E-text prepared by Tapio Riikonen

PUNAKAARTIN PÄÄLLIKÖN TYTÄR

Salapoliisiromaani

Kirj.

LAURI SAURAMO [Lauri Soini]

Helsingissä, Minerva Oy, 1918.

1. Luku.

Kadunkulmassa, lähestyessäni illansuussa asuntoani, kohtasin äkkiarvaamatta kaksi miestä, jotka saivat minut säpsähtämään.

Tosiaankin! Ne olivat samat oudot miehet, jotka jo parina iltana olin nähnyt kärkkymässä asuntoni edustalla.

Toissa iltana he seisoskelivat portilla. He tirkistelivät minua niin läheltä, että minun oli melkein pakko pysähtyä. Töin tuskin pääsin poikkeamaan talon pihaan. Eilen illalla he taivastelivat kadun toisella puolen. Lähestyessäni he pysähtyivät ja tuijottivat minuun kadun yli. Sitten he murahtivat keskenään jotakin ja astuskelivat edelleen.

Ja nyt! Nyt kohtasin heidät lähimmässä kadunkulmassa. He tirkistelivät nytkin tarkasti minua. Ja ohitse päästyäni kuulin toisen virkahtavan toiselle:

— Se se on.

Ajattelin vaatimattomasti, että hän tarkoitti sanoa: "Se se vain on." Mutta sittenkin tunsin vilunväreet selkäpiissäni. Sanat tarkoittivat ilmeisesti minua, ja tällainen kärkkyminen muistutti aivan liiaksi edesmenneiden sortovuosien santarmivaanintaa.

Kiirehdin askeleitani ja pujahdin portista taloon. Väännettyäni sähkönappulaa istahdin kirjoituspöytäni ääreen. Edessäni oli avoinna saksalaisen Hugo Münsterbergin merkillinen kirja "Die Psychotechnik", mutta ajatukseni eivät kiintyneet siihen. En voinut syventyä teknillisen aikakautemme uusimpaan filosofiaan, jonka kannalta sielunelämäkin on pelkkää tekniikkaa. Mielessäni kummittelivat äsken näkemäni salaperäiset vaaniskelijat, ja mielikuvitukseni kokoili polttoaineksia virittääkseen soihdun, joka voisi edes etäisellä loimollaankaan valaista käsittämätöntä tilannetta.

Aikomukseni on kertoa merkilliset tositapaukset sellaisinaan, ja sen tähden olisi turhaa ryhtyä lavertelemaan kaikkia niitä kuvitelmia, joita mielessäni haudoin, ja juttelemaan niistä mieskohtaisista suhteistani, joista sain lähtökohdat otaksumiini. Moneen kertaan pudistin kaikki kuvitelmat mielestäni ja koetin syventyä kirjaani. Mutta ne palasivat yhä uusissa muodoissa ja toinen toistaan kiihdyttävämpinä. Niissä heittivät kuperkeikkaa Venäjän vallankumouksen suojelusosaston vainukoirat, nämä kansanvallan santarmit, ja punakaartilaiset syyntakeettomine päähänpistoineen kummittelivat sitäkin arveluttavampina. Näin silmieni edessä kaikki kauhunkuvat, joita sitten äskeisen suurlakon päivien lehdet ovat olleet täynnä. Ja minulla oli omat, joskin verrattain satunnaiset syyni, joiden nojalla tämän syyntakeettoman rosvojoukon asetin vaatimattoman persoonani yhteyteen.

Yhtäkkiä koputettiin ovelleni. Koputus oli niin navakka, että heräsin säikähtäen kaameista kuvitelmistani. En voinut tulijaa ajatellakaan sanomalehtipojaksi enkä liioin keneksikään niistä tyttölapsista, jotka ilokseni kävivät minua joskus häiritsemässä töissäni. Tulin ehdottomasti ajatelleeksi äskeisiä salaperäisiä miehiä kadulla.

Olin vähällä kysyä: "Kuka siellä?" Mutta samassa sellainen varovaisuuskin tuntui naurettavalta. Saattoihan se aivan hyvin olla posteljooni. Hän koputti aina yhtä virallisesti.

Menin ja avasin oven. Pimeästä eteisestä häämötti outo miesolento.

— Kädet ylös! hän huudahti luonnottoman kolealla äänellä.

Äänessä oli jotakin, mikä vaistomaisesti sai minut epäilemään käskyn vakavuutta. Tahtomattani kuitenkin tottelin. Samalla tähystin tuikeasti oviaukosta pimeään eteiseen.

Sieltä astui huoneeseeni mies lakki silmillä, puvusta päätellen ulkotyöläinen. Kovia kauluksia korvasi kääntökauluksinen villapaita, kuten vilahdukselta panin merkille.

Luonnollisesti minä kuitenkin ennen kaikkea tähystin hänen käsiinsä, oliko hänellä mitään asetta. Hän keksi sen.

— Jaha, sekö puuttuu! huudahti hän kaamealla rintaäänellään. Älä luule! Kyllä täällä on kättä pitempääkin.

Hän veti revolverin taskustaan ja nakkasi sen viereeni pöydälle, niin että kolahti.

Olin sieppaamaisillani sen käteeni. Mutta samassa tulin ajatelleeksi, että miehen käytös oli omituisen leikkisä. Joka tapauksessa minun oli vastattava hänen remseään jalomielisyyteensä vastaavalla tavalla. Annoin sen tähden revolverin olla paikoillaan pöydällä.

Tähystelin tarkemmin miehen verrattain siistiä takkia, sangen tyylikästä villapaidan kaulusta ja lättälakkia, jonka alta näkyivät tummat tukanlatvukset.

Miehen silmistä singahti yhtäkkiä vastaani kirpaiseva tuikahdus, veitikkamainen välähdys. Sellaisen pistävän katseen olin eläessäni nähnyt yhden ainoan miehen silmissä.

— Onko se…? aloitin iloisesti ymmällä.

Vastaukseksi hän sieppasi lakin päästään. Lakin mukana hän kouraisi käteensä tumman tukkansa.

— Kukapas minä olisin! hän vastasi kirpeästi nauraen.

Edessäni seisoi tosiaankin ystäväni Haukka, yksityisetsivä Väinö Haukka. Kulmat kiinteässä, mutta samalla ikään kuin leikkivässä rypyssä, hyväntuulisesti varjostaen hänen kirpaisevaa katsettaan. Kiinteä kaljuotsa ja tupsutukka takaraivolla pörröllään. Särmikäs, mutta sydämestä pursuva ivahymy terävillä huulilla, terävän leuan yllä. Nenä vain ei ollut Haukan. Sen harjalle oli kohonnut ylpeä kyhmy, niin ettei se ensinkään näyttänyt kärkkäältä pistämään nipukkaansa toisten asioihin. Olisipa hänellä ivahymyään säestämässä ollutkin oma kärkäs nenänsä, niin olisin hänet kaikista valepuvuista huolimatta tuntenut tuhansien joukostakin.

— No, terve mieheen! huudahdin iloisesti. — Istu ja ole kuin kotonasi! Ja, jotta tosiaankin tuntisit olevasi kotonasi, niin… ole hyvä ja pane palamaan…

Riemastuneena siitä, että minulla sattui olemaan hänen lempitupakkaansa, siirsin kirjoituspöytäni takareunalta sikarilaatikon hänen väärennetyn nenänsä alle.

