Ketun seikkailusta harakan vankeuteen

KETUN SEIKKAILUSTA HARAKAN VANKEUTEEN

Eläintarinoita

Kirj.

LOUIS PERGAUD

Ranskankielisen alkuteoksen yhdeksännestä painoksesta suomensi

—i —a

Concourt-Akademlan v. 1910 palkitsema

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1911.

SISÄLTÖ:

Alkusana.
Mikko Repolaisen surullinen seikkailu.
Maan alla.
Kaamea tie vapauteen.
Kultarinnan kuolema.
Kaniinien salakapina.
Uteliaan palkka.
Kuolemaa pakoon.
Hölpän vankeus.

ALKUSANA.

Tämän kirjan tekijä, Louis Pergaud, on kasvanut keskellä luontoa, jota hän pienestä pitäen on oppinut rakastamaan. Hän syntyi tammikuun 22 päivänä 1882 kaakkois-Ranskassa lähellä Besanfonin kaupunkia, joka sijaitsee Juravuorten rinteellä. Jo poikasesta hän, kuten isänsä ja isoisänsä, on ollut kätevä pyssyn käyttäjä. Risteillessään metsissä ja kedoilla pyssyinänsä oppi hän tuntemaan eläinten elämää. Mutta mikäli hän näihin metsän asukkaisiin tutustui, sikäli oppi hän niitä rakastamaan, eikä sitten enää tahtonut murha-asetta niitä vastaan tähdätä. Vähitellen syntyi hänessä halu sanoa sana niiden puolesta, jotka itse ovat kykenemättömiä ihmiselle tajuttavin keinoin ilmaisemaan tarpeensa ja taivaaseen huutavan hätänsä. Näin syntyi m.m. se teos, joka nyt suomenkielisessäkin asussa pyrkii vetoomaan ihmisen jaloimpiin tunteisiin.

Elättääkseen henkensä rupesi Louis Pergaud opettajaksi. Iltahetkensä käytti hän vanhojen ranskalaisten mestariteosten lukemiseen, ammentaen niistä kirjallista inspiratsionia. Hän sepitti myös runoja, joita hän aluksi lähetti maaseudulla ilmestyviin kirjallisiin aikakauslehtiin; sittemmin julkaisi hän ne kahtena kokoelmana, jotka ranskalainen yleisö suopeasti otti vastaan.

Kerran jätti hän kotonsa, metsänsä ja kyläkoulunsa ja lähti Pariisiin. Siellä hän sai kokea, kuten moni muu vähävarainen, paljon vaikeuksia, kunnes sai vaatimattoman toimen, jolla kykeni henkeänsä elättämään. Pariisissa tutustui hän toisiin nuoriin kirjailijoihin, joiden kanssa yhdessä toimitti virkeää aikakauslehteä.

Mutta Louis Pergaud ei viihtynyt Pariisissa; hän olisi tahtonut viettää ainakin joitakin kuukausia vuodesta syntymäseudullaan, missä tunsi kirjallisen inspiratsioninsa lähteiden löytyvän. Mutta kun hän toimeltaan ei voinut saada pitempiaikaista lomaa, pyrki hän jälleen opetusalalle ja sai paikan Pariisin lähellä. Samalla seudulla on eläinlääkäriopisto ja sairaala eläimiä varten. Eläinraukat, joita hän täällä näki, saivat hänen entistä enemmän kaipaamaan kotiseutunsa voimakkaita, villejä metsänasukkaita. Uudessa toimessaan oli hänellä lomaa kaksi kuukautta, jonka ajan hän käytti tutkien eläinten elämää kedoilla ja metsissä. Ja lukukauden aikana kävi hän joka päivä, päätettyään työnsä koulussa, missä hän 65 oppilaalle opetti luku- ja kirjotustaitoa, Pariisissa, missä kirjoitteli eläinkuvauksiansa, joista osa muodostaa teoksen De Goupil à Margot.

Tällaisissa oloissa on siis syntynyt se kirja, joka nyt suomalaisellekin yleisölle tarjotaan. Kaikkiaan on tämä nuori kirjailija julaissut neljä eläinkuvauksia sisältävää teosta, m.m. romaanin jahtikoirasta ja kissan elämäkerran.

Louis Pergaud'n eläinkuvaukset ovat kotimaassaan saavuttaneet suosiota sekä suuren yleisön että korkeimpain kirjallisten piirien puolelta. Edellistä suosiota todistaa nyt suomennetun teoksen laaja leveneminen — sitä on kotimaassaan ilmestynyt yhdeksän painosta — jälkimmäistä Goncourt-akatemian palkinto, mikä on tunnustus teoksen taiteellisesta kypsyydestä.

Saakoon tämä kirja suomalaisellekin lukijalle puhua sydämen kieltä, saakoon se hänenkin nähtäväkseen avata maailman, joka iloineen ja kärsimyksineen on kyllin mieltäkiinnittävä luomisen herrankin katseltavaksi ja joka on lähellä meitä jokaista, vaikka ihmissilmämme ovat liiaksi itsekkyyden sokaisemat sitä näkemään.

Suomentaja.

MIKKO REPOLAISEN SURULLINEN SEIKKAILU.

I.

Oli leppeä maaliskuun ilta, aivan tavallinen kevätilta. Kuu paistoi täydeltä terältään, ja virkeä tuuli sai arat silmikot säilymään pihkaisessa piilossaan mahdollisen hallan pelosta.

Tämä ilta ei ollut Mikko Repolaiselle muiden iltojen kaltainen. Jo aamuhämärissä, jolloin hämyharso oli vielä seudun peittänyt, korottaen kukkuloita ja syventäen laaksoja, olivat metsän eläimet lähteneet liikkeelle asunnoistaan. Mutta hän, jota ei vähääkään näyttänyt liikuttavan se salaperäinen elämä mikä kuohui tuossa tutunomaisessa hämärässä, hän joka oli haudattuna Kiimäen kallion koloon, mistä aamulla oli salametsästäjä Simpan koiran ahdistamana hakenut turvapaikan itselleen, hän ei vähääkään valmistunut ottamaan siihen osaa, niinkuin tapansa oli joka ilta ollut. Ei siihen kumminkaan ollut syynä aavistus siitä, että oli hyödytöntä lähteä kiertelemään läheisessä metsässä pitkin lehdistöjä, sillä kettu kyllä tietää, että kirkkaina ja tuulisina kuutamoiltoina lähtevät arat jänikset, joita kuunvalo pettää ja oksien kahina pelottaa, lymypaikoistaan vasta sangen myöhään yöllä. Eikä siihen myöskään ollut syynä tuulen kohina puissa, sillä vanha, tarkkakorvainen metsäneläjä osaa kyllä hyvin erottaa ihmismelun metsänäänistä. Ei ollut myöskään väsymys antanut aihetta tähän pitkälliseen mietiskelemiseen, tähän outoon toimettomuuteen, koskapa hän oli levännyt koko päivän, ensin pitkällään kuin kuollut, perin väsyneenä raivokkaasta takaa-ajosta jonka esineenä oli ollut, sitten kokoonkääriytyneenä, hieno musta turpa takakäpälien varassa, suojassa kaikelta kiusalliselta, pistävältä.

Nyt hän pysyttelihe kuin kivettyneenä samassa asennossa, jalat taivuksissa mahan alla, silmät puoleksi ummessa, korvat pystyssä, ja antoi aivojensa läpi kulkea tunnelma- ja kuvasarjan, vaistomaisen, salaperäisen ja sangen johdonmukaisen, joka piti hänet virkeänä. Eikä mikään häirinnyt hänen ajatustyötänsä siellä kallionkolossa, minne hän oli kapeasta halkeamasta tunkeutunut.

Tämä Kiimäen luola ei ollut Mikko Repolaisen tavallinen asunto: se oli kuin linnantorni, josta piiritetty etsii viimeistä turvapaikkaa äärimmäisen vaaran uhatessa.

Vielä tänään oli hän aamunkoitteessa vaipunut uneen vadelmapensaikossa, samalla paikalla, missä hän voimakkailla hampaillaan oli purrut poikki selkärangan jäniksenpojalta, joka oli lymypaikkaan tullut, ravitakseen itsensä sen lihalla. Hän torkkui siellä, kun Simpan koiran Pyryn kulkunen herätti hänet säälittä siitä unenhorroksesta, johon hänet leppeä keväinen aurinko ja tyydytetyn ruokahalun rauha olivat vaivuttaneet.

Kaikkien seudun koirien joukossa, jotka vuorotellen syysaamujen hämärässä ja syyssateiden turvin olivat häntä ajaneet, ei Mikko Repolainen tuntenut itsepäisempää vihollista kuin Pyry. Hän tiesi kalliiden ja kovien kokemuksiensa nojalla, että tuohon viholliseen viekkaus ei tehonnut. Heti kun Pyryn haukunta tai sen kulkusen ääni ilmaisi vihollisen lähestymistä, lähtikin kettu kiitämään suoraan eteenpäin sellaista vauhtia minkä hermostuneet käpälänsä sallivat. Eksyttääkseen Simppaa kulki hän vastoin kaikkien kettujen vaistoa ja vastoin tapojaan kauas, tehden äärettömän pitkän kierroksen; kulki pitkin teitä kuin jänis; riensi sitten, käännyttyään Kiimäkeen päin, täyttä vauhtia alas kiviröykkiötä pitkin, joka päätyi hänen pesälleen, varmana siitä, etteivät hänen käpälänsä olleet jättäneet viholliselle riittäviä tienmerkkejä perille asti.

Tämä se oli hänen viimeinen temppunsa, jota ei vielä mikään ikävä tapahtuma ollut saanut häntä muuttamaan, ja tänään se oli onnistunut kuten tavallisesti. Mutta Mikko Repolainen ei kuitenkaan ollut rauhallisella mielellä, sillä hän oli näkevinään noin kymmenkunnan harppauksen päässä polulta, pyökkipuun rungon taakse piiloutuneena Pyryn omistajan, salametsästäjä Simpan muodon.

Mikko Repolainen tunsi hänet hyvin. Mutta tällä kertaa hän ei ollut vavahtanut pyssynpamausta, joka aina ilmaisi näiden kahden vihollisen yhteenjoutumista; hän ei ollut kuullut korvissaan tuulennopeiden ja vihlovien lyijyrakeiden vinkunaa, joiden puremat, talvisesta turkista huolimatta, ovat polttavampia ja syvempiä kuin orjantappuranokaiden pistokset. Hän oli epäluuloinen, ja hänen asemansa epävarmuus synnytti mielessä salaista levottomuutta, herättäen pahoja aavistuksia, jotka pakottivat hänen pysymään luolassa lähellä aavistamaansa vaaraa, ennenkuin kova välttämättömyys häntä vaatikaan sinne jäämään.

Hautautuneena mahdollisimman syvälle kallionpohjaan, oli hän huomannut epäiltäviä ääniä, jotka kylläkin saattoivat syntyä vain niiden kivien vierimisestä, joihin hänen käpälänsä olivat koskeneet. Mutta outo rakennus, jota hän ei milloinkaan ollut huomannut, tuntui kumoovan tämän järkeenkäyvän selityksen.

Mikko Repolainen vainusi pyydystä. Mikko oli Simpan vanki.

II.

Näytti siltä, kuin hän olisi lopen tylsänä unohtunut kivettyneeseen asentoonsa, mutta nytkähtelevät etukäpälät, pystyt korvat, jotka sävähtivät jokaista meluisampaa ääntä mikä yön pimeydessä kuului, silmien tuokioittain salamoiva tuli, joka välähteli pitkänsoikeassa silmäterässä puoliavoimen silmäluomiverhon takana, ilmaisivat, että koko hänen olentonsa valvoi jännitettynä.

Vanhan kulkurin syvää mietiskelyä kesti koko yön. Eipä hänellä muutoin ollutkaan pakko lähteä liikkeelle. Hänen vatsansa, tottuneena usein sattuviin pitkiin paastoihin, yllytti häntä päinvastoin, riittävästi ravittu kun oli aamullisella jäniksenliha-aterialla, jäämään oivalliseen turvapaikkaan, joka niin usein oli hänelle elämänsä vaaranhetkinä suonut suojan.

Vaikka yö tarjosi hänelle apuansa, oli hän liiaksi epäluuloinen käyttääkseen hyväkseen sen hiljaisuuden ja pimeyden pettävää suojelusta. Hän odotteli koittavaa aamuhämärää, uskoen sen mukana ilmaantuvan jotakin uutta, joka varmentamalla hänen epäluulojaan tai vahvistamalla hänen toiveitaan saisi hänen ratkaisemaan, mihin menettelytapaan oli ryhdyttävä.

Tunnit kuluivat. Kuun valo kävi yhä kirkkaammaksi, ja tässä valossa esiintyivät puunoksien hahmot mustina tummaa taivasta vasten, ja paisuneet silmikot oksanhaarojen hienonhienossa päässä muodostivat ikäänkuin metsää peittävän kevyen harson.

Pitkät rivit lakastuvia lehviä, jotka halonhakkaajat olivat nesteen noustua hakanneet puista ja latoneet vierekkäin, jatkuivat silmänkantamattomiin.

Rastaat, jotka hämärissä kilpaa riemuitsivat ja pitivät lauluharjotuksiaan joka ilmansuunnalla, olivat aikoja sitten vaienneet. Ainoastaan tuuli pärisytti rumpuansa puissa, ja sen pärinän yli kuului sieltä täältä hiiriäispöllön ääni tai huuhkajan huuto, ja neitseellisestä maasta nousi epämääräinen, hieno ja läpitunkeva tuoksu, joka tuntui ikäänkuin siemeneen kätkevän kaikki metsän tuoksut.

Aamun koittaessa ilmestyi mies, Pyry edellään. Mikko Repolainen kuuli koiran, joka oli hänestä saanut vihiä, nuuskivan luolan suulla ja salametsästäjän kiroovan synkeästi tehdessään arviota siitä, miten paljon ketunnahka, jonka hän kyllä uskoi vielä lopultakin vangitulta uhriltaan nylkevänsä, ehtisi raha-arvolleen laskea — ketut näet ovat hyvin tunnetut kärsivällisyydestään ja itsepintaisuudestaan.

Mutta työntäen punaisen kielensä pienelle ja laihalle kuonollensa, onnitteli kettuveitikka itseään siitä, että tavallaan oli välttänyt suoranaisen vaaran, ja ryhtyi miettimään keinoja, millä pääsisi pujahtamaan vihollistaan pakoon.

Ainoastaan kaksi keinoa ilmaantui: oli joko paettava tai nälän uhallakin koetettava loppuun vanginvartijan kärsivällisyys, kunnes tämä ehkä uskoisi vankinsa todellakin paenneen ja nostaisi pyydyksen pois. Tämä toinen temppu oli vain hätäkeino ja ensimäistä piti kettu aluksi parempana.

Koska pyydys esti Mikko Repolaista pääsemästä ulos kolostaan, ryhtyi hän käpälillään ja turvallaan pelonsekaisena tutkimaan vankilansa ympäristöjä. Tämä tarkastus loppui lyhyeen: kalliota takana, kalliota yläpuolella, oikealla ja vasemmalla kalliota; mahdotonta ensinkään yrittää. Alapuolella, mustahkolla maaperällä, jättivät käpäläin kynnet vähäiset jäljet: ehkäpä pelastus olikin siellä? Ja heti ryhtyi hän epätoivoisen rohkeudella ja sitkeydellä kaivamaan tätä pehmeätä maata.

Päivän päättyessä oli hän kaivanut runsaan jalan syvyisen reiän, jonka hänen ruumiinsa täytti, kun väsyneiden käpälien kynnet karskahtivat jotakin kovaa vastaan… siellä oli kivi. Mikko Repolainen kaivoi etemmäs… aina vain kiveä; hän kuopi yhä, kuopi koko yön, toivoen kalliosta löytävänsä pääsyn vapauteen… Vitkaan, huomaamatta nousi kalliopohja, heltiämättä ja säälimättä kaartuen, päättyäkseen luolan suulle; mutta innostuksen kuumeessa ei kettu sitä huomannut: hän kaivoi, kaivoi vimmastuneena… Hän kaivoi kolme päivää ja kolme yötä, purren multaa raivoissaan, valuttaen turvastaan mustaa sylkeä; hän kulutti pilalle kyntensä, hän ruhjoi rikki hampaansa, hän loukkasi turpansa, hän käänsi ylösalaisin luolan koko maapohjan. Säälimättömänä levitteli kallio läpitunkematonta pintaansa, ja onneton vanki, nälkiintyneenä, kuumeisena, taisteltuaan kunnes voimat tyyten uupuivat, vaipui viheliäiselle luolanpohjalle ja nukkui kaksitoista pitkää tuntia lyijynraskasta unta, joka seuraa suuria voimainmenetyksiä.

