KUUSIKYMMENTÄ VUOTTA SITTEN

Kirj.

Louis Couperus

Suomentanut

Helmi Krohn

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.

I OSA.

ENSIMÄINEN LUKU.

Steynin syvä basso kuului käytävästä:

»Tse, Jack, tse, tse, koiraseni! Tule isäntäsi kanssa!»

Foksterrieri haukkui iloisesti ja hyökkäsi villinä portaita alas, jotta oli miltei kompastua omiin käpäliinsä.

»Voi, kuinka Steyn huutaa!» Ottilie sähätti hampaittensa välistä kääntäessään äkäisenä romaaninsa lehtiä.

Charles Pauws vilkasi häneen ääneti, hymyillen hiukan äidilleen. Hän istui hänen kanssaan päivällisen jälkeen hörppien kahvia ennen lähtöään Ellyn luo.

Steyn läksi ulos Jackin kanssa; iltahiljaisuus laskeutui pienen talon ylitse; ja kaasu humisi arkihuoneessa, joka oli vailla persoonallisuuden leimaa ja kodikkuuden tunnetta. Charles Pauws katseli kenkänsä kärkeä, ihaillen sen kuosia.

»Minne Steyn läksi?» kysyi äiti; hänen äänensä korahteli vastenmielisesti.

»Hän läksi jaloittelemaan Jackin kanssa», sanoi Charles Pauws.

Charlesin lempinimi oli Lot [äännetään »Loo»]; hänen äänensä kuulosti pehmeältä ja lempeältä.

»Hän meni rakastajattarensa luo!» murahti Ottilie.

Lot teki väsyneen liikkeen.

»Kuule, äiti», hän sanoi, »ole nyt rauhallinen äläkä muistele tuota riitaa. Lähden aivan heti Ellyn luo; tahtoisin vain hetken aikaa istua kanssasi kaikessa rauhassa. Steyn on kaikesta huolimatta sinun miehesi. Sinun ei pidä aina näykkiä häntä eikä sanoa ja ajatella tuollaista. Taaskin olit oikea pieni raivotar. Saat ryppyjä, tiedätkös, kun suutahdat tuolla tavalla.»

»Minä olen vanha nainen.»

»Mutta hipiäsi on yhä vielä hyvin hieno.»

Ottilie hymyili; ja Lot nousi pystyyn:

»Kas niin», hän sanoi, »suutelehan minua… Etkö halua? Minunko pitää antaa sinulle suukko? Voi sinä äkäinen pikku äiti!… Ja minkä vuoksi? Aivan syyttä. En minä ainakaan tiedä syytä. Minun olisi aivan mahdoton eritellä tätä asiaa. Ja niinhän se on aina… Mitenkä minusta on tullut näin tyyni ihminen, kun minulla on niin kiivas äiti?»

»Kuvitteletko ehkä mielessäsi, että isäsi oli tyyni luonteeltaan?»

Lot naurahti vain eikä vastannut mitään. Rouva Steyn de Weert jatkoi lukemistaan hiukan levollisempana; hän istui kirja edessään aivan kuin lapsi. Hän oli kuudenkymmenen-vuotias nainen, mutta hänen siniset, silmänsä olivat lapsen, ne olivat lempeän kauniit, ystävälliset ja viattomat; ja hänen äänensä, hiukan kimakka ja lapsellinen sävyltään, oli äsken juuri kuulostanut pahankurisen lapsen ääneltä. Istuen pienenä ja suoraselkäisenä tuolissaan hän luki edelleen, tarkkaavasti, tyynnyttäen mieltään, koska Lot oli puhunut niin tyynesti hänelle ja suudellut häntä niin lohduttavasti. Kaasu humisi, ja Lot joi kahviaan ja katsellen kenkiään ihmetteli, minkä vuoksi hän aikoi mennä naimisiin. Hän ei mielestään ollut vielä naimaiässä. Hän oli yhä nuori: kolmenkymmenenkahdeksan; hän näytti paljoa nuoremmalta; hän ansaitsi siksi paljon rahaa kirjoitelmillaan, että hän, säästäväisesti eläen ja laskien lisäksi sen, minkä Elly sai isoisä Takmalta, saattoi mennä naimisiin; mutta siitä huolimatta hän ei mielestään ollut sopiva mennäkseen naimisiin. Hän rakasti vapauttaan, riippumattomuuttaan, hän halusi huvitella oman mielensä mukaan; ja naiminen merkitsi sitä, että luopui omasta itsestään ja sitoi itsensä käsin ja jaloin naiseen. Hän ei ollut intohimoisesti rakastunut Ellyyn: Elly oli hänen mielestään älykäs, taiteellinen pieni olento; eikä hän sitä tosiaankaan tehnyt niiden rahojenkaan vuoksi, jotka Elly saisi periä isoisä Takmalta. Miksi hän sen siis teki, kysyi hän itseltään, samoinkuin hän oli kysynyt sitä joka päivä, koko tämän viikon, joka oli seurannut hänen kosimistaan.

»Äiti, voitko sanoa minulle? Miksikä minä kosin Ellyä?»

Ottilie katsoi ylös kirjastaan. Hän oli tottunut Lot'n oikullisiin, naurettaviin kysymyksiin ja hänellä oli tapana vastata hänelle samaan sävyyn niin pitkälle kuin hänen kykynsä riitti; mutta tämä kysymys herätti hänessä mustasukkaisuutta, ja tuo isku koski häneen kovasti, suorastaan ruumiillisesti, ikäänkuin oas olisi haavoittanut häntä.

»Minkäkö vuoksi kosit Ellyä? Sitä en tiedä. Me teemme usein jos jotakin tietämättä miksi niin teemme.»

Hänen äänensä kuulosti pehmeältä ja alakuloiselta, hiukan nyrpeältä äskeisen pahankurisen lapsen äänen sävyn jälkeen. Eikö hän ollut kadottanut kaikkea, mitä ikänä hän oli omistanut? Eikö hän kadottaisi Lot'nkin, olisi pakotettu jakamaan hänet Ellyn kanssa… niinkuin hän oli saanut jakaa kaikki elämässään?…

»Miten vakavalta sinun vastauksesi kuulosti, äiti! Se ei ole sinun tapaistasi.»

»Enkö minäkin voisi olla vakava kerran?»

»Miksikä noin alakuloinen ja vakava ja niin kiivas äsken? Siksikö, että minä menen naimisiin?»

»Ehkäpä.»

»Mutta sinähän pidät Ellystä…»

»Pidän kylläkin, hän on hyvin herttainen.»

»Kaikkein parasta on, että asetumme yhteen asumaan. Elly pitää myös sinusta. Olen puhunut siitä Steynille.»

Lot nimitti isäpuoltaan, toista isäpuoltaan, Steyniksi, aivan yksinkertaisesti vain Steyniksi, jota vastoin hän, ollessaan vielä keskenkasvuinen poika, oli nimittänyt ensimäistä isäpuoltaan »herra» Trevelleyksi. Ottilie oli ollut kolmasti naimisissa.

»Talo on liian pieni», sanoi äiti, »varsinkin, jos te pian saatte lapsia.»

Ja kuitenkin hän ajatteli:

»Jos jäämme yhteen, niin en kadota Lot'ta kokonaan; mutta en koskaan voi tulla toimeen miniäni kanssa, varsinkin jos tulee lapsia.»

»Lapsiako?»

»No, onhan naimisissa olevilla ihmisillä ollut ennenkin lapsia!»

»Meidän perheemme on elänyt kyllin kauan Minulla ei ole kiirettä saada lapsia.»

»Ja kun sinä et ole vaimosi luona, niin mitä hän tekee, jollei hänellä ole lapsia? Onhan se kylläkin totta, te olette molemmat niin viisaita. Minä olen vain typerä nainen; minun lapseni ovat usein olleet minulle suurena lohdutuksena…»

»Kun saatoit heitä hemmotella.»

»Sinun asiasi ei ole moittia minua siitä!»

»En minä moitikaan.»

»Mitä yhdessä asumiseen tulee, Lot», sanoi äiti alakuloisesti, lapsen mairittelevalla äänellä, ja katsoen häneen sinisin lapsensilmin, »niin minä olisin siihen kylläkin suostuvainen, jos vain Elly suostuu ja jos hän lupaa ottaa asiat niinkuin ne ovat. Tuntisin itseni kovin yksinäiseksi ilman sinua. Mutta jollei se käy päinsä, niin voinhan lähteä Englantiin. Onhan minulla kaksi poikaa siellä. Ja Mary palaa kotiin Intiasta tänä vuonna.»

Lot rypisti kulmakarvojaan ja painoi kätensä vaaleaa tukkaansa vasten: se oli hyvin siisti jakauksinensa.

»Tai… voisinhan lähteä tervehtimään Ottilietakin Nizzaan.»

»Ei, äiti, ei sinne!» sanoi Lot melkein äkäisesti. »Miksikä ei?» huudahti rouva Steyn de Weert kohottaen ääntään. »Onhan hän minun tyttäreni, vai mitä?»

»On kyllä», myönsi Lot, hilliten nopeasti mieltään.

»Mutta…»

»Mutta mitä? Aivan varmasti, minun oma lapseni…»

»Tekisit kovin pahoin, jos lähtisit Ottilien luo.»

»Miksikä niin, vaikka joskus olemmekin riidelleet…»

»Ei se käy päinsä; et tule toimeen hänen kanssansa. Jos sinä lähdet Ottilien luo, niin minä en mene naimisiin. Sitä paitsi Steynilläkin on jotain sanottavaa tässä asiassa.»

»Minä olen niin ihastunut Nizzaan», sanoi rouva Steyn de Weert; ja hänen lapsen äänensä kuulosti valittavalta. »Talvet ovat siellä niin ihanat… Mutta ehkäpä minun olisi vaikea lähteä sinne… kun Ottilie käyttäytyy niin omituisesti. Jos kävisi vain päinsä, niin asuisin kernaimmin sinun kanssasi, Lot! Jos Elly vain suostuisi. Ehkä voisimme saada hiukan suuremman talon kuin mitä tämä on. Luuletko, että se olisi mahdollista? En tahdo jäädä yksin Steynin kanssa. Se on varma. Se on aivan varma.»

