MISTÄ IHMISET ELÄVÄT

ynnä muita kertomuksia

Kirj.

LEO TOLSTOI junior

Suomentanut

Toini Kalima

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS:

Mistä ihmiset elävät
Pyhinvaeltajat
Koirani
I. Buljka
II. Buljka ja metsäkarju
III. Fasaanit
IV. Milton ja Buljka
V. Kilpikonna
VI. Buljka ja susi
VII. Miten Buljkalle kävi Pjatigorskissa
VIII. Buljkan ja Miltonin loppu
Karhunpyynti
Vankina Kaukasiassa

MISTÄ IHMISET ELÄVÄT

Me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään, sillä me rakastamme veljiä. Joka ei veljeänsä rakasta, pysyy kuolemassa. (1 Joh. kirje 3.14)

Jos nyt jollakin on tämän maailman hyvyyttä ja hän näkee veljensä olevan puutteessa, mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus saattaa pysyä hänessä? (3.17)

Lapsukaiset, älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa. (3.18)

Rakkaus on Jumalasta, ja jokainen, joka rakastaa, on Jumalasta syntynyt ja tuntee Jumalan. (4.7)

Joka ei rakasta, hän ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus. (4.8)

Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Jos me rakastamme toinen toistamme, niin Jumala pysyy meissä. (4.12)

Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa, ja
Jumala pysyy hänessä. (4.16)

Jos joku sanoo: »Minä rakastan Jumalaa», mutta vikaa veljeänsä, niin hän on valehtelija. Sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka on nähnyt, kuinka hän voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt? (4.30)

I

Suutari asui vaimoineen ja lapsineen talonpojan luona vuokralaisena. Hänellä ei ollut omaa taloa eikä maata, vaan hän elätti sekä itseään että perhettään suutarin ammatilla. Leipä oli kallista ja työ halpaa; kaikki, minkä työllä sai, meni heti ruokaan. Suutarilla ja hänen vaimollaan oli vain yksi yhteinen turkki, ja tämä oli jo melkein riekaleina. Suutari oli jo toista vuotta tuumiskellut ostaa lampaannahkoja uuteen turkkiinsa.

Syksyksi oli häneltä säästynyt jonkin verran rahaa; vaimolla oli arkussa kolmenruplan seteli, ja kylän talonpojat olivat hänelle lisäksi velkaa viisi ruplaa ja kaksikymmentä kopeekkaa.

Eräänä aamuna suutari varustautui lähtemään kirkonkylään nahkoja ostamaan. Paidan ylle hän veti vaimonsa vanutäytteisen, pumpulisen mekon ja sen ylle verkakauhtanansa, pisti kolmiruplasen taskuunsa, taittoi itselleen kepin, söi aamiaisen ja lähti matkaan. Hän ajatteli: »Talonpojilta saan viisi ruplaa, siihen panen lisäksi omat kolme ruplaani ja sillä rahalla ostan lampaannahkoja uuteen turkkiin.»

Suutari saapui kylään ja meni erään talonpojan luo, joka oli hänelle velkaa; tämä ei ollut kotona, ja vaimo lupasi lähettää miehensä tuomaan rahoja viikon varrella, mutta ei antanut kopeekkaakaan; toinen velkamies, jonka luokse hän tuli, vannoi olevansa aivan rahaton ja maksoi suutarille vain parikymmentä kopeekkaa saapasparin korjaamisesta. Suutari olisi sitten ottanut lampaannahat velaksi, mutta nahkuri ei tahtonut antaa hänelle velaksi mitään.

— Kunhan tuot rahat tänne, niin nahat saat, mitkä vain haluat; velkojen perimisestä minä olen saanut tarpeekseni.

Niinpä jäivätkin turkkinahat hankkimatta; suutari sai vain parikymmentä kopeekkaa perityksi ja eräältä talonpojalta vanhat huopokkaat nahalla paikattaviksi.

Suutari tuli alakuloiseksi, joi viinaa kahdellakymmenellä kopeekalla ja meni kotiin tuomatta nahkoja. Matkalla kirkonkylään tänä aamuna oli hän ollut viluissaan; mutta nyt, kun hän oli saanut ryypyn, oli hänen lämmin ilman turkkiakin. Niinpä hän astui tietä pitkin, kopautteli kepillään jäisiä kiviä, heilutteli toisella kädellään huopasaappaita ja puheli itsekseen:

— Minun on lämmin turkittakin. Suonissani polttaa viinan tilkka. En tarvitsekaan turkkia.

Huolet ovat tipotiessään. Sellainen mies minä olen. Minäkö sitä kaipaisin? Tulen minä hyvin toimeen turkittakin. Sitä minä en tarvitse kuuna päivänä. Eukkoa se kyllä harmittaa. Onko tämä laitaa: minun täytyy ahertaa toisen takia, ja tämä vain aina puijaa. Odotapas, veitikka! Ellet hellitä minulle rahaa, niin minä otan lakin päästäsi, otan! Onkos tämä nyt ihmisten tapoja? Kaksikymmenkopeekkaisen saa tuskin lypsetyksi. Silläkö lailla aiot maksaa minulle koko velkasi! Mihinkä on kahdestakymmenestä kopeekasta? Hyvä jos ryypyn saa. Puute muka. Eikö minulla sitten ole puute? Onhan sinulla talo ja karjaa ja kaikenlaista, mutta minulla on tässä kaikki; sinä syöt omaa leipää, mutta minulla on ostoleipä — kolme ruplaa viikossa pelkkään leipään, ota mistä otat. Kun tulen kotiin, on leipä lopussa. Hanki taas heti puolitoista ruplaa. Omani minun on saatava, ei auta.

Lähestyessään tienristeyksessä olevaa rukouskappelia suutari näkee jotakin valkeata välkkyvän kappelin takaa. On jo hämärä; suutari katsoo tarkkaan sinnepäin, mutta ei voi erottaa, mikä siinä on. — Ei tässä ole ollut minkäänlaista kiveä ennen. Onkohan se jokin elukka? Ei, ei näytä elukalta. Pää näyttää ihmisen päältä, mutta kuinkahan se on niin valkoinen? Mitäpä siellä ihminen tekisikään?

Suutari tuli lähemmäksi ja näki nyt ihan hyvin mikä siinä oli. Voi ihmettä: alaston ihminen, kuollutko lienee ollut vai elävä, istui liikkumattomana maassa nojaten rukousmajaan. Suutari säikähtyi ja ajatteli itsekseen: »Ovat surmanneet, ryöstäneet ja jättäneet siihen ruumiin. Parasta olla menemättä lähellekään, muuten sotkevat minut vielä asiaan.»

Suutari jatkoi matkaansa. Kun hän oli kiertänyt kappelin, ei ruumista enää näkynyt. Mutta kuljettuaan jonkun matkaa hän katsoi taakseen, ja näki nyt miehen, jota hän oli luullut kuolleeksi, siirtyvän hiukan rukousmajan vierestä ja katsovan häntä. Suutari säikähti vielä enemmän ja ajatteli: »Tuleeko minun mennä sinne vai jatkaa matkaani? Jos menen hänen luokseen, voi minulle käydä pahoin — kuka tietää, mikä hän on! Hyvistä töistä ei hän ole tänne joutunut. Jos häntä lähestyn, voi hän hyökätä tappamaan minut; ja silloin on turha yrittääkään paeta. Ja ellei hän minua tapa, olen taas pulassa. Mitä sille alastomalle on tehtävä? Enhän toki voi ottaa ainoita vaatteita yltäni ja antaa hänelle. Kunpa pääsisin Jumalan avulla eroon koko miehestä!»

Suutari joudutti kulkuaan. Kun rukousmaja oli jo miltei joutunut näkyvistä, heräsi hänen omatuntonsa.

Suutari pysähtyi jälleen ajatellen:

»Mitä sinä, Semjon, teetkään? Ihminen on huutavassa hukassa, ja sinä, pelkuri, menet vain ohi. Vai oletko äkkiä rikastunut ja pelkäät, että vievät rikkautesi? Kuulepas, Semjon, ei tämä vetele.»