— Mitä, bahara-batteja! hän huudahti mielissään. — Oletko sinäkin kehittynyt niin herkkusuuksi?

— Apinoimisesta alkaa kaikki sivistys, tunnustin ystävälleni kiinalaisella kohteliaisuudella.

Hän nauroi makeasti ja tuprutteli bahara-battiaan.

— Mutta asiasta toiseen, virkoin vakavampaan äänilajiin. — Miksi sinä tulit sillä tavoin?

— Kuuluuhan sellainen tehokas esiintyminen nykyään muotiin, hän vastasi viattomasti.

— Siitä olisi voinut olla vakaviakin seurauksia… olisin voinut saada vaikka halvauksen.

— Tahdoin koettaa, onko naamiointi riittävä. Enkä tiennyt sinua niin heikkohermoiseksi.

— Minulla saattaa olla hieman syytäkin, virkoin tarkoittavasti.

— Kuinka niin?

— Jaa, tiedätkös, että olen parina päivänä nähnyt outoja miehiä asuntoni edustalla vaaniskelemassa.

Ystäväni terävät huulet vetäytyivät vihellyssuppuun, jonka niin hyvin tunsin ennestään. Sellainen äänetön vihellys ilmestyi hänen huulilleen aina, milloin hänen vainuamansa enteet odottamatta toteutuivat.

— Sitä jo aavistinkin, hän virkkoi ikäänkuin itsekseen.

— Mitä tarkoitat?

— Sitäkös menet kaikelle maailmalle juttelemaan, että olet minun ystäväni! hän piikitteli.

— Siksikö he…?

— Siksi, aivan varmaan, väitti Haukka. — Mutta älä pane pahaksesi, jos väitän, etteivät he vaani sinua, vaan minua.

— Sinua? kummastelin.

Hän nyökäytti tuskin huomattavasti päätään. Ja minä koetin mukautua hänen otaksumaansa, että jotkin tuntemattomat miehet vanhan ystävyytemme nojalla odottivat hänen kaupunkiin saavuttuaan tulevan juuri minun luokseni.

— Näitkö muuten miehet kadulla? kysyin.

— Näin kyllä pari miestä. Mutta he eivät kiinnittäneet minuun huomiotaan.

Loin ehdottomasti katseeni hänen souvaripukuunsa.

— Niin, juuri siksi, hän vastasi myöntävästi katseeseeni. — Vai luuletko sinä, että olisin näin pukeutunut yksistään sinua säikytelläkseni?

— Tosiaan! ihmettelin. — Ensi näkemältä näytit minusta ilmetyltä pahantekijältä.

— Se on turvallisinta nykyään, hän vastasi. — Nykyään… jolloin juuri rikolliset ovat varmimmat hengestään ja vapaudestaan, jolloin he "aatteen" nimessä ammuskelevat ja sulkevat lukkojen ja telkien taakse niitä, joita on syytä epäillä ryöstöjen ja murhien estämisaikeista…

— Olet siis saapunut tärkeisiin tehtäviin?

— Tehtäviin, niin…

— Ja luulet, että uhrisi täällä tietävät tulostasi?

— En luule, vaan tiedän, hän vastasi kuivasti.

Katsoin kysyvästi häneen.

— Kirje, jolla minut kutsuttiin, oli postissa avattu, hän tiedotti.

— Postissa! huudahdin..

— Heitä on kaikkialla, hän vastasi kylmästi.

— Keitä sitten…? Ja kuinka kummalla sellainen voi olla mahdollista?

— En katsonut viisaaksi ryhtyä vielä syypäätä etsimään. Mutta kun kirjeen saatuani tapani mukaan tarkastelin sitä ensin päältäpäin, havaitsin, että liimauksessa oli nokitahroja. Se oli vanhaan ohranatapaan avattu kynttilävalkeassa kuumennetulla ohuella paperiveitsellä, mutta aloittelija oli sen tehnyt niin taitamattomasti, että liimaus oli nokeutunut.

— Keneltä kummalta kirje sitten oli?

Haukka ei ollut kysymystäni kuulevinaan.

— Huomasin sitten pian, että minua pidettiin silmällä. Painauduin pariksi päivää näkymättömiin. Sittenkin huomasin lähtiessäni, että minua seurasi outo mies junaan. Koko matkan hän piti minua silmällä ja seurasi täällä perässäni matkustajakodin katuovelle.

— Ja meni sitten tiehensä?

— Ei suinkaan. Kun avasin talon yläkerrassa huoneeni ikkunan, näin hänen kävelevän kadulla. Silloin juuri muutin pukua. Talon portti on onneksi toiselle kadulle päin. Päärapun takaovesta pujahdin pihaan ja sieltä portista toiselle kadulle. Souvaripukuni suojassa vältin täälläkin vaanijoiden huomion. He ovat kärkkäitä, mutta aloittelevia urkinnan alalla.

Tämä kaikki oli minusta nykyisissä vaiherikkaissa oloissakin niin uutta ja satumaista, että olin vähällä joutua päästäni pyörälle.

— Kuules, huudahdin uteliaisuudesta vavisten, — sano veikkonen jo, kuka kumma sinut on tänne kutsunut?

Hän tuijotti tuokion arvoituksellisesti minuun, vetäisi pari vihaista savua sikaristaan ja vastasi sitten omituisella ylpeyden, uhkan ja halveksimisen sekaisella äänellä:

— Punakaartin päällikkö.

Ällistyin tästä vastauksesta niin, että kaikki kysymykset tuokioksi mykistyivät huulilleni. Purskahdin sitten äkilliseen, lyhyeen nauruun. Nauru yksin pelastaa ihmisen pahimmastakin pälkähästä. Se vapautti mielessäni kysymysten tulvan.

— Ketä vastaan?

— Eiköhän vain… omia miehiään, hän laukaisi jälleen vastaukseksi.

— Missä kumman asioissa?

— Rosvopäälliköltä on rosvottu asevarasto, Haukka vastasi.

— Nekö venäläiset kiväärit? kysyin nauraen.

— Ne kai.

— Kuinka kummalla sitten?

— Menen kuulemaan lähemmin.

— Ja mistä ihmeestä he tietävät sinua vaania kaikkialla, jo sinulle tulleesta kutsukirjeestä alkaen?

— Sehän tämän jutun juuri tekeekin arvoituksellisimmaksi asiaksi, missä koskaan olen askarrellut, Haukka virkkoi miltei harmista puuskahtaen.

Kotvan kuluttua hän jatkoi:

— Mies ei kirjeestään päätellen näytä ensinkään hölmöltä, ja kuitenkin hän on aivan käsittämätön avosuu. Tai…

— Tai? kehotin häntä jatkamaan.

— Se nyt on vain tunnelmoimista, hän hymähti. — Mutta koko tästä miehekkäästä rosvojutusta lemahtaa jo etäälle siinä määrin naisenhajua, että siinä täytyy olla mukana nainen.

— Rakastunut nainen, naurahdin.

— Kenties, tokaisi Haukka, — mutta joka tapauksessa mielettömästi innostunut nainen.

Siihen minä en osannut mitään.

2. Luku.

— Sinähän pelaat biljardia?

— Kyllä omiksi tarpeiksi.

