SALOJEN ELÄMÄÄ
Kirj.
Lauri Soini
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1905.
SISÄLLYS:
Karhivaaran Ontrei.
Rosvo Komulainen.
Töyrentuulastus.
Valheen apostoli.
Kertomus isännästä, joka ei pyhittänyt sapattia.
Tanu ja Tommi.
Taakki ja Riitta.
KARHIVAARAN ONTREI.
Karhivaaran kylän reunimmaisessa talossa — kaukana maan kaakkoisrajalla — uinaili ukko ja akka nokisessa pirtissä, pikkutalonsa ainoassa asuinhuoneessa, myöhäisenä syysaamuna päivänrailon lehdon latvoilla sajastellessa. Lumisenvaaleana aamunkoitto loimitteli yhä avarammalle synkkään syysyöhän. Sen kajo hivuttelihe Ontrein pimeään pirttiinkin, pimeä harmeni, haaleni ja vaaleni, sen jätteet kohta kyyristyivät soppien lymyisimpiin sopukoihin.
Yhä vaan Ontrei eukkonsa kera kelletteli vuoteellaan.
Muissa taloissa kyllä jo tähän aikaan vuodesta ehdittiin aamupuhteella polttaa suuri kasa päreitä mustaksi hiilikasaksi pankon nurkan eteen. Mutta tässä, johon Herra ei ollut siunannut lasten suita syömään eikä pidetty työssä palkkalaisia, ei ehätetty yöllä nyökkäröimään, tuskin käytettiin valkeaa muulloin kuin illallista syödessä. Uni kulta on kulta mun, — terve nuori syötyänsä, vanha yön levättyänsä — olivat ukon enimmän hokemia sananlaskuja, ja hätäilemättä hän nukkui iltahämärästä aamuhämärään. Mutta ei uni ainakaan ollut häntä lihottanut, sillä valkeneva aamu paljasti hänen kasvonsa vuoteelta niin käppyrään kuivuneen näkösinä, niin laihoina ja mehuttomina, että olisi niitten omistajan luullut kaiken ikänsä riisitautia sairastaneen.
Laihoille miehille on taivas tavallisesti lahjoittanut lihavat eukot, ikäänkuin miehen erikoisuutta selventäväksi vastakohdaksi. Mutta oikullinen sattuma oli tässä talossa tehnyt pilkkaa taivaan määräyksistä, sillä sama valkeneva aamu paljasti vuoteelta eukon kasvot, jotka olivat yhtä kuivat ja verettömät kuin ukonkin. Ontrein eukkoa vaivasi alituinen herpaus, kolotus jänteissä ja nivelissä, puristus vatsassa ja sydänalassa. Näitten vaivojen tähden oli hänellä melkein joka viikko, päivänsä kunakin, hieroja ja kuppari kotona. Se verrytteli ensin veren suonissa virtailemaan ja sitten laski sen pois. Sillä tavalla piti parantua kaikkien vaivojen, mutta varsinkin verettömyyden…
Eukko, joka kolotuksensa käsissä ei koskaan oikein sikeää unta saanut, huomasi nytkin ensiksi että tupaan oli tunkeutunut suuri päivä, aivan harmaan hevosen kokonen. Hän viipahtihe istualleen, vetäsi kirjavaraitaiset sukansäärykset pohkeilleen ja sitasi ne kiinni läheltä polvea. Näin kotoisille kävelyille lähtiessä säästi eukko kylävirsujaan ja lähätti jalkaansa tuohikolpposet, jotka pysyivät jalassa sitelemättä. Muuten hän olikin nukkunut täysissä tamineissa, mutta kylmän aamun tähden pisti vielä ukkonsa sarkatakin ylleen karjaa einehtimään lähtiessään.
Eukkonsa mentyä keuvotti Ontrei ukki yksin lämpimässä sängyssään. Siinä päivän töitä akkiloidessaan terottui hänen katseensa näkemään ja ihmettelemään niitä kiiltävän mustia karstakukkasia, jotka sakeana kuin saran nukka riippuivat savutuvan laipiossa. Käsikin pirteytyi niin, että sormet aivan itsestään alkoivat hiljalleen tilan reunaa naputella. Tässä huvissaan tuli hän yhtäkkiä häirityksi, sillä Akuliina eukko hynttyytti pirttiin sellaista himphamppua, että olisi luullut kartanon tulessa olevan.
— Kuules ukko!
— No? kysyi ukko nostaen pörröistä päätään vuoteelta, ihmeissään eukkonsa kärjistyneestä äänestä.
— Kävitkö sinä aitassa illalla vielä hämärissä?
— Enkä.
— Etkö?!
— En, en… mitäpä minä…
— Akkiloin vaan, että olisit hakenut jauhoja ruunalle.
— Mitäs siitä sitte?
— Minä kävin siellä hämärissä, vaan joku on siellä sen jälkeen ollut.
— Niin aitassasi?
— On!
— Kukapas siellä…
— Käynyt on, kuka lie. Muistan kuin kaksi sormeani, että illalla panin pönkän ovelle, mutta nyt se oli poissa, Minä aion nyt mennä sisään ja äkkiä huomaan että pönkkä on poissa — —
— Jospa jäikin panematta.
— Ei, panisin vaikka kaksi sormea kirjan päälle, että pönkän panin. Muistan vielä, että tein sen navetalta tultuani, ettetkä sinä käynytkään ulkona sen jälkeen. Muistin sen heti pönkän poissa nähtyäni, ja jo jolahti mieleeni, että vieras käsi sen on nostanut. Silloin en enää koskenut oveen, paras on yhdessä mennä katsomaan.
