RUNOPISAREITA

Kirj.

LAURI SOINI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1895.

SISÄLLYS:

Pisareita. Ylös! Vala isänmaalle. Kuni tammi tarhalatva. Suomen tulevaisuus. Suoraan vaan! Ennen ja nyt. Oisko isäin henki tuo? Miks' on maassa kärsimystä? Vuoden päättyessä. Ahkeroi! Sunnuntaina. Lemmetön liitto. Vanha mieronmies. Kotona jos olla vois! Mä en voi olla siellä. Taaton neuvo. Satakieli. Kuusikossa. Hehku, rinta! Riehu, myrskytuuli! Kevään oikkuja. Keväiset jäät. Yliopiston kirjastossa. Vapaus voittaa! Se lienteytyy. Kuusi ja koivu. Eestäs löydät. Kyyhkyselle. Tie ja tähti. Hyvä siemen. Kahdenlaisia kuulioita. Kaksin. Lemmen terhenissä. Oon kuni hurja oronen. Kallein omaisuus. Uusi kotimme. Jos tahdot, impi vain. Hienottarelle. Udutar. Petetty. Muistolaulu. Tulen tienoolla. Tuolla minun mielitietty. Kuin orjanruusu. Epätietoinen. Monihyväinen. Kypsyä saa pellon vilja. Ihme.

Pisareita.

Salomaalla sammalesta Henki tuores henkäeli, Utu untelo yleni Kevätpäivän paistaessa.

Utu tuores tuoksahteli Pyrkien yhä ylemmä; Läksi pilvyenä piennä Ilmankantta kaartamahan.

Pirskutteli pilvi pieni Tullut synkältä salolta Pienosia pisareita, Vihmeheisiä vetosen.

Pienosista pisareista Toiset lehdille lehahti, Kuhahteli kukkasille, Niillä hetken heiluellen Lailla helmen hopeaisen, Kunnes idän irju viima Kukan nuppua nujersi, Vartta väänteli väkisten, Puotti pienosen pisaran, Uuvutteli unholahan.

Pisareista pienosista Toiset tulla tuiskahteli Läikkyville lainehille, Selän siintävän vesille, Sinne peittyen peräti. Toiset tuulen työntäminä Vaapsahtivat vuoristolle, Siellä uupuivat ijäksi. Kovan kallion kolohon.

Mutta muutamat putosi Kostukkeeksi kynnöksille, Vainioille vihrehille, Niittylöille nääntyville.

Jospa joutuisi jokainen Pienen pienikin pisara Kostukkeeksi kynnökselle, Kylvetylle kunnakselle! — Silloin siintävä, sorea Kukka kaunis kasuaisi, Vilja viihtyisi vihanta Suomen suurilla saloilla, Syänmailla synkeillä.

Ylös!

Korvessa kulkee eellehen pienoinen joukkokunta, Sen tiellä murrokoita on ja kylmää talvilunta. On vanhuksia joukossa ja kansaa myöskin nuorta, He pyrkii korven reunalle korkeeta kohden vuorta.

On monta vaaraa, vastusta ja paljon seisokkeita, Mont' kertaa ollaan eksyä ja tehdään polvekkeita, Vaan eellä miehet viisaimmat ne oikeahan johtaa, Lyö jälkijoukko merkkiä ja viitat ylös nostaa.

Niin kulkee joukko vitkalleen tietöntä taipaletta, Uus ura aukee kansalle vaeltaa vastuksetta. Mut monta uupuu korpehen kun voimat hervahtaapi Ja korven synkän kätköhön nuot raukat jäädä saapi.

Mut urhot vahvat vitkalleen lähestyy korven laitaa Ja vihdoin läpi lehvien he aukon nähdä taitaa. Ja tuota kohden uljaasti nyt joukko asteleepi Ja matkan määrän löydöltä jo rinnat riemuitseepi.

Niin päästään korven reunalle ja siihen joukko jääpi Ja helpotuksen huokauksen nyt urhot hengähtääpi. Siin' henki tuores, vienonen tuoksuupi sammalesta Ja hienon hieno tuulonen henkäilee luotehesta.

Ja maahan päälle sammalen nyt miehet istahtaapi, Nyt heiltä raajat raukenee, uupuupi, uinahtaapi. Mut maasta usvaa henkäilee mieslauman tienohilla Ja peittää urhot uinuvat pehmeillä untuvilla.

Niin siinä joukko pienonen rauhassa uinuaapi Ja matkapuuhat mielestään se siinä unhottaapi. — Mut vihdoin joukko nuorien jo nousee valvehille Ja rohkein heistä huudahtaa miehille nukkuville:

"Jo ylös, joukko, joutukaa, matkalle lähtekäämme, Ei olla vielä perillä, vaan sinne pyrkikäämme! Vain hiukan päivä pilkistää meill' usvan katvehessa, Mut nähdä me sen tahdomme täydessä loistehessa!

Siis joutukaatte! Ylöspäin yks'voimin rynnätkäämme, Siell' usvain yläpuolella varmasti kerran näämme Me puolenpäivän päivyen, sen tosiloistavuuden, Siell' vapaavallan löydämme, maan ihanaisen uuden!"

Vaan vakaamielet vanhukset kyljelleen käännähtääpi, Yks'mielisesti yhteissuin nuorille äännähtääpi: "Pois lähdön touhu heittäkää, unelle uupukaatte, Te huudollanne huimalla pois rauhan meiltä saatte!

Tuo turhaa on kun vuorelle luulette pääsevänne, On vuoren rinta louhuinen, siell' murtuu elämänne. Te täällä meidän tavalla rauhassa nukkukaatte Ja tähän korven reunalle uus pelto perkakaatte!"

Niin lausuu joukko vanhojen ja paikallensa jääpi, Mut nuorten joukko intoisa vain ylös rynnistääpi — Ja ilma seestyy yhtenään kun tullaan ylemmäksi Ja päivänterä lämmittää jo ilman lempeemmäksi.