»Äiti rakas…»

Lot'n ääni kuulosti säälivältä. Lausuttuaan viimeiset päättävät sanansa äiti tunsi suurten kyynelten kohoavan sinisiin lapsensilmiinsä, nuo kyyneleet eivät vuotaneet alas poskille, silmät kimmelsivät vain surullisina. Sitten kevyesti huokaisten hän tarttui kirjaansa, vaikeni ja oli lukevinansa. Hänen asentonsa ilmaisi kohtaloon alistuvaisuutta ja samalla kertaa itsepäisyyttä, hän oli kuin pahankurinen lapsi, hemmoteltu lapsi, joka pitää itsepäisesti kiinni päätöksestänsä sanomatta sanaakaan. Lot, kahvikuppi kädessä, hymy huulilla, tarkkasi äitiään; äskeinen säälin tunne oli kadonnut, hän istui siinä vain ja tarkkasi häntä. Niin, kaunis hän varmaankin oli ollut; enot sanoivat aina, että hän oli ollut kuin nukke. Hän oli nyt kuudenkymmenen vuoden vanha eikä kauneudesta voinut enää olla puhetta; mutta hän oli ihastuttava lapsekkaaseen ja nukkemaiseen tapaansa. Hänen kasvoissaan oli vanhemman naisen ryppyjä ja uurteita; mutta otsa ja posket olivat yhä valkoiset ja pehmeät, ilman mitään vammaa, ja ohimoilla näkyivät hienot suonet. Hän oli hyvin harmaantunut; mutta koska hänen tukkansa aina oli ohut hyvin vaalea, pehmeä ja kihara, niin teki se joskus yhä vieläkin vaalean vaikutuksen; ja vaikka se näytti hyvin yksinkertaisesti kammatulta, yhdellä ainoalla nopealla liikkeellä se oli kierretty ja pistetty kiinni, niin oli hänellä sittenkin joitakin lapsellisen pieniä kiharia ohimoilla ja niskassa. Hänen lyhyt, hento vartalonsa oli melkein kuin nuoren naisen; hänen kätensä olivat pienet ja kauniit; totta totisesti, koko hänen olentonsa teki sievän vaikutuksen; ja kauniit ennen kaikkea olivat hänen nuorekkaat, siniset silmänsä. Lot, joka hymyili katsellessaan äitiään, näki hänessä naisen, johon vaihteleva elämä, elämä täynnään rakkautta ja vihaa, ei ollut jättänyt suuresti jälkiä. Ja kuitenkin äiti oli kokenut aika paljon kolmen miehensä rinnalla, noiden kolmen miehen, joita kaikkia hän oli rakastanut ja joita kaikkia eroituksetta hän nyt vihasi. Hän oli epäilemättä ollut perhonen, mutta vaistomaisesti perhonen, aivan yksinkertaisesti vain siksi, että hänellä oli perhosen luonne. Hän oli rakastanut paljon, mutta syvä intohimokaan ei olisi voinut suuresti muuttaa hänen elämäänsä; tahtomattaan ja tietämättään hän kulki aina vastavirtaa. Hän ei ollut koskaan osannut olla säästäväinen; eikä hänen kotinsa sittenkään ollut mukava, eikä hän koskaan ollut tuhlannut suuria summia pukuihinsa, sillä vaistomaisesti hän halveksi komeutta ja mukavuutta tietäen, että hänen oma olentonsa veti ihmiset puoleensa eikä taiteellinen ympäristö. Äidillä, Lot'n mielestä, ei ollut vähintäkään järjestämiskykyä; ainoa kodikas huone koko talossa oli hänen omansa. Äiti, joka oli kirjahullu, luki hyvin uudenaikaisia ranskalaisia romaaneja, joita hän ei aina ymmärtänyt huolimatta omasta elämästään, jossa oli ollut niin runsaasti rakkautta ja vihaa, sillä hän oli monessa suhteessa pysynyt viattomana eikä tuntenut lainkaan intohimon synkempiä puolia. Lot saattoi usein äidin lukiessa huomata, miten hämmästynyt hän oli ja miten hän luki ilman oikeaa ymmärtämystä; hänen silmiinsä saattoi syttyä aivan lapsekkaan hämmästynyt ilme; eikä hän koskaan uskaltanut pyytää Lot'n selittämään hänelle…

Lot nousi; hänen oli määrä lähteä Ellyn luo tänä iltana. Hän suuteli äitiään, hiljaa ja huvitettuna nauraen äidilleen.

»Sinä et koskaan ennen lähtenyt ulos joka ilta», sanoi äiti moittien; ja hän tunsi piston sydämessään.

»Minä olen nyt rakastunut», sanoi Lot levollisesti. »Ja kihloissa.
Ja sulhasmiehen täytyy käydä tervehtimässä tyttöään, ymmärräthän…
Tahdotko ajatella sitä, mitä äsken kysyin sinulta, miksikä minä kosin
Ellyä… ja koetathan tänä iltana tulla toimeen ilman minua?»

»Sen saan tehdä monenakin iltana…» Äiti oli syventyvinään ranskalaiseen romaaniinsa, mutta niin pian kuin Lot oli poistunut huoneesta, hän antoi kirjan vaipua alas ja katseli ympärilleen avuton ilme sinisilmissään. Hän ei liikahtanut paikaltaan, kun palvelustyttö toi sisään tarjottimen ja teekeittiön; hän istui tuijottaen eteensä kirjansa ylitse. Vesi sihisi keittiössä; ulkona, rämeisen kesäkuumuuden jälkeen, kylmä tuuli vonkui tavalliseen tapaansa. Ottilie tunsi olevansa kovin hyljätty: oi, miten vähän kaikesta oli jäänyt jäljelle! Siinä hän nyt istui vanhana, harmaapäisenä naisena! Mitä hänen elämästään oli jäänyt jäljelle? Ja sittenkin, omituista kylläkin, kaikki hänen kolme miestään elivät vielä: Lot oli vastikään käynyt Ellyn kanssa Brüsselissä tervehtimässä isäänsä; Trevelley vietti iloista elämää Lontoossa: suoraan sanoen, hänestä hän oli pitänyt kaikkein eniten. Hänen kolme englantilaista lastaan eli Englannissa, he olivat pikemmin englantilaisia kuin hollantilaisia; Ottilie vietti omituista, vapaata elämäänsä Nizzassa: koko perhe oli kauhuissaan sen johdosta; ja nyt hän oli kadottamaisillaan Lot'nkin. Lot oli aina asunut hänen kanssaan, vaikka hän useasti matkustikin ulkomaille; eikä hänellä ollut montakaan ystävää Haagissa eikä hän käynyt koskaan Wittellä. [Witte ja Plaats ovat kaksi hienointa klubia Haagissa.] Nyt hän aikoi mennä naimisiin; hän ei ollut enää nuori: varmaankin hän oli jo kolmenkymmenenkahdeksan. Voidakseen hiukan askarruttaa ajatuksiaan yksinäisen teetarjottimensa ja surisevan teekeittiönsä ääressä Ottilie alkoi sormineen laskea lastensa ikää. Ottilie, Lot'n sisar vanhin hänen lapsistaan, oli neljänkymmenenyhden hyvä Jumala, miten vanha hän jo oli! Englantilaisista lapsista, niinkuin hän nimitti heitä — oli Mary kolmenkymmenenviiden; John, kolmenkymmenenkahden; yksinpä kaunis Hugh oli kolmenkymmenen: hyvä Jumala, miten vanhat he kaikki olivat! Ja kun hän nyt kerran huvikseen ajatteli omaistensa ikää, niin laski hän, että vanha äiti täyttäisi pian — malttakaahan —, niin, hän täyttäisi pian yhdeksänkymmentäseitsemän vuotta. Vanha herra Takma, Ellyn isoisä, oli vain vuotta tai kahta häntä nuorempi; ja ajatellessaan häntä Ottilien täytyi jälleen ihmetellä, miten hyvä hän aina oli ollut hänelle, ikäänkuin se olisi ollut totta, mitä ihmiset ennen vanhaan kuiskailivat keskenään, siihen aikaan kun he olivat vielä olleet huvitetut heidän perheestään. Miten omituisia nuo molemmat vanhukset: he tapaavat toisensa melkein joka päivä; sillä isoisä Takma oli hyvissä voimissa ja kävi usein ulkona, astuen aina jalan Mauritskaadelta Nassaulaaniin ja kulkien reippaasti Valaskalansillan ylitse. Niin… entäs Thérèse sisko Pariisissa, kahdeksan vuotta häntä itseään vanhempi, oli kai nyt kuudenkymmenenkahdeksan; ja veljet; Daan Intiassa [Hollannin Itä-Intiassa: Javassa] seitsemänkymmenen; Harold, seitsemänkymmenenkolmen; Anton seitsemänkymmenenviiden; jota vastoin Stefanie, äidin ainoa lapsi ensimmäisestä avioliitosta ja ainoa De Laders, oli jo lähes seitsemänkymmenenseitsemän. Hän itse, Ottilie, nuorin sisaruksista, oli mielestään paljon nuorempi noita toisia; ja siitä huolimatta hänkin oli vanha: hän oli kuudenkymmenen. Kaikki oli suhteellista, vanheneminen, eri iät; mutta hänestä oli aina tuntunut täten: että hän, nuorin sisaruksista, oli suhteellisesti nuori ja pysyi aina nuorempana kuin muut, kuin kukaan muu. Hänen täytyi salaa nauraa, kun Stefanie saattoi sanoa:

»Sinun iässäsi…»

No niin, Stefanie oli seitsemänkymmenenseitsemän vuoden vanha! Olihan siinä toki erotusta kuudenkymmenen ja seitsemänkymmenenseitsemän välillä. Mutta hän kohautti olkapäitään: mitä hyötyä siitä oli? Kaikki oli jo mennyttä ja niin kaukaista. Siinä hän nyt istui vanhana, harmaahapsisena naisena; ja elämän jälkisato laahusteli eteenpäin ja yksinäisyys yltyi päivä päivältä, vaikka Steyn olikin vielä talossa: tuossa hän tulikin. Missä ihmeessä hän kävi joka ilta? Ottilie kuuli foksterrierin haukkuvan käytävässä sekä koiran isännän syvän bassoäänen:

»Kush, Jack! Hiljaa, Jack!»

Voi tuota ääntä, miten hän sitä vihasi!

Mitä hän omisti, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle? Hänellä oli viisi lasta, mutta Lot yksin oli hänen luonaan; ja hänkin matkusti niin usein ulkomaille ja aikoi nyt mennä naimisiin: voi, miten mustasukkainen hän oli! Ottilie ei koskaan käynyt hänen luonaan. Ottilie ei välittänyt äidistään; hän lauloi konserteissa ja oli saavuttanut kuuluisan nimen: hänellä oli loistava ääni; mutta hän eli tosiaankin hyvin kummallisesti: Stefanie puhui hänestä kuin »kadotetusta». Mary oli naimisissa Intiassa [Brittiläisessä Intiassa], ja molemmat pojat olivat Lontoossa: oi, miten suuresti hän joskus kaipasi Hughia! Kenestä lapsestaan hänellä oli hyötyä tai iloa paitsi Lot'sta? Ja Lot aikoi mennä naimisiin ja kysyi häneltä, äidiltään, joka tulisi kaipaamaan häntä niin suuresti, minkä vuoksi hän meni naimisiin, minkä vuoksi! Tietysti hän laski vain leikkiä, mitäpä muuta; mutta ehkä siinä oli hiukan tottakin. Ymmärsivätkö ihmiset yleensä koskaan mitään?… Tiesivätkö he, miksikä he mitäkin tekivät… hetkellisten mielijohteittensa vallassa? Hän itse oli ollut kolmasti naimisissa… Ehkäpä Ottilie kaikesta huolimatta oli oikeassa? Vaan ei, olihan maailma ja ihmiset olemassa, vaikkeivät ihmiset, yhtävähän kuin maailmakaan, viime aikoina olleet kiinnittäneet mitään huomiota heidän perheeseensä; mutta ne olivat sittenkin olemassa; ja mahdotonta oli elää niinkuin Ottilie tekemättä itseään mahdottomaksi. Sen vuoksi hän, äiti, oli mennyt naimisiin, oli ollut kolmasti naimisissa. Ehkäpä hänen ei koskaan olisi pitänyt sitä tehdä: se olisi ehkä ollut parempi monessa suhteessa, parempi monelle… Entinen elämä oli ollutta ja mennyttä. Se oli kadonnut, ikäänkuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ja sittenkin se oli ollut olemassa ja hävittyään oli jättänyt paljon jälkeensä, joskin ainoastaan haikeita kummituksia ja varjoja. Niin, tänä iltana hän oli alakuloisella mielellä ja ajatteli, mitä hän muuten teki niin harvoin kuin mahdollista: mitä hyötyä ajattelemisesta oli? Aina kun hän elämässään oli ajatellut, ei siitä ollut mitään käytännöllistä hyötyä ollut. Kun hän oli seurannut hetkellistä mielijohdettaan, oli tulos ollut vieläkin pahempi. Mitä iloa oli elämästä, kun meitä itseämme väkevämmät voimat määräsivät kuitenkin sen kulun?

