language: Finnish

KERTOMUKSIA JA KUVAUKSIA ELÄMÄSTÄ

Kirj.

Liina Kataja

Porissa, Otto Andersin'in kirjap. ja kustannuksella, 1914.

SISÄLLYS:

Taistelu ja voitto
Emma Dahl
Uni
"Sydämen taisteluja ja toiveita"
Kolmen vuoden kuluttua
Kaksi puoliksi auennutta ruusun-nuppua
Särkyneitä sydämiä.

TAISTELU JA VOITTO

Kuvaus uskonpuhdistuksen aikakaudelta

Monta onnetonta yötä oli hän jo viettänyt, sillä vaikka hän kuinka olisi koettanut nukkua, niin ei siitä kuitenkaan tullut mitään, kun nuo kiusalliset ajatukset ahdistivat, eivätkä antaneet rauhaa.

Hän oli lukenut pyhäin miesten elämäkertoja, oli rukoillut ja kiduttanut ruumistaankin, mutta nämä kaikki olivat turhat…

"Voi, voi, mistä rauhan saan tunnolleni, millä sovitan rikokseni ja mikä pelastaa minun onnettoman kauheasta kiirastulesta?" — Näin vaikeroitsi kaunis, ylhäinen nuorukainen sydänyön hiljaisuudessa ja lankesi polvilleen pyhän neitseen kuvan eteen, kohottaen hienot kätensä häntä kohti.

Tuskanhiki valui alas otsalta ja hän huusi yhä edelleen: "Rikokseni ovat monet ja suuret, ja sentähden ansaitsen minä kurja kovimman rangaistuksen, mikä syntisen osaksi saattaa tulla. Mutta, jos voit, niin pelasta sinä pyhä neitsyt minut! — Rukoile sinä puolestani, lepytä vihastunut poikasi ja anna rauha sydämeeni. Oi, oi, tee se, ja palkinnoksi siitä lahjoitan kaiken omaisuuteni pyhälle kirkolle ja itse menen luostariin, saadakseni aina olla kirkon halvimpana palvelijana. Oi, pyhä Jumalan äiti, kuule rukoukseni ja täytä pyyntöni, tee minut hyväksi ja pyhäksi, sillä minä tahdon tulla sinun luoksesi taivaaseen!"

Onneton nuorukainen oli niin vajonnut rukoukseen, että ei huomannut kalpeaa miestä, joka jo rukouksen alussa oli varovasti hiipinyt hänen huoneeseensa.

Hurskas isä seisoi hiljaa ja kuunteli rippilapsensa nöyrää tunnustusta. Hän iloitsi sydämessään niistä runsaista lahjoista, joita luostari taas oli saapa…

Pienet, harmaat silmät vilkkuivat ympäri huonetta ja suu oli ivallisessa hymyssä, kun hän ajatteli sitä kiitosta, jonka luostarin esimies oli hänelle taas antava. — "Niin, niin, mutta vaikea oli ollutkin saada taipumaan tuo poika, mutta toki se sentään viimeinkin onnistui. Oi, mikä oivallinen keino, uskottaa hänelle, että hänen on joutuminen kiirastuleen siitä, kun oli lukenut luon kerettiläisen kirjoittamia kirjoja. — Niin, ja lisäksi se, että pyhä äiti ei muka tyydy, ennen kun saa kaiken hänen omaisuutensa kirkolle, vielä hänen itsensäkin luostariin. — Ei suotta minua kiitetä veljein keskellä; olenkin paras kirkosta luopuneiden takaisin saattaja." — — —

* * * * *

Kun nuorukainen lakkasi rukoilemasta, hiipi munkki hänen luoksensa, laski kätensä hänen päänsä päälle ja kuiskasi: "Georg, rakas lapseni; pyhä neitsyt on kuullut rukouksesi, tunnustuksesi ja ihanat lupauksesi. Hän antaa suuren syntisi anteeksi ja rauhan omalletunnollesi, kun vaan olet mennyt luostarin muurien sisälle. — Joudu, kirjoita nimesi tähän lahjoitus-kirjaan!

"No niin, nyt olet tosin maallisesti köyhä, mutta se ei merkitse mitään sen suhteen, kun saat syntisi anteeksi ja rauhan omalle tunnollesi. — Niin, lapseni, sinä olet vielä siunaava tätä hetkeä, sinä olet vielä kiittävä isä Hieronymusta siitä, kun saattoi sinut oikealle tielle jälleen."

Tahtomattaan seurasi nuorukainen ahneen munkin kehoitusta, kirjoitti nimensä siihen kirjaan, jonka mukaan meni kaikki isän ja äidin jälkeensä jättämä omaisuus kirkon hyväksi, ja joka teki hänestä köyhän. —

Hän ei jaksanut ajatella mitään, ja tietämättään otti hän pöydältä kirjan ja rupesi katselemaan sitä, mutta oi, valpas munkki huomasi sen, riisti kirjan nuorukaisen kädestä, heitti sen uunissa palavaan tuleen sanoen: "Lapseni, älä saastuta enää käsiäsi sen kirotun kerettiläisen kirjoilla. Katso, samoin kuin tämä hänen kirjansa nyt palaa maallisessa tulessa, samoin on hän itse kerran palava helvetissä."

Nuorukainen loi silmänsä kirjaan, jonka jo liekit kokonaan ympäröivät, mutta vielä tulen seasta näki hän sanat: "Jesus sanoi: Taivas ja maa hukkuu, mutta minun sanani ei pidä ikänä hukkuman."

Kyyneleet tulivat nuorukaisen silmiin ja hän kuiskasi: "Se oli muisto äidiltäni."

Munkki huomasi kyyneleet ja sanoi: "Itketkö tuota kirjaa? — Silloinhan ei katumuksesi ollut sydämestä lähtenyt ja silloin Jumalan äiti ei ole sinuun tyytyväinen. Jos haluat, saat mennä kaiken omaisuutesi kanssa. Lue kerettiläiskirjoja ja mene kuoltuasi kiirastuleen ja ijäiseen kadotukseen! Kirkko ei tarvitse sellaista lahjaa, joka puolinaisella sydämellä annetaan."

Munkin sanat kuultuaan nuorukainen ojensi kätensä ja huusi tuskallisesti: "Armoa, armoa, pyhä isä! Armoa! Minä kauhistun kiirastulta, ijankaikkiseen kadotukseen en tahdo mennä, oi, en! Vie minut täältä saastaisesta paikasta pyhien luo!"

Tarkoituksensa saavuttanut munkki tarttui hänen käteensä, ja yön hiljaisuudessa pakeni kuusitoista-vuotias nuorukainen isäinsä kodista luostarin muurien sisälle.

* * * * *

Kahdeksan kuukauden ajan hän oli ollut jäsenenä dominikaani-veljeskunnassa; oli rukoillut, paastonnut, kiduttanut ruumistaan, noudattanut tarkasti jokaista hartauden harjoitusta ja ollut kuin halvin palvelija. Kreivillistä arvoaan ei hän enää koskaan ollut muistanut luostariin tulemisensa jälkeen. Hän oli vaan köyhä, rauhaa ja lepoa etsivä syntinen eikä mikään muu. Suurimpina tuskan hetkinä oli hän muistanut usein sanat: "Taivas ja maa hukkuu" — j.e.p., mutta rauhaa ei niistäkään tullut, sillä eihän hän ymmärtänyt niiden sisällystä, ja jos toisilta kysyi, niin se selitys ei tyydyttänyt janoavaa sydäntä.

Kerran, kun hän oli kauvan paastonnut, luuli hän nähneensä enkelin, joka kehoitti häntä lähtemään Vapahtajan haudalle rukoilemaan, jossa tapauksessa hän varmaan löytäisi rauhan.

Oi, kuinka mielellään hän sinne tahtoi mennä, tahtoi rukoilla siinä pyhässä paikassa, jossa moni hurskas pyhiinvaeltaja jo ennen häntä oli rukoillut, ja — kuten kerrottiin pyhäin miesten elämäkerroissa — saanut rauhan ja lohdutuksen.

Hän kertoi näkynsä ja sen kehoituksen, jonka oli enkeliltä saanut, luostarin esimiehelle. Tämä myöntyi pyyntöön, ja hurskasten veljien siunaamana lähti nuori pyhiinvaeltaja matkalle kaukaista päämääräänsä kohti.

Matka oli pitkä ja vaivaloinen. Monien vaivojen ja vastusten perästä saapui hän siihen maahan, jossa "herrain Herra" oli muinoin vaeltanut, tehnyt hyvää kaikille ja viimein kärsinyt ja kuollut häpeällisen ristinkuoleman syntisten puolesta. Tässä maassa vaelsi pyhiinvaeltajamme kauvan ja viimein löysi hän pyhän haudan, rukoili siellä monta kertaa ja vuodatti monia kuumia kyyneliä, mutta rauhaa, jota hän etsi, ei hän löytänyt. Viimein läksi hän kulkemaan takaisin kotimaahansa.

* * * * *

Ilta-aurinko loi säteitään kreivitär Marian kasvoille, kun hän istui kamarissaan ja katseli akkunasta Reinin ihania laineita, kun ne kiirehtivät eteenpäin, saadaksensa viimein levähtää valtameressä. Hän ajatteli, kuinka ihmiset samoin kuin nuo laineet kiirehtivät kaikki eteenpäin elämän suuressa myötävirrassa saadaksensa nekin viimein levähtää ijankaikkisen rakkauden äärettömässä valtameressä…

Niin, niin, jospa kaikki tämän elämän matkamiehet pääsisivät pisarana levähtämään siellä! Jospa he kaikki löytäisivät oikean rauhan, että voisivat turvallisesti ja iloisesti kulkea kohti elämän suurta päämäärää, kohti ijäistä lepoa…

Maria muisteli, kuinka hänen vanhempansa olivat löytäneet rauhan puhtaasta jumalansanasta ja kuinka heidän kuolinvuoteensa ääressä keskellä eron katkeraa surua oli tuntunut turvalliselta seisoa, kun oli tietänyt varmasti saavansa heidät Vielä kerran kohdata siellä, jossa ei tarvitse koskaan erota…

Nuoren kreivittären ajatellessa oli päivän valtias siirtynyt lännen kultamaita kohden, heittäen vielä kerran jäähyväis-suudelman puiden latvoille, ja sitte lankesivat yön varjot maan päälle.

Maria silmäsi odotellen avaruuteen ja näki, kuinka tähti toisensa jälkeen ilmestyi taivaalle.

Eikä kauvan kestänytkään, ennenkun koko taivas näytti hänestä mahdottoman suurelta, tummalta manttelilta, jonka pinnalla kimalteli miljoonia jalokiviä.

Tuolla kohosi kuu majesteetillisena vuorien takaa ja pian sen hopeat hohtivat Reinin rauhattomissa laineissa.

Nuori sydän sykähteli tätä näkyä katsellessa, tuntui siltä kuin ei se koskaan ennen olisi nähnyt luontoa niin kauniina.

Hän nousi, kääri vaipan ympärilleen ja kiirehti ulos, saadaksensa hengittää oikein tarpeeksi tätä suloista ilmaa. Hän levitti kätensä, aivan kuin olisi tahtonut syleillä koko maailmaa.

— Mutta oi, mikä tuossa? — hän huudahti ja jäi seisomaan, kun näki muuria vasten nojaavan kalpean, rääsyihin puetun nuoren miehen.

He seisoivat kauvan vastatusten sanaakaan toisilleen sanomatta.

Viimein Maria kysyi hiljaa: "Kuka olette ja mitä tahdotte täältä, nuori mies?"

"Minä olen köyhä, taisteleva ja rauhaa etsivä syntinen, joka olen antanut kaiken omaisuuteni pyhälle, autuaaksi tekevälle kirkolle ja itsekkin menin luostariin, mutta kun rauhaa en saanut sieltäkään, niin matkustin Vapahtajan haudalle, rukoilin, paastosin ja itkin, vaan kaikki oli turhaa. Jumalan äiti on minuun ainaisesti vihastunut nuorena tehtyjen syntieni tähden. Olen kadotettu!"

"Kreivi Georg, orpanani!" — huudahti Maria. — "Te olette taistellut väärää taistelua ja siksi voitto jäi saamatta! Miksi ette lukenut Jumalan sanaa, joka olisi teille neuvonut tien Hänen luoksensa, joka antaa rauhan rauhattomille ja voiton taistelijoille. Miksi uskoitte sitä kavalaa munkkia, joka vei teiltä isänne kodin, riisti omantuntonne rauhan ja nuorukais-ikänne, joka olisi voinut olla ihana ja jalo kuten muidenkin Trotzendorffien, heidän, jotka nyt jo kaikki makaavat maan povessa. Te ja minä olemme ainoat heidän sukujensa edustajat."