Ja halki usvan ylemmäs tuo joukko aina saapi, On eellä pojat uljaimmat, ne siellä huudahtaapi: "Vain ylös, ylös rynnätkää, usvien yläpuolla On ilma raitis, puhtonen ja toivonmaa on tuolla!"

1895.

Vala isänmaalle.

Kotilahden rantamalla Kalliolla korkealla Istuskelen aateskellen, Isänmaata ihaellen.

Suomen luonnon suloisuutta, Suvi-illan ihanuutta Silmäillessä siintäville Kiitää aatos taivahille.

Sydämeni syttyväksi Tunnen tulenkipinäksi, Kotilehdon koivahille Noin ma kuiskin kuuluville:

Sulle, sulle ainoalle, Kotimaalle rakkahalle, Elontyöni annan sulle Jos on voimaa suotu mulle!

Armas maani, vapauttasi, Kunniaasi, lakiasi Töin ja toimin puollustella Tahdon aina miehuudella.

Armas kansa, vannon sulle, Onnesi on onni mulle! Herravallan salonlasta Soisin la'ata sortamasta!

Niin mä kuiskin koivahille, Kallioille kivisille; Nyt sen taasen kuuluville Huudan taistoveljyille.

1895.

Kuni tammi tarhalatva.

Niin on kansa kalevainen Kuni tammi tarhalatva, Jäykkä oksainen, jykevä.

Paljon tammi tarvitseepi Paistetta keväisen päivän Ennen kuin se ennättääpi Lehvät lehtihin pukea — Kauvan tammi tarvitseepi Harmajan halata hallan Ennen kuin se hellittyypi, Luopi maahan lehtyensä.

Kauvan kansa kammoaapi Ulkomaista mahtavuutta — Kauvan taasen tallentaapi Mihin kerran mielistyypi: Niin on kansa kalevainen Kuni tammi tarhalatva, Jäykkäoksainen, jykevä.

1894.

Suomen tulevaisuus.

Oi josko vuotta tuhannen Tuntisi tulevaista, Ja koko ajan seuraten Sukua suomalaista Kun eläisi, niin tietohon Sais synnyinmaansa kohtalon!

Tää maamme onko armahin Sallittu sortuvaksi, Miehemme hurmevirtoihin Johdettu joutuvaksi; Vai saammeko me orjana Vain vaijeta ja — vaipua?

Vai onko sankarmainehin Maa isäin mahtavaksi Nouseva, lipuin liehuvin Vapautta nauttivaksi — Ja onko Suomen soittokin Taas soipa äänin sointuvin?

Niin on jos valon virrallen Sen kansa kiiruhtaapi Ja kansan lapsi jokainen Kyllikseen juoda saapi Totuuden kultamaljasta — Maa uljas toipuu Suomesta!

1893.

Suoraan vaan!

Kuin vanha, väärä kiertotie On jääpä hylkyriksi, Kun oikaisahan uusi vie, Käy suunnat selvemmiksi — Niin nuori Suomi kulkekoon Vain suoraan, salvat ratkokoon Se miesnä, ryhdikkäästi!

Niin — vanha polku rauhaisaa Ois käydä kaartamalla, Mut elon taiston mellakkaa Vain onkin maailmalla. Jos tarvis on, niin taistellaan, Siis, nuori Suomi, suoraan vaan Kuin tulta oisi alla!

Sen nuorten joukko muistakoon, Ett'eipä uinumalla Uus ura aukee murrokkoon, Mut työllä toimekkaalla. Ei säikähtää saa vuortakaan Jos mielinemme voittamaan — Siis — suoraan ilomiellä!

Jos pelottaa yö hirmuillaan, Se on vain oma syymme; Jos tosi-innoin taistellaan, Ei joudu hukkaan työmme. Uus aika luo jo valoaan — Siis, nuori Suomi, suoraan vaan! Pois kannot tieltä lyömme!

1894.

Ennen ja nyt.

Seutua monta maastamme, Saloista, saaristoista, Muistoisaa löytyy kansamme Tuimista taisteloista. Ois paljon niitä laskien, Nyt käyn mä Kärnäkoskellen.

Niin synkkä muuri seisoopi Nyt muistonamme siellä, On moni urho kansani Siell' kuollut ilomiellä. He meidän eestä kuolivat, Nuo rauniot sen kertovat.

Pien puro juoksee rauhassa Pensaitten katvehessa, Se tuimemmassa vauhdissa On isäin hurmehessa Virrannut miekkain huiskaissa Ja surmanuolten tuiskaissa.

Kauniina kukkii seutu nyt, Lehdistö lemuaapi, Pensaat on puron peittänyt, Siivekkäät sirkuttaapi, — Nyt luonto juhlii, leikkii vaan, Kuin totta ei ois ollutkaan.

Mut urhotkin nuo rauhassa, Miekkoiset miehet maamme Jo nauttii rauhaa haudassa, Me, me nyt vuoron saamme; Mut pois me miekat hyljätään Ja valonvoimin rynnätään.

Kärnäkoskella 1892.

Oisko isäin henki tuo?

Kauvaksi aatos harhailee Luontoa katsellessa. Mi sulohämy leijailee Kesällä lehdikossa! Kuin täyteläistä, tenhoisaa, Kuin vienoa, kuin utuisaa, Kuin pyhää, kuinka eloisaa On luonto kaikkialla! — Ois, oisko isäin henki tuo Mi tuoksuellen tulee luo?

Niin, ehkä sielut isäimme Liitelee luonnossamme, Katsellen kuinka kansamme Nyt kestää vaivoissamme. Ja sikspä onni Suomessa Ain kartuu vain, kun ilmassa On isäin henki elossa Turvana toimissamme. — On, on se isäin henki tuo Mi tuoksuellen tulee luo.

1893.

Miks' on maassa kärsimystä?