III.

Mikko Repolainen heräsi aikoja sitten tyhjentyneen vatsansa vihloviin puremiin synkässä maakolossa, jossa vallitsi täydellinen sekasorto. Häikäisevä päivänvalo hymyili hänen kalliokolonsa takaa; silmikot aukenivat; metsän vehreys eri värivivahduksissaan lisäsi elämän iloa auringon alla ja kultarintakerttujen ja rastaiden laulut täyttivät ilman vapauden ylistyksellä, joka oli omansa suuresti ärsyttämään vangin kuulohermoja. Todellisuudentunto iski hänen aivoihinsa kuin raateleva hammas jäniksen vatsaan, ja kohtaloonsa alistuen hän asettui, jalat taivuksissa mahan alla, mahdollisimman mukavaan asentoon miettimään, paastoomaan ja odottamaan. Ja hänen edessään kohosi pyydys, houkutellen tekemään tuttavuutta, pilkallisena uhmaillen hänen kärsivällisyyttään.

Se oli hyvin yksinkertainen pyydys, jonka Simppa oli pystyttänyt: kaksi pystyyn lyötyä puuta, jotka muistuttivat mestauslavan tukipuita, kannattivat vaakasuoraa tammilautaa, joka näkyi ulottuvan niitä pitemmälle. Mutta jos otus tunkihe tähän turmiolliseen katettuun käytävään, liukui tammilauta, joka oli molemmilta sivuiltaan teräväksi veistetty, sukkelan vehkeen avulla kavalasti kuin puukko pitkin tukipuissa olevaa uurretta ja taittoi selän sisäänmurtajalta.

Nälän kiihdyttämänä palautti Mikko silloin muistoonsa entiset hekumalliset ateriat, herätti mielikuvituksessaan eloon herkuttelut lihan ja veren ääressä, siirtyi sitten muistoissaan talvipäivien niukkaan ravintoon, jolloin tien varrella ahmaistiin joku kuollut myyrä tai lehtensä varistaneissa pensaikoissa tähteeksi jääneitä punaisia marjoja, tai löydettiin kosteista, mädänneistä lehtikasoista metsäomenia. Kuinka monta jänistä olikaan nipistetty hengiltä niitynojissa ja maanteiden risteyksissä retkeiltäessä, kuinka monta jäniksenpoikaa tapettu apila- tai mailaskedoilla, kuinka monta peltopyytä säikäytetty pois pesistään, kuinka monta kanaa siepattu, jotka uskaliaina olivat lentäneet kauas taloista koiria ja pyssyjen pamauksia pakoon!

Hetket kuluivat hirvittävän yksitoikkoisina ja hänen kärsimyksensä lisääntyivät uusilla vatsanvaivoilla.

Paikoiltaan hievahtamatta, nojaten mahaansa maahan kuin tahtoisi hän sen likistää kokoon, ryhtyi Mikko Repolainen muistelemaan, kuinka hän oli entiset vaarat välttänyt: kuinka oli livistänyt lyijysateita pakoon, kuinka oli juossut, monia mutkia tehden, vainuamaan koirain jälkiä, kuinka oli jättänyt maistamatta myrkylliset lihakappaleet, jotka kiihottivat hänen nälkäänsä. Mutta pahojen päivien joukosta palasi hänen mieleensä selvimpänä eräs talviyö, jonka kaikki yksityispiirteet olivat hänen muistoonsa syöpyneet; hän eli sen uskollisessa muistissaan kokonaan uudelleen kohta kohdaltaan.

"Maa on ihan valkoinen, puut ihan valkoiset, ja kirkkaalla taivaalla tähdet tylyinä luovat siihen himmeän, kylmän ja ikäänkuin ilkkuvan valon. Jänikset eivät ole vielä lähteneet pesästään, peltopyyt ovat siirtyneet lähemmä kyliä, myyrät nukkuvat maanalaisten käytäviensä kaukaisimmassa sopukassa; ei ole enää jäätyneitä marjoja laaksojen paatsamapensaissa, ei enää omenia metsäomenapuissa. Ei ole enää mitään, ei mitään muuta kuin tuo sädehtivä ja pehmeä, kristallisin koristuksin helmeilevä valkopeite, jonka pakkanen kaunistaa vielä hienommaksi ja joka ikäänkuin tunkee ihoon asti, talvisesta turkista huolimatta.

"Etäinen kylä nukkuu rautapeltikattoisen kellotapulinsa turvissa. Hän suuntaa sinne kulkunsa ja kiertää sitä varovaisena, sitten, supistaen kierroksiansa, saaliinhimon kiehtomana lähenee sitä vähitellen.

"Ei vähintäkään melua, jollei ota lukuun neljännestunnittain uudistuvaa kimeätä ääntä, joka kepeänä liitelee hiljaisuuteen kellotapulista, tai unissaan liikahtelevain härkäin kellojen metallista sointia. Voimakas lihanhaju tunkee hänen sieraimiinsa: joku eläimen raato, jonka alkava mädäntyminen suloisesti kutkuttaa nälkiintyneen hajuaistia, on epäilemättä lähettyvillä. Varovasti hän kulkee hiipien aitoviertä, käyttäen hyväkseen puiden varjoja, aina muutamien harppauksien päähän siitä paikasta, missä hän aavistaa sen löytyvän, tuon ruskean kasan puhtaan valkoisella lumella.

"Vastapäätä oleva talo on vaipunut syvään uneen; suuresta, tyhjästä ikkunasta voi nähdä, että se joko on asumaton tai että siellä nukutaan. Mutta Mikko Repolainen on epäluuloinen. Pettämätön vaistonsa ohjaa hänet ikkunan eteen, jonne hän urheasti täyttä vauhtia kiitää. Hän luo silmänsä, raadon eteen pysähtymättä, epäluulonalaiseen ikkunaan. Joku toinen ei olisi mitään huomannut, mutta vanhan metsäeläimen läpitunkeva katse on nähnyt erään ikkunaruudun yläkulmasta kajastavan heikon punerruksen, ja siinä on tarpeeksi, hän on asian oivaltanut.

"Mies joka tuolla asuu, lataa ehkä pyssyänsä ja on valmiina paukahuttamaan, mutta lyijykuulat eivät vaan ole Mikko Repolaista varten. Sillä Mikko on varma siitä, että tuon hiljaisen ikkunan takana pitää vahtia mies, yksi hänen vihollisiaan, hänen rotunsa tuhooja; hän on sammuttanut lamppunsa uskotellakseen nukkuvansa, mutta uuninluukut, jotka hän on jättänyt sulkematta, ilmiantavat hänet, ja Mikko, joka on jo kuullut pyssynpamauksia tänä yönä, tietää nyt minkätähden mies valvoo. Kuka tietää, kuinka moni vähemmän epäluuloisista on saanut hengellään maksaa varomattomuutensa asettuessaan pyssynkantaman piiriin! Ja Mikko kuvaili mielessään nuo näytelmät: mies istuu rauhallisena salamyhkäisessä asunnossaan ja tähystelee onnettomia eläimiä tarjoten heille, millä nälkänsä tyydyttävät, ja hetken tullen, pimeän turvissa ampuu uhrinsa raollaan olevasta ikkunasta. Täälläpä ovat saaneet surmansa ne hänen toverinsa, jotka, kyeten vähemmän vastustamaan halujansa kuin hän, läksivät seikkailemaan kylää kohti ja katosivat ainaiseksi hänen näköpiiristään.

"Ja kettu, jonka varovaisuus on pettämätön, lähtee sipsuttamaan takaisin metsätielleen, kun eräällä aidalla näkyy valoa vasten kissan hahmo. Ketun suuret, sumeat silmät ovat yön pimeydessä nähneet kotieläimen fosforinkiiltävät silmäterät, ja aimo loikkauksin kiitää hän tämän jälkeen.

"Kissa tietää kyllä, ettei hän kynsiään näyttämällä, mikä riittää lannistamaan koirien rohkeuden, saa lamautetuksi vanhan metsäelävän kiihkoa ja ettei häntä pakeneminen myöskään turvaisi Mikko Repolaisen hyökkäykseltä. Mutta omenapuu on lähellä. Hän pääsee sen juurelle, rupee jo kiipeemään sitä pitkin, kun vihlaiseva hampaanisku pysäyttää hänet, ja hän jää vihollisensa haltuun, joka lopettaa hänet. Ja hiljaisessa yössä kuuluu surkea ja pitkä nau'unta, kuolonhuuto, joka saa kaikki kylän ja lähitalojen koirat haukkumaan kauan koppiensa kynnyksellä tai piharakennusten perällä.

"Ja muitakin muistoja tuli hänen mieleensä, milloin ilahduttavia, milloin värisyttäviä, sill'aikaa kun hetket yksitoikkoisina vierivät ja päivät kuluivat.

"Sitten Mikko Repolaisen ajatukset sekaantuivat, hämmentyivät; nautinnonmuistot yhtyivät kauhunkuvien kanssa hirveiksi painajaisiksi: mahdottoman suuret jänikset pyörivät piiriä hänen ympärillään, pamahuttivat pyssyjänsä, joilla he pehmittivät hänen nahkaansa ja kiskoivat siitä pitkiä karvajuovia saamatta häntä hengiltä. Hänet valtasi kova kuume; musta, kylmä turpa huokui kuumuutta, silmät kävivät punaisiksi, kyljet huohottivat, pitkä, hieno kieli riippui ulkona kidasta kuin kostea ja risainen riepu, ja sen keskiuurteesta helmeili aika ajoin hikipisara, jonka hän kuumeisin liikkein vei kitaansa sitä viileyttämään.

"Aika kului. Hän oli saanut vihiä pyydyksestä ja koettanut sitä karttaakseen saada käsityksen uhkaavasta vaarasta, mutta hänen metsäeläin-aivonsa eivät tajunneet mitään ihmisten koneistoista, ja hän näki mieluummin nälkää varmassa turvapaikassa kuin yritti käyttää hyväkseen turmantuottavaa, salaperäistä pyydystä.

"Eräänä aamuna hän ilostui ja luuli pääsevänsä vapaaksi. Mies tuli. Hän viipyi siellä joitakin hetkiä, liikutti jotakin ja lähti pois; mutta julma kirous, jonka hän lähtiessään laski suustaan, jätti ainoastaan hyvin heikon toivon ketun sydämeen. Simppa oli vain koetellut pyydystä, ja nyt tuli hän joka päivä aamunkoitteessa, tuntien loppuratkaisun lähenevän.

"Tähän aikaan vaivasi kuume Mikko Repolaista entistä enemmän. Väliin hän jäi pitkälleen moneksi minuutiksi, epätoivoisesti huohottaen, nousi toisinaan jaloilleen ja kulki piirissä ympäri vankilaansa etsien ulospääsypaikkaa, jonka hän yhä kaikesta huolimatta toivoi löytävänsä.

"Kuu oli viimeisellä neljänneksellä. Punainen kuunsyrjä näytti veriseltä lihapalaselta, jota joku julma mahti kuletti pilvilaatalla. Nopeasti kurotti kettu sitä kohti ohuen kaulansa, laihan kuononsa, oudon suuret silmänsä. Niinkuin vankeuden ensimäisenä iltana, kajahtelivat nytkin voimakkain henkäyksin tuulen kuorosäveleet metsän vehreissä käytävissä, ja kettu oli kuulevinaan suuren jahtikoiraparven haukunnan, joka vuoksen ja luoteen tavoin nousi ja laski vähitellen läheten. Väliin taas hänen humisevassa päässään syntyi mielikuva lähteestä, ja sammuttaakseen siinä polttavaa janoansa kääntyi hän lakkaamatta ympäriinsä, etsien joka puolelta vettä, kirkasta vettä, jota hän pitkin hörppäyksin latkisi.

"Yhdennentoista päivän aamunkoitto kajasti maidonvalkeana honkametsän latvassa. Nyt oli loppu tehtävä vankeudesta. Äkkiä teki Mikko Repolainen päätöksen ja ympärilleen katsomatta, kooten kaiken tarmonsa laihtuneisiin käpäläparkoihinsa, teki hän hyppäyksen ja syöksyi epätoivon rohkeudella tuntemattoman kohtalon syliin!…"

IV.

Teeskentelevän raskain askelin — siten peittääkseen astuntansa nopeutta — kulki Simppa tuona päivänä, niinkuin edellisinäkin päivinä, kapeata solaa. Hänen suurten, raskaitten saappaittansa naulat olivat maahan painaneet epäselvän polun, joka päätyi Mikko Repolaisen vankilaan.

Hyvin kasvatettuna koirana kulki uskollinen Pyry muutamia harppauksia hänen edellään. Otusta ajaessaan koira ei milloinkaan etääntynyt hänestä vissiä välimatkaa kauvemmaksi, jonka pitkäaikainen tottumus ja molemminpuolinen sopimus oli määrännyt. Mutta tänään täytyi Simpan lyhyin vihellyksin alinomaa muistuttaa vanhaa toveriansa entisistä sopimuksista.

Kuono pystyssä, häntäänsä huiskien vainusi Pyry saalista, ja Simppa, joka arvasi Mikko Repolaisen tulleen ulos luolastaan, hykersi iloisena känsäisiä kämmeniään. Mutta hän ei kiirehtinyt käyntiänsä, jatkoihan vain tyyneesti kulkuansa maakoloa kohti, minkä edustalla koira, joka hänen edellään oli kulkenut, jännitetyssä asennossa, kuono ojona, katse kuin yhteen kohtaan kiinninaulattuna, vartalo maahan taivutettuna, odotti ainoastaan isäntänsä saapumista ja hänen merkkiänsä hypähtääkseen pystyyn. Lauenneen, raskaan tammilaudan alla makasi uupunut, puoleksi paljasihoinen kettu oikealla kyljellään, takaruumis tarttuneena pyydykseen, johon hän oli jäänyt reisitaipeita myöten. Pakolainen oli painautunut hiukan kyljelleen, ja näin hänen selkärankansa säilyi surman iskulta. Vaaleahko lima pursui sieramista ja suuret, punaiset ja rääppäiset silmät olivat sulkeutuneet tainnuttavan iskun kohdatessa. Hän oli nähtävästi ollut siinä tilassa neljännestunnin, kun Simppa saapui.

Voittajan ilkeämielinen ja halveksiva hymyily ilmaisi, että hänen ilonsa voitetusta oli sangen mitätön. Nahka ei enää ollut minkään arvoinen, ja kukapa köyhä raukka lie ollut niin nälkäinen, että olisi viitsinyt käydä käsiksi noin viheliäiseen turkkiin, annettuaan ensin ruumiin vähän jäähtyä saadakseen otuksesta pois metsäeläinhajua edes osaksi.

Yht'äkkiä näki salametsästäjä, joka piti uhriaan tarkoin silmällä, Mikko Repolaisen kylkien vavahtelevan. Tämä oli todellakin vain tajuttomassa tilassa.

Äkkiä sai Simppa päähänsä tuuman, miten kostaa uhrillensa ja tehdä siitä pilaa.

Hiljaa irrotti hän kaulanauhan koiraltaan ja kiinnitti sen suoraapäätä ketun kaulaan, käänsi nurin vanhojen, puolivillaisten housujen taskut, joista sieltä täältä näkyivät sinertävät pumpuliset kudelangat. Niistä purjelanganpätkistä, jotka hän taskuistaan veti esiin, laittoi hän sukkelaan lujan kuonokopan, jolla sulki vanhan kuleksijan kuonon, sitoi nenäliinallaan yhteen hänen takakäpälänsä, nosti pois pyydyksen, jonka kätki viereiseen pensaikkoon, ja tarttuen molemmin käsin ketun käpäliin, heitti tämän yli olkainsa kuin kaulanauhan ja lähti taas nopein ja raskain askelin tallustelemaan kylätietä takaisin.