Nuori mies notkisti polvensa ja lausui kyynelten tukahuttamalla äänellä: "Suuri Jumala, oletko suonut minun löytää setäni linnan? Ja oletko sinä, ihana nainen, se pieni kultakutrinen Maria, jota lapsena usein pidin sylissäni? Voi, ovatko sinunkin jalot vanhempasi jo kuolleet?

"Ovat, tai oikeammin, serkku Georg, muuttaneet katoovaisesta katoomattomaan isänmaahan", sanoi Maria tarttuen pyhiinvaeltajan käteen ja vetäen hänet muassaan linnaan.

Siellä vaihtoi mies rääsyisen pukunsa jalon setävainajansa kreivilliseen pukuun ja pari tuntia myöhemmin istui linnan suuressa, valaistussa salissa kalpea kahdenkymmenenkahdeksan vuotinen Georg-ritari kahdeksantoista vuotisen kreivitär Marian seurassa lukemassa Jumalan puhdasta sanaa. Kun he olivat ehtineet Joh. 5 luvun 16 värsyyn, jossa sanotaan: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan poikansa, että jokainen kuin uskoo häneen, ei pidä hukkuman, vaan ijankaikkisen elämän saaman", nousi kreivi ylös, ja huudahti: "Taistelu on loppunut ja voitto on saavutettu!"

"Kiitos Herralle siitä!" — kuiskasi Maria ja painautui lähemmäksi harhailevan, viimein oikeaan osuneen ritarinsa jaloa rintaa vasten.

Georg oli köyhä, mutta Marialla oli paljon rikkautta, ja se, mikä oli hänen, oli nyt myöskin Georgin…

Ja usko minua, he tulivat sanomattoman onnellisiksi.

EMMA DAHL

Emma Dahlin lapsuus oli, kuten monen muunkin hänen arvoisensa, vaan pelkkää päivänpaistetta. Kaikkia, mitä hän halusi, toimittivat hyvät vanhemmat ainoalle lapselleen, sillä he tahtoivat nähdä lapsensa kasvot iloisina ja hänen mielensä hilpeänä. Sanalla sanoen hän ei koskaan heidän eläessään saanut tulla onnettomaksi.

Emma olikin kiltti ja onnellinen lapsi niin kauvan, kun oli kotona, jossa kaikki palvelivat häntä ja täyttivät säntilleen hänen pienemmänkin vihjauksensa. Mutta sitten kun kouluvuodet alkoivat ja hän joutui vierasten ihmisten pariin, niin tuntui ikäänkuin kiltti Emma Dahl olisi tullut tyranniksi, sillä hän usein huusi ja potki tovereita, jotka eivät häntä totelleet, vaan tekivät omansa, eivätkä Emman tahdon mukaan.

Tällaisissa kohtauksissa tarvittiin usein opettajankin apua, ja asiaa tutkittaessa huomattiin melkein aina Emma syypääksi ja hänen täytyi pyytää tovereiltaan anteeksi, vaikka hän, Emma, mielestään oli syytön ja nuo toiset syyllisiä. Voi, voi, tämä kaikki oli ilmeistä vääryyttä sekä tovereilta että opettajalta häntä kohtaan, ja voi, kuinka onneton hän oli näiden tapahtumain jälkeen!

Kotona oli aina niin hyvä olla, siellä ymmärrettiin hänen töitään, eikä tuomittu noin väärin. Mutta se koti oli niin kaukana ja sinne pääsy niin tukalaa — — jospa edes äiti olisi täällä, että saisi kertoa kaikki hänelle. Hän kyllä ymmärtäisi, eikä olisi kuten tuo täti. Hän vaan toruu minua ja käskee olla hyvän, eikä sano toisia ollenkaan syyllisiksi. Äidille jos kirjoittaisin näistä kaikista, niin — — mutta ehkä hänkin ajattelusi samoin kuin tuo täti ja opettajat sekä nuo toverit — jos heitä sellaisiksi voisikaan kutsua, — sillä eihän heissä Emmaa kohtaan ollut yhtään toveruutta.

Tämmöiset ajatukset risteilivät usein Emma Dahlin pienessä päässä, ja joka kerta ajatustensa lopuksi hän teki päätöksen olla seuraavalla kerralla hyvä ja sopuisa toisille, mutta se ei onnistunut juuri koskaan.

Viimein toverit rupesivat karttamaan Emman seuraa, ja nyt hän sai melkein aina olla yksin välitunnit sekä muut lepoajat. Sekin oli kyllä ikävää, mutta kuitenkin paljon parempaa oloa, kuin riiteleminen ja opettajan edessä punastuminen.

Vihdoin viimein koitti tuo kauvan kaivattu kesälupa ja Emma pääsi kotiin, hauskaan ja vapaaseen maaelämään. Äiti, — ja isäkin, joka nyt sitä varten oli tullut meriltä kotiin — ottivat hänet mitä sydämellisimmin vastaan, mutta siitäkään ei Emman mieli ollut niin iloinen kuin olisi pitänyt olla, ennen kun vasta sitte, kun hän oli kaikki kertonut isälle ja äidille, mitä ensimmäisenä kouluvuotena oli tapahtunut siellä kaupungissa. Äidin silmät tätä kuunnellessa tulivat kyyneliä täyteen, isä oli totinen ja hän, Emma, itki kovin, pyysi anteeksi ja lupasi olla paljon parempi ensi ja sitä seuraavina kouluvuosinaan. Äiti pyyhki kyyneleet pois hänen silmistään ja lupasi tulla asumaan hänen kanssaan seuraaviksi vuosiksi kaupunkiin. Oi, nyt Emma taas oli onnellinen, nyt hän vasta tunsi olevansa kodissa rakkaan isän ja äidin luona.

* * * * *

Viisi lukuvuotta oli rouva Dahl asunut kaupungissa tyttärensä onnen tähden, kuten hän itse tavallisesti sanoi. — Kotona sillä aikaa oli vanha täti hoitanut taloutta palvelijain kanssa.

Kaikki ei rouvan mielestä ollut siellä kotona kuitenkaan niin hyvin kuin olisi ollut silloin, jos hän itse olisi ollut sitä hoitamassa, ja sentähden hän ikävöi suuresti sitä päivää, jolloin olisi tutkinto koulussa ja hän pääsisi taas Emmansa kanssa kotiin kesää viettämään isän seurassa, joka nyt jo tulee ainaiseksi pois tuolta vaaralliselta mereltä. Oi, kuinka hauskaa on olla kotona miehensä ja lapsensa seurassa ja sitte taas — kuten ennen — lähteä ulkomaamatkalle, että Emmakin saisi matkustaa ja nähdä sivistyneempiä ihmisiä, kuin mitä hän täällä Suomessa oli tottunut näkemään. Kylpypaikoissa oli kylliksi seuraa ja huvia. Kun Emma oli niin kaunis ja kehittynyt, vaikka olikin vasta kuudentoista vuotias, niin ehkä siellä olisikin se, johon Emma rakastuisi ja joka jo tietysti ensin olisi Emmaan rakastunut. — Ehkä hän sattuisi olemaan joku taiteilija, tai joku muu ylhäinen nuorukainen. — Oi, miten mielellään hän olisi tahtonut nähdä Emmansa jonkun saksalaisen taiteilijan onnellisena puolisona. — Emmahan oli itsekin niin taiteellinen mieleltään, hän nyt jo kirjottelee niin ihania tunnelmakertomuksia — olihan kaksi jo painettuna kaupungissa ilmestyvään iltalehteenkin, vaikka eivät niitä muut tietäneet Emman kirjoituksiksi, kun oli vaan tuo vaatimaton "Emma Laakso" kirjoitusten alla. Sen lisäksi Emma osasi jo soittaa piaanoakin niin hyvin. Johtajatarkin oli kerran täällä käydessään ihaillut Emmaa sen johdosta ja sanonut, että hänestä voisi tulla laulajatar, jos menisi musiikkiopistoon ensin ja sitte ulkomaille lisää oppimaan. Hänen pikku Emmansa oli niin etevä ja hänellä oli niin taiteellinen sielu; tämän vakuutuksen oli hän usein kuullut ystäviensä huulilta, ja koska he niin sanoivat, niin miksikä hän ei sitä uskoisi. — Olisihan ihan julmaa, jos Emma saisi miehekseen jonkun sellaisille jaloille tunteille vieraan nuorukaisen, sellaisen, joka ei ymmärtäisi antaa arvoa hänen jalolle sydämelleen. Oi, kunhan vaan nämä kaksi viikkoa pian kuluisivat, että pääsisi kotiin ja sitte ulkomaille!

Tällaiset ajatukset risteilivät rouva Dahlin päässä eräänä toukokuun iltana, kun hän odotti Emmaa huvimatkalta, jonne he aamulla olivat menneet, koko kuudes luokka voimistelun-opettajattaren seurassa.

Rouva Dahl katsahti ulos kadulle ja näki jo Emman tulevan. Hän oli tänään vielä kauniimpi äidistä kuin koskaan ennen. Koko Emman käytös hänen mielestään oli niin jaloa ja taiteellista muuten, mutta tuo lyhyt hame teki hänestä vaan tavallisen tyttökoululaisen eikä muuta. Sen vuoksi hän kohta saa uuden sinisen puvun, sellaisen, jossa on pitkä laahus, kuten muillakin hienon maailman neitosilla. Hän oli näkevinään Emman jo konserttisalissa lavalla laulamassa suurelle yleisölle kauniilla äänellänsä, oli kuulevinaan iloisia käsientaputuksia ja näkevinään monta nuorta herraa kilvan ojentavan hänelle kukkaisvihkoja. "Oi, kuinka minä olen silloin onnellinen!" — huudahti hän mielikuvituksensa vallassa.

Emma oli äidin huomaamatta hiipinyt huoneeseen. Hän kuuli äidin iloisen huudahduksen ja kysyi, kietoen kätensä hänen kaulaansa: "Koska sinä äiti olet niin onnellinen…?" — "Siinäkö olet jo lapseni?" sanoi äiti ja veti hänet hellästi luokseen.

"Tässä olen, mutta sano äiti kulta koska olet niin onnellinen? Oi, sano, muuten en päästä sinua irti, en."

Emma oli niin viehättävän ja rukoilevan näköinen, että äiti ei mitenkään voinut vastustaa, vaan kertoi kaikki, mitä hän Emmaa odotellessaan oli ajatellut.

Emma taputti ilosta käsiään kuullessaan, että hän pääsee ulkomaille. Oi, jos saisi lähteä jo tänään, se olisi niin ihanaa, mutta tuo koulu, se nyt oli vielä esteenä ja voi, kun se vielä kestää kaksi viikkoa, niin pitkän ajan!…

Jo viimeinkin koitti tuo kauvan odoteltu toukokuun kahdeskymmenes kahdeksas päivä, se päivä, jolloin päästötutkinto pidettiin tyttökoulussa. Moni oli siitä iloinnut, mutta moni — varsinkin kuudesluokkalaiset olivat suruissaan, sillä nyt täytyi erota hauskoista tovereista ja rakkaista opettajista — ehkä ainaiseksi.

Emma Dahl ei kuitenkaan kuulunut tuohon jälkimäiseen joukkoon Hänellä ei ollut mitään surun syytä. Toverit olivat jo ensi luokalla tulleet vieraiksi ja sellaisina pysyivät koko kouluajan, ja opettajat — niitä hän ei paljoa myöskään joutanut ajattelemaan, kun se ulkomaamatka ja tuleva, luuloteltu suuruus täyttivät kokonaan hänen mielensä.

Ne ajatukset nytkin, koululaisille niin suurena merkkipäivänä, olivat vallanneet Emman niin kokonaan, että se puhekin, jonka johtajatar piti eroaville oppilaille jäi Emmalta melkein kuulematta, vaikka hän näyttikin olevan vallan pelkkänä korvana.

Lopuksi tuli suuri hyvästienheittäminen; silloin kaikki itkivät, ja Emma myöskin, vaikka hän ei itsekään tietänyt itkunsa syytä. Vielä kerran pudistettiin toverien käsiä ja sitten suuressa parvessa riennettiin koulun kiviportaita alas, josta jokainen lähti elämän mutkaisia polkuja pitkin vaeltamaan.

* * * * *

Se matka, joka niin monasti oli päätetty tehdä ulkomaille, jäi tekemättä, sillä Emman isä ei palannutkaan enään koskaan Suomeen. Hän oli hukkunut kaiken muun laivaväen kanssa Pohjanmerellä tapahtuneessa haaksirikossa ja lepäsi nyt meren syvyydessä ikuista untansa.

Äitiin oli tämä sanoma koskenut niin kovin, että hän kohta vaipui vuoteelle ja makasi siinä hyvin heikkona monta viikkoa.

Emmakin oli niin väsynyt ja heikko; elämä tuntui niin tukalalta ja raskaalta, olisi tahtonut vaikka kuolla jo pois tästä surusta…

Ainoa mikä häntä huvitti, oli kirjoitteleminen. Se sujuikin nyt yksinollessa niin hyvin.