Miks' on maassa kärsimystä? Oishan onni suotuisampi? Miks' on yötä olemassa, Oishan päivä ihanampi? Miks' on suotu sorrantata, Saishan vallita vapaus? —

Siks' on maassa kärsimystä Kuni huolen huntusitta Arvoton ois onni meille. Siks' on yökin olemassa Kuni ilman yöhyettä Ei ois päivyen valoa. Siks' on suotu sorrantata, Että vois vallita vapaus Kahlehitten katkettua.

1895.

Vuoden päättyessä.

Taasen uutimensa sulki Mennyt vuosi vaiheineen, Ajanmeren aalto kulki Valkamalle vaahtoineen; Aate kahlehia vailla Ei vain liiku aallon lailla — Milloin, milloin liikkuukaan!

Moni laiva lainehilta Laski elon rantahan, Eksytteli elonilta Monta haudan helmahan; Rahavalta vaisealle Ei vain murru mullan alle — Milloin, milloin murtuukaan!

Ajan virta aaltoaapi, Vuodet viepi vauhdillaan, Vuoroin surut, riemut saapi Ihmisrinnat kuohumaan; Hengenvalta vapauttahan Ei vain pääse nauttimahan — Milloin, milloin päässeekään!

1895.

Ahkeroi!

Jos huolen hyrskyt purteesi Rajuna aaltoaapi, Jos pyrintösi, toiveesi Vastukset vaimentaapi — Et varmaan ahkeroi?

Jos toivot viljan vihreän Sa maasta nousevaksi Niin kuoki, kynnä yhtenään, Maa kaiva kuohkeaksi — Ja aina ahkeroi!

Jos taidon, jospa kunnian Sa toivot voittavasi, Jos tahdot tunnon puhtahan Säilyttää rinnassasi — Niin aina ahkeroi!

Jos tyynen rannan saavuttaa Sa tahdot maailmassa Ja tosi-onnen omistaa Elossa tulevassa — Niin sinne ahkeroi!

1895.

Sunnuntaina.

On vienontyyni aamu sunnuntain, Niin hiljaksehen luonto uinuu vain, Niin hiljaa taas on pinta lahtosen, Kun pois jo souti kirkkovenhonen.

Lahdesta taasen lähtee venhonen Niin hiljaan edelleen vain liukuen. Ei kirkolle näy vievän venhon tie, Se saarehen vain salmen suussa vie.

Mies tupaan venhostaan käy suruinen, On jossa joukko koolla pienoinen; Siell' veli veljelleen suo surujaan Ja painavia syntitaakkojaan.

Siell' veli veljyttänsä lohduttaa Ja heikon uskoo vahvat vahvistaa, Siell' jokainen on yhdenvertainen Ja rauhan henki täyttää huonehen.

Saaresta lähtee pieni venhonen Niin vinhakasti eespäin kiitäen. Mies jäntevästi soutaa airoillaan, On taivaan loiste hällä poskillaan.

1894.

Lemmetön liitto.

On päivän pitkän pääksytysten Mies korven kanssa taistellut, On sinne maahan vieretysten Lehväiset kuuset rauvennut. Kun illan hämy kuusikossa Vihreiset lehvät tummentaa, Mies kotiin kirves kainalossa Jo uupuneena astahtaa.

Siell' kodin pienen kynnyksellä Jo vaimo vastaan kiiruhtaa, Vaan eipä lemmen silmäyksellä Hän miestään tahdo armastaa; Mut uhkuu rinta katkeruutta Ja tulta säihkyy silmistään, Soi ääni vihan vimmakkuutta Kun tyhjentää hän sydäntään.

"Sun kuka käski taaton luota Minua tulla narraamaan Ja tänne hökkeliisi tuoda Puutteessa aina huokaamaan?" Kun kaikk' on "huolet" huovennettu, Noin päättyy saarnat katkerat, Vaan silmäin hehku sammutettu Ei oo, eik' katseet raivoisat.

Mies allapäin on, minkäänmoista Ei ääntä päästä huuliltaan, On rinta täysi kai helmoista, Hän hiljaa huokaa huolissaan. Aamulla työhön kaihoissansa Hän astuu eestä perehen, Taas siellä huolet rinnastansa Pois kukkuu korven käkönen.

1894.

Vanha mieronmies.

Penkin päässä istuissahan Mieronmiehen miettehet Luisuu lapsuusmuistoissahan, Kuvat sieltä kaunoiset Sielun silmään kuvastaapi, — Uni silloin voiton saapi.

Vanhus nukkuu, unissahan Elää ajat armahimmat: Hän on lapsuuskodissahan, Siellä siskot, vanhemmat Häntä hellii lempiellen, Hänkin laulaa riemuellen.

Unikuvat nuoruutehen Sielun siivittelevät, Kera neidon armahaisen Kukkatietä kiitävät… Mutta — neidon kaunokaisen Viepi tuoni, ihanaisen!

Tuosta vanhus tuskissahan Havahtuupi unestaan, Hetken on hän iloissahan, Tuska kun ol' unta vaan… Mutta — elo synkempihän Oli hällä ilmissähän!

1895.

Kotona jos olla vois!

Pien mökki luona kuusien Vain lemmitty on mulla. Ain muistan korven vilpoisen, Sen humun, hengen tuorehen; Sinn' syämen halaa tulla. Kuin muinen siellä huiskisin Ja kuusten virttä kuulisin.

Ma muistan lehdon raikkahan Lehdillä liehuvilla Ja muistan lahden rauhaisan, Sen pinnan vienon loiskinnan Ja ruohot rantamilla — Jos siellä aina olla vois, Se suurin onni mulle ois!

Ma muistan tuvan pienosen, Sen lämmön leppoisimman Ja äidin helman hellän sen Ma muistan aina lämpösen Ja katseen rakkahimman — Oi, onni mulle nytkin ois Jos äidin laulu korviin sois!

