mennä erään tuttavan luo.

Hän meni juoksujalkaa matkoihinsa.

— No, mennään sitten ja otetaan revanshia! Jukka Remmi huudahti touhuissaan.

He menivät alas biljardisalonkiin. Haukka hävisi tällä kertaa molemmat pelierät, jotka he pelasivat.

— En viitsi enää, hän sanoi kyllästyneenä. — Korttipeli on hauskempaa.

— Missähän sitä saisikin pelata korttia? kuiskutti Jukka Remmi läähättäen innoissaan.

— Missäkö! nauroi Haukka hohottaen. — Meillä kyllä saa. Siellä on parasta aikaa kolme kaveriani työssä ja he olisivat iloiset, jos tulisi sakki täyteen.

— Lähdetään, lähdetään sitten, Jukka touhusi.

Kaverikin suostui mielellään. Ja niin he nousivat pelihelvetistä jälleen ihmisten ilmoille.

— Ajetaan! Jukka sanoi remseästi.

— Otetaan auto! kaveri sanoi vieläkin remseämmin.

He ottivat auton. Jukka hyppäsi heti umpinaiseen vaunuun. Kaveri kuiskasi ajajalle osoitteen. Matka kävi nopeasti, mutta Haukka toimi sitäkin nopeammin. Hän otti lompakostaan kahdenkymmenen markan setelin.

— Katsos taitavasti tehtyä väärää rahaa? hän sanoi.

Jukka otti ja piteli sitä molemmin käsin.

— Mistä sen tuntee vääräksi? hän kysyi.

— Tuosta! kaveri sanoi ja kohotti molemmat kätensä.

Jukka tähysteli rahaa. Mutta samassa sai hän käsiraudat molempiin ranteisiinsa.

Jukka alkoi rynnistellä. Mutta auto pysähtyi samassa vankilan portille.

Kaverilla oli niin täysi työ pidellessä vankiaan, ettei hän päässyt edes porttikelloa soittamaan. Kenties rosvo olisi karannut, jollei autonajaja olisi rientänyt avuksi.

Vankilaan oli kuultu heidän temmellyksensä ja melunsa. Portti aukeni ja muurien sisältä riensi hätään muutamia vartijoita.

— Tämä… mikä lurjus lie… tekee väkivaltaa! huusi Jukka Remmi. — Minä olen punakaartilainen!

— Ja minä olen yksityisetsivä Väinö Haukka, sanoi Haukka ojentaen vartijoille korttinsa.

— Perkele! huusi Jukka ällistyneenä.

— Vangitsin hänet juuri punakaartin päällystön määräyksestä, Haukka lisäsi. — Ja sitä paitsi, kuten näette, on minulla laillisten viranomaisten valtuudet, jatkoi Haukka ojentaen varta vasten hankkimansa paperin.

Jukka Remmiä ei enää auttanut mikään. Kuinka hän uhkailikin, suljettiin hänet selliin. Haukka jäi sinne hänen kanssaan kahden kesken.

— Mitä te minusta tahdotte? hän kysyi julmasti.

— En mitään, vastasi Haukka. — Mutta punakaartin esikunta on aseryöstön johdosta tuominnut teidät kuolemaan, Haukka lisäsi värähtämättä.

Jukan ahavoituneet kasvot kalpenivat niin valkeiksi, kuin niille oli mahdollista. Hän oli vähällä kaatua.

— Esikunta ei kuitenkaan, Haukka jatkoi, — vielä tiedä, että olen teidät vanginnut. Jos te neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa toimitatte aseet takaisin, päästän teidät menemään ulkomaille.

— Kuka takaa, että…?

— Näkemiin, sanoi Haukka. — Voitte ajatella asiaa ja ilmoittaa vartijalle, milloin suostutte.

Haukka lähti, mutta Jukka Remmi alkoi meluten ryskyttää ovea hänen jälkeensä.

Haukka palasi.

— Minä suostun, hän sanoi hätäisesti. — Suostun kaikkeen. Sanokaa, mitä minun on tehtävä.

— Sanoin jo, Haukka vastasi kylmästi.

— Mutta millä tavoin?

— Jaa, sitä sopii tuumia. Voittehan kirjoittaa kirjeen jollekin toverillenne?

— Kyllä. Mutta mihin aseet on toimitettava?

Se oli pulmallinen paikka. Haukka oli jo edeltä päin punninnut asiaa puolin jos toisinkin, mutta hän ei keksinyt mitään varmaa paikkaa, joka olisi samalla soveltunut hänen aikeisiinsa.

Jäljellä oli kuitenkin vielä yksi mahdollisuus, jolle Haukka tosin ei ollut voinut varmasti edeltä päin rakentaa.

— Ovatko aseet nyt kätkettynä samaan paikkaan, kuin ennen Nurmijärvelle lähtöänne? hän kysyi.

— Ovat, vastasi Jukka.

— Saadaan sitten nähdä, sanoi Haukka. — Voimme odottaa huomiseen.

Haukka lähti, välittämättä vankinsa levottomasta kolkutuksesta niin tuon taivaallista.

11. Luku.

Yöllä, kahden, kolmen aikoihin, jolloin Helsingin kadut alkavat olla hiljaisimmat, lähti kaupungista Itä-Viertotietä myöten auto, jossa istui puolenkymmentä rivakkaa miestä ja yksi nainen. Jäljestä seurasi tyhjä kuorma-auto. Molemmat autot pyyhälsivät vinhaa vauhtia Malmille.