— Eikös lähdetä ja oteta keilaerä illan kuluksi, hän ehdotti vilkkaasti.

— Oletko sinä, hymähdin, — niin intohimoinen pelaaja, että täytyy lähteä kesken tärkeän asian?

— Älähän virka, Haukka torjui soimaukseni. — Ensiksikään en mene rosvopäällikön puheille enää tänä iltana, ja toiseksi ei biljardi ole lainkaan hullumpaa leikiksikään. Siinä saa koko ruumis tarpeellista liikuntaa, se teroittaa silmää ja tarkistaa kättä, vieläpä on virkistävää leikkivoimistelua älyllekin. Asetan sen munkkimaisen shakkipelin edelle. Monet suuret filosofitkin, esim. Herbert Spencer, ovat olleet oivallisia biljardin pelaajia, hän vetosi lopuksi auktoriteettiin.

— No, lähdetään vain minun puolestani, myönnyin kernaasti.

Hän alkoi asettaa mustaa peruukkiaan kaljuotsansa ja tupsutukkansa peitoksi.

— Ennen nuorempana, hän tuumi samalla, — kun minulla oli runsaammin aikaa, lisäilin muuten biljardisalongissa melkoisesti ihmistuntemustani. Ylioppilaiden ja maisterien, jopa tohtorienkin, ohella on siellä tilaisuus tutustua mitä monenkarvaisimpiin liikemiehiin, mutta tietystikin eritoten peli- ja muihin huijareihin.

Pukeutuessani päällystakkiini hän huomautti:

— Minä menen edeltä, tule sinä parin minuutin kuluttua. On varovaisinta, etteivät näe meidän lähtevän yhdessä talosta.

Hän meni edeltä. Minä odotin sovitun ajan, ennen kuin lähdin jälkeen.
Mutta tapasinkin hänet portilla odottamassa.

— Heitä ei näy, ei kuulu, hän virkkoi. — Ovat menneet matkoihinsa. Satunnaisesti, mielivaltaisesti ottavat vakoilunsa kuten kaiken muunkin. Vaikka ovat järjestyneitä olevinaan…

Me menimme Tallbergin liikepalatsin kellarikerroksessa, Citypasaasin alla sijaitsemaan biljardisalonkiin.

Verrattain harvat helsinkiläisetkään edes tietävät, että meillä täällä on niinkin suurikaavainen "pelihelvetti" olemassa. Sinne mennäänkin alaspäin, kuten Haadekseen konsanaan. Kun kiertoportaita alas laskeuduttuamme avasimme oven ja astuimme eteiseen, kantautui korviimme taukoamaton biljardipallojen pauke, ja kahdesta avaraan salonkiin vievästä ovesta — myöhemmissä merkillisissä tapauksissa oli meille verrattain tähdellistä, että näitä ovia oli kaksi — näimme vilisevän hienompia ja puolivillaisempia herrasmiehiä, jotka, monet paitahihaisillaan, häärivät sauvoineen kymmenkunnan viheriän pöydän ääressä.

Ystäväni villapaidankauluksineen sai eteisessä kestää melkoisen ankaran tarkastuksen kiirastulen. Ovenvartija havaitsi sentään hänen pukunsa siksi nuhteettomaksi, että hän sai muistutuksitta astua pyhään tilaan. Tilasimme keilapöydän, ja kotvan vuoroamme odotettuamme saimme astua leikkiin, kaatelemaan keskelle pelipöytää asetettua viittä keilanappulaa kolmella luupallolla.

Monet taitavatkin biljardin pelaajat pitävät keilapeliä onnenleikkinä, joka muka on suuressa määrin riippuvainen onnellisesta sattumasta, "fuchsista". Mutta itse asiassa se enemmän kuin mitkään muut pelilajit, carambolagea lukuunottamatta, vaatii tarkkoja ja varsin konstikkaitakin mittausopillisia laskelmia, jotka älynterävyyden ohessa kysyvät pitkällistä harjoitusta.

Ryhdyin leikkiin hanakasti ja melkoisella voitonvarmuudella. Ystäväni sitä vastoin tuuppasi muutamat lyöntivuorot sauvansa kärjellä ikäänkuin leikitellen. Hän tunnusteli hänelle oudon pöydän "forschia". Mutta kun hän kotvan kuluttua otti leikin todenteolla, niin minun voitonvarmuuteni pian herposi. Katsoin viisaammaksi heittäytyä kohteliaaksi ja annoin hänen voittaa lemmessä, sillä olisihan hän voittanut kuitenkin.

Hän voitti pari pelierää. Mutta toisen pelierän jälkeen sai huvittelumme odottamattoman käänteen.

Haukan pelitaktiikkaa ihastelemaan oli kerääntynyt melkoinen joukko katselijoita, katselijoiden joukkoon ilmestyi nuorenpuoleinen, levottoman touhuisa mies, joka oli puettu jonkunlaiseen sekatyyliseen metsästyspukuun. Kovia kauluksia vastasi hänellä villapaidan kaulus, kuten ystävällänikin. Hän katseli peliämme intohimosta vavahdellen — taisi olla hieman "liikutettuun" — pelikiihko silmissä ja väkiverevillä kasvoilla, jotka kertoivat paljosta oleskelusta ulkoilmassa. Erityisesti hän näytti kiintyvän Haukkaan ja lähenteli tätä toverillisesti… varmaankin puvun yhtäläisyyden vuoksi.

Toisen pelierän päätyttyä hän ilmaisi ihastuksensa omalla tavallaan.
Hän puuskahti murtaen:

— Tehän olette koko lahtari!

Haukka tähysti häntä silmät sirrillään.

— Lahtari, hän toisti, — mitä sillä tarkoitatte?

— Tietysti lahtarikaartilaista, tulkitsi muuan katselijoista nauraen.

— Sitä, selitti mies itse, — että tahtoisin mielelläni löylyttää teitä…

— Oletteko te sitten itse Sasu Punainen, kysäisi Haukka, sovittaen "löylytyksen" miehen vereviin poskiin.

— Mikä Sasu Punainen? uteli mies, paljastaen siten ison aukon kirjallisessa sivistyksessään.

— Tietysti punakaartilainen, tulkitsi sama sananselittäjä katselijoiden joukosta.

— Entä jos olisinkin… kyllä meistä aina lahtarit saavat vastuksen, ärhensi väkiverevä miekkonen hänelle.

Samassa hän kääntyi Haukkaan touhuissaan ja välähtelevin silmin.

— Etteköhän otakin minua kolmanneksi?

Emme olleet halukkaat siihen suostumaan.

— Luuletteko, ettei minulla ole rahaa, vaikka olenkin vain tällainen poika keskeltä maailmaa! hän rehenteli metsäläisinnossaan.

— Emme pelaa ensinkään rahasta, tuppauduin häntä torjumaan.

— Ettekö! hän tokaisi, osoittaen peittelemätöntä halveksimistaan sellaista lapsenleikkiä kohtaan.

Siitä en olisi välittänyt. Mutta sitä vastoin tunsin harminpistoksen sen vuoksi, että Haukka ryhtyi rehentelijän kanssa näköjään varsin toverillisiin neuvotteluihin. Se lisäsi yhä miehen röyhkeyttä.

— Pelataan me sitten kahteen pekkaan, hän touhusi. — Viitonen, kymppi tai satanen… sama asia. Rahat kyllä riittävät.