Pyry kulki jälessä, katse kuin kiinninaulattuna tuohon suippokuonoon, joka hytki edestakaisin miehen olalla.

Tahdikas astunta, auringon lämpö ja kauniin kevätaamun tuoksuva, puhdas ilma herättivät Mikko Repolaisen vähitellen tajuunsa.

Aluksi tunsi hän sangen suloista huojennusta ja kevennystä, aivan vastaista sille vihlovan tuskan ja kaamean hädän tunteelle, joka hänet valtasi silloin kun pyydyslauta häneen iski. Sitten heräsi hänen mielessään, raittiin ja hyvätuoksuisen ilman hiljalleen virratessa laajeneviin keuhkoihin, muistot ajoista, jolloin hän vapaana kuljeskeli metsissä. Sanalla sanoen, hän itsetiedottomasti iloitsi raittiista valosta ja nautti ihanasta auringonnoususta, jonka hän jo puolihorroksissa tajusi.

Mutta mikäli hänen tajunsa palasi, sikäli tunnekuvat muuttuivat; aluksi tuntui käpälissä ja kaulassa hankausta ja päässä painoa; sitten outo haju, ihmisen ja koiran haju, joka välittömästi tunkihe hänen tajuntaansa, pakotti hänen tylysti, äkkiä kokonaan palaamaan todellisuuteen. Hän avasi kuumeiset silmänsä selkiselälleen ja näki kaikki: miehen kantamassa häntä, koiran kulkemassa jälessä, käpälänsä puristettuina salametsästäjän koviin kouriin, ja etäisen kylän laavakattoineen, tuon salamyhkäisen kylän, joka oli täynnä pyydyksiä ja vihollisia.

Hän tunsi koko olentonsa vaistomaisesti, epätoivon pakosta jäykistyvän; hän jännitti lihakset äärimmilleen yrittääkseen vapautua Simpan käsistä ja paetakseen metsään. Mutta mies oli varuillaan; hän puristi lujempaan mukuraiset nyrkkinsä, jotka entistä tiukemmin hankasivat onnettoman käpäliä, ja Pyry puolestaan osotti merkitsevällä murinalla leppymätöntä valppauttaan.

Entistä kaameampi hätä, joka sai Mikko Repolaisen unhottamaan kaiken, unhottamaan nälän, janon ja kivut, valtasi hänen mielensä. Vaara oli muuttanut muotoaan, mutta se oli entistä suoranaisempi, varmempi, kauheampi. Hän melkein kaipasi niitä kidutuksen hetkiä jolloin oli nääntyä nälkään luolassaan ja mietti itsekseen, mitä vaivoja hän mahtoi saada ennen kuolemaansa kärsiä.

Hän oli jo näkevinään itsensä käpälistään sidottuna, jätettynä koirain revittäväksi tai Simpan lyijyrakeiden maalitauluksi. Hän kuvaili olevansa jo puoleksi nyletty, oli tuntevinaan ihon vavahtelevan, luiden murtuvan ja lihaksiin tunkeutuvan vihlovia lyljyrakeita, joista ei tiedä mistä ne tulevat, jotka tarttuvat kiinni kuin okaat ja joiden tekemistä reijistä pulppuaa veri, jonka loppumatonta vuotoa vastaan ei saa apua.

Pyry näytti jo teräviä hampaitaan, ja vastatakseen tähän härnäämiseen paljasti Mikko Repolainenkin turpaa hankaavan kuonokopan silmukkojen takaa vaalentuneet ikeneensä, joista pistivät esiin teräväkärkiset kulmahampaat. Voi, kuinka mielellään hän olisi purrut pyöveliä joka häntä kantoi, mutta tämä, aivan varmana siitä ettei uhrinsa kyennyt hänelle kostamaan, jatkoi matkaansa hiljaa hymyillen, säälimättömästi tehden pilaa vangistaan.

Kettu kuuli kylästä tulevat äänet, jotka hän melkein osasi erottaa, koska oli ennenmuinoin melua kaikoten niitä etäältä tutkinut. Muutamat olivat hänelle yhdentekeviä, toiset erikoisesti liikuttivat häntä kissojen metsästäjänä ja takapihojen nuuskijana, muutamat taas, kaikkein kauheimmat, muistuttivat hänelle, että ihminen ja hänen uskottunsa, koira, olivat vihollisia, joiden lempeyteen ei koskaan ollut luottamista. Sieltä kuului lehmien ammuntaa, ajopelien räminää, siipikarjan kaakotusta, koirain haukuntaa ja asumusten kynnyksillä leikkivien ja kinastelevien poikasien kimeitä ääniä. Voitettu oli jo näkevinään itsensä verenhimoisen joukon, läpäisemättömän vihollisrivin ympäröimänä ja tunsi yhä selvemmin tuhonsa lähenevän.

Onneksi hänelle oli Simpan pieni asunto hiukan syrjässä. Hän kääntyi syrjätielle, jonka molemmin puolin kasvoi orapihlajarivi. Orvokkeja poimivat poikaset näkivät ihmeekseen oudon ja ilkeännäköisen eläimen metsästäjän hartioilla hytkivän, ja seurasivat kuin vartijajoukko tätä aina hänen asunnolleen saakka.

Simppa sitoi tuvassaan Mikko Repolaisen köydellä sängynjalkaan kiinni ja söi aamiaisekseen savivadista höyryävää lientä, jota hänen vaimonsa hänelle tarjosi. Sitten lähti hän jokapäiväisiin askareihinsa, jättäen Pyryn huomaan vanhan, kuonokoppaisen metsänelävän, joka joka hetki luuli koiran hyppäävän kimppuunsa ja repivän hänet kuoliaaksi.

Kuitenkaan ei tapahtunut mitään sellaista; Pyry ainoastaan laskeusi pitkälleen hurstisäkille uunin viereen heittäen aika-ajoin kettuun vihaisia silmäyksiä, tietoisena siitä edesvastuusta, johon oli joutunut.

Lasten meluavat huudot, heidän kinastelunsa ja naurunsa pitivät vangin tuskallisen mielialan vallassa. Kaikki kylän poikaset, jotka olivat saaneet ketusta kuulla niiltä jotka sen olivat nähneet, pitivät vahtia talon ympärillä toivoen, että hekin sen näkisivät.

Väliin kiipesi joku uskaliaampi ikkunalle ja sai tuokiossa vilaistuksi salaperäiseen huoneeseen; kun häneltä sitten muut tiedustelivat mitä hän oli nähnyt, turvautui hän — koska ei ollut mitään nähnyt — vaitioloon, joka aina saattoi jotakin merkitä.

Tämä melu tuntui Mikko Repolaisesta uhkaavalta. Uupumuksen tunne valtasi hänen mielensä entistä enemmän; niin moni yllättävä tapaus teki hänet tunnottomaksi ja tylsäksi. Hän ei huomannut, että päivä laski mailleen, mutta hän vavahti nähdessään salametsästäjän palaavan mukanaan useita vihollisia, samanhajuisia kuin hänkin, jotka puhalsivat piipuistaan pitkiä, sinerviä savupilviä. He nauroivat.

Mikko Repolainen ei tuntenut tupakan hajua; se takertui hänen sieramiinsa ja kurkkuunsa ahdistavana kuoleman esimakuna. Hän ei ymmärtänyt naurua. Pyry, jonka havaintokyky oli terävä, oli oppinut ymmärtämään, että tämä ulkonainen merkki merkitsi hänelle hänen herransa hyväilyjä ja maukkaita suupaloja; hänkin, niinkuin monet hänen sukuunsa kuuluvat, koetti, nostamalla kuonoansa enemmän tai vähemmän siroin liikkein, saada ihmiselle ymmärrettäväksi hyvän tuulensa ja alamaisuudentunteensa. Mutta niin ei ollut vanhan metsänelävän, joka tässä mielenilmaisussa näki vain tupakan kellastuttamia lohjenneita hampaita, jotka irvistivät verenhimoisista ikenistä, ja hytkyviä vatsoja, jotka ikäänkuin itse tahtoivat ahmia sisäänsä himotun saaliin.

Mikko Repolainen kykeni ainoastaan huomaamaan nämä silmiinpistävät hampaat ja hyppelehtivät vatsat, ja se oli hänen mielestään kauhea, uhkaava vaaran merkki.

Simppa puhui viittoen käsillään, ja suut suurenivat ja hampaat pitenivät ja vatsat hytkivät hurjemmin ja kasvot kävivät kauheamman näköisiksi. Ratkaisu oli lähellä.

Rauhallisina istuutuivat miehet ikäänkuin määräämään viimeisiä valmistuksia ratkaisua varten, sill'aikaa kun Simppa valmisti vehkeitä, joita varmaankin piti käytettämän kiduttamaan kuolemaan tuomittua. Tämä pujahti peloissaan piiloon sängyn nurkkaan, jonne hän turhaan koetti kätkeytyä. Voi, kuinka mielellään hän olisi tahtonut häipyä olemattomiin, hävitä tykkänään pois!

Vihdoinkin salametsästäjä näkyi saaneen työnsä suoritetuksi. Hän piti toisessa kädessään jonkunlaisia mustia metallipihtejä, toisessa pientä onteloista metallipalloa, jonka läpi oli pistetty kaksi pyöreää reikää, raadon silmiä muistuttavaa, ja toiselle puolelle uurrettu leveä rako, joka oli kuin ilkeään nauruun vääntynyt suu.

Yht'äkkiä kävi salametsästäjä Mikko Repolaisen kimppuun, jonka rinnan ja kaulan hän puristi polviensa väliin. Tämä tunsi olevansa hukassa ja alistui kohtaloonsa, yritettyään laimeasti vastustella ja huomattuaan vähäisimmänkin toiveen turhaksi. Hän tunsi kylmän rautalangan kaulansa ympärillä, huomasi teräspihtien äkkiä painautuvan kiinni tähän lankaan ja yhä tiukemmin, kiusallisesti kiristävän hänen kaulaansa… Hänet aijottiin kuristaa!…

Mutta Simppa lykkäsi tuon kuolemanrangaistuksen toistaiseksi, pisti sormen kaulan ja raudan väliin, pani uudelleen kiinni Pyryn kaulaan nahkaisen hihnan, jonka oli päästänyt auki, tarttui sitten metallipalloon ja laahasi tyrmistyneen ketun ovea kohden hurja ja säälimätön miesjoukko perässään.

Kohti lätäkköä, josta kuului sammakkojen kurnutusta, kuljetti salametsästäjä Mikko Repolaisen, ja ennenkuin tämä oli oikein ehtinyt käsittää mitä tapahtui, jätti Simppa hänet, antaen aika potkun takapuoleen, yön avaraan syliin.

V.

Kettu ei yrittänytkään käsittää asiaintilaa, ja vaistoansa seuraten kiiti hän täyttä vauhtia synnyinmetsäänsä kohti, niinkuin vedestä nostettu kala hyppelehtii omille vesilleen päin. Mutta hänen kauhukseen seurasi häntä juostessaan Pyryn kulkunen, tuo onnettomuutta tuottava, sama kulkunen joka hänet oli herättänyt vadelmapensaikossa jäniksenlihan jäännösten ääreltä.

Tämä ei ollut kuulohäiriö, vaan todellakin oli jossain lähettyvillä kulkunen. Sen kimeät ja katkonaiset äänet erotti selvästi metsän hiljaisesta hyminästä, johon sekaantui hyönteisten surinaa. Pyry ei päästänyt ääntäkään, ei laskenut kidastaan tuota pitkää ja säännöllistä vinguntaa, joka aina kuului metsässä kaiun monistamana hänen seuratessaan otuksen jälkiä. Tämä äänetön takaa-ajo olikin salaperäisyytensä tähden vain kauheampaa, kiihottavampaa. Epäilemättä koira oli hänen kintereillään, oli ehkä häneen tarttumaisillaan, ja kettu luuli joka hetki terävän hampaan iskevän nahkaansa; jo luuli hän tuntevansa kiinnitavottelevan hurtan jalkojen hipaisun ja kuulevansa sen hengästyneitten keuhkojen hätäisen läähätyksen.

Tämä oli kilpajuoksua, se oli epätoivon taistelua, jossa paremmilla lihaksilla varustettu, kestävämpi, voittaisi toisen.

Sen kestäessä pysyi kulkunen itsepintaisesti hänen kintereillään, tasaväkisenä, voittamatta tai häviämättä kilpailussa. Urhoollista, mutta epätasaista taistelua: toisella puolella tarmokas, kostonhimoinen koira, toisella kettu, joka oli yksitoista vuorokautta nähnyt nälkää, jonka kuume oli uuvuttanut ja jota ylläpiti ainoastaan itsensäsäilyttämisvaisto, saaden hänen kuluttamaan loppuun viimeiset voimansa ennenkuin alistuisi kohtaloonsa.

Lisäten vauhtinsa kaksinkertaiseksi painui hän yön pimeyteen. Hän ei katsellut mitään, ei tuntenut mitään, ei nähnyt mitään; hän kuuli vain kulkusen äänen, jonka jokainen kilahdus ruoskaniskun tavoin yllytti hänen horjuvaa rohkeuttansa, jälleen ojensi hänen kompastelevat käpälänsä ja tuntui hänen uupuneisiin lihaksiinsa vuodattavan voimanvoidetta.

Metsänreuna mataloine sammaltuneine kiviaitoineen, josta kivet paikotellen olivat vierineet alas, sekä puoleksi tukkeutunut oja oli lähellä. Hän harppasi yhdellä hyppäyksellä ojan yli eräälle aitakivelle lähelle sen rajalinjan aukkoa, josta jänikset tavallisesti kulkivat saalismatkoilleen. Hän pujahti sinne aprikoimatta, voimakkaan vaiston vetämänä, joka ehkä hänelle uskotteli, että koira kenties lähtee hänen jäliltään ajamaan jänistä, joka käytävän suusta voi ilmestyä heidän eteensä. Mutta Pyry oli itsepäinen ja kulkunen yhä kilisi sen mukana.

Suoraviivainen metsälinja, jota metsänvartijat eivät olleet tarkoin karsineet, näytti ylempää äärettömän pitkältä vehreältä holvilaelta, josta puiden alimmat oksat riippuivat kuin köynnöskasvit alas. Niiden verkon lävitse syttyivät tähdet vähitellen, rastaat alkoivat monivaihteluisen hämylaulunsa, ja lukemattomat hyönteisparvet nousivat kedoilta ja lensivät nuortean vihreään metsään päin synnyttäen kauas kantavan, voimakkaan surinan, joka aallon tavoin nousi ja laski.

Kettu pakeni, pakeni vimmastuneena, kulki ohi metsäpalstain rajakivien niihin edes vilkaisematta, yhden sivuuttaneena ja toisen saavuttaen, kulki läpi näreikön halkometsään, ja halki halkometsän kedolle, epämiellyttävä kulkunen yhä kintereillään.

Kuu kohosi taivaalle. Mikko Repolainen syöksyi jälleen halkometsiin sitten tiheisiin näreikköihin, joiden läpi hän vanhan metsänelävän taitavuudella pääsi kiitämään kuin varjo seinää pitkin ja jossa hän toivoi vadelma- ja elämänlankapensaihin jälkensä häviävän vauhkolta takaa-ajavalta hurtalta.

Hän kierteli tammipuita, pujahti läpi toisiinsa takertuneiden vadelmapensaiden, jotka häntä ohikulkiessaan pistivät, eikä hänen kuumeinen kiihkonsa tyyntynyt eikä tau'onnut. Hän hävisi umpipoluille, joiden varrella oli outoa kasvullisuutta, ja viiden tai kuuden askeleen päässä sukelsi esille sädehtivään kuunvaloon, ja yhäti, yhäti kuului hänen takanaan kulkusen kilinä kuin hautajaiskellojen ääni, yksitoikkoisesti ja herkeämättä.

Missä hän kulki, siellä nousivat metsänelävät makuultaan, yllätetyt linnut lähtivät äkkiä lentoon, näyttäen mustilta pilkuilta metsän kolkkoa puolipimeää vastaan; huuhkajat ja tarhapöllöt, joiden huomiota kulkusen ääni herätti, seurasivat ääneti tätä outoa kulkua, ja pehmeästi lentäen yhdyttivät toisensa pakenijan yläpuolella.