Jäi kotiin onni, kärsimään Mun täytyi maailmalle; On kaiho karvas matkassain, Mut muistot lohdutuksenaan Ne seuraa kaikkialle — Siis rintain huokaa: onni ois, Oi, kotona jos olla vois!

1893.

Mä en voi olla siellä.

Läpi elontieni sielussain Yks' kuva armas säilyy, Se surussain ja riemussain Vain arvokkainna päilyy. Lapsuuden koti pieni on Tuo kuva unhottumaton — Vaan voi en olla siellä.

Mä lasna siellä uinailin Unelmat herttaisimmat, Pelloista kodin perkkailin Vainiot vihannimmat. Mä siellä tunsin tuntehet Niin viattomat, vienoiset — Vaan voi en olla siellä.

Mun yltyi sielu isoomaan Tiedonpuun omenoita, Epäillä alkoi toiveitaan Ja utu-unelmoita; Aatteita alkoi etsimään, Totuuden tielle pyrkimään, Sai ihanteensa siellä.

Vaan vanha taatto kauhistui Mun koiton "kiihkoiluista". "Tuo poika", lausui, "hullaantui, Ei leipää tule nuista". Hän tiedon kielsi kerrassaan, Kuin seinä seisoi kiellossaan. — Siks' voi en olla siellä.

Me kauvan, kauvan taisteltiin, Hän seisoi horjumatta; Kun vihdoin viimein vaijettiin Jäi kumpii kaatumatta. Mä väistyin, elän aatteillen', Hän elää leivän etehen — Siks' voi en olla siellä.

1895.

Taatom neuvo,

Niin hiljaa illan henki soi, Se vaivojansa vaikeroi, Huokailee huoliansa.

Tuo utuvirsi ikuinen, Tuttuni sulosointuinen Taas uus on — uudestansa.

Se soittaa rintaan mennehen Niin pyhän muiston muinaisen Taattoni tanhuilta. —

Se oli ilta sunnuntain, Ma istuskelin kaihoissain Rannoilla kotosilla.

Mun oli lähtö maailmaan Sen kiertoteitä kulkemaan, Siks' kaihostui mun rinta.

Niin siinä tunnin, toisenkin Ma istuin. — Vanhan taatonkin Näin luoksein tulevaksi.

Hän hiljaa astui, arvellen, Kuin takaperin aikoen, Vaan tuli luokse asti.

Hän lausui — ääni hiljalleen Värähti, kuulin selvälleen — Hän lausui lauhkeasti:

"No, miltä tuntuu; erota Pois pienen kodin suojasta Laajoille aavikoille?" —

"Tok' oisin täällä mielelläni, Jos ei ois pakko lähteäin Maailman matkateille."

Niin virkin, katseen vanhukseen Loin, näinpä suuren kyyneleen Poskella ryppyisellä.

Kuin kaunihilta näyttikään Tuo vanhus sarkaliivissään Ja kyynel poskuella!

Niin hiljaa huokui kuusonen Suruista virttä laulellen — Ja taatto lausui mulle:

"Oot nuori, tahdot maailmaan Sen kuohukoita tuntemaan, En siitä sua moiti.

Niin, koita, poika, koita vaan! On tietää hyvä hyrskyt maan, Kun ei vaan niihin sorru."

Niin lausui hän ja maailmaan Mä läksin sitten matkaamaan Pois taattovanhan luota.

Ma jouduin elon kuohuihin, Tuon illan pian unhotin, Purjehdin karikossa.

Vaan nyt ma taaton kyyneleen Ja neuvon muistan uudelleen, Nyt vasta vaaluvoissa.

Mi onni oisi ollutkaan, Jos unhottanut milloinkaan, Sit' ois en aavikoissa!

1893.

Satakieli.

("Lastuja" luettuani.)

Kukkalaakson laitamalla, Leppoisassa lehdikössä Liverteli lintu pieni, Satakieli kaunokainen.

Koko luonnon laulukunta Silloin ääntänsä alensi, Kuulostellen kummastellen Soittajata sulosuista, Jonka helkyntä heleä, Virsi vieno vieryellen Yli lehtojen levisi.

Hetken helkyteltyänsä Tuo on soittaja sorea Lehahtihe lentämähän, Kohden pilviä kohosi.

Miksi soittaja sorea Kohden pilviä kohosi, Kohosiko kuullaksensa Enkel-laulua iloista Taaton luota taivahasta?

Siksi soittaja sorea Kohden pilviä kohosi: Sieltä silmäelläksensä Kansan suuria suruja, Syänten piirtoja syviä.

Sitten tuolta tultuansa Lintu lemmestä liversi,

Soitti syntyjä syviä, Ilmoitteli ihmehiä; Soitti suurille sopua, Vapautta vangituille, Totta soitti säikkymättä.

1895.

Kuusikossa.

Mä päivän mailleen vaipuessa Jo auran jätän kädestäin Ja kotikorven katvehessa Ma istun rauha syämessäin.

Vienosti kuuset huokaileepi, Hiljalleen illan henki soi; Tuo sävel kaikui sydämeeni Ja soinnun heikon siellä loi.

Mun sydän silloin soitteleepi Äänettä kaihosointujaan, Vaan vihdoin rintan' aukeneepi Ja ääneen laulaa tunteitaan.

Niin hiljaa laulaa virsiänsä Mun ääni heikko, soinnuton Ja kuuset soittaa lehviänsä Mun mukaan heikon laulelon.

Jos sattuis laulelmista noista Yli korven kaiku kuulumaan, Niit' ellös moiti, kuusikoista Ei taide-soinnut kaijukaan.

1894.

Hehku, rinta!

Miksi, miksi nuori rinta Raivoelet rauhatonna, Miksi rauhan riistät multa, Yöllä karkotat unosen?

Toiset tuolla surutonna, Huoletonna huiskehtiipi; Mun sydän sälähteleepi, Rinta tuikkaapi tulessa.