Ottilie tarttui jälleen ranskalaiseen romaaniinsa, sillä Steyn de Weert oli astunut huoneeseen, Jackin hyökätessä sisään hänen edellään. Ja jokainen, joka oli nähnyt äidin vähä aikaa sitten ja nyt tällä hetkellä, olisi huomannut, miten paljoa vanhemmaksi, hän muuttui niin pian kuin hänen miehensä astui sisään. Täyteläiset posket vetäytyivät hermostuneesti kokoon ja uurteet nenän ja suun ympärillä syvenivät. Pieni suora nenä pisti terävämpänä esille, otsa vetäytyi ryppyihin Sormet, jotka hiusneulalla avasivat kirjan lehtiä, vapisivat; ja lehti repeytyi. Hänen selkänsä köyristyi kuin kissan, joka asettuu puolustusasemaan.

»Kush!» Ottilie sanoi koiralle.

Ja hyvillään siitä, että koira tuli hänen luokseen, hän silitteli puoleksi hyväillen sen päätä; ja foksterrieri, haukahtaen vielä kerran, pyörähti itsensä ympäri ja laskeutui syvään huoahtaen maahan Ottilien hameen liepeelle. Steyn de Weert, istuen vastapäätä vaimoaan, joi teetä. Tuntui omituiselta, että he olivat mies ja vaimo, sillä äiti näytti nyt niin vanhalta kuin hän todellisuudessa olikin, ja Steyn teki hyvin nuorekkaan vaikutuksen. Hän oli pitkä mies, hartiakas, vastikään viisikymmentä vuotta täyttänyt, kasvoiltaan kaunis, tuore ja terve, oikea ulkoilman ihminen, tyyni ilmeeltään ja liikkeiltään. Se tosiasia, että hän vuosia sitten jonkunmoisesta kunniantunnosta oli heittänyt pois elämänsä naisen tähden, joka oli häntä paljoa vanhempi, oli myöhemmin tehnyt hänet niin välinpitämättömäksi, ettei hän enää huolinut ottaa huomioon edes sitäkään, mitä tulevaisuus saattoi vielä tarjota hänelle. Mikä oli hävitetty, oli hävitetty, auttamattomasti hukattu. Mutta olihan vielä olemassa ulkoilma, joka oli viileä ja raitis; oli metsästys; oli juominen, kun hän sellaista halusi, olivat hänen vanhat ystävänsä entisiltä ajoilta, jolloin hän oli ollut rakuuna-upseeri. Paitsi näitä hän omisti pienen talon sekä tämän vanhan naisen: ne saivat käydä kaupanpäällisinä, koska asia ei ollut enää autettavissa. Ulkonaisissa seikoissa hän mikäli mahdollista alistui vaimonsa tahtoon, koska Ottilie saattoi olla kovin kiivas ja itsepintainen; omalla tyynellä jäykkyydellänsä hän piti kuitenkin vaimoaan aisoissa. Lot oli kelpo poika, hiukan heikko ja häilyväinen ja naisellinen; mutta hän piti paljon Lot'sta: hän oli hyvillään siitä, että Lot asui heillä; hän oli antanut Lot'lle yhden talon parhaista huoneista työhuoneeksi. Sitä paitsi… sitä paitsi oli olemassa vielä toisiakin seikkoja; mutta ne eivät liikuttaneet ketään. Tuhat tulimmaista, hän oli vielä nuori mies, vaikkapa hänen tuuhea tukkansa oli alkanutkin harmaantua! Hänen avioliittonsa oli ollut kunnia-asia; mutta hänen vaimonsa oli vanha, hän oli hyvin vanha. Se oli todellakin aivan mieletön juttu. Mutta hänen elämänsä ei saanut muuttua helvetiksi niin kauan kuin hän vielä tunsi itsensä terveeksi ja voimakkaaksi. Vähäisellä välinpitämättömyyden annoksella voi pudistaa kaikki hartioiltaan.

Juuri tämä hänen vähnpitämättömyytensä hermostutti hänen vaimoaan niin pian kuin Steyn astui vain huoneeseenkin, kunnes hän oli yhtä hermostunut kuin kissa. Steyn ei ollut sanonut sanaakaan, joi vaan teetään ja luki sanomalehtiä, jotka hän oli tuonut mukanaan. Pienessä arkihuoneessa, missä kaasu humisi ja tuuli vonkui nurkissa, foksterrieri murahteli joskus unissaan maatessaan emäntänsä hameen liepeellä.

»Kush!» sanoi Ottilie.

Muuten ei kumpainenkaan puhunut, he lukivat vain, toinen romaaniaan, toinen sanomalehteään. Ja nämät molemmat ihmiset, jotka olivat lain siteillä liitetyt toisiinsa siksi, että miehen säädyllisyys ja kunniantunto oli estänyt häntä toisin toimimasta, nämät molemmat ihmiset olivat kauan sitten, kaksikymmentä vuotta sitten, himoinneet intohimoisesti toisiaan, mies naista ja nainen miestä. Kun Steyn de Weert oli ollut luutnantti, kaunis, kolmenkymmen-vuotias mies, oli hän kohdannut rouva Trevelleyn tietämättä miten vanha hän oli. Sitä paitsi, mitä ikä tässä olisi merkinnyt, kun hän kohtasi niin ihastuttavan kauniin naisen, että heti ensi hetkessä hänet nähtyään veri alkoi kuohua hänen suonissaan ja hän ajatteli:

»Tuon naisen minä tahdon omakseni!…»

Näihin aikoihin Ottilie, vaikka hän olikin jo neljänkymmenen ikäinen, oli niin kukoistavan kaunis, että häntä yhä nimitettiin kauniiksi Lietjeksi. Hän oli pienikasvuinen, mutta sopusuhtainen ja ihastuttavan kaunis kasvoiltaan, ihastuttava oli yhä kaulan nuorekas viiva ja rinnan valkoinen hipiä, jossa näkyi vain joitakin vaaleankeltaisia täpliä; viehättävät siniset, viattomat silmät ja vaalea, pehmeä, kiharainen tukka; viehättävä tuo nainen, joka oli puoleksi lapsi ja aivan, kuin luotu rakkautta varten ja herättämään tulisia tunteita. Kun Steyn de Weert näki hänet tällaisena ensi kerran jossakin hollantilaisintialaisen seuran kaikkein uudenaikaisimmassa salongissa Haagissa, oli hän naimisissa toisen miehensä, tuon puoli-englantilaisen Trevelleyn kanssa, jonka sanottiin ansainneen rahaa Intiassa; ja Steyn oli nähnyt hänet kolmen suuren lapsen äitinä: tyttö oli viidentoista ja kaksi poikaa hiukan nuoremmat; mutta rakastunut rakuuna ei ottanut uskoakseen, että hänellä ensimäisestä avioliitostaan Pauws'in, kanssa, josta hän oli eronnut Trevelleyn vuoksi, oli tytär Liègen musiikkiopistossa sekä kotonaan kahdeksantoista-vuotias poika! Tuolla kauniilla Lietjelläkö? Hän oli mennyt hyvin nuorena naimisiin Intiassa, ja oli yhä vieläkin kaunis Lietje. Niin suuret lapsetko? Oliko tuo nainen todellakin neljänkymmenen? Nuori upseeri oli ehkä epäröinyt hetken, ja nyt kun hän tiesi kaikki, koettanut katsoa rouva Trevelleyä toisin silmin; mutta katsoessaan hänen silmiinsä ja nähdessään että Lietje himoitsi häntä samoinkuin hän itsekin häntä, hän unohti kaiken muun. Miksi ei nauttia hetken onnesta? Mitä merkitsi rakkaudenhetki yhdessä viehättävän ja kauniin naisen kanssa? Viikon, kuukauden tai useampien kuukausien onnea; ja sitten kukin kulkisi omalle suunnalleen.

Siten hän siihen aikaan oli ajatellut; mutta nyt, nyt hän istui tässä siksi, että tuo typerä Trevelley, joka tahtoi päästä eroon Ottiliesta, oli käyttänyt hyväkseen heidän suhdettaan saadakseen skandaalin aikaan ja haastettuaan toisen muodon vuoksi kaksintaisteluun, oli vaatinut avioeroa; siksi että koko Haag puhui Ottiliesta, hänen jäätyään yksin rakastajansa kanssa, ja siksi että hän, Steyn kaikesta huolimatta oli rehellinen mies, sai hän nyt istua tässä vanha nainen vastassansa. He eivät olleet vaihtaneet ainoatakaan sanaa; he joivat vain teetään; tarjotin oli viety pois; Jack uneksi ja murahteli; tuuli vonkui. Kirjan lehdet kääntyivät nopeasti Ottilien sormissa; ja Steyn luki Manshurian sota-uutisia ja ilmoituksia, ilmoituksia ja sota-uutisia. Huone, jossa he istuivat, oli aivan sellainen kuin se aina oli ollut, vailla persoonallista leimaa ja kodikkuutta, niin naimisissa kuin he olivatkin; kello tikutti lakkaamatta lasisen kupunsa alla. Se oli kuin odotushuone ikään, tämä huone: odotushuone, jossa monien tapahtumien jälkeen kaksi ihmistä istui odottaen. Istui odottaen… mitä he odottivat? Loppua, joka lähestyi niin hitaasti, kuolemaa.

Steyn hillitsi mieltään ja luki vielä kerran ilmoitukset. Mutta hänen vaimonsa, painaen äkkiä kirjansa kiinni, sanoi jyrkästi:

»Fraus!»

»Mitä?»

»Minä keskustelin vastikään Lot'n kanssa.»

»No…»

»Olisiko sinulla mitään sitä vastaan, jos hän ja Elly asettuisivat meille asumaan?»

»Ei, päinvastoin.»

Mutta näyttipä siltä, kuin juuri Steynin rauhallinen myöntyminen olisi hermostuttanut hänen vaimoaan, ehkäpä vastoin hänen tahtoaankin, niin että hän sanoi vastustaen:

»Mutta se ei käy niinkään helposti!»

»Miksikä ei?»

»Asuntomme on liian pieni.»

»Me voimme muuttaa toiseen.»

»Suurempi asunto on kalliimpi. Onko sinulla varaa sellaiseen?»

»Eiköhän, kun otamme huomioon Lot'n ansiot ja Ellyn eläkkeen…»

»Ei, suurempi asunto on liian kallis.»

»No, sitten täällä…»

»Tämä on liian ahdas.»

»Sitten se ei käy päinsä.»