Semjon kääntyi ja meni miehen luo.

II

Semjon tuli miehen luo ja katseli häntä: se oli nuori, vahva mies, jossa ei näkynyt mitään vammaa tai mustelmia ja joka vain oli viluinen ja peloissaan. Mies istui yhä vielä maassa rukousmajaan nojaten eikä katsonutkaan Semjoniin; hän näytti niin voimattomalta kuin ei olisi jaksanut avata silmiäänkään. Vasta kun Semjon seisoi aivan hänen edessään, havahtui hän, käänsi päätään Semjonia kohti ja katsoi häneen. Tämä hänen katseensa oli semmoinen, että Semjon tunsi heti pitävänsä hänestä. Semjon heitti huopasaappaat maahan, irroitti vyönsä, laski sen huopasaappaille ja riisui kauhtanan yltään.

— Nyt ei pitkiä puheita, virkkoi hän. — Pane nämä yllesi! Tee se nopeasti!

Semjon tarttui miehen kyynäspäihin ja auttoi häntä nousemaan. Mies nousi seisomaan, ja Semjon näki silloin puhtaan ruumiin, jäsenissä ei ollut mitään vikaa eikä vammaa, ja kasvot olivat liikuttavan lempeät. Semjon pani kauhtanan hänen ylleen. Kädet eivät ottaneet mennäkseen hihoihin. Semjon sai ne vedetyksi hihoihin, kääri kauhtanan lämpimästi hänen ympärilleen ja sitoi sen vyöllään kiinni.

Sitten Semjon otti rikkinäisen lakin päästään pannakseen sen miesparan päähän. Mutta hänen päätään alkoi heti palella, ja hän tuumi itsekseen: »Minä olen kaljupäinen, mutta hänen ohimoillaan on pitkät kiharat.» — Hän painoi jälleen lakin päähänsä. Sen sijaan minä annan hänelle huopasaappaat. — Hän kehoitti miestä istumaan ja veti saappaat hänen jalkaansa.

Kun suutari oli näin pukenut miehen, sanoi hän tälle:

— No niin, hyvä mies.

Liikupas nyt, että vähän lämpenet. Tutkikoot sitten muut miten asiasi ovat. Osaatkohan sinä edes kävellä?

Mies seisoo paikallaan katsoen ystävällisesti Semjoniin, mutta ei voi sanoa sanaakaan.

— Minkätähden sinä et puhu mitään? Emmehän me toki voi tähän talveksi jäädä. Katon alle on päästävä. Tässä on keppi, nojaa siihen, jos olet heikko. Lähdetään!

Ja mies alkoi kävellä. Hän käveli vallan kevyesti ja pysyi hyvin
Semjonin rinnalla.

Heidän astuessaan Semjon kysyi häneltä:

— Mistä olet kotoisin?

— En ole täältäpäin.

— Täkäläiset minä kyllä tunnenkin kaikki. Miten sinä oikeastaan jouduit kappelin taakse?

— En saa sanoa sitä.

— Ihmiset ovat kai tehneet sinulle pahaa?

— Ei kukaan ole tehnyt minulle pahaa. Jumala on minua rangaissut.

— Tietystihän kaikki tulee Jumalalta, niinpä kyllä; mutta täytyyhän sinun jostakin elatuksesi saada. Mihin oikeastaan aiot lähteä?

— Se on yhdentekevää.

Semjon oli kovin ihmeissään. Mies ei näyttänyt miltään veijarilta: hänen puheensa kuulosti ystävälliseltä ja lempeältä, mutta hän ei halunnut puhua mitään itsestään. Semjon ajatteli:— Maailmassa sattuu monenlaista. — Ja hän virkkoi miehelle:

— No, tulehan minun kotiini, voit siellä ainakin vähäisen toipua.

Semjon astui eteenpäin, ja muukalainen pysytteli hänen kintereillään. Tuuli alkoi puhaltaa, se tunkeusi Semjonin paidan lävitse, ja vilu haihdutti hänen päihtymyksensä. Semjon hieroskeli nenäänsä, piteli käsillään kiinni mekkoaan edestä ja ajatteli: — Tässä nyt on turkki! Läksin kotoa ostamaan turkkia ja tulen takaisin ilman kauhtanaakin tuonpa vielä alastoman ihmisen mukanani. Matrjona ei ole tästä hyvillään! — Ja Matrjonaa ajatellessaan tulee Semjon vallan alakuloiseksi. Mutta kun hän katselee muukalaista ja ajattelee, miten tämä katsoi häneen kappelin takaa, riemuitsee hänen sydämensä.

III.

Semjonin vaimo oli tänä iltana saanut kotiaskareensa tavallista aikaisemmin tehdyksi. Hän oli pilkkonut puut, kantanut vettä kaivolta, antanut lapsille ruokaa ja itsekin syönyt. Hän pohti paraikaa mielessään, milloin panisi leipätaikinan: tänäänkö vai vasta huomenna? Jotakuinkin suuri kimpale oli vielä jäljellä.

— Jos Semjon on syönyt kylällä päivällistä, — ajatteli hän itsekseen, — eikä syö paljon illalliseksi, riittää leipä vielä huomisen yli.

Matrjona kääntelee ja pyörittelee leipää käsissään ja ajattelee: — Kyllä minä jätän huomiseksi taikinanteon. Jauhojakin on enää vain yhteen leipomiseen. Perjantaihin asti on koetettava tulla toimeen.

Matrjona korjaa leivän pöydästä ja istuutuu pöydän ääreen paikkaamaan miehensä paitaa. Paikatessaan hän ajattelee, mitenkä hänen miehensä matka mahtanee onnistua.

— Kunpa se nahkuri vain ei pettäisi häntä! Miehenihän on hyvin yksinkertainen. Hän ei itse petä koskaan ketään, mutta pienikin lapsi voi hänet puijata. Kahdeksan ruplaa ei ole mikään pieni asia. Sillä rahalla voi jo saada oikein hyvän turkin. Vaikkapa parkitsemattomista nahoista, turkki se kuitenkin on. Viime talvi oli vasta talvi, kun sai tulla toimeen ilman turkkia. Ei joelle voinut lähteä eikä minnekään. Semjon ottaa kaikki talon riekaleet ylleen, kun menee ulos, eikä minulle jää enää mitään. Tänään lähtikin niin aikaisin, olisi jo aika hänen palata. Kunpa se junkkari ei vain istuisi missään kapakassa!

Tuskin oli Matrjona ehtinyt ajatella tämän, kun askeleita jo kuului portaista ja joku astui eteiseen. Matrjona pisti neulan kiinni paitaan ja läksi katsomaan. Hän näki, että tulijoita oli kaksi: Semjon ja tämän seurassa tuntematon talonpoika huopasaappaissa ja lakitta päin.

Matrjona tunsi paikalla miehessään viinan hajua. Hän ajatteli itsekseen:

— Enkös arvannut oikein: ryypyn on ottanut.

Ja kun hän näki miehensä tulevan ilman kauhtanaa, vain mekkoon puettuna, tyhjin käsin, sanaakaan sanomatta ja hämillään tuijottavan eteensä, lakkasi hänen sydämensä melkein sykkimästä. Hän ajatteli: rahat on Semjon ryypännyt jonkun kulkurin kanssa ja tuo kumppaninsa vielä kotiinkin.

Matrjona päästi molemmat tupaan ja tuli itsekin sisään. Hän näki tuntemattoman nuoren, laihan miehen, jolla oli yllään Semjonin kauhtana. Kauhtanan alta ei näkynyt paitaa, eikä päässä ollut lakkia. Tultuaan tupaan muukalainen jäi liikkumattomana seisomaan ovensuuhun eikä nostanut edes katsettaan. Matrjona ajatteli: — Ei taida olla mikään hyvä ihminen, kun on niin arka.

Matrjona rypisti otsaansa, meni uunin luo ja odotti, mitä tulijat tekisivät.

Semjon otti lakin päästään ja istuutui penkille, ikäänkuin asiat olisivat olleet aivan kuin pitikin.

— No, Matrjona, etkö anna meille illallista?