Molemmat autot palasivat parin tunnin kuluttua. Kuorma-autoon oli ilmestynyt pitkulainen laatikko.

Kaupunkia lähestyessä kaikki miehet siirtyivät tähän jälkimmäiseen autoon, jolla pitkulaista laatikkoa kuljetettiin. Nainen ajoi yksin toisella autolla kotiinsa.

Kuorma-autolla vietiin pitkulainen laatikko varmaan paikkaan. Sen tehtyään miehet erosivat kukin tahoilleen.

Aamulla varhain istui yksityisetsivä Väinö Haukka väliaikaisessa asunnossaan sommitellen kirjettä. Kun kirje oli valmis, kuului se näin:

Punakaartin Esikunta, Helsinki.

Ne kolmekymmentä kivääriä, jotka punakaartilta joku aika sitten ryöstettiin, ovat tällä hetkellä minun hallussani. Tehtailija K.A. Luhtasen toimeksiannosta olen ne hankkinut rosvoilta takaisin. Hänen tahtonsa on, että ne luovutettaisiin punakaartille takaisin. Mutta sitä ei omatuntoni salli. Luovutan aseet Suomen tasavallan eduskunnan ja sen asettaman hallituksen haltuun, katsoen tämän parhaimmaksi teitä itseänne ja koko Suomen kansaa kohtaan.

Väinö Haukka. Yksityisetsivä.

Kun paria tuntia myöhemmin saavuin Haukan luo, hän näytti minulle kirjeen ja kysyi asiasta mielipidettäni.

— Hyvä! Sinä olet mainio! minä sanoin.

Samassa tultiin Haukkaa kutsumaan puhelimeen. Maisu soitti. Muuan Jukan rosvotovereista oli häneltä tiedustellut Jukkaa. He kuuluivat olevan niin julmistuneita Jukan katoamisen johdosta, että uhkasivat tappaa hänet saatuaan hänet käsiinsä. Jukan tehtäväksi oli näet uskottu Nurmijärveltä tuodun ryöstösaaliin muuttaminen rahaksi, ja nyt toverit luulivat hänen livistäneen rahat mukanaan. Maisu ei tietysti ollut voinut sanoa, missä Jukka oli, mutta hän pyysi liikuttavalla uskollisuudella, että Haukka ilmoittaisi tämän vaaran Jukalle.

— Sehän soveltuu hyvin tarkoituksiini, Haukka sanoi. — Pikemminpähän rosvo pudistaa Suomen tomut jaloistaan!

Haukka lähti vapauttamaan vankiaan ja otti samalla viedäkseen kirjeensä postiin.

Jukka Remmiin nähden eivät hänen laskelmansa kuitenkaan tällä kertaa pitäneet kutiaan. Miehellä ei kenties ollut riittävästi matkarahoja ulkomaille, tai hän kenties tahtoi saada niitä mahdollisimman paljon, ja hän viipyi sen tähden kaupungissa jatkaen rahaksi muuttoaan. Ja niin vei suu suden kitahan.

Lehdet kertoivat parin päivän kuluttua, että tunnetun hurjastelijan, Jukka Remmin, olivat hänen toverinsa surmanneet.

Tehtailija Luhtanen luki uutisen junassa. Hän oli matkalla kotiin vaimonsa ja tyttärensä luo.

Samaan aikaan, kun sain tämän kertomuksen viimeisten arkkien oikaisuvedoksen painosta, toi ensimmäinen postinkantaja Helsingin vapautuksen jälkeen minulle seuraavan kirjeen:

Veli hopea!

Vasta nyt on minulla tilaisuus kiittää Sinua, jos lienet vielä näillä ilmoilla, niistä "Punakaartin päällikön tyttären" kuudesta ensimmäisestä korjausarkista, jotka lähemmäs kolme kuukautta sitten niin ystävällisesti minulle lähetit. Loppua ei tullut! Taisi painatus tammikuun lopulla keskeytyä — varmaankin onneksi Sinulle! Sillä niin inhimillisin värein kuin olet kuvannutkin heidän parhaimpiaan, eivät varmaan punakaartin huonoimmat ainekset, jotka kansallemme häpeäksi ovat nyt osoittautuneet paljon lukuisammiksi, kuin silloin osasimme aavistaakaan, olisi ymmärtäneet sitä oikeutettua tuomiota, joka kertomukseesi koko poliittista rosvojoukkoa vastaan sisältyy.

Kuinkahan sinä, vanha veikko, lienet eheänä päässyt kauhunajan ylitse? Minä, tapani mukaan, jouduin jo helmikuun alkupuolella seikkailuun, joka saattoi minut hyväksi aikaa punaisten valtaan. Mutta tiedätkö, vankeudestani käsinkin minä ajoin omaa politiikkaani muutaman uuden ystävän avulla, jonka siellä sain. Livistin myös pian, ja tapausrikkaimmat vaiheeni elin sen jälkeen. Tällä hetkelläkin olen vielä varsin pyörivillä portailla, mutta näet minut pian luonasi, ja silloin saat kuulla erittäin jännittävän kertomuksen: "Punaisten vallassa". Luullakseni se huvittaa Sinua ja kunnioitettavia ystäviäsikin.

20.4.1918.

Veljellisesti Väinö Haukka.

— Loppu —