Varmemmaksi vakuudeksi hän veti lompakkonsa povitaskustaan ja tiputteli, katselijoiden virnistellessä, biljardipöydälle koko joukon satamarkkasia. Hän käsitteli seteleitä niin kömpelösti ja hutiloiden, ettei hän varmaan ollut niitä kauan liikutellut, ainakaan näin tukuittain.

Ylipäänsä tämä touhuisa mies ei ilmeisesti kuulunut biljardisalongin liukkaiden pikkuhuijarien ilmapiiriin. Missä nurkkakahvilassa lie saanut mahdollisen pelikoulutuksensakin.

— Odota, minä pelaan hänen kanssaan, kuiskasi Haukka minulle. — Ymmärräthän… hän kuuluu varmaan kaartiin, minulle on tärkeää saada tuttavia…

Minä lepyin. Ja vetäydyin mielelläni syrjään. Rehentelijä otti sauvan kädestäni.

— Paljonko pannaan? hän kysyi Haukalta kourien lompakkoaan.

— No, pannaan nyt markka tai pari, tuumi Haukka rauhallisesti.

— Hyh, mitäs sellaisesta! toinen väheksyi. Hän kääntyi katselijoihin.
— Kuka pitää maasua? hän kysyi tavarishtshien kielellä.

Joukosta ilmestyi muutamia, jotka löivät vetoa kuka kympin kuka viitosen.

Peli alkoi. Uhkapelaaja kaasi ensimmäisellä lyönnillä yhden ainoan keilan ja teki siis kakkosen. Toisella lyönnillä hän sai lipsahduksen, "kiksin", ja menetti tämän ainoan kakkosensa. Pelivuoro siirtyi Haukalle.

— Ei siitä paksuja rasvoja nuole toinenkaan, vastapelaaja ilkkui, sillä asento näytti mahdottomalta.

Mutta Haukka otti takaapäin, "von hinten", kaasi kolme keilaa ja sai siis kympin. Pallot kuitenkin jäivät molemmin puolin niin lähelle keiloja, jotka seisoivat välissä, että seuraavalla lyönnillä näytti mahdottomalta edes osua palloon, ja ohilyönti tietää aina miinusta.

Haukka tähtäsi lyöntinsä näköjään aivan päin seiniä. Mutta pallo kiersikin tarkoin laskettua rataa kolmen vallin kautta ja sattui niin täsmällisesti toiseen palloon, että tämä kaasi yksistään keskimmäisen keilan eli kuinkaan. Siitä tuli 30 pistettä.

Seuraavalla lyönnillä hän pani pallon kimmoamaan vallista valliin kaksin kerroin yli pöydän niin, että se kaateli kaikki keilat, ja "koko pataljoona" tiesi 40 pistettä.

Vihdoin viimein hän otti vallin kautta karanpallon: osui pelipallolla molempiin muihin palloihin. Tämä "Carambolage von hinten" oli niin tarkoin laskettu, että pallot samalla kaatoivat kaikki muut keilat, jättäen ainoastaan kuninkaan pystyyn. "Ympärileikkaus" tiesi 50 pistettä ja karanpallo 4, ja tällä mestarilyönnillään hän siis sai 54 pistettä, suurimman pistemäärän, mitä yleensä voi saada yhdellä lyönnillä. Neljällä lyönnillä hän oli kaikkiaan saanut 34 pistettä. Kun tavoite oli 125, oli hän loistavasti voittanut, vastapelaajan jäädessä aivan kuiville. Katselijat osoittivat iloista ihastustaan, jotkut taputtivat käsiään, vaikkei se ensinkään kuulunut talon tapoihin. Vastapelaajan olisi luullut vähemmästäkin nolostuvan. Mutta toisen saamat suosionosoitukset vain ärsyttivät häntä. Ja hillittömän uhkapelaajan tavoin hän vain hullaantui musertavasta tappiostaan.

— Revanssi! hän huusi.

Ja nyt oli jo vedonlyöjiäkin niin monta, että mies sai panna muutamia satasia likoon.

Hän hävisi jälleen. Haukan hienoja karsolyöntejä katselemaan oli kerääntynyt niin paljon väkeä, että vedonlyöjiä olisi ollut liiaksikin. Eikä miekkonen suinkaan perääntynyt, vaan lateli seteleitä pöytään, tosin entistä vaiteliaampana, pelikuumeen hehku poskillaan.

— Kuka vielä pitää maasua? Ottakaa saadessanne! hän selitteli vavahtelevin äänin.

Mutta pelaajillakin on kunniantuntonsa. Kukaan ei enää katsonut sopivaksi ottaa hänen rahojaan. Se tosiaankin alkoi näyttää suoralta ryöväykseltä.

Nolosta asemastaan sai miekkonen odottamattoman pelastuksen. Eteiseen oli toisen pelierän päättyessä saapunut nuori nainen, sangen nuori ja kaukaa katsoen kauniskin. Huomioni oli kiintynyt siihen, että hän kiihkeästi puhui ovenvartijalle jotakin, samalla viittoen ryhmäämme kohden. Ovenvartija tuli kutsumaan nolattua pelikiihkoilijaa.

— Joku hakee teitä… eikä täällä muuten saa pelata uhkapeliä, ovenvartija lisäsi huomattuaan setelit pöydällä.

Mies vilkaisi eteiseen ja hätkähti. Hän ahmaisi setelinsä pöydältä ja riensi tytön luo. Haukka hyökkäsi nopeasti kimppuuni.

— Mene, hän kuiskasi minulle, — ja kuuntele salaa, mitä naisella on sanomista.

Tein työtä käskettyä. En mennyt suoraan ovelle, jolla he kohtasivat toisensa, vaan kiersin pilaririvin taitse viereiselle ovelle, joka sekin vei eteisestä samaan salonkiin.

Näin hyvin siltäkin ovelta eteisessä seisojan, varsin sivistyneen näköisen, vieläpä tyylikkäästikin puetun, tummaverisen tytön, ja ehdin kuulemaan, kun hän häthätää puhui sairaalloisesti hehkuvin silmin:

— Hanskista tuntui kummalliselta, että se etsivä jäi niin kauaksi aikaa matkustajakotiin, ja hän meni lopulta soittamaan, ja kysyi, asuiko se ja se siellä. Tyttö myönsi, kävi katsomassa ja tuli sanomaan, ettei herra Haukka ollut kotona…

Hän sanoi tosiaankin Haukka, siitä en voinut erehtyä!

— Hanski, puhui tyttö edelleen, — oli silloin lähtenyt tiedustelemaan niiltä toisilta vartijoilta, mutta se ei ollut mennyt isäni luo eikä sen tuttavansakaan…

Hänen sanoessaan "isäni luo", tuntui hänen äänessään omituinen, arasteleva värähdys.

— Se oli kadonnut läpi käsien, sanoi tyttö lopuksi miltei taikauskoinen kajo palavissa silmissään. — Kun kuulin siitä Hanskilta, riensin sinua etsimään, että ajoissa tiedät…

— Hyvä on, vastasi huijari päällikön äänenpainolla. Hän kääntyi ovenvartijaan saadakseen palttoonsa.

Minä riensin kertomaan Haukalle, että mies lähtee. Haukka oli itsekin nähnyt sen avoimesta ovesta ja kiirehti vastaan.