Hän oli ajatellut jo kauvan sitten valmiiksi teoksen, jonka hän päätti kirjoittaa ja julkaista.

Siinä kerrottiin hyvin rikkaasta nuoresta tytöstä, joka vastoin vanhempiensa tahtoa meni puolisoksi ensimmäiselle rakastetulleen, köyhälle merimiehelle, ja kun vanhemmat sitte hylkäsivät hänet ja ajoivat pois luotaan, meni hän miehensä kanssa merelle, jossa kylläkin sai kärsiä köyhyyttä ja kylmää y.m., mutta sittenkin he rakastivat toisiaan ja se korvasi kaikki.

Viimein kun heidän laivansa joutui haaksirikkoon, säälivät Vanhemmat tytärtään ja ostivat hänelle ja hänen miehellensä kaupungista pienen talon, jossa he sitte saivat elää ja yhä vaan jatkuvasti rakastaa toisiansa, kuten silloin ensimmäisenä hääpäivällään olivat rakastaneet.

Niin Emmakin päätti tehdä. Jos vaan hän rakastuisi köyhään mieheen, niin menisi hän naimisiin, vaikka äitikin kieltäisi. Hän hylkäisi kaikki muut ja olisi uskollinen rakastetulleen — hänelle yksin.

Tällaiset ajatukset täyttivät Emman mielen eräänä heinäkuun aamuna hänen ollessaan yksin puutarhassa. Koko luonto oli niin romantillinen, ja ihmekö siis jos Emmankin mieli…

Puutarhan portti avattiin varovasti ja sieltä astui pitkä, kaunis merimies sisään.

Nähtyään Emman nojaamassa puunrunkoa vasten jäi tulija hetkeksi katselemaan häntä, voimatta lausua sanaakaan. Viimein rohkaisi hän itsensä ja kysyi: "Onko tämä kapteeni Dahl-vainajan talo?" Sana "Dahl-Vainaja" sai kyyneleet Emman silmiin. Se tuntui niin kauhealta, kun hänen täytyi kuulla isäänsä kutsuttavan vainajaksi, vaikka tiesikin että hän oli kuollut, mutta kuitenkin…

"On", — sai hän sanotuksi kyyneliänsä seasta. — "Onko teillä ehkä jotakin asiaa äidilleni?" — "Kyllä olisi, tulin kertomaan kapteenin viimeisiä terveisiä rouvalle ja neidille. Minä olin siinä haaksirikossa, mutta pelastuin kahden muun miehen kanssa", vastasi nuorukainen kyynelsilmin.

Oi, Emma tunsi rakastavansa "sydämensä pohjasta" tuota miestä, vaikka hän olikin vaan köyhä ja oppimattoman näköinen suomalainen merimies. Hän käski mitä ystävällisimmin hänen tulla sisälle äitinsä luo. Ja he menivät…

* * * * *

Heinäkuun viidentenätoista päivänä vuosi senjälkeen, kun Emma Dahl ja "kapteenikokelas" Eriksson olivat ensi kerran nähneet toisensa, oli heidän häänsä. Siellä oli paljon ja arvokkaita vieraita läheltä ja kaukaa. Paljon oli myös tullut Emman entisiä koulutovereita ja myöskin muutamia opettajia.

Kaikkien mieli oli hilpeä ja iloinen ja monet vakuuttivat, että he eivät olleet koskaan nähneet onnellisemman näköistä paria ja toivoivat "sydämestään", että se onni kestäisi hautaan asti. — Niin, toiset iloitsivat, mutta äidin sydän oli murheellinen, sillä nyt olivat saaneet surmaniskun kaikki hänen suuruusunelmansa Emman suhteen. Nyt sai hän nähdä tyttärensä, ei ylistettynä laulajattarena konserttisalissa, vaan köyhän merimiehen morsiamena. — Äiti oli koettanut kaikin tavoin vastustaa tätä avioliittoa, mutta Emma tahtoi jo nyt tulla, "onnelliseksi vaimoksi sille miehelle, jota hän rakasti nuoruutensa ensilemmellä" — näin oli hänen tapansa sanoa äidin ja muidenkin koettaessa saada häntä päätöksestään luopumaan. Kun mikään ei auttanut, suostui äiti ja laittoi tyttärellensä komeat häät sekä lahjoitti heille vielä suuren parkkilaivan, jolla sitte häiden jälkeisenä päivänä onnellinen nuori pari lähti häämatkalle Saksaan ja Englantiin.

Häämatka kesti kolme kuukautta, mutta voi, heidän elämänsä yhteinen pursi oli jo tällä ajalla joutunut haaksirikkoon ja sitä haaksirikkoa kesti koko sen ajan, jonka he olivat naimisissa.

Olen kuullut sanottavan rakkaudesta, että jos se syntyy sokeana, niin sille tulee kasvaessa sata silmää. Tämä sananlasku toteutui täydellisesti kapteeni Erikssonissa. Hänen rakkautensa nuoreen Emma Dahliin oli sokea syntyessään, ja siksi hän ei huomannut niitä monia virheitä, joita tuossa hemmotellussa lapsessa oli.

Hän näki morsiamessaan vaan hellän, hyvän ja rakastettavan, sanalla sanoen enkelimäisen olennon, eikä uskonut, että hänestä saattoi tulla vaimona käskevä ja vaativa hallitsijatar, ja että hän, joka morsiamena oli hellä, saattoi jo ensi vuotena käyttäytyä kylmästi miestänsä kohtaan ja mikä oli kaikista kauheinta, halveksia häntä alhaisen syntyperänsä tähden.

Kun Emma — kuten ainakin seitsemäntoista vuotinen rouva — oli kykenemätön taloutta hoitamaan, ja teki usein kaikki päin mäntyyn, syyttäen palvelijaansa kaikista ja oli ärttyinen, ja kun miehensä sitte häntä hellävaroin muistutti siitä, vastasi Emma tavallisesti tähän tapaan: "Juuso, enkö omia tavaroitani ja rahojani saa pitää miten itse haluan, tai, jos tahdot parempaa järjestystä, niin hanki meille mielesi mukainen taloudenhoitajatar; minä en aina jouda keittiöön, kun minun tarvitsee soittaa ja kirjoittaa. Tiesithän sen jo silloin kun menimme naimisiin, että tahdon käyttää Jumalan antamia lahjojani."

Kirvelevin sydämin täytyi Juuson tyytyä "kohtaloonsa", kuten hän itse sitä nimitti.

Tämmöisten kohtauksien yhä uudistuessa tulivat he toisilleen aivan sietämättömiksi. Kapteeni oli koko kesät merillä kertaakaan kotona käymättä ja Emma taas vietti aikansa äitinsä huvilassa soitellen piaanoa ja kirjoitellen pieniä tunnelmakertomuksia. — Rikkaan nuoren tytön ja köyhän meripojan elämää koskeva kertomus oli jäänyt ainaiseksi kirjoittamatta, eikä sitä tarvinnutkaan, koska elämä oli tämän hänen ihannekuvansa hänessä itsessään tehnyt todellisuudeksi, vaikka vähän päinvastaisessa muodossa mitä hän oli ennen ajatellut.

* * * * *

Siirrymme nyt ajassa kymmenen vuotta eteenpäin.

Emman elämässä oli tämän ajan kuluessa tapahtunut paljon muutoksia. Hänen äitinsä oli kuollut jo kahdeksan vuotta sitten ja kohta hautajaisten jälkeen paloi hänen lapsuutensa koti kaikkine tavaroineen poroksi. Emmasta tuntui nyt elämä niin yksinäiseltä, ja sentähden hän menikin miehensä kanssa merille. Mutta kun he eivät voineet paljon toisiansa kärsiä tuli Emma jo vuoden perästä kotiin pieneen rannikkokaupunkiin. Täällä yksin ollessaan hän teki lempitöitänsä: soitti ja kirjoitteli pieniä kertomuksia, jotka kuitenkin kaikki jäivät painamatta, kun Emma kaiken muun lisäksi oli alkanut etsiä kurjalle elämälleen lohdutusta väärältä taholta. Hän oli ruvennut juomaan, ja silloin kun hän oli nauttinut, ei kukaan voinut olla mieliksi. Niinpä eräänä toukokuun iltana hän syytti palvelustyttöään vähäpätöisestä asiasta, lupasi lähettää hänet pois kesken kuukauden, eikä maksaa palkkaa "niin huolimattomalle ihmiselle."

Tyttöraukka oli köyhä, ja kun ei luvattu maksaa palkkaa, niin hän rupesi katkerasti itkemään sekä kertoi rouvan sanat kapteenille, joka sattui juuri tulemaan. Kapteeni oli mies, joka ei koskaan tehnyt vääryyttä ja nytkin hän koetti asettua sovittajaksi, mutta Emma oli jo saanut tarpeeksi. Hän rupesi huutamaan rumia sanoja, kuten juopunut ainakin. Sanoi miestänsä avioliiton rikkojaksi ja tyttöä, joka oli viidentoista vuoden vanha, kutsui hän letukaksi y.m.

Tämän riidan tulos oli se, että tyttö sai palkan oloajaltaan ja lähti pois. Kapteeni lähti myös, mutta palasi kello puoli kaksitoista, meni suoraan sänkykamariin, käski Emman nousta katsomaan hänen lähtöänsä jos niin haluaa. Samassa pamahti revolveri kolme kertaa ja kapteeni kaatui verissään maahan.

Emma kauhistui niin, että selvisi humalastaan. Hän haki lääkäriä, mutta sillä ei ollut muuta tehtävää kun todistaa että henki oli paennut ruumiista.

Toinen vaimo sellaisen tapahtuman sattuessa olisi kadottanut tasapainonsa, mutta Emma oli luonne, joka voitti kaikki, ja varsinkin kun hän oli rakastunut ylioppilas Kaipioon, joka oli matematiikan opettajana sikäläisessä lyseossa.

Hän oli hyvä soittaja ja sitte — sen Emma tiesi — hänellä oli paljon kirjailija lahjoja, vaikka ne eivät vielä olleet heränneet.

He, Emma ja hän, sopivat hyvin yhteen, kun molemmilla kerran oli samanlaiset taipumukset. Hän ymmärtäisi Emmaa, eikä olisi kylmä ja tunteeton kuten kapteenivainaja oli ollut.

Oh, miksi ei Jumala ollut ennen suonut hänen kohdata Akselia. Miksi hänen ensin piti olla yhdistettynä tuohon kylmään, tunteettomaan mieheen.

Voi, kuinka hän olikaan voinut kestää nämä kymmenen vuotta.

Viini oli huumannut hänet ja tehnyt tunteettomaksi kaikille suruille ja iloille… Huh, Emmaa pöyristytti tämä ajatus. Hän kysyi itseltään, oliko hän alentunut niin alas, että oli ruvennut juomaan. Niin, niin, se oli totta hän joi ja tiesihän sen koko kaupunki — mutta mikäs täällä pikkukaupungissa pysyisi salassa; kaikkia vähempiäkin he ihmettelivät ja sitte vielä jos nainen — kapteenin rouva — oli juovuksissa. Kyllä se olikin kamalaa, vaan ennen tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Mutta nyt hän rakasti Akselia niin, että olisi hänen tähtensä voinut luopua kaikesta; miksikäs ei tästä paheesta, jota hän kammoksui nyt niinkuin ruttoa.

Vaan jos ei Akseli rakastaisi, mitä hän sitte tekisi? Jatkaisiko entistä elämäänsä, joisiko ehkä entistä enemmän vai päättäisikö kurjat päivänsä niinkuin…

Ei, ei, hän ei tahtonut sillä saastuttaa mieltänsä, ja tiesihän hän varmasti, että Aksel rakasti, sillä hän ei muutoin olisi niin osanottavaisesti kuunnellut hänen elämänsä surullista tarinaa.

Oi, kuinka olisi suloista olla rakastettu ja itsekin rakastaa todellisesti, eikä niinkuin kymmenen vuotta takaperin luulotella rakastavansa!…

Näin ajatteli rouva Emma Eriksson neuloessaan suruharsoa leninkiinsä. Hän olisi mieluummin pukeutunut vaaleisiin vaatteisiin, kuten nuorena tyttönä ollessaan, mutta maailma, tuo ilkeä maailma, jonka sanoja piti aina peljätä, oli nytkin esteenä. Vaan sitten, kun hän olisi Akselin kanssa naimisissa, hän näyttäisi heille, että hän voi olla yhtä hyvä ja jalo ihminen kuin hekin, jotka nyt häntä pitivät loukkauskivenään.

Mutta syvälle langenneen ihmisen paremmaksi tuleminen on aina helpommin ajateltu, kun tehty. Joll'ei täydellinen mielenmuutos tapahdu, vajoaa ihminen omain uhkamielisten päätöstensä kanssa yhä syvemmälle.