Matrjona mutisi jotakin itsekseen. Hän seisoi liikkumatta uunin vieressä ja katseli päätään pudistellen milloin toista, milloin toista. Huomatessaan eukkonsa olevan huonolla tuulella ei Semjon ollut sitä ollenkaan näkevinään. Hän tarttui vierasta käteen ja sanoi: — Istuhan toki, veikkoseni, ruvetaan syömään.

Vieras istuutui penkille.

— Etkö olekaan tänään mitään keittänyt?

Matrjona suuttui.

— Keittänyt olen kyllä, vaikka en sinulle. Mistä ihmiset elävät — — Näytpä juoneen tolkkusikin. Läksit turkkia hakemaan ja tulet takaisin kauhtanattakin; tuot lisäksi vielä kotiin alastoman kulkurin. Ei minulla ole illallista tuollaisille juopporateille.

— Annapas olla, Matrjona, älä pauhaa tyhjää! Kysyhän ensin, kuka tämä mies on…

— Sano sinä, minne olet rahat hukannut?

Semjon otti kauhtanasta esiin setelin ja näytti sitä vaimolleen.

— Tässä rahat ovat; Trifonov ei maksanut velkaansa, lupasi huomenna maksaa.

Matrjona joutui aivan suunniltaan: turkkia Semjon ei ollut ostanut ja oli antanut kauhtanansakin alastomalle ja tuonut tämän mukanansa kotiin.

Hän otti setelin pöydältä, pani sen jälleen talteen kirstuun ja sanoi:

— Minulla ei ole antaa illallista. En minä ole mikään kaikkien alastomien renttujen elättäjä.

— Voi, Matrjona, pidä toki kielesi kurissa ja kuule, mitä sinulle sanotaan.

— Juopuneelta kollolta ei kuitenkaan saa kuulla järkevää puhetta! Ihmekös jos olin vastahakoinen menemään sinulle, juopporähjälle; äitimuori antoi minulle liinavaatetta myötäjäisiksi, ja sinä olet sen juonut; nyt läksit kylään ostamaan turkkia ja rahat olet juonut.

Semjon aikoi selittää vaimolleen, että hän oli juonut vain parillakymmenellä kopeekalla, ja hän aikoi kertoa mistä oli miehen löytänyt. Mutta Matrjona ei antanut hänelle suunvuoroa, vaan puhui niin paljon ja niin nopeasti, että näytti siltä kuin hänen suustaan olisi tullut monta sanaa yht'aikaa. Kymmenenkin vuoden vanhat asiat otti hän nyt puheeksi. Matrjona puhui puhumistaan ja hyökkäsi sitten Semjonia kohti ja tarttui hänen hihaansa.

— Annapas tänne minun mekkoni; muuta minulla ei ole, ja senkin ainoan sinä olet minulta ottanut. Anna tänne mekko, senkin vietävän koira!

Semjon riisui mekon yltään. Silloin toinen hiha kääntyi nurin. Matrjona riuhtoi toista hihaa, niin että saumat rasahtivat. Hän otti mekkonsa, viskasi sen päähänsä ja tarttui ovenripaan. Hän aikoi lähteä tiehensä, mutta pysähtyikin äkkiä: hänen mielensä oli kovasti kuohuksissa ja hän tahtoi purkaa sisuaan; samalla hänen teki kovasti mieli saada tietää, kuka tuo tulija oli.

IV

Matrjona pysähtyi kynnykselle ja sanoi:

— Jos hän olisi kunnon ihminen, niin ei kuljeskelisi noin alastomana; hänellä ei ole edes paitaa! Jos omatuntosi olisi puhdas, niin sanoisit minulle, mistä olet tuon veitikan onkinut.

— No kuulehan nyt, kun minä kerron. Kun tulin kappelin ohitse, näin hänet maassa alastomana ja paleltuneen näköisenä. Nyt ei ole kesä eikä kukaan kulje alastomana huvikseen. Jumala johdatti minut hänen luokseen, muuten hän olisi ollut kuoleman oma. Ei suinkaan häntä siihen voinut jättää! Ja maailmassahan sattuu niin monenlaista. Annoin hänelle vaatetta ja toin hänet tänne. Hillitse mielesi, Matrjona, älä tee syntiä! Kaikkien meidän on kerran kuoltava.

Matrjona aikoi ruveta uudelleen sättimään. Mutta kun hän katsahti tuntemattomaan mieheen, täytyi hänen vaieta. Vieras istui liikkumattomana penkin päässä, kädet polvilla, pää kumarassa; hänen silmänsä olivat kiinni ja kasvot vääntyivät kuin häntä olisi tuskaisasti ahdistanut. Matrjona vaikeni, ja Semjon virkkoi:

— Matrjona, eikö sinussa olekaan Jumalaa?

Kun Matrjona kuuli nuo sanat ja vielä kerran katsahti vieraaseen, lauhtui hänen sydämensä heti. Hän astui ovelta uunin luo ja otti esiin illallisen. Hän asetti kulhon pöydälle, kaasi kaljaa siihen ja toi viimeisen leipäkimpaleen. Hän ojensi veitsen ja pari lusikkaa.

— No, syökäähän!

Semjon työnsi vieraan lähemmäksi pöytää, leikkasi leipää, murensi sitä kulhoon, ja he alkoivat syödä. Matrjona istuutui pöydän kulmaan, nojasi käteensä ja katseli vierasta.

Ja hän tunsi säällä vierasta kohtaan, sillä vieras tuntui heti hänestä rakkaalta. Vieraan kasvot muuttuivat äkkiä iloisiksi, kärsivä ilme katosi, hän nosti katseensa ja hymyili Matrjonalle.

Kun he olivat syöneet, korjasi Matrjona ruuan pöydästä ja alkoi kysellä vieraalta:

— Mistä kaukaa olet kotoisin?

— En ole täältäpäin.

— Miten jouduit maantielle?

— Sitä en saa sanoa.

— Kuka on sinut noin ryöstänyt?

— Jumala on minua rangaissut.

— Makasitko tosiaankin aivan alastomana maantiellä?

— Aivan alastomana, ja olin vähällä paleltua kuoliaaksi. Mutta kun Semjon näki minut, tuli hänen sääli minua; hän antoi minulle kauhtanansa ja otti minut mukaansa. Täällä olet sinä antanut minulle ruokaa ja ollut hyvä minulle. Jumala senvuoksi teitä palkitkoon!

Matrjona nousi paikaltaan, otti ikkunalaudalta miehensä vanhan paidan, jota juuri oli paikannut, ja ojensi sen vieraalle; hän löysi myöskin alushousut ja antoi ne hänelle.

— Tässä saat, ota! Eihän sinulla näy olevan paitaakaan. Pue nämä yllesi ja rupea pitkällesi mihin vain tahdot, penkille tahi uunille.

Vieras riisui kauhtanan ja veti paidan ja alushousut ylleen ja rupesi penkille pitkälleen. Matrjona sammutti tulen, otti kauhtanan ja meni levolle miehensä viereen.

Matrjona peitti itseään kauhtanan liepeellä, mutta ei voinut nukkua: pakostakin ajatteli hän vain vierasta. Ajatellessaan, että vieras on syönyt heidän viimeisen leipäpalansa ja ettei huomiseksi ole enää mitään, että hän on lahjoittanut vieraalle paidan ja housut, tulee hän alakuloiseksi; kun hän ajattelee vieraan hymyä, sykähtää hänen sydämensä ilosta.

Matrjona oli kauan valveilla. Huomatessaan, ettei Semjonkaan nukkunut, vaan veti kauhtanaa puoleensa, huudahti hän:

— Semjon!

— Hä?

— Me olemme syöneet leivät loppuun, enkä minä ole leiponut uutta. En tiedä ollenkaan, miten huomisesta selvitään. Ehkäpä Malanja-kummi antaa meille.

— Mitäs tässä huolehtimaan, ainahan sitä jotenkin.

Vaimo makasi hetkisen hiljaa, sitten hän taas virkkoi:

— Taitaa olla hyvä mies se vieras; kummallista vain, ettei hän kerro mitään itsestään.

— Hän ei luultavasti saa mitään sanoa.