— Mitä he puhuivat? hän kysäisi.

Minä mainitsin lyhimmiten Haukalle, mitä tyttö oli puhunut hänestä ja isästään.

— Horna! pääsi Haukalta. Ja hän oli yhdellä ainoalla harppauksella eteisessä. Ovenvartijan etsiessä lakkejamme ja päällystakkejamme tuli biljardimarkus jälkeemme.

— Entä aika? hän muistutti.

Ennen kuin minä ehdin saada edes kukkaroni esiin, maksaakseni osani pelipöydän vuokrasta, heitti Haukka markukselle setelin, mikä ensiksi sattui käsiin, ja juoksi ylös portaita. Markus sanoi minulle, että hän oli jo saanut liikaakin, ja niin minä juoksin nopeasti Haukan perään. Tavoitin Haukan tähystelemästä Aleksanterin katukäytävällä, pasaasin suulla. Hän ei ollut enää nähnyt vilahdustakaan miehestä eikä tytöstä, ei pasaasissa eikä kadulla.

— Lempo sentään! hän päivitteli ja mietti kulmat kireällä. — Kuulitko aivan varmaan, että tyttö lausui nimeni? hän kysäisi yhtäkkiä.

— Aivan varmasti, vakuutin.

— Ja sen myös, että hän sanoi "isäni luo?" hän tenttasi edelleen.

— Aivan selvästi, vahvistin.

Haukan huulet menivät väräjävän kaihomieliseen vihellyssuppuun.

— Silloin meillä kenties oli… pelasin kenties… vastapelaajani kanssa, hän tuumaili kirpaisevalla ivalla.

— Mutta tyttö… kuka sitten on hänen isänsä? utelin lapsellisesti.

— Sinäpä sen sanoit! tokaisi Haukka. Jollei vainuni perin petä, niin isä on kaikesta päättäen kutsujani, punakaartin päällikkö.

Minulta pääsi tyhmyrin lyhyt naurahdus. Asiahan oli aivan selvä itsestään! Ja "se tuttava" olin tietysti minä.

— Harmin paikka! päivitteli Haukka raapien korvallistaan tumman peruukkinsa alta. Miten näppärää olisikaan ollut vakoilla omia vakoilijoitaan! Mutta hyvä saavutus tämäkin, hän tuumi. — Odottamaton onnenpotkaus, oikea "Fuchs", kuten pelikielessä sanotaan. Kaiken lisäksi se jäi minulle pelivelkaa kaksi markkaa… ja maksatutti minulla vielä aikansa! hän lisäsi nauraen.

Lähdimme hiljakseen kävelemään katua eteenpäin. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi.

— Kuule, otatko minut luoksesi asumaan?

— Kernaasti, vastasin.

— En näet mene enää matkustajakotiin, hän lisäsi.

— Entä matkatavarasi?

— Ne saa joku noutaa huomenna.

— Mutta eivätkö he voi yhtä hyvin keksiä sinut minun luotanikin? utelin.

— He eivät tunne minua. Ja talossahan asuu paljon ihmisiä.

Minulle oli se selitys mieleen. Sain siten ystäväni asuintoverikseni ja pystyisin seuraamaan tätä merkillistä juttua läheltä.

3. Luku.

Ystäväni Väinö Haukka lähti aamulla punakaartin päällikön luo.

— Enkö minä saa tulla mukaan?

— Et, hän vastasi pudistaen päätänsä niin, että tumma peruukki heilahti. Mutta minä kerron kyllä kaiken sinulle, hän lisäsi lohduttaen.

Tyydyin siihen, sillä tiesin hyvin, että kun hän kerran lupasi kertoa kaiken, saisin kaikesta yhtä tarkan selon kuin olisin ollut itse näkemässä. Ja tarkemmankin, sillä hänen kouliutunut silmänsä näki paremmin.

Hän otti kirjeen taskustaan ja katsoi vielä lisävarmuudeksi osoitetta.
Ja sitten hän lähti.

Lähestyessään laitakaupungilla pientä puutaloa, hän tähysteli tarkoin, näkyikö vaaniskelijoita. Mutta hän ei nähnyt ainoatakaan epäilyttävää henkilöä. Nähtävästi he vaanivat vain pimeässä.

Talo oli muuten kulmatalo. Tämän kadun varrella oli vanha puurakennus, jossa asui vuokralaisia. Toisen kadun varrella oli hieman korkeampi uusi rakennus, jonka pääty antoi tälle kadulle. Rakennusten välillä oli portti, josta näkyi musta paja pihan perältä, ja pajasta kuului vasarankalke. Uudemman katurakennuksen päädyssä oli katuovi, jossa oli vaskikilvessä nimi: A.K. Luhtanen, tehtailija.

Haukka soitti ovikelloa. Hän kuvitteli mielessään, että avaamaan tulee tumma tyttö, jonka hän illalla oli nähnyt biljardisalongin ovesta. Mutta tulikin herttainen, pehmeäliikkeinen vanha vaimo, jolle Haukka jätti nimikorttinsa.

— Aha, vaimo sanoi ystävällisesti, — mieheni onkin teitä odottanut. Hän ei ole juuri kotosalla… hän on kaupungilla pistäytymässä… mutta olkaa hyvä ja käykää istumaan… odotan häntä juuri aamiaiselle.

Päällysvaatteensa riisuttuaan Haukka astui varsin hauskaan pikkuporvarilliseen vierashuoneeseen. Hän istuutui mukavaan nojatuoliin ja katseli huvitettuna huonetta, joka kaikin puolin todisti hyvinvointia, vieläpä melkoista hienostustakin.

Pöytää sohvan edessä peitti aistikkain, jopa taiteellisin häiveompeluksin somisteltu kaitaliina. Se todisti, että talossa oli sivistynyt tytär. Haukan teki mieli kysäistä tytärtä itseään, mutta eihän hänen muitta mutkitta sopinut puuttua perheasioihin. Haukan korviin kuului yhä heikko vasarankalke pajasta. Hän kysäisi rouvalta:

— Kuuluuko miehenne työväenpuolueeseen, vaikka on tehtailija?

— Mikäs tehtailija hän… seppä vain, tuumaili rouva kodikkaalla sävyisyydellä. — Eikä hän sosialistien hommista enää suuria välitä… onpahan mukana, kun on nuorempana tottunut.

— Mutta onhan hän punakaartin päällikkönäkin! huomautti Haukka.

— On jonkun osaston, selitti rouva. — Sotilaskomentoonkin hän on tottunut nuorena ollessaan. On näet ennen ollut aliupseerina kaartissa, ja minkä nuorena oppii, siihen vanhana mieli vetää. Meni mukaan, kun entiset sotatoverit ruinasivat. Mutta kovin hän on jo työlästynyt koko kaartiin… Olisi jo eronnut, mutta ei katso voivansa, ennen kuin se ruma asejuttu selviäisi.

Rouva ilmeisesti odotti, että Haukka rupeaa asejutusta utelemaan. Mutta tämä ei ollut koko asiasta tietävinään. Kotvan kuluttua hän kysäisi:

— Missä tyttärenne on?

Kysymys sattui selvästi arkaan paikkaan. Vaimo hätkähti aivan kuin ruumillisesta kivusta ja oli vähällä puhjeta nyyhkytykseen.