* * * * *

"Oi, oma rakkaani, nyt voisin laulaa, nauraa, soittaa ja vaikka tanssia ja tehdä mitä hyvänsä, kun tiedän että olen kuuluva vaan sinulle!" Näin huudahti Emma kietoen käsivartensa sulhasensa Aksel Kaipion notkean vartalon ympäri ja vieden hänet mukanaan sohvaan. "Olemmehan nyt kihloissa ja mikä voi enään estää meitä yhtymästä elinajaksemme. Pidäthän minusta, rakastathan minua, oi, sano se rakkaani vielä uudestaan. Sano, ett'et heitä minua. Katso minua, omani silmiin ja katseestasi luen vastauksesi."

"Voi, armaani, jos tietäisit, kuinka paljon sinua rakastan, mutta enin sitä pelkään, että sinä minut jätät, ehkä teet vaan minusta pilaa. — Tiedäthän, että olen vaan köyhä ja sinä olet rikas ja onhan sitäpaitsi lukunikin kesken. Tiedäthän tämän kaiken omani." sanoi Aksel.

"Sen tiedän, mutta kuule, minulla on niin paljon kuin me molemmat tulemme tarvitsemaan siihen asti kun sinä saat vakinaisen paikan ja onpa sitä sittekin, en toki ole niin tyhjä, kuin ehkä arvelet. Voi, rakkaani, jos tietäisit, kuinka hyvänä tulen sinua pitämään! Sinulta ei tule mitään puuttumaan. En tahdo, enkä voikaan sinulta kieltää mitään. Voi, kuinka sinua rakastan."

Näin puhelivat yhdeksän ja puoli kuukautta tuon hirveän yön jälkeen, jona kapteeni Eriksson ampui itsensä, — Emma Eriksson ja Aksel Kaipio.

Mutta kuka on tulevaisuuden verhoa saanut nostella ja katsahtaa niitä, jotka kuolevaisilta ovat salatut?

Lokakuun 15 p:nä oli kulunut kolme kuukautta siitä päivästä, jolloin Emma ja Aksel olivat vaihtaneet sormuksia, ja sen jälkeen juoneet yhdessä pullon vanhaa Espanjan viiniä, jota kapteeni vainaja melkein ensimmäisellä matkallansa oli tuonut tuliaisiksi kotia ja joka viini — ihme kyllä — oli säilynyt kellarin pimeällä hyllyllä ja saanut vanhettua Emma-rouvan huomaamatta. Lokakuun 20 p:nä oli Akselin syntymäpäivä, jolloin hän täytti kaksikymmentä kaksi vuotta. Ei siksikään päiväksi valmistettu mitään juhlallisuuksia, sillä kaikki säästettiin häiksi, joita oli aikomus viettää, ehkä kuukauden perästä.

Syntymäpäivä-aamuna ennenkun Aksel oli ehtinyt nousta vuoteeltaan — hän nimittäin oli muuttanut jo kaksi viikkoa sitten asumaan morsiamensa luo — toi posteljooni useilta Akselin naistuttavilta onnentoivotuskorttia "kaksikymmenkaksi-vuotiaalle." Emma, kahvia juodessa, loi katkeruutta ja mielipahaa ilmaisevan silmäyksen sulhaseensa ja heitti sitten Akselin nähden kortit palavaan uuniin sanoen: "Et sinä näitä enää tarvitse!"

Seuraavana aamuna toi sama posteljooni Akselille kutsumuksen erään lapsuuden toverin häihin. Kutsumuksessa vielä oli lyijykynällä pieni lisäys, jossa häntä pyydettiin sulhaspojaksi ja ilmoitettiin samalla, että hänen parikseen on jo määrätty Laura Vainio, joka oli samassa kylässä kansakoulun opettajattarena, ja oli niinikään Akselin leikkitovereita. Tämän kutsun nähtyään muuttui Emma äänettömäksi; jos Aksel mitä aloitti puhua, sanoi Emma: "Mitäs niistä minulle puhut, onhan sinulla parempiakin." Kun senlisäksi Aksel pyysi matkarahaa ja tahtoi suudella morsiantaan, niin hyppäsi Emma saliin, sulki oven jälkeensä ja alkoi mitä rivoimmin haukkua Akselia, sekä käski hänen mennä Lauran luo ja pyytää rahaa häneltä. Huomasihan hän muka ihan selvään että Aksel piti häitä ja Lauraa parempana kuin häntä, "vanhaa".

Kun vihdoinkin ovi aukeni ja Emma ilmestyi kynnykselle, riensi Aksel pyytämään anteeksi ja selittämään väärinkäsityksen, sai hän Emmalta vastaukseksi sanat: "Ei meistä paria tule; sinä et rakasta minua muuta kuin rahojen tähden." Tämmöinen kohtelu loukkasi Akselia hyvin suuresti. Hän veti kihlasormuksen sormestaan, ojensi sen Emmalle ja sanoi: "Jos luulet minun rahojasi tahtovan, niin tässä on, anna omani, minä tyydyn kohtalooni ja vaellan yksin elämän taipaleeni. Muista kuitenkin, että olen rakastanut sinua sydämeni ensi lemmellä. Muista, että tänään lyöt uuden, ehkä syvimmän haavan semmoisen sydämeen, jossa jo ennenkin löytyy haavoja. Voi, tiedä, että semmoista ei tule toista, jota voisin niin rakastaa kuin sinua."

Tyynesti veti Emma sormuksen sormestaan ja laski sen Akselin käteen ja kiiruhti huoneesta peräänsä katsomatta.

Kuka voi mitata kärsivän sydämen tuskia, kuka laskea huokauksia, joita se sydän huokaa, joka on elämässä saanut kokea kovuutta ja kylmyyttä, kuka tuntea ne kärsimykset, joita tuntee se, jonka kallein on poljettu lokaan?

Aksel kärsi tuskia, joita ainoastaan kykenee käsittämään se, joka on itse käynyt sen askeleen elämän polkua, jonka Aksel oli jo — vaikka nuorenakin käynyt. Monasti aikoi hän kirjoittaa Emmalle, vaan siitä ei koskaan tullut mitään. Eihän hän löytänyt sanoja, joita olisi pitänyt sanoa. Voi, mitä minun pitää tehdä? huokaili hän usein.

Kaksi kuukautta senjälkeen, kun ero oli tapahtunut, sai hän Emmalta kirjeen, jossa hän pyysi tulemaan mitä pikemmin luoksensa, ja olihan loppuun piirretty:

Sinun oma, Sinua rakastava Emmasi.

Voi, minkä riemun synnyttivät nuo sanat Akselin epätoivon ja tuskan murtamassa sydämessä! Ensimmäisellä junalla lähti hän tapaamaan Emmaansa — Aksel asui nim. nyt naapurikaupungissa.

"Voi, vielä yksi tippa, ja sitten kaikki käy hyvin, sitten ei häntä saa Laura Vainio eikä kukaan muukaan omakseen. Tuoni on morsiamensa, tästä talosta hän lähtee ensi kerran ruumiina. Hahhaa, poika, luulet vetäväsi minua nenästä, tahdot virittää minulle ansan, vaan itse siihen lankeat… Sanoit viime kerran lähtiessäsi rakastavasi minua, vaikka kuitenkin tiedän, että et rakasta, niin, niin, ystäväni, minä rakastan sinua ja siksi tahdon kaikki maalliset huolesi tällä viinillä poistaa… Parempi on nähdä sinut kuolleena kuin toisen omana. Kun nyt vaan pian tulisit, että pikemmin huolestasi pääsisit…"

Ovi kävi ja Emma kiirehti vastaan huudahtaen: "Oi, Aksel omani, sinä tulit kuitenkin. Vaikka pelkäsin että olet minut hyljännyt. Oi, anna anteeksi viimeinen käytökseni, en koskaan enää tee niin. Kuule, koko ikäni olen hyvä."

"Emmani, miksi olet noin omituinen, tiedäthän, että suurin iloni on olla sinun luonasi ja anteeksi olen jo aikoja antanut ja olinhan minäkin syypää silloin, ehkä enemmänkin kuin sinä."

"No niin, Aksel, nyt on verho väliltämme poissa ja me taas näemme toisemme kuten ennenkin ja nyt juomme viiniä taas yhdessä."

He istahtivat pöydän ääreen, jossa oli lasit ja pullo hyvää viiniä.
Emma kaatoi laseihin ja pyysi sulhasensa ottamaan ensiksi.

Mitään pahaa aavistamatta vei Aksel lasin huulilleen ja maistoi, mutta voi, silloin alkoi maailma musteta hänen silmissään. Hän huusi viskaten lasin Emmaa vasten: "Myrkkyä, nainen, tahdotko minut tappaa ja sitä vartenko houkuttelit minut tänne? Uh, minä näen murhaajan leiman jo kasvoillasi. — Nyt tiedän kun p:le tahtoo täyttää maailmassa toivomuksensa, niin se käyttää kaunista naista välikappaleenaan."

Emma aikoi lähetä häntä, vaan Aksel viskasi hänet luotaan. Silloin Emma sanoi: "Tahdoin sinut myrkyttää, sillä rakastin liian paljon, enkä olisi voinut murtumatta katsella sinua toisen omana."

Aksel ei kuunnellut häntä vaan riensi pois, meni ravintolaan ja joi siellä maitoa sekä matkusti ensimmäisessä junassa pois kaupungista…

Emma Akselin lähdettyä haki kellarista hyvää viiniä ja joi sitä niin paljon, että kaatui lattialle ja jäi siihen juovuksissa makaamaan.

* * * * *

On vierinyt neljä vuotta eteenpäin edellä kerrotuista tapahtumista ja nyt saapuessamme Emma Dahlin asuntoon, näemme hänen makaavan tautivuoteella, jossa hän levottomana heittelehtii sinne tänne ja hourailee: "Aksel, anna anteeksi, — olin niin paha, — tule luokseni — rukoile Jumalaa — Ei, älä rukoile —! Kiroa minua — sen olen ansainnut minä, joka tahdoin lopettaa sinun toivorikkaan elämäsi.

"Oi, miksi et tule, etkö nyt enää uskalla.

"Pelkäätkö saavasi myrkkyä? Älä pelkää, sitä en anna. Minä rakastan vaan yksin sinua." Sairaanhoitajatar koetti häntä tyynnyttää, Vaan Emma houraili edelleen:

"Pastorihan sinulle kirjoitti enkä minä. Tule, — tiedän että sinä tulet. — Minun rakkauteni pakoittaa sinut tulemaan — — — Oi, siinä sinä oletkin, huusi Emma kovasti ja nousi ylös sängystä, vaikka sairaanhoitajatar ja palvelija häntä koettivat pitää siinä, ja meni ruokasaliin, johon kaatui lattialle. Hänet kannettiin vuoteeseen ja annettiin rauhoittavaa lääkettä. Parin tunnin rauhaisa uni palautti hänet tajuntaansa ja hän kysyi: 'Eikö maisteri Kaipio ole jo tullut!'"

"Ei, Vaan juuri tuli iltajuna ja ehkä hän on pian täällä", sanoi sairaanhoitajatar ja Emma sulki taas silmänsä.

Ajurin hevonen kiiti huimaa vauhtia asemalta kapteeni Erikssonin taloa kohti. Pian oli se perillä ja rattailta hyppäsi notkea nuorimies, maksoi palkan ja kiirehti ovea kohti…

Sairashuoneesen tultua nousivat kyyneleet hänen silmiinsä katsellessa tuota luurankoista olentoa. — Oliko tuo nyt jäännös ennen niin kauniista Emma Dahlista, ajatteli hän ja laskeutui polvilleen vuoteen viereen, otti Emman käden omaansa ja puristi sitä hellästi.

Emma avasi samentuneet silmänsä ja kuiskasi: Aksel, anna nyt vielä kerran anteeksi ja rukoile puolestani! Rukoile, sillä minulla ei ole enää pitkää aikaa. Kuuntele, sydämeni lyönti harvenee, hetkeni ovat luetut. Itse en jaksa enää puhua, mutta seuraan ajatuksillani.

Aksel rukoili lyhyesti, mutta hartaasti ja kun hän lakkasi sanoi
Emma heikosti: "Elämäni hietalasi on juossut loppuun. Kiitos siitä
Jumalalle! Nyt on onneton vihdoinkin onnellinen."

Hän katsahti vielä Akseliin ja sitte sammui monien tuskien ja kärsimysten kalvama elämä. Silmät painuivat kiinni, mutta huulille levisi autuas hymy ja ne näyttivät vieläkin kuiskaavan:

"Nyt on onneton vihdoinkin onnellinen."

UNI

En mitään elämässäni ole niin paljon kammonut, kuin päivällä nukkumista. Jos joskus olenkin väsynyt ja unen tarpeessa, menen mieluummin ulos kävelemään, kuin nukkumaan. Mutta eilen, noin kello kolmen ajoissa, jolloin jo olin päivätyöni lopettanut, istuin silmäämään päivän uutisia. Lukeminen ei ollut aivan miellyttävää, ja uni vastustamattomalla voimalla veti silmäluomiani kiinni.