— Semjon!

— Hä?

— Me annamme muille, mutta minkätähden ei kukaan anna meille?

Siihen Semjon ei voinut mitään vastata. Hän virkkoi vain: »Lopetetaan jo», — ja kääntyi ja nukahti.

V

Kun Semjon heräsi seuraavana aamuna, nukkuivat lapset vielä; Matrjona oli mennyt naapurilta leipää lainaamaan. Eilinen vieras istui Semjonin vanhassa paidassa penkillä ja tuijotti kattoon. Hänen kasvonsa näyttivät iloisemmilta kuin edellisenä päivänä.

Semjon virkkoi:

— Niin, hyvä mies: vatsa vaatii leipää, ja alaston ruumis vaatii vaatetta. Jouten ei kukaan elä. Osaatko tehdä työtä?

— En osaa mitään.

Semjon oli ihmeissään ja sanoi:

— Kunpa sinulla olisi vain halua. Ihminen oppii kaikkea.

— Jos ihmiset tekevät työtä, teen minäkin työtä.

— Mikä sinun nimesi on?

— Mihail.

— Jos et tahdo mainita mitään itsestäsi, Mihail, niin on se aivan sinun oma asiasi. Mutta sinun täytyy elättää itseäsi jollakin, siitä ei pääse. Jos teet minulle työtä, pidän minä sinut luonani.

— Palkitkoon sinua Jumala! Jään mielelläni oppiin sinun luoksesi.
Näytähän minulle, mitä minun on tehtävä.

Semjon otti pikilangan, kiersi sormensa ympäri ja näytti, miten ommellaan.

— Ei tämä ole vaikeata, katsopas.

Mihail katseli, kiersi pikilankaa oikealla tavalla sormensa ympäri ja teki aivan samoin kuin Semjon.

Sitten Semjon näytti hänelle, miten kahden pikilangan päät yhdistetään toisiinsa. Senkin Mihail heti ymmärsi. Suutari näytti hänelle vielä kuinka harjas työnnetään sisään ja kuinka pistokset tehdään. Mihail osoittautui kaikessa hyvin oppivaiseksi.

Näyttipä Semjon hänelle mitä työtä tahansa, kaiken hän käsitti paikalla. Kolmantena päivänä hän jo teki niin taitavasti työtä kuin olisi koko ikänsä tehnyt saappaita. Hän teki kovasti työtä ja söi vähän: ellei ollut työtä, istui hän vaiteliaana penkillä tuijottaen kattoon. Hän ei milloinkaan mennyt kylälle, puhui vain sen verran kuin oli välttämätöntä, ei laskenut koskaan leikkiä eikä nauranut. Vain ensimmäisenä iltana oli nähty hänen hymyilevän, kun Matrjona toi hänelle illallista.

VI

Päivä meni, toinen tuli, viikot kuluivat, ja sitten meni vuosi umpeen. Mihail asui yhä vielä Semjonin luona tehden hänelle työtä. Pian sanoivat kaikki, ettei matkojen päässä ollut parempaa suutaria kuin Semjonin uusi oppipoika; kukaan ei muka osannut tehdä niin siistiä ja kestävää työtä. Kaikkialta ympäristöstä tuli ihmisiä Semjonin luokse teettämään itselleen saappaita, joten suutari sai kootuksi itselleen jonkin verran omaisuutta.

Talvella istuivat Semjon ja Mihail kerran ikkunan ääressä tekemässä työtä; äkkiä he kuulivat kulkusten kilinää ja näkivät kolmivaljakon pysähtyvän mökin edustalle.

Renkipoika hyppäsi kuskipenkiltä ja avasi kuomureen. Reestä nousi kallisarvoiseen turkkiin puettu ylhäinen herra. Hän astui Semjonin mökkiä kohti ja tuli eteiseen. Matrjona riensi ulos ja tempasi hänelle oven auki. Vieras herra kumartui, astui tupaan, ja kun hän kohotti päätään, kosketti hänen päälakensa miltei kattoa; hän oli niin kookas, että täytti kokonaisen huoneen nurkan.

Semjon nousi, kumarsi ja oli kovin ihmeissään nähdessään ylhäisen herran. Hän ei ollut vielä milloinkaan nähnyt tällaisia ihmisiä. Semjon oli laiha, Mihail oli myöskin laiha, ja Matrjona oli ohut kuin lastu. Ylhäinen vieras näytti olevan kotoisin ihan toisesta maailmasta; hänen kasvonsa olivat punaiset ja pulleat, kaula kuin härällä, ja hän näytti olevan kuin rautamöhkäleestä valettu.

Vieras herra puhkui, riisui turkin yltään, istuutui penkille ja sanoi:

— Kuka täällä on mestari?

Semjon astui esiin ja virkkoi:

— Minä, teidän armonne.

Herra huusi renkipojalle:

— Fedjka, tuo tänne nahka!

Poika toi heti käärön. Herra otti sen häneltä, laski pöydälle ja sanoi:

— Avaa se!

Poika kääri sen auki. Herra osoitti sormellaan nahkaa ja virkkoi
Semjonille:

— Katsopas nyt tarkkaan, suutari, näetkö mitä tämä on?

— Näenhän minä, teidän armonne.

— Ymmärrätkö sinä, millaista nahkaa tämä on?

Semjon koetteli nahkaa ja sanoi:

— Hyvää nahkaa on.

— Pitäisi olla! Tällaista tavaraa et sinä, hölmö, ole tainnut vielä eläessäsi nähdäkään. Tämä on ulkomaalaista tavaraa, maksaa kaksikymmentä ruplaa.

Semjon säikähti ja sanoi:

— Missäpä minä olisin tällaista tavaraa nähnyt!

— No niin! Osaatko tehdä minulle tästä nahasta hyvin käyvät saappaat?

— Osaan kyllä, teidän armonne.

Vieras herra huusi hänelle:

— Helppo on sanoa. Oletko sinä selvillä, kenelle teet työn ja mitä nahkaa tämä on? Sinun tulee tehdä minulle saappaat, jotka kestävät vuoden, menemättä länttään ja puristamatta tai ratkeamatta mistään. Jos osaat, niin käy työhön ja leikkaa; mutta ellet osaa, niin älä ensinkään nahkaan kajoakaan! Minä sanon sinulle heti etukäteen: jos saappaat menevät aikaisemmin rikki tai länttään, niin toimitan sinut vankilaan; mutta elleivät mene rikki eikä länttään, maksan sinulle työstäsi kymmenen ruplaa.

Semjon oli niin säikähtynyt, ettei ollenkaan tiennyt, mitä sanoa. Hän kääntyi katsomaan Mihailiin,⁻ töytäisi häntä kyynärpäällään ja kuiskasi:

— Otetaanko?

Mihail nyökkäsi vain päätään kehoittaen ottamaan.

Semjon seurasi hänen neuvoaan ja otti tehdäkseen saappaat, jotka kestäisivät vuoden ratkeamatta ja menemättä länttään.

Vieras herra huusi jälleen renkipojan luokseen ja käski häntä vetämään saappaan vasemmasta jalasta. Hän ojensi jalkaansa ja sanoi: — Ota mitta!

Semjon harsi yhteen paperiliuskoja kymmenen versokin pituiseksi mitaksi, silitti nauhaa sormillaan suoraksi, polvistui herran eteen, pyyhki huolellisesti kätensä esiliinaan, jottei likaisi herran sukkaa, ja ryhtyi ottamaan mittaa. Hän mittasi jalkapohjan, hän mittasi nilkan, ja kun hänen tuli mitata pohkeesta ympärys, oli paperiliuska liian lyhyt. Sääri oli pohkeen kohdalta paksu kuin tukki. Herra varoitti vielä:— Katsokin, ettei varresta tule liian ahdas! — Semjon harsi vielä uuden liuskan jatkoksi. Herra istui penkillä, liikutteli varpaitaan sukan sisässä ja tarkasteli läsnäolevia. Nähdessään Mihailin hän kysyi:

— Kukas tuo mies on?

— Se on minun kisällini, joka saa tehdä saappaat.