Kettu painautui päättäväisenä tiheimpiin metsikköihin. Kerta pysähdytti hänet elämänlanka; äkkinäisellä hyppäyksellä hän katkaisi sen, lähti uudelleen juoksemaan, ja — kulkunen lakkasi soimasta. Toivo paisutti pakolaisen rintaa ja jännitti uudella voimalla hänen lihaksiansa; Pyry oli epäilemättä kadottanut hänet näkyvistään, ja hän kiiti nuolena suoraan eteenpäin. Hän juoksi ehkä pari-kolmesataa askelta tämän toivoa herättävän hiljaisuuden vallitessa, pysähtyi sitten äkkiä, vakuuttautuakseen siitä että oli yksin, ja heitti silmäyksen taakseen. Tuskin oli hän kääntänyt päätään, kun kulkusen kimeä ja katkonainen ääni uudelleen vihiäsi hänen korviansa ja pakotti hänen taas lähtemään metsien halki, kaikki epätoivon kauhut rinnassaan.

Hän juoksi koko yön levähtämättä, kunnes hänen ajettuneet ja jäykistyneet raajansa eivät enää kannattaneet ja hän kaatui hervotonna kuin riepu muutaman askeleen päähän lähteestä maahan, johon hän suistui tiedotonna, puolikuolleena, heittämättä katsetta ympärilleen ja päästämättä valitusta rinnastaan.

Ja samassa vaikeni kulkunenkin, ikäänkuin sen tehtävä olisi päättynyt.

VI.

Ei kukaan osaisi sanoa, kuinka kauan Mikko Repolainen oli tässä täydellisen uupumuksen tilassa, joka ei ollut enää elämää, mutta ei vielä kuolemaakaan. Vanhan metsäneläjän elinvoiman täytyi olla sangen voimakas, kun se vielä niin pitkän paaston ja niin monien mielenliikutuksien, niin suuren uupumuksen ja niin kovien tuskien jälkeen herätti hänet horrostilastaan elämään.

Hänen sekaiset mielikuvansa vaihtelivat alinomaa. Syvän, suojelevan hiljaisuuden häntä ympäröidessä, ja ennenkuin vatsa ehti häntä liian selvästi muistuttaa tuskallisesta todellisuudesta, herätti hänet kiusallinen tunne kaulassa: tuo Simpan rautalanka, johon hänen ajatuksensa kiihkeästi kiintyi ja johon hänen uusi elämänsä tuntui keskittyvän. — Saattoiko muuten kaksi mielikuvaa mahtua hänen heikontuneeseen tajuntaansa? Oliko hän hereillään? Nukkuiko hän? Näkikö hän unta? Hän ei tiennyt sitä. Hänen silmänsä olivat ummessa, hän avasi ne. Hän avasi ne vitkaan, ruumista liikauttamatta, ja antoi katseensa kiitää ympärillä olevan rauhallisen maiseman yli; sitten käänsi hän päätään harkitun hitaasti, yhtä hitaasti kuin hän ennen iltaisin kyyristyi, tarkan hajuaistinsa ohjaamana, peltopyyparveja vaanimaan. — Ei mitään epäiltävää; hän veti henkeään. — Minnekkähän koira oli kadonnut? — Häipynyt kuin paha uni. Ehkäpä hänellä lopulta olikin ollut vain pitkällinen painajainen? — Eipä kuitenkaan: tämä kiusallinen rautalanka oli jälellä vakuuttamassa hänelle, että hänen kauhistavan kolkko vankeutensa oli ollut todellista.

Vaistomaisesti kosketti Mikko Repolainen käpälällään sitä, toivoen siitä mahdollisesti pääsevänsä. Mutta tuskin oli hän ehtinyt siihen kajota, kun kulkunen kilahti uudelleen, ja hän tunsi pitkän kauhunväristyksen karmivan selkäpiitään. Hän ei voinut enää paeta, hänellä ei ollut enää voimia. Hän heitti pikaisen silmäyksen yli koko näköalan. — Ei mitään! Kumminkin oli kulkunen aivan lähellä! — Ja yhtäkkiä Mikko Repolaiselle selvisi kaikki.

Tuo metallipallo ilkkuvine suineen ja raadonsilmineen, jonka Simppa oli pujottanut siihen rautalankaan minkä hän ripusti Mikko Repolaisen kaulaan, se oli Pyryn kulkunen. Tämä tuhoisa kulkunen kaulassaan hän oli juossut koko yön luullen koiran olevan kintereillään. Tämä oli Simpan kostoa; tämän tähden hän siis oli yöllä juossut kahdeksan tuntia ja tyhjentänyt tuskien maljan viimeiseen pisaraan saakka, ja nyt, kun hän jälleen virkosi toivoon ja eloon, oli tuo kosto häntä säälimättömänä seuraava, oli myrkyttävä hänen päivänsä ja kaikesta huolimatta täyttävä turmiollisen tehtävänsä.

Vaivaloisesti hän kohousi laihojen käpäliensä varaan, ensin etu- sitten takarajoilleen ja kulki lähteelle, jonka herkeämätön ja yksitoikkoinen lirinä oli kuin hiljaisuuden hyminää, jonka sävellajiin metsän asukasten eri äänet rauhallisesti sopeutuivat.

Hän latki vitkalleen kirkasta vettä, kuin olisi kastanjetteja [Kastanjetit ovat pieniä, onteloista, kastanjan puolikkaan muotoisia, puusta tai norsunluusta tehtyjä esineitä, joita isketään vastakkain, kun tahdotaan osottaa tanssisäveleen tahtia.] iskenyt vastakkain, hämmentäen veden kalvossa kuvansa, laihtuneen Mikon kuvan, joka ei muualla tarjoutunut hänen nähtäväkseen. Suippokuono yksin eli kuvassa, ja kaksi lyhyttä, pystyä ja ikäänkuin irtirepäistyä korvaa törrötti päässä kuin kaksoistorni, joka tähystää seudulta kuuluvia ääniä lakkaamatta peljäten erottavansa hiljaisessa ympäristössä vihollisääniä.

Sitten aikoi hän syödä, ja koska metsä ei tarjonnut hänelle riittävästi ravintoaineita, lähti hän ruohottuneelle aukealle, josta leivoset tuontuostakin riemuiten pyrähtivät lentoon, kohosivat edestakaisin leijuen ylemmä taivasta kohti, täyttäen ilman viserryksillään, ja laskeusivat ilonhuumeessa alas sinikorkeuksista.

Sieltä hän varmaankin löytäisi yrttejä, jotka hän vanhastaan oli tuntenut tai myöhemmin oppinut tuntemaan: suolaheiniä, ehkäpä joitakin herkkusieniä, vatsaa puhdistavia juolavehniä, ehkäpä lisäksi joitakin myyränmättäitä, joiden kimppuun hän tarmokkaasti kävisi, vieläpä mahdollisesti talven aikana kuolleiden eläinten tai lintujen puoleksi mädäntyneitä raatoja, joita ei vielä kukaan ollut löytänyt.

Mutta kuinka kiusallinen tuo kulkunen olikaan! Epäilemättä hän tottuisi jokseenkin pian siihen, että rautalanka kuristi kaulaa, mutta tuo ääni, joka oli tarrautunut häneen kuin takkiainen, muistuttaen hänelle liian selvästi sekä vältettyjä että edessäolevia vaaroja, turmeli salaa sitä iloa, jota hän olisi tuntenut nauttiessaan täydellisesti elämästä. Siinä hänen vapautensa lunnaat, joita hänen oli tuomittu kuolemaan saakka kantamaan mukanaan! Ja häntä kidutti hillitön halu päästä niistä vapaaksi.

Lukemattomia kertoja oli hän, maaten selällään takakäpälät ilmassa, tahallaan ja vihoissaan ne jäykistäen, etukäpälillään hangannut kaulaa säännöllisin ja hermostunein nykäyksin irrottaakseen tai katkaistakseen Simpan kuristavan rautalangan. Hän ei saanut aikaan muuta, kuin että nyki irti karvat kaulasta joka puolelta päätä ja litisti käpäliensä kynnet, mutta rautalanka ei lakannut vähääkään kuristamasta, ja jokaisella käpälän kosketuksella tuntui kulkunen päästävän röyhkeän naurun tai ivallisesti yllyttävän otteluun. Ja kettu koetti siihen tottua, mutta turhaan, ja mieletön raivo, jota ei mikään voinut hillitä, kuristi hänen kurkkuansa ja pingotti hänen lihaksiansa. Hänen täytyi sittenkin elää.

Hän jäi elämään.

Hän sai jokapäiväisen ravintonsa vuoroin kedon ruohoista, vuoroin heinäsirkoista, joita hän ravisteli pensaista. Sitten tuli pikkulintujen pesien vuoro, joita hän osui löytämään turvallisten, vehreiden pensasaitojen suojasta ja okaisten metsäviinimarjapensaiden alta. Toisinaan hän hotki niistä suuhunsa munat, toisinaan ahmi kitaansa pienet linnunpoikaset, pienet punaihoiset olennot, joiden silmät olivat ummessa ja jotka avasivat nokkansa selkiselälleen, kuullessaan yläpuolellaan oksien kahisten jakaantuvan. Hän saattoi ylettyä aina rastaiden pesille asti, jotka olivat rakennetut pähkinäpuiden alioksille, hän hävitti orasvainioilla koko pesälliset peltokanan ja peltopyyn poikasia, saattoipa kulkusensa turvissa lähestyä talojakin huomiota herättämättä.

Hän vihasi erikoisesti muuatta Vanhan-Hallan kukkoa, vanhaa kimeä-äänistä Kukkelikuuta, jolla oli raskaat, höyhenpeitteiset koivet ja oli yhtä viekas kuin hänkin. Kukkelikuu oli kaikkivoipa ja mustasukkainen pasha laajassa kanahaaremissaan, jossa sen tuloa aavistettiin joka kerta sen lähestyessä. Kaulaansa ojentaen ja siipiään räpäyttäen laski se ilmoille kutsuvan kieuntansa, hätäisen merkinannon, joka varotti kanoja vaarasta ja sai ne sikinsokin rientämään koirankoppia kohti, missä tiesivät olevansa turvassa.

Jo aikoja sitten oli Mikko Repolainen päättänyt tappaa sen. Useampana päivänä peräkkäin hän vakoili sitä, tuli sitten eräänä kauniina aamuna, kun jo riittävästi tunsi kukon tavat, pensasaidan taa odottamaan.

Harja pystyssä, silmä verenkarvaisena, höyhenet taisteluvalmiina asteli Kukkelikuu lähemmä kaakattavan lauman etunenässä. Mutta sen käytöksessä ei ollut sitä kevyttä siroutta eikä sitä pöyhkeilevää rohkeutta, jota siinä näki, kun se tunsi olonsa turvalliseksi; silminnähtävästi se vainusi vaaraa. Mikko Repolainen kilahutti kulkustansa, ja tämä kotoinen ääni rauhotti vihollista; sitten antoi kettu, kuten vanha, kärsivällinen metsästäjä ainakin, saaliinsa hiljalleen lähestyä, ja kun se oli hyvin lähellä eikä enää voinut pujahtaa häneltä pakoon, teki hän sitä kohti aimo hyppäyksen, ajoi sitä, sai sen kiinni, likisti sen rinnan leukapielensä väliin, ja ylpeänä voitostaan, pää pystyssä, kanojen hätääntymisestä välittämättä, vei tuo vanha veitikka saaliinsa metsään, missä hän sen kyni ja söi.

Hän pienensi sitten helposti naapurin ällistynyttä kanalaumaa. Hän kävi siellä niin vaihtelevin väliajoin, niin eri hetkinä päivästä, että tämä ei yllättänyt häntä milloinkaan työssä. Ja koska hän ei ollut Mikkoa lainkaan nähnyt eikä saanut vihiä varkaasta muuten kuin minkä oli kuullut kulkusen kilinää eikä myöskään tiennyt Mikko Repolaisen seikkailusta mitään, syytti hän tiukasti Pyryä kanojensa tappajaksi, jopa uhkasi haastaa Simpan oikeuteen tai hävittää tämän kelvottoman koiran.

Sillä välillä Mikko Repolainen lihoi, ja vaikka hänen oli pitänyt jättää jänikset melkein kokonaan rauhaan, sai hän, Vanhan-Hallan siipikarjan tarjotessa hänelle riittävää korvausta, uudelleen uskoa elämään.

Yksi seikka kumminkin painosti häntä hirveästi: hänen yksinäisyytensä.

Aina siitä illasta lähtien, jolloin hän joutui kiinni, ei hän kertaakaan ollut tavannut ketään heimolaistaan. Hän ei voinut olla tuntematta syvää liikutusta muistellessaan topakkaa kinastelua ja pientä näykkimistä suurten yhteisten retkien edellä, sekä vaikean saaliinjaon aiheuttamia ankaroita riitoja, jolloin taisteluhaluiset paljastivat voimakkaat hammasrivinsä mustien kuonojensa takaa.

Ei mitään, ei mitään muuta kuin metsää! Näytti siltä, kuin hänen heimonsa olisi hävinnyt hänen joutuessaan vangiksi.

Ja kumminkin tunsi hän alinomaa sen läsnäolon ympärillään. Hän tunsi sen jäljistä, joita toiset ketut jättivät kosteille näreikköpoluille, ruohoisille metsäaukeille tai pensaiden alaoksille. Ja varsinkin hän sen huomasi erityisistä äänistä, jotka olivat merkkinä kahden osakumppanin öisestä jahdista: toinen oli koira, joka päästi heikon, kimeän, hieman käheän vingahduksen, sillävälin kun toinen asettui sille paikalle, mistä haukunnan mukaan saattoi otaksua jäniksen kulkevan, ja missä sitten otusta ajamatta sieppaisi sen suuhunsa.

Nuo retket tunsi hän kaikki ja erehtyi harvoin niiden suunnasta. Olipa hän itse, kerran kun nälkä häntä vähän hätyytti, uskaltanut asettua väijyksiin ja nipistää kuoliaaksi erään pitkäkorvaisen otuksen, jota Pyry ajoi. Mutta hän ei ollut sitä milloinkaan tehnyt uudelleen, sillä tuo hurtta, joka oli yhtä viekas kuin hän, oli, aavistaen varkaan kepposen, hetkeäkään hukkaamatta uudella innolla lähtenyt häntä takaa ajamaan. Koska painava saalis hidastutti hänen kulkuansa, olisi hän auttamatta joutunut kiinni, jollei olisi ollut kyllin viisas jättääkseen viholliselleen tämän ryöstösaaliin, josta hänelle olisi tullut sangen runsas ateria. Epäilemättä oli Pyry löytänyt jäniksen jyrkästä rotkosta, johon hän oli sen jättänyt, ja karvajätteet ja veritahrat kivillä puhuivat kylliksi siitä runsaasta suupalasta, jolla tämä oli mielihyvin itsensä ravinnut.

Mikko Repolainen aikoi luonnollisesti käyttää hyväkseen heimolaistensa metsästystä, mutta onnistui siinä vain harvoin, sillä joskin kulkunen jätti aina takaa-ajajan pitkän matkan päähän väijyksiin, sattui myöskin sangen usein, että Mikko karkotti jäniksen, jonka korva oli herkkä kaikille metsän äänille. Mutta tällaisten tilaisuuksien tarjoutuessa koetti hän hartaasti tavata toisia kettuja saadakseen heidät ymmärtämään, että hän ei ollut heidän vihollisensa, — turha vaiva, erakko ei saanut luokseen vauhkoja veljiään eikä päässyt heidän pariinsa; hänen kutsuihinsa vastasi vain kaiku, joka ikäänkuin pilkaten kertasi hänen valittelevan ulvahduksensa.

Eräänä iltana hän kuuli entisen metsästystoverinsa äänen. Toveri oli nyt liittynyt toiseen, epäilemättä kilpailijaan, ja hän tuli siitä surulliseksi, sillä hän tunsi joutuneensa ulkopuolelle rotuaan ja olevansa kuin kuollut muilta ketuilta.

Kuinka monta kertaa hän olikaan yrittänyt, vieläpä ilman saaliinhimoa, lähestyä niitä, jotka olivat saaliinajossa! Mutta heti kun hän lähestyi, tuntui jahtijoukko häipyvän pois, kaikki kävi jälleen hiljaiseksi: kulkunen teki kaikki hänen ympärillään salamyhkäiseksi ja autioksi.