Ottilie nousi harmissaan pystyyn:

»Ei, tietysti ei: ei mikään koskaan käy päinsä. Tuon inhottavan rahan vuoksi. Mutta minä sanon sinulle: kun Lot on naimisissa, niin minä en voi… en vo-voi…»

Hän änkytti suuttuessansa.

»No, mitä sinä et voi?»

»Minä en vo-voi… jäädä yksin sinun kanssasi! Minä lähden Nizzaan
Ottilien luo.»

»Hyvä, lähde vaan.»

Steyn sanoi sen aivan tyynesti, aivan välinpitämättömästi, ja tarttui taas lehteensä. Mutta se riitti, jotta Ottilie, joka oli kovin kiihtynyt, alkoi nyyhkyttää:

»Sinä et välitä minusta enää hitaistakaan!»

Steyn kohautti olkapäitään ja läksi pois huoneesta yläkertaan; koira juoksi haukkuen hänen edellään.

Ottilie jäi yksin; ja hänen nyyhkytyksensä lakkasi äkkiä. Hän tiesi sen itsekin — vuodet olivat opettaneet sen hänelle — hän suuttui liian helposti, hän pysyi aina lapsena. Mutta miksikä hän viisastuisi tässä suhteessa, hän, jonka yksinäisyys vain päivä päivältä suureni? Siinä hän nyt istui paikallansa, vanha, harmaahapsinen nainen, tässä epäkodikkaassa huoneessa; ja kaikki oli mennyttä. Oi, jospa vain Lot jäisi hänen luokseen, hänen oma Lot'nsa, hänen Charlot'nsa, poikansa! Ja mustasukkaisuuden tunne Ellyä kohtaan, jota hän aluksi oli koettanut hillitä, kiihtyi yhä kiivaammaksi. Entäs tuo toinen mustasukkaisuus: hänen mustasukkaisuutensa Steynin vuoksi. Steyn hermostutti häntä vain astuessaan huoneeseenkin; mutta sittenkin hän yhä oli mustasukkainen hänen tähtensä, niinkuin hän aina oli ollut jokaisen miehen tähden, joka rakasti häntä. Oi, miten tuskallista ajatella, ettei hän rakastanut häntä enää siksi, että hän oli käynyt vanhaksi! Oi, ettei hän koskaan enää lausunut hänelle ainoatakaan hellää sanaa, ei koskaan suudellut häntä otsalle! Hän oli mustasukkainen Ellylle Lot'n tähden, hän oli mustasukkainen Lot'lle Steynin tähden, koska Steyn piti nykyään enemmän Lot'sta kuin hänestä! Miten julma aika oli, joka vähitellen riisti häneltä kaikki! Vuodet olivat kuluneet, herttaiset, iloiset lempivuodet hyväilyineen; kaikki tuo oli mennyttä! Koirakin oli äsken hyljännyt hänet ja seurannut Steyniä: ei ainoakaan elävä olento ollut ystävällinen hänelle; ja miksikä Lot'n piti nyt äkkiä mennä naimisiin? Hän oli niin onneton, että vaikka hän äsken oli tukahduttanut väkinäiset nyyhkytyksensä niin pian kuin niitä ei enää tarvittu, hän vaipui nyt tuoliinsa ja itki katkerasti, itki todellakin tällä kertaa, koska ei kukaan rakastanut häntä ja koska hän oli niin onneton. Hänen yhä nuorekkaat ja kauniit silmänsä katsoivat kyyneltynein katsein kauaksi hävinneeseen menneisyyteen. Ennen — siihen aikaan, kun hän oli kaunis Lietje — kaikki hänen ympärillään olivat olleet, hauskoja, ystävällisiä, rakastavia, iloisia, leikkiä laskevia, kaikki olivat ihailleet ja huvittaneet häntä, koska hän oli kaunis ja iloinen ja viehättävä, koska ei kukaan voinut vastustaa hänen nauruaan eikä hänen pieniä viehättäviä oikkujaan. Tosin kaikessa tässä oli myös ollut mustasukkaisuuden oas; mutta siihen aikaan hän oli saanut niin paljon osakseen: kaiken sen mielistelevän ihailun, jota maailma, miehet tuhlaavat kauniille naiselle! Hän hymyili kesken kyyneleitään; ja muisto leijaili hänen ympärillään kuin somat pienet, kaukaiset pilvet. Oi, mikä imartelun maailma silloin olikaan ympäröinyt häntä! Nyt kaikki nuo miehet olivat vanhat tai kuolleet; vain hänen kolme miestään eli. Ja Steyn oli yhä nuori. Hän oli liian nuori: jollei hän olisi ollut niin nuori, Ottilie olisi voinut kauemmin säilyttää viehätysvoimansa, ja he olisivat yhä vieläkin voineet olla rakkaat keskenään, onnelliset yhdessä niinkuin vanhat ihmiset joskus voivat olla, vaikka nuoruuden lämpö onkin kadonnut… Hän huokasi syvään kyyneltensä kesken ja istui tuolissaan kuin avuton lapsi, joka on ollut pahankurinen eikä nyt tiedä mitä tehdä. Mitäpä hän olisi voinut tehdä? Mennä vain kaikessa rauhassa nukkumaan yksinäiseen huoneeseensa, vanhan naisen huoneeseen, yksinäiseen vuoteeseensa, ja herätä aamulla elääkseen taaskin yhden vanhan päivän monien entisten vanhojen päivien lisäksi! Oi, miksikä hän ei saanut kuolla ollessaan vielä nuori?

Hän soitti ja käski palvelustytön sulkea ovet; ja nämät pienet tehtävät tuntuivat hänestä niin toivottomilta niiden uudistuessa joka päivä, sillä kaikki oli hänestä niin tuiki tarpeetonta. Sitten hän läksi yläkertaan. Pieni talo oli hyvin pieni: alakerroksessa muutama huonetta, ylhäällä pieni pesuhuone hänen omansa ja Lot'n huoneen vieressä, jota vastoin Steyn oli vallannut itselleen ullakkohuoneen, luultavasti siksi, ettei hänen tarvitsisi olla liian lähellä vaimoaan. Ja riisuutuessaan hän tuumi, että jos Elly suostuisi muuttamaan heille, niin kävisi se päinsä vain siten, että hän luovuttaisi nykyisen suuren huoneensa, jossa oli kolme ikkunaa, Lot'lle ja Ellylle; hän itse, oi, hän voisi nukkua Lot'n pienessä huoneessa: mitä se tekisi? Kunpa ei vaan lapsia tulisi liian nopeasti! Oi, kunpa hän ei vaan kadottaisi Lot'ta kokonaan! Lot kysyi häneltä, miksi hän oli kosinut Ellyä! Hän teki tuon kysymyksen tavalliseen puoleksi leikilliseen tapaansa; mutta hän ei tehnyt kiltisti kysyessään sitä: Ottilie oli hyvillään, että hän oli vastannut aivan rauhallisesti, kiivastumatta. Oi, sitä tuskaa, ruumiillista tuskaa, jota hän aika ajoittain tunsi sen johdosta, että Lot rakasti, vieläpä hyväili toista! Ja alakuloisena, säälien itseään, hän meni levolle. Huone oli tyhjä ja epäkodikas: tuo makuusuoja oli naisen, joka ei pane arvoa mukavuuteen eikä turhamaisuuteen ja jonka suurin ilo aina oli ollut saada rakkautta ja hyväilyjä niiltä, jotka miellyttivät häntä siksi, että intohimon laine — useinpa aivan salainenkin — vyöryi heidän välillään. Tämän vuoksi hän oli laiminlyönyt kaiken muun, mikä kuului vaimon, äidin, maailmannaisen, vieläpä keimailevan naisen elämään, välittämättä mistään, halveksien kanssasisartaan, luottaen vain omaan viehätysvoimaansa ja olematta vähääkään äiti luonnonlaadultaan. Oi, hän oli nyt vanha ja yksinäinen! Ja hän lepäsi yksin viileässä vuoteessaan; eikä hänellä tänä iltana ollut edes sitä lohdutusta, että Lot olisi tullut viereisestä huoneesta ja suudellut häntä otsalle hyvää yötä toivottaessaan, niinkuin hän osasi, hellästi, pitkään ja hyväillen. Tavallisesti hän istahti silloin hetkeksi hänen vuoteensa reunalle ja jutteli hänen kanssaan; ja silitellen sitten pehmeällä kädellään hänen poskeaan hänellä oli tapana sanoa:

»Äiti, miten hieno hipiä sinulla on!»

Kun hän nyt palasi kotiin, otaksuisi hän, että äiti jo nukkui, ja menisi levolle. Ottilie huokasi: hän tunsi olevansa niin yksin. Lot'n huoneen yläpuolella — jokainen ääni kuului tässä talossa — hän kuuli Steynin kolisevan. Palvelustyttö oli myös menossa nukkumaan; vuoteestaan Ottilie kuulosti kaikkia näitä ääniä: ovi avautui; kengät laskettiin oven ulkopuolelle; vesi kaadettiin pois pesuvadista. Nyt kaikki hiljeni, ja hän tuumi mielessään, miten hyvä asia tosiaankin, että hän valitsi aina vanhoja palvelijattaria. Hän ajatteli sitä vahingonilolla, oli hyvillään siitä, ettei Steynillä ollut mitään tilaisuutta, kun palvelijat olivat vanhoja. Talo oli nyt yöksi hiljennyt, vaikkei kello ollut edes yhtätoista…

Oliko hän nukkunut? Miksikä hän heräsi äkkiä? Mitä nuo hiipivät askeleet portaissa merkitsivät? Tuliko Lot kotiin? Vai hiipikö Steyn taas ulos? Oliko siellä Lot? Vai oliko siellä Steyn? Ottilien sydän sykki kiivaasti. Ja hän nousi äkisti ylös vuoteeltaan, ja ennenkuin hän itsekään tiesi mitä hän teki, hän avasi oven ja näki palavan tulitikun lepattelevan eteisessä.

»Sinäkö olet siellä, Lot?»

»Ei, vaan minä!»

»Sinäkö, Frans?»

»Niin, mikä hätänä?»

Hänen äänensä kuulosti ärtyiseltä, koska Ottilie oli kuullut hänen askeleensa.

»Mitä sinä teet?»

»Menen ulos.»

»Näin myöhään yöllä?»

»Niin. En saa unta. Menen kävelemään.»

»Menetkö kävelemään näin myöhään yöllä?»

»Juuri niin.»

»Frans, sinä et ole uskollinen minulle!»

»Tyhmyyksiä! Vai en uskollinen sinulle! Mene maata.»

»Frans, sinä et saa mennä ulos.»

»Kas vaan!»

»Jää kotiin, Frans! Lot ei ole vielä palannut ja minä pelkään yksinäni.
Jää kotiin, Frans!»

Ottilien ääni oli kuin rukoilevan lapsen.

»Minä tarvitsen raitista ilmaa.»