Ontrei oli kummastellen ja epäröiden kömpinyt tilaltaan ja alkoi pukeutua.
— Kyllä on vieras käsi käynyt, päivitteli eukko. Näkeehän sen, kun pönkkä on poissa ovelta, maassa retkottaa pitkin pituuttaan. Ja kunpa olisi edes kesä, voisihan luulla, että elukat sen… mutta kenenkäs elukat nyt enää ulkona… Vieras käsi se on…
— Onhan se tuuli…
— Tuuli! Puhu sinä tuulesta, sinä, senkin unikeko! Niinkuin minä en nyt tietäisi, mikä tuuli on ja miten joka ilta panen pönkän!
— Mikäs se sitten… kärähti ukko puolihymyllä virsuaan kiinni sitoessaan.
— Vai "tuuli"! jatkoi eukko yhä omasta arvostaan loukkaantuneena. Tässä ei nyt muka osattaisi pönkkää panna… ja kun olisi ollut edes myrsky… mutta niin tyyni, ettei lehti liiku…
— No, no, olehan nyt…
— Vai "olehan nyt"… voro se on ollut, voro varmaan, ja siltekin sinä vaan: "olehan nyt"… vaikka paita päältä varastettaisiin…
— Mene voroinesi…
— Minäkö voroineni!
— Sinäpä sinä. Mistä tässä kuka tietää vorosta enemmän kuin muustakaan, ennenkuin katsotaan.
Ukkeli etsi rauhallisena lakkiaan. Eukko säksätti…
— Mitähän se on vienyt? En minä suotta unta nähnytkään, sitä se nyt merkitsi. Se iso musta koira, se oli ulvovinaan ja juoksevinaan… Ka, lakkiaanko se! Tuollahan tuo on kolpitsalla seulan takana. Niin, se juoksi ja tapaili ja… Ka, nuttusi on tässä minulla, jos sitä…
— No, tulehan nyt!
He menivät peräkanaa, ukko edellä ja akka räpättäen perästä.
— Sitte se juoksi aitan alle ja sieltä katsoa tuijotti, ja sen silmät olivat niin kiiluvat kuin paran silmät…
— Mitä sinä taas paransilminesi, torahti ukko ovea avatessaan.
— Ihan niin se oli.
— Untahan sinä olet nähnyt.
— Ka, untahan minä kerronkin!
— Seisoallasi näet…
— Ei, vaan yöllä. Tajuatko sinä tollikka!
— Vai niin, vai yöllä! nauraa kihmitti ukko, kun oli päässyt asiasta tolkulle.
— Ne kiiluivat ihan kuin paran silmät pimeässä. Mutta en tiedä miten se niin aamotti… ihan tulee mieleen Talas-Vasili. Seköhän se…
— Maltahan nyt…
Ukkeli lynkkää aittaan ja eukko havittaa perästä.
Pimeän hämärässä he tarkastelevat ympärilleen. Näyttää kuin siellä olisi yhtä ja toista liikuteltu, vaan ei huomata mitään kadonneen.
Vihdoin älyää ukko sammiossa, joka on pohjasta leveämpi ja suusta kapeampi ja jota pikkutalossa käytettiin viljalaarina — huomaa sammion jyvästössä loven, huomaa, että siitä on ilmeisesti otettu. Otettu oli, varmaan… ei vallan paljon… kenties kymmenen kappaa, ehkä Vain kahdeksinen…
— Ähhäh… onpahan siinä vieras käsi kähveltänyt…
— Onkohan kaikki pussit paikoillaan?
— Niin, katsohan!
Eukko menee nurkkaan pussikasalle. Pemistelee, lukee.
— On poissa yksi.
— Äh, lemppari!
Ukko ja eukko seisottuvat keskilattialle, seisovat aprikoivat ja akkiloivat. Tuskin puhuvat halaistua sanaa, vain keskustelevat utelevin, tuumailevin katsein.
— Jyrin Ilaska…
— Epäiltävä…
— Ja kaksi yksinäistä lasta elätettävänä…
— Mutta ei varmasti ole ennen varkaissa tavattu Eikä uskalla yöllä naisihminen…
— Teträsärkän Jekki…
— Ei se…
— Eräs muu on…
— Se tunnettu…
— Talas-Vasili…
— Sehän se…
— Vanha kahmija…
Joka kerran keksitään, sitä aina arvellaan. Saatikka sitten, jos useasti on äkätty…
— Se eikä kukaan muu.
Ontrein luonto nousee. Hän väräytyy pahasti, kääkertää käverästi pirttiin ja varustautuu. On valmis lähtemään, kun eukko alkaa säpertää, että lähteekö se nyt suuruksetta. Pianhan se joutuisi eikä sieltä ehdi hetikohta takaisin, tuskin puolelle päivän. Ukkeli odottaessaan kävellä kääkertää lattialla sinne ja tänne, sitte malttamatonna istahtaa penkille. Vähänväliä vilkasee pöydälle, mitä siellä jo on.
Syödä sukastuaan ja vielä viimeistä palaa pureskellen, mennä putittaa hän ovelle ja sitä kyytiään metsien taakse Talas-Vasilin luo.
Tuohtuneena hän lähenee mökkeröistä, jossa on vaan kaksi huonetta: pirtti kaltevalla aholla ja sauna, syltä neljäänne, vesinotkon reunalla alalaidassa. Tuvan edessä on vielä jonkinlainen eteinen, joka on tehty asettamalla puita rinnakkain räystästä vasten pystyyn.