Tapani mukaan päätin lähteä ulos, mutta sohva näytti niin viehättävältä ja minä päätin — vain tämän yhden kerran — heittäytyä siihen lepäämään. En nukkuakseni, mutta muuten vaan huvin Vuoksi.

Kiusaus oli kuitenkin suurempi kuin alussa luulin ja ennen kun aavistinkaan, olivat unen hyvät hengettäret alkaneet utuisen leikkinsä ympärilläni… Katseeni vielä kiintyi akkunaverhoon, jonka kukkasista muodostui niitä ihmeellisimpiä kuvia. Vihdoin nämäkin kadottivat merkityksensä ja minä nukuin. Niinkö? Enhän toki, sillä kun vaan olin silmäni sulkenut, alkoi sieluni vaellus, joka kesti luullakseni puoli neljättä tuntia. Aika oli lyhyt, mutta paljon, hirmuisen paljon ehdin sillä ajalla nähdä ja kokea semmoista, joka ei ikänä mielestäni haihdu.

Olin seisovinani korkealla mäellä, jonne oli kokoontunut ääretöin ihmisjoukko. Kaikki seisoivat hiljaa, silmät käännettynä itäetelää kohti. Ehdottomasti kääntyi katseeni sinne, jonne toisetkin katselivat ja olihan siellä näkemistäkin. Suuri valojuova loisti taivaanrannalla, josta suihkusi tuli kauvas korkeuteen.

Ihmisten seassa alkoi kuulua hiljaista hyminää, toiset ihmettelivät sitä, toiset luulivat tietävänsä, että valo syntyi raketeista, joita muka eräästä kansanjuhlasta heitettiin ilmaan.

Ihmetellessämme sitä, alkoivat ympärillämme olevien puiden latvat palaa ilmitulessa. Kaikkien huulilta kuulin sanat, jotka lausuttiin kuiskaten: "Nyt on jo alkanut se suuri tulipalo." — Minulla ei kuitenkaan ollut mitään aavistusta tuosta tulipalosta, jonka tähden jäin seisomaan paikalleni, silloin kun koko kansanjoukko alkoi solua alas laaksoon, yhtämittaa kuiskaillen keskenään jotakin, josta en saanut selvää.

Yksin jäätyäni tunsin kauhean halun seurata noita ihmisiä. Mutta samassa näin vierelläni seisovan kauniin, hymyilevän olennon, joka tähysteli minua suurilla, kirkkailla silmillään. Tahdoin kysyä jotakin, mutta hän viittasi merkiksi, että pysyisin hiljaa, ja samassa tunsin seisovan! hyvin korkean vuoren harjanteella, jonka juurella näin kurjan näköisiä ihmisasuntoja. Puolialastomia ihmisolentoja kulki edestakaisin asumusten välillä. Kuulin heidän hiljaa jotain mutisevan, vaan en ymmärtänyt kuulemiani sanoja.

Matkatoverini viittauksesta kohosi kaikista kurjimman asumuksen katto pois (unessa ei ole mikään mahdotonta) ja näky, jonka näin, oli sydäntä särkevä: kurjalla vuoteella makasi riutunut nainen, luurankoiset kädet olivat ristissä rinnan päällä, joka kohoili harvaan, katseensa harhaili ympäri huonetta ikäänkuin jotakin etsien.

Vuoteen vieressä istui kooltaan noin kymmenvuotias tyttö pitäen pientä, nukkuvaa sisartaan sylissään. Tyttösen silmät olivat itkun turvottamat, ikäänkuin verimöhkäleet… Hänen huuliltaan kuulin itkunsekaiset sanat: "Isäni, missä nyt lienet vieläkö elänet? Voi, jospa olisit täällä, silloinhan äitikin olisi terve. Isä, armas isä, joudu kotiin, että äiti taas tulisi terveeksi!" — Sanatulva keskeytyi tähän, sillä äiti viittasi hänet luokseen. Tyttösen korva oli äidin suuta vasten, — minäkin tunsin seisovani hänen luonaan ja kuulin seuraavat katkonaiset sanat:

"Minä kuolen. — Kun i-sä tu-lee, sano ter-vei-seni — ja elä sinä
Jumalan lapsena, mi-mi-nä me-nen tai-vaaseen Je-suk — —."

Enempää ei hän ehtinyt, sillä ankara verensyöksy katkasi puhelun ja hetken perästä sammui tuo tuikkiva kynttilä…

Kauhean parahduksen kuulin lapsen huulilta ja hän vaipui tunnotonna maahan pienen sisarensa kanssa.

Minä tahdoin mennä auttamaan, mutta samassa näin laihan, repaleisen vaimon tulevan sisään ja vievän lapsiraukat pois. Ja minä, tuntemattoman voiman vaikutuksesta, jouduin isoon kaupunkiin, suuren ihmisjoukon keskelle, jotka kaikki olivat mustiin puetut. Mieleni teki kysyä syytä tähän jättiläissuruun, mutta matkakumppanini nosti oikean kätensä ylös ja samassa olimme suuressa, komeasti sisustetussa salissa. Ensi silmäyksellä näytti huone aivan tyhjältä, mutta tarkemmin katsottuani huomasin sohvalla sylitysten istuvan kaksi hienoa naista, joiden kauneilla kasvoilla kuvastui mitä syvin suru, he näyttivät enemmän kuolleilta kuin eläviltä. Vanhempi puristi nuorempaa rintaansa vasten, ikäänkuin peläten, että hänet joku riistäisi pois.

Kyyneltulva ei näyttänyt antavan kärsiville lievitystä, ja siksi kuulin raskaita tuskan huokauksia kohoavan yhtämittaa ylös. Näkemäni kuva sai toisen värityksen, kun nuorempi nainen, kauhea epätoivon ilme kasvoillaan, riisti itsensä irti ja lausui uhkaavin sanoin:

"Voi, mitä he ovat tehneet, kun veivät pois meiltä kaikki, sinulta puolison ja pojan minulta puolison, isän ja veljen… Oi, äitini, mitä on nyt elämä enään minulle? Voi, miksi en minä jo saa kuolla?"

Ja samassa hän lyyhistyi kokoon ja ratkesi suonenvedontapaiseen itkuun… Vanhempi nainen meni hänen luoksensa ja kuiskasi: "Veronica, rakas lapseni, toivo, äläkä epäile. Herra kääntää kaikki vielä hyväksi! Muista, että sinulla on vielä poika, jonka tähden sinun täytyy elää, muista, hänestäkin on tuleva meille lohdutusta murheissamme!"

Enempää ei tarvinnut, nuori äiti hyppäsi ylös, riensi kehdon luo, otti lapsen syliinsä, pusersi häntä rintaansa vasten ja huusi:

"Poikani, ainoa lapseni, hänen poikansa! — Sinua ei kukaan saa minulta ryöstää — ei kukaan, sinä olet aina luonani ja minä varjelen sinua…"

Tähän asti olivat kynttilät kruunussa palaneet hyvin himmeästi, nyt niiden valo kirkastui ja minä näin nuo kaksi onnetonta äitiä lankeavan polvilleen ja kuulin heidän rukoilevan ja kiittävän Häntä, joka voi nostaa, kantaa ja pelastaa!

* * * * *

Nämä kuvat, jotka olin nähnyt, olivat hirmuisia, vaan ne, jotka nyt näin, olivat julmia, kamalia, oi, en löydä sanaa, jolla lausuisin ne ilmi…

Olimme kulkeneet pitkän matkan ja saavuimme suuren lakeuden reunalle, jonka keskellä virtasi joki. Tämän kahdenpuolen oli sijoitettu suuret, hyvin järjestetyt aseelliset miesjoukot. Syvä hiljaisuus vallitsi siellä, mutta sittenkin vaistomaisesti aavistin, että olin joutunut sotakentälle. Matkakumppanini, joka koko ajan oli ollut äänetönnä sanoi:

"Nyt ne rupeavat taistelemaan, ne tahtovat kumpikin anastaa tuon joen, ja se joka on voittanut, laskee kaikki sotajoukot alamaisekseen."

Mielestäni oli tuo joki niin vähäpätöinen, että en olisi viitsinyt ottaa sitä lahjaksikaan, vielä vähemmin taistella sen saavuttamiseksi. Siksi kysyin seuraajaltani: "Mitä hyötyä niille on tuosta joesta, kun sitä niin tahtovat?" Hän sanoi: "Ei mitään, mutta he tahtovat verellä pestä kunniansa."

Silmäsin lakeudelle; taistelu oli alkanut. Molemmat sotajoukot tähtäsivät toisiansa ja sadoista kivääreistä pamahti yht'aikaa laukaus; kummastakin joukosta kaatui miehiä, niinkuin heinää niittomiehen edestä. Sydäntäsärkeviä tuskanhuutoja kohosi kaatuneiden huulilta — toiset kiroilivat ja vannoivat kostoa viholliselleen, toiset rukoilivat Jumalaa ja lähettivät viimeisiä terveisiä omaisilleen…

Kuulin vielä huutoja: "Vettä — vettä antakaa vettä! Minä kuolen janoon, vettä — — kuolen."

Tahdoin mennä heitä auttamaan, mutta jalkani pettivät ja minä kaaduin voimatonna maahan. Kun jälleen tulin tuntoihini, oli taistelu tauvonnut; joen oikealla rannalla oleva joukko oli voittanut. Mutta mitä näin minä: verta, verta ja vieläkin verta sekä muodottomia ruumiita, jotka vielä vaikeroiden liikkuivat. Siinä jäännökset siitä komeasta ihmisjoukosta…

Katsahdin seuralaiseeni. Hänen kullankeltainen tukkansa oli sysimustan verhon peittämä ja kyyneleet himmensivät sinisilmäin kirkkautta, kun hän lausui: "Voi maan asuvaisia ja heidän töitänsä!"

Sydän tuskasta kokoonkutistumaisillaan pyysin:

"Tuntematon ystäväni, vie minut pois täältä, en jaksa nähdä enempää, minä kuolen!" —

"Ei vielä, vasta olet nähnyt seuraukset, sinun pitää myöskin tietää syy, mistä ne johtuvat."

Näin sanoen laski hän pehmeän, lumivalkoisen kätensä otsalleni. Sotanäytelmä haihtui silmistäni ja ilmateitä kulkien saavuimme suureen kokoushuoneeseen, jossa loistava seurue oli koolla, asetettuna kahteen osastoon kummallekin puolelle salia. Huoneen keskellä olevalla pöydällä oli kultainen kruunu. Kaikki katselivat sitä halukkain, intohimoisin silmin.

Oikealla puolella oleva joukko kurotti kätensä yht'aikaa ja huusi: "Se on meidän, te olette sen vääryydellä itsellenne anastaneet ja hallinneet sitä vuosisatoja ja polkeneet meidän kalliimpamme arvoa jalkainne alle! — Nyt on meidän aikamme tullut. Nyt pidämme omamme. Nyt iloitsemme siitä ja nostamme sen maailman mahtavien rinnalle!"

Joukon seasta näiden sanain lausuttua nousi kookas, kunnioitusta herättävä vanhus ja painoi sinettinsä siihen, missä ennen oli ollut vieras sinetti. Vastapuolue syöksyi esiin ja tahtoi syöstä pois nuo "raakalaiset", repiä rikki heidän sinettinsä ja — mutta samassa aukeni salin ovi, kolmas joukko astui esiin. Mitään melua nostamatta se painoi suuren, loistavan sinettinsä kruunuun, mutta jätti oikeanpuolisen joukon sinetin paikoilleen…

Huone pimeni, näky haihtui silmistäni ja nyt olin taas seuraajani kanssa kahden. Syvästi huo'aten sanoi hän: "Joko ymmärrät, mistä kaikki näkemäsi kuvat ovat saaneet alkunsa?"

Punastuen tunnustin tietämättömyyteni. Hän jatkoi: "Te ihmiset puhutte rakkaudesta, sanotte itsekin rakastavanne, mutta te ette tunne rakkautta sentähden, kun ette tahdokaan oppia sitä tuntemaan, vaan annatte kateuden ja omanvoitonpyynnin saada sijaa sydämessänne."

Itkien heittäydyin hänen jalkoihinsa ja pyysin: "Armas, tuntematon ystäväni, opeta minulle oikeata rakkautta, sillä minä tahdon oppia rakastamaan ja tahdon tulla hyväksi."

Seuraajani nosti minut ylös. Kun katsoin häneen, riippui hänen kullan-keltainen tukkansa taas vapaana ja kirkkaat silmät loistivat ilosta, kun hän sanoi:

"Minä en osaa sitä opettaa, mutta katso ylös korkeuteen ja pyydä sitä Häneltä, joka on Ijankaikkinen Rakkaus, ja kun olet saanut, niin lahjoita taas niille, jotka ovat jääneet osattomiksi." Minä pyysin:

"Ota minut mukaasi, sillä sinusta en tahdo erota; sinun kanssasi tahdon olla aina!"