VII.

Tuli sitten kiiman aika.

Kiimaisten naaraskettujen jäljillä vainusi Mikko Repolainen hekumallisia tuoksuja, jotka saivat hänen leukapielensä vavahtelemaan ja verensä kiehumaan. Koko hänen olentonsa värisi silloin sitä suurta rohkeutta, jota tarvittiin häätaisteluihin, jotka olivatkin vain häiden korkein muoto. Ja hän oli näkevinään haavoitettujen, häpeillään olevien ja voitettujen kilpakosijain edessä hennon naaraan alttiina voittajan haluille.

Voi noita tappeluita metsien pimennossa, noita hurjia otteluita, jolloin hampaat iskettiin toisen turkkiin ja veri sai vuotaa, noita meluisia kaksintaisteluita, joiden päätyttyä voittaja, hänkin haavoitettuna ja verta vuotavana, nautti voitostaan, sillävälin kun voitetut, vieläkin uhmailevina, etäämpää näyttivät hampaitaan tai kiertelivät levottomina ja nurpeilla mielin yhteenliittynyttä paria!

Mikko Repolainen oli noita voimakkaita. Hän oli usein jäänyt voittajaksi näissä öisissä turnajaisissa ja saavuttamattoman päämäärän raivostuttamana seurasi hän nyt noita moninkertaisia jälkiä, joissa kilpakosijain askeleet peittyivät lemmittyjen jalan jälkiin. Mutta päämäärä häipyi saavuttamattomiin, sillä kirottu kulkunen, joka ilmotti asiaankuulumattoman olevan lähellä, sai kilpailijat vaaran uhatessa sopimaan ja rakastavaiset ryhmät pötkimään pakoon.

Ja hän juoksi kaiket yöt, hylkäsi yhdet jäljet lähteäkseen seuraamaan toisia, mielessään aina se pettävä toivo, että hänen kutsu-ulvahtelunsa, joita hän lakkaamatta lähetti naaraalle, riittäisivät estämään tätä pakenemasta lähestyvää kulkusen kilinää.

Hän joutui epätoivoon. Hän ei muistanut enää käydä varastamassa kanoja eikä juomassa lähteestä. Rakkauskuume uuvutti häntä ja mielettömän raivon vallassa heittäytyi hän, kuten ensimäisinä vapaina päivinään, maahan selälleen yrittäen rajuin tempauksin katkaista rautaa, joka hänen elämässään oli häviämättömänä merkkinä ihmisten julmuudesta.

Turha vaiva.

Eräänä iltana hän kumminkin muutti menettelytapaansa. Hän oli juuri astunut yli kiimaisen naaraan ihka vereksien jälkien ja päätti, maksoi mitä maksoi, saada sen kiinni, keskittäen tähän päämäärään kiihkoisen koiraan täyden tarmon.

Mutta kulkunen oli saatava vaikenemaan. Onnistuakseen siinä päätti hän kulkea hitaasti ja notkeasti läpi oksien sekasortoisten sokkelojen, niin että pää ja kaula pysyisivät niin täsmällisen jäykkinä kuin suinkin. Hän läksi siis naaraan jälille, koko ruumis äärimmäisen jännittyneenä, jalat koukussa, pää puolittain alasvaipuneena.

Mahdollisimman varovaisesti kulki hän eteenpäin, alistaen vaistomaiset mielenliikutukset halunsa ja tahtonsa alaisiksi. Kun hänen tielleen sattui polku tai oja, pakottautui hän kulkemaan hitaasti sen poikki, vaikkakin jokin hänen olentonsa sisimmässä hänen tietämättään jo koukisti säärilihaksia, jotta hän yhdellä harppauksella pääsisi sen poikki tai saisi vaivatta siepatuksi saaliin, jonka nopeata pakoa hänen silmänsä tahtomattaan seurasivat.

Hän milloin kulki oksien päällitse, milloin mateli pensasryhmien tyvioksien alitse, toisinaan kynsien kärjille kohoten, väliin taas painautuen notkeiden polvitaipeiden nojaan. Hän kulki hitaasti, tuskaisessa jännityksessä, hänen päätään pyörrytti ja sydän löi rajusti; ja mikäli hän läheni päämäärää, sitä selvemmin tunsi hän hekumallisen hajun huumaavan aistinsa, ja silloin piti hän silmällä pienintäkin kaulan liikettä, vähäisintäkin kulkusen värähdystä.

Hän pääsi perille.

Keskellä häikäisevää kuunvaloa tappeli jo kaksi koirasta naaraasta, joka katseli heitä. Hampaat iskeytyivät vastustajan nahkaan, samalla kun kuului hillittyä murinaa, kangistuneet käpälät ojentuivat suonenvedontapaisesti toisen selkää ja raajoja vastaan, veripisaroita putoeli ja silmät kiiluivat verenhimoisina.

Kiertäen kaaressa kilpakosijoita kuun valaisemalla, ahtaalla, turvepeitteisellä sysihaudalla, katseli naaras heitä rauhallisena, silmät puoleksi ummessa, häntä edestakaisin häälyen kuin naisen puvun laahustin.

Hän osui Mikko Repolaisen eteen, sai hänestä vihiä ja läheni häntä, ja tämä, rohkaistuna, kiihottuneena, muistamatta että kaula oli pidettävä jäykkänä, välittämättä noista tappelevista, mitään kuulematta ja mitään näkemättä, yritteli lemmenkohtauksen alkuhyväilyjä.

Mutta juuri kun hän yritti naaraan päälle kohottaen eturuumista nopein liikkein, kuului yön hiljaisuudessa kulkusen kilahdus, ja kaikki, sekä tappelijat että naaras, syöksyivät ikäänkuin näkymättömien jousien ponnahuttamina pakoon niin tuimaa ja rajua vauhtia, että ennenkuin Mikko Repolainen ehti nähdäkään heidän katoavan, seisoi hän yksin tyrmistyneenä kuun valaisemalla autiolla paikalla.

Silloin erakkoparka alkoi purra kuin hillittömän raivon vallassa kuun valaisemaa nurmea, ja ulvoa, ulvoa epätoivoisesti, antaen ilkeän kulkusen soida hurjasti, kilistä kylläkseen. Ja sillävälin kuu irvistellen tanssitti puiden varjoja hänen ympärillään, ja yölinnut, joiden huomiota tämä outo kohtaus herätti, lentelivät salamyhkäisinä ja kolkon äänettöminä milloin yhteen, milloin erilleen hänen yllään.

Valkeneva päivä yllätti hänet siinä tilassa, ja vaaroineen, joita se mukanaan toi, vetosi se ketun itsensäsäilyttämisvaistoon. Nyt, kun elämänhalu oli uudelleen herännyt hänessä kuten toipuvassa sairaassa ankaran taudinkäänteen jälkeen, tunsi hän olemassaolon kaikkien ongelmoiden painavan itseään, ja selvittääkseen ne oikealla ajallaan kätkeytyi hän aluksi tiheään viidakkoon keskelle metsää, missä hän vaipui sellaiseen unenhorrokseen, joka on vainotulle ja levottomalle olennolle ominainen.

Ja näin kului pitkiä päiviä. Metsäelämä, joka niin täydellisesti vastasi hänen vaistojansa, hymyili hänelle uudelleen. Pitäessään huolta jokapäiväisestä ravinnostaan hän melkein sai takaisin entisen halunsa risteillä metsissä ja tyytyi siihen tuskansekaiseen nautintoon, siihen katkeraan hekumaan, että kuunteli etäältä kuin kadotetun paratiisin juhlavirttä heimolaistensa elämää, josta öiset jahdit hänelle useita kertoja muistuttivat.

Elokuun painostava helle pakotti hänen hämärissä kulkemaan teiden varsilla oleville niityille, missä hän uskoi varmasti tapaavansa umpisilmäisiä myyriä, jotka maanpinnalta hakivat apua tukahduttavaa kuumuutta vastaan ja harhailivat keskellä vereksiä ävärniitoksia, joutuen kuoleman uhriksi ainoastaan sentähden, että olivat lähteneet liikkeelle alkuperäisiltä olinpaikoiltaan kuivuneen myyränmättään alta.

Siinä oli ketulla taattu avunlähde, sillä vaikkapa hän ei olisi löytänytkään enää elävinä myyriä, jotka viheliäisinä harhailivat kaksinkertaisen taakan, turvattomuutensa sekä sen hädän painamana, joka heidät ajoi pakoon sulatusuunin kuumuutta hehkuvasta maa-asunnostaan, tiesi hän ne varmasti löytävänsä kuolleina pitkin teiden varsia. Sillä kun myyrä kerta lähtee sokkeloisesta asunnostaan, ei se sinne palaa enää milloinkaan, vaan hukkuu ensimäisen ja viimeisen erehdyksensä uhrina.

Saapuipa sitten hiljalleen hedelmärikkauksineen syksy, joka olisi tehnyt hänen elämänsä erittäin rauhalliseksi, jolleivät jahtikoiraparvet, jotka rajua melua pitäen risteilivät joka puolella hänen asuntoaan, olisi liian paljon hänelle muistuttaneet sekä Simppaa että Pyryä, sekä hänen vankeuttaan että yksinäisyyttään.

Koska hän oli käynyt tavallistaankin varovaisemmaksi, uskalsi hän nyt hautaantua kaksikäytäväiseen maakoloon vasta sitten, kun oli taitavia mutkia tehden haihduttanut jäliltään epäiltävimmätkin vainuavat hurtat.

Kaikesta huolimatta tuntui elämä hänestä huokealta, eikä tuo hetkenlapsi ajatellut vähintäkään lähestyvää talvea, jonka pikaista ja tuimaa tuloa ilmaisivat sekä sepelkyyhkyjen ennenaikainen muutto että hänen turkkinsa äkillinen karvanlähtö.

VIII.

Talvi tuli äkkiä, niinkuin usein sattuu vuoristossa, heti lokakuun loppu- ja marraskuun alkupäivien kylmien vihmasateiden jälkeen. Joitakin punaisia marjoja näkyi vielä kiiltävän pensasaitojen marjapensaissa, joitakin sinipunervia oratuomen marjoja, joiden kuoren ensimäinen halla oli käpertänyt kokoon, riippui vielä varsissa, sittenkun pakkanen oli karistanut pois kolme neljäsosaa. Sitten putosi eräänä kauniina aamuna, jolloin tuuli tuntui rauenneen, ensimäinen lumi kuin varkain, pehmeänä, leppeänä, ääneti, tuulen tuntumatta, kestävän rauhallisena kuin kunnon työmies, jota ei mikään pidätä, ei mikään hoputa, ja joka tietää, että hänellä on hyvää aikaa.

Kaksi päivää ja kaksi yötä satoi herkeämättä lunta, joka pyyhkäisi kukkulat sileiksi, täytti laaksot, tasotti kaikki möyheän peitteensä alle, jota ei mikään voinut nostaa pois. Ja koko aikana, minkä lunta satoi, ei metsän eläimistä eikä talvilinnuista yksikään hievahtanut huolellisesti valitsemaltaan tyyssijalta.

Mikko Repolainen (hän vältti nykyään luolia) oli kuten muutkin, kyyristyneenä tiheän pähkinäpuuryhmän alimpien oksien suojaan, hautautunut käärinliinaan, joka itsestään laskostui hänen ympärilleen ja muodosti hänen kokoonkyyristyneen ruumiinsa mukaisen ahtaan asunnon, sievän ja ohutseinäisen vankikopin, jonka hauraat seinät hän kyllä hetken tullen osaisi särkeä. Tässä vankilassa oli hänen lämmin, sillä hänen turkkinsa oli tiheä, ja holvinmuotoinen lumikerros, joka peitti hänen köyryisen selkänsä, suojeli häntä kerrassaan kylmältä ulkoilmalta.

Kun hän arveli lumisateen tauonneen, raivasi hän itselleen keskipäivän aikaan kapean uloskäytävän ja lähti etsimään jokapäiväistä ravintoa huolellisesti välttäen sen lumiluolan särkemistä, jonka luonto oli hänen ruumiinsa mukaiseksi muovaillut.

Oli taas käsissä huonot ajat. Mikko Repolainen tunsi sen hyvin ja sitä selvemmin, kun tuo riivattu kulkunen, jota hänen pakosta täytyi joka askeleella heläyttää, saattoi hänet metsästysretkillä, etenkin jänisjahdissa, auttamattomasti alakynteen.

Hän tiesi kyllä, että jos jänis loikkasi hänen edellään, joutui se auttamattomasti hänen kynsiinsä, sillä pehmeän lumen aikana eivät nuo onnettomat pitkäkorvat kykene nopeudessa kilpailemaan kettujen ja koirien kanssa. Mutta ne eivät ole lainkaan tästä huonommuudestaan tietämättömiä, ja heti kun kuuluu kulkusen täi askeleen outo ääni, ovat ne kyllin varovaisia pysytelläkseen liikkeellä tarpeellisen välimatkan päässä. Kettu on siis niiden mielestä enemmän kuin epäluuloa herättävä.

Silloin alkoi hän uudelleen retkeillä metsissä loppumattomiin, kuopi pitkät ajat metsäomenapuiden juurella, kokoili kärsivällisesti lumitaakkansa varistaneista pensaista jälellejääneitä tähteitä, jotka vain puoleksi ravitsivat hänen liiankin usein tyhjän vatsansa.

Hän vietti jälleen päiviä ilman ravintoa, piti jänisten kulkupaikoilla vahtia ja väijyi varovaisena kylän ja talojen lähistöillä, mielessään se epämääräinen toive, että saisi siepatuksi jonkun siipiotuksen tai kuristetuksi kuoliaaksi jonkun kissan.

Ja tällaista kesti aina joulukuun alkupäiville saakka.

Mutta siitälähtien lisääntyi kylmyys kaksinverroin. Purevat pohjatuulet alkoivat puhaltaa ja lumi, joka pakkasen käsissä oli muodostunut hienon hienoiksi kristallihelyiksi, tunkihe kaikkialle, täyttäen syvimmätkin laaksot, imeytyen tiheimpiinkin sokkeloihin ja muodostaen oikeita valkoisia särkkiä, nietoksia, jotka tuulen ajamina herkästi siirtyivät paikoiltaan.

Hänen pesänsä pysyi kuitenkin vahingoittumatonna; olipa se lujettunutkin, ja hän viihtyi siellä entistä paremmin, sillä hänen ruumiinsa lämpö oli ylt'ympäri sulattanut hänelle lumesta leppoisen vuoteen, joka sitten pakkasen jäädyttämänä muodosti jonkinlaisen kovemman pinnan, jääholvin, joka helposti kannatti muutoin vaihtelevaa lumenpainoa hänen yläpuolellaan.

Kaikki pensaat olivat tyyten paljaat, linnut liikuskelivat kylien lähistöillä, jänikset olivat näkymättömissä. Ei ollut enää mitään, ei mitään, ja miettiväisenä, epäröiden, mielessä vielä entinen seikkailunsa, alkoi kettu uudelleen kulkuesensa turvin käyttää hyväkseen kotieläinten luottamusta.

Mutta siinä hänellä oli huono onni. Joka yö hiipi hän huomiota herättämättä asuntojen lähelle, karkottaen pois toiset nälkäiset ketut, jotka siellä jo maleksivat eivätkä olleet hänen laillaan odottaneet, kunnes äärimmäinen nälkä heidät pakotti haeskelemaan satunnaista syötävää.

Mutta ei yksikään eläin aikonutkaan lähteä navetan lämpimiltä pahnoilta eikä lieden ääreltä, missä kissat viluisina istua kyyröttivät kivikiukaalla tai lämpimällä pankolla, milloin eivät olleet vilja-aitoissa tai asuinhuoneiden sillanra'oista väijymässä laihoja hiiriä, jotka, nälissään nekin, uudelleen olivat tulleet asustamaan taloihin.