Riehuele vain mun rinta Hehkuele hersymättä, Hehku tulta, innostusta, Tarmokkuutta, urhoutta!

Hehku, rinta, riutumatta Riehu pitkin päivyeitä! Mun on onni ollakseni Tunnetulten tulviessa.

Jos sä tyynnyt jollonkullon, Tyynny aivan ainiaaksi. Mieluisampi mullan alla Maata on kun maailmalla.

18/3 1895.

Riehu, myrskytuuli!

Taas tuisku tuima tuivertaapi Ja talvimyrsky myllertää Ja lumipilvet pelmuaapi Ja kylmä viima viheltää.

Ma kurja, kolkko ihmislapsi Taas elämään nyt innostun, Taas tunnen rinnan toivovaksi Mä pyörteheisiin taistelun.

Vaikk' äsken päivän paistaessa Ma hautaan tunsin toivovain, Nyt lumituiskun huiskaessa Mä elää, elää tahdon vain.

Siis riehu, myrskytuuli tuima, Sa riehu, mylvi yhtenään! Myrskyittä, taisteloitta huima Mä elää en voi ensinkään.

22/3 1895.

Kevään oikkuja.

Taas koittaa kevät, hyisen hallan Pois lämmin päivä hiuvottaa, Ja talven kylmän hirmuvallan Pois suven tuuli karkottaa.

Mut — kevätpäivät ihanimmat Saa saastaa ensin ilmoillen; Saa kaikki kätköt likaisimmat Se nähtäväksi ihmisen.

Vaan kunhan päivä paistaneeksi Saa maahan hieman kauvemmin, Niin likaan tuohon nousseheksi Saa nurmivaippa vihrehin.

29/3 1895.

Keväiset jäät.

Kuullos, ystävä, kevähän jäille Onpi mennä sun vaarallinen; Jäinen vaippa vois murtua rikki, Omaks jäisit sä aaltosien.

Ellös konsana siihen sa luota, Jospa talvella kestikin jää. Se jo kehnoni, kun sitä murtaa Kevätpaiste ja lauhea sää.

Ulapalle jos on sulla into, Säre tieltäsi pettävät jäät; Oman purtesi turvin sa aallot Sitten purjehdi vaahtoovapäät! —

Ellös aattehen aalloissa myöskään Kulje vanhoja siltoja vaan; Koko sielusi tarmolla syöksy Itse solmuja aukasemaan!

1/4 1895.

Yliopiston kirjastossa.

Mä tänne hairahduin ja oikein en Mä tiedä, missä taasen lienenkään. Niin outo tunne mulle rintahan Nyt hiljallehen alkaa elpymään.

Niin tuntuu ilma lumoovaiselta Kuin vienon vieno henki taivainen Tääll' hiljaa liihoitellen asustais. — Tää taivaan etusuoja lienekin?

Kun nään nuo holvimuurit muhkeat Ja suurensuuret tiedonlähtehet, Ma salon lapsi tyyten peljästyn Ja toivon kauvas täältä pääseväin.

Vaan kun mä aijon sitten lähtemään Niin jäädä tekee mieli kuitenkin. — Ken pois nyt pyrkisikään taivaastaan, Kun oven löytäisin vain salihin!

13/4 1895.

Vapaus voittaa!

Jäykästi uhkaa seistä jää Ja murtuissansa temmeltää, Mut paiste kevätpäivyen Tuo aaltosille vapauden!

Vaikk' pimeyden kahlehet Tahtookin hyytää sydämet, Niin työ ja taisto pelvoton Vapauden viepi voittohon!

1894.

Se lienteytyy.

Niin paksu pilvi nousee metsän takaa. Se peloittaa, Se ennustaa Satehen maille pian vihmovan. Vaan kun on noussut ylös ilmahan, Se lienteytyy, Se hämärtyy Ja pisaretta tuskin maahan sataa. — Niin moni täällä ihminen Ihmeitä lausuu ilmoillen, Vaan kun on aika toimintaan, Hän uupuu unten maailmaan.

1895.

Kuusi ja koivu.

Kaks puuta seisoi rintehellä, Kuus toinen, koivu rinnallaan. Tuo koivu alkoi terhennellä Kun kerran istuin juurellaan:

"Sa kehno kuusi, lehtiäni Katsoppas vihrehiä vaan — Ja katso noita lehviäsi, Ne kauniit ei oo ollenkaan!"

Ol' hiljaa kuusi, huokaellen Vain heilutteli lehviään; Hän huokui koivun kopeudellen, Kun ylpeillä voi lehdillään.

Mut tuuli syys ja tuimin tuulin Vei koivun lehdet mennessään Ja koivun kerran hiljaa kuulin Ma huokailevan yksinään:

"On onnekkaampi mua kuusi Kun lehvänsä on suojanaan; Mun loistoni vei tuima tuuli, Ma turvaa mistä saanenkaan!"

Ol' hiljaa kuusi, huokaellen Vain heilutteli lehviään Ja lehviänsä levitellen Suojella koitti veljyttään.

1894.

"Eestäs löydät."

Kerran poika pienenlainen Päivän metsässä myräsi, Heilahteli heinämaalla. Ilta tuosta kun tuleepi, Poika potrana palaapi, Luoksi maammonsa meneepi. Tuosta tuon sanoiksi saapi, Laskettaapi lausehiksi:

"Päivän metsässä myräsin, Heilahtelin heinämaalla; Pitkän pieleksen tekasin, Heinäsuovan suurenlaisen."

Tuosta äitivanha virkki, Tuosta virkki, tuon saneli: "Eestäs löydät lapsueni Mitä jätät jälkehesi."

Tuota poika tuumaileepi, Arvellen ajatteleepi: "Kuta tehdä, kuin eleä, Kunne suovani sukea, Pitkä pielonen veteä, Kun se vaivanen viruupi, Turma tielleni tuleepi?"