— Mistä herra Haukka tietää, että meillä on tytär? hän kysyi sitten surumielisesti hymähtäen.

— Näin sen tästä, Haukka vastasi viitaten pöydänhalkaisijaan. — Talossa, jossa on tällaisia pöydällä, on tavallisesti koulutettu tytär…

Emäntä hymyili viihdytettynä.

— Onhan se Maisu käynyt koulujakin, kävi taidekoulunkin… ja innokas on kaikkeen, kertoili äiti rakkaasta tyttärestään.

— Kuuluuko tyttärennekin sosialistiseen puolueeseen? Haukka kysyi.

— Kaikessahan se hommaa nuoressa innossaan, äiti huokaisi. — Yhteen aikaan oli niin innostunut piirustukseen ja maalaukseen, että aivan kalpeni, kun tuskin malttoi syödä, saatikka sitten nukkua. Sitten osui niiden nuorisoliittoon ja naisosastoon ja mihin kaikkeen lie liittynyt… alkoi siellä hommata kaiket illat puoliyön korville, ja puuhasi niiden asioissa enimmät päivätkin. Piirustuksesta ja maalauksesta ei enää välittänyt… väitti niitä turhiksi herrasneitien ajanvietteiksi… korkeintaan laitteli kansikuvia niiden toverilehtiin…

— Missä hän nyt on, jos saan luvan kysyä? Haukka uteli.

— Missä lie, tulituittu hupakko, äiti vastasi levottomasti.

Hän koputteli kotvan kenkiensä kärkipuolella lattiaa, tasaantui siitä jälleen ja alkoi jatkaa juttua rakkaasta tyttärestään.

— Se alkoi kuluttaa siellä siinä määrin voimiaan — sen taannoisen suurlakkorytäkän aikana oli kaiket yötkin töissä heidän kanslioissaan — niin, että isä alkoi kovistella häntä pysymään kotona, varsinkin sen jälkeen, kun kaartilaiset… mokomatkin "järjestysmiehet" muka… pitivät meillä sen kotitarkastuksen…

— Mitä, pidettiinkö teillä kotitarkastuskin? Haukka kysyi yllätettynä.

— Nekös, päättömät, pitäisivät väliä, missä peuhaavat! kaartilaisten päällikön puoliso päivitteli.

— Ja silloinko aserosvous tapahtui?

— Ei, kotitarkastus pidettiin jo suurlakon aikaan, "vallankumouksen" hulluimmassa huumauksessa.

— Kuinka? Kertokaa kaikesta tarkkaan!

— Ei niitä, huokaisi vaimo, — suinkaan naisihminen mielikseen muistele, sellaisia asioita. Kotitarkastuksen jälkeenkin olin aivan sairas monet päivät, ja pikku tyttöni on sairaalloinen vieläkin…

— Mutta miksi he oikein…? Mitä he teiltä silloin etsivät?

— Mistä heidät tiesi… varmaankin veljeni poikaa, rouva vastasi. — Hän on ylioppilas. Oli kirjoittautunut suojeluskuntaan aikaisemmin syksyllä, ja kaartilaiset olivat haalineet jäsenluettelon käsiinsä. Hän on lueskellut maalla kotonaan, mutta pari päivää ennen suurlakkoa saapui tänne tenttimään.

— Asuiko hän teillä?

— Asui.

— Mutta mistä kaartilaiset sen tiesivät?

— Se on käsittämätöntä, jollei usko heidän kummallista selitystään.

— Kuinka he selittävät?

— Oli muka… mutta ehkäpä kerron järjestyksessä? emäntä kysyi kahden vaiheilla.

— Niin, oikein. Parempi on kertoa järjestyksessä, Haukka kehotti mielissään vaimon ymmärtäväisyydestä.

Vaimo aloitti kertomuksensa:

— Lakkoviikolla istuin eräänä päivänä tuossa viereisessä huoneessa käsitöineni. Pikku tyttöni leikki lattialla senaattori Tokion pikku tytön kanssa, ja Maisu nukkui omassa huoneessaan valvottuaan järjestyskaartin kansliassa aamuyöhön. Yhtäkkiä soi ovikello tuimasti ja vaativasti. Minä menin avaamaan.

Portaat olivat täynnä kivääriniekkoja punakaartilaisia. Parilla etummaisella ei ollut kiväärejä, vaan revolverit sen sijaan ojossa. "Kädet ylös!" huusi johtaja. Eivät he sentään ampuneet, vaikken käsiäni nostanutkaan, Minä en ensinkään osannut hätääntyä, sillä olihan miehenikin parasta aikaa siellä jossakin heidän hommissaan. "Mitä kummaa te oikein haette?" kysyin ihmetellen. "Mitä muka haemme!" sanoi johtaja mahtavasti. "Niin", sanoin tyynesti. "Ikäänkuin ette mua tietäisi!" "Totisesti en ymmärrä muuta, kuin ihmetellä käytöstänne", sanoin. Enkä minä silloin tosiaankaan tiennyt edes sitä, että veljenpoikani oli kirjoittautunut suojeluskuntaan, jonka tarkoitus kuuluu olevan auttaa miliisiä järjestyksenpidossa pahempien mellastusten sattuessa. "Lahtareitanne etsimme!" karjaisi mies vihdoin tuimasti, ja niin he, koko sakki, saapastivat kuraisine jalkoineen sisään, että minulla oli sitten koko urakka mattojen puhdistamisessa. He nuuskivat ensin kaikki nurkat tässä huoneessa, tietysti löytämättä mitään. "Mitä tuolla on?" johtaja sitten kysyi viitaten huoneeseen, jossa lapset olivat. Olin näet sulkenut oven jälkeeni mennessäni vieraille avaamaan. "Mitäpähän siellä", sanoin. "Lapset leikkivät… pikku tyttöni… senaattori Tokion tyttären kanssa", lisäsin painokkaasti. Mutta ei heihin tehonnut sosialistisenaattorin nimikään. He saapastivat ovea kohden. "Ei sinne saa mennä", hätäilin. "Ei saa", sanoi johtaja raa'asti nauraen, "Ajatelkaa vähän", rukoilin. "Säikytätte lapset kuoliaiksi… ajatelkaa, senaattori Tokion pikku tytönkin!" "Ei kuulu teihin!" mies tokaisi. "Kenenkäs sitten? Tämä on minun kotini!" huudahdin kiivastuen. "Lahtarien pesä! Mitäs kätkette lahtareita!" mies sanoi kiristellen hampaitaan. Revolverit ojossa, kivääriniekat laumana takanaan, ne kaksi etummaista saapastivat ovelle, riuhtaisivat sen äkkiä auki ja… Minä lennähdin heidän edelleen ovensuuhun, suojelemaan lapsia. Mutta he heittivät minut syrjään kuin rievun… Ja revolverit sojossa he ryntäsivät… Lapset parahtivat itkuun… se kauhistunut, sydäntä viiltävä itkunparahdus soi iät kaiketi korvissani… ja pikku tyttöni sai kouristuskohtauksen… He näyttivät itsekin silloin hiukan häpeävän. He vetäytyivät takaisin ja menivät Maisun huoneen ovelle. "Mitä tuolla on?" kysyi johtaja. "Mitäkö?" vastasin. "Tyttäreni nukkuu, valvottuaan yönsä omassa kansliassanne." Silloin, se täytyy myöntää, he tulivat hämilleen. Mutta eivät he sitäkään uskoneet, vaikkeivät sentään sinne menneet revolverit sojossa. Johtaja raotti hiljaa ovea, ja nähtyään Maisun nukkuvan vuoteessaan, painoi oven kiinni jälleen.