— Katsokin, — sanoi herra kääntyen Mihailin puoleen, — katsokin, että saappaat kestävät vuoden!

Semjonkin kääntyi katsomaan Mihailia: tämä ei ollenkaan katsonut vieraaseen herraan, vaan tuijotti nurkkaan herran taakse kuin olisi nähnyt siellä jonkun. Mihail katsoi kauan hellittämättä nurkkaan. Äkkiä hän hymyili, ja silloin hänen kasvonsa aivan kirkastuivat.

— Mitä siinä virnistelet, tomppeli? Muistakin katsoa, että saappaat tulevat ajoissa valmiiksi.

Mihail vastasi:

— Kyllä ne ovat valmiit silloin kun pitääkin.

— Hyvä on!

Herra veti jälleen saappaan jalkaansa, kietoi turkin ympärilleen ja astui ovea kohti. Mutta hän unohti kumartua ja iski päänsä oven kamanaan.

Vieras kiroili päätään, istuutui rekeen ja läksi ajamaan.

Hänen lähdettyään virkkoi Semjon:

— Kova on sillä pääkoppa! Ei sitä miestä kurikalla hengiltä saa. Kamanan oli melkein särkeä, mutta eipä päähän paljoakaan näyttänyt tuntuvan.

Ja Matrjona sanoi:

— Mikäs on ollessa terve kun noin pulskasti saa elää. Ei suinkaan kuolemakaan mitään mahda semmoiselle moukarille.

VII

Ja Semjon sanoi Mihailille:

— Työn me nyt otimme tehdäksemme, kun ei tässä vain hullusti kävisi.
Kallis nahka, ja herra on vihainen. Leikki on kaukana, jos tulee virhe!
Sinulla on terävämmät silmät ja osaavammat kädet: tässä on mitta,
leikkaa nahka; minä auttelen sitten muussa.

Mihail totteli; hän otti nahan, jonka ylhäinen herra oli tuonut, levitti pöydälle, käänsi sen kaksinkerroin, otti veitsen ja alkoi leikata.

Matrjona tuli pöydän ääreen. Hän katseli, kuinka Mihail teki työtä, ja oli ihmeissään. Hän ymmärsi jonkin verran suutarinammattia ja huomasi, ettei Mihail leikannut nahasta varsisaappaita, vaan kevyitä, matalia kenkiä.

Matrjona aikoi kysyä häneltä, mitä hän oikein tekee, mutta ajatteli kuitenkin: »Ehkä minä en ymmärrä, miten ylhäisille tehdään saappaita. Mihail tietää varmaan sen paremmin. Parasta, etten sekaannu koko asiaan.»

Kun Mihail oli leikannut nahan, otti hän pikilangan ja alkoi ommella. Hän ei kuitenkaan ommellut kahdella harjaksella, kuten saappaita ommellaan, vaan yhdellä langalla, ikäänkuin olisi ommellut tohveleita.

Matrjona ihmetteli taaskin, mutta ei sekaantunut asiaan. Mihail ompeli vain ompelemistaan. Kun päivällisaika oli käsissä, nousi Semjon penkiltään ja näki, että Mihail oli kalliista nahasta ommellut parin tohveleita.

Semjon oli kauhuissaan. — Mistä johtuu, — ajatteli hän itsekseen, — että Mihail, joka ei ole kertaakaan vielä erehtynyt kokonaiseen vuoteen, äkkiä saa aikaan tällaisen onnettomuuden? Vieras herra tilasi korkeat varsisaappaat, mutta Mihail on tehnyt anturattomat tohvelit ilman korkoja ja leikannut nahan vallan pilalle. Mikä minut nyt perii? Tällaista nahkaa en minä löydä mistään.

Ja hän sanoi Mihailille:

— Mitä sinä olet tehnyt, hyvä mies? Nyt sitä ihmeessä ollaan. Herra tilasi saappaat, mutta saappaatko nämä ovat?

Hän oli tuskin alkanut nuhdella, kun joku koputteli ulko-oven ripaa. He katsoivat ulos ikkunasta ja näkivät miehen ratsun selässä pysähtyneen mökin ulkopuolelle ja sitovan kiinni hevostaan. He avasivat oven: ylhäisen herran renkipoika astui sisään.

— Hyvää päivää!

— Hyvää päivää! Mitä on asiaa?

— Herran rouva lähetti minut niiden saappaitten takia.

— Mitä sitten saappaista?

— Niin, herra ei tarvitse enää saappaita. Hän on lähtenyt tästä elämästä.

— Mitä sinä puhut!

— Kun läksi teiltä, niin matkalla kuoli rekeen. Kun oli päästy kotiin ja tultiin auttamaan herraa pois reestä, makasi tämä kuolleena ja kankeana. Saimme hänet suurella vaivalla nostetuksi pois reestä. Rouva lähetti minut sitten tänne: — Sano suutarille, että herra, joka äskettäin kävi siellä ja jätti sinne nahkaa, ei enää tarvitse saappaita; saappaiden sijaan olisi kiireesti ommeltava tohvelipari ruumiille. Odota, kunnes tohvelit ovat valmiit, ja tuo ne mukanasi! Sen takia minä olen nyt tullut tänne ja odotan, kunnes tohvelit valmistuvat.

Mihail otti pöydältä tähteeksi jääneet nahkapalaset, kääri ne kokoon, otti myös valmiit tohvelit käteensä, löi niitä vastakkain, pyyhkäisi esiliinallaan ja antoi ne pojalle. Poika otti tohvelit ja sanoi:

— Hyvästi, mestari ja emäntä. Hyvästi!

Mistä ihmiset elävät — 3

VIII

Niin kului toinen ja kolmas vuosi; ja Mihail oli jo kuudetta vuotta Semjonin luona. Hänen elämäntapansa olivat pysyneet samanlaisina. Hän ei milloinkaan mennyt kylälle, ei puhunut turhaa sanaa ja oli koko aikana hymyillyt vain pari kertaa: ensimmäisen kerran silloin, kun Matrjona toi hänelle illallisen pöytään, ja toisen kerran nähdessään vieraan herran. Semjon oli apulaiseensa niin tyytyväinen, ettei hän voinut mitään toivoa. Hän ei myöskään kysynyt enää milloinkaan, mistä Mihail oli kotoisin; yhtä hän vain pelkäsi: kunpa ei Mihail vain lähtisi hänen luotaan.

He istuivat kerran kaikki kotosalla. Matrjona keitti padassa ruokaa, lapset hyppelivät penkeillä |a katselivat ulos ikkunoista. Semjon ompeli ikkunan ääressä, Mihail löi toisen ikkunan ääressä nauloja kengän korkoon.

Eräs pojista juoksi Mihailin luo, nojasi hänen olkapäähänsä ja katsoi ulos ikkunasta.

— Mihail-setä, katsopas: kauppiaan rouva tulee varmaan tänne tyttöjensä kanssa. Toinen tytöistä ontuu.

Kun poikanen oli tämän sanonut, laski Mihail työnsä kädestään, kääntyi ikkunaa kohti ja katseli maantielle.

Semjon oli kummissaan. Mihail ei ollut vielä kertaakaan katsellut maantielle, mutta nyt hän katsoi hellittämättä ikkunasta eikä näyttänyt voivan irroittaa katsettaan. Semjon katsoi myös ikkunasta: hänen mökkiään kohti tuli todellakin siististi puettu nainen taluttaen kahta pientä tyttöstä. Tytöillä oli yllään turkistakki ja kirjava villaliina päässä, ja he olivat niin toistensa näköisiä, että heitä tuskin saattoi erottaa toisistaan. Toisella heistä oli vaivainen jalka ja hän ontui. Nainen tuli eteiseen ja löysi haparoiden oven kädensijan. Hän antoi tyttöjen ensin astua sisään ovesta ja tuli sitten itse tupaan.

— Hyvää päivää!

— Hyvää päivää! Mitä olisi asiaa?

Nainen istuutui pöydän ääreen, ja tyttöset painautuivat hänen polviaan vasten: he näyttivät jonkin verran ujostelevan.

— Tahtoisin teettää tytöille kevääksi nahkakengät.