Ontrei tarttuu koivunoksasta tehtyyn kääkään ja astua kapsahtaa pirttiin.
Talas-Vasili näyttää rauhalliselta kuin rannan hako. Hän istuu sivupenkillä lähellä ovea ja tekee muijalleen virsua, ilmeisesti juuri unestaan heränneen näkösenä. Eukko istuu peräpenkillä ja kehrää kylänemännän villoja värttinällä. Ei näet ollut varoja rukin hankkimiseen eikä sitä ollut tottunut käyttelemäänkään. Värttinä oli siihen sijaan vanhoillekin tuttu kapine. Nuorena ollessa hän oli ollut kerrassaan näppärä sitä pyörittelemään, että se mennä viipahti aina toiselle puolelle permantoa ja niin rihmaa tuli yhdellä kiepahduksella tuvanlattian leveydeltä.
Vasilin lapset hälisivät lattialla monessa mykkyrässä. Mutta vieraan tullessa ne kapasivat nurkkaan, nykertyivät yhteen kasaan ja toistensa päitten yli pilkistelivät.
Vasili askaroi yhä virsuntekeleensä kanssa ja nostaa siitä pari kertaa vaivihkaa katseensa Ontreihin. Omituisen temmahtavasti, äänessä vivahdus ystävyyden tuntoa, pohjapaino jotakin muuta, kehottaa hän vierastaan istumaan. Eukko viipottaa yhä äänetönnä värttinäpuikkoaan.
Ontrei ei istuudu. Pikaisesti sälähtävät kiukkuisat aatokset hänen mielessään, yhtä pikaisesti ottaa hän muutamia harppausaskelia lattialle, kääntyessään kaapasee korvallistaan ja astuu Vasilin eteen. Hän katsoo Vasilia sirrittävin silmin ja kun tämä nostaa katseensa virsuntekeleestään, kysäsee hän salakähmäisesti:
— Kävikö se Vasili yöllä meillä?
— Minäkö!?
Vasili näyttää kuin puusta pudonneelta ja vähän säikähtäneeltä.
— Sinäpä sinä…
— Missä ihmeen teillä…
— Aitassa…
— Mitäs minä siellä…
— Jyviä varastamassa!
Vasili jännittää silmänsä niin suuriksi kuin saa ja koettaa ne naulata Ontreita kohden, vaikkakin katse pyrkii viehkuroimaan Ontrein ympäri katon, lattian ja kaikkien seinien kautta.
— Tunnusta käyneesi!
— Kyllä minä…
Vasilin hampaat karskahtavat.
— Kävitkö?
— En.
— Etkö muka aijo tunnustaa?
— En.
— Vai et?
— E-en.
Viimeiset sanat sanoo kysyjä terävästi kuin ylhäältäpäin naskalilla pistäen ja vastaaja kuin alhaaltapäin paksulla puunpäällä puukaten.
— Parasta kun…
Ja virsuntekeleensä polvilleen laskien vilkasee Vasili oveen.
— Sinä kävit!
— Enpäs käynyt!
Pikasesti välähtää Ontrein ajatus.
— Näinpäs jälkesi.
— Missä näit…
— Tiellä kuurassa.
Ontrei on varma, että jälet tosiaankin olisivat näkyneet, jos Vasili olisi käynyt aamummalla eikä iltayöstä. Nähtyään että tämä väite saa Vasilin hetkeksi vapisemaan, kysyy hän ilkamoiden:
— Niin, ettetkö käynyt?
Vasili puristautuu uhmaavaan puolustusasentoon ja vastaa myrkyllisesti:
— Kävin minä.
— Missä jyvät?
— Eipä sanota…
Vasilin ääni ja ilme on niin julkean ilkkuva, että Ontrei on vähältä masentua. Vasili hyörää virsuntekeleensä kanssa kuin ei muka muuta ajattelisikaan, mutta tihkipäätä vilkasee syrjäsilmällä Ontreita.
Ontrei tähystelee, olisiko tuvassa jotakin paikkaa, jota voisi epäillä jyväpussin piilopaikaksi. Sitten hän kapsahtaa ulos, pirtin eteen pystypuista tehtyyn suojukseen.
Siellä on kasa ryysynriekaleita nurkassa.
Sitä Ontrei rientää pemistelemään.
Vasili on kärkkyen kähminyt hänen perästään.
Vasilin eukko tulee myös ovelle ja tähystelee vaanien eteissuojukseen.
Ontrei on kohottanut ryysykasan liepeellä olevat kylpyvastat ja leväytellyt hieman ryysyjä.
Jyväpussin kulma paljastuu näkyviin.
Hän tempaa pussin suusta kiinni. Mutta Vasili tarttuu kahden käden kanssa pussin perään. Riuhtoen ja reuhtoen retuutellaan pussia sinne ja tänne.
— Anna tänne pussi!
— Enpäs anna.
— Anna pois!
— Enpäs anna.
— Pois heti!
— Enpäs anna.
— Katsotaanhan etkö…
— Enpäs anna.
Sanoi Vasili mitä tahansa, saman vastauksen hän aina saa. Sellainen kiukuttava yksipäisyys saa hänet melkein masennuksiin.
Kappaleen aikaa reuhdottua joutuu Vasilin muija ukolleen avuksi. Kahden kammistaen he pian saavat pussin Ontreilta.