»Sinä tarvitset…»

Hän ei lopettanut lausettaan, katuen äkkiä ajatustaan. Portaitten yläpäässä — sen hän tiesi — seisoi vanha palvelijatar ovi raollaan ja nauroi itsekseen. Siitä hän oli varma. Hän tunsi vihan, kiihkeän vihan puristavan kurkkuaan. Hänen ruumiinsa vapisi, hän värisi, yöpuvussaan. Eteisen ovi oli avautunut ja taas sulkeutunut. Steyn oli lähtenyt; mutta Ottilie… hän seisoi yhä ylhäällä portailla. Hän puristi kätensä nyrkkiin, hän huohotti, hänen olisi tehnyt mielensä hyökätä Steynin jäljessä yöpuvussansa; suuret kyynelkarpalot vuosivat hänen lapsensilmistään; mutta häveten palvelustyttöä hän palasi huoneeseensa.

Hän itki, itki hiljaa, jotta palvelija ei kuulisi, jotta hänellä ei olisi vielä tätä lisäiloa. Oi, tätä tuskaa, kipua sydämessä, ruumiillista kipua, ruumiillista kipua! Ei kukaan, joka ei ollut kokenut samaa kuin hän, voinut kuvitella mielessään sitä ruumiillista kipua, jota hän tunsi ja jota olisi voinut lääkärillekin selittää. Minnehän Steyn saattoi mennä? Hän oli vielä nuori, hän näytti vielä hyvin säilyneeltä. Ja sittenkin hän oli hänen miehensä, hänen miehensä! Oi, miksi hän ei ollut enää ystävällinen hänelle, vaikka hän olikin tullut vanhaksi? Ottilie ei koskaan enää saanut tuntea edes hänen kätensä kosketusta! Ja miten kerran tämä kosketus oli saanut koko hänen olentonsa hytkähtämään! Oi, ei koskaan enää ainoatakaan suudelmaa, ei ainoatakaan ystävällistä suudelmaa, joita vanhatkin ihmiset joskus vaihtavat keskenään!

Ottilie ei mennyt levolle; hän odotti istuen ylhäällä. Palaisikohan Steyn pian? Hänkö nyt, hänkö nyt tuli? Ei, Lot se oli: Ottilie kuuli hänen avaimensa kiertyvän lukossa, tunsi hänen kevyet askeleensa.

Ja hän avasi ovensa:

»Lot!»

»Äiti, etkö ole vielä vuoteessa?»

»En, kultaseni. Lot, Lot, tule tänne!»

Hän astui huoneeseen.

»Lot, Steyn on ulkona.»

»Ulkonako?»

»Niin, hän meni ensin huoneeseensa… ja sitten kuulin hänen astuvan hiljaa alas portaita; sitten hän aivan hiljaa läksi ulos ovesta.»

»Hän ei tahtonut herättää sinua, äiti.»

»Niin, mutta minnekä hän meni?»

»Kävelemään. Hän lähtee usein kävelylle. Ilma on kovin kuuma ja tukehduttava.»

»Menikö hän kävelemään, Lot, menikö hän kävelemään? Ei, hän meni…»

Ottilie seisoi poikansa edessä säihkyen intohimoa — Lot saattoi sen nähdä kynttilän valossa. Hänen pieni vartalonsa yöpuvussaan oli kuin raivottaren, harmahtavan keltaisten kiharoiden loistaessa hänen päänsä ympärillä; kaikki, mikä hänessä oli suloista, kiehahti hänessä raivoksi, ikäänkuin hän olisi ollut äärimmäisyyteen saakka kiihottunut ja hänen äkkiä olisi tehnyt mielensä kohottaa kätensä ja iskeä korvalle poikaansa, joka uskalsi puolustaa Steyniä. Hän hillitsi kuitenkin mielensä ja vihansa, mutta kiivaita ja moittivia sanoja purkautui kuitenkin hänen vapisevien huuliensa yli.

»Kuulehan, äiti, äiti! Kuulehan toki!» Lot yritti tyynnyttää häntä. Ja hän otti hänet syliinsä ja taputteli häntä, aivan kuin kiihtynyttä lasta:

»Kuulehan, äiti, kuulehan toki!»

Ottilie alkoi nyt nyyhkyttää. Mutta Lot puhui hänelle kauniisti, sanoi, että hän erehtyi, että hän oli vain hermostunut, ja lupasi, ettei hän menisi naimisiin, jollei äiti tyyntyisi; ja täten lellitellen häntä hän varsin pian sai hänet menemään vuoteeseen, peitti hänet, pöyhötteli hänen tyynyjään:

»Kuulehan, äiti, rupea nyt nukkumaan äläkä ole tyhmä. Anna Steynin kävellä rauhassa, älä ajattele häntä, älä ajattele yhtään mitään…»

Ottilie rauhoittui Lot'n silitellessä pehmeällä kädellään äidin tukkaa ja poskea.

»Rupea nyt nukkumaan, tyhmä pikku äiti… Kylläpä sinulla, äiti, on hieno hipiä!…»

TOINEN LUKU.

Elly Takma oli hyvin onnellinen ja hän oli kauniimpi kuin pitkiin aikoihin. No niin, tuumi Adèle serkku, joka kauan oli hoitanut isoisä Takman taloutta — hänkin oli Takma ja naimaton — no niin, ensin pieni romaani, joka tekee kahdenkymmenen korvilla olevan tytön onnettomaksi, purkaantunut kihlaus nuorukaisen kanssa, jolla oli tapana käydä tervehtimässä rakastajatartaan vietettyään ensin iltansa morsiamensa luona: sellainen romaani ei jätä vakavia jälkiä tytön elämään; ja vaikka Elly oli ollut alakuloinen jonkun aikaa, niin Lot Pauws teki hänet nyt onnelliseksi, niin että hän näytti entistään kauniimmalta iloinen hymy huulillaan ja punakka väri poskillaan.

Adèle serkku — täti Adèle, niinkuin Elly nimitti häntä — herttainen, lihava, reipas ja ikäänsä nähden nuorekas nainen, ei muistuttanut missään suhteessa köyhää sukulaista, jonka on pakko suorittaa taloustyöt kodissa, vaan hän oli talon taitava emäntä, joka piti huolta kaikesta, huolehti pienemmistäkin seikoista kodissa ja oli ylpeä hyvinhoidetusta talostaan. Hän ei ollut koskaan käynyt Intiassa vaan hoiti isoisän taloa aito-hollantilaisella huolellisuudella, antaen Ellyn kokonaan pitää huolta omista satunnaisista keppihevosistaan; sillä Ellyllä oli keppihevosensa, joita hän hoiti kunnes hän oli saavuttanut täyden taituruuden, ja sen jälkeen hankki itselleen taas uusia. Kahdeksantoista vuoden vanhana hän oli kuuluisa tennispelaaja, voittaen palkintoja kilpailuissa, hän oli tunnettu taituruudestaan, voimastaan ja sulavuudestaan, ja kaikki urheilulehdet kirjoittivat hänestä. Saavutettuaan tämän taituruuden hän pian kyllästyi tennispeliin, ripusti mailansa punaisen nauhan varaan makuuhuoneensa seinälle ja sen ympärille kaikki mitalinsa, ja rupesi suurella kiihkolla työskentelemään hyväntekeväisyys-yhdistyksessä, käyden sairaiden luona ja köyhyyden pesissä; yhdistyksen johtokunta pani suurta arvoa hänen työhönsä. Mutta eräänä päivänä, kun eräs sairas mies näytti hänelle haavoittunutta jalkaansa, Elly meni tainnoksiin ja huomasi, että hän oli ulottanut liian pitkälle ihmisystävällisen innostuksensa. Hän kieltäytyi työstä; ja keksien, että hänen tunteelliset sormenpäänsä olivat erikoisen kätevät, hän alkoi valmistaa itselleen hattuja sekä muovailla. Hän onnistui kummassakin yrityksessään: hatut olivat niin kauniita, että hän tuumi vakavasti perustaa muotiliikkeen ja elättää itseään työllään. Muovaileminen oli niin ikään viehättävää: opiskeltuaan muutamia tunteja hän alkoi muovailla luonnon mukaan; ja hänen Kerjäläispoikansa pää hyväksyttiin näyttelyyn. Sitten Elly oli rakastunut ja oli rakastunut aivan silmittömästi; kihlausta kesti kolme kuukautta; sitten se rikkoontui; ja Elly, joka ei tehnyt mitään puolinaista vaihtelevista harrastuksistaan huolimatta, suri syvästi ja kalpeni ja laihtui ja sairastui pahasti, kunnes hän toipui eräänä päivänä säilyttäen ainoana muistona tältä ajalta alakuloisen mielensä.

Hän oli silloin kolmenkolmatta vanha ja oli ruvennut kirjoittamaan. Salanimellä hän julkaisi lyhyen kertomuksen, kuvaillen siinä omaa kihlautumistaan: se ei ollut mikään huonosti kirjoitettu kertomus. Hänen uusi keppihevosensa vei hänet vähitellen yhteyteen Charles Pauws'in kanssa, joka kirjoitti niinikään, enimmäkseen sanomalehtiin: artikkeleita, haastatteluja. Elly oli sitä mieltä, että hän oli saavuttanut jo kirjalliset rajansa. Tämän lyhyen kertomuksen jälkeen, joka oli itänyt hänessä itsessään ja puhjennut esiin hänen omasta sydämestään, hän ei aikonut kirjoittaa mitään enempää. Hän oli kolmenkolmatta ikäinen, hän oli vanha. Hän oli elänyt elämänsä, kokenut sen monet vaihtelut. Mutta jotakin hänellä oli vielä jäljellä, nimittäin Charles. Tosin Charles oli pehmeäluontoinen, koko lailla sukkela, hänellä oli äitinsä kauniit silmät, huolellisesti harjattu vaalea tukka ja liian vaaleansiniset kaulahuivit, hän ei ollut lainkaan Ellyn unelmien mies; ja Elly itse oli aika ajoittain kovin alakuloinen ja surumielinen. Mutta hän piti Charlesista, piti hänestä hyvinkin paljon, ja hän huomasi, että Charles tuhlasi kykynsä jokapäiväiseen työhön, sanomalehtikirjoituksiin, joita hän sepitti huomattavalla taidolla — olihan se taidetta sekin, niinkuin Charles hänelle vakuutti — mutta hänen molemmat romaaninsa sitä vastoin olivat erittäin hyvät; eikä hän ollut yrittänytkään mitään vakavampaa työtä kymmenenä viime vuonna. Ja niinpä tässä tytössä, joka omalla rajoitetulla alallaan oli niin perinpohjainen, heräsi tuuma — se kohosi Hänen alakuloisuutensa ja surunsa hiukan romanttiselta pohjalta — saada Lot innostumaan todelliseen työhön. Elly ei tahtonut enää työskennellä itsensä hyväksi, vaan toisen, Lot'n puolesta, jolla oli niin paljon hyviä ominaisuuksia, vaan ei kehittänyt niitä kylliksi. Yhä useammin Elly oli hänen seurassaan; hän kutsui hänet teelle; he juttelivat, juttelivat hyvin paljon; ja vaikka Lot ei ollutkaan rakastunut Ellyyn, niin oli hänestä hauska olla hänen seurassaan, hän innostui ja alkoi kirjoittaa romaania, joka oli jäänyt kesken. Elly herätti hänessä sen luulon, että hän halusi häntä omakseen. Ja hän kosi häntä. Elly oli hyvin onnellinen, ja Lot samoin, joskaan he eivät olleet intohimoisesti rakastuneita toisiinsa. Heitä viehätti se ajatus, että he saisivat olla yhdessä, jutella yhdessä, elää, tehdä, työtä, matkustaa yhdessä, he tunsivat vienoa sielujen sympatiaa: Lot'n sielu oli pikemmin pieni, turhamainen, kyynillinen, taiteellinen, sen lisäksi hänessä oli paljon suvaitsevaisuutta toisia ihmisiä kohtaan, hiukan ivallista katkeruutta sekä suuri kauhu, joka kerrassaan hallitsi hänen sieluaan, vanhenemisen kauhu; Ellyn sielu oli tällä hetkellä kokonaan hänen elämäntehtävänsä lumoissa, sen ainoana haluna oli sulautua täydellisesti toiseen olentoon.