Aika-ajoin jahtikoiran vihainen haukunta muistutti hänelle, että hän oli joutunut liian lähelle, että hänestä oli saatu vihiä ja että hänen piti kiireimmiten luikkia tiehensä. Ei hän koskaan tuonut näiltä öisiltä retkiltään mitään mukanaan. Ei ollut näkynyt edes raatoja, joita ennen oli usein löytänyt ja niillä tyydyttänyt nälkäistä vatsaa; pahimmassakin tapauksessa niistä saattoi, pitkiä väliaikoja pitäen, käydä sieppaamassa palan ja heti pötkiä pakoon; kylän eläimet välttivät itsepäisesti tuhoaan. Mikko Repolainen kuleksi kaikesta huolimatta talojen lähistöllä. Kumminkin vältti hän huolellisesti Simpan asuntoa, ja vaikka ajatukset olivat sekaisin ja vatsa tyhjänä, livisti hän nopeammin tiehensä sinä yönä, jolloin kuuli Pyryn äänen vastaavan jonkun metsästystoverin nalkutukseen — merkki siitä, että metsän asukas oli lähellä.

Mutta ketulla ei vieläkään ollut mitään syötävää, ja päivät kuluivat eikä pakkanen hellittänyt, ja entistä ankarampi nälkä uuvutti ja kalvoi metsän eläjiä.

Ja Mikko Repolainen oli nyt laihtunut pelkäksi luurangoksi, oli käynyt surkeamman näköiseksi kuin taannoisen vankeutensa jälkeen. Hän oli enää vain varjo entisestään, kuumeen kuluttama, ja vaappui kuoleman ja hulluudenhan välillä. Hän oli saanut tavakseen kuljeksia kylän ympäristöllä, jonne hän huomaamatta hiipi aina määrätyllä hetkellä, tietämättä miksi. Ei hän väitellyt enää koiria, eipä edes Simpan asuntoa, ei toivonut mitään löytävänsä, eipä edes hakenutkaan mitään syötävää. Kaulassa kilisevä kulkunen oli hänet vähitellen tappanut. Hän oli nyt valmis viimeiseen ja äärimmäiseen koetukseen.

IX.

Joulukuun kahdeskymmenesneljäs päivä oli yhtä pitkää hämärää. Aurinkoa ei näkynyt; ainoastaan puolipäivän tienoossa olivat pitkät, lyijynharmaat pilvenkaistat osottaneet sen kulkua taivaanrannalla mustien pilvien takana, jotka levittivät synkän katoksensa aution ja kolkon seudun ylitse.

Tuontuostakin kuului hätäilevä korpin rääyntä tai harakan nauru pihlajasta, jonka viimeiset punaiset marjat olivat loppumaisillaan. Nämä äänet häiritsivät tuokioittain hiljaisuutta ja siinä kaikki.

Ainoastaan uinuksissa oleva kylä, jonka yläpuolella liikkumattomat savupilvet riippuivat kolkon peitteen tavoin, ikäänkuin näiden olkikattoisten asuntojen kuumeisena hengityksenä, oli yksinään näyttänyt muita elonmerkkejä aamunkoitteessa ja hämärän tullen. Silloin syöksyi likaantunut karja navettain ovista iloisessa innossa määräajoin ammuen ja juottopaikkaa kohti rynnistäen.

Ja kumminkin oli koko kylänväki valveilla ja liikkeessä: olihan juhla-aatto. Vanhoissa romaanilaiskeittiöissä, missä lieden karkeatekoinen tukipylväs ja savustanut, puoliympyrän muotoinen kaareva katos tukivat kahta laajaa lavaa, jossa palvattiin silavaviipaleita ja kinkkuja suloisessa katajantuoksussa, siellä oli tavallista vilkkaampaa liikettä.

Jouluaaton viettoa ja huomispäivän juhlaa varten olivat emännät leiponeet ja paistaneet kaksi uunillista leipiä ja vehnäsiä, joiden lämmin tuoksu täytti koko talon. Unohtaen leikkinsä ja riitansa olivat lapset riemuhuudahduksin katselleet kaikkia valmistuksia ja meluten lukeneet näitä herkkuja, odottaen kärsimättömästi sitä ikävöityä hetkeä, jolloin niistä saisivat nauttia. Ja paljon oli uunista tullut esille hyvää: oli luumuja, joita siellä oli kuivattu ristikoilla leipien paistuttua, oli marenkeja, joille oli ripoteltu monenvärisiä pikkumakeisia, ja kellarissa säilytettyjä omenia, jotka levittivät hienoa, eetterimäistä tuoksua.

Illallinen oli ollut yltäkylläinen, hilpeä mieliala oli vallinnut aterialla, ja tavanmukaisesti oli koko iloinen talonväki mennyt kirkkoon jumalanpalvelukseen, keltaisten lyhtyjen liehuessa yön pimeydessä, ja tullut sieltä takaisin kotia, missä kokoontuivat lämpimään kakluunihuoneeseen viettämään jouluaattojuhlaa.

Oli syöty ja juotu, oli laulettu ja naurettu, ja isoäiti oli alkanut, kuten ainakin, vapisevalla, hiukan salaperäisellä ja ikäänkuin kaukaa kajaavalla äänellään perinnäistarinan:

"Se mitä kerron, tapahtui pitkiä, pitkiä aikoja sitten, kerran keskiyöllä jumalanpalveluksen jälkeen, jolloin maa, jota nyt viljelemme, kuului kokonaan ylhäisille herroille ja meidän isovanhempaimme isovanhemmat olivat heidän palvelijoinaan.

"Ennen jumalanpalvelusta tuli eräs mies, jota ei kukaan ollut milloinkaan nähnyt, tapaamaan sen linnan kreiviä, jonka rauniot te tunnette. Hän kertoi, että sudenluolan perällä oli nähty metsäsikoja ja että nyt, kun oli kirkas kuunvalo, voitaisiin niitä helposti pyydystää. Intohimoinen metsästäjä kun oli, käski kreivi, unohtaen velvollisuutensa, heti valjastaa hevoset itselleen ja palvelijoilleen ja ottaa koirat mukaan. Mutta hänen hurskas vaimonsa itki ja rukoili häntä niin kauan, kunnes hän vihdoin suostui kirkonkellojen kaikuessa lähtemään kirkkoon, missä hän istuutui punaiseen, kullatulla valtaistuinkatoksella varustettuun nojatuoliin, joka siellä oli heille varattu.

"Virrenveisuu oli jo alkanut, mutta katumusta ilmaiseva ryppy näkyi kreivin otsalla, kun tuo outo, salaperäinen vieras astui kirkkoon ristinmerkkiä tekemättä, tuli uudelleen tapaamaan kreiviä ja puhui hiljaa hänen korvaansa.

"Miesparka ei enää kyennyt vastustamaan mielitekoaan, vaan lähti, huolimatta vaimonsa rukoilevista katseista, palvelijat mukanaan. Pian kuului etäältä jahtikoiraparven haukuntaa ja koko jumalanpalveluksen ajan kuului kuin herjauksena ulvonnan säestämä otuksenjahti. Ja kaikilla oli kyyneleet silmissä, ja kaikki rukoilivat hartaasti.

"Tätä kesti koko yön, sitten äkkiä kävi kaikki hiljaiseksi. Mutta armollista herraa ei enää näkynyt linnassa; hän katosi jäljettömiin kirottuine koiraparvineen ja palvelijoineen, ja hän saa helvetissä kalliisti maksaa tuon kirkonhäväistyksen. Siksi Jumala on tuominnut hänen joka sadas vuosi jouluyönä metsästämään koirineen läpi yön. Onneton kreivitär kuoli luostarissa; ja tuota tuntematonta miestä, joka oli vietellyt hänen puolisonsa mukaansa, häntä ei kukaan enää milloinkaan nähnyt, ja jokainen tietysti ajatteli, että se oli itse paholainen.

"Meidän äitimme ei kuullut tuota metsästystä, mutta hänen isoäitinsä kuuli sen. Silloin oli ilta, kuten nytkin, kolkko keskiyön hetki, ja…"

Samassa kuului kaamea ulvonta, surullisen pitkä kuolon-ulvonta, joka kulki kuin kauhunhuuto läpi kylän, ja tähän vastasivat heti kaikki kylän ja ympäristön talojen koirat kuin johonkin taikamerkkiin kolkolla ja pitkällä ulvonnalla. Tuo melu paisui uhkaavaksi ja häipyi kuin nyyhkytys. Juuri kun se oli loppunut, alkoi se uudelleen — tai oikeammin: se ei loppunutkaan, se hiljeni tuskallisissa sävelvaihteluissa ja jatkui pöyristyttävänä, epätoivoisen yksitoikkoisessa tahdissa.

"Rukoilkaamme, lapseni", sanoi vanhus, "rukoilkaamme kreivin sielun puolesta!"

Kaikki kylän asukkaat olivat valveilla. Miehet olivat ottaneet seinältä naulasta vanhan pyssyn, jonka piippua he huolellisesti tarkastelivat, ja heidän hämmästyneissä kasvonilmeissään, joihin järkeilevä ajanhenki ehkä jo oli leimansa painanut, näkyi merkkiä entisen taikauskon kauhuista.

Naiset ja lapset kokoontuivat ääneti lieden ympärille, etsien sen valossa ja lämpimässä turvaa tuntematonta vaaraa vastaan, jonka he luulivat olevan uhkaamassa. Mutta enemmän kuin kukaan muu, koki Simppa tänä yönä pelon kauhua.

Tuon vanhan salametsästäjän oven edessä, miehen, joka ei pelännyt Jumalaa eikä perkelettä, oli ensimäinen ulvonta alkanut. Sieltäpitäen tämän suuren, kolkon näytelmän pääosan esittäjä johti näkymätöntä jahtikoiraparvea. Simppa oli työntänyt oven kohdalle suuren tammisen astiakaapin, jonka takana Pyry, häntä koipien välissä, karvat pystyssä, ulvoi epätoivoisena. Koko yön valvoi Simppa, ladattu pyssy kädessä, valmiina laukaisemaan. Tuntia ennen aamunkoittoa kolkko ulvonta vaikeni.

Päivänvalon ja hiljaisuuden rauhottamana nosti salametsästäjä paikoilleen raskaan huonekalun, joka sulki hänen asuntonsa sisäänkäytävän, ja avasi varovaisesti oven ra'olleen.

Katse tylsänä, raajat kuolon jäykistäminä ja pakkasen palelluttamina, iho puoleksi paljaana, makasi siinä hänen edessään Mikko Repolainen kuolleena, hyppyyn kyyristyneen kissan asennossa, luurangoksi laihtuneena, kohtalokas kulkunen kaulassaan.

Pyry meni sitä pelokkaana haistelemaan ja vetäytyi puhisten sen luota takaisin.

Ajatukset sekavina, polvet herpautuneina, palasi Simppa huoneeseensa, otti lapion ja säkin, johon pisti onnettoman uhrinsa ruumiin ja lähti metsään, koira mukanaan.

Hän kaivoi siellä lumeen syvän kuopan, laski siihen ketun ruumiin, ja loi sen huolellisesti umpeen.

Ja hän palasi sieltä kotiinsa selkä kumarassa, katse arkana ja pelokkaana. Vaan Pyry, jolla ei kuten isännällään ollut aihetta vakaviin mietteihin, laski ennen lähtöä käpälänsä ylenkatseellisen ja järkevän tyynen näköisenä sille harmaalle lumen- ja mullansekaiselle kummulle, jonka alla Mikko Repolainen nukkui viimeistä untansa.

MAAN ALLA.

Myyränmättään monikupuisen, multaisen katoksen kattamassa keskisuojassa heräsi Umpisilmä pitkästä talviunestaan, johon hän oli vaipunut harhailtuaan pitkät ajat yksin kylmissä käytävissään.

Lämmin hyväili hänen ihoansa, savinen maa oli pehmoista, ja hermoissa väreilevä ilontunne sai hänen laihtuneen ruumiinsa virkoamaan puolihorroksista antaen hänen aavistaa, että säännöllinen elämä, joka oli pitkät ajat ollut keskeytyneenä, oli tämän lämmön kera alkava uudelleen.

Siitä oli kauan, kun hän turhaan oli tutkinut metsästysalueensa pitkiä käytäviä. Ainoastaan sangen harvoin oli hän löytänyt vähäpätöisen saaliin, hyönteisen tai madon, jonka hän heti ahmasi kitaansa, milloin ei kohdannut voimakasta vastustajaa, jonka kanssa oli taisteltava ennenkuin sai rauhassa saalistaan nauttia.

Hänen viimeinen suuri ottelunsa oli muistista häipymäisillään: pitkä, pitkä käärme pakeni sihisten hänen käytäviinsä, ja hän oli tällä ahtaalla alalla helposti saanut kiinni matelijan, joka ei kovinkaan nopeasti päässyt eteenpäin. Hän oli tarttunut sitä pyrstöstä kiinni ja kiipesi sen kylmälle ja pitkän pitkälle selälle. Ennenkuin tuo toinen oli edes ehtinyt kääntyä, oli hän voimakkailla etukäpälillään palotellut sen kahdeksi eripitkäksi kappaleeksi, huolimatta elävän hurjista, ruoskantapaisista kiemurteluista.

Tämän voittosaaliin hienonmakuinen ja rasvainen liha ravitsi hänet pitkäksi aikaa. Sitten seurasi pitkiä unia; sitten oli hänen ravintonaan pienet pakkasta pakoilevat hyönteiset, sammakot ja rotat; sitten ei mitään.

Siitä lähtien alkoivat unet kestää kauemmin, saaliinhaku ei ottanut päättyäkseen, ja kun pikku myyrä vihdoin huomasi käytävissään syntyneen vieremiä, ei hän enää siekaillut, tuntiessaan ponnistukset turhiksi, vaan läksi kulettamaan keskikäytävään multaa tiensä tukkeeksi.

Mutta nyt, kun veres lämpö sai hänen karvansa kiiltämään, tunsi Umpisilmä ympärillään kemiallisten ainevaihdosten ihmetöiden, juurien hengityksen ja liikkeessä olevien nesteiden värisyttävästi itseensä vaikuttavan.

Käytävien korjaustyö piti vireillä hänen elpynyttä toimintahaluansa. Yläpuolella riippui pitkiä, valkoisia juuria kuin pystysuoraan pingotettuja köysiä, toisia pisti alhaalta esiin, joka päivä työntyi uusia näkyviin. Ja hän kulki alati kuin ahkera työmies, kuin metsänvartija, joka kevään tullen karsii metsänrajat selviksi, katkomassa etukäpälillään, noilla tuhoisilla pikku sahoilla, tätä paisuvaa, vaaleaa juuriverkkoa.

Hänen asuntonsa lämpö lisääntyi asteittain, ja yhä voimakkaampana tunsi Umpisilmä elämän ympärillään virtaavan. Päihdyttävien nesteiden tuoksu huumasi hänet kuin nuori viini, synnyttäen painostavan juopumustilan, sata kertaa valtavamman sitä, joka kevätpäivinä, hentojen silmikkojen puihin puhjetessa, saa kiimaiset hirvet lemmenkuumeessa kiljumaan.

Hyönteisiä ilmestyi uudelleen; madot, jotka olivat kulkeneet syvimmä kasvikerroksiin ja nyt jälleen matelivat tuoresta vehreyttä kohti, eksyivät hänen käytäviinsä, ja Umpisilmä ahmi suuhunsa kaikki mitä retkeilyllään sattui löytämään, siten korvatakseen talven pitkät paastot.

Nyt oli yltäkylläisten juhla-ateriain, alituisten pitojen aikaa. Nyt hänen rauenneet voimansa palasivat uudelleen, hänen elimistönsä kehittyi nopeasti. Kuohuvat, päihdyttävät nesteet kiihdyttivät kilpaa yltäkylläisen ravinnon kera koko hänen olentonsa kuumeiseen haltioitumistilaan, joka eläinten elämässä aina käy suurten käänteiden edellä.

Hänen aikansa kului saaliinajoon ja nukkumiseen, ja hänen unensa yltyivät aina edellistään levottomammiksi.

Tänään oli hän saalista hakiessaan huolellisesti karsinut mutkittelevat, holvimaiset käytävänsä puhtaiksi juolaheinien silkeistä juurista. Hän kulki jälleen keskikäytävään, ja siellä hän vaipui kuopitulle mullalle keskelle savisia pylväikköjä kuin valtaistuinkatoksen alle uinumaan sitä eläinten puoliunta, jota vaanii epämääräinen pelko tai jonka rauhaa salaa jäytää aavistus onnettomuudesta tai tyydyttämätön tarve.