Poika tuosta toisen päivän Vielä metsässä mekasti, Heilahteli heinämaalla. Illan tullen asteleepi, Luoksi maammonsa meneepi. Tuosta jo sanoiksi virkki, Tuosta laski lausehiksi:

"Päivän metsässä mekastin, Heinäniittyllä humasin. Heinäsuovani sytytin, Poltin pieleksen poroksi. Nyt se vieläkö viruupi Turma tielleni tuleepi?"

Äiti vainen vanha virkki, Noinpa virkki, noin pakisi: "Eestäs löydät lapsueni Mitä jätät jälkehesi."

Poika parka peljästyypi, Hätäellen hämmästyypi; Tyystin tuosta tuumaileepi, Arvellen ajatteleepi: "Kuta tehdä, kuin eleä, Kun se vieläkin viruupi, Tielle tuhkakin tuleepi?"

Tuosta kohta kolmannenkin Poika päivyen peräsi Hiostellen heinämaalla. Illan tullen asteleepi, Hyvillänsä hyppeleepi, Luoksi maammonsa meneepi. Naurusuulla nalkuttaapi, Laskettaapi lausehiksi:

"Taaskin metsässä myräsin Kesäpäivän pitkänlaisen. Tuhkan konttihin kokosin, Pikku pussihin peräsin, Kannoin kontin kalliolle Lahden laajan laitamalla, Siitä järvehen siristin, Vetosehen vieryttelin. Nyt se vieläkö viruisi, Tuhka tielleni tulisi, Kun sen tuuli tuiskutteli, Aallot aavalle ajeli, Selvälle selän vedelle, Ulapalle aukealle."

Äiti vain varoen virkki, Sanat sattuvat saneli: "Eestäs löydät lapsueni Mitä jätät jälkehesi. — Heinäsuovasi sytytit, Poltit pieleksen poroksi; Käyös uutta alkamahan, Suovoa sukeamahan!"

"Anna olla, ajan mennä, Päähän päivien samota; Kaikki tielle se tuleepi Minkä tuhmasti tekeepi, Minkä toimin toimittaapi."

1894.

Kyyhkyselle.

Kultalintu kyyhkyläinen, Lehdon lempeä eläjä, Miksi vainen vaikerrellen Huokaelet huolissasi Lehtoloitten lehviessä, Tullessa suven suloisen?

Tule tänne kyyhkykulta, Istu mun olkapäähyelle, Kyynäsvarrelle kykähdä, Usko mulle huoliasi, Kerro kaihosi kovimmat; — Mulla myöskin murhe musta Sydäntäni synkistääpi, Niinpä mulla kuin sinulla Kaiho mieltä kaiveleepi. — Ehkä oisi armahampi Kaksin meidän kaihoella. Huolissamme huokaella.

Tuosta[1] kyyhkynen kyhähti Lähimmälle lehväselle, Siinä huolensa selitti, Laati mulle murehensa:

"Minä hautelin halulla Muinen kymmentä munoa Pienosiksi poikasiksi. Pyy se pienonen pyrähti Leveälle lehväselle Luoksi pienosen pesäni; Siinä piiskutti pahainen, Vihelteli viekotellen, Pyysi muutella munia. Vailuhia vaihetella.

Enkös onneton eläjä Silloin muutellut munia, Vaihetellut vailuhia! Sitä itken tuon ikäni, Sitä vaivanen valitan: Kuni kymmenen munoa Kaikki kahtehen katosi!"

1894-95.

[1] Kansantarinan mukaan.

Tie ja tähti.

Syksyn yössä synkimmässä, Kuljin kerran kotihin Yli aavan nevaniityn Varovaisin askelin.

Mustaa, synkkää ympärillä Oli jokapuolellain, Usvaa unteloista henki Raskahasti rintaham.

Valo kodin ikkunasta Vieri vihdoin silmähäin. Siihen silmin tähystellen Kiiruhdin mä sinnepäin.

Sinne katson, jalkoihini Katsoa en muistakaan, Mutahautaan mustimpahan Suistun sormin sorkkimaan.

Kun mä pääsin pälkähästä Taasen maalle marssimaan, Aijoin aivan ainaiseksi Tuosta tulla tuntemaan:

Ei oo oikein, määränpäähän Yksiten vain katsahtaa, Täytyy myöskin tarkastella Tietä sinne kulkevaa!

1894.

Hyvä siemen.

Maanmies parahimmat Siemeneksi viljat Jättää puidessaan, Kun hän parahimman Sadon niistä saavan Tietää kootessaan. —

Sivistyksen siemen Myöskin punniskellen Kylvettävä ois, Ettei ohdakkeita, Rikkaruohokkeita Toukomaamme tois.

1894.

Kahdenlaisia kuulioita.

Kirkossa pappi pauhailee, Saarnailee helvetistä Ja naiset itkee, huokailee Ja uipi kyynelissä.

Vaan miehet istuu jäykästi, Ei murru mieli heiltä, Mielessään muistot maalliset On kärsimysten teiltä.

Kun pappi muuttaa aihettaan, Taivaasta saarnaileepi, Miehetkin silloin innostuu Ja rinta lämpeneepi.

22/3 1895.

Kaksin.

Ahon aukean rajassa, Koivumetsän katvehessa Multakummusta kohosi: Yksi pienonen petäjä, Toinen kauno koivahainen.

Tuo on pienonen petäjä Kohotteli kokkoansa, Pientä päätänsä ylensi; Niin hän suureksi sukesi, Kohottihen korkeaksi.

Kesän armahan ajalla, Suvituulen suudellessa Koivu oksansa ojensi, Lehdet vehreät levitti Kukkana kukoistamahan Männyn lehvien lomasta.

Syksyilman irjuessa Tuima tuuli kun kulutti Lehdet koivulta komeat, Silloin peitteli petäjä Leveillä lehvillänsä Kaunokaista koivahaista Tuiman tuulen suutelulta.