Tänä aamuna Elly lauloi tuulen lennättäessä syksyisiä lehtiä kultaisessa auringonvalossa ikkunoiden ulkopuolella. Hän parhaillaan korjaili talvihattuaan, sillä tätä taitoaan hän ei ollut kokonaan kadottanut, kun serkku — täti — Adèle astui huoneeseen:

»Isoisä on nukkunut huonosti; kuulin hänen liikkuvan lakkaamatta.»

»Hän ei varmaankaan ole saanut nukutuksi huminalta», sanoi Elly. »Isoisä kuulee aina tuollaista ääntä, tiedäthän. Tohtori Thielens pitää sitä täydellisen kuurouden alkumerkkinä. Isoisä parka! Menen heti hänen luoksensa… Ensin vain laitan hattuni valmiiksi. Tahdon panna sen tänään päähäni. Me lähdemme vanhan rouva Dercksz'in ja Stefanie tädin luo… Täti, olen niin kovin onnellinen. Lot on niin herttainen. Ja hän on niin viisas. Olen varma, että tulemme hyvin onnellisiksi. Tahdon matkustaa oikein paljon. Lot pitää matkustamisesta… On ollut kysymys siitä, että asuisimme yhdessä Steynin ja Ottilien kanssa. En osaa sanoa mitään sen johdosta. Kernaammin soisin, että meillä olisi oma koti. Enpä tiedä kuitenkaan. Pidän niin paljon äidistä: onhan hän Lot'n äiti. Mutta rakastan sopusointua ympärilläni; ja Steyn ja Ottilie riitelevät. Minä sanon häntä aivan yksinkertaisesti vain Steyniksi. 'Herra' tuntuu niin jäykältä; ja isäksi minun on mahdoton häntä sanoa. Sitä paitsi Lot sanoo häntä myöskin Steyniksi. Tuollaiset perhesuhteet ovat vaikeita. Steynin omasta mielestä tuntuisi merkilliseltä, jos sanoisin häntä isäksi… Pidätkö hatusta nyt tällaisena? Minä korjaan sinun omasi huomenna. Katsohan, se on aivan kuin uusi! Nyt menen isoisän luo. Isoisä parka, vai hän on nukkunut huonosti?…»

Hän jätti oven auki. Adèle täti katsoi ympärilleen: huone oli täynnä hattutarpeita. Kerjäläispoika hymyili nurkasta; mitalit riippuivat mailan ympärillä; kirjoituspöytä oli täynnään paperiliuskoja.

»Mikä epäjärjestys!» sanoi Adèle täti.

Hän ei uskaltanut kajota papereihin, vaikka hän kernaasti olisi pannut ne järjestykseen: hänen oli aivan mahdoton nähdä tuollaista paperiröykkiötä ja vaivoin hän sai hillityksi syyhyvät sormensa. Mutta hattutarpeet hän keräsi kokoon ja pisti ne piironginlaatikkoon. Sitten hän läksi alas, missä palvelijat siivosivat ruokasalia. Elly, juostessaan portaita ylös, kuuli tomutettavan nojatuoleja, ja hänestä tuntui ikäänkuin iskut olisivat osuneet hänen omaan selkäänsä, ja niinpä hän kiiruhti vieläkin nopeammin portaita ylös toiseen kerrokseen, missä isoisän huone sijaitsi. Hän pysähtyi hänen ovensa ulkopuolelle, veti henkeään, kolkutti, avasi oven ja astui tyynenä sisään:

»Mitenkä sinä voit tänä aamuna, isoisä?»

Vanha herra istui kirjoituspöytänsä ääressä katsellen laatikkoon; hän sulki sen nopeasti, kun Elly astui sisään. Nuori tyttö meni hänen luokseen ja suuteli häntä:

»Kuulin, ettet ole nukkunut hyvin?»

»En, lapseni, luullakseni en nukkunut lainkaan. Mutta minä tulen toimeen unettakin.»

Isoisä Takma oli yhdeksänkymmenenkolmen vanha: hän oli nainut vanhana, samoinkuin hänen poikansakin, ja siksi hänellä saattoi olla Ellyn ikäinen pojantytär. Vanha herra näytti kuitenkin nuoremmalta, paljoa nuoremmalta, ehkäpä siksi, että hän hoiti ulkomuotoaan, vaikka hän tekeytyikin välinpitämättömäksi sen suhteen. Ohut harmaa hiusseppel ympäröi yhä norsunluun väristä kalloa; sileäksi ajetut kasvot näyttivät ikäänkuin kuivalta pergamentilta; mutta suu irtohampaineen oli nuorekas ja hymyilevä ja silmät olivat vaaleanruskeat, kirkkaat, vieläpä terävät silmälasien takana. Hänen vartalonsa oli pieni, hento ja laiha kuin nuoren miehen; ja hyvin lyhyt takki riippui hänen hiukan kumaraisilla ja laihoilla hartioillaan: edestä se oli avonainen ja laskeutui poimuille takaa. Kädet, liian suuret verrattuina miehen pieneen ruumiiseen, olivat hienosuoniset ja hyvin hoidetut, mutta ne vapisivat lakkaamatta; ja niskajänteet nytkähtelivät, niin että pää nuokkui aika ajottain. Hänen äänensä oli iloinen ja vilkas, ehkä liian sydämellinen, ollakseen luonnollinen; ja sanat tulivat hänen suustaan hitaasti ja punnittuina, miten yksinkertaisista asioista hän lie puhunutkin. Hän istui suorana tavallisella tuolilla, ei koskaan kokoon lyyhistyneenä, ikäänkuin hän aina olisi pitänyt varansa; kävellessään hän liikkui nopeasti, hänen jäykät jalkansa astuivat lyhyin askelin ikäänkuin koettaen salata luuvaloa. Hän oli palvellut Intiassa siviilivirastossa, lopulta ollut Intian hallituksen jäsen ja joutunut vuosia sitten eläkkeelle; hänen keskustelustaan kävi ilmi, että hän seurasi politiikkaa ja siirtomaiden asioita: hän teki niistä hyväntahtoista pilaa. Seurustellessaan muiden kanssa, jotka kaikki olivat häntä nuoremmat — sillä hänen ikäisiään olivat ainoastaan vanha rouva Dercksz, omaa sukuaan Dillenhof, joka oli yhdeksänkymmenenseitsemän, ja tohtori Roelofsz, kahdeksankymmenenkahdeksan-vuotias — seurustellessaan muiden kanssa hän oli ystävällinen ja alentuvainen, sillä hän käsitti, että maailma näytti toiselta kuusi-. kymmen- jopa seitsemänkymmen-vuotiaista kuin hänestä itsestään; mutta hänen sydämellisyytensä oli liian suuri, joskus liian ylitsevuotava, jotta sitä olisi voitu ottaa täydestä, ja siksi ihmiset eivät koskaan uskoneet hänen tarkoittavan sitä mitä hän sanoi. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut diplomaatti, joka, ollen itse aina varuillaan, koetti ottaa selkoa siitä, mitä toinen tiesi. Joskus hänen kirkkaihin silmiinsä silmälasien taakse ilmestyi terävä ilme, ikäänkuin jokin äkillinen ajatus olisi iskenyt häneen: hän heilautti päänsä kallelleen, ikäänkuin hän olisi kuullut jotakin, hänen suunsa vetäytyi nauruun ja hän myönsi nopeasti siihen, mitä toinen hänelle parhaillaan sanoi.

Merkillisintä noin vanhassa miehessä oli hänen nopea, värähtelevä selväjärkisyytensä. Aivankuin joku outo voima olisi teroittanut hänen henkiset kykynsä, niin että ne pysyivät täydessä toiminnassa, sillä hän luki yhä varsin paljon, joskin silmälasien avulla; hän kuuli hyvin; hän oli hyvä viinin tuntija, hänen hajuaistinsa oli aivan moitteeton; hän saattoi löytää tavaroitaan pimeässä; vain joskus, kesken keskustelua, hänet valtasi voittamaton uupumus; hänen silmänsä tuijottivat silloin lasimaisina eteensä ja hän nukahti. Toiset jättivät silloin hänet rauhaan ja olivat siksi hienotunteisia, etteivät olleet sitä lainkaan huomaavinaan; viisi minuuttia myöhemmin hän saattoi herätä ja jatkaa keskustelua unohtaen tämän hetkellisen tajuttomuuden. Kukaan ei voinut huomata sitä sisäistä hätkähdystä, joka vavisutti hänen ruumistaan hänen herätessänsä.

Elly pistäytyi joka aamu hetkeksi isoisäänsä katsomaan.

»Me lähdemme vieraskäynneille tänään iltapäivällä», sanoi Elly.
»Sukulaisten luo. Emme ole vielä olleet missään.»

»Ettekö edes isoäidin luona?»

»Hänen luokseen me menemme kaikkein ensiksi tänään. Isoisä, me olemme olleet kolme päivää kihloissa. Ei sitä voi heti paikalla mennä häiritsemään ihmisiä onnellansa.»

»Ja sinä olet onnellinen, lapseni», isoisä alotti sydämellisesti.

»Enköhän…»

»Olen pahoillani, etten voi pitää teitä täällä, sinua ja Lot'ta», hän jatkoi kevyesti: hän käsitteli joskus aivan kevyesti vakavia asioita; ja hänen ohut äänensä kuulosti silloin aivan välinpitämättömältä. »Mutta katsohan, olen liian vanha sellaiseen: nuori pari kahlehdittuna minuun! Sitä paitsi on teidän paljoa mieluisempaa asua erikseen… Lapsi, me emme ole koskaan puhuneet raha-asioista, sinä ja minä. Niinkuin tiedät, isä ei jättänyt mitään jälkeensä ja hukkasi vain äitisi varat, hävitti ne kaikenlaisissa liikeasioissa Javassa; heillä ei ollut onnea. Ei kummallakaan sinun vanhemmistasi. No niin, lapsi, minä en ole mikään rikas mies, mutta voin elää niinkuin elän, sillä vanha mies ei tarvitse paljoa, ja Adèle täti hoitaa hyvin kaikki asiat. Olen laskenut, että voin antaa sinulle kaksi tuhatta guldenia kuussa. Mutta siinä onkin sitten kaikki, lapsi, ihan kaikki.»

»Mutta isoisä, sehän on todellakin kovin kilttiä…»

»No niin, voit ottaa sen vastaan isoisältäsi. Sinä perit minut kuitenkin, vaikket yksin kaikkea; ei, isoisällä on muitakin perillisiä: hyviä tuttavia ja ystäviä… Siihen ei ole enää pitkä aika, lapsi. Rikkaaksi sinä et tule, sillä taloni on ainoa ylellisyyteni. Kaikki muu, niinkuin hyvin tiedät, on varsin vaatimatonta. Mutta saat kylliksesi, varsinkin myöhemmin; ja Lot näyttää voivan ansaita hyvin. Raha ei ole hänelle pääasia, lapsi: hänelle tärkeintä on… on…»

»Mikä, isoisä?»