— Mikäpäs siinä! Ei sitä ole meillä vielä koskaan tehty kenkiä näin pienille lapsille, mutta osataanhan ne tehdä. Minkälaiset vain määräätte. Tältä minun apulaiseltani syntyy millainen kenkä tahansa.

Semjon kääntyi katsomaan Mihailia ja näki, että tämä oli laskenut työn kädestään ja katsoi hellittämättä tyttöihin.

Semjon oli tästä kovin kummissaan. Olivathan tytöt tosin hyvin herttaisia: mustasilmäisiä, punaposkisia, pyöreitä ja kauniisti puettuja, mutta Semjon ei voinut sittenkään käsittää, minkätähden Mihail niin heihin tuijotti, aivan kuin olisi heidät tuntenut ennestään.

Semjon oli ihmeissään ja alkoi naisen kanssa neuvotella hinnasta. Kun siitä oli sovittu, laittoi Semjon paperinauhan ottaakseen mittaa. Nainen otti ontuvan tytön syliinsä ja sanoi:

— Sinun täytyy ottaa mitta tämän kummastakin jalasta erikseen. Kipeän jalan mukaan saat ommella yhden kengän ja terveen jalan mukaan kolme. Tytöillä on aivan samanlaiset jalat. He ovat kaksosia.

Semjon otti mitan ja kysyi katsoen ontuvaa tyttöä:

— Miten jalka on tullut sellaiseksi, kun tyttö on noin kaunis? Onko se syntymävika?

— Ei, äiti on maatessaan likistänyt sen vaivaiseksi.

Matrjona yhtyi puheeseen. Hänen teki kovasti mieli tietää, kuka tämä nainen oli ja kenen lapset olivat.

— Etkö sinä olekaan heidän äitinsä?

— En, emäntä, en ole heidän äitinsä enkä edes heidän sukulaisensakaan; nämä ovat vieraita lapsia, vaikka minä olen ottanut ne omikseni.

— Vieraita lapsia, ja sinä olet heille aivan kuin oma äiti?

— Kuinka en olisi heille kuin äiti! Minun rintaani ne ovat saaneet molemmat, minä olen ne kasvattanut. Minulla oli kyllä oma lapsi, mutta Jumala otti sen minulta. En rakastanut omaa lastanikaan niinkuin näitä rakastan.

— Kenen lapsia he sitten ovat?

IX

Nainen tuli puheliaaksi ja virkkoi:

Kuusi vuotta sitten lapset menettivät samalla viikolla molemmat vanhempansa: isä haudattiin tiistaina, kun jo perjantaina kuoli äiti. Isä kuoli kolme päivää ennen lasten syntymää, äiti jo ennenkuin oli päivääkään kulunut heidän syntymästään. Asuin siihen aikaan kylässä mieheni kanssa, ja lasten vanhemmat olivat meidän lähimpiä naapureitamme. Isä oli metsätöissä. Puu kaatui hänen päällensä, poikki ruumiin iski niin kovalla voimalla, että sisälmykset puristuivat ulos. Tuskin oli hänet kannettu kotiin, kun jo heitti henkensä. Samana viikkona sai vaimo kaksoset, juuri nämä tytöt. Lasten vanhemmat olivat köyhiä, yksinäisiä ihmisiä, ja vaimo oli aivan yksin kotona, ei ollut ketään naisihmistä lähellä.

Hän oli yksin, kun lapset syntyivät, ja yksin, kun veti viimeisen henkäyksensä.

Kun tulin seuraa vana aamuna häntä katsomaan, oli raukka jo jäykkänä. Kuolemantuskissa vääntelehtiessään hän oli painanut sijoiltaan toisen tyttösensä jalan. Kyläläisiä tuli mökkiin, ruumis pestiin ja puettiin, tehtiin kirstu, ja vaimo haudattiin. Oli onneksi kunnon ihmisiä, jotka tekivät kaiken. Tyttöset olivat nyt yksin maailmassa. Mihinkäs heidät pannaan? Minä olin siihen aikaan kylässä ainoa, jolla oli rintalapsi. Lapseni oli silloin kahdeksan viikon vanha. No, minä otin lapset luokseni toistaiseksi. Kyläläiset neuvottelivat, mitä lapsille oli tehtävä, ja sanoivat minulle: 'Pidä lapset toistaiseksi luonasi. Marja,' sittenpähän mietitään mitä heille tehdään. Minä annoin ensin rintaa terveelle lapselle, sillä ajattelin, ettei ensinkään kannata imettää rampaa lasta, kuoleehan se kumminkin. Mutta minun oli kuitenkin sääli toistakin lasta; minkätähden pitää viattoman raukan kärsiä? Ei muuta kuin imettämään kumpaakin tyttöstä; ja niin minä sain ruokituksi kaikki kolme — poikani ja nämä kaksoset. Olin niihin aikoihin nuori ja vahva ja sain itse hyvää ruokaa. Ja Jumala antoi minulle niin paljon maitoa, että sitä oli enemmän kuin riittämiin! Imetin aina kahta yht'aikaa, ja kolmannen täytyi odottaa. Kun toinen näistä oli saanut tarpeeksi, otin kolmannen rintaani vasten. Jumala näki hyväksi, että nämä menestyivät, mutta omani sain haudata, kun se oli kahden vuoden vanha. Useampia lapsia Jumala ei ole minulle antanut. Sittemmin on meillä ollut hyvät päivät, ja asumme nykyjään täällä myllyssä, joka on kauppiaan. Mieheni saa hyvän palkan, ja me elämme huoletonta elämää. Omia lapsia meillä ei ole. Kuinka yksinäistä olisikaan elämäni, ellei minulla olisi näitä lapsia! Kuinka en rakastaisi heitä! Eihän minulla muita olekaan: he ovat minulle niinkuin vaha kynttilässä.

Nainen syleili toisella kädellään ontuvaa lasta ja pyyhkäisi toisella kyyneleitä silmistään.

Matrjona huokasi ja sanoi:

— Totta on niinkuin sananlasku sanoo: isättä ja äidittä elää, mutta ei
Jumalatta.

Näin puheltiin, ja yht'äkkiä oli kuin salama olisi valaissut koko huoneen. Valo tuli siitä nurkasta, missä Mihail istui. Kaikki katsahtivat sinne: Mihail istui penkillään, kädet ristissä polvilla, ja katsoi hymyillen ylöspäin.

X

Nainen lapsineen lähti tuvasta, Mihail nousi, pani työnsä syrjään, riisui esiliinan, kumarsi suutarille ja tämän vaimolle ja virkkoi:

— Antakaa minulle anteeksi. Jumala on antanut minulle anteeksi, antakaa tekin.

Ja suutarinväki näki miten Mihailista säteili valoa. Semjon kumarsi hänelle ja sanoi:

— Minä huomaan, Mihail, ettet sinä ole mikään tavallinen ihminen. En saa pakottaa sinua jäämään enkä saa kysyä sinulta mitään. Sano vain yksi ainoa asia: Minkätähden olit synkkä, kun sinut löysin ja toin sinut kotiini, mutta kun Matrjona tarjosi sinulle ruokaa, niin sinä hymyilit ja olit siitä saakka iloisempi? Kun vieras herra tilasi sinulta saappaat, hymyilit toisen kerran ja tulit vielä iloisemmaksi; ja nyt kun vieras nainen tuli tyttöstensä kanssa, hymyilit kolmannen kerran ja loistit ihan? Sanohan, Mihail, minkätähden sinusta säteilee tämä valo ja minkätähden sinä hymyilit nuo kolme kertaa?

Ja Mihail vastasi:

— Minusta säteilee valoa sentähden, että Jumala rankaisi minua, mutta on nyt antanut minulle anteeksi. Hymyilin kolme kertaa sentähden, että minun oli päästävä perille kolmesta Jumalan sanasta. Nuo kolme Jumalan sanaa olen nyt tullut ymmärtämään; ensimmäisen sanan minä sain tietää, kun vaimosi armahti minua; hymyilin silloin ensimmäisen kerran. Toisen sanan taas, kun rikas herra tilasi saappaat; silloin hymyilin toisen kerran. Ja nyt nähdessäni tyttöset käsitin kolmannen ja viimeisen Jumalan sanan ja hymyilin kolmannen kerran.