* * * * *

Hän nukkuu. Hänen sametinhienot kylkensä vavahtavat äkkiä rajusti. Mikähän painajainen ahdistaa tuota pientä eläintä? Loriseeko tulvavesi käytävissä ja tunkeeko se siihen sokkeloon, jossa hän lepää? Onko hänellä edessä jättiläistaistelu sihisevää käärmettä vastaan, pettääkö hänen tarmonsa ja joutuuko hän vapisten vihollisen haltuun?

Ei, tämä on maanalaista, melkein kuulumatonta raapimista, kuin outoa gong'in [gong on sointuva metallilaatta, johon lyödään rumpukapulan tapaisella puikolla] ääntä. Se täyttää hänen mielensä kauhunmuistoilla ja saa siinä syntymään entisen mielettömän, jo vaimentuneen pelontunteen. Vapisten kääntyy hän ympäri.

Tulvan uhkaamana vuorikaivoksessa hyökkäävät työmiehet, kuullessaan hälyytyshuudon "pelastukoon ken voi" mielettöminä, sekasortoisissa laumoissa pelastusta kohti. Samoin sai pikku myyrän levottomassa, kauhunmuistojen täyttämässä ja itsetiedotonta elinvoimaa uhkuvassa olennossa tuo kamala vaara: koiras tulee! hälyytyshuudon voimalla kaiken tarmon kiteytymään yhdeksi ainoaksi ajatukseksi, puistattaen voimakkaasti pientä olentoa. Koiras!

Koiras, jonka hyväily kirvelee kuin haava, jonka syleily on kidutusta, jonka odotus on tuskaa! Koiras, joka raiskaa niinkuin murhamies tappaa, koiras, jolle hän on jo antautunut ja jota pitää paeta, paeta kuin kuolemaa!

Hän kuuntelee. Se se on, epäilemättä; ääni on varmasti sen käpälien, jotka tonkivat, kaivavat ja lähenevät.

Siellä on koiras tai useampia koiraita, sillä ehkäpä etempänä, joissakin metsän maanalaisissa sokkeloissa, mihin hänen aistimuksensa ei ulotu, on vielä toisia tulossa häntä kohti, ja niiden hirveän tuskalliseen hääsyleilyyn täytyy alistua.

Pakoon! pakoon! Mutta mihin? Valo on kuolemaa. Pikku myyrä muistaa, että hän päätti eräänä iltana viime vuonna lähteä hehkuvan kuumista käytävistään ja kiivetä kasteen kostuttamien, tuoretuoksuisten heinäniitosten sekaan etsimään apua kärsimyksiinsä.

Mutkaisen käytävän suussa, jossa hänen eteensä ilmaantui suuren punaisen auringon valaisema avara iltamaisema, sulkeutuivat hänen heikot, valon sokaisemat silmäparkansa äkkiä, ja hän jäi siihen pitkäksi aikaa puolikuolleena, umpisokeana.

Kun hämärä hyväätekevänä kostutti hänen pimeyteen tottuneita silmiänsä, ja kun hän pääsi takaisin maanalaiseen asuntoonsa, lupasi hän itselleen lujasti, ettei enää koskaan lähtisi seikkailemaan oman maailmansa ulkopuolelle tuohon silmiä häikäisevään ja tuhontuottavaan maailmaan, josta lakkaamatta, ikäänkuin uhmaillen, putkahtaa esiin vaaleita köysiä, jotka uhkaavat pilata hyvän järjestyksen hänen metsästysalueillansa.

Mutta tuolla on vihollinen, joka lähestyy! Ääni käy selvemmäksi!
Pakoon! pakoon!

Ja kuumeisella kiireellä kaivaa hänkin uuden käytävän, mutkaisen, salaperäisen, eksyttävän, monikujaisen. Täytyy tehdä sellainen läpipääsemätön sekasokkelo, johon sisäänmurtaja eksyy! Voi, jospa tuon voisi muurata kiinni kivien väliin! Ja hänen etukäpälänsä tonkivat, kaivavat, iskevät; takakäpälät viskovat multaa; pieni herkkäliikkeinen kuono värisee kuumeesta ja pelosta. Käytävä pitenee. Mutta tulija! Missä hän on?

Pikku myyrä palaa keskikäytävään ja kuuntelee. Koiras lähenee. Multaseinä liikahtaa; kuuluu jokin terävä, kalskahtava ääni. Ja äänen vangitsemana jää Umpisilmä paikalleen ällistyneenä kuuntelemaan. Mitä käytävää pitkin pakenisi? Saviseinä liikahtaa enemmän; hän vapisee; pieniä multapaloja irtaantuu kuin lohkoisi muurinmurtaja väliseinää, ja yhtäkkiä ilmestyy vihollinen, viimeisen lohkareen vieriessä, kuono mullassa, karvat liassa, samalla kun Umpisilmä vaistomaisesti syöksyy lähimpään käytävään ja katoo pimeyteen.

* * * * *

Ällistynyt tulokas ei hetkiseen hievahda paikoiltaan, mutta alkaa sitten, jonkunlaisen hääkiemailuhalun vallassa, ravistaa päältään multapalasia, joilla hän on itsensä tahrinut.

Sitten hän rupeaa kuuntelemaan, ja haistelee yhä vielä likaisella ja himosta värisevällä kuonollaan käytävien suuta; syöksyy sitten, päästäen kidastaan voitonhuudon, käheän ja vinkuvan kuin kuristettavan linnun, naaraan jälkeen, joka epätoivoisen vauhdilla kiitää edestakaisin synkissä, sokkeloisissa käytävissä.

Mutta koiras kulkee hänen perässään, onpa usein hipaisemaisillaan pakenevaa, jonka sukupuolinen tuoksu yllyttää hänen tarmoansa ja kiihottaa hänen himoansa.

Jo kymmenen kertaa ovat he käyneet keskimmäisessä komerossa savisen mättäänkuvun alla, joiden tukipylväitä he ohikulkiessaan ovat survaisseet rikki, juostessaan tätä lemmen ja kidutuksen kilpajuoksua.

Umpisilmä ei enää tunne eikä näe mitään; hän kuulee aivan kintereillään pyövelin kutsumahuudot ja huomaa pienten, väsyneiden käpäliensä vapisevan.

Tuossa se on. Se lähestyy. Umpisilmä tuntee sen takaa-ajoon jännitetyn ruumiin kyhäyksen. Se on hänen takanaan; se saa hänet kiinni! Oi! täytyy kääntyä päin ja tehdä vastakynttä! Hän pääsee käytävään ja survaisee äkkiä vihollista teräväkyntisillä käpälillään. Hurja yhteentörmäys! Eräs multatuki sortuu, ja Umpisilmä, joka on sen kääntyessään kaatanut, vierii multamurujen sekaan.

Yhdellä hyppäyksellä on koiras hänen kimpussaan; se tarttuu häneen kiinni; se puristaa pienten hampaittensa väliin hänen hiestä kostean niskansa. Ja hänen päästäessään epätoivon huudahduksia, joita maanalainen kaiku kertaa, tyydyttää koiras sukupuolisen himonsa, jonka uhriksi jokainen hänen kaltaisensa joutuu, kun nesteiden puuhun virtaillessa kiimaisten koirasten kuumeinen veri sitä vaatii, ja jonka kautta tuskallisen äitiyden ylevä luomistyö ijäti jatkuu.

KAAMEA TIE VAPAUTEEN.

Pimeys oli läpäisemätöntä. Ei kuulunut muuta kuin jääkahleista vapautuneen veden solina. Yht'äkkiä metallin kalahdus viilsi kuin viikate hiljaisuutta, ja tuskanhuuto, joka tuntui lähtevän elämän ja kuoleman rajoilta, kohosi ilmaan paisuen kuin kauhua herättävä vesitulva, joka sulut särkee… Eläin oli joutunut pyydykseen…

Kultarinta, pieni harmaanruskea näätä, joka oli syntynyt toissa keväänä hetkellisen lemmenkaupan hedelmänä, oli tänään, kuten tavallisesti, lähtenyt liikkeelle pyökkimetsän rinteeltä. Täällä oli hänellä talviasuntonsa vanhan, sammaltuneen pähkinäpuun oksantyvessä, johon aika oli kovertanut kolon.

Aina lumentulosta asti, jolloin muuttolinnut olivat kolmiomaisissa karavaaneissa paenneet kauas pois, oli hän nähnyt ravintoaineensa nopeasti vähenevän. Tyydyttääkseen sammumatonta verenjanoansa oli hän saaliinhimoisten heimolaistensa tapaan hylännyt autiot metsät ja etsinyt kylän lähettyviltä jokapäiväisen ravintonsa.

Hän kävi siellä joka ilta, vaikka olikin varovaisempi ja pelkurimpi kuin ne vanhat toverinsa, jotka jo pitkät ajat sitten olivat sinne järjestäneet itsellensä pakopaikkoja puiden oksantyvien onteloisiin suojiin.

Ne ajat olivat jo kaukana, jolloin hän kiipeili nuorissa tammipuissa säikyttelemässä rastaanpesien nukkuvia, vastasyntyneitä poikasia, punaisen kuun auttaessa häntä rikoksessaan. Nyt ei ollut metsässä enää muita kuin joitakuita vanhoja talvilintuja, joiden varovaisuus oli siksi pettämätön, ettei heille milloinkaan tapahtunut yllätystä.

Eräänä yönä oli hänen onnistunut pujahuttaa matomainen ruumiinsa sisään rikkinäisestä ikkunanruudusta, joka tökerösti oli paikattu paperilla. Hän pääsi oven tai matalan seinän yläreunassa olevasta kissojen käymäraosta katto-orsien tukikohdalta erään maatalon aittaan, ja hypättyään sieltä rehuluukun läpi lehmien ruuheen, tunkeutui hän lämpimään navettaan, missä kanat asustivat. Sitten oli hän keveästi ponnahtanut orrelle, missä kanat kyyristyneinä, vieri vieressä lepäsivät yölepoansa, ja oli imenyt niistä jok'ikisestä veren kuiviin.

Hän iski hampaallaan auki korvan läheltä kulkevan valtimon, ja himokkaasti imien siitä virtaavaa lämmintä verta piteli hän kynsillään, jotka olivat terävät kuin kissan, tyrmistynyttä uhriaan, jättääkseen sen kamppailemaan viimeistä kuolonkamppailuaan lämpimänä, verettömänä, hervotonna.

Kuin juopuneena, halveksien lihaa veren makuun päästyään, oli hän palannut metsään ilonhuumeessa, rinta veritahroissa, karva ryvettyneenä, ruumis pullollaan, välittämättä siitä, että käpälänsä saattoivat jättää ilmiantavia merkkejä.

Kuinka paljon olikaan tapahtunut lyhyen ajan kuluessa, silloin kun hän oli itseään kohmelostaan selvittänyt!

Nyt olivat kaikki talot suljettuina kuin linnoitukset, ja niiden pihoilla ärisivät äkäiset, vahvahampaiset koirat, olivatpa joskus kuutamoöinä miehetkin valvomassa. He ilmaantuivat jättiläissuurina ikkunan pimennosta pamahuttamaan pyssyänsä, jonka salamannopea, punainen tuli ja ukkosenjylinän kaltainen paukahdus sai laajalti kaikki nälkäiset, kylässä kuleksivat nelijalkaiset lähtemään käpälämäkeen.

Öiset jahdit päättyivät hyödyttömiin ja yksitoikkoisiin harhailuihin pitkin puutarhojen aitovieriä, läpi hedelmätarhojen pensasaitojen tai metsänpuiden huojuvissa latvoissa.

Kuinka monta päivää olikaan tätä kurjaa elämää kestänyt? Mutta tänä yönä oli hän kulkenut houkuttelevasta aidanraosta, erään tähden kalpeassa valossa, joka pujahti esiin kahden pilven välistä kuin olisi astunut jonkun ilma-asunnon ovenraosta näkyville. Hän oli kulkenut sikin sokin heitettyjä kuivettuneita hernekeppejä pitkin, jotka uursivat lumeen harmaan juovan. Ja ikäänkuin nämä puoleksi lahonneet kepit olisivat olleet sallimuksen sormi, oli hän niiden päässä löytänyt suuren, tuoreen, pehmeän munan, jota tuskin erotti valkoisesta lumesta, ja jonka hän oli ahneesti ahminut kitaansa… Seuraavana päivänä löysi hän sieltä samoin munan ja niin useampana iltana peräkkäin, sillä nyt hän kävi joka ilta sieltä hakemassa ainoata ravintoansa. Loppuyö kului hyödyttömiin tutkimusretkiin, ja myöhäinen talvi aamu tapasi hänet virkkuna ja varovaisena metsäasunnossaan, oksantyven kolossa.

* * * * *

Oli tullut ilta, kevätilta, ja taivas oli lyijynväristen, paksujen pilvien peitossa. Suuria, vetisiä lumimöhkäleitä, valkoisia pyykkivaatteita muistuttavia, putoeli korkeiden puiden oksilta alemmas aina maahan saakka, päästäen samallaisen mäiskähtävän äänen kuin pussit jotka pudotessaan halkeavat. Joka haaralla lirisivät purot, ja tuntui, kuin suuret, salaperäiset siivet, lämpöiset ja kahisevat, hautoisivat maata. Ja kaiken tämän yllä vallitsi elämän ja kuoleman tuska.

Oksantyven harmaaseen aukkoon oli pieni Kultarinta ilmaantunut kuin lumiläntti, joka hiljaa putoo korkeammalta oksalta, ja hitain liikkein oli pikku näätä laskeutunut maahan.

Mutta sinne päästyään lähti hän aika vauhtia — sillä päivä on ollut pitkä ja hänen vatsansa on tyhjä — taivaltamaan tuttua tietään, jota hän kulkee joka ilta. Hänen käyrät, voimakkaat, teräväkyntiset käpälänsä tuskin hipaisevat lumen- ja mullansekaista tokaista maata; hänen pitkä, tuuhea häntänsä heiluu kepeästi; hän kulkee poikki hiljaisten polkujen, jotka lumen valaisemassa yössä näyttävät mustilta viivoilta; hän kulkee pitkin hakamaan rosokivistä aitaa ja sivu tummien, vaalealatvaisten, lakastuvien pensasaitojen, jotka jättiläissuurina tuntilaseina osottavat vuodenaikain vaihtumista. Toivo kiihdyttää pienen eläimen veren vilkkaammin virtaamaan ja hänen halunsa kasvaa kasvamistaan hänen lähestyessään saalispaikkaa.

Tässä on se aidanaukko ja ne lahonneet oksat, joita vastaan on asetettu kuin vahingossa suuria hirsiä. Näiden hirsien välitse pääsee kapeata käytävää pitkin munaan käsiksi. Tänä iltana se hohtaa puhtaanvalkoisena maata vastaan, josta edellisten päiväin lumi on sulanut pois. Hän näkee munan, hän on varma ateriastaan, ja sydän lyö nopeammin ja rajummin. Vielä jokunen hyppäys, ja kohta hän saa särkeä rikki hauraan kuoren, hei! — Ja hän kiitää eteenpäin, kun pyydyksen säälimättömät käsivarret äkkiä sulkeutuvat tylyyn syleilyyn ja hurjasti yhteeniskiessään sieppaavat väliinsä seikkailijan pienen käpälän, pitäen sitä kiinni hirmuisessa puristuksessa.

Tyynessä yössä kuuluu vangin sanomatonta tuskaa ilmaiseva, vihlova hätähuuto, ja samalla alkaa joka puolelta kuulua pientä kahinaa, äkillisiä töksähdyksiä, puidenoksien rasahduksia, mikä kaikki ilmaisee, että ympäristössä kuljeksivat metsäneläimet kiirehtivät takaisin pesilleen.

Kauhea tuska, mikä lähtee murtuneesta käpälästä, sen rikkiviilletystä lihasta ja repeytyneestä nahasta, pakottaa Kultarinnan epätoivon voimalla pinnistämään ruumiinsa aivan jäykäksi, siten mahdollisesti päästäkseen tästä likistyksestä. Mutta mitäpä voi lihaksien hurjinkaan pingotus teräsvieterien tuskallista puserrusta vastaan!

Turhaan hän niitä koettaa purra; hänen hampaansa arastelevat jo tuon säälimättömän metallin kylmyyttä, joka vain ne murtaisi, ja niin raukee jokainen tuskan yllyttämä yritys päättyen vaikeroimisiin.