Vanha mies väsähti äkkiä. Mutta hetken kuluttua hän jatkoi:

»On ollut puhe siitä, että asettuisitte asumaan yhdessä Steynien kanssa…»

»Niin kyllä, mutta asia ei ole vielä ratkaistu.»

»Ottilie on herttainen, mutta kiivasluonteinen», sanoi vanha herra ja vaipui mietteihinsä: hän näytti ajattelevan aivan muuta, paljoa tärkeämpiä asioita.

»Jos suostun siihen, niin teen sen äidin vuoksi, isoisä, sillä hän on niin hellästi kiintynyt Lot'hon. Kernaimmin asuisin omassa pienessä talossani. Mutta joka tapauksessa tulemme olemaan paljon matkoilla. Lot sanoo, että hän osaa matkustaa halvalla.»

»Kyllä sinä voit sen tehdä, kunhan olet hienotunteinen: minä tarkoitan, asua Steynien kanssa. Ottilie on tietenkin paljon yksin, raukka. Kukapa tietää? Ehkäpä voisit korvata hänelle hiukan hellyyttä, ystävyyttä…»

Hänen kevyt äänensä muuttui pehmeämmäksi, täyteläisemmäksi ja vakavammaksi.

»Saadaanpa nähdä, isoisä. Jäätkö huoneeseesi vai syötkö aamiaista alhaalla?»

»En, lähetä tänne jotakin. En ole nälissäni, ei minulla ole ruokahalua…»

Hänen äänensä kuulosti taaskin kevyeltä, aivan kuin tuulen kuiskeelta.

»Ilma on tänään varsin tuulinen; luulenpa, että rupeaa satamaan. Aiotko siitä huolimatta lähteä ulos iltapäivällä?»

»Hetkeksi, luullakseni… Rouva Dercksz'in luo…»

»Isoäidin luo…»

»Niin, niin, parasta sanoa häntä isoäidiksi. Kun näet hänet, niin sano häntä heti vain isoäidiksi. Se on vähemmän jäykkää: hän pitää siitä… vaikkapa et vielä olekaan naimisissa Lot'n kanssa…»

Vanhuksen ääni väsähti; hän huokasi ikäänkuin hän olisi ajatellut muuta, paljoa tärkeämpiä asioita; ja nytkähyttäen niskojaan hän ojensi itseään ja istui siten hetken aikaa, pää kallellaan, ikäänkuin hän olisi kuullut jotain, tai kuunnellut jotakin. Ellyn mielestä isoisä ei näyttänyt tänään reippaalta. Väsymys valtasi hänet jälleen; hänen päänsä painui alas ja silmien ilme muuttui lasimaiseksi. Ja hän istui siinä niin heikkona ja raihnaisena, ikäänkuin olisi voinut puhaltaa hengen hänestä kuin lentävän höyhenen. Elly jätti hänet yksikseen epäröityään hetken aikaa. Vanha herra hätkähti kuullessaan oven painuvan kiinni, ja tuli jälleen täyteen tajuntaansa. Hän istui silmänräpäyksen tai kaksi liikkumatta. Sitten hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon, jonka ääressä hän äskenkin oli hommaillut, ja otti esille revityn kirjeen palaset. Hän repi ne vieläkin pienemmiksi, niin pieniksi kuin hän vain saattoi, ja heitti ne paperikoriin poisheitettävien paperien joukkoon. Sen jälkeen hän repi rikki toisenkin kirjeen ja vielä kolmannen lukematta niitä. Hän heitti pienet palaset koriin ja ravisteli koria. Repiminen väsytti hänen jäykkiä sormiaan; ravistaminen väsytti hänen käsivarttaan.

»Vielä muutamia tänä päivänä», hän mutisi. »On jo aika, on jo aika…»

KOLMAS LUKU.

Vanha herra läksi ulos kello kolmen tienoissa ja yksin: hän ei tahtonut kernaasti ottaa saattajaa mukanaan ulos mennessään, vaikka hän mielellään palasikin kotiin toisen seurassa; mutta hän ei koskaan pyytänyt keltään apua. Adèle täti katsoi ulos ikkunasta ja seurasi häntä katseillaan, kun hän kääntyi kasarmin nurkkauksesta ja astui Valaskalansillan poikki. Hän ei mennyt sen kauemmaksi kuin Nassaulaaniin, rouva Dercksz'n luo; ja hän kulki tämän matkan suoraselkäisenä ja vakavin askelin: hän ei näyttänyt kovin vanhaltakaan päällystakissaan, joka oli napitettu ylös asti, joskin jokainen askel oli tarkasti laskettu ja hän nojasi raskaasti paksuun, norsunluupäiseen keppiinsä. Vaikka hän ei tahtonutkaan antaa toisten huomata, että tämän lyhyen kävelyn tarkoituksena oli pitää voimia vireillä ja virkistää terveyttä, niin oli hänen pakko punnita jokaista askeltaan; mutta hän saattoi sittenkin astua vaivatta, jäykkänä ja suorana, ja hän tutki kuvaansa alakerroksen suurissa ikkunoissa. Kadulla hän ei tehnyt ohikulkijaan kovinkaan vanhan vaikutusta. Kun hän soitti kelloa, kiiruhti vanha Anna kissa kintereillään ulko-ovelle:

»Vanha herra, kaikesta päättäen.»

Sitten hän ajoi kissan takaisin keittiöön, peläten, että vanhus voisi kompastua siihen, ja pyysi hänet sisään tehden vähäisiä huomautuksia ilmasta ja tiedustellen hänen terveydentilaansa; ja Takmalta vaadittiin suurta taitavuutta, kun hän riisuessaan päällystakkinsa eteisessä, antoi sen liukua hartioiltaan ja käsivarsiltaan palvelustytön käsiin. Hän teki sen hitaasti ja vähitellen, hiukan väsyneenä kävelystä; mutta sillä välin sai hän haukotuksi kylliksi ilmaa päästäkseen yläkerrokseen keppinsä nojassa — »parasta on sittenkin ottaa keppi mukaan, Anna», hänellä oli tapana sanoa — sillä rouva Dercksz ei nykyään enää tullut alakerran huoneisiin.

Vanha rouva odotti häntä.

Vanha herra tuli miltei joka päivä; ja jollei hän tullut, niin Adèle täti tai Elly kävivät ilmoittamassa, ettei hän voinut tulla. Niinpä vanha rouva istui korkeaselkäisessä tuolissaan odottaen häntä. Hän istui ikkunan ääressä, katsellen Sofialaanin huviloiden puutarhoja.

Vanha herra mutisi sydämellisesti, vaikka hänen tervehdyksensä olikin epämääräinen:

»No, Ottilie?… Ulkona tuulee… Niin, sinä olet yskinyt hiukan viime aikoina… Sinun täytyy olla varovainen, tiedätkös… Minä voin hyvin, oikein hyvin, niinkuin näet…»

Lausuen vielä muutamia ystävällisiä sanoja hän istahti suorana toiseen nojatuoliin toisen ikkunan ääreen, Annan vapauttaessa hänet nyt vasta hatusta, ja nojasi keppiinsä kätensä, joissa oli suuret, ruttuiset hansikkaat.

»En ole tavannut sinua suurten uutisten jälkeen», sanoi rouva Dercksz.

»Lapset tulevat tänään näyttämään itseään…» He olivat molemmat ääneti, heidän katseensa painuivat vain toisiinsa. Hetken aikaa he istuivat siten vastatusten, kumpainenkin pienen huoneen ikkunan ääressä. Vanha, vanha nainen istui punaisten ripsi-uudinten ja kellertävien pitsikaihtimien varjossa, joiden lisäksi vedon varalta oli ripustettu ikkunan ylälaitaan ja molemmille sivuille punaiset samettiverkot. Hän oli ojentanut vain laihan, puolisormikkaiden peittämän kätensä tervehdykseksi Takmalle. Nyt he molemmat istuivat ikäänkuin odottaen jotakin ja samalla tyytyväisinä, kun heillä oli jotain odotettavaa. Vanha rouva oli yhdeksänkymmenenseitsemän ja hän tiesi, että se, mitä hän odotti, tapahtuisi ennenkuin hän olisi sadan vuoden vanha… Tämän verhotun nurkkauksen hämärässä, tummalla tapettitaustalla, näyttivät hänen kasvonsa monine ryppyineen haljenneelta porsliinilta, tässä hämärässä nurkassa, johon hän yhä vieläkin vetäytyi entiseen vaatimattomaan tapaansa, tahtoessaan kätkeä raihnaisen ulkomuotonsa ihmisten katseilta; ja hänen peruukkinsa, pienen mustan pitsimyssyn peitossa, oli kiiltävän musta; väljä musta puku laskeutui sulavasti hänen hauraan, laihan vartalonsa ympärille, kätkien hänet niin täydellisesti pehmeihin kashmirilaskoksiin, että oli aivan mahdotonta häntä nähdä tai tuntea, ainoastaan aavistaa tämän tumman laskospuvun alta. Lukuunottamatta kasvoja ei mikään muu näyttänyt hänessä elolliselta paitsi hauraat sormet, jotka vapisivat hänen helmassaan kuin kapenevat, loistavat puikot mustissa puolisormikkaissaan; ranteita peittivät kapeat villarannikkaat. Hän istui suorana korkeaselkäisessä tuolissaan aivankuin valtaistuimella, selkänojanaan jäykkä, kova tyyny; toinen tyyny oli hänen jalkojensa alla, joita hän ei koskaan näyttänyt, koska ne olivat luuvalon vääristämät. Hänen vieressään, pienellä pöydällä oli virkkuutyö, johon ei vuosikausiin oltu koskettu, sekä sanomalehtiä, joita hänelle luki ääneen hänen seuranaisensa, vanhempi rouva, joka heti herra Takman astuessa huoneeseen oli vetäytynyt pois. Huone oli sievä ja yksinkertainen, siellä täällä joitakin valokuvia kehyksissään, ainoat koristeet kiiltävien, mustien huonekalujen, punaisen sohvan, tuolien sekä lasikaapissa säilytettyjen porsliiniesineitten parissa. Suljettu kaksoisovi johti makuuhuoneeseen: vain näissä kahdessa huoneessa asusti vanha rouva, joka nautti kevyet ateriansa tuolissaan.

Aurinkoinen oli syyskesän päivä; ja tuuli puhalsi iloisesti, lennättäen keltaisia lehtiä Sofialaanin puutarhoissa.

»Sievä näköala tästä», sanoi rouva Dercksz, niinkuin niin monasti ennenkin, tehden hansikoidulla kädellään kulmikkaan liikkeen.

Ääni, joka jo kauan sitten oli murtunut, sointui pehmeämmältä kuin puhdas hollanninkieli, sen kreolilaissävy oli mehukkaampi; ja nyt, hänen katsoessaan ulos ikkunasta, näyttivät silmätkin porsliinikasvojen keskellä itämaisen pehmeiltä ja tummilta. Hän ei voinut selvästi erottaa ulkona olevia esineitä; mutta sittenkin se tieto, että siellä oli kukkia ja puita, ilahdutti hänen himmeitä silmiään.