— Siihen tarkastus päättyi. Veljenpoikani oli silloin poissa kotoa, mutta kaartilaiset olivat hänet vielä samana iltana vanginneet ylioppilastalolla ja ryvettelivät häntä pari viikkoa poliisikamarin komeroissa.

— Vieläkös mitä, palasi vaimo kertomukseensa, — että he olisivat pyytäneet anteeksi. Johtaja sentään oli siksi inhimillinen, että udeltuani, selitti pitkien kiertelyiden jälkeen, että joku akka oli muka yöllä nähnyt meille kannettavan eväskoria ja antanut ilmi, että tänne tuotiin ruokaa piiloutuneille lahtareille. Tämä se oli se heidän selityksensä. Arvasin heti, että Maisu oli yöllä palannut koreineen, jolla vei kotoa ruokaa lakkokansliaan itselleen ja tovereilleen. Olen kaikin tavoin koettanut saada selville, kuka akka aamuyöllä oli ollut näkemässä Maisun palaamista koreineen, mutta arvoitukseksi se on minulle jäänyt. Samoin kuin sekin, kuinka he yksistään sellaisen jutun nojalla olisivat tulleet sillä tavoin peuhaamaan.

— Kun isä tuli kotiin ja kuuli kaiken, suuttui hän niin kaartiinsa, että uhkasi heti lähteä ampumaan heidät kaikki. Mutta sitten hän valitsi Maisun uhrikseen. Ne miehet ovat nyt sellaisia, että he aina näkevät meidän hullutuksemme, eivätkä omiaan. Illalla, lähtiessään kaartilleen purkamaan sisuaan, kivahti hän lähtiessään Maisulle, että "sinä et saa enää astua kotoa askeltakaan koko lakkoaikana!" Kun Maisu ei ensinkään tahtonut totella, ja minäkin tein lähtöä tuttavaan perheeseen, sulki mieheni Maisun lukon taakse ja pisti avaimen taskuunsa. En ensinkään käsitä, kuinka hän saattoi Maisulle olla niin vihainen, sillä samoilla asioillahan he liikkuivat.

— Mutta ukko unohti puhelimen. Maisu oli soittanut lakkokansliaan ja sieltä oli tullut miehiä häntä kotiarestista pelastamaan. En ole niin tarkoin tiedustellut, kuinka he menettelivät, mutta kylästä palatessani olivat ovet lukossa, kuten tavallisesti. Maisu vain oli poissa. Hän ei näyttänyt meille silmiään pariin vuorokauteen. Houkuttelin miestäni, että hän etsisi sieltä tytön käsiinsä. Ja annas olla: he palasivatkin hyvinä ystävyksinä ja Maisu sai taasen tulla ja mennä omassa vapaudessaan. Kunnes sitten…

4. Luku.

Ovikello soi.

— Sieltäpä tuo taitaa jo tulla miehenikin, sanoi puhelias emäntä.

Hän meni avaamaan.

— Täällä on herra Haukka odottamassa, kuului hän sanovan eteisessä.

Tehtailija Luhtanen astui sisään. Kookas mies, sotilas kiireestä kantapäähän siviilipuvussaankin.

— Jaha, terve tuloa!

Hän pudisti lujasti Haukan kättä.

— Minä olen täällä jo vähin kertonutkin, selosti emäntä. —
Kotitarkastuksesta ja tyttöhuitukastamme…

Luhtanen katsoi kummastellen ensin vaimoonsa, sitten minuun.

— Herra Haukka on ollut utelias kuulemaan tyttärestämme… hänen käsitöistään, laversi vaimo, kiepahtaen käsitöihin, kun huomasi miehensä yhä enemmän kummastuvan.

— Menisit, äännähti aviomies. — Etkö ole laittanut vieraalle kahviakaan?

— Eipä tässä ole vielä ehtinyt, virkahti vaimo ja pujahti tiehensä.

Luhtanen loi Haukkaan vakavan, kysyvän katseen. Haukka puolestaan odotti varuillaan. Mahtoiko isä olla yhtä sokea kuin äitikin.

— En tiedä, mitä kaikkea vaimoni on kertonut, aloitti Luhtanen. — Mutta tahdon sanoa suoraan… vaimoni ei siitä aavista mitään… että tyttäreni varmaankin tietäisi asian parhaiten, jos hänet löytäisi käsiinsä…

— Eikö hän sitten ole kotona? kysyi Haukka.

— Ei.

— Milloin hän livisti uudestaan? Vaimonne on näet jo kertonut minulle…

— Hän on ollut tietymättömissä aseryöstöstä lähtien.

— Hänet siis ryöstettiin aseiden mukana…?

— Tavallaan. Mutta oikeastaan punaisten punaisimmat ovat jo aikoja sitten hänet temmanneet rajattomasti valtaansa.

— He… kaartilaiset! Onko tämä aseryöstökin heidän tekojaan?

— Epäilemättä.

— He ryöstivät siis… omat aseensa!

— Tilanne ei ole aivan niin yksinkertainen, virkkoi Luhtanen hymyillen.. Kaarti ei ole aivan eheä nykyään, vaan sen keskuudessa on tapahtunut melkoisia mullistuksia ja seulomisia.

— Erottamisia?

— Se selitettiin hajoitetuksi koko kaarti ja muodostettavaksi uudelleen. Jäseniksi oli otettava ainoastaan vanhempia, kauemmin koeteltuja ja puolueyhdistysten keskuudestaan hyväksymiä puoluetovereita. Paljon karsiutui siten pois. Ja punaisimpia, hurjimpia lähti itsestäänkin sakilaistoveriensa mukaan. He eivät näet olleet tyytyväiset siihen temmellykseen, mitä on harjoitettu, oli ryhdyttävä vielä hurjempiin. "Kaikki on muutettava", on heidän tunnuslauseensa. He ovat hommanneet eräänlaista salaliittoa. Ja tämä aseryöstö on varmaan sen ensimmäisiä tekoja.

— Ei siis varsinaisten punakaartilaisten?

— Ei luulisi, sillä ovathan aseet juuri heidän hallussaan. Mutta toisaalta ainoastaan kaartilaiset, vieläpä harvat heistäkin, tiesivät näiden aseiden saapumisesta…

— Eivätkö ne sitten olleet samoja, jotka kaikki ovat nähneet?

— Eivät. Lainakiväärit luovutettiin aluekomitealle takaisin. Venäjällä on mies ostelemassa uusia. Saapui ensimmäinen lähetys, kolmekymmentä kivääriä. Ne saapuivat visusti salassa. Niistä tiesivät ainoastaan muutamat, jotka olivat laatikkoa asemalta noutamassa. He kenties ovat kertoneet tovereilleen, mutta käsittämätöntä on, kuinka tieto levisi ulkopuolellekin. Anarkistien salaliitto näyttää yhä ulottuvan kaartin piiriin. Kuinkahan laajalle yleensä ulottuneekin…

— Missä aseet olivat? Ja kuinka ryöstö tapahtui?