Tuopa kauno koivahainen, Impi vihreä vereltä, Vielä vieno vartalolta, Kiertelikse, kaartelikse Männyn oksien lomitse Varren ympäri vakavan.

Kerran koivikko komea Maahan kaikki kaadettihin Kuivavaksi kaskoseksi; Kaksi puuta kaunokaista, Yhtenen yhistynyttä, Heitettihin heilumahan Tuulen tuuviteltavaksi.

Kaksi puuta kaunokaista Siinä yhdessä yleni Sini-ilman siintäville. Kerran syksyn tuima tuuli Halki haiverti ahoja, Tuosta puuhkean petäjän Päälle paksusti puhalsi; Kaksi puuta kaunokaista Tuuli murskaksi muserti, Maahan paiskasi pahasti.

Kaksi puuta kaunokaista Kaksin maassa nyt makasi, Pahoinakin päivinänsä Oksat yhtehen sovitti.

1895.

Lemmen terhenissä.

Mä elon melskehessä haparoin, Kuin haparoipi yössä matkamies — Ja valon tuikkehesta unelmoin Niin heikosta, kuin luopi hiilloslies.

Niin unelmoin — ja kolkon tyhjyyden Mä silloin tunsin rinta-alhossain Ja sinne tänne silmä kaihoten Mun katsoi, jotain tunsin kaipaavain.

Vaan silloin siinti tähti silmähäin Katveesta öisten usvain hämärten, — Se kirkastuen kiilui tännepäin, Kuin päivyt väistyessä yöhyen.

Mut salomaalla päivyt suvinen Kun alkaa korven takaa pilkoittaa, Se armas vyhtyy peittoon usvien Ja hämärästi maahan ullottaa.

Niin munkin lemmenaamu terheniin Niin hentoisihin velloo tienohon, Kuin kuolevaisen taivasunelmiin Luo epäusko verhon untelon.

Sa uuvut ihanaisin impyein Mun syämessäni utu-untuviin, — Se liekö vasta alku päivyein, Vai tyyntyneekin tyyten unelmiin!

Vaan haihtuupihan usvat huomenen. Kun päivä ylemmäksi yllättää Ja lämmin hohde niityn nurmehen Lempeemmin kuni ennen hellittää.

Ja siihen luottaen ma uskallan Silmältää kohden onnenpäivyttäin. Sun, impi, katsees toivon hehkuvan Pois usvat unteloiset syämestäin!

18/4 1895.

Oon kuni hurja oronen.

On hurja nuori oronen, Oon itse ihan semmoinen.

Kun orhi tulen valtavan Saa nähdä luonaan leimuvan Ja hälle savu sieramiin Saa karvas tunkeuneeksi, niin Hän tulta kohden korskuen Kuin tuuli syöksyy pelmuten Ja liekin kuumuudestakin Hän veisaa viisi tietenkin.

Mä myöskin lapsi ihmisen Kun hehkun lemmenliekkien Rintaani tunnen tuikkivan, Niin silloin tyyten tulistun Ja toivon tulen roihuhun, Unhottain koko maailman Ja tuiman tulikuoleman.

On kyllä hurja oronen, Vaan itsekin oon semmoinen.

13/4 1895.

Kallein omaisuus.

Niin kallis, impi, mulle on Silmäisi rimpi pohjaton, Ja äänes sointu vienoinen Ja poskeis hehku herttainen Ja huultes juoma verraton Niin kallis, impi, mulle on — Vaan kallehin sun omaisuus On tunteittesi puhtoisuus.

1894.

Uusi kotimme.

Sulle armahin asunnon, Mökin rauhaisan rakennan Taaksi niityn nurmikkoisen, Kukkakummun kukkulalle.

Siellä pienosen pesämme Sisustelen sievimmästi, Kaunihimmasti kalustan; Laitan kolme korkeata Isohkoa ikkunata, Joista iltojen iloksi Tienoita tähystelemme.

Yhdestä me ikkunasta Näämme nurminiittyjämme, Vainioita vihreöitä, Kukkamaita kaunehia.

Toisesta me ikkunasta Yli lehdon lehtisimmän Näämme läikkyvän lahelman, Näämme saaria satoja, Rauhaisia rannikoita,

Ikkunasta kolmannesta Näämme suuria saloja, Kolkoimpia korpimaita, Sydänmaita synkeöitä. — Vaikka kukkakunnahilla Kukkuisimmekin käkenä, Totta onnemme ei oisi Jos ei tietoa pahasta, Huolta huonosta ajasta.

1894.

Jos tahdot, impi, vain.

Me kätösehen käsi painetaan Ja kaksitellen käydä aletaan.

Me rinnan korpitietä astutaan Ja maata myöten murrot murretaan.

Niin hiljalleen me kauvas kuletaan, Kun toinen toisehemme turvataan.

Niin maalle vapauden joudutaan Ja muita mukanamme huudetaan!

Jos tahdot, impi, vain.

10/4 1895.

Hienottarelle.

Sa, impi, päivän paistetta Noin miksi karttelet? — Jaa — siks: kun siten muotosi Hienoisna varjelet.

Vaan kuullos! Turha toimi on Vain pintaa kiilloittaa Jos sydän jäähän jähmettyy Ja lunta tallentaa.

Kasvoilles kesän päivyen Suo paistaa esteettä! Se pinnan kyllä päivettää Vaan syäntä lämmittää.

1894.

Udutar.

Uduttaren usvalinna Tuoll' on pilvitarhassaan, Sinne höyhenvienosilla Purjehdin ma unelmilla, Toivon auerhaavehilla Uinun hetken helmassaan.

Udutar mun kukkasilla Ummistaapi kokonaan, Juovuttaa mun hunajilla, Silmät sulkee suudelmilla, Sitten usvapurjehilla Maahan tuopi tointumaan.