»Kauniita astereita vastapäätä olevassa puutarhassa», sanoi Takma.

»Niin», myönsi rouva Dercksz, joka ei voinut niitä nähdä, mutta tiesi niiden siellä olevan.

Hän ymmärsi hyvin vanhan herran puhetta; hän salasi kuuroutensa siten, ettei koskaan kysynyt mitä sanottiin ja vastasi vain hymyn karehtiessa hänen ohuiden, suljettujen huuliensa ympärillä tai liikuttamalla päätään.

Hetken kuluttua, kun molemmat katselivat jälleen ulos ikkunastaan, sanoi vanha rouva:

»Minä näin Ottilien eilen.»

Vanha herra oli hetken aikaa ymmällä:

»Ottilienko?» hän kysyi.

»Lietjen… tyttäreni…»

»Oi, niin… Sinä näit Lietjen eilen… Luulin sinun puhuvan itsestäsi…»

»Hän itki.»

»Minkä vuoksi?»

»Koska Lot menee naimisiin.»

»Hän jää kovin yksin, Lietje parka; mutta Steyn on kelpo poika… Sääli todellakin. Minä pidän Steynistä…»

»Me olemme kaikki yksinäisiä», sanoi rouva Dercksz; ja murtunut ääni kuulosti surulliselta, ikäänkuin hän olisi surrut entisyyttä ja kaikkia sen varjoja.

»Eivät kaikki, Ottilie», sanoi Takma. »Meillä on toisemme. Me olemme aina omistaneet toisemme… Kun Lot menee naimisiin, niin meidän lapsellamme ei ole enää ketään, ei edes omaa miestäkään.»

»Sh!» sanoi vanha rouva; ja jäykkä, heikko vartalo vavahti kauhusta hämärissä.

»Ei täällä ole ketään; me voimme puhua aivan vapaasti.»

»Ei, täällä ei ole ketään…»

»Luulitko, että joku oli huoneessa?»

»En, en tällä kertaa… Joskus…»

»Mitä?»

»Joskus… tiedätkös… luulen, että joku on täällä.»

»Ei täällä ole ketään.»

»Ei, ei täällä ole ketään…»

»Miksikä sinä pelkäät?»

»Pelkään? Pelkäänkö minä? Mitä minä pelkäisin? Olen liian vanha… aivan liian vanha… pelätäkseni enää… Vaikkapa hänkin seisoisi tuossa.»

»Ottilie!»

»Sh!»

»Ei täällä ole ketään.»

»Ei.»

»Oletko… nähnyt häntä viime aikoina?»

»En… En… En kuukausiin, ehkäpä en… vuosiinkaan… Mutta näin hänet monta, monta vuotta sitten… etkö sinä ole koskaan nähnyt häntä?»

»En.»

»Mutta… sinullahan oli tapana kuulla häntä?…»

»Niin… minulla oli tapana kuulla häntä… Minun kuuloni oli erittäin hyvä ja tarkka… Se oli vain hallusinatsioni… Minä kuulen usein hänen äänensä… Älkäämme puhuko siitä… Me olemme molemmat niin vanhat, niin vanhat, Ottilie… nyt hänen on täytynyt jo antaa meille anteeksi. Muuten emme koskaan olisi tulleet näin vanhoiksi. Meidän elämämme on ollut rauhallista jo vuosikausia: monet monet pitkät vuodet; ei mikään ole koskaan häirinnyt meidän rauhaamme: hän on varmaankin jo antanut meille anteeksi… Nyt me seisomme kumpikin haudan partaalla.»

»Niin, pian se aika tulee. Minä tunnen sen.»

Mutta Takman ystävällisyydellä ei ollut rajoja:

»Sinäkö, Ottilie? Sinä elät sadan vuoden vanhaksi!»

Hän yritti puhua kerskailevalla äänellä, mutta ääni katkesi kimakaksi.

»Minä en koskaan tule sadan vuoden vanhaksi», sanoi vanha nainen. »Ei.
Minä kuolen tänä talvena.»

»Tänä talvenako?»

»Niin. Minä aavistan sen. Odotan vain sitä. Mutta minä pelkään.»
»Kuolemaako?»

»Ei kuolemaa. Vaan… häntä!»

»Uskotko, että saat nähdä hänet jälleen?»

»Uskon. Minä uskon Jumalaan, sielujen yhteyteen. Tulevaan elämään.
Sovitukseen.»

»Minä en usko sovitukseen tulevassa elämässä, sillä me olemme kumpikin kärsineet niin paljon tässä elämässä, Ottilie!»

Vanha herra puhui kiihkeästi.

»Mutta me emme ole saaneet rangaistusta», sanoi vanha rouva.

»Kärsimyksemme on ollut meidän rangaistuksemme.»

»Se ei ole ollut kylliksi. Minä uskon, että hän kuolemani jälkeen syyttää minua.»

»Ottilie, me olemme vanhentuneet aivan hiljalleen. Meillä on ollut vain sisäisiä kärsimyksiä. Mutta se on ollut kylliksi, Jumalan edessä tämä rangaistus riittää. Älä pelkää kuolemaa.»

»En pelkäisi, jos olisin nähnyt hänen kasvonsa ystävällisempinä, jos ne olisivat ilmaisseet anteeksiantoa. Hän tuijotti aina minuun… Voi, noita silmiä!…»

»Sh, Ottilie!…»

»Kun minä istuin tässä, seisoi hän tuossa, lasikaapin vieressä ja katseli minua. Kun olin vuoteessa, ilmestyi hän peiliini ja tuijotti minuun. Vuosikausia… Ehkä se oli hallusinatsioni… Mutta minä vanhenin nuo kasvot alituisesti edessäni. Kyyneleeni ovat kuivuneet. En vääntele enää käsiäni. En liiku enää koskaan paitsi tuolini ja vuoteeni väliä. En ole ollut levoton… en peloissani… vuosikausiin: ei kellään ole siitä aavistusta. Malaijilainen baboe [lastenhoitajatar]…»

»Ma-Boetenko?»

»Niin… En ole kuullut hänestä mitään vuosikausiin. Hän yksin tietää sen. Hän on kuollut, luullakseni.»

»Roelofsz tietää», sanoi vanha herra hyvin hellästi.

»Niin… hän tietää… mutta…»

»Hän on aina ollut vaiti!…»

»Hän on… tavallaan… osallinen…»

»Ottilie, sinun pitää ajatella sitä rauhallisesti… Me olemme tulleet hyvin vanhoiksi… Sinun pitää ajatella sitä levollisesti, samoinkuin minäkin… Sinä olet aina ollut liian haaveileva…»

Hänen äänensä kuulosti rukoilevalta, ei lainkaan välinpitämättömältä niinkuin tavallisesti.

»Tuon tapauksen jälkeen varsinkin muutuin haaveelliseksi. Ei, en koskaan ole voinut ajatella tuota asiaa tyynesti! Aluksi pelkäsin ihmisiä, sitten itseäni: luulin tulevani hulluksi!… Nyt kun kuolema on lähellä… pelkään Jumalaa!»

»Ottilie!»

»Se on ollut hirveän pitkä kärsimyksen aika… Oi, Jumalani, voisiko olla mahdollista, ettei tämä elämä vielä riittäisi?»

»Ottilie, me emme olisi tulleet näin vanhoiksi — sinä… ja minä… eikä Roelofszkaan — jollei Jumala… jollei hänkin olisi antanut meille anteeksi.»

»Mutta minkä vuoksi hän sitten niin usein… tulee tänne ja seisoo tuossa! Oi, miten usein hän onkaan seisonut siinä! Hän vain tuijottaa minuun, kalpeana, synkin, sisäänvajonnein silmin, aivankuin kaksi tulitikaria: tällä tavalla!…»

Ja hän ojensi kaksi laihaa, läpinäkyvää etusormea aivan vanhan herran silmien eteen.

»Minä… minä olen aivan levollinen, Ottilie. Ja jos meitä rangaistaan myöhemmin, kuoleman jälkeen, niin on meidän se kestettävä. Ja jos me kestämme rangaistuksen… niin meidät armahdetaan.»

»Jospa olisin katolilainen. Pitkän aikaa aioin kääntyä katolin uskoon. Thérèse teki aivan oikein ruvetessaan katolilaiseksi… oi, miksikä en koskaan enää tapaa häntä? Tokkopa koskaan enää saan nähdä häntä? Toivottavasti kuitenkin. Toivottavasti… Jos olisin ollut katolilainen, niin olisin voinut ripittää itseni…»

»Katolilaiset eivät anna sellaisesta synninpäästöä.»

»Eivätkö todellakaan? Minä luulin… Luulin, että katolinen pappi voisi antaa synninpäästön mistä hyvänsä… ja puhdistaa sielun ennen kuolemaa. Katolinen pappi olisi ainakin voinut lohduttaa minua, olisi voinut antaa minulle vähäisen toivonkipinän! Meidän uskontomme on niin kylmä. En ole koskaan voinut puhua siitä meidän papeillemme…»

»Ei, ei, et tietenkään!»

»Katoliselle papille olisin voinut puhua siitä. Hän olisi voinut määrätä minulle katumuksentekoja koko elämäni ajaksi; ja se olisi pelastanut minut. Nyt se painostaa alituisesti rintaani. Ja minä olen niin vanha. Kannan sitä alati mukanani. Se seuraa minua vuoteeseeni. En voi edes liikkua, kulkea edestakaisin, unohtaa itseäni liikkeellä ollessani…»

»Ottilie, miksi sinä puhut siitä niin paljon tänään? Joskus me emme puhu siitä moneen kuukauteen tai vuoteen. Kuukaudet ja vuodet vierivät silloin aivan rauhallisesti… Miksikä sinä äkkiä nyt tänään puhut siitä niin paljon?»

»Minä tulin sitä ajatelleeksi, kun Lot ja Elly menevät naimisiin.»

»He tulevat onnellisiksi.»

»Mutta eikö se ole rikos, rikos luontoa vastaan?»

»Ei, Ottilie, ajattelehan toki…»

»He ovat…»

»He ovat serkkuja. He eivät tiedä sitä, mutta se ei ole mikään rikos luontoa vastaan!»

»Se on totta.»

»He ovat serkkuja.»

»Niin, he ovat serkkuja.»

»Ottilie on minun tyttäreni; hänen poikansa on minun tyttärenipoika.
Ellyn isä…»

»No niin?»

»Ajattelehan nyt, Ottilie: Ellyn isä, minun poikani, oli Lietjen velipuoli. Heidän lapsensa ovat serkkuja.»

»Niin.»

»Siinä kaikki.»

»Mutta he eivät tiedä, että he ovat serkkuja. Lietje ei ole koskaan saanut tietää, että hän on sinun tyttäresi. Hänelle ei ole koskaan sanottu, että hän oli sinun poikasi sisar.»

»Mikä ero siinä on? Serkuilla on lupa mennä keskenään naimisiin.»

»Niin kyllä, mutta se ei ole hyväksi… Se ei ole viisasta, sillä mahdolliset lapset voivat läheisen sukulaisuuden… ja kaiken muunkin vuoksi…»