Hän katsoi hymyillen minua, painoi kevyen suudelman otsalleni ja katosi yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. — — —

Laskevan auringon viimeiset säteet lankesivat silmiini ja minä heräsin siihen, mutta kuvat, jotka unessa näin, aukenivat elävinä sieluni silmien eteen ja läpi elämäni olenkin ne muistava.

"SYDÄMEN TAISTELUJA JA TOIVEITA"

Hän oli päässyt kaksi vuotta takaperin ylioppilaaksi, kirjoittautunut lainopilliseen tiedekuntaan, lueskellut ensi vuoden hyvin ahkeraan ja käynyt joka päivä luennoilla, mutta nyt oli luku-into laimentunut ja harvoin häntä enää nähtiin luentosalissakaan. Syynä tähän oli se, että hän tätä nykyä ei voinut ajatella paljon muuta kuin sitä, miten Voisi ilmaista sydämensä hellimmät tunteet Saara Tannerille, ja mitenkä hänet nyt ensin saisi niin pitkäksi aikaa omaan seuraansa, että voisi puhua kaikki, mikä sydäntä ahdisti, ja kuulla sitte tuomionsa. Ja entäs, jos Saara ei rakastaisikaan, jos vielä vaikka pilkkaisikin perästäpäin…

Mutta ei, sehän olisi Saaralle, — professorin tyttärelle — mahdotonta!

Joku epähieno tyttö saattaisi pilkata toisen hellempiä tunteita, mutta ei hän…

Ja olihan Saara niin mielellään ollut hänen seurassaan silloin, kun tehtiin veneretki sinne saaristoon. Ja olihan hän, Saara, ottanut hänet saattamaankin, mutta sehän ei siltä vielä ollut mikään todistus Saaran rakkaudesta, sillä kuka hienotuntoinen tyttö tahansa olisi sellaisen uhrauksen tehnyt, että olisi ottanut jonkun huvimatkatoverin viemään hänet kotinsa portille kello yhdentoista aikana iltasella, varsinkin kun näki, että mies oli niin valmis saattamaan, kuten hän.

Tämäntapaiset ajatukset kiertelivät joka päivä hänen aivoissaan, joko hän sitte istui luentosalissa tai kotona kirjojen ääressä, ja — mikä pahinta — ne veivät vielä yölläkin unen.

Tämä oli nyt kerrassaan naurettavaa, että mies voikin olla sellainen haaveilija ja uneksija — ikäänkuin kuudentoistavuotias, koko joukon rakkausromaaneja lukenut koulutyttö, silloin kun hän on ihastunut johonkin kolmenkymmenen vuoden vanhaan mieheen.

Näin koetti hän usein itseään nuhdella, mutta sillä ei sen pidemmälle päästy. Saara oli ja pysyi hänen ajatustensa esineenä ja kaikki muut saivat väistyä syrjään.

Voi, miten tuskallista tämä oli, ja kuka sen tietää, koska tästä loppuakaan tulee! —

Niin, niin, kyllä epätietoisuus oli kamalaa, mutta kyllä sitte olisi
Vielä kauheampaa, jos Saara ei — — —

Hän ei jaksanut ajatella lausettaan loppuun, nousi ylös ja, tietämättä oikeastaan itsekkään mitä teki, käveli hän pöydän luo, istahti tuolille, otti kynän ja paperia sekä kirjoitti, kirjoitti hellän, sydäntuskaa huokuvan runon.

Hän luki sen läpi ja tunsi itsensä oikein ylpeäksi siitä, kun saattoi sellaisen kirjoittaa.

Kunpa Saara nyt vaan saisi sen lukeakseen, silloin ei muuta tarvitsisikaan, ja samalla hetkellä hän lukisi tuomionsa hänen silmistään.

Mutta eihän Saara tätä näin ollen koskaan saisi, ei, — mahdotonta olisi sitä hänelle lähettääkään. Hän voisi vielä vaikka loukkaantua. — — Hän löi kädellään otsaansa, etsiäkseen siten selvyyttä tähän hämäryyteen ja sitä hän saikin.

Nykyaikanahan kirjoittaa jo jokainen runoja ja julkaisee ne. Miksikä hän ei voisi tehdä samoin? Silloinhan Saara saisi tietää että…

Näin mietti hän, ja Suomi sai samassa yhden uuden runoilijan…

* * * * *

Tanakka, vaaleanverinen nuori herrasmies laskeutui yliopiston portaita alas. Pysähtyi vähän viimeisellä astuimella ja lähti sitte hitaasti kävelemään Senaatintorin poikki Aleksanterinkadulle. Siellä tuli vastaan joukko iloisia tyttöjä, — hän kohotti hattuaan ja punastui, kun yksi siellä kuiskasi vierustoverilleen niin lujasti että hänkin sen kuuli: Se oli Eero Tammilaakso, teoksen "Sydämen taisteluja ja toiveita" kirjoittaja.

— Ahah, nuokin tiesivät, ajatteli hän ja jatkoi kiivaasti kävelyään, poikkesi Itä-Henrikin kadulle ja meni sisälle erääseen komeasti sisustettuun taloon, — kotiinsa tietysti heitti päällysvaatteet yltään, meni huoneeseensa, sytytti paperossin ja viskaantui makaavaan asentoon sohvalle sekä katseli savupilviä, jotka leijailivat ilmassa.

Sisään astui palvelustyttö tuoden Suomettaren. Hän otti sen ja katseli. Siinä oli arvostelu hänen runoteoksestaan, mutta se ei suinkaan mieltä ilahuttanut. Muun muassa sanottiin siinä: "Kyllä sekin on rakkautta, joka ensin kirjoitetaan paperille, lähetetään julkaistavaksi ja koko maailman luettavaksi, ja sitte vasta sanotaan sille naiselle, jota rakastetaan. Vai luuleeko runokirjan 'Sydämen taisteluja ja toiveita' tekijä, että nainen, hänen rakastettunsa, luettuaan runot ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa on valmis heittäytymään hänen avattuun syliinsä ilman muuta? En ole mikään erityinen naistutkija, vaan ajattelen, että nainen, olipa hän sitte millä arvon asteella tahansa, ei hyväksyisi, että ne hellät tunteet, jotka häntä kohtaan sykkivät miehen rinnassa, ensin joutuvat maailman luettavaksi ja sitte, vasta viime sijassa hänelle."

"Entäs sitte runomitta noissa 'Sydämen taisteluja ja toiveita' kuvaavissa runoissa! Esim. runossa 'Saaralle' sanotaan:

"Rakas Saara, sua lemmin,
Sua asti kuolemaan.
Sulle työn ja toimenikin
Uhriksi suon kokonaan."

"Tämä nyt vielä menee mukiin, mutta lukekaa seuraava värsy! Se kuuluu:

"Kaikki mitä maailmassa
Arvoisaa on minulle,
Sinussa ne ka — — —"

Hän viskasi lehden kärsimättömästi luotaan, niin, että se lensi melkein ovelle asti, aikoi nousta ja lähteä kaupungille tyynnyttämään riehuvia tunteitaan, mutta hän ei noussutkaan, vaan jäi siihen. Aikoi vieläkin kerran, mutta tuntui niin hyvälle, ja siksi jäi.

Nyt oli hänellä kädessä "Valvoja" ja siinä oli joulukirjallisuuden joukossa mainittu hänenkin ei enää pieni viisikymmentä runoa sisältävä kirjansa 'Sydämen taisteluja ja toiveita', vaan kolmensadan sivun suuruinen, isänmaallisia runoja sisältävä teos, sellainen, jota kaikki ylistivät sisältönsä ynnä sointuvan runomittansa puolesta.

Hän tunsi itsekin olevansa yläpuolella muita ja tiesi hyvin, että hänen rinnallaan nyt eivät J.H. Erkot, Eino Leinot ja Larin Kyöstit ynnä muut paljon painaneet.

Oi, kuinka ihana oli tämä asema, mutta se loppui kesken kaikkia, kun ovikello soi pitkään.

Hän ei ensin ollut oikein selvillä, vaan sitte hän huomasikin nähneensä unta, ja varmuuden siitä antoi tuo lattialla oleva Suometar.

Hän kiiruhti ovelle. Siellä oli Antti Korpikallio, joka sanoi iloisesti: "Mitäs suret, etkö tiedä, että huomenna on Vappu ja silloin taas iloitaan."

Tiesihän hän, mutta se ei hänen mieltään paljoa ilahuttanut tällä kertaa…

KOLMEN VUODEN KULUTTUA

Rauhaniemen pieni puutarha oli kauniimmillaan tähän vuoden aikaan. Syreenit olivat juuri avanneet nuppunsa, kielot ja narsissit kohottivat päitään taivaan sinikantta kohti, ja pieni, ujo orvokkikin uskalsi nostaa sametinhienot kasvonsa auringonsäteiden suudeltaviksi.

Niin, olihan nyt luonnon ihanin aika, olihan nyt juhannusaatto.

Ilta-auringon viimeiset säteet loivat kultiansa Rauhaniemen Cecilia-rouvan kasvoille, kun hän kädellään silmiään varjoten odottavasti katseli maantielle päin. Jo kuului rattaiden jyrinä ja hetken perästä ilmestyivät tulijat lehtokujalle. Äidin sydän sykähti ja hän riensi veräjää avaamaan tulijoille, saadakseen sitä pikemmin syliinsä sulkea rakkaan Sylvinsä, joka nyt vihdoin, kolmen pitkän Vuoden poissa olonsa jälkeen, tuli taas pieneen armaaseen Rauhaniemeen.

Portti ei ehtinyt auveta, ennen kun Sylvi oli hypännyt rattailta alas. Hän riensi äidin luo, ja sydän oli ilosta pakahtua, kun hän näki tuon armaan, lempeän olennon. Sylvi tunsi taas olevansa lapsi; tuntui sanomattoman iloiselta, kun äiti omalla kädellään pyyhki pois kyyneleet, jotka nyt niin virtanaan silmistä vuotivat. Tuossa tuli isä ja pikku siskot, ja pian oli Sylvi heidänkin syleilyissään. Oi, tällaista riemua ei hän ollut yhtään kertaa tuntenut sillä ajalla, jonka hän oli viettänyt tädin luona Kööpenhaminassa. Vaikka olihan hänen sydämensä ilosta sykkinyt silloin niin kovin, kun hän ensimmäisen maisemataulunsa oli omavaraisesti valmistanut. Olihan se tuntunut hyvältä, kun oli sanottu sen hyvin onnistuneen, — mutta pitikinhän sen onnistua, kun siinä oli aiheena hänen rakkaan kotilampensa ranta, se ranta, jolla hän niin usein oli leikkinyt ja iloinnut, ja jolla hän ensi kerran oli nähnyt hänet — Aarnon. Syvä kaiho ja tuska täytti hänen rintansa hänen tätä nimeä ajatellessaan.

Olikohan Aarno koskaan häntä muistanut? Vieläkö tuntisikaan häntä? Jospa hän tietäisi kaikki, niin silloin… Tätä ajatellessaan tuli kuin korkea vuori eteen. Enempää ei jaksanut, täytyi rientää tuonne rauhaisan lammen rannalle, täytyi olla yksin. Johan toiset olivatkin levolle asettumaisillaan. Hän juoksi minkä jaksoi, meni sille paikalle, jossa Aarno ja hän noin vaan sattumalta kohtasivat toisensa kolme vuotta takaperin. Aarnon isä oli rovasti, ja he olivat vasta silloin keväällä tulleet Sylvin kotipitäjään. Aarnokin oli juhannukseksi palannut Helsingistä kotiin ja sitten he olivat kohdanneet toisensa ensi kerran tässä paikassa, tuolla kivellä olivat istuneet ja puhuneet.

Siinähän oli kivi nyt tyhjänä ja kylmänä, mutta Sylville se oli rakas. Hän istahti sille — sydän oli niin täysi; Voi, miksi hän nyt muistikin niin kovin Aarnoa? Hän olisi juossut hänen luoksensa, jos olisi voinut. Sylvi olisi kyyneleillään tahtonut keventää sydäntuskaansa, mutta niitä ei nyt ollut.