Liihytellen linnahansa Lentää taas hän tanssimaan; Soittaa sulosointujansa Kultakanteloisellansa, Houkuttaa taas soitollansa Linnaansa mun toivomaan.

1894.

Petetty.

Hän tuli lailla pilvyen Jot' tuuli tutjuttaapi Ja loisti lailla päivyen — Niin pauloinsa mun saapi.

Mä lemmin häntä, lempeään Hän hetken mulle leikki Ja sitten läksi, itkemään Mun raukan tänne heitti.

Mun sydän itkee kaihoissaan Ja rinta raukka riutuu, Mun toivo hänen tulostaan Vain vähemmäksi hiutuu.

Jos sattuiskin hän tulemaan, Ei löytäis neitoansa, Vaan äidin heikon, kalvakkaan, Mi vaalii kuvoansa.

1894.

Muistolaulu.

Pienosella purtosella Kera neidon armahan Valkamasta vaelsimme Tasangolle lahdelman.

Yli tyynen peilipinnan Rannikolle soudettiin, Laihopellon laitamalle Nurmikolle istuttiin.

Siinä elontoivehia Toisillemme kuiskailtiin, Muinaisajan armautta Kaihoellen muisteltiin.

Tässä muistimmehan muinen Haapalehdon ollehen, Johon laaja laihopelto Oivin ojitettu on.

Poissa on se keinuinensa, Jossa illoin istuttiin, Lemmekkäitä lauleloita Käsikäissä laulettiin.

Hiljaa huokui haavikossa Silloin vieno tuulonen, Loihti nuoreen rintahamme Lemmenruusun puhtosen.

Muinaisaikaa muistellessa Silmiini sain kyynelet, Kyynelet myös immeltäni Kostutteli poskuet.

Pienosehen purtehemme Hiljalleen me hiivittiin. Muinaiselle haavistolle Muistolaulu laulettiin.

1894.

Tulen tienoolla.

Kilvan kiiti kautta ilman Lintupari lentäen, Hennon pääskyn saaliiksensa Tahtoi saada varpunen.

Kauvan pääsky pieni lensi Eessä tuiman vainoojan, Kunis sattui lentämähän Tulen liekin lieskahan.

Säkenissä säihkyvissä Paloi siivet pääskysen, Tuleen varpunenkin lensi Lentimensä polttaen.

Vaipui linnut hiljallensa, Tuonne tulen tienoollen. Elelivät ystävyssä Yhteisäänin laulellen. — — — — — —

Kilvan kaksi kaunokaista Juoksi kotikentällään; Impi eellä hipsutellen, Poika kinteryksillään.

Kauvan juoksi neito nuori Suuteloita peljäten, Kunis sattui lentämähän Luoksi lemmenliekkien.

Sieltä lemmen säkeneitä Sattui immen sydämmeen, Ennen osunut jo noita Oli pojan rintaseen.

Vaipui kaksi kaunokaista Luoksi lemmenliekkien. Elelivät ystävyssä Yhteisäänin laulellen.

1894.

Tuolla minun mielitietty.

Tuolla minun mielitietty, Minun ainut armastettu Toisen kanssa kainaluksin Kiitää tanssitanhuilla. Tuolla heiluu hymyhuulin, Hymyhuulin, simasilmin Kera mieron miehyitten.

Kuni tähti taivahilta Lammen kalvoon kuvastuupi Syksy-illan synketessä — Niin mun tuikki tuntehissa Kultaseni kuva muinen Yli maailmoiden mahdin.

Kuni syksyn vaisu viima Sulan järven jähmentääpi Hyväilyllä hyyhmäsellä — Niin mun hyytyy sydän hylky, Lemmenhehku hervahtuupi Kohden moista morsianta: Jok' on mieron mielitietty, Leveälän lempilintu.

1894.

Kuin orjanruusu.

Kuin orjanruusu kaunoinen, On viekas impi semmoinen: Ne mieltä viehkeydellään Voi ihastuttaa hetkisen, Vaan pistävillä piikeillään Myös viedä ilon entisen.

1894.

Epätietoinen.

Niin lämmön lemmensuudelman Toi mulle illan tuulonen, Se lemmityltäni mun on, Jok' on niin ihmeen herttainen.

Vaan häntä lempii monikin, En tiedä, ketä lempii hän, Siks olen epätietoinen: Mull' laittoiko hän suukon tän.

1894.

Monihyväinen.

Paljonhan on pisareita Salolammen lainehissa; Eikö vain enempi mulla Liene lempi-impyeitä.

Kun mä immikön ihanan Näen näppärän näköisen, Heti hellyn lempimähän, Sydän syttyvi tulehen.

Vaan kun impyet ihanat Silmän tieltä siirteleiksen, Heti lempeni lepääpi, Rakkauteni raukeaapi.

Näin mä leikin, lempiellen Katson kaikki kassapäiset, Kuljeskelen kuiskutellen Toisen luota toisen luokse. —

Paljonhan on pienosia Kukkasia kunnahalla; Enempi on empimättä Mulla lempi-impyeitä.

1895.

Kypsyä saa pellon vilja.

Kypsyä saa pellon vilja, Saavat niittyjenkin nurmet, Sekä sitten säästetähän Vaisun talvosen varaksi. — Impi umpun auvetessa, Lemmenkukan lehviessä Temmataan jo juuriltansa; Jos ei heti hellittäisi, Ikuisesti ilman jäisi.

1894.

Ihme.

Neidon nuoren lehtotiellä Näin mä punaposkisen, Omaks pyysin häntä siellä Lempeäni vannoen.

Kauvan häntä mairittelin, Kauvan juoksin jäljessään, Kaikin tavoin suksuttelin — Hän ei suostu sittenkään.

Vihdoin viimein kyllästyen Takaperin käännähdin, Taaksi katsoin — ihme! — hänen Perässäni huomasin.

1895.