Ontrei harallakynsin tavottelee sitä takasin. Mutta kaksin käsin pitää Vasili pussia takanaan, puoliaskelia takaperin hivuttautuen. Ja akka reuhaa ja ratisee ukkonsa edessä, on aivan Ontrein silmille syöksemäisillään ja silmät repimäisillään. Niin ukko akkoineen hivutteleivat takaperin ja Antrei yrittelee päästä uudestaan pussiin käsiksi.
Asema rupeaa vihdoin Ontreista tuntumaan epätoivoiselta. Hän lakkaa pussia tavottelemasta ja kooten kaiken ryhtinsä lausuu uhaten:
— Maltahan!
— Minkäs teet…
— Maltahan, niin näet!
— Minkäs teet…
— Minä panetan sinut kiinni ja vien käräjiin!
— Otapas, jos saat…
— Maltahan!
Ontrei hujauttaa nyrkkiään ja aikoo lähteä.
Vasiliin sattuu hieman käräjäuhkaus. Sellaista hän ei ollut odottanut. Hän luuli tuntevansa vastustajansa. Hän katsoa sirrittää Ontreita, silmien sirritys kirkastuu vähitellen vahingoniloksi ja ähmäillen hän kähisee:
— Entäs se lammas…?
Ontrein uhassa näyttäytyy äkkiä omituista onttoutta.
— Jonka loukutit, jatkaa Vasili kuin puulla puukaten.
Ontreille tulee kiire lähtemään. Tuntuu kuin häneltä koko isännän ja miehen ryhti menisi hornan tuuttiin, jos jäisi tänne pitemmältä. Hän hujauttaa kättään ja loppuvaikutukseksi pinnistää kaikin voimin sanat:
— Käräjiin ja linnaan!
Eukko tähtää ukkoonsa ja utelee: — Jos se menee?
— Uskaltakoonpas!
— Ei sitä tiedä…
— Menköön kuin menee!
— Estetään se.
— Välipä hänellä… kyllä minä näytän miten mennään käräjiin…
— Minä menen sille sanomaan!
— Sano siinä mitä…
— Kyllä minä sen evästän ja suolaan!
Ja eukko räntästi tuvan perään, Ontrein menemän polun päähän. Isännän perään aholle hän syytelee:
— Vai käräjiin sinä… Mutta kyllä Vasili sinut… senkin…! Kyllä Vasili sinulle… miten mennään käräjiin! Maltahan mitä saat Karhivaaran lampaasta! Kyllä Karhivaaran Jyrki sinut suolaa. Ja Vasili kyllä pitää huolen, että asia tulee Jyrin tietoon. Ja Vasili itsekin vetää sinut käräjiin, sinä olet sanonut meitä voroiksi… milläs todistat, häh! Kuuletko… milläs todistat? Maltahan, kun joudut tuomarin käsiin, se osaa nylkeä pohatankin eikä vain köyhiä kuten sinä. Menetät maasi ja mantusi… senkin… Ja itse joudut linnaan, itse rautoja kolistelet… senkin —!
Ontrei parka mennä kuukittaa ahoa sen minkä kerkeää, mutta yhä kuuluu hänen korviinsa akan katkeamaton säksätys. Hän koettaa olla sitä kuulematta, eikähän siitä kaikesta selvää saakaan, mutta yksityisiä sanoja tunkeutuu hänen korvaansa ja korva väkivetoon keräilee niitä puoleensa. Tuntui ilkeältä mokoma löylytys, mutta ei sille viitsinyt kääntyä vastaamaan. Ei olisi mokoman akan kanssa ruvennut sanasotasille lähempääkään, saatikka sitten kaukaa aholta. Mutta ylen oli ilkeää kuulla mennessäänkin… Vasilista melkein tuntui kuin hän olisi pakeneva koira, joka on yrittänyt luuta varastaa, mutta saa pakoon juostessaan kylmää vettä niskaansa.
Vihdoin hän ehti ahon yli metsän reunaan ja akan säksätys lakkasi kuulumasta.
Hän kulki hetkisen kuin kaikesta olevaisuudesta irti revästynä. Mutta vähitellen alkoi ajatus tehdä työtään, mieleen kuvia kangastella. Hänen silmiinsä häämötteli eräs linnustusmatkansa toissa syksynä. Hän kulkee loukulta loukulle, tähtää tullessaan kaukaa, onko selkosin koholla. Jos se on lauvennut alas, rientää hän sydän rukkasen peukalossa sinne… Ja miten mukavalta tuntuikaan nähdä, kun tapasi selkosimen välissä tetren tai pyyn, ainakin oravan, joskus oikein ukkometson tai akkakoppelon. Eräs loukku oli sileällä selvällä harjun uralla, petäjikkökankaan rinteellä. Jo kauvaksi näkyi, että sen selkosin on alas lauvennut. Tästä kuitenkin kulki kylän karjaa joka päivä laitumelle, ja elukat usein kulkiessaan loukun laukasivat. Jännittynein mielin läheni Ontrei loukkua. Jopas alkoi haamottaa silmiin jotakin mustaa. Otus on… niin iso ja musta… ukkometso tietenkin. Mutta kovin on sileä ja siivetön. Musta lampaanvuona… sellainen siitä loukusta löytyi. Oli se lammas joskus ennenkin sattunut loukkuun loksahtamaan, kun metsoja varten teki mieli laittamaan loukut kovin korkeiksi. Entiset lampaat oli hän yksin saanut louheen haudatuksi. Mutta tämän oli Vasilin rähjä sattunut näkemään loukussa ennenkuin hän itse. Oli metsän polkua tulla retostanut vastaan ja ilkkunut, että "jopa taisi olla siellä pulska otus loukussa… eikä määkinyt enää?" Heti oli Ontrei luvannut Vasilille ryypyt, jos olisi vaiti. Se oli luvannut. Ryypyt oli sitte saanut. Ja vaiti oli tähän asti ollutkin.