Yhä vaan ajatukset riensivät siihen, kun Aarno ja hän ensi kerran kohtasivat toisensa. Aarno täydellisesti vastasi sitä ihannetta, jonka hän, Sylvi, oli mielikuvituksessaan itselleen luonut, reipas, ryhdikäs vartalo, oikea miehen vartalo, jalo, korkea otsa, kasvot miehekkäät ja koko käytös kunnioitusta herättävä. Semmoiseksihan hän oli aina ajatellut sen miehen, johon hän kerran… niin, ja silloinkin hän juuri niin ajatteli kun Aarno äkkiarvaamatta seisoi hänen edessään tuntemattomana ja kuitenkin niin tuttuna. He istuivat siinä kauvan ja puhelivat paljon; heillä oli ollut niin paljon yhteistä, Vaikka luonteet olivatkin vastakkaiset. Aarno niin vakava ja hän, Sylvi, ihan kuin tulikipinä, iloinen ja häilyväinen. Eiköhän Jumala lienekin luonut Aarnoa hänelle, sillä hänhän yksin voisi täydentää ja tukea hänen häilyvää luonnettaan? Mutta hänen täytyi kuolettaa ne ajatukset. Eihän Aarno tietänyt, että hän… eiväthän he mitään olleet siitä puhuneet silloinkaan, kun yhdessä matkustivat Helsinkiin, jonne Aarno jäi ja hänen täytyi lähteä Tanskaan.

Ne ruusut, jotka hän Aarnolta sai, oli hän uskollisesti säilyttänyt. Aarno oli silloin ylioppilas, nyt jo ehkä pastori, ehkä tulee tänne isänsä apulaiseksi. Oi, kuinka hauskaa olisi kuulla hänen saarnaavan ja miten suloista kuulla hänen kauniin tenori äänensä helähtävän alttarilta messutessa! Sylvin sydän sykki niin kovin ja kaiho viimein suli seuraaviin kansanlaulun säveliin:

"Lakkaahan ne tammen oksat
Tyynellä huojumasta,
Vaan ei lakkaa armas kulta
Mieleeni muistumasta,

Lakkaahan se laakson lilja
Illalla tuoksumasta,
Vaan ei lakkaa armas rinta
Lemmelle sykkimästä."

Sylvi säpsähti, sillä vene laski rantaan ja siellä seisoi Aarno lakki kädessä tervehtien häntä. Heidän molempien huulilta kajahtivat yht'aikaa sanat: "Sylvi!" — "Aarno!" — Keveällä hyppäyksellä oli Aarno rannassa. Hänen ensi sanansa olivat:

"Sylvi, täällä tiesin sinut tapaavani ja siksi tulin. Näin sinut kaukaa, kun menit kotiisi. — Tiedätkö, täällä olen joka ilta ollut kotona ollessani, tällä kivellä istunut ja sinua ajatellut, sillä minä, — minä — rakastan sinua. Uskallatko luottaa minuun, ja tahdotko olla ikiomani? Kuule, minulla on jo paikka, pääsen kappalaiseksi L:ään. Pappila on kauniilla paikalla, järven rannalla, sinne teemme, pienen tupamme. Oi, kuinka olen onnellinen, jos saan omistaa sinut. Vastaa!"

Sylvi vastasi kyyneleillänsä — ja kaksi sydäntä oli ikiajoiksi yhtynyt toisiinsa.

Juhannusaamun aurinko voitti yön kahleet, kuvastuen lammin peilikirkkaaseen pintaan, linnut kaijuttivat sulosäveliään, koko luonto uhkui rakkautta, ja rakkautta uhkui Sylvin ja Aarnon rinta, kun he käsitysten riensivät koteihinsa saamaan vanhempiensa siunausta liitolleen.

KAKSI PUOLIKSI AUENNUTTA RUUSUN-NUPPUA

Tuossa ne nyt olivat, samoin kuin ennenkin olivat olleet, nuo ruusut.

Kuihtuneet ja kuivettuneet ne olivat, mutta sittenkin tuoksahti niistä vastaan jotakin suloa, vaikka samalla katkeraa.

Kymmenen vuotta oli Paavo Brander säilyttänyt ruusujansa samassa paikassa, katsonut niitä joka vuosi toukokuun kahdentenakymmenentenä neljäntenä päivänä ja pannut ne sitte taas takaisin niin hellästi ja varovasti, ikäänkuin peläten niiden kosketuksesta tyhjiin katoavan.

Ajatukset väkisin siirtyivät takaisin siihen aikaan, jolloin nuo ruusut kiinnitettiin hänen rintaansa. Silloin hän ensimmäisen kerran pitkän ja raskaan kahdeksanvuotisen työn palkintona sai painaa valkoisen lyyrylakin päähänsä.

Oi, kuinka silloin tuntui elämä suloiselta ja viehättävältä. Kaikkia sitä silloin olisi jaksanut kestää sortumatta, paitsi yhtä, sitä nimittäin, jos Eeva ei — niin, mutta nyt tätä onnen ja ilon aamua ei saanut katkeroittaa mikään sellainen aavistus, ja eihän se olisikaan totta, tiesihän hän kuitenkin, että he, Eeva ja hän rakastivat toisiansa puhtaasti ja vilpittömästi ja olihan heidän yhtymis-aikansa nyt likempänä kuin koskaan ennen. Oi, kuinka suloinen oli tämä ajatus; kuinka paljon jaksaisi tehdä työtä joutuakseen pikemmin päämäärään, ja paljonhan sitä oli tehtäväkin. Olihan niin paljon, niin paljon pimeyttä ja raakuutta kansan keskellä, sinne täytyisi toisten kanssa ja yksinäänkin rientää valoa viemään. Joka soppeen ja köyhimpäänkin majaan tahtoisi hän mennä, puhua heille, neuvoa ja opettaa heitä. Oi, kaikkea hän tahtoi ja hyvä tahto varmaankin oli viepä perille.

Näitä ajatellessa oli juna saapunut liki määräpaikkaa. Hän katsahti ulos akkunasta, siellähän he olivat kaikki: isä, äiti, siskot ja oi, kuinka sydän sykki kovin siellä oli Eeva hänen oma pieni Eevansa, niin suloisena ja viehättävänä valkoisessa puvussaan.

Ei hän muistanut miten oli tullut junasta alas, sen vaan muisti, kun kaikki onnittelivat yhtä-aikaa ja panivat ruusuja rintaan.

Lukuisat ja kauniit olivat ne kukat, jotka hän Helsingistä oli saanut; hyvältä tuntui katsella kotoisienkin lahjoittamia, mutta nuo kaksi, puoliksi auvennutta ruusua kiinnitti pieni käsi viimeiseksi hänen rintaansa ja ne olivat arvokkaammat kuin yksikään edellisistä, sillä nehän olivat hänen antamiansa. Tuntui pahalta, oikein synniltä, kun oli antanut matkan alussa epäilyksen täyttää rintansa. Voi, kuinka ihminen on heikko, kun saattaa epäillä uskollisinta olentoa maan päällä. Tänä iltana kertoisi hän kaikki Eevalle, ja pyytäisi anteeksi, eikä koskaan enää niin tekisi, ei koskaan.

* * * * *

Anteeksi pyytäessä oli Eeva hymyillyt niin herttaisesti, kuin yksin hän taisi hymyillä ja puristanut kädestä lämpimästi. Oi kuinka he olivat silloin onnelliset! Olivat vielä monta kertaa iloinneet yhdessä, olisivat vielä nytkin, jos hän, Paavo, ei olisi heidän onneansa katkaissut.

Voi, miksi hän niin tekikin? Miksi hän antaantuikaan siellä Helsingissä huvien pyörteeseen ja unhoitti Eevalle antamansa lupauksen.

Eevan kirjeet, jotka ennen olivat niin tervetulleet, muuttuivat nyt vähempi-arvoisiksi; niiden sisällys oli hänen mielestään liiaksi lapsellista hänelle, joka nyt oli mies ja jo oli yliopistossakin. Hän vastasi Eevan kirjeisiin lämmöllä kuten ennenkin, mutta Eeva huomasi, että vastaukset eivät olleet entisen laisia ja hänkin rupesi kirjoittamaan harvoin ja paljoa lyhempiä kirjeitä, kuin ennen.

Näin ollen oli tultu jo niin pitkälle, että maaliskuun aikana ei vaihdettu kirjeitä lainkaan ja hän ei enää puolestaan niitä kaivannutkaan, sillä väliajat kuluivat tarkoin Lyydi Lagerdahlin "huvittavassa seurassa". Lyydi soitti pianoa ja lauloi, tai kun oli enempi nuoria koolla, Lyydi tahtoi, että tanssittiin, ja eihän vanhemmat voineetkaan kieltää, niin viatonta huvitusta ainoalta lapseltaan.

Voi, johan hän oli Eevan niin unhoittanut, että taisi kosia Lyydiä eräänä iltana, kun he olivat kahden kesken. — Oi, kuinka hän luulotteli olevansa onnellinen, kun Lyydi vastasi myöntävästi, sekä painoi kauniin päänsä hänen rintaansa vasten.

Tästä lähtien oli hänen hartain pyrintönsä ollut tehdä Lyydi onnelliseksi. Kuinka paljon hän ihailikaan Lyydiä hänen hienojen tähden! Kaikkialla, missä he olivat, sai hän nähdä Lyydin huomaavaisuutta.

Kaikki toisetkin ylioppilaat onnittelivat häntä siitä, kun oli päässyt tuon hurmaavan tytön suosioon, ja moni häntä siitä kadehtikin. Eikö hän olisi ollut onnellinen ja oliko ihme, että Eeva unhoittui mielestä, kuten ainakin maalaistyttö hienon pääkaupungittaren rinnalla?

Olihan se kyllä totta, että omatunto soimasi siitä, kun ei ollut tullut Eevalle kirjoitetuksi, mutta miksikä hänkin oli niin itsepäinen, eikä vastannut hänen viimeiseen kirjeeseensä, ja olisihan hänen pitänyt tietää, että Helsingissä aina aika käypi niukaksi, varsinkin jos on vielä paljo seuraa ja kun on ylioppilas, eikä lyseolainen, kuten ennen. Pitihän Eevan se nyt ymmärtää, eikä olla niin ylpeä, että lopetti kirjevaihdon. Tämmöisten soimausten lisääntyessä oli Lyydin seura paras lääke ja sinne hän oli aina mennyt.

Nyt jo tuli tuo ihana, kauvan odotettu toukokuu ja kotiin alkoivat kaikki kiirehtiä, mutta Paavon ei mieli sinne tehnyt, koska Lyydikin jäisi tänne ja eihän toisekseen Eevakaan enää hänestä välittäisi. Mutta mitäpä siitä jos ei, eipä hänkään. — Näin oli hän ajatellut yöllä toukokuun kahdettakymmenettä neljättä päivää vasten, eikä mitenkään tahtonut päästä siitä ajatuksesta irti. Aamupuolella oli hän vähän nukkunut ja uneksinut, että Eeva tuli Helsinkiin ja toi hänelle kaksi puoliksi auvennutta ruusua sekä oli iloinen, ystävällinen ja hellä kuten ennenkin.

Oli ollut niin hauska, mutta samassa hän heräsi, nousi ylös ja painoi kevyen suudelman noille ruusuille, jotka vuoden olivat olleet piirongin laatikossa koskematta.

Juuri oli hän tekemäisillään päätöksen lähteä kotiin, mutta posteljooni toi kirjeen Lyydiltä, jossa hän ilmoitti lähtevänsä maalle vanhempiensa kanssa tänään kello neljä, ja jos Paavo tahtoisi tulla mukaan, olisi hän tervetullut. Kiireesti kokosi hän tavaransa ja ilmoitti talonväelle lähtönsä.

Kotiin täytyi myös kirjoittaa; se oli pian tehty ja sydän täynnä iloa lähti hän tohtori Lagerdahlille. Siellä ottivat tohtori ja tohtorinnakin hänet sydämellisesti vastaan ja nyt oli hänellä ollut rohkeutta pyytää heiltä Lyydin kättä ja häntä itseään omaksensa. He olivat sitä toivoneetkin, ja tohtori sekä tohtorinna veivät itse Lyydin hänen luoksensa.

* * * * *

Hauskasti kului aika meren saaristossa. Lyydin kanssa he kalastivat tai muuten soutelivat joka ilta, milloin vaan oli kaunis ilma. Siellä oli ollut niin hauska puhella siitä, mimmoista heidän kotonaan tulisi sitte olemaan, kun vaan Paavo pääsisi maisteriksi ja saisi oman kodin. Lyydin mielestä oli parempi lukea tohtoriksi, se olisi paljoa arvokkaampi virka, mutta sitte viipyisivät häät niin kauvan ja kihlaus-aika tuntuu tavallisesti pitkältä, niin monet sanovat, ja tiesihän Lyydikin sen "omasta kokemuksestaan", vaikka olikin vasta kolme kuukautta kulunut siitä kun sormukset vaihdettiin.

Tällaisissa hommissa, ja mietteissä kului kesä loppupuolelle, eikä Paavo enää paljon muistanut Eevaa. Silloin eräänä päivänä saapui sähkösanoma Helsingistä. Siinä oli sanat:

"Matkustan tänään Hauhoon ja sieltä huomenna ulkomaille. Voi'os parhain!

Eeva Salmela."