Ja Semjon virkkoi:

— Sanohan, Mihail, minkätähden Jumala on sinua rangaissut ja mitkä ovat ne kolme Jumalan sanaa, jotta minäkin saisin tietää ne?

Ja Mihail vastasi:

— Jumala rankaisi minua sentähden, että olin tottelematon. Olin taivaan enkeli, mutta en kuunnellut Jumalaa.

Olin taivaan, enkeli, ja Jumala lähetti minut maailmaan noutamaan erään naisen sielua. Liidin alas maailmaan ja näin naisen makaavan sairaana vuoteessaan; hän oli juuri synnyttänyt kaksoset, kaksi pientä tyttöstä.

Lapset liikahtelivat äitinsä vieressä, mutta äiti oli niin heikko, ettei jaksanut ottaa heitä rintaansa vasten. Kun äiti näki minut, ymmärsi hän, että Jumala oli minut lähettänyt noutamaan hänen sieluaan. Hän itki ja virkkoi minulle: »Jumalan enkeli! Mieheni on vastikään haudattu, hän jäi kaatuvan puun alle. Minulla ei ole sisarta, ei tätiä eikä isoäitiä; ei ole ketään, joka voisi kasvattaa lapseni isoiksi. Älä ota sieluani, anna minun elää, jotta voisin elättää ja kasvattaa lapsiani. Ilman isää ja ilman äitiä he eivät voi elää.» Tein kuten hän pyysi, ja panin toisen lapsista hänen rintaansa vasten ja toisen hänen käsivarrelleen ja liidin ylös Jumalan luo. Tulin Jumalan luo ja sanoin: En voi ottaa tuon äidin sielua. Isän surmasi kaatuva puu metsässä, ja äiti synnytti kaksoset ja rukoilee, etten ottaisi hänen sieluansa. Hän sanoo: 'Anna minun kasvattaa lapseni suuriksi! Ilman isää ja ilman äitiä he eivät voi elää.' Ja niin jätin ottamatta tuon äidin sielun. — Ja Herra sanoi minulle: 'Mene, tuo hänen sielunsa! Sinä tulet käsittämään kolme sanaa: tulet ymmärtämään, mitä ihmisissä on, mitä ihmisille ei ole annettu, ja mistä ihmiset elävät. Kun olet sen oppinut, saat palata taivaaseen. Liidin jälleen maailmaan ja otin äidiltä sielun.

Lapset putosivat hänen rinnoiltaan. Ruumis puristi toisen tyttösen jalan vialliseksi. Kohosin kylän ylle kantaakseni sielun Jumalan luo; mutta tuulenpuuska tarttuikin minuun, siipeni irtautuivat, sielu kohosi yksin Jumalan luo, ja minä putosin maahan.

XI

Semjon ja Matrjona ymmärsivät nyt, ketä he olivat vaatettaneet ja ruokkineet ja kuka oli asunut heidän luonaan; ja he itkivät pelosta ja ilosta. Ja enkeli sanoi:

— Jäin kedolle makaamaan yksinäisenä ja alastomana. En ollut sitä ennen tietänyt mitään ihmisten hädästä, en vilusta enkä nälästä; nyt oli minusta itsestäni äkkiä tullut ihminen. Kärsin nälkää ja vilua enkä tietänyt mitä tehdä. Näin kedolla kappelin, jonka ihmiset olivat rakentaneet Jumalan kunniaksi; menin hakemaan sieltä suojaa. Mutta kappeli oli suljettu, enkä päässyt sisään. Istuuduin kappelin taakse ollakseni suojassa tuulelta. Tuli ilta, olin nälissäni ja värjötin vilusta melkein kankeana. Näin silloin miehen kulkevan ohitse maantiellä; hänellä oli kädessään huopokkaat, ja hän puhui itsekseen. Hänen kasvonsa olivat ensimmäiset kuolevaiset ihmiskasvot, mitkä näin ihmiseksi tultuani; ne tuntuivat minusta niin hirvittäviltä, että käännyin poispäin. Ja minä kuulin, miten mies itsekseen puheli, kuinka hänen oli suojattava ruumistaan talvella pakkasta vastaan, kuinka hänen oli elätettävä vaimoaan ja lapsiaan.

Ajattelin silloin: minä olen viluun ja nälkään kuolemaisillani, mutta tämä mies ajattelee vain miten hän saa hankituksi turkin itselleen ja vaimolleen ja pidetyksi perheensä leivässä. Se ihminen ei varmaankaan auta minua. Nähdessään minut muuttui mies tylyn näköiseksi ja meni ohitse, ja hänen kasvonsa näyttivät minusta vielä kauheammilta. Tulin epätoivoiseksi Äkkiä kuulen miehen palaavan. Katsoin häneen enkä ollut häntä tuntea: äsken oli hänen kasvoissaan pelkkää kuolemaa; nyt ne elivät, ja minä huomasin niissä Jumalan. Hän tuli minun luokseni, vaatetti minut, otti minut mukaansa ja toi kotiinsa. Kotona tuli meitä vastaan nainen, ja tämä alkoi puhua. Nainen oli vielä kauheampi kuin mies. Hänen suustaan huokui kuoleman henki, ja se salpasi minun hengitykseni. Hän aikoi ajaa minut ulos pakkaseen, ja minä tiesin hänen kuolevan, jos hän tämän tekisi. Mutta mies puhui hänelle Jumalasta, ja silloin vaimo muuttui äkkiä. Kun hän käski meidät illalliselle ja katsoi minuun, näin minä kuoleman väistyneen hänen kasvoiltaan; hän oli elävä, ja minä näin hänessä Jumalan.

Silloin minä ymmärsin Jumalan ensimmäisen sanan: 'Sinä olet ymmärtävä, mitä ihmisissä on'. Ja minä sain nähdä, että ihmisissä on rakkaus. Minä tulin iloiseksi, kun Jumala oli alkanut ilmaista minulle, mitä hän oli luvannut, ja minä hymyilin ensimmäisen kerran. En tietänyt kuitenkaan vielä kaikkea: en voinut vielä arvata, mitä ihmisille ei ole annettu ja mistä ihmiset elävät.

Jäin asumaan teidän luoksenne. Vuoden kuluttua tuli mies tilaamaan saappaita, joiden tuli kestää kokonainen vuosi ratkeamatta ompeleesta ja menemättä länttään. Katsoin häneen ja näin hänen takanaan toverini, kuolon enkelin. Kukaan muu ei nähnyt enkeliä; mutta minä tunsin hänet ja tiesin, että hän oli jo ennen auringonlaskua ottava mukaansa rikkaan miehen sielun. Ja minä ajattelin itsekseni: ihminen varustautuu vuodeksi eteenpäin eikä tiedä, että hänen on jo tänään kuoltava. Silloin muistin Jumalan toisen sanan:

— 'Tulet ymmärtämään, mitä ihmisille ei ole annettu'.

Mitä ihmisissä on, sen minä jo tiesin. Nyt minulle selvisi, mitä ihmisille ei ole annettu. Ihmisten ei ole annettu tietää, mitä he ruumistaan varten tarvitsevat. Ja minä hymyilin toisen kerran. Sillä minä iloitsin, kun näin toverini enkelin ja kun Jumala oli ilmaissut minulle toisenkin sanan.

Mutta tässä ei vielä ollut kaikki En vielä tiennyt, mistä ihmiset elävät. Elin yhä vain odottaen, milloin Jumala ilmaisisi minulle viimeisen sanan. Kuudentena vuotena tuli nainen kaksosineen; tunsin tyttöset ja kuulin, miten he olivat jääneet eloon. Nähdessäni heidät, ajattelin: Äiti rukoili minulta armoa lapsilleen, ja minä uskoin, samoin kuin hänkin, etteivät lapset voisi elää ilman isää ja ilman äitiä; mutta vieras nainen on kuitenkin nyt elättänyt ja kasvattanut heidät. Naisen katsoessa niin hellästi ja liikutettuna vieraita lapsia ja hänen itkiessään näin — minä hänessä elävän Jumalan ja ymmärsin, mistä ihmiset elävät. Jumala oli ilmaissut minulle viimeisen sanan ja antanut, minulle anteeksi. Ja minä hymyilin kolmannen kerran.