Kaukana kajahtaa pyssynpamaus; silloin hän ymmärtää tämän pyydykseksi. Pian tulee mies hänet tappamaan, eikä hän silloin voi paeta eikä puolustautua. Ja tuskan vihloessa ja vaaran mieltä kiihottaessa ravistelee ja vääntelee hän itseänsä epätoivoisin liikkein.

Siinä seisoo pyydys maassa liikkumatonna. Hän viskelee pientä päätään taaksepäin ja pingottaa tervettä käpäläänsä, joka raivokkaasti polkee maata, samalla kun takakäpälät pinnistävät jäykkinä kuin jouset maata vastaan.

Pingottuneet raajat nykivät taapäin, sivulle, eteenpäin, mutta pyydys ei hievahda, ei liikahda. Satimen hammasrivi, jonka rautahampaat julmasti purevat hänen lihaansa, on suurilla raudoilla kiinni aidassa olevassa renkaassa. Hän nuolee vitkaan käpälästä tippuvia veripisaroita. Sitten näkyy hän, ikäänkuin jättäisi taistelun silleen, jännittävästä ponnistuksesta uupuneena toisinaan talttuvan, unohtavan itsensä, nukahtavan tuskiinsa ja väsymykseensä. Toisinaan taas hän vääntelehtii, ikäänkuin tuhatkertaisten kipujen kiusaamana, vapisten elämän kauheutta, värisee, vikisee, hyppii, murtaakseen rikki tai saadakseen auki pihdit, jotka häntä puristavat.

Mutta kaikki on turhaa, ja aika kuluu, ja mies voi saapua. Lumipeitteisen vuoren takaa päivä pian pilkottaa: sen ilmottaa lähellä oleva kukko metallisointuisella kiekunallaan, herättäen lehmät, joiden kellot kilahtavat yön hiljaisuudessa.

Täytyy paeta, paeta mihin hintaan hyvänsä! Ja vielä rajummin pudistaa hän käpäläänsä, jonka luut ruskivat teräshampaiden pihdissä. Vielä yksi ponnistus: hän viskautuu kokonaan kyljelleen, ja nyt puljahtavat murtuneiden luiden irtonaiset kappaleet esille ihosta, ja jälelläoleva käpäläntynkä on melkein irti. Koko hänen tarmonsa keskittyy tähän yritykseen; hänen silmänsä, joihin on räiskynyt verta, loistavat kuin rubiinit, hänen kitansa vaahtoaa, karvat ovat pystyssä ja tahriintuneet; mutta liharepaleet ja nahka, jotka vielä ovat kiinni tuossa surmanansassa, pidättävät häntä. Vaara kasvaa, kukot kiekuvat toisilleen, ja mies voi ilmaantua.

Silloin hyökkää hän äkillisessä tuskansekaisessa pelonpuuskassa, vapisten pyydyksen hirvittävän puristuksen alaisena, rikkirevityn käpälänsä kimppuun, ja nopein ottein silpoo, viiltää, ruhjoo, leikkaa hampaillaan veristä ja vavahtelevaa lihaa. Nyt on työ lopussa! Yksi lihassyy pidättää vielä: ponnahdus raajoissa, kouristus lihaksissa, ja hän Suhtautuu irti katkaisten vertavuotavan langanpätkän.

Eipä mies saa häntä käsiinsä.

Ja Kultarinta katosi sumuun tuskan huumaamana, mutta joka tapauksessa vapaana, eikä luonut edes jäähyväissilmäystä rikkirevittyyn ja punaiseen käpälätynkäänsä, joka jäi sinne todistamaan hänen voittamatonta vapaudenrakkauttaan ja elämänhaluaan.

KULTARINNAN KUOLEMA.

Laahaten kellahtavaa ja kuluneen näköistä hikiliinaansa harmaan, kuihtuneen maalaismaiseman yllä oli päivä valjennut, kostavan haamun näköisenä. Tänä talvipäivänä oli Kultarinta jättänyt ihmisen virittämän pyydyksen teräskouriin käpälänsä, joka oli siihen jäänyt äärimmilleen kehittyneen hädän merkiksi.

Hän oli kävellyt, oli juossut, näkemättä mitään, tietämättä mistään, oli kulkenut pitkän taipaleen kunnes tyyten uupui, oli astunut kyynelehtivien, harmaiden pensasaitojen vieritse. Nämä olivat lukemattomien perhoskotelojen tahraamat, joista hyönteiset aikoinaan tulevat esille.

Vihdoin tunsi Kultarinta rohkeutensa pettävän ja käpäläinsä herpautuvan. Samassa äkillinen kuolemanpelko kylmän ryöpyn tavoin valahti tylynä hänen lamaantuneeseen tajuntaansa saaden hänen selviämään tuskanhuumauksesta. Ja ajatus, järkähtämätön ja ankara, astui käskevänä hänen eteensä: Jollet lepää, kuolet!

Hän oli pysähtynyt huokoiselle, mädänneelle lehtikasalle, josta enää oli vain lehtiruodit jälellä, keskelle lehtensä varistaneita, harventuneita orjantappurapensaikkoja. Nuoltuaan kotvan aikaa veristä käpäläntynkää, joka surkeana riippui hänen lavastaan kuin repaleinen hiha, oli hän hätäisesti ottanut selkoa ilmansuunnista päästäkseen eksymättä metsäasunnolleen.

Hän huomasi olevansa sitä aivan lähellä. Sillä sattukoonpa metsäeläinten elämässä mitä suorin, säännöllisiä oloja mullistava häiriö, melkein aina on tylsistyneen tajunnan yllä jonkinlainen sallimuksen johto, joka heitä kuljettaa, jonkinlainen olemukseen kätketty, tiedoton varjeleva voima, joka valvoo heidän elämäänsä.

Kun hän nyt väliaikaisessa turvapaikassaan voi miettiä, ryhtyi hän suunnittelemaan matkaansa, odottaen suotuisaa hetkeä pyrkiäkseen vierasvaraisen pähkinäpuunsa turviin. Tuolla metsänrinnassa se ojenteli pitkiä, sammaltuneita käsivarsiansa saksantammien ja pyökkipuiden ohuiden, paljaiden oksien lomitse.

Ikäänkuin olisi tahtonut hiljalleen hankkia takaisin välttämättömän määrän tarmoa, koota riittävän varaston voimaa, kyyristyi hän kokoon, kääriytyi keräksi, hankkiakseen tyyten uupuneille lihaksilleen nuoren, rohkean verensä lämmön avulla sitä voimaa, joka oli hänen paranemisekseen välttämätöntä.

Pian kohosi ratisevien puunoksien lomista hänen päänsä, hieno kuin käärmeen pää, varovaisena, oksia hipaisten, ja yhdellä silmäyksellä, yhdellä korvan humauksella tutkittuaan koko näköpiirin, juoksi hän pensasaitojen suojassa metsää kohti, jossa hänen asuntonsa oli.

Hän pääsi pian sinne, ja niin suuri oli hänen tarmonsa, että huolimatta rikkirevitystä käpälästään huolimatta suuresta verenhukasta ja pyörryttävästä tuskasta, hän vaivatta kiipesi ilmaluolaansa, jonne hän tuntui vaipuvan kuin emon syliin tai äkkisyvänteen avoimeen kitaan…

Kuusi päivää vietti hän siellä nuollen haavaansa, tuskasta raukeana, kuumeisena. Sitten tuli hän eräänä kauniina iltana esille laihtuneena, surkean näköisenä, silmät palavina ja tuskaisina, hartiat painuksissa, kulkien kuin raajarikko, joka näyttää rampaa jäsentänsä herättääkseen sääliä ja rukoillakseen almua henkensä pitimeksi.

Ei mikään houkutellut häntä enää kylään päin, mihin hänen toverinsa jälleen kulkivat. Ei mikään saanut häntä lähestymään ihmisasuntoja, ei mikään, ei edes verenhimo ja -jano vetänyt häntä aukealle. Siellä kuljeskelivat nyt kanat vapaina lumettomilla niityillä ja sänkisillä pelloilla keskellä tähdenmuotoisia ja viheriöiviä sikurijuuria, noukkien pieniä matosia ja kalkkikiven muruja, joista muodostui kuorta munan ympärille.

Metsä jäi hänen oleskelupaikaksensa ja riitti hänelle. Sieltä hän etsi jokapäiväisen ravintonsa, jonka avulla luuli jotenkuten tulevansa toimeen kevätpäiviin saakka, jolloin lehti puhkee puuhun ja linnut, jotka lupasivat hänelle parasta ravintoa, palaavat takaisin.

Nämä ajat koittivat.

Kiikkuessaan tähystyspaikassaan kuin vahti uutta urkkimassa, kuuli hän nyt muuttolaisten palaavan, kuuli metsän yläpuolelta niiden siipien äänekkään kahinan, joka oli kuin nousuveden pitkällinen pauhu, kuuli niiden meluisat kutsuhuudot, lemmenlaulut ja ilonpurkaukset. Ei hän käynyt levottomaksi, vaikka näki niiden kauas häviävän. Sillä hän tiesi kyllä, että näiden ensimmäisten, pohjoiseen pakenevien jälessä tulee pitkä jälkijoukko, joka leviää metsän yli ikäänkuin suuren, siipihameen laahustin ja täyttää sen syksyyn saakka lemmenleikeillään ja riemulauluillaan.

Hänen pieni sydämensä löi kiihkeästi ilosta hänen ajatellessaan, että läheisessä tulevaisuudessa saisi lehtien turvissa väijyä rastaita, saisi pyökkipuiden latvasta hyökätä niiden pesien kimppuun ja taistella ankarasti korppien pesillä, nämä kun puolustivat tukevalla nokallaan tarmokkaasti poikasiaan.

Saaliinsaanti oli vielä huonoa; pitkälliset väijymiset päättyivät usein hyödyttömästi. Mutta voimakas vaisto veti hänet väijymään lintujen lemmenleikkejä metsässä, niiden takaa-ajoja, niiden kinasteluja, niiden tappeluja. Nämäpä ne jouduttivat sitä aikaa, jolloin hän vehreällä nurmella pitäisi yltäkylläisiä verenjuominkeja leppeinä kevätaamuina tai viileinä kevätiltoina.

Silmikot tihenivät ja paisuivat. Pian pistävät niistä voitokkaina esille pienet, vaaleat lehdet, avautuakseen valossa kiiltävän tuoreina lippuina ja sitten asettuakseen näytteille keveinä, loistavina päivänvarjoina.

Silloinpa on pesien aika: melkein kaikissa pensaissa niitä piilee, suurten puiden kätköissä niitä löytyy. Silloin hän voi laatia ruokalistansa milloin pienistä lintusista, joita hän väijyilee metsänrinnassa, milloin metsäkyyhkysten painavista pesäntäyteisistä, joita hän löytää rotkosta, kuinka kulloinkin hetken oikku sallii. Nykyään hän ei voinut ajatellakaan lintujen metsästämistä päivän aikaan; sensijaan otti hän melkein joka ilta hengiltä rastaan.

Heti hämärän tultua alkoivat rastaat, yksitellen kiikkuen ojan varrella kasvavien puiden tyvioksilla, arkoina laulunsa, jonka silloin tällöin keskeyttivät lyhyet paussit. Laulu oli intohimoista, suuriäänistä, itsepintaista, siinä oli vaihteluita loppumattomiin, ja tuntui, kuin laulajat täten olisivat tahtoneet jouduttaa kevään tuloa tai kuin kukin heistä olisi tahtonut voittaa naapurinsa ja pakottaa hänen vaikenemaan.

Silloin Kultarinta liukui hiljaa ja notkeana maata pitkin ja saapui ääneti sen puun juurelle, missä kirkuja huusi äänensä käheäksi. Laulun kestäessä kulki hän eteenpäin, kunnes lintu omaan ääneensä kyllästyi ja vaikeni, jolloin hän pysähtyi ja laski alas säihkyviä rubiinisilmiänsä verhoavat ripsireunaiset luomet, avaten ne vasta kun lintu alkoi uudelleen laulunsa. Hän painautui kiinni oksaan, kuin olisi yhtä sen kanssa, niin että häntä oli ympäristöstään mahdoton erottaa.

Kun hän tunsi olevansa kyllin lähellä, kun oli arvioinut välimatkan ja ottanut vauhtia, syöksyi hän yhdellä hyppäyksellä linnun kimppuun, jonka laulu hänen kynsissään tukahtui kaameaksi parkunaksi. Silloin vaipui äkkiä koko metsä yön raskaaseen hiljaisuuteen.

Mutta tällaisella metsästysretkellä, joka vaati erikoista notkeutta ja harvinaista ketteryyttä, oli hänen arpinen käpälätynkänsä hirveän kiusallinen. Hänen kulkunsa oli sen takia hitaampaa, hänen tasapainonsa epävarmempaa, hänen hyppynsä kömpelömpiä. Olipa hän jo useita kertoja laskenut kynsistään saaliin, joka oli pyrähtänyt lentoon sysimustaan pimeyteen päästäen peloissaan kimeitä, kirkuvia ääniä, joista Kultarinta kyllin ymmärsi, ettei sitä enää saisi kiinni.

Mutta pesimisaikana piti hän alituiseen pitoja, joita keskeyttivät raskaat unet. Silloin oli hän kuin juovuksissa ja selvisi kohmelostaan entistä janoisempana, aina verenhimoisena, aina valmiina ottamaan hengiltä lintuemon, jonka hän yllätti muniaan hautomassa tai poikasiaan vaalimassa.

* * * * *

Auringon säteiden lämmön painamina kehittyivät tammien viimeisetkin myöhästyneet silmikot. Metsän vehreys esiintyi loppumattomissa värivivahduksissa.

Siinä oli värisointua. Metsän vehreä nurmi heijasti kuin kilpaa vehreiden ketojen kanssa auringonvaloa kuvastimensa tuhansista särmistä, ja sen räikeän hehkuva ja kiiltävä vehreys vaihteli tyvioksien monivivahteisten vaaleiden värien kanssa. Näiden oksien hennot, ohuet ja hienopintaiset lehdet eivät vielä olleet saaneet valon täyttä hehkukastetta, eivät vielä olleet tyhjentäneet kuumien säteiden kultamaljaa pohjaan asti. Sillä vinosuuntaiset auringonsäteet eivät vielä olleet ehtineet ylenmäärin vuodattaa valoa muille kuin etuoikeutetuille metsänreunoille ja korkeimmille puunlatvoille.

Mutta tänään kuohui kaikkialla elämä, sekä eläinten että kasvien, monimuotoisen rikkaana. Kuului hyönteisten surinaa ja lintujen laulua, silmikot aukenivat paisuvissa oksissa, jotka väräjävässä ilmassa rauskuivat kuin oikoilevat jäsenet.

Tämä oli ensimäisiä niistä päivistä, jolloin metsä, naisen tavoin, joka kauan on vastustellut rakastettunsa hyväilyjä, lopulta antautuu niille. Silloin kuohuu sen jok'ikisessä pikku jäsenessä elämää, silloin joka puussa neste riemuiten kohoaa, ja auringon kuumat suutelot saartavat metsän vallottavan, voittoisan lemmen voimalla ja tunkevat kokonaan sen läpi. Eikä metsä silloin enää tarjoo eläville olennoille eksyttävissä varjopaikoissaan vilpoisaa, vaikka pettävää suojaa.

Kaikki siinä lauloi, laulun ulospäin kumpuamatta; koko metsä kuohui hehkuvaa, sisäänpäin kääntynyttä, kuin keskitettyä elämää…

Keskellä tätä rikasta, puhkeavaa elämää kävi Kultarinta tuona aamuna ryöstämässä rastaiden pesiä pähkinäpuissa ja pikku tammissa päivän ravinnoksi.

Erään puun oksantyvessä, missä kolme keskikokoista haaraa yhtyi, istua värjötti rastas pesänsä reunalla, höyhenet pörröllään, pää hervotonna, silmät synkeän tuijottavina, kyyristyneenä poikasiensa hentojen ruumiiden yli, joilla tuskin oli vielä untuvapukua yllään.

Jokin näköhäiriö tuntui hänet huumanneen, sanoin selittämätön pelko kuvastui hänen silmissään.