Mutta nyt, nyt se oli uhannut ilmaista, jos häntä hätyyttelisi jyvävarkaudesta. Mitähän jos olisi mennä Karhivaaran Jyrille itse sanomaan, että hänen lampaansa… Mutta siitä menisi maksu… ja sitten epäilyksiä, kun ei ole ennen tunnustanut… ehkä koko kylä puhuisi, solkottaisi…
Eikä sitä Vasilia käräjiinkään… voisikohan sille mitään. Se on kierä mies, kyllä se osaa sykerrellä. Lemppari tiesi mitkä koukut ja mutkat se kulkisi. Sehän kuuluu ennen olleen kova käräjöitsijä, vaikka on nyt läpiköyhäksi, putipuhtaaksi paljastuttuaan ollut pakotettu ne jättämään. Lemppari sen kanssa…
Ja ne tuomarit! Ontrei tunsi mielessään pelkoa, salaista kammoa tuomareita ja käräjiä kohtaan. Eikä yksin hän, naapurit myös täällä syvimmissä rajasalon sopukoissa, varsinkin vanhan kansan miehet. Ontrei muisti nuoruutensa ajoilta niin monenmonta juttua tuomareista, miten ne olivat ottaneet lahjoja, ei ainoastaan yhdeltä, vaan molemmilta riitapuolilta. Ja sitten ne olivat sotkeneet ja velloneet, kääntäneet ja vääntäneet väärän suoraksi ja suoran vääräksi. Se kyllä oli ollut jo ennen sitä suurta sotaa ja vähän sen jälkeen. Sitten kun oli tullut tännekin Suomen laki, oli ruunu ruvennut ankarammaksi, oli vaatinut suoruutta tuomareilta eikä antanut ottaa lahjoja. Eivät muka nyt tuomarit enää ota lahjoja, eivät mutkittele eivätkä metkuttele. Mutta sepä heidät niin tarkoin tietänee, niin tyystin takaamaan lähtenee. Kuulojuttuja vaan, täällä salon sopukoissa aniharvoin tapaa sellaista, joka moisista ruunun asioista olisi latukantojaan myöten perillä. Milloin oli ruununmies käymässä, ei silloinkaan monella ollut tilaisuutta juttusille. Ja kukapa heidät ruununmiehet ja heidän sanansa takasi… lienevätkö muuttunee entisestään. Entiset kyllä tunnetaan, vanhat tarinat säilyvät ja kulkevat suusta suuhun… oma kyläkin niitä on kokenut… se ja se… sen ja sen isä tai isänisä… ne ovat olleet tuomarein puijattavina… kukapa tiesi taata ne tuomarit…
Ja miten ollakaan! Muistellessaan, akkiloidessaan ja aprikoidessaan rupeaa Ontreita niin arveluttamaan, että hän pysähtyy. Hän pysähtyy, seisoo hetken ja kääntyy sitten uudestaan Vasilin mökille. Sulaneena, lauhkeana kuin lammas hän ilmestyy pirttiin.
Hän käy istumaan jakkaralle pöydän eteen ja hetkisen tähtäilee mustaan paikkaan harmaitten housujensa polvessa, jota hän ei kuitenkaan nähnyt. Sitten hän katkasee äänettömyyden sukostelevasti puhellen:
— Ajattelin, että sovittaisiin pois…
Huomattuaan Vasilin ilkamoivan katseen, jatkaa hän hieman kuivemmin:
— Että Vasili pitäisi suunsa lukossa ja…
— Soo… joko noin vaan antaisi itseään rosvoksi kellätä!
— No, se nyt on… yritti Ontrei tuohtua, mutta asetti luontonsa jälleen. Kun pidät suusi tukossa siitä lampaasta niin… niin…
— Mitä sitte?
— Pidä ne jyvät sitte.
— Vai niin! Silläkö luulet pääseväsi linnasta. On sulla syitä ja kyllä niitä tiedetään…
— Mitä tiedät?
— Kyllä sen aikanaan saat kuulla käräjillä!
Ontreita tuskastutti. Mitähän kaikkea se tiesikään… mahtoiko tietää ne pärepuut, joita Uuksunrannan maalta… toi…?
Kotvan mietittyään sukahti hän Vasilin korvaan, aivankuin häveten sitä hänen muijansa ja lastensa kuullen sanoa:
— Tule sinne meille pusseillesi, niin saat pari kappaa rukiita…
— Nytkö heti?
— No, ehdithän sen…
— Heti jos antanet…
— Voithan sitte tulla.
— Kättä päälle!
Tuskin annettuaan tempasi Ontrei kiireesti pois kätensä. Hän läksi rientämään kotia kohden kuin tulipaloon. Tuntui hänestä mahdottomalta saapua kotiinsa, jos Vasili joutuu tulemaan keralla.
Rosvo Komulainen.
Viime yönä oli taloa vähän näpistetty. Pahanen poikanen oli tullut illalla yöksi ja yöllä livistänyt tiehensä, vieden mukanaan puolivillaisen puvun, joka oli jäänyt naulaan pyhän jäleltä. Kulkupoikaa ei viitsitty edes jälestä ajaa, mutta kuitenkin se seuraavana iltapuhteena antoi aihetta kirjaviin rosvokertomuksiin.