XII

Ja enkelin yltä putosivat maalliset vaatteet, ja hän verhoutui valoon, niin ettei ihmissilmä voinut häneen katsoa. Ja hän puhui kovemmalla äänellä, ja tuntui kuin se ääni olisi tullut taivaasta eikä hänestä. Ja enkeli sanoi:

— Ymmärsin, etteivät ihmiset elä siitä, että pitävät huolta itsestään, vaan rakkaudesta.

Äidin ei ollut suotu tietää, mitä hänen lapsensa tarvitsivat elämässään. Rikkaan ei ollut suotu tietää, mitä hän itse tarvitsisi. Eikä kenenkään ihmisen ole suotu tietää, tarvitseeko hän illaksi saappaat vaiko ruumiskengät.

Ollessani ihmisenä en jäänyt eloon siitä, että huolehdin itsestäni, vaan siitä, että miehessä, joka löysi minut maantieltä, ja hänen vaimossaan oli rakkaus ja että he armahtivat minua ja pitivät minusta. Orvot eivät jääneet eloon siksi, että heistä huolehdittiin, vaan siksi, että vieraan naisen sydämessä oli rakkautta, siksi, että hän sääli heitä ja kiintyi heihin. Sillä ihmiset eivät elä siitä, että huolehtivat itsestään, vaan siitä, että heissä on rakkautta.

Tiesin kyllä ennestään, että Jumala on antanut ihmisille elämän ja että hän tahtoo ihmisten elävän; nyt minä ymmärsin vielä muutakin.

Nyt minä ymmärsin vielä, ettei Jumala tahdo kenenkään ihmisen elävän itseään varten, ja sentähden hän ei ole ilmaissut ihmisille, mitä kukin heistä tarvitsee itseään varten; hän tahtoo ihmisten elävän toistensa yhteydessä ja sovinnossa keskenään, sentähden hän on ilmaissut heille, mitä he tarvitsevat kukin itselleen ja kaikki yhdessä.

Minä ymmärsin: ihmisistä vain näyttää siltä, kuin he eläisivät siitä, että huolehtivat itsestään; mutta he elävätkin vain rakkaudesta. Joka pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa ja Jumala hänessä, sillä Jumala on rakkaus.

Ja enkeli lauloi Korkeimman ylistystä, ja hänen äänensä sai mökin vapisemaan ja katon aukenemaan, ja tulipatsas kohosi maasta taivaaseen. Ja Semjon, hänen vaimonsa ja lapsensa lankesivat polvilleen. Ja enkelin siivet liikahtivat, ja hän kohosi taivaaseen:

Kun Semjon jälleen tointui, oli tupa kaikin puolin ennallaan, mutta tuvassa ei ollut ketään muuta kuin hän itse vaimoineen ja lapsineen.

PYHIINVAELTAJAT

Joh 4,19. Nainen sanoi hänelle: Herra, minä näen, että Sinä olet profeetta.

20. Meidän isämme ovat kumartaen rukoilleet tällä vuorella: ja te sanotte, että Jerusalemissa on se paikka, jossa tulee kumartaen rukoilla.

21. Jeesus sanoi hänelle: Nainen, usko minua: tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa.

22. Te kumarratte sitä, jota ette tunne: me kumarramme sitä, jonka tunnemme, sillä pelastus on juutalaisista.

23. Mutta tulee aika ja on jo, jolloin totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa: sillä semmoisiksi Isä tahtoo rukoilijansa.

I

Kaksi vanhaa talonpoikaa tahtoi tehdä pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin.
Toinen heistä oli rikas, ja hänen nimensä oli Jefim Tarasytš Ševeljov.
Toinen talonpoika, Jelisei Bodrov nimeltään, oli vähemmissä varoissa.

Jefim oli järkevä, kunnon mies, ei maistanut viinaa, ei polttanut tupakkaa, ei nuuskannut, ei kiroillut, oli luja ja ankara tavoissaan. Kahteen eri jaksoon hän hoiti kylänvanhimman tointa ja hoiti niin tunnollisesti, ettei puuttunut kopeekkaakaan kyläkassasta. Hänellä oli suuri perhe: pari poikaa ja naimisissa oleva lapsenlapsi, jotka kaikki asuivat hänen luonaan. Hän oli terve, vahva ja suora ryhdiltään, ja hänellä oli kaunis täysiparta, johon alkoi ilmestyä harmaata vasta kun hän oli seitsemännelläkymmenellä.

Jelisei ei ollut rikas eikä köyhä; nuoremmalla iällään hän oli tehnyt kirvesmiehen töitä; vanhempana hän eli kotona ja hoiti mehiläisiä. Hänellä oli kaksi poikaa; toinen teki työtä vieraissa paikoissa, toinen asui isän luona. Jelisei oli hyväntahtoinen ja hilpeä luonteeltaan. Joskus hän otti ryypyn, nuuskasi myöskin ja lauloi mielellään. Muuten hän eli sävyisästi ja mitä parhaimmassa sovussa omaistensa ja naapurien kanssa. Jelisei oli kooltaan pieni, mustaverinen, kähäräpartainen ja aivan kaljupäinen kuten hänen samanniminen suojeluspyhimyksensäkin, profeetta Elias.

Molemmat ukot olivat jo kauan sitten päättäneet tehdä yhteisen pyhiinvaellusmatkan. Mutta Jefimiä esti aina lähtemästä milloin mikin asia. Tuskin hän oli toisesta päässyt, kun toinen tuli tielle: milloin oli lapsenlapsi naitettava, milloin odotettava että nuorempi poika pääsee sotapalveluksesta; tai hän oli ryhtynyt rakentamaan uutta taloa.

Eräänä pyhäpäivänä vanhukset tapasivat toisensa ja istuutuivat hirsikasalle juttelemaan.

— Milloin täytämme lupauksemme? kysyi Jelisei. Jefimin kasvot synkkenivät, ja hän vastasi:

— Hm, meidän täytyy vielä lykätä matkaa vähän; tämä vuosi on sattunut olemaan aika hankala. Kun aloin tupaa rakentaa, en uskonut sen tulevan maksamaan juuri sataa ruplaa enempää; mutta siihen on jo mennyt kolmisen sataa ruplaa, eikä se ole vieläkään valmis. Näkyy siinä riittävän puuhaa kesään asti. Jos Jumala suo, niin varmasti lähdetään kesällä matkaan.

— Minä olen sitä mieltä, virkkoi Jelisei, ettei sitä enää ole lykättävä, vaan lähdetään heti. Kevät on ihan paras aika.

— On kyllä paras aika; mutta enhän minä voi jättää hommiani kesken?

— Voihan niistä muutkin pitää huolen. Jätä pojallesi.

— Ei se käy. Minun vanhemmasta pojastani ei ole: viinaan menevä mies.

— Ilman meitä heidän on kuitenkin tultava toimeen sitten, kuri me makaamme mullassa. Parasta on antaa pojan ajoissa oppia.

— Niinpä kyllä, mutta mielellään sitä olisi näkemässä loppuun asti.

— Voi, hyvä mies! Kaikki ei tule milloinkaan valmiiksi! Kun meillä tässä äskettäin eukot siivosivat ja siistivät pyhäksi, niin siinäkös oli jos jonkinlaista puuhaa, tämä oli tehtävä, tuo oli tehtävä, aina ilmestyi uutta eteen. Silloin vanhin miniäni, viisas nainen, sanoi: »Hyvä on, että pyhä tulee eikä odota meitä, muuten ei tulisi valmista koskaan, puuhasipa tässä vaikka miten.»

Jefim tuli miettiväiseksi ja virkkoi:

— Rakennukseen on jo mennyt paljon rahaa; eikä semmoiselle matkallekaan ole lähteminen tyhjin käsin. Rahaa on sata ruplaakin.

Jelisein täytyi nauraa.