Hän ei ollut valmistautunut tätä vastaanottamaan ja siksi se oli liian vaikeata kestää. Hän kaipasi yksinäisyyttä, mutta sitä ei ollut, sillä tänään oli saapunut Helsingistä hänen tovereitaan ja nuoria tyttöjä heille vieraiksi. He pyörivät hänen ympärillään, ja vaikka kuinka olisi koettanut salata tuskaansa, huomasivat sen toiset ja, mikä pahinta, Lyydikin, ja millä tavalla hän lohdutti? — Voi, kuinka pahalta tuntui vieläkin, vaikka siitä olikin jo niin monta vuotta kulunut! Hän muisti, kuinka Lyydi kysyi syytä hänen suruunsa kaikkien kuullen, ja kun hän ei voinut sanoa, niin nauroi ivallisesti, tarjosi sokeria ikävän lievitykseksi ja sanoi: "Paavo kaipaa parempaa seuraa, kuin mitä te, hyvät herrasväet, ja minä voimme tarjota." Hän ei muistanut mitä oli sanonut puolustuksekseen, sillä ajatukset tuntuivat olevan sekaisin häpeästä ja surusta. Hän halusi olla kaukana täältä; hän kammosi tuota naista, jota oli jo kolmen kuukauden ajan kutsunut omaksensa. Semmoista hän ei odottanut Lyydiltä, joka aina ennen oli ollut niin hienoja huomaavainen. Ja oi, miten iloinen hän oli ollut kun vieraat lähtivät pois ja hän pääsi yksinäisyyteen.

Hyvää yötä sanoessa oli Lyydi kylmä, melkein välinpitämätön, eikä ollenkaan näyttänyt katuvan äsköistä menettelyään. Tämä ei kuitenkaan lisännyt tuskaa, sillä Eevan kuva astui yhä selvemmin hänen sielunsa silmien eteen ja hän tahtoi rientää hänen luoksensa, mutta voi, sehän oli nyt mahdotonta, ijäksi mahdotonta, sillä olihan hän loukannut Eevaa mitä syvimmin; eikä sellaista uskaltaisikaan enää pyytää anteeksi.

Sydäntuska oli suuri, sillä hän huomasi erehdyksensä. Hän näki, mikä ero oli Lyydin ja Eevan välillä: Hän näki Lyydissä hienon pääkaupunkilaisnaisen, mutta voi, se sivistys, jonka hän omisti ei ollut sydämen sivistystä, kuten Eevan, vaan sellaista ulkoa opittua, joka ei elämän koettelemuksissa mitään merkitse. Voi, miksi hän ei ennen ollut asettanut heitä rinnakkain ja vertaillut toisiinsa, kuten nyt?

Siksi, kun hän oli niin ylpeä, että tahtoi saada juuri hänet, Lyydin; tahtoi saada arvokkaan ja kauniin, sellaisen, jota kaikki ihailivat ja halusivat omaksensa. Mutta voi, sellaiselle pohjalleko hän oli uskaltanut ruveta rakentamaan maallisen elämänsä onnea? Kuinka suuren vääryyden olikaan hän tehnyt Eevaa, Lyydiä ja itseänsä kohtaan, vääryyden, kolmikertaisen vääryyden, ja millä hän sen nyt sovittaisi? Millä korjaisi erehdyksensä?

Nämä kysymykset jäivät tällä kertaa vastausta vaille, sillä levoton uni sulki väsyneet silmäluomet, antaen samalla kärsivälle sydämelle hetkeksi lohdutusta.

Seuraavana aamuna oli Lyydi vieläkin kylmempi, sillä hän oli nähnyt Eevan lähettämän sähkösanoman, joka oli unohtunut ruokasalin pöydälle. Tervehdittyään oli Lyydi ivallisesti taas kysynyt syytä hänen eiliseen kummalliseen käytökseensä ja samassa lisännyt: "Kyllähän sen muuten tiedän sanomattakin, katso tätä, petturi! — Eeva Salmelaa olet rakastanut, etkä minua.

"Sano, enkö ole kylliksi hyvä sinulle? Sano, eikö tohtorin tytär ole kylliksi hyvä talonpojan vaimoksi?" — Hän oli koettanut lohduttaa Lyydiä, oli luvannut selittää kaikki, mutta Lyydi ei sallinut, vaan jatkoi: "Tiedä sitte, minä en myöskään sinua rakasta, en! Sillä sinä et ole vertaiseni, ja siksi saat mennä Eevasi luo, te sovitte yhteen, koska olette samasta säädystä." Samassa riisti hän sormuksen sormestaan ja juoksi pois huoneesta.

Tohtori ja tohtorinnakin olivat sekaantuneet asiaan, mutta se ei auttanut, sillä Lyydi vaati eroa, koska hän rakastikin Valtter Gyldén'iä eikä Paavoa, kuten oli keväällä luullut, kun ei tietänyt, että Valtter rakasti häntä. Vasta illalla oli sen sanonut ja hän, Lyydi, ei enää tahtonut kuulua muille, kuin Valtterille.

He olivat puristaneet vielä toistensa kättä ja eronneet, toivottaen "onnea" toisilleen. Päivää myöhemmin Lyydi matkusti Helsinkiin, saadaksensa "enemmän seurustella" hienon rakastajansa kanssa, ja hän palasi kotiinsa loppukesäksi sydän täynnä pettyneitä toiveita….

* * * * *

Mitään erityistä ei tapahtunut niiden kolmen vuoden aikana, jotka hän vielä viipyi yliopistossa. Suloisin muisto siltä ajalta olivat maisterivihkijäiset, vaikka seppeleensitoja ei ollutkaan hieno ja kaunis Lyydi Lagerdahl, kuten silloin ensimmäisenä ylioppilasvuotena oli päätetty, vaan hänen oma sisarensa Helli, hän, tuo rakastettava pieni enkeli, joka kohta ylioppilaaksi päästyään sai tuon kauhean kurkkumädän uhrina nukkua ijäiseen rauhan-uneen, tuntematta vielä koskaan tämän kovan ja kavalan maailman ankaria "vihurituulia." Oi, miten mielellään hän olisi silloin seurannut Helliä, olisi tahtonut saada rauhan kalvavalle omalletunnolleen, mutta sitä ei sallittu, sillä — nyt hän sen ymmärsi hänen piti taistella nöyränä se taistelu loppuun, jonka ylpeydellänsä oli alottanut… Niin, niin, taistelua oli kestänyt, murheita oli ollut paljon, mutta hän oli voittanut sortumatta, sillä yksi kuva yhä täytti hänen sydämensä. Se kuva oli Eevan, hänen, jota hän yhä enemmän oli oppinut rakastamaan vuosien kuluessa, ja jonka hän toivoi vielä joskus kohtaavansa, vaikka ei tietänytkään Eevan olinpaikkaa. Kukapa sen olisi hänelle ilmoittanut, kun ei Eeva kerran itse tahtonut?

Neljä vuotta takaperin oli Eeva ollut Suomessa ottamassa vastaan kuolleiden vanhempiensa perinnön täysi-ikäisenä ja lähtenyt taas Sveitsiin, jossa hän harjoitteli opintojansa, — niin, Eeva on nyt taidemaalari.

Voi, jospa vielä saisi häntä tavata, jos saisi kutsua omaksensa häntä, hellää, jaloa ja rakastettavaa tyttöä! Mutta sehän on mahdotonta.

Eihän Eeva tänne pikkukaupunkiin tulisi, jos olisi Suomessakin ja häntäkö, köyhää maisteria, lupauksensa rikkojaa, Eeva muistaisi? Eihän Lyydikään enää viime talvena tuntenut tai oikeammin ei tahtonut tuntea.

Voi Lyydi raukkaa! Niin paljon hän oli halveksinut Paavoa silloin ja ihaillut Valtteria, ja nyt, mihin Valtter oli hänet vienyt? Ei hienoon tohtorin kotiin, kuten Lyydi kymmenen vuotta takaperin luuli, vaan köyhään, kurjaan kotiinsa, sillä kohta, kun he olivat joutuneet naimisiin, oli Valtter ruvennut julkisesti juomaan ja Lyydi sitte, kun koti yhä enemmän joutui rappiolle oli mennyt lapsuuden kotiinsa, isänsä, tohtori Lagerdahlin luo, mutta hänen kuoltuaan täytyi hänen lähteä pois sieltä, sillä talo kaikkine tavaroineen myytiin pakkohuutokaupalla velkojen tähden, jotka nousivat yli puoli miljoonaa. — Tohtorinna kuoli kaksi kuukautta miehensä kuoleman jälkeen surusta, kuten ihmiset sanoivat, ja nyt Lyydi neljää lastansa, itseään ja osaksi miestänsäkin elätti yksityistunteja antamalla piaanonsoitossa, ruotsin- ja saksankielissä.

Voi, elämän erilaisuuksia, voi sen tuskallisia taisteluja ja tuhansia huolia! — Elämäntiellä eivät ruusutarhat olleet liioin hänellekään hymyilleet. — Tokko koskaan enää ne ilahuttaisivat häntä, yksinäistä vaeltajaa? Nuorison opettajaksi oli hän antautunut; jospa voisi hän tärkeän tehtävänsä uskollisesti suorittaa.

Näin oli maisteri Paavo Brander elänyt muistoissansa vielä kerran nuo kymmenen vuotta! nuo muutamain hurmaavien ilon, mutta useampain kärsimysten ja pettyneiden toiveiden vuodet…

Hän nousi ylös lepotuoliltaan ja avasi ikkunan. Sieltä tuoksahti vastaan suloinen kevään tuoksu; hän hengitti syvään ja huokasi: "Kevät on luonnossa, oi, jospa se olisi kaikkien ihmisten sydämissäkin!" Silloin alkoi kuulua vienoa laulua. Oi, kuinka surullisen ihanaa. Joku sielläkin lauloi keväästä, niin, hän kuunteli tarkkaan. Nyt erotti sanat. Se ei ollut keväästä.

Hänen sydämensä sykki kovasti. Ääni oli tuttu, mutta kenen, sitä oli mahdoton päättää. Samat säkeet kuuluivat Vielä kerran. Nyt Paavo erotti sanat selvään, ne olivat:

"Kun ärjyvät rannan hyrskyt,
Niin vienosti kantelo soi,
Kun ulvovat syksyn myrskyt,
Se kevättä rintaani toi.

Vei maailma riemuni soiton
Ja rintani rauhan se vei,
Ja jos vieläkin kantelo kaikuu
Niin riemua kai'u se ei —

Soi vienosti murheeni soitto,
Soi katkerin kaihoni, soi!
Mutt' hellemmin helise hälle,
Joka kaihon mun rintaani toi!"

Sävel taukosi yhtä hiljaa, kuin oli alkanutkin, mutta sitä kovemmin sykki Paavon sydän.

Ei, se ei voinut olla kukaan muu kuin hän, mutta kuinka se olisi mahdollista?

Eevako täällä? Mitä hän täällä tekisi? Voi, kunpa saisi varmuuden! — Samassa tuli posteljooni, toi kirjeen hänelle. — Käsiala oli outoa. Paavo avasi kirjeen ja silmäsi sen hätäisesti läpi. Sehän on mahdotonta! Hän luki uudestaan ja uudestaan, mutta sittenkin oli siinä sanat:

"— — ssa toukok. 24 p. — — —

Maisteri Paavo Brander!

Tervetuloa, yksin tai jos on perhettä, niin kaikki sitte yhdessä tänä iltana illanviettoon luokseni. — Viivyn ainoastaan huomis-iltaan tässä kaupungissa. — Asun matkailijakodissa Brahenkatu n:o 6.

Eeva Salmela.

Lapsuutenne toveri, jos minua vielä muistatte."

"Oi, tämä oli liian paljon. Paavo ei jaksanut, hän lankesi polvilleen kuumien kyynelien virtaillessa hänen miehekkäille kasvoilleen ja hänen huuliltaan kuului seuraava yksinkertainen rukous:

"Jumalani, kuinka paljon minua rakastat. Vaikka olen rikkonut vastaasi enemmän, kuin kukaan muu. Oi, anna minun tästä lähtien pysyä aina rakkaudessasi. Auta, että en enää koskaan mieltäsi pahoittaisi! Niin, Herra, Sinä olet varmaan apusi antava, Amen."

Tyyni, ennen tuntematon rauha virtasi hänen sydämeensä. — Kiireesti puki hän uuden puvun ylleen ja hetken perästä jo seisoi kadun toisella puolella sijaitsevan matkailijakodin pihalla, josta palvelija saattoi hänet Eeva Salmelan vastaanottohuoneeseen. Hetkisen sai hän odottaa, sitte saapui Eeva hymyillen kyyneltensä seasta kuten kymmenen vuotta takaperin toukokuun 24 päivänä, sinä päivänä, jolloin hän, pieni, kahdeksantoista vuotias tyttö, pani kaksi puoliksiauvennutta ruusunnuppua kahdenkymmenen kahden vuoden ikäisen nuorukaisen rintaan.