— Mitä niistä nykyaikaisista rosvoista! hohhoili iäkäs isäntä. Napinvarkaita he vain ovat, turhia ihmisten mieliharmeja. Toinen mies oli ennen rosvo Komulainen, häntä todella täytyi pitää arvossa alallaan.
— Kertokaapas! pyydeltiin.
— Enpä tahdo hänen rosvouksistaan tarinoida, vaikka nekin olivat kyllä taitavasti toimitettuja. Hän otti paikasta, joista ei luultu mahdolliseksi. Otti rikkaalta takuusten takaakin ja antoi köyhälle keskellä kirkkomäkeä. Monta kertaa otettiin hänet kiinni, mutta aina karkasi hän vapaaksi, joko putkasta tai kulettajiltaan tiellä.
Tavattomasti pelkäsivät häntä koko maakunnan pohatat. Monissa miehin ja ruununmiesten avulla häntä kiinni jälleen tapailtiin. Mutta Komulainen käveli vaan vapaana, oleillen useimmiten omassa talossaan Kulhuan kankaalla, soitten ja korpien takana.
Alettiin otaksua sen johtuvan pitäjän nimismiehen pehmeydestä, sillä hän oli ylen hyväluontoinen, pieni ja hinterä mies. Ja vihdoin tuli maakunnan pääkaupungista suuri ja muhkea virkaherra rosvo Komulaista vangitsemaan.
Se suuri ja muhkea virkaherra saapui pienen nimismiehen luo, kuusi kovasti asestettua miestä mukanaan.
— Mitäpä aijotte? kysäsi pieni nimismies.
— Aiomme ottaa kiinni rosvo Komulaisen, vastasi suuri virkaherra.
— Vai aiotte hänet vangita!
— Niin aiomme.
— Mutta ette saa!
— Kunko et sinäkään ole saanut?
— Ei, mutta tuolla voimallanne!
— Onko liian vähän?
— Liian paljo!
— Mutta ethän ole saanut vähemmillä voimilla.
— Siksipä niin hyvin tunnenkin rosvo Komulaisen.
— Mitä hänen kiinniottamiseensa sitte tarvitaan?
Pieni nimismies mietti hetken vakavasti. Sitte hän reippaasti sinkosi seisoalle.
— Lyömmekö vetoa, että otan yksinäni kiinni rosvo Komulaisen!
Muhkea virkaherra nauroi.
— Lähdet yrittämään ja päästät voron käpälämäkeen… sanoi hän salamyhkäisesti.
— Mitä se merkitsee? kivahti pieni nimismies.
— Huhutaan, ettet tahdo häntä kiikkiin, ja siksi hän muka kävelisi vapaana.
— Sepä perhanaa! Mutta tahdotko sinä ottaa katsoaksesi, mitä minä tahdoin ja voin? Lyötkö vedon?
Vihdoin veto lyötiin. Pieni nimismies otti pahasen pojan kuskikseen ja ajoi samalla korven ja suon läpi rosvo Komulaisen taloon.
Seisottivat hevosensa pihalle ja pieni nimismies astui tupaan. Rosvo
Komulainen istui tupansa penkillä piippua polttaen.
— Vallesmanni istuu…
— Kiitos vaan!
— Mitä asiaa?
— Asiani on sitä laatua, että laki on määrännyt minut Komulaista kiinni ottamaan, sanoi nimismies tyynesti kuin konsanaan tavallisen asian.
— Vai niin, sanoi Komulainen vieläkin levollisempana.
— Ja sitte minua on syytetty, että olen kelvoton virassani, kun en ole voinut, ehkenkä tahtonutkaan ottaa sinua kiinni.
— Vai niin.
— Minä olen köyhä mies, lukuvelkoja vielä maksamatta ja neljä lasta jo elätettävänä, piakkoin tullee viides. Olen onneton, joudun mieron tielle, jos minut erotetaan virastani siksi, että olen sinusta saanut niin voittamattoman vastustajan.
— Vai niin, sanoi Komulainen hymähtäen.
— Niin on asia.
— Montako miestä teillä on mukananne?
— Ei muita kuin poikanen kyydissä.
— Onko se totta?
— Käy katsomassa.
Komulainen sytytti päreroihun ja meni pihalle katsomaan.
— Onko totta, ettei vallesmannilla ole kuin seitsemän miestä mukanaan? kysäsi hän kyytipojalta.
— E-eeihän hänellä ole muita kuin minä ja…
— Ja kuka?
— Ja ruuna!
Komulainen näytti uskovan ja astui päättäväisesti tupaan nimismiehen luo.
— Vallesmanni on hyvä ja käy kamariin.
Menivät kamariin.
Kun astuivat sisään, kavahti siellä yhdeksän isoa miestä seisoalleen.
— Olkaa rauhalliset! viittasi Komulainen miehille. Tämä nimismies on tullut minua kiinniottamaan ja minä katson olevani velkapää lähtemään hänen mukanaan.
Alakuloinen, kunnioittava ilme kasvoillaan vaipuivat roistot istumaan. Komulaisen vaimo keitti kahvia, pannusta tarjottiin nimismiehelle ensin ja sitte koko joukolle.
Kahvit juotuaan virkkoi Komulainen:
— Olen tässä tuuminut, etten sittekään voi heti lähteä mukaanne.
— Ohoh, ja miksi et?
— Tiedän, etten siltä tieltä pian palaa. Siksi olisi ennen lähtöä vähän selvitettävä asioitani.