— Ne kätkettiin "talon" kellariin. Avain jäi minun huostaani. Minä en uskonut sitä vahtimestarille enkä kenellekään, vaan toin sen kotiin. Panin sen kirjoituspöytäni laatikkoon, eikä läsnä ollut ketään muita kuin…

Hänen otsansa vetäytyi tuskalliseen ryppyyn.

— Kuka? kysyi Haukka hiljaa.

— Hän, vastasi Luhtanen.

Haukka sai arvata siitä, ketä isä tarkoitti!

— Hän on kyllä kunnon tyttö, perin kunnon tyttö, puolusteli isä tytärtään. — On vain liian herkkä syttymään, liian kiihkeä, liian palava innossaan. Ja kun liian kiihkeätunteinen nainen innostuu johonkin, innostuu hän silmittömästi…

Haukka ei hennonnut hänen puolusteluaan keskeyttää, vaikka halusikin päästä jutun seuraaviin kehitysasteisiin.

— No, niin, jatkoi tehtailija, — illalla myöhään, puoliyön nurkilla, soitettiin kiivaasti ovikelloamme. Olin itse avaamassa. Oven reunaan tarttuivat vahvat kädet, monta paria, temmaten sen auki. Eteiseen ryntäsi viisi naamioitua miestä. Tahdoin näyttää heille huutia ja riensin ottamaan revolveriani. Mutta kaksi heistä tarttui minuun ja toiset ojensivat revolverinsa minua kohden. Siinä ei auttanut mikään.

— Mitä tahdotte? kysyin alistuneena. "Ei erityisiä. Pieni tarkastus vain", vastasi muuan tuntemattomaksi muunnetulla äänellä.

He eivät koreilleet. Suoraa päätä menivät kirjoituspöytäni ääreen. Avaimet olivat sen suulla. He penkoivat paria laatikkoa ja kolmannesta he löysivät asekellarin avaimen. He ottivat sen ja menivät.

Heistä poistui vain yksi. Kaksi naamioitua jäi vartioimaan minua revolverit ojossa. Kolmas piti silmällä puhelinta, neljäs seisoi ovella. Kyökin ovea oli vartioinut kaksi miestä ulkoapäin, kuten myöhemmin kuulin.

Saimme olla pitkät pari tuntia siten piiritettynä. Vihdoin kuului automobiilin hyrinä ja puksutus kadulta. Se pysähtyi ovemme eteen. Silloin miehet lähtivät nopeasti ja kiisivät autolla matkoihinsa.

Minä olin niin silmittömästi raivoissani, että otin jo puhelimen kuulotorven käteeni soittaakseni poliisikamariin. Mutta sitten muistin sanomalehdet ja kaiken muun ja panin kojeen paikoilleen.

Lähdin itse, hälytin muutaman ystäväni mukaani, että olisi ainakin joku todistaja, jos kävisi hullusti. Ja niin ajoimme "talolle", kuten on tapa lyhyesti sanoa.

Kaikki oli valmista. Avaimet he olivat jättäneet kellarin ovelle, niin että pääsimme helposti sisään. Sytytin taskulamppuni ja menin nurkkaan, jossa piti olla aselaatikko ja siinä kolmekymmentä kivääriä. Se oli poissa. He olivat vieneet aseet laatikkoineen. Heillä oli siis täytynyt olla ajoneuvot!

Viivyin lähes tunnin lähiseudun kaduilla ja kyselin kaikilta tapaamiltani, olivatko he nähneet mitään ajoneuvoja. Eräältä yövahdilta, joka seisoskeli kadunnurkassa, kuulin, että hän oli tunnin pari sitten nähnyt ajorattaat, joilla oli pitkulainen laatikko! Hän ei kuitenkaan ollut sitä tarkastellut lähemmin, oli luullut vain lantakuskiksi, joilla oli tapana liikkua öisin. Katukäytävällä oli yksitellen kulkenut samaan suuntaan muutamia miehiä. Mutta ei hän ollut heihinkään erikoisemmin kiinnittänyt huomiota. Mitä lienevät olleet korttihuijareita tai muita yökyöpeleitä…

Tyhjin käsin sain palata kotiin. Palatessani täytyi minun ajattelemasta päästyänikin ajatella, kuinka kummallisesti he olivat suoraa päätä menneet kirjoituspöydän laatikolle ja ottaneet sieltä kellarin avaimen. Ja minä kun en ollut osannut ajatellakaan muuta, kuin että avaimen kätköpaikka oli yksinomaan minun tiedossani, sillä hänen läsnäoloaan en ollut ottanut huomioon! Nyt minun täytyi ajatella häntä, häntä yksin… Ja synkkänä kuin yö ympärilläni palasin kotiin.

Siellä olivat vaimoni ja tyttäreni levottomina valvoneet ja odottaneet. En ollut tytärtäni näkevinäni, ja mahdotonta minun olikin suoraan katsoa häneen, sillä se epatto — kunnon tyttö muuten — on minulle kaikesta huolimatta rakas. Salavihkaan näin, että juuri äänetön synkkeyteni häntä hätäännytti kaikista eniten. "Nekö aseet ne veivät?" vaimoni kysyi vihdoin.

— Ne, vastasin. "Eikö lähdetty jälkeen?" vaimoni kysyi. — Ei, vastasin.

He katselivat minua molemmat ja vaimoni näytti hyvin tyytymättömältä.

— Kyllä minä heidät vielä panen pihtiini, uhittelin silloin. — Panen vaikka kaiken maailman etsivät heidän jälkeensä! Näin, että tyttäreni pelästyksissään meni ovelle ja avasi sen. Yhtäkkiä välähti mielessäni valoisa ajatus. Kirjoitankin heti Väinö Haukalle! huudahdin istuutuen pöydän ääreen. Olin luullut tyttäreni menneen. Mutta huomasin, että hän oli pysähtynyt ovelle. Huomasin sen siitä, että häneltä pääsi hiljainen kirkaisu.

Kirjettäni kirjoittaessani ja viedessäni sen postiin ajattelin yhä tytärtäni ja hänen ilmeistä syyllisyyttään. Palattuani aioin mennä vielä asiasta heti puhumaan hänelle. Mutta kun kosketin hänen oveaan, huomasin, että hän oli vastoin tavallisuutta lukinnut sen sisältäpäin. Niin suuresti hän pelkäsi minua, isäänsä.

Hän pelkäsi vielä enemmänkin. Aamulla, kun nousimme, hän oli poissa. Hän oli lähtenyt parisen tuntia aikaisemmin. Palvelijatar oli kuullut hänen lähtönsä. Sen koommin emme ole kuulleet emmekä nähneet hänestä mitään, päätti Luhtanen kertomuksensa.

Haukka istui kotvan mietteissään.

— Arvelette siis, että tyttärenne on pelosta poistunut luotanne?

— Niin.

— Ilmitulemisen pelosta?

— Ei juuri siitä, vaan hän huomasi tulleensa ilmi, eikä voinut kestää edes katsettani. Siveellinen pelko, huono omatunto pakotti hänet lähtemään.

— Mutta, väitti Haukka, — entä, jos hän lähti siksi, että tunsi sydämessään välttämättömäksi nousta ratkaisevaan taisteluun?