— Miksikäs ei, kun vaan tulet.
— Mihin aikaan tulisin?
— Sopiiko kello seitsemän?
— Kyllä ehdin siksi.
— No, tervetuloa sitte! Olisit kyllä päässyt nyt yhdessä hevosessa, mutta eihän sille mitä voi, jos asiat vaativat.
Pieni nimismies ajoi kotiinsa. Siellä oli se suuri, muhkea virkaherra odottamassa.
— Missä se nyt on mies?
— Hän jäi vielä kotiinsa…
— Niinkö kävikin?
— Mutta hän tulee illalla kello seitsemän.
Muhkea virkaherra nauroi ja hyppäsi sitte nopeasti seisoalleen.
— Kyllä on viisainta, että heti lähden miehineni. Komulainen on jo tietysti taipaleella ja ehtii iltaan toiselle puolelle maailmaa. Kaikkia joitakin, että heittäysin narriksi!
— Mene vaan, jos tahdot ettei Komulaista saada kiinni koskaan! sanoi pieni nimismies.
Kun pieni nimismies pani virkansa ja kunniansa takaukseksi, suostui suuri virkaherra vihdoinkin vielä iltaan asti odottamaan.
Ja illalla kymmentä minuuttia vailla seitsemän seisoi rosvo Komulainen nimismiehen virkahuoneessa.
— Tässä nyt olen.
— Komulainen on hyvä ja istuu, kehotti nimismies.
Komulainen aikoi istuutua, mutta huomasi suuren virkaherran, jonka näkyi tuntevan.
— Mitä? Oletteko tekin täällä?
— Olen tullut Komulaista hakemaan.
— Miksei nimismies sitä minulle aamulla sanonut?
— Eihän Komulainen kysynytkään?
— Onneksenne olikin, etten kysynyt. Olisin ollut vaikeammin pyydystettävä, jos tiesin tuon herran täällä olevan.
— Kyllä olisitkin suorasukaisemmin joutunut kouriini, jollei tämä nimismies…
— Mutta sen sanon, keskeytti Komulainen virkaherran, että vaikka olenkin katsonut olevani velvollinen antautumaan kiinni nimismiehelle, niin en ole velvollinen tuon herran vankina pysymään. Siis…
— Jos tahdot, niin minä toimitan sinut kaupunkiin, tämä herra voi ottaa pysyäkseen syrjässä, ehdotti nimismies.
— Ei mitään neuvotteluja roistojen kanssa, sanoi virkaherra. Hän avasi oven viereiseen huoneeseen, ja hänen viitattuaan astui sieltä sisään kuusi asestettua miestä rautoja kolistellen.
Komulainen ojensi heille kätensä ja niihin pistettiin käsiraudat. Kaikista kohdin raudotettuna hänet sulettiin tyrmään ja ovelle asetettiin kaksi aseellista vartijaa.
Mutta aamulla oli tyrmä avoinna ja vanki poissa vartijoineen. Ei Komulaisen talosta eikä koko tienoolta häntä löydetty, ja pohatat saivat edelleen vavista häntä peläten.
Parin päivän perästä palasivat kadonneet vartijat. Mutta heiltä oli vaadittu vaitiololupaus, ja he olivat oppineet, ettei Komulaiselle antamaansa lupausta käy rikkominen.
Töyrentuulastus.
Korvenkainalon mökin perhe lopetti puolipäiväsensä, johon kuului leipää, perunoita, suolasärkeä ja sinertävää piimäsintua palanpainimeksi. Syötyään pyyhkäsi isä Taneli puukkonsa housunsa reiteen ja työnsi sen vasemmalla lonkallaan riippuvaan tuohituppeen. Sitte hän nousi, pisti piippuun ja piippu hampaissa meni pitkälleen karsinassa olevaan sänkyyn. Äiti Eeva meni perästä, puukkasi Taneliaan menemään sinnemmäksi seinäviereen ja painautui hänen kylkeään vasten. Taneli asetti piippunsa penkille sängyn päänpohjiin, ja kohta alkoi kuulua karsinasta hänen nenänsä tohina, jota säesti Eevan vienokkaampi sihitys.
Hinttu, torpan tytär, korjasi ruuanjätteet tuvan oven takana olevaan ruokamöksään, tarttui sitten virkkauskoukkuun ja näpläsi peukaloa kintaaseen, jota hän veli-Malkkiaan varten valmisti. Malkki, joka kahdeksantoista vuotta sitten oli ristitty Malakiakseksi, meni hänen luokseen peräikkunan alle istumaan ja katseli mielihyvin siskonsa näppäröitä sormiliikkeitä ja kirkkaita silmiä. Ja sisko heitti häneen niin ystävällisen silmäyksen, jotta oikein mieltä hiipoi.
Pilvinen talvipäivä alkoi hämärtyä, ja läheinen kuusikko kuumotti ikkunaan niin tumman surulliselta, niin surullisen kaamealta Valkosen hangen yllä. Se kuusikko kiersi aivan aitaa myöten puolet mökin pienistä pelloista, jotka korven kainaloon painautuneina muodostivat siihen kaarevan loven. Itäpuolella liittyi kuusikon reunaan solakkavartinen riukukoivikko, jonka juurella matala näreikkö oli kasvanut ainoastaan leveydelleen. Ja leveäin lehvien latvat painoi hanki peittoonsa, siten muodostaen pyöreitä, valkoisia lappalaiskotia.
Ikkunan edessä istuessaan kuulivat sisarukset ulkoa äkillistä hohinaa ja kohinaa.
— Töyriä! huudahti Malkki, joka ensiksi oli ehtinyt tarkkaamaan. Hän huudahti niin hiljaa, etteivät töyret kuulisi, mutta huudahdus oli kumminkin niin kärjistynyt, että se herätti nukkuvat sängystä. Koko torpan väki riensi korvenpuolisesta ikkunasta kurkistelemaan.
Isohkoina mustina pilkkuina näkyi harmahtavaa taivasta vasten aika parvi töyriä läheisten korpikoivujen oksilla. Ja toisia lentää havitti parhaallaan mökin ylitse kylästä päin. Ne oli nähtävästi jostakin säikäytetty liikkeelle ja nyt etsivät rauhallisempia olinsijoja täältä sisäsalolta. Kaikki ne kertyivät läheisten korpikoivujen latvoihin, kuvasteleivat siinä kuusikon latvojen ylitse mökin asukkaille, nokkivat urpuja ja kuikistelivat kaulaansa kuin yösijaa etsien.
Ja miten tavattoman paljo niitä vielä oli! Ikkunasta kurkistelevan mökinväen tyyneys katosi ja heidän päiväjärjestyksensä meni mullin mallin. Miesväellä oli vielä ollut aikomus mennä metsätöihin ennen täyden pimeän tuloa ja naisväen olisi täytynyt lehmä ja lammas illastaa. Mutta nyt ei hennottukaan ulos liikahtaa, hartain silmin tähdättiin vain ikkunasta suurta töyriparvea, kaikinmokomin varoen vierasten häiritsemistä.
Malkki jäi ikkunan luo vartioimaan, mihin töyret puista laskeutuisivat. Taneli tarkasteli päreorret ja kun siellä ei ollut riittävästi päreitä, alkoi hän ovensuusoppeen sulamaan tuoduista pärehaloista kiskoa lisää kiireimmän kaupalla. Kiskomansa päreet työnsi hän heti kuumaan uuniin kuivamaan.
Malkki yhä tarkasti vartioi ja Hinttukin nosti vähänväliä silmänsä virkkauksesta katsoakseen töyriparvea, joka rauhallisena yhä urpuja nokiskeli. Siskollisen katseensa hän muisti tähdätä Malkkiinkin ja sanoa, ettei Malkki ole ollenkaan hyvä, jollei töyrirahoilla tuo hänelle pukukankaan pumpuliloimia. Malkki varotti lyhyimmittäin Hinttua olemasta samallainen kuin entinen poika, joka metsällä jäniksen nähtyään unohtui niin kuvittelemaan mitä tekisi jäniksen nahkalla, että unhottikin ampumisen ja jänis nauraen juosta puputti tiehensä.
Talvi-ilta hämärtyi hämärtymistään.
Malkki yhä vartioi.
Äkkiä hän nytkähti ikkunansa edessä.
— Nyt ne lähtevät!
Koko mökin väki riensi taas ikkunaan.
Joku töyristä oli lehahtanut lentimilleen ja toiset yksitellen irtautuivat jälkeen. Vitkan verkkaan ne liipottelivat viistoon alaspäin korven reunamitse, painautuivat kuusikon ja koivikon rajamaille ja katosivat koivikon juureen.
Koivikon juurella, matalain lumisten näreitten katveessa ne olivat tietyssä tallessa. Vartija pääsi pois paikaltaan ja naisetkin tohtivat jo mennä ulos ilta-askareilleen.
Miehet ottivat suksensa kesäteloiltaan tuvan parvelta ja varustivat molemmat sujakat, mutta tukevat seipäät. Suksien varvasremmejä laitellessa ja muuten varustautuessa ehti jo tulla pimeä. Mutta kiirehtimättä söivät miehet iltasensa, istuskelivat yhä ja odottivat.
Antakaa töyrien asettua ja painautua syvälle hankeen…
Vihdoin miehet lähtivät liikkeelle. Ottivat rovion päreitä kainaloonsa kumpikin ja astuivat pimeään yöhön, lykkäsivät lylyt lumelle ja pellon yli hiihtää sujuttelivat valkosen hangen pumpulipintaa myöten. He suuntasivat koivikkolehdon laitaan kauvas paikasta, johon töyret olivat laskeutuneet, ja lehdon laitaa myöten hiljalleen, äänettöminä hiihtäytyivät lähemmäksi synkässä, pilvisessä yössä.
Lähemmäs päästyään sytyttivät molemmat tulen päreihinsä. Päretuohukset loimottelivat kirkkaasti pimeässä yössä, valaisten loistavan kehän ympärilleen, jota vastaan kaukaisempi yönpimeys näytti sitä synkemmältä. Tuohukset kädessä painautuivat miehet koivikkoon, jonka solkevat riukurungot ja matalat lumipeittoiset näreet loistelivat ja välkkyivät öisten tulien valokehässä kuin sadun ihana unelma, sitäkin ihanammalta tuntuen synkän yökehän keskeltä, josta luminen metsä runkoineen ja oksineen yhä hämärämmän salaperäisenä, yhä pimeämmän kammottavana häämötti, kuta kauvemmaksi koetti tirkistää. Valokehänsä keskellä painautuivat miehet yhä syvemmälle metsään, kulkivat kuusikkoon, palasivat koivikkoon jälleen. Ja koivujen ja kuusten lehvät muodostivat yllä katoksen, joka tuohusten valossa näytti aivan läpipääsemättömältä.
Kauvan he saivat etsien kiertää metsää ristiin